Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’


Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.


When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’


We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (


Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.


Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.


Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.


Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.


Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Suomalaisten pienpanimoiden flagship-oluet ovat monimuotoinen joukko

Toiset käyttävät lauantaiaamunsa sängyssä lehteä lueskellen, höyryävää kahvikupposta siemaillen ja aamiaisherkkuja napostellen. Toiset värjöttelevät mieluummin tuntikausia panimoiden parkkipaikoilla varmistaakseen, että pääsevät ensimmäisten joukossa sisään ja saavat mukaansa muutaman pullon uutuusolutta, jota on tuotettu vain pieni erä.

Näin on ainakin Amerikassa: jonotuskulttuuri on iskenyt kyntensä käsityöolueen. Eikä kyse ole enää edes siitä, että joka lauantai pitäisi juosta panimolle kyttäämään viikon uutuuden ulostuloa. Kuumimmat panimot ovat julkistaneet keskimäärin kaksi ja puoli olutta viikossa, siis jotain 120 ja 140 väliltä koko vuoden 2018 aikana. Usein puhutaan varmasti olemassa olevien oluiden versioinneista, mutta kauas on silti tultu ajasta, jolloin oluentekijät hioivat vuodesta toiseen yhtä tai kahta laatutuotettaan.

Kaikkien panimoiden ei tarvitse toki lähteä mukaan moiseen hullunmyllyyn. Kiihkeimmät uutuustehtailijat edustavat ehkä kuitenkin pienpanimoiden erikoistunutta, kapeaa etujoukkoa. Useimmat näyttävät pärjäävän enemmän tai vähemmän vakiintuneella perusvalikoimalla ja ajoittaisilla uutuuksilla.

Helmikuu onkin nyt pyhitetty Atlantin takana ”lippulaivaoluille” eli vakiovalikoiman tukipaaluille. Tämän voi nähdä kommenttina jatkuvalle olutuutuuksien metsästykselle. Flagship February -kampanja haluaa juhlistaa pienpanimoiden pitkäaikaisia suosikkituotteita – niitä joiden varaan panimot ovat maineensa, fanikuntansa ja taloutensa alun perin rakentaneet. Kampanjan tunnuslause vihjaa, että koko pienpanimoliikkeen taival on näiden oluiden viitoittama: celebrating the beers that got us here.

Flagship-oluet ovat siis tiheään vaihtuvien novelty- tai kokeiluoluiden kunniakas vastakohta. Monet panimot tarvitsevat varmasti molempia elääkseen ja ovatkin vuosien mittaan laajentaneet alkuperäistä valikoimaansa. Erikoisilla uutuuksilla pidetään hardcore-fanien mielenkiintoa yllä, kun taas vakiotuotteilla houkutellaan ehkä sellaisiakin uusia asiakkaita, joille craft beerin kokeellisimmat muodot ovat turhan outoja.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että lippulaivatuotteet ovat vanhemmissa pienpanimoissa vaaleita lagereita ja uudemmissa ipoja – ainakin vähän kärjistäen. Joskus näin voi ollakin. Ajatellaan vaikka Brooklyn Lageria tai kymmenen vuotta nuoremman Foundersin All Day IPAa. Toisaalta on panimoita, jotka ovat huomanneetkin flagshipinsä olevan vaikka portteria (kuten Deschutes) tai Hefeweizenia (Widmer Brothers). Monet lippulaivat edustavat kenties tavallisimpia oluttyylejä, mutta mikä tahansa tyyli on sinänsä mahdollinen.flagships

Pilsneristä vahvaan stoutiin ja savuolueen

Suomessakin panimoilla on paineita tuottaa tiuhaan tahtiin uutuuksia, vaikka hoppu ei varmasti ole yhtä kova kuin Amerikassa. Mitä vakiovalikoimalle siis kuuluu? Kysyin joiltakin vakiintuneemmilta suomalaisilta pienpanimoilta, minkä he kokevat flagship-oluekseen. Valintaa sai myös perustella.

Oli hauskaa nähdä, että nämä vakiovalikoiman kruunuiksi nostetut oluet olivat myös Suomessa tyylillisesti varsin moninaisia. Oli miedompaa vehnäolutta ja pilsiä, ja vahvemmalla puolella monenlaista mustaa ja tukevasti humaloitua.

Osa panimoiden mainitsemista oluista oli tuotevalikoiman vanhimpia, niitä, joiden kanssa markkinoille oli alun alkaen tultu. Esimerkiksi Bryggeri Helsingin Pils oli panimonsa ensimmäinen olut, samoin Mathildedalin vehnäolut Mathilda. Maku Brewingin IPA lanseerattiin myös heti panimon aloittaessa, samalla parin muun oluen kanssa.

Bryggerin Olli Majanen kertoo, että Sofiankadulla luotetaan pilsiin ja sen saksalaisiin laatuhumaliin ”kuin peruskallioon”, vaikka panimo tekee jatkuvasti kokeiluja myös erikoisemmilla tyyleillä ja raaka-aineilla. Pilsin esikuvat haettiin entisen panimomestarin Mathias Hüffnerin kanssa Bambergista, ja olut on Bryggerin hanassa aina suodattamattomana versiona.

Mathildedalin Tuomo Holm luottaa samaan tapaan kepeän hedelmäiseen vehnäolueensa (4,5 % kuten Bryggeri Pilsillä), joka on ehkä tyyliltään saksalainen mutta vivahtaa kenties appelsiininkuoren käytön suhteen hieman Belgian suuntaankin. Kylän ja kyläpanimon nimikko-olut on Tuomon mukaan luonteva valinta keulakuvaksi.

Mathildassa resepti on yhä sama kuin heti alussa. Näin kertoo Makun Jussi Tamminen olevan myös heidän IPAssaan. Jälkimmäisestä oluesta on tosin vuosien varrella tehty gluteeniton, joten menetelmään on siltä osin kajottu. Bryggerin Pilsissä hiiva- ja humalaprofiileja on puolestaan originaaliversiosta aavistuksen viilailtu.

Joillakin panimoilla flagshipiksi kohoaa esikoisoluen sijaan myöhemmin kehitetty tuote, joka on ominut ison roolin joko fanisuosion ansiosta tai koska panimo on muuten vain ollut vaikuttunut luomuksestaan. Koskipanimon Sam Viitaniemi ja Beer Hunter’sin Mika Tuhkanen lyövät ykskantaan pöytään vahvemman sarjan oluet, joiden syntyvuosina kumpikin ravintolapanimo oli ollut jo pitemmän aikaa toiminnassa. Nämä ovat Plevnan Siperia Tampereella ja Mufloni CCCCC IPA Porissa.

Kumpaakin voisi ehkä pitää jonkinlaisina virstanpylväinä amerikkalaistyylisen käsityöoluen matkalla Suomeen. Ennakkoluulottomasti jenkkihumaloitu Siperia-stout oli Samin mukaan alkuaikoina ”harrastajien mieleen”, mutta siitä on tullut yhä enemmän koko kansan olut – varmasti makutottumustenkin hiljalleen muututtua. CCCCC IPA puolestaan oli ensimmäisiä kotimaisia oluita, joissa Amerikan länsirannikon c:llä alkavien humalalajikkeiden palettia esiteltiin näin isoin elkein. Trooppinen mango tuoksuu oluessa näiden humalien myötä yhä nytkin.

Identiteetin arvoa ja myyntilukuja

Tuhtien konkarioluiden sarjaan kuuluu pian kymmenvuotispäiväänsä viettävä Savu Kataja, jonka Jani Vilpas kohottaa Vakka-Suomen Panimon lippulaivaksi. Käkkäräisen havupuun maustamassa  9-prosenttisessa savuoluessa on olemukseltaan jotain varsin suomalaista, vaikka tumma savumaltainen olut voi yhdistyä mielikuvissa myös pohjoiseen Baijeriin. Identiteetin näkökulmasta katajaiset oluet silti sopivat sahdin kotimaahan.

Identiteettiä ja omakuvaa on pohtinut myös Rousal Brygghusin Patrik Laine, jonka tarjokas on Seawater India Pale Lager. Patrik tunnustautuu itse oluenjuojana ja -tekijänä hopheadiksi, ja niinpä Urquell-hiiva saa humalalagerissa kumppanikseen useampia amerikkalaisia lajikkeita. Suodatettu merivesi ja merisuola raaka-aineina sopivat panimolle, jonka alla makaa suolavesistä kohoava saari.

Ruosniemen Panimon lippulaivaoluekseen nostama Diplomi-insinööri sopii sekin insinöörikansan panimoksi julistautuneen porilaisfirman pirtaan. Toimitusjohtaja Antti Isomäki kertoo, että varhaisemman, miedomman Insinööri IPAn jälkeen asiakkaat olivat ehdottaneet Diplomi-insinööriä. Kun sama ajatus oli ehtinyt juolahtaa jo tekijöille itselleenkin, sellainen oli luonnollisesti kehitettävä. Kyseistä koulutustaustaakin panimolaisten joukosta löytyy, ja he pitävät tätä DIPAa erinomaisena tyylinsä edustajana.

Jotkut kotimaiset flagshipit ovat samalla nimenomaan tekijöidensä bestsellereitä. Näitä ovat muun muassa Bryggeri Pils ja Maku IPA. Mathilda on ollut jatkuvasti Mathildedalilla vähintään kolmen eniten myyvän joukossa. Ruosniemen Diplomi-insinööri on panimon myydyin ravintolavahvuinen olut. Samoin Raivoava Rakki, jonka Hiisin Mikko Mäkelä sanoo olleen panimon alkuaikojen selkeä flagship-tuote, on juuri myynnin näkökulmasta yhä tärkeä.

Hiisin Mikko on muuten ainoa kyselyyni vastanneista, joka ei heti suostu heittämään yhtä tiettyä kandidaattia flagshipiksi. Hän ryhtyy kuitenkin ajatusleikkiin ja tarjoilee kiinnostavia pohdintoja siitä, mihin olueen milläkin perustelulla päädyttäisiin. Panimo Hiisin kokeellisen identiteetin näkökulmasta se voisi olla karviaissour Itse, mutta myös Iku-Turso on panimolle tärkeä, koska se tehtiin alkuaan fanien toiveesta.

Lopulta Mikon oma valinta kallistuu Ikiiursoon, joka on paitsi ravintoketjun huipulla panimon vahvimpana oluena, myös voittanut viime vuonna Suomen parhaan stoutin tittelin. (Evoluution edellinen aste Iku-Turso sai saman arvonimen vuotta aiemmin.) Palkinnot ja kunniamaininnat tosiaan ovat selvästi nekin yksi syy, joka rohkaisee panimoiden tyyppejä mieltämään tietty olut flagship-tuotteeksi.

Näin ajatellaan myös Iso-Kallan Panimolla. Marko Pietikäinen paljastaa juuri palkinnon perustelukseen sille, miksi Savu Kekri on kuopiolaisten flagship-olut. Kyseinen savuolut on valikoimassa jo neljättä vuotta, mutta viime vuonna Suomen Paras Olut -kilpailussa tullut sarjavoitto hiveli. Pietikäinen epäilee, että reseptimuutoksella on ollut osuutta menestyksessä.

Juokaa näitä oluita!

Tarinoita on siis monenlaisia ja ne kertovat osaltaan siitä, että panimot ovat keskenään erilaisia ja keskittyvät kukin hieman eri asioihin. Samalla panimot kuvasivat lippulaivaoluiden valinnoillaan myös yhteisiä ajatuksia ja yhdistäviä tekijöitä. Esimerkiksi panimon kaikkien aikojen ensimmäinen olut säilyy usein jatkossakin tärkeänä, samoin ne tuotteet, joista tulee valikoiman suosituimpia tai fanien palvomia kulttioluita.

Uskallan sanoa, että useimmilla pienpanimoilla tekijöiden omakin päähuomio kiinnittyy juuri nyt johonkin kehitteillä olevaan reseptiin tai äskettäin markkinoille tulleeseen uutuuteen. Näin olisi varmaan myös ilman sitä tosiasiaa, että Alko on tällä viikolla lanseerannut vuotuisen pienpanimouutuuksien tarjottimensa, jossa monet panimot ovat mukana. Uusia ideoita on pakko kehitellä ympäri vuoden.

Voi olla, että tässä kuussa testailen joiltakin panimoilta myös uutuuksia, mutta Flagship Februaryn hengessä olen nyt tehnyt osuuteni myös sen hyväksi, etteivät vanhat vakiintuneet tuotteet unohtuisi. Muistakaa juoda näitä(kin) oluita. Jos joukossa on sellaisia, joita ette ole maistaneet, maistakaa. Kertokaa panimoille, jos ne herättävät myönteisiä tuntoja – toki kehittämistoiveitakin saa varmasti antaa. Olisi hyvä päästä eroon siitä kulttuurista, jossa vanhempiin oluihin suhtaudutaan refleksinomaisella meh-asenteella ja väheksytään niitä siksi, ettei makunuppeja ole välttämättä vielä väännetty kaakkoon. Vanhemmissa oluissa on usein hiljaista viisautta.

Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.


Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth,, CC BY 2.0.


Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.


(C)James Cridland, CC BY 2.0.


Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.

Belgium: in search of the lost 1980s generation

We know their beers and tend to take them for granted – La Chouffe, Oerbier and a few others – but it’s easy to forget that the founders of contemporary Belgian artisan brewing also fought against prevailing trends and the dominance of big breweries.

In recent years we have heard a lot about the pioneers of US craft beer and how they kickstarted a beer renaissance virtually out of nothing in the 70s–80s. The story of the American trailblazers has, for many, become the official narrative of microbrewing – although a similar movement was seen at the same time in Europe, also in reaction to the cost-cutting and computerised production methods of big brands.

Britain probably saw the first signs of awakening even earlier than the United States since homebrewing was legalised in the UK in 1963. Already a few years later, the first movements defending traditional beer as well as the first new microbreweries got started.


Celis in his original De Kluis brewery in 1972.

In Belgium, Pierre Celis, the man who saved Hoegaarden wheat beer, can be considered a forerunner of the new microbrewing movement. He started brewing in 1965, the same year as Fritz Maytag took the reins of the old Anchor Brewery in San Francisco. The USA allowed homebrewing as late as 1978, after which the first new breweries began to appear at an accelerating pace – as they would in Belgium.

There is no shortage of good literature describing the roots of the now flourishing microbrew cultures of the US and the UK. To my knowledge, however, a fundamental work on the first wave of modern Belgian microbrewers does not yet exist. This article is therefore my attempt to look at what we can ascertain of those times.

Who were the Belgian beer pioneers?

The young generation who became interested in microbrewing in late 1970s and early 1980s in Belgium were not only thirty years younger than Pierre Celis but differed from him also in other respects.

Celis (1925–2011) was a milkman by occupation and had experience of working at the long-defunct Tomsin brewery located in his neighbourhood in Hoegaarden. By contrast, Kris Herteleer, who founded the De Dolle Brouwers brewery in West Flanders, was an art school graduate with no former experience of brewing.

‘My brother had brought a beer kit from England and that was actually our first experience of making beer’, Herteleer says. ‘It led to us homebrewing as a hobby and we eventually moved from malt extracts to real malts and hops and substituting tap water with spring water.’

Although the first attempts didn’t bring the desired results, the enthusiasm of the Herteleer brothers was not so easily cooled. Three years of persistent experimenting followed, and the brothers also turned to what few manuals were available to improve their technique.

According to Kris Herteleer, homebrewing was not very common in Belgium at the time. Finding supplies was not easy. ‘We were students, and when we went to a maltings to buy a 50 kilo bag of malts, the salesperson inquired suspiciously what we would do with it. Brewing beer at home was not forbidden but he perhaps thought we were planning to sell our beer without a licence.’

Setting up your own brewery was considered a crazy idea at the time. Virtually no one apart from Celis had founded a new brewery after the war. The microbrewing boom took flight much slower in Belgium than in the UK. A total of 86 new breweries were established across the Channel in 1980–82, compared to a mere two in Belgium.

A decade later you would not be able to count the new Belgian beer makers with the fingers of your two hands. Even Michael Jackson complained in desperation that it was impossible to keep up with the accelerating trend.

Oerbier, the first commercial product of De Dolle Brouwers, saw daylight in November 1980. The Herteleer brothers gave it that name (meaning ‘ancient, original beer’) because they wanted to bring customers genuine tastes made of genuine ingredients, instead of the bland products of the big breweries. Seven different malts were used, and local character was brought in by Poperinge hops and Rodenbach yeast.



Els and Kris Herteleer at the De Dolle Brouwers brewery.


 The gnome challenges the yeast man

At the same time, in a different part of Belgium, another young duo was practising brewing with a kettle made out of an old laundry drum. Chris Bauweraerts was originally from a town north of Brussels but in the early 80s he was setting up his equipment with brother-in-law and future business partner Pierre Gobron in the latter’s hometown in the Ardennes hills.

The adventurous wannabe brewers experimented without a precise plan of what the end product should be like. In August 1982, the first brew of the future Brasserie d’Achouffe saw daylight. The size of that minuscule batch was 49 litres.

‘To be honest we didn’t have a clue of how beer should be brewed’, Bauweraerts now reminisces. ‘It was all by trial and error, and information was scarcely available. We later got some tips from Pierre Celis, but even he had learned his trade largely through experimentation.’

BELGIA_Achouffe 1983 Historical shot. A brew of 2 HL

1983: La Chouffe are brewing with a 2 hl equipment.

If Kris Herteleer considers his De Dolle Brouwers as the ‘first new brewery’, Chris Bauweraerts of Achouffe claims the same thing of his own brewery. Bauweraerts argues that De Dolle Brouwers merely continued the operations of an older brewery, Costenoble, which had been located in the same building. Should it thus be considered a new brewery? Surely the gentlemen are allowed their amicable discord over this matter.

One of the many things these two pioneering breweries have in common is a fascination for cartoon-like art in their beer labels. The little yellow man of the De Dolle Brouwers labels, bearing some resemblance to the Michelin Man, depicts a stylised yeast cell holding a traditional roerstok in his hand. La Chouffe bottles feature the red-capped gnome carrying bunches of barley and hops on his back.

This is the silent rebellion of the 80s microbrewers against the conventions of the previous generations. ‘I wanted to avoid having ruddy-cheeked monks, imaginary saints or Gothic lettering on our bottles’, admits Kris Herteleer. Similar ideas guided the designing at Achouffe.

I have tried to goad both brewers into telling me what inspired them to make the first La Chouffe or the first Oerbier just the way it was. This is not easy. Talking about beer styles with these sexagenarian Belgians is also well-nigh impossible – it is not a subject they are very interested in!

This is not to say they didn’t have any paragons. The legend that Chris Bauweraerts spins in his book My Chouffe Story about him and Gobron having got the recipe for La Chouffe from an ancient local gnome can surely be disregarded. It is more likely that the ghosts of some memorable real beers were influencing their subconscious when they created the original La Chouffe.

One such beer was apparently Duvel. The Moortgat brewery had a depot in the vicinity of Chris’s home in Brussels in the late 70s, and he went there every now and then to buy some crates. Duvel had not yet begun its global conquest and it was not even known very well in the more remote parts of Belgium. When Chris Bauweraerts took some Duvel with him when visiting his in-laws in the Ardennes, the strange beer took the family a little bit of getting used to, and they first called ‘Duve’.

Another beer that really shook young Chris’s world was something that La Houblonnière, a beer café on Brussels’ Place de Londres, introduced as a new tap beer in those years of the late 1970s. This was the original Pierre Celis creation, Oud Hoegaerds, still much closer to that traditional, tart and nuanced white beer of Hoegaarden than the current AB-InBev interpretation.

Kris Herteleer, on the other hand, remembers liking some Trappist beers in his youth, but goes on to complain that special beers were available almost nowhere in the late 70s, early 80s.

‘A typical drinks menu in a pub contained a Pils, an Export, a Pale Ale, a Scotch and an abbey beer, as well as coffee, water, lemonade, tea and Chocomilk.’ All of these could be produced in a major drinks factory. As an exception, however, Rodenbach beer was also quite often available in pubs.



A gathering of the first new-wave Belgian microbrewers in 1986.


Beer cafés, shops and drinks distributors

‘There was a handful of so-called regional beers made by older small breweries when we started, but they were really only sold within eyesight of the local church tower’, Herteleer says. ‘If a pub was tied to one of these local breweries, it carried their beers. However, such beers would be unknown in other parts.’

Slighly surprisingly, Herteleer mentions the old Thomas Hardy Ale as one of the beers that left an impression on him in those early years. An Antwerp beer shop, Den Boemelaar, had managed to import some to sell to its customers. ‘I still have a couple of those bottles in my cellar.’

For the rest, Kris Herteleer concludes – as does Chris Bauweraerts – that Belgian beer fans were almost completely unaware of foreign microbrews at the time. Therefore such beers also did not have much of an influence on the early Belgian artisanal ales.

But the young generation that had found special beers was also active on other fronts besides founding new breweries. The Antwerp couple, Dirk Van Dyck and Leen Boudewijn, who now run the legendary pub Kulminator, founded their first beer café, Bodega, in 1974.

It was originally supposed to be a wine bar, but the owners realised that the customers were not warming to the idea, so they soon switched to beer. They zig-zagged all over Belgium to source local abbey beers, saisons and lambics, and sometimes also a strong German beer might be available at Bodega.

To my knowledge this is the first of the specialised beer cafés where the idea is to gather an extensive selection of interesting beers from small breweries from across Belgium. (It had predecessors such as Den Gouden Leeuw with an excellent but smaller beer selection.) This type of pub is one of the great innovations of the modern Belgian beer scene.

Several other places were opened in the subsequent years, of course: Le Miroir in Brussels and De Hopduvel in Ghent, to name a couple. Many such beer cafés have since closed or changed concept, but some also still remain, such as Brussels’ Moeder Lambic and Bruges’ ’t Brugs Beertje, both founded in 1983.

Besides the first breweries and beer cafés, beer shops and distributors specialising in local beers emerged. The owners of Bodega/Kulminator remember having relied on the beer shop Den Boemelaar to stock up on specialities from little known breweries in the late 70s. In Brussels, the Beer Mania shop founded by Iranian-born Nasser Eftekhari has operated since 1983 and is still thriving.

The Ghent-based Dranken Geers was one of the first drinks distributors who took upon them to offer the clients microbrewed beers from outside their own region. The Geers family stocked the La Chouffe beers right from the start. They were also one of the earliest distributors of Pierre Celis’ Hoegaarden beers.

An anecdote that catches the spirit of those times: when Dominiek Geers visited the Van Eecke brewery near Poperinge to ask them if he could distribute their Hommelbier in the Ghent area, the brewery owners were highly sceptical about the possibility that anyone outside Poperinge would have much interest at all to drink Hommelbier!

A cellar course to become an objective beer-taster

The network of beer-lovers would not be complete without a dedicated association of beer consumers, and such an organ was created first in the Dutch-speaking part of Belgium in 1985. The association was called De Objectieve Bierproevers (OBP), and its activities are continued today by the consumer federation Zythos.

The word ‘objective’ in the association’s name referred to a philosophy refined by founding member Peter Crombecq whereby the practice of beer-tasting should be ridden of the pretentious language used by wine snobs. The beer tasters should instead concentrate on absolute sensory observations.

‘OBP had a huge significance in bringing together the masses of beer fans who lived all over Belgium’, says Joris Pattyn, one of the early OBP actives and well-known beer writer, rater and judge.

Pattyn himself was more of a wine drinker in his youth. His road to beer fandom started in the family cellar, where two dust-covered champagne bottles piqued his curiosity. His father told him they were not wine but gueuze beer and should not be shaken. The adventurous youth who had never heard of such a beer got the permission to open one of the mysterious bottles.

He was to find out that the beer the bottles contained was in fact kriek rather than gueuze. Nonetheless, this was the start of a voyage of discovery to the strange world of lambic beers. They had long been in decline in Belgium, but the tide was turning. The 1970s generation had started to develop an interest in traditions and genuine, hand-crafted products.

What did lambic beers taste like? The OBP beer guide cites Cantillon Gueuze, for instance, as having a ‘slightly sour and bitter aroma and a very acidic taste’. The density was ‘light’ and the beer ‘did not develop a secondary taste’.

Assessing beers purely based on senses and using a set of pre-defined qualifiers was perhaps a novel approach back in the day, but it bypassed many essential aspects that affect our impression of beers in reality. These include history, local culture, previous experiences, tasting situation and personal preferences.

‘It is possible that the association drove itself into something of a stalemate because of the strict approach’, Pattyn ponders. ‘Nonetheless, many important projects that Zythos now lobbies for have their roots in the OBP days, including the push for better information on beer labels.’

When you discuss today’s beer trends with Joris Pattyn, it soon becomes obvious that thirty years as a beer activist have done nothing to assuage his passion for the subject. For an active beer taster and rater, the past few years have been a feast, as a multitude of new beers from various European countries and other continents have become available in Belgian pubs.

Joris ja Chris 3

Talking about the old days: Joris Pattyn and Chris Bauweraerts at Antwaerps Bierhuyske in October 2016. (Photo: Teemu Vass).

‘If I had to mention one thing that is very different now compared to those early days, the answer would be simple. The Internet has changed everything!’, Pattyn says. ‘It is not only a platform for rating and discussion but also a tool that allows you to discover almost in real-time which new beers are available in your neighbourhood or somewhere furter afield.’

In the 1980s you would have had to wait for the quarterly membership bulletin!

Text: Teemu Vass

This article was first published in Finnish in Olutposti 2017:2. All photographs are published courtesy of Chris Bauweraerts unless otherwise indicated.  

Sources: (a) Interviews with Chris Bauweraerts, Joris Pattyn and Kris Herteleer, (b) Brew Britannia by Jessica Boak and Ray Bailey, (c) My Chouffe Story by Chris Bauweraerts, (d) ”Moving up the Geers” by Breandán Kearney on, (e) ”Before Kulminator, There Was Bodega” by Chuck Cook on, (f) Les goûts de la bière [Biersmaken], 1985, by Peter Crombecq.

Laskemistapa, lämpö ja tuoreus tekevät oluen maun – koulutus kannattaa

Vaikka kirjoittelen ummet ja lammet oluen kulttuurisista merkityksistä tai historiasta, en ole todellakaan mikään parkkiintunut ekspertti silloin kun puhutaan juoman teknisistä ominaisuuksista, valmistamisesta ja tarjoilemisesta.

Niinpä lähdin uteliaisuudella mukaan, kun legendaarinen ravintola-alan kouluttaja Perho kutsui olutkirjoittajia keskiviikkona Kaislaan kuulemaan uusista olutaiheisista koulutuskokonaisuuksistaan. Tilaisuudessa oli myös mahdollisuus asiantuntevasti ohjattuun maisteluun, joka ilmeisesti toimi tavallaan makupalana oppilaitoksen tulevasta tarjonnasta. Muissa blogeissahan on raporttia tästä jo ollutkin.

Käyn tilaisuuden annin käänteisesti läpi, ensin maistelun ja sitten koulutusohjelmia koskevat uutiset. Kouluttaja Sampo Järvi oli nimittäin onnistunut sen verran hyvin valitsemaan pientä luentoaan höystävät olutmaisteluparit, että ainakin meikäläinen, jolla sentään on erilaisista tutuista oluista aika vakiintuneet käsitykset, koki heti alkuun täydellisen yllätyksen. Se nyt todistaa vain sen, että luuloni ovat tietoja suuremmat.

digSampon alkuluennon aikana jokaiselle oli kaadettu maisteltavaksi komea Teku-tyyppinen (?) lasillinen vaaleaa olutta, joka arvatenkin oli jotakin laadukasta saksalaistyyppistä lageria. Jalojen humalalajikkeiden aromi ja maku hellivät aisteja sen verran herkästi, että aivot yrittivät epätoivoisina haeskella, mikä pienpanimo voisi olla tällaisen oluen takana. Jossain Sampon sivulauseessa paljastui sitten totuus, että lasissa oli Bitburger Premium Pilsiä ja maistelun jujuna verrata kuulua saksalaista ”7 minuutin kaatoa” nopeaan hanasta laskemiseen.

Jos nyt operaatioon ei aivan seitsemää minuuttia ehkä kannatakaan käyttää, tämä vertailu osoitti hitaamman laskemistavan aivan ylivertaiseksi. Siinä siis lasia ei kallisteta vaahdon minimoimiseksi vaan annetaan runsaan vaahdon tiivistyä ja sitten lasketaan vähittäin lisää. Minua kokeneemmille oluen maistelijoille asia voi olla itsestäänselvä, mutta jos jollekulle ei ole, keskiviikon maistelussa paljastunutta eroa ei kyllä voi liiaksi korostaa. Nopealla kaadolla lasiin laskettu Bitburger on oikeaoppiseen lasilliseen verrattuna karmea esitys: pistelevä hiilihappo peittää alleen niin humalan kuin kaikki muutkin oluen hienovaraiset ominaisuudet.

Maistelusession pointtina oli ylipäätään havainnollistaa sitä, kuinka tärkeä vaihe tarjoilu on oluen aiheuttaman nautinnon aikaansaamiseksi. Oluen ketju ohrapellolta lasiin on pitkä ja siinä tarvitaan kymmeniä käsipareja: maanviljelijöitä, mallastajia, monenlaista panimoväkeä, logistiikkaa, sisäänostajia, kunnes lopulta päästään siihen vaiheeseen, kun joku kaataa oluen siihen lasiin, josta se nautitaan. Sampon mukaan muistetaan liian harvoin, että nämä viimeiset kaksi minuuttia voivat esimerkiksi ravintolassa tuhota tai pelastaa kaiken tämän pitkäjänteisen työn.


”Seitsemän minuutin” Bitburger.

Hanatekniikan lisäksi moni muukin asia voi tehdä kahdesta olutlasillisesta aivan erilaisia kokemuksia, vaikka lasissa olisi täsmälleen samaa olutta. Meille tätä demonstroitiin kolmella muulla maisteluparilla. Nämä vertailut on mahdollista toteuttaa myös kotosalla, eivätkä ne toisaalta aiheuttaneetkaan ihan samanlaista valaistumisen tunnetta kuin pilsnerilasilliset.

Hiivan ja muun pohjasakan kaataminen oluen joukkoon on tietysti asia, jolla olutkokemuksen voi vaikka väärässä kohdassa tehtynä pilata. Nyt maistelussa oli saksalainen vehnäolut, jollaiset normaalioloissa kai kaadetaan lasiin hiivoineen päivineen. Tämän Meine Festweissen (eli entisen Mein Grünesin) on Schneiderin panimomestari Hans-Peter Drexler kuulemma tarkoittanut juotavaksi ilman hiivaa. Kirkkaana se on kultaisen hunajainen, modernisti humaloitu mutta etäisesti belgialaissävyinen pintahiivaolut. Vertailulasissa oleva hiivaisempi satsi on sekin suhteellisen herkullinen mutta toki aivan eri asia.


Festweisse hiivalla ja ilman.

Erittäin selvä ero oli myös seuraavan olutparin välillä, ja nyt ei ollutkaan kyse saman oluen kahdesta olomuodosta vaan tuoreen ja vanhemman IPAn vertailusta. Stone IPA, joka taisi olla eurooppalaisessa filiaalissa pantu, oli upean humalainen, kun taas Great Dividen Titan IPA oli tosiaankin menettänyt tuoreen humalan otteensa vaikka ihan mukava vahva pale ale olikin jäljellä.

Viimeinen maistopari muodostui Nøgne Ø:n akvaviittitynnyreissä kypsyneestä Imperial Akvavit Porteristä, jota ensin kaadettiin jäähdytettyyn lasiin ja sitten lämmitettyyn. Ero tuntui jo tuoksussa, joka ensimmäisessä lasissa rajoittui hieman epämiellyttävään viinanhajuun ja toisessa sai mukaansa tumman maltaan hyvän paahteisen aromin. Muutenkin näissä erilämpöisissä laseissa oluen ominaisuuksista pääsi nauttimaan todella eri tavoilla, lämpimässä tietysti monipuolisemmin.

Sampo Järvellä on paitsi paljon kokemusta baari- ja maahantuontipuolelta myös hiljattain hankittu voitto Olutliiton valtakunnallisesta Suomen Kotipanija -kilpailusta. Tämäkin oli toki yksi syy, miksi luento- ja maistelusessio sai allekirjoittaneenkin innolla liikkeelle. Ja nyt Järvi siis visioi Perholle olutkoulutusta.

Suomessa on jo olemassa laajoja viinikoulutuskokonaisuuksia ja tällaista pitäisi saada myös olutpuolelle. Restonomien koulutukseen ei paljon olutoppia mahdu, ja hyvällä oluttietoudella varustettujen baarityöntekijöiden CV puolestaan muodostuu aikaisemmasta ravintolakokemuksesta pikemminkin kuin muodollisista sertifikaateista.

Sampo Järvi kertoo ottaneensa vaikutteita suunnitelmiinsa erityisesti amerikkalaisesta Cicerone-koulutuksesta. Toinen kansainvälisesti tunnettu sertifiointi on brittiläinen IBD:n Beer Sommelier -koe. Perhossa pähkäillään vielä, tähtäisikö suomalainen olutkoulutus johonkin omaan vastaavaan titteliin vai olisiko ensisijaisena tarkoituksena valmistaa opiskelijoita suorittamaan jokin kansainvälinen koe.

Joka tapauksessa kurssitarjontaa aletaan nyt vähän kerrallaan rakentaa, ja jo lokakuussa parikymmentä halukasta pääsevät kokeilemaan Perhon PRO Beer Level 2 -koulutusta. Siinä tarkoitus on kertoa oluen historiasta, nykytilasta ja tyyleistä, valmistuksesta, raaka-aineista, tarjoilusta ja myynnistä sekä arvioinnista. Ensi vuoden puolella sitten muita, syventäviä teemoja. Kysymys suomalaisen olutkoulutuksen tilasta ja kehittämistarpeista on sen verran mielenkiintoinen, että ainakin omasta puolestani nostan hattua Perhon suunnitelmille tämän pienen mainoksen muodossa. Lisätietoja täältä.