Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.


Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Itämerenportterin etymologia

Helsingin Sanomien perinteinen olutraati kokoontui arvioimaan vahvoja porttereita ja stouteja yläotsikolla “itämerenportterit”. Sana on suomennos Michael Jacksonin lanseeraamasta oluttyylin (tai -perinteen) nimestä Baltic porter. Meillä on puhuttu myös baltialaisesta tai balttityylisestä portterista, joskus balttiportterista. Jos sen sijaan googlaa itämerenportteri-termiä, kaikki hitit taitavat johtaa Hesarin Jussi Rokan teksteihin ja Olutkoira-blogiin.

Testissä kaksi portteria sai täydet viisi tähteä: Malmgårdin X-Porter ja Õllenautin Must Eksport. Molempien nimen taustalla häilyy muuten export stoutin haamu. Export stout on historiallisesti yksi portterin vahvimpia olomuotoja, eli sen yläpuolelta ei brittiasteikolla taida löytyä muuta kuin supervahva imperial stout. Voidaan ehkä ajatella, että suuri osa Itämeren ympäristön porttereista on siinnyt export stoutien jäljitelmistä, vaikka tarkemmin ei 1800-luvun panimomestarien pään sisään enää päästäkään kurkistamaan.

Oman kertomansa mukaan Michael Jackson keksi Baltic porter -termin 1990-luvun alussa. Jo kauan ennen sitä hän kirjoitti vuoden 1977 kirjassaan The World Guide to Beer näin: “Viimeinen Brittein saarilla tuotettu porter juotiin vuonna 1973 Pohjois-Irlannissa. Portteria pannaan edelleen, joskin pohjahiivalla, monissa maissa. Se on tunnustettu oluttyyli Kiinassa, Itä-Euroopassa, Tanskassa, Ranskassa ja Pohjois-Amerikassa.”

Osa edellä mainituista on varmasti juuri sitä, mitä hän Baltic porterilla myöhemmin tarkoitti – ainakin Itä-Euroopan ja Tanskan oluet. Milloin Jackson todella ensimmäisen kerran käytti termiä? Itse hän siis kertoi vuonna 2002, että tyylin nimi “nousi vuonna 1990 kirjoittamastani artikkelisarjasta, jonka tein vierailtuani Virossa”. Jackson ei suoraan sano, että olisi käyttänyt sanaa vuoden 1990 artikkeleissaan, ja kun en ole niitä en lukenut, en voi tarkistaakaan.

Martyn Cornell toteaa nähneensä sanan Jacksonin käyttämänä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1998. Sen sijaan hän mainitsee amerikkalaisen Bill Yennen käyttäneen sitä vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan (ilmeisesti Beers of the World).

Luultavasti on syytä kuitenkin olettaa, että kun kerran Michael Jackson antaa ymmärtää kehittäneensä käsitteen, hän on niin myös tehnyt (eikä ole poiminut sitä amerikkalaiselta kollegalta). Suomalaiset lukijat muistavat kyllä esimerkkejä jo 1990-luvun alusta, jos ovat silloin lukeneet Jacksonin erityisesti Suomen tarpeita varten tehtyjä tekstejä.

Olut-lehdessä 1/1994 hän kirjoittaa: “Olen aina pitänyt balttityyppisistä porttereista, joiden kärkeen kuuluu Koff Porter”. Tätä artikkelia ei ole julkaistu muissa maissa.

Ja jo vuonna 1991 julkaistuun Michael Jackson’s Pocket Beer Book -kirjan suomalaiseen laitokseen (Matkailijan olutopas) hän kuvailee Koff Porteria “tukevaksi, baltialaistyyppiseksi porteriksi”. En tiedä, miten hän on asian englanniksi ilmaissut tämän kirjan tai Olut-lehden artikkelin käsikirjoituksessa, mutta on päivänselvää, että kyse on samasta ajatuksesta.

Baltic-type porter, ehkä? Baltic-style porter? Sama asia kai. Baltic porter.

* * * * *

Miksi siis suomeksi itämerenportteri, eikä baltialais- tai balttityyppinen portteri?

Tämä preferenssi – joka ainakin minulla perustuu siis omaan rajalliseen käsityskykyyni eikä mihinkään Jackson-lähteisiin – juontuu portterin itämerellisen perinteen historiasta.

Sikäli kun tiedän, nykyisissä Baltian maissa – Virossa, Latviassa tai Liettuassa – ei ole keksitty tähän portteriperinteeseen liittyen mitään, mitä ei olisi tehty myös esimerkiksi Puolassa, Suomessa tai kenties Preussissa.  

Osa itämerenporttereista on pohjahiivaoluita, kuten vaikka Puolan Żywiec Porter tai Latvian Aldaris Porter. Toiset ovat pintahiivaoluita, kuten Koff Porter tai Põhjalan Must Kuld. Kummankaan hiivatyypin käyttö ei liene erityisesti Baltian maista lähtöisin oleva tapa. Pohjahiivan yleistyminen tämän maailmankolkan porttereissa liittyy todennäköisesti baijerilaistyylisen oluen tuloon 1800-luvun puolivälissä, ja se vaikutti ennen pitkää useammassakin maassa myös portteriin.

Yhdistävä tekijä näissä oluissa – jos sellaista on – onkin kai nimenomaan panimoiden sijainti Itämeren rannikkovaltioissa (eikä siis nykyisistä Baltian maista saatu inspiraatio). Englannin sanan Baltic voi tietenkin kääntää myös Itämereksi tai itämerelliseksi, ja niin siis ainakin itse tässä yhteydessä tekisin.

Joissakin kielissä valintaa ei tarvitse tehdäkään. Puolassa on porter bałtycki, Liettuassa Baltijos porteris, Latviassa Baltijas porteris, Venäjällä Балтийский Портер, ja niin poispäin. Kuten englannissa, merenkin nimi on näissä kielissä “baltialainen meri” ja olut viitannee samaan.

Muissa Itämeren maissa meren nimi on sen sijaan Ostsee, Östersjön, Østersøen tai Läänemeri. Näissä maissa oluttyylin nimeä ei ole yleensä yritetty muodostaa meren nimestä käsin. Toki on esimerkiksi ruotsalaisen Fjäderholmarnas Bryggerin olut Östersjöporter, jossa panimo on todennäköisesti (etikettinsä perusteella) hahmottanut tuotteen nimen kuten minäkin, mutta olutharrastajille kyseessä on kuitenkin “en baltisk porter”. Sitä tehdään pohjahiivalla.

Jos Kielitoimisto tai suomen kielen lautakunta kysyisi minulta suositusta, mitä nimeä tästä oluttyylistä pitäisi suomeksi käyttää, ehdottaisin näistä sekavista selityksistä huolimatta edelleen tuota “itämerenportteria”. Voisin sitten puhua sanan kyseenalaistajat tainnoksiin olutperinteen pitkällä historialla. Se, että maan mahtavin sanomalehtimedia on tässä kanssani samaa mieltä, ei toki tarkoita, että olen oikeassa. Kokonaan toinen kysymys on, kuinka moni HS:n testissä olleista oluista todella edustaa tätä oluttyyliä – jos koko tyyliä ylipäänsä on olemassa. Mutta silloin mennään jo oluiden tyyliluokitusten yleisiin ongelmiin, ja niiden puimiseen ei yksi yö riitä.

Suomenlinnan syksy ja Baltic Porter -jälleennäkeminen

Yksi korona-ajan jo lähes kliseisistä havainnoista on, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen kotimaan matkakohteet ja oppineet katsomaan niitä uusin silmin. Klisee tai ei, varmasti ajatuksessa on ainakin totuuden siemen. Itsekin olemme kierrelleet viime viikkoina paljon normisyksyä enemmän Uudenmaan metsissä ja rannoilla, Porvoossa tai Helsingin ulkoilualueilla.

Suomenlinnassa en ollut tänä vuonna vielä käynyt, ja nyt suoritimmekin sen rastin uudella tavalla. Tämä oli nimittäin ensimmäinen yöpymiskertamme saarilla. Majoitus hankittiin lauttarannan lähellä sijaitsevasta saarihostellista. Huone oli kahden hengen huone, jossa wc/kylpyhuone oli käytävällä mutta muilta osin mukavuudet normaalin hotellin tasoa. Erikoisine ikkunasyvennyksineen huone oli peräti tunnelmallinen, samoin yhteistilan keitto- ja oleilunurkkaus.

Lauantaina saarella oli enemmän porukkaa kuin olisin odottanut – poutaisella ja vuodenaikaan nähden lämpimällä säällä oli ehkä vaikutusta. Tungosta ei silti syntynyt, joten koronavarovaisuutta oli helppo noudattaa ja olo oli turvallinen. Café Vanillen terassilla oli mukavasti tilaa syödä savuporo-juustokeitto karjalanpiirakalla. Oluen pariin emme vielä tässä vaiheessa uskaltautuneet, vaikka Suomenlinnan Panimon tuotteita olisi ollut tässäkin kahvilassa tarjolla. Kahvilahan sijaitsee muuten venäläisten kauppiaiden kadulla, jonka varrella itse Nikolai Sinebrychoffkin aikoinaan asusti.

Iltapäivällä kiertelimme saaria ja ihailimme vaahteroiden väriloistoa, hiljaisia kalliorantoja ja vihreänä aaltoilevaa merta. Susisaaren kallioilla söimme Café Silosta ostettua kakkua ja pullaa ja joimme teetä termoksesta. Pienen lepotauon jälkeen oli aika suunnata panimoravintolaan, jossa hiljattain uusitulta ruokalistalta löytyi kauteen sopivia herkkuja. Söin peuramakkaroita, joiden kylkeen oli paahdettu juureksia ja haudutettu ohraa sipulin kera.

Olutpuolella hanassa oli muun muassa viime kylmälle kaudelle tehtyä 7,5-prosenttista Baltic Porteria. Olin toissa vuoden syksynä Mikko Salmen kanssa suunnittelemassa kyseisen oluen ensimmäistä versiota, ja ajatus oli silloin tuoda talvikauden lämmittäjäksi tuhti (mutta ei extreme) olut, joka istuisi historialliseen ympäristöön Itämeren tyrskyjen keskelle. Eräs tanskalainen arvioija on sattumalta Untappdissä kiteyttänyt oluen idean hyvin: passer perfekt i surt og kaldt novembervær (“sopii täydellisesti ikävään ja kylmään marraskuun säähän”). Mukavaa nähdä, että resepti kelpasi toistettavaksikin, ja hyvin se sopi vielä melko lämpimään lokakuun iltaankin. Tosiaan kyseessä on ennen korona-aikaa pantu olut, jonka tekninen laatu lienee kunnossa, kun se oli mielestäni aivan iskussa nytkin. Oluttyyli on toki jossain mielessä tarkoitettukin kestämään aikaa.

Nämä itämerenportterit ovat tietysti brittiläisten export/imperial stoutien tai vastaavien vientioluiden jälkeläisiä ties monennessako sukupolvessa. Niitä tehtiin jo 1800-luvulla Preussista Peräpohjolaan ulottuvalla alueella, ja paikallisesti niitä usein kutsuttiin vain portteriksi riippumatta vahvuudesta tai keisarillisista yhteyksistä. Sinebrychoffin Porter on nykyään olemassa olevista mallikappaleista melko brittihenkinen, kun taas esimerkiksi tšekkiläinen Pardubický Porter viiraa saksalaisen doppelbockin suuntaan. Suomenlinnan Baltic Porter oli ainakin syntyessään pohjahiivaolut ja brittiläis-puolalaisesti humaloitu. Maku on edelleen suklaisen salmiakkinen, lisänä humalasta vähän mintun viileyttä ja mallaspuolelta aavistus siirappista mustaa leipää, vaikka olut ei makea olekaan.

Saarilinnoitus ei ole hullumpi paikka olutretken kohteeksi. Useimmissa kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla vähintäänkin Suomenlinnan Panimon oluita, pääasiassa tietysti Vantaalla valmistettuina pulloversioina. Näin taitaa olla tilanne myös Linna Barissa, joka on musiikkibaariosastolla saarten pääpaikka – siellä emme tällä kertaa käyneet. Mitään laajoja tai avantgardistisia craft beer -valikoimia ei missään vastaan tullut, mutta eipä maailmanperintökohteessa myöskään tarvitse tyytyä pelkkään bulkkilagerin maailmaan. Hyvä niin. Suosittelen joka tapauksessa lämpimästi tällaista yöretkeä myös huippusesongin ulkopuolella!

Guinness Special Export ja Koff Porter rinnakkain

Maistellaan vierekkäin kahta export stout -tyyppistä olutta. Sinebrychoffin Koff Porter (7,2 %) ei paljon esittelyjä kaipaa. Sanon sitä export stoutiksi, koska se vanhoissa brittiluokituksissa sopii vahvuudeltaan suunnilleen siihen lokeroon – panimo itse kyllä kutsuu sitä imperial stoutiksi, vaikka prosentit eivät oikein riitäkään. Michael Jacksonille se oli Baltic porter, vaikka pintahiivalla pantu onkin.

Guinness Special Export (8 %) on sen sijaan Dublinin mustan kullan mannermainen versio, jonka tuottaja ja jakelija on belgialainen Martin’s, ja Belgia kai on aina ollutkin tämän oluen päämarkkina. Martin’s (aiemmin John Martin ja nykyään myös Anthony Martin) on alkujaan vuonna 1909 Antwerpeniin asettuneen britin John Martinin perustama maahantuontifirma. Se erikoistui tarjoamaan brittiläisiä ja brittityylisiä oluita belgialaisille, jotka jo tuolloin yli sata vuotta sitten niistä tykkäsivät.

sdr

Yhtiön tarkemmat vaiheet ovat vähän hämärän peitossa, mutta ilmeisesti jo pitempään se on maahantuonnin sijaan enemmänkin teettänyt oluitaan eri panimoissa Belgiassa. Lisäksi Martin’s on viime vuosikymmeninä myös hankkinut omistukseensa oikeita pienpanimoita kuten Timmermansin vanhan lambic-pajan. Waterloo-pienpanimo on Martin’s-konsernin uusimpia edesottamuksia. Guinnessin maahantuoja se on ollut yli sata vuotta. “Dublinista tulee heille mustaa mönjää”, kuten eräs toisen belgialaispanimon edustaja kuvaili minulle kerran, ja sitten Martin’silla tehdään sille mitä tehdään. Lopputuloksena on joka tapauksessa lähes 4 abv-yksikön verran normi-Guinnessia vahvempi stout.

* * * * *

Laseihin kaatuessaan oluet ovat suunnilleen samanoloisia, vaahto on ensin toffeenväristä ja katoaa varsinkin Koffista aika nopeaan. Tuoksuissa on ensimmäinen huomattava ero: Guinnessin 8-prosenttinen tuntuu nenään salmiakkiselta, mentoliselta ja täyteläiseltä, koffilaisen tuoksu taas on selkeämmin hedelmäinen, jopa hedelmälikööriin tai brandyyn vivahtava, suklainen.

Maut poikkeavat toisistaan suunnilleen samoilla akseleilla. Belgian Guinness ottaa heti astetta leveämmän haara-asennon ja tarjoilee lakritsin, aniksen ja palaneen sokerin makuja, höystettynä pienellä banaania muistuttavalla vivahteella. Pientä kirpeyttä ja kalkkista tanniinisuutta on mukana. Koff Porter on tuttuun tapaan tumman suklaan, kuivahedelmien ja paahteisuuden liitto, jossa sokerista makeutta ei niinkään ole, mutta hedelmäisyys voi tuntua makeanakin.

Tässä on kaksi olutta, jotka sekä ovat veljiä keskenään että eivät ole. Mielessä käy sellainenkin vaikutelma, että Guinness Special Export lähenee makunsa puolesta Itämeren alueen – ehkä erityisesti Puolan – nykyisiä porttereita. Koff taas, vaikka maantieteellisesti onkin itäinen, viittaa suoremmin takaisin brittiläiseen stout-perinteeseen. Raaka-aineista ei ole pelkästään kyse, onhan esimerkiksi humalointi Koffilla mannermaista ja Guinnessilla saarelaista (veikkaan). Molemmissa luulisi olevan myös jotain münchen-, karamelli- tai muuta tuhtia tummahkoa mallasta. Koska tämä ei ole kilpailu, voittajaa ei tarvitse julistaa eikä pisteitä jakaa, mutta ainakin hetkittäin kumpikin maistuu “paremmalta”.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Venäjän portteri- ja stouthistoriaa Hesarin mitalla

Helsingin Sanomien matkasivuilla kirjoitettiin viime viikonloppuna Pietarin pienpanimobuumista ja Venäjän juomakulttuurin murroksesta. Pitkä pätkä tekstistä omistettiin historiallisesta portterista kehitetyn Russian imperial stout -oluttyylin tarinan kertaamiseen. Koska portteri ja stout ovat osa myös Suomen ja Helsingin oluthistoriaa, ajattelin, että olisi mukavaa, jos valtakunnan ykköslehti kertoisi historian oikein.

Imperial stout -historia tiivistetään artikkelissa käytännössä neljään pointtiin. Itse asiassa jokaisen kohdalla sisäinen punakynäni heilahti, tai ainakin aloin miettiä, tuliko vaiheet esitettyä ihan asianmukaisesti.

  • Pietari Suuri innostui brittiläisistä porttereista ja stouteista 1600-luvun lopussa, kun hän oli Lontoossa perehtymässä laivanrakennukseen.
  • Tummat ja vahvat alet kestivät monia muita oluttyyppejä paremmin Venäjän kylmää ilmastoa ja pitkiä kuljetusmatkoja, joten juomaperinne juurtui maahan.
  • Venäläiset oluenvalmistajat kehittivät lajityyppiä entistäkin vahvemmaksi sekä maultaan että alkoholipitoisuudeltaan ja loivat Russian imperial stoutin, johon tiettävästi Katariina Suurikin myöhemmin ihastui.
  • Neuvostoajan pula tykötarpeista lopetti stoutien valmistuksen lähes tyystin kymmeniksi vuosiksi, kun bolševikit yrittivät muuttaa maan olutkulttuuria saksalaistyylisten lager-oluiden suuntaan.

Ensimmäisen pointin ongelma taitaa olla se, ettei portteria ollut keksitty vielä 1600-luvun lopussa, kun Pietari kävi Englannissa. Sana esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1721. Stout oli olutta kuvaavana adjektiivina käytössä jo ennen portteria, mutta sillä tarkoitettiin mitä tahansa vahvaa olutta – vaikkapa väriltään selvästi vaaleampaa. Sinänsä ainakin kahdensadan vuoden ajan ja ehkä kauemminkin stoutiksi on kutsuttu nimenomaan vahvaa portteria.

baltikaToisessa kohdassa voi olla totuuden siemen mutta siinä on myös hataraa ajattelua. Oluen ei tarvinnut olla kovin vahvaa kestääkseen pitkät kuljetusmatkat. India pale ale, jota jo 1700-luvulla vietiin Intiaan, oli vahvuudeltaan keskimäärin 6–6,5-prosenttista. Eli oluen ei tarvitse olla ainakaan niin vahvaa kuin imperial stout pärjätäkseen matkalla. En myöskään tiedä, onko oluen väristä apua kuljetuksessa. Tai haittaako kylmä ilmasto todella kuljetusta? Ainakin joidenkin olutkirjoittajien siteeraamat tarinat, joiden mukaan miedompi olut jäätyi Venäjälle vietäessä, ovat puppua.

Historiallisessa mielessä porttereita ja stouteja ei myöskään tuolloin kutsuttu koskaan sanalla ale vaan yksinomaan sanalla beer. Kokonaan toinen juttu on, että vahvoja ja tummia ale-oluita kyllä vietiin Itämeren satamiin jo ainakin 1700-luvulla, mutta ne eivät olleet porttereita tai stouteja.

Kolmannesta historiankohdasta en ole nähnyt mainintaa muualla. Portteri (tai stout) oli nimenomaan se oluttyyppi, jota venäläiset pitkään pitivät mahdottomana valmistaa itse Venäjällä. 1800-luvulla sitä kyllä tehtiin Pietarissa ja muuallakin, mutta tällöin Katariina Suuren kausi oli jo kaukana takanapäin. Miksi venäläiset olisivat tehneet siitä vahvempaa brittituotteisiin verrattuna? Brittien Itämerelle viemät oluet olivat joskus yli 10-prosenttisia ja erittäin tuhteja jo alun perinkin. Russian stout oli brittiläinen termi, jota käytettiin 1800-luvulla, kun tarkoitettiin Venäjälle vietävää brittiolutta. Russian imperial stout on 1900-luvun sana, sekin Brittein saarilla eikä Venäjällä lanseerattu.

Neljäs ajatus on tavallaan totta, mutta siitä voi saada väärän käsityksen. Se, mitä ”bolševikit” tietoisesti tekivät, on imperial-sanan käytön lopettaminen. Keisarillisia oluita ei Neuvostoliitossa ollut. Sen sijaan vahvoja porttereita oli, ja ne olivat ainakin parhaimmillaan täsmälleen samoja oluita kuin imperial stoutit yli 20° kantavierrevahvuudellaan. Niitä tehtiin Lvivissä, Tartossa ja muutamilla muilla paikkakunnilla – ei toki välttämättä säännöllisesti eikä aina yhtä vahvoina kuin ennen. Sitä paitsi lähes kaikkien Euroopan maiden olutkulttuuri muuttui 1900-luvulla suosimaan saksalaistyylistä lageria, ja bolševikit tuskin olivat ensimmäisinä sitä aktiivisesti edistämässä.

* * * * *

En ole yleensä kovin innostunut nyppimään asiavirheitä muiden teksteistä, varsinkaan kirjoittajien, jotka eivät erityisesti edes esiinny juuri olutasiantuntijoina. Tässäkään tapauksessa en ole varmasti tehnyt sen enempää taustatyötä kuin HS:n artikkelin kirjoittaja. Olen lähinnä referoinut ylle joidenkin oluthistorioitsijoiden kirjoituksia, joiden tiedän tietävän paljon portterin menneisyydestä – erityisesti ehkä Martyn Cornellin (ks. täällä ja täällä). Luotan niihin kirjoittajiin, jotka osoittavat tuntevansa alkuperäistä 1700–1800-lukujen kirjallisuutta, mutta enhän minäkään ole tietysti yrittänyt itse tarkistaa heidän lähteitään.

Tämän postauksen tein pikemminkin siksi, että minua kiinnostaa oluthistoria ja sen käyttö. Maailmalta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten kirjoittajat – jotka siis nimenomaan esiintyvät olutviisaina – eivät vaivaudu hankkimaan mitään luotettavaa tietoa käyttöönsä ja sepittävät silti asiantuntijan elkein yksityiskohtaistakin fiktiivistä historiaa oluttyyleille. Nämä tiedot sitten leviävät muillekin verkkosivustoille ja painetuille sivuille, osin tahattomasti. Ja niitä voivat vuorostaan käyttää mediat, joiden periaatteessa pitäisi esittää luotettavaa tietoa. Olut on kansanjuoma tai fiilistelyjuoma, jonka ei ole kenties koettu tarvitsevan vakavaa, faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta. Tarinat ovat tärkeitä markkinoinnissa, mutta niiden ei pidä antaa peittää sitä, mitä panimoiden ja muun olutalan historiassa on todella tapahtunut. Niin viaton ja vähäpätöinen osa maailmanhistoriaa kuin oluen historia ehkä onkin, tässä blogissa siihen suhtaudutaan vakavasti. Näin ollen jos löydät edellä esittämästäni portterihistorian kritiikistä virheitä tai ongelmia, vähintä, mitä voit tehdä, on kertoa niistä kommenttikentässä.

Olutkoira raiteillaan #1: Helsinki – Turku – Tukholma – Kööpenhamina

Mitä Kööpenhaminassa voi tehdä, jos on aikaa kaksi tuntia junien välillä? Moni varmasti juoksisi Kihoskhiin tai Fermentoreniin tai vastaavaan craft beer -paikkaan, mutta meillä oli tällä kertaa perinteisempi strategia. Halusimme lounaaksi smørrebrødit ja niiden kanssa palanpainikkeeksi jotain hyvää, mieluiten jouluolutta.

Muun maailman juhliessa halloweenia Tanska vietti perjantaina J-dagenia eli Tuborgin jouluoluen lanseerauspäivää. Tuborgin jouluolutmainoksia olikin jo suunnilleen joka toisen baarin ikkunoissa. Samaan aikaan putkahtelee jouluoluita markkinoille muiltakin panimoilta, mitä Köpiksessä kauppojen ohi kulkiessaan ei voinut olla huomaamatta.

Pari etukäteen katsottua voileipiin erikoistunutta ravintolaa olivat täynnä, mutta kiireisen aikataulun takia emme olleet ronkeleita paikan valinnassa. Saimme eteemme asialliset kolme smørrebrødiä Nytorvin kulmilla, ja niiden kanssa oli tarjolla sekä jouluolutta että Gl. Carlsberg Porteria, joka on perinteiseen pohjoismaiseen tapaan nimensä puolesta portteri vaikka etiketissä lukee myös adjektiivit ”imperial stout”. Pullon tekstin mukaan prosentteja näytti olevan 8,2 % vaikka panimon nettisivuilla esitellään 7,8-prosenttista olutta.

Voileivistäni paras oli paistetulla sillillä varusteltu yksilö, joka tuli ensimmäisenä pöytään. Oluista tuo portteri teki ehkä isomman vaikutuksen, vaikka jouluolutkin oli näin ison panimon massatuotteeksi luonteikas. Sinebrychoffin portteriin verrattuna emo-Carlsbergin versiossa oli enemmän Itämeren alueen vaikutusta, tummaa salmiakkia ja lakritsan makeutta, eikä niinkään Brittein saarten kuivempaa, humalavetoisempaa lähestymistapaa.

* * * * *

Kööpenhaminaan tulimme siis aamujunalla Tukholmasta, jonne taas yölaiva Turusta oli saapunut puoli seitsemältä Ruotsin aikaa. Viking Grace on laivoista mukavimmasta päästä, ja esimerkiksi tax free-kaupan olutvalikoimassa on kaikenlaista keskiverrosta poikkeavaa, kuten Chimayn sinistä, Lagunitaksen jouluolutta ja Stallhagenin historia-oluen 99 euroa maksavaa versiota.

Laivamatkan suurin yllätys tuli kuitenkin yhdentoista maissa, jolloin olimme rantautumassa hyttiimme oivallisen à la carte -illallisen jälkeen. Screeniltä näkyi nimittäin, että puoliltaöin aloittaisi yökerhossa settinsä muuan Eppu Normaali. Hetki meni silmiä hieroessa ja miettiessä, että voiko jokin laivan trubaduurien cover-bändi käyttää oikeiden Eppujen nimeä noin avoimesti. Mutta kun hetken hytissä levähdettyämme hankkiuduimme esiintymispaikan tuntumaan, siellähän kampesivat lavalle ilmielävinä tutut Syrjän ukot kavereineen.

Eppu Normaalia en ole ennen nähnyt livenä, ja olin jälkikäteen tyytyväinen, että se tapahtui tähän tapaan laivalla puolivahingossa. He ovat olleet jo kolmisenkymmentä vuotta yksi kotimaisia suosikkiyhtyeitäni, mutta jo pitkään lievä stadionkompleksi on korostunut uuden hyvän materiaalin puuttuessa. Laivalla soitetaan klubimittaisissa oloissa ja Eppujen hittikatalogihan on siihen ehkä liiankin isoa. Parempi kuitenkin niin päin. Eleginen sanojen pyörittely tyyliin Voi kuinka me sinua kaivataan, Vihreän joen rannalla, Kun olet poissa ja Kaikki häipyy, on vain nyt, on bändin ehdottomasti suurin vahvuus ja se pääsi nyt oikeuksiinsa. Hyväntuulinen laivakansa fiilisteli mukana. Vain hetkeksi meinasi ote karata, kun Murheellisten laulujen maata ja Baarikärpästä esitellessään Martti alkoi spiikata jotain ”kontroverseistä” kappaleista ja taustalla pyöri video, jossa kirves heilui. Pelkäsin, että tässä mennään heidän iltapäivälehdissä esittämiinsä höpöpuheisiin sananvapauden kaventumisesta, mutta loppukeikan ajan rock hoiti jälleen pääasiassa puhumisen.

* * * * *

Matka jatkuu Kööpenhaminasta Hampuriin ja siitä edelleen etelään – ei nyt aivan sinne minne kuono vie, koska joitakin varauksiakin olemme tehneet. Parissa seuraavassa postauksessa raporttia etenemisestä ja erityisesti matkalla vastaan tulevista oluista. Jos sellaisia siis tulee. Tätä matkaa ei (jälleen kerran) tehdä olut edellä, mutta kun katsoo maailmaa Olutkoiran silmin, aina jotain tulee nuuhkittua, oli paikka mikä tahansa.

Huomautus 2019-11-04 005418Huomautus 2019-11-04 005418eppHuomautus 2019-11-04 005418cphHuomautus 2019-11-04 005418carlHuomautus 2019-11-04 005418tub