Warsaw Beer Festival: kirsikka-grodziskiesta savuporttereihin

Taas pikainen visiitti Varsovan Legian stadionille, jonka edustustilat valtaa kaksi kertaa vuodessa maan vanhin craft beer -festivaali Warszawski Festiwal Piwa. Tähän keväiseen painokseen oli saapunut viitisenkymmentä panimoa, pääosin Puolasta. Ulkomaita edustivat Boon, Founders ja Mikkeller. Maahantuojan tiskillä oli tuttuun tapaan myös muun muassa espanjalaisia ja brittiläisiä käsityöoluita.

cof

Oliko tämän kevään valikoimassa jotain uusia painotuksia edellisiin verrattuna? Ei isompia. NEIPA-villitys jatkuu kuten viime vuonna. Ehkä muissa IPA-oluissa ja varsinkin happamissa tyyleissä hedelmiä ja muita luonnollisia maun lähteitä on nyt käytetty myös entistä enemmän, vaikka nekään eivät enää uutta ole. Sen, että ollaan Puolassa, huomaa erityisesti Baltic porterien paljoudesta –  sellainen oli tarjolla miltei joka toisella tiskillä.

Puolalaisia erikoisuuksia, joita en ollut ennen nähnyt, olivat myös kahdella panimolla tarjolla olleet hedelmä-grodziskiet. Tavallinen grodziskie on yksinkertaisuudessaan ihan miellyttävä juoma, savuinen mieto vehnäolut. Nyt avasin festarivisiitin maistamalla kirsikalla maustettua grodziskieta, eikä se kyllä ihan vuoden kovimpien suosikkien listalle mennyt. Kyseessä oli Cheerful Grodzisz (3,2 %, Piwne Podziemie).

Lohenpunainen olut maistui vain hyvin miedosti kirsikalle, marjasta oli ehkä jäljellä lähinnä pieni kirpakka sivumaku. Kun grodziskie-tyyliin kuuluu vielä (vehnäolueksi) kohtalaisen tuntuva humalointikin, se alkoi jo hedelmän kirpeyden ja savun kanssa tukkia alkoholipitoisuudeltaan miedon oluen makua. Tämä ehkä jakaa mielipiteet, mutta en antaisi huippupisteitä. Toinen hedelmä-grodziskie, jota en siis enää lähtenyt maistelemaan, olisi ollut Nepomucenin panimon tiskillä ja nimeltään Viva Śliwa, luumulla maustettu ja kollabona PINTAn kanssa tehty.

Festivaalin oudoimpia oluita nämä eivät olleet. Se titteli menee todennäköisesti tomato pepper sour alelle nimeltä Blada Marija. Nimi viittaa olutta innoittaneeseen klassikkodrinkkiin, ja taustalla oli panimo nimeltä Warownia. En maistanut! Toinen outous, jota näin vain kaadettavan toisen asiakkaan lasiin, oli blue IPA nimeltä Klitoria Tarnateńska. Se oli todellakin kirkkaan sinistä ja värjätty siniherne-nimisellä kasvilla, jonka latinalainen nimi on muuten Clitoria.

Oluita historian lehdiltä

Grisette on vanha belgialainen oluttyyli, joka silloin tällöin pomppaa silmille baareissa tai tapahtumissa. Pohdin blogissa pari vuotta sitten, voisiko siitä tulla samanlainen käsityöpanimoiden suosikkityyli kuin sukulaisestaan saisonista. Mitään siihen verrattavaakaan ei ole odotettavasti nähty, vaan grisette on pysynyt pikkuruisessa marginaalisessa lokerossaan. Silti muutamat panimot sitä siellä täällä kokeilevat, ja nyt puolalainen Alternatywa oli tehnyt 6,5-prosenttisen Superior Grisetten.

cofTämä olut on viettänyt aikaa tynnyrissä, ja on maultaan varsin maltainen ja vähähumalainen, ehkä hiivan tai sitten tynnyrin vaikutuksesta erikoisen sakemainen, japanilaisella umamilla. Yritän maistella, onko maussa vaniljan tai Brettanomycesin häivähdystä, mutta en oikein päädy mihinkään näkemykseen. Mitäköhän belgialaiset tästä sanoisivat? Varastoitu, vahvempi grisette on ajatuksena ihan looginen: samanlainen kehityskulku kuin se, jonka kautta miedosta vallonialaisten peltotyöläisten oluesta tuli voimakas erikoisolut Saison Dupont.

Czarna Owca oli yksi uusien panimoiden alueella esittäytyvistä tulokkaista, joihin kiinnitin huomiota. Gdańskin lähellä toimiva panimo on saanut hyviä pisteitä netissä ainakin imperial stoutinsa sekä Baltic porterinsa tynnyrikypsytetyistä versioista.

Nyt esillä oli muun muassa historiallisen pommerilaisen valko-olutreseptin mukaan tehty Albae Cerevisiae (5 %), jota testasinkin. Humalattomaan olueen toivat makua erilaiset kasvit, joista tuote-esittelyssä mainitaan siankärsämö, mansikanlehdet, kamomilla, timjami sekä syreenin ja lehmuksen kukat. Aromiltaan ja maultaan olut oli aika riisuttu, kuin Hefeweizen ilman mausteisuutta tai grodziskie ilman savua. Kasvit toivat makuun pientä kukkaisuutta ja ehkä vaniljaakin mutta eivät oikeastaan katkeroa tai mausteisuutta.

Lisäksi maistoin saman panimon peruslageria nimeltä Leżak Kociewski (4,8 %), jossa oli humalaa kolmesta maasta: Marynkaa Puolasta, Saazia Tšekistä ja Tettnangeria Saksasta. Raikas sitrushedelmäinen tuoksu, myös maussa kukkia ja sitrushedelmää, mutta valitettavasti myös aavistuksen verran jotakin muuta epätoivottua kasvista. Alle 5-prosenttinen melko miedosti humaloitu lager ei ole helpoin laji, mutta hieman petraamalla varmasti kelpo olut.

Lisää savua ja erilaisia viljoja

Browar Maryensztadt viitannee panimon nimessä Varsovan Mariensztatin kaupunginosaan, vaikka pienellä tulokkaalla on tuotantolaitoksensa satakunta kilometriä pääkaupungista kaakkoon. Heiltä maistoin portteria nimeltä Gwiazda Północy (”Pohjoisen tähti”, joka ei ole kuitenkaan Pohjantähti vaan Puolan pohjoisin kohta Itämeren rantakalliolla). Tämä oli 10,1-prosenttinen savu-Baltic ja sellaisista paras koskaan maistamani. Savu maistuu selvänä ja makua kipristää myös pieni hedelmäinen happamuus.

cofSopiiko savu suhteellisen makeaan olueen? Voi olla makuasiakin, mutta ainakin minusta nyt toimi. Lopputulos on ikään kuin Schlenkerla Eiche meets yskänlääke. Savu sulkee vahvan portterin maun Riga Balsam-tyylisen yrttiseksi. Ostin panimon 0,33 l lasinkin, koska tykkäsin panimon logosta sen maljamaisessa muodossa. Maisteluannosta aloitellessani ajattelin, että tällä oluella on tuskin muuta käyttöä kuin digestiivinä, mutta sitten keksin, että sitä voisi yrittää parittaa suolaisille savukilohaileille eli virolaisittain sproteille. Toimisiko?

Toinen itämerenportteri, jonka ostin festareilta mukaani ja maistoin kotona, oli Trzech Kumpli -panimon Ragnar (10,4 %). Tässä oli paahteisempi, stoutmainen tuoksu ja maussa pienesti tervaa, kaarnaa, pientä siirappisuutta tai poltettua karamellia, mutta makea portteri ei ollut kyseessä. Olut muistutti ehkä enemmän Koffin portteria kuin useimpia puolalaisia vastineitaan, ja oli väriltään aivan mustaa tummahkolla vaahdolla. Tyyliin nähden humalointi oli melko kipakka ja vaikutelma muutenkin imperial stout-mainen.

Yksi festariolut vielä. Tyylilaji oli panimon ilmoittamana multigrain wine, mikä ei sanonut minulle mitään. Oluen nimi oli Pramenel ja löytyi Harpagan-nimisen kiertolaisen tiskiltä. Paikan päällä ei oikein selvinnyt mistä on kyse, mutta netin mukaan ruis-ohra-vehnäviini ja 10,5 %. Valmistajana on Beer Bros. Paikan päällä hanasta maisteltuna tämä ei ollut hassumpi tuotos, salmiakkisen tumma, vähän viininen, stoutia kepeämpi mutta kuitenkin jykevä olut. Mukana oli ikään kuin kaikuja Sint-Bernardus Abtista, vaikka niin vakavasti otettava tapaus tämä ei ollut. En tiedä, uppoaako esimerkiksi imperial stout -fanienkaan mieltymyksiin. Kun tämä nyt sattui olemaan ensimmäinen koskaan näkemäni olut, joka kutsutaan otsikolla multigrain wine, niin heti perään satuin tietysti näkemään toisenkin samanlaisen jonkin muun panimon tiskillä, en kyllä muista minkä.

Mainokset

Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

cofVasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.

Puolalainen olut eilen ja tänään

Olen kirjoitellut Puolan olutkulttuurista sitä sun tätä oikeastaan koko tämän blogin olemassaolon ajan, ja nyt kävi kutsu alustamaan aiheesta Bryggeri Helsingin puolalaisen oluen viikon avausmaljojen yhteydessä. Kutsujana oli Helsingin Suomi-Puola-yhdistys, yksi tapahtuman kumppaneista. Tiivistän tähän alle sen, mitä viime torstaina Bryggerissä puhuin, höystettynä paikalla olleiden kommenteilla ja keskustelulla.

Puolalainen olut on säilynyt aika tuntemattomana suureena muissa maissa. Tähän voi olla monia syitä, ilmeisimpänä varmasti se, ettei Puolassa ole koskaan suhtauduttu olueen aivan yhtä vakavasti kuin esimerkiksi naapurimaissa Saksassa ja Tšekissä. Kommunistisen järjestelmän ja vanhan vodkakulttuurin painolasti tuntuu siinä, että oluenkulutus ja -tuotanto ovat lähteneet tosissaan käyntiin vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin tuontikuviot ehkä olivat jo suhteellisen vakiintuneita monissa Euroopan maissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten brittiläiset – nykyisin arvostetut, silloin aloittelevat – olutbloggaajat Boak ja Bailey herättelivät poleemiseen sävyyn kysymystä siitä, miksi puolalainen olut ei ole kovin hyvää. Empiirinen data, jota heillä oli, perustui yleisimpiin lager-merkkeihin (Zywiec, Lech, Tyskie, Okocim, EB). Eivät kirjoittajat olleet suoranaisesti sitä mieltä, että nuo merkit olisivat olleet huonoja, mutta totesivat ne isojen omistajiensa näköisiksi melko persoonattomiksi perusoluiksi.

Blogissa viitataan toisen käden tietona siihen, että kommunistisen ajan oluet Puolassa olisivat olleet ainakin joskus heikkolaatuisia ja että taso olisi 1990-luvun alussa ainakin väliaikaisesti parantunut. Kansantasavallan oluiden laatuun en osaa ottaa kantaa – mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Sen sijaan siitä, että 1990-luvun alussa Puolasta tuli jonkin aikaa markkinoille oikein hyviäkin oluita, kuulin muisteluita myös torstain tilaisuudessa.

Briteillehän puolalaiset oluet eivät ole nykyään mikään erikoisuus, eivät ainakaan isot puolalaiset lager-merkit. Britannian sadattuhannet puolalaiset siirtolaiset juovat mielellään oman maansa merkkejä ja niinpä puolalaiset kaupat ympäri saarivaltion niitä myös myyvät. Tyskie oli pari vuotta sitten noussut kaikkien ei-brittiläisten oluiden kymmenen myydyimmän listalle Britanniassa.

Olutmaan historiallinen nousu

Historian lehtiä selaillessa on kuitenkin melkoisen selvää, että Puola on – varmasti vankan vodkakulttuurinsa ohella – myös merkittävä olutmaa. Se ei ole aivan maailman kärkikaartissa kuten Belgia, Britannia tai Saksa, mutta Puolan historiasta löytyy kuitenkin sekä runsaasti panimotoimintaa että omaperäisiä olutperinteitä.

Kun katsotaan tilannetta vuonna 1900, Puolassa (tai tarkemmin ottaen sillä maantieteellisellä alueella, josta tuli itsenäinen Puola vuonna 1918) oli kaiken kaikkiaan noin 500 panimoa. Edellisellä vuosisadalla luvut olivat korkeampiakin. Tämä kertoo vakiintuneesta oluen panemisen ja juomisen kulttuurista. Oletan, että panimoita oli tuolloin Saksalle tai Itävallalle kuuluneilla puolalaisalueilla enemmän kuin muualla Puolassa, mutta yhtä kaikki puolalaisesta panimo-osaamisesta ei ollut puutetta.

Suhteutettuna Puolan väkilukuun tuollaiset panimomäärät eivät tosiaan olleet samaa luokkaa kuin vaikkapa Belgiassa tai Baijerissa, ja oluen kokonaiskulutus Puolassa olikin matalaa aina toiseen maailmansotaan saakka. Se oli eurooppalaisittain verrattain laiskaa myös sodan jälkeen ja kansantasavallan vuosina. Vasta 1980-luvulta alkaen oluen kulutus Puolassa lähti reippaaseen nousuun.

Nykyisin puolalaiset ovat EU:n kolmanneksi ahkerimpia oluen juojia, jos katsotaan kansakunnan kokonaiskulutusta. Puolalaiset juovat noin 38 miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa, mistä saadaan henkeä kohti jaettuna myös EU:n neljänneksi suurin per capita -kulutus. Oluen tuottajana Puola on tällä hetkellä EU:n kolmanneksi suurin Saksan ja Britannian jälkeen. Parin vuoden kuluttua se kohonnee tilaston kakkoseksi, tosin ilman omaa ansiotaan.

Puolalaisten mitalisijat eurooppalaisissa oluttilastoissa eivät tietenkään liity pääasiassa kovin läheisesti pienpanimokenttään tai käsityöolueen. Kuten muissakin maissa, Puolan oluenkulutuksesta kolme neljännestä koostuu tavallisesta vaaleasta lagerista. Jos mukaan lasketaan vielä sikäläisittäin suosittu vahva lager, päästään ilmeisesti 90 prosentin paremmalle puolelle. Piwo jasne pełne (vaalea täysmallasolut) on yleinen maininta perusoluen tölkissä, ja jos kyse on vahvemmasta versiosta, pakkauksesta löytyy vielä adjektiivi mocne.

Markkinoita hallitsevat isot globaalit toimijat – jälleen kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Puolan isoimman panimoyhtiön Kompania Piwowarskan osti joulukuussa japanilainen Asahi, ja myyjänä oli fuusiojärjestelyjään tekevä SAB Miller. Tämän firman merkkejä ovat Tyskie, Lech ja Żubr. Kakkosena on Heinekenin omistama Grupa Żywiec, jonka brändejä ovat Żywiec, Warka, Królewskie ja Tatra. Kolmosena komeilee tuttuun tapaan Carlsberg, ja sillä on Okocim- ja Kasztelan-merkit.

 

sdr

Tosissaan asialla: meininkiä Varsovan olutfestivaaleilta viime syksyltä.

Käsityöoluen nousu alkaa vuonna 2011

Mistä olutihmiset Puolassa sitten puhuvat? Eivät suinkaan näistä menneistä kasvukivuista tai isoista brändeistä, vaan tietenkin käsityöoluesta.

Se, että kaikkiin maihin levinnyt craft beer -kulttuuri on nyt valloittanut Puolankin, ei ole sinänsä mikään yllätys. Uutinen se silti on, koska Puola on niin iso maa ja kiinnostus olueen siellä nykyisin niin suurta. Veikkaisin, että 40-miljoonainen kansa on riittävän iso pistämään tarvittaessa vaikka jonkin oman twistinsä yleensä melko homogeeniseen globaaliin craft-kenttään.

Käsityöolut on Puolassa toistaiseksi uudehko juttu. Tarkoitan käsityöoluella nyt globaalien mallien mukaista uusimman aallon pienpanimo-olutta, joka muuallekin Eurooppaan on rantautunut yleensä 2000- tai vasta 2010-luvulla. Euroopassa on toki vanhempiakin pienpanimoperinteitä. Puolassa näitä alettiin nähdä markkinatalouteen siirtymisen myötä, ja usein kyse oli esimerkiksi saksalaistyyppisistä panimoravintoloista, jossa oluet noudattelivat Helles-Dunkles-Pils-Weizen-hegemoniaa.

Uuden aallon ensimmäisenä airuena on pidetty PINTA-nimistä sopimusvalmistuttajaa, joka teki ensimmäisen erän Atak Chmielu (”Humalan hyökkäys”) -nimistä ipaansa 28. maaliskuuta 2011. Sattumoisin PINTA pitää päämajaansa Żywiecin kaupungissa, johon myös yksi Puolan vanhimmista panimoista perustettiin kaupungin vielä kuuluessa Itävalta-Unkariin vuonna 1856.

Nopean laskelman mukaan PINTA on tehnyt kuuden olemassaolovuotensa aikana ainakin kolmeakymmentä eri oluttyyliä. Saison, IPA, APA, Barley Wine, Schwarzbier, Tmáve, Kentucky Common, Grisette, Maibock, Irish Ale, Altbier, Witbier, ja niin edelleen – panimo on valmistanut pariin otteeseen jopa sahtia. Näistä vaaleampaa olen maistanutkin ja ihan sahdilta se maistui.

Yhteistyötä on tehty sekä puolalaisten että ulkomaisten panimoiden kanssa, ja Puolan ensimmäinen käsityöpanimo on saanut näkyvyyttä kansainvälisissä tapahtumissa ja päässyt eri maiden jakeluverkostoihin. PINTAn vanavedessä Puolaan on ilmestynyt kymmeniä muita nuoria ja nälkäisiä panimoita ja mustalaisvalmistuttajia, jotka uivat craft beer -kuvioissa kuin kalat vedessä.

Panimoita on Puolassa Brewers of Europen viimeisimpien tilastojen mukaan 150. Tieto on kahden vuoden takaa. Ratebeer antaa lukemaksi 312. Heikki Kähkönen sanoi siivonneensa Ratebeerin listasta sopimusvalmistuttajat pois ja saaneensa lopputulokseksi noin 170. Tämä lienee tuorein mahdollinen tieto Puolan panimomäärästä.

Monet eturivin puolalaisista craft-panimoista ovat mukana myös Bryggerin puolalaisen oluen viikolla, joka edelleen jatkuu muutaman päivän ajan. En tiedä, minkä verran olutta on tällä hetkellä jäljellä. Tarjolla oli ainakin viime torstaina PINTAn lisäksi Kingpinin, Perúnin, Wąsoszin, AleBrowarin, Deer Bearin, Trzech Kumplin ja Radugan oluita sekä kahta Cider Circusin siideriä.

Portteria Itämeren etelärannalta

Craft beer -kulttuurin tyypillisiin piirteisiin kuuluu paitsi sosiaalisuus ja verkostohakuisuus myös tyylillisten vaikutteiden omaksuminen oman ja muiden maiden olutperinteistä. Puolassakin käsityöpanimot ovat ottaneet asiakseen tutustua oman alueensa historiallisiin oluttyyppeihin.

Uuteen kukoistukseen on noussut esimerkiksi piwo grodziskie, läntisessä Puolassa aikaisemmin suosittu historiallinen vehnäolut. Sen vehnämaltaat kuivataan tammensavulla, ja lopputulos on nykypäivän olutmaailmassa hyvin mieto, usein vain 2,5-prosenttinen. Oluttyylin kotiseutua on Grodzisk Wielkopolski, jonka ympäristössä on humalanviljelyaluetta. Grodziskie oli ilmeisesti kadonnut kaupallisilta markkinoilta joskus toisen maailmansodan aikaan mutta säilyi paikallisena tuotteena tai kotioluena – tai ainakin tieto sen valmistustavasta säilyi – niin että se on ollut mahdollista viime vuosina herättää isommassa mittakaavassa jälleen henkiin.

Toinen historiallinen olutlaatu, jota uudetkin pienpanimot ovat Puolassa suosineet, on portteri. Vaikka portteri on alkujaan lontoolainen oluttyyli, sen omalaatuinen historia Itämeren alueella on lähes yhtä vanha kuin oluttyyli itse. Jo 1700-luvulla portteria juotiin Ruotsin, Venäjän ja Preussin satamissa. Alun perin kyse oli tietenkin englantilaisesta tuontioluesta, jonka vahvaan versioon (imperial stout ym.) itse tsaarin hovi Pietarissa ihastui.

Myöhemmin portteri sai paikallisia muotoja, sitä alettiin tehdä pintahiivan sijaan pohjahiivalla, ja sen olemus on alkanut muistuttaa Itämeren maissa ehkä enemmän vahvoja saksalaisia oluita. Danzig eli nykyinen Gdańsk oli tietenkin yksi brittilaivojen kohdesatamia, mutta jo reilut 150 vuotta sitten portteria tehtiin myös Etelä-Puolan isoissa panimoissa kuten Żywiecissä.

Itse asiassa Żywiecin portteri on hyvä esimerkki nykypäivän puolalaisesta Baltic porterista eli itämerenportterista. Verrokki löytyy tietysti Helsingistä, jossa Sinebrychoffin portteri on ainakin sotienjälkeisen reinkarnaationsa myötä alkanut muistuttaa brittityyppistä pintahiivalla pantua foreign extra stoutia. Żywiecillä ja monilla muilla puolalaispanimoilla vahvoissa porttereissa korostuvat kuivan paahteisten maltaiden sijaan lääkemäinen makeus, salmiakkisuus ja yrttiset puolalaishumalat.

Puolalaiset panimot, varsinkin pienemmät alueelliset panimot ja uudet craft-valmistajat, ovat usein tarttuneet portteriin paikallisena erikoisuutena, jota voi markkinoida näyttävissä pulloissa tai pakkauksissa. Se on nautiskeluolut, usein aika vahva 9–10 alkoholiprosentillaan, ja joskus reseptissä on savumaltaita tai jotain eleganttia lisämakua kuten savukuivattua luumua.

Portteri ei muuten ollut ainoa vahva jäänne tummista oluista, joita Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla muinaisina aikoina esiintyi. Toinen esimerkki on Jopenbier, puolaksi piwo jopejskie, joka on sekin säilynyt ainakin ajatuksena. Se oli jonkinlaisella spontaanikäymisellä aikaansaatu, portviinimäinen makea olut, jonka alkoholipitoisuus saattoi ainakin 1900-luvun alussa olla melko mietokin. Ilmeisesti Gdańskin suunnalla jotkut ovat koettaneet sitä viime aikoina valmistaa, mutta kaupallista versiota ei ole ainakaan minua vastaan osunut.

Yhtenä puolalaisen olutkulttuurin piirteenä nostaisin vielä esiin kiinnostukseen paikallisiin humalalajikkeisiin. Marynka ja Junga ovat eurooppalaistyylisiä katkerohumalia, Sybillassa, Lubelskissa ja Tomyskissa on enemmän aromiominaisuuksia. Lubelski on paikallinen Saazin variantti ja Tomyski kuuluu erityisesti grodziskie-perinteeseen. Isotkin lager-merkit Puolassa mainitsevat kuitenkin mielellään käyttävänsä kotimaista humalaa ja saattavat mainita jopa lajikkeiden nimiä etiketeissään.

Mistä hankkia puolalaista olutta?

Suomessa puolalaisen oluen saatavuus on Bryggerin teemaviikon ulkopuolella melko heikkoa tai parhaimmillaan vaihtelevaa. Alko myy perus-Żywieciä ja tällä hetkellä yhtä käsityöolutta. Lisäksi valikoimassa on Wąsoszin panema puolukka-kahvistout Puola/Polska, joka on tehty yhteistyössä Humaloven kanssa (viimeksi mainittu toimii muuten maahantuojana myös Bryggerin tapahtumassa).

Isommista ruokakaupoista, varsinkin K-ketjulta, löytyy yleensä muutamaa alle 4,7-prosenttista puolalaista craft-alea tai -pilsneriä. Ravintoloiden valikoimista on tietenkään vaikea sanoa mitään yleisempää, mutta yksittäisiä esimerkkejä on tullut toki siellä täällä vastaan. Lisäksi ainakin eBrowarium-nimisestä nettikaupasta Suomeen tilaaminen on vielä viime kesänä onnistunut.

Paikan päällä Puolassa käsityöoluiden löytäminen on tietysti varsin helppoa. Jos perusbaarit vielä pitäytyvätkin pitkälti isommissa lager-merkeissä, ainakin Varsovan, Krakovan ja muiden isojen kaupunkien keskustoista löytyy roppakaupalla craft-baareja. Hintataso saattaa olla suomalaisittain hyvinkin alhainen, vaikka toki kaulaa paikalliseen peruslageriin varmasti on. Isoista ruokakaupoista voi löytää kohtuullisen hyvän valikoiman sekä puolalaisia että ulkomaisia ei-bulkkioluita. Varsovan baarit ja kaupat on koonnut aika hyvin yhdelle sivulle viime syksynä tämä bloggaaja.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten vaikutti järkevältä pohtia, miksi puolalainen olut ei ole hyvää, tänä päivänä tuollaisessa kategorisessa kysymyksessä ei olisi juuri mieltä. Kun aloittelevia käsityöpanimoita on paljon, laadun viilaaminen huippuunsa voi tietysti osalla niistä kestää aikansa. Nyt jo joukossa on paljon helmiä, joita kannattaa metsästää ja joita varmasti nähdään jatkossa Suomessakin yhä enemmän.

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Silakkarullia Baltic Porter Dayn kunniaksi

Olueen liittyviä merkkipäiviä on sen verran vähän, että aina kun joku keksii sellaisen, kannattaa juhlistaa.

Silakan luulisi sopivan yhteen portterin kanssa, ainakin symbolisesti. Kala on englanniksi baltic herring eli ”itämerensilli”. Itämeren rantavaltioissa juotavasta portterista taas on aina Michael Jacksonin ajoista lähtien käytetty nimitystä Baltic porter eli itämerenportteri.

cof

Asianmukaisia portterilaseja ei tällä kertaa ollut käytettävissä. Iittala ei ole maksanut tästä tahattomasta tuotesijoittelusta mitään.

 

Vuotuista Baltic Porter Daytä vietettiin tänään toista kertaa. Sen ovat lanseeranneet puolalaiset olutaktiivit, joiden piiriin tämän merkkipäivän vietto luultavasti yhä pitkälti rajoittuu.

Kun nyt satuin huomaamaan, että tällainen päivä oli eilen ollut ja jääkaapissa sattui olemaan sekä silakoita että portteria, nämä kaksi pääsivät nyt ruokapöytään. Toki olimme nyt päivän myöhässä Baltic Porter Dayn ateriamme kanssa, mutta tulipa noteerattua sekin päivä.

Silakat tehtiin nyt yksinkertaisella mutta maukkaaksi osoittautuneella tavalla. Fileet suolattiin, pippuroitiin ja siveltiin piparjuurituorejuustolla. Päälle saksittiin hieman tilliä. Rullalle käärityt fileet ladottiin uunivuokaan ja niiden päälle kaadettiin ranskankerma-juustoraasteseosta (vähän maidolla ohennettuna), ja cheddar-juustoa raastettiin vielä kokonaisuuden kuorrutukseksi. Silakat olivat 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia.cof

Oluena toimi puolalaisen PINTAn ja italialaisen Birra Amarcordin yhdessä tuottama uutuus Bałtyk Adriatico. PINTAn konttorihan on Etelä-Puolassa kaukana Itämerestä, mutta Amarcord näyttää majailevan parinkymmenen kilometrin päässä Riminin rivieralta ja tuo siis olueen Adrianmeren tervehdykset. Valmistusaineiden tasolla tämä merkitsee mustaa riisiä, jota en ole ennen oluessa nähnytkään.

Kuten PINTAn lippulaivaportteri Imperator Bałtycki, myös tämä Itämeren–Adrianmeren portteri on tyylilajinsa humalaisimmasta päästä. Nyt mukana ei ole jenkkihumaloita vaan puolalaisia, mutta niilläkin saa halutessaan huomattavan katkeruuden aikaan. Toisin kuin tämä, valtaosa puolalaisista porttereista ratsastaa doppelbockmaisella makeudella, jossa sekä paahteisuus että humalaisuus ovat tosiaan melko matalalla volyymillä.cof

Melko miedot silakkamme jäivät jossain määrin tämän oluen jalkoihin. Niitä syötiin ruisleipien päällä, ja tarkoitus olikin, että ruisleivän tumma makeus löytäisi kumppanin puolalaisen portterin maltaisuudesta. Sitä ajatellen jokin muu portteriyksilö olisi voinut olla parempi valinta.

Tästä tuli taas mieleen, että pitää joskus koota moninaiset maistelumerkintäni eri Itämeren maiden porttereista vielä yhdeksi postaukseksi. Se ei nyt tähän vuoden 2017 Itämerenportterin päivään ehtinyt.

Pohjoismaisen oluttyylin puute ja Suomi 100 -tuotteet

Itsenäisyyttä ei juhlisteta Mannerheim IPAlla tai Talvisota Gosella.

Tampereen gastropubien voimahahmo Sami Lappalainen kyseli Olutoppaassa ideoita uuden Nordic ale -oluttyylin kehittelyä varten. Keskustelu ehkä jatkuukin vielä, mutta nappaan joitakin elementtejä tähän, ja arvioin sen perään Alkossa nyt myynnissä olleet Suomen satavuotisoluet. Nämä asiat liittyvät mielestäni yhteen.high-noon_flickr_cc-by-2-0_miemo-penttinen-miemo-net

Historiassamme on ollut väkeviin viinoihin painottuvia vaiheita, mutta Pohjoismaat kuuluvat silti selkeästi Euroopan olutvyöhykkeeseen. Jo senkin vuoksi, että kaikissa paitsi Islannissa on säilynyt esiteollisia sahdinsukuisia perinteitä suurin piirtein näihin päiviin saakka.

Kysymys oli siis, onko olemassa valmiiksi pohjoismaista oluttyyliä. Oletusvastaus taisi olla, ettei sellaista oikein ole, tai ainakin että sitä on vaikeaa määritellä – lukuun ottamatta siis esimerkiksi Suomen osalta sahtia. Sahdin elementit kuten kataja ja ruis, savuisuuskin, koetaan kyllä täkäläisiksi.

Erilaiset skandinaaviset ja suomalaiset maalaisoluet ovat tosiaan yksi tapa lähestyä kysymystä. Paitsi että Suomessa on sahti, Norjassa on ilmeisen laajalla alueella jäänteitä vanhoista maltøl-perinteistä ja Ruotsissa Gotlannin vastaava perinne. Sukulaisia löytyy myös Baltian maista.

Niiden ”paikallisuusaste” on äärimmäisen korkea. Useimmat eivät ole edes yhtä tunnettuja maailmalla kuin suomalainen sahti. Paikallisia raaka-aineita kuten katajaa käytetään. Norjalaisilla maltøl-mestareilla on ilmeisesti kotihiivojakin, sahtia taas tehdään pullahiivalla.

Kääntöpuolena on toisaalta huono kuljetettavuus. Haasteeksi voi osoittautua myös se, että miedosti (jos lainkaan) humaloituina, vahvoina ja usein melko makeina ne eivät välttämättä vetoa kaikkien nykypäivän olutintoilijoiden makutottumuksiin.

Oluen sisämeri

Toinen tapa ajatella pohjoismaista ja suomalaistakin olutta on muistaa, että Itämeri on ollut jo vuosisatojen ajan ”oluen sisämeri”. Osa oluenjuontia varsinkin rannikkokaupungeissa Skandinaviassa ja Suomessa on ollut ulkomaisten tuontioluiden arvostaminen ja kopiointi.

Keskiajalta asti nykyisen Saksan satamakaupungeista on tuotu suosittuja oluita myös Pohjolaan. Oli vaaleita vehnäoluen tyyppisiä kuten Hannoverin Broyhan ja siirappisen tummia kuten Braunschweigin Mumme, ja todennäköisesti lukuisia muun näköisiä ja makuisia.

Myöhemmin tuli Englannin vahva portteri, joka oli suosittua varsinkin 1700- ja 1800-luvuilla, ja siitä kehitettiin paikallisiakin versioita (Baltic porter tai itämerenportteri). Sama pätee 1800-luvun lopulla tulleisiin baijerilaisiin pohjahiivaoluihin. Vaaleasta lagerista tietysti tuli sitten myöhemmin Pohjoismaidenkin vallitseva oluttyyppi.

Niinpä ainakin itse ajattelen, ettei pohjoismaisen oluen tarvitse välttämättä olla sataprosenttisen puhtaasti täkäläistä perinnettä. Harva olut on niin paikallista. Useimpien taustalla on ainakin joitakin kansainvälisiäkin vaikutteita.

Suomi 100 -juhlaoluet Alkossa

Kun Alko kevätkesällä haki Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistavia oluita, tuotehaussa ei varsinaisesti määritelty, että oluiden pitäisi edustaa mitään tiettyä suomalaiseksi tulkittavaa tyyliä. Teemaan sopivuutta edellytettiin. Mannerheim IPA tai Talvisota Gose olisi luullakseni täyttänyt väljät ehdot, mutta sellaisia ei mikään tuottaja tarjonnut.

Sen sijaan panimot ovat tarjonneet oluita, joista useimmista voi tunnistaa joitakin symbolisesti suomalaiseen juhlaolueen sopivia elementtejä.

Prykmestar Terva Juhlaolut (6,5 %). Normaalien oluen osa-aineiden lisäksi tässä juhlajuomassa on mukana katajanmarjaa ja terva-aromia. Niiden avulla on saatu aikaan tumman punaruskea, varsin maistuva ja teemaan sopiva keitos, jossa kumpikin vieraileva tähti – terva ja kataja – on aistittavissa. Palvuusaunan tuoksu vie ajatukset jonnekin myyttiseen suomalaisuuteen.

Juhlaoluen kuuluu olla vahvaa, ja sitä tämä tietysti onkin suhteessa kaiken kotimaisen oluen keskiarvoon.

Itselleni Terva Juhlaoluen tähteä kuitenkin vähän himmentää se, että Vakka-Suomen Panimon vakiovalikoiman loistava Savukataja (9 %) on maullisesti lähellä tätä mutta tuhdimpi ja ehkä siksi vielä sankarillisemman oloinen. Eikä siinä kaikki: myös panimon tuore kausiolut Talvibock (9,2 %) on erinomainen tuote ja osuu vähän samaan sävellajiin sekin.cof

Laitila on virittänyt juhlaoluthakua varten version vanhasta Kievari Agricolastaan, jonka tyylilajiksi panimo ilmoittaa belgialainen ale. Tämä Agricola on nyt jostain syystä alkuperäistä miedompi (8,5 % > 6,5 %). En tiedä, miksi Agricolan kunniaksi on tehty belgialainen olut, mutta ei tuo nyt makunsa puolestaan mitenkään huuda belgialaisuutta, enemmänkin jotain yleiseurooppalaista pintahiivaolutta, hedelmäntuoksuista ja maltaisen sakeaa, puolitummaa.

Yhteys ensi vuoteen selittyy sillä, että Lutherin teesien naulailusta tulee kuluneeksi 500 vuotta, ja Suomeen luterilaisia uudistuksia tuonut Agricola puolestaan pääsi oluen makuun oppi-isänsä luona. Martti Lutherhan oli suuren luokan olutmiehiä.

Teerenpeli menee aika suoraviivaisella savuolutlinjalla, ja heidän Suomi 100 Juhlaoluensa (5 %) on ihan käypä lajinsa tumma edustaja, ei mitenkään tappavan savuinen vaan mukavan vähäeleinen. Tätä voisi juoda enemmänkin. Mutta maistuuko Salpausselän vesi jopa hieman läpi?

Kaksi viimeistä ovat sitten kaikkea muuta kuin hienovaraisia. Tanskalaisvahvistus Svaneke Bryghusin Säkkijärven polkka (6,5 %) on ilmeisesti yksi panimon itämerenporttereista uuden etiketin saaneena. Se on lanseerattu Bornholmilla jo aikaisemmin nimellä Baltic Liquorice.

Itsenäisyyspainoksen etikettiin on printattu lyhyt Säkkijärven polkan historia, joka löytyy pitemmässä muodossa esimerkiksi täältä. Panimon oman tanskalaisen esittelytekstin mukaan oluen maku asettuu jonnekin merkkarin ja lakunauhan välimaastoon, enkä ole eri mieltä. Tätä intensiivisemin lakritsille tai salmiakille maistuu ehkä korkeintaan salmiakkikossu, mikä ei ole huono asia, jos (kuten minä) näistä mauista tykkää.

Pystin parhaasta nimestä vie Bryggerin Vuosi Sata (10 %), jos se siis on tarkoitettu luettavaksi joko yhdyssanana tai erikseen. Ehkä helsinkiläisille menee myös rohkeimman tyylillisen vedon kunniamaininta. Vuosi Sata osoittaa uljaalla tavalla, että ainakaan Suomessa sanaparin ”vahva lager” ei tarvitse viitata joko ruotsinlaivojen elefanttipainajaisiin tai rapussa lämmittelijöihin.

Olut on prosentteihinsa nähden raikas ja täynnä tummaa makeutta, tuoksussa espanjalaista brandya ja maussa kuivahedelmiä ynnä muuta. Liian imelää tästä ei kuitenkaan ole tullut, vaan käsillä on hieno illan viimeinen takkatuliolut – kotimainen vaihtoehto kansainvälisille winter warmereille ja quadrupeleille.

Jos minulta kysytään, nämä itsenäisyysoluet edustavat ihan tyylikkäästi jotain, mitä ehkä voi kutsua suomalaiseksi tai pohjoismaiseksi olueksi. On vaikutteita Saksasta ja Belgiasta, mutta myös kotimaista katajanmarjaa ja tummia makuja. Ottaen huomioon, miten pintahiivaoluiden suosio on viime vuosina kasvanut, on ihan kiinnostavaa, että näistä neljä viidestä taitaa tulla pohjahiivapuolelta.

Oikean olutjournalistin hattu päässäni olisin varmasti haastatellut panimomestarit ja kysellyt suoraan hevosen suusta, mitä juuri näillä oluilla on haettu. Ehkä keskitietä craft-harrastajien ja valtavirran oluenjuojien välimaastosta, kun koko kansan itsenäisyyttä kuitenkin juhlitaan? Omasta mielestäni näistä tulee hyvä setti, sopivasti sinivalkoinen ja samalla kansainvälinen. Vaikka sahdilla ei nyt ainakaan tässä kattauksessa päästäkään skoolaamaan.