True to tradition…but which one? Designing a Baltic porter in Helsinki

On paper, it sounds like a no-brainer. You are a brewery in Helsinki, Finland, at a historic location surrounded by the waves of the Baltic Sea, so naturally you brew a Baltic porter. It is what breweries have done in this city for nearly 200 years. A type of beer that was especially popular with our great-great-great-grandparents’ generation in the late 19th century, it has persisted until the present.

As far as I am aware, Suomenlinna Brewery has never had a strong porter in their core range. They have the long-standing regular porter, which is milder at 5.5% ABV. There had been talk of brewing a stronger winter beer for their brewpub. I assume that when you run a brewpub on an island with a Unesco-listed fortress – one of the most visited tourist sites in Finland – it may be nice to have some kind of a winter warmer to keep the visitors happy during the cold months.

The idea that this strong beer could be a Baltic porter came about when I got talking with their brewer, Mikko Salmi, last summer. I had been looking for a ‛case study’ for a writing project with a local angle (more about that sometime soon). Suomenlinna felt like just the right milieu for a dark, warming, strong porter with historical charm. The fact that the brewpub is just a stone’s throw from the home of Nikolai Sinebrychoff, who in 1819 founded one of the most famous porter breweries in the Nordic countries, was just too good a coincidence to miss.


Surrounded by the Baltic Sea. (Photo: Liisa Huima)

Anatomy of a Baltic porter

To my great delight, Mikko agreed with the idea and got an okay from the brewery ownership. (It is a 700-litre batch to be sold only on tap on the island, so no huge investment from anyone involved.) By the brewing day in early October, we had formed a rough idea of what the beer should be like. Not a Sinebrychoff Porter clone. Maybe more in the Żywiec mold. Not too roasty or stouty. Traditional – no New World hops. Likely with a bottom-fermenting yeast.

I do not know if there really was much rationale behind most of these choices. I have zero brewing skills so it was mainly up to Mikko to decide what best to do. But asking such questions was, for me, largely the point of the whole exercise. Is there such a style as Baltic porter? Is it just imperial stout by another name? Is Sinebrychoff Porter a Baltic porter? Does lager yeast matter? Should this beer be true to a local tradition – and if so, what tradition? A synthesis of all historical porters brewed around the Baltic Sea, or something specific to Helsinki?

In either case, I feared that there would not be much in the way of historical to go upon. I know certain things about porters and their history in Finland and the neighbouring countries. I can venture a guess of when porter was first drunk in Finland (early 1790s, possibly earlier). It obviously came from Britain, possibly via Sweden. I know the names of several breweries who made it in Helsinki since the 1830s, and dozens more all around Finland. But for the most part, I have absolutely no idea how those early porters tasted, what ingredients went into them or how exactly they were brewed.

I think Michael Jackson coined the term ‛Baltic porter’ after tasting beers in post-Soviet Estonia sometime in the early 1990s. He probably felt it necessary to come up with a catch-all term for porter-style beers originating in this part of the world a) because many of them were bottom-fermented and thus were not porters or stouts in the strict sense, and b) while they were all different, they are all holdovers of roughly the same cultural tradition that had developed over a long time in the Baltic Sea region.

The Russian Tsars, of course, had loved English porters – everyone knows this. But not only they: the Swedes developed their affection for the black stuff in the second half of the 18th century. Apart from the imperial St Petersburg, British ships delivered beers to Danzig, Riga and other ports far from the Tsarist court. Presumably porter was among these beers and the people of these cities, too, enjoyed it – at least those who could afford expensive import beer.

Imports of British porters to the region continued throughout the 19th century. After spending a couple of nights browsing through digitised newspaper ads from that period, I could now tell you where to find Barclay Perkins Double Brown Stout in 1860s Helsinki – just in case you ever had the chance to go there in a time-machine. I am not sure whether this beer came via A. Le Coq’s export agency or someone else. The word ‛porter’ was often included in the stout ads because it was already a familiar word to the locals, while attributes such as double, brown, or stout were perhaps less well understood.

Lager yeast or not?

Locally brewed versions of porter had first emerged in the late 18th century in Sweden, early 19th in St Petersburg and possibly slightly later in Finland, Poland and other parts of the then Russian Empire. Indisputably, the earliest ones were brewed with a top-fermenting yeast because the lager-brewing techniques would only arrive here in the mid-19th century. After that, I suppose both yeast types were used.

‛Bayersk porter’ (Bavarian porter) was sometimes mentioned in Finland and Scandinavia. I cannot say for sure what that was, but it sounds like bottom-fermented porter: another style of beer made locally but with the new ‛Bavarian method’. There seems to have been also ‛Prussian porter’ – I recently read in a Latvian blog that it was popular there in the late 19th century. Again bottom-fermented? Or not?

Żywiec in Poland probably brewed with lager yeast since 1881 when they started making porter – or this is what I heard from Grzegorz Zwierzyna, who is an expert on the subject. As for most other porter makers that I am familiar with, I have no idea which yeast they used in the early days. Saku and A. Le Coq in Estonia, Aldaris in Latvia and several others switched to bottom-fermentation at some point but we do not know when. I have not read of any of the old Helsinki breweries using lager yeast for porter, but it is possible that some of them did.

Marcin Chmielarz, another Polish porter guru I spoke to last summer, told me that many Poles nowadays think porters should always be brewed with lager yeast. Marcin does not necessarily agree. Generally, big breweries in Poland brew strong porter with their bottom-fermenting yeast while many micro or craft brewers use ale yeast. But they all ferment in cold temperatures so the type of yeast has little import on the taste. This is also what Põhjala does in Estonia – both of its Baltic porters, Must Kuld and Öö, are top-fermented but in cold temperatures. I would guess that the same applies to many craft breweries in other Baltic Sea countries.

For the Baltic porter of the Suomenlinna brewpub, we finally opted for lager yeast. I think the essence of Baltic porter is not this or that yeast type, but the fact that brewers from Saxony to the far North of Finland translated their idea of British porter into an actual beer, typically made with local malts, hops, water and yeast. The results showed variance because the distance from Gose lands to Sahti lands was much bigger in the 19th century than it is now. You could say the yeast that we chose for our brew is a kind of tribute to this era and its brewing philosophy, rather than an attempt to replicate any particular Finnish porter from that time.


The brewery is next to the ferry pier in Suomenlinna. (Photo: Liisa Huima)

Nice German-style malts and hops

Having said that, a couple of the more famous porters of the Helsinki region in the late 19th century – their heyday – claimed to be ‛closer to English porter than anyone else’ or even ‛brewed with malts imported from England’. I have not seen any historical recipes and I doubt if (m)any exist. I have no clear idea of what exactly they meant by the beer being close to English porter, nor what kind of English malts the Helsinki brewers could get hold of at the time.

With Mikko we went for the malt base of a Polish style porter, in rough terms. ‛Don’t make it with pils malts and roasted malts’, was Marcin’s advice. ‛Instead, use something that gives it a nice body, such as Munich, caramel or brown malts.’ We heeded his warning at least partly and used lots of pale ale malt, complimented with some crystal malts and little quantities of dark, choco and black malts.

This, by the way, is not light years away from the Sinebrychoff or Żywiec malt profiles, although both of those two use pilsner malts in combination with something darker. Żywiec Porter also has some sugar as an adjunct. Sinebrychoff uses Saaz hops, and I would expect Żywiec to use local, German-style hops because even ordinary lagers in Poland often contain Polish hops.

We actually did what some American homebrewers advice against when brewing Baltic porters: we used UK hops (East Kent Goldings). You can of course read this as a nod to the British roots of the style. As a tribute to the Poles – modern-day masters of Baltic porter – we also put one kilo of quasi-noble Lublin hops in the whirlpool. The total hopping rate was relatively low, again in keeping with the Baltic interpretations of the porter style rather than the old imperial ones.

Taste them while you can

The beer is now on tap on the island (Ravintola Suomenlinnan Panimo, Suomenlinna C1). It is a straightforward, well-balanced and not too sweet dark beer clocking at 7.5 % ABV, with dubbel-like overtones on the nose and licoricey and slightly roasted malts in the taste. The hopping, though moderate (33 IBU), seems clearly European. Tasting the beer, I got the feeling that the mission had been accomplished and the result tied back to the original idea.

Of course the occasional brewpub customer who just walks in from the cold and orders a nice, dark winter beer is unlikely to taste in it all the historical contemplation and stylistic confusion that I have just described. But those with a romantic mind may imagine that the 18th century maritime fortress of Suomenlinna belongs to the original world of porter, where trade ships criss-crossed the Baltic Sea loaded with beer barrels and other cargo.

All things considered, this is not a bad time to come to Helsinki for anyone interested in the Baltic porter legacy. The long-standing classic Sinebrychoff Porter is, of course, always available in a number of bars in the city, as is X-Porter from Malmgård Brewery. Bryggeri Helsinki, another brewpub in the city centre, has also introduced a Baltic porter as a winter seasonal this year, and the state liquor store Alko has a range of porters from breweries such as Iso-Kalla, Pyynikki, Stallhagen, Vakka-Suomi and Cool Head. Suomenlinna Brewery itself – not the island brewpub but its mainland arm – recently reintroduced a one-off imperial porter called Victory, another interesting one at 8.3% ABV.

(Text: Teemu Vass)


Mikko and a bag of malt.


Five months later.


Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.


Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.


DDR-portteri, Gose ja muut 80-luvun idän ihmeet läntisin silmin

Miltä Itä-Saksan olutmaailma näytti länsisaksalaisin silmin siinä vaiheessa, kun maailman merkittävin olutkansa oli elänyt lähes 40 vuotta kahdessa toisistaan eriytyneessä valtiossa? Yksi tapa katsoa näitä kauan sitten hälvenneitä jakolinjoja on tämän blogin lukijoille tuttu kirja Die Biere Deutschlands, jossa Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber kiersivät kotimaansa liittotasavallan sekä naapurimaa DDR:n panimoita ja ravintoloita 1980-luvun lopulla.

Kaul ja Höllhuber aloittavat DDR-katsauksensa toteamalla sen länsisaksalaisittain olennaisimman eron, että Itä-Saksassa olutta ei tarvinnut koskaan tehdä Reinheitsgebotin mukaisesti. He eivät kuitenkaan avaa tämän eron merkitystä sen pitemmälle kuin että monissa oluissa on “kemiallisia lisiä”. Riippuen määritelmästä voidaan ehkä sanoa, että jonkinlaisia panimoprosessia auttavia lisiä on ollut läntisissä puhtausmääräyksen mukaisissa oluissakin.

Armollisesti kirjoittajat kertovat, että DDR:n panimot valmistavat panimoprosessin teollistumisesta ja raaka-aineiden puutteista huolimatta monia oluita, “jotka ovat aivan juotavia”. Nyt kun kukaan meistä ei voi enää palata ajassa taaksepäin tekemään omia johtopäätöksiään, voi kysyä, onko tässä hieman nihkeässä arviossa läntistä kansallislisää. Vai oliko se jopa länsisaksalaiseksi aidosti harvinaisen myönteinen lausunto?

Ron Pattinson, brittiläinen oluthistorioitsija, joka vietti 80-luvulla aikaa Itä-Saksassa, sanoo näin: “Halveksunta, jota monet [länsisaksalaiset] osoittivat DDR:n olutta kohtaan – enimmäkseen heikompilaatuisiin panimoprosesseihin vedoten – oli epäreilua ja perustui paljolti ennakkoluuloihin … En ymmärrä, miten kukaan [idässä] saattoi juoda kalliita, valjuja [läntisiä] tuontioluita kun tarjolla oli maukkaita, paikallisia tuotteita … DDR:n olut yksinkertaisesti maistui paremmalta.” Vertailu ehkä koskee erityisesti arkisimpia massaoluita mutta on kuitenkin mielenkiintoinen.

Itäoluista esimerkiksi Radeberger, Wernesgrüner, Ur-Krostitzer Schweden, Sternburg Export Pils ja Sachsenbräu Spezial Deutsches Pilsner Vollbier läpäisevät Kaulin ja Höllhuberin seulan kelpo oluina. Sternburgin Deutscher Porter on heidän mukaansa “hyvin samettinen, ei liian makea Starkbier, jolla on hieno vaahto, ja joka on väriltään tummanruskea, miltei musta”. Oluella on pitkä jälkimaku, “joka vain jättää kitalaen yläosaan hieman epämiellyttävän makuaistimuksen”.

Saksin ja Thüringenin perinteitä

Kahdesta itäsaksalaisesta erikoisuudesta kirjoittajat jopa miedosti innostuvat. Toista niistä tekee Leipzigin pohjoisosassa talvella 1985–1986 avattu Alt-Leipziger Gosenschenke “Ohne Bedenken”. Ettekö ole koskaan kuulleet Gosesta, Kaul ja Höllhuber kysyvät lukijoiltaan, ja vakuuttavat, etteivät leipzigilaisetkaan olleet siitä kuulleet.

Gosen kohdalla on kysymys ohra- ja vehnäpitoisuudeltaan sellaisesta Weiβbieristä, jollaisena Berliner Weiβe tehdään. Panimoreseptiin emme ole tähän mennessä päässeet käsiksi; [ravintoloitsija] Lothar Goldhahn lienee varuillaan, ettei hänen Goseaan liian pian pystytä jäljittelemään. Gose muuten juodaan usein kuminaviinaryypyn kanssa tai, kuten makean ystävät, mustaviinimarjamehun kanssa. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä Berliner Weiβea.

Ehkä leipzigilaisten kriittinen massa oli jo Gosen unohtanut, mutta kirjoittajat samalla korostavat sitä, että Lothar Goldhahn perusti henkiin herättämänsä oluttyylin yli sadan vanhan leipzigilaisen haastatteluihin. Hän oli jututtanut muun muassa panimomestaria, joka oli vuonna 1966 pannut viimeisen “alkuperäisen” Gosen. Kirjoittajat kutsuvat Gosea hennonhappamaksi olueksi ja toteavat (vanhempaan oluttyylin kuvaukseen vedoten) sen olevan kullanvärinen, hapokkaan täyteläinen, ruoansulatukselle edullinen ja janon sammuttava.


Mainos Ohne Bedenken -ravintolassa. (Kuva: Bernd Rostad,, CC BY 2.0)

Pintahiivaolutta DDR:ssä ei enää käytännössä muutoin pantu, mutta ainakin yksi muu mielenkiintoinen poikkeus löytyi. Thüringenissä, Erfurtin eteläpuolella Singenin kylässä on entisen Itä-Saksan pienin panimo, Brauerei Schmitt. Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber pohtivat, miten se on saattanut pysyä hengissä perinteisenä perheyrityksenä, joka tarjoaa ruokaa kahtena päivänä viikossa ja keittää oluensa ikivanhoilla panimolaitteilla.

Tiistai on oluenpanopäivä. Silloin valmistetaan vaaleaa, vahvaa olutta, jonka maku on voimakkaan katkera. Panimoperheen ei tarvitse suorittaa käsityötään yksin, sillä kaikilta DDR:n alueilta tulee kävijöitä yhä uudestaan katselemaan toimitusta. Ja he saavat siinä ohessa tynnyristä oluen jos toisenkin, eihän sitä kuivin suin haluta olla, kun on kaukaa tultu. Kaikki tehdään niin kuin ennen sadoissa Thüringenin yrityksissä ja tässä suhteessa samanlaisessa Frankenissa.

Kahdeksan viikon jälkikäyminen tuottaa hienon hiilihapon ja kypsyneen maun, kirjoittajat kehuvat. He kutsuvat olutta Helles-termillä, mutta tosiaan erikseen mainitsevat, että hiiva on vanhaan tapaan pintahiivaa. Se “säilyttää meille viikko toisensa jälkeen palan 1700-lukua.”

Museopanimo Schmitt on edelleen olemassa. Höyryvoimalla toimivat laitteet ovat panimon nettisivujen mukaan peräisin 1800-luvun lopulta, jolloin vanhasta majatalosta tuli Schmittin perheen panimo, ja niiden kerrotaan yhä toimivan. Pullottaminen aloitettiin ilmeisesti 1930-luvulla, ja yritys sai pienenä, historiallisesti merkittävänä “mikroyrityksenä” säilyä valtiollisen panimojärjestelmän ulkopuolella myös kommunistiaikana.

Oluesta on vaikea sanoa paljonkaan käymättä paikan päällä, mutta ainakin Ratebeerin arvioijat olettavat sen olevan nykyisin pohjahiivaista Pilsneriä tai Landbieriä. Ehkä läntinen paine on Saksojen yhdistyessä pakottanut tähän? Toisaalta jos olut tehdään normaaliin saksalaistyyliin kylmissä lämpötiloissa, makueroa voisi olla vaikea havaita, olipa hiiva kumpaa lajia tahansa. Nykyisestä 800 hehtolitran vuosituotannosta suurin osa myydään yhä suoraan panimon omista hanoista.

Itäportterin ja Gosen myöhemmät vaiheet

Portteri, alun perin brittiläinen oluttyyli, jatkoi omituisia seikkailujaan sosialistisessa itäblokissa senkin jälkeen, kun se kaikkialta muualta paitsi Pohjoismaista oli kadonnut. (Tai stout, alun perin vahvan portterin nimi, oli korvannut porter-sanan miedon mustan brittioluen nimityksenä.)

Viime vuosisadan alussa saksalainen portteri saattoi olla noin 6–7 prosentin vahvuista. Ron Pattinsonin mukaan tämä oluttyyli säilyi erityisesti Itä-Saksassa ja katosi Saksojen yhdistymisen jälkeen. Jotkin idän panimot ovat ottaneet sen uudelleen valikoimiinsa myöhemmin, mutta osa näistä on melko mietoja ja Pattinsonin mukaan turhan makeita. Hän olettaa, että useimmat panimot tekivät sitä jo ennen toista maailmansotaa pohjahiivalla.

Katsoin huvikseni vuonna 2006 julkaistua Good Beer Guide to Germany -kirjaa nähdäkseni, minkä verran saksalaisporttereita oli tuohon aikaan tuotannossa. Ajattelin, että ajankohta on hyvä, koska 12 vuotta sitten amerikkalaislähtöiset craft beer -vaikutteet eivät vielä olleet rantautuneet kunnolla Saksaan ja tuoneet mukanaan angloportterin kertaustyylejä.

Löysin Saksan noin 1 300 panimosta yhdeksän portteria. Kuusi oli entisen Itä-Saksan alueella ja kolme Länsi-Saksan (ja näistäkin kolmesta yksi oli tuottajalta, joka omisti panimon myös Dresdenissä). Vahvuudet vaihtelivat 4,4% ABV:sta 10 %:iin. Mukana oli sekä uudehkoja panimoita että pitkän tien kulkijoita.

Jos saksalaisen portteriperinteen vähittäinen hiipuminen on tapahtunut melko huomaamatta, Gosen myöhemmät vaiheet ovat toista maata. Mikäli Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber olisivat vuonna 1988 kuulleet, että Gose on 30 vuotta myöhemmin yksi pienpanimoiden suosituimpia uutuustuotteita ympäri maailman, se olisi kuulostanut heistä yhtä mielikuvitukselliselta kuin marsilaisten laskeutuminen Maahan.

Gosen leviäminen mannertenväliseksi pienpanimotrendiksi 2010-luvulla on yleisen käsityksen mukaan paljolti edellä lainatun Pattinsonin syytä tai ansiota. Hän kirjoitti Gosesta blogissaan muutamaan otteeseen viime vuosikymmenen puolella ja innoitti seikkailunhaluisia panimoita tarttumaan tuntemattomaan oluttyyliin. Suolainen, kirpeän raikas maku on omiaan kesäterasseille. Saksalaiset tavat maustaa Gosea ja Berliner Weiβea mehuilla ja makusiirapeilla ovat muuntuneet nykypanimoissa muodiksi, jossa happamiin saksalaisvehnäoluihin lisätään usein jo valmistusvaiheessa marjoja ja hedelmiä.

Driftwood Brewing Gose-uh

Gose-olutta Kanadan länsirannikolta. (Kuva: Fil.AI,, CC BY 2.0.)

Wszystkiego najlepszego Polsko – onnea portterimaa Puola!

Sunnuntaina on monien historiallisten tapahtumien merkkipäivä Euroopassa. Yksi ensimmäisen maailmansodan loppumisen seurauksia oli Puolan uudelleenitsenäistyminen. Maa pysyi pitkälle toistasataa vuotta poissa Euroopan kartalta, kun Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat sen alueet keskenään Puolan kolmannessa jaossa vuonna 1795. Sodan päätyttyä marraskuun 11. päivänä 1918 syntyi sitten uusi Puolan valtio.

* * * * *

“Tervetuloa olutmaiden joukkoon, Puola”, julistivat toimittajat Unto Tikkanen ja Kari Ylänne Olut-lehden numerossa 4/1995 kierrettyään viikon Puolassa vierailemassa “toinen toistaan siistimmissä panimoissa” ja pubikroolaamassa.

Rautaesiripun aikaan Puolan ja Tšekin välillä oli Tikkasen ja Ylänteen mukaan kohonnut toinen korkea kuvitteellinen seinä, vodkamaan ja olutmaan välinen muuri. Tuolloin 1990-luvun puoleenväliin mennessä se oli heidän mukaansa jo pitkälti purkautunut. “Ihmiset juovat [Puolassa] olutta, ja se on hyvää. Vodkapullon näimme ravintolapöydässä kerran, vietnamilaisessa ravintolassa.”

Puolalaisten juomatapojen muutos on jatkunut myös sen jälkeen. Ennen vuosituhannen vaihdetta olut ohitti väkevät viinat suosituimpana alkoholijuomana, ja nyt sitten puolalaiset jo juovat EU:n neljänneksi eniten olutta ja valmistavat sitä kolmanneksi eniten. Jos kohta näistä määristä suuri osa on vaaleaa teollista lageria, myös käsityöoluen trendi on iskenyt muutaman viime vuoden aikana Puolaan valtavalla voimalla.

* * * * *

“Yhdestä asiasta tulimme jopa kateellisiksi”, kirjoittivat Tikkanen ja Ylänne vuonna 1995 Puolaa koluttuaan. “Missään muualla ei ole vastaavaa portterivalikoimaa.”

Portterit valmistettiin heidän mukaansa brittiperinteestä poiketen pohjahiivalla, kuten nykyisinkin. Sittemmin tällaisia oluita on opittu Michael Jacksonin jalanjäljissä kutsumaan Baltic portereiksi (puol. porter bałtycki). Tähän tyylilajiin varmasti useimmat lukevat myös esimerkiksi kotimaisen Sinebrychoff Porterin tai Põhjalan Öön, vaikka niissä käytetään pintahiivaa.

Tikkasen ja Ylänteen mukaan puolalaiset portterit olivat tuolloin 7–9-prosenttisia ja maultaan kuivia. Parhaimmistoon kuuluivat Okocimin, Lechin ja Żywiecin valmistamat portterit. Artikkelia koristaa sen lisäksi Porter Łodzkin etiketti, jossa kaksi miestä kantaa oluttynnyriä korennon varassa. Kantavierrevahvuutta on 22°, jolla voisi kuvitella łodzilaisportterin asettuvan vahvuusasteikon yläpäähän tai sitten olevan makeahkoa.

Käsityöpanimot ovat Puolassa löytäneet perinteisen vahvan portterin. Kesällä jututtamani paikallisen asiantuntijan Marcin Chmielarzin mukaan uusia porttereita lanseerattiin viime vuonna kokonaista 60 kappaletta, ja monet panimot näkevät sen “kansallisena olutaarteena”. Karkeasti voi sanoa, että isot ja keskisuuret panimot valmistavat sitä yhä pohjahiivalla ja pienemmät pintahiivalla – lopputulos voi tosin olla hyvin samankaltainen, jos käyminen tapahtuu kylmässä.

Chmielarzin aloitteesta Puolassa vietetään jopa Baltic Porter Day -merkkipäivää. Tänä vuonna kolmatta kertaa juhlistettu portteripäivä oli 20. tammikuuta.

* * * * *

Tikkasen ja Ylänteen ensivaikutelmia 1990-luvun Puolasta oli kiinnostavaa lukea. Omakin käsitykseni Puolasta olutmaana on muuttunut, kun olen viimeisten kolmen vuoden aikana tutustunut lähemmin sikäläiseen olutkenttään. En ollut odottanut, että craft beer on ehtinyt läpäistä paitsi pienten, myös joidenkin isompien panimoiden filosofian niin totaalisesti, että oikeastaan mitä tahansa kuviteltavissa olevaa oluttyyliä on nyt saatavana puolalaisversiona. Portterista ja sen yleisitämerellisestä historiasta olen myös kiinnostunut suurelta osin sen vuoksi, että Puolassa panostetaan niin paljon tähän oluttyyliin.cof

Kaivoin nyt kaapistani Porter 1918 -oluen (7 %), jonka olin kesällä tuonut Varsovasta. Sen etiketti on koristeltu kahden naapurimaan 100-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi, ja pullon kyljessä komeilevatkin Puolan ja Tšekin liput. Tšekit juhlivat oman valtionsa syntyä pari viikkoa sitten, ja heilläkin on historiallisia portteriperinteitä, vaikka niiden rooli koko tšekkiolutkentässä on tietysti paljon pienempi kuin puolalaisten omassaan. Tekijä on Pivovar Broumov, ja samaa olutta myydään myös Opat Porter -nimellä.

Tummanpuhuva, viinimäisiä sävyjä sisältävä olut on tyylilajinsa keveämmästä ja eniten paikallisia vaikutteita omaksuneesta päästä. Virolaisen Sakun lempeä portteri on sen läheinen sukulainen, ja toisaalta nykyiset pienpanimoiden imperial stoutit, jotka ehkä pyrkivät imitoimaan 1700–1800-lukujen supervahvoja brittituotteita, ovat siitä hyvin kaukana. Sikäli kun puolalaisia ja tšekkejä yhtään tunnen, Porter 1918 lienee tehty samalla lager-hiivalla kun panimon normaali valikoimakin, mutta varma en ole. Oikein juotava tuote tumman lagerin ja jylhempien mustien stoutien välimaastosta.

Yhteisiin, rajoja ylittäviin perinteisiin katsova olut on joka tapauksessa hyvä tapa skoolata itsenäisyysjuhlaa. Na zdrowie!


Iltakävelyllä bongattua.

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter


Warsaw Beer Festival: kirsikka-grodziskiesta savuporttereihin

Taas pikainen visiitti Varsovan Legian stadionille, jonka edustustilat valtaa kaksi kertaa vuodessa maan vanhin craft beer -festivaali Warszawski Festiwal Piwa. Tähän keväiseen painokseen oli saapunut viitisenkymmentä panimoa, pääosin Puolasta. Ulkomaita edustivat Boon, Founders ja Mikkeller. Maahantuojan tiskillä oli tuttuun tapaan myös muun muassa espanjalaisia ja brittiläisiä käsityöoluita.


Oliko tämän kevään valikoimassa jotain uusia painotuksia edellisiin verrattuna? Ei isompia. NEIPA-villitys jatkuu kuten viime vuonna. Ehkä muissa IPA-oluissa ja varsinkin happamissa tyyleissä hedelmiä ja muita luonnollisia maun lähteitä on nyt käytetty myös entistä enemmän, vaikka nekään eivät enää uutta ole. Sen, että ollaan Puolassa, huomaa erityisesti Baltic porterien paljoudesta –  sellainen oli tarjolla miltei joka toisella tiskillä.

Puolalaisia erikoisuuksia, joita en ollut ennen nähnyt, olivat myös kahdella panimolla tarjolla olleet hedelmä-grodziskiet. Tavallinen grodziskie on yksinkertaisuudessaan ihan miellyttävä juoma, savuinen mieto vehnäolut. Nyt avasin festarivisiitin maistamalla kirsikalla maustettua grodziskieta, eikä se kyllä ihan vuoden kovimpien suosikkien listalle mennyt. Kyseessä oli Cheerful Grodzisz (3,2 %, Piwne Podziemie).

Lohenpunainen olut maistui vain hyvin miedosti kirsikalle, marjasta oli ehkä jäljellä lähinnä pieni kirpakka sivumaku. Kun grodziskie-tyyliin kuuluu vielä (vehnäolueksi) kohtalaisen tuntuva humalointikin, se alkoi jo hedelmän kirpeyden ja savun kanssa tukkia alkoholipitoisuudeltaan miedon oluen makua. Tämä ehkä jakaa mielipiteet, mutta en antaisi huippupisteitä. Toinen hedelmä-grodziskie, jota en siis enää lähtenyt maistelemaan, olisi ollut Nepomucenin panimon tiskillä ja nimeltään Viva Śliwa, luumulla maustettu ja kollabona PINTAn kanssa tehty.

Festivaalin oudoimpia oluita nämä eivät olleet. Se titteli menee todennäköisesti tomato pepper sour alelle nimeltä Blada Marija. Nimi viittaa olutta innoittaneeseen klassikkodrinkkiin, ja taustalla oli panimo nimeltä Warownia. En maistanut! Toinen outous, jota näin vain kaadettavan toisen asiakkaan lasiin, oli blue IPA nimeltä Klitoria Tarnateńska. Se oli todellakin kirkkaan sinistä ja värjätty siniherne-nimisellä kasvilla, jonka latinalainen nimi on muuten Clitoria.

Oluita historian lehdiltä

Grisette on vanha belgialainen oluttyyli, joka silloin tällöin pomppaa silmille baareissa tai tapahtumissa. Pohdin blogissa pari vuotta sitten, voisiko siitä tulla samanlainen käsityöpanimoiden suosikkityyli kuin sukulaisestaan saisonista. Mitään siihen verrattavaakaan ei ole odotettavasti nähty, vaan grisette on pysynyt pikkuruisessa marginaalisessa lokerossaan. Silti muutamat panimot sitä siellä täällä kokeilevat, ja nyt puolalainen Alternatywa oli tehnyt 6,5-prosenttisen Superior Grisetten.

cofTämä olut on viettänyt aikaa tynnyrissä, ja on maultaan varsin maltainen ja vähähumalainen, ehkä hiivan tai sitten tynnyrin vaikutuksesta erikoisen sakemainen, japanilaisella umamilla. Yritän maistella, onko maussa vaniljan tai Brettanomycesin häivähdystä, mutta en oikein päädy mihinkään näkemykseen. Mitäköhän belgialaiset tästä sanoisivat? Varastoitu, vahvempi grisette on ajatuksena ihan looginen: samanlainen kehityskulku kuin se, jonka kautta miedosta vallonialaisten peltotyöläisten oluesta tuli voimakas erikoisolut Saison Dupont.

Czarna Owca oli yksi uusien panimoiden alueella esittäytyvistä tulokkaista, joihin kiinnitin huomiota. Gdańskin lähellä toimiva panimo on saanut hyviä pisteitä netissä ainakin imperial stoutinsa sekä Baltic porterinsa tynnyrikypsytetyistä versioista.

Nyt esillä oli muun muassa historiallisen pommerilaisen valko-olutreseptin mukaan tehty Albae Cerevisiae (5 %), jota testasinkin. Humalattomaan olueen toivat makua erilaiset kasvit, joista tuote-esittelyssä mainitaan siankärsämö, mansikanlehdet, kamomilla, timjami sekä syreenin ja lehmuksen kukat. Aromiltaan ja maultaan olut oli aika riisuttu, kuin Hefeweizen ilman mausteisuutta tai grodziskie ilman savua. Kasvit toivat makuun pientä kukkaisuutta ja ehkä vaniljaakin mutta eivät oikeastaan katkeroa tai mausteisuutta.

Lisäksi maistoin saman panimon peruslageria nimeltä Leżak Kociewski (4,8 %), jossa oli humalaa kolmesta maasta: Marynkaa Puolasta, Saazia Tšekistä ja Tettnangeria Saksasta. Raikas sitrushedelmäinen tuoksu, myös maussa kukkia ja sitrushedelmää, mutta valitettavasti myös aavistuksen verran jotakin muuta epätoivottua kasvista. Alle 5-prosenttinen melko miedosti humaloitu lager ei ole helpoin laji, mutta hieman petraamalla varmasti kelpo olut.

Lisää savua ja erilaisia viljoja

Browar Maryensztadt viitannee panimon nimessä Varsovan Mariensztatin kaupunginosaan, vaikka pienellä tulokkaalla on tuotantolaitoksensa satakunta kilometriä pääkaupungista kaakkoon. Heiltä maistoin portteria nimeltä Gwiazda Północy (”Pohjoisen tähti”, joka ei ole kuitenkaan Pohjantähti vaan Puolan pohjoisin kohta Itämeren rantakalliolla). Tämä oli 10,1-prosenttinen savu-Baltic ja sellaisista paras koskaan maistamani. Savu maistuu selvänä ja makua kipristää myös pieni hedelmäinen happamuus.

cofSopiiko savu suhteellisen makeaan olueen? Voi olla makuasiakin, mutta ainakin minusta nyt toimi. Lopputulos on ikään kuin Schlenkerla Eiche meets yskänlääke. Savu sulkee vahvan portterin maun Riga Balsam-tyylisen yrttiseksi. Ostin panimon 0,33 l lasinkin, koska tykkäsin panimon logosta sen maljamaisessa muodossa. Maisteluannosta aloitellessani ajattelin, että tällä oluella on tuskin muuta käyttöä kuin digestiivinä, mutta sitten keksin, että sitä voisi yrittää parittaa suolaisille savukilohaileille eli virolaisittain sproteille. Toimisiko?

Toinen itämerenportteri, jonka ostin festareilta mukaani ja maistoin kotona, oli Trzech Kumpli -panimon Ragnar (10,4 %). Tässä oli paahteisempi, stoutmainen tuoksu ja maussa pienesti tervaa, kaarnaa, pientä siirappisuutta tai poltettua karamellia, mutta makea portteri ei ollut kyseessä. Olut muistutti ehkä enemmän Koffin portteria kuin useimpia puolalaisia vastineitaan, ja oli väriltään aivan mustaa tummahkolla vaahdolla. Tyyliin nähden humalointi oli melko kipakka ja vaikutelma muutenkin imperial stout-mainen.

Yksi festariolut vielä. Tyylilaji oli panimon ilmoittamana multigrain wine, mikä ei sanonut minulle mitään. Oluen nimi oli Pramenel ja löytyi Harpagan-nimisen kiertolaisen tiskiltä. Paikan päällä ei oikein selvinnyt mistä on kyse, mutta netin mukaan ruis-ohra-vehnäviini ja 10,5 %. Valmistajana on Beer Bros. Paikan päällä hanasta maisteltuna tämä ei ollut hassumpi tuotos, salmiakkisen tumma, vähän viininen, stoutia kepeämpi mutta kuitenkin jykevä olut. Mukana oli ikään kuin kaikuja Sint-Bernardus Abtista, vaikka niin vakavasti otettava tapaus tämä ei ollut. En tiedä, uppoaako esimerkiksi imperial stout -fanienkaan mieltymyksiin. Kun tämä nyt sattui olemaan ensimmäinen koskaan näkemäni olut, joka kutsutaan otsikolla multigrain wine, niin heti perään satuin tietysti näkemään toisenkin samanlaisen jonkin muun panimon tiskillä, en kyllä muista minkä.

Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

cofVasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.