Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Advertisement

Ranskalaiset baltic porterit + pari jouluolutta

Vielä oli kaapin perukoilla muutama Sveitsistä ja Ranskasta joulukuussa tuotu olut, näistä viimeisistä kaksi on mannermaisia porttereita ja kaksi jouluoluita. Nekin vielä viikonloppuna testasin, joten saatiin loppuvuoden ”aktiivinen” varasto kulutettua loppuun. Uusi vuosi, uudet oluet. Ehkä Alkokin tuo taas jossain vaiheessa valikoimaansa joitain kiinnostavia uutuuksia, vaikka heidän jouluolutkautensa jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. Panimomyymälät ja ruokakaupat tietysti tekevät jatkuvasti omaa juttuaan.

Näistä porttereista ensimmäisen valmistaja tuli jo mainittua aikaisemmassa postauksessa, jossa heiltä oli testissä tripel. Panimo on siis La Brasserie du Mont-Salève. Tämän tumman ranskalaisen oluen nimi on yksinkertaisesti Porter Baltique, siis oluttyylin nimi baltic porter vain ranskaksi käännettynä. Itse olen suomentanut sen usein itämerenportteriksi, ja niin toki ranskaksikin Itämeri on la mer Baltique. Prosentteja on 8 %.

Noista korkeammista prosenteista huolimatta Mont-Salèven vahva portteri on aika lailla monien kevyempien porttereiden oloinen, kahvin, suklaan ja paahteisen maltaan makuinen, samantapaisia elementtejä myös tuoksussa. Tyylin mukaisesti humalakatkeroa ei ole kauhean paljon. Miellyttävä ja hyvin tehty melko brittihenkinen portteri tämä Porter Baltique on, ja etikettien retrotyyli on myös visuaalisesti onnistunut.

Tässä oluessa ei siis ole varsinaisesti mitään ongelmaa, mutta ei se myöskään tarjoa mitään uutta tarttumapintaa baltic porter -kysymykseen – siis siihen miksi manner-Euroopan perinteiset portterit olisivat brittiläisistä esi-isistään erillinen oluttyyppi. Riittääkö se, jos jäljelle jää vain hiivojen ero, kun lopputulos on kaikilta aistittavilta piirteiltään samanlainen? Portteri on siis pintahiivaolut ja baltic porter tämän tulkinnan mukaan pohjahiivainen. On kuitenkin tunnettuja esimerkkejä, joissa tämäkään ei ole totta, esimerkiksi virolaisen Põhjalan Öö. Chris Pilkington panimolta kertoi joskus minulle, että Öö käy pintahiivalla mutta kylmässä lämpötilassa, ja sen jälkeen kypsyy nollassa asteessa. Pitäisikö eroa hakeakin enemmän mallas- ja humalapuolelta, jossa esimerkiksi Koff Porter ja Żywiec Porter suuntaavat brittiläisten raaka-aineiden sijaan Saksa–Böömi-akselille?

Sen sijaan toinen testatuista ranskalaisporttereista nyökkää manner-Euroopan ohella astetta enemmän myös Uuden maailman suuntaan. Cambier’n panimo on Croix-nimisessä kunnassa, joka on käytännössä Lillen esikaupunki. Tässäkin Baltic Porterissa on prosentteja 8 % mutta katkeruuden IBU-lukema peräti 50. Pullon etiketissä on mainittu humalalajike Tettnang (ei muita), joten humala voi siis olla saksalaistakin mutta sen tanakka määrä muistuttaa 2000-luvun amerikkalaisista tyyliversioinneista. Sinänsä kelpo olut vaikuttaisi olevan tämäkin, mutta korkea humalointiaste vähän peittää alleen muuta ja sopisi ehkä paremmin muhkeaan imperial stoutiin.

Sitten ensimmäinen jouluolut, se on peräisin Sainte-Cru-panimolta Colmarista. Heiltä maistoin Pariisissa myös mainion belgialaistyylisen hunajaoluen nimeltä Orange Mécanique. Rage Against Christmas (7 %) on sen sijaan punaruskea, tammilastuilla maustettu (”triple oak”) olut, joka tuoksuu kuitenkin enemmän entisaikojen karamellisille jenkki-ipoille kuin tammelle. Maku on mausteisen oloinen, karamellimaltainen, mutta siinä on vähän jotain kasvimaisen epämääräistä. Silti myös viskissä uitettujen tammilastujen maku tulee sinänsä tyylikkäästi mukaan. Humalapuolella on Columbusta ja Citraa mutta sen verran maltilla, että maussa edellämainitut tammijutut melkein jyräävät niiden ominaisuudet. Katkeruutta on vain vähän (20 IBU) ja reseptissä lisäksi kandisokeria, viljapuolella normaalin pale-maltaan lisäksi vehnää, caramunichia ja special W:tä.

Le Saut de l’Ange (8 %) on sveitsiläinen tummanruskea jouluolut Le Fou du Roi -panimolta eli Hovinarrilta. Tuoksu on aika lailla joulumausteinen ja maussa vaikutelma vain voimistuu. Etiketissä mainitaankin, että mukana on tähtianista, kanelia ja muskottia, eli jos niistä ei joulutunnelmaa irtoa niin ei mistään. Totuus on, että tästä oluesta on melko vaikea sanoa mitään noiden mausteiden ohi, sen verran ne valtaavat alaa maussa. Ei pohjaolut varmasti huono ole, mutta hieman hillitymmin ainakin itse hyödyntäisin maustehyllyä jopa joulun aikaan.

A. Le Coq Baltic Porter vs. A. Le Coq Imperial Extra Double Stout vs. A. Le Coq Porter

Tänään on Baltic Porter Day, joten yksi viime aikojen olutvertailuistani on päivään sopivaa sisältöä. Olen nimittäin seurannut kiinnostuneena, miten A. Le Coq on ottanut erilaisen otteen Itämeren rantojen mustan kullan eli vahvan portterin markkinointiin kuin kilpailijapanimonsa Suomessa ja Virossa. Olvin omistama A. Le Coq, jonka juuret ulottuvat tsaarin ajan englantilais–venäläiseen portterikauppaan, on tehnyt muutaman vuoden sisään kaksi stailatumpaa versiota normiportteristaan – tai sisaroluita sille.

Imperial Extra Double Stout on 7-prosenttinen puoli pykälää ”stoutimpi” versio perustuotteesta (6,5 %). Kun ensimmäisen kerran maistoin tätä Saarenmaan Sõrven majakalla, väri vaikutti tummemmalta, maku brittityylisemmältä ja vähän kuivemmalta. Ei tämä olut välttämättä kovin ”imperial” ole – eli on siis miedohko sellaiseksi – mutta kuitenkin normaalia Le Coqin portteria luonteikkaampi.

Nyt Alko-valikoimaankin tullut Baltic Porter (6 %) on minulle uusi tuttavuus, aivan yllättäen siis alkoholipitoisuudeltaan perusportteria miedompi. En ymmärrä tässä kohtaa, mitä panimon tuotesuunnittelijoilla on ollut mielessä heidän tehdessään tällaisen oluen ja nimetessään sen näin. A. Le Coqin perusportterinhan pitäisi olla juuri sitä, mihin tarkoitukseen Michael Jackson ”baltic porter” -käsitteen kehitti. Jos tuosta baltic-sanasta tässä yhteydessä jotain tulee mieleen, niin ”tavallista” brittiportteria vahvempi tuote. Panimolta, joka toimii Baltiassa ja jolla jo on 6,5-prosenttinen Porter, odottaisin ainakin 7–8-prosenttista baltic porteria (jos he erikseen haluavat nimetä toisen tuotteen niin). Komeampaan pulloon tämä uusi miedompi portteri on tosin pakattu, siinä on jopa häivähdys Stalinin ajan krumeluuria.

Hiivapuolellakin saattaa olla eroja. En ole tätä mistään yrittänyt tarkistaa, mutta veikkaan, että Porter ja Baltic Porter käyvät Le Coqin pohjahiivalla, ja tuota IEDS:ää varten on hankittu jostain pintahiiva.

Kun taas katsotaan kilpailijan Carlsbergin strategiaa Suomenlahden tällä puolen, niin Sinebrychoffin klassikko Koff Porter on ainoa tuote tässä lokerossa. Se on kuin peruskoulu, Fazerin Sininen tai Sauli Niinistö: toisten mielestä itsestäänselvästi maailman huippua, joidenkin mielestä vähän jähmeä, kaipaisi tuuletusta. Tarjoava taho ei ainakaan halua nähdä juurikaan parantamisen varaa – tällä mennään ja piste. Viron Saku on melkein yhtä flegmaattinen, mutta se sentään ilmeisesti edelleen tekee jonkinlaista jouluversiota perusportteristaan. 

Maistetaan vielä kaikki kolme A. Le Coqia varmuuden vuoksi rinnakkain.

Porter, eli valikoiman vanhin tuote ja “perustason” olut, on varmaan vaalein portterin nimeä kantava olut minkä olen nähnyt. Se on mustan sijasta mahonginruskea, selvästi punertavan kirkas, ja sekä tuoksussa että maussa tuntuu varsin ohuesti tummempia maltaita. Jos minulle kerrottaisiin, että tämä onkin pelkällä sokerilla värjätty vaalea olut, en järkyttyisi. Kuivattua luumua, tummaa sokeria ja hentoa paahteisuutta on maussa, mutta melko vetinen fiilis näihin prosentteihin nähden. Tumma lager siis, eikä sellaiseksi maailman hölmöin, mutta ei mikään kunniakas Le Coqin kauppiassuvun perinteiden jatkaja portterina. Sakun vastaava perusportteri lienee parempi. 

Baltic Porterin ero edelliseen käy kyllä ilmi peräkkäin maistaessa. Väri on jo muutamaa pykälää tummempi, vaikka kovasti punertaa tämäkin valossa. Soppaan on pyritty tuomaan selvästi mustan oluen tunnelmaa, maussa on kuin lakujäätelön intensiivistä “lakritsisuonta”. Tuoksussa on tätä samaa, sekä fariinisokeria ja aivan kuin appelsiininkuorta. Edelleenkin myös maku assosioituu poltettuun sokeriin, ei niinkään jykeviin tummiin maltaisiin. Ehkä aivan aavistus viinimäistä tyylikkyyttä leijailee mukaan, kuin muinaisten aikojen ikäännytetyistä porttereista. Tässä tuntuu olevan Tarton tehtaiden portterikäsityksen ydin: jostain syystä melkeinpä niin kaukana imperial stoutin paahteisen maltaisesta mustuudesta kuin ikinä kehtaa. Ei siinä mitään, mutta vähemmän vetistä saisi olla.

Imperial Extra Double Stout on tästä kolmikosta se, jonka idea aukeaa maistajalle parhaiten. Siihen on haettu selvästi sellaisten oluiden tunnelmaa, jota Le Coqin suku toi Englannista ja joita myytiin 1800-luvulla Venäjän imperiumin paremmille piireille. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, jota luultavasti englantilaistyyppinen hiiva tuottaa, sekä salmiakkia. Maussa on nyt edellisiä oluita paljon selkeämpi tummaksi paahdettujen maltaiden puraisu. Maku on vähän metallinen, mutta kahvin ja toffeen sävyt sekä pieni sitruksisuus ovat mukana. Umamia on kieltämättä tukevammin kuin edellisissä.

* * * * *

A. Le Coqin toiminta vahvempien portterien tontilla on melko kiinnostava ilmiö, ainakin siitä saa enemmän irti kuin Sakun ja Sinebrychoffin kivettyneestä suhtautumisesta asiaan. Harmi että firman 7-prosenttinen stout on jo varustettu useammalla vahvuutta kuvastavalla adjektiivilla – imperial, extra, double – joten on mahdotonta kuvitella, millä nimellä valikoimaa jatkettaisiin vielä korkeaoktaanisempaan suuntaan. Tämä olisi nimittäin toiveeni: miksei Tartto voisi tehdä sellaista imperiaalia, millä brittipanimot aikoinaan hurmasivat venäläiset asiakkaansa tällä suunnalla, 9–11-prosenttista. Onnistuisiko tällainen Olvin tytäryhtiöltä?    

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.

Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Itämerenportterin etymologia

Helsingin Sanomien perinteinen olutraati kokoontui arvioimaan vahvoja porttereita ja stouteja yläotsikolla “itämerenportterit”. Sana on suomennos Michael Jacksonin lanseeraamasta oluttyylin (tai -perinteen) nimestä Baltic porter. Meillä on puhuttu myös baltialaisesta tai balttityylisestä portterista, joskus balttiportterista. Jos sen sijaan googlaa itämerenportteri-termiä, kaikki hitit taitavat johtaa Hesarin Jussi Rokan teksteihin ja Olutkoira-blogiin.

Testissä kaksi portteria sai täydet viisi tähteä: Malmgårdin X-Porter ja Õllenautin Must Eksport. Molempien nimen taustalla häilyy muuten export stoutin haamu. Export stout on historiallisesti yksi portterin vahvimpia olomuotoja, eli sen yläpuolelta ei brittiasteikolla taida löytyä muuta kuin supervahva imperial stout. Voidaan ehkä ajatella, että suuri osa Itämeren ympäristön porttereista on siinnyt export stoutien jäljitelmistä, vaikka tarkemmin ei 1800-luvun panimomestarien pään sisään enää päästäkään kurkistamaan.

Oman kertomansa mukaan Michael Jackson keksi Baltic porter -termin 1990-luvun alussa. Jo kauan ennen sitä hän kirjoitti vuoden 1977 kirjassaan The World Guide to Beer näin: “Viimeinen Brittein saarilla tuotettu porter juotiin vuonna 1973 Pohjois-Irlannissa. Portteria pannaan edelleen, joskin pohjahiivalla, monissa maissa. Se on tunnustettu oluttyyli Kiinassa, Itä-Euroopassa, Tanskassa, Ranskassa ja Pohjois-Amerikassa.”

Osa edellä mainituista on varmasti juuri sitä, mitä hän Baltic porterilla myöhemmin tarkoitti – ainakin Itä-Euroopan ja Tanskan oluet. Milloin Jackson todella ensimmäisen kerran käytti termiä? Itse hän siis kertoi vuonna 2002, että tyylin nimi “nousi vuonna 1990 kirjoittamastani artikkelisarjasta, jonka tein vierailtuani Virossa”. Jackson ei suoraan sano, että olisi käyttänyt sanaa vuoden 1990 artikkeleissaan, ja kun en ole niitä en lukenut, en voi tarkistaakaan.

Martyn Cornell toteaa nähneensä sanan Jacksonin käyttämänä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1998. Sen sijaan hän mainitsee amerikkalaisen Bill Yennen käyttäneen sitä vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan (ilmeisesti Beers of the World).

Luultavasti on syytä kuitenkin olettaa, että kun kerran Michael Jackson antaa ymmärtää kehittäneensä käsitteen, hän on niin myös tehnyt (eikä ole poiminut sitä amerikkalaiselta kollegalta). Suomalaiset lukijat muistavat kyllä esimerkkejä jo 1990-luvun alusta, jos ovat silloin lukeneet Jacksonin erityisesti Suomen tarpeita varten tehtyjä tekstejä.

Olut-lehdessä 1/1994 hän kirjoittaa: “Olen aina pitänyt balttityyppisistä porttereista, joiden kärkeen kuuluu Koff Porter”. Tätä artikkelia ei ole julkaistu muissa maissa.

Ja jo vuonna 1991 julkaistuun Michael Jackson’s Pocket Beer Book -kirjan suomalaiseen laitokseen (Matkailijan olutopas) hän kuvailee Koff Porteria “tukevaksi, baltialaistyyppiseksi porteriksi”. En tiedä, miten hän on asian englanniksi ilmaissut tämän kirjan tai Olut-lehden artikkelin käsikirjoituksessa, mutta on päivänselvää, että kyse on samasta ajatuksesta.

Baltic-type porter, ehkä? Baltic-style porter? Sama asia kai. Baltic porter.

* * * * *

Miksi siis suomeksi itämerenportteri, eikä baltialais- tai balttityyppinen portteri?

Tämä preferenssi – joka ainakin minulla perustuu siis omaan rajalliseen käsityskykyyni eikä mihinkään Jackson-lähteisiin – juontuu portterin itämerellisen perinteen historiasta.

Sikäli kun tiedän, nykyisissä Baltian maissa – Virossa, Latviassa tai Liettuassa – ei ole keksitty tähän portteriperinteeseen liittyen mitään, mitä ei olisi tehty myös esimerkiksi Puolassa, Suomessa tai kenties Preussissa.  

Osa itämerenporttereista on pohjahiivaoluita, kuten vaikka Puolan Żywiec Porter tai Latvian Aldaris Porter. Toiset ovat pintahiivaoluita, kuten Koff Porter tai Põhjalan Must Kuld. Kummankaan hiivatyypin käyttö ei liene erityisesti Baltian maista lähtöisin oleva tapa. Pohjahiivan yleistyminen tämän maailmankolkan porttereissa liittyy todennäköisesti baijerilaistyylisen oluen tuloon 1800-luvun puolivälissä, ja se vaikutti ennen pitkää useammassakin maassa myös portteriin.

Yhdistävä tekijä näissä oluissa – jos sellaista on – onkin kai nimenomaan panimoiden sijainti Itämeren rannikkovaltioissa (eikä siis nykyisistä Baltian maista saatu inspiraatio). Englannin sanan Baltic voi tietenkin kääntää myös Itämereksi tai itämerelliseksi, ja niin siis ainakin itse tässä yhteydessä tekisin.

Joissakin kielissä valintaa ei tarvitse tehdäkään. Puolassa on porter bałtycki, Liettuassa Baltijos porteris, Latviassa Baltijas porteris, Venäjällä Балтийский Портер, ja niin poispäin. Kuten englannissa, merenkin nimi on näissä kielissä “baltialainen meri” ja olut viitannee samaan.

Muissa Itämeren maissa meren nimi on sen sijaan Ostsee, Östersjön, Østersøen tai Läänemeri. Näissä maissa oluttyylin nimeä ei ole yleensä yritetty muodostaa meren nimestä käsin. Toki on esimerkiksi ruotsalaisen Fjäderholmarnas Bryggerin olut Östersjöporter, jossa panimo on todennäköisesti (etikettinsä perusteella) hahmottanut tuotteen nimen kuten minäkin, mutta olutharrastajille kyseessä on kuitenkin “en baltisk porter”. Sitä tehdään pohjahiivalla.

Jos Kielitoimisto tai suomen kielen lautakunta kysyisi minulta suositusta, mitä nimeä tästä oluttyylistä pitäisi suomeksi käyttää, ehdottaisin näistä sekavista selityksistä huolimatta edelleen tuota “itämerenportteria”. Voisin sitten puhua sanan kyseenalaistajat tainnoksiin olutperinteen pitkällä historialla. Se, että maan mahtavin sanomalehtimedia on tässä kanssani samaa mieltä, ei toki tarkoita, että olen oikeassa. Kokonaan toinen kysymys on, kuinka moni HS:n testissä olleista oluista todella edustaa tätä oluttyyliä – jos koko tyyliä ylipäänsä on olemassa. Mutta silloin mennään jo oluiden tyyliluokitusten yleisiin ongelmiin, ja niiden puimiseen ei yksi yö riitä.

Suomenlinnan syksy ja Baltic Porter -jälleennäkeminen

Yksi korona-ajan jo lähes kliseisistä havainnoista on, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen kotimaan matkakohteet ja oppineet katsomaan niitä uusin silmin. Klisee tai ei, varmasti ajatuksessa on ainakin totuuden siemen. Itsekin olemme kierrelleet viime viikkoina paljon normisyksyä enemmän Uudenmaan metsissä ja rannoilla, Porvoossa tai Helsingin ulkoilualueilla.

Suomenlinnassa en ollut tänä vuonna vielä käynyt, ja nyt suoritimmekin sen rastin uudella tavalla. Tämä oli nimittäin ensimmäinen yöpymiskertamme saarilla. Majoitus hankittiin lauttarannan lähellä sijaitsevasta saarihostellista. Huone oli kahden hengen huone, jossa wc/kylpyhuone oli käytävällä mutta muilta osin mukavuudet normaalin hotellin tasoa. Erikoisine ikkunasyvennyksineen huone oli peräti tunnelmallinen, samoin yhteistilan keitto- ja oleilunurkkaus.

Lauantaina saarella oli enemmän porukkaa kuin olisin odottanut – poutaisella ja vuodenaikaan nähden lämpimällä säällä oli ehkä vaikutusta. Tungosta ei silti syntynyt, joten koronavarovaisuutta oli helppo noudattaa ja olo oli turvallinen. Café Vanillen terassilla oli mukavasti tilaa syödä savuporo-juustokeitto karjalanpiirakalla. Oluen pariin emme vielä tässä vaiheessa uskaltautuneet, vaikka Suomenlinnan Panimon tuotteita olisi ollut tässäkin kahvilassa tarjolla. Kahvilahan sijaitsee muuten venäläisten kauppiaiden kadulla, jonka varrella itse Nikolai Sinebrychoffkin aikoinaan asusti.

Iltapäivällä kiertelimme saaria ja ihailimme vaahteroiden väriloistoa, hiljaisia kalliorantoja ja vihreänä aaltoilevaa merta. Susisaaren kallioilla söimme Café Silosta ostettua kakkua ja pullaa ja joimme teetä termoksesta. Pienen lepotauon jälkeen oli aika suunnata panimoravintolaan, jossa hiljattain uusitulta ruokalistalta löytyi kauteen sopivia herkkuja. Söin peuramakkaroita, joiden kylkeen oli paahdettu juureksia ja haudutettu ohraa sipulin kera.

Olutpuolella hanassa oli muun muassa viime kylmälle kaudelle tehtyä 7,5-prosenttista Baltic Porteria. Olin toissa vuoden syksynä Mikko Salmen kanssa suunnittelemassa kyseisen oluen ensimmäistä versiota, ja ajatus oli silloin tuoda talvikauden lämmittäjäksi tuhti (mutta ei extreme) olut, joka istuisi historialliseen ympäristöön Itämeren tyrskyjen keskelle. Eräs tanskalainen arvioija on sattumalta Untappdissä kiteyttänyt oluen idean hyvin: passer perfekt i surt og kaldt novembervær (“sopii täydellisesti ikävään ja kylmään marraskuun säähän”). Mukavaa nähdä, että resepti kelpasi toistettavaksikin, ja hyvin se sopi vielä melko lämpimään lokakuun iltaankin. Tosiaan kyseessä on ennen korona-aikaa pantu olut, jonka tekninen laatu lienee kunnossa, kun se oli mielestäni aivan iskussa nytkin. Oluttyyli on toki jossain mielessä tarkoitettukin kestämään aikaa.

Nämä itämerenportterit ovat tietysti brittiläisten export/imperial stoutien tai vastaavien vientioluiden jälkeläisiä ties monennessako sukupolvessa. Niitä tehtiin jo 1800-luvulla Preussista Peräpohjolaan ulottuvalla alueella, ja paikallisesti niitä usein kutsuttiin vain portteriksi riippumatta vahvuudesta tai keisarillisista yhteyksistä. Sinebrychoffin Porter on nykyään olemassa olevista mallikappaleista melko brittihenkinen, kun taas esimerkiksi tšekkiläinen Pardubický Porter viiraa saksalaisen doppelbockin suuntaan. Suomenlinnan Baltic Porter oli ainakin syntyessään pohjahiivaolut ja brittiläis-puolalaisesti humaloitu. Maku on edelleen suklaisen salmiakkinen, lisänä humalasta vähän mintun viileyttä ja mallaspuolelta aavistus siirappista mustaa leipää, vaikka olut ei makea olekaan.

Saarilinnoitus ei ole hullumpi paikka olutretken kohteeksi. Useimmissa kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla vähintäänkin Suomenlinnan Panimon oluita, pääasiassa tietysti Vantaalla valmistettuina pulloversioina. Näin taitaa olla tilanne myös Linna Barissa, joka on musiikkibaariosastolla saarten pääpaikka – siellä emme tällä kertaa käyneet. Mitään laajoja tai avantgardistisia craft beer -valikoimia ei missään vastaan tullut, mutta eipä maailmanperintökohteessa myöskään tarvitse tyytyä pelkkään bulkkilagerin maailmaan. Hyvä niin. Suosittelen joka tapauksessa lämpimästi tällaista yöretkeä myös huippusesongin ulkopuolella!

Guinness Special Export ja Koff Porter rinnakkain

Maistellaan vierekkäin kahta export stout -tyyppistä olutta. Sinebrychoffin Koff Porter (7,2 %) ei paljon esittelyjä kaipaa. Sanon sitä export stoutiksi, koska se vanhoissa brittiluokituksissa sopii vahvuudeltaan suunnilleen siihen lokeroon – panimo itse kyllä kutsuu sitä imperial stoutiksi, vaikka prosentit eivät oikein riitäkään. Michael Jacksonille se oli Baltic porter, vaikka pintahiivalla pantu onkin.

Guinness Special Export (8 %) on sen sijaan Dublinin mustan kullan mannermainen versio, jonka tuottaja ja jakelija on belgialainen Martin’s, ja Belgia kai on aina ollutkin tämän oluen päämarkkina. Martin’s (aiemmin John Martin ja nykyään myös Anthony Martin) on alkujaan vuonna 1909 Antwerpeniin asettuneen britin John Martinin perustama maahantuontifirma. Se erikoistui tarjoamaan brittiläisiä ja brittityylisiä oluita belgialaisille, jotka jo tuolloin yli sata vuotta sitten niistä tykkäsivät.

Yhtiön tarkemmat vaiheet ovat vähän hämärän peitossa, mutta ilmeisesti jo pitempään se on maahantuonnin sijaan enemmänkin teettänyt oluitaan eri panimoissa Belgiassa. Lisäksi Martin’s on viime vuosikymmeninä myös hankkinut omistukseensa oikeita pienpanimoita kuten Timmermansin vanhan lambic-pajan. Waterloo-pienpanimo on Martin’s-konsernin uusimpia edesottamuksia. Guinnessin maahantuoja se on ollut yli sata vuotta. “Dublinista tulee heille mustaa mönjää”, kuten eräs toisen belgialaispanimon edustaja kuvaili minulle kerran, ja sitten Martin’silla tehdään sille mitä tehdään. Lopputuloksena on joka tapauksessa lähes 4 abv-yksikön verran normi-Guinnessia vahvempi stout.

* * * * *

Laseihin kaatuessaan oluet ovat suunnilleen samanoloisia, vaahto on ensin toffeenväristä ja katoaa varsinkin Koffista aika nopeaan. Tuoksuissa on ensimmäinen huomattava ero: Guinnessin 8-prosenttinen tuntuu nenään salmiakkiselta, mentoliselta ja täyteläiseltä, koffilaisen tuoksu taas on selkeämmin hedelmäinen, jopa hedelmälikööriin tai brandyyn vivahtava, suklainen.

Maut poikkeavat toisistaan suunnilleen samoilla akseleilla. Belgian Guinness ottaa heti astetta leveämmän haara-asennon ja tarjoilee lakritsin, aniksen ja palaneen sokerin makuja, höystettynä pienellä banaania muistuttavalla vivahteella. Pientä kirpeyttä ja kalkkista tanniinisuutta on mukana. Koff Porter on tuttuun tapaan tumman suklaan, kuivahedelmien ja paahteisuuden liitto, jossa sokerista makeutta ei niinkään ole, mutta hedelmäisyys voi tuntua makeanakin.

Tässä on kaksi olutta, jotka sekä ovat veljiä keskenään että eivät ole. Mielessä käy sellainenkin vaikutelma, että Guinness Special Export lähenee makunsa puolesta Itämeren alueen – ehkä erityisesti Puolan – nykyisiä porttereita. Koff taas, vaikka maantieteellisesti onkin itäinen, viittaa suoremmin takaisin brittiläiseen stout-perinteeseen. Raaka-aineista ei ole pelkästään kyse, onhan esimerkiksi humalointi Koffilla mannermaista ja Guinnessilla saarelaista (veikkaan). Molemmissa luulisi olevan myös jotain münchen-, karamelli- tai muuta tuhtia tummahkoa mallasta. Koska tämä ei ole kilpailu, voittajaa ei tarvitse julistaa eikä pisteitä jakaa, mutta ainakin hetkittäin kumpikin maistuu “paremmalta”.