Kirjoituksia kellarioluesta, osa 1: Tölkit (Gänstaller, Thornbridge/Newbarns)

Kellariolut on saksalainen tai tarkemmin sanoen Frankenin alueelle tyypillinen suodattamattoman lager-oluen muoto. Siellä päin Keller tarkoittaa panimon varastoluolien tuntumassa sijaitsevaa ulkoanniskelualuetta, jolloin muutaman viikon ikäisiä oluita saatetaan tarjoilla puutynnyristä paitsi suodattamattomina ja pastöroimattomina myös lähes hiilihapottomina – kuten brittien real ale. Hiivan mukanaolo on kuitenkin “se juttu”, ja itse olut voi olla monenkin laista hyvin vaaleasta punaruskeaan.

Olen aikaisemmissa postauksissa sanonut, että nykyisen alkoholilakimme sallima ≤5,5 % raja on mahdollistanut muun muassa mielenkiintoisten saksalaisten oluiden ilmestymisen Citymarketetihin ja muihin hyvän valikoiman ruokakauppoihin. Tämänkertaiset kellarioluet ovat yksi ilmentymä tarjonnan paranemisesta. Yksi maisteluun päätyneistä kolmesta tölkistä on brittiläinen, kaksi muuta aitoja frankenilaisia.

Gelbvieh (5,2%) on se brittiolut. Sen tekijät ovat englantilainen Thornbridge ja skottilainen Newbarns, molemmat “maatilapanimoita”, ja heidän pelloillaan laiduntaa Limousin- ja Simmertal-karjaa, joka taas muistuttaa Gelbviehiä eli Frankenin “keltaisia” nautoja. Tämän nautayhteyden panimot ovat toki keksineet itse, mutta onhan tällainen hyvin vaalea kellariolut tavallaan toki väriltään keltaista.  

Vaalean kellertävähän tämä kellariolut siis on, ja tyylin mukaisesti hieman samea. Varsinkin heti tölkin avaamisen jälkeen ilmoille leijailee raikas, kukkainen, viljainen tuoksu. Tämä on kevätolut à la Ayinger Frühlingsbier tai Spezial U, eli vastaavia löytyy eri puolilta Baijeria. Maussa on sitruksista kirpakkuutta, hunajamelonia, vaaleaa viljaa (oluessa on siis mukana vehnää), yrttistä, melkein minttumaista humalaa, aavistus katkeroa jälkimaussa. Mitään häiriöitä tässä ei minusta ole, ei tuntuvaa hiivaisuutta eikä mitään viitteitä pilsneriä tummemmista maltaista. Kevään aurinkoisille terasseille sopiva olut on kyseessä, tai tölkin suosituksen mukaan mausteisten makkaroiden kumppaniksi.

Gänstaller Braumanufakturin 04 Kellerbier (Lagerbier) on puolestan keskiolutmaisen kullankeltainen, jonkin verran samea olut, joka tuoksuu maltaiselle ja vienon hunajaiselle. Prosentteja on jälleen 5,2 % ja katkeruutta 23 IBU. Periaatteessa tämä on jonkinlainen helles kellariversiona, mutta aineksia on Frankenin mitalla eikä Münchenin – yleensä kellerbiereissä on perusvaaleita oluita enemmän humalaa ja niin tässäkin. Kun toisaalta muutakin makua on enemmän, katkeruuskin kyllä jää lähinnä säestäväksi elementiksi.

Tämä kellerbier numero nelonen on minusta aika selkeäpiirteinen olut, jossa suodattamattomuus tuo mukaan hieman enemmän ihmeteltävää mutta ei sekoita kokonaisuutta liikaa. Mallas tuntuu ehkä keksimäisempänä, vähän makeampana kuin muuten, ja humala on mukavan ruohoista ja yrttistä. Mukana on pieni appelsiinimarmeladin aavistus, jota olin maistavinani Saksan itärajan lähellä zoigl-oluissa, mutta suuremmin sille suunnalle ei lähdetä. Tämä ei ole äärimmäisten makujen ystäville sopiva olut, mutta voi tuoda valaisua niille, jotka olettavat saksalaisen vaalean lagerin olevan aina teollista ja tylsää.

Saman panimon 02 Kellerpils (5,1 %) on hankalampi rasti, koska tölkkini on oletettavasti viallinen. Kari Ylänne mainitsi Twitterissä juoneensa tölkistä, jossa oli “runsaasti vihreää omenaa”, ilmeisesti asetaldehydiä, eli kyseessä lienee sentään virhemaku. Joidenkin lähteiden mukaan pieni määrä tuota vihreää omenaa voi olla vaaleassa kellarioluessa hyväksyttävää, mutta omassa tölkissänikin sitä oli jo tuoksussa häiritsevän paljon.

Maku muuttui oluen hiukan lämmettyä melkeinpä omenasiiderin ja vappusiman sekoitukseksi, joten tästä Kellerpilsistä on varmasti parempi olla lausumatta paljon muuta kuin että joskus kokenutkin panija iskee kirveensä kiveen. Gänstallerin tuotteesta liikkuu ilmeisesti Suomen jakelussa eri lailla onnistuneita eriä, koska Olutkellarin maistama tölkki oli kuvauksen perusteella puhdaslinjaisempi ja ongelmaton.

* * * * *

Tällaisia tuotteita löytyi ruokakauppojen tölkeistä tänä keväänä. Molemmilta panimoilta saatiin maisteluun mukaan yksi tuote, joita tämän tyylin ystävien kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kellariolut on tietysti yksi niistä oluttyyleistä tai -perinteistä, jotka varmasti ovat parhaimmillaan ja aidoimmillaan Saksassa ja alle sadan metrin päässä panimon laitteistosta tai varastotiloista. Hyvää maisteltavaa saadaan tältä saralta kuitenkin tänä päivänä myös alumiinin sisään.

(Kuva: Flickr.com, luagh45, CC BY 2.0.)

Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka

Joulukuu alkoi, ja monet availivat tänään ensimmäistä luukkua suklaakalenterista, olutjoulukalenterista tai kuka mistäkin – sipsikalenterista, alusvaatekalenterista, kuivalihakalenterista tai kenties Frendit-aiheisesta joulukalenterista. Näitä on moneen lähtöön.

Viime joulukuussa tein tähän blogiin oluthistoriallisen joulukalenterin. Lukijamäärät eivät ehkä olleet häävejä, mutta pieni joukko jaksoi olutmenneisyyden hämäristä kaivamiani jyväsiä seurailla ja kommentoidakin.  

Itse nautin historian sivupoluilla harhailusta, joten aion tehdä jotain samantapaista tänä vuonna. Viimevuotisen kalenterin aikahaarukka oli 1700-luvulta jonnekin 1900-luvun jälkipuoliskolle, mutta nyt keskityn tärkeään olutvuosikymmeneen eli 1980-lukuun.

Tänä vuonna on siis luvassa näillä näkymin 24 luukkua Kasarikronikkaa. Tulevat luukut kokoan tähän aloituspostaukseen sitä mukaa kun ne aukeavat. Paljolti kierretään ympäri Eurooppaa ja niitä maita, joihin 80-luku toi tullessaan pienpanimo-oluen ensimmäisiä raikkaita tuulahduksia. Puhutaan oluentekijöistä, oluen ystävistä ja olutpaikoista. Ties vaikka jossain välissä olisi asiaa Suomestakin, ja silloin kasarin käsite saattaa venyä olosuhteiden pakosta ysärin puolelle.

Rima on matalalla. Näin saan jälleen 24 luukkua raavituksi kasaan, tekstit voivat olla lyhyitäkin. Toivottavasti edes joku löytää jostain luukusta itselleen mielenkiintoista luettavaa – mitään tyytyväisyystakuuta ei anneta. Katsotaan mitä olutkirjastosta ja arkistoista tällä kertaa löytyy.

  1. Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka
  2. Amerikkalaiset maistelivat Belgian oluita 40 vuotta sitten
  3. Brui-Mina
  4. Viiden tähden oluita Belgiassa ennen ja nyt
  5. Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua
  6. Sahti ja ch’ti
  7. Olutjuhlat eläintarhassa
  8. Antwerpenin ensimmäisiä olutidealisteja – juomakauppias ja kapakoitsija
  9. Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia
  10. Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta
  11. Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnesta brittituella
  12. Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä
  13. Guinness (jälki)kävi täällä
  14. Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla
  15. Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua
  16. Kadonneet belgialaiset oluttyylit
  17. Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)
  18. Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa II)
  19. Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)
  20. Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti
  21. Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita
  22. Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille
  23. Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla
  24. Stille Nacht, Heilige Nacht

FCBR-vallankumouksen tila + Olarin Panimon täsmäpudotus Konepajaan

On taas se aika vuodesta, kun HOK-Elannon Oluthuoneet nostavat hanatyrkkyjensä joukkoon kotimaisten pienpanimoiden oluita, joista ainakin osa on uutuuksia. Konseptin nimi on jo viidettä vuotta Finnish Craft Beer Revolution, ja jos jonkun mielestä vallankumous pitäisi pystyä viemään läpi alle viidessä vuodessa, kannattaa muistaa, että itse Ranskan vallankumouskin kesti kymmenen.

Miltä sitten vallankumous tällä hetkellä näyttää? Voi olla, että koronakeväänä ja -kesänä kovia kokeneet panimot ja oluthuoneet eivät ole aivan parhaassa iskussaan, mutta ainakin on sanottava, että FCBR on aikaisemmista vuosista toden teolla tehostunut.

Nimittäin vuonna 2016 seitsemässätoista oluthuoneessa esiintyi yhteensä 17 panimoa, yksi kussakin. Tänä vuonna osallistuvia panimoita on enää seitsemän, vaikka Suomen panimomäärä on takuulla viidessä vuodessa kasvanut huimasti. Kukin nyt mukana olevista panimoista (Fat Lizard, Maku, CoolHead, Olarin Panimo, Laitila, Plevna ja Mufloni) “hoitaa” useamman kuin yhden oluthuoneen.

Itse kiinnostuin tällä kertaa Olarin Panimon hazy-oluista, joista muutamia bloggarikollega Arde ja hänen asiantuntijavieraansa Ilkka Sysilä ovat käyneet kesällä maistamassa paikan päällä Espoossa ja kehuneet. FCBR-kokonaisuudessa Olarin oluita oli tarjolla Triplan Ratamossa ja Vallilan Konepajassa, joista itse suuntasin perjantain työpäivän päätteeksi jälkimmäiseen.

Konepajan terassi on Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun vilkkaassa risteyksessä, jossa oluen maistelua hieman häiritsee liikenteen melun lisäksi Meiran paahtimon muheva kahvintuoksu. Toisaalta terassi sijaitsee asuinkerrosten suojassa, joten katos varmasti ilahduttaa sadepäivinä oluenystäviä. Nyt oli toki kaunis, aurinkoinen ilta.

Kun tarjolla oli pieniäkin maisteluannoksia yhdestä desilitrasta alkaen, sain testailtua aika nopeassa tahdissa kolme Olarin olutta. Hazy Hoodz 9 (6,7 %) on “supersuositun Hazy Hoodz NEIPA -sarjan uusin tuotos”, jonka humalalajikkeina ovat Mosaic, Moutere ja Amarillo. Thro’ Up (7,1 %) on Citra-vetoinen kirkkaampi tuotos, josta löytyy myös Eurekaa, Simcoeta ja Sabroa. Kattauksen vahvin Top 2 Bottom (8,3 %) on samea, London Fog -hiivalla pantu olut, jossa on humalina Citraa, Amarilloa ja El Doradoa.

Tämän tyylilajin oluita tulee helposti katsottua humalalajikkeiden kautta, ja niin kai on tarkoituskin, vaikka esimerkiksi hiivallakin on uusimmissa sameissa oluissa roolinsa. Hazy Hoodz oli Valion Kolmen hedelmän mehun tuoksuinen olut, joka asettui hedelmäisen alun jälkeen aika kuivaksi, melkein askeettisen kalkkiseksi ja mineraaliseksi. Kokonaisuutena siitä jäi selkeä ja onnistunut kuva.

Thro’ Up ei ole omaan makuuni yhtä linjakas olut kuin edeltäjä. Kun ollaan mehulinjalla, tämän tuoksumaailma muistuttaa keltaista Mehukattia, jota ainakin 80-luvulla lapsena juotiin. Sitruksisuus tarttuu makunystyröihin – johtuuko siitä, että Citraa on tungettu tankki täyteen? Mielestäni tämä on astetta makeampi kuin Hazy Hoodz 9, mutta sellaiseen makeuteen ei päädytä, mitä joissain vahvemmissa NEIPA-oluissa on.

 

Ei siihen päädytty myöskään Top 2 Bottomia maistellessa, vaikka ennakkotietojen mukaan London Fog -nestehiiva jättää jälkeensä pientä makeutta. Banaanikärpäset, joita terassilla lenteli, olivat kyllä tuotteista kiinnostuneita, ja yksi niistä päätyi uimaankin Thro’ Up-maistelulasini viimeiseen tilkkaan. En uskonut, että ötökkä olisi sieltä enää omin avuin noussut, mutta niin vain se kömpi hetken päästä lasin reunoja ylös. Sitä en ehtinyt nähdä, pääsikö kärpänen vielä siivilleen ja miten lento sujui.

Top 2 Bottom oli minulle hiukan haastavaa juotavaa, koska sen sitruunahappomainen kirpeys nousi jo vähän yllättävällekin tasolle. Jälkimakuun jäi napakkaa humalakatkeroa, johon niin usein ei nyky-ipoissa törmää. Oluessa tapahtui paljon, ja se kaikki oli varsin 2020-lukulaista. Nuoruuden jenkki-ipoista on tultu kauas. Ainakin panimon oma luonnehdinta “tämä böneksi on kunnon täyteentukotettu humalalla sekä suutuntumalla” pitää empiiristen kokeiden perusteella paikkansa. Sinänsä aikatasot menevät tässä myös ristiin rastiin: Olarin Panimon nykyinen toimitusjohtajahan on MC Taakibörstan Setä Koponen eli Tommi Koistinen, ja Olarin rap-skenen tuotoksia taas muistan entisenä espoolaisena juuri tuolta parinkymmenen vuoden takaa.  

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 10

Ilmeisesti Saku ei ollut alun perin portteripanimo, mutta neuvostoajat tekivät siitä sellaisen. En tunne kaikkia yksityiskohtia virolaispanimon menneisyydestä, vaikka hyllystäni löytyy sen historiateos. Mainintoja portterista ei kirjasta kuitenkaan löydy ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta tai edes Viron ensimmäisen tasavallan vuosilta.

Silloin tällöin törmää läntiseen tarinaan, jonka mukaan kommunistinen hallinto kitki neuvostotasavalloista ja muualtakin itäblokkiin jääneiltä Itämeren rannoilta vanhan portterinvalmistusperinteen. Tuo perinne oli saanut alkuperäisen innoituksensa 1700-luvun brittiläisistä tuontioluista ja kehittynyt myöhemmin muun muassa saksalaisesta maailmasta tulleiden panimo-oppien myötä.

Kuten olen jo parissa aiemmassa postauksessa sanonut, vuodet 1945–1989 eivät oikeastaan lopettaneet portteriperinnettä niistä maista, missä se oli erityisen vahva. Puolalaiset jatkoivat, virolaiset jatkoivat, ja esimerkiksi Ukrainassa, Tšekissä ja Itä-Saksassa oli vähintäänkin yksittäisiä portteristaan tunnettuja panimoita. Tilapäisiä katkoksia toki tuli – eihän Suomessakaan portteria taidettu tehdä toisen maailmansodan ja vuoden 1957 välillä.

Saku Õlletehas (Bierbrauerei Sack bei Reval) perustettiin vuonna 1820 – aikana, jolloin sen kummemmin portteria kuin baijerilaista lageria ei kai näillä leveysasteilla pantu. Yhtiön historian mukaan ensimmäisessä panimorakennuksessa tehdystä oluesta ei ole tietoa, mitä olutta se oli. Näin varmasti on; tuskin Sinebrychoffkaan tietää alkuvaiheidensa oluista kovin paljon.

cofKun nyt yritän tavata Sakun panimon historiaa (viron lukeminen ei minulta vielä ihan ongelmitta suju), portteri näyttäisi uiskentelevan tuotevalikoimaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Uusia tuotteita 1950-luvulla ovat sen ohella Märtsi õlu, Moskva õlu, Riia õlu ja Saku õlu. Aiemmin panimo ei siis ole myöskään käyttänyt kotipaikkakuntansa nimeä brändinä – kuten se nykyisin tietysti tekee.

Jos asiat todella ovat näin, portterin myöhäinen tulo on tietysti kiinnostava yksityiskohta, kun ajattelee esimerkiksi sitä, miten Tarton oluttehtaan (ex-A. Le Coq) historia paljolti rakentuu juuri tämän oluttyylin varaan. 1960-luvulla Sakulla sitten tehdään oluita sekä lokakuun vallankumouksen 50-vuotispäivää (1967) että laulujuhlien 100-vuotispäivää (1969) varten, ja molempien vuosien valikoimassa myös Porter on mukana.

Vuonna 1970 portterin valmistus lopetetaan Viron snt:n panimoissa elintarvikeministeriön päätöksellä. Syynä ovat kolme kertaa tavallista olutta pitempi valmistusaika, joka heikentää tuottavuutta. Myös raaka-aineiden suurempi kulutus ja karamellimaltaan kalleus mainitaan. Sinänsä portterin säilyvyysaika (17 päivää) on ollut tavallista olutta (7–8 päivää) pitempi, mutta tämä ei vaikuta päätökseen. Panimo kuitenkin jatkaa tukeaan taiteelle ja urheilulle, ja sillä on omat kalastus- ja metsästysseuransa. Vuonna 1970 perustetaan Sakun panimon oma torvisoittokunta.

“1970. aastast lõpetati toiduainete tööstuse ministeeriumi korraldusel porteri tootmine Eesti õlletehastes, sest selle valmistamine võttis kolm korda rohkem aega, viies rentaabluse näitajad alla. Samuti kulus toorainet rohkem ja kasutatud karamell-linnased olid tavalistest linnastest tunduvalt kallimad. Porter säilis 17, teised õlled vaid seitse-kaheksa päeva… Ettevõte toetas endiselt taidlust ja sporti, tegutsesid oma kalandus- ning jahindussektsioon. 1970. aastal asutati tehase puhkpilliorkester.”

Näyttää kuitenkin siltä, että portteri ei katoa pitkäksi aikaa. 1980-luvun alussa, jolloin neuvostotasavalta päättää jälleen kehittää Sakun panimoa, portteri on mukana valikoimassa. Neuvostovaltion viimeisinä vuosina ja Viron itsenäisen tasavallan alkuaikoina se on joulunajan kausiolut, jota suomalaisessakin lehdistössä kehutaan.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 7

cof

Suomen panimot siirtyivät ruotsalaistyyppisestä pintahiivaoluesta Baijerin mallin mukaiseen pohjahiivaolueen 1850-luvulta alkaen. Ainakin täältä 170 vuotta myöhemmästä ajasta katsoen muutos tapahtui nopeasti, vaikka toiset panimot tietysti pääsivät uuteen muotiin mukaan kilpailijoitaan vikkelämmin.

Täysin lager-maaksi tämä mullistus ei Suomeakaan tehnyt, kuten tiedetään. Portteri, josta täällä oli alettu pitää jo edellisen vuosisadan puolella, säilytti suosionsa ja oikeastaan vain kasvatti sitä. Ainakin jotkut kauppiaat Turussa ja Helsingissä onnistuivat saamaan myyntiin jopa legendaarista India pale alea 1850-70-luvuilla, tuontitavaraa kaiketi. Se, mitä ennen en ollut tiennyt – ennen kuin yllä oleva Åbo Underrättelserin leike osui silmiini – oli, että suomalaispanimoissakin kokeiltiin myös muuta brittityylistä pintahiivaolutta. Kevättalvella 1879 Nya Bryggeri Ab markkinoi ”suuresti pidettyä” Export Ale -oluttaan (alennettuun hintaan tosin). Myöhemmässä ilmoituksessa olutta kuvaillaan myös palkituksi tuotteeksi. Millaista mahtoi olla?

Hyvinkää afterwork

On pikkukaupunkeja, joiden olutrintamalla ei tapahdu juuri mitään, ja sitten on sellaisia, joissa hörhöt voivat viettää kohtuullisen kiinnostavankin illan. Minulla on ollut nyt kahtena vuonna tilaisuus katsastaa Hyvinkään oluttarjontaa, kun paikkakunnalla asuva kaveri on järjestänyt syksyisen illanvieton, johon suunnistaessa olemme ehtineet pistäytyä parilla baarirastilla.

Hyvinkäällä etkot hyvän oluen merkeissä onnistuvat vaivatta. Pääkadulla Hämeenkadulla kaksi oluenystävien mekkaa Joutsen ja Crafters edustavat ensimmäisen ja toisen sukupolven olutbaareja. Joutsen, joka kuuluu HOK-Elannon Oluthuoneisiin, on perinteisempi erikoisolutpubi, jonka liitutaulun olutlista alkaa trappistioluilla. Crafters on perustettu kolme vuotta sitten, ja sen lista löytyy tiskille printatun monisteen lisäksi Untappdista.

Eilen perjantaina Oluthuone Joutsenen – kuten muidenkin Oluthuoneiden – lokakuun tarjousoluena oli Ayinger Kirtabier (5,8 %). Sen hinnasta sai S-etukorttia vilauttamalla euron pois. Kirtabier on mainio juhlaolut, josta kirjoitin pari vuotta sitten maistellessani sitä paikan päällä Ayingissa. Joutsenen valikoima ei ehkä tarjoa minulle mitään uusia tajunnan räjäyttäviä elämyksiä suosikkityyleissäni, mutta toisaalta minulla ei ole myöskään suuria vaikeuksia löytää sieltä oluita, joita haluan nauttia. Belgialaista, brittiläistä ja saksalaista perinnettä löytyy uudempien craft-tyylien rinnalla. cof

Siinä missä Joutsen nojaa lohenpunaisiin seiniin ja tummiin puupaneleihin, Crafters on ulkoiselta olemukseltaan pikemminkin amerikkalainen rokkibaari maalaamattomine puuseinineen ja synkkine pääkallokoristeineen. Tyypilliseen craft-tyyliin IPAn, imperial stoutin ja hapanoluiden ystävät ovat hana- ja pullovalikoimien ydinkohderyhmä. Muitakin tyylejä on pistemäisesti otettu huomioon, ja satunnaisesti kadulta sisään eksyvien perusjamppojen varalta hanassa on myös Sandelsin lageria.

Join Cloudwaterin IPA-tyylistä Fireflies At Gage Hill Homesteadia, jonka huomattava vahvuus (11 %) itse asiassa paljastui minulle vasta pöydässä, kun kääntelimme komeaa mustanpuhuvaa tölkkiä. En kadu valintaa, koska makea ja intensiivinen ote sopii omassa suussani näihin mehuisiin itärannikon tyylisiin oluihin. Maltillisemmissa neipoissa tuoreus on kriittinen tekijä, ja yhtään vanhemmissa tölkeissä humalan aromien tilalle asuu pian meriveden ja mineraalien suolainen sekavuus tai katkera polte. cof

hyvinkaa_crafters3Viime vuonna pistäydyimme näiden kahden paikan lisäksi Lucky Pubiin, joka on omalla tavallaan sympaattinen pienen sisäpiirin lähiökuppila. Meitä ei katsottu pahalla, vaikka varmasti paikassa ei aivan joka päivä nähdä outoja pääkaupungin eläviä. Hanaolut oli Karjalaa tai vastaavaa isojen panimoiden bulkkia, mutta erittäin tuoretta ja hyvässä kunnossa – ehkäpä kierto on riittävän nopea. Jos tämä on aidompaa hyvinkääläistä olutkulttuuria kuin vaikkapa trendikäs Crafters, olkoon sitten niin. Siihen en ota kantaa.  Joka tapauksessa kaupunki, joka tarjoaa näin erilaisia baarikonsepteja erilaisten kuluttajien tarpeisiin aina vaativimpiin craft-hörhöihin saakka on oikealla tiellä ja toivotan onnea kaikille niille.

Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Testissä: Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut

En ole pitkään aikaan päässyt kirjoittamaan yhdestä suosikkiaiheestani: unholaan jääneistä historiallisista olutlaaduista, joita joku on kaivanut arkistojen kätköistä ja alkanut valmistaa uudelleen. Piwo jopejskie eli vanhalta alasaksalaiselta nimeltään Jopenbier on ehkä yksi mielenkiintoisimmista, ja puolalaisen oluttyylin tarina liittyy erityisesti Danzigin eli nykyisen Gdańskin oluthistoriaan.

Käyn ensin läpi oluttyylin historiaa – sitä, mitä siitä tiedetään – ja sitten testaan tietääkseni ainoaa kaupallisessa tuotannossa olevaa nykyaikaista tulkintaa siitä. Tästä vastaa puolalainen panimo Browar Olimp. Olut on ollut markkinoilla reilun vuoden verran, ja kokeilut aiheen tiimoilta alkoivat loppuvuodesta 2015. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että heidän versionsa on ensimmäinen kaupalliseen jakeluun asti päätynyt aito jopejskie-rekonstruktio.

 

1280px-Danzig_Partie_am_Krahnthor_(1890-1900)

Gdansk, valokuva noin vuodelta 1900. (Kuva: Wikipedia.org, public domain.)

 

Mustaa olutta paksun bakteerikuoren alla

Hämmentävintä jopejskiessa on sen valmistustavan kuvaus. Ei siinä vielä mitään, että jopejskie oli spontaanisti eli villihiivoilla käyvä olut. Jotain tuttua valmistusmenetelmän kuvauksessa onkin, ainakin belgialaisessa lambic-panimossa käyneille. Kuten lambic-panimossa, pieneliöt, jotka käymisreaktion aiheuttivat, laskeutuivat vierteeseen panimon huoneilmasta, joten puhtaudesta ei ollut syytä huolehtia liikaa – muuten kuin lattian osalta.

Eroja kuitenkin oli. Siinä missä belgialaistyyppinen villihiivaolut ehkä yleensä käy laakeissa, matalissa astioissa, jopejskien käymisastiat olivat kapeita ja korkeita. Hiivakerrosta, joka vierteen pintaan muodostui, on luonnehdittu ”ensin valkeaksi, sitten siniseksi tai sinivihreäksi” limaksi, johtuen ehkä Penicillium-sukuisesta sienestä, jota siinä kasvoi. Kolikko ei pudonnut sen läpi. Ei ilmeisesti tiedetä, mitä vanhoissa kuvauksissa mainitut hiivamaiset sienet nykyisiltä lajinimiltään vastaisivat. Koska olutta tehtiin usein viinikellareissa, osa hiivoista on saattanut olla myös viinihiivoja.

Villihiivat olivat tehokkuudeltaan mitä olivat, eivätkä ne välttämättä heti purreet paksuun vierteeseen. Käymisen alkamista saatettiin odotella viikkokausia. Kun olut oli valmista ja tynnyröity, jälkikäymisen annettiin jatkua jopa vuoden ajan. Siinä missä lambicista tulee villihiivakäymisen myötä ainakin nykyisin kuivaa, historiallinen jopejskie jää hyvin makeaksi. Myös humalointi on vähäistä.

Lopputuloksena syntynyt olut oli – ja on – joka tapauksessa aika erilainen kuin esimerkiksi lambic. Jopenbier on todellakin tumma, hyvin makea ja paksu, hieman hapan ja (kantavierreväkevyyteen nähden) alkoholiprosentiltaan miedohko olut. Oluen kuluttajat eivät yleensä paljon kantavierteen vahvuuksia mieti – ainakaan Tšekin ulkopuolella – mutta vertailun vuoksi Balling-lukema on Browar Olimpin jopejskie-oluessa noin 45°, kun se saattaa puolalaisessa 10% abv portterissa olla esimerkiksi 24°. Toisin sanoen huomattava osa jopejskien raaka-aineesta on jäänyt käymättä alkoholiksi.

edf
En ole haastatellut henkilökohtaisesti puolalaisia siitä, miten pitkälle nyky-jopejskien valmistusmenetelmä vastaa yllä lainattuja historiallisia kuvauksia. Netistä löytyvien kertomusten perusteella he lähtivät kuitenkin tutkimusmatkailijan asenteella liikkeelle: säilyneistä tiedoista saatiin viitteitä, mutta niistä ei ollut aivan reseptiksi asti. Jännitystä aiheutti esimerkiksi se, miten 20–25 tunnin mittaisen keittoajan kanssa pärjättäisiin.

Alkuperäinen ajatus oli käyttää olut kaupallisella US-05-hiivalla, mutta tehtävä osoittautui modernille hiivalle liian rankaksi. Villihiivat kuitenkin sinnittelivät, ja yksi kanta toisensa jälkeen ne kävivät töihin. Kuukausia kestäneessä käymisprosessissa oli taukoja ja yllättäviä uusia alkuja. Oluen lopullinen vahvuus oli vähemmän kuin mitä Olimpin porukka oli ajatellut, reilun kymmenen prosentin sijaan noin 4 % abv. Pullotetulle tuotteelle mainitut alkoholiprosentit ovat 8,5 %, mutta jos oikein ymmärrän, jollain viinihiivalla on myös saattanut olla sormensa pelissä.

Hansalaivoilla Hollantiin

Gdańskissa jopejskien valmistus alkoi keskiajan hämärissä ja lakkasi ilmeisesti joskus 1900-luvun alkupuolella. Kaupungin ydinkeskustassa on yhä nykyään Ulica Piwna -niminen katu (”Olutkatu”), jolla oli toiseen maailmansotaan saakka saksalainen nimi Jopengasse. Katu sai aikoinaan nimensä oluen mukaan.

Nyt joku voisi protestoida, että kyse olisi oikeastaan saksalaisesta oluesta, koska Gdańsk oli suuren osan modernia historiaansa Preussin hallinnassa ja nimeltään siis Danzig. Olen ottanut kuitenkin saman linjan kuin yleisesti on näköjään omaksuttu piwo grodziskien (saks. Grätzer Bier) suhteen. Eli kun kerran valmistuspaikkakunta on nykyään Puolassa – ja oli sitä myös oluen syntyvaiheissa keskiajalla – luokiteltakoon nämä puolalaisiksi oluiksi.

Jo 1300-luvulla Danzigin kauppiaat kuljettivat jopejskieta eli Jopenbieriä meriteitse Hansaliiton satamiin eri maissa. Viimeistään 1400-luvun alussa se tunnettiin aina Alankomaissa asti. Sitä on kuvattu siellä punaruskeaksi, tummanruskeaksi tai syvänmustaksi olueksi. Se tuoksui vahvalle, portviinimäiselle, ja oli öljyisen paksua, vahvan ja mausteisen makuista. Hollantilaiset panimot alkoivat valmistaa Jopenbieriä noihin aikoihin itsekin.

Lääkemäisyytensä ja yrttimäisyytensä vuoksi tätä olutta myös käytettiin joskus joihinkin terveysongelmiin, laimennettiin muilla juomilla tai hyödynnettiin ruoan maustamiseen. Sellaisenaan se säilyi aikalaiskuvausten mukaan pitkiä aikoja. 1600-luvun alussa vaikuttanut historioitsija ja maantieteilijä Philipp Clüver kirjoittaa maistaneensa 60 vuotta vanhaa Jopenbieriä, joka oli täysin juomakelpoista.

Hollantilaisten kokemuksiin Jopenbieristä liittyvät myös arktista Koillisväylää etsineen Willem Barentsin matkat 1500-luvun lopussa. Barents miehistöineen jäi jumiin jäihin Jäämerellä ja joutui talvehtimaan nykyisen Novaja Zemljan rannikolla. Näistä kuukausista kertovien päiväkirjamerkintojen alaviitteessä mainitaan, että Barentsin väellä oli laivassa mukanaan vahvaa Jopenbieriä. Tynnyrit olivat kuitenkin osittain jäätyneet seitsemännenkymmenen leveysasteen kylmyydessä, ja sulana pysynyt olut oli tiivistynyt niin vahvaksi, että se oli miehistön mielestä juomakelvotonta.

Maistamassa jopejskie-olutta 2000-luvulla

Mistä nykykuluttaja löytää jopejskie-olutta? Sataprosenttisen varmaa vastausta on vaikea antaa. Itse oletan, että löytämäni puolalainen versio on juuri nyt ainoa varteenotettava jäljitelmä historiallisesta oluttyylistä.

Hollannissahan on Jopen-niminen panimo, mutta näyttäisi siltä, että he eivät pane varsinaista Jopenbieriä – eivät ainakaan tällä hetkellä. Hollantilainen oluthistorioitsija Jan de Vries on sen sijaan ilmeisesti tehnyt tai teettänyt sellaista nimellä Aol’ Joppe, mutta tätä en nyt mistään netistä löydä, eli kyseessä on ehkä ollut kertaluontoinen kokeilu.

Puolasta tosiaan löytyy yksi, edellä mainittu autenttisen oloinen jopejskie, ja sen valmistanut panimo sijaitsee asianmukaisesti Bytówissa, Gdańskin suunnalla. Oluen on teettänyt Browar Olimp Torúnista. En tiedä, saako olutta Gdańskin olutkaupoista tai -baareista. Varsovassa olen nähnyt sitä kahdessa paikassa. Toinen on suosikkiolutkauppani PIWOmaniaK, toinen on Hala Koszyki-kauppahallissa sijaitseva pystybaari, josta saa ostaa käsityöoluita myös mukaan. Pahvirasiaan pakattu 0,1 dl pullo maksoi 30 złotyä eli noin 7,50 euroa – olut siis tuntee arvonsa.

Maistettaessa nenään tuli ensimmäisenä tutun oloinen tuoksu, joka muistutti ehkä eniten belgialaista oud bruinia, jotain Liefmansin olutta ehkä. Kun käymisprosessiin on osallistunut muitakin eläviä organismeja kuin tavallista oluthiivaa, ei kai ole ihme, että tammitynnyrit ja ”vanhat oluet” tulevat mieleen. Muihin maistamiini villioluihin verrattuna jopejskie oli paksumpi ja sokerisempi, eli minikokoinen pullo oli makeuteen nähden sopiva annos. Makumaailma viittasi portviiniin, joulumausteisiin ja mustaherukkalikööriin.

Tämä jopejskie-versio toimii varmasti mainiona aperitiivinä tai digestiivinä, ruokajuomana ehkä heikommin. Hieno ja erikoinen olut kuitenkin. Panimo on ilmeisesti kokeillut tehdä siitä myös savuversiota, mutta sitä ei kai ole vielä päätynyt kaupallisille markkinoille. Yritykset rekonstruioida jopejskieta ovat joka tapauksessa jonkinlaisen Unesco-maininnan arvoisia: tässä on yksi Pohjois-Euroopan  oluthistorian suurista nimistä, joka ilman kotipanijoiden ja pienpanimoiden toimeliaisuutta olisi unohtunut jo kauan sitten Itämeren aaltojen alle.

(Jopejskien historiallisista valmistusmenetelmistä kertovat tiedot perustuvat Marco Daanen kirjaan Bier in Nederland ja Ron Pattinsonin blogiin Shut up about Barclay Perkins.)

The Lost Abbey-kolmikko: Ex Cathedra, Ghosts in the Forest, Devil Went to Georgia

Tomme Arthur, mies The Lost Abbey -oluiden takana, on amerikkalaisen käsityöoluen keski-ikäistyvää sukupolvea. Ei craft beerin Rollareita, mutta suurin piirtein Oasis-ikäluokkaa (kuten Olutkoirakin). Sandiegolainen Arthur teki debyyttinsä Kalifornian rannikon kaupallisissa pienpanimoissa jo 1990-luvun puolivälissä.

Vuonna 2006 hän aloitti Port Brewing Companyn leivissä. Yhtiö oli itsessään jatkoa jo kohtuullisen pitkäikäiselle panimoravintolatoiminnalle, jota oli harjoitettu viitisentoista vuotta Pizza Port -nimellä San Diegon alueella.

Port Brewing Company on nykyisin pitkälti sama asia kuin tunnetuin olutbrändinsä The Lost Abbey, jolla ei siis ole tekemistä minkään luostarin kanssa (siksi ”kadonnut”). Tomme Arthurille The Lost Abbey -oluet ovat olleet väylä ”amerikkalaisen luostarioluen” (American abbey beer) kehittelemiseen.

”[Amerikkalaiset luostarioluet] ovat luovia, taiteellisia oluita, joita ei ole tarkoituksellisesti tehty minkään olemassa olevan oluttyylin tai kategorian mittoihin. Nämä uniikit oluet eivät ole belgialaistyylisiä, ja niiden tarkoitus on mennä sinne, mihin belgialainen olut ei ole toistaiseksi mennyt.”  

Näin Arthur ja kollegansa Tom Nickel luonnehtivat amerikkalaisen luostarioluen projektia vuonna 2005 Zymurgy-lehdessä. Ilmeisesti aiheesta oli jonkin aikaa keskusteltu sikäläisissä olutpiireissä jo tätä ennen. Kun en ole artikkelin jälkeisten kahdentoista vuoden aikana seurannut The Lost Abbeyn toimintaa, mahdotonta sanoa, millä lailla se on seurannut tämän manifestin henkeä.

Panimon nykyisiä ja entisiä valikoimia selaillessa käy kyllä selväksi, että mikään IPAn tekijä The Lost Abbey ei ole vaan painopiste on eurooppalaisessa ja nimenomaan belgialaisessa tyylissä. Vakiintuneista tuotenimistä löytyy muun muassa dubbel nimeltä Lost and Found sekä quadrupel-olut Judgment Day. Myös belgialais-ranskalaisten maalaisoluiden tontilla on vierailtu. Matkan varrella on lisäksi tehty belgialaisten perinteisen hengessä sekoiteoluiden sarja, Veritas (#001–#020), ja muita toistuvia erikoisuuksia.

Yllä mainitussa manifestin pätkässä julistetaan tunkeutumista belgialaisen oluen toistaiseksi tutkimattomille rajaseuduille. Tällä viitataan ehkä resepteihin kuuluviin raaka-aineisiin, joita on minttuteestä persikkoihin, ja erilaisiin tynnyreihin, joissa oluita on kypsytelty ja sekoiteltu. Toisaalta erikoiset raaka-aineet, sekoiteoluet ja tynnyrit ovat kyllä juttuja, joissa nimenomaan belgialaisilla on itselläänkin pitkä kokemus.  sdr

Tynnyrissä kasvaneita

Kaikki tämä siis vain pohjustuksena sille, että satuin nappaamaan puolalaisesta olutkaupasta kolme The Lost Abbeyn pulloa, kun ne olivat siellä hyllyllä nätissä rivissä. Sen kummemmin en tätä postausta ole suunnitellut, joten en tiedä, ovatko ne mikään edustava otos Arthurin putiikin tuotteista. Sain kaupassa sen käsityksen, että ne olivat kaikki jotakin samaa tynnyrikypsytettyä sarjaa, mutta nyt en löydä panimon sivuilta tai Ratebeeristä tukea tälle oletukselle. Nautiskelin ne parin männä viikonlopun aikana, ja katsotaan nyt, mitä pulloihin sisältyi.

Ex Cathedra (13,8 %). Sanat ex cathedra viittaavat katolisen kirkon oppiin paavin erehtymättömyydestä, mutta The Lost Abbeyn samanniminen olut on puolestaan inkiväärillä ja appelsiinilla maustettu quadrupel.

Mikä on ylipäätään quadrupel? Tämä on tummanpuhuva olut, tynnyrikypsytyksestä tulleella vaniljan maulla höystettynä lähellä tynnyröityä imperial stoutia, kun aika paljon tumman maltaan henkeäkin on mukana. Hyvin erilaista tämä siis on kuin esimerkiksi La Trappe Quadrupel, joka ilmeisesti on quad-tyylin esi-isä, ja myös aika eri homma kuin Belgian vahvat trappistit, joita on yritetty ympätä quad-tyyliin mukaan.

Täytyy sanoa, että inkivääriä tai appelsiinia en paljonkaan mausta tai tuoksusta erota. Humalaa ei ole juuri nimeksikään, tosiaan vaniljan ja tumman maltaan karkki-stoutisuutta sen sijaan on, brandymäistä rusinaa ja aavistus happamuutta. Kiva olut mutta ei kovin hienovarainen.

Ghosts in the Forest (6 %). Panimon määritelmä tälle oluelle on American wild ale. Hyvä on. Kovasti Belgiasta tuttuja tämän tyylin puitteet kuitenkin ovat. Tuoksu on villihiivainen, muistuttaa lambicia mutta on ehkä yksiulotteisempi. Sitruunoista vastapuristettu limonadi tulee mausta mieleen. Maussa on myös kivennäistä, kirpeää vaaleaa marjaa, eikä villihiiva enää tunnu yhtä paljon. Taustalla on mahdollista aistia vähän tammea tynnyristä – ensin tuntuu, että yllättävän vähän, mutta toisaalta tynnyrit ilmeisesti ovat kuitenkin ”maustamattomia”. Osa on ranskalaisia tammitynnyreitä, osa belgialaistyyppisiä korkeita pohjallaan seisovia foedereita. Jos kohta tämä olut ei ihan omaan makuuni parhaiten sovikaan, niin eipä isompia ongelmiakaan tunnu olevan.

Box Set: Track #11: Devil Went Down to Georgia (12 %). Tämä on Ex Cathedran tavoin osoitus siitä, että bourbon-tynnyröinti peittää alleen melkein mitä tahansa. Kun pullosta on lukenut, että olueen on käytetty persikoita ja mustaa teetä, näistä ainakin ensimmäisen pystyy melko hyvin aistimaankin. Georgiahan yhdistetään USA:n osavaltioista paitsi Martin Luther Kingin tunnetun puheen punaisiin kukkuloihin, myös persikoiden kasvatukseen. Ellen olisi etikettiä nähnyt, persikka olisi varmaan jäänyt huomaamatta. No, mustaksi haudutetun teen kitkeryys ilmestyy kyllä oluen jälkimakuun, kun humalaa siinä ei juuri ole. Oluena jonkinlainen äärimmäisen tumma scotch ale -tyyppinen juttu, vahvuutta kymmenkunta prosenttia ja aika lailla makea. Tosiaan tynnyröinnin tuoma vaniljaisuus kuitenkin jyrää pahan kerran.

Singapore: olutta, katuruokaa ja muuta elämää

Vuoden vaihtuminen on herättänyt huomaamaan, että vuosi on vaihtunut. Niinpä nyt on korkea aika postata vihdoin viime vuoden puolella tehdyistä matkoista, vaikka niistä olisikin jo vierähtänyt viikkoja tai jopa kuukausia. Seuraavissa kuvissa vuoroon pääsee Singapore. Leijonakaupunki hautuu kesät talvet ensimmäisen pohjoisen leveyspiirin kuumuudessa, ja yllättäen siellä osoittautui helpoksi täyttää tankkinsa muullakin kuin tiikerioluella.

Klassikko biljardisalissa

Singapore oli meille ennen kokematon paikka, eli aloitimme siihen tutustumisen tekemällä ehkä kaikkein ilmeisimmän turistijutun. Ensimmäinen ohjelmanumero oli siis tallustaa omasta hotellista kadun yli, maan tunnetuimman majoituslaitoksen Raffles Hotelin puolelle. Jo tuon lyhyen siirtymän aikana totesimme, että Singaporen trooppinen ilmankosteus yhdistettynä 30 asteen lämpöön on havumetsävyöhykkeen ihmiselle jotain aivan uutta. Ja ilta oli sentään jo alkanut pimentyä.

Raffles Hotel on nimittäin se paikka, jossa Singapore Sling reilut sata vuotta sitten keksittiin. Tunnettua cocktailia tarjoiltiin alun perin hotellin Long Barissa, joka sittemmin on siirretty toiseen kohtaan hotellikompleksissa. Nyt tuokin paikka sattui olemaan remontissa. Niinpä maailman virallinen Singapore Sling oli tarjolla biljardisalin baarissa, jossa kyllä vallitsi ehta siirtomaahenkinen tunnelma kuten muuallakin historiallisessa Raffles Hotelissa.

cofPunertava drinkki on samalla syvän kirsikanmakuinen ja trooppisen raikas; en ollut sitä aikaisemmin missään juonut, mutta ymmärrän miksi se on säilyttänyt suosionsa. Toisin kuin muualla Singaporessa, jossa roskaamisesta ainakin periaatteessa sakotetaan, Rafflesin baarissa heitellään talon tarjoamien maapähkinöiden kuoret maahan. Biljardisalin lattialla ratisivat pähkinänkuoret joka puolella. Söimme pikkupurtavina myös satay-vartaita ja kevätkääryleitä.

Raffles on paikallisessa kontekstissa toki paljon enemmän kuin mikä tahansa hotellin nimi. Sir Thomas Stamford Raffles oli Singaporen perustaja ja siirtomaaherra henkeen ja vereen. Hän syntyi vuonna 1781 laivalla Jamaikan rannikolla, jossa hänen isänsä yritti elättää perhettään Karibian-kaupalla. Stamford itse toimi sittemmin kuvernöörinä brittien hallinnoimilla alueilla nykyisessä Indonesiassa ja kiinnostui sitä kautta pienestä Malakan niemimaan kalastajakylästä, josta hän loi Singaporen satamakaupungin.

Katuruokaa poissa kadulta

Singapore on ruokaturistien arvostama kohde, jonka suhteellisen kallista yleistä hintatasoa tasapainottaa mukavasti joka kaupunginosasta löytyvä edullinen katuruoka. Samaan aikaan kun Euroopan koleassa ilmastossa yritetään kaikin keinoin saada edes joku myymään ruokaa kaduilla, Singaporen kiertävät ruokamyyjät on jo kauan sitten organisoitu ulkoilmasta siistimpiin sisähalleihin. Näistä käytetään nimiä food centre ja hawker centre.

Järjestyksen ja hygienian taso on ilmeisesti aasialaisittain korkea, mutta suomalaisesta näkökulmasta meininki on mutkatonta ja ruoka paitsi autenttista myös tosiaankin halpaa.

Kaikki katuruokakompleksit, joissa kävimme, noudattivat suunnilleen samaa kaavaa. Ruokakojuja oli vieri vieressä, jokaisella vähän omat erikoisuutensa, ja juomille vielä omat tiskinsä. Istumapaikat otettiin hallin keskelle järjestetyistä pöydistä, ja ruokaa sai hakea vaikka useammalta tiskiltä. Pienin annos oli usein kolme paikallista dollaria (1,90 €), eikä sekään jättänyt nälkäiseksi.

cof

Tiong Bahru Food Centre.

Viihtyisin näistä paikoista oli kenties Tiong Bahru Marketin yläkerran food centre, jonka alla siis käydään aamuisin vilkasta torikauppaa. Hyviä kokemuksia jäi myös Maxwell Road Food Centrestä, joka sijaitsee Chinatownin liepeillä, sekä Holland Villagen vastaavasta laitoksesta. Little Indian kaupunginosan Tekka Market oli astetta rosoisempi, ja Chinatown Complex Food Centre taas hankalan sokkeloinen.

Ruokatarjonta oli sekoitus kiinalaista, malaijilaista ja eteläintialaista keittiötä. Esimerkiksi täydellinen lohturuoka char kway teow on suosittu Malesiassa, Singaporessa ja Indonesiassa ja sisältää riisinuudeleita, kiinalaista makkaraa, friteerattua kalaa, katkarapuja ja simpukoita (tai ainakin joitakin edellämainituista). Hainanilaista chicken ricea saa jokaisesta katuruokahallista ja kiinalaisvaikutteista annosta pidetään yhtenä Singaporen kansallisruoista.

Intialaisia sävyjä taas edustavat sellaiset ruokakojut, jotka tarjoavat roti prataa erilaisilla curry-kastikkeilla. Roti prata on kaakkoisaasialainen versio naanin tapaisesta leivästä, tosin melkein lettumaisen ohut mutta päältä rapean rasvainen.

Singaporelaisen ruokaskeneä ovat käyneet palvomassa tunnetut kansainväliset kokit, ja jotain kertoo sekin, että esimerkiksi kansanomaisen oloisesta Chinatown Complexista löytyy Michelin-tähdellä varustettu katuruokatiski.

Sitä emme testanneet, mutta sen sijaan olin katsonut etukäteen, että samasta parkkihallin oloisesta kolossista löytyy ainakin kaksi käsityöoluisiin erikoistunutta juomakojua. Näistä toisella eli The Good Beer Companyssa nautimmekin oluet, toinen tiski näytti olevan lomilla. Tämä oli ensimmäinen kokemus paikallisista craft beer -kuvioista.

Valikoima oli Good Beer Companylla ihan asiallinen vaikka ei erityisen laaja, painotuksina ehkä lähinnä Britannia ja Belgia, ja joukon jatkona vähän australialaista ja amerikkalaista. Oma valintani oli St Austellin Proper Black, jota nautiskeltiin pullon suusta – näin parissa lähipöydässäkin tunnuttiin tekevän.

Matkaseuralainen päätyi ainoaan tarjolla olleeseen singaporelaiseen olueen, joka oli Brewlanderin New England wheat ale nimeltään Peace. Trooppiset hedelmät maistuivat siinä melko raikkaina, humalointi oli melko mietoa. Etiketistä sai jotenkin vaikutelman, että olut olisi kuitenkin teetetty Kambodžassa, mutta tästä en osaa sanoa mitään tarkempaa.

Craft beer -löydökset muualla kaupungilla

Käsityöolut ei ole Singaporessa ehkä lähtenyt vielä sellaiseen nousukiitoon kuin monin paikoin Euroopassa ja tietenkin Pohjois-Amerikassa. Tästä huolimatta todellisuus oli paikan päällä jonkin verran edellä sitä, mitä jotkin etukäteen tutkimani lähteet antoivat ymmärtää. Ihan tunnistettavaa globaalia craft beeriä tuli välillä vastaan ilman, että olisimme sitä osanneet erikseen odottaa.

Esimerkiksi Maxwell Road Food Centrestä, johon eräänä iltana Chinatownissa syötyämme päädyimme vielä pienelle myöhäisiltapalalle, löytyi olutta myyvä koju nimeltä 3rd Culture Brewing Co. Ei tullut jututettua tiskillä päivystänyttä kaveria sen enempää, mutta ainakin tämän artikkelin mukaan puljun tavoitteena on myös valmistaa omaa olutta.

Nyt hanoissa oli kaksitoista ihan uskottavan näköistä valintaa Brittein saarilta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Itse maistoin walesilaisen Tiny Rebelin Super Saisonia, jonka mausteet kaffirlimetti ja sitruunaverbena sopivat trooppisille leveysasteille, vaikka olut sinänsä aika humalavetoinen olikin.

Good Luck Beerhouse (9 Haji Lane) puolestaan sijaitsi Arab Streetin alueella, jonka baarintäyteisillä sivukaduilla tuli parinakin iltana nautittua viimeiset drinkit ennen nukkumaanmenoa. Baarin valikoiman ydin muodostuu normaalista britti-skandi-jenkkiläisestä valtavirta-craftista, hanassa kuitenkin myös paikalliset Innocence Insidious Black IPA ja Rye & Pint Sunday’s Pint Pilsner, jotka eivät kuitenkaan loistaneet kansainvälisten verrokkien joukossa.

Jääkaapista sen sijaan löytyi taiwanilainen meloniolut Xiaoman (Taiwan Winter Melon Ale), jossa belgialaisvivahteisen perus-alen mausteeksi on uutettu paljon paksua meloniteetä ja saatu aikaan ihan mielenkiintoinen tökötti.

mde
Little Indian lähistöllä olevaa Tyrwhitt Roadia suositeltiin meille paikkana, jossa aiemmin hiljaiselle kadulle on syntymässä uutta ravintolaelämää ja muuta sekalaista meininkiä. Näin olikin, ja katua kannattaa varmasti pitää silmällä. Oluttarjontaa tässä kokonaisuudessa edusti etenkin Druggists (119 Tyrwhitt Road); baari on entinen kiinalainen apteekki ja siitä nimi. Hanaoluita oli kuusitoista, mutta nyt omaan makuuni tietty hegemonia oli karannut jo vähän lapasesta: kolme tanskalaispanimoa oli vallannut noista hanoista yksitoista (eikä kyse siis ollut mistään tap takeoverista). Voitte ilman kuvaakin suurin piirtein arvata, mistä panimoista oli kyse.

cof

33. kerroksen panimosta kattoravintoloihin

Singaporen keskustassa liikkuminen on usein siirtymistä metroasemilta pilvenpiirtäjiin tai pilvenpiirtäjästä toiseen maanalaisia, hyvin ilmastoituja yhdyskäytäviä pitkin. Tämähän on päiväntasaajan ilmastossa tietenkin paikallaan. Yhdessä joenvarren torneista sijaitsee panimoravintola, joka markkinoi itseään ”maailman korkeimmalla sijaitsevana urbaanina käsityöpanimona”.

Ei Level 33 sitä varmaankaan ole, jos mitataan panimosalin sijaintia suhteessa merenpinnan tasoon. Onhan jo vaikka Denverin kaupunki puolentoista kilometrin korkeudessa lähes 150 panimon kotipaikka. Sen sijaan jos katsotaan panimolaitteiston sijaintia sen alla olevasta maanpinnasta, singaporelainen 156 metrin korkeudessa killuva installaatio saattaa hyvinkin yltää väittämäänsä ennätykseen.

Level 33 on tyylikäs maisemaravintola, jossa panostetaan ruokaan ja annosten estetiikkaan. Oluen valmistus on myös vahvasti esillä hissin ja ravintolasalin välisessä käytävässä. Ravintolan erikoinen sijainti ja terassin hienot näkymät ovat kuitenkin siinä määrin konseptin keskiössä, että satunnaiselta vierailijalta saattaa jäädä panimoulottuvuus jopa huomaamatta. Olueen suhtaudutaan kyllä riittävän vakavasti, ja ainakin panimon vaaleat perusoluet toimivat erittäin hyvin ruokajuomina.

cof
Samana iltana, jona söimme Level 33:ssa, teimme tutkimusmatkoja myös Singaporen muihin yläkerroksissa sijaitseviin ravintoloihin. Aperitiiville sopii mainiosti pieni kattobaari Southbridge, josta avautuu auringonlaskun aikaan täydellinen näkymä kaupungin vanhimmille rannoille, historialliseen jokisatamaan. Tänne ei pidä suunnata sitten kun matkakassa on jo tuhlattu, vaan kuohuviinin seuralaiseksi kannattaa tilata maukkaat pienet osteriannokset. Olutpuolella Southbridge tyytyy pariin upscale-lageriin, joilla kyllä pärjää myös.

Kun iltaa on jatkettu jo niin pitkään, että on viimeisen ryypyn aika, yksi hyväksi havaittu vaihtoehto löytyy Chinatownin turistialueen laidoilta. Keong Saik Road on yksi Singaporen idyllisiä historiallisia katuja, joita pilvenpiirtäjäkompleksien välimaastosta siellä täällä löytyy. Potato Head on puolestaan kolmessa Itä-Aasian maassa toimiva erilaisten viihtymiskonseptien ketju, jonka ruumiillistuma Singaporen yössä (36 Keoing Saik Road) sattuu olemaan hyvin tunnelmallinen kattobaari vanhassa kiinalaistalossa. Ainakin itse juomani drinkki oli yksi maistuvimpia, mihin olen törmännyt.

Retkiä saaren sisäosiin

Koko viikkoa ei voi viettää pelkästään ruoan ja juoman merkeissä. Välillä vilkuiltiin, mitä muuta saarella on tarjottavanaan. Kasvitieteellinen puutarha (Singapore Botanic Gardens) parin–kolmen kilometrin päässä keskustasta on epäilemättä yksi hienoimpia kohteita. Helpoimmin sen saavuttaa Botanic Gardens -nimiseltä metroasemalta, joka on aivan puiston luoteiskulmassa.

Puutarhan historia on ankkuroitunut brittiläiseen hallintoon, jonka toimesta se vuonna 1859 perustettiin. Kasvitieteellisen puutarhan muissa osissa voi vierailla maksutta, mutta orkideapuistoon on pääsymaksu. Muutaman dollarin maksaakin mielellään orkidealoiston ihailusta. On ilmeisesti paljolti Singaporen kasvitieteellisen puutarhan jalostajien ansiota, että näitä kasveja on saatavana suurin piirtein jokaisesta länsimaisesta kukkakaupasta ja marketista. Lajikkeita on nimetty myös Singaporessa vierailleiden silmäätekevien mukaan, ja esimerkiksi Matti Vanhasen oma orkidealajike oli juuri kukassa, kun kävimme paikalla.

cof

Tämä ei ole vaalimainos.

Kasvitieteellinen puutarha on kaupunkialueen ympäröimää puistoa, mutta astetta villimpään viidakkoon kätkeytyi Singaporen eläintarha (Singapore Zoo), joka kutsuu itseään maailman parhaaksi sademetsäeläintarhaksi. Täällä ykkösvetonaulana oli orankipuisto, jossa tusinan verran borneonorankeja kiipeili varsin vapaasti puissa ja niiden väliin viritetyillä köysiradoilla. Häkeistä löytyy myös harvinaisempia sumatranorankeja. Lukuisia muitakin trooppisen vyöhykkeen tutuimpia eläimiä oleili helposti nähtävillä, krokotiileistä ja jättiläiskilpikonnista seeproihin, kirahveihin ja simpansseihin.

Jos kaksi edellä mainittua kuuluvat Singaporen keskeisimpiin turistinähtävyyksiin, kolmas retkemme saaren maalaismaisempiin osiin oli toista maata. Kävimme nimittäin pohjoisrannikolla, Singaporen ja Malesian yhdistävän kannaksen lähistöllä, jossa järjestettiin sunnuntaiaamupäivänä maalaismarkkinat. Ympäröivien alueiden viljelyspalstoilta oli tuotu myyntiin kaikenlaista pientä tuotetta. Lounasaikaan nautimme grillikojulta marinoitua krokotiilin lihaa ja sammakonreisiä, hyvin maustettuja pikkuvartaita. Olutpuolella tarjolla olisi ollut Archipelago Breweryn Bohemian Lageria, mutta jätimme sen väliin ja sammutimme janomme kookoksenmakuisella vegaanipehmiksellä.sdr

Vielä viimeiset ruoka- ja olutlöydöt

Ei käy kiistäminen, että saarivaltio vetosi ainakin minuun monipuolisella ruokatarjonnallaan: suunnilleen mistä tahansa on mahdollista löytää kioski, joka tarjoaa jotain Singaporen kymmenistä must-ruokalajeista. Helpointa paikallisten perusruokien testaileminen on toki Chinatownin Smith Streetin tyyppisissä paikoissa, joissa homma on hyvin organisoitua ja turisteihin on totuttu. Siellä maistelimme osteriomelettia, jota näkee monissa ruokahalleissakin, sekä Singaporen epävirallisella kansallisruoalla chiliravulla täytettyjä bao-nyyttejä.

Singapore-smithstreetfoodPeriaatteessa aivan samalla kaavalla toimitaan kaikkialla. Tilaat annoksia vaikka useammaltakin kojulta ja istuudut lähimpään vapaaseen pöytään syömään niitä. Yleisemmiltä turistipoluilta syrjässä oli Sixth Avenue Centre -kompleksi, jonka yhdeltä kujalta löytyi kahvila nimeltä Kopitown monine ruokakojuineen (10E Sixth Avenue). Olimme lukeneet jostakin blogista, että täältä saa hyvää salted egg yolk chickeniä, vaikkakaan sitä ei nyt tällä kertaa löytynyt. Sen sijaan tilasimme salted egg yolk ribsejä ja coffee ribsejä, jotka olivat murean rasvaisia ja mahtavasti marinoituja.

Chiliravun sukulaista mustapippurirapua söimme meren rannassa East Coast Seafood Centren rantaravintolassa, jossa kyseinen ruokalaji oli ilmeisesti joskus vuosikymmeniä sitten keksittykin. Lautasella oli kokonainen taskurapu, jonka ystävällinen tarjoilija onneksi avasi ja perkasi meille valmiiksi. Rapu oli erittäin mausteista mutta maineensa veroista. Alkukeittona oli syöty fish maw soup, kalan uimarakoista tehty soppa, eli aitojen asioiden äärellä taas oltiin.

Suursuosikikseni nousi myös carrot cake, jota voi kuvailla ehkä aasialaiseksi pyttipannuksi pikemminkin kuin länsimaisen porkkanakakun sukulaiseksi. Porkkanaa tässä ruoassa ei siis ole, vaan sen pääaines on riisijauhoista ja retikasta tehty ”kakku”, jota wokataan kuutioina kananmunan, kevätsipulin ja valkosipulin kanssa. Mukana voi olla myös katkarapua. Väriltään porkkanakakku on usein tummahkoa ja väri johtuu soija- tai kalakastikkeesta.

Oluttarjonta keskittyi ruokaravintoloissa voittopuolisesti Tigeriin ja saman panimokonsernin muihin bulkkituotteisiin. Viimeksi mainituista sen kummemmin Anchor Smooth Pilsener kuin ABC Extra Stout eivät oikein tehneet vaikutusta. Yleinen Heineken-portfolio oli sitten täydentämässä tätä paikallis-globaalia tarjontaa, ja esimerkiksi pienomisteinen Erdinger-vehnä oli Singaporessa vakkarina isonveljen jakeluverkostossa.

Lopuksi on aika paljastaa oma suosikkini Singaporen monista craft beer -kohteista. Se sijaitsee joen rannassa kuten jotkut muutkin kaupungin pienolutpaikat. Tarkoitan panimoravintola Brewerkziä, joka mitä todennäköisimmin on maan vanhin nykyaikainen pienpanimo. Vuonna 1997 perustetun paikan taustalla on amerikkalainen kaksikko, jonka konseptiin kuuluu yhtä lailla amerikkalainen ruoka kuin anglosaksiset käsityöoluet.

Ne Brewerkzin oluet, joita itse maistoin, olivat kyllä viimeisimpiä olutmuoteja ajatellen viritettyjä mutta eivät esimerkiksi mitenkään överisti humaloituja tai tietoisen kikkailevia. Olen havaitsevinani tietyn lainalaisuuden: samantapainen pitkän linjan panimoravintola Lemke trendikkäässä Berliinissä tarjosi sekin hedelmäisen humalaisia mutta hillittyjä tulkintojaan 2000-luvun trendioluista. Kun asiakasvirta koostuu pääasiassa jostakin muusta kuin craft beer -kellokkaista, kannattaa päätuotteet hioa sopiviksi kompromisseiksi noveltyn ja perinteiden välimaastoon.

Olutta ostamassa Singaporessa

Pullo-olutta ei tullut tällä reissulla paljon osteltua. Hotellihuoneessa nautittiin kuitenkin parina iltana yömyssyoluet, joita nappasin jo ensimmäisenä iltana hotellin läheisestä 7-Elevenistä ja myöhemmin myös ihan oikeasta olutkaupasta.

Pienten 7-Eleven-puotien jääkaapeissa oli bulkkioluiden lisäksi paria tuntemattomampaa tuotetta, ainakin kotimaista Red Dot Brewhousen Summer Alea ja australialaisen Little Creaturesin Bright Alea. Jälkimmäinen näköjään osoittautuu ison Kirin-omisteisen Lion Co:n brändiksi, eli ei ole sinänsä pienpanimotavaraa, mutta kumpikin oli miellyttävän raikasta kesäalea, ehkä enemmän britti- kuin jenkkityylistä.

Australialainen ja uusiseelantilainen olut oli hyvin edustettuina myös isomman ruokakaupan valikoimassa, esimerkkinä tällä kertaa Raffles City Market Place samannimisen ostarin kellarikerroksessa. En tunne sikäläisiä merkkejä hyvin, joten mahdollisesti jälleen korostuivat isojen yhtiöiden omistamat craftiltä näyttävät brändit – tai sitten eivät. Tätä lajia edustaa ainakin röpelöisistä liskonnahkapulloistaan tunnistettava Tuatara, joka on ilmeisesti nykyään Heinekenin tytäryhtiön tytäryhtiö.

sdrSupermarketvalikoimaan kuului lisäksi muutamia tunnettuja belgialaisia. (Kauppa, josta saa Sint-Bernardus Abtia, ei voi olla aivan huono.) Singaporen ongelmana ovat kuitenkin pohjoismaiseen tapaan hinnat. En muista koskaan palanneeni mistään maasta kotiin huojentuneena siitä, että Suomessa on sentään alkoholi vähän halvempaa kuin lomakohteessa.

Varsinaisia olutkauppojakin on muutamia. Pari niistä sijaitsi saaren länsi- ja keskiosissa sen verran hankalien yhteyksien päässä, että pistäydyin lomaviikon aikana oikeastaan vain keskustan Thirsty Beer Shopissa (Liang Court, 177 River Valley Road). Kauppa piileskeli pikkuostarin yläkerrassa, jossa oli myös pianoliike ja japanilaisen Kinokuniya-kirjakauppaketjun haarakonttori. (Iso Kinokuniya löytyy muuten Ngee Ann City -kauppakeskuksesta Orchard Roadilta ja on parhaita näkemiäni englanninkielisiä kirjakauppoja).

Thirsty Beer Shopista sai hakemalla hakea edes yhtä singaporelaista olutta; sen sijaan tarjolla oli varsinkin amerikkalaisia pienpanimo-oluita hauskasti muiltakin kuin yleisimmiltä panimoilta. Kauppa oli pienehkö eikä sen valikoima saa kenenkään paatuneen olutfriikin päätä pyörälle, mutta onpahan jälleen yksi osoitus siitä, että tälle segmentille löytyy miljoonakaupungissa kysyntää ja kohtuullisesti tarjontaakin.

cofThirstyllä on netin mukaan useampi olutpuoti Singaporessa: Holland Villagessa, Katongissa ja Ang Mo Kion suunnalla. Sen lisäksi mainitsemisen arvoisia craft beer -valikoimia pitäisi olla seuraavilla kaupoilla (joissa siis en käynyt): The Great Beer Experiment (200 Turf Club Road, The Grandstand at Turf City, Stall 46 Pasarbella Farmers’ Market), sekä Brewers’ Craft (354 Clementi Avenue 2, #01-191). Osoitteiden kanssa tarkkana: esimerkiksi Clementi Avenueita on samalla kulmakunnalla useampia. Hashtagin jälkeiset numerot viittaavat jonkinlaisen isomman kiinteistön sisällä oleviin tiloihin, ehkä kerros ja sitten liiketilan järjestysnumero.

cof

Singapore_Southbridge.JPG

dig

cof