Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 9. luukku.

Viime kuussa 90-vuotisjuhlansa kynnyksellä kuollut Luc Van Honsebrouck muistelee seuraavassa nimikkopanimonsa vaiheita Belgian olutkentän murrosvaiheessa. Ote on vuonna 2003 ilmestyneestä elämäkerrasta Vijftig jaar brouwer:

Vuonna 1980 olimme alkaneet panimolla aavistella, että oluenjuojia kiinnostavat yhä enemmän hyvät, vahvat, vaaleat oluet. Oluenpanijamme Jozef Maes oli jo alkanut kehitellä sellaista, ja luulen, että olimme ensimmäinen panimo Länsi- tai Itä-Flanderissa, joka toi tämäntyyppisen oluen markkinoille. Brigand oli punertavanvaalea, 9-prosenttinen, täyteläinen ja runsaasti humaloitu olut, joka sopi hyvin sen ajan makuun.

Panimon kotipaikkakunnan Ingelmunsterin asukkaita kutsuttiin Ranskassa brigandeiksi eli ryöväreiksi vuoden 1798 talonpoikaissodassa, jossa flaamit nousivat ranskalaista valloittajaa vastaan. Tästä Van Honsebrouck sai paikallisväriä olutuutuudelleen, jonka markkinoimiseksi pystytettiin panimon pihalle yli kaksimetrinen rosvopatsas ja alettiin jopa järjestää vuotuisia Brigandscarnavaleja.

Olutta myytiin 75 cl samppanjapulloissa, jotka oli suljettu aidolla korkilla, mikä oli tuolloin tullut suosituksi erikoisoluissa. Tosin Van Honsebrouckin ideaa suojata korkkia sinisellä tinapaperilla ei pidetty piireissä “olutpulloon sopivana”, vaikka ylellinen ulkoasu oli juuri se, millä hän halusi tuotetta markkinoida. Sitä juotiinkin hienoissa ravintoloissa ja panimon sponsoroiman Club Brugge -jalkapalloseuran edustustiloissa. Jopa prinssi Albertille panimon isäntä onnistui kerran juottamaan sitä “samppanjana”, kun arvovieras oli erehtynyt kieltäytymään olutmaljasta.

Brigandia kuitenkin ostettiin myös kotona juotavaksi – Belgiassa kuten muuallakin oluenkulutus siirtyi yhä enemmän ravintoloista ja baareista pois. Vahva tuote meni hyvin kaupaksi ja jotkut nauttivat siitä liikaakin. Van Honsebrouckin mukaan vaimot saivat joskus sanoa miehilleen: “Annapa roisto-oluen olla, olit eilen jo ihan tarpeeksi roisto.”

Tästä ei seurannut, että panimon seuraava iso uutuuslanseeraus olisi ollut miedompi olut – päinvastoin. 80-luvun lopulla Luc Van Honsebrouck oli maistellut naapurikylän Westvleterenin luostarioluita, ja uusi markkinarako löytyisi hänen mielestään luostarin vahvinta, 12° olutta vastaavalle tuotteelle.

Munkkien 6° olut oli tavallista. 8° olut oli maukasta. 12° olut oli väljää kuin kahvi, melkein hiilihapotonta, mutta hyvää, taivaallisen hyvää. Jos halusit ostaa kopan kuutosta, odotit tunnin. Kahdeksikkoa piti odottaa kaksi tuntia. Korillinen kahtatoista edellytti neljän tunnin jonotusta, ja sen jälkeen sait sen, jos olutta oli jäljellä. Meidän panimomme tekisi sellaista olutta, jota asiakkaat luostarista olivat halunneet mutta eivät olleet saaneet.

Siispä haeskelemaan reseptiä. Avukseen Van Honsebrouck sai Westvleterenin entisen panimotyöntekijän, joka oli joutunut munkkien epäsuosioon ja saanut potkut. Tämä paljasti luostarin reseptiikan salat maalliselle paikallispanimolle. Van Honsebrouck oli tyytyväinen koekeitoksiin mutta antoi lopputulokseen muodostua enemmän hiilihappoa, koska ei uskonut omien asiakkaidensa arvostavan aivan kuplatonta olutta.

Kehittely alkoi vuonna 1989 ja tuote tuli markkinoille seuraavana vuonna. Van Honsebrouck antoi oluen nimeksi Kasteelbier, koska hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ostanut Ingelmunsterin linnan (kasteel) kotipaikkakunnaltaan. Tumma Kasteelbier sai vaalean sisaruksen vuonna 1996, ja siitä on tullut sittemmin panimon lippulaivabrändi.

Tällaiset pohdinnat, joissa vakiintuneet belgialaiset pienpanijat haeskelevat silmä kovana uusia markkinarakoja, lyövät säröä Michael Jacksonin ja muiden maalailemaan kuvaan pastoraalisesta Belgiasta, suurten olutperinteiden maasta. Ulkoapäin Belgia oli helppo nähdä monoliittinä, jolla oli vakiintunut tyylipalettinsa: yhtäällä luostarioluet ja belle époque -panimoiden erikoisuudet kuten Duvel, toisaalla kansanoluiden ohenevat jäänteet lambic, saison, oud bruin ja witbier.

Todellisuus oli – kuten tässä blogissa ennenkin olen sanonut – monipuolisempi ja siihen liittyi myös vanhojen panimoiden taholta melko ahkeraa kehittämistä ja trendien haistelua. Esimerkiksi Van Honsebrouck osasi kyllä lähteä mukaan muotivirtauksiin. Jo 70-luvulla hän oli ryhtynyt panemaan lambicia ja gueuzeä kaukana näiden kotiseuduilta, kun oli huomannut makeutetun pullo-gueuzen saaneen suosiota Belgian rannikolla.

Brigandin innoittajana toimi luultavasti ennen kaikkea Duvel, jota alkoi 70-luvun lopulla saada jo eri puolilta Belgiaa. Kiinnostus paikallispanimoiden luonteikkaisiin erikoisuuksiin oli herännyt, ja nuori polvi metsästi niitä muutamista ensimmäisistä oluthuoneista ja -kaupoista. Duvelin vanavedessä moni panimo teki pirullisilla hahmoilla markkinoitavia oluita kuten Satan, Judas ja Lucifer.

Kasteelbieristä ei ole koskaan muodostunut aivan yhtä arvostettua olutta kuin esikuvastaan Westvleterenistä. Ainakin nykyään sen ylenpalttinen makeus on varmasti joillekin liikaa. Kun vanhoja asiantuntija-arvioita vertaa tuoreempiin, vaikuttaa, että olut on kenties alkuaikoina ollut vähemmän siirappinen. Panimon taloudelle Kasteel on kuitenkin tehnyt varmasti juuri niin hyvää kuin haluttiinkin: se on yksi näkyvimpiä belgialaisia pienpanimo-oluita, ja vientikin tuntuu vetävän.

(Lähde: Luc Van Honsebrouck, Vijftig jaar brouwer: mijn verhaal. Kuva: Flickr.com, Smabs Sputzer, CC BY 2.0.)

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.

Sinebrychoffin lounastilaisuus ja 200. juhlavuoden saavutukset

Kaupunkimme oluthistorian jättiläinen kutsui 200-vuotisjuhlallisuuksiinsa liittyvälle lounaalle viime torstaina joukon juoma- ja ruokatoimittajia sekä samoihin aiheisiin keskittyviä bloggareita. Kekkerit järjestettiin Pastorissa, Erottajalla sijaitsevassa ravintolassa, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Kyseessä oli ohjelmaltaan ja tarjoiluiltaan yksi perinpohjaisimpia tilaisuuksia, joihin olen oluen kautta päätynyt ainakaan pitkään aikaan. Hyvä niin – mielenkiintoista juttua riitti.

Lounastilaisuuden ideana oli esitellä panimon juhlavuoden tekemisiä. Minut houkutteli paikalle ennen kaikkea Intohimona olut -historiikki, johon toimittaja Jussi Rokka oli kaivellut tietoja Sinebrychoffin panimomestareista ja heidän vaiheistaan, aina 1800-luvun alkupuolelta asti. Muita aterian lomassa esiteltyjä juttuja olivat 1819-juhlaolut sekä Sinebrychoffin tämänvuotinen jouluolut Itämeren suojelu -yhteyksineen.

Miehet panimon kattiloilla

Rokka kertoi kolunneensa erityisesti Sinebrychoffin arkistoa sekä Helsingin henkikirjoja ja kirkonkirjoja selvitellessään panimomestarien tarinoita. Kiinnostavaa tietoa oli löytynyt myös tälle hankkeelle rajatun aiheen ulkopuolelta. Ei Sinebrychoffin tarinaa ole taidettu koskaan muutenkaan koota laajamittaiseksi historiateokseksi, joka kattaisi kaikki relevantit aihealueet. Toki paljon hyvää ja asiantuntevaa tekstiä panimosta ja sen omistajaperheestä on jo tuotettu aiempina juhlavuosina ja muissa yhteyksissä, joten mikään kartoittamaton alue Sinebrychoff-historia ei myöskään ole.

1800-luvulla oli tavallista, että suomalaiset panimot hankkivat itselleen panimomestareita Saksasta. Heitä tuli sekä pohjoisilta saksalaisalueilta että etelän Baijerista. Erityisesti vuosisadan jälkipuoliskolla yleistyneen baijerilaisen panimoprosessin osaajia ei Pohjolan kantaväestöstä alkuun löytynyt. 1930-luvulla Sinebrychoff sai ensimmäiset kansallisuudeltaan suomalaiset panimomestarinsa. Ilmeisesti 1970-luvun alkupuolella taloon tullut Kimmo Jääskeläinen on joukon ensimmäinen äidinkieleltään suomenkielinen.

Panimomestariteema linkittyi historian kautta sulavasti toiseen päivän aiheista, 200-vuotisjuhlaolueen. Tästä 1819-oluesta kirjoitinkin jo pari viikkoa sitten. Juhlaoluessa oli siis mukana panimon lagerhiivan lisäksi Oittaalta tammen kaarnasta löytynyttä villihiivaa, jonka kautta olut ikään kuin viittasi Sinebrychoffin alkuaikoihin ja varastoinnissa käytettyihin tammitynnyreihin. Panimomestari Tapio Kangas-Heiska totesi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Sinebrychoffin olueen on tietoisesti lisätty villinä kasvanutta hiivakantaa – ne ovat perinteisesti teollisissa panimoissa olleet panimomestarin pahoja vihollisia. Tämän oluen käyminen ei Kangas-Heiskan mukaan ollut sinänsä villiä tai spontaania, vaan pikemminkin kontrolloitua.sff2

Kolmas lounaan alustusten aiheista liikkui eniten panimon nykyajassa. Aihe oli itämeriystävällinen KOFF Jouluolut, josta ehkä myöhemmässä postauksessa vielä lisää. Mallasohran viljelijä Antti Finskas Iitistä kertoi ensin ohran viljelystä tilallaan ja tämän vuoden ”poutaohrasta”. Paikalla olivat myös Viking Malt -mallastamon sekä Baltic Sea Action Groupin (BSAG) edustajat, joten esityksissä kuultiin paitsi ohran matkasta mallastamon kautta panimolle, myös BSAG:n suorittamista analyyseistä, joilla maatilan meriystävällisyyttä on todennettu.

Tässä mielessä suurpanimo operoi erilaisessa maailmassa kuin pienet käsityöpanimot, joille raaka-aineiden hankinta tarkoittaa helpoimmillaan napin painalluksia nettikaupoissa. Sinebrychoffin panimomestari muun muassa istuu Panimolaboratorion Ohrakomiteassa, joka hyväksyy mallasohralajikkeet kotimaan tuotantoa varten. Prosessi pellolta pulloon konkretisoituu näin esitettynä myös yksittäisessä oluessa kuten Iitin pelloilla viljellyssä Jouluoluessa, ja toki myös sen markkinoinnissa.

sffpuhujia2

Mallasohran viljelijä Antti Finskas (vas.), toimittaja Jussi Rokka ja panimomestari Tapio Kangas-Heiska.

Miehet ravintolan kattiloilla

Lounas tarjoiltiin Ravintola Pastorissa, jossa en ollut ennen käynyt. Richard Sloan ja Jouni Toivanen tulivat keittiöstä kertomaan annoksista ja niiden yhteydestä 1819-olueen ja Jouluolueen. Alla olevista kuvista näkyy aterian osia, alkupaloista ainakin käpytötterössä oli oluella maustettua lohta, ja veripaltun veri sekä marinoitu ihra taas olivat peräisin maltaisilla eväillä ruokitusta possusta. Speltti-sieniannoksen jälkeen vuoroon tullut sampi oli Varkaudessa kasvatettua, ja jälkiruoan jäädykkeessä puolestaan oli mausteena tammea kuten 1819-oluessakin. Sloanilla ja Toivasella on suunnitelmissa avata tammikuussa Lucy in the Sky -niminen ravintola Espoon Keilaniemeen, entisen Nesteen tornin kattokerrokseen. Lounasyleisössä ainakin vanhempi porukka ymmärsi, mitä rakennusta Sloan tarkoitti, kun hän englanninkielisessä esittelyssään kutsui sitä “Raaden hampaaksi”.sff1sff4

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Aschan

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Hauki-yhd

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Suomalaisten pienpanimoiden flagship-oluet ovat monimuotoinen joukko

Toiset käyttävät lauantaiaamunsa sängyssä lehteä lueskellen, höyryävää kahvikupposta siemaillen ja aamiaisherkkuja napostellen. Toiset värjöttelevät mieluummin tuntikausia panimoiden parkkipaikoilla varmistaakseen, että pääsevät ensimmäisten joukossa sisään ja saavat mukaansa muutaman pullon uutuusolutta, jota on tuotettu vain pieni erä.

Näin on ainakin Amerikassa: jonotuskulttuuri on iskenyt kyntensä käsityöolueen. Eikä kyse ole enää edes siitä, että joka lauantai pitäisi juosta panimolle kyttäämään viikon uutuuden ulostuloa. Kuumimmat panimot ovat julkistaneet keskimäärin kaksi ja puoli olutta viikossa, siis jotain 120 ja 140 väliltä koko vuoden 2018 aikana. Usein puhutaan varmasti olemassa olevien oluiden versioinneista, mutta kauas on silti tultu ajasta, jolloin oluentekijät hioivat vuodesta toiseen yhtä tai kahta laatutuotettaan.

Kaikkien panimoiden ei tarvitse toki lähteä mukaan moiseen hullunmyllyyn. Kiihkeimmät uutuustehtailijat edustavat ehkä kuitenkin pienpanimoiden erikoistunutta, kapeaa etujoukkoa. Useimmat näyttävät pärjäävän enemmän tai vähemmän vakiintuneella perusvalikoimalla ja ajoittaisilla uutuuksilla.

Helmikuu onkin nyt pyhitetty Atlantin takana ”lippulaivaoluille” eli vakiovalikoiman tukipaaluille. Tämän voi nähdä kommenttina jatkuvalle olutuutuuksien metsästykselle. Flagship February -kampanja haluaa juhlistaa pienpanimoiden pitkäaikaisia suosikkituotteita – niitä joiden varaan panimot ovat maineensa, fanikuntansa ja taloutensa alun perin rakentaneet. Kampanjan tunnuslause vihjaa, että koko pienpanimoliikkeen taival on näiden oluiden viitoittama: celebrating the beers that got us here.

Flagship-oluet ovat siis tiheään vaihtuvien novelty- tai kokeiluoluiden kunniakas vastakohta. Monet panimot tarvitsevat varmasti molempia elääkseen ja ovatkin vuosien mittaan laajentaneet alkuperäistä valikoimaansa. Erikoisilla uutuuksilla pidetään hardcore-fanien mielenkiintoa yllä, kun taas vakiotuotteilla houkutellaan ehkä sellaisiakin uusia asiakkaita, joille craft beerin kokeellisimmat muodot ovat turhan outoja.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että lippulaivatuotteet ovat vanhemmissa pienpanimoissa vaaleita lagereita ja uudemmissa ipoja – ainakin vähän kärjistäen. Joskus näin voi ollakin. Ajatellaan vaikka Brooklyn Lageria tai kymmenen vuotta nuoremman Foundersin All Day IPAa. Toisaalta on panimoita, jotka ovat huomanneetkin flagshipinsä olevan vaikka portteria (kuten Deschutes) tai Hefeweizenia (Widmer Brothers). Monet lippulaivat edustavat kenties tavallisimpia oluttyylejä, mutta mikä tahansa tyyli on sinänsä mahdollinen.flagships

Pilsneristä vahvaan stoutiin ja savuolueen

Suomessakin panimoilla on paineita tuottaa tiuhaan tahtiin uutuuksia, vaikka hoppu ei varmasti ole yhtä kova kuin Amerikassa. Mitä vakiovalikoimalle siis kuuluu? Kysyin joiltakin vakiintuneemmilta suomalaisilta pienpanimoilta, minkä he kokevat flagship-oluekseen. Valintaa sai myös perustella.

Oli hauskaa nähdä, että nämä vakiovalikoiman kruunuiksi nostetut oluet olivat myös Suomessa tyylillisesti varsin moninaisia. Oli miedompaa vehnäolutta ja pilsiä, ja vahvemmalla puolella monenlaista mustaa ja tukevasti humaloitua.

Osa panimoiden mainitsemista oluista oli tuotevalikoiman vanhimpia, niitä, joiden kanssa markkinoille oli alun alkaen tultu. Esimerkiksi Bryggeri Helsingin Pils oli panimonsa ensimmäinen olut, samoin Mathildedalin vehnäolut Mathilda. Maku Brewingin IPA lanseerattiin myös heti panimon aloittaessa, samalla parin muun oluen kanssa.

Bryggerin Olli Majanen kertoo, että Sofiankadulla luotetaan pilsiin ja sen saksalaisiin laatuhumaliin ”kuin peruskallioon”, vaikka panimo tekee jatkuvasti kokeiluja myös erikoisemmilla tyyleillä ja raaka-aineilla. Pilsin esikuvat haettiin entisen panimomestarin Mathias Hüffnerin kanssa Bambergista, ja olut on Bryggerin hanassa aina suodattamattomana versiona.

Mathildedalin Tuomo Holm luottaa samaan tapaan kepeän hedelmäiseen vehnäolueensa (4,5 % kuten Bryggeri Pilsillä), joka on ehkä tyyliltään saksalainen mutta vivahtaa kenties appelsiininkuoren käytön suhteen hieman Belgian suuntaankin. Kylän ja kyläpanimon nimikko-olut on Tuomon mukaan luonteva valinta keulakuvaksi.

Mathildassa resepti on yhä sama kuin heti alussa. Näin kertoo Makun Jussi Tamminen olevan myös heidän IPAssaan. Jälkimmäisestä oluesta on tosin vuosien varrella tehty gluteeniton, joten menetelmään on siltä osin kajottu. Bryggerin Pilsissä hiiva- ja humalaprofiileja on puolestaan originaaliversiosta aavistuksen viilailtu.

Joillakin panimoilla flagshipiksi kohoaa esikoisoluen sijaan myöhemmin kehitetty tuote, joka on ominut ison roolin joko fanisuosion ansiosta tai koska panimo on muuten vain ollut vaikuttunut luomuksestaan. Koskipanimon Sam Viitaniemi ja Beer Hunter’sin Mika Tuhkanen lyövät ykskantaan pöytään vahvemman sarjan oluet, joiden syntyvuosina kumpikin ravintolapanimo oli ollut jo pitemmän aikaa toiminnassa. Nämä ovat Plevnan Siperia Tampereella ja Mufloni CCCCC IPA Porissa.

Kumpaakin voisi ehkä pitää jonkinlaisina virstanpylväinä amerikkalaistyylisen käsityöoluen matkalla Suomeen. Ennakkoluulottomasti jenkkihumaloitu Siperia-stout oli Samin mukaan alkuaikoina ”harrastajien mieleen”, mutta siitä on tullut yhä enemmän koko kansan olut – varmasti makutottumustenkin hiljalleen muututtua. CCCCC IPA puolestaan oli ensimmäisiä kotimaisia oluita, joissa Amerikan länsirannikon c:llä alkavien humalalajikkeiden palettia esiteltiin näin isoin elkein. Trooppinen mango tuoksuu oluessa näiden humalien myötä yhä nytkin.

Identiteetin arvoa ja myyntilukuja

Tuhtien konkarioluiden sarjaan kuuluu pian kymmenvuotispäiväänsä viettävä Savu Kataja, jonka Jani Vilpas kohottaa Vakka-Suomen Panimon lippulaivaksi. Käkkäräisen havupuun maustamassa  9-prosenttisessa savuoluessa on olemukseltaan jotain varsin suomalaista, vaikka tumma savumaltainen olut voi yhdistyä mielikuvissa myös pohjoiseen Baijeriin. Identiteetin näkökulmasta katajaiset oluet silti sopivat sahdin kotimaahan.

Identiteettiä ja omakuvaa on pohtinut myös Rousal Brygghusin Patrik Laine, jonka tarjokas on Seawater India Pale Lager. Patrik tunnustautuu itse oluenjuojana ja -tekijänä hopheadiksi, ja niinpä Urquell-hiiva saa humalalagerissa kumppanikseen useampia amerikkalaisia lajikkeita. Suodatettu merivesi ja merisuola raaka-aineina sopivat panimolle, jonka alla makaa suolavesistä kohoava saari.

Ruosniemen Panimon lippulaivaoluekseen nostama Diplomi-insinööri sopii sekin insinöörikansan panimoksi julistautuneen porilaisfirman pirtaan. Toimitusjohtaja Antti Isomäki kertoo, että varhaisemman, miedomman Insinööri IPAn jälkeen asiakkaat olivat ehdottaneet Diplomi-insinööriä. Kun sama ajatus oli ehtinyt juolahtaa jo tekijöille itselleenkin, sellainen oli luonnollisesti kehitettävä. Kyseistä koulutustaustaakin panimolaisten joukosta löytyy, ja he pitävät tätä DIPAa erinomaisena tyylinsä edustajana.

Jotkut kotimaiset flagshipit ovat samalla nimenomaan tekijöidensä bestsellereitä. Näitä ovat muun muassa Bryggeri Pils ja Maku IPA. Mathilda on ollut jatkuvasti Mathildedalilla vähintään kolmen eniten myyvän joukossa. Ruosniemen Diplomi-insinööri on panimon myydyin ravintolavahvuinen olut. Samoin Raivoava Rakki, jonka Hiisin Mikko Mäkelä sanoo olleen panimon alkuaikojen selkeä flagship-tuote, on juuri myynnin näkökulmasta yhä tärkeä.

Hiisin Mikko on muuten ainoa kyselyyni vastanneista, joka ei heti suostu heittämään yhtä tiettyä kandidaattia flagshipiksi. Hän ryhtyy kuitenkin ajatusleikkiin ja tarjoilee kiinnostavia pohdintoja siitä, mihin olueen milläkin perustelulla päädyttäisiin. Panimo Hiisin kokeellisen identiteetin näkökulmasta se voisi olla karviaissour Itse, mutta myös Iku-Turso on panimolle tärkeä, koska se tehtiin alkuaan fanien toiveesta.

Lopulta Mikon oma valinta kallistuu Ikiiursoon, joka on paitsi ravintoketjun huipulla panimon vahvimpana oluena, myös voittanut viime vuonna Suomen parhaan stoutin tittelin. (Evoluution edellinen aste Iku-Turso sai saman arvonimen vuotta aiemmin.) Palkinnot ja kunniamaininnat tosiaan ovat selvästi nekin yksi syy, joka rohkaisee panimoiden tyyppejä mieltämään tietty olut flagship-tuotteeksi.

Näin ajatellaan myös Iso-Kallan Panimolla. Marko Pietikäinen paljastaa juuri palkinnon perustelukseen sille, miksi Savu Kekri on kuopiolaisten flagship-olut. Kyseinen savuolut on valikoimassa jo neljättä vuotta, mutta viime vuonna Suomen Paras Olut -kilpailussa tullut sarjavoitto hiveli. Pietikäinen epäilee, että reseptimuutoksella on ollut osuutta menestyksessä.

Juokaa näitä oluita!

Tarinoita on siis monenlaisia ja ne kertovat osaltaan siitä, että panimot ovat keskenään erilaisia ja keskittyvät kukin hieman eri asioihin. Samalla panimot kuvasivat lippulaivaoluiden valinnoillaan myös yhteisiä ajatuksia ja yhdistäviä tekijöitä. Esimerkiksi panimon kaikkien aikojen ensimmäinen olut säilyy usein jatkossakin tärkeänä, samoin ne tuotteet, joista tulee valikoiman suosituimpia tai fanien palvomia kulttioluita.

Uskallan sanoa, että useimmilla pienpanimoilla tekijöiden omakin päähuomio kiinnittyy juuri nyt johonkin kehitteillä olevaan reseptiin tai äskettäin markkinoille tulleeseen uutuuteen. Näin olisi varmaan myös ilman sitä tosiasiaa, että Alko on tällä viikolla lanseerannut vuotuisen pienpanimouutuuksien tarjottimensa, jossa monet panimot ovat mukana. Uusia ideoita on pakko kehitellä ympäri vuoden.

Voi olla, että tässä kuussa testailen joiltakin panimoilta myös uutuuksia, mutta Flagship Februaryn hengessä olen nyt tehnyt osuuteni myös sen hyväksi, etteivät vanhat vakiintuneet tuotteet unohtuisi. Muistakaa juoda näitä(kin) oluita. Jos joukossa on sellaisia, joita ette ole maistaneet, maistakaa. Kertokaa panimoille, jos ne herättävät myönteisiä tuntoja – toki kehittämistoiveitakin saa varmasti antaa. Olisi hyvä päästä eroon siitä kulttuurista, jossa vanhempiin oluihin suhtaudutaan refleksinomaisella meh-asenteella ja väheksytään niitä siksi, ettei makunuppeja ole välttämättä vielä väännetty kaakkoon. Vanhemmissa oluissa on usein hiljaista viisautta.