Cask ale -viikon sanoma: Juokaa näitä oluita

Miltä maistuvat saukon kyyneleet? Kuka tietää. Sen sijaan kenellä tahansa on tänä viikonloppuna ollut mahdollisuus käydä toteamassa, että Otter’s Tears -niminen hanaolut Helsingin Angleterressä maistuu juuri nyt erittäin hyvältä, jopa omassa kovassa brittisarjassaan harvinaisen mainiolta. Yksi ilmeinen selitys hienolle maulle on, että tuote on matkustanut elävänä tynnyrioluena Britanniasta kauas Pohjolaan, ja sitä lasketaan tuoreeltaan täällä vain muutaman päivän ajan.

Britit viettävät tällä hetkellä Cask Ale Weekinä tunnettua teemaviikkoa, tai oikeastaan se on kestoltaan (22.9.–2.10.) käytännössä puolisentoista viikkoa. Kuten monet tietävät, cask ale on se sama perinteinen oluen tarjoilutapa, jonka kuluttajajärjestö CAMRA 1970-luvulla lanseerasi keksimällään uudissanalla real ale brittiyleisön tietoisuuteen. Käytännössä kaikki brittiläinen olutaktivismi keskittyi vuosikymmenten ajaksi tämän tynnyriolutperinteen pelastamiseen, ja siinä onnistuttiinkin isossa mittakaavassa. Maan pienpanimokenttä 1970-luvulta 2000-luvun loppuun oli käytännössä täysin cask-orientoitunutta.

On oikeastaan sama, kumpaa termiä asiasta käyttää. Jotenkin nykypuheessa cask on ehkä tullut enemmän etualalle. Real ale oli varmasti 50 vuotta sitten hyödyllinen tapa erottaa perinteinen pintahiivaolut isojen panimoiden väkisin hiilihapotetusta kuonasta, mutta nykyään on sen verran monia muitakin ”todellisia” tai ”oikeita” ale-oluita kuin cask-olut, ettei termin poleemisuus oikein enää tunnu niin rakentavalta. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan cask/real alen säilymistä myös tuleville polville tulisi pitää äärimmäisen tärkeänä osana Britannian olutperintöä.

Oman ikäpolveni olutintoilijat ovat oppineet pitämään melkein itsestäänselvyytenä, että cask-oluita on säännöllisesti tarjolla myös Suomessa – tai ainakin tietyissä Helsingin ja Espoon baareissa. Voi niitä nähdä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikkapa Oulun Leskisessä, Jyväskylän Harry’s-pubissa tai Tampereen Salhojankadun Pubissa. Kuitenkin se, että suomalainen baari omistautuu tosissaan cask-oluelle, edellyttää sitä, että joku henkilökunnassa on kouluttanut itsensä varsin vaativaan kellaritehtävään. Lämpötilojen, puhtauden ja ajan yhtälö ei ole helpoimmasta päästä. Voin kuvitella, että lisähaasteita on tullut Brexitin ja koronaviruksen myötä, mutta niistä en tarkkaan tiedä.

 

Thornbridgen Otter’s Tears (6 %) Angleterressä on joka tapauksessa jälleen yksi tämän tarjoiluperinteen riemuvoittoja. Tietysti caskin aikasidonnaisuudesta tosiaan seuraa, että se mikä oli eilen hyvää ei välttämättä ole sitä tänään tai huomenna. Jos näette vaikka Facebookista tai Untappdista, että jokin täkäläinen baari on juuri laittanut hyvän brittioluen cask-pumppuun, menkää apajille heti. Nyt Otter’s Tears oli lasissa vaaleankeltaista, hieman utuista. Tuoksussa oli cask-maista hiivaisuutta raikkaan sitruunan parina. Maussa cask-piirteet tuntuivat minusta pienenä marjaisuutena ja lähes pureskeltavana hiivan umamina, ja humala oli hieman greippimäistä mutta ei juuri lainkaan katkeraa. Kaikki oli lähellä täydellistä.

Kolmen vuoden takaisessa postauksessani löysin Helsingistä kuusi paikkaa, jotka sillä hetkellä tarjosivat cask-oluita. Muuallakin niitä on vuosien varrella nähty. Nyt juuri paikkoja ei taida olla niin monta. Varmimpia täällä keskusta-alueella ovat varmaan Iso-Roobertinkadun Black Door ja Museokadun St. Urho’s Pub, tietysti tuon Angleterren ohella – se tosin oli monien S-ryhmän baarien tavoin kesän kiinni. Eiköhän myös Citykäytävän Kitty’s Public House harrasta yhä caskia. Jos muita olennaisia paikkoja tulee tämän lukijoille mieleen, niitä saa ilmiantaa kommentteihin. Kuten Black Doorilla on Musta Ovensa, myös Urho’s Pubilla on oma ”talon real ale”, USB eli Urkki Special Bitter, tekijänä Olarin Panimo. Se oli kuitenkin tämän viikonlopun testissä päässyt lässähtämään hieman oudoksi, toivottavasti on normaalisti paremmassa tikissä. Tätä arvaamattomuuttahan cask-elämään liittyy, mutta kuten kesäisen Lontoon-matkanikin jälkeen totesin, parhaimmillaan se onkin sitten lähes elämää suurempaa.

Advertisement

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

  • Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
  • Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner

Rohkenen veikata, että jos P.G. Wodehouse näillä leveysasteilla jostain tunnetaan niin herrasmiespalvelija Jeevesistä ja hänen työnantajastaan Bertie Woosterista. Kirjailijan muutakin tuotantoa on takavuosina suomennettu hiukan, mutta en ole ihan selvillä mitä kaikkea. Wodehousen pitkään elämään (1881–1975) kuitenkin mahtui lähes sata kirjaa, tuplasti saman verran novelleja ja lisäksi liuta näytelmiä ja muita tekstejä. Ei ole minunkaan tullut niihin tutustuttua, mutta näistä Mr Mulliner -kirjoista kiinnostuin tapahtumapaikkana toimivan pubin takia.

Mulliner-tarinat ovat lähes kaikki samanmuotoisia: lyhyehköjä humoristisia novelleja, joiden kertojana toimii Mr Mulliner, vaikka hän ei (muistaakseni yhtä lukuun ottamatta) esiinnykään niissä itse. Tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä Mullinerin nuorempia sukulaisia, joista suuri osa muistuttaa Bertie Woosterin tuttavia – yleensä joko rikkaita, aivottomia, eksentrisiä, toivottomasti rakastuneita tai jonkinlaiseen umpikujaan ajautuneita, tai kaikkia näitä. Koska Mulliner itse esiintyy vain kehyskertomuksissa, niinpä Angler’s Rest -pubikin on oikeastaan vain noiden lyhyiden introjen tapahtumapaikka.

Pubissa keskustelu lähtee aina aluksi liikkeelle jostain ajankohtaisesta aiheesta: paikallisen koulun rehtorinimityksestä, uudesta elokuvasarjasta, tupakoinnin epäterveellisyydestä, “nykyajan naisesta” (suurin osa tarinoista on kirjoitettu 1920–30-luvuilla) tai koirasta joka palkittiin sarjansa parhaana kissanäyttelyssä. Siitä sitten Mullinerille tulee mieleen jokin asiaan liittyvä sattumus, jota hän ryhtyy muistelemaan tarkemmin.

Angler’s Restin kanta-asiakkaat ja satunnaiset kävijät tunnetaan Mullineria lukuun ottamatta vain heidän nauttimiensa juomien nimillä: Draught Stout, Tankard of Ale, Whisky Sour, Pint of Bitter, Port from the Wood, Small Bass, Light Lager, Mild and Bitter, Stout and Bitter tai Stout and Mild. Varsinkin viimeksi mainitut kiinnittivät huomioni, kyseessä kai ovat saman tyyppiset sekoitukset joita jo eilisessä tšekkijutussakin tuli mainittua. Lisäksi on asiakas kutsumanimeltään Pint of Half-and-Half. Mullinerin oma juoma on aina “hot Scotch and lemon”. Henkilöt – tai ainakin juomat – vaihtuvat tarinasta toiseen, eikä heihin liitetä varsinaisia ominaisuuksia, jotain satunnaista luonnehdintaa lukuun ottamatta: “one of those cynical Dry Martinis who always know everything”.

Mulliner-tarinat ovat hauskoja, sillä tavalla jolla Wodehouse on omimmillaan hauska. Tietenkään niistä ei kannata etsiä asioita, joita kirjailija ei harrasta, kuten syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai kovin pitkälle kehiteltyjä henkilöhahmoja. Tietynlainen tunnistettavan maailman luominen, täysin todellisuudesta piittaamattomat absurdit juonet ja nokkela kielen rusikointi ovat Wodehousen valtteja. Viimeksi mainittua pitää näissä tarinoissa hakea etenkin dialogista, kun taas Jeeves-kirjoissa minäkertojana toimivan Woosterin puppugeneraattori pyörii jatkuvalla syötöllä.

Epäilemättä yksi yleisimmistä wodehouselaisista juonikuvioista lähtee liikkeelle siitä, kun rakastunut nuorimies päättää yrittää tehdä vaikutuksen unelmiensa kohteeseen, ja usein kyseisissä piireissä tämä vielä tarkoittaa matkaa tytön perheen maalaiskartanolle. Jokin odottamaton oikku laittaa tapahtumat sitten väärille raiteille, kuten se, että rakkauden kohteen äiti pihistää kosioretkeläisen dekkarikirjan – hänen toisen pakkomielteensä. Tai että nuori ritari saa rakastetultaan mahdottoman tehtävän, vaikkapa löytää hänelle mansikoita joulukuussa. Joku muu jää aina näissä juoksenteluissa jalkoihin, kuten tässä tapauksessa sankarin kaveri:

“Eh? What about our Monte Carlo binge?”
“That’ll have to be postponed. Not for long. She’s up in London, staying with an aunt of sorts, for another couple of weeks. I could come after that.”
“Do you mean to say you have the immortal crust to expect me to hang on about two weeks, waiting for you?”
“I don’t see why not.”
“Oh, don’t you? Well, I’m jolly well not going to.”
“Right ho. Just as you like.”
“Right ho. Then I shall go alone.”
“Right ho. Go alone.”
“Right ho. I will.”
“Right ho. Do.”
“Right ho, then.”
“Right ho,” said Ambrose Wiffin.
“Right ho,” said Algy Crufts.

Mr Mullinerin pubi on toisaalta taas näidenkin veijareiden maailmasta aika kaukana, heitä on vaikea nähdä istumassa kolpakoineen baaritiskin ääressä, joka luultavasti olisi full of people and other foul things. En ole varma, miten hyvin tosikkomaisempien kehyskertomusten ja päättömien päätarinoiden vastakohta minusta toimii, mutta Wodehouse on siihen ainakin uskonut – hän sentään kirjoitti kaikkiaan yli 40 Mulliner-novellia. 

(Kuva: IntangibleArts, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eric Linklater: Poet’s Pub

“Lukeeko joku vielä nykypäivänä Eric Linklateria?” Tällaiseen kysymykseen voi törmätä, jos googlailee vuosina 1899–1974 elänyttä skottikirjailijaa ja aukoo niitä vähäisiä osumia, jotka eivät ole Amazonin ja muiden nettikirjakauppojen tuotesivuja. Muutama kirja Linklaterilta on suomennettukin: esimerkiksi lastenkirja Kuussa tuulee (The Wind on the Moon), aikanaan suosittu pikareski Juan Amerikassa (Juan in America) tai Haikaralle tuli kiire (Ripeness is All).

Suomeksi ei löydy kuitenkaan esikoisromaania White Maa’s Saga (1929) eikä samana vuonna julkaistua Poet’s Pubia. Poet’s Pub on ollut hyllyssämme jo iät ja ajat, ja itsekään en ole muuta Linklaterin tuotantoa lukenut. Kepeän kirjan lähtöasetelmana on, että runoilija ja skotlantilaisen aristokraattiperheen poika Saturday Keith on ryhtynyt pitämään pubia, jota hänelle vuokraa panimomagnaatti Lady Mercy Cotton. Cotton’s Beer -panimon omistajan poika Quentin Cotton on Saturdayn ystävä.

Pubi on itse asiassa majatalo, jonka pitkäaikaisempien vieraiden ja henkilökunnan ympärille rakennetaan kirjan henkilökavalkadi. Siihen kuuluvat kirjallisuuden professori Benbow ja hänen tyttärensä Joan, amerikkalaiset liikemies Van Buren ja bibliofiili Wesson, baarimikko Holly, sisäkkö Nelly Bly ja monet muut. En ole suuri 1920-luvun brittikirjallisuuden tuntija, mutta tuntuu, että siinä usein esiintyy tällekin kirjalle tyypillisiä aineksia: modernin ja vanhan maailman ristiriitaa, tyylikkäitä autoja ja cocktaileja, itsetietoisia nuoria naisia, höttöisiä nuoria miehiä, runsaasti kirjallista nokkeluutta ja viittauksia aikakauden viihteeseen.

Olutta ei muuten nautita kirjassa paljonkaan, vaikka tapahtumapaikkaa kutsutaan pubiksi ja kaksi keskushenkilöä on ison panimon taustahahmoja. Paljon suuremmassa roolissa on Holly-baarimikon kehittämä sininen cocktail, tai oikeastaan kaksi sellaista – nimeltään Oxford ja Cambridge. Kun kirjassa suunnilleen puolenvälin jälkeen alkaa kadota pubin vierashuoneista eri henkilöille tärkeitä papereita, Holly kauhistuu cocktail-reseptin myös joutuneen näpistelijöiden käsiin. Monet olivat nimittäin yrittäneet saada häntä paljastamaan sen ainesosat, joita baarimikko immateriaalioikeuksistaan tietoisena halusi tiukasti varjella.

En täysin ihmettele, jos Linklateria tai ainakaan hänen kaikkia teoksiaan ei enää nykyään lueta niin ahkerasti. Vaikka henkilöt ja varsinkin kaikkitietävä kertoja tekevätkin usein osuvia tai hyvin kuvailtuja havaintoja sosiaalisista ympyröistään ja englantilaisesta miljööstä, juonessa on tyhjäkäyntiä ja dialogissa korkealentoisia ja aikaan sidottuja koukeroita, jotka menevät nykylukijalta yli hilseen. Loppupuolen seikkailujuonessa on tietysti poika- tai tyttökirjamaista lapsekkuuttakin, ja melko yläluokkaisen elämänmenon keveys voi tuntua vähän sietämättömältä. Ei tämä aikakausi ehkä “Vanhaa iloista Englantia” enää ole, mutta varsin hilpeää ja huoletonta tuntuu olevan sotienvälisinä vuosinakin.

Vielä kuitenkin sananen Cotton’s Beer -firmasta. Siihen liitetään määre “Britain’s Best Beer”, “or at any rate… One of Britain’s Best Beers”. Alun perin yhden kreivikunnan ja kahden pikkukaupungin janonsammuttajasta oli tullut valtakunnallinen kuuluisuus:

Now it was poured, in a glittering amber stream, from gigantic bottle to gigantic glass high over Piccadilly at night. ‘Is ninepence dear for Cotton’s Beer?’ said the white-and-amber sky sign. And promptly another glass was poured, golden-full and silver-topped with electric foam. Now Cotton’s Beer was drunk in every county in England, in mining villages and seaside towns and industrial capitals, in Birmingham and Rhyl and Tunbridge Wells and Newcastle and Stoke-on-Trent and above all in London, the heart of the Empire. Now it was exported – with chemical preservatives, though these were not advertised – to India and Kenya and Malaya and other places as thirsty. It was advertised on hoardings, in the air, in penny papers and Sunday papers, and always in Punch.   

En tiedä, oliko Linklaterin mielessä Cotton’s Beerille jokin todellinen esikuva, mutta oikeastikin Britannian olutteollisuuden keskittyminen oli jo 1920–30-luvuilla vauhdissa. Esimerkiksi Bass ja Whitbread tekivät tuolloin useita yrityskauppoja, joilla rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisiä olutimperiumeja. Niiden välisessä kilpailussa olikin kyse yhä enemmän jakelukanavasta eli pubien omistuksesta – isoimmilla panimoilla oli kullakin useita tuhansia pubeja – ja yhä vähemmän oluen erityislaatuisuudesta. Mainonnan lisääntyminen ja kaikenlainen muu modernisointi jatkui panimoalalla toki myös.

(Kuvassa The Pelican -pubi Chew Magnassa, joka epäilemättä ei liity mitenkään Poet’s Pubin The Pelicaniin. Kuvalähde: Sam Saunders, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Eletään 1950-luvun Irlannissa, jossa pubit eivät saa maaseudulla tarjoilla alkoholijuomia sunnuntaisin lounaan ja illan välillä, kello kahdesta kello kuuteen.

Laissa on poikkeus: matkustavaiset. Heille saa tarjoilla myös keskellä päivää. Ei sillä että saaren harvaan asutulla länsirannikolla liikkuisi massoittain kaukaa tulleita turisteja, mutta sääntö on, että jo viiden kilometrin päästä saapuvaa asiakasta pidetään matkalaisena. Hänen lasiinsa Guinnessiä virtaa vuolaasti hanasta kuin hanasta.

Séamus asuu kylässä, jossa on pubi. Seuraavaksi lähin pubi on kymmenen kilometrin päässä olevassa kylässä, ja välissä on kukkula. Eräänä sunnuntaina Séamus on syönyt lounaalla suolaista siankylkeä ja vahvasti pippuroitua kaalia. Viittä yli kaksi hän huomaa olevansa kuolettavan janoissaan. Olisipa kolpakollinen kylmää stoutia. Mutta pubin isäntä ei myy sitä sakon pelossa.

Vaihtoehtoja on kaksi: pyöräillä kymmenen kilometrin päässä olevaan lähikylään ja nauttia siellä matkalaiselle sallittua olutta, tai odottaa kello kuuteen ja mennä silloin iltaoluelle omassa kantapaikassa. Jos kilometrejä toiseen kylään olisi vaikka vain viisi, Séamusin valinta olisi helppo. Hän päättää kuitenkin lähteä polkemaan. Mäkinen tie vie mehut nopeasti ja jano kasvaa kasvamistaan.

Kukkulan laella – noin puolimatkassa – Séamus tapaa serkkunsa Dermotin. Dermot on myös syönyt suolaista kinkkua ja pippurista kaalia lounaalla, ja hänkin on lähtenyt janon tuskissaan polkemaan omasta kylästään Séamusin kantapaikkaan oluelle, vaikka ei ole juomari. Miehet tervehtivät ja jatkavat vastakkaisiin suuntiinsa.

Kenties kymmenillä kukkuloilla ympäri Irlannin maaseutua nähdään sunnuntai-iltapäivisin tällaisia ex tempore -matkalaisten kohtaamisia? Ja ne toiset, jotka eivät ole lähteneet pyöräretkelle vaan jääneet odottamaan kello kuutta, saattavat nukahtaa iltapäivän kuumuuteen ja herätä hätkähtäen vähän vaille kahdeksan. Silloin on taas pubin sulkemisaika, ja kaikki ryntäävät tiskille tilaamaan tuoppia, kahta, kolmeakin – vaikka eivät ole juomareita – jotta vähät aukiolotunnit eivät jäisi hyödyntämättä.

* * * * *

Heinrich Böllin matkakirja Irisches Tagebuch (Kai Kailan suomennoksena Päiväkirja vihreältä saarelta) ilmestyi saksaksi vuonna 1957. Vaikka suurin osa Eurooppaa oli vasta noussut sodan raunioista, Böllin kuvaus Irlantiin saapumisestaan muistuttaa vanhoja tarinoita, joissa ensimmäistä kertaa mennään teollistuneesta maailmasta kehitysmaihin. Kurkkuäänteitä, suuria lapsilaumoja, kaapuihin pukeutuneita uskonveljiä ja -sisaria, turistien valitusta liasta ja ruokapulasta.  

Vaikka Böllin pienissä tarinoissa näkyy myös valonpilkahduksia ja hyväntuulista irlantilaista suurpiirteisyyttä, kyseessä on vielä köyhä ja vanhoillinen maa, joka kantaa syviä arpiaan 1800-luvun nälänhädästä ja 1900-luvun poliittisista taisteluista. Varsinkin maaseudulla Böll näkee autioita kyliä ja perheitä, joiden lapsista useimmille ei Irlanti tule tarjoamaan elantoa ja tulevaisuutta.

Tällaisia ovat jäähyväiset Irlannin rautatieasemilla, keskellä nummea sijaitsevilla bussipysäkeillä, kyynelten sekoittuessa sadepisaroihin ja tuulen puhaltaessa Atlantilta, isoisä on hyvästelijöiden joukossa, hän tuntee Manhattanin katukuilut, New Yorkin sataman, hänellä on kolmekymmentä vuotta ollut “nyrkki niskassa”, hän työntää nopeasti pojalle vielä punnan setelin, pulipäiselle räkänokalle, jota itketään kuten Jaakob itki Joosefia, bussinkuljettaja töräyttää torveaan varovaisesti, hyvin hienotunteisesti, hän on vienyt asemalle satoja, ehkä tuhansia lapsia, joiden on nähnyt seudulla kasvavan, ja tietää, että juna ei odota ja että hyvästelyt tuntuvat vähemmän kipeiltä jälkeenpäin kuin edessä olevina. Huiskutuksia autiolle nummelle päin, pieni valkoinen talo, kyyneleet sekoittuvat nenästä valuvaan limaan, ohi kaupan, ohi kapakan, jossa isä iltaisin joi puolen litran tuopillisensa, ohi koulun, ohi kirkon – ristin merkki, myös bussinkuljettaja tekee sen – pysähdys, uusia kyyneliä, uusi ero. Myös Michael lähtee, samoin Sheila, kyyneliä, kyyneliä, irlantilaisia, puolalaisia, armenialaisia kyyneliä…

Matka bussilla ja junalla täältä Dubliniin kestää kahdeksan tuntia ja sen aikana kertyy vaunujen tungokseen lattialla pahvirasioiden, kupruilevien matkalaukkujen ja säkkien joukossa seisoskelevia tyttöjä, joilla on yhä rukousnauha kiedottuna käsiensä ympärille, ja poikia, joiden taskuissa kilahtelevat marmorikuulat – ja silti tämä kuorma on vain murto-osa yli neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä, jotka joka vuosi muuttavat pois Irlannista: työläisiä ja lääkäreitä, sairaanhoitajia, kotiapulaisia ja opettajia, irlantilaisia kyyneleitä, jotka sekoittuvat puolalaisiin ja italialaisiin Lontoossa, Manhattanilla, Clevelandissa, Liverpoolissa tai Sydneyssä… Rouva D:n yhdeksästä lapsesta täytyy siis varmasti viiden tai kuuden muuttaa maasta.

Irlannin pubikulttuurista olen lueskellut viime aikoina muutenkin. Maaseudun baareista, joissa tyhjenevän lännen peräkammarinpojat istuskelivat, kerrotaan muun muassa Kevin Martinin kirjassa Have ye no homes to go to?, joka on muutenkin mainio yleiskatsaus Vihreän saaren pubihistoriaan. Kevin C. Kearnsin kirjassa Dublin pub life and lore: an oral history ääneen pääsevät Dublinin pubien asiakkaat ja henkilökunnan edustajat useilta vuosikymmeniltä. Yksi rakkaista muistoista on oikeaoppinen (70-luvun alkuun saakka) stoutin laskeminen, johon kuuluu nuoren ja vanhemman oluen sekoittaminen eri hanoista samaan lasiin.

Bonusrastina voi suositella suomalaisen valokuvaajan Pentti Sammallahden kuvasalkkua Cathleen ní Houlihan, jonka hän kuvasi 1970-luvulla Irlannissa ja jonka kuvia voi selailla The National Gallery of Irelandin verkkosivuilla.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja

On tullut aika paketoida suomalaisten olutblogien uusin Sessio, eli yhteispostaus, jossa kaikki halukkaat blogit kirjoittavat annetusta aiheesta tiettynä ajankohtana. Tämä oli järjestyksessään kahdeksas sessio, aiheena Pubit ja muut olutravintolat ja isännöimässä siis minä, Olutkoira. Tiivistän ensin yhteen sen, mitä kollegoiden sessiokirjoituksista jäi itselleni käteen ja loppuun liitän linkkilistan.

Osallistujia oli hyvä joukko, seitsemän mukaan lukien koolle kutsuja. Aihe oli laaja ja siitä olisi voinut lähteä moneenkin suuntaan, joten oli mielenkiintoista, että suurin osa mukana olleista kirjoitti – jos vähän yleistän – ihannepubistaan, tai ainakin sellaisesta, joka on joskus tehnyt suuren vaikutuksen. Yhdestä tai useammasta. Näitä oli hienoa lukea, ja kannattaakin siis käydä tsekkaamassa kaikki tekstit kokonaisuudessaan!

Arde aloittaa haarukointinsa pohtimalla laajemmin suhdettaan hyviin baareihin mutta päätyy lopulta siihen yhteen, “The Baariin”, joka on hänen tapauksessaan Oulun Oluthuone Leskinen. Leskisen tapaiseen yhteisöön hän ei ole mielestään missään muualla törmännyt, ja se säilyi myös vuoden 2003 “kriisin” yli – silloin baari nimittäin muutti alkuperäisestä sijainnistaan Saaristonkadulta vinottain vastapäiseen kortteliin Rotuaarille. “Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta”, kiteyttää Helsingissä nykyään vaikuttava blogisti.

Loppasuilla on myös mielessään erityinen ja persoonallinen paikka, tällä kertaa ei keskikaupungin legenda vaan aito lähiökuppila Leppävaaran sillä ns. alkuperäisellä puolella eli radan pohjoispuolella. Tällä Harakanpesällä on (Leskisen tavoin) takanaan jo kohta kolmisenkymmentä vuotta historiaa, ja paikan vetotekijöihin kuuluvat Loppasuiden mukaan hyvän ruoan ja olutvalikoiman lisäksi pubivisat sekä maine espoolaisen scifi- ja fantasiaväen kokoustamispaikkana.

Humalablogi laajentaa katsantokantaa yhden pysähdyksen taktiikasta viiteen parhaaseen olutravintolaan ja nyt siis lähdetään myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Vaikka viisikko edustaa keskenään aika erilaisiakin baarilajeja – kellarien aarteita painottavasta Antwerpenin Kulminatorista aina sadan hanan newyorkilaiseen The Ginger Maniin – ainakin yksi asia yhdistää näitäkin viittä. Ne eivät ole nimittäin aivan viime vuoden tulokkaita eikä niissä ole liikaa puhtaan vaaleaa, patinoitumatonta puupintaa. Myös kirjoittajan oma suhde jokaiseen paikkaan taitaa olla jo useamman vuoden perua.

Tuopin ääressä visioi puolestaan baarin, joka…

sisältäisi aivan absurdin, juoppohulluuskohtausta kärsivän sisustussuunnittelijan näkemyksen kappaleesta ”raunioilta rakkautta”. Sielä olisi terassia, vesipiippuja, baaritiskejä, tinkimätöntä asennetta, sopiva valikoima cocktaileja, päätön, jumittava soundtrack, säkkituoleja, riippumattoja ja vissii sitä bisseäkin. Takapihalla voisi olla foodtruckien muodostama tori…

ja todistaa sitten, että sellainen ihme on itse asiassa olemassa, nimittäin Budapestissa, Szimpla Kert.

Tuopillinen ponkaisee eri linjoille ja kuvaa nimeltä mainittujen ihanteellisten baarien sijaan sitä, millainen ylipäänsä on mieleen jäävä baari. “Hyvä baari on lämmin sopukka, jonne mennään maailmaa pakoon ja turvaan, piiloon. Sen tulisi olla kutsuva paikka, jonne voi tulla kuin kotiin ja josta poistuminen vaatii itsensä voittamista.” Hyvän baarin sielu ja omaperäinen tunnelma on laajaa olutvalikoimaa tärkeämpi, ja henkilökunnalla on tärkeä osansa fiiliksen luomisessa. Esimerkkejä täydellisestä tai lähes täydellisestä baarista Tuopillinen ei siis suostu nimeämään, ja siitähän tässä sessiotehtävässä oli toki oikeus pidättäytyäkin.

Helppoa juotavaa -blogissa otetaan vauhtia blogistin omasta suosikkipubityylistä, jota hän kutsuu “rähjäiseksi kuppilaksi”. Samaan hengenvetoon todetaan kuitenkin, että Jyväskylän Vihreä Haltijatar on kirjoittajalle läheisin ja alkuperäisin esimerkki tästä tyylilajista. “Oleellisena tunnelmaa lisäävänä seikkana on myös se ettei ulkoasuun ole ihan liikaa jaksettu kiinnittää huomiota. Pöytiä kuuluu olla vähintään kolmea erilaista, samoin tuoleja. Mielellään myös valaisimia. Jotenkin se kaikki kotikutoisuus viehättää. Tuntuu siltä että fokus on oikeissa asioissa.” Hyvä olutvalikoima on Vihreässä Haltijattaressa keskeinen juttu, mutta niin tässä kuin muissa sessioteksteissä valikoima ei kuitenkaan ole se jokin, mystinen elementti, jota ilman baarista ei jaksaisi ehkä hehkutusta kirjoittaa.

Ja lopuksi oma kirjoitukseni, eli Olutkoiran kontribuutio baariaiheesta keskittyi baarissa olemiseen, tarkemmin ottaen tiskin ääressä istuskeluun ja sen hyviin puoliin. Jollakin tavalla itsekin hain baarin olemusta nimenomaan paikkana, jolla on tietty tunnelma ja jossa on ihmisiä (mutta jossa paradoksaalisesti voi silti olla halutessaan niin kuin muita ei oikeastaan olisikaan). En sano, etteikö hanojen tai jääkaapin sisällöllä tai seinien väreillä ja koristeilla olisi väliä, mutta baariuden ydin tosiaan tuntuu silti syntyvän enemmän kuin osiensa summana.sdr

Kiitoksia kaikille osallistujille ja tässä vielä linkkilistana sessioon osallistuneet kirjoitukset.

Arde arvioi: The Baari

Loppasuut: Pubit ja muut olutravintolat

Humalablogi: Maailman viisi parasta olutravintolaa

Tuopin ääressä: Szimpla Kert

Tuopillinen: Baari

Helppoa juotavaa: Rähjäiset kuppilat

Olutkoira: Baaritiskillä on hyvä olla

Olutblogisessio #8:n lähtölaukaus

Suomalaisten olutblogien yhteispostausten sarja Sessio polkaistiin alun perin käyntiin viime vuoden syksyllä. Aiheet ovat olleet välillä tiukemmin rajattuja, välillä väljemmin. Ajattelin avata tämän syyskauden vaihteeksi varsin laaja-alaisella aihevalinnalla.

Pubit ja muut olutravintolat

Nyt saisi kirjoittaa anniskelulaitoksista. Baari, kapakka, oluthuone, -tupa, -ravintola, kievari tai krouvi voi olla Suomessa. Ehkä se on ”paikallinen” omalla lähikadulla. Se voi olla lontoolainen tai dublinilainen pubi, belgialainen tai hollantilainen biercafé, tšekkiläinen hospoda tai jotain muuta millä tahansa mantereella. Mikä paikka on tehnyt vaikutuksen?

Kirjoita yhdestä suosikkibaarista tai miksei inhokkipaikastakin. Tai vertaile eri paikkoja: esimerkiksi mitkä piirteet yleensä tekevät baarista omaan makuusi erityisen sopivan tai sopimattoman. Mahdollisimman laaja olutvalikoima vai suppea mutta huolella valittu? Tai kerro baarien tai baarikulttuurin muutoksesta, taikka siitä mihin suuntaan haluaisit sen muuttuvan. Craft-baareista tai perinteisemmistä oluthuoneista. Terasseista, kellareista, bierhalleista, mikropubeista, taproomeista, saluunoista tai ravintolalaivoista. Todellisista paikoista tai paikoista, joiden toivoisit olevan olemassa.

Voit myös kirjoittaa olutravintoloista, jotka tarjoavat ruokaa, tai sitten vain baarisnackseja tai pelkkiä virvokkeita. Ainoastaan yhden rajauksen ajattelin tehdä aiheeseen, eli että tekstien pääpointti ei olisi ruoan ja oluen yhdistämisessä, koska siitä kyllä riittäisi aiheeksi vähintään yhden session isännälle tai emännälle tulevaisuudessa.

Peveril-of-the-peak_Adam-Bruderer_Flickr_CC-BY-2-0

Kuva: Adam Brederer, Flickr.com, CC BY 2.0.

Aikataulu

Aikataulu voisi toimia kuten edellisilläkin kerroilla, eli kirjoittamiseen on aikaa reilut kolme viikkoa. Julkaise juttusi blogiisi suunnilleen viikonlopun 21.–23.9. aikana. Tiedota siitä tämän blogin kommenttikentässä tai esimerkiksi Olutkoiran facebookissa tai twitterissä.

Syyskuun viimeisellä viikolla seuraavaa sessiota isännöivä blogi ehtii julistaa vielä uuden aiheen, ja vedän itse tähän seitsemänteen sessioon osallistuvat kirjoitukset yhteen saman viikon loppupuolella