Uusi Hagström-lanseeraus tuli edellisen jälkeen selvästi nopeammin, kuin mitä helmikuista pilsneriä oli silloin odotettu syksyn West Coast IPAn tultua julki. Arit Juntunen ja Nyfors olivat jälleen paikalla Barskissa tänä iltapäivänä kertomassa uudesta tuotteesta ja sen lähtökohdista. Panimokumppanina oli tällä kertaa kuopiolainen Rock Paper Scissors (RPS). Panimolla oluen valmistamisesta vastannut Aki Railanmaa oli kuulemma tulossa Barskiin myöhemmin illalla, mutta en ehtinyt jäädä odottelemaan hänen osuuttaan.
Joitain teknisiä faktoja Hagströmin uudesta oluesta on ehkä syytä latoa pöytään tässä kohtaa. Alkoholia on 6,8 prosenttia. IBU-lukema eli humalakatkeruus on jopa 80, mikä on tietenkin käsittämätön määrä saksalaishenkiselle vehnäoluelle. Tämän kolmen hengen (plus apuvoimien) Hagström-kollektiivin perusajatushan kuitenkin on: tehdä esimerkillisiä versiointeja vahvasti humalavetoisista oluttyyleistä. Mallasprofiili Hagströmin hopfenweissessa rakentui vehnämaltaasta (hieman alle 50 %), pilsnerimaltaasta (noin 50 %) ja pienestä määrästä karamellimallasta. Humalapuolella uusiseelantilaisia Riwakaa ja Motuekaa tukivat katkerointitehtävässä Amerikan mantereen Columbukset.
Todella tanakasti humaloidut oluet ovat ilman muuta yksi tämän 21. vuosisatamme oluttrendejä. Ne eivät ehkä ole olleet parin viime vuoden aikana suurinta huutoa, mutta Hagströmin missio osuu kuitenkin johonkin vastaanottavaan suoneen jopa pienessä Suomessa. NZ Hopfenweisse on hedelmäisen tuoksuinen, varsinkin lämmetessään trooppisen hedelmäinen vehnäolut, jossa saksalaistakin weizen-makua voi aistia vaikka humalan alta sitä ei paljon erotukaan. Mangosose on yksi perusmaun ominaisuuksista – toki jo ulkonäkö muistuttaa vähän hedelmäsosetta – ja jälkimakuun jää myös aika lailla katkeroa.
Omaan makuuni tämän oluen elementit ovat melko hyvässä tasapainossa, koska joillekin vahvemmille vehnäoluille tyypillinen puuroisuus ja mausteisuus puuttuvat, ja olut oli aika letkeällä tavalla raikas ja jopa kepeä (prosentteihinsa nähden). Hiiva on ilmeisesti valittu jossain määrin tätä kevyyttäkin ajatellen. Tuoreuskin tietysti ehkä auttaa, eli usein pirteään humalointiin perustuvat oluet veltostuvat helposti ajan myötä.
Bloomsbury on monille matkailijoille tuttu kaupunginosa Lontoon keskustan takamailla. Siellä sijaitsee tietysti valtava British Museum. Muutakin nähtävää on, arkkitehtuuria eri aikakausilta, vehreitä aukioita ja piilotettuja puistoja. Ehkä jo Dickensin päivistä, tai vähintään siitä alkaen, kun Virginia Woolfin ympärille kerääntynyttä kirjailijapiiriä ryhdyttiin kutsumaan nimellä ”Bloomsbury Set”, kirjallisuus on yhdistynyt monien mielissä tähän kaupunginosaan. Yliopistoelämää ja muuta sivistystoimintaa alueella riittää.
Yksi havainto Bloomsburysta oli, että kun majapaikka on tässä kaupunginosassa, aika usein tulee kierrettyä 1960-luvun arkkitehtuuria edustavaa kauppa- ja asuinkompleksia The Brunswickia. Sen vieressähän sijaitsee Russell Squaren metroasema. Vaikka Brunswickin kortteli on muodoltaan melkein kuin katoton, kömpelön betoninen ruotsinlaiva, siinä on takavuosien kunnostuksen jälkeen yllättävää viehätysvoimaakin, ja kauppa- ja ravintolatilat ovat täynnä elämää. Nyt kun olimme Lontoossa muutamaa päivää ennen Charles III:n kruunajaisia, myös esimerkiksi Brunswickin sisäpihan ylle oli vedetty komeat Union Jack -lippurivit.
Kirjakauppa Skoob Books on parhaita näkemiäni divareita Britanniassa, ja sitä myötä varmaan koko maailmassa. Sisäänkäynti sen maanalaisiin huoneisiin on Brunswick-keskuksen pohjoisseinustalla. Nyt mukaan tarttui Bruce Chatwinin On the Black Hill, Philip Larkinin Jill sekä John Bergerin About Looking. Skoobissa voisi viettää suunnilleen koko päivän, eikä se edes tekisi kovin isoa lovea matkabudjettiin – tosin saaliille pitäisi varmaan ostaa ylimääräinen ruumalaukku.
Siitä oli hyvä suunnata lounaalle Lord John Russelliin, joka on vähintään 1800-luvun loppupuolelta periytyvä pubi, vaikka paikassa ei Lontoon mittapuulla ehkä mitään tavattoman erikoista olekaan. Yhden huoneen anniskelutila oli puolenpäivän jälkeen vielä hiljainen mutta alkoi vähitellen täyttyä. Ruoka oli perustason mukavaa pubiruokaa, ja cask-puolelta löytyi esimerkiksi Exeter Breweryn Lightermania (3,5 %). Lighterman on aito brittiläinen sessio-olut, jonka mietous sallisi tarvittaessa parin tai useammankin peräkkäisen pintin. Hyvää miedohkoa bitterin makua oli tarjolla, ehkä tavallaan maakuntasarjassa mutta ihan sympaattisesti.
Jos toisen oluen haluaa nauttia vieläkin rauhallisemmassa menneen maailman tunnelmassa, sellainen saattaa löytyä The Dukesta. Varsinkin jos pubiin tulee kapean Doughty Mews -kujan läpi Coram’s Fieldsin suunnasta, voi kadunkulmassa ja 1930-lukulaisella baaritiskillä kuvitella astuneensa aikakoneeseen. Simppeliin, art deco-maiseen interiööriin voisi sijoittaa erilaisten periodielokuvien juomakohtauksia. Pumpussa oli muun muassa Exmoor Gold (4,5 %), mainio ja raikas olut, joka ilmoittaa olevansa ensimmäinen nykyaikainen golden ale. Dickens House, eli Charles Dickensin kotitalo, on läheisellä Doughty Streetillä.
Dukesta voi jatkaa John’s Mewsiä etelään ja kääntyä oikealle Northington Streetille, jolloin suoraan edessä on dekkarikirjailija Dorothy L. Sayersin entinen asuintalo. Harriet Vane, toinen Sayersin kirjojen tärkeimmistä henkilöhahmoista, asui puolestaan Mecklenburgh Squarella The Duke -pubin pohjoispuolella. Kahden talon päässä Sayersin asunnosta oikealle on The Rugby Tavern, hieno 1800-luvun pubi, joka kuitenkin odotteli vielä kuun vaihteessa remontin valmistumista. Paikka on siirtynyt hiljattain Shepherd Neamelta Berkeley Inns -ketjulle, ja tarkoitus on avata jälleen toukokuun lopussa.
Eipä Bloomsburyn pubikiertueella tarvitse toisaalta kauas kävellä löytääkseen seuraavan merkittävän kohteen. Aivan kulman takana on nimittäin Lamb’s Conduit Street, eläväinen pikku kävelykatu, jolla on ravintoloita, herkkukauppoja ja sekalaisia muita palveluita – sekä The Lamb -pubi. Jo 1700-luvulla rakennettu juomapaikka on nykyään tyylikäs yhdistelmä historiallisia aikakausiaan ja Lamb’s Conduit Streetin boheemin porvarillista charmia. 1950-luvulla siellä viihtyi runoilijapariskunta Ted Hughes ja Sylvia Plath. Ruokaakin on tarjolla, mutta itse tyydyimme juomiin. Vaihtuvassa cask-tarjonnassa oli By the Horns Brewing -panimon London Surrey Classic (4,2 %), joka ei mitenkään kalpene vertailussa tunnetumpiin best bittereihin.
Kadun varrella testasimme ruokailumielessä Noble Rot -viinibaariravintolan, jonka päivän lounas oli erittäin hyvä. Viereiseen pöytään istui kahden herrasmiehen seurue, jotka kuulemma olivat ennenaikaisella kruunajaislounaalla. Heille oli tärkeää, että kaikki ruokalistalta valittava oli brittiläisistä raaka-aineista valmistettua. Viinin piti olla kotimaista, pienistä merianturan fileistä oltiin kovasti innoissaan, ja uudet Jersey Roayls -perunat olivat kuulemma fantastisia.
Jos taas haluaa syödä pubissa mutta ei ”pubiruokaa”, yksi vaihtoehto on Norfolk Arms Leigh Streetillä. Gastropubiksikin sitä on sanottu, mutta tämä ei Norfolk Armsin tapauksessa tarkoita valkoisia pöytäliinoja, trendikkään harmaita seiniä tai viinin ylivaltaa suhteessa olueen. Päinvastoin sisätilat ovat arkisen kuluneet ja iltaisin kynttilänvalossa hyvinkin tunnelmalliset. Ruoka on tapas-valikoimaa mutta ei päälleliimattuna erikoisuutena – henkilökunta vaikuttaisi olevan itsekin Espanjasta, ja tulokset olivat herkullisia. Cask-oluena löytyy ainakin Greene King IPA (3,6 %), joka on kohtuullinen brittiläinen bitter joskaan ei 2000-lukulaisen käsityksen mukaan mikään sääntöjen mukainen IPA.
Mitäköhän pubeja lähialueilta olisi vielä tullut testattua, jos aikaa olisi ollut enemmän? Jos samalla linjalla olisi jatkanut – vähän nukkavieruissa, nykytrendien ohittamissa pubeissa – niin ainakin Calthorpe Arms tai McGlynn’s Free House olisivat ehkä kuuluneet reitille. McGlynnin ohi kyllä kävelimme, ja se hehkui ulospäin samantapaista menneen maailman tunnelmaa kuin vaikkapa The Duke. Calthorpe Arms taitaa muuten jäädä väljimpienkin maantieteellisten määritelmien mukaan juuri Bloomsburyn ulkopuolelle, sillä se on Gray’s Inn Roadin itäreunalla.
Tilava Russell Square kannattaa käydä katsastamassa, se on hieno aukio vaikka pubeja ei sen laidoilta oikeastaan löydykään. Rakennustyylit vaihtelevat Kimpton Fitzroy -hotellin hämmästyttävästä viktoriaanisesta loistosta Senate Housen 1930-lukulaiseen pilvenpiirtäjätyyliin, josta George Orwell sai innoituksen totuusministeriönsä rakennukselle. British Museumin mittava tontti on heti aukion lounaispuolella. Tunnettu Museum Tavern, jossa itse Parta-Kalle istui pitäessään taukoja Pääoman kirjoittamisesta, jäi tällä kertaa pois reiteiltämme. Ilmeisesti siellä ei enää tarjoilla vakio-oluena Old Peculieria, joka oli aiemmin sen kova valtti.
Meilläkin oli reissullamme jonkin verran kirjallisuusteemaa, ja sitä ajatellen British Library on tietysti visiitin väärti – se ei ole tarkkaan ottaen Bloomsburyssa mutta aivan kivenheiton päässä. Kirjaston ilmaisesta Treasures of the British Library -näyttelystä löytyi muun muassa sellaisia kohokohtia kuin Britannian epävirallinen perustuslaki Magna Carta 1200-luvulta, Shakespearen koottujen näytelmien ensimmäinen painos, tai Leonardo da Vincin, Brontën sisarusten ja Gandhin käsikirjoituksia. Kirjaston lähikortteleissa ovat Eustonin ja St Pancrasin rautatieasemat, joiden pubitarjonta sammuttaa tarvittaessa kulttuurinnälkäisten matkailijoiden olutjanon.
Kuten edeltäkin näkyy, Britanniassa suunnistan mieluiten yleensä aika samantapaisiin pubeihin. Ei tarvitse olla laajaa craft beer -tarjontaa, kunhan cask-oluista löytyy yksi tai kaksi luotettavaa klassikkoa. Tunnelma on usein melkein yhtä tärkeä kuin olut. Jos sen sijaan kaipaat nimenomaan uusimman aallon brittiläisiä pienpanimoita, tältä polulta kannattaa toki poiketa jonnekin muualle. En tiedä, paljonko sellaisia pubeja oikeastaan edes löytyisi Bloomsburysta, vaikka etsisi. Parempi onni voi käydä Itä-Lontoossa tai Bermondseyssä.
Tässä on bock ja märzen rinnakkain, Suomi-neidon vastakkaisista päädyistä eli Lappeenrannasta ja Perämeren rannikolta. Tuju taitaa uusimman aallon craft-oluet kuten NEIPAt, Hailuodon Panimo taas on tehnyt erityisesti saksalaistyyppisiä pohjahiivaoluita. Kumpienkin saatavuus marketti- ja monopolijärjestelmässämme on ollut viime vuosina hyvä. Tujun oluet ovat usein Alko-vahvuisia, ja niitä haetaan sitten sieltä, kun taas Hailuodolla yli 5,5-prosenttinen olut on harvinaisuus.
Vuohineuvos (6,8 %) lupaa tuoksussaan hedelmäisempää meininkiä kuin mikä ehkä saksalaisille vaaleille bockeille on tyypillisintä. Ainakin ensimmäinen oletus on, että taustalla on jokin Uuden maailman humalalajike, josta saadaan näitä piirteitä – Amarillo, Citra tai vastaava. On tuoksussa silti mallastakin, se on monipuolinen ja miellyttävä. Suutuntuma ei ole ainakaan ohut, edes vaaleaksi bockiksi. Maussa tapahtuu paljon kaikenlaista, on kukkaisuutta, makeaa mallasta, kirpeää greippiä ja yrttilikööriä. Maaliviivalla aika tanakka katkero (bockiksi siis, Alkon mittamana 56 EBU) yhdistyy pieneen melkein viinaiseen loppumakuun. Kaikesta huolimatta Vuohineuvos pitää pakkansa kohtuullisesti kasassa ja varmasti onnistuu siinä, mitä Tuju on tällä hakenut.
Hieman hankalampi tapaus on Hailuodon Märzen (6,3 %). Väriä ei ole paljonkaan enempää, eli suhteellisen samaa kullanväristä nektaria näkyisi tässäkin lasissa olevan. Tuoksu on ankaran maltainen pienellä talkkunan ja heinän lisävivahteella, eli mitään hedelmäaromeja ei nyt irtoa (kuten ei tyylissä tarvitsekaan). Karamelliä on vähän. Humalalla ei ole tässä oluessa ollenkaan sellaista roolia kuin edellisessä, eli EBUt 23 ja kovinkaan paljon normaalista lagerhumaloinnista poikkeavia tuoksu- tai makujuttuja ei erotu.
Suutuntuma on jälleen täyteläinen, nyt miltei lievän viskositeetin puolelle liukuva. Tällaisesta tulee helposti mieleen, ettei olut ole toteutunut ihan sellaisena, mihin panimo on tähdännyt. Alkon mittauksissa kantavierteissä on isompi vahvuusero (Märzen 14.8° ja Vuohineuvos 16.0°) kuin alkoholiprosenteissa. Olisiko Märzen käynyt laiskasti? Jokin talkkunamaisessa sivumaussa tuo melkein mieleen 1990-luvun kotimaiset pienpanimo-oluet. (EDIT: Ks. kommentit alla.) Toiselta kantilta katsoen tässä on myös hienoja, syvällisempään puolitummaan juhlaolueen viittaavia makuja, joista vain jotenkin pitäisi kehittää vielä astetta raikkaampi olut.
Tujun Vuohineuvos ja Hailuodon Märzen ovat kaksi olutta toisilleen läheistä sukua olevista tyyleistä, joista kummastakin pidän. Hailuodon Panimolla on lisäksi ulkoisia avuja, jotka ovat aina vedonneet minuun. Se, että oluet ovat 0,75 litran patenttikorkkipulloissa ja retroetiketteihin on painettu nostalgisia lyhenteitä kuten III, IV A ja IV B, herättävät sympatioita. Harmi, etten tällä kertaa pysty antamaan heidän oluelleen enempää kuin kolmisen tähteä viidestä. Tuju on pätevä tekijä ja aina ajan hermolla, tällä kertaa ehkä vajaan neljän tähden tasoisesti. Kaiken kaikkiaan on myös hienoa, että uudemmat kotimaiset panimot tekevät näitä vahvoja saksalaisia oluita, vaikka ne eivät ehkä ole tyyleistä trendikkäimpiä.
Julkaisin jo edellisessä postauksessa tunnelmia Lontoosta, jossa kuluneena vappuviikonloppuna valmistauduttiin kruunajaisiin. Tapahtuman kunniaksi brittipanimot eri puolilla maata ovat julkaisseet omia kruunajaisoluitaan. Niitä on saatavana panimosta riippuen joko pulloissa tai tölkeissä, taikka elävinä cask– eli real ale -versioina – perinteisinä pubioluina – tai sitten kaikissa mainituissa muodoissa.
En usko, että coronation ale tai coronation beer on varsinainen oluttyyli, jonka pitäisi olla tietynlainen täyttääkseen juhlan edellyttämät puitteet. Kuitenkin esimerkiksi Boak & Bailey -blogin kymmenen vuoden takaisesta kirjoituksesta voi päätellä, että edellisisten kruunajaisten eli Elisabet II:n vuoden 1953 juhlien aikaan kruunajaisoluet olivat tyypillisesti voimakkaita. Puhuttiin jopa kaksi kertaa tavallisen oluen vahvuisista juomista. Myös se, että tätäkin vanhempiin kruunajaisjuhlallisuuksiin tehtyjä oluita on edelleen keräilijöiden kellareissa, viittaa vahvuuteen ja säilytettävyyteen. ”Melkein jokainen panimo tässä maassa tekee kruunajaisoluen”, todettiin 70 vuotta sitten.
Nopealla nettihaulla ja some-selailulla bongasin nyt helposti pari–kolmekymmentä panimoa, jotka tarjoavat tällä viikolla omaa kruunajaisolutta. Voi olla, että niitä on reilusti enemmänkin, koska Britannian paristatuhannesta panimosta useimmat ovat pieniä nyrkkipajoja, joiden markkinointi voi olla hyvin paikallista ja kohdennettua. Nämä pikkupajat toisaalta suuntaavat toimintaansa paljolti nuorille, joita kruunajaiset tai perinneoluet eivät kiinnosta läheskään niin paljon kuin iäkkäämpää olutkansaa. Sama tietysti koskee panimoväkeä itseään – osa heistäkin on varmasti tasavaltalaisia tai vain muunlaisista asioista kiinnostuneita. Onkin aivan mahdollista, että vain parisen prosenttia kaikista Britannian panimoista juhlistaa tämänkertaisia kruunajaisia erityisellä oluella.
Fuller’s on kaikille tämänkin blogin seuraajille tuttua tutumpi lontoolaispanimo, jonka olutvalikoima ja muu toiminta yleensä nyökkäilee melko tyylikkäällä tavalla parhaille brittiläisille olutperinteille. Niinpä kuvaan sopii, että Fuller’s-pubeissa on tällä hetkellä tarjolla kruunajaisolutta nimeltä Coronation (5,5 %), alaotsikkona King’s Ale. Vaikka yleismaailmallisesti 5,5-prosenttinen olut ei ole poikkeuksellisen vahva, brittiläisessä pubiperinteessä se on selvästi perustarjontaa tuhdimpi. Samaa vahvuutta ja tyylisuuntaakin edustaa tietysti Fuller’sin kuuluisa ESB cask-versiona, mutta ainakin äkkiseltään tämä Coronation vaikutti vähemmän maltaiselta, enemmän tuoretta sitrushedelmää maussaan tarjoavalta. En ole kyllä ESB:tä pitkään aikaan juonut cask-versiona, mutta olisiko resepteissä ainakin joitain eroja? Fuller’sin Coronationin testasimme The Ship -pubissa Sohossa.
Näiden kahden maistellun coronation alen lisäksi kruunajaisoluita tuli viime viikonloppuna Lontoossa oikeastaan vastaan vain yksi, Elgood’sin pullotettu 5-prosenttinen olut, joka on tehty Marks & Spencer -tavaratalolle. Se jäi kuitenkin ostamatta. Ruokakauppaketjuista Sainsbury’s on teettänyt oman kruunajaisoluensa jossain, ja Aldi näköjään hankkinut neljäkin kruunajaisteemaista tölkkiolutta eri tyyleissä valikoimaansa. Lontoossa pubeja omistavilta panimoilta (tai olutmerkkeihin liittyviltä pubiketjuilta) ainakin Shepherd Neame on tehnyt kruunajaisoluen, samoin Harvey’s sekä Hall & Woodhouse, kun taas Young’s ilmeisesti ei ole. BrewDogilla on samoin omansa. Noiden pubisaatavuudesta en osaa sanoa mitään varmaa, monet ovat tulleet tarjolle vasta tämän viikon puolella. Timothy Taylorilla on kruunajaisolutta tarjolla varsinkin Pohjois-Englannin pubeissaan.
Alkoholiprosenteiltaan vahvemmat kruunajaisoluet ovat harvassa. Yksi sellainen on Hall & Woodhousen Ale to the King -oluen 7-prosenttinen pulloversio, ja samaten Elgood’sin ”oma” (ei siis M & S -olut) on 6,1 % vahvuinen. Cornwallilainen St Austell on lisäksi tehnyt Tribute-oluestaan 7,4-prosenttisen kruunajaisversion pullomyyntiin nimellä Extra Special Tribute. Panimon mukaan prosenttiluku on johdettu siitä, että Charles III astuu valtaistumelle 74-vuotiaana. Näistä vuosista Charles muuten ehti kokonaista seitsemän vuosikymmentä olla kruununperijänä myös Cornwallin herttua. Kovin monet kruunajaisoluet eivät myöskään taida olla tummia – dark ale -tyyppisistä yhtenä esimerkkinä on Arkells Coronation Ale.
Vappuviikonloppua Lontoossa viettäessä pystyi jo aistimaan seuraavan viikonlopunkin eli kruunajaisviikonlopun tunnelmaa. Molemmat ovat pitkiä viikonloppuja: maanantait 1.5. ja 8.5. ovat bank holiday -päiviä. Kuningas Charles III ja kuningatarpuoliso Camilla kruunataan lauantaina Westminster Abbeyssä. Sunnuntaiksi on luvassa konserttia, katujuhlia ja paljon muuta.
Tietysti keskustelu käy vilkkaana siitä, keitä kruunajaiset ja monarkia ylipäätään kiinnostavat. Joitain ei miellytä nykyisen hallitsijan naama, toiset miettivät yleisemmin, mikä kruunuinstituution merkitys ja tulevaisuus on. Perheen ympärillä on pyörinyt erinäisiä skandaaleja, ja historioitsijat pohtivat muun muassa sitä, missä mitassa entisen Brittiläisen imperiumin kuninkaalliset olivat osallisina siirtomaa-ajan hirmutekoihin. Hankaluuksista huolimatta Charles on osoittautunut odotettua suositummaksi hallitsijaksi, ja reilut 20 miljoonaa brittiä ilmoittaa seuraavansa kiinnostuksella kruunajaistapahtumia. Vähemmistö siis, mutta ihan pikku juhlat eivät ole silti tulossa.
Moni panimo kunnioittaa perinnettä tekemällä kruunajaisoluita. Näitä on nähty lukuisien aikaisempien hallitsijoidenkin kruunajaisten aikoihin. Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt viime päivinä esimerkiksi kuva Charlesin isoisän Yrjö VI:n kruunajaisiin valmistetusta oluesta, jota tuolloin vuonna 1937 jo jopa modernisti tölkitettiin. Sen tekijä, Felinfoelin panimo Walesissa, on tölkittänyt äskettäin uutta olutta myös Charlesin kruunajaisia varten. Greene King -panimo puolestaan huutokauppaa Edvard VIII:n kruunajaisia varten panemaansa olutta, joka panimon mukaan ei ole tosin enää juomakelpoista. Edvardhan luopui valtaistuimesta ennen kuin hänet ehdittiin kruunata.
Olimme nuuhkimassa tunnelmia yhdellä kruunajaispäivän pääkallonpaikoista, Buckinghamin palatsin ympäristössä. Katsomoita oli jo pystytetty kulkueen reitin varrelle ennen vappua, ja huoltotelttoja, suoja-aitoja ja muuta infraa oli noussut myös Green Parkiin palatsin taustalle. Turisteja oli paljon, heitä varmasti vetivät alueelle esimerkiksi virallisia kruunajaisoheistuotteita myyvät puodit. Kevät oli pitemmällä kuin Suomessa, puistoissa näkyi kukkaloistoa ja lämpömittari hipoi välillä kahtakymmentäkin astetta.
Kun kuninkaallisten nurkilta siirtyy viereisille Mayfairin ja St James’sin asuinalueille, ollaan yksillä maailman kalleimmista kaduista, joilta ei välttämättä uskoisi löytävänsä aitoa brittiläistä pubia. Sellainen kuitenkin on esimerkiksi Crown Passagessa, Pall Mall -kadulle avautuvalla ahtaalla kujalla. Pubi on The Red Lion, yksi lukuisista samannimisistä, mutta todennäköisesti ainakin Lontoon keskiosien ”Punaisista leijonista” eniten paikallisen kulmapubin oloinen. Vaikka ulkopuolella kujalla etkoili iso joukko nuorehkoa bisnesporukkaa, sisällä oli hyvin tilaa ja St Austellin panimon Tribute erittäin hyvä cask-olut.
Sen sijaan viikonlopun kruunajaisoluista ensimmäinen osui vastaan sattumalta, vaikka jonkin verran olinkin yrittänyt pitää silmiä auki, jos niitä olisi jo saatu pumppuihin. Kyseinen pubi ei ollut kaukana edellisestä. Coach & Horses osoitteessa 5 Bruton Street on jopa 1800-luvun alussa perustettua Red Lionia vanhempi, vaikka sen sisätiloja ehkä on kiilloteltu vähemmän aikaa sitten. Coronation Ale (4 %) pubin omistajapanimolta Greene Kingiltä oli golden ale tai kullanvärinen bitter, joka maistui aurinkoisena iltana tuoreelle ja raikkaalle. Olut oli prosentteihin nähden hyvärunkoinen ja tasapainoinen, vaikka ei sinänsä eronnut joistain Greene Kingin muussa valikoimassa nähdyistä oluista paljonkaan. Se oli joka tapauksessa laadukas brittiolut, joka sopi tulevien keväisten juhlallisuuksien tunnelmaan mainiosti.
Alko tuo suomalaisten kuluttajien ulottuville näitä erikoisvahvoja lager-oluita aika tiheällä tahdilla, ja varmasti niillä oma yleisönsä onkin. Useammin kuin kerran olen heidän myymälävalikoimiaan selatessani huomannut, että vahvoja lageruutuuksia on erityisen hyvin saatavissa ainakin Helsingissä niiden lähiöiden Alkoissa, jotka eivät ole sosioekonomisesti kaupungin vahvimpia. Mitä johtopäätöksiä tästä sitten pitäisi vetää? Ehkä monopolin johdolta tai STM:ltä voisi kysellä kansanterveydellisiä näkökulmia.
Onko makaaberia julkaista tämä postaus pian sen jälkeen, kun olen kirjoittanut Douglas StuartinShuggie Bainista, jossa vahva lager johti perikatoon?
Olen joka tapauksessa viime kuukausina maistellut muutaman uuden tuotteen tästäkin olutkategoriasta. Yksi on sotaa käyvästä Ukrainasta, muut Päijät-Hämeestä ja Alankomaista. Nyt puhutaan siis käytännössä keskikaljan supervahvoista versioista – ei mistään laadukkaista saksalaisista bockeista tai Hagström-pilsnereistä.
Jos näitä oluita maistelee oluina, siis maun vuoksi, yksi arvioitava asia on miten paljon alkoholi eli viina maistuu läpi. Peruskysymys on, haluaako panimo tehdä vain huokean humaltumisen mahdollistajaa vai onko reseptissä joitain hyvien vahvojen oluiden piirteitä mukana.
Aloitetaan ukrainalaisesta.
Tölkkikuvat tarjoaa Alko.
Obolon 8,6% ei ole Kiovan suurpanimon vahvin lager, koska myös 12-prosenttinen olut heiltä löytyisi. Kuitenkin tässä 8,6-versiossakin hunajainen, manteliliköörinen, hedelmäinen tuoksu paljastaa sen, että kattiloiden on annettu kiljua vähän isommin kuin ruokakauppavahvuisia Oboloneja pantaessa. Eli vahvaa kullankeltaista tavaraa on lasissa, ja raa’ahko makea maku herättää kysymyksen myös käytetyistä maltaista ja muista raaka-aineista – erityisesti ehkä jälkimmäisistä. Itse asiassa Obolon-panimo ei tätä puolta mitenkään peittele vaan kertoo nettisivuillaan näinkin suoraselkäisesti:
The unusual recipe for this strong light beer lies in the fact that in addition to traditional ingredients such as barley malt, barley, hops and water, «Obolon 8.6%» contains glucose-fructose syrup.
Lahden Erikois Strong Lager on puolestaan 7-prosenttinen, nipun miedoin siis, ja myös se kolmesta, jossa eniten näkyy pyrkimys tehdä vähän jotain muuta kuin vain korkeaoktaanisempaa peruskaljaa. Tämähän on Hartwallin Erikois-sarjan idea kai muutenkin, eli että tölkkien retrodesignin takaa löytyy ainakin joitain ”paremman oluen” ajatuksia, oli toteutus sitten onnistunutta tai ei. Myös esimerkiksi jalojen humalalajikkeiden (Saaz ja Hallertau Hersbrücker) mainitseminen näkyvästi tölkin etupuolella viittaa samaan. Toisaalta oluen nimi on ruotsinlaivamaisen karski ja siksi se päätyi tähän maistelusettiin.
Lahtelainen on vähän tummempi kuin kiovalainen (silti kuitenkin vaaleahko olut), ja tuoksultaan ja maultaan varsin maltainen. Paljon mallasta on maussa – puolitummaakin – ja siihen liittyviä hennosti suklaisia, kasvisia, ruohoisia piirteitä. Vahvaksi bulkkilageriksi tämä ei ole huono, mutta jos vertailukohtana olisivatkin paremmat saksalaiset oluet, voisi myös sanoa, että tämä on vähän kökkö, puuromainen bock. Pahvia ja sellua on hiukan liikaa verrattuna siihen, mitä 7-prosenttisessa mallasvetoisessa lagerissa voisi olla.
Hollandia Strong on vaalea ja helppo olut, ei todellakaan mieto (7,5 %) mutta tästä satsista kepeimmän oloinen. Katkeruustaso on Alkon mittaamana kolmikon matalin (tässä EBU 15, Lahden oluessa 20 ja Obolonissa 17). Obolon siis vaikuttaisi toki olevan prosentteihinsa nähden vähähumalaisin.
Tuoksu on Hollandiassa miedon maltainen, enemmänkin hedelmäinen. Makukin tuo hedelmäisyydessään enemmän mieleen hollantilaisen huoltoaseman kaljakaapin kuin Suomen suurpanimoiden viljaiset, ohrajauhoiset viinalagerit. Ehkä päärynään päin vivahtaa, vähän liuottimiin. Panimo on siis Bavaria, joka sijaitsee Noord-Brabantin maakunnassa, Alankomaiden vahvimmalla olutalueella etelässä.
Lopuksi yhteinen tuomio. Obolon peittelee tärpättimäistä alkoholiaan melko heikosti, mutta sekään ei välttämättä ole negatiivinen asia niille, jotka haluavat elää uudestaan nuoruuden nostalgiset risteilyt lämpimine elefanttioluineen. Lahtelainen putoaa hankalaan lattianrakoon ”rehellisen” viinalagerin ja paremman bockin väliin, pääsemättä kuitenkaan turvallisesti bockin alueelle. Hollandia Strong taas viiraa paljon puistoammattilaisten juomien suuntaan, mutta ei se aivan epämukava olut ole, kuten ei mikään näistä. Kuitenkin todella mieto humalointi näin vahvassa – ja muuten neutraalissa – oluessa aiheuttaa oudon luisuvuuden vaikutelman maussa, ihan kuin universumi yrittäisi varoittaa juomasta tätä enempää. Jonkin verran kylmäpäisyyttä näistä suoriutumiseen tarvitaan, mutta täysiä katastrofeja ei nyt sakissa ole, ja vähiten huonoksi arvioisin tällä kertaa Obolonin.
Jo 2000-luvun alkuvuosista saakka erilaisia tynnyri- tai puukypsytettyjä oluitaan Skotlannissa askarrelleessa Innis & Gunnissa on selvästi pitkän jänteen menestyjän aineksia, vaikka en ole koskaan ihan tajunnut, miksi. Kummastelin panimon uusimpia edesottamuksia jo kevään 2018 postauksessani, jolle tämänpäiväinen pohdinta on nyt siis jatkoa. Otetaan maisteluun joitain panimon Alkosta ja/tai ruokakaupoista saatavia oluita, joista ainakin pari on minulle uusia.
Jotkin asiat eivät muutu. Panimon lippulaivaolut Innis & Gunn The Original (6,6 %) on edelleen peruskiva kullanruskea vahva olut, jonka maussa on aivan järjetön määrä tammipuun tuomaa vaniljaisuutta. Kun oikein mitään muita ominaisuuksia ei korostu, vaikutelma on kuin koko Madagaskarin vaniljaviljelmien vuoden sato olisi upotettu samaan Innis & Gunn -käymisastiaan. Tästä oluesta voisi varmaan keittää vaniljasiirappia, jota voisi syödä vaniljajäätelön päällä joillain vaniljafestivaaleilla. En tajua pointtia, mutta monikin varmaan tykkää kun suosiota riittää vuosikymmenestä toiseen.
Samaa vaniljaisuuden ylilyöntiä on Caribbean Rum Cask -oluessa (6,8 %). Tämä on astetta tummempi olut, jonka tuoksussa on selkeä rommirusina–vanilja-yhdistelmä, ja maussakaan aika vähän mitään tästä poikkeavaa. Sitrushedelmäinen (ehkä humaloinnista tullut?) sivumaku on selkeä, jälkimakuun ei jää paljon mitään. Tyylilajiksi mainitaan Scottish red beer (!?). Kun tynnyri hallitsee neutraalia perusolutta näin paljon, oluttyylillä ei tosin tunnu olevan paljon väliäkään. Rommi ja kookosmainen sokeri ovat hallitsevia piirteitä, katkeruuttakaan ei oikestaan ole (19 EBU). Viinassa uitettua luumua ja vaniljavaahtoa erottuu, kyseessä on selkeä jälkiruokaolut ilman mitään erityistä puraisua. Mainittakoon muuten etiketin teksti: best served ice cold from an Innis & Gunn glass. Lue: meitä ei kiinnosta yhtään, mitä tästä oluesta saat irti, kunhan tarjoilet sen meidän brändilasissamme. Miksi tällainen kypsytysohjelma, jos parasta on kuitenkin tarjota olut niin kylmänä, etteivät maut erotu?
Irish Whiskey Cask Oatmeal Stout (6,1 %) on varmuudella ainakin olut, jota en ollut ennen maistanut, kunnes se jokin aika sitten tuli Alkon hyllyille. Perusolut tämän viskitynnyrikypsytyksen takana tuntuisi olevan hyvin mieto ja neutraali stout, sen tyyppinen kuin Belhaven Scottish Stout. Joitain oluitaan Innis & Gunn on tehnyt Belhavenin panimollakin mutta ilmeisesti ei tätä. Tumman maltaan pehmeää makua on mukana kyllä, mutta vaniljainen tynnyriefekti tässäkin jyrää sitä olan takaa. Ohut sitruksinen lisämaku on jälleen läsnä. Jotain potkua tähänkin sietämättömään keveyteen tarvittaisiin.
Kriek 2022 (5,1 %) on ehkä tämän joukon todellinen kummajainen, siis belgialaistyylinen kirsikkaolut Skotlannin vahvojen alejen tynnyrikypsyttäjältä. Olutta myydään Suomen ruokakaupoissa ja pullo on ihan tyylikkäässä pahvirasiassa. Lasiin kaatuu punertava olut, väriltään mansikkamehumainen mutta vähän rusehtava. Tuoksussa on metsämarjaa, ei niin selkeästi kirsikkaa tai tynnyriä. Maistelussa mieleen tulee – jos nyt ei aito lambic-pohjainen kriek – niin joidenkin belgialaispanimoiden kirsikkakylvyssä käyneet tummat pintahiivaoluet. Ne ovat tietysti omalla tavallaan aivan autenttisia myös, en tarkoita väheksyä niitä. Ei Innis & Gunnin Kriek myöskään mitenkään onneton olut ole. Se on saanut tekijälleen ominaista vaniljan makua tynnyripuusta, eli siis ainakin etiketin mukaan tätäkin olutta on kypsytetty ihan oikeissa tynnyreissä. Vaniljaa ei ole silti liikaa. Muuten mukana on maltaisuuttakin, hieman kirpeää kirsikkaa – sitä makua kyllä vähemmän kuin melkein missään belgialaisissa kirsikkaoluissa tyylistä riippumatta. Tuota lievää kirpeyttä lukuun ottamatta tämä olut ei ole missään tapauksessa hapan, siis Brysselin seudun oude kriekeistä ollaan todella kaukana, niin kuin ehkä odottaa saattoikin. Sekä pahvipakkauksessa että pullon etiketissä on siis näkyvästi esillä vuosiluku 2022, mistä voisi päätellä, että olutta voisi ikäännyttää kellarissakin. Olisiko tällä kehityspotentiaalia vuosien mittaan?
Viimeinen Innis & Gunn -tuote tässä testisarjassa on Lager Beer (4,6 %), edellisen tavoin ruokakauppatuote. Odotuksissa oli keskinkertainen keskitien lager, ja tavallaan odotukset eivät alittuneet jos eivät paljon ylittyneetkään. Britit osaavat tehdä pahaa lageria mutta – ainakin jonkun Camden Hellsin räjähdysmäisestä suosiosta päätellen – myös hyvää. Tuoksu on tässä kohtalaisen raikas, viljainen, vähän minttumainen, ei lupaa ihmeitä mutta ei huonoa myöskään. Suussakin olut on ihan miellyttävä, ruokakaupan vaatimattomimmista peruslagereista kyllä askelen craft lager -maiseen suuntaan. Panimo markkinoi olutta hellesinä, johon alkoholiprosentti hyvin sopii, samoin kullankeltainen väri ja maltainen makeus. Aivan pieni herneen vivahde on maussa. Humalan katkeruutta ei juurikaan ole, humala tuntuu yrttisenä. Maltaasta on saatu irti pientä happamuutta, joka on saksalaisten lagerien yleinen makuvivahde, ja teollinen pahvisuus ja selkeät viat on onnistuttu välttämään.
Mitä näistä oluista voisi vetää yhteen? Vanhasta vaniljatehtaasta on nyt ainakin mahdollista saada irti vähän muitakin vivahteita, siitä todisteina ainakin nämä viimeksi mainitut lager ja kriek. Irrottavatko ne sitten enemmän riemunkiljahduksia kuin Innis & Gunn -valtavirtaan kuuluvat tynnyrikypsytetyt (tai ainakin tynnyrimateriaalien kanssa kosketuksissa olleet) vahvemmat oluet, se on toinen kysymys. Jäämme seuraamaan tämän markkinointikykyisen skottipuljun tulevia vaiheita, ties vaikka siellä jossain olisi yllätyksiäkin odottamassa. Näiden perusteella tämä ei toistaiseksi kyllä nouse edelleenkään suosikkipanimoideni joukkoon.
Shuggie Bain (2020) on tarina riippuvuudesta, varmaan siinä suhteessa aika tavallinenkin tarina. Mutta romaanina Douglas Stuartin esikoinen yhdistää inhorealistisen alkoholissa rypemisen ja Glasgow’n 80-luvun – melkein romanttisen kauniisti kuvatun karun kaupungin – omalla erityisellä tavallaan. Stuart nappasi henkilökohtaisiin elämänvaiheisiinsa (ainakin osittain) perustuvalla Shuggie Bainilla vuoden 2020 Booker-palkinnon.
Nimihenkilö Shuggie on se, joka läpi koko kertomuksen katselee läheltä äitinsä Agnesin juomista ja sen seurauksia. Isommat sisarukset Leek ja Catherine ottavat etäisyyttä tilanteeseen ja ilmestyvät tarinaan silloin tällöin, kuten myös Shuggien isä, uuden perheen perustava taksikuski Big Shug. Jos kirjassa Agnesin ja Shuggien lisäksi kolmas päähenkilö on, se on pikemminkin Special Brew – tuo Carlsbergin erikoisvahva lager. Se tuntuu usein puhuvan Agnesin äänellä ja toimivan hänen kauttaan.
Ensin ollaan Sighthillin tornitaloissa, jossa Agnes lapsineen asuu omien vanhempiensa luona. Sitten Shug hankkii perheelle asunnon kaivostyöläisten asuinalueelta kaukaa Glasgow’n laidalta, vaikka ei lopulta asukaan heidän kanssaan siellä. Työttömyyden ja yleisen toivottomuuden riivaamalla kadullaan Agnes ja Shuggie kokevat olevansa ansassa. Alkoholi on heidän yhteinen, alati paheneva ongelmansa, jossa Agnes juo ja alakouluikäinen Shuggie hoivaa. He ovat toistuvasti naapuruston silmätikkuna, ei silti niinkään ehkä viinan takia kuin erilaisuutensa. Sekä äiti että poika kiinnittävät naapureita enemmän huomiota esteettisiin asioihin ja puhuvat huolitellusti. Brittiyhteiskunnan työväen kerroksissa, ilmeisesti Skotlannissakin, tällainen tulkitaan yrityksenä olla ”parempia kuin muut”.
Luin kirjan alkukielellä ja selailin myös käännöstä. Kielestä ja muusta paikallisväristä osa tuntuu aina hukkuvan käännöksen mukana. Leveä glasgowilaismurre on hauskaa luettavaa, eikä kovin raskasta ymmärtää, kun sitä on repliikeissä mutta ei kertojaäänessä. Suomeksi sama hoituu lähinnä yleisellä hesalaispuheella, sellaisella jota Hessu Hopo käyttää. Skottisanastoa on aika paljon, mutta ei sekään alkuteoksen ymmärtämistä haittaa.
Joltain englanninkieliseltä kirjafoorumilta luin kommentin, että Shuggie Bain on hyvä kirja mutta laiskasti toimitettu. Yhtenä esimerkkinä otettiin olueen liittyvä sanamuoto ”golden pints of stout”. Parissa muussakin kohdassa taidettiin käyttää samasta oluesta sanoja lager, ale ja stout sikin sokin. Nämä ovat tosiaan epäilemättä kustannustoimittajan mokia, koska Stuart vaikuttaisi olevan yksityiskohtiin tarkkaa huomiota kiinnittävä kertoja. Useimmiten Agnesin olutta kutsutaan kuitenkin merkkinimellään Special Brew, ja tämän suomentaja on tainnut kääntää joka kohdassa vain olueksi tai vahvaksi olueksi.
Mahdollisimman vahva ja halpa olut on kärrynpyörä ja oravanpyörä, joka suistaa sille alttiita ihmisiä nopeaan syöksykierteeseen, ja se on sitä varten tehtykin. Tämä on näitä panimoteollisuuden ääneen lausumattomia ilmiöitä, ”elefantteja huoneessa”. Agnes ja Shuggie Bainin olohuoneessa tuon suuren nisäkkään läsnäolo kyllä myönnetään, pakoon sitä ei pääse ja kovin paljon hyvää siitä ei odotettavastikaan seuraa.
Kerava ei ole kaukana Helsingistä, mutta lauantaina sinne pääseminen vaikutti aluksi olevan kiven takana. R-juna, jossa istuimme lähtöä odotellen, ”kyykähti” heti laiturilla (konduktöörin kuulutuksen mukaan) ja matkustajat siirtyivät muihin lähijuniin. Tekninen vika jätti siis junan Helsingin asemalle, ja Keravalle päästiin seuraavaksi lähtevällä Z-junalla.
Tämänpäiväisen maakuntamatkailun kohteena oli Keravan Taide- ja museokeskus Sinkka, jossa vielä tänä viikonloppuna on esillä sisustusarkkitehti ja huonekalusuunnittelija Olof Ottelinin tuotantoa esittelevä näyttely. Ottelinin luomukset ovat varmasti ennen kaikkea 1950–60-lukulaisten kotien peruskalustoa, mutta tämä Stockmannin palveluksessa ollut suunnittelija on myös tehnyt monia ravintolainteriöörejä. Esimerkiksi Kampin ravintola Laulumiehet sai Ottelinilta vuonna 1949 suunnitellun sisustuksen.
Laulumiehet-ravintolan vuoden 1949 sisustus, suunnittelijana Olof Ottelin (Kuva: Keravan museopalvelut, CC BY 4.0).
Myös Tammisaaressa toimineen Ekenäs Bryggerin jonkinlainen tila oli esillä näyttelyn kuvissa. Tästä en tiedä sen enempää. Entisaikoina kuuluisan portteritehtaanhan osti vuonna 1963 Hartwall ja sulki sen pari vuotta myöhemmin. Alla kuitenkin kyseinen kuva.
Keravalla söimme myös lounaan, ja siihen tarkoitukseen valikoitui tällä kertaa Sauhu Bistro & Bar. Kyseinen ravintolaketju toimii myös Järvenpäässä ja Mäntsälässä, eli Keski-Uudenmaan alueelle keskittyneestä toimijasta on kyse. Tarjonta on burgereita, ribsejä, vorschmackia, siipiä, kalaa, pihvejä, pastaa ja salaattia. Melko suoraviivaisen ruokamenun kylkeen saa viinejä sekä nettilistauksen perusteella niukahkon (ja Keravalle sopien Sinebrychoff-painotteisen) olutvalikoiman.
Vaikka ravintola toivoo asiakkaiden tekevän tilauksensa mobiilisivujensa kautta – siis myös paikan päällä – niin oluthommissa kannattaa kuitenkin suunnistaa baaritiskille. Kylmäkaapeissa oli nimittäin moniakin oluita, joita nettilistasta ei löydy ja jotka ovat siellä listattuja kiinnostavampia. Itse tilasin pitkästä aikaa Malmgårdin Belgeä, mutta myös jotain pienpanimo-NEIPAa olisi ollut tölkissä ja ihan asiallista stout-puolta myös. Ehkä kaapin oluet vaihtuvat siinä määrin, ettei niitä listalle syötetä.
Ribsit olivat erittäin maukkaat, ja matkaseuralaisen vuohenjuusto-punajuurisalaatti myös (tosin se olisi voinut olla kätevämmän muotoisella lautasella). Peruna- ja bataattiranskalaisten sekoitus lisukemajoneesilla toimi hyvänä kylkiäisenä. Belge oli blast from the past – joskus takavuosina ehkä paras suomalaispanimoiden belgialaistyylinen, mutta nyt lähinnä kivaa keskitasoa edustava amerikkalaisen humaloinnin (?) dominoima mannermainen olut. Prosentteja on 8 %, väri kuparinruskea ja maku belgialaisittain pippurimausteinen, kuivahedelmäinen ja jopa vähän sherrymäinen – aivan kuin pari vuotta kellarissa ikääntyneellä oluella. Katkeroakin on, mutta ei liikaa. Itse asiassa tämä Belge ei ole hassumpi ruokajuoma voimakkaammille grillimauille.
Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.
Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.
Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.
Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.
Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.
Tuotetiedot ja tekijät tikissä.
Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.
Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.
O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.
Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.
Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.
Olutkoira 