Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, kaikki luukut

Loppiainenkin liukui hiljaa ohi, ja odottelemme jo ensi joulua, jos odottelemme. Mikäli joulukuussa 2019 tässä blogissa julkaistu Oluthistoriallinen joulukalenteri meni sinulta ohi (tai olet kiinnostunut tarkistamaan, luitko varmasti kaikki luukut), tämä linkkilista saattaa olla sinua varten.

  1. Maltaat eivät myy joulutorilla
  2. Jouluolut “ehdoitta” joka pöytään
  3. Münchenin vuodenajat
  4. Kieltolain jouluportteri
  5. Kauppias Nethersole avaa panimon Lappeenrantaan
  6. Jukolan olut
  7. Export Ale
  8. Mitä Juhlaoluelle tapahtui?
  9. Guinnessia Gambrinissa
  10. Saku ja neuvostoportteri
  11. Mielitään hyyrätä olutmyymäläksi sopiwa huoneus
  12. Ensimmäinen alkoholiton olut
  13. Lucian yön olut
  14. Murray’s Handbook for Russia, Poland and Finland
  15. Svenskt öl katoaa
  16. Olutkuskin hautajaiset
  17. Extra Double English Imperial Stout
  18. Kulmbacher Sandlerleipiä
  19. Münchenin oluen suuri salaisuus
  20. Pfaff, Tallinnan suurin panimo
  21. Muutama sana portterimitaleista
  22. Carl von Linnén oluttietoutta
  23. Olutlistoja Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 30-luvuilta
  24. Vaivaistalon joulu

Uudenvuodenpuhe: Olutnostalgian puolustus

Olutvuosikymmen on tullut päätökseensä. Joillekin oluen parissa puuhaaville se mullisti kaiken: iso pyörä lähti pyörimään. Samalla sekä olutkuplan sisältä että ulkopuolelta löytyy myös niitä, joiden mielestä vuosikymmen tuskin aiheutti edes pintavärähdystä oluen isoihin virtoihin. Kumpikin vastaus voi olla oikea, riippuen siitä millä luvuilla kukin tulkintansa tekee.

Paljon on tapahtunut – ainakin kun katsoo pienpanimo-oluen valmistusta, jakelua ja kulutusta. Amerikassa craft beerin markkinaosuus on kasvanut viidestä noin viiteentoista prosenttiin volyymillä laskettuna. Myynnin arvolla kalkyloiden se lienee jo 25 prosenttia. Suomessa kehitys on mennyt samaan suuntaan, vaikka kaksinumeroisista prosenteista ei vielä puhuttaisikaan. Myös panimoiden määrä on meilläkin moninkertaistunut, kuten muualla länsimaissa.

Tavallista oluenkuluttajaa – ja aktiivisempaa harrastajaakin – muutokset koskettavat lähinnä baariin tai kauppaan kävellessä. Onhan ainakin isompien K-kauppojen ja S-kauppojen juomahyllyillä todella paljon laajemmat valikoimat kuin kymmenen vuotta sitten. Myös Alkon repertuaari on kasvanut, vaikka siinä muutos ei ehkä ole yhtä ilmeistä. Nettikauppoja on tarjolla moneen makuun.

Yhä useammasta perusbaarista löytyy yhä erilaisempia oluita. Jonkinlaista IPAa saa melkein mistä tahansa kulmakuppilasta. Samalla muodinhaistelijoiden terävin kärki on erkaantunut valtavirrasta ehkä vielä enemmän kuin ennen. Miltei oma lukunsa ovat Paneman tai Pienen tyyppiset paikat – pitkiä hanarivistöjä ja sormi suoraan maailman trendikkäimmillä pulsseilla.

critical

Tarjoilija, oluessani on kaikkea paitsi olutta

Kaikki on siis paremmin kuin ennen. Vai onko? Meikäläiseenkin olutkeskusteluun – siihen vähään, mitä ylipäätään käydään parissa erikoismediassa, someryhmissä ja keskustelupalstoilla – on putkahtanut mukaan lievää tyytymättömyyttä. En tarkoita sinänsä henkilöidä tätä keneenkään, mutta kun väitteitä pitää aina paaluttaa vähintään yhdellä esimerkillä, otetaan sellaiseksi Heikki Kähkösen Viisi Tähteä -median kolumnit. Niissä toistuu napina siitä, miten “uutuuksien perässä juoksevat käsityöoluiden opportunistiharrastajat”, “diipadaapailijat” ja muut hc-harrastajat ovat muovanneet skeneä omannäköisekseen.

Samoja tai vastaavan tyyppisiä valituksen aiheita on kaikunut myös muualta maailmalta. “Craft beer on liian samanlaista kaikkialla”. Sama pieni joukko markkinointitaitoisia panimoita huseeraa kaikilla rintamilla ja tietyt oluen muotit kopioituvat globaalisti. Ensin kaikki Napolista Narvikiin emuloivat Amerikan länsirannikon IPAa, sitten itärannikon. Yksi sopulilauma olutta tekemässä, toinen juomassa.

Tai: “Sokeristen pastry stoutien buumi osoittaa, että pienpanimoala on unohtanut miltä olut maistuu.” Trendit menevät liian kummallisiksi, kun guava-Gose ja struudeli-stout ovat käsityöoluen valtavirtaa. Useampikin olutkirjoittaja on haikaillut paluuta yksinkertaisiin oluihin, joskaan emme ole vielä aivan vakuuttuneita, kiinnostavatko ne sittenkään tarpeeksi aktiiviharrastajien etujoukkoa ja trendsettereitä.

Hetkinen, hetkinen. Mitä oikeastaan tapahtui – ja milloin?

Paradigma vaihtui.

Vähitellen ehkä, mutta aika nopeasti kumminkin.

Tarkoitan tällä ensinnäkin taitoskohtaa, jota voi hieman hahmottaa vaikka selailemalla Santtu Korpisen ja Hannu Nikulaisen kirjaa Suomalaiset pienpanimot (2014). Valtaosa silloisista pienpanimoistamme ponnisti vielä vanhasta paradigmasta – siitä, missä uusi panimo rakensi olutvalikoimansa esimerkiksi pilsin, tumman lagerin, vehnäoluen ja miedonmakuisen (mallasvetoisen) alen varaan.

Kirjassa oli kuitenkin mukana jo myös nuorta polvea, kuten 2010-luvun alussa aloittaneet Ruosniemi, Hiisi ja Pyynikin käsityöläispanimo. Tälle sukupolvelle oli luontevaa aloittaa IPAn, APAn, jopa imperial stoutin tai sour alen kaltaisista oluttyyleistä, jotka vanhemmalle pienpanimoporukalle olivat olleet niitä erikoisuuksia – liian humaloituja, liian vahvoja tai liian happamia muuten kuin pienelle, kokeilunhaluisimmalle osalle yleisöstä.

Karkeasti yleistäen: eurooppalaisen ja amerikkalaisen pienpanimo-oluen ensimmäiset sukupolvet (vuosista 1965–1995 vuoteen 2010) hakivat ideoita ja inspiraatiota oman maan tai Euroopan isojen olutkulttuurien perinteistä, jotkut eurooppalaiset myös Amerikasta. Uusimman polven panimot ja baarit (2010–) monistavat suoraan amerikkalaista craft beer -ideaa ja sen tulkintoja eurooppalaisista olutperinteistä, riippumatta siitä, onko kotipaikka Suomessa, Singaporessa, Slovakiassa vai Saksassa.

Tämä on siis yleistys – lukuisia poikkeuksia löytyy – mutta perustuu kuitenkin havaintoihin todellisuudesta ja on demonstroitavissa vaikkapa edellä mainitun pastry stout -trendin kautta.

Imperial stout: historiallinen eurooppalainen oluttyyli. Ei sisällä ensimmäistäkään pullanmurua tai kahvinpapua. Lisätään siihen amerikkalainen extreme beer -ideologia ja ajatus siitä, että käsityöpanimot innovoivat ja kokeilevat ennakkoluulottomasti. Saadaan alakulttuuri, jossa stouteja tai muita tummia oluita alkaa olla mahdotonta tehdä alle 10-prosenttisina ja ilman sumppia, pirtelöä tai taikinaa. Näin oluelle on tehty sama, minkä Ben & Jerry’s teki aikoinaan jäätelölle.

critical

Nostalgia: koti-ikävä paikkaan, jota ei ollutkaan

Arvostamani olutkirjoittaja Jouni Koskinen, aka Tuopillinen, otti Olutpostin itsenäisyyspäivän pakinassaan mittaa vanhojen hyvien aikojen kaipuusta – siitä, miten olutharrastaminen ennen oli helppoa ja selkeää. (Itse)ironinen pakina heitti reilun kauhallisen suhteellisuudentajua yhtäältä nykypäivän himoharrastajien mutta myös muutosvastarintaisten jupisijoiden suuntaan. Ehkä enemmän jälkimmäisten. Saatan tulkita väärinkin, mutta olin kuulevinani lempeän ivan takana myös pientä omakohtaista nostalgiaa.

Ennen oli erilaista, mutta olivatko asiat paremmin tai huonommin? Presidenttien uudenvuodenpuheita on joskus moitittu ympäripyöreydestä – siitä, ettei valtionpää sano mitään merkityksellistä, tai jos jokin viesti on, se ainakin ilmaistaan hatarasti. En ole presidentti, joten väännän seuraavaksi rautalangasta kolme asiaa, joista en pidä.

Yksi. En tykkää kovin paljon nykyistä olutkenttää hallitsevista mauista. En ole trooppisen, pihkaisen tai ylikypsään kasvikseen viittaavan humaloinnin suuri ystävä. En innostu kovin usein myöskään happamista, marjaisista oluista – varsinkaan jos happojen takana ei ole muuta, moniulotteisempaa makumaailmaa. Enkä pidä tummista oluista, joiden makuhaarukka on sama kuin Pandan joulupöydän konvehtirasialla. Nämä eivät juuri koskaan toimi minulle ainakaan 13–14-prosenttisina, jota ne nykyään usein ovat. Mikään ei enää tunnu miltään, jos liian monissa oluissa on kaikki nupit kaakossa.

Kaksi. Inhoan olla baarissa, jossa 90–95 prosenttia oluista asettuu johonkin äsken luettelemistani makukategorioista. 2010-luvun loppua kohti varsinkin uudemmissa baareissa (toki myös netti- ja kivijalkakaupoissa) olen törmännyt yhä useammin tähän tilanteeseen. Tihrustan epätoivoissani oluiden tietoja, jos löytäisin edes yhden stoutin tai portterin, jota ei ole maustettu leivontatarvikkeilla tai kyllästetty tynnyrin vanilja-viina-aromilla. Ihmettelen, miten viidestätoista hanasta kymmenen voi olla NEIPAa tai muuta Amerikan-makuista alea. Ja niin edelleen.

Kolme. En ole yhtään innostunut siitä, että kaikki Euroopan maat muuttuvat vähitellen enemmän tai vähemmän samanlaisiksi craft beer -kulttuureiksi. Saksalainen IPA tai suomalainen IPA voivat olla parempia kuin moldovalainen IPA, mutta se johtuu vain siitä, että panijoilla on kahdessa ensimmäisessä maassa enemmän osaamista ja resursseja – kaikki kolme kuitenkin tähtäävät samaan amerikkalaiseen esikuvaan. Huolestuttaa salaa eri maiden perinteisten oluiden puolesta, mutta kovin nuiva ei viitsisi olla, kun uudet tekijät ovat innoissaan.

Näiden mieliharmieni takia oma näkemykseni 2010-luvusta olutvuosikymmenenä jää kaksijakoiseksi. Toisaalta on tärkeää ja hienoa, että alalle töihin, olutta ideoimaan ja sitä harrastamaan on tullut niin paljon uusia, innostuneita ihmisiä. Gallonakaupalla hienoa ja innovatiivista olutta on 2010-luvulla pantu ja nautittu. Liiketoiminta kukoistaa yhdellä jos toisella. Silti henkilökohtaisella tasolla olen ollut usein harmissani – ja vähän häpeissänikin – etten ole osannut arvostaa suurta osaa näistä oluista. Harmitukseni on todellakin lähinnä omakohtaista, ja koska tämä blogi on olemassa pitkälti itseäni varten, se saa nyt toimia tämänkin vuodatuksen alustana.

Sanon myös sen, että minä en tietenkään mahda tälle kehitykselle juuri mitään. Panimot eivät ole olemassa minua viihdyttääkseen, vaan tehdäkseen bisnestä. Jos kuluttajien äänekäs enemmistö juuri nyt haluaa tiettyjä noin kolmea tai neljää oluttyyliä, ymmärrän sen hyvin. Silloin niitä on syytä valmistaa, jos haluaa pärjätä alalla, jonka kilpailuasetelma on alkanut ainakin emämaa Amerikassa jo kovasti kiristyä.

Nostalgia – ainakaan minun nostalgiani – ei ole sitä, että ihminen haluaisi palata suoranaisesti johonkin menneeseen aikaan. Kreikkalaisperäisen sanan kirjaimellinen merkitys on ehkä koti-ikävä, mutta monet kirjoittajat ovat muutenkin määritelleet sen kaipuuna johonkin paikkaan tai asiaintilaan, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollut olemassakaan. Ei kotiin, josta lähdin, mutta ei myöskään siihen paikkaan, joka kodista on poissa ollessani tullut.

En ikävöi 1990-luvulle tai edes 2000-luvun ensikymmenelle. Totta: silloin monet minua ärsyttävistä trendeistä – kuten hysteerinen uutuusoluiden tehtailu tai äärimmäisten makujen hakeminen – eivät olleet puhjenneet vielä kukkaan. Silti muistan vielä elävästi senkin, että hyviä oluita, hyviä baareja, hyviä kauppavalikoimia ja hyviä olutkirjoittajia oli noihin aikoihin vähemmän kuin nyt. Ehkä huonojakin oli vähemmän, mutta olkoon niin.

Haluaisinko päästä baariin, joka olisi muuten kuin nykyiset craft beer -baarit mutta siellä olisi vaikka 20 hanaa täynnä parhaita esimerkkejä mallasvetoisista oluttyyleistä kuten heller Bock, Dunkles, Scotch ale, dubbel, ambrée, sahti, (polo)tmavý ja Baltic porter – mutta ei juuri lainkaan IPAa, hapanoluita ja pullastouteja? Ja tietenkin kaikki ilman turhia mausteita, lisäaineita tai tynnyrikypsyttelyitä? Ehkä haluaisinkin joskus – ehkä kerran, ehkä silloin tällöin. Mutta en välttämättä haluaisi pakottaa maailmaa itseni näköiseksi, en vaikka voisinkin. Oluttyylejä ja -perinteitä on kymmeniä ellei satoja, ja monimuotoisuuden arvo on tavallaan monimuotoisuudessa itsessään.

Kysymys kansallisten, alueellisten tai paikallisten olutkulttuurien tulevaisuudesta on eri asia, ja vaikeampi kuin se, mitä mieltä globaalien craft-baarien tai -panimoiden valikoimista pitää olla. Paikallisen olutmaiseman suojelussa on luultavasti riski lipsahtaa kansalliskonservatiivisen vanhoillisuuden ansaan, tai elävän kulttuurin museointiin ja muumiointiin. Tätä pohdintaa varmasti käydään niillä alueilla, jossa uhanalaisia olutkulttuureja on – esimerkiksi Baijerin Zoigl-mailla tai Suomen sahtiseuduilla – mutta niitä reseptejä en yritäkään tässä lähteä esittelemään.

critical

Kohti (vieläkin) parempaa vuosikymmentä

Uskon, että Suomessa ja maailmalla ammutaan tänä yönä monta rakettia nyt päättyvän, hienon olutvuosikymmenen kunniaksi. Samalla ehkä skoolataan ja toivotetaan onnea seuraaville kymmenelle olutvuodelle. Itse lopetan vuosikymmenen tässä blogissa tähän suutariin, vaikka omasta mielestäni sen tussahdus onkin omalla tavallaan melko optimistinen. Nyt kun olen saanut hetkeksi sydämeltäni tyytymättömyyden taakan, ehkä voin 2020-luvun alkaessa taas blogia kirjoittaessani hengittää vapaammin.

Paluu vanhaan aikaan on – onneksi – mahdottomuus. Vielä mahdottomampaa on paluu vanhaan hyvään aikaan, koska sitä ei siis todennäköisesti koskaan ollutkaan. Onko uusi parempaa kuin entinen, vai onko modernin ihailijoilta jäänyt jotain ymmärtämättä perinteisestä? Näitä keskusteluja voidaan käydä ja toivottavasti käydään jatkossakin. Juoksuhautoihin ei silti minunkaan mielestäni kannata jäädä kykkimään – ei ainakaan juoksuhautojen itsensä takia.

Vuoden parhaat omat jutut 2019

Tätä blogia on tullut kirjoitettua nyt reilun neljän vuoden ajan. Aina vuoden lopussa olen perinteisesti koonnut listaksi omat suosikkini kuluneiden 12 kuukauden postauksista. Vähän yllättäenkin vuosi 2019 on ollut Olutkoira-blogin toistaiseksi aktiivisin vuosi – olisin itse ehkä olettanut tahdin hiljenevän, kuten joissakin muissa blogeissa se on hiipunut. Jokaisella on syynsä, ja tämä blogi on syystä tai toisesta porskuttanut.

Ilman sen pitempiä esittelyjä, alla ovat tämänkertaiset otsikot. Useimmat niistä varmasti riittävät kertomaan, mistä itse postauksissa on suurin piirtein kyse – poikkeuksena ehkä Olutkoira raiteillaan, joka on 7-osainen matkakertomus marraskuiselta junareissultamme Euroopassa.

Nuëtnigenough & belgocraft – perinteinen ei riitä olutkulttuurin murroksessa (15.1.2019)

Huoli Westmalle Tripelistä (25.1.2019)

Suomalaisten pienpanimoiden flagship-oluet ovat monimuotoinen joukko (13.2.2019)

True to tradition – but which one? Designing a Baltic porter in Helsinki (11.3.2019)

Tynt Meadow ja trappistioluen englantilaiset juuret (21.3.2019)

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi (11.4.2019)

Viiden tähden pilsneri (26.4.2019)

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1 ja osa 2 (19.5.2019)

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest (9.6.2019)

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit (4.9.2019)

Groteski – Suomen paras olut on uskollinen puolalaistyylilleen (26.9.2019)

Olutkoira raiteillaan, osat 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 (4.–21.11.2019)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 24

“Kaupungin työ- ja vaivaistalossa vietettiin jouluiltaa tavanomaisin menoin. Kello viideltä kaikki laitoksen suojatit kokoontuivat sen kirkkoon, jossa joulusaarnan luki pastori E. Murén. Sen jälkeen syötiin joulupuuroa ruokasalissa, ja P. Sinebrychoffin yhtiö oli antanut tilaisuutta varten erityistä jouluolutta. Joulukuusiin syttyivät valot laitoksen yhteydessä sijaitsevilla mielenterveyshuollon osastoilla, ja täälläkin tanssittiin kuusten ympärillä. Laitoksen lääkäri tri Emil Hougberg rouvineen oli läsnä. Köyhäintalon lastenosastolle toivat kauppias N. Kochtomow lahjoittamat joulupaketit suurta iloa. Joulupäivän aamuna tarjottiin kaikille asukkaille kahvia ja pullaa.”

julkvall-aftonposten-27-12-1895Edellä vuoden 1895 Helsingin köyhäinhuollon järjestämästä joulunvietosta kertoi Aftonposten. Samalla sivulla uutisoitiin myös muista “vähävaraisten ja kärsivien” joulujuhlista, ja näihinkin oli saatu muun muassa kaupungin mahtavalta panimoperheeltä lahjoituksia: rouva Anna Sinebrychoff oli hankkinut kukkia vanhustentalon jouluun sekä joululahjoja Lapinlahdenkadun lastenkotiin.

Olutkoira hiljentyy joulunviettoon, ja joulukalenteri samalla sulkeutuu viimeisen luukun myötä. Toivotan kaikille lukijoille iloista tai rauhallista joulua, kullekin makunsa mukaan. Olipa joulupöytänne runsas tai vähän vaatimattomampi, toivottavasti siinä on ainakin jouluolutta!

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 23

Satunnaisia olutlistoja lähinnä Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 1930-luvuilta:

Hotelli Kämp tarjoaa 1890-luvulta säästyneessä juomalistassaan seuraavia oluita: Äkta Engelsk Porter, Bass Engelskt Pale Ale. Oluet on kirjoitettu erivärisellä musteella käsin listan loppuun. Samassa nipussa on Apollinaris-kivennäisvesi. Imatran Grand Hotel Cascade listaa puolestaan samalla vuosikymmenellä viinivalikoimansa jatkoksi nämä mallasjuomat: Porter, Bière (Öl).juomalista-Kämp-1890luku-HRM-CC-BY-ND-4-0

Seurahuone, joka toimi vuoteen 1913 hotellina nykyisessä Helsingin kaupungintalossa, piti vuonna 1903 juomamenyyssään kahta olutvaihtoehtoa: portteria 1 mk ja lager- tai pilsnerolut 40 penniä (molemmat puolikkaita pulloja). Vuonna 1907 Seurahuone oli päivittänyt olutmenyynsä siten, että erillisellä sivulla oli otsikko “Ulkomaisia olut- ja portterilajeja”, jonka alta löytyi kaksi tuotetta: Bass & C:o Pale Ale ja Daukes & C:o Guiness (sic) Extra Stout.

juomalista-Seurahuone-1907-HRM-CC-BY-ND-4-0Muut oluet löytyivät Seurahuoneen menyyssä otsikon “Diverse” eli Sekalaista alta, ja siellä olivat samat kotimainen portteri ja lager- tai pilsnerolut kuin neljä vuotta aikaisemmin. Samoin muidenkin ravintoloiden juomalistoissa oluiden paikka oli sekalaisissa juomissa, joita oli ehkä puolen sivun verran lopussa. Ensin oli esitelty viinejä eri maista ja alueilta kymmenkunta sivua ja sen jälkeen ehkä toiset kymmenen vielä erilaisia väkeviä viinoja.

1910-luvulta vilkuilin juomalistoja Grand Hotel Fenniasta, Klippanilta, Alppila-ravintolasta sekä jälleen Kämpistä. Kämpin oluttarjonta ei ollut muuttunut oikeastaan mihinkään: se koostui edelleen yhdestä Brittein saarten portterista tai stoutista ja yhdestä pale alesta. Voimme ehkä olettaa, että tämä oli hienon suomalaisen ravintolan state of the art -olutvalikoima ennen kieltolakia.

Klippanilla oli pitempi lista joskus 1910-luvulla (tarkkaa vuottaa ei ole liitetty listaan): Lageröl, Pilsener, Gamla Carlsberger, Pschorr Bräu, Porter. Tuontioluita on siis ainakin yksi tanskalainen ja yksi saksalainen.

Fenniassa on vuonna 1911 tarjolla pitkälti samantapainen lista: Engelsk Pale Ale, [Engelsk] Extra Stout, Lageröl, Pilsener, Porter, Carlsberger Öl (Danskt). Vuoteen 1914 mennessä sitä on hieman laajennettu ja panimoiden nimiäkin mainitaan: Engelsk Pale Ale Bass & Co.; [Engelsk] Ex. Stout Guinesses; Öl & Pilsner; Münchneröl (inhemsk); Porter [inhemsk]; Imperial [Porter] [inhemsk]; Gamle Carlsberger Öl.

juomalista-GrandHotelFennia-1914-HRM-CC-BY-ND-4-0

Alppilan “rinneravintolassa” puolestaan oli vuonna 1915 tarjolla kolme olutta: Lager Pilsner Öl, Ekenäs Porter ja Borgå Porter.

* * * * *

Kun kieltolain kumoaminen tuli voimaan 1932, Alko sääteli kaikkea oluen tuontia, valmistusta ja jakelua. Vaikka joissakin Helsingin ravintoloissa näkyy edelleen vaikuttavampia olutlistoja kuin mitä niissä olisi minun lapsuudessani 1980-luvulla ollut, voi kuitenkin olettaa, että valinnat on tehty rajallisten mahdollisuuksien joukosta.

Portterit ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi ravintola Kaisaniemessä oli vuonna 1934 tarjolla Auran English Porter, Porvoon Panimon Best Extra Stout, Tammisaaren Hultmanin Brown Stout ja Pyynikin Double Brown Stout. Hungariassa Uudella ylioppilastalolla oli vuonna 1936 sama valikoima – paitsi Pyynikin tilalla oli Kallion Toisella linjalla toimivan Tillanderin panimon portteri.

juomalista-Kaisaniemi-1934-CC-BY-ND-4-0

juomalista-Hungaria-1936-HRM-CC-BY-ND-4-0

Kämpissä oli vuonna 1938 tarjolla kaksi portteria, Porvoon ja Tammisaaren. Sen lisäksi hotelli tarjosi mietoa pilsneriä sekä III-oluita helsinkiläisiltä Bastmanilta ja Sinebrychoffilta sekä “muilta panimoilta”, joita ei nimetä.

1930-luvulta on säilynyt myös olutlistoja, joissa ei oikeastaan ole kuin eri veroluokkien vaaleita lagereita. Tähän suuntaanhan oltiin joka tapauksessa menossa. Portterit ratsastivat auringonlaskuun toisen maailmansodan paikkeilla, palatakseen Alkon oikusta vasta vuonna 1957 – tavallaan ihme että silloinkaan. Ulkomaisten oluiden hienoutta ei enää osattu nähdä, eivätkä kaikki niistä ehkä enää niin hienoja olleetkaan kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi Bassin punaisen kolmion hohto alkoi hiipua viimeistään 1960–70-lukujen keg-trendin aikoihin.

(Kaikki juomalistat on löydetty Finna.fi-verkkopalvelusta, tekijänä on Hotelli- ja ravintolamuseo ja lisenssi CC-BY-ND 4.0. En ole tällä kertaa lukenut lisenssin tekstiä tarkistaakseni, saako tiedostoja leikellä tällä tavalla, mutta toivottavasti mennään suurin piirtein lain sallimissa rajoissa.)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

höknas-spets-25-08-1888

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”