Laskemistapa, lämpö ja tuoreus tekevät oluen maun – koulutus kannattaa

Vaikka kirjoittelen ummet ja lammet oluen kulttuurisista merkityksistä tai historiasta, en ole todellakaan mikään parkkiintunut ekspertti silloin kun puhutaan juoman teknisistä ominaisuuksista, valmistamisesta ja tarjoilemisesta.

Niinpä lähdin uteliaisuudella mukaan, kun legendaarinen ravintola-alan kouluttaja Perho kutsui olutkirjoittajia keskiviikkona Kaislaan kuulemaan uusista olutaiheisista koulutuskokonaisuuksistaan. Tilaisuudessa oli myös mahdollisuus asiantuntevasti ohjattuun maisteluun, joka ilmeisesti toimi tavallaan makupalana oppilaitoksen tulevasta tarjonnasta. Muissa blogeissahan on raporttia tästä jo ollutkin.

Käyn tilaisuuden annin käänteisesti läpi, ensin maistelun ja sitten koulutusohjelmia koskevat uutiset. Kouluttaja Sampo Järvi oli nimittäin onnistunut sen verran hyvin valitsemaan pientä luentoaan höystävät olutmaisteluparit, että ainakin meikäläinen, jolla sentään on erilaisista tutuista oluista aika vakiintuneet käsitykset, koki heti alkuun täydellisen yllätyksen. Se nyt todistaa vain sen, että luuloni ovat tietoja suuremmat.

digSampon alkuluennon aikana jokaiselle oli kaadettu maisteltavaksi komea Teku-tyyppinen (?) lasillinen vaaleaa olutta, joka arvatenkin oli jotakin laadukasta saksalaistyyppistä lageria. Jalojen humalalajikkeiden aromi ja maku hellivät aisteja sen verran herkästi, että aivot yrittivät epätoivoisina haeskella, mikä pienpanimo voisi olla tällaisen oluen takana. Jossain Sampon sivulauseessa paljastui sitten totuus, että lasissa oli Bitburger Premium Pilsiä ja maistelun jujuna verrata kuulua saksalaista ”7 minuutin kaatoa” nopeaan hanasta laskemiseen.

Jos nyt operaatioon ei aivan seitsemää minuuttia ehkä kannatakaan käyttää, tämä vertailu osoitti hitaamman laskemistavan aivan ylivertaiseksi. Siinä siis lasia ei kallisteta vaahdon minimoimiseksi vaan annetaan runsaan vaahdon tiivistyä ja sitten lasketaan vähittäin lisää. Minua kokeneemmille oluen maistelijoille asia voi olla itsestäänselvä, mutta jos jollekulle ei ole, keskiviikon maistelussa paljastunutta eroa ei kyllä voi liiaksi korostaa. Nopealla kaadolla lasiin laskettu Bitburger on oikeaoppiseen lasilliseen verrattuna karmea esitys: pistelevä hiilihappo peittää alleen niin humalan kuin kaikki muutkin oluen hienovaraiset ominaisuudet.

Maistelusession pointtina oli ylipäätään havainnollistaa sitä, kuinka tärkeä vaihe tarjoilu on oluen aiheuttaman nautinnon aikaansaamiseksi. Oluen ketju ohrapellolta lasiin on pitkä ja siinä tarvitaan kymmeniä käsipareja: maanviljelijöitä, mallastajia, monenlaista panimoväkeä, logistiikkaa, sisäänostajia, kunnes lopulta päästään siihen vaiheeseen, kun joku kaataa oluen siihen lasiin, josta se nautitaan. Sampon mukaan muistetaan liian harvoin, että nämä viimeiset kaksi minuuttia voivat esimerkiksi ravintolassa tuhota tai pelastaa kaiken tämän pitkäjänteisen työn.

mde

”Seitsemän minuutin” Bitburger.

Hanatekniikan lisäksi moni muukin asia voi tehdä kahdesta olutlasillisesta aivan erilaisia kokemuksia, vaikka lasissa olisi täsmälleen samaa olutta. Meille tätä demonstroitiin kolmella muulla maisteluparilla. Nämä vertailut on mahdollista toteuttaa myös kotosalla, eivätkä ne toisaalta aiheuttaneetkaan ihan samanlaista valaistumisen tunnetta kuin pilsnerilasilliset.

Hiivan ja muun pohjasakan kaataminen oluen joukkoon on tietysti asia, jolla olutkokemuksen voi vaikka väärässä kohdassa tehtynä pilata. Nyt maistelussa oli saksalainen vehnäolut, jollaiset normaalioloissa kai kaadetaan lasiin hiivoineen päivineen. Tämän Meine Festweissen (eli entisen Mein Grünesin) on Schneiderin panimomestari Hans-Peter Drexler kuulemma tarkoittanut juotavaksi ilman hiivaa. Kirkkaana se on kultaisen hunajainen, modernisti humaloitu mutta etäisesti belgialaissävyinen pintahiivaolut. Vertailulasissa oleva hiivaisempi satsi on sekin suhteellisen herkullinen mutta toki aivan eri asia.

mde

Festweisse hiivalla ja ilman.

Erittäin selvä ero oli myös seuraavan olutparin välillä, ja nyt ei ollutkaan kyse saman oluen kahdesta olomuodosta vaan tuoreen ja vanhemman IPAn vertailusta. Stone IPA, joka taisi olla eurooppalaisessa filiaalissa pantu, oli upean humalainen, kun taas Great Dividen Titan IPA oli tosiaankin menettänyt tuoreen humalan otteensa vaikka ihan mukava vahva pale ale olikin jäljellä.

Viimeinen maistopari muodostui Nøgne Ø:n akvaviittitynnyreissä kypsyneestä Imperial Akvavit Porteristä, jota ensin kaadettiin jäähdytettyyn lasiin ja sitten lämmitettyyn. Ero tuntui jo tuoksussa, joka ensimmäisessä lasissa rajoittui hieman epämiellyttävään viinanhajuun ja toisessa sai mukaansa tumman maltaan hyvän paahteisen aromin. Muutenkin näissä erilämpöisissä laseissa oluen ominaisuuksista pääsi nauttimaan todella eri tavoilla, lämpimässä tietysti monipuolisemmin.

Sampo Järvellä on paitsi paljon kokemusta baari- ja maahantuontipuolelta myös hiljattain hankittu voitto Olutliiton valtakunnallisesta Suomen Kotipanija -kilpailusta. Tämäkin oli toki yksi syy, miksi luento- ja maistelusessio sai allekirjoittaneenkin innolla liikkeelle. Ja nyt Järvi siis visioi Perholle olutkoulutusta.

Suomessa on jo olemassa laajoja viinikoulutuskokonaisuuksia ja tällaista pitäisi saada myös olutpuolelle. Restonomien koulutukseen ei paljon olutoppia mahdu, ja hyvällä oluttietoudella varustettujen baarityöntekijöiden CV puolestaan muodostuu aikaisemmasta ravintolakokemuksesta pikemminkin kuin muodollisista sertifikaateista.

Sampo Järvi kertoo ottaneensa vaikutteita suunnitelmiinsa erityisesti amerikkalaisesta Cicerone-koulutuksesta. Toinen kansainvälisesti tunnettu sertifiointi on brittiläinen IBD:n Beer Sommelier -koe. Perhossa pähkäillään vielä, tähtäisikö suomalainen olutkoulutus johonkin omaan vastaavaan titteliin vai olisiko ensisijaisena tarkoituksena valmistaa opiskelijoita suorittamaan jokin kansainvälinen koe.

Joka tapauksessa kurssitarjontaa aletaan nyt vähän kerrallaan rakentaa, ja jo lokakuussa parikymmentä halukasta pääsevät kokeilemaan Perhon PRO Beer Level 2 -koulutusta. Siinä tarkoitus on kertoa oluen historiasta, nykytilasta ja tyyleistä, valmistuksesta, raaka-aineista, tarjoilusta ja myynnistä sekä arvioinnista. Ensi vuoden puolella sitten muita, syventäviä teemoja. Kysymys suomalaisen olutkoulutuksen tilasta ja kehittämistarpeista on sen verran mielenkiintoinen, että ainakin omasta puolestani nostan hattua Perhon suunnitelmille tämän pienen mainoksen muodossa. Lisätietoja täältä.

Stout RullQuin – mengbier-perinteen tummempi puoli

Tein muutama vuosi sitten Olutpostille haastattelun vasta avatulta gueuze-sekoittamolta Tilquiniltä, jossa omistaja Pierre Tilquin kertoili tunnelmistaan Belgian ensimmäisenä uutena gueuzen valmistajana viiteentoista vuoteen sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Muistaakseni juttu julkaistiinkin lehdessä.

Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että Tilquinistä sukeutuisi yksi puhutuimmista belgialaisista oluentuottajista ja että hänen gueuzensä tulisivat vastaan ties missä olutkaupoissa, -baareissa ja -tapahtumissa eri maissa. Koko homma näytti alussa niin paikalliselta ja pienimuotoiselta, siitäkin huolimatta että hän jo paljasti melko suuren osan ennakkokysynnästä tulleen Atlantin takaa. En ylipäätään tajunnut lainkaan tuossa vaiheessa vielä, miten iso juttu hapanoluista craft beer -kuvioissa tulisi.

PierreTilquin

Pierre Tilquin ja lambic-tynnyrit.

Samassa artikkelissa oli kainalo läheltä liippaavasta aiheesta eli sekoittamispohjaisista oluista Belgiassa yleensä. Oluiden valmistaminen sekoittamalla oli Belgiassa ennen vanhaan yleistä muuallakin kuin lambic-alueilla. Joka toisella panimolla oli sata vuotta sitten valikoimassaan jokin sekoitettu olut, mengbier. (Näin minulle kertoi toinen De Ranke -panimon dynamoista, Nino Bacelle.)

Varsinkin jonkin vaalean pintahiivaoluen ja lambic-tyyppisen happaman vanhan oluen sekoittaminen oli tyypillistä. Kun säilytysolosuhteet eivät olleet sitä mitä nykyään, turhan rankaksi päässyttä happamuutta saattoi säädellä lisäämällä mukaan tuoretta olutta.

Edessäni on nyt pullo jotain vähän muuta mutta ehkä kuitenkin samasta muotista veistettyä. Tilquinin ja Brasserie de Rullesin yhdessä kehittelemä Stout RullQuin on puutynnyreissä Tilquinin sekoittamolla kypsynyttä sekoitusta, jossa on 7/8 Rulles Brune -oluetta ja 1/8 lambicia. Olut on viettänyt kahdeksan kuukautta puutynnyreissä ja sen jälkeen käynyt puoli vuotta pullossa.

cofSekoitussuhteesta huolimatta lambic lyö vahvasti läpi tämän oluen tuoksussa ja dominoi jossain määrin myös makua. Lambicin navettamaisuus ja katkera happamuus ovat läsnä. Oluen väri on toki tummanruskea, ja erityisesti jälkimaussa mutta pitkin matkaakin belgialaisen stoutin kevyt, poltetun sokerin häivähdys on mukana. Hetkittäin tuntuu vahvempikin savuinen, metsäinen tummien maltaiden pohja. En itse asiassa muista Rulles Bruneä maistaneeni, joten en osaa tarkemmin määritellä miten juuri se vaikuttaa tämän oluen makuun. Ratebeer luokittelee Rulles Brunen Belgian ale -kategoriaan eikä stoutiksi, joten mustista mustin stout se ei taida olla.

Varsinaista makeutta en juurikaan tässä oluessa maista, liekö villihiiva polttanut sen pois. Jokin ongelmakin tekijöillä on tämän oluen käymisessä ollut, ja sen vuoksi tästä (7 %) oluesta on olemassa myös vahvempi 8,5-prosenttinen versio. (Due to oversaturation in the bottle, this beer was put again in oak barrels, and then bottled for a second time.)

Loppumaussa tuntuu ehkä humalaakin vähän enemmän kuin pelkässä lambicissa, ei nyt missään tapauksessa paljon mutta kuitenkin. Rulleshan on tullut tunnetuksi varhaisena amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttäjänä Belgiassa, mutta Brunen humalaprofiilista minulla ei ole mitään tietoa.

Kun tutkailin tilannetta Belgiassa tuota edellä mainittua artikkeliani varten vuonna 2010 tai 2011, onnistuin bongaamaan De Ranken lisäksi kaksi muuta panimoa, jotka myivät pulloissa lambic-pohjaisia olutsekoitteitaan. (Panimot olivat Dilewyns ja Kerkom, ja joka kerta kyse oli lambicin ja vaalean pintahiivaoluen yhdistelmästä.) Lisäksi baareissa saattoi esiintyä joskus sekoitteita. Hommelhof Watoun kylässä myi hanasta vehnäoluen ja Kapittel Abt -luostarioluen kombinaatiota, ja brysseliläisen A la Bécasse -baarin lambic blanche on saattanut sekin olla ainakin alun perin jonkinlainen sekoitus (siis muidenkin kuin erilaisten lambicien).

Craft beer -sukupolven kiinnostus tynnyrikypsytystä kohtaan on varmasti omiaan kiihdyttämään myös sekoitettujen oluiden tynnyröintiä ja ehkäpä muitakin miksauskokeiluja. En ole viime aikoina seurannut edes Belgian tilannetta tältä osin, mutta tämä Stout RullQuin on joka tapauksessa ollut maisteltavissa ainakin joissakin yhteyksissä jo 3–4 vuoden ajan. Ihan mielenkiintoinen kokeilu on tosiaan kyseessä, ja hauskaa ettei vanha belgialainen mengbier-harrastus ole päässyt vieläkään painumaan täydelliseen unholaan.

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.

poidevin-korit

Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.

 

Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.

thiriez-pullot

Thiriez’n valikoimaa.

 

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.

Postitontun tuomaa: My Chouffe Story

cofKirjahyllyssä ei voi olla koskaan liikaa belgialaisen oluen historiaa, ja niinpä tämänkin paketin – tai sen saapumisilmoituksen – putoaminen postiluukusta oli iloinen tapahtuma.

La Chouffe -panimon toisen perustajan Chris Bauweraertsin muistelot valmistuivat jo kolme neljä vuotta sitten, joten kyseessä ei suinkaan ole suoraan painokoneesta tupsahtanut lämpimäinen. Oluthistoriaksi My Chouffe Storyn tarina ei ulotu kovin kauas menneisyyteen. Belgialaisen artisaanioluen uusi tuleminen pääasiassa 1970–1980-luvuilta alkaen on melko vähän tunnettu ajanjakso, ja vuonna 1982 perustettu La Chouffe oli yksi tämän uuden aallon pioneereja.

cofKuten kuvasta näkyy, oma kappaleeni on Bauweraertsin omistuskirjoituksella varustettu. Syynä on, että onnistuin pääsemään Antwerpenissä hiljattain hänen juttusilleen, keskustelun aiheena muun muassa hänen panimonsa alkuaika. Tarkoituksenani on kirjoittaa lähiaikoina isompi artikkeli noista 40 vuoden takaisesta vaiheista Belgiassa.

Tällaisten kirjojen hyvä puoli on, että ne antavat aina tiettyä perspektiiviä oluihin, joita on opittu pitämään jo melkein itsestäänselvyytenä. Kuvien kanssa saadaan seurata Chouffen tarinaa aina ensimmäisestä 49 litran batchistä saakka. Antiikkikaupasta löydettyjä mäskäys- ja keittokattiloita oli kuulemma menneinä vuosikymmeninä käytetty pyykinpesussa, ja vierre myös suodatettiin vanhan pesukoneen rummun läpi.

Tämä oli aikaa, jolloin edes Belgian kaltaisessa olutmaassa oli vain hyvin rajallinen joukko oman oluen panemisesta kiinnostuneita harrastajia. Eivät Chris ja hänen yhtiökumppaninsa Pierre Gobron tienneet, miten valmistusprosessin koukerot kannattaisi parhaiten hoitaa. Ei ollut internetiä, josta hakea reseptejä tai neuvoja, eikä juuri kauppoja, josta ostaa raaka-aineita tai välineitä. Kun Hoegaardenin Pierre Celis vinkkasi nuorukaisille, että korianterilla maustamista kannattaisi kokeilla, Chris suunnisti Delhaizen eli paikallisen K-kaupan maustehyllylle.

cofLoppu on suurin piirtein historiaa. Ainakin siltä osin, että La Chouffe oli Belgian 1980-luvulla aloittaneista pienpanimoista se kehityskelpoisin ja tämän takia iso Duvel Moortgat nappasi tontun omaan talliinsa vuonna 2006. Chris on edelleen emoyhtiön palveluksessa ja pitää itseään myös amerikkalaisten rakastaman Belgian IPA -oluttyylin alkuunpanijana. Hänen menestyksekäs Chouffe Houblon Double IPA Triple -oluensa olikin toki tienraivaaja tässä trendissä. Palaan näihin vielä tulevissa postauksissa.

Lopuksi vielä paljon parjatulle Postille kiitokset siitä, että paketti oli löytänyt tiensä kohtuullisessa ajassa oikeaan paikkaan eli Hakaniemen konttoriin. Tuon olisi voinut silti mainita myös saapumisilmoituksessa, jossa ei ollut mitään tietoa noutopaikasta! (Kuulemma jokin leima oli unohtunut lätkäistä.) Tästä on hyvä jatkaa.

Miksi Olutretki Eurooppaan on niin ankea olutohjelma?

Kriittiseksi oluttoimittajaksi julistautuva Jonas Magnusson ampuu helppoja kohteita raskailla tykeillä ja tekee tavalliset oluenjuojat eri maissa naurunalaisiksi.

Ylen äskettäin uusima ruotsalainen Olutretki Eurooppaan (Den stora ölresan, 2013) on ohjelma, jonka erikoisalaa on epäoleellisuuksiin tarttuminen ja niiden vatvominen minuuttikaupalla.

Sarja on tehty jo muutama vuosi sitten, jolloin olutkentän kehitys täällä Pohjolassa ei ollut edennyt ihan nykyiseen pisteeseen. Varsinkin nyt, kun oluessa tapahtuu vuosi vuodelta enemmän ja isompia asioita, toivoisi dokumentteja, jotka osaisivat kertoa katsojille asiantuntevasti ja ilman turhaa elvistelyä, mitä kaikkea alalla on meneillään.

Praha_Flickr_Rasmus Lerdorf_CC BY 2-0-attVäärin maistettu

Toimittaja Jonas ”Steken” Magnusson on päättänyt paljastaa näkymättömät voimat, jotka vaikuttavat oluen juomiseen ja olutkulttuureihin. Hän matkustaa Euroopan suuriin olutmaihin ja vertailee niitä pääasiassa Ruotsiin.

Ensimmäisenä syyniin pääsee Tšekki. Prahalaisessa pubissa mursuviiksinen mies kertoo, että olut on tšekkiläisille kuin uskonto. Blondi, jolla on valtavat ankkurikorvakorut, muistelee hakeneensa alakouluikäisenä isälle olutta kapakasta. Kun hän tuli raskaaksi, isoäiti käski juomaan olutta.

Tšekistä löytyy Magnussonin käsityksen mukaan aito olutkulttuuri. Juodaan paljon, ollaan uskollisia yhdelle merkille, välitetään oluen mausta ja niin edelleen. Ja kuitenkin mato on luikerrellut paratiisiin.

Kansallisaarre Pilsner Urquell on myyty ylikansalliselle SABMillerille, jonka juuret ovat Etelä-Afrikan Johannesburgissa ja Yhdysvaltain Milwaukeessa. Magnusson vierailee oluen kotipaikassa Plzeňissä, jossa panimo kutsuu kolmen kuukauden välein koolle viidentoista entisen panimomestarin raadin. Harmaapäiset ukot testaavat, onko Pilsner Urquell säilyttänyt tasonsa vai muuttunut.

Maisteluraadin jäsenet mumisevat puoliääneen, että Urquell on vetisempää kuin edellisellä kerralla. Tämä on vettä (sic) Magnussonin myllyyn. Panimon edustaja saa kuitenkin puhuttua maistajat ympäri ja konsensuksen hengessä päätetään, että ongelma liittyi ehkä vain vääränlaiseen maistelulasiin.

Magnusson on pettynyt. Ylikansallinen panimo on vesittänyt oluen ja suostuttelee autenttiset tšekkiläisukot kannattamaan huijaustaan. Toimittaja katsoo kuitenkin, että on käyty tšekkiläisen olutkulttuurin ytimessä, jossa nimenomaan maku on elintärkeä asia.

Aito ja epäaito olutkulttuuri

Italian Piemontessa ihmiset juovat viiniä. Magnussonin haastattelemat paikalliset eivät tiedä yhtään alueella toimivaa olutpanimoa. Olutta juodaan lämpimällä ilmalla janoon, viiniin katsotaan liittyvän kokonainen kulttuuri. Olutkulttuuria on piemontelaisten mielestä Saksassa ja Itävallassa, jossa oluenjuojat ovat lihavia, punakoita ja kovaäänisiä. Viiniä sen sijaan maistellaan ja nautitaan kohtuudella, korkeintaan lasi tai kaksi.

Löytyy Torinon seudulta lopuksi olutpanimokin, kansainvälisesti varsin tunnettu Baladin. Se ei kuitenkaan miellytä Jonas ”Steken” Magnussonia, koska panimomestari Teo Musson suhtautuminen olueen eroaa hänen käsityksestään siitä, miten olutta pitää nauttia (paljon, edullisesti, konstailematta).

”Hän tekee olutta kuin viiniä.”

Samalla saavat huutia ruotsalaisessa pubissa oluenmaisteluun osallistuvat nuoret, joiden juomatapa on kopioitu viinin maistelukulttuurista. Maisteltavat oluet ovat ulkomaisia tai ulkomaisten tyylien mukaisia. ”He sulkevat silmänsä Ruotsin vanhalta olutperinteeltä.” Tšekit eivät tekisi näin.

Sadan vuoden takaista alkoholipolitiikkaa

Brittien olutkulttuuria ruoditaan sarjan toisessa osassa. Magnusson vierailee olutfestivaaleilla, jossa real ale -faneilta tentataan, miksi brittiläinen olut on niin mietoa. Jotta sitä voi juoda enemmän, arvelee festarikansa. Jonkun haastatellun mielestä brittiläiset tekevät miedosta oluesta niin hyvää, että siinä on enemmän makua kuin amerikkalaisessa vahvassa oluessa.

Tämäkin kupla pitää tietysti puhkaista. Olutkirjailija Pete Brown pääsee kameran eteen kertomaan, että brittioluen mietouden taustalla onkin pääministeri David Lloyd Georgen ensimmäisen maailmansodan aikainen päätös. Raittiusmies Lloyd Georgen mukaan työmiesten juominen haittasi sotateollisuuden tuottavuutta, ja kaikki mietoa olutta vahvempi pantiin ankaralle verolle.

Isänmaallinen paikallisen oluen puolustaminen, jota Magnusson jollain tasolla ihailee Tšekissä, ärsyttää häntä paitsi Englannissa myös Tanskassa. Tanskalaisten kuvitelma heidän oman olutkulttuurinsa paremmuudesta suhteessa ruotsalaiseen täytyy paljastaa jälleen valheelliseksi.

Selviää, että Tanskassa on tehty vuonna 1917 samantapainen päätös hillitä työväen juomista kuin sotaa käyvässä Britanniassa. Tanskassa rahvas oli nauttinut noihin aikoihin saakka väkeviä viinoja. Niinpä niille asetettiin hirvittävä vero ja Tanskan kansasta tehtiin poliittisella päätöksellä oluenjuojia. Tanskalaisten ”romanttisen punavalkoinen” käsitys olutta rakastavasta kansanluonteestaan ammutaan Magnussonin narisevalla äänellä täyteen reikiä.

Maku ei ratkaissutkaan

Olutretki Eurooppaan -sarjan ongelma ei ole se, etteivätkö siinä tehtävät havainnot olisi yleensä ihan oikeitakin. On varmasti totta, että tavallinen sukankuluttaja ei valitse olutmerkkiään maun perusteella, vaikka ehkä kuvitteleekin tekevänsä niin. Valintaan vaikuttavat mainonta, kavereiden mielipiteet ja moni muu asia.

Juttu on vain niin, että mainonnan tai brändäyksen rooli ei ole kovin kiinnostava kysymys esimerkiksi tutkailtaessa Belgian olutkulttuuria, kuten kolmannessa jaksossa tehdään. Magnusson esittää belgialaiset suurina oluentuntijoina (”finsmakare”), koska heidän maastaan löytyy niin paljon erikoisia ja erityyppisiä oluita. Valitettavasti jakson tulokulma belgialaiseen olueen on se, erottavatko paikalliset tavikset Stella Artois’n ja Jupilerin toisistaan. Siis maan kaksi suurinta lager-merkkiä, joita vieläpä valmistaa yksi ja sama panimo.

Insertissä käytetään loputtomasti aikaa sen todistamiseen, että sen kummemmin leuveniläiset opiskelijat kuin AB-InBev-panimon markkinointijohtajakaan ei kykene tunnistamaan Stellaa sokkomaistelussa (panimopomo ei lopulta suostu koko sokkotestiin). He eivät erota sitä sen kummemmin Jupileristä kuin ruotsalaisesta nelosoluesta. Mutta toisaalta: mitä sitten?

Ei belgialaisessa oluessa tästä ole kysymys, ei sittenkään vaikka 75 % maassa juodusta oluesta on Stellan ja Jupilerin tyyppistä lageria. Tämän Magnusson epäsuorasti myöntääkin ajamalla Belgia-osion lopuksi Westvleterenin luostariin. Hän haastattelee amerikkalaisia oluenystäviä, jotka ovat tuhlanneet päiväkausia yrittäessään tilata munkkien olutta. ”Trappisteja sanotaan parhaiksi oluiksi, ja Westvleteren on trappistioluiden pyhä Graal”, kalifornialainen pariskunta kehuu.

West_Flickr_Nacho_CC BY 2-0-att

Kummallista kapinointia

Passiivis-aggressiivinen reaktio, jonka Jonas ”Steken” Magnusson kohdistaa Westvleterenin TW12-olueen, on jälleen oire hänen asenneongelmastaan. Hän ei kestä sitä, että ihmiset käyttävät päiväkausia elämästään yhden oluen tilaamiseen ja kuluttavat satoja dollareita lentäessään sitä hakemaan. Romuttaakseen Westvleteren-myytin hän istuu farmariautonsa takaluukulla ja juo luostarioluen lämpimänä suoraan pullonsuusta, ”kuin minkä tahansa kaljan”.

Hauskaa tavallaan, hehheh. Ja on varmaan totta, että maailmanlaajuinen Westvleteren-jahti on paisunut pois mittasuhteista.

Tämän päivän olutmaailman ymmärtämisessä auttaisi, jos myöntäisi, että olutta kulutetaan ja arvostetaan useilla eri tasoilla. Ei enää ole vain yhtä kansallista belgialaista olutkulttuuria, tai ruotsalaista. Prahalainen ukko ja Södermalmin hipsteri voivat suhtautua olueen osittain eri tavoilla, osittain ihan samoin. Muotitietoisten olutnörttienkin joukossa voi olla alakulttuureja. Magnusson on kuitenkin lukkiutunut omaan ajatusmalliinsa, eikä mikään muu tapa suhtautua olueen herätä hänessä kuin refleksinomaista halveksuntaa.

Tukholmalaiset, jotka maistelevat oluita kuin viinejä, eivät kelpaa: liian hienohelmoja. Ruotsalaiset pienpanimot eivät kelpaa, koska ne tekevät vain Indian (sic) Pale Alea. Italialainen pienpanimo ei kelpaa, koska se yrittää imitoida piemontelaista viinikulttuuria ja olut on liian kallista. Belgialainen luostariolut ei kelpaa, koska sen fanit ovat liian fanaattisia.

2010-luvun globaalin olutkulttuurin kritiikki on yksi asia. Sellaista voi tietysti esittää. Outoa on kuitenkin, ettei Magnussonia miellytä myöskään ”aito” vanhojen olutmaiden kulttuuri. Baijerilaiset ja englantilaiset ovat typeriä, koska luulevat oman oluensa olevan muita parempaa – vaikka uskomus todistettaisiin valheelliseksi, politiikan tai talouden sivutuotteeksi. Jopa tšekit ovat sokeita, koska eivät huomaa Urquellin ulkomaisten omistajien vesittäneen olutta.

Tässä on Olutretki Eurooppaan -sarjan ankeuden ydin. Ymmärrän Magnussonin turhautumisen siihen, että hänen Tšekistä aikoinaan hankkimansa oluttuntemus ei auta edes nykyisen ruotsalaisen käsityöoluen analysoinnissa. Hän sanoo itsekin kokevansa, että aika on ajanut hänen ohitseen.

Statue_Allison Meier_Flickr_CC BY SA 2-0-attEikö nykyisestä olutmaailmasta löydy silti mitään, mitä voisi vilpittömästi kehua ja suositella? Täytyykö kaikkeen suhtautua joko ylimielisen vähättelevästi tai lapsellisen kapinoivasti? Sarjassa pyritään jatkuvasti paljastamaan tämän tai tuon keisarin uusia vaatteita esittämällä kiusallisia kysymyksiä eri tahoilla. Kysymykset ovat kuitenkin enimmäkseen vääriä, epärelevantteja. Lopulta jää jäljelle vain yksi alaston keisari, toimittaja itse.

Sarjan kaikki jaksot ovat vielä viikon ajan katsottavana Areenassa.

1001 olutta, joita kannattaa juoda vasta kun olet kuollut

Ostin alennuslaareista pari olutarviokirjaa, ja ne pysäyttivät miettimään, millaisia kirjoja tai suosituksia oluita valitessani kaipaan. Pisteitä vai tarinoita vai molempia? Ja kuuluuko hypätä suoraan niiden oluiden yli, joita ei erityisemmin kehuta?

Flickr_belarus_Paul_CC-BY-2-0att.jpgAinakin takavuosina valtaosa maailman kirjakaupoissa myytävistä olutkirjoista oli sitä lajia, jossa kirjoittaja esittelee mielestään maailman parhaat oluet ja kehottaa lukijaa maistamaan ainakin näitä sataa tai viittäsataa olutta ennen kuin viikatemies korjaa. Joka sivulla on pullon kuva ja sen alla lyhyt arvioteksti sekä mahdollinen pisteytys tähdillä tai sataan ulottuvalla asteikolla.

Varsinkin kansainvälistä alkuperää olevista ”maailman olutoppaista” huomaa toisinaan, ettei sisältöä ole välttämättä päivitetty viimeisimpään laitokseen tai koskaan ennenkään oikein tarkistettu. Valokuvassa näkyvät etiketit voivat olla 1990-luvun designia ja lasiin kaadetun oluen väri jotain muuta kuin sen pitäisi olla. Jos kirja esittelee oluita maittain, esimerkiksi Suomen valinnat on saatettu tehdä aikana, jolloin meillä ei ollut vielä juuri lainkaan pienpanimoita (tai kirjoittaja ei ollut tietoinen niistä).

Tuosta hieman falskista kirjatyypistä on tietysti myös rohkaisevia poikkeuksia. Yksi löytöni on ollut brittiläisen oluttuntijan Adrian Tierney-Jonesin toimittama 1001 beers you must try before you die, tarkemmin sanoen vuonna 2013 päivitetty painos. Tämä on varmaan monille tuttu ja toisissa blogeissa jo aiemmin arvioitukin. Jos etsit tällaista laajakulmaobjektiivilla kirjoitettua opasta maailman oluihin, ainakin kaksi asiaa puhuu painokkaasti 1001 beersin puolesta:

1001beers

Olutarvioita kirjoittamassa on ollut nelisenkymmentä asiantuntijaa, ja kukin kirjoittaa tyypillisesti sellaisista oluista, joihin hänellä on kotipaikkansa tai kiinnostustensa ansiosta erityinen suhde. Mukana ovat esimerkiksi Martyn Cornell, Pete Brown, Jeff Evans, Stan Hieronymus, Joris Pattyn ja Ron Pattinson.

Tekstit ovat oikeastaan perinteisten olutarvioiden (eli lähinnä oluen ulkoisten ominaisuuksien läpikäynnin) sijaan kokonaisia miniartikkeleita, jotka valottavat myös juomien ja panimoiden historiallisia asiayhteyksiä ja joissa myös panimomestarit pääsevät välillä ääneen.

Olutharrastustaan aloittelevalle lukijalle, joka haluaa käydä kaupan tai baarin oluthyllyjä nopeasti ja tehokkaasti läpi, tämä kirja on tietysti melko paksu ja monisanainen. Arvioiden lopussa ei ole mitään tähti- tai pistemääriä. Niinpä tekstejä lukematta ei periaatteessa tiedä, kumpaa kannattaa ennemmin metsästää: valkovenäläistä Krinitsa Porteria vai belgialaista Westvleteren 12˚ -trappistiolutta.

Oluet on pantu kirjassa jonkinlaiseen järjestykseen lähinnä värin mukaan: amber, blond, white, dark, specialty. Toisaalta väri taitaa olla suhteellisen subjektiivinen luokittelukriteeri, koska itse olisin etsinyt esimerkiksi kahta edellä mainittua olutta tummien oluiden luvusta. Ne ovat kuitenkin kirjan järjestelmässä meripihkanvärisiä.

79 pisteen olut: erittäin hyvä vai epäonnistunut

Toinen uusi olutkirjahankintani on Valtteri Suorsan laatima Olutopas 2016, siis kotimainen, vuosittain päivitettävä katalogi, jossa käydään läpi koko Alkon perusvalikoima ja osa Suomen maitokauppojen ja ravintoloiden oluttarjonnasta.

Suorsa on ilmeisesti viinikriitikko Pekka Suorsan poika eli ei aivan satunnaisesti juoma-arviobisnekseen päätynyt yksilö, mutta sillä ei ole merkitystä: kuka tahansa muukin olisi voinut tällaisen arviointiurakan tehdä ja tuotteistaa Akateemisen ja Suomalaisen hyllyille myyntiin. Ja takavuosina vastaavia opuksia ovatkin tuottaneet myös muut kotimaiset olutpersoonat.

Suorsalaisessa arviointifilosofiassa on mukana numeerinen arviointi, ja 1001 beers -kirjaan verrattuna kritiikit ovat selvästi lyhyempiä. Kukin olut kuitataan muutamalla niukalla lauseella, joihin ei mahdu juuri mitään kontekstia tai historiaa mukaan. Kahdelle kirjalle on yhteistä se, ettei arvioiduille oluille pyritä systemaattisesti määrittelemään tarkempia ”oluttyylejä”, vaikkakin 1001 oluen teksteistä ne kyllä useinkin käyvät selville.

Teoreettiset enimmäispisteet ovat siis tässä Olutopas 2016:ssa pyöreät 100, mutta varsinkin Ratebeeriin tottuneille voi tulla yllätyksenä, että alin kirjassa annettu pistemäärä on 77 (alkoholitonta olutta lukuun ottamatta). Kyseenalaisen kunnian saavat jakaa Koff Lite ja Riedenburger Glutenfrei. Muutenkin alle 80 pisteen arvioita saavat oikeastaan vain globaalien panimojättien massalagerit. Yli 96 pistettä ei mikään olut myöskään saa.

No, kirjan alussa pisteytyslogiikka selitetäänkin. 79 tai alle merkitsee, että oluessa on jokin ”huomattavasti häiritsevä ominaisuus” (vika?), joka ”ei tuo mitään lisäarvoa”. Aivot täytyy siis kääntää tätä kirjaa lukiessa eri asentoon kuin esimerkiksi juuri Ratebeeria selaillessa. Siellähän 79 pistettä on usein itselleni aika kovakin suositus! Niin ainakin ajattelen, kun kyttään joitain pienpanimoiden bockeja tai Belgian aluetason oluita, joille reittaajilta ei yleensä heltiä yli 90 pistettä, vaikka oluet olisivat hyviäkin. Ja asteikko on siis nollasta sataan.

No kannattaako tätä maistaa vai ei?

Suosittelen lueskelemaan nettiarvioiden ohella myös tämän tyyppisiä kirjoja, erityisesti jos ne ovat hyvin kirjoitettuja ja oluet kattavasti valittu. Tarkoitus ei ole nyt sinänsä asettaa kotimaista Olutopas 2016:ta ja 1001 beersiä mihinkään paremmuusjärjestykseen, mutta täytyy todeta, että varsinkin jälkimmäinen kirja voi todella avartaa kokemattoman olutharrastajan horisontteja. Ja miksei kokeneenkin.

Samoin on ihan hauska katsoa, missä kohdin yksittäisen kirjailijan ja koko reittaavan maailman mielipiteet menevät ristiin. Esimerkiksi Suorsa asettaa aivan kärkipisteille Pyynikin Vahvaportterin, joka taas Ratebeerin kokonaisarviossa kerää selvästi vaatimattomamman tuloksen. Toisaalta Ratebeer-väen arvostamat Mufloni CCCCC IPA ja Weihenstephaner Vitus saavat Olutopas 2016:lta hieman nihkeät pisteet.

Jos käyttää reittaussivustoja vain omien suosikkityylien ja niissä kärkipisteitä saavien oluiden jahtaamiseen, ymmärrys kaikista maailman oluista ainakin jäänee onnettoman ohueksi. Siihen siis viittaa tämän postaukseni ironiseksi tarkoitettu otsikko. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi juoda pelkästään hyviä oluita (jos hyvän määritelmänä on vain se, että kansainvälinen reittaajakollektiivi kohottaa oluen lähelle maagista 100 pistettä).

Toki 1001 beers -kirja noteeraa ison joukon virtuaalisten olutyhteisöjen rakastamia oluita, AleSmith IPAsta De Struise Brouwersin Pannepotiin. Kirjasta kuitenkin löytyvät myös perustelut muun muassa siihen, miksi ihmeessä minun pitäisi juoda Saison Voisinia, Marston’s Old Empireä, Früh Kölschiä (panimon hanasta) tai De Ryck Specialia, vaikka kaikki nämä saavat nettiarvostelijoilta vähätteleviä tuomioita.

Tietysti olisi hauska kuulla, jos jollain meistä paatuneista olutfriikeistä on suosikkioluita, jotka eivät koskaan kerää reittaussivustoilla tai kriitikoiden palstoilla huippupisteitä mutta maistuvat silti vuodesta toiseen!

Adrian Tierney-Jones (toim.). 1001 beers you must try before you die. Cassell Illustrated, Lontoo.

Valtteri Suorsa. Olutopas 2016. Readme.fi, Helsinki.