Jyväskylä, 30.7.–1.8.2022

Täytyy tunnustaa, että Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki oli minulle melkein yhtä tuntematon paikka kuin edellisen illan Vääksy – toki olen joskus ajanut kaupungin läpi tai vaihtanut siellä junasta bussiin, mutta kunnolla en ollut Jyväskylää koskaan kolunnut tai majoittunut matkailijana. Nyt tähän tuli tilaisuus, kun yövyimme aseman vieressä Sokos Hotel Aleksandrassa kaksi yötä. Kuten viime kesän Saimaan-kierroksella, vanhan koulun Sokos-hotelli on meille 80-luvun lapsille aina kodikkaan tuntuinen majapaikka.

Olutkellari-blogin Juha-Pekka Jylhä kirjoitti pari vuotta sitten Scandinavian Brewers’ Review -lehteen artikkelin, jossa käsiteltiin jyväskyläläisen oluen kulta-aikaa. Se luonnehdinta tarkoitti siis artikkelin kirjoitushetkeä, ei mitään historiallista aikakautta, vaikka nekin käytiin jutussa läpi. Tuolloin vuoden 2020 alussa kiinteitä panimoita oli kaksi, Panimoyhtiö Hiisi ja Panimoyhtiö X, sekä yksi kiertolainen Hangaround & Nobody. Aalto Panimo oli aloittelemassa toimintaansa.

Sittemmin kulta-aika on vaihtunut platina-ajaksi, koronasta huolimatta, ainakin panimoiden lukumäärillä mitaten. Aalto on saanut toimintansa vauhtiin, ja ympäröivälle maaseudulle on putkahtanut myös 1000 Lakes Distillery oluineen, gineineen ja vodkineen, sekä kotiolutprojektista kaupalliseksi pientuottajaksi kypsynyt YMIS Panimo. Nämäkin tiedot perustuvat Olutkellarin päivityksiin. Jos lasken oikein, nykytilanteessa kaupungin alueella on viisi omilla laitteillaan toimivaa panimoa ja ainakin yksi kiertolaistuottaja. Tämä on harvinaisen iso luku, ainakin Suomen mittakaavassa.

Yksi Jyväskylän olutkiertoratojen kiintotähdistä on syksystä 2020 ollut Hiisi Taproom & Bottleshop, joka majailee Lutakon keikkapaikan rakennuksessa. Se oli mainio baari, jossa keittiön antimien ääressä – esimerkiksi bao bunien ja hodareiden – viihtyi vähän pitempäänkin, kun niitä sai helposti tilattua nälän jatkuessa lisää. Oluita oli tietysti pitkä liuta isäntäpanimo Hiisiltä hanoissa ja kaapeissa, ja ainakin take away -jääkaapissa olivat paikallisista tekijöistä edustettuina myös 1000 Lakes ja Hangaround & Nobody. Muutakin kotimaista oli.

Itse baarin sisustus oli erilainen kuin kuvien perusteella olisin luullut – odotin panimon visuaalisen ilmeen mukaista hämärää ja maanalaisten olioiden kansoittamaa yöelämän tilaa. Tämä oli kuitenkin monien taproomien tavoin melko valoisa ja selkeä tila. Joitakin panimon etiketeistä tuttuja hahmoja näkyi silti seinillä.  

Tuskinpa Jyväskylästä monta sellaista baaria löytyy, jonka listalla ei ainakin jotakin Hiisi-olutta olisi. Tavallisesti niitä näyttää olevan valikoimassa useitakin. Näin oli esimerkiksi Vakiopaineessa, joka kuitenkin tunnetaan pikemminkin kulttuuri- ja vaihtoehtoväen sekä yliopisto-opiskelijoiden tyyssijana kuin olutfriikkien pesänä. Join siellä Tahvaa (7,5-prosenttinen baltic porter), joka ei ole hassumpi tumma Hiisi-tuote. Panimon oluista kiinnostavin oli tällä reissulla kuitenkin – ehkä odotusten vastaisesti – uusi cold IPA -versio Hiisin aiemmasta Peri-oluesta (7 %). Sen testasin Hiisin omassa taproomissa, vaikka olutta on nyt myös Alkon valtakunnallisessa jakelussa. Kylmä käymislämpö ja (ilmeisesti) pohjahiiva on muuttanut tämän IPA-oluen todella aika hauskasti lagermaiseksi, joten Baijeri ja Amerikka lyövät maussa todella kättä.

   

Jos nopeasti pitäisi luonnehtia tällä matkalla testattuja Jyväskylän keskustan indie-baareja, edellä mainittu Vakiopaine sekä Vihreä Haltiatar ovat fiilistelijöitä ja boheemeja varten, Harry’s Pub ja Musta Kynnys taas tarkoituksellisemmin olutasioista kiinnostuneiden paikkoja. Vihreässä Haltiattaressa bongasin jääkaapista useamman Einbecher Brauhaus -oluen rivin, ja niistä join Kellerbierin (4,8 %), joka oli maukas vaikka ei mitenkään erikoinen tai jännittävä. Pubin mukavilla sohvilla olisi tietysti viihtynyt vaikka koko illan, jos ei olisi ollut muita suunnitelmia.

Harry’s Pub on tietoisen brittiläistyyppinen, ja sisustus on suomalaisiin oloihin vaikuttavan koristeellinen, vale-viktoriaaninen. Jo miljöö sai olon tuntumaan kotoisalta, ja baarin tarjonta nosti fiiliksen lähemmäksi kattoa. Manchesteriläisen Marble Beersin hienoa Marble Stoutia (5,7 %) oli ”tavallisessa” hanassa, ja viereiseen real ale -pumppuun viriteltiin parhaillaan Thornbridgen Jaipuria (se oli kypsynyt kellarissa mutta ei ollut vielä saatavana). Jotain toistakin real alea oli tulossa tarjolle, mutta baarimikko oli tilapäisesti unohtanut sen nimen.

Musta Kynnys on rautatieaseman vanhassa rakennuksessa, ja sillä on historiallisen puutalonsa suojissa pari suhteellisen tilavaa ravintolasalia. Erikoisempi oluttarjonta on viritelty visuaalisesti näkyville pitkin baaritiskiä: värikkäitä tölkkejä ja trendikkäiden pienpanimoiden pulloja saattoi nostella, käännellä ja tutkia mielensä mukaan. Mukana olivat muun muassa Other Half Brooklynista, Nerdbrewing Malmön suunnalta, Deya ja Brew By Numbers Englannista, Fuerst Wiacek Berliinistä sekä Ārpus Latviasta. Belgiasta oli ainakin perinteisiä Kwakia ja Rochefortia. Esimerkiksi Other Half -panimon All Green Everything (10,5 %) on prosenteistaan huolimatta helposti nautittava vahva IPA, jossa intensiivinen – ei erityisen katkera – mehuisuus peittää korkeaa alkoholimäärää.

Jyväskylän keskustassa kävimme tietysti myös Harjulla, jossa on tällä viikolla ajettu MM-rallin osakilpailun erikoiskoetta. Vesitorni on komea, ja 1920-luvulla rakennetut Neron portaat oli koristeltu Instagram-yhteensopivalla värikkäällä taideteoksella, joka hyödyntää erityisesti aamupäivän auringonvaloa. Myös yliopiston kampusalue on vaikuttava yhdistelmä historiaa ja nykyaikaa.

Toivolan Vanhan Pihan 1800-lukulaisessa käsityöläismiljöössä testasimme Valkoisen Puun pizzat sekä kesäkioskin, josta löytyy Aalto Panimon Tahiti-olutta. Se on 5,4-prosenttinen golden ale, jossa on selkeästi enemmän tarkoitettua tai tahatonta särmää kuin tämän tyylisuunnan brittioluissa – johtuneeko sitten humalavalinnoista tai mistä. Omaan makuuni tätä voisi vielä jonkin verran hioa, kun kerran panimon nimikin on otettu arkkitehtuurin suurelta käsityöläiseltä. Hänestä lisää seuraavassa postauksessa.

Mitenkään vaikeaa ei Jyväskylässä näytä olevan paikallisten panimoiden tuotteiden löytäminen. Esimerkiksi Elosen leipomon Elo-kahvilassa Kauppakadun ja Asemakadun kulmassa on alkoholituotteiden listalla kolme 1000 Lakes -panimon olutta. Oikeastaan YMIS Panimo taisi jäädä meillä ainoaksi, joiden tuotteita emme päässeet testaamaan, kun niitä ei kaupungissa näkynyt ja Korpilahden Tikkalaan meillä ei tällä reissulla ollut mahdollisuutta poiketa.

Advertisement

Virkavapaan sivistynyt olutvalikoima :-)

Ajattelin kirjoitella kesän koittaessa taas jotain Kallion olutpaikoista. Kotikaupunginosani on varmasti yksi Suomen baaritiheimpiä alueita. Tarkkaa määrää on hankalaa sanoa, koska rajanveto olutbaarien ja ruoka- tai viinipaikkojen välillä on veteen piirrettyä, ja osa paikoista myös aina ajoittain vaihtaa luonnetta.

Juuri tällä viikolla Helsingin Uutiset kertoi miehestä, joka on käynyt oluella sadassa Kallion baarissa. Siinä hommassa on tarvittu luovaa määritelmää “Kalliolle”, ja useinhan Kallioon henkisessä mielessä – ei maantieteellisessä – luetaan ainakin Alppiharjun osia, joskus muutakin. Karkealla matematiikalla saan itse laskettua ainakin 50–60 olutpainotteista baaria jo pelkästään Kallion kaupunginosasta ja viereisestä Harjusta. Ei siis selkeitä ruokaravintoloita, kahviloita tai viinibaareja. 

Kotitaloani lähin baari noin 150 metrin etäisyydellä on Kaarlenkadulla, Virkavapaa. Saman paikan entisiä nimiä ovat ainakin Exodus, Kallion Kukko ja Rybar. Varsinkin aikaisempien inkarnaatioiden aikoina baarin edustalla leijui usein mehevä hampun tuoksu. Nykyinen Virkavapaakaan ei erityisen keskiluokkaistuneelta näytä, vaan jotain entisistä säröistä on tallella jo ulkoa päin katsoessa.

Huomioni onkin kiinnittänyt Virkavapaan ulkomainos, jossa seisoo hymiön kera: Meillä on sivistynyt olutvalikoima. Tervetuloa 🙂. Mainos ei vaikuta pelkältä vitsiltä, vaikka leveässä hymynaamassa on luultavasti pientä itseironiaa. Piti siis mennä sisään ja selvittää, mitä sivistyneeseen olutvalikoimaan Kaarlenkadulla vuonna 2022 kuuluu.

Kylmäkaapissa on monenlaista pulloa, selkeästi vähän isompi rivistö kuin Kallion perusbaarissa edes tänä päivänä olisi välttämätöntä. Joitain belgialaisia löytyy, jotain muistakin maista. Silti mistään trendibaarista ja huikeasta craft beer -valikoimasta ei voi puhua – ei lähellekään. Missä siis menee sivistyneisyyden raja? No tässä:

Olutkoira: “Voisin ottaa yhden Duvelin.”

Baarihenkilö: “Ookoo. Kumman Duvelin?”

Olutkoira: “Ton vaaleanvihreän. Tripel Hopin.”

Istun siis tyytyväisenä Duvel Tripel Hopiani siemaillen ja katselen ympärilleni. Screenillä Suomi rökitti totaalisesti jotain vähäisempää jääkiekkomaata, taisi olla Iso-Britannia. Baarin soundtrack oli jonkinlaista alt-rock- tai grunge-linjaa, tyyliin Jane’s Addiction, Mad Season ja uudemmat samanhenkiset aktit.

Harmaaksi maalatut seinät ja kuparilankalampunvarjostimet kielivät siitä, että Virkavapaata on yritetty ehkä hilata jossain vaiheessa hieman BrewDog-baarien tyyppistä charmia kohti. Seinälle maalattu teos, jossa jääkarhu, tiikeri ja muutama muu eläin juovat vettä teollisuuslaitosten viereisestä altaasta, sopii ehkä samaan designiin. Sen sijaan valokuva, jossa Putinin, Trumpin, Kim Jong-Unin ja Xi Jinpingin päät on photoshopattu rap-artistien vartaloihin, ei ihan istu samaan tyylilajiin.

Seinillä roikkuu skeittilautoja ja johonkin kohtaan on teipattu ystävällinen kehotus “Pliis, pidetään seinät puhtaina”. Lautapelejä on runsas kattaus, kun taas selvästi niukempi kirjavalikoima ulottuu Ilmo Lounasheimon Kehän sankarit -nyrkkeilykirjasta Lawrence Durrellin Liviaan. Kantispöytä kyselee naispuoliselta baarihenkilöltä tämän lempibändiä, mutta saa pitkällisen sananvaihdon jälkeen vastaukseksi bändin sijaan lempikoripallojoukkueen. Pöydissä ja muissa kalusteissa on jo vanhan baarin patinaa, ja ylipäätään koko sisustus on onnistunut sulauttamaan muutaman vuoden takaisen muovisemman vaiheen takaisin rönttöiseen yleisilmeeseen.

Tulisinko tänne, jos viettäisin virkavapaata, vuorotteluvapaata tai jotain muuta satunnaista sapattia? Ehkä, jos haluaisin irrottautua hetkeksi hetkisestä ulkomaailmasta ja vaikka kirjoittaa jotain iltapäivällä rauhallisessa ympäristössä. Tosin siihen voisi löytyä hiljaisempiakin baareja. Parhaiten tämä paikka sopisi kuitenkin villimpää baari-iltaa edeltävään zen-tyyliseen käynnistelyyn, ilman tulostavoitteita tai huolta huomisesta. Ei sillä että näillä ikävuosilla sellaisia tilanteita enää usein tulisi eteen.  

Kirjoituksia kellarioluesta, osa 1: Tölkit (Gänstaller, Thornbridge/Newbarns)

Kellariolut on saksalainen tai tarkemmin sanoen Frankenin alueelle tyypillinen suodattamattoman lager-oluen muoto. Siellä päin Keller tarkoittaa panimon varastoluolien tuntumassa sijaitsevaa ulkoanniskelualuetta, jolloin muutaman viikon ikäisiä oluita saatetaan tarjoilla puutynnyristä paitsi suodattamattomina ja pastöroimattomina myös lähes hiilihapottomina – kuten brittien real ale. Hiivan mukanaolo on kuitenkin “se juttu”, ja itse olut voi olla monenkin laista hyvin vaaleasta punaruskeaan.

Olen aikaisemmissa postauksissa sanonut, että nykyisen alkoholilakimme sallima ≤5,5 % raja on mahdollistanut muun muassa mielenkiintoisten saksalaisten oluiden ilmestymisen Citymarketetihin ja muihin hyvän valikoiman ruokakauppoihin. Tämänkertaiset kellarioluet ovat yksi ilmentymä tarjonnan paranemisesta. Yksi maisteluun päätyneistä kolmesta tölkistä on brittiläinen, kaksi muuta aitoja frankenilaisia.

Gelbvieh (5,2%) on se brittiolut. Sen tekijät ovat englantilainen Thornbridge ja skottilainen Newbarns, molemmat “maatilapanimoita”, ja heidän pelloillaan laiduntaa Limousin- ja Simmertal-karjaa, joka taas muistuttaa Gelbviehiä eli Frankenin “keltaisia” nautoja. Tämän nautayhteyden panimot ovat toki keksineet itse, mutta onhan tällainen hyvin vaalea kellariolut tavallaan toki väriltään keltaista.  

Vaalean kellertävähän tämä kellariolut siis on, ja tyylin mukaisesti hieman samea. Varsinkin heti tölkin avaamisen jälkeen ilmoille leijailee raikas, kukkainen, viljainen tuoksu. Tämä on kevätolut à la Ayinger Frühlingsbier tai Spezial U, eli vastaavia löytyy eri puolilta Baijeria. Maussa on sitruksista kirpakkuutta, hunajamelonia, vaaleaa viljaa (oluessa on siis mukana vehnää), yrttistä, melkein minttumaista humalaa, aavistus katkeroa jälkimaussa. Mitään häiriöitä tässä ei minusta ole, ei tuntuvaa hiivaisuutta eikä mitään viitteitä pilsneriä tummemmista maltaista. Kevään aurinkoisille terasseille sopiva olut on kyseessä, tai tölkin suosituksen mukaan mausteisten makkaroiden kumppaniksi.

Gänstaller Braumanufakturin 04 Kellerbier (Lagerbier) on puolestan keskiolutmaisen kullankeltainen, jonkin verran samea olut, joka tuoksuu maltaiselle ja vienon hunajaiselle. Prosentteja on jälleen 5,2 % ja katkeruutta 23 IBU. Periaatteessa tämä on jonkinlainen helles kellariversiona, mutta aineksia on Frankenin mitalla eikä Münchenin – yleensä kellerbiereissä on perusvaaleita oluita enemmän humalaa ja niin tässäkin. Kun toisaalta muutakin makua on enemmän, katkeruuskin kyllä jää lähinnä säestäväksi elementiksi.

Tämä kellerbier numero nelonen on minusta aika selkeäpiirteinen olut, jossa suodattamattomuus tuo mukaan hieman enemmän ihmeteltävää mutta ei sekoita kokonaisuutta liikaa. Mallas tuntuu ehkä keksimäisempänä, vähän makeampana kuin muuten, ja humala on mukavan ruohoista ja yrttistä. Mukana on pieni appelsiinimarmeladin aavistus, jota olin maistavinani Saksan itärajan lähellä zoigl-oluissa, mutta suuremmin sille suunnalle ei lähdetä. Tämä ei ole äärimmäisten makujen ystäville sopiva olut, mutta voi tuoda valaisua niille, jotka olettavat saksalaisen vaalean lagerin olevan aina teollista ja tylsää.

Saman panimon 02 Kellerpils (5,1 %) on hankalampi rasti, koska tölkkini on oletettavasti viallinen. Kari Ylänne mainitsi Twitterissä juoneensa tölkistä, jossa oli “runsaasti vihreää omenaa”, ilmeisesti asetaldehydiä, eli kyseessä lienee sentään virhemaku. Joidenkin lähteiden mukaan pieni määrä tuota vihreää omenaa voi olla vaaleassa kellarioluessa hyväksyttävää, mutta omassa tölkissänikin sitä oli jo tuoksussa häiritsevän paljon.

Maku muuttui oluen hiukan lämmettyä melkeinpä omenasiiderin ja vappusiman sekoitukseksi, joten tästä Kellerpilsistä on varmasti parempi olla lausumatta paljon muuta kuin että joskus kokenutkin panija iskee kirveensä kiveen. Gänstallerin tuotteesta liikkuu ilmeisesti Suomen jakelussa eri lailla onnistuneita eriä, koska Olutkellarin maistama tölkki oli kuvauksen perusteella puhdaslinjaisempi ja ongelmaton.

* * * * *

Tällaisia tuotteita löytyi ruokakauppojen tölkeistä tänä keväänä. Molemmilta panimoilta saatiin maisteluun mukaan yksi tuote, joita tämän tyylin ystävien kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kellariolut on tietysti yksi niistä oluttyyleistä tai -perinteistä, jotka varmasti ovat parhaimmillaan ja aidoimmillaan Saksassa ja alle sadan metrin päässä panimon laitteistosta tai varastotiloista. Hyvää maisteltavaa saadaan tältä saralta kuitenkin tänä päivänä myös alumiinin sisään.

(Kuva: Flickr.com, luagh45, CC BY 2.0.)

Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka

Joulukuu alkoi, ja monet availivat tänään ensimmäistä luukkua suklaakalenterista, olutjoulukalenterista tai kuka mistäkin – sipsikalenterista, alusvaatekalenterista, kuivalihakalenterista tai kenties Frendit-aiheisesta joulukalenterista. Näitä on moneen lähtöön.

Viime joulukuussa tein tähän blogiin oluthistoriallisen joulukalenterin. Lukijamäärät eivät ehkä olleet häävejä, mutta pieni joukko jaksoi olutmenneisyyden hämäristä kaivamiani jyväsiä seurailla ja kommentoidakin.  

Itse nautin historian sivupoluilla harhailusta, joten aion tehdä jotain samantapaista tänä vuonna. Viimevuotisen kalenterin aikahaarukka oli 1700-luvulta jonnekin 1900-luvun jälkipuoliskolle, mutta nyt keskityn tärkeään olutvuosikymmeneen eli 1980-lukuun.

Tänä vuonna on siis luvassa näillä näkymin 24 luukkua Kasarikronikkaa. Tulevat luukut kokoan tähän aloituspostaukseen sitä mukaa kun ne aukeavat. Paljolti kierretään ympäri Eurooppaa ja niitä maita, joihin 80-luku toi tullessaan pienpanimo-oluen ensimmäisiä raikkaita tuulahduksia. Puhutaan oluentekijöistä, oluen ystävistä ja olutpaikoista. Ties vaikka jossain välissä olisi asiaa Suomestakin, ja silloin kasarin käsite saattaa venyä olosuhteiden pakosta ysärin puolelle.

Rima on matalalla. Näin saan jälleen 24 luukkua raavituksi kasaan, tekstit voivat olla lyhyitäkin. Toivottavasti edes joku löytää jostain luukusta itselleen mielenkiintoista luettavaa – mitään tyytyväisyystakuuta ei anneta. Katsotaan mitä olutkirjastosta ja arkistoista tällä kertaa löytyy.

  1. Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka
  2. Amerikkalaiset maistelivat Belgian oluita 40 vuotta sitten
  3. Brui-Mina
  4. Viiden tähden oluita Belgiassa ennen ja nyt
  5. Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua
  6. Sahti ja ch’ti
  7. Olutjuhlat eläintarhassa
  8. Antwerpenin ensimmäisiä olutidealisteja – juomakauppias ja kapakoitsija
  9. Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia
  10. Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta
  11. Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnesta brittituella
  12. Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä
  13. Guinness (jälki)kävi täällä
  14. Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla
  15. Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua
  16. Kadonneet belgialaiset oluttyylit
  17. Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)
  18. Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa II)
  19. Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)
  20. Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti
  21. Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita
  22. Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille
  23. Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla
  24. Stille Nacht, Heilige Nacht

FCBR-vallankumouksen tila + Olarin Panimon täsmäpudotus Konepajaan

On taas se aika vuodesta, kun HOK-Elannon Oluthuoneet nostavat hanatyrkkyjensä joukkoon kotimaisten pienpanimoiden oluita, joista ainakin osa on uutuuksia. Konseptin nimi on jo viidettä vuotta Finnish Craft Beer Revolution, ja jos jonkun mielestä vallankumous pitäisi pystyä viemään läpi alle viidessä vuodessa, kannattaa muistaa, että itse Ranskan vallankumouskin kesti kymmenen.

Miltä sitten vallankumous tällä hetkellä näyttää? Voi olla, että koronakeväänä ja -kesänä kovia kokeneet panimot ja oluthuoneet eivät ole aivan parhaassa iskussaan, mutta ainakin on sanottava, että FCBR on aikaisemmista vuosista toden teolla tehostunut.

Nimittäin vuonna 2016 seitsemässätoista oluthuoneessa esiintyi yhteensä 17 panimoa, yksi kussakin. Tänä vuonna osallistuvia panimoita on enää seitsemän, vaikka Suomen panimomäärä on takuulla viidessä vuodessa kasvanut huimasti. Kukin nyt mukana olevista panimoista (Fat Lizard, Maku, CoolHead, Olarin Panimo, Laitila, Plevna ja Mufloni) “hoitaa” useamman kuin yhden oluthuoneen.

Itse kiinnostuin tällä kertaa Olarin Panimon hazy-oluista, joista muutamia bloggarikollega Arde ja hänen asiantuntijavieraansa Ilkka Sysilä ovat käyneet kesällä maistamassa paikan päällä Espoossa ja kehuneet. FCBR-kokonaisuudessa Olarin oluita oli tarjolla Triplan Ratamossa ja Vallilan Konepajassa, joista itse suuntasin perjantain työpäivän päätteeksi jälkimmäiseen.

Konepajan terassi on Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun vilkkaassa risteyksessä, jossa oluen maistelua hieman häiritsee liikenteen melun lisäksi Meiran paahtimon muheva kahvintuoksu. Toisaalta terassi sijaitsee asuinkerrosten suojassa, joten katos varmasti ilahduttaa sadepäivinä oluenystäviä. Nyt oli toki kaunis, aurinkoinen ilta.

Kun tarjolla oli pieniäkin maisteluannoksia yhdestä desilitrasta alkaen, sain testailtua aika nopeassa tahdissa kolme Olarin olutta. Hazy Hoodz 9 (6,7 %) on “supersuositun Hazy Hoodz NEIPA -sarjan uusin tuotos”, jonka humalalajikkeina ovat Mosaic, Moutere ja Amarillo. Thro’ Up (7,1 %) on Citra-vetoinen kirkkaampi tuotos, josta löytyy myös Eurekaa, Simcoeta ja Sabroa. Kattauksen vahvin Top 2 Bottom (8,3 %) on samea, London Fog -hiivalla pantu olut, jossa on humalina Citraa, Amarilloa ja El Doradoa.

Tämän tyylilajin oluita tulee helposti katsottua humalalajikkeiden kautta, ja niin kai on tarkoituskin, vaikka esimerkiksi hiivallakin on uusimmissa sameissa oluissa roolinsa. Hazy Hoodz oli Valion Kolmen hedelmän mehun tuoksuinen olut, joka asettui hedelmäisen alun jälkeen aika kuivaksi, melkein askeettisen kalkkiseksi ja mineraaliseksi. Kokonaisuutena siitä jäi selkeä ja onnistunut kuva.

Thro’ Up ei ole omaan makuuni yhtä linjakas olut kuin edeltäjä. Kun ollaan mehulinjalla, tämän tuoksumaailma muistuttaa keltaista Mehukattia, jota ainakin 80-luvulla lapsena juotiin. Sitruksisuus tarttuu makunystyröihin – johtuuko siitä, että Citraa on tungettu tankki täyteen? Mielestäni tämä on astetta makeampi kuin Hazy Hoodz 9, mutta sellaiseen makeuteen ei päädytä, mitä joissain vahvemmissa NEIPA-oluissa on.

 

Ei siihen päädytty myöskään Top 2 Bottomia maistellessa, vaikka ennakkotietojen mukaan London Fog -nestehiiva jättää jälkeensä pientä makeutta. Banaanikärpäset, joita terassilla lenteli, olivat kyllä tuotteista kiinnostuneita, ja yksi niistä päätyi uimaankin Thro’ Up-maistelulasini viimeiseen tilkkaan. En uskonut, että ötökkä olisi sieltä enää omin avuin noussut, mutta niin vain se kömpi hetken päästä lasin reunoja ylös. Sitä en ehtinyt nähdä, pääsikö kärpänen vielä siivilleen ja miten lento sujui.

Top 2 Bottom oli minulle hiukan haastavaa juotavaa, koska sen sitruunahappomainen kirpeys nousi jo vähän yllättävällekin tasolle. Jälkimakuun jäi napakkaa humalakatkeroa, johon niin usein ei nyky-ipoissa törmää. Oluessa tapahtui paljon, ja se kaikki oli varsin 2020-lukulaista. Nuoruuden jenkki-ipoista on tultu kauas. Ainakin panimon oma luonnehdinta “tämä böneksi on kunnon täyteentukotettu humalalla sekä suutuntumalla” pitää empiiristen kokeiden perusteella paikkansa. Sinänsä aikatasot menevät tässä myös ristiin rastiin: Olarin Panimon nykyinen toimitusjohtajahan on MC Taakibörstan Setä Koponen eli Tommi Koistinen, ja Olarin rap-skenen tuotoksia taas muistan entisenä espoolaisena juuri tuolta parinkymmenen vuoden takaa.  

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 10

Ilmeisesti Saku ei ollut alun perin portteripanimo, mutta neuvostoajat tekivät siitä sellaisen. En tunne kaikkia yksityiskohtia virolaispanimon menneisyydestä, vaikka hyllystäni löytyy sen historiateos. Mainintoja portterista ei kirjasta kuitenkaan löydy ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta tai edes Viron ensimmäisen tasavallan vuosilta.

Silloin tällöin törmää läntiseen tarinaan, jonka mukaan kommunistinen hallinto kitki neuvostotasavalloista ja muualtakin itäblokkiin jääneiltä Itämeren rannoilta vanhan portterinvalmistusperinteen. Tuo perinne oli saanut alkuperäisen innoituksensa 1700-luvun brittiläisistä tuontioluista ja kehittynyt myöhemmin muun muassa saksalaisesta maailmasta tulleiden panimo-oppien myötä.

Kuten olen jo parissa aiemmassa postauksessa sanonut, vuodet 1945–1989 eivät oikeastaan lopettaneet portteriperinnettä niistä maista, missä se oli erityisen vahva. Puolalaiset jatkoivat, virolaiset jatkoivat, ja esimerkiksi Ukrainassa, Tšekissä ja Itä-Saksassa oli vähintäänkin yksittäisiä portteristaan tunnettuja panimoita. Tilapäisiä katkoksia toki tuli – eihän Suomessakaan portteria taidettu tehdä toisen maailmansodan ja vuoden 1957 välillä.

Saku Õlletehas (Bierbrauerei Sack bei Reval) perustettiin vuonna 1820 – aikana, jolloin sen kummemmin portteria kuin baijerilaista lageria ei kai näillä leveysasteilla pantu. Yhtiön historian mukaan ensimmäisessä panimorakennuksessa tehdystä oluesta ei ole tietoa, mitä olutta se oli. Näin varmasti on; tuskin Sinebrychoffkaan tietää alkuvaiheidensa oluista kovin paljon.

cofKun nyt yritän tavata Sakun panimon historiaa (viron lukeminen ei minulta vielä ihan ongelmitta suju), portteri näyttäisi uiskentelevan tuotevalikoimaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Uusia tuotteita 1950-luvulla ovat sen ohella Märtsi õlu, Moskva õlu, Riia õlu ja Saku õlu. Aiemmin panimo ei siis ole myöskään käyttänyt kotipaikkakuntansa nimeä brändinä – kuten se nykyisin tietysti tekee.

Jos asiat todella ovat näin, portterin myöhäinen tulo on tietysti kiinnostava yksityiskohta, kun ajattelee esimerkiksi sitä, miten Tarton oluttehtaan (ex-A. Le Coq) historia paljolti rakentuu juuri tämän oluttyylin varaan. 1960-luvulla Sakulla sitten tehdään oluita sekä lokakuun vallankumouksen 50-vuotispäivää (1967) että laulujuhlien 100-vuotispäivää (1969) varten, ja molempien vuosien valikoimassa myös Porter on mukana.

Vuonna 1970 portterin valmistus lopetetaan Viron snt:n panimoissa elintarvikeministeriön päätöksellä. Syynä ovat kolme kertaa tavallista olutta pitempi valmistusaika, joka heikentää tuottavuutta. Myös raaka-aineiden suurempi kulutus ja karamellimaltaan kalleus mainitaan. Sinänsä portterin säilyvyysaika (17 päivää) on ollut tavallista olutta (7–8 päivää) pitempi, mutta tämä ei vaikuta päätökseen. Panimo kuitenkin jatkaa tukeaan taiteelle ja urheilulle, ja sillä on omat kalastus- ja metsästysseuransa. Vuonna 1970 perustetaan Sakun panimon oma torvisoittokunta.

“1970. aastast lõpetati toiduainete tööstuse ministeeriumi korraldusel porteri tootmine Eesti õlletehastes, sest selle valmistamine võttis kolm korda rohkem aega, viies rentaabluse näitajad alla. Samuti kulus toorainet rohkem ja kasutatud karamell-linnased olid tavalistest linnastest tunduvalt kallimad. Porter säilis 17, teised õlled vaid seitse-kaheksa päeva… Ettevõte toetas endiselt taidlust ja sporti, tegutsesid oma kalandus- ning jahindussektsioon. 1970. aastal asutati tehase puhkpilliorkester.”

Näyttää kuitenkin siltä, että portteri ei katoa pitkäksi aikaa. 1980-luvun alussa, jolloin neuvostotasavalta päättää jälleen kehittää Sakun panimoa, portteri on mukana valikoimassa. Neuvostovaltion viimeisinä vuosina ja Viron itsenäisen tasavallan alkuaikoina se on joulunajan kausiolut, jota suomalaisessakin lehdistössä kehutaan.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 7

cof

Suomen panimot siirtyivät ruotsalaistyyppisestä pintahiivaoluesta Baijerin mallin mukaiseen pohjahiivaolueen 1850-luvulta alkaen. Ainakin täältä 170 vuotta myöhemmästä ajasta katsoen muutos tapahtui nopeasti, vaikka toiset panimot tietysti pääsivät uuteen muotiin mukaan kilpailijoitaan vikkelämmin.

Täysin lager-maaksi tämä mullistus ei Suomeakaan tehnyt, kuten tiedetään. Portteri, josta täällä oli alettu pitää jo edellisen vuosisadan puolella, säilytti suosionsa ja oikeastaan vain kasvatti sitä. Ainakin jotkut kauppiaat Turussa ja Helsingissä onnistuivat saamaan myyntiin jopa legendaarista India pale alea 1850-70-luvuilla, tuontitavaraa kaiketi. Se, mitä ennen en ollut tiennyt – ennen kuin yllä oleva Åbo Underrättelserin leike osui silmiini – oli, että suomalaispanimoissakin kokeiltiin myös muuta brittityylistä pintahiivaolutta. Kevättalvella 1879 Nya Bryggeri Ab markkinoi ”suuresti pidettyä” Export Ale -oluttaan (alennettuun hintaan tosin). Myöhemmässä ilmoituksessa olutta kuvaillaan myös palkituksi tuotteeksi. Millaista mahtoi olla?

Hyvinkää afterwork

On pikkukaupunkeja, joiden olutrintamalla ei tapahdu juuri mitään, ja sitten on sellaisia, joissa hörhöt voivat viettää kohtuullisen kiinnostavankin illan. Minulla on ollut nyt kahtena vuonna tilaisuus katsastaa Hyvinkään oluttarjontaa, kun paikkakunnalla asuva kaveri on järjestänyt syksyisen illanvieton, johon suunnistaessa olemme ehtineet pistäytyä parilla baarirastilla.

Hyvinkäällä etkot hyvän oluen merkeissä onnistuvat vaivatta. Pääkadulla Hämeenkadulla kaksi oluenystävien mekkaa Joutsen ja Crafters edustavat ensimmäisen ja toisen sukupolven olutbaareja. Joutsen, joka kuuluu HOK-Elannon Oluthuoneisiin, on perinteisempi erikoisolutpubi, jonka liitutaulun olutlista alkaa trappistioluilla. Crafters on perustettu kolme vuotta sitten, ja sen lista löytyy tiskille printatun monisteen lisäksi Untappdista.

Eilen perjantaina Oluthuone Joutsenen – kuten muidenkin Oluthuoneiden – lokakuun tarjousoluena oli Ayinger Kirtabier (5,8 %). Sen hinnasta sai S-etukorttia vilauttamalla euron pois. Kirtabier on mainio juhlaolut, josta kirjoitin pari vuotta sitten maistellessani sitä paikan päällä Ayingissa. Joutsenen valikoima ei ehkä tarjoa minulle mitään uusia tajunnan räjäyttäviä elämyksiä suosikkityyleissäni, mutta toisaalta minulla ei ole myöskään suuria vaikeuksia löytää sieltä oluita, joita haluan nauttia. Belgialaista, brittiläistä ja saksalaista perinnettä löytyy uudempien craft-tyylien rinnalla. cof

Siinä missä Joutsen nojaa lohenpunaisiin seiniin ja tummiin puupaneleihin, Crafters on ulkoiselta olemukseltaan pikemminkin amerikkalainen rokkibaari maalaamattomine puuseinineen ja synkkine pääkallokoristeineen. Tyypilliseen craft-tyyliin IPAn, imperial stoutin ja hapanoluiden ystävät ovat hana- ja pullovalikoimien ydinkohderyhmä. Muitakin tyylejä on pistemäisesti otettu huomioon, ja satunnaisesti kadulta sisään eksyvien perusjamppojen varalta hanassa on myös Sandelsin lageria.

Join Cloudwaterin IPA-tyylistä Fireflies At Gage Hill Homesteadia, jonka huomattava vahvuus (11 %) itse asiassa paljastui minulle vasta pöydässä, kun kääntelimme komeaa mustanpuhuvaa tölkkiä. En kadu valintaa, koska makea ja intensiivinen ote sopii omassa suussani näihin mehuisiin itärannikon tyylisiin oluihin. Maltillisemmissa neipoissa tuoreus on kriittinen tekijä, ja yhtään vanhemmissa tölkeissä humalan aromien tilalle asuu pian meriveden ja mineraalien suolainen sekavuus tai katkera polte. cof

hyvinkaa_crafters3Viime vuonna pistäydyimme näiden kahden paikan lisäksi Lucky Pubiin, joka on omalla tavallaan sympaattinen pienen sisäpiirin lähiökuppila. Meitä ei katsottu pahalla, vaikka varmasti paikassa ei aivan joka päivä nähdä outoja pääkaupungin eläviä. Hanaolut oli Karjalaa tai vastaavaa isojen panimoiden bulkkia, mutta erittäin tuoretta ja hyvässä kunnossa – ehkäpä kierto on riittävän nopea. Jos tämä on aidompaa hyvinkääläistä olutkulttuuria kuin vaikkapa trendikäs Crafters, olkoon sitten niin. Siihen en ota kantaa.  Joka tapauksessa kaupunki, joka tarjoaa näin erilaisia baarikonsepteja erilaisten kuluttajien tarpeisiin aina vaativimpiin craft-hörhöihin saakka on oikealla tiellä ja toivotan onnea kaikille niille.

Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Testissä: Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut

En ole pitkään aikaan päässyt kirjoittamaan yhdestä suosikkiaiheestani: unholaan jääneistä historiallisista olutlaaduista, joita joku on kaivanut arkistojen kätköistä ja alkanut valmistaa uudelleen. Piwo jopejskie eli vanhalta alasaksalaiselta nimeltään Jopenbier on ehkä yksi mielenkiintoisimmista, ja puolalaisen oluttyylin tarina liittyy erityisesti Danzigin eli nykyisen Gdańskin oluthistoriaan.

Käyn ensin läpi oluttyylin historiaa – sitä, mitä siitä tiedetään – ja sitten testaan tietääkseni ainoaa kaupallisessa tuotannossa olevaa nykyaikaista tulkintaa siitä. Tästä vastaa puolalainen panimo Browar Olimp. Olut on ollut markkinoilla reilun vuoden verran, ja kokeilut aiheen tiimoilta alkoivat loppuvuodesta 2015. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että heidän versionsa on ensimmäinen kaupalliseen jakeluun asti päätynyt aito jopejskie-rekonstruktio.

 

1280px-Danzig_Partie_am_Krahnthor_(1890-1900)

Gdansk, valokuva noin vuodelta 1900. (Kuva: Wikipedia.org, public domain.)

 

Mustaa olutta paksun bakteerikuoren alla

Hämmentävintä jopejskiessa on sen valmistustavan kuvaus. Ei siinä vielä mitään, että jopejskie oli spontaanisti eli villihiivoilla käyvä olut. Jotain tuttua valmistusmenetelmän kuvauksessa onkin, ainakin belgialaisessa lambic-panimossa käyneille. Kuten lambic-panimossa, pieneliöt, jotka käymisreaktion aiheuttivat, laskeutuivat vierteeseen panimon huoneilmasta, joten puhtaudesta ei ollut syytä huolehtia liikaa – muuten kuin lattian osalta.

Eroja kuitenkin oli. Siinä missä belgialaistyyppinen villihiivaolut ehkä yleensä käy laakeissa, matalissa astioissa, jopejskien käymisastiat olivat kapeita ja korkeita. Hiivakerrosta, joka vierteen pintaan muodostui, on luonnehdittu ”ensin valkeaksi, sitten siniseksi tai sinivihreäksi” limaksi, johtuen ehkä Penicillium-sukuisesta sienestä, jota siinä kasvoi. Kolikko ei pudonnut sen läpi. Ei ilmeisesti tiedetä, mitä vanhoissa kuvauksissa mainitut hiivamaiset sienet nykyisiltä lajinimiltään vastaisivat. Koska olutta tehtiin usein viinikellareissa, osa hiivoista on saattanut olla myös viinihiivoja.

Villihiivat olivat tehokkuudeltaan mitä olivat, eivätkä ne välttämättä heti purreet paksuun vierteeseen. Käymisen alkamista saatettiin odotella viikkokausia. Kun olut oli valmista ja tynnyröity, jälkikäymisen annettiin jatkua jopa vuoden ajan. Siinä missä lambicista tulee villihiivakäymisen myötä ainakin nykyisin kuivaa, historiallinen jopejskie jää hyvin makeaksi. Myös humalointi on vähäistä.

Lopputuloksena syntynyt olut oli – ja on – joka tapauksessa aika erilainen kuin esimerkiksi lambic. Jopenbier on todellakin tumma, hyvin makea ja paksu, hieman hapan ja (kantavierreväkevyyteen nähden) alkoholiprosentiltaan miedohko olut. Oluen kuluttajat eivät yleensä paljon kantavierteen vahvuuksia mieti – ainakaan Tšekin ulkopuolella – mutta vertailun vuoksi Balling-lukema on Browar Olimpin jopejskie-oluessa noin 45°, kun se saattaa puolalaisessa 10% abv portterissa olla esimerkiksi 24°. Toisin sanoen huomattava osa jopejskien raaka-aineesta on jäänyt käymättä alkoholiksi.

edf
En ole haastatellut henkilökohtaisesti puolalaisia siitä, miten pitkälle nyky-jopejskien valmistusmenetelmä vastaa yllä lainattuja historiallisia kuvauksia. Netistä löytyvien kertomusten perusteella he lähtivät kuitenkin tutkimusmatkailijan asenteella liikkeelle: säilyneistä tiedoista saatiin viitteitä, mutta niistä ei ollut aivan reseptiksi asti. Jännitystä aiheutti esimerkiksi se, miten 20–25 tunnin mittaisen keittoajan kanssa pärjättäisiin.

Alkuperäinen ajatus oli käyttää olut kaupallisella US-05-hiivalla, mutta tehtävä osoittautui modernille hiivalle liian rankaksi. Villihiivat kuitenkin sinnittelivät, ja yksi kanta toisensa jälkeen ne kävivät töihin. Kuukausia kestäneessä käymisprosessissa oli taukoja ja yllättäviä uusia alkuja. Oluen lopullinen vahvuus oli vähemmän kuin mitä Olimpin porukka oli ajatellut, reilun kymmenen prosentin sijaan noin 4 % abv. Pullotetulle tuotteelle mainitut alkoholiprosentit ovat 8,5 %, mutta jos oikein ymmärrän, jollain viinihiivalla on myös saattanut olla sormensa pelissä.

Hansalaivoilla Hollantiin

Gdańskissa jopejskien valmistus alkoi keskiajan hämärissä ja lakkasi ilmeisesti joskus 1900-luvun alkupuolella. Kaupungin ydinkeskustassa on yhä nykyään Ulica Piwna -niminen katu (”Olutkatu”), jolla oli toiseen maailmansotaan saakka saksalainen nimi Jopengasse. Katu sai aikoinaan nimensä oluen mukaan.

Nyt joku voisi protestoida, että kyse olisi oikeastaan saksalaisesta oluesta, koska Gdańsk oli suuren osan modernia historiaansa Preussin hallinnassa ja nimeltään siis Danzig. Olen ottanut kuitenkin saman linjan kuin yleisesti on näköjään omaksuttu piwo grodziskien (saks. Grätzer Bier) suhteen. Eli kun kerran valmistuspaikkakunta on nykyään Puolassa – ja oli sitä myös oluen syntyvaiheissa keskiajalla – luokiteltakoon nämä puolalaisiksi oluiksi.

Jo 1300-luvulla Danzigin kauppiaat kuljettivat jopejskieta eli Jopenbieriä meriteitse Hansaliiton satamiin eri maissa. Viimeistään 1400-luvun alussa se tunnettiin aina Alankomaissa asti. Sitä on kuvattu siellä punaruskeaksi, tummanruskeaksi tai syvänmustaksi olueksi. Se tuoksui vahvalle, portviinimäiselle, ja oli öljyisen paksua, vahvan ja mausteisen makuista. Hollantilaiset panimot alkoivat valmistaa Jopenbieriä noihin aikoihin itsekin.

Lääkemäisyytensä ja yrttimäisyytensä vuoksi tätä olutta myös käytettiin joskus joihinkin terveysongelmiin, laimennettiin muilla juomilla tai hyödynnettiin ruoan maustamiseen. Sellaisenaan se säilyi aikalaiskuvausten mukaan pitkiä aikoja. 1600-luvun alussa vaikuttanut historioitsija ja maantieteilijä Philipp Clüver kirjoittaa maistaneensa 60 vuotta vanhaa Jopenbieriä, joka oli täysin juomakelpoista.

Hollantilaisten kokemuksiin Jopenbieristä liittyvät myös arktista Koillisväylää etsineen Willem Barentsin matkat 1500-luvun lopussa. Barents miehistöineen jäi jumiin jäihin Jäämerellä ja joutui talvehtimaan nykyisen Novaja Zemljan rannikolla. Näistä kuukausista kertovien päiväkirjamerkintojen alaviitteessä mainitaan, että Barentsin väellä oli laivassa mukanaan vahvaa Jopenbieriä. Tynnyrit olivat kuitenkin osittain jäätyneet seitsemännenkymmenen leveysasteen kylmyydessä, ja sulana pysynyt olut oli tiivistynyt niin vahvaksi, että se oli miehistön mielestä juomakelvotonta.

Maistamassa jopejskie-olutta 2000-luvulla

Mistä nykykuluttaja löytää jopejskie-olutta? Sataprosenttisen varmaa vastausta on vaikea antaa. Itse oletan, että löytämäni puolalainen versio on juuri nyt ainoa varteenotettava jäljitelmä historiallisesta oluttyylistä.

Hollannissahan on Jopen-niminen panimo, mutta näyttäisi siltä, että he eivät pane varsinaista Jopenbieriä – eivät ainakaan tällä hetkellä. Hollantilainen oluthistorioitsija Jan de Vries on sen sijaan ilmeisesti tehnyt tai teettänyt sellaista nimellä Aol’ Joppe, mutta tätä en nyt mistään netistä löydä, eli kyseessä on ehkä ollut kertaluontoinen kokeilu.

Puolasta tosiaan löytyy yksi, edellä mainittu autenttisen oloinen jopejskie, ja sen valmistanut panimo sijaitsee asianmukaisesti Bytówissa, Gdańskin suunnalla. Oluen on teettänyt Browar Olimp Torúnista. En tiedä, saako olutta Gdańskin olutkaupoista tai -baareista. Varsovassa olen nähnyt sitä kahdessa paikassa. Toinen on suosikkiolutkauppani PIWOmaniaK, toinen on Hala Koszyki-kauppahallissa sijaitseva pystybaari, josta saa ostaa käsityöoluita myös mukaan. Pahvirasiaan pakattu 0,1 dl pullo maksoi 30 złotyä eli noin 7,50 euroa – olut siis tuntee arvonsa.

Maistettaessa nenään tuli ensimmäisenä tutun oloinen tuoksu, joka muistutti ehkä eniten belgialaista oud bruinia, jotain Liefmansin olutta ehkä. Kun käymisprosessiin on osallistunut muitakin eläviä organismeja kuin tavallista oluthiivaa, ei kai ole ihme, että tammitynnyrit ja ”vanhat oluet” tulevat mieleen. Muihin maistamiini villioluihin verrattuna jopejskie oli paksumpi ja sokerisempi, eli minikokoinen pullo oli makeuteen nähden sopiva annos. Makumaailma viittasi portviiniin, joulumausteisiin ja mustaherukkalikööriin.

Tämä jopejskie-versio toimii varmasti mainiona aperitiivinä tai digestiivinä, ruokajuomana ehkä heikommin. Hieno ja erikoinen olut kuitenkin. Panimo on ilmeisesti kokeillut tehdä siitä myös savuversiota, mutta sitä ei kai ole vielä päätynyt kaupallisille markkinoille. Yritykset rekonstruioida jopejskieta ovat joka tapauksessa jonkinlaisen Unesco-maininnan arvoisia: tässä on yksi Pohjois-Euroopan  oluthistorian suurista nimistä, joka ilman kotipanijoiden ja pienpanimoiden toimeliaisuutta olisi unohtunut jo kauan sitten Itämeren aaltojen alle.

(Jopejskien historiallisista valmistusmenetelmistä kertovat tiedot perustuvat Marco Daanen kirjaan Bier in Nederland ja Ron Pattinsonin blogiin Shut up about Barclay Perkins.)