Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Mainokset

Testissä: Jopejskie (Jopenbier), tumma historiallinen villihiivaolut

En ole pitkään aikaan päässyt kirjoittamaan yhdestä suosikkiaiheestani: unholaan jääneistä historiallisista olutlaaduista, joita joku on kaivanut arkistojen kätköistä ja alkanut valmistaa uudelleen. Piwo jopejskie eli vanhalta alasaksalaiselta nimeltään Jopenbier on ehkä yksi mielenkiintoisimmista, ja puolalaisen oluttyylin tarina liittyy erityisesti Danzigin eli nykyisen Gdańskin oluthistoriaan.

Käyn ensin läpi oluttyylin historiaa – sitä, mitä siitä tiedetään – ja sitten testaan tietääkseni ainoaa kaupallisessa tuotannossa olevaa nykyaikaista tulkintaa siitä. Tästä vastaa puolalainen panimo Browar Olimp. Olut on ollut markkinoilla reilun vuoden verran, ja kokeilut aiheen tiimoilta alkoivat loppuvuodesta 2015. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että heidän versionsa on ensimmäinen kaupalliseen jakeluun asti päätynyt aito jopejskie-rekonstruktio.

 

1280px-Danzig_Partie_am_Krahnthor_(1890-1900)

Gdansk, valokuva noin vuodelta 1900. (Kuva: Wikipedia.org, public domain.)

 

Mustaa olutta paksun bakteerikuoren alla

Hämmentävintä jopejskiessa on sen valmistustavan kuvaus. Ei siinä vielä mitään, että jopejskie oli spontaanisti eli villihiivoilla käyvä olut. Jotain tuttua valmistusmenetelmän kuvauksessa onkin, ainakin belgialaisessa lambic-panimossa käyneille. Kuten lambic-panimossa, pieneliöt, jotka käymisreaktion aiheuttivat, laskeutuivat vierteeseen panimon huoneilmasta, joten puhtaudesta ei ollut syytä huolehtia liikaa – muuten kuin lattian osalta.

Eroja kuitenkin oli. Siinä missä belgialaistyyppinen villihiivaolut ehkä yleensä käy laakeissa, matalissa astioissa, jopejskien käymisastiat olivat kapeita ja korkeita. Hiivakerrosta, joka vierteen pintaan muodostui, on luonnehdittu ”ensin valkeaksi, sitten siniseksi tai sinivihreäksi” limaksi, johtuen ehkä Penicillium-sukuisesta sienestä, jota siinä kasvoi. Kolikko ei pudonnut sen läpi. Ei ilmeisesti tiedetä, mitä vanhoissa kuvauksissa mainitut hiivamaiset sienet nykyisiltä lajinimiltään vastaisivat. Koska olutta tehtiin usein viinikellareissa, osa hiivoista on saattanut olla myös viinihiivoja.

Villihiivat olivat tehokkuudeltaan mitä olivat, eivätkä ne välttämättä heti purreet paksuun vierteeseen. Käymisen alkamista saatettiin odotella viikkokausia. Kun olut oli valmista ja tynnyröity, jälkikäymisen annettiin jatkua jopa vuoden ajan. Siinä missä lambicista tulee villihiivakäymisen myötä ainakin nykyisin kuivaa, historiallinen jopejskie jää hyvin makeaksi. Myös humalointi on vähäistä.

Lopputuloksena syntynyt olut oli – ja on – joka tapauksessa aika erilainen kuin esimerkiksi lambic. Jopenbier on todellakin tumma, hyvin makea ja paksu, hieman hapan ja (kantavierreväkevyyteen nähden) alkoholiprosentiltaan miedohko olut. Oluen kuluttajat eivät yleensä paljon kantavierteen vahvuuksia mieti – ainakaan Tšekin ulkopuolella – mutta vertailun vuoksi Balling-lukema on Browar Olimpin jopejskie-oluessa noin 45°, kun se saattaa puolalaisessa 10% abv portterissa olla esimerkiksi 24°. Toisin sanoen huomattava osa jopejskien raaka-aineesta on jäänyt käymättä alkoholiksi.

edf
En ole haastatellut henkilökohtaisesti puolalaisia siitä, miten pitkälle nyky-jopejskien valmistusmenetelmä vastaa yllä lainattuja historiallisia kuvauksia. Netistä löytyvien kertomusten perusteella he lähtivät kuitenkin tutkimusmatkailijan asenteella liikkeelle: säilyneistä tiedoista saatiin viitteitä, mutta niistä ei ollut aivan reseptiksi asti. Jännitystä aiheutti esimerkiksi se, miten 20–25 tunnin mittaisen keittoajan kanssa pärjättäisiin.

Alkuperäinen ajatus oli käyttää olut kaupallisella US-05-hiivalla, mutta tehtävä osoittautui modernille hiivalle liian rankaksi. Villihiivat kuitenkin sinnittelivät, ja yksi kanta toisensa jälkeen ne kävivät töihin. Kuukausia kestäneessä käymisprosessissa oli taukoja ja yllättäviä uusia alkuja. Oluen lopullinen vahvuus oli vähemmän kuin mitä Olimpin porukka oli ajatellut, reilun kymmenen prosentin sijaan noin 4 % abv. Pullotetulle tuotteelle mainitut alkoholiprosentit ovat 8,5 %, mutta jos oikein ymmärrän, jollain viinihiivalla on myös saattanut olla sormensa pelissä.

Hansalaivoilla Hollantiin

Gdańskissa jopejskien valmistus alkoi keskiajan hämärissä ja lakkasi ilmeisesti joskus 1900-luvun alkupuolella. Kaupungin ydinkeskustassa on yhä nykyään Ulica Piwna -niminen katu (”Olutkatu”), jolla oli toiseen maailmansotaan saakka saksalainen nimi Jopengasse. Katu sai aikoinaan nimensä oluen mukaan.

Nyt joku voisi protestoida, että kyse olisi oikeastaan saksalaisesta oluesta, koska Gdańsk oli suuren osan modernia historiaansa Preussin hallinnassa ja nimeltään siis Danzig. Olen ottanut kuitenkin saman linjan kuin yleisesti on näköjään omaksuttu piwo grodziskien (saks. Grätzer Bier) suhteen. Eli kun kerran valmistuspaikkakunta on nykyään Puolassa – ja oli sitä myös oluen syntyvaiheissa keskiajalla – luokiteltakoon nämä puolalaisiksi oluiksi.

Jo 1300-luvulla Danzigin kauppiaat kuljettivat jopejskieta eli Jopenbieriä meriteitse Hansaliiton satamiin eri maissa. Viimeistään 1400-luvun alussa se tunnettiin aina Alankomaissa asti. Sitä on kuvattu siellä punaruskeaksi, tummanruskeaksi tai syvänmustaksi olueksi. Se tuoksui vahvalle, portviinimäiselle, ja oli öljyisen paksua, vahvan ja mausteisen makuista. Hollantilaiset panimot alkoivat valmistaa Jopenbieriä noihin aikoihin itsekin.

Lääkemäisyytensä ja yrttimäisyytensä vuoksi tätä olutta myös käytettiin joskus joihinkin terveysongelmiin, laimennettiin muilla juomilla tai hyödynnettiin ruoan maustamiseen. Sellaisenaan se säilyi aikalaiskuvausten mukaan pitkiä aikoja. 1600-luvun alussa vaikuttanut historioitsija ja maantieteilijä Philipp Clüver kirjoittaa maistaneensa 60 vuotta vanhaa Jopenbieriä, joka oli täysin juomakelpoista.

Hollantilaisten kokemuksiin Jopenbieristä liittyvät myös arktista Koillisväylää etsineen Willem Barentsin matkat 1500-luvun lopussa. Barents miehistöineen jäi jumiin jäihin Jäämerellä ja joutui talvehtimaan nykyisen Novaja Zemljan rannikolla. Näistä kuukausista kertovien päiväkirjamerkintojen alaviitteessä mainitaan, että Barentsin väellä oli laivassa mukanaan vahvaa Jopenbieriä. Tynnyrit olivat kuitenkin osittain jäätyneet seitsemännenkymmenen leveysasteen kylmyydessä, ja sulana pysynyt olut oli tiivistynyt niin vahvaksi, että se oli miehistön mielestä juomakelvotonta.

Maistamassa jopejskie-olutta 2000-luvulla

Mistä nykykuluttaja löytää jopejskie-olutta? Sataprosenttisen varmaa vastausta on vaikea antaa. Itse oletan, että löytämäni puolalainen versio on juuri nyt ainoa varteenotettava jäljitelmä historiallisesta oluttyylistä.

Hollannissahan on Jopen-niminen panimo, mutta näyttäisi siltä, että he eivät pane varsinaista Jopenbieriä – eivät ainakaan tällä hetkellä. Hollantilainen oluthistorioitsija Jan de Vries on sen sijaan ilmeisesti tehnyt tai teettänyt sellaista nimellä Aol’ Joppe, mutta tätä en nyt mistään netistä löydä, eli kyseessä on ehkä ollut kertaluontoinen kokeilu.

Puolasta tosiaan löytyy yksi, edellä mainittu autenttisen oloinen jopejskie, ja sen valmistanut panimo sijaitsee asianmukaisesti Bytówissa, Gdańskin suunnalla. Oluen on teettänyt Browar Olimp Torúnista. En tiedä, saako olutta Gdańskin olutkaupoista tai -baareista. Varsovassa olen nähnyt sitä kahdessa paikassa. Toinen on suosikkiolutkauppani PIWOmaniaK, toinen on Hala Koszyki-kauppahallissa sijaitseva pystybaari, josta saa ostaa käsityöoluita myös mukaan. Pahvirasiaan pakattu 0,1 dl pullo maksoi 30 złotyä eli noin 7,50 euroa – olut siis tuntee arvonsa.

Maistettaessa nenään tuli ensimmäisenä tutun oloinen tuoksu, joka muistutti ehkä eniten belgialaista oud bruinia, jotain Liefmansin olutta ehkä. Kun käymisprosessiin on osallistunut muitakin eläviä organismeja kuin tavallista oluthiivaa, ei kai ole ihme, että tammitynnyrit ja ”vanhat oluet” tulevat mieleen. Muihin maistamiini villioluihin verrattuna jopejskie oli paksumpi ja sokerisempi, eli minikokoinen pullo oli makeuteen nähden sopiva annos. Makumaailma viittasi portviiniin, joulumausteisiin ja mustaherukkalikööriin.

Tämä jopejskie-versio toimii varmasti mainiona aperitiivinä tai digestiivinä, ruokajuomana ehkä heikommin. Hieno ja erikoinen olut kuitenkin. Panimo on ilmeisesti kokeillut tehdä siitä myös savuversiota, mutta sitä ei kai ole vielä päätynyt kaupallisille markkinoille. Yritykset rekonstruioida jopejskieta ovat joka tapauksessa jonkinlaisen Unesco-maininnan arvoisia: tässä on yksi Pohjois-Euroopan  oluthistorian suurista nimistä, joka ilman kotipanijoiden ja pienpanimoiden toimeliaisuutta olisi unohtunut jo kauan sitten Itämeren aaltojen alle.

(Jopejskien historiallisista valmistusmenetelmistä kertovat tiedot perustuvat Marco Daanen kirjaan Bier in Nederland ja Ron Pattinsonin blogiin Shut up about Barclay Perkins.)

Tähän on tultu: Chimayn olutta konjakkitynnyristä

Tilasin netistä ennakkotoimituksena Good Beer Guide to Belgium -olutoppaan uusimman painoksen. Sitä lukiessani olen pohtinut jälleen enemmänkin suhdettani monenmoisiin pitkän linjan belgialaisiin oluihin. (Lupaan/uhkaan jatkaa myöhemmässä postauksessa oppaan tarkempaa esittelyä, mutta nyt ensin pari poimintaa.)

Kuten kaikki tietävät, legendaarisimpiin belgialaisiin kuuluvat trappistiluostarien munkkioluet. Äkkiä voisi ajatella, että nämä oluet myös pysyisivät helposti asiantuntijoiden ikisuosikkeina, mutta kaikissa tapauksissa näin ei ole ollut. Erityisesti yksi trappistipanimo on saanut GBGB-oppaan tekijöiltä vuosien varrella myös armotonta satikutia.

Tuo luostari on Chimay. Vielä vuoden 1998 painoksessa Tim Webb luonnehti sinikorkkista Chimaytä aution saaren olueksi, joka osoitti munkkiveljestön olevan oluenpanijoina ”hätkähdyttävän vakavissaan”. Täydet viisi tähteä säestivät sinisen arviota, ja miedommat punainen ja valkoinen Chimay saivat myös hyvin positiiviset neljän tähden tuomiot.

Jo neljä vuotta myöhemmässä painoksessa sininen Chimay oli Webbin mukaan ”enää pastissi entisestä itsestään”. Jos siniselle sentään myönnettiin tuolloin vielä kolme ja puoli tähteä, kitkerän pahvisiksi haukutut valkoinen ja punainen saivat tyytyä kahteen ja puoleen. Joistakin Chimayn resepteistä kolmannes oli vuoden 2002 oppaan mukaan vehnätärkkelystä ja kandisokeria. ”Sisäpiiriläiset kertovat, että panimon strategioista päättävät nykyään kirjanpitäjät”, Webb spekuloi.

Chimay on ollut – ehkä Westmallen rinnalla – trappistipanimoista aina kaupallisesti orientoituneimpia. Lähestymistapa on ollut etenkin sulkeutuneeseen Westvletereniin nähden jokseenkin päinvastainen. Yhtä lailla Belgian isot kaupungit kuin pienimmätkin kylät ovat olleet jo vuosikymmenten ajan pullollaan baareja, joissa hyvän kotimaisen perinneoluen asiaa on ajanut – milloin yksinään, milloin jonkun Hoegaardenin tai Rodenbachin ohella – trappistiolut Chimaystä.

Tälläkin on oma arvonsa. Luostarioluilla on ollut tärkeä rooli hyvän belgialaisen oluen säilymisessä ja uudessa nousussa, joka vielä 30 vuotta sitten näytti kaikkea muuta kuin todennäköiseltä. Silti Chimay on myös ilmeisesti pelannut välillä hieman arveluttavilla korteilla, kun sen on pitänyt tehdä strategisia linjanvetoja. Onko parempi tuottaa laadukasta mutta rajallisesti saatavaa olutta, vai levittäytyä kaikkialle Belgiaan ja muille mantereille, jos se merkitsee mahdollisesti laadusta tinkimistä?

155 vuotta vanha trappistiluostari joutuu mukautumaan

Hauskaa on nyt sitten tätä taustaa vasten huomata, että uusimmassa, tänä keväänä ilmestyneessä Good Beer Guide to Belgium -painoksessa Chimay on jälleen nostanut tähtensä pitkän kujanjuoksun jälkeen turvalliseen neljään tähteen sinisen oluensa osalta. Isommissa 0,75 ja 1,5 l pulloissa sininen luokitellaan jopa 4½ tähden olueksi. Myös valkoinen Chimay on nyt jälleen neljän tähden olut ja punainen kolmen ja puolen.

Chimay on ilmeisesti tehnyt jotain havaittuaan, että kaikki eivät enää 2000-luvulla ole olleet yhtä innoissaan luostarin panimotuotteista kuin aina ennen. Mahdotonta sanoa, onko Tim Webbin olutoppailla ollut jokin konkreettinen rooli tässä belgialaisen luostarin suunnanmuutoksessa. Ehkä onkin: näitä oppaita kyllä luetaan Belgiassa. Trappistipanimot eivät silti ole muuten olleet perinteisesti kaikkein läpinäkyvimpiä panimoita, mitä tulee valmistusmenetelmiin tai käytettyihin raaka-aineisiin.

Aikaansa seuraavalle trappistiluostarille ei tänä päivänä ehkä riitä edes se, että tuotteen laadusta pidetään mahdollisimman hyvää huolta. Chimay on nimittäin käynnistänyt myös muodikkaan tynnyrikypsytysohjelman. Vuosien 2015–2018 sinisiä ison pullon oluita (Grande Réserve) on nimittäin kypsytelty nyt milloin minkäkin laisissa tynnyreissä, eri puulajeista tehdyissä ja konjakki, viski- ja rommitynnyreinä toimineissa.

cofNäistä on nyt ollut sitten saatavana tietyissä Alkoissa 0,75 l pullossa vuoden 2016 konjakkitynnyriversiota, joka etiketin mukaan on ylittänyt kahden vuoden iän. Alkon mukaan oluen nimi on Chimay Grande Réserve Oak Aged Cognac Edition 2016, vaikka näin ei pullossa luekaan ja Ratebeerin mukaan tuon vuoden ”konjakkipainoksia” on neljä batchiä. Jos eri erät luetaan siis eri oluiksi, ihan varma en nyt ole, mitä niistä maistelen, ehkä numero kakkosta.

Yllätys maistaessa on, että tästä ei tule vahvasti mieleen konjakilla tai muullakaan väkevällä alkoholijuomalla kyllästettyjen tynnyrien maku. Päinvastoin läheisin assosiaationi on se, kun testasin Antwerpenin Kulminator-baarissa vuoden 1994 sinistä Chimay-olutta noin 15 vuoden kellaroinnin jälkeen ehkä vuonna 2008–2009.

Tuoreen sinisen Chimayn rapsakka humalointi sekä hiukan viinainen ja mausteisen hiivainen voimakkuus olivat haihtuneet säilytyksen myötä pois. Varsinkin kun tuore Chimay ei tuolloin viime vuosikymmenellä ollut ihan parhaimmillaan, ajattelin vuoden 1994 olutta maistaessani, että tällaista Chimayn siis pitäisi olla.

Tosiaan sama pehmeys ja tyylikkyys on nyt mukana Grande Réserven konjakkitynnyriversiossa, oli se sitten mitä erää tahansa. Tuoksu on yllättäen melkein olematon ja ikääntyneen lempeä makukin on aluksi lähes pliisu. Onko tämä todella 10,5 % vahvuinen olut, puolitoista pinnaa vahvempi kuin normaali Grande Réserve? Harmi että sitä ei nyt ole rinnalla vertailukohtana.

Vähitellen elegantti Chimayn maku hiipii kyllä mukaan, mutta koskaan en varmasti ole maistanut viinatynnyrissä säilytettyä olutta, jossa tynnyrin vaikutus lopputulokseen olisi näin hienovarainen. Jos tälle oluelle pitäisi antaa pisteitä, olisiko niitä miinustettava siitä, että kypsytyksen merkitystä on vaikea havaita? Toisaalta, trappistioluen ystävänä arvostan, että itse olut maistuu kuitenkin lopulta mielestäni enemmän kuin tynnyri. Tämähän ei ole aina puussa kypsyneiden oluiden kohdalla itsestään selvää.

Ensimmäinen reaktioni Chimayn tynnyrikypsytysohjelmaan ehkä alun perin olikin jotakin sitä luokkaa, että eikö edes hyvä trappistiolut kelpaa sellaisenaan – pitääkö kaikkeen liuottaa vahvemman viinan makua, että hipsterit innostuvat? Tähänkö on tultu? Olin vähällä jättää väliin. Nyt maistettuani kuitenkin totean, että tynnyrikäsittely on tehnyt ihan hyvää yhdelle Belgian kruununjalokivistä. Ehkä Chimayn kannattaa jatkaakin näitä kokeiluja, kunhan pitää vastakin mielessään sen maun, joka nosti luostarin yhdeksi olutmaailman suurista nimistä.

Tšekki, osa 5: Viime kuussa Marienbadissa

Viimeinen osa Tšekki-sarjaani on käsillä. Nyt ajettiin Plzeńin suunnasta Mariánské Lázněn kylpyläkaupunkiin, jonka Euroopan hienosto tunsi aikoinaan saksankielisellä nimellään Marienbad. Pikkukaupunki syntyi 1800-luvun alussa kymmenien kivennäisvesilähteidensä ympärille. Kuten lähistöllä sijaitseva vanhempi kylpyläpaikkakunta Karlovy Vary (Karlsbad), Marienbad alkoi 150 vuotta sitten vetää puoleensa koko maanosan varakasta, runsaalla vapaa-ajalla siunattua väestöä.

Nykypäivän Mariánské Lázněssa on yhä aika helppo sukeltaa tuon ajan tunnelmaan. Käytännössä kaikki kaupungin vanhat kylpylärakennukset ja muu koristeellinen arkkitehtuuri on yhä tallella, ja kermakakkutalot reunustavat keskustan metsäistä laaksoa. Monet taloista ovat tietenkin hotelleja, ja ainakin näin kesäsesongin ulkopuolella oli tasokasta majoitusta saatavana melko edullisestikin.

digcofKuulemma normaali tapa nauttia vesien puhdistavista vaikutuksista on yhä hankkia paikan päällä lääkärintarkastus ja suorittaa hoitoja ammattilaisen laatiman ohjelman mukaan. Varmasti on mahdollista myös pulahtaa virkistäviin vesiin hieman pikaisemmin tai vaikka tilata hieronta, mutta tällaisia hoitoja ei mitenkään näkyvästi mainosteta. Marianské Lázněssa otetaan vesien parantava voima vakavasti.

Kivennäisvesiä on kyllä mahdollista myös vain maistaa. Se onnistuu aika helpostikin. Sen kun marssii esimerkiksi 1880-luvulla rakennetun kolonnadin päähän Ristin lähteen (Křížový pramen) paviljonkiin. Sieltä saa itselleen kymmenellä korunalla muovimukin, ellei sitten halua ostaa perinteistä posliinista nokkamukia, joita myyvät kaikki turistipuodit.

Mukiin voi laskea paviljongin hanoista kolmen eri lähteen vettä. Ristin lähteestä nousee poreilevaa rikkipitoista mineraalivettä, joka on hyvin voimakkaan makuista ja aiheuttaa paljon juotuna laksatiivireaktion (en kokeillut), mutta auttaa – ainakin väitteiden mukaan – moniin ruoansulatuskanavan ja aineenvaihdunnan häiriöihin. Muiden lähteiden vedet ovat lempeämmän makuisia.

Irkkupubi ja viinibaari

Koska tämä on olutblogi, siirrytään kivennäisvesistä ohrapitoisempiin kupliviin juomiin. Sen kummemmin Marianské Lázně kuin Karlovy Vary eivät ole mitään panimokaupunkeja. Vierailijat näyttävät olevan isolta osin eläkeläisiä, jotka ilmeisesti eivät (ainakaan vielä) vaadi craft beeria tai muita erikoisuuksia.

Marianské Lázněsta saattaa löytää Chodovarin panimon oluita, joiden etiketeissä seikkailevat hienot koirahahmot. Panimolle on kylpyläkaupungista kahdeksan kilometrin matka (emme käyneet, mutta luimme, että paikan päällä Chodová Planássa olisi tarjolla myös olutkylpyjä). Vuonna 1573 perustettu Chodovar ei ole ehkä Tšekin jännittävin panimo, mutta jos vaihtoehtona on juoda jotain Gambrinusta, niin tämä on ainakin paikallinen ja pienempi. Ainakin 13° vahvuisina heidän special-lagerinsa ovat kelpo oluita, jos sellaisia sattuu tulemaan vastaan.

Mihin Marianské Lázněssa sitten kannattaa oluelle mennä? Tätä en tule kovin monesta kaupungista sanomaan, mutta nyt kovan suosituksen saa paikallinen irkkupubi, joka on nimeltään mielikuvituksellisesti Irish Pub (Poštovní 9). Kuten Tšekissä ilmeisen usein, tunnelma on taaskin enemmän mainitsemisen arvoinen kuin olutvalikoima. Paikka on erikoinen yhdistelmä irlantilaista baaria ja maaseudun sokkeloista saluunaa, ja seinillä roikkuvien artefaktien paljoudessa on melkein meksikolaista värikkyyttä.

Joimme kausituotetta eli tässä tapauksessa Volba Sladkú Velikonocni Zlatá 13° -pääsiäisolutta, joka on peräisin Plzeńistä Urquell-konserniin kuuluvalta panimolta. Se oli asiallinen punaruskea tšekkiolut, joka ei tarjonut tajunnan räjäyttäviä elämyksiä mutta kantoi makeahkon maltaisen runkonsa ja riittävän humaloinnin ihan ongelmitta. Irkkupubin ruokalistalta tilasimme pikkunälkään kotitekoiset friteeratut perunat, jotka olivat todella hyviä. Isompiakin ruokia olisi baarista löytynyt.

Tsekki-5-marianske-irishToinen lämmin suositus Marianské Lázněn baaritarjonnasta on viinibaari nimeltä Smaragd, joka löytyy Ruská-kadulta. Olutta janoaville täällä ei ole välttämättä tarjolla mitään, mutta Tšekin ja lähimaiden viineistä on koottu ansiokkaat valikoimat ja paikka on kaiken kaikkiaan todella sympaattinen. Söimme viiniä maistellessamme myös juustolautasen, ja juustot olivat herkullisia.

Loket ja oluen paluu

Lähdimme ajamaan Marianské Lázněsta ylöspäin vuoristoon, ja siellä aikamme mutkiteltuamme tulimme pikkukaupunkiin, joka vetää kuvauksellisen sijaintinsa puolesta vertoja aiemmassa postauksessa kehumalleni Český Krumloville. Kumpikin on paikassa, johon joen mutkan kovertamalle jyrkälle kalliolle on ensin rakennettu keskiaikainen, helposti puolustettava linna ja sen ympärille on noussut kaupunki.

Kaupunki on Loket. Kun James Bond tulee sinne Casino Royale -elokuvassa, Loket esittää olevansa Montenegrossa ja seinissä lukee asioita kyrillisillä kirjaimilla. Bílý kůň -hotellin eli Valkoisen hevosen nimi on unohdettu peittää, kuten tästä klipistä voi todeta. Jos käytte Loketissa pikavisiitillä, kuten me tulimme vain lounaalle, kannattaa saapua hyvissä ajoin, koska parkkipaikat täyttyvät iltapäivästä. Pohjoisen puolella, isomman sillan luona, on kunnollinen parkkipaikka, ja vanhankaupungin toisella laidalla vain muutama hassu ruutu.

Olutihmisille Loketin pääkohde löytyy heti ison sillan korvalta, sitä ei tarvitse haeskella. Svatý Floriánin panimo (T.G. Masaryka 136) on Prahan lähellä sijaitsevan Únětický pivovarin tavoin satoja vuosia vanha panimokiinteistö, jossa oluenpano on viime vuosina herätetty henkiin pitkästä Ruususen unesta. Florián aloittaa historiansa laskemisen vuodesta 1352, jolloin kaupunki sai kuninkaalta oluenpano-oikeudet, mutta vuosina 1953–2006 panimo oli siis suljettuna.

Nyt Loketin sympaattinen panimo pyörittää paitsi mainiota ravintolaa ja pientä puotia, myös panimomuseota, jossa kerrotaan toiminnan historiasta. Museokierroksen jätimme nyt väliin, koska olimme juuri edellisenä päivänä tehneet sellaisen Plzeńissä. Hauskana erikoisuutena Svatý Floriánin museopuolelta löytyisi muuten myös kylpyläpaikkakunnilta koottujen kivennäisvesimukien historiallinen kokoelma.

Loketista jatkoimme matkaamme Karlovy Varyyn, joka on Tšekin kylpyläkaupungeista suurin ja melkein kaikessa kuin Marianské Lázně steroideilla. Koristeellisia taloja on vielä enemmän, ne nousevat korkeammalle vuorenrinteeseen, ja turisteja pyörii kaupungin monilla lähteillä ja niiden välisillä joenrantapromenadeilla tiiviimpänä massana. No, Marianské Lázně olikin itse asiassa tähän vuodenaikaan suorastaan rauhallinen.

Joimme kahvit Grandhotel Puppissa, jota – elokuvaviittauksia jatkaakseni – käytettiin The Grand Budapest Hotel -elokuvan fantasiahotellin esikuvana. Voin suositella omenastruudelia. Ja kahvilasta kannattaa kipaista portaat ylös hotellin pääaulaan (esimerkiksi vessakäynnin varjolla),  jos haluaa nähdä hieman todellista entisajan loistoa.

Retken viimeinen etappi ennen Prahaan paluuta oli erikoinen vuoristohotelli Vitkov Hunting Lodge, jossa vietimme viimeisen kokonaisen yömme Tšekin kamaralla. Paikka on parinkymmenen kilometrin päässä Karlovy Varysta, metsäisessä jokilaaksossa, jossa ei vielä joitakin vuosia sitten ollut mitään ja jossa ei oikeastaan ole nytkään muuta kuin tämä metsästysteemasta inspiroitunut pikku majapaikka. Alakerrassa oli hyvä ravintola, ja omistaja vaikutti mukavalta veikolta, eli voimme kyllä suositella paikkaa – mutta vain niille, jotka kaipaavat täydellistä rauhaa ja virikkeettömyyttä metsäluonnon helmassa.

* * * * *

Tässä siis tämänkertainen viisiosainen matkaraportti. Joissakin tulevissa postauksissa palaan ehkä yhteenvedon omaisesti tšekkiläisen oluen nykytilanteeseen – sellaisena kuin minä sen koin – ja ehkä kokoan myös ajantasaisen katsauksen Budějovický Budvarin ja jenkki-Budweiserin pitkään ja kiemuraiseen tavaramerkkien taistoon.

Viimeiset oluemme Tšekin alueella olivat itseoikeutetusti Pilsner Urquellit, jotka hankimme Prahan rautatieaseman Billa-ruokakaupasta ja joimme yöjunassa matkalla Varsovaan. Jos Varsovasta Tšekkiin päin tullut tšekkiläinen päiväjuna oli mukavuuksiltaan ja tarjoiluiltaan korkeintaan välttävää tasoa, tämä puolalainen yöjuna oli kevyesti paras ja modernein yöjuna, jolla olimme koskaan matkanneet. Hintaan sisältyivät muun muassa aamiaiset hyttiin tarjoiltuina. Ei taida VR:llä olla sellaista kuin ehkä Moskovaan mennessä…

Sessio #7: Yllättävänkin onnistunut Black & Tan

Sessio-yhteispostauksiin osallistuminen viimeisten joukossa merkitsee näköjään usein sitä, että toiset kirjoittajat ovat jo tehneet aiheesta erinäisiä havaintoja, ja itse pääsee vähemmällä kun kiinnittää juttunsa jotenkin niihin. Nyt muista kiireistä johtuen luistelen tämän session läpi aika helpolla. Isäntänä seitsemännessä Sessiossa on siis Tuopin ääressä -blogi ja aiheena olutcocktailit.

Olen yrittänyt Black & Tan -nimisen olutsekoituksen tekoa vuosien varrella pariinkin otteeseen sen jälkeen, kun joskus taannoin bongasin netistä artikkelin siitä, miten kyseinen sekoitus kannattaa tehdä itselle mieleisistä oluista. (Jos otaksutaan, että hardcore-olutfriikit eivät tyydy perinteiseen Guinnessin ja Harp Lagerin yhdistelmään.) Black & Tanissa siis rakennetaan olutlasillinen kahdesta eri oluesta niin, että päällä on tummaa olutta omana kerroksenaan ja sen alla vaaleaa.

Salaisuus on aika yksinkertainen, mutta fysiikasta mitään ymmärtämättömänä en ollut tullut tätä ajatelleeksi. Kysymys on siitä, että jos haluaa tumman oluen ikään kuin leijuvan vaalean päällä yhtenäisenä kerroksena, tumman on oltava alkoholitilavuudeltaan vaaleaa kevyempää. Ardehan tämän luonnontieteellisen faktan jo omassa Sessio-osallistumisessaan toteaakin, vaikka myöntää silti itse tehneensä väärin päin.

Onko tämä sitten tiukasti ottaen olutcocktail, joka tämän Session annettuna aiheena oli? Ainakin Wikipedian mukaan olutcocktail voi olla joko kahden eri oluen tai oluen ja jonkin tislatun juoman yhdistelmä.

Menen joka tapauksessa nyt tällä, koska uskon, että kahden oluen sekoituksista ei ole todennäköisesti omaa erillistä sessiotakaan tulossa. Minulla ei ole sinänsä mitään myöskään oluen ja jonkin muun juoman sekoituksia vastaan, jos kokonaisuus on jollain tapaa osiaan parempi, mutta itselleni sellaista ei ole vain toistaiseksi tullut vastaan.

Tiheän sihdin läpi

Aiemmissa Black & Tan -kokeiluissani tumma ja vaalea ovat lähteneet sekoittumaan liian nopeasti, ja ainakin kaksi kolmasosaa lasista on ollut sellaista epäselvää puolitummaa sekoitusta.

Olen ajatellut, että ongelmana ei ole ollut oluiden tilavuuksien ero – koska olen ollut tietoinen tuosta fysiikan laista – vaan pikemminkin käyttämäni välineet. Olen ehkä kaatanut tumman oluen vaalean päälle liian varomattomasti, jolloin niiden rajapinta on hämärtynyt liikaa.

cofTällä kertaa sitten suoritin sekoittamisen mahdollisimman tiheäverkkoisella sihdillä ja otin ainesosiksi vahvimman vaalean oluen, jonka Alkosta löysin, ja tummaksi miedoimman. Belgialaiset tripelit jätin huomiotta, koska halusin tehdä tämän anglosaksista perinnettä kunnioittaen Brittein saarten tai Amerikan tyylisistä aleista. Näin osasiksi valikoituivat vaalealta puolelta Evil Twinin imperial IPA nimeltä Molotov Lite (8,5 %) ja tummalta – no, itse asiassa, Guinness (4,2 %).

Kuten kuvista näkyy, vaalea ja tumma olut erottuvat nyt lasissa aika selvästi omina kerroksinaan, vaikka niiden raja ei aivan viivottimella piirretty olekaan. Tähän olin tyytyväinen. No, entä miten tämä olutcocktail maistaessa toimii?

Aluksi maistuu tietysti Guinness, koska oluet ovat pysyneet aika hyvin erillään. Parin kulauksen jälkeen Guinness ja Molotov Lite alkavat sekoittua, ja on hauskaa huomata, että moderni vahva IPA ei jyrää perinteistä Guinnessiä, jossa noita IBUja eli humalointia on itse asiassa ihan huomattava määrä. Hetken aikaa tämä sekoitus maistui amerikkalaiselta black IPAlta, mikä ei ole varmasti mikään ihme.

Tämänkertainen kokeilu siis onnistui ainakin visuaalisesti mielestäni riittävän hyvin. Makujen kannalta olisin ehkä mieluiten kokeillut jonkin vielä vaaleamman, vahvemman ja ehkä suodattamattoman tupla- tai tripla-IPAn yhdistämistä vaikkapa kahvistoutiin. Tällaisia ei nyt ostosreissullani tullut vastaan, joten jäänee ensi kertaan.

BlackTan-kolme

Alla on Molotov Litea, päällä Guinnessia. Guinness vaahtosi tölkkiä avatessa, ja hiilihappotilanne näkyi aluksi myös Black & Tan -sekoituksen päällä. Jääkaapissa happo tasaantui. (Palestiinalaispanimo Taybeh ei liity tapaukseen.)

 

 

Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

cofToivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.

Tšekki, osa 4: Plzeń – pilsnerin päämaja vai jotain muuta?

–Saisinko paikallista pilsneriä, kiitos?

–Anteeksi, en ymmärrä.

Tuntuu, että jossain päin Tšekkiä tuollainen keskustelu baarimikon kanssa saattaisi olla mahdollinen. Vaikka Tšekki on tunnetusti pilsnerin (tai Pilsenerin) kotimaa, eihän missään niitä näy – muita kuin se yksi, Urquell. Ei ainakaan jos hanalätkiä, juomalistoja tai pullojen etikettejä tuijottaa. Pilsner on Urquell ja Urquell on pilsner. Muut ovat jotain muuta. Paikallista pilsneriä on vain Plzeńissä.

Saatan vähän liioitella. Ulkomaiset olutasiantuntijat ovat jo varmaan onnistuneet opettamaan tšekeillekin, että kaikki heidän vaalea oluensa on pilsneriä, vaikka sen paikallinen nimi on světlý ležák (vaalea lager) tai miedoimmillaan výčepní (hanaolut). Onhan angloamerikkalainen olutmaailma saanut monet belgialaisetkin käyttämään luostari- ja muista pintahiivaoluistaan sanaa ale, joka ennen merkitsi Belgiassa yksinomaan brittiläistä pale alea.

On jo sinänsä hieman ärsyttävää, että globaali olutterminologia syrjäyttää paikallisen kielenkäytön: autenttisuuden tuntu kärsii. Toinen ongelma on se, että koko tšekkiläisen lager-kentän kolonisointi kansainvälisen pilsner-käsityksen alle voi hämärtää myös käsitystä siitä, mitä tšekkiolut on. Ulkomainen näkemys siitä, mitä pilsneri on, perustuu yleisemmin saksalaiseen pilsneriin: hyvin vaaleaa, kevyttä, rapean humalaista.

Jos tämän ajatuksen yleistää suoraan koskemaan myös tšekkioluita, kohtaamiset voivat olla aika odottamattomia. Humala ei välttämättä hallitse olutta juurikaan, tai olut voi olla tumman kullankeltaista, hyvin maltaista, hedelmäistä, diasetyylistä, hiivaista, melkein mitä vain, panimosta riippuen. Tiedän, että Ratebeer, Untappd ja BeerAdvocate erottelevat ”Czech Pilsnerin” muista pilsnereistä, mutta p-sana ohjaa silti ajatuksia. Edellisistä poiketen BJCP:n olutkategorioissa asia on esitetty muuten aika hyvin, ehkä enemmänkin tšekkiläisestä näkökulmasta.

Oma Tšekin matkamme eteni viidentenä päivänään itse pääkallonpaikalle eli Plzeńiin ja Urquellin panimolle. Tarkoitus oli osallistua siellä ihan normaalille maksulliselle, englanninkieliselle turistikierrokselle. Tätä ennen kiersimme vanhassakaupungissa sijaitsevan panimomuseon näyttelyn, jossa siinäkin keskityttiin paljolti nimenomaan Urquell-panimon historiaan ja esineistöön. Panimomuseon luota lähtee myös kierros vanhankaupungin alla risteilevään kellarikompleksiin (jossa emme käyneet), tunneleita on tässä kohtaa kilometreinä jopa enemmän kuin itse panimon alla. Kaiken kaikkiaan Plzeń on Böömin toiseksi suurin kaupunki Prahan jälkeen ja täällä on paljon muutakin nähtävää, esimerkiksi maailman kolmanneksi suurin juutalainen synagoga.cof

cof  cof

Urquellin alkulähteillä

Käykää Urquellilla, jos käytte Tšekissä. Sanotaan tämä nyt ilmaisena mainoksena heti kärkeen.

Plzeńiin on Prahasta alle puolentoista tunnin junamatka, ja panimo on hyvin lähellä rautatieasemaa. Kierros Urquellilla on melko pitkä, 1 tunti 40 minuuttia, mutta ei se tunnu erityisen pitkältä. Jos kierroksen jälkeen nälättää, hyvät sapuskat saa joko panimoalueelta Na Spilce -ravintolasta, tai esimerkiksi vanhastakaupungista panimomuseon naapurista Na Parkánusta. Vanhaankaupunkiin kävelee panimolta nopeasti.

Vaikka kuinka naputtaisin kansainvälisestä olutsanaston käytöstä, sitä tosiasiaa ei pääse pakoon, että Plzeń oli se kaupunki, josta vaalean lagerin voittokulku vuonna 1842 käynnistyi. Tuon vuoden marraskuussa juotiin ensimmäisen kerran uuden Měšťanský Pivovar v Plznin eli Pilsenin porvaripanimon kultaista olutta. Jo samana vuonna sitä juotiin ensi kerran myös Prahassa ja seuraavalla vuosikymmenellä keisarikunnan pääkaupungissa Wienissä ja monissa muissakin kaupungeissa.

Urquell, tai tšekkiläisittäin Prazdroj (”Alkulähde”), oli jo varhain iso olut. Sen nousu ajoittuu teollisella skaalalla tapahtuvan oluenpanon yleistymisen vuosikymmeniin. Vuoteen 1877 mennessä Urquellista oli tullut Tšekin suurin panimo. Vuonna 1913 sen kapasiteetti oli jo miljoona hehtolitraa vuodessa eli puolet nykypäivän kapasiteetista. Tuon aikaisia kattiloita on käytetty aivan viime vuosiin saakka, ja melko äskettäin oluita vielä kypsyteltiin terästankkien sijaan puutynnyreissä panimon valtavassa kellarilabyrintissä.

Siinä missä Urquell on paistatellut paikallisten ja ulkomaisten oluenystävien suosiossa jo 175 vuotta, vanhat tšekkiläiset pintahiivaoluet saivat väistyä jo 1800-luvun lopulla. Pilsnerin huikea kasvu edesauttoi tätä kehitystä. Erilaisia tummia ja puolitummia lagereita on toki säilynyt nykypäivään, mutta kultainen pilsneri ja muut siitä inspiroituneet vaaleat oluet ovat omineet Tšekissä kuten muuallakin leijonanosan oluenjuojien huomiosta.

En usko, että kovin monet globaaliin megaluokkaan kuuluvat panimot ovat kuitenkaan nykypäivän olutfriikeille vierailemisen väärtejä. Urquell on useimmista muista jättiläisistä poiketen onnistunut silti säilyttämään laadukkaan, historiatietoisen ja jopa mielenkiintoisen oluen imagon. Sen olut saa myös paljon parempia pisteitä Ratebeerin tyyppisissä palveluissa kuin muiden vastaavien suurpanimoiden peruslagerit. Ei huippulukemia – paitsi suodattamattomana – mutta kuitenkin.

cofJa näin on siitä huolimatta, että panimo on ollut ulkomaisessa omistuksessa jo vuodesta 1999 (ensin South African Breweries/SABMillerillä ja nykyisin japanilaisella Asahilla) ja tuottaa tosiaan pari miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa. Samalle tontille rakenteilla oleva uusi panimorakennus nostaa kuulemma tätä kapasiteettia jatkossa vielä puolella.

Mistään pienestä käsityöpanimosta ei siis ole kyse. Urquell on ikivanha globaali brändi, jota löytyy lentokentiltä, hotellien baareista sekä ravintoloista, joita olut ei voisi vähempää kiinnostaa. (Jos Plzeńin Urquell-panimo olisi oma itsenäinen yhtiönsä irrallaan Asahin omistamasta Plzeňský prazdroj -konsernista, joka panee myös muun muassa Gambrinusta, se mahtuisi – ironista kyllä – helpostikin amerikkalaiseen käsityöoluen määritelmään tuotantoluvuillaan.)

Panimoprosessista ei ole ilmeisesti tingitty vuosikymmenten mittaan niin kauhean paljon. Lagerointiaika on reilut viisi viikkoa, joka on samaa luokkaa kuin panimon alkuaikoina 1800-luvulla (vaikkakin paljon vähemmän kuin Budvarin 90 päivää). Panimokierroksella korostettiin kovasti joitakin prosessin perinteisiä yksityiskohtia kuten kolmoismäskäystä ja kattiloiden alla palavaa tulta, joka oppaan mukaan karamelisoi osan maltaasta.

En nyt osaa sinänsä verrata tätä muiden lager-panimojen käytäntöihin, mutta jotain kertonee sekin, että täysin maallikoille suunnattuun kierrokseen oli ympätty aika paljon tällaista prosessifaktaa, jolla Urquell omasta mielestään erottautuu muista. Maltaita ja panimon käyttämää Saaz-humalaa (Žatec semi-early red-bine) päästiin maistelemaan. Pullotushihnojakin pällisteltiin.

Kierroksen huipentuma oli joka tapauksessa suodattamattoman, muutama viikko sitten pannun oluen maistaminen suoraan tynnyristä laskettuna panimon vanhoissa kellarikäytävissä. (Vaikka tynnyrikypsytyksestä on Urquellilla periaatteessa luovuttu, sitä tehdään pienessä mittakaavassa tällaisia tarkoituksia varten.) Tynnyrin kyljestä näki, mikä hiivaerä oli kyseessä ja paljonko oluen lämpötila oli ollut minäkin maaliskuun päivänä. Vanhojen tynnyreiden ja tuoreen oluen yhdistelmä tuollaisessa muinaisessa miljöössä on niin maaginen kokemus, että unohtaa tuhansien turistien vuosittain parveilevan tuolla samalla käytävällä ja samalla asialla. Matkan varrella esiteltiin myös 1800-luvun jääkellareita.

Maistellessamme totesimme, että lasissa on nyt maailman parasta pilsneriä, ja ettei kellään ole oikeastaan kovin hyviä perusteita olla toista mieltä. Tämä on niitä harvoja hetkiä nykymaailmassa, joissa corporate 100, craft 0. En kiistä sitä mahdollisuutta, ettei Urquellin laatu olisi kokonaisuutena voinutkin heikentyä vaikkapa viimeisen 20 vuoden aikana, mutta täällä kaiken alkulähteillä tuntui siltä, että asiat olivat edelleen melkoisen hyvin. Oma arvonsa on silläkin, että tämä nimenomainen panimo keskittyy vain tähän yhteen ainoaan olueen.cof

mde

Salakuljettava munkki ja muita satuja

Maailman kuuluisimpien oluiden ja oluttyylien tarinoihin liittyy usein sekä oikeaa historiaa että hyvien jutuniskijöiden keksimiä, fantasiamaailmaan kuuluvia yksityiskohtia. Tämä pätee jonkun India pale alen (IPA) historiaan yhtä hyvin kuin pilsnerinkin. Urquell-panimon alkuvaiheista on kerrottu esimerkiksi sellaista tarinaa, että saadakseen himoittua pohjahiivaa Plzeńin porvareiden oli salakuljetutettava sitä Baijerista. Yhden version mukaan hiivan salakuljettajana toimi ”eräs munkki”.

Olutkirjoittaja Evan Rail, joka on lukenut tšekkiläisen oluen historiaa paikallisista alkuperäislähteistä, on ampunut alas joitakin virheellisiä Urquell-faktoja. Hän on muun muassa osoittanut, että Plzeńin porvarien haluama pohjahiiva ostettiin Baijerista, ei salakuljetettu. Tarina munkista on sitä paitsi outo senkin takia, että Baijerin luostarit oli maallistettu jo Napoleonin aikaan, eikä maa siksi suinkaan kuhissut mitään oluenpanijamunkkeja.

Rail on myös kyseenalaistanut Urquellin – ja monien muiden – viljelemän käsityksen siitä, että plzeńiläinen olut ennen Urquellia oli laadultaan äärimmäisen huonoa. Tarinahan kertoo, että kaupunginisät kaatoivat sitä vuonna 1842 tynnyrikaupalla maahan todistaakseen kipeää tarvetta uudelle panimolle. Rivien välistä olisi siis tarkoitus lukea, että kaupungin oluenpanijat eivät olleet osanneet tehdä vanhasta pintahiivaoluesta riittävän tasokasta ja että baijerilaistyylinen lager tarjosi vastauksen laatuongelmaan.

Todennäköisempää on, että paikallista olutta oli vain myyty turhan kalliilla Baijerista ja muualta Böömistä hankittuun tuontiolueen nähden. Liian hintava paikallinen olut jäi näin jälleenmyyjien kellareihin ja happani, kun taas tuontiolut vietiin tuoreena ja edullisena käsistä. Porvarispanimo, josta sittemmin kehkeytyi Pilsner Urquell -niminen yritys, syntyikin nimenomaan tarpeesta pelastaa Plzeńin oluen vanha maine.

Aiemmilla vuosisadoilla Pilsener Bier (silloin kai lähinnä pintahiivainen vehnäolut) oli nimittäin ollut laajalti tunnettu hyvä ”brändi”, ja tämä status haluttiin palauttaa sille – ennen kaikkea kotikaupungissa mutta tilaisuuden tullen myös muualla.

Tässä toden totta onnistuttiin. Jopa kaukaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa Sinebrychoffin panimo pani ensimmäisen böömiläisoluensa koemielessä jo vuonna 1861 – oliko tämä pilsener-tyyppistä? Helsingissä pilsneristä muodostui kuitenkin alkuaikoina Sörnäisten panimon erikoisuus, ja suuri Sinebrychoff palasi apajille vakituisemmin vasta 1890-luvulla.

Dobrány ja hyvän oluen hotelli

Plzeńin kaupungissa on isojen Urquellin ja muiden Asahi-panimon tuotantolaitosten lisäksi viitisen pienpanimoa. Näitä en osaa sen kummemmin suositella, koska panimomuseon ja Urquell-vierailun jälkeen suuntasimme oman matkamme kohti Slavkovský lesin eli Keisarinmetsän vuoristoa. Todennäköisesti Plzeńin suurpanimo pyhiinvaeltajineen tarjoaa kaupunkiin otolliset olot myös pienemmille yrittäjille. Entisajoista poiketen he eivät näyttäydy ehkä lainkaan Urquellin kilpailijoina vaan elävät sen kanssa jonkinlaisessa symbioosissa.

Myös muualta Plzeńin läänistä löytyy olutkohteita. Jos etsit yöpaikkaa kaupungin lähistöltä, Dobrányn kylän keskustorin laidassa on päivystänyt jo nelisentoista vuotta panimohotelli nimeltä Modrá Hvězda (”Sininen tähti”). Maaliskuun lopussa hotellilla oli hiljaista, ja vastaanottona toimi baaritiski, jossa muutama paikallinen kaljankittaaja tiiraili tulijoita. Tuntui hetken melkein siltä, että olimme vuoden ensimmäiset ulkopaikkakuntalaiset vieraat. Ehkä sisäänkirjautuminen on sesonkiaikaan astetta professionaalimpi, nyt saimme hieman ihmetellä aluksi meininkiä.

Ylimmän kerroksen huoneemme oli aluksi kylmillään, mutta patteri lämmitti sen pian. Autioita käytäviä reunustivat talon panimon vuosien varrella voittamat lukuisien olutkilpailujen palkinnot ja diplomit. Majoituskapasiteetti ei ollut pienimmästä päästä, huoneita oli reilut parikymmentä, eli kesän kiireisimpään aikaan täällä tosiaan voi kuvitella olevan vilkkaampaa. Kun laskeuduimme illemmalla syömään alakerran ravintolaan, totesimme, että suurin osa pöydistä oli kuitenkin täynnä – osa varmasti paikallisia, osa kai muita yövieraita.

Hanasta juotuina Dobřanská Hvězda -oluet olivat oikein mainioita. Panimon kevein tuotos, Dobřanská Desítka 10° on ollut nettiarvioista päätellen toisinaan vaihtelevassakin kunnossa, mutta nyt se oli mielestäni tikissä. Suodattamattoman miedon lagerin humalaolemus oli pikemminkin mausteinen kuin hedelmäinen, hiiva antoi herkullista taustatukea, mutta kokonaisuus oli kuitenkin tuoreen ja raikkaan oloinen.

Řezané 13° oli puolestaan puolitumma, itse asiassa sana řezané-termi tarkoittaa vaalean ja tumman oluen sekoitusta pikemminkin kuin meripihkan väriseksi pantua olutta. Tämä oli melko tyylikäs toffeereunainen olut, jolla oli vahva kahviliköörinen kaikupohja. Tumma Tmavý Speciál 14° toimi sekin lajissaan ihan hyvin, edellisestä hieman mustempiin makuihin vievänä illan lopetuksena. Panimoravintola, joka osaa hommansa sekä ruoan että juoman saralla, ja jonka yläkerrasta löytyy suhteellisen miellyttäviä huoneita, on oikeastaan hotellirintamalla omasta mielestäni paras mahdollinen onni.cof

mde