Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.


Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Bierkkalan moniste

Maanantaina ajelimme mökiltä Helsinkiä kohti, ja olimme päättäneet hankkia matkan varrella olevasta Pirkkalan K-Citymarketista lavallisen sushia iltapalaksi kotiin. Pirkkalahan taitaa olla Järvenpään ohella eniten sushiin panostaneita cittareita, ja kun kysyntä pari vuotta sitten enemmän tai vähemmän räjähti, pirkkalalaiset saivat Järvenpään kauppiaalta apuja siihen vastaamiseen.

Mitä olueen tulee, olin ehtinyt keskustelupalstoilta bongata bönthömies Teemu Lahtisen päivityksiä, joissa vihjailtiin, että kaupan jo ennestään laajaa pienpanimo-oluen tarjontaa ollaan edelleen kasvattamassa. Bierkkala-sivustolta löytyy tietoa näistä Pirkkalan Citymarketin hankkeista. Tavoitteena on – ei enemmän eikä vähemmän kuin – rakentaa Pirkkalasta maan johtava olutmarketti.

Jo nyt paikan päällä poiketessa onnistuin bongaamaan joitakin luvatuista erikoisuuksista, kuten nyt vaikka kuvissakin näkyvät Pien-diilerin ja Fat Lizard -panimon jääkaapit, samoin Mikkeller-kaapin. Bierkkalan mukaan kaupan olutmaailmaan on tullut tai tulossa myös Pikkulinnun ja Imbibe Internationalin nimikkokaapit. Kylmäkapasiteettia on tarkoitus kasvattaa sitä vaativille craft-oluille, ja lisäksi normaalia oluthyllyä on kymmeniä ellei satoja metrejä.  

Oluet on jo tuupattu myös Untappdiin, josta kohdeyleisö niitä tietenkin kätevästi selailee. Viime viikonloppuna listaus näytti 640:a tuotetta, mikä ei ole ihan vähän, kun kuitenkin kaikki tuotteet ovat 5,5-prosenttisia tai alle.

Tästä päästäänkin seuraavaan uudistukseen, joka ainakin Citymarket-rintamalla taitaa olla Suomen ensimmäinen: kauppaan tulee myös oma panimo, nimeltään HIMO. Tästä en toki ollut vielä alkuviikosta tietoinen. Oluen valmistuksesta tulee vastaamaan Kalle Hirvikoski, joka aivan näihin päiviin saakka on tunnettu pikemminkin porilaisen Moose on the Loose -panimon ohjaksista. Ilmeisesti tavoitteena on tätä kautta pystyä myymään asiakkaille myös ruokakaupparajaa vahvempia oluita mukaan.

Miltä tarjonta satunnaisen visiitin perusteella vaikutti? Eihän siitä yli pääse että runsaasti noita merkkejä ja laatuja oli – suorastaan ylenpalttisesti – ja tietysti moneen lähtöön. Kun kyseessä on kuitenkin iso marketti, ei varmasti kannatakaan tarjota pelkän craft beer -dogman mukaisia suosikkeja, NEIPAa tai hapanoluita. Ei sillä ettei esimerkiksi Pienen kaapissa olisi ollut hyvinkin trendien haistelijoihin vetoavia panimoita tarjolla: Cloudwater, Morgondagens, Burley Oak, Mast Landing, Salikatt, 3 Fonteinen. Vastaavia on varmasti nyt viikkoa myöhemmin jo muissakin kaapeissa.

Pulaa ei siis ollut myöskään perinteisemmistä tyyleistä, kuten erilaisista lagereista tai britti-aleista. Itse asiassa hyviä pilsnereitä ja muita pohjahiivaoluita on viime aikoina tullut bongattua yhä useammin myös sieltä värikkäiden mattapintaisten tölkkien riveistä – ei aina pelkästään ruskeista saksalaisista puolen litran pulloista. Näin oli nytkin, ja vieläpä klassisilla euroraaka-aineilla tehtyjä lagereita, eikä “india pale” -sellaisia. Otin koriini tällä kertaa esimerkiksi mainiot Lipizzaner Pilsnerin (Duckpond) ja Alppilaakson (Maku) sekä frankenilaisen Leikeimin oluita.

Täytyy toisen kerran vielä poiketa paikalle katsomaan, millaiseksi Pirkkalan olutmekka jatkojalostuksensa jälkeen on muotoutunut. Nyt jo pystyssä oli muun muassa viini- ja olutbaari Sommeliere, johon on jatkossa tulossa maistelutapahtumia ynnä muuta. Oma panimo on luonnollisestikin kiinnostava uudistus – toinen kysymys tietysti on, miten paikallisiin panimomaisemiin vaikuttaa hypermarkettien tunkeutuminen skeneen, jossa niillä on toistaiseksi ollut puhtaasti jakelijan rooli. Näemmekö ideologioiden törmäyksen vai rauhanomaista rinnakkaineloa?

Tällaisenaankin valikoima kelvannee myös vaativammille oluen ystäville, ja juuri nuo kotimaiset pienpanimot tuntuivat olevankin hyvin laajalla kattauksella edustettuina. Kun moinen setti saadaan kasaan jo maitokaupparajan alapuolelta, houkuttaisi tietysti päästä tutkailemaan parhaiden Citymarketien oluthyllyjä sellaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa valtion viinamonopolia ei olisi.

Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Agricolan päivän olutsanastoa – ja Suomi mainittu

Kirjakielemme isä Mikael Agricola oli oluen ystävä ja merkitsi muistiin ensimmäisen kuvauksen suomalaisesta oluenjuontirituaalista. Hänestä voisi varmasti tarinoida enemmän – ja monet ovat niin tehneetkin – mutta otetaan sen sijaan Agricolan päivän kunniaksi hieman asiaa olutterminologian kehittämisestä meillä ja muualla.

Suomi tai suomalainen olutkenttä on melko harvoin esillä kansainvälisissä olutmediassa. Viime viikolla tällainen “Suomi mainittu” -hetki taas nähtiin, kun Evan Rail haastatteli VinePair-lehteen kieliasiantuntija Suvi Seikkulaa siitä, mitä sanoja suomen kielessä käytetään craft beeristä. Artikkeli alkaa tosiaan suomen kielen tilanteella, mutta siinä käydään läpi iso liuta maailman kieliä saksasta, tšekistä ja mandariinikiinasta (joissa craft-oluelle on oma sanansa erotuksena muusta oluesta) aina dinén eli navajon, zulun ja xhosan kieliin, joissa tämän eron tekeminen on vielä mahdotonta.


Suomessa puhutaan Seikkulan mukaan joko pienpanimo-oluesta, käsityöläisoluesta tai erikoisoluista. Evan Rail referoi varsin asiallisesti näiden sanojen merkityserot. Käsityöläisolut on merkitykseltään lähimpänä angloamerikkalaista craft beeriä, mutta se on Railin mukaan vähemmän tunnettu ja käytetty sana kuin pienpanimo-olut. Se, että 90-lukulaiselta kalskahtava erikoisolut on sanana jäänyt harmiksemme, laitetaan Alkon piikkiin. En osaa tuohon ottaa kantaa, mutta totta on, että yhtä vakiintunutta sanaa kuin craft beer meillä ei ole. Käsityöläisolut on kuitenkin ollut sen verran kuranttia kielenkäyttöä jo nykyistä alkoholilakia valmisteltaessa, että siihen termi on putkahtanut mukaan, vaikka ei ollut vielä päässyt edes sanakirjaan.

* * * * *

Olutkielen agricolia ovat Michael Jacksonin tapaiset hahmot, jotka pitkälti loivat nyt käytössä olevat tapamme puhua ja kirjoittaa oluesta (ainakin erikois-, käsityöläis- tai pienpanimo-oluesta). Taisi se olla Jackson, joka craft-sanaakin oli ensimmäisenä tuomassa olutkieleen – vuonna 1982 hän käytti termiä craft brewery. Gary Gillman olettaa, että Jackson oli saanut ajatuksen 1970-luvulla ilmestyneestä brittiläisestä olutkirjasta, jossa erästä pienvalmistajaa luonnehditaan sanoilla small craftsman brewer.

Tai ehkä käsityöläispanimoista puhuessaan Jackson onkin enemmän lönnrot kuin agricola: hän johtaa vanhasta sanastosta termin uudelle ilmiölle. Agricolahan oli se, joka ensimmäisenä painatti paperille suomen kielen sanoja ikiaikaisille asioille kuten Raamatun opetuksille. (Toki välillä piti soveltaa vapaasti, kuten kun suomalaisille tuntematon leijona sai selityksen jalopeura.) Sen sijaan Lönnrot ja muut 1800-luvun sanasepot keksivät käsitteitä modernin maailman, tieteen ja yhteiskunnan ilmiöille.

Jackson harrasti myös joskus agricolailua keksiessään sanoja ilmiöille, jotka olivat olleet kauan olemassa mutta joista ei ollut puhuttu. Tällainen oli “baltic porter”, Itämeren alueen portteri- ja stoutperinne, jonka olutguru nimesi 1990-luvun alussa. On jopa mahdollista, että sittemmin laajalle levinnyt termi esiintyi ensimmäistä kertaa painettuna suomen kielellä, tosin muodossa baltialaistyyppinen portteri. Siitä Jackson puhui vuonna 1991 Matkailijan olutoppaansa suomalaisen laitoksen luvussa, jota tiettävästi ei ole julkaistu englanniksi. Oikeampi käännös olisi saattanut olla “Itämeren (alueen) portteri”, mutta saivartelu sikseen.

Kovin paljon uudissanoja suomen kieleen ei enää olutpiirien kautta tule. Käsityöläisolutta (tai käsityöolutta) on toki 2010-luvulla yritetty juurruttaa niin ammattilais- ja harrastajakirjoittajien kuin Alkonkin toimesta, mutta aika näyttää, onko siitä pysyväksi olutsanaksi. Mustalais- tai kiertolaispanimo (gypsy/nomad brewery) tai sopimusvalmistuttaja (contract brewer) ovat myös viimeisten kymmenen vuoden aikana yleistyneelle ilmiölle luotuja käännöslainoja. Enimmäkseen olutsanat – jostain syystä erityisesti oluttyylien nimet – juurtuvat kuitenkin oluthörhöjen kieleen lähes poikkeuksetta englanniksi, silloinkin kun englanti ei olisi suinkaan paras kieli niistä puhumiseen. 

* * * * *

Agricolan aikaan 1500-luvulla Suomessa pantiin olutta epäilemättä hyvin käsityöläismäisillä metodeilla. Kaupallisia panimoita nykyisessä mielessä ei tässä maassa vielä ollut – puhumattakaan teollisista laitoksista. Uudissanaa käsityöläisolut Agricola ei olisi kuitenkaan voinut luoda. Sana käsityöläinen nimittäin keksittiin suomen kieleen vasta 1840-luvulla.

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

ESB – ja Työmies ESB

Yksi maailman arvostetuimmista oluista, lontoolaisen Fuller’sin ESB ei vielä syntyessään 1970-luvun alussa ollut mikään oma oluttyylinsä. Lyhenteen taustalla ovat sanat extra special bitter, mikä tarkoittaa käytännössä herraskaista versiota tuon ajan perusoluesta eli bitteristä.

Duunari joi aina pubin halvinta olutta, paremman salongin puolelle kokoontuvat knalli- ja sateenvarjomiehet sitten jotain “parempaa laatua”. Pelkän ordinary bitterin ja 5–6-prosenttisen ESB:n väliin mahtuu vielä ainakin best bitter. Special bitter tai ESB on luomakunnan kruunu, mitä brittipanimon arkikäyttöön tarkoitettuihin luomuksiin tulee.

Vaikka oluen kuluttajakuntaan ylipäänsä ovat historian eri vaiheissa kuuluneet monetkin yhteiskuntaryhmät aina aatelisiin ja kuninkaallisiin saakka, tyypillisimmin olut on ehkä ollut rahvaan janojuoma. Jos Suomen kaupungeista pitäisi nimetä se, jolla yhä tänä päivänä on työläishenkinen, urbaanin junttimainen imagonsa, Pori tulisi etsimättä mieleen. (Tampereella punaista on nykyään lähinnä ratikka.) Ruosniemen Panimo operoi sieltä käsin, ja vaikka he tekevät “identiteettilupauksensa” mukaan insinöörikansan olutta, usein insinöörien alaisuudessa työskentelee myös tavallisia känsäkouria.

Noin 50 vuotta on kulunut Fuller’sin ESB:n lanseeraamisesta, mutta yhä kolmikirjaiminen lyhenne vie edelleen ajatukset juuri tuohon lontoolaiseen (nykyään japanilaisomisteiseen) perinnepanimoon ja sen olueen. Asiaa ei muuta se, että ESB:itä ovat sittemmin tehneet kymmenet ellei sadat muut panimot eri mantereilla. Jokaisen ESB:ksi itseään kutsuvan oluen laatumittari on silti tavallaan edelleen se, miten se vertautuu Fuller’sin lippulaivaolueen.

Siispä: jos avaan toisen panimon ESB:n, onko se aito asia, tai edes lähellä?

Kun ESB on ESB, mikä on esimerkiksi Ruosniemen Työmies ESB?

Ei kai auta kuin maistaa.

Työmies ESB (5,6 %) on melkein mahonginpunainen, aavistuksen samea ja vähän marjaisen tuoksuinen olut. Maltainen makeus on maussa pääroolissa, mikä ei tyylilajiin nähden ole huono juttu. Jostain, ehkä humalasta, tulee mukaan myös pientä pihkaista särmää. Tässä on paljon sellaisia aineksia, joista mielellään näkisin kotimaistenkin panimoiden hiovan huipputuotteita.

Ihan täysin kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu pysyvän hanskassa. Vähän tulee mieleen mökin ruokakaappi keväällä – ylivuotinen karpalohillo, edellisen kesän kyläjuhlilta ostettu kuusenkerkkätee ja niin poispäin. Hiivakin kurkistaa muiden ainesten takaa. Ei kaikki aivan toivottuja tuoksuja ja makuja, mutta useimmat varmaan asiallisia. Brittihiivat tuottavat bittereihin joskus yllättäviäkin hedelmäisiä efektejä.  

Mietin myös tölkkien välistä konsistenssia: kun luen Arden arviota viime viikolta, hän ei mainitse lainkaan näitä marjaisempia piirteitä (joista Reittausblogi toisaalta tämän oluen edeltäjää, Työmies RSB:tä arvioidessaan puhuu). Arde puolestaan valittaa liiallista hiilihappoa, ja se ei taas minun maistamassani tölkissä ole ollenkaan ongelmana.

Entä esikuva sitten?

Fuller’s ESB (5,9 %) on Porin serkkuun verrattuna kirkas, kultaisen punertava mutta vaaleampi olut. Tuoksu on konkreettisemmin brittiläinen keksin ja marmeladin yhdistelmä, ja sama jatkuu maussa. Mallas – ja cheerleaderin roolissa pitäytyvä humala – kannattelevat astetta vahvempaa olutta niin, ettei alkoholi puske läpi vaan maku jatkuu tyylikkäänä loppuliukuun saakka.

Yhteenvetona Työmiehestä voi varmaan sanoa, että suunnilleen tämän tyyppistä olutta joisin hyvin mielelläni real ale -versiona yhtä hyvin brittiläisessä kuin suomalaisessa pubissa. ESB ei välttämättä ole tyypillinen työmiehen tai -naisen juoma, mutta jos pyrkimys olisi tehdä hyvää olutta laajoille kansankerroksille, sitä pitäisi tietysti arvostaa. Brittiläinen esikuva vaikuttaa hillitymmältä ja teknisesti hallitummalta oluelta, kun taas porilainen on suurpiirteisempi craft-versio. Fuller’s ESB:stä voi aina irrottautua villimpäänkin suuntaan, kunhan on varmaa, että käsityömäiset piirteet ovat harkittuja ja tarkoitettuja.

(Fuller’s ESB:n kuva: Flickr.com, Puamelia, CC BY-SA 2.0.)

Mahrs “U” ja Riegele Aechtes Dunkel

Ensi näkemältä olisi voinut kuvitella, ettei lakimuutoksen vuoden 2018 alusta tuoma maitokaupparajan nosto 4,7 %:sta 5,5 %:iin olisi vaikuttanut juurikaan olutharrastajien mahdollisuuksiin hankkia haluamiaan tuotteita. Mikä merkitys muutamalla prosentin kymmenyksellä on oluen makuun tai saatavana oleviin tyyleihin?

Kuitenkin ainakin isommissa marketeissa valikoima on laajentunut erittäin ilahduttavasti joissakin oluttyyleissä. Yksi tällainen on saksalainen keskivahva lager, erilaisten helles-, dunkles– ja export-oluiden joukko, joka on usein alkoholiprosenteiltaan vanhan suomalaisen A-oluen tasoa, 4,8 ja 5,5 % välissä. Jos kirkkaat vaaleat ja tummat lagerit eivät aina ole oluista jännittävimpiä, nyt mukana on myös enemmän puolitummia ja suodattamattomia erikoisuuksia.

Ruoholahden K-Citymarketin hyllyssä köllötteli viikko sitten muutama pullo bambergilaispanimo Mahrs Bräun suodattamatonta kellariolutta, joka tunnetaan yleensä lyhyesti nimellä “U” (5,2 %). Entisessä etiketissä puhuttiin Kellerbieristä lisäyksellä Ungespundet Hefetrüb, nykyään Ungespundet Naturtrüb.

Olut on brändätty jokin aika sitten uudelleen, ja oikeastaan sen nimi on nykyään “a U”. Tämä on murteellinen versio sanoista “ein U”, jotka voi lausua tilatessaan olutta. En ole varma, pidänkö uudesta nimestä – siinä on pientä ylibrändäämisen makua, samaan tapaan kuin jos HK:n Sinisestä makkarasta tulisi virallisesti “HK Blöö”.

Se pakkauksesta ja imagosta. Kinuskinvärisessä oluessa on myös tuoksussa kinuskia, vähän kypsää viljaa ja ruohoisuutta. Kun kesällä 2016 ajelimme Frankenin maaseudulla, joissain kyläpanimoissa kutsuttiin tämän väristä olutta landbieriksi, toki väri on myös lähellä joitain oranssinruskeita zoigleita. U:n maussa on samoja elementtejä kuin tuoksussa, lisäksi erikoismaltaan keksimäisyyttä, taustalla ripaus pehmeää sitrusmarmeladia ja yrttistä humalaa. Olen juonut “U”:ta pullosta ennenkin, eikä se ole yltänyt Mahrsin panimoravintolan loistavan hanaoluen tasolle – ei nytkään ihan yllä.

K-kaupan hinnoilla puolen litran pullo oli lähempänä kuutta euroa. Joku ei ehkä sitä hintaa tästä pulittaisi, kun Saksa-lageria saa melkein puolet halvemmallakin jopa Alkosta. Minulle tämä olut toimii pullotuotteenakin oikein hyvin, vaikka siitä ehkä jotkut särmät jäävät vähän uupumaankin, joten en pitänyt tuota isona ongelmana.

 

Brauhaus Riegele on Augsburgin suurin panimo, tosin 1880-luvulla perustettuna ei kaupungin vanhin. Aechtes Dunkel (4,9 %) on perusvalikoiman tumma olut, vaikka se ei suinkaan ole tummemmasta päästä Baijerin tummia oluita. Omassa kolpakossani olut heijastelee myös punaisen kirjoa.

Panimon mukaan olueen tuo sävyjä “kahdesti paahdettu mallas”. Leipäinen tuoksu jatkuu maussa tumman paahdetun leivän tyyppisenä maltaisuutena, ja mausta löytyy myös kastanjaa tai pähkinää, vadelmakarkkia, ehkä miedosti hapokasta hedelmääkin. Humala on aika lailla taka-alalla, jälkimakukin pikemmin maltainen. Makeus pysyy aisoissa – olisikohan tämä jopa kuivemmasta päästä Baijerin tummaa oluttuotantoa.

Näiden tyyppiset oluet – samoin kuin jotkut viime kuukausina Suomen valikoimiin tulleet vaaleat kellerbierit – ovat hyviä muistutuksia siitä, että Saksan perinteisestä olutpaletista löytyy monimuotoisuutta, kunhan ei odota äärimmäisiä tai raflaavan moderneja makuja. Tietysti näin korona-aikoina mielessä käy usein, että olisi mukavaa maistella näitä tuotteita myös niiden kotiseudulla, mutta jääkööt matkasuunnitelmat vielä haaveiden asteelle.

Kontulan Keijo – Suomen Omnipollo vai jotain muuta?

Viro.

Kaubamajan ja ABC-kenkäketjun nokkamies, Swedbankin pankkiiri ja yksi Skypen johtajista perustavat panimon. Tavoitteena on tuoda kansainvälisen bisneksen ja tuotemerkkien osaamista Viron hintelään pienpanimokenttään ja luoda maan ensimmäinen moderni craft-panimo.

Muutamaa vuotta myöhemmin Põhjala on Euroopan tunnetuimpia pienpanimoiden olutmerkkejä, sen portterit saavat täysiä pisteitä reittauspalveluissa ja panimon taproom on Tallinnan-matkailun maamerkkejä muillekin kuin olutfriikeille.

Ruotsi.

Designguru, jonka ansiosta H&M maksoi Cheap Monday -vaatemerkistä 2000-luvun alun yrityskaupassa puoli miljardia kruunua, perustaa kiertolaispanimon yhdessä Bishops Arms -ravintolaketjun markkinointipäällikön kanssa.

Muutamaa vuotta myöhemmin hipsterit pyörtyilevät helteessä, kun kesän jokaisella olutfestarilla kiemurtelee maailman pisin jono kohti Omnipollon tiskiä, jossa pirtelöstoutit ja stoutpirtelöt kangastelevat. Kauppa käy kuin siima ja kruunut kilahtavat kirstuihin.

Suomi.

Finlaysonin luova johtaja ja yksi pääomistajista (ja Bob the Robot -mainostoimiston perustaja), The Other Danish Guy -kalsarimerkin johtohahmo, ja muutama muu tyyppi perustavat lähiöromantiikkaan vetoavan keskikaljatehtaan. Tai ei tehdasta, vaan osakeyhtiön, jolla on 12 m2 toimisto Kontulassa ja joka teettää oluen A. Le Coqilla Tartossa.  

Muutamaa vuotta myöhemmin… Niin, missä lienee Kontulan Oluttehdas vuonna 2025 tai 2030?

I wanna drink like common people

Äskettäin perustettu Kontulan Oluttehdas julkaisi tiistaina lehdistötiedotteen, jossa ilmoitettiin Keijo-oluen tulevan S-ryhmän kauppoihin tällä viikolla ja kerrottiin lisää panimon missiosta. Keijo on 4,6-prosenttinen vaalea lager (jota saa myös alkoholittomana), ja sen lisäksi keijo on tekijöiden nuoruudessa Helsingin Kontulassa keskioluesta käytetty slangisana.

Tiedotteen mukaan edellä mainittu Finlayson-mies Jukka Kurttila keksi “kolmannen mansikanmakuisen IPAn jälkeen” ajatuksen: miksei kukaan kehitä kirkkaita ja raikkaita lagereita? Kotisivuillaan panimo muotoilee tehtävänsä näin: Ei kikkoja eikä erikoisuuksia, vain juotavaa lageria. Me ei jakseta tuota oluthössötystä. Perusbisse rules.

Ratkaisua teettää oluet A. Le Coqilla oman panimon pystyttämisen sijaan perustellaan kääntämällä asia näin päin: Me ollaan Kontulassa sen verran köyhempiä, ettei ole varaa kalliisiin laitteisiin.

En ole pitkään aikaan nähnyt, että yksittäinen olut tai valmist(utt)aja onnistuisi aiheuttamaan näin paljon pöhinää niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa.

Reaktiot isoissa tiedotusvälineissä ja Twitter-mikroblogipalvelussa olivat aika lailla vastakkaisia. Helsingin Sanomat ja MTV3 tekivät “puffia puffin päälle” -tyyppiset tiedotevetoiset jutut, joissa Kurttilan ja kumppanien viesteille tarjottiin vain astetta isompaa megafonia.

Kotimainen twitterati oli kriittisemmällä tuulella:

“Tää on niin monella tasolla falskia spinnaamista, että meinaa ihan alkaa vituttamaan.”

“Finlayson-miljonääriä ei kiinnosta hyvä olut, joten hän perustaa virolaisen halpakaljan maahantuontifirman, brändää ‛Kontulalla’ ja esittää perustaneensa ‛panimon’.”

“Vain varakas ihminen voi tehdä köyhyydellä ja työväenluokan kulttuurilla rahaa. Brändätty ‛rouheus’ sivuuttaa myös täysin köyhyyden tosiasialliset vaikutukset ihmisten elämänlaatuun. Brändätty autenttisuus ja rappioromantiikka on viihdettä keskiluokalle, joka siitä myös maksaa.”

Myös brittibändi Pulp tietenkin mainittiin – ja se, että työläiskaupunginosa Kallio (kilometrien päässä Kontulasta) on jo aikaa sitten menetetty “rappiota larppaavalle” keskiluokalle. Ja Salkkarien Taalasbisse.

Hyvä on.

Keijo-oluen markkinointi aiheutti siis peräti luokkakeskusteluun ulottuvia reaktioita, vaikka Suomessa ei satunnaisen sosiologin mukaan ehkä luokkia edes olekaan. Miten näin pääsi käymään?

Yksi syy on, että Kontulan Oluttehdas brändää itseään kuin pienpanimo. Ruohonjuuritasolta kumpuavalla asenteella (tai sellaiseksi esitetyllä), kaveriporukalta kuulostavalla kokoonpanolla (“panimotuotteiden kehittämisestä vastaa Markku, graafisesta ilmeestä Taru, taloudesta Marjut, yleismiehenä häärää Jugi” jne.), ja yleisesti anti-elitistiseltä kuulostavalla otteella.

Kuitenkin tavoitteet ja tuotteet laitetaan kärkevästi vastakkain oikeiden pienpanimoiden “oluthössötyksen” kanssa. Tätä samaa kulmaa esimerkiksi Budweiser on hyödyntänyt markkinoinnissaan: se julisti Super Bowl -mainoksissaan, miten oikeat amerikkalaiset oluenkuluttajat eivät halua “kurpitsa-persikka-alea”. Ehkä samaan tyyliin Kontulan Oluttehdas esittää valmistavansa jotain, mitä oikea kontulalainen mielellään joisi.  

Keijo on kalliimpaa (2,75 €/0,5 l) kuin perus-A. Le Coq S-kaupassa (1,97€/0,5 l). Okei, alkoholia on yksi prosentin kymmenys enemmän, mutta se ei kata hintaeroa. Selittäkööt oluttaloutta tuntevat paremmin, mutta luultavasti kalleus liittyy pienimuotoisen tuotantokoneiston ja brändin pystyttämiseen nollasta, vaikka itse olut olisikin yhtä simppeliä kuin punavalkotölkkinen Le Coq.

Amerikassa Pabst Blue Ribbon -lagerin onnistui takavuosina uudelleenbrändäytyä trenditietoisten hipsterien suosikkiolueksi. Se oli laadultaan karkeasti ottaen sama tuote kuin Budweiser tai Miller, mutta sillä oli vanhastaan työväenluokkainen imago. Duunari oli keskiluokkaisten nuorten piireissä cool, ja oli tärkeää näyttäytyä se sama olut kädessä, jota duunareiden ajateltiin perinteisesti juoneen.

Vaikka joku voisi sanoa, että hipsterien PBR-fanitus oli feikkiä, itse oluella oli kuitenkin pitkä historia ja sen työläisimago oli muodostunut aidosti, ei tekemällä. Siinä, että “miljonääri” haluaa valjastaa Kontulan rouhean imagon tyhjästä nyhjäistyn brändinsä vetoavuksi, koetaan olevan jokin dissonanssi. Tätä ei vähennä se, että miljonääri on itse kontulalaistaustainen. Eikä oluen kalleus normikeppanaan verrattuna auta asiaa.

Toki tuotteen menestys riippuu siitä, ostaako sitä riittävän moni – joko tekijöiden virittämän imagokoukun nielleenä tai muuten vain sopivaa perusbisseä janoavana. Keijo on brändäyksen sormiharjoituksenakin sinänsä näppärä, mutta rahaahan sillä on lopulta tarkoitus tehdä. Tai kuten tuotekehittäjä Markku Pulliainen keskustelupalstalla muotoili: “taustalla oli ajatus mieluummin tulla toimeen kuin köyhtyä”. Ei siis pelkästään rakkaudesta lajiin.

Mitä on foliokuoren alla?

En hauku kirjaa lukematta sitä, elokuvaa näkemättä, enkä olutta maistamatta. Nasautetaan siis tölkki auki ja nautitaan. Tai poistetaan ennen avaamista tölkin kantta suojaava hopeanvärinen folio.

Keijosta tulee mieleen länsieurooppalainen bulkkipils à la Heineken tai Beck’s, enemmänkin kuin piirua tummemmat kotimaiset keskioluet. Hiilihappo on vähän yläkantissa mutta ei pahasti, muuten maku on keveän maltainen, makeahko mutta ei aivan äkkimakea kuten jotkut isojen merkkien keskikaljat. Häivähdys sitrushedelmää on mukana, humalan katkerot aika minimissä. Missään mielessä tämä ei nouse maailman parhaiden vaaleiden lagerien joukkoon, mutta ei myöskään omassa massaviihdekäyttöön tähdätyssä sarjassaan häpeä.  

Huhun mukaan Keijo tehdään “omalla reseptillä” vaikka tuotanto tapahtuukin A. Le Coqin laitoksissa. Tässä varmaan näkyy sitten edellä mainitun Markku Pulliaisen panos, hänellähän on kymmenien vuosien kokemus kotimaisesta pienpanimomaailmasta, viimeksi Malmgårdin ruorista.

Kun nyt kyseessä ilmeisesti ei ole pelkkä vitsi tai ihmiskoe – jossa esimerkiksi testattaisiin paljonko pöhinää mainosammattilaiset onnistuvat olutyhteisössä generoimaan, tai kehiteltäisiin lähinnä rivejä tekijöiden CV:ihin ja portfolioihin – jäämmekin sitten seuraamaan, onnistuuko Kontula kaivertamaan itselleen kestävän nichen jonnekin armottoman bulkkimarkkinan ja kriittisen pienpanimoporukan väliselle harmaalle alueelle. Jos ja kun Keijolle ei aiota siittää jatkossakaan erinäköisiä sisaria ja veljiä, ainakin aitojen pienpanimoiden mahdollisuus tuoreuttaa brändiään jatkuvalla uutuustuotetehtailulla on kontulalaisilta suljettu.

Kimito 300 Triple – trendeistä välittämättä ja ilman temppuja

Kemiönsaaren panimo Kimito Brewing on tehnyt sitkeästi omaa juttuaan suunnilleen viiden vuoden ajan, ja näyttäisi olevan vakiintumassa osaksi eteläsuomalaista panimomaisemaa. Alussa muistan törmänneeni joihinkin laatuongelmiin, mutta ilmeisesti ne jäivät pian taakse, kun kerran eteenpäin on näinkin kauan porskutettu. Viime kuukausina on tullut pikemminkin isoja positiivisia yllätyksiä: Ryewine oli yksi mukavimmista pitkään aikaan maistamistani kotimaisista oluista, ja sama täytyy luultavasti sanoa nyt Alkoon tulleesta 300 Triplestä.

Kimito viestii imagollaan lähinnä sympaattisen “kotikylän panimon” vaikutelmaa, ja oluita markkinoidaan no-nonsense-asenteella. Tuotteista ei tarinoida kovin paljon, reseptien yksityiskohdilla ei liikoja elvistellä, ja NEIPA-hipstereiden etulinjaan ei yritetä tunkea (vaikka sitäkin sorttia valikoimasta näyttää löytyvän). Brändi on yksinkertaisuudessaan takuuvarmasti tunnistettava. Kerran juttelin Jonas Sahlbergin kanssa jossain oluttilaisuudessa, ja kun hän toivotteli tervetulleeksi visiitille Kemiöön, tuli sellainen olo että voisi oikeastikin käydä kun sillä suunnalla joskus liikkuu.

Nyt maistelussa oleva 9-prosenttinen belgialaistyylinen tripel on alun perin tehty panimon 300. erän kunniaksi. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa ja olut on nyt Alkon pienpanimokattausta varten otettu uudelleen tuotantoon. Kuten Kimito omalla Facebook-sivullaan toteaa, kyseessä on “suomalaisilta panimoilta harvemmin nähty tyyli”. Näin kai asia tosiaan on, vaikka henkilökohtaisessa olutuniversumissani tripel on kuitenkin niitä pysyvimpiä kiintotähtiä.

Samaan hengenvetoon voi sanoa, että Belgian ulkopuolella en ole kovin monista tripeleistä ihmeemmin vaikuttunut. Italiassa join muutamia erittäin hyviä. Vaalean, vahvan oluen elementtien pitäisi olla täydellisessä tasapainossa – humala ei saa peittää makeahkoa mallasta, hiivan tuottamat hedelmäiset ja mausteiset yhdisteet saavat erottua, ja alkoholin on syytä pysyä taka-alalla. Parhaimmillaan tuore tripel on vahvuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta jopa raikas, joten makeuttakaan ei saa olla liikaa.

Kemiön tripel ei ole aivan vaalea, lähempänä meripihkan väriä, ja vaahtoa on aluksi mukavasti – ei belgialaisen ylenpalttisesti kuitenkaan. Tuoksussa on hedelmäkakkua ja hedelmäkarkkia, maku on lempeän makea, karamellinen, hedelmäinen ja ehkä hiukan mausteinenkin. Katkerot eivät ole kovin etualalla, eikä mitään terävää pippurisuutta tunnu tulevan niiden rinnalle hiivastakaan. Kovasti arvostan, että Kimito on lähtenyt tekemään rehtiä ja kikkailematonta tripeliä, vaikka tyyli tosiaan ei ole ehkä juuri nyt niitä trendikkäimpiä. Tämä on ehkä aavistuksen makea yksilö mutta maistui kyllä minulle oikein hyvin. Epäilemättä kyseessä on yksi toistaiseksi parhaista suomalaispanimoiden tripeleistä – Jaskan Kaljat ehti omassa arviossaan kohottamaan sen tämän hetken parhaaksi kotimaiseksi belgialaistyyliseksi olueksi.