Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner

Rohkenen veikata, että jos P.G. Wodehouse näillä leveysasteilla jostain tunnetaan niin herrasmiespalvelija Jeevesistä ja hänen työnantajastaan Bertie Woosterista. Kirjailijan muutakin tuotantoa on takavuosina suomennettu hiukan, mutta en ole ihan selvillä mitä kaikkea. Wodehousen pitkään elämään (1881–1975) kuitenkin mahtui lähes sata kirjaa, tuplasti saman verran novelleja ja lisäksi liuta näytelmiä ja muita tekstejä. Ei ole minunkaan tullut niihin tutustuttua, mutta näistä Mr Mulliner -kirjoista kiinnostuin tapahtumapaikkana toimivan pubin takia.

Mulliner-tarinat ovat lähes kaikki samanmuotoisia: lyhyehköjä humoristisia novelleja, joiden kertojana toimii Mr Mulliner, vaikka hän ei (muistaakseni yhtä lukuun ottamatta) esiinnykään niissä itse. Tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä Mullinerin nuorempia sukulaisia, joista suuri osa muistuttaa Bertie Woosterin tuttavia – yleensä joko rikkaita, aivottomia, eksentrisiä, toivottomasti rakastuneita tai jonkinlaiseen umpikujaan ajautuneita, tai kaikkia näitä. Koska Mulliner itse esiintyy vain kehyskertomuksissa, niinpä Angler’s Rest -pubikin on oikeastaan vain noiden lyhyiden introjen tapahtumapaikka.

Pubissa keskustelu lähtee aina aluksi liikkeelle jostain ajankohtaisesta aiheesta: paikallisen koulun rehtorinimityksestä, uudesta elokuvasarjasta, tupakoinnin epäterveellisyydestä, “nykyajan naisesta” (suurin osa tarinoista on kirjoitettu 1920–30-luvuilla) tai koirasta joka palkittiin sarjansa parhaana kissanäyttelyssä. Siitä sitten Mullinerille tulee mieleen jokin asiaan liittyvä sattumus, jota hän ryhtyy muistelemaan tarkemmin.

Angler’s Restin kanta-asiakkaat ja satunnaiset kävijät tunnetaan Mullineria lukuun ottamatta vain heidän nauttimiensa juomien nimillä: Draught Stout, Tankard of Ale, Whisky Sour, Pint of Bitter, Port from the Wood, Small Bass, Light Lager, Mild and Bitter, Stout and Bitter tai Stout and Mild. Varsinkin viimeksi mainitut kiinnittivät huomioni, kyseessä kai ovat saman tyyppiset sekoitukset joita jo eilisessä tšekkijutussakin tuli mainittua. Lisäksi on asiakas kutsumanimeltään Pint of Half-and-Half. Mullinerin oma juoma on aina “hot Scotch and lemon”. Henkilöt – tai ainakin juomat – vaihtuvat tarinasta toiseen, eikä heihin liitetä varsinaisia ominaisuuksia, jotain satunnaista luonnehdintaa lukuun ottamatta: “one of those cynical Dry Martinis who always know everything”.

Mulliner-tarinat ovat hauskoja, sillä tavalla jolla Wodehouse on omimmillaan hauska. Tietenkään niistä ei kannata etsiä asioita, joita kirjailija ei harrasta, kuten syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai kovin pitkälle kehiteltyjä henkilöhahmoja. Tietynlainen tunnistettavan maailman luominen, täysin todellisuudesta piittaamattomat absurdit juonet ja nokkela kielen rusikointi ovat Wodehousen valtteja. Viimeksi mainittua pitää näissä tarinoissa hakea etenkin dialogista, kun taas Jeeves-kirjoissa minäkertojana toimivan Woosterin puppugeneraattori pyörii jatkuvalla syötöllä.

Epäilemättä yksi yleisimmistä wodehouselaisista juonikuvioista lähtee liikkeelle siitä, kun rakastunut nuorimies päättää yrittää tehdä vaikutuksen unelmiensa kohteeseen, ja usein kyseisissä piireissä tämä vielä tarkoittaa matkaa tytön perheen maalaiskartanolle. Jokin odottamaton oikku laittaa tapahtumat sitten väärille raiteille, kuten se, että rakkauden kohteen äiti pihistää kosioretkeläisen dekkarikirjan – hänen toisen pakkomielteensä. Tai että nuori ritari saa rakastetultaan mahdottoman tehtävän, vaikkapa löytää hänelle mansikoita joulukuussa. Joku muu jää aina näissä juoksenteluissa jalkoihin, kuten tässä tapauksessa sankarin kaveri:

“Eh? What about our Monte Carlo binge?”
“That’ll have to be postponed. Not for long. She’s up in London, staying with an aunt of sorts, for another couple of weeks. I could come after that.”
“Do you mean to say you have the immortal crust to expect me to hang on about two weeks, waiting for you?”
“I don’t see why not.”
“Oh, don’t you? Well, I’m jolly well not going to.”
“Right ho. Just as you like.”
“Right ho. Then I shall go alone.”
“Right ho. Go alone.”
“Right ho. I will.”
“Right ho. Do.”
“Right ho, then.”
“Right ho,” said Ambrose Wiffin.
“Right ho,” said Algy Crufts.

Mr Mullinerin pubi on toisaalta taas näidenkin veijareiden maailmasta aika kaukana, heitä on vaikea nähdä istumassa kolpakoineen baaritiskin ääressä, joka luultavasti olisi full of people and other foul things. En ole varma, miten hyvin tosikkomaisempien kehyskertomusten ja päättömien päätarinoiden vastakohta minusta toimii, mutta Wodehouse on siihen ainakin uskonut – hän sentään kirjoitti kaikkiaan yli 40 Mulliner-novellia. 

(Kuva: IntangibleArts, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eric Linklater: Poet’s Pub

“Lukeeko joku vielä nykypäivänä Eric Linklateria?” Tällaiseen kysymykseen voi törmätä, jos googlailee vuosina 1899–1974 elänyttä skottikirjailijaa ja aukoo niitä vähäisiä osumia, jotka eivät ole Amazonin ja muiden nettikirjakauppojen tuotesivuja. Muutama kirja Linklaterilta on suomennettukin: esimerkiksi lastenkirja Kuussa tuulee (The Wind on the Moon), aikanaan suosittu pikareski Juan Amerikassa (Juan in America) tai Haikaralle tuli kiire (Ripeness is All).

Suomeksi ei löydy kuitenkaan esikoisromaania White Maa’s Saga (1929) eikä samana vuonna julkaistua Poet’s Pubia. Poet’s Pub on ollut hyllyssämme jo iät ja ajat, ja itsekään en ole muuta Linklaterin tuotantoa lukenut. Kepeän kirjan lähtöasetelmana on, että runoilija ja skotlantilaisen aristokraattiperheen poika Saturday Keith on ryhtynyt pitämään pubia, jota hänelle vuokraa panimomagnaatti Lady Mercy Cotton. Cotton’s Beer -panimon omistajan poika Quentin Cotton on Saturdayn ystävä.

Pubi on itse asiassa majatalo, jonka pitkäaikaisempien vieraiden ja henkilökunnan ympärille rakennetaan kirjan henkilökavalkadi. Siihen kuuluvat kirjallisuuden professori Benbow ja hänen tyttärensä Joan, amerikkalaiset liikemies Van Buren ja bibliofiili Wesson, baarimikko Holly, sisäkkö Nelly Bly ja monet muut. En ole suuri 1920-luvun brittikirjallisuuden tuntija, mutta tuntuu, että siinä usein esiintyy tällekin kirjalle tyypillisiä aineksia: modernin ja vanhan maailman ristiriitaa, tyylikkäitä autoja ja cocktaileja, itsetietoisia nuoria naisia, höttöisiä nuoria miehiä, runsaasti kirjallista nokkeluutta ja viittauksia aikakauden viihteeseen.

Olutta ei muuten nautita kirjassa paljonkaan, vaikka tapahtumapaikkaa kutsutaan pubiksi ja kaksi keskushenkilöä on ison panimon taustahahmoja. Paljon suuremmassa roolissa on Holly-baarimikon kehittämä sininen cocktail, tai oikeastaan kaksi sellaista – nimeltään Oxford ja Cambridge. Kun kirjassa suunnilleen puolenvälin jälkeen alkaa kadota pubin vierashuoneista eri henkilöille tärkeitä papereita, Holly kauhistuu cocktail-reseptin myös joutuneen näpistelijöiden käsiin. Monet olivat nimittäin yrittäneet saada häntä paljastamaan sen ainesosat, joita baarimikko immateriaalioikeuksistaan tietoisena halusi tiukasti varjella.

En täysin ihmettele, jos Linklateria tai ainakaan hänen kaikkia teoksiaan ei enää nykyään lueta niin ahkerasti. Vaikka henkilöt ja varsinkin kaikkitietävä kertoja tekevätkin usein osuvia tai hyvin kuvailtuja havaintoja sosiaalisista ympyröistään ja englantilaisesta miljööstä, juonessa on tyhjäkäyntiä ja dialogissa korkealentoisia ja aikaan sidottuja koukeroita, jotka menevät nykylukijalta yli hilseen. Loppupuolen seikkailujuonessa on tietysti poika- tai tyttökirjamaista lapsekkuuttakin, ja melko yläluokkaisen elämänmenon keveys voi tuntua vähän sietämättömältä. Ei tämä aikakausi ehkä “Vanhaa iloista Englantia” enää ole, mutta varsin hilpeää ja huoletonta tuntuu olevan sotienvälisinä vuosinakin.

Vielä kuitenkin sananen Cotton’s Beer -firmasta. Siihen liitetään määre “Britain’s Best Beer”, “or at any rate… One of Britain’s Best Beers”. Alun perin yhden kreivikunnan ja kahden pikkukaupungin janonsammuttajasta oli tullut valtakunnallinen kuuluisuus:

Now it was poured, in a glittering amber stream, from gigantic bottle to gigantic glass high over Piccadilly at night. ‘Is ninepence dear for Cotton’s Beer?’ said the white-and-amber sky sign. And promptly another glass was poured, golden-full and silver-topped with electric foam. Now Cotton’s Beer was drunk in every county in England, in mining villages and seaside towns and industrial capitals, in Birmingham and Rhyl and Tunbridge Wells and Newcastle and Stoke-on-Trent and above all in London, the heart of the Empire. Now it was exported – with chemical preservatives, though these were not advertised – to India and Kenya and Malaya and other places as thirsty. It was advertised on hoardings, in the air, in penny papers and Sunday papers, and always in Punch.   

En tiedä, oliko Linklaterin mielessä Cotton’s Beerille jokin todellinen esikuva, mutta oikeastikin Britannian olutteollisuuden keskittyminen oli jo 1920–30-luvuilla vauhdissa. Esimerkiksi Bass ja Whitbread tekivät tuolloin useita yrityskauppoja, joilla rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisiä olutimperiumeja. Niiden välisessä kilpailussa olikin kyse yhä enemmän jakelukanavasta eli pubien omistuksesta – isoimmilla panimoilla oli kullakin useita tuhansia pubeja – ja yhä vähemmän oluen erityislaatuisuudesta. Mainonnan lisääntyminen ja kaikenlainen muu modernisointi jatkui panimoalalla toki myös.

(Kuvassa The Pelican -pubi Chew Magnassa, joka epäilemättä ei liity mitenkään Poet’s Pubin The Pelicaniin. Kuvalähde: Sam Saunders, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Eletään 1950-luvun Irlannissa, jossa pubit eivät saa maaseudulla tarjoilla alkoholijuomia sunnuntaisin lounaan ja illan välillä, kello kahdesta kello kuuteen.

Laissa on poikkeus: matkustavaiset. Heille saa tarjoilla myös keskellä päivää. Ei sillä että saaren harvaan asutulla länsirannikolla liikkuisi massoittain kaukaa tulleita turisteja, mutta sääntö on, että jo viiden kilometrin päästä saapuvaa asiakasta pidetään matkalaisena. Hänen lasiinsa Guinnessiä virtaa vuolaasti hanasta kuin hanasta.

Séamus asuu kylässä, jossa on pubi. Seuraavaksi lähin pubi on kymmenen kilometrin päässä olevassa kylässä, ja välissä on kukkula. Eräänä sunnuntaina Séamus on syönyt lounaalla suolaista siankylkeä ja vahvasti pippuroitua kaalia. Viittä yli kaksi hän huomaa olevansa kuolettavan janoissaan. Olisipa kolpakollinen kylmää stoutia. Mutta pubin isäntä ei myy sitä sakon pelossa.

Vaihtoehtoja on kaksi: pyöräillä kymmenen kilometrin päässä olevaan lähikylään ja nauttia siellä matkalaiselle sallittua olutta, tai odottaa kello kuuteen ja mennä silloin iltaoluelle omassa kantapaikassa. Jos kilometrejä toiseen kylään olisi vaikka vain viisi, Séamusin valinta olisi helppo. Hän päättää kuitenkin lähteä polkemaan. Mäkinen tie vie mehut nopeasti ja jano kasvaa kasvamistaan.

Kukkulan laella – noin puolimatkassa – Séamus tapaa serkkunsa Dermotin. Dermot on myös syönyt suolaista kinkkua ja pippurista kaalia lounaalla, ja hänkin on lähtenyt janon tuskissaan polkemaan omasta kylästään Séamusin kantapaikkaan oluelle, vaikka ei ole juomari. Miehet tervehtivät ja jatkavat vastakkaisiin suuntiinsa.

Kenties kymmenillä kukkuloilla ympäri Irlannin maaseutua nähdään sunnuntai-iltapäivisin tällaisia ex tempore -matkalaisten kohtaamisia? Ja ne toiset, jotka eivät ole lähteneet pyöräretkelle vaan jääneet odottamaan kello kuutta, saattavat nukahtaa iltapäivän kuumuuteen ja herätä hätkähtäen vähän vaille kahdeksan. Silloin on taas pubin sulkemisaika, ja kaikki ryntäävät tiskille tilaamaan tuoppia, kahta, kolmeakin – vaikka eivät ole juomareita – jotta vähät aukiolotunnit eivät jäisi hyödyntämättä.

* * * * *

Heinrich Böllin matkakirja Irisches Tagebuch (Kai Kailan suomennoksena Päiväkirja vihreältä saarelta) ilmestyi saksaksi vuonna 1957. Vaikka suurin osa Eurooppaa oli vasta noussut sodan raunioista, Böllin kuvaus Irlantiin saapumisestaan muistuttaa vanhoja tarinoita, joissa ensimmäistä kertaa mennään teollistuneesta maailmasta kehitysmaihin. Kurkkuäänteitä, suuria lapsilaumoja, kaapuihin pukeutuneita uskonveljiä ja -sisaria, turistien valitusta liasta ja ruokapulasta.  

Vaikka Böllin pienissä tarinoissa näkyy myös valonpilkahduksia ja hyväntuulista irlantilaista suurpiirteisyyttä, kyseessä on vielä köyhä ja vanhoillinen maa, joka kantaa syviä arpiaan 1800-luvun nälänhädästä ja 1900-luvun poliittisista taisteluista. Varsinkin maaseudulla Böll näkee autioita kyliä ja perheitä, joiden lapsista useimmille ei Irlanti tule tarjoamaan elantoa ja tulevaisuutta.

Tällaisia ovat jäähyväiset Irlannin rautatieasemilla, keskellä nummea sijaitsevilla bussipysäkeillä, kyynelten sekoittuessa sadepisaroihin ja tuulen puhaltaessa Atlantilta, isoisä on hyvästelijöiden joukossa, hän tuntee Manhattanin katukuilut, New Yorkin sataman, hänellä on kolmekymmentä vuotta ollut “nyrkki niskassa”, hän työntää nopeasti pojalle vielä punnan setelin, pulipäiselle räkänokalle, jota itketään kuten Jaakob itki Joosefia, bussinkuljettaja töräyttää torveaan varovaisesti, hyvin hienotunteisesti, hän on vienyt asemalle satoja, ehkä tuhansia lapsia, joiden on nähnyt seudulla kasvavan, ja tietää, että juna ei odota ja että hyvästelyt tuntuvat vähemmän kipeiltä jälkeenpäin kuin edessä olevina. Huiskutuksia autiolle nummelle päin, pieni valkoinen talo, kyyneleet sekoittuvat nenästä valuvaan limaan, ohi kaupan, ohi kapakan, jossa isä iltaisin joi puolen litran tuopillisensa, ohi koulun, ohi kirkon – ristin merkki, myös bussinkuljettaja tekee sen – pysähdys, uusia kyyneliä, uusi ero. Myös Michael lähtee, samoin Sheila, kyyneliä, kyyneliä, irlantilaisia, puolalaisia, armenialaisia kyyneliä…

Matka bussilla ja junalla täältä Dubliniin kestää kahdeksan tuntia ja sen aikana kertyy vaunujen tungokseen lattialla pahvirasioiden, kupruilevien matkalaukkujen ja säkkien joukossa seisoskelevia tyttöjä, joilla on yhä rukousnauha kiedottuna käsiensä ympärille, ja poikia, joiden taskuissa kilahtelevat marmorikuulat – ja silti tämä kuorma on vain murto-osa yli neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä, jotka joka vuosi muuttavat pois Irlannista: työläisiä ja lääkäreitä, sairaanhoitajia, kotiapulaisia ja opettajia, irlantilaisia kyyneleitä, jotka sekoittuvat puolalaisiin ja italialaisiin Lontoossa, Manhattanilla, Clevelandissa, Liverpoolissa tai Sydneyssä… Rouva D:n yhdeksästä lapsesta täytyy siis varmasti viiden tai kuuden muuttaa maasta.

Irlannin pubikulttuurista olen lueskellut viime aikoina muutenkin. Maaseudun baareista, joissa tyhjenevän lännen peräkammarinpojat istuskelivat, kerrotaan muun muassa Kevin Martinin kirjassa Have ye no homes to go to?, joka on muutenkin mainio yleiskatsaus Vihreän saaren pubihistoriaan. Kevin C. Kearnsin kirjassa Dublin pub life and lore: an oral history ääneen pääsevät Dublinin pubien asiakkaat ja henkilökunnan edustajat useilta vuosikymmeniltä. Yksi rakkaista muistoista on oikeaoppinen (70-luvun alkuun saakka) stoutin laskeminen, johon kuuluu nuoren ja vanhemman oluen sekoittaminen eri hanoista samaan lasiin.

Bonusrastina voi suositella suomalaisen valokuvaajan Pentti Sammallahden kuvasalkkua Cathleen ní Houlihan, jonka hän kuvasi 1970-luvulla Irlannissa ja jonka kuvia voi selailla The National Gallery of Irelandin verkkosivuilla.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja

On tullut aika paketoida suomalaisten olutblogien uusin Sessio, eli yhteispostaus, jossa kaikki halukkaat blogit kirjoittavat annetusta aiheesta tiettynä ajankohtana. Tämä oli järjestyksessään kahdeksas sessio, aiheena Pubit ja muut olutravintolat ja isännöimässä siis minä, Olutkoira. Tiivistän ensin yhteen sen, mitä kollegoiden sessiokirjoituksista jäi itselleni käteen ja loppuun liitän linkkilistan.

Osallistujia oli hyvä joukko, seitsemän mukaan lukien koolle kutsuja. Aihe oli laaja ja siitä olisi voinut lähteä moneenkin suuntaan, joten oli mielenkiintoista, että suurin osa mukana olleista kirjoitti – jos vähän yleistän – ihannepubistaan, tai ainakin sellaisesta, joka on joskus tehnyt suuren vaikutuksen. Yhdestä tai useammasta. Näitä oli hienoa lukea, ja kannattaakin siis käydä tsekkaamassa kaikki tekstit kokonaisuudessaan!

Arde aloittaa haarukointinsa pohtimalla laajemmin suhdettaan hyviin baareihin mutta päätyy lopulta siihen yhteen, “The Baariin”, joka on hänen tapauksessaan Oulun Oluthuone Leskinen. Leskisen tapaiseen yhteisöön hän ei ole mielestään missään muualla törmännyt, ja se säilyi myös vuoden 2003 “kriisin” yli – silloin baari nimittäin muutti alkuperäisestä sijainnistaan Saaristonkadulta vinottain vastapäiseen kortteliin Rotuaarille. “Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta”, kiteyttää Helsingissä nykyään vaikuttava blogisti.

Loppasuilla on myös mielessään erityinen ja persoonallinen paikka, tällä kertaa ei keskikaupungin legenda vaan aito lähiökuppila Leppävaaran sillä ns. alkuperäisellä puolella eli radan pohjoispuolella. Tällä Harakanpesällä on (Leskisen tavoin) takanaan jo kohta kolmisenkymmentä vuotta historiaa, ja paikan vetotekijöihin kuuluvat Loppasuiden mukaan hyvän ruoan ja olutvalikoiman lisäksi pubivisat sekä maine espoolaisen scifi- ja fantasiaväen kokoustamispaikkana.

Humalablogi laajentaa katsantokantaa yhden pysähdyksen taktiikasta viiteen parhaaseen olutravintolaan ja nyt siis lähdetään myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Vaikka viisikko edustaa keskenään aika erilaisiakin baarilajeja – kellarien aarteita painottavasta Antwerpenin Kulminatorista aina sadan hanan newyorkilaiseen The Ginger Maniin – ainakin yksi asia yhdistää näitäkin viittä. Ne eivät ole nimittäin aivan viime vuoden tulokkaita eikä niissä ole liikaa puhtaan vaaleaa, patinoitumatonta puupintaa. Myös kirjoittajan oma suhde jokaiseen paikkaan taitaa olla jo useamman vuoden perua.

Tuopin ääressä visioi puolestaan baarin, joka…

sisältäisi aivan absurdin, juoppohulluuskohtausta kärsivän sisustussuunnittelijan näkemyksen kappaleesta ”raunioilta rakkautta”. Sielä olisi terassia, vesipiippuja, baaritiskejä, tinkimätöntä asennetta, sopiva valikoima cocktaileja, päätön, jumittava soundtrack, säkkituoleja, riippumattoja ja vissii sitä bisseäkin. Takapihalla voisi olla foodtruckien muodostama tori…

ja todistaa sitten, että sellainen ihme on itse asiassa olemassa, nimittäin Budapestissa, Szimpla Kert.

Tuopillinen ponkaisee eri linjoille ja kuvaa nimeltä mainittujen ihanteellisten baarien sijaan sitä, millainen ylipäänsä on mieleen jäävä baari. “Hyvä baari on lämmin sopukka, jonne mennään maailmaa pakoon ja turvaan, piiloon. Sen tulisi olla kutsuva paikka, jonne voi tulla kuin kotiin ja josta poistuminen vaatii itsensä voittamista.” Hyvän baarin sielu ja omaperäinen tunnelma on laajaa olutvalikoimaa tärkeämpi, ja henkilökunnalla on tärkeä osansa fiiliksen luomisessa. Esimerkkejä täydellisestä tai lähes täydellisestä baarista Tuopillinen ei siis suostu nimeämään, ja siitähän tässä sessiotehtävässä oli toki oikeus pidättäytyäkin.

Helppoa juotavaa -blogissa otetaan vauhtia blogistin omasta suosikkipubityylistä, jota hän kutsuu “rähjäiseksi kuppilaksi”. Samaan hengenvetoon todetaan kuitenkin, että Jyväskylän Vihreä Haltijatar on kirjoittajalle läheisin ja alkuperäisin esimerkki tästä tyylilajista. “Oleellisena tunnelmaa lisäävänä seikkana on myös se ettei ulkoasuun ole ihan liikaa jaksettu kiinnittää huomiota. Pöytiä kuuluu olla vähintään kolmea erilaista, samoin tuoleja. Mielellään myös valaisimia. Jotenkin se kaikki kotikutoisuus viehättää. Tuntuu siltä että fokus on oikeissa asioissa.” Hyvä olutvalikoima on Vihreässä Haltijattaressa keskeinen juttu, mutta niin tässä kuin muissa sessioteksteissä valikoima ei kuitenkaan ole se jokin, mystinen elementti, jota ilman baarista ei jaksaisi ehkä hehkutusta kirjoittaa.

Ja lopuksi oma kirjoitukseni, eli Olutkoiran kontribuutio baariaiheesta keskittyi baarissa olemiseen, tarkemmin ottaen tiskin ääressä istuskeluun ja sen hyviin puoliin. Jollakin tavalla itsekin hain baarin olemusta nimenomaan paikkana, jolla on tietty tunnelma ja jossa on ihmisiä (mutta jossa paradoksaalisesti voi silti olla halutessaan niin kuin muita ei oikeastaan olisikaan). En sano, etteikö hanojen tai jääkaapin sisällöllä tai seinien väreillä ja koristeilla olisi väliä, mutta baariuden ydin tosiaan tuntuu silti syntyvän enemmän kuin osiensa summana.sdr

Kiitoksia kaikille osallistujille ja tässä vielä linkkilistana sessioon osallistuneet kirjoitukset.

Arde arvioi: The Baari

Loppasuut: Pubit ja muut olutravintolat

Humalablogi: Maailman viisi parasta olutravintolaa

Tuopin ääressä: Szimpla Kert

Tuopillinen: Baari

Helppoa juotavaa: Rähjäiset kuppilat

Olutkoira: Baaritiskillä on hyvä olla

Olutblogisessio #8:n lähtölaukaus

Suomalaisten olutblogien yhteispostausten sarja Sessio polkaistiin alun perin käyntiin viime vuoden syksyllä. Aiheet ovat olleet välillä tiukemmin rajattuja, välillä väljemmin. Ajattelin avata tämän syyskauden vaihteeksi varsin laaja-alaisella aihevalinnalla.

Pubit ja muut olutravintolat

Nyt saisi kirjoittaa anniskelulaitoksista. Baari, kapakka, oluthuone, -tupa, -ravintola, kievari tai krouvi voi olla Suomessa. Ehkä se on ”paikallinen” omalla lähikadulla. Se voi olla lontoolainen tai dublinilainen pubi, belgialainen tai hollantilainen biercafé, tšekkiläinen hospoda tai jotain muuta millä tahansa mantereella. Mikä paikka on tehnyt vaikutuksen?

Kirjoita yhdestä suosikkibaarista tai miksei inhokkipaikastakin. Tai vertaile eri paikkoja: esimerkiksi mitkä piirteet yleensä tekevät baarista omaan makuusi erityisen sopivan tai sopimattoman. Mahdollisimman laaja olutvalikoima vai suppea mutta huolella valittu? Tai kerro baarien tai baarikulttuurin muutoksesta, taikka siitä mihin suuntaan haluaisit sen muuttuvan. Craft-baareista tai perinteisemmistä oluthuoneista. Terasseista, kellareista, bierhalleista, mikropubeista, taproomeista, saluunoista tai ravintolalaivoista. Todellisista paikoista tai paikoista, joiden toivoisit olevan olemassa.

Voit myös kirjoittaa olutravintoloista, jotka tarjoavat ruokaa, tai sitten vain baarisnackseja tai pelkkiä virvokkeita. Ainoastaan yhden rajauksen ajattelin tehdä aiheeseen, eli että tekstien pääpointti ei olisi ruoan ja oluen yhdistämisessä, koska siitä kyllä riittäisi aiheeksi vähintään yhden session isännälle tai emännälle tulevaisuudessa.

Peveril-of-the-peak_Adam-Bruderer_Flickr_CC-BY-2-0

Kuva: Adam Brederer, Flickr.com, CC BY 2.0.

Aikataulu

Aikataulu voisi toimia kuten edellisilläkin kerroilla, eli kirjoittamiseen on aikaa reilut kolme viikkoa. Julkaise juttusi blogiisi suunnilleen viikonlopun 21.–23.9. aikana. Tiedota siitä tämän blogin kommenttikentässä tai esimerkiksi Olutkoiran facebookissa tai twitterissä.

Syyskuun viimeisellä viikolla seuraavaa sessiota isännöivä blogi ehtii julistaa vielä uuden aiheen, ja vedän itse tähän seitsemänteen sessioon osallistuvat kirjoitukset yhteen saman viikon loppupuolella

Sessio #2: Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti

Järjestyksessään toisen Sessio-yhteispostauksen kutsui koolle Olutkellarin J-P Jylhä ja aiheeksi oli valikoitunut ”Olut ja penkkiurheilu”. Session idea on, että kaikki halukkaat olutblogit voivat kirjoittaa annetusta aiheesta kukin omasta näkökulmastaan, ja koollekutsuja kerää sitten osallistujien postaukset yhdeksi koonniksi.

Urheilu ei ole itselleni aivan läheisimpiä asioita sen enempää penkillä kuin muullakaan alustalla harrastettuna. En siis harrasta tai seuraa aktiivisesti urheilulajeja, mutta ei tämä täysin tarkoita, ettei aihe kiinnostaisi. Läheltä omia mielenkiinnon kohteitani liippaa varsinkin urheilun osuus olutkulttuurissa (näin päin pikemminkin kuin oluen osuus urheilukulttuurissa).

Suunnitelmissani oli ollut blogata jotain tästä näkökulmasta jo ennen Olutkellarin julistamaa yhteissessiota. Tässä tulee nyt sekin hoidettua; ehkä vähän aiheen ohikin mennään, ja katsotaan oluen, pubien ja urheilun yhteyksiä laajemmin.

Kukkotappeluista jalkapallokatsomoihin

msbOsallistun nyt siis Sessioon kirjaesittelyn muodossa ja kirjana on Tony Collinsin ja Wray Vamplewn Mud, Sweat and Beers: A Cultural History of Sport and Alcohol. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta itse olen ostanut sen viimeisen parin vuoden sisään. Kiteyttäen kirjoittajien tavoittena on kartoittaa urheilun ja erilaisten juomien välisiä yhteyksiä urheilukentillä, pubeissa ja muissa anniskelulaitoksissa, yritysyhteistyössä ja urheilijoiden elämässä. Painopiste on brittiläisessä historiassa. Ainakin mutupohjalta voisikin veikata brittikulttuurista löytyvän enemmän ainesta tällaisiin analyyseihin kuin monista muista maista.

Monet nykyiset tavat harrastaa ja seurata urheilulajeja ovat aika nuoria. Vaikka joillakin lajeilla on esikuvia antiikissa asti, tai kenties muilla maailmankolkilla, urheilu sekoittui vielä pari-kolmesataa vuotta sitten tyypillisesti kaikenlaiseen markkinoilla tai majatalojen takapihoilla järjestettyyn viihteeseen ja eläintappeluihin.

Markkinoihin ja festivaaleihin liittyi juhlan tuntua, joka oli harvinaista herkkua etenkin maaseudun työväelle ja katkaisi arkisen puurtamisen rytmin. Laukkakilpailuissa, joita vasta paljon myöhemmin alettiin järjestää suljetuilla, katetuilla laukkaradoilla, oli aina olutkojuja, jotka pitivät katsojat pitkin päivää mukavassa pöhnässä. Myös kettujahtiin ja muihin metsästystapahtumiin juominen kuului olennaisena osana. Metsästäjillä oli taskumattinsa ja tarjoilua oli myös yleisölle.

bearbaiting_henry-alken

Bear Baiting. (Henry Alken)

Keilailu, renkaanheitto, nyrkkeily, paini, jopa tennis ja krikettikin olivat lajeja, joita majatalojen isäntien oli helppo pistää pystyyn omilla maillaan samalla kun juomatarjoilut pelasivat. Talon puolesta järjestettiin myös vedonlyöntiä ottelujen tuloksista, mistä majatalo sai huomattavaa lisätuloa juomamyynnin kylkeen. Kukko- ja koiratappelut, sekä erilaisten petoeläinten kuten karhujen ja mäyrien härnääminen, olivat nekin juomisen yhteydessä suosittua viihdettä.

Pubien nimissä näkyy yhä nykyään jäänteitä näistä moninaisista urheilulajeista ja viihdemuodoista. The Fox and Hounds viittaa tietenkin kettujahtiin, The Greyhound vinttikoira-ajoihin ja The Horse and Jockey laukkakisaan. The Cock Inn on saattanut olla menneisyydessään kukkotappelujen pitopaikka, ja The Dog and Duck -nimen taustalla on sorsajahdin muoto, jossa sorsan siivet sidotaan ja lintukoira sukeltaa saalistamaan sen lammesta. Lisäksi esimerkiksi Courage-panimon logo kukkoineen kertoo osaltaan kukkotappelujen ja oluenmyynnin pitkästä yhteisestä historiasta.

Verisimpiä eläintappelulajeja alettiin 1800-luvun puoleenväliin mennessä kieltää, jolloin kukkotappelun sijaan suosiotaan kasvatti rottajahti, jossa jälleen kerran hyödynnettiin koirien metsästysvaistoa. Paljain käsin nyrkkeilyn (prizefighting) kulta-aika pubeissa osui sekin 1800-luvun puolenvälin ympärille. Vuosisadan loppupuolella paljasnyrkkeily oli jo menettänyt arvostustaan ja laji alkoi kehittyä kohti nykyistä muotoaan.

courage_rawdonfox_flickr-cc-by-2-0Teollistuvassa yhteiskunnassa pubista oli tullut työväenluokan (tai varsinkin sen miespuolisten jäsenten) “keidas”, paikka, jossa esivalta, työnantajat ja kodin ahtaus eivät rasittaneet. Se ei kuitenkaan ollut enää ainoa kodin ulkopuolinen paikka, jossa oli tarjolla viihdettä massoille. Esimerkiksi music hall -esitykset olivat hyvin suosittuja 1800-luvun lopulla, ja elokuvat seurasivat perässä muutama vuosikymmen myöhemmin. Vapaa-aikaa saattoi viettää jo maailmansotien välisenä aikana monellakin tavalla, palstaviljelystä kunnallisiin kirjastoihin.

Lisäksi vakiintuneilla urheilulajeilla kuten kriketillä tai keilailuilla, oli yhä useammin omat suorituspaikkansa pubin tai majatalon ulkopuolella. Tähän ajanjaksoon osuu tietenkin myös jalkapallon nousu työväen huvina.

Kohti kotona juomisen aikakautta

Pubien ja panimojen määrät, samoin kuin oluen kokonaiskulutus, vähenivät tuntuvasti maailmansotien välisenä aikana. Syitä pubissa juomisen vähenemiseen oli monia, osa poliittisia ja lainsäädännöllisiä, mutta osittain kyse oli siitäkin, että työväen lisääntynyt asumismukavuus houkutti yhä useampia viettämään iltaa kotona pubin sijaan.

Urheilua saattoi seurata radiosta ja myöhemmin televisiosta. Tämä ei tarkoita, etteivät pubit olisi jo ennen joukkotiedotuksen aikakautta tehneet kaikkensa, että yleisö pysyi ottelun tapahtumien perässä. Eräs 1890-luvun ravintola sai kymmenen minuutin välein sähkeitse päivityksiä jalkapallopelin käänteistä. Kun urheilua alettiin sitten seurata kotisohvalta käsin, oluttakin ostettiin kotona juotavaksi. Jo vuonna 1939 kolmannes kaikesta oluenkulutuksesta oli pullomyyntiä.

Monien urheilulajien siteet pubissa käymiseen säilyvät silti vahvoina. Silloinkin, kun pubissa ei pelattu tai seurattu mitään ottelua, urheilu oli jatkuvasti puheena. Yhteiskuntatieteellisen Mass-Observation-laitoksen havainnoitsijat totesivat 1930–40-luvuilla, että lähes 40 prosenttia kaikista lontoolaispubeissa käydyistä keskusteluista koski urheilua, Pohjois-Englannissa yllättäen hieman vähemmän. Samoin todennettiin, että jalkapallo oli selkeä pääpuheenaihe ainakin kauden ollessa kuumimmillaan.

Jalkapallon ja pubin välillä oli usein paitsi henkinen myös taloudellinen yhteys. Jalkapalloseurojen alkuaikoina pubien omistajat olivat tärkeitä seurojen rahoittajia, ja myöhempinä vuosikymmeninä juomayhtiöiden sponsorointi niin tälle kuin muillekin lajeille on toki tunnettua. 1800-luvun viimeisinä vuosina oli myös alettu nähdä jalkapalloilijoita pubien tiskin takana myymässä olutta. Tunnettujen pelaajien avulla houkuteltiin laumoittain asiakkaita pubeihin. Juomateollisuus ja pubien omistajat olivat haistaneet tilaisuuden hyötyä lajin kasvavan suosion kustannuksella.

Kun pubit eivät enää olleet pääasiallisia urheilukilpailujen järjestämispaikkoja, oli tietysti käytännöllistä, jos pubi sitten sijaitsi esimerkiksi jalkapallostadionin lähistöllä. Ne käytännöt, millä tavoin juomia on ollut tarjolla itse areenalla, ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Sen sijaan pubikäynnit ennen ja jälkeen ottelun ovat kiinteä ja nyt jo lähes ikiaikainen osa kulttuuria. Ruuhkat ovat kovia, ja eräs pubi Aston Villan stadionin lähistöllä esimerkiksi myi aikoinaan vain miedompaa olutta näinä aikoina, sillä omistaja laski, ettei parempia laatuja olisi muuten riittänyt muille päiville.

Pubit ovat myös monin paikoin säilyttäneet pitkään roolinsa pikkulajien paikallisten harrastajayhdistysten kokoontumispaikkoina, olipa kyse keilailusta, dartsista tai kalastuksesta. Pubien ja ravintoloiden sisällä harrastettavista peleistä pintansa ovat pitäneet ainakin biljardi ja darts. Jälkimmäisestä tuli maailmansotien välisinä vuosina suosituin brittiläinen pubilaji. Dartsilla oli merkittävä osa myös pubien asiakaskunnan vähittäisessä muutoksessa täysin miehisestä valtakunnasta tasa-arvoisemmaksi paikaksi. Naisten darts-porukat alkoivat kokoontua pubeissa sotien jälkeen. Nämä pioneerit olivat vielä pitkään harvinaisia poikkeuksia miesvaltaisessa asiakaskunnassa, mutta uusi lehti oli jälleen kääntynyt niin pubien kuin pubiurheilun maailmassa.

Lähde: Collins, Tony & Vamplew, Wray. Mud, sweat and beers. A cultural history of sport and alcohol.