Joulukuun kuvat 5/24: À la guerre comme à la guerre

À la bière comme à la bière, olutkauppa Pariisin Bellevillessä, oli kaikin puolin mukava paikka. Kauppias vaikutti ystävälliseltä ja avuliaalta, ja valikoimasta löytyi yhtä ja toista. Sitä paitsi hän oli luultavasti melkein minun ikäiseni, jos tällainen käänteinen ikärasismi sallitaan.

Laajasti ottaen toisella seinustalla oli värikkäitä craft-tölkkejä (trendikkäitä tyylejä eri maista) ja toisella pulloja. Pullo-osastolla oli myös epämuodikkaampia juttuja kuten belgialaistyyppisiä oluita Ranskasta ja Belgiasta. Kuten arvata saattaa, ostin lähinnä niitä. Jos kaupassa olisi ollut pelkästään se tölkkiseinä, tältä asiakkaalta olisikin happi loppunut. Vastaavaa kahtiajakoa muuten Ron Pattinson kutsui äskettäin olutapartheidiksi.

Kaupan nimestä tulee mieleen sanonta ”à la guerre comme à la guerre”, jonka opin sveitsiläiseltä isotädiltäni. Kirjaimellisesti kai ”sodassa ollaan kuten sodassa ollaan”. Ei sillä käytännössä ole sodan kanssa tekemistä, mutta ehkä jonkinlaiseen leirioloihin sopeutumisen. Esimerkiksi että kesämökillä juodaan valko- ja punaviini samoista laseista tiskauksen välttämiseksi, tai muuta vastaavaa. En nyt keksi, mikä suomen sanonta lähinnä vastaisi sitä. Ei myöskään Bellevillen olutpuoti taida liittyä tähän ajatukseen muuten kuin sanaleikkinsä kautta.

Joulukuun kuvat 4/24: Supermarket

Me Michael Jacksonin opetuslapset opimme aikanaan, että tärkeimmillä olutmailla on jokaisella oma perinteinen oluttyylinsä, ja olutmatkalaisen kannattaa keskittyä sen maisteluun ja hankkimiseen.

Tämä koko paradigma muuttui viimeistään 2010-luvulla, jolloin amerikkalaistyylinen IPA löi toden teolla läpi pienpanimokentän koko maailmassa. Nyt joka maassa tehdään enemmän tai vähemmän samanlaisia ipoja, hapanoluita ja makustouteja, ja monia (muita) perinteisiä tyylejä on ajoittain vaikeakin löytää.

Jos Ranskalla on ”oma” oluttyyli, se on epäilemättä bière de garde, Pohjois-Ranskan maalaisolut, joka myöhempinä aikoina taisi saada myös paljon vaikutteita vahvoista belgialaisista oluista tai ehkä jopa bockista.

Rohkenen väittää, että bière de garde ei ole pienimuotoisesta alkuperästään huolimatta tänä päivänä kovin suosittu Ranskan pienpanimopiireissä. En nähnyt sitä Pariisin olutkaupoissa enkä craft-tuottajiin keskittyvissä baareissa tai ravintoloissa. (Otos oli pieni, vastaesimerkkejäkin varmaan löytyy.)

Sen sijaan bongasin useamman bière de garde-merkin valikoiman Franprix-ruokakaupassa, siis tavallisessa keskikokoisessa supermarketissa. Jostain tämä kertoo, en usko aivan sattumaksi. Ketkä bière de gardea nyky-Pariisissa juovat?

Joulukuun kuvat 3/24: Kro, Grim, Blanche, IPA

Vielä 10-15 vuotta sitten Pariisia oli helppo pitää lager-kaupunkina, jossa Kronenbourg tai jokin muu Alsacen iso olutmerkki piti hallussaan suurin piirtein ainutta hanaa perusbaareissa. Ihan näin yksinkertaista kaikki ei silloinkaan ollut, sillä olihan belgialaisia erikoisoluita juotu Ranskassa jo ainakin 1970-luvulta asti. Ne eivät olleet kuitenkaan hanatavaraa joka kadunkulman brasserieissa ja tupakkakauppabaareissa.

Tämä on muuttunut jo vuosia sitten. Ranskalaiset juovat todennäköisesti tolkuttomia määriä Grimbergeniä, Affligemia tai Leffeä – isojen merkkien ”helppoja” luostarioluita. Sama pätee toki myös Hoegaardenin vehnäolueen. Niitä menee paljon hanasta, ja nyt myös siis hyvin perustason baareissa. Erikoislaseja ei niissä näy, vaan lasi on normaali nonic-tuoppi.

Kuten kuvasta ilmenee, myös IPA on viime vuosina laskeutunut noiden aivan tavallisimpien pariisilaisbaarien hanaan. Alla olevaan ikkunaankin se on luultavasti maalattu muita myöhemmin. Edes merkillä ei ole väliä, IPA on nykyään oltava. Kro eli Kronenbourg ja Grim eli Grimbergen sentään tunnetaan nimillä. Blanche (valkoinen) on luultavasti Hoegaardenia. Paikallinen erikoisuus on myös kirjoittaa ”happy hours” monikossa.

Joulukuun kuvat 2/24: Vuoden ehkä viimeinen terassiolut

Kuvan tuoppi voi näyttää isolta, mutta se on pieni ja sisältää 25 cl Affligem Blondea. Olut on tietysti belgialaista, mutta lasin muodosta voi päätellä, että ollaan Ranskassa. Paikka on Rue de la Roquette Pariisin 11. kaupunginosassa, ja kuva on otettu eilen illalla.

Katsoimme kauempaa, että lämmittimet ovat päällä, kyllähän tuossa vielä pärjää. Eivät ne olleet päällä. Paikallisia istui silti pitkässä rivissä baarin ulkopuolella, vaikka lämpötila oli jo varmaan laskenut alle viiden asteen. Myös muita kuin tupakoitsijoita, viltit sylissä tai ilman. Pärjäsi siinä silti, jonkin aikaa ainakin.

Champs-Elysees’llä tungeksi taukoamaton autojen virta, jokainen tööttäili ja Marokon lippu hulmusi joka auton ikkunasta. Poliisit olivat valmiina toimimaan, jos into riistäytyisi juhlijoiden käsistä, mutta me emme ainakaan nähneet mitään häiriöitä. Jouluvaloja katselemaan tulleet ihmiset seisoivat vähän hämmentyneen näköisinä kamerat koholla. Marokon jatkoon pääsy jalkapallon MM-kisoissa ajoi kuitenkin hetkeksi porvarillisen adventtitunnelman edelle. Mikäs siinä, tosin suosikkijoukkueeni Belgia putosi nolosti osin marokkolaisten avittamana. Ei kisoja ole tällä kertaa juuri tullut muutenkaan kyllä seurattua.

Joulukuun kuvat 1/24: Lentokenttä

Tänä vuonna postaan joulukuussa valokuvia ja lyhyitä muistiinpanoja joka kuvasta. Perinteisen olutjoulukalenterin kirjoittamiseen aika ei tällä kertaa riitä. Kuvista osa on tuoreita, samana päivänä napattuja, osa vanhempia.

Ensimmäinen kuva on eräs ikonisimmista Suomi-somen kuvauspaikoista, Helsinki-Vantaan pubi The Oak Barrel, mutta väärästä suunnasta. Lasiseinän takana on ”se” ulkobaari, jossa näpsäistyt tuhannet olutkuvat kertovat kuvaajan olevan matkatunnelmissa. Vielä muutama vuosi sitten kuva oli somevirrassa selvä statussymboli, nyt korona ja lentohäpeä ovat muuttaneet monen suhtautumista. Itse pubi on kyllä oikein mukava paikka!

Jyväskylä, 30.7.–1.8.2022

Täytyy tunnustaa, että Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki oli minulle melkein yhtä tuntematon paikka kuin edellisen illan Vääksy – toki olen joskus ajanut kaupungin läpi tai vaihtanut siellä junasta bussiin, mutta kunnolla en ollut Jyväskylää koskaan kolunnut tai majoittunut matkailijana. Nyt tähän tuli tilaisuus, kun yövyimme aseman vieressä Sokos Hotel Aleksandrassa kaksi yötä. Kuten viime kesän Saimaan-kierroksella, vanhan koulun Sokos-hotelli on meille 80-luvun lapsille aina kodikkaan tuntuinen majapaikka.

Olutkellari-blogin Juha-Pekka Jylhä kirjoitti pari vuotta sitten Scandinavian Brewers’ Review -lehteen artikkelin, jossa käsiteltiin jyväskyläläisen oluen kulta-aikaa. Se luonnehdinta tarkoitti siis artikkelin kirjoitushetkeä, ei mitään historiallista aikakautta, vaikka nekin käytiin jutussa läpi. Tuolloin vuoden 2020 alussa kiinteitä panimoita oli kaksi, Panimoyhtiö Hiisi ja Panimoyhtiö X, sekä yksi kiertolainen Hangaround & Nobody. Aalto Panimo oli aloittelemassa toimintaansa.

Sittemmin kulta-aika on vaihtunut platina-ajaksi, koronasta huolimatta, ainakin panimoiden lukumäärillä mitaten. Aalto on saanut toimintansa vauhtiin, ja ympäröivälle maaseudulle on putkahtanut myös 1000 Lakes Distillery oluineen, gineineen ja vodkineen, sekä kotiolutprojektista kaupalliseksi pientuottajaksi kypsynyt YMIS Panimo. Nämäkin tiedot perustuvat Olutkellarin päivityksiin. Jos lasken oikein, nykytilanteessa kaupungin alueella on viisi omilla laitteillaan toimivaa panimoa ja ainakin yksi kiertolaistuottaja. Tämä on harvinaisen iso luku, ainakin Suomen mittakaavassa.

Yksi Jyväskylän olutkiertoratojen kiintotähdistä on syksystä 2020 ollut Hiisi Taproom & Bottleshop, joka majailee Lutakon keikkapaikan rakennuksessa. Se oli mainio baari, jossa keittiön antimien ääressä – esimerkiksi bao bunien ja hodareiden – viihtyi vähän pitempäänkin, kun niitä sai helposti tilattua nälän jatkuessa lisää. Oluita oli tietysti pitkä liuta isäntäpanimo Hiisiltä hanoissa ja kaapeissa, ja ainakin take away -jääkaapissa olivat paikallisista tekijöistä edustettuina myös 1000 Lakes ja Hangaround & Nobody. Muutakin kotimaista oli.

Itse baarin sisustus oli erilainen kuin kuvien perusteella olisin luullut – odotin panimon visuaalisen ilmeen mukaista hämärää ja maanalaisten olioiden kansoittamaa yöelämän tilaa. Tämä oli kuitenkin monien taproomien tavoin melko valoisa ja selkeä tila. Joitakin panimon etiketeistä tuttuja hahmoja näkyi silti seinillä.  

Tuskinpa Jyväskylästä monta sellaista baaria löytyy, jonka listalla ei ainakin jotakin Hiisi-olutta olisi. Tavallisesti niitä näyttää olevan valikoimassa useitakin. Näin oli esimerkiksi Vakiopaineessa, joka kuitenkin tunnetaan pikemminkin kulttuuri- ja vaihtoehtoväen sekä yliopisto-opiskelijoiden tyyssijana kuin olutfriikkien pesänä. Join siellä Tahvaa (7,5-prosenttinen baltic porter), joka ei ole hassumpi tumma Hiisi-tuote. Panimon oluista kiinnostavin oli tällä reissulla kuitenkin – ehkä odotusten vastaisesti – uusi cold IPA -versio Hiisin aiemmasta Peri-oluesta (7 %). Sen testasin Hiisin omassa taproomissa, vaikka olutta on nyt myös Alkon valtakunnallisessa jakelussa. Kylmä käymislämpö ja (ilmeisesti) pohjahiiva on muuttanut tämän IPA-oluen todella aika hauskasti lagermaiseksi, joten Baijeri ja Amerikka lyövät maussa todella kättä.

   

Jos nopeasti pitäisi luonnehtia tällä matkalla testattuja Jyväskylän keskustan indie-baareja, edellä mainittu Vakiopaine sekä Vihreä Haltiatar ovat fiilistelijöitä ja boheemeja varten, Harry’s Pub ja Musta Kynnys taas tarkoituksellisemmin olutasioista kiinnostuneiden paikkoja. Vihreässä Haltiattaressa bongasin jääkaapista useamman Einbecher Brauhaus -oluen rivin, ja niistä join Kellerbierin (4,8 %), joka oli maukas vaikka ei mitenkään erikoinen tai jännittävä. Pubin mukavilla sohvilla olisi tietysti viihtynyt vaikka koko illan, jos ei olisi ollut muita suunnitelmia.

Harry’s Pub on tietoisen brittiläistyyppinen, ja sisustus on suomalaisiin oloihin vaikuttavan koristeellinen, vale-viktoriaaninen. Jo miljöö sai olon tuntumaan kotoisalta, ja baarin tarjonta nosti fiiliksen lähemmäksi kattoa. Manchesteriläisen Marble Beersin hienoa Marble Stoutia (5,7 %) oli ”tavallisessa” hanassa, ja viereiseen real ale -pumppuun viriteltiin parhaillaan Thornbridgen Jaipuria (se oli kypsynyt kellarissa mutta ei ollut vielä saatavana). Jotain toistakin real alea oli tulossa tarjolle, mutta baarimikko oli tilapäisesti unohtanut sen nimen.

Musta Kynnys on rautatieaseman vanhassa rakennuksessa, ja sillä on historiallisen puutalonsa suojissa pari suhteellisen tilavaa ravintolasalia. Erikoisempi oluttarjonta on viritelty visuaalisesti näkyville pitkin baaritiskiä: värikkäitä tölkkejä ja trendikkäiden pienpanimoiden pulloja saattoi nostella, käännellä ja tutkia mielensä mukaan. Mukana olivat muun muassa Other Half Brooklynista, Nerdbrewing Malmön suunnalta, Deya ja Brew By Numbers Englannista, Fuerst Wiacek Berliinistä sekä Ārpus Latviasta. Belgiasta oli ainakin perinteisiä Kwakia ja Rochefortia. Esimerkiksi Other Half -panimon All Green Everything (10,5 %) on prosenteistaan huolimatta helposti nautittava vahva IPA, jossa intensiivinen – ei erityisen katkera – mehuisuus peittää korkeaa alkoholimäärää.

Jyväskylän keskustassa kävimme tietysti myös Harjulla, jossa on tällä viikolla ajettu MM-rallin osakilpailun erikoiskoetta. Vesitorni on komea, ja 1920-luvulla rakennetut Neron portaat oli koristeltu Instagram-yhteensopivalla värikkäällä taideteoksella, joka hyödyntää erityisesti aamupäivän auringonvaloa. Myös yliopiston kampusalue on vaikuttava yhdistelmä historiaa ja nykyaikaa.

Toivolan Vanhan Pihan 1800-lukulaisessa käsityöläismiljöössä testasimme Valkoisen Puun pizzat sekä kesäkioskin, josta löytyy Aalto Panimon Tahiti-olutta. Se on 5,4-prosenttinen golden ale, jossa on selkeästi enemmän tarkoitettua tai tahatonta särmää kuin tämän tyylisuunnan brittioluissa – johtuneeko sitten humalavalinnoista tai mistä. Omaan makuuni tätä voisi vielä jonkin verran hioa, kun kerran panimon nimikin on otettu arkkitehtuurin suurelta käsityöläiseltä. Hänestä lisää seuraavassa postauksessa.

Mitenkään vaikeaa ei Jyväskylässä näytä olevan paikallisten panimoiden tuotteiden löytäminen. Esimerkiksi Elosen leipomon Elo-kahvilassa Kauppakadun ja Asemakadun kulmassa on alkoholituotteiden listalla kolme 1000 Lakes -panimon olutta. Oikeastaan YMIS Panimo taisi jäädä meillä ainoaksi, joiden tuotteita emme päässeet testaamaan, kun niitä ei kaupungissa näkynyt ja Korpilahden Tikkalaan meillä ei tällä reissulla ollut mahdollisuutta poiketa.

Virkavapaan sivistynyt olutvalikoima :-)

Ajattelin kirjoitella kesän koittaessa taas jotain Kallion olutpaikoista. Kotikaupunginosani on varmasti yksi Suomen baaritiheimpiä alueita. Tarkkaa määrää on hankalaa sanoa, koska rajanveto olutbaarien ja ruoka- tai viinipaikkojen välillä on veteen piirrettyä, ja osa paikoista myös aina ajoittain vaihtaa luonnetta.

Juuri tällä viikolla Helsingin Uutiset kertoi miehestä, joka on käynyt oluella sadassa Kallion baarissa. Siinä hommassa on tarvittu luovaa määritelmää “Kalliolle”, ja useinhan Kallioon henkisessä mielessä – ei maantieteellisessä – luetaan ainakin Alppiharjun osia, joskus muutakin. Karkealla matematiikalla saan itse laskettua ainakin 50–60 olutpainotteista baaria jo pelkästään Kallion kaupunginosasta ja viereisestä Harjusta. Ei siis selkeitä ruokaravintoloita, kahviloita tai viinibaareja. 

Kotitaloani lähin baari noin 150 metrin etäisyydellä on Kaarlenkadulla, Virkavapaa. Saman paikan entisiä nimiä ovat ainakin Exodus, Kallion Kukko ja Rybar. Varsinkin aikaisempien inkarnaatioiden aikoina baarin edustalla leijui usein mehevä hampun tuoksu. Nykyinen Virkavapaakaan ei erityisen keskiluokkaistuneelta näytä, vaan jotain entisistä säröistä on tallella jo ulkoa päin katsoessa.

Huomioni onkin kiinnittänyt Virkavapaan ulkomainos, jossa seisoo hymiön kera: Meillä on sivistynyt olutvalikoima. Tervetuloa 🙂. Mainos ei vaikuta pelkältä vitsiltä, vaikka leveässä hymynaamassa on luultavasti pientä itseironiaa. Piti siis mennä sisään ja selvittää, mitä sivistyneeseen olutvalikoimaan Kaarlenkadulla vuonna 2022 kuuluu.

Kylmäkaapissa on monenlaista pulloa, selkeästi vähän isompi rivistö kuin Kallion perusbaarissa edes tänä päivänä olisi välttämätöntä. Joitain belgialaisia löytyy, jotain muistakin maista. Silti mistään trendibaarista ja huikeasta craft beer -valikoimasta ei voi puhua – ei lähellekään. Missä siis menee sivistyneisyyden raja? No tässä:

Olutkoira: “Voisin ottaa yhden Duvelin.”

Baarihenkilö: “Ookoo. Kumman Duvelin?”

Olutkoira: “Ton vaaleanvihreän. Tripel Hopin.”

Istun siis tyytyväisenä Duvel Tripel Hopiani siemaillen ja katselen ympärilleni. Screenillä Suomi rökitti totaalisesti jotain vähäisempää jääkiekkomaata, taisi olla Iso-Britannia. Baarin soundtrack oli jonkinlaista alt-rock- tai grunge-linjaa, tyyliin Jane’s Addiction, Mad Season ja uudemmat samanhenkiset aktit.

Harmaaksi maalatut seinät ja kuparilankalampunvarjostimet kielivät siitä, että Virkavapaata on yritetty ehkä hilata jossain vaiheessa hieman BrewDog-baarien tyyppistä charmia kohti. Seinälle maalattu teos, jossa jääkarhu, tiikeri ja muutama muu eläin juovat vettä teollisuuslaitosten viereisestä altaasta, sopii ehkä samaan designiin. Sen sijaan valokuva, jossa Putinin, Trumpin, Kim Jong-Unin ja Xi Jinpingin päät on photoshopattu rap-artistien vartaloihin, ei ihan istu samaan tyylilajiin.

Seinillä roikkuu skeittilautoja ja johonkin kohtaan on teipattu ystävällinen kehotus “Pliis, pidetään seinät puhtaina”. Lautapelejä on runsas kattaus, kun taas selvästi niukempi kirjavalikoima ulottuu Ilmo Lounasheimon Kehän sankarit -nyrkkeilykirjasta Lawrence Durrellin Liviaan. Kantispöytä kyselee naispuoliselta baarihenkilöltä tämän lempibändiä, mutta saa pitkällisen sananvaihdon jälkeen vastaukseksi bändin sijaan lempikoripallojoukkueen. Pöydissä ja muissa kalusteissa on jo vanhan baarin patinaa, ja ylipäätään koko sisustus on onnistunut sulauttamaan muutaman vuoden takaisen muovisemman vaiheen takaisin rönttöiseen yleisilmeeseen.

Tulisinko tänne, jos viettäisin virkavapaata, vuorotteluvapaata tai jotain muuta satunnaista sapattia? Ehkä, jos haluaisin irrottautua hetkeksi hetkisestä ulkomaailmasta ja vaikka kirjoittaa jotain iltapäivällä rauhallisessa ympäristössä. Tosin siihen voisi löytyä hiljaisempiakin baareja. Parhaiten tämä paikka sopisi kuitenkin villimpää baari-iltaa edeltävään zen-tyyliseen käynnistelyyn, ilman tulostavoitteita tai huolta huomisesta. Ei sillä että näillä ikävuosilla sellaisia tilanteita enää usein tulisi eteen.  

Kirjoituksia kellarioluesta, osa 1: Tölkit (Gänstaller, Thornbridge/Newbarns)

Kellariolut on saksalainen tai tarkemmin sanoen Frankenin alueelle tyypillinen suodattamattoman lager-oluen muoto. Siellä päin Keller tarkoittaa panimon varastoluolien tuntumassa sijaitsevaa ulkoanniskelualuetta, jolloin muutaman viikon ikäisiä oluita saatetaan tarjoilla puutynnyristä paitsi suodattamattomina ja pastöroimattomina myös lähes hiilihapottomina – kuten brittien real ale. Hiivan mukanaolo on kuitenkin “se juttu”, ja itse olut voi olla monenkin laista hyvin vaaleasta punaruskeaan.

Olen aikaisemmissa postauksissa sanonut, että nykyisen alkoholilakimme sallima ≤5,5 % raja on mahdollistanut muun muassa mielenkiintoisten saksalaisten oluiden ilmestymisen Citymarketetihin ja muihin hyvän valikoiman ruokakauppoihin. Tämänkertaiset kellarioluet ovat yksi ilmentymä tarjonnan paranemisesta. Yksi maisteluun päätyneistä kolmesta tölkistä on brittiläinen, kaksi muuta aitoja frankenilaisia.

Gelbvieh (5,2%) on se brittiolut. Sen tekijät ovat englantilainen Thornbridge ja skottilainen Newbarns, molemmat “maatilapanimoita”, ja heidän pelloillaan laiduntaa Limousin- ja Simmertal-karjaa, joka taas muistuttaa Gelbviehiä eli Frankenin “keltaisia” nautoja. Tämän nautayhteyden panimot ovat toki keksineet itse, mutta onhan tällainen hyvin vaalea kellariolut tavallaan toki väriltään keltaista.  

Vaalean kellertävähän tämä kellariolut siis on, ja tyylin mukaisesti hieman samea. Varsinkin heti tölkin avaamisen jälkeen ilmoille leijailee raikas, kukkainen, viljainen tuoksu. Tämä on kevätolut à la Ayinger Frühlingsbier tai Spezial U, eli vastaavia löytyy eri puolilta Baijeria. Maussa on sitruksista kirpakkuutta, hunajamelonia, vaaleaa viljaa (oluessa on siis mukana vehnää), yrttistä, melkein minttumaista humalaa, aavistus katkeroa jälkimaussa. Mitään häiriöitä tässä ei minusta ole, ei tuntuvaa hiivaisuutta eikä mitään viitteitä pilsneriä tummemmista maltaista. Kevään aurinkoisille terasseille sopiva olut on kyseessä, tai tölkin suosituksen mukaan mausteisten makkaroiden kumppaniksi.

Gänstaller Braumanufakturin 04 Kellerbier (Lagerbier) on puolestan keskiolutmaisen kullankeltainen, jonkin verran samea olut, joka tuoksuu maltaiselle ja vienon hunajaiselle. Prosentteja on jälleen 5,2 % ja katkeruutta 23 IBU. Periaatteessa tämä on jonkinlainen helles kellariversiona, mutta aineksia on Frankenin mitalla eikä Münchenin – yleensä kellerbiereissä on perusvaaleita oluita enemmän humalaa ja niin tässäkin. Kun toisaalta muutakin makua on enemmän, katkeruuskin kyllä jää lähinnä säestäväksi elementiksi.

Tämä kellerbier numero nelonen on minusta aika selkeäpiirteinen olut, jossa suodattamattomuus tuo mukaan hieman enemmän ihmeteltävää mutta ei sekoita kokonaisuutta liikaa. Mallas tuntuu ehkä keksimäisempänä, vähän makeampana kuin muuten, ja humala on mukavan ruohoista ja yrttistä. Mukana on pieni appelsiinimarmeladin aavistus, jota olin maistavinani Saksan itärajan lähellä zoigl-oluissa, mutta suuremmin sille suunnalle ei lähdetä. Tämä ei ole äärimmäisten makujen ystäville sopiva olut, mutta voi tuoda valaisua niille, jotka olettavat saksalaisen vaalean lagerin olevan aina teollista ja tylsää.

Saman panimon 02 Kellerpils (5,1 %) on hankalampi rasti, koska tölkkini on oletettavasti viallinen. Kari Ylänne mainitsi Twitterissä juoneensa tölkistä, jossa oli “runsaasti vihreää omenaa”, ilmeisesti asetaldehydiä, eli kyseessä lienee sentään virhemaku. Joidenkin lähteiden mukaan pieni määrä tuota vihreää omenaa voi olla vaaleassa kellarioluessa hyväksyttävää, mutta omassa tölkissänikin sitä oli jo tuoksussa häiritsevän paljon.

Maku muuttui oluen hiukan lämmettyä melkeinpä omenasiiderin ja vappusiman sekoitukseksi, joten tästä Kellerpilsistä on varmasti parempi olla lausumatta paljon muuta kuin että joskus kokenutkin panija iskee kirveensä kiveen. Gänstallerin tuotteesta liikkuu ilmeisesti Suomen jakelussa eri lailla onnistuneita eriä, koska Olutkellarin maistama tölkki oli kuvauksen perusteella puhdaslinjaisempi ja ongelmaton.

* * * * *

Tällaisia tuotteita löytyi ruokakauppojen tölkeistä tänä keväänä. Molemmilta panimoilta saatiin maisteluun mukaan yksi tuote, joita tämän tyylin ystävien kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kellariolut on tietysti yksi niistä oluttyyleistä tai -perinteistä, jotka varmasti ovat parhaimmillaan ja aidoimmillaan Saksassa ja alle sadan metrin päässä panimon laitteistosta tai varastotiloista. Hyvää maisteltavaa saadaan tältä saralta kuitenkin tänä päivänä myös alumiinin sisään.

(Kuva: Flickr.com, luagh45, CC BY 2.0.)

Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka

Joulukuu alkoi, ja monet availivat tänään ensimmäistä luukkua suklaakalenterista, olutjoulukalenterista tai kuka mistäkin – sipsikalenterista, alusvaatekalenterista, kuivalihakalenterista tai kenties Frendit-aiheisesta joulukalenterista. Näitä on moneen lähtöön.

Viime joulukuussa tein tähän blogiin oluthistoriallisen joulukalenterin. Lukijamäärät eivät ehkä olleet häävejä, mutta pieni joukko jaksoi olutmenneisyyden hämäristä kaivamiani jyväsiä seurailla ja kommentoidakin.  

Itse nautin historian sivupoluilla harhailusta, joten aion tehdä jotain samantapaista tänä vuonna. Viimevuotisen kalenterin aikahaarukka oli 1700-luvulta jonnekin 1900-luvun jälkipuoliskolle, mutta nyt keskityn tärkeään olutvuosikymmeneen eli 1980-lukuun.

Tänä vuonna on siis luvassa näillä näkymin 24 luukkua Kasarikronikkaa. Tulevat luukut kokoan tähän aloituspostaukseen sitä mukaa kun ne aukeavat. Paljolti kierretään ympäri Eurooppaa ja niitä maita, joihin 80-luku toi tullessaan pienpanimo-oluen ensimmäisiä raikkaita tuulahduksia. Puhutaan oluentekijöistä, oluen ystävistä ja olutpaikoista. Ties vaikka jossain välissä olisi asiaa Suomestakin, ja silloin kasarin käsite saattaa venyä olosuhteiden pakosta ysärin puolelle.

Rima on matalalla. Näin saan jälleen 24 luukkua raavituksi kasaan, tekstit voivat olla lyhyitäkin. Toivottavasti edes joku löytää jostain luukusta itselleen mielenkiintoista luettavaa – mitään tyytyväisyystakuuta ei anneta. Katsotaan mitä olutkirjastosta ja arkistoista tällä kertaa löytyy.

  1. Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka
  2. Amerikkalaiset maistelivat Belgian oluita 40 vuotta sitten
  3. Brui-Mina
  4. Viiden tähden oluita Belgiassa ennen ja nyt
  5. Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua
  6. Sahti ja ch’ti
  7. Olutjuhlat eläintarhassa
  8. Antwerpenin ensimmäisiä olutidealisteja – juomakauppias ja kapakoitsija
  9. Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia
  10. Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta
  11. Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnesta brittituella
  12. Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä
  13. Guinness (jälki)kävi täällä
  14. Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla
  15. Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua
  16. Kadonneet belgialaiset oluttyylit
  17. Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)
  18. Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa II)
  19. Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)
  20. Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti
  21. Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita
  22. Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille
  23. Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla
  24. Stille Nacht, Heilige Nacht

FCBR-vallankumouksen tila + Olarin Panimon täsmäpudotus Konepajaan

On taas se aika vuodesta, kun HOK-Elannon Oluthuoneet nostavat hanatyrkkyjensä joukkoon kotimaisten pienpanimoiden oluita, joista ainakin osa on uutuuksia. Konseptin nimi on jo viidettä vuotta Finnish Craft Beer Revolution, ja jos jonkun mielestä vallankumous pitäisi pystyä viemään läpi alle viidessä vuodessa, kannattaa muistaa, että itse Ranskan vallankumouskin kesti kymmenen.

Miltä sitten vallankumous tällä hetkellä näyttää? Voi olla, että koronakeväänä ja -kesänä kovia kokeneet panimot ja oluthuoneet eivät ole aivan parhaassa iskussaan, mutta ainakin on sanottava, että FCBR on aikaisemmista vuosista toden teolla tehostunut.

Nimittäin vuonna 2016 seitsemässätoista oluthuoneessa esiintyi yhteensä 17 panimoa, yksi kussakin. Tänä vuonna osallistuvia panimoita on enää seitsemän, vaikka Suomen panimomäärä on takuulla viidessä vuodessa kasvanut huimasti. Kukin nyt mukana olevista panimoista (Fat Lizard, Maku, CoolHead, Olarin Panimo, Laitila, Plevna ja Mufloni) “hoitaa” useamman kuin yhden oluthuoneen.

Itse kiinnostuin tällä kertaa Olarin Panimon hazy-oluista, joista muutamia bloggarikollega Arde ja hänen asiantuntijavieraansa Ilkka Sysilä ovat käyneet kesällä maistamassa paikan päällä Espoossa ja kehuneet. FCBR-kokonaisuudessa Olarin oluita oli tarjolla Triplan Ratamossa ja Vallilan Konepajassa, joista itse suuntasin perjantain työpäivän päätteeksi jälkimmäiseen.

Konepajan terassi on Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun vilkkaassa risteyksessä, jossa oluen maistelua hieman häiritsee liikenteen melun lisäksi Meiran paahtimon muheva kahvintuoksu. Toisaalta terassi sijaitsee asuinkerrosten suojassa, joten katos varmasti ilahduttaa sadepäivinä oluenystäviä. Nyt oli toki kaunis, aurinkoinen ilta.

Kun tarjolla oli pieniäkin maisteluannoksia yhdestä desilitrasta alkaen, sain testailtua aika nopeassa tahdissa kolme Olarin olutta. Hazy Hoodz 9 (6,7 %) on “supersuositun Hazy Hoodz NEIPA -sarjan uusin tuotos”, jonka humalalajikkeina ovat Mosaic, Moutere ja Amarillo. Thro’ Up (7,1 %) on Citra-vetoinen kirkkaampi tuotos, josta löytyy myös Eurekaa, Simcoeta ja Sabroa. Kattauksen vahvin Top 2 Bottom (8,3 %) on samea, London Fog -hiivalla pantu olut, jossa on humalina Citraa, Amarilloa ja El Doradoa.

Tämän tyylilajin oluita tulee helposti katsottua humalalajikkeiden kautta, ja niin kai on tarkoituskin, vaikka esimerkiksi hiivallakin on uusimmissa sameissa oluissa roolinsa. Hazy Hoodz oli Valion Kolmen hedelmän mehun tuoksuinen olut, joka asettui hedelmäisen alun jälkeen aika kuivaksi, melkein askeettisen kalkkiseksi ja mineraaliseksi. Kokonaisuutena siitä jäi selkeä ja onnistunut kuva.

Thro’ Up ei ole omaan makuuni yhtä linjakas olut kuin edeltäjä. Kun ollaan mehulinjalla, tämän tuoksumaailma muistuttaa keltaista Mehukattia, jota ainakin 80-luvulla lapsena juotiin. Sitruksisuus tarttuu makunystyröihin – johtuuko siitä, että Citraa on tungettu tankki täyteen? Mielestäni tämä on astetta makeampi kuin Hazy Hoodz 9, mutta sellaiseen makeuteen ei päädytä, mitä joissain vahvemmissa NEIPA-oluissa on.

 

Ei siihen päädytty myöskään Top 2 Bottomia maistellessa, vaikka ennakkotietojen mukaan London Fog -nestehiiva jättää jälkeensä pientä makeutta. Banaanikärpäset, joita terassilla lenteli, olivat kyllä tuotteista kiinnostuneita, ja yksi niistä päätyi uimaankin Thro’ Up-maistelulasini viimeiseen tilkkaan. En uskonut, että ötökkä olisi sieltä enää omin avuin noussut, mutta niin vain se kömpi hetken päästä lasin reunoja ylös. Sitä en ehtinyt nähdä, pääsikö kärpänen vielä siivilleen ja miten lento sujui.

Top 2 Bottom oli minulle hiukan haastavaa juotavaa, koska sen sitruunahappomainen kirpeys nousi jo vähän yllättävällekin tasolle. Jälkimakuun jäi napakkaa humalakatkeroa, johon niin usein ei nyky-ipoissa törmää. Oluessa tapahtui paljon, ja se kaikki oli varsin 2020-lukulaista. Nuoruuden jenkki-ipoista on tultu kauas. Ainakin panimon oma luonnehdinta “tämä böneksi on kunnon täyteentukotettu humalalla sekä suutuntumalla” pitää empiiristen kokeiden perusteella paikkansa. Sinänsä aikatasot menevät tässä myös ristiin rastiin: Olarin Panimon nykyinen toimitusjohtajahan on MC Taakibörstan Setä Koponen eli Tommi Koistinen, ja Olarin rap-skenen tuotoksia taas muistan entisenä espoolaisena juuri tuolta parinkymmenen vuoden takaa.