NEIPAhood watch #2: Level Eleven -maistelu

Maailmalla jo pari vuotta tuloaan tehnyt New England IPA -oluttyyli on alkanut rantautua Suomeenkin, ja tänä kesänä suosikkityylin edustajia sitten näkynee baareissa, festareilla ja ehkä kaupassakin. Mistään hyökyaallosta ei voi puhua, mutta yksittäisiä esimerkkejä varmasti tulee entistä enemmän vastaan.

Kirjoittelin omista kokemuksistani viikko sitten, ja totesin, etten ole välttämättä varma, onko mikään näkemistäni esimerkeistä ihan määritelmän mukainen NEIPA. En ole toistaiseksi lähtenyt merta edemmäksi haeskelemaan oluttyylin parhaita kansainvälisiä esimerkkejä, vaan olen testaillut mitä tielleni on sattunut osumaan. Yritän siis arvioida kirjallisten tyylimääritelmien – en oman kokemukseni – perusteella sitä, osuvatko maistamani esimerkit ”neipuuden ytimeen” vai eivät.

Niinpä löysin itseni tiistai-iltana kenkämuotoilija Janne Laxin verstaalta Kruununhaasta, jossa kotiolutkollektiivi Level Eleven tarjoili NEIPA #2 -työnimellä kulkevaa oluttaan ja neljää muuta uudempaa tuotostaan. Ardehan tuolta jo aiemmin viikolla raportoikin omassa blogissaan.

cofLax on Suomessa ja Englannissa oppinsa saanut kenkämestari, jonka valikoimassa on viisi erilaista kenkämallia. Rajallinen tuotespektri, joka on hiottu tai jota hiotaan laadullisesti huippukuntoon, on perinteiseen käsityöläisyyteen hyvin sopiva ajatus. Käsityöpanimoiksi itseään kutsuvat oluentekijät sitä harvoin noudattavat.

Level Eleven -porukka suunnittelee kaupalliseen oluentekoon lähtemistä loppuvuodesta, jos oikein ymmärsin. Haussa on nyt se, millä monista kavereiden kokeilemista olutlaaduista markkinoille kannattaisi yrittää tunkeutua. Toivottavasti he seuraavat kenkämestarin mallia, kun ovat sopivat tuotteet löytäneet, ja keskittyvät niiden hiomiseen.

Koska tulin paikalle erityisesti NEIPA-maistiaisten houkuttelemana, kaivan nyt ensiksi tähän siitä tekemäni muistiinpanot, vaikka tilaisuuden maisteluohjelmassa se olikin viimeisenä. Se ei ollut kollektiivin nyt tarjoamista oluista omasta mielestäni kiinnostavin, vaikka aivan asiallinen IPA olikin. Edellisen Level Eleven -maistelun jälkeen, jolloin tämä olut oli tuoreimmillaan, se oli saanut paikalla olleilta positiivisia arvioita.

Maaliskuisessa olomuodossaan tätä olutta oli luonnehdittu samean appelsiinimehun väriseksi; nyt se ei enää ollut sameaa (hazy). Kuvittelisin, että NEIPAn pitäisi näyttää suunnilleen tältä, enkä sen näköistä yksilöä nyt ole siis vieläkään onnistunut eteeni saamaan. Aika on siis ehkä tehnyt jossain määrin tehtävänsä. Tuoksu oli samalla lailla mangoa ja kissanpissaa sekoittava kuin monissa jenkkityylisissä oluissa nykyään, kaiketi humalalajikkeisiin liittyen.

Ihmettelin sitä, että NEIPA oli katkerampi kuin muut maistelussa olleet kaksi ipaa. Jos NEIPAn ajatuksena on, että olutta sameuttavat proteiinit ja hiiva myös pehmentävät katkeruutta, tässä tapauksessa katkeruus nousi etualalle (ja sameutta ei siis paljon ollut).

Sen sijaan humalan katkerot pysyivät erittäin maltillisina Level Elevenin Wheat IPAssa ja A Kind of IPAssa. Jopa siinä määrin, että maisteluringissä keskusteltiin, onko koko IPA-määrettä edes tarpeen kiinnittää kyseisiin oluihin.

Wheat IPAssa täysin yllättävä ranskalaista homejuustoa muistuttava aromi jyräsi nenätuntuman kokonaan ja tuli kieltämättä täysin puskista. Siirtymä äärimmäisen navettaisesta tuoksusta puhtaan maltaiseen, hedelmäiseen raikkaaseen olueen voisi ehkä toimia tehokeinona, mutta nyt ilmaan jäi epäilys, että näin ei oikeastaan ollut tarkoitus tapahtua.

A Kind of IPA vahvisti kuitenkin käsitykseni siitä, että Level Elevenin tyypeillä on kykyä tehdä hyvää vaaleaa alea, josta he saavat raikkaan juotavaa lisäämättä humalaa kovin rankalla kädellä. Saison oli oluista (NEIPAa lukuun ottamatta) se, jossa muodikkaat Uuden maailman humalat hallitsivat makua eniten. Tässä tapauksessa sitruunaa ja mustaherukkapensasta henkivät Citra ja Nelson Sauvin.

Jos minun pitäisi juoda loppuelämäni vain yhtä Level Eleven -isäntien viidestä oluesta, valitsisin ehkä kuitenkin Amber Alen. Se oli 6,4 % vahvuisena kolmea viimeksi mainittua raskaampi mutta tyylilajinsa moniin edustajiin verrattuna sujuvasti juotava. Oluesta kertoessaan pojat ensin erheellisesti mainitsivat sichuaninkrassin sen yhdeksi raaka-aineeksi, ja tästä makuhermoille jäi ajatus, että oluen maussa olisi jotakin lisättyä yrttiä. Todellisuudessa siihen oli kuulemma pantu vain irlanninsammalta, joka on oluen kirkastamiseen käytettävä mauton leväkasvi.

Amber oli riittävän tuhti ja varman oloinen näyte tulevalta panimolta. Kevyemmät vaaleat alet, joita tekijöillä itsellään oli kiusaus kutsua ipoiksi, olivat hyvin kehityskelpoisia myös. Itsetunto oli riittänyt siihen, ettei makua tarvinnut peittää trendihumalilla. Paikan päällä pohdittiin, mitä olutta aloittavan panimon kannattaisi tehdä erottuakseen joukosta. Mikä olisi kuuminta uutta juuri nyt: NEIPA, sourit vai jokin muu? Vai onko kuitenkin niin, että viimeisimpien muotien edellä juokseva rasittaa itsensä maitohapoille turhan takia?

cof

cof

cof

Kässäbisset 2017: belgialaistyyliset

Kuten jo edellisessä postauksessa totesinkin, Alkon uutta käsityö- eli pienpanimo-oluiden kavalkadia on tullut käytyä vähä vähältä läpi.

Ajattelin vielä tehdä yhteenvedot niin, että oluet on ryhmitelty taustamaan tai -kulttuurin mukaan, ensimmäisenä belgialainen setti (tai oikeastaan belgialais-ranskalainen).

grand-place_flickr_mona_eberhardt_cc-by-sa-2-0-attMathildedal Kevät (5,5 %). Lievästi hapan tuoksu tervehtii kuonoa, epäilemättä belgialaisuuteen vivahtavasti. Olen ollut aikeissa kirjoittaa joskus pitemmän postauksen siitä, onko näiden saisonien todella tarkoitus olla aina jotenkin happamia. Monet tuntuvat olettavan niin.

Ei Kevät tosin varsinainen hapanolut ole, sillä lailla että naama menisi mutkalle. Pieni twisti on kuitenkin kaiken hedelmäksylitolipurkan ja muun alla. Itse asiassa nyt kun luen etikettiä, mukana on herukanlehtiä ja kaurahiutaleita; pieni happamuus voi liittyä jälkimmäisiin ja se jännä maku ensin mainittuihin.

Jos saisin tätä kellertävää olutta eteeni belgialaisella terassilla hellepäivänä, en pahastuisi, mutta ei tämä vielä maailman parhaiden saisonien veroinen ole. Muistelen, että saman panimon Pirske olisi ollut parempi (ei tosin saison)? Herukkakin on silti hauska ajatus. Kannustan Mathildedalia jatkamaan tuotekehittelyä tällä saralla, koska osaamista alkaa olla.

Ruosniemen Komissaari (8,5 %). Tätä olen nyt syystä tai toisesta päätynyt maistamaan kahdesti näiden parin viikon aikana, jolloin Alkon tuorein pienpanimovalikoima on ollut saatavana.

Ainakin omien aistieni perusteella ensimmäinen pullo oli parempi. Se oli maukkaan oloinen karamellinen tripel, tai jos tripelille ei haluta sallia 30 EBC:tä tummempaa väriä, niin jonkinlainen vahvan ambréen ja Sint-Bernardus-tyyppisen tripelin hybridi. En maistanut siinä raakaa vierteisyyttä, joka jälkimmäisestä pullosta kutitteli jo nenääkin ja tuntui myös maussa.

Jos sitä ensimmäistä pulloa ei olisi ollut, olisin vetänyt tämän ja syksyllä maistamani Parlamentaarikon perusteella johtopäätöksen, ettei belgialainen ole Ruosniemen laji. Nyt jury jatkaa istuntoaan. Entisenä Brysselin asukkina annan joka tapauksessa lisäpisteet oluiden nimistä; olisiko mahdollinen quadrupel sitten Korkea Edustaja, vai mikä?

Malmgård Amarillo Tripel (9 %). Tähän tripeliin, joka omassa rankingissani nousee nyt belgialais(-ranskalais)en sarjan voittajaksi, en uppoudu nyt syvemmin, koska kirjoitin siitä juuri pari päivää sitten.

Iso-Kallan Bière de Garde (7 %). Sieraimiin leijuu kaakaoisen hiivainen ja hapahko tuoksu. Väri on tummanruskea ja maku sen mukaisesti makean maltainen, ja sokerisuus jää jälkimakuunkin, ei juurikaan humala.

Jotain pientä multaisuutta on taustalla, ehkä joku kaupasta saatava bière de garde -hiiva tuo mukaan tällaista elementtiä. Ainakaan paremmissa ranskalaisissa versioissa en muista sellaiseen yhtenään törmänneeni ja näissä muun maalaisissa taas useinkin. Se tuntuu nielussa vähän tuhnuiselta. Toinen puolikas samasta pullosta, jonka join päivää myöhemmin, toimi jostain syystä paremmin: se oli edelleen maltaista, hedelmäistä mutta vähän raudan makuista. Tämä on ihan kohtuullinen tulkinta keskitien bière de gardesta.

Siitä, miten panimot Ranskassa ja sen ulkopuolella tulkitsevat tämän oluttyylin, voisi kirjoittaa enemmänkin, jos olisi runsaasti empiriaa – sitä voisi peilata esimerkiksi samojen panimoiden saison-tulkintoihin. Sinänsä olen iloinen, että ne jaksavat tätäkin marginaalista olutperinnettä lähestyä. Josta muuten kirjoitin joulukuussa vähän pitemmänkin jutun.

Orvalin munkit ja muut äänettömät yhtiömiehet

(Olutblogien yhteispostaus vuosimallia 2016.)

En aloita alusta: siitä että luostareissa eri puolilla Eurooppaa pantiin olutta jo keskiajalla, melkeinpä riippumatta sääntökunnasta, mihin kukin luostari sattui kuulumaan.

Vaikka kirjalliset lähteet esimerkiksi Rochefortin ja Orvalin luostarien panimotoiminnasta alkavat 1500-luvun lopulta ja 1600-luvun alusta, oluen valmistus näissä kuten monissa muissakin Belgian luostareissa oli todennäköisesti jatkunut silloin jo pitkään. Trappistit tulivat kuvaan vasta paljon myöhemmin.

Uusia alkuja ja ristipölytystä

Belgia oli itsenäistyessään vuonna 1830 maa täynnä tyhjiä luostareita. Sekä vuosien 1794–1815 ranskalaishallinto että sitä edeltänyt Itävallan Joosef II:n kausi olivat olleet munkeille ja nunnille hankalaa aikaa. Valistuksen ja vallankumouksen maalliset ihanteet houkuttelivat hallitsijoita tai ainakin antoivat heille tekosyyn vahvojen ja vauraiden uskonnollisten laitosten murentamiseen.

Elämä palaili moniin luostareihin vähitellen. Joskus se merkitsi tuhottujen rakennusten korjaamista, kuten Westvleterenissä, jossa luostari- ja panimotoiminta käynnistyivät jo 1830-luvulla. Toisaalta esimerkiksi Westmallella ja Chimayllä ei mitään vuosisatoja vanhaa historiaa olekaan, vaan niiden kasvu liittyy juuri tähän trappistien paluun aikaan.

Orval nousi raunioista viimeisenä nykyisin toimivista kuudesta belgialaisesta trappistiluostarista. Uuden luostarin peruskivi muurattiin vasta vuonna 1929, ja jo kaksi vuotta myöhemmin luostarin jälleenrakentamisen rahoittamiseksi perustettiin myös panimo.

Westmallessa panimotoiminta oli jatkunut jo vuodesta 1836 ja Westvleterenissä vuodesta 1839. Mielenkiintoista on se, miten kiinteästi nykyiset trappistiluostarit olivat alkuaikoinaan sidoksissa toisiinsa. Achelin luostarin perustajat tulivat Westmallesta, ja panimo avattiin siellä vuonna 1852.

Rochefortin luostaritoiminta taas käynnistyi uudelleen Achelin munkkien vaikutuksesta, ja heidän oluensa toimi innoittajana Rochefortin oluelle, joka palasi tuotantoon vuosikymmenten tauon jälkeen vuonna 1899. Chimayn perustajat olivat puolestaan Westvleterenin munkkeja, ja 1860-luvun alussa Chimayssä kehitetyn vahvan oluen voikin ajatella perustuvan Westvleterenin malliin.mde

Trappistien vanhoihin periaatteisiin kuului sitoutuminen hiljaisuuteen, mutta Belgian luostarien välisistä jatkuvista vastavierailuista ja vaikutteiden virtaamisesta voi päätellä, etteivät sikäläiset munkit ainakaan tiukasti tätä sääntöä noudattaneet. Elleivät sitten osanneet kommunikoida oluenpano-oppejaan äänettömästi!

Orvalista puhuttaessa mainitaan usein, että sen olut poikkeaa tyylilajiltaan muista Belgian trappistioluista. Yhtenä syynä voi olla, ettei Orvalin panimon perustamisessa ei muiden luostarien trappistiveljillä ollut osaa eikä arpaa. Itse asiassa Orvalin omienkin munkkien rooli oli siinä poikkeuksellisen pieni.

Panimo oli varta vasten perustettu osakeyhtiö, jolla oli toimisto myös Brysselissä. Se ei kummunnut luostarin asukkaiden päivittäisistä toimista ja tarpeista sillä tavalla, jolla useiden muiden luostaripanimoiden toiminta on aikanaan käynnistynyt. Toiminta käynnistyi maallikoiden voimin, mutta se siirtyi lopulta yhtiöltä voittoa tavoittelemattomalle yhdistykselle ja munkkien rooli kasvoi.

Arkkitehti Henri Vaes, joka suunnitteli Orvalin uuden luostarin rakennukset, piirsi munkeille myös nyt jo klassikoiksi muodostuneet olutlasin ja -pullon. Logo, jossa kala nappaa kultasormuksen, patentoitiin vuonna 1934.

Saison? Ale? Spéciale?

Orvalin poikkeuksellista olutta on luonnehdittu monin tavoin, mutta jotkut (esim. Hieronymus 2005) ovat sitä mieltä, että se muistuttaa kovasti ranskankielisen Belgian perinteisiä saison-oluita. Ajatus Orvalista saisonina perustuu siihen, että villeillä Brettanomyces-hiivoilla on ilmeisesti aina ollut oma osansa ”klassisen Orvalin maun” syntyprosessissa. Myös Orvalin vesi bikarbonaatteineen on tyypillistä Vallonian vettä.

Voi olla, että Orvalin ensimmäiset panimomestarit ovat yksinkertaisesti tehneet sellaisen oluen, jota panimoissa yleisesti vielä 1930-luvulla tehtiin. Englantilaistyylinen huivahumalointi on myös kuulunut kuvioon alusta lähtien. Ylipäätään humalan mausta puhutaan vähän vanhemmissa Orval-arvioissa ehkä enemmän kuin yllä mainitusta villihiivamausta. ”As bitter as decency will allow”, totesi esimerkiksi Tim Webb vuonna 1998. Nykyistä Orvalia en kyllä luonnehtisi noilla sanoilla.

Englantilaisista vaikutteista Orvalin panoprosessissa puhuu myös Van den Steen (2011). Esimerkiksi tapa lisätä erittäin kuumaa vettä tietyssä vaiheessa siivilöintiastiaan on hänen mukaansa belgialaisittain epätavallinen. Jopa se, että Orval-pulloissa on iät ja ajat ollut teksti abbey ale tai (vuodesta 1980) trappist ale, viittaa Van den Steenin mukaan Kanaalin taakse.

Belgialaisethan eivät perinteisesti ole käyttäneet ale-sanaa mistään muista pintahiivaoluistaan kuin niistä, jotka olivat tietoisesti brittiesikuvien mukaan tehtyjä. Tämä liittäisikin Orvalin sitten belgialaiseen pale ale– eli spéciale belge -perinteeseen, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan tietämillä. Se olisi näin ollen De Koninckin tai Palmin sukulainen.

Vaikka Orval on ainakin omien maistelujeni perusteella mennyt viime vuosina miedompaan ja ainakin vähemmän katkeraan suuntaan, se on kuitenkin yhä trappistien joukossa omalaatuinen ja erikoinen olut. Ei se niin paljon ole luonnettaan menettänyt, että asema yhtenä klassisimmista belgialaisoluista olisi vielä vaarassa. Villiytensä vuoksi se on toisaalta juuri nyt äärimmäisen trendikkäänkin makuinen.

Jos olisin Orvalin panimotoimintaa valvova munkki, pitäisin kuitenkin tarkasti silmällä, mitä brett beer -markkinoilla esimerkiksi Atlantin takana tapahtuu. Orval on yksi belgialaisen panimoperinteen kruununjalokivistä, mutta pysyäkseen sellaisena sen olisi parasta tulevaisuudessakin erottua edukseen muista villihiivojen viljelijöistä.

(Lähteet: Hieronymus S., Brew like a monk, 2005. Van den Steen J., Les trappistes – bières de tradition, 2011. Webb, T. Good beer guide to Belgium, Holland & Luxembourg, 1998.)

Mukana yhteispostauksessa:
Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger