Testissä: Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut

En ole pitkään aikaan päässyt kirjoittamaan yhdestä suosikkiaiheestani: unholaan jääneistä historiallisista olutlaaduista, joita joku on kaivanut arkistojen kätköistä ja alkanut valmistaa uudelleen. Piwo jopejskie eli vanhalta alasaksalaiselta nimeltään Jopenbier on ehkä yksi mielenkiintoisimmista, ja puolalaisen oluttyylin tarina liittyy erityisesti Danzigin eli nykyisen Gdańskin oluthistoriaan.

Käyn ensin läpi oluttyylin historiaa – sitä, mitä siitä tiedetään – ja sitten testaan tietääkseni ainoaa kaupallisessa tuotannossa olevaa nykyaikaista tulkintaa siitä. Tästä vastaa puolalainen panimo Browar Olimp. Olut on ollut markkinoilla reilun vuoden verran, ja kokeilut aiheen tiimoilta alkoivat loppuvuodesta 2015. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että heidän versionsa on ensimmäinen kaupalliseen jakeluun asti päätynyt aito jopejskie-rekonstruktio.

 

1280px-Danzig_Partie_am_Krahnthor_(1890-1900)

Gdansk, valokuva noin vuodelta 1900. (Kuva: Wikipedia.org, public domain.)

 

Mustaa olutta paksun bakteerikuoren alla

Hämmentävintä jopejskiessa on sen valmistustavan kuvaus. Ei siinä vielä mitään, että jopejskie oli spontaanisti eli villihiivoilla käyvä olut. Jotain tuttua valmistusmenetelmän kuvauksessa onkin, ainakin belgialaisessa lambic-panimossa käyneille. Kuten lambic-panimossa, pieneliöt, jotka käymisreaktion aiheuttivat, laskeutuivat vierteeseen panimon huoneilmasta, joten puhtaudesta ei ollut syytä huolehtia liikaa – muuten kuin lattian osalta.

Eroja kuitenkin oli. Siinä missä belgialaistyyppinen villihiivaolut ehkä yleensä käy laakeissa, matalissa astioissa, jopejskien käymisastiat olivat kapeita ja korkeita. Hiivakerrosta, joka vierteen pintaan muodostui, on luonnehdittu ”ensin valkeaksi, sitten siniseksi tai sinivihreäksi” limaksi, johtuen ehkä Penicillium-sukuisesta sienestä, jota siinä kasvoi. Kolikko ei pudonnut sen läpi. Ei ilmeisesti tiedetä, mitä vanhoissa kuvauksissa mainitut hiivamaiset sienet nykyisiltä lajinimiltään vastaisivat. Koska olutta tehtiin usein viinikellareissa, osa hiivoista on saattanut olla myös viinihiivoja.

Villihiivat olivat tehokkuudeltaan mitä olivat, eivätkä ne välttämättä heti purreet paksuun vierteeseen. Käymisen alkamista saatettiin odotella viikkokausia. Kun olut oli valmista ja tynnyröity, jälkikäymisen annettiin jatkua jopa vuoden ajan. Siinä missä lambicista tulee villihiivakäymisen myötä ainakin nykyisin kuivaa, historiallinen jopejskie jää hyvin makeaksi. Myös humalointi on vähäistä.

Lopputuloksena syntynyt olut oli – ja on – joka tapauksessa aika erilainen kuin esimerkiksi lambic. Jopenbier on todellakin tumma, hyvin makea ja paksu, hieman hapan ja (kantavierreväkevyyteen nähden) alkoholiprosentiltaan miedohko olut. Oluen kuluttajat eivät yleensä paljon kantavierteen vahvuuksia mieti – ainakaan Tšekin ulkopuolella – mutta vertailun vuoksi Balling-lukema on Browar Olimpin jopejskie-oluessa noin 45°, kun se saattaa puolalaisessa 10% abv portterissa olla esimerkiksi 24°. Toisin sanoen huomattava osa jopejskien raaka-aineesta on jäänyt käymättä alkoholiksi.

edf
En ole haastatellut henkilökohtaisesti puolalaisia siitä, miten pitkälle nyky-jopejskien valmistusmenetelmä vastaa yllä lainattuja historiallisia kuvauksia. Netistä löytyvien kertomusten perusteella he lähtivät kuitenkin tutkimusmatkailijan asenteella liikkeelle: säilyneistä tiedoista saatiin viitteitä, mutta niistä ei ollut aivan reseptiksi asti. Jännitystä aiheutti esimerkiksi se, miten 20–25 tunnin mittaisen keittoajan kanssa pärjättäisiin.

Alkuperäinen ajatus oli käyttää olut kaupallisella US-05-hiivalla, mutta tehtävä osoittautui modernille hiivalle liian rankaksi. Villihiivat kuitenkin sinnittelivät, ja yksi kanta toisensa jälkeen ne kävivät töihin. Kuukausia kestäneessä käymisprosessissa oli taukoja ja yllättäviä uusia alkuja. Oluen lopullinen vahvuus oli vähemmän kuin mitä Olimpin porukka oli ajatellut, reilun kymmenen prosentin sijaan noin 4 % abv. Pullotetulle tuotteelle mainitut alkoholiprosentit ovat 8,5 %, mutta jos oikein ymmärrän, jollain viinihiivalla on myös saattanut olla sormensa pelissä.

Hansalaivoilla Hollantiin

Gdańskissa jopejskien valmistus alkoi keskiajan hämärissä ja lakkasi ilmeisesti joskus 1900-luvun alkupuolella. Kaupungin ydinkeskustassa on yhä nykyään Ulica Piwna -niminen katu (”Olutkatu”), jolla oli toiseen maailmansotaan saakka saksalainen nimi Jopengasse. Katu sai aikoinaan nimensä oluen mukaan.

Nyt joku voisi protestoida, että kyse olisi oikeastaan saksalaisesta oluesta, koska Gdańsk oli suuren osan modernia historiaansa Preussin hallinnassa ja nimeltään siis Danzig. Olen ottanut kuitenkin saman linjan kuin yleisesti on näköjään omaksuttu piwo grodziskien (saks. Grätzer Bier) suhteen. Eli kun kerran valmistuspaikkakunta on nykyään Puolassa – ja oli sitä myös oluen syntyvaiheissa keskiajalla – luokiteltakoon nämä puolalaisiksi oluiksi.

Jo 1300-luvulla Danzigin kauppiaat kuljettivat jopejskieta eli Jopenbieriä meriteitse Hansaliiton satamiin eri maissa. Viimeistään 1400-luvun alussa se tunnettiin aina Alankomaissa asti. Sitä on kuvattu siellä punaruskeaksi, tummanruskeaksi tai syvänmustaksi olueksi. Se tuoksui vahvalle, portviinimäiselle, ja oli öljyisen paksua, vahvan ja mausteisen makuista. Hollantilaiset panimot alkoivat valmistaa Jopenbieriä noihin aikoihin itsekin.

Lääkemäisyytensä ja yrttimäisyytensä vuoksi tätä olutta myös käytettiin joskus joihinkin terveysongelmiin, laimennettiin muilla juomilla tai hyödynnettiin ruoan maustamiseen. Sellaisenaan se säilyi aikalaiskuvausten mukaan pitkiä aikoja. 1600-luvun alussa vaikuttanut historioitsija ja maantieteilijä Philipp Clüver kirjoittaa maistaneensa 60 vuotta vanhaa Jopenbieriä, joka oli täysin juomakelpoista.

Hollantilaisten kokemuksiin Jopenbieristä liittyvät myös arktista Koillisväylää etsineen Willem Barentsin matkat 1500-luvun lopussa. Barents miehistöineen jäi jumiin jäihin Jäämerellä ja joutui talvehtimaan nykyisen Novaja Zemljan rannikolla. Näistä kuukausista kertovien päiväkirjamerkintojen alaviitteessä mainitaan, että Barentsin väellä oli laivassa mukanaan vahvaa Jopenbieriä. Tynnyrit olivat kuitenkin osittain jäätyneet seitsemännenkymmenen leveysasteen kylmyydessä, ja sulana pysynyt olut oli tiivistynyt niin vahvaksi, että se oli miehistön mielestä juomakelvotonta.

Maistamassa jopejskie-olutta 2000-luvulla

Mistä nykykuluttaja löytää jopejskie-olutta? Sataprosenttisen varmaa vastausta on vaikea antaa. Itse oletan, että löytämäni puolalainen versio on juuri nyt ainoa varteenotettava jäljitelmä historiallisesta oluttyylistä.

Hollannissahan on Jopen-niminen panimo, mutta näyttäisi siltä, että he eivät pane varsinaista Jopenbieriä – eivät ainakaan tällä hetkellä. Hollantilainen oluthistorioitsija Jan de Vries on sen sijaan ilmeisesti tehnyt tai teettänyt sellaista nimellä Aol’ Joppe, mutta tätä en nyt mistään netistä löydä, eli kyseessä on ehkä ollut kertaluontoinen kokeilu.

Puolasta tosiaan löytyy yksi, edellä mainittu autenttisen oloinen jopejskie, ja sen valmistanut panimo sijaitsee asianmukaisesti Bytówissa, Gdańskin suunnalla. Oluen on teettänyt Browar Olimp Torúnista. En tiedä, saako olutta Gdańskin olutkaupoista tai -baareista. Varsovassa olen nähnyt sitä kahdessa paikassa. Toinen on suosikkiolutkauppani PIWOmaniaK, toinen on Hala Koszyki-kauppahallissa sijaitseva pystybaari, josta saa ostaa käsityöoluita myös mukaan. Pahvirasiaan pakattu 0,1 dl pullo maksoi 30 złotyä eli noin 7,50 euroa – olut siis tuntee arvonsa.

Maistettaessa nenään tuli ensimmäisenä tutun oloinen tuoksu, joka muistutti ehkä eniten belgialaista oud bruinia, jotain Liefmansin olutta ehkä. Kun käymisprosessiin on osallistunut muitakin eläviä organismeja kuin tavallista oluthiivaa, ei kai ole ihme, että tammitynnyrit ja ”vanhat oluet” tulevat mieleen. Muihin maistamiini villioluihin verrattuna jopejskie oli paksumpi ja sokerisempi, eli minikokoinen pullo oli makeuteen nähden sopiva annos. Makumaailma viittasi portviiniin, joulumausteisiin ja mustaherukkalikööriin.

Tämä jopejskie-versio toimii varmasti mainiona aperitiivinä tai digestiivinä, ruokajuomana ehkä heikommin. Hieno ja erikoinen olut kuitenkin. Panimo on ilmeisesti kokeillut tehdä siitä myös savuversiota, mutta sitä ei kai ole vielä päätynyt kaupallisille markkinoille. Yritykset rekonstruioida jopejskieta ovat joka tapauksessa jonkinlaisen Unesco-maininnan arvoisia: tässä on yksi Pohjois-Euroopan  oluthistorian suurista nimistä, joka ilman kotipanijoiden ja pienpanimoiden toimeliaisuutta olisi unohtunut jo kauan sitten Itämeren aaltojen alle.

(Jopejskien historiallisista valmistusmenetelmistä kertovat tiedot perustuvat Marco Daanen kirjaan Bier in Nederland ja Ron Pattinsonin blogiin Shut up about Barclay Perkins.)

Mainokset

The Lost Abbey-kolmikko: Ex Cathedra, Ghosts in the Forest, Devil Went to Georgia

Tomme Arthur, mies The Lost Abbey -oluiden takana, on amerikkalaisen käsityöoluen keski-ikäistyvää sukupolvea. Ei craft beerin Rollareita, mutta suurin piirtein Oasis-ikäluokkaa (kuten Olutkoirakin). Sandiegolainen Arthur teki debyyttinsä Kalifornian rannikon kaupallisissa pienpanimoissa jo 1990-luvun puolivälissä.

Vuonna 2006 hän aloitti Port Brewing Companyn leivissä. Yhtiö oli itsessään jatkoa jo kohtuullisen pitkäikäiselle panimoravintolatoiminnalle, jota oli harjoitettu viitisentoista vuotta Pizza Port -nimellä San Diegon alueella.

Port Brewing Company on nykyisin pitkälti sama asia kuin tunnetuin olutbrändinsä The Lost Abbey, jolla ei siis ole tekemistä minkään luostarin kanssa (siksi ”kadonnut”). Tomme Arthurille The Lost Abbey -oluet ovat olleet väylä ”amerikkalaisen luostarioluen” (American abbey beer) kehittelemiseen.

”[Amerikkalaiset luostarioluet] ovat luovia, taiteellisia oluita, joita ei ole tarkoituksellisesti tehty minkään olemassa olevan oluttyylin tai kategorian mittoihin. Nämä uniikit oluet eivät ole belgialaistyylisiä, ja niiden tarkoitus on mennä sinne, mihin belgialainen olut ei ole toistaiseksi mennyt.”  

Näin Arthur ja kollegansa Tom Nickel luonnehtivat amerikkalaisen luostarioluen projektia vuonna 2005 Zymurgy-lehdessä. Ilmeisesti aiheesta oli jonkin aikaa keskusteltu sikäläisissä olutpiireissä jo tätä ennen. Kun en ole artikkelin jälkeisten kahdentoista vuoden aikana seurannut The Lost Abbeyn toimintaa, mahdotonta sanoa, millä lailla se on seurannut tämän manifestin henkeä.

Panimon nykyisiä ja entisiä valikoimia selaillessa käy kyllä selväksi, että mikään IPAn tekijä The Lost Abbey ei ole vaan painopiste on eurooppalaisessa ja nimenomaan belgialaisessa tyylissä. Vakiintuneista tuotenimistä löytyy muun muassa dubbel nimeltä Lost and Found sekä quadrupel-olut Judgment Day. Myös belgialais-ranskalaisten maalaisoluiden tontilla on vierailtu. Matkan varrella on lisäksi tehty belgialaisten perinteisen hengessä sekoiteoluiden sarja, Veritas (#001–#020), ja muita toistuvia erikoisuuksia.

Yllä mainitussa manifestin pätkässä julistetaan tunkeutumista belgialaisen oluen toistaiseksi tutkimattomille rajaseuduille. Tällä viitataan ehkä resepteihin kuuluviin raaka-aineisiin, joita on minttuteestä persikkoihin, ja erilaisiin tynnyreihin, joissa oluita on kypsytelty ja sekoiteltu. Toisaalta erikoiset raaka-aineet, sekoiteoluet ja tynnyrit ovat kyllä juttuja, joissa nimenomaan belgialaisilla on itselläänkin pitkä kokemus.  sdr

Tynnyrissä kasvaneita

Kaikki tämä siis vain pohjustuksena sille, että satuin nappaamaan puolalaisesta olutkaupasta kolme The Lost Abbeyn pulloa, kun ne olivat siellä hyllyllä nätissä rivissä. Sen kummemmin en tätä postausta ole suunnitellut, joten en tiedä, ovatko ne mikään edustava otos Arthurin putiikin tuotteista. Sain kaupassa sen käsityksen, että ne olivat kaikki jotakin samaa tynnyrikypsytettyä sarjaa, mutta nyt en löydä panimon sivuilta tai Ratebeeristä tukea tälle oletukselle. Nautiskelin ne parin männä viikonlopun aikana, ja katsotaan nyt, mitä pulloihin sisältyi.

Ex Cathedra (13,8 %). Sanat ex cathedra viittaavat katolisen kirkon oppiin paavin erehtymättömyydestä, mutta The Lost Abbeyn samanniminen olut on puolestaan inkiväärillä ja appelsiinilla maustettu quadrupel.

Mikä on ylipäätään quadrupel? Tämä on tummanpuhuva olut, tynnyrikypsytyksestä tulleella vaniljan maulla höystettynä lähellä tynnyröityä imperial stoutia, kun aika paljon tumman maltaan henkeäkin on mukana. Hyvin erilaista tämä siis on kuin esimerkiksi La Trappe Quadrupel, joka ilmeisesti on quad-tyylin esi-isä, ja myös aika eri homma kuin Belgian vahvat trappistit, joita on yritetty ympätä quad-tyyliin mukaan.

Täytyy sanoa, että inkivääriä tai appelsiinia en paljonkaan mausta tai tuoksusta erota. Humalaa ei ole juuri nimeksikään, tosiaan vaniljan ja tumman maltaan karkki-stoutisuutta sen sijaan on, brandymäistä rusinaa ja aavistus happamuutta. Kiva olut mutta ei kovin hienovarainen.

Ghosts in the Forest (6 %). Panimon määritelmä tälle oluelle on American wild ale. Hyvä on. Kovasti Belgiasta tuttuja tämän tyylin puitteet kuitenkin ovat. Tuoksu on villihiivainen, muistuttaa lambicia mutta on ehkä yksiulotteisempi. Sitruunoista vastapuristettu limonadi tulee mausta mieleen. Maussa on myös kivennäistä, kirpeää vaaleaa marjaa, eikä villihiiva enää tunnu yhtä paljon. Taustalla on mahdollista aistia vähän tammea tynnyristä – ensin tuntuu, että yllättävän vähän, mutta toisaalta tynnyrit ilmeisesti ovat kuitenkin ”maustamattomia”. Osa on ranskalaisia tammitynnyreitä, osa belgialaistyyppisiä korkeita pohjallaan seisovia foedereita. Jos kohta tämä olut ei ihan omaan makuuni parhaiten sovikaan, niin eipä isompia ongelmiakaan tunnu olevan.

Box Set: Track #11: Devil Went Down to Georgia (12 %). Tämä on Ex Cathedran tavoin osoitus siitä, että bourbon-tynnyröinti peittää alleen melkein mitä tahansa. Kun pullosta on lukenut, että olueen on käytetty persikoita ja mustaa teetä, näistä ainakin ensimmäisen pystyy melko hyvin aistimaankin. Georgiahan yhdistetään USA:n osavaltioista paitsi Martin Luther Kingin tunnetun puheen punaisiin kukkuloihin, myös persikoiden kasvatukseen. Ellen olisi etikettiä nähnyt, persikka olisi varmaan jäänyt huomaamatta. No, mustaksi haudutetun teen kitkeryys ilmestyy kyllä oluen jälkimakuun, kun humalaa siinä ei juuri ole. Oluena jonkinlainen äärimmäisen tumma scotch ale -tyyppinen juttu, vahvuutta kymmenkunta prosenttia ja aika lailla makea. Tosiaan tynnyröinnin tuoma vaniljaisuus kuitenkin jyrää pahan kerran.

Singapore: olutta, katuruokaa ja muuta elämää

Vuoden vaihtuminen on herättänyt huomaamaan, että vuosi on vaihtunut. Niinpä nyt on korkea aika postata vihdoin viime vuoden puolella tehdyistä matkoista, vaikka niistä olisikin jo vierähtänyt viikkoja tai jopa kuukausia. Seuraavissa kuvissa vuoroon pääsee Singapore. Leijonakaupunki hautuu kesät talvet ensimmäisen pohjoisen leveyspiirin kuumuudessa, ja yllättäen siellä osoittautui helpoksi täyttää tankkinsa muullakin kuin tiikerioluella.

Klassikko biljardisalissa

Singapore oli meille ennen kokematon paikka, eli aloitimme siihen tutustumisen tekemällä ehkä kaikkein ilmeisimmän turistijutun. Ensimmäinen ohjelmanumero oli siis tallustaa omasta hotellista kadun yli, maan tunnetuimman majoituslaitoksen Raffles Hotelin puolelle. Jo tuon lyhyen siirtymän aikana totesimme, että Singaporen trooppinen ilmankosteus yhdistettynä 30 asteen lämpöön on havumetsävyöhykkeen ihmiselle jotain aivan uutta. Ja ilta oli sentään jo alkanut pimentyä.

Raffles Hotel on nimittäin se paikka, jossa Singapore Sling reilut sata vuotta sitten keksittiin. Tunnettua cocktailia tarjoiltiin alun perin hotellin Long Barissa, joka sittemmin on siirretty toiseen kohtaan hotellikompleksissa. Nyt tuokin paikka sattui olemaan remontissa. Niinpä maailman virallinen Singapore Sling oli tarjolla biljardisalin baarissa, jossa kyllä vallitsi ehta siirtomaahenkinen tunnelma kuten muuallakin historiallisessa Raffles Hotelissa.

cofPunertava drinkki on samalla syvän kirsikanmakuinen ja trooppisen raikas; en ollut sitä aikaisemmin missään juonut, mutta ymmärrän miksi se on säilyttänyt suosionsa. Toisin kuin muualla Singaporessa, jossa roskaamisesta ainakin periaatteessa sakotetaan, Rafflesin baarissa heitellään talon tarjoamien maapähkinöiden kuoret maahan. Biljardisalin lattialla ratisivat pähkinänkuoret joka puolella. Söimme pikkupurtavina myös satay-vartaita ja kevätkääryleitä.

Raffles on paikallisessa kontekstissa toki paljon enemmän kuin mikä tahansa hotellin nimi. Sir Thomas Stamford Raffles oli Singaporen perustaja ja siirtomaaherra henkeen ja vereen. Hän syntyi vuonna 1781 laivalla Jamaikan rannikolla, jossa hänen isänsä yritti elättää perhettään Karibian-kaupalla. Stamford itse toimi sittemmin kuvernöörinä brittien hallinnoimilla alueilla nykyisessä Indonesiassa ja kiinnostui sitä kautta pienestä Malakan niemimaan kalastajakylästä, josta hän loi Singaporen satamakaupungin.

Katuruokaa poissa kadulta

Singapore on ruokaturistien arvostama kohde, jonka suhteellisen kallista yleistä hintatasoa tasapainottaa mukavasti joka kaupunginosasta löytyvä edullinen katuruoka. Samaan aikaan kun Euroopan koleassa ilmastossa yritetään kaikin keinoin saada edes joku myymään ruokaa kaduilla, Singaporen kiertävät ruokamyyjät on jo kauan sitten organisoitu ulkoilmasta siistimpiin sisähalleihin. Näistä käytetään nimiä food centre ja hawker centre.

Järjestyksen ja hygienian taso on ilmeisesti aasialaisittain korkea, mutta suomalaisesta näkökulmasta meininki on mutkatonta ja ruoka paitsi autenttista myös tosiaankin halpaa.

Kaikki katuruokakompleksit, joissa kävimme, noudattivat suunnilleen samaa kaavaa. Ruokakojuja oli vieri vieressä, jokaisella vähän omat erikoisuutensa, ja juomille vielä omat tiskinsä. Istumapaikat otettiin hallin keskelle järjestetyistä pöydistä, ja ruokaa sai hakea vaikka useammalta tiskiltä. Pienin annos oli usein kolme paikallista dollaria (1,90 €), eikä sekään jättänyt nälkäiseksi.

cof

Tiong Bahru Food Centre.

Viihtyisin näistä paikoista oli kenties Tiong Bahru Marketin yläkerran food centre, jonka alla siis käydään aamuisin vilkasta torikauppaa. Hyviä kokemuksia jäi myös Maxwell Road Food Centrestä, joka sijaitsee Chinatownin liepeillä, sekä Holland Villagen vastaavasta laitoksesta. Little Indian kaupunginosan Tekka Market oli astetta rosoisempi, ja Chinatown Complex Food Centre taas hankalan sokkeloinen.

Ruokatarjonta oli sekoitus kiinalaista, malaijilaista ja eteläintialaista keittiötä. Esimerkiksi täydellinen lohturuoka char kway teow on suosittu Malesiassa, Singaporessa ja Indonesiassa ja sisältää riisinuudeleita, kiinalaista makkaraa, friteerattua kalaa, katkarapuja ja simpukoita (tai ainakin joitakin edellämainituista). Hainanilaista chicken ricea saa jokaisesta katuruokahallista ja kiinalaisvaikutteista annosta pidetään yhtenä Singaporen kansallisruoista.

Intialaisia sävyjä taas edustavat sellaiset ruokakojut, jotka tarjoavat roti prataa erilaisilla curry-kastikkeilla. Roti prata on kaakkoisaasialainen versio naanin tapaisesta leivästä, tosin melkein lettumaisen ohut mutta päältä rapean rasvainen.

Singaporelaisen ruokaskeneä ovat käyneet palvomassa tunnetut kansainväliset kokit, ja jotain kertoo sekin, että esimerkiksi kansanomaisen oloisesta Chinatown Complexista löytyy Michelin-tähdellä varustettu katuruokatiski.

Sitä emme testanneet, mutta sen sijaan olin katsonut etukäteen, että samasta parkkihallin oloisesta kolossista löytyy ainakin kaksi käsityöoluisiin erikoistunutta juomakojua. Näistä toisella eli The Good Beer Companyssa nautimmekin oluet, toinen tiski näytti olevan lomilla. Tämä oli ensimmäinen kokemus paikallisista craft beer -kuvioista.

Valikoima oli Good Beer Companylla ihan asiallinen vaikka ei erityisen laaja, painotuksina ehkä lähinnä Britannia ja Belgia, ja joukon jatkona vähän australialaista ja amerikkalaista. Oma valintani oli St Austellin Proper Black, jota nautiskeltiin pullon suusta – näin parissa lähipöydässäkin tunnuttiin tekevän.

Matkaseuralainen päätyi ainoaan tarjolla olleeseen singaporelaiseen olueen, joka oli Brewlanderin New England wheat ale nimeltään Peace. Trooppiset hedelmät maistuivat siinä melko raikkaina, humalointi oli melko mietoa. Etiketistä sai jotenkin vaikutelman, että olut olisi kuitenkin teetetty Kambodžassa, mutta tästä en osaa sanoa mitään tarkempaa.

Craft beer -löydökset muualla kaupungilla

Käsityöolut ei ole Singaporessa ehkä lähtenyt vielä sellaiseen nousukiitoon kuin monin paikoin Euroopassa ja tietenkin Pohjois-Amerikassa. Tästä huolimatta todellisuus oli paikan päällä jonkin verran edellä sitä, mitä jotkin etukäteen tutkimani lähteet antoivat ymmärtää. Ihan tunnistettavaa globaalia craft beeriä tuli välillä vastaan ilman, että olisimme sitä osanneet erikseen odottaa.

Esimerkiksi Maxwell Road Food Centrestä, johon eräänä iltana Chinatownissa syötyämme päädyimme vielä pienelle myöhäisiltapalalle, löytyi olutta myyvä koju nimeltä 3rd Culture Brewing Co. Ei tullut jututettua tiskillä päivystänyttä kaveria sen enempää, mutta ainakin tämän artikkelin mukaan puljun tavoitteena on myös valmistaa omaa olutta.

Nyt hanoissa oli kaksitoista ihan uskottavan näköistä valintaa Brittein saarilta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Itse maistoin walesilaisen Tiny Rebelin Super Saisonia, jonka mausteet kaffirlimetti ja sitruunaverbena sopivat trooppisille leveysasteille, vaikka olut sinänsä aika humalavetoinen olikin.

Good Luck Beerhouse (9 Haji Lane) puolestaan sijaitsi Arab Streetin alueella, jonka baarintäyteisillä sivukaduilla tuli parinakin iltana nautittua viimeiset drinkit ennen nukkumaanmenoa. Baarin valikoiman ydin muodostuu normaalista britti-skandi-jenkkiläisestä valtavirta-craftista, hanassa kuitenkin myös paikalliset Innocence Insidious Black IPA ja Rye & Pint Sunday’s Pint Pilsner, jotka eivät kuitenkaan loistaneet kansainvälisten verrokkien joukossa.

Jääkaapista sen sijaan löytyi taiwanilainen meloniolut Xiaoman (Taiwan Winter Melon Ale), jossa belgialaisvivahteisen perus-alen mausteeksi on uutettu paljon paksua meloniteetä ja saatu aikaan ihan mielenkiintoinen tökötti.

mde
Little Indian lähistöllä olevaa Tyrwhitt Roadia suositeltiin meille paikkana, jossa aiemmin hiljaiselle kadulle on syntymässä uutta ravintolaelämää ja muuta sekalaista meininkiä. Näin olikin, ja katua kannattaa varmasti pitää silmällä. Oluttarjontaa tässä kokonaisuudessa edusti etenkin Druggists (119 Tyrwhitt Road); baari on entinen kiinalainen apteekki ja siitä nimi. Hanaoluita oli kuusitoista, mutta nyt omaan makuuni tietty hegemonia oli karannut jo vähän lapasesta: kolme tanskalaispanimoa oli vallannut noista hanoista yksitoista (eikä kyse siis ollut mistään tap takeoverista). Voitte ilman kuvaakin suurin piirtein arvata, mistä panimoista oli kyse.

cof

33. kerroksen panimosta kattoravintoloihin

Singaporen keskustassa liikkuminen on usein siirtymistä metroasemilta pilvenpiirtäjiin tai pilvenpiirtäjästä toiseen maanalaisia, hyvin ilmastoituja yhdyskäytäviä pitkin. Tämähän on päiväntasaajan ilmastossa tietenkin paikallaan. Yhdessä joenvarren torneista sijaitsee panimoravintola, joka markkinoi itseään ”maailman korkeimmalla sijaitsevana urbaanina käsityöpanimona”.

Ei Level 33 sitä varmaankaan ole, jos mitataan panimosalin sijaintia suhteessa merenpinnan tasoon. Onhan jo vaikka Denverin kaupunki puolentoista kilometrin korkeudessa lähes 150 panimon kotipaikka. Sen sijaan jos katsotaan panimolaitteiston sijaintia sen alla olevasta maanpinnasta, singaporelainen 156 metrin korkeudessa killuva installaatio saattaa hyvinkin yltää väittämäänsä ennätykseen.

Level 33 on tyylikäs maisemaravintola, jossa panostetaan ruokaan ja annosten estetiikkaan. Oluen valmistus on myös vahvasti esillä hissin ja ravintolasalin välisessä käytävässä. Ravintolan erikoinen sijainti ja terassin hienot näkymät ovat kuitenkin siinä määrin konseptin keskiössä, että satunnaiselta vierailijalta saattaa jäädä panimoulottuvuus jopa huomaamatta. Olueen suhtaudutaan kyllä riittävän vakavasti, ja ainakin panimon vaaleat perusoluet toimivat erittäin hyvin ruokajuomina.

cof
Samana iltana, jona söimme Level 33:ssa, teimme tutkimusmatkoja myös Singaporen muihin yläkerroksissa sijaitseviin ravintoloihin. Aperitiiville sopii mainiosti pieni kattobaari Southbridge, josta avautuu auringonlaskun aikaan täydellinen näkymä kaupungin vanhimmille rannoille, historialliseen jokisatamaan. Tänne ei pidä suunnata sitten kun matkakassa on jo tuhlattu, vaan kuohuviinin seuralaiseksi kannattaa tilata maukkaat pienet osteriannokset. Olutpuolella Southbridge tyytyy pariin upscale-lageriin, joilla kyllä pärjää myös.

Kun iltaa on jatkettu jo niin pitkään, että on viimeisen ryypyn aika, yksi hyväksi havaittu vaihtoehto löytyy Chinatownin turistialueen laidoilta. Keong Saik Road on yksi Singaporen idyllisiä historiallisia katuja, joita pilvenpiirtäjäkompleksien välimaastosta siellä täällä löytyy. Potato Head on puolestaan kolmessa Itä-Aasian maassa toimiva erilaisten viihtymiskonseptien ketju, jonka ruumiillistuma Singaporen yössä (36 Keoing Saik Road) sattuu olemaan hyvin tunnelmallinen kattobaari vanhassa kiinalaistalossa. Ainakin itse juomani drinkki oli yksi maistuvimpia, mihin olen törmännyt.

Retkiä saaren sisäosiin

Koko viikkoa ei voi viettää pelkästään ruoan ja juoman merkeissä. Välillä vilkuiltiin, mitä muuta saarella on tarjottavanaan. Kasvitieteellinen puutarha (Singapore Botanic Gardens) parin–kolmen kilometrin päässä keskustasta on epäilemättä yksi hienoimpia kohteita. Helpoimmin sen saavuttaa Botanic Gardens -nimiseltä metroasemalta, joka on aivan puiston luoteiskulmassa.

Puutarhan historia on ankkuroitunut brittiläiseen hallintoon, jonka toimesta se vuonna 1859 perustettiin. Kasvitieteellisen puutarhan muissa osissa voi vierailla maksutta, mutta orkideapuistoon on pääsymaksu. Muutaman dollarin maksaakin mielellään orkidealoiston ihailusta. On ilmeisesti paljolti Singaporen kasvitieteellisen puutarhan jalostajien ansiota, että näitä kasveja on saatavana suurin piirtein jokaisesta länsimaisesta kukkakaupasta ja marketista. Lajikkeita on nimetty myös Singaporessa vierailleiden silmäätekevien mukaan, ja esimerkiksi Matti Vanhasen oma orkidealajike oli juuri kukassa, kun kävimme paikalla.

cof

Tämä ei ole vaalimainos.

Kasvitieteellinen puutarha on kaupunkialueen ympäröimää puistoa, mutta astetta villimpään viidakkoon kätkeytyi Singaporen eläintarha (Singapore Zoo), joka kutsuu itseään maailman parhaaksi sademetsäeläintarhaksi. Täällä ykkösvetonaulana oli orankipuisto, jossa tusinan verran borneonorankeja kiipeili varsin vapaasti puissa ja niiden väliin viritetyillä köysiradoilla. Häkeistä löytyy myös harvinaisempia sumatranorankeja. Lukuisia muitakin trooppisen vyöhykkeen tutuimpia eläimiä oleili helposti nähtävillä, krokotiileistä ja jättiläiskilpikonnista seeproihin, kirahveihin ja simpansseihin.

Jos kaksi edellä mainittua kuuluvat Singaporen keskeisimpiin turistinähtävyyksiin, kolmas retkemme saaren maalaismaisempiin osiin oli toista maata. Kävimme nimittäin pohjoisrannikolla, Singaporen ja Malesian yhdistävän kannaksen lähistöllä, jossa järjestettiin sunnuntaiaamupäivänä maalaismarkkinat. Ympäröivien alueiden viljelyspalstoilta oli tuotu myyntiin kaikenlaista pientä tuotetta. Lounasaikaan nautimme grillikojulta marinoitua krokotiilin lihaa ja sammakonreisiä, hyvin maustettuja pikkuvartaita. Olutpuolella tarjolla olisi ollut Archipelago Breweryn Bohemian Lageria, mutta jätimme sen väliin ja sammutimme janomme kookoksenmakuisella vegaanipehmiksellä.sdr

Vielä viimeiset ruoka- ja olutlöydöt

Ei käy kiistäminen, että saarivaltio vetosi ainakin minuun monipuolisella ruokatarjonnallaan: suunnilleen mistä tahansa on mahdollista löytää kioski, joka tarjoaa jotain Singaporen kymmenistä must-ruokalajeista. Helpointa paikallisten perusruokien testaileminen on toki Chinatownin Smith Streetin tyyppisissä paikoissa, joissa homma on hyvin organisoitua ja turisteihin on totuttu. Siellä maistelimme osteriomelettia, jota näkee monissa ruokahalleissakin, sekä Singaporen epävirallisella kansallisruoalla chiliravulla täytettyjä bao-nyyttejä.

Singapore-smithstreetfoodPeriaatteessa aivan samalla kaavalla toimitaan kaikkialla. Tilaat annoksia vaikka useammaltakin kojulta ja istuudut lähimpään vapaaseen pöytään syömään niitä. Yleisemmiltä turistipoluilta syrjässä oli Sixth Avenue Centre -kompleksi, jonka yhdeltä kujalta löytyi kahvila nimeltä Kopitown monine ruokakojuineen (10E Sixth Avenue). Olimme lukeneet jostakin blogista, että täältä saa hyvää salted egg yolk chickeniä, vaikkakaan sitä ei nyt tällä kertaa löytynyt. Sen sijaan tilasimme salted egg yolk ribsejä ja coffee ribsejä, jotka olivat murean rasvaisia ja mahtavasti marinoituja.

Chiliravun sukulaista mustapippurirapua söimme meren rannassa East Coast Seafood Centren rantaravintolassa, jossa kyseinen ruokalaji oli ilmeisesti joskus vuosikymmeniä sitten keksittykin. Lautasella oli kokonainen taskurapu, jonka ystävällinen tarjoilija onneksi avasi ja perkasi meille valmiiksi. Rapu oli erittäin mausteista mutta maineensa veroista. Alkukeittona oli syöty fish maw soup, kalan uimarakoista tehty soppa, eli aitojen asioiden äärellä taas oltiin.

Suursuosikikseni nousi myös carrot cake, jota voi kuvailla ehkä aasialaiseksi pyttipannuksi pikemminkin kuin länsimaisen porkkanakakun sukulaiseksi. Porkkanaa tässä ruoassa ei siis ole, vaan sen pääaines on riisijauhoista ja retikasta tehty ”kakku”, jota wokataan kuutioina kananmunan, kevätsipulin ja valkosipulin kanssa. Mukana voi olla myös katkarapua. Väriltään porkkanakakku on usein tummahkoa ja väri johtuu soija- tai kalakastikkeesta.

Oluttarjonta keskittyi ruokaravintoloissa voittopuolisesti Tigeriin ja saman panimokonsernin muihin bulkkituotteisiin. Viimeksi mainituista sen kummemmin Anchor Smooth Pilsener kuin ABC Extra Stout eivät oikein tehneet vaikutusta. Yleinen Heineken-portfolio oli sitten täydentämässä tätä paikallis-globaalia tarjontaa, ja esimerkiksi pienomisteinen Erdinger-vehnä oli Singaporessa vakkarina isonveljen jakeluverkostossa.

Lopuksi on aika paljastaa oma suosikkini Singaporen monista craft beer -kohteista. Se sijaitsee joen rannassa kuten jotkut muutkin kaupungin pienolutpaikat. Tarkoitan panimoravintola Brewerkziä, joka mitä todennäköisimmin on maan vanhin nykyaikainen pienpanimo. Vuonna 1997 perustetun paikan taustalla on amerikkalainen kaksikko, jonka konseptiin kuuluu yhtä lailla amerikkalainen ruoka kuin anglosaksiset käsityöoluet.

Ne Brewerkzin oluet, joita itse maistoin, olivat kyllä viimeisimpiä olutmuoteja ajatellen viritettyjä mutta eivät esimerkiksi mitenkään överisti humaloituja tai tietoisen kikkailevia. Olen havaitsevinani tietyn lainalaisuuden: samantapainen pitkän linjan panimoravintola Lemke trendikkäässä Berliinissä tarjosi sekin hedelmäisen humalaisia mutta hillittyjä tulkintojaan 2000-luvun trendioluista. Kun asiakasvirta koostuu pääasiassa jostakin muusta kuin craft beer -kellokkaista, kannattaa päätuotteet hioa sopiviksi kompromisseiksi noveltyn ja perinteiden välimaastoon.

Olutta ostamassa Singaporessa

Pullo-olutta ei tullut tällä reissulla paljon osteltua. Hotellihuoneessa nautittiin kuitenkin parina iltana yömyssyoluet, joita nappasin jo ensimmäisenä iltana hotellin läheisestä 7-Elevenistä ja myöhemmin myös ihan oikeasta olutkaupasta.

Pienten 7-Eleven-puotien jääkaapeissa oli bulkkioluiden lisäksi paria tuntemattomampaa tuotetta, ainakin kotimaista Red Dot Brewhousen Summer Alea ja australialaisen Little Creaturesin Bright Alea. Jälkimmäinen näköjään osoittautuu ison Kirin-omisteisen Lion Co:n brändiksi, eli ei ole sinänsä pienpanimotavaraa, mutta kumpikin oli miellyttävän raikasta kesäalea, ehkä enemmän britti- kuin jenkkityylistä.

Australialainen ja uusiseelantilainen olut oli hyvin edustettuina myös isomman ruokakaupan valikoimassa, esimerkkinä tällä kertaa Raffles City Market Place samannimisen ostarin kellarikerroksessa. En tunne sikäläisiä merkkejä hyvin, joten mahdollisesti jälleen korostuivat isojen yhtiöiden omistamat craftiltä näyttävät brändit – tai sitten eivät. Tätä lajia edustaa ainakin röpelöisistä liskonnahkapulloistaan tunnistettava Tuatara, joka on ilmeisesti nykyään Heinekenin tytäryhtiön tytäryhtiö.

sdrSupermarketvalikoimaan kuului lisäksi muutamia tunnettuja belgialaisia. (Kauppa, josta saa Sint-Bernardus Abtia, ei voi olla aivan huono.) Singaporen ongelmana ovat kuitenkin pohjoismaiseen tapaan hinnat. En muista koskaan palanneeni mistään maasta kotiin huojentuneena siitä, että Suomessa on sentään alkoholi vähän halvempaa kuin lomakohteessa.

Varsinaisia olutkauppojakin on muutamia. Pari niistä sijaitsi saaren länsi- ja keskiosissa sen verran hankalien yhteyksien päässä, että pistäydyin lomaviikon aikana oikeastaan vain keskustan Thirsty Beer Shopissa (Liang Court, 177 River Valley Road). Kauppa piileskeli pikkuostarin yläkerrassa, jossa oli myös pianoliike ja japanilaisen Kinokuniya-kirjakauppaketjun haarakonttori. (Iso Kinokuniya löytyy muuten Ngee Ann City -kauppakeskuksesta Orchard Roadilta ja on parhaita näkemiäni englanninkielisiä kirjakauppoja).

Thirsty Beer Shopista sai hakemalla hakea edes yhtä singaporelaista olutta; sen sijaan tarjolla oli varsinkin amerikkalaisia pienpanimo-oluita hauskasti muiltakin kuin yleisimmiltä panimoilta. Kauppa oli pienehkö eikä sen valikoima saa kenenkään paatuneen olutfriikin päätä pyörälle, mutta onpahan jälleen yksi osoitus siitä, että tälle segmentille löytyy miljoonakaupungissa kysyntää ja kohtuullisesti tarjontaakin.

cofThirstyllä on netin mukaan useampi olutpuoti Singaporessa: Holland Villagessa, Katongissa ja Ang Mo Kion suunnalla. Sen lisäksi mainitsemisen arvoisia craft beer -valikoimia pitäisi olla seuraavilla kaupoilla (joissa siis en käynyt): The Great Beer Experiment (200 Turf Club Road, The Grandstand at Turf City, Stall 46 Pasarbella Farmers’ Market), sekä Brewers’ Craft (354 Clementi Avenue 2, #01-191). Osoitteiden kanssa tarkkana: esimerkiksi Clementi Avenueita on samalla kulmakunnalla useampia. Hashtagin jälkeiset numerot viittaavat jonkinlaisen isomman kiinteistön sisällä oleviin tiloihin, ehkä kerros ja sitten liiketilan järjestysnumero.

cof

Singapore_Southbridge.JPG

dig

cof

NEIPAhood watch #2: Level Eleven -maistelu

Maailmalla jo pari vuotta tuloaan tehnyt New England IPA -oluttyyli on alkanut rantautua Suomeenkin, ja tänä kesänä suosikkityylin edustajia sitten näkynee baareissa, festareilla ja ehkä kaupassakin. Mistään hyökyaallosta ei voi puhua, mutta yksittäisiä esimerkkejä varmasti tulee entistä enemmän vastaan.

Kirjoittelin omista kokemuksistani viikko sitten, ja totesin, etten ole välttämättä varma, onko mikään näkemistäni esimerkeistä ihan määritelmän mukainen NEIPA. En ole toistaiseksi lähtenyt merta edemmäksi haeskelemaan oluttyylin parhaita kansainvälisiä esimerkkejä, vaan olen testaillut mitä tielleni on sattunut osumaan. Yritän siis arvioida kirjallisten tyylimääritelmien – en oman kokemukseni – perusteella sitä, osuvatko maistamani esimerkit ”neipuuden ytimeen” vai eivät.

Niinpä löysin itseni tiistai-iltana kenkämuotoilija Janne Laxin verstaalta Kruununhaasta, jossa kotiolutkollektiivi Level Eleven tarjoili NEIPA #2 -työnimellä kulkevaa oluttaan ja neljää muuta uudempaa tuotostaan. Ardehan tuolta jo aiemmin viikolla raportoikin omassa blogissaan.

cofLax on Suomessa ja Englannissa oppinsa saanut kenkämestari, jonka valikoimassa on viisi erilaista kenkämallia. Rajallinen tuotespektri, joka on hiottu tai jota hiotaan laadullisesti huippukuntoon, on perinteiseen käsityöläisyyteen hyvin sopiva ajatus. Käsityöpanimoiksi itseään kutsuvat oluentekijät sitä harvoin noudattavat.

Level Eleven -porukka suunnittelee kaupalliseen oluentekoon lähtemistä loppuvuodesta, jos oikein ymmärsin. Haussa on nyt se, millä monista kavereiden kokeilemista olutlaaduista markkinoille kannattaisi yrittää tunkeutua. Toivottavasti he seuraavat kenkämestarin mallia, kun ovat sopivat tuotteet löytäneet, ja keskittyvät niiden hiomiseen.

Koska tulin paikalle erityisesti NEIPA-maistiaisten houkuttelemana, kaivan nyt ensiksi tähän siitä tekemäni muistiinpanot, vaikka tilaisuuden maisteluohjelmassa se olikin viimeisenä. Se ei ollut kollektiivin nyt tarjoamista oluista omasta mielestäni kiinnostavin, vaikka aivan asiallinen IPA olikin. Edellisen Level Eleven -maistelun jälkeen, jolloin tämä olut oli tuoreimmillaan, se oli saanut paikalla olleilta positiivisia arvioita.

Maaliskuisessa olomuodossaan tätä olutta oli luonnehdittu samean appelsiinimehun väriseksi; nyt se ei enää ollut sameaa (hazy). Kuvittelisin, että NEIPAn pitäisi näyttää suunnilleen tältä, enkä sen näköistä yksilöä nyt ole siis vieläkään onnistunut eteeni saamaan. Aika on siis ehkä tehnyt jossain määrin tehtävänsä. Tuoksu oli samalla lailla mangoa ja kissanpissaa sekoittava kuin monissa jenkkityylisissä oluissa nykyään, kaiketi humalalajikkeisiin liittyen.

Ihmettelin sitä, että NEIPA oli katkerampi kuin muut maistelussa olleet kaksi ipaa. Jos NEIPAn ajatuksena on, että olutta sameuttavat proteiinit ja hiiva myös pehmentävät katkeruutta, tässä tapauksessa katkeruus nousi etualalle (ja sameutta ei siis paljon ollut).

Sen sijaan humalan katkerot pysyivät erittäin maltillisina Level Elevenin Wheat IPAssa ja A Kind of IPAssa. Jopa siinä määrin, että maisteluringissä keskusteltiin, onko koko IPA-määrettä edes tarpeen kiinnittää kyseisiin oluihin.

Wheat IPAssa täysin yllättävä ranskalaista homejuustoa muistuttava aromi jyräsi nenätuntuman kokonaan ja tuli kieltämättä täysin puskista. Siirtymä äärimmäisen navettaisesta tuoksusta puhtaan maltaiseen, hedelmäiseen raikkaaseen olueen voisi ehkä toimia tehokeinona, mutta nyt ilmaan jäi epäilys, että näin ei oikeastaan ollut tarkoitus tapahtua.

A Kind of IPA vahvisti kuitenkin käsitykseni siitä, että Level Elevenin tyypeillä on kykyä tehdä hyvää vaaleaa alea, josta he saavat raikkaan juotavaa lisäämättä humalaa kovin rankalla kädellä. Saison oli oluista (NEIPAa lukuun ottamatta) se, jossa muodikkaat Uuden maailman humalat hallitsivat makua eniten. Tässä tapauksessa sitruunaa ja mustaherukkapensasta henkivät Citra ja Nelson Sauvin.

Jos minun pitäisi juoda loppuelämäni vain yhtä Level Eleven -isäntien viidestä oluesta, valitsisin ehkä kuitenkin Amber Alen. Se oli 6,4 % vahvuisena kolmea viimeksi mainittua raskaampi mutta tyylilajinsa moniin edustajiin verrattuna sujuvasti juotava. Oluesta kertoessaan pojat ensin erheellisesti mainitsivat sichuaninkrassin sen yhdeksi raaka-aineeksi, ja tästä makuhermoille jäi ajatus, että oluen maussa olisi jotakin lisättyä yrttiä. Todellisuudessa siihen oli kuulemma pantu vain irlanninsammalta, joka on oluen kirkastamiseen käytettävä mauton leväkasvi.

Amber oli riittävän tuhti ja varman oloinen näyte tulevalta panimolta. Kevyemmät vaaleat alet, joita tekijöillä itsellään oli kiusaus kutsua ipoiksi, olivat hyvin kehityskelpoisia myös. Itsetunto oli riittänyt siihen, ettei makua tarvinnut peittää trendihumalilla. Paikan päällä pohdittiin, mitä olutta aloittavan panimon kannattaisi tehdä erottuakseen joukosta. Mikä olisi kuuminta uutta juuri nyt: NEIPA, sourit vai jokin muu? Vai onko kuitenkin niin, että viimeisimpien muotien edellä juokseva rasittaa itsensä maitohapoille turhan takia?

cof

cof

cof

Kässäbisset 2017: belgialaistyyliset

Kuten jo edellisessä postauksessa totesinkin, Alkon uutta käsityö- eli pienpanimo-oluiden kavalkadia on tullut käytyä vähä vähältä läpi.

Ajattelin vielä tehdä yhteenvedot niin, että oluet on ryhmitelty taustamaan tai -kulttuurin mukaan, ensimmäisenä belgialainen setti (tai oikeastaan belgialais-ranskalainen).

grand-place_flickr_mona_eberhardt_cc-by-sa-2-0-attMathildedal Kevät (5,5 %). Lievästi hapan tuoksu tervehtii kuonoa, epäilemättä belgialaisuuteen vivahtavasti. Olen ollut aikeissa kirjoittaa joskus pitemmän postauksen siitä, onko näiden saisonien todella tarkoitus olla aina jotenkin happamia. Monet tuntuvat olettavan niin.

Ei Kevät tosin varsinainen hapanolut ole, sillä lailla että naama menisi mutkalle. Pieni twisti on kuitenkin kaiken hedelmäksylitolipurkan ja muun alla. Itse asiassa nyt kun luen etikettiä, mukana on herukanlehtiä ja kaurahiutaleita; pieni happamuus voi liittyä jälkimmäisiin ja se jännä maku ensin mainittuihin.

Jos saisin tätä kellertävää olutta eteeni belgialaisella terassilla hellepäivänä, en pahastuisi, mutta ei tämä vielä maailman parhaiden saisonien veroinen ole. Muistelen, että saman panimon Pirske olisi ollut parempi (ei tosin saison)? Herukkakin on silti hauska ajatus. Kannustan Mathildedalia jatkamaan tuotekehittelyä tällä saralla, koska osaamista alkaa olla.

Ruosniemen Komissaari (8,5 %). Tätä olen nyt syystä tai toisesta päätynyt maistamaan kahdesti näiden parin viikon aikana, jolloin Alkon tuorein pienpanimovalikoima on ollut saatavana.

Ainakin omien aistieni perusteella ensimmäinen pullo oli parempi. Se oli maukkaan oloinen karamellinen tripel, tai jos tripelille ei haluta sallia 30 EBC:tä tummempaa väriä, niin jonkinlainen vahvan ambréen ja Sint-Bernardus-tyyppisen tripelin hybridi. En maistanut siinä raakaa vierteisyyttä, joka jälkimmäisestä pullosta kutitteli jo nenääkin ja tuntui myös maussa.

Jos sitä ensimmäistä pulloa ei olisi ollut, olisin vetänyt tämän ja syksyllä maistamani Parlamentaarikon perusteella johtopäätöksen, ettei belgialainen ole Ruosniemen laji. Nyt jury jatkaa istuntoaan. Entisenä Brysselin asukkina annan joka tapauksessa lisäpisteet oluiden nimistä; olisiko mahdollinen quadrupel sitten Korkea Edustaja, vai mikä?

Malmgård Amarillo Tripel (9 %). Tähän tripeliin, joka omassa rankingissani nousee nyt belgialais(-ranskalais)en sarjan voittajaksi, en uppoudu nyt syvemmin, koska kirjoitin siitä juuri pari päivää sitten.

Iso-Kallan Bière de Garde (7 %). Sieraimiin leijuu kaakaoisen hiivainen ja hapahko tuoksu. Väri on tummanruskea ja maku sen mukaisesti makean maltainen, ja sokerisuus jää jälkimakuunkin, ei juurikaan humala.

Jotain pientä multaisuutta on taustalla, ehkä joku kaupasta saatava bière de garde -hiiva tuo mukaan tällaista elementtiä. Ainakaan paremmissa ranskalaisissa versioissa en muista sellaiseen yhtenään törmänneeni ja näissä muun maalaisissa taas useinkin. Se tuntuu nielussa vähän tuhnuiselta. Toinen puolikas samasta pullosta, jonka join päivää myöhemmin, toimi jostain syystä paremmin: se oli edelleen maltaista, hedelmäistä mutta vähän raudan makuista. Tämä on ihan kohtuullinen tulkinta keskitien bière de gardesta.

Siitä, miten panimot Ranskassa ja sen ulkopuolella tulkitsevat tämän oluttyylin, voisi kirjoittaa enemmänkin, jos olisi runsaasti empiriaa – sitä voisi peilata esimerkiksi samojen panimoiden saison-tulkintoihin. Sinänsä olen iloinen, että ne jaksavat tätäkin marginaalista olutperinnettä lähestyä. Josta muuten kirjoitin joulukuussa vähän pitemmänkin jutun.

Orvalin munkit ja muut äänettömät yhtiömiehet

(Olutblogien yhteispostaus vuosimallia 2016.)

En aloita alusta: siitä että luostareissa eri puolilla Eurooppaa pantiin olutta jo keskiajalla, melkeinpä riippumatta sääntökunnasta, mihin kukin luostari sattui kuulumaan.

Vaikka kirjalliset lähteet esimerkiksi Rochefortin ja Orvalin luostarien panimotoiminnasta alkavat 1500-luvun lopulta ja 1600-luvun alusta, oluen valmistus näissä kuten monissa muissakin Belgian luostareissa oli todennäköisesti jatkunut silloin jo pitkään. Trappistit tulivat kuvaan vasta paljon myöhemmin.

Uusia alkuja ja ristipölytystä

Belgia oli itsenäistyessään vuonna 1830 maa täynnä tyhjiä luostareita. Sekä vuosien 1794–1815 ranskalaishallinto että sitä edeltänyt Itävallan Joosef II:n kausi olivat olleet munkeille ja nunnille hankalaa aikaa. Valistuksen ja vallankumouksen maalliset ihanteet houkuttelivat hallitsijoita tai ainakin antoivat heille tekosyyn vahvojen ja vauraiden uskonnollisten laitosten murentamiseen.

Elämä palaili moniin luostareihin vähitellen. Joskus se merkitsi tuhottujen rakennusten korjaamista, kuten Westvleterenissä, jossa luostari- ja panimotoiminta käynnistyivät jo 1830-luvulla. Toisaalta esimerkiksi Westmallella ja Chimayllä ei mitään vuosisatoja vanhaa historiaa olekaan, vaan niiden kasvu liittyy juuri tähän trappistien paluun aikaan.

Orval nousi raunioista viimeisenä nykyisin toimivista kuudesta belgialaisesta trappistiluostarista. Uuden luostarin peruskivi muurattiin vasta vuonna 1929, ja jo kaksi vuotta myöhemmin luostarin jälleenrakentamisen rahoittamiseksi perustettiin myös panimo.

Westmallessa panimotoiminta oli jatkunut jo vuodesta 1836 ja Westvleterenissä vuodesta 1839. Mielenkiintoista on se, miten kiinteästi nykyiset trappistiluostarit olivat alkuaikoinaan sidoksissa toisiinsa. Achelin luostarin perustajat tulivat Westmallesta, ja panimo avattiin siellä vuonna 1852.

Rochefortin luostaritoiminta taas käynnistyi uudelleen Achelin munkkien vaikutuksesta, ja heidän oluensa toimi innoittajana Rochefortin oluelle, joka palasi tuotantoon vuosikymmenten tauon jälkeen vuonna 1899. Chimayn perustajat olivat puolestaan Westvleterenin munkkeja, ja 1860-luvun alussa Chimayssä kehitetyn vahvan oluen voikin ajatella perustuvan Westvleterenin malliin.mde

Trappistien vanhoihin periaatteisiin kuului sitoutuminen hiljaisuuteen, mutta Belgian luostarien välisistä jatkuvista vastavierailuista ja vaikutteiden virtaamisesta voi päätellä, etteivät sikäläiset munkit ainakaan tiukasti tätä sääntöä noudattaneet. Elleivät sitten osanneet kommunikoida oluenpano-oppejaan äänettömästi!

Orvalista puhuttaessa mainitaan usein, että sen olut poikkeaa tyylilajiltaan muista Belgian trappistioluista. Yhtenä syynä voi olla, ettei Orvalin panimon perustamisessa ei muiden luostarien trappistiveljillä ollut osaa eikä arpaa. Itse asiassa Orvalin omienkin munkkien rooli oli siinä poikkeuksellisen pieni.

Panimo oli varta vasten perustettu osakeyhtiö, jolla oli toimisto myös Brysselissä. Se ei kummunnut luostarin asukkaiden päivittäisistä toimista ja tarpeista sillä tavalla, jolla useiden muiden luostaripanimoiden toiminta on aikanaan käynnistynyt. Toiminta käynnistyi maallikoiden voimin, mutta se siirtyi lopulta yhtiöltä voittoa tavoittelemattomalle yhdistykselle ja munkkien rooli kasvoi.

Arkkitehti Henri Vaes, joka suunnitteli Orvalin uuden luostarin rakennukset, piirsi munkeille myös nyt jo klassikoiksi muodostuneet olutlasin ja -pullon. Logo, jossa kala nappaa kultasormuksen, patentoitiin vuonna 1934.

Saison? Ale? Spéciale?

Orvalin poikkeuksellista olutta on luonnehdittu monin tavoin, mutta jotkut (esim. Hieronymus 2005) ovat sitä mieltä, että se muistuttaa kovasti ranskankielisen Belgian perinteisiä saison-oluita. Ajatus Orvalista saisonina perustuu siihen, että villeillä Brettanomyces-hiivoilla on ilmeisesti aina ollut oma osansa ”klassisen Orvalin maun” syntyprosessissa. Myös Orvalin vesi bikarbonaatteineen on tyypillistä Vallonian vettä.

Voi olla, että Orvalin ensimmäiset panimomestarit ovat yksinkertaisesti tehneet sellaisen oluen, jota panimoissa yleisesti vielä 1930-luvulla tehtiin. Englantilaistyylinen huivahumalointi on myös kuulunut kuvioon alusta lähtien. Ylipäätään humalan mausta puhutaan vähän vanhemmissa Orval-arvioissa ehkä enemmän kuin yllä mainitusta villihiivamausta. ”As bitter as decency will allow”, totesi esimerkiksi Tim Webb vuonna 1998. Nykyistä Orvalia en kyllä luonnehtisi noilla sanoilla.

Englantilaisista vaikutteista Orvalin panoprosessissa puhuu myös Van den Steen (2011). Esimerkiksi tapa lisätä erittäin kuumaa vettä tietyssä vaiheessa siivilöintiastiaan on hänen mukaansa belgialaisittain epätavallinen. Jopa se, että Orval-pulloissa on iät ja ajat ollut teksti abbey ale tai (vuodesta 1980) trappist ale, viittaa Van den Steenin mukaan Kanaalin taakse.

Belgialaisethan eivät perinteisesti ole käyttäneet ale-sanaa mistään muista pintahiivaoluistaan kuin niistä, jotka olivat tietoisesti brittiesikuvien mukaan tehtyjä. Tämä liittäisikin Orvalin sitten belgialaiseen pale ale– eli spéciale belge -perinteeseen, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan tietämillä. Se olisi näin ollen De Koninckin tai Palmin sukulainen.

Vaikka Orval on ainakin omien maistelujeni perusteella mennyt viime vuosina miedompaan ja ainakin vähemmän katkeraan suuntaan, se on kuitenkin yhä trappistien joukossa omalaatuinen ja erikoinen olut. Ei se niin paljon ole luonnettaan menettänyt, että asema yhtenä klassisimmista belgialaisoluista olisi vielä vaarassa. Villiytensä vuoksi se on toisaalta juuri nyt äärimmäisen trendikkäänkin makuinen.

Jos olisin Orvalin panimotoimintaa valvova munkki, pitäisin kuitenkin tarkasti silmällä, mitä brett beer -markkinoilla esimerkiksi Atlantin takana tapahtuu. Orval on yksi belgialaisen panimoperinteen kruununjalokivistä, mutta pysyäkseen sellaisena sen olisi parasta tulevaisuudessakin erottua edukseen muista villihiivojen viljelijöistä.

(Lähteet: Hieronymus S., Brew like a monk, 2005. Van den Steen J., Les trappistes – bières de tradition, 2011. Webb, T. Good beer guide to Belgium, Holland & Luxembourg, 1998.)

Mukana yhteispostauksessa:
Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger