Stone Old Guardian Barley Wine 2011 Vintage Aged in Temecula Red Wine Barrels

Stone Brewing oli yksi craft beerin toisen aallon ”pahoista pojista”, jonka rääväsuinen markkinointityyli auttoi tyrkkimään nuorten tulokkaiden pieniä panimoita 1990-luvun lopulla olutmaailman valokeilaan. Nokkamies Greg Kochilla on hieman BrewDogin ukkojen tyyppinen maine särmikkäiden ulostulojen harrastajana. Nykyään Stone on eteläisen Kalifornian suurin panimo ja yksi koko Yhdysvaltain suurimmista. Sillä on haarakonttori myös Saksassa, ja erilaisia oluita on panimon katalogiin kertynyt jo useampia satoja.

Tällä kertaa pöytääni on päätynyt Old Guardian -ohraviinin punaviinitynnyreissä kypsytetty versio. Old Guardian on kuulunut tuotteena panimon vakiovalikoimaan jo vuosituhannen vaihteesta asti, ja sen eri vuosikertoja on sitten ajan mittaan tarjottu kuluttajille myös erilaisissa tynnyreissä ikäännytettyinä versioina. Perus-Old Guardiania en ole juonut, joten tässä ei ole nyt tulossa erikoistynnyriversion vertailua alkuperäiseen. Kyse on vuoden 2011 vuosikerrasta, joka on pullotettu kaksi vuotta myöhemmin.

cofOlut on saanut kypsyä Temeculan viinialueen punaviinitynnyreissä. Temecula on pari-kolmekymmentä kilometriä Stonen nykyisestä kotikaupungista Escondidosta pohjoiseen, Los Angelesin suuntaan. Siellä muuten paikallisen viinintuotannon uudelleen käynnistämisestä 1960-luvulla vastasi eräs Cilurzon perhe, jonka pojista yksi, Vinnie, kiinnostui myöhemmin oluen panemisesta. Hänen nimensä yhdistyy Russian River -panimoon ja häntä on pidetty double IPA -oluttyylin luojana. Mutta se on toinen tarina.

Tai no, ehkä ei aivan. Amerikkalaisesta barley winestä on sanottu, että se on sekoitus englantilaista barley winea ja amerikkalaista tupla-IPAa. Patrick Dawson kirjoittaa mainiossa Vintage beer -kirjassaan, että monien mielestä amerikkalaisten barleywinejen kellarointi on ajanhukkaa. Dawson itse ei ole aivan tätä mieltä, vaan toteaa, että riittävän maltainen barleywine, jossa on oikeantyyppiset humalat, ikääntyy ihan mukavasti keskimäärin pari–kolme vuotta, jotkut pitempäänkin.

Mutta kuten sanottu, olettaisin viinitynnyreiden tehneen tepposensa nyt lasissa olevalle oluelle, eli en lähde arvailemaan, miten tässä nyt ohraviinin kypsytys on sinänsä onnistunut. Tuoksu on kahvinen, brandymäinen, suutuntuma öljyinen, hiilihappoakin on jäljellä vaikka olut on jo reilut kuusi vuotta vanhaa. Maistaessa tulee vastaan pientä kirpeän lämmintä makua kuin kuumien maiden punaviineissä konsanaan. Värikin on tumma, kuin viinin värjäämä, vaikka alkuperäisen oluen väriä en tiedä. Maussa sitten myös kuivattua luumua, havunoksia, vaniljaa, pähkinää, tummaa hunajaa, worcestershire-kastiketta, suolaa, soijaa, sekä katkeruutta kitalaen takaosassa, joka tuo mieleen punaviinin tanniinit mutta voi ehkä olla humalastakin. Pohjalla on mustaa höytyvää viiden vuoden kellarisäilytyksen jäljiltä.

Amerikkalainen barley wine tässä jotenkin selvästi on taustalla, ja kohtuullisen särmikäs tapaus on kyseessä vielä pitkien kypsyttelyjenkin jälkeen. Miellyttävää juotavaa kyllä, mutta niinpä nämä tynnyröidyt vahvat oluet melkein aina ovat muutenkin. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata tätä vuoden 2011 Old Guardianiin ilman mitään tynnyrivaiheita, mutta sitä mahdollisuutta ei tällä kertaa tarjoutunut. Viinien ja varsinkin väkevämpien alkoholijuomien tynnyrit jättävät aina oluihin aika paksun sormenjälkensä, ja sitä jää sitten arvailemaan, mikä lopputuloksessa on alkuperäisen oluen ikääntymistä ja mikä muita tynnyriin tarttuneita makuja. Mielenkiintoisia mutta omalla tavallaan sekaviakin tapauksia nämä tynnyrien tuliaiset.

Mainokset

Viikon viinalager: Spitfire Super Strong

Kentin perinnepanimolla Shepherd Neamellä on jännä käytäntö kutsua Spitfire-nimellä sekä perus-bitteriään että uusinta monista panemistaan miedoista lagereista. Panimon, joka tekee kymmeniä ja taas kymmeniä eri oluita, luulisi keksivän näin erilaisille tuotteille eri nimet.

Spitfire Super Strong Lager (9 %), kuten neljäprosenttinen pikkuveljensäkin, on panimon mukaan kehitelty Spitfire-hävittäjän ensilennon 80-vuotisjuhlan kunniaksi. Tällaista tuotetta oli nyt saatu sitten meille monopolin hyllyynkin, mikä ainakin minua suoraan sanottuna hieman hämmästytti.

spitfire-etikettiTämän tyyppisiä – todennäköisesti lyhytaikaisia – erikoisuuksia ei ole brittisuunnalta hirveän usein Alkoon muutoin tullut, lukuun ottamatta Fuller’sin vuosikerta- ja Past Masters -oluita. Ei pääasiassa ainakaan. Ja tässä on vielä tämä tyyliseikka. Brittilager!? Tuplaelefantin vahvuusluokkaa?

Minä olen varmaan aktiivisemman olutväen joukossa niitä harvoja perverssejä, jolle tällainen olut ei lähtökohtaisesti ole ongelma. Ainakaan jos se ei maistu pahasti teollisuuspahville – kuten monet isojen lager-brändien vahvemmat versiot maistuvat. Uteliaisuus iski, ostin pullon, ja pahvillehan tämä ei kyllä mielestäni maistu. Tuoksu on maltainen, maku viinaisen päärynäinen, makeahko, ja taustavoimista löytyy jonkin verran humalaakin, ehkä konservatiivisen panimon lageriksi yllättävästikin.

Ei Spitfiren supervahva lager nyt mikään pohjahiivamaailman helmi ole – kyllä ajatukset ohjautuvat enemmän Kööpenhaminan norsujen kuin saksankielisten maiden parhaiden vaaleiden bockien suuntaan. Kannattaa juoda suhteellisen kylmänä.

Mutta jos olisin hopeahapsinen, tutisevajalkainen ex-hävittäjälentäjä ja kutsuttuna joihinkin Spitfiren juhlallisuuksiin, joissa tarjoiltaisiin pieni malja tätä lageria, kyllä se saattaisi jännällä tavalla ihan arvokkaalta tuntua. Tai vähintäänkin lämmittäisi, jos olisi hyisen kostea talvipäivä Kentin rannikolla. Monta jossia, mutta tätä taustaa vasten miedon positiivinen arvio.Spitfires_Flickr_Hugh-Llewelyn_CC-BY-SA-2-0-att 

The Lost Abbey-kolmikko: Ex Cathedra, Ghosts in the Forest, Devil Went to Georgia

Tomme Arthur, mies The Lost Abbey -oluiden takana, on amerikkalaisen käsityöoluen keski-ikäistyvää sukupolvea. Ei craft beerin Rollareita, mutta suurin piirtein Oasis-ikäluokkaa (kuten Olutkoirakin). Sandiegolainen Arthur teki debyyttinsä Kalifornian rannikon kaupallisissa pienpanimoissa jo 1990-luvun puolivälissä.

Vuonna 2006 hän aloitti Port Brewing Companyn leivissä. Yhtiö oli itsessään jatkoa jo kohtuullisen pitkäikäiselle panimoravintolatoiminnalle, jota oli harjoitettu viitisentoista vuotta Pizza Port -nimellä San Diegon alueella.

Port Brewing Company on nykyisin pitkälti sama asia kuin tunnetuin olutbrändinsä The Lost Abbey, jolla ei siis ole tekemistä minkään luostarin kanssa (siksi ”kadonnut”). Tomme Arthurille The Lost Abbey -oluet ovat olleet väylä ”amerikkalaisen luostarioluen” (American abbey beer) kehittelemiseen.

”[Amerikkalaiset luostarioluet] ovat luovia, taiteellisia oluita, joita ei ole tarkoituksellisesti tehty minkään olemassa olevan oluttyylin tai kategorian mittoihin. Nämä uniikit oluet eivät ole belgialaistyylisiä, ja niiden tarkoitus on mennä sinne, mihin belgialainen olut ei ole toistaiseksi mennyt.”  

Näin Arthur ja kollegansa Tom Nickel luonnehtivat amerikkalaisen luostarioluen projektia vuonna 2005 Zymurgy-lehdessä. Ilmeisesti aiheesta oli jonkin aikaa keskusteltu sikäläisissä olutpiireissä jo tätä ennen. Kun en ole artikkelin jälkeisten kahdentoista vuoden aikana seurannut The Lost Abbeyn toimintaa, mahdotonta sanoa, millä lailla se on seurannut tämän manifestin henkeä.

Panimon nykyisiä ja entisiä valikoimia selaillessa käy kyllä selväksi, että mikään IPAn tekijä The Lost Abbey ei ole vaan painopiste on eurooppalaisessa ja nimenomaan belgialaisessa tyylissä. Vakiintuneista tuotenimistä löytyy muun muassa dubbel nimeltä Lost and Found sekä quadrupel-olut Judgment Day. Myös belgialais-ranskalaisten maalaisoluiden tontilla on vierailtu. Matkan varrella on lisäksi tehty belgialaisten perinteisen hengessä sekoiteoluiden sarja, Veritas (#001–#020), ja muita toistuvia erikoisuuksia.

Yllä mainitussa manifestin pätkässä julistetaan tunkeutumista belgialaisen oluen toistaiseksi tutkimattomille rajaseuduille. Tällä viitataan ehkä resepteihin kuuluviin raaka-aineisiin, joita on minttuteestä persikkoihin, ja erilaisiin tynnyreihin, joissa oluita on kypsytelty ja sekoiteltu. Toisaalta erikoiset raaka-aineet, sekoiteoluet ja tynnyrit ovat kyllä juttuja, joissa nimenomaan belgialaisilla on itselläänkin pitkä kokemus.  sdr

Tynnyrissä kasvaneita

Kaikki tämä siis vain pohjustuksena sille, että satuin nappaamaan puolalaisesta olutkaupasta kolme The Lost Abbeyn pulloa, kun ne olivat siellä hyllyllä nätissä rivissä. Sen kummemmin en tätä postausta ole suunnitellut, joten en tiedä, ovatko ne mikään edustava otos Arthurin putiikin tuotteista. Sain kaupassa sen käsityksen, että ne olivat kaikki jotakin samaa tynnyrikypsytettyä sarjaa, mutta nyt en löydä panimon sivuilta tai Ratebeeristä tukea tälle oletukselle. Nautiskelin ne parin männä viikonlopun aikana, ja katsotaan nyt, mitä pulloihin sisältyi.

Ex Cathedra (13,8 %). Sanat ex cathedra viittaavat katolisen kirkon oppiin paavin erehtymättömyydestä, mutta The Lost Abbeyn samanniminen olut on puolestaan inkiväärillä ja appelsiinilla maustettu quadrupel.

Mikä on ylipäätään quadrupel? Tämä on tummanpuhuva olut, tynnyrikypsytyksestä tulleella vaniljan maulla höystettynä lähellä tynnyröityä imperial stoutia, kun aika paljon tumman maltaan henkeäkin on mukana. Hyvin erilaista tämä siis on kuin esimerkiksi La Trappe Quadrupel, joka ilmeisesti on quad-tyylin esi-isä, ja myös aika eri homma kuin Belgian vahvat trappistit, joita on yritetty ympätä quad-tyyliin mukaan.

Täytyy sanoa, että inkivääriä tai appelsiinia en paljonkaan mausta tai tuoksusta erota. Humalaa ei ole juuri nimeksikään, tosiaan vaniljan ja tumman maltaan karkki-stoutisuutta sen sijaan on, brandymäistä rusinaa ja aavistus happamuutta. Kiva olut mutta ei kovin hienovarainen.

Ghosts in the Forest (6 %). Panimon määritelmä tälle oluelle on American wild ale. Hyvä on. Kovasti Belgiasta tuttuja tämän tyylin puitteet kuitenkin ovat. Tuoksu on villihiivainen, muistuttaa lambicia mutta on ehkä yksiulotteisempi. Sitruunoista vastapuristettu limonadi tulee mausta mieleen. Maussa on myös kivennäistä, kirpeää vaaleaa marjaa, eikä villihiiva enää tunnu yhtä paljon. Taustalla on mahdollista aistia vähän tammea tynnyristä – ensin tuntuu, että yllättävän vähän, mutta toisaalta tynnyrit ilmeisesti ovat kuitenkin ”maustamattomia”. Osa on ranskalaisia tammitynnyreitä, osa belgialaistyyppisiä korkeita pohjallaan seisovia foedereita. Jos kohta tämä olut ei ihan omaan makuuni parhaiten sovikaan, niin eipä isompia ongelmiakaan tunnu olevan.

Box Set: Track #11: Devil Went Down to Georgia (12 %). Tämä on Ex Cathedran tavoin osoitus siitä, että bourbon-tynnyröinti peittää alleen melkein mitä tahansa. Kun pullosta on lukenut, että olueen on käytetty persikoita ja mustaa teetä, näistä ainakin ensimmäisen pystyy melko hyvin aistimaankin. Georgiahan yhdistetään USA:n osavaltioista paitsi Martin Luther Kingin tunnetun puheen punaisiin kukkuloihin, myös persikoiden kasvatukseen. Ellen olisi etikettiä nähnyt, persikka olisi varmaan jäänyt huomaamatta. No, mustaksi haudutetun teen kitkeryys ilmestyy kyllä oluen jälkimakuun, kun humalaa siinä ei juuri ole. Oluena jonkinlainen äärimmäisen tumma scotch ale -tyyppinen juttu, vahvuutta kymmenkunta prosenttia ja aika lailla makea. Tosiaan tynnyröinnin tuoma vaniljaisuus kuitenkin jyrää pahan kerran.

De Ranken värisuora: XX Bitter, Saison, Noir, Noël, Cuvée, Guldenberg

Onnea Suomi!

Tällä viikolla juhlitaan uusia kotimaisia pienpanimo-oluita, joita Alko on ottanut vuotuiseen tapaansa myyntiin vajaat pari tusinaa erilaista. Näistä todennäköisesti kirjoitan kyllä jossain vaiheessa myös, mutta sitä ennen ehdotan toista juhlan aihetta.

Kaikessa hiljaisuudessa Alko on nimittäin ottanut hyllyilleen belgialaiselta De Ranken panimolta käytännössä firman koko vakiovalikoiman. Pari vähemmän näkyvää De Ranke -tuotetta setistä kenties puuttuu, mutta yhtä kaikki olisin halutessani pystynyt maistelemaan pelkästään monopolissa käymällä viime viikkoina kuutta eri De Ranke -olutta.

Monille nämä ovat varmasti tuttujakin, mutta jos eivät, suosittelen käymään läpi niin monta kuin ehditte käsiinne saada. Jouluolut Père Noël saattaa olla tämän vuoden osalta jo menetetty tapaus, tosin tuotehaun mukaan sitä pitäisi vielä Munkkivuoren Alkosta Helsingistä löytyä jokunen pullo. Muita on todennäköisesti saatavilla paremmin. Omat arvioni De Ranke -oluista tässä postauksessa ovat tosin suurelta osin aikaisemmilta maistelukerroilta peräisin.

Humala!

Sen, joka nykypäivän belgialaisista oluista haluaa puhua asiantuntevasti, on pakko tuntea De Ranke. Panimo aloitti toimintansa vuonna 1994 Wevelgemissä Länsi-Flanderissa ja on päätynyt sittemmin Dottignies-nimiselle paikkakunnalle, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä mutta kielirajan ranskankielisellä puolella.

Kymmenkunta ensimmäistä vuotta Nino Bacelle ja Guido Devos, panimon puuhamiehet, tekivät kahta ympärivuotista tuotetta: XX Bitter -nimistä belgialaista pale alea sekä luostarioluen tyyppistä Guldenbergiä. Kerran vuodessa valikoimassa esiintyi myös jouluinen erikoisuus Père Noël. Kun panimon sivuja nyt katsoo, siellä esitellään 12 olutta, joista niistäkin osa on kausittaisia tai muiden oluiden versioita. Mihinkään hallitsemattomaan oluttehtailuun ei siis ole lähdetty.

Jos De Ranken filosofia – se ajattelutapa, jolla se on jättänyt reilussa kahdessakymmenessä vuodessa lähtemättömän merkkinsä Belgian olutkenttään – pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana olisi epäilemättä humala.

cofYleinen käsitys, että belgialaisten oluiden humalointi on verrattain (tai erittäin) mietoa, oli varmasti tilastollisesti totta 1990-luvulla. Se saattaa olla sitä nykypäivänäkin, ainakin verrattuna esimerkiksi humalavetoisista oluistaan tunnetuksi tulleeseen Yhdysvaltoihin. De Ranke oli yksi ensimmäisiä panimoita, jotka lähtivät koko arsenaalinsa voimalla jo varhain uurtamaan uraa aivan toiseen suuntaan.

XX Bitter (6 %) on nimensä mukaisesti vanhan eurooppalaisen pienpanimo-oluen raameissa erittäin katkera. En ole naiivi; en kuvittele, että sen 60–65 IBU:lla pääsisi enää tänä päivänä lähellekään minkäänlaisten katkeruustilastojen kärkeä. Aikanaan se oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin valtaosa Belgian artesaanipanimojen oluista, ja ehkä voi ajatella, että se on yhä yksi Euroopan luontevimmista vahvasti humaloiduista oluista.

Humalina XX Bitterissä ovat Brewers Gold ja Hallertau Mittelfrüh, brittiläistä ja saksalaista kantaa siis. Samaa mannermaista tai korkeintaan EEC-läistä humalointiperintöä jatkavat muutkin panimon oluet. De Ranke ehti kehitellä oman humalavetoisen tyylinsä jo hyvän aikaa ennen amerikkalaisten humalalajikkeiden rantautumista toden teolla manner-Eurooppaan.

XX Bitterissä on belgialainen tuoksu, eukalyptusta ja hedelmäpurkkaa. Aluksi jopa ihmetyttää, missä humala piilee, jos kerran tämä sentään oli pitkään belgialaisen olutkentän ykköshumalapesäke. Tuoksussa sitä ei paljon irtoa, ja makukin on asiallisen maltainen, kevyehkö tosin, kenties sokerin takia. Mutta jälkimaussa humala tulee, pistää vähän aivastuttamaankin ja jää tiukasti suun limakalvoille.

Saison de Dottignies (5,5 %). Jo XX Bitterin maistelumerkintöihin olen aikaisemmin kirjannut, että saattaisiko se edustaa tiettyä saisonin olomuotoa – sellaista jossa ei ole maatalon aromeja tai happamuutta, mutta niiden tilalla on kosolti humalakatkeroa ja mineraalisuutta. Nyt saisonia maistaessa XX Bitteriä ei ole rinnalla, joten en pysty vahvistamaan tätä ajatusta, mutta jossain määrin De Ranken saisonista – vaikka se oivallinen olut onkin – tulee mieleen, että onko tässä nyt ensi sijassa vain puoli prosenttiyksikköä miedompi versio panimon lippulaivaoluesta varustettuna trendikkäämmällä nimellä? Tämä voi olla aiheetonta loanheittoa: oluet pitäisi testata kunnolla rinnakkain. Ihan hitusen jotain villimpää ja kirpakampaa voin saisonin maun taustalla ehkä aistia tai ainakin aavistaa, mutta se ei todellakaan ole tämän oluen juttu.

Noir de Dottignies (9 %). Tässä on olut, jolle ei oikein ole omaa tyylilokeroa. Belgiassa ei ole vastaavia paljon tehty. Jos Westmalle Dubbelissa olisi yhtä jykevä humalointi kuin saman luostarin tripelissä  ja pari alkoholiprosenttia lisää voisiko lopputulos olla jotain tämänkaltaista? Humalat eli Challenger ja Saaz hallitsevat, mutta vahva olut tukeutuu myös tumman paahteiseen, maitosuklaiseen mallasytimeensä. Ehkä tämä ei ole oma suosikkini De Ranken oluista, mutta on tavallaan tervetullut muistutus että tummaakin olutta voi tehdä tähän tapaan. Hatusta vedetty tyylimääritelmä (tämän päivän sanastolla) voisi olla vaikka ”black Belgian British IPA”. Aikaisemmat maistajat ovat tunnistaneet tässä hapantakin sävyä, mutta sitä ei nyt tunnu olevan ollenkaan.cof

Père Noël (7 %). On aina yllättävää, kun jouluolut ei olekaan panimon tummin olut. Aiemmin ”Joulupukki” on kylläkin ollut valikoiman ainoa tumma, ja sitä on ilmeisesti viime vuosina vasta vaalennettu. De Rankelle poikkeuksellisesti tässä oluessa on jopa maustetta, nimittäin lakritsia. Olut on itse asiassa nykymuodossaan lähes tripelmäisen vaalea, ja ilman lakun makua tämä voisi olla läheistäkin sukua saman panimon Guldenbergille tai Dupontin Moinette Blondelle. Aikaisempien vuosien maisteluraporteissa netissä mainitaan joskus kellarin tuoksu tai brettanomyces, näitä en tuoreessa versiossa todellakaan aisti. Olisiko olut mennyt vaalentuessaan simppelimpään suuntaan? Humala on mentolimaisen eurooppalainen ja jouluolueksi sitä on aika runsaastikin, ei silti XX Bitterin määrissä. Samalla derankemaisen tuttu ja hieman eksoottinen tuoksu ja maku.

Cuvée de Ranke (7 %). Kun tein muutama vuosi sitten Olutpostiin juttua belgialaisista sekoiteoluiesta (mengbier), siis kahden eri oluen – yleensä iäkkään hapanoluen ja tuoreen oluen – sekoituksista, De Ranken Nino Bacelle kertoili silloin minulle Cuvéen syntyvaiheista. Panimolla oli joskus 2000-luvun puolivälissä kehitellyn kriekinsä valmistamista varten varastossa paljon tynnyrissä kypsynyttä hapanta olutta. Noihin aikoihin amerikkalainen maahantuoja ehdotti, että pojat pullottaisivat sitä. Bacelle ja Devos eivät kuitenkaan olleet sitä mieltä, että se olisi omana itsenään riittävän hyvää pullotettavaksi. Niinpä he hankkivat Girardinilta vuoden vanhaa lambicia, jota sekoittivat omaan vielä vanhempaan hapanolueensa. Tästä syntyi uusi tuote Cuvée de Ranke, joka sai sekoittamisen jälkeen kypsyä vielä vähintään puoli vuotta pullossa. Lambicilla on tapana ”vallata” tämäntyyppinen tuote, ja nytkin tuoksu on hyvin gueuzemäinen ja olut muutenkin suuta kuivaavan sitruunainen. Kun De Ranken pohjaolutta ei ole maistanut, on tietysti mahdotonta sanoa, mikä kaikki on Girardiniltä peräisin, mutta paljon tämä tuntuu olevan Senne-joen laakson villihiivakannoille velkaa.

Guldenberg (8,5 %). De Ranken luostariolut, jota Ratebeer sanoo Belgian strong aleksi mutta minä sanoisin ehkä tripeliksi, on kenties panimon helpoimmin lähestyttävä tuote. Se on tyylilajiinsa nähden aika napakasti humaloitu kuten De Ranken kaikki oluet, mutta IBU-luvuiltaan sittenkin vain 40. Belgialaisen sitruunainen tuoksu leijuu nenään, ilman että reseptissä on ilmeisesti mitään erityisestä sitruksisuudesta tunnettua humalaa. Mitään happamuutta ei kirpeä hedelmäinen tuoksu toki merkitse, vaan tämä on hyvin maltainen, varsin lempeäkin vahva belgialainen olut. Westmalle Tripel on tyylillisesti Guldenbergin pikkuserkku tai kolmas serkku mutta ei sen kaukaisempi sukulainen. Sekoittuneena tietysti paikalliseen hiivaan ja vaaleaan maltaaseen humalainen maku on äärimmäisen belgialainen. Tässä vaaleiden luostari- tai lähes-luostarioluiden sarjassa Guldenberg on jo pitkään ollut Belgian ehdotonta huippua. Sitähän on myös De Ranke panimona miltei kaikkien oluidensa osalta.

Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.

Frank-Boon_Flickr_Jeff-Alworth_CC-BY-2-0

Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth, Flickr.com, CC BY 2.0.

 

Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.

Loburg_flickr-James-Cridland_Cc-by-2-0

(C)James Cridland, CC BY 2.0.

 

Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.

Sessio #4: Tiedon puute ahistaa, kun pitää puhua viisaita Suomi-oluista

Mennään neljättä Sessio-yhteispostauskierrosta aika lyhyen ajan sisään. Ainakin edelliseen, joulu ja olut -aiheiseen sessioon näytti tulleen osallistumisia ihan kiitettävästi, ja toivottavasti tähänkin. Koollekutsujana on tällä kertaa länsirannikon nuori vihainen mies Ölmönger.

Aiheesta Suomalainen vs. ulkomainen olut ovat tuottaneet tähän uusimpaan sessioon pitempää esseistiikkaa jo ainakin Arde ja Tuopillinen. Suosittelen näitä jo heti kärkeen. Ensin mainittu käy läpi kotimaisten pienpanimojen laadullista kehitystä alkuaikojen joskus huojuvistakin yrityksistä aina nykytilanteeseen, jossa kohtalaisen vakaata osaamista on jo hyvin monilla. Myös Suomen mahdollisuuksia erottua raaka-aineilla pohditaan. Tuopillinen taas pähkäilee muun muassa aitojen suomalaisten oluttyylien olemassaoloa suhteessa craft-kulttuurin globaaliin yhdenmukaisuuteen.

En ole ehtinyt tehdä tätä Sessiota varten mitään yhtenäistä tarinaa, mutta jos pitäisi tehdä kiireellä powerpoint-esitys aiheesta ja puhua sen perusteella parikymmentä minuuttia, joitakin seuraavan kaltaisia pointteja saattaisin laittaa dioihini.

1. Suomalaisen oluen historia suhteessa ulkomaiseen olueen

Meillä on valtavan vähän tietoa suomalaisen oluen menneisyydestä. Tai sanotaan pikemminkin niin, että tiedämme – ainakin minun käsittääkseni – kohtuullisen heikosti, millaista olutta suomalaisten kolpakoissa on ollut esimerkiksi ennen Suomen itsenäistymistä ja kieltolakia.

Monilta osin Suomen olut- ja panimohistoriaa kyllä tunnetaan ja siitä on muutama kohtuullisen paksu kirjakin kirjoitettu. Valtion historiallisesta suhteesta alkoholiin tiedetään paljon (esim. olutverotus ja panimoluvat), samoin lukuisien panimoiden nimiä, omistajien nimiä, sijainteja ja joitakin tuotantolukujakin on helppo löytää.

Sen sijaan kiven takana on tieto siitä, mitä raaka-aineita ja kuinka paljon on laitettu vaikkapa suomalaisvalmisteisiin porttereihin 1890-luvulla ja millaisesta panoprosessista on ollut kysymys. Tai että kuinka paljon brittiläistä portteria vastaavasti Suomeen tuotiin 1800-luvulla, mistä ja kenen tekemää. En ole itse ainakaan toistaiseksi ryhtynyt mihinkään suuriin arkistojenkaivelu-urakoihin, joten tietoa saattaa toki jossain kätköissä lymyillä.

Mitä oli svensk öl, Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella laajalle levinnyt oluttyyppi, joka oli perua entisen emämaan vanhasta olutkulttuurista ja jonka lager ja portteri sittemmin syrjäyttivät? Ilmeisesti se oli pintahiivaolutta ja mitä todennäköisimmin tummaa, mutta emme taida tiedä siitä tämän lisäksi paljonkaan. Ehkä sitä panemalla aloitti kuitenkin tuotantonsa esimerkiksi Pohjoismaiden vanhin yhä toimiva panimo Sinebrychoff?

Entä keitä olivat baijerilaiset panimomestarit, joita yhteen jos toiseenkin suomalaiseenkin pienpanimoon reilu sata vuotta sitten rekrytoitiin? Mistä he tulivat? Millaisia oppeja he toivat kotimaastaan (jossa lageria kai tehtiin siihen aikaan vielä vähän eri tavoilla kuin nykyään), ja millaisia näillä opeilla tehdyistä saksalaisoluista lopulta kehittyi?

Ukonjärvi_Flickr_Stefanie-Kurtz_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Stefanie Kurtz, CC BY-SA 2.0.

2. Suomalaisen oluen laatu ulkomaisiin verrattuna

Jos rajataan pois se kysymys, onko suomalainen bulkkilager samantasoista kuin muunmaalainen, niin päädytään pienpanimo-oluiden mahdollisiin laatueroihin. En ole kovin innostunut uhraamaan liikaa ajatuksia tällekään ongelmalle. On turhan helppoa todeta Ratebeerin tai vastaavan median perusteella, että Suomi-craft ei saa yhtä hyviä arvioita kuin vaikka muut skandinaavit, tai ei näy joissakin merkittävissä kansainvälisissä oluttapahtumissa.

Voisi kuvitella, että vaikka suomalaiset ovatkin saattaneet aloittaa jossain mielessä takamatkalta, tanskalaisten tai ruotsalaisten tasoa on saatu myös koko ajan kurottua kiinni. Ehkä on syntynyt itseään ruokkiva positiivinen kehä: paitsi että oluen tekijöillä on tietysti oma itsenäinen tarpeensa kehittää jatkuvasti taitojaan, heitä sparraa siinä yhä kasvava fanien, arvostelijoiden, bloggaajien ynnä muiden joukko.

Mitkä tekijät estävät sitä, että meille ei ole vielä syntynyt omaa Mikkelleriä tai Omnipolloa? Bloggarikollega oli sitä mieltä, että Suomesta löytyy kymmenkunta kansainvälisen tason panimoa eikä kansainvälinen läpimurto ole enää oluen laadusta kiinni. Tämä pistää ajattelemaan, että kyse on ilmeisesti sitten markkinoinnista – ainakin osin. Hypetetyimmät ”panimot” monissa Euroopan maissa ovatkin itse asiassa pikemminkin ideointi- ja suhdetoimintapajoja, jotka kyllä vastaavat oluidensa konseptista ja kuluttajille päin näkyvästä imagosta – mutta eivät välttämättä itse nesteen jokaisesta vaiheesta sen matkalla ajatuksesta pulloon.

3. Suomalaiset olutmarkkinat vs. kansainväliset trendit

Mielenkiintoista on ollut, että kun olen kirjoittanut tässä blogissa oluttrendeistä tai esimerkiksi Amerikan pienpanimokentän kehityksestä, kommenteissa on pariinkin otteeseen pyydetty vastaavia analyysejä Suomen tilanteesta. Toive on järkeenkäypä: jos kotimaiset olutkirjoittajat eivät kirjoita Suomen kentästä, ketkä sen sitten tekisivät?

Totta kai kotimaisesta pienpanimo-oluesta kirjoitetaan sinällään aika paljon. Blogeissa perataan erityisesti itse oluita hyvinkin tarkkaan ja monen eri kirjoittajan kynällä. Joskus jututetaan panimoitakin ja pohditaan vähän tilannetta muutenkin kuin yksittäisten oluiden kautta. Olutposti hoitaa oman leiviskänsä, joka on pääasiassa sekoitus uutisia, tekijöiden haastatteluja ja järjestöväen sanomaa, usein myös terveisiä ulkomaan reissuilta. Valtamediassakin olut pulpahtelee pintaan silloin tällöin, pääasiassa kausioluita arvioivien raatien kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista suomalaisesta olutkentästä jää kuitenkin jatkuvasti vähän varjoon. Meillä on ehkä yksittäisten pienpanimoyrittäjien näkemyksiä siitä, miltä bisnes heidän näkökulmastaan tuntuu, mutta onko kukaan vetänyt yhteen näitä näkemyksiä kaikkien lähes sadan pienpanimomme puolesta? Miten on viime vuosina kehittynyt käsityöoluen merkitys koko kansantaloudelle esimerkiksi suhteessa muihin maihin? Lisäksi osaamme kohtuullisen hyvin havaita näppituntumalta, kun jokin uusi trendi rantautuu Suomeen – olkoon se vaikka saison – mutta tekeekö kukaan data-analyysiä siitä, miten trendi sen jälkeen kehittyy? Onko saison jo ohittanut huippunsa Suomessa ja lähtenyt laskusuuntaan, vai nouseeko tähti edelleen?

Angloamerikkalaisessa olutkentässä on olutkirjoittajia, jotka ansaitsevat elantonsa tai ainakin suuren osan siitä vain kirjoittamalla oluesta. Meillä tätä porukkaa on hyvin vähän jos ollenkaan – nuo harvatkin ehkä kirjoittavat samaan aikaan myös ruoasta tai tekevät jotain muuta juoma-alan hommaa. Esimerkiksi harrastelijabloggaajalle on aika haastavaa lähteä tekemään markkina-analyysia omin päin. Sen sijaan kansainvälistä keskustelua useamman valmiin lähteen perusteella referoiva postaus on rakennettavissa yhdessä illassa.

4. Miksi minä ostan tai en osta suomalaista olutta?

Ostanko jossain tietyssä tilanteessa kotimaista olutta vai en? Perusteluja on tietysti useita. Kyllä (koska sitä on laajemmin saatavilla kuin ulkomaisia merkkejä). Kyllä (koska haluan tukea kotimaan tai lähiseudun tuottajia). Kyllä (jos se on laadukasta). En (jos ulkomainen olut on laadukkaampaa, ks. kohta 2). En (koska kotimaiset pienpanimot eivät tee sellaisia oluttyylejä, joita haluan juoda). Ja niin edespäin.

Kotimaiset panimotko eivät tee oluttyylejä, joita haluan juoda? Kuulostaa kummalliselta, mutta henkilökohtaisesti tämä on yllättävänkin usein perusteluna jättää kotimainen olut hyllyyn tai hanaan ja ostaa jotain kansainvälistä. Käytännössä kyse on siitä, että suuri osa Suomen noin 90 panimosta on perustettu aivan viime vuosina ja ne tekevät pääasiassa oluita, jotka ovat tällä hetkellä kansainvälisesti käsityöolutfanien suosiossa. Ykköstyyli taitaa yhä olla IPA/APA amerikkalaisilla humalilla, ja muita tällä hetkellä ylikorostuvia tyylejä ovat  imperial stoutit sekä erilaiset hapanoluet, ehkä myös jenkkipilsnerit. Myös vakiintuneet hieman vanhemmat kotimaiset pienpanimot ovat painottaneet tuotantoaan yhä enemmän näihin tyyleihin.

En pidä ihan mielettömästi amerikkalaisten humalien mausta: joskus niillä tehty olut on tietenkin paikallaan – ja loistavaakin – mutta kaipaan usein myös jotain aivan muuta. En ole suunnaton hapanoluen ystävä myöskään. Fanitan perinteisiä hapantyylejä oluen kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta ostan niitä itse hyvin harvoin. Ja nykytyyliset vahvat stoutit ovat usein minulle joko ihan liian makeita (jos edustavat leivos- tai vaahtokarkkilinjaa) tai sitten vahvuuteen ja paahteisuuteen yhdistyy turhan napakka humalointi.

Kun joudun tilanteeseen, jossa kaikki tarjolla olevat suomalaiset oluet edustavat jotain näistä muutamasta kansainvälisestä suosikkityylistä, saatan helposti päätyä johonkin ulkomaiseen klassikkoon. Ehkäpä minun tekee mieli vahvaa saksalaista bockia, brittiläistä strong alea tai jotain belgialaista? Näihin mielitekoihin löytyy yllättävän harvoin vakavasti otettavaa suomalaista vastausta. Toki kokeilen kotimaisia tulkintoja myös vähemmän trendikkäistä ulkomaisista tyyleistä ja joskus ne ovat oikein hyviäkin. Tuntuu vain, että suuri osa lahjakkaimpien pienpanimotyyppiemme energiasta menee Suomen nostamiseen maailmankartalle nimenomaan craft-kansan suosikkityyleissä. Näin kai sen pitää ollakin.

* * * * *

Loppukaneettina: suomalaisen oluen tilanne suhteessa ulkomaiseen on parantunut todella paljon muutaman viime vuoden aikana. Tätä ei kannata unohtaa, vaikka asia tavallaan itsestäänselvältä tällä hetkellä tuntuukin. Kotimaisten pienpanimoiden taso on epäilemättä parantunut jatkuvasti, ja onnistumisten myötä yhä uudet ihmiset kiinnostuvat oluesta ja tuovat skeneen oman panoksensa, kuka kirjoittamalla, kuka graafikkona tai tapahtumajärjestäjänä. Jotkut jättävät jopa päivätyönsä omistautuakseen oluen asialle. Tietoa oluesta kertyy uusien digitaalisten välineiden avulla kuin itsestään, mutta esimerkiksi tutkijat voisivat tuoda datan pohjalta uusia näkökulmia olutkeskusteluun. Laajapohjainen ammattilaisten ja harrastajien joukko on oluelle vain hyväksi. Siten saadaan sekä napattua kiinni uusimmista trendeistä että vaalittua vanhaa osaamista sahdin ja kansainvälisten klassikkotyylien valmistuksessa ja tarjoilussa.

Marionberry braggot – 1990-luvun unelma elää Portlandissa

Onko kukaan muu ihmetellyt Rogue Ales -panimon läpinäkymättömässä magentanpunaisessa pullossa myytävää Marionberry Braggotia, jota löytyy Arkadian lisäksi muutamasta hyvin varustellusta Alkosta? Mikä ihmeen braggot? Mikä marionberry?

Brunssikylän himoituin annos

Tv-sarja Portlandian ystävät ehkä muistavat marionberryn. Oregonin osavaltion viralliseksi marjaksikin ehdotettu karhunvatukan lajike on tärkeässä osassa sketsisarjan toisen kauden päätösjaksossa. Siinä brunsseihin hurahtaneet portlandilaiset jonottavat kuudetta tuntia päästäkseen kaupungin kuumimman paikan Fisherman’s Porchin pöytään, jossa viikonlopun vetonaulana ovat marionberry pancaket.

keepportlandweird_flickr_Tony-Webster_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Tony Webster, CC BY-SA 2.0.

Jaksossa – kuten Portlandiassa usein muutenkin – parodioidaan lempeästi mutta terävästi sitä hulluutta, joka urbaaneihin ihmisiin ympäri maailman iskee, kun jossakin päin kaupunkia tulee tarjolle jotain uutta, mitä yksinkertaisesti ei voi missata. Mainiossa sivujuonessa päähenkilöt Carrie ja Fred (Carrie Brownstein ja Fred Armisen) saavat Portlandin pormestarilta (Kyle MacLachlan) brunssikutsun samalle kadulle, jolla trendiravintola sijaitsee. Pormestarin brunssipaikka on kuitenkin perinteisempää laatua, ja siellä omistaja (Ed Begley Jr) markkinoi ylpeänä edullista ”cup of joe, side of dough” -tarjoustaan eli karkeasti suomennettuna kahvia ja pullaa.

Harmi ettei Portlandiaa ole esitetty Suomen televisiossa. Sarja naljailee Amerikan vaihtoehtomekaksi – ehkä San Francisconkin ohi – nousseelle kaupungille ja sen joskus hämmentävillekin ilmiöille. Sketsien käänteistä aistii samalla tekijöiden sympatian hyvää tarkoittavia kaupunkilaisia ja näiden edistyksellisiä ideoita kohtaan. Jos joskus kysymys onkin vain itsekorostuksesta ja erikoisuuden tavoittelusta, pahassa maailmassa myös tinkimätön hyvään pyrkiminen näyttäytyy helposti huvittavana.

Milloin naurun kohteena on elokuvateatteri, joka tarjoilee artesaanipopkornia ja -limonadia, milloin äärimmäisen vaateliaat luomuravintolan asiakkaat tai yrittäjät, jotka tekevät mistä tahansa pikkelssiä (”we can pickle that”). Eräs tiedostava pariskunta palkkaa itselleen oman räätälin ja onnistuu huomaamattaan tekemään tämän työoloista huonommat kuin aasialaisessa hikipajassa. Aivan omassa universumissaan elävät feministisen kirjakaupan Women & Women Firstin omistajat Candace ja Toni.

Entä se olut?

Portlandia-sarjan mukaan Portland on kaupunki, johon ”nuoret muuttavat viettämään eläkepäiviään”. Ihmiset nukkuvat yhteentoista, ja kaikki ajavat pyörällä, yksipyöräisellä tai kaksikerroksisella pyörällä aivan kuin autoja ei olisi. Aika on pysähtynyt parin vuosikymmenen taakse, siinä hengessä että Al Gore olisi voittanut presidentinvaalit eikä Bushin kausia olisi koskaan ollut. Outous on yhä päivän sana: on ookoo käydä klovnikoulua tai mennä katsomaan Jim Rose Sideshow Circusia, jossa esiintyjä nostaa tavaroita peniksellään. Jos rahasta on tiukkaa, teet muutaman tunnin viikossa baristana. The dream of the 90s is alive in Portland.

Mutta oliko edes 1990-luvulla oikeasti tällaista? Entä jos yksinkertaisuuden tavoittelussa ja paluussa menneisyyden ihanteisiin on menty liian pitkälle? Ajatko partasi veitsellä, vaikka partakonekin on keksitty? Miksi henkselit, kun useimmille muille vyökin kelpaa? Mistä on kysymys, kun kaikki viljelevät omat vihanneksensa, kasvattavat omat lampaankyljyksensä ja panevat oman oluensa? Siitä, että Portland onkin ehkä jämähtänyt 1890- eikä 1990-luvulle!

Vaan sketsit sikseen. Olutväki tuntee Portlandin tietysti yhtenä maailman aktiivisimmista craft beer -kaupungeista. Oregon on osavaltiona kärjen tuntumassa, kun katsotaan panimoiden määrää asukaslukuun suhteutettuna, samoin Portland suurempien kaupunkien joukossa. Rogue Ales toimii osavaltion länsirannikolla ja panimon nimi on peräisin – ei niinkään käsityöpanimoiden tyypillisistä kapinapuheista – kuin perustamispaikastaan Rogue Valley -laaksossa.

Meille Alkon käyttäjille panimon oluista on tuttuja muutamakin, ja tätä postausta inspiroinut Marionberry Braggot ei määritelmällisesti ehkä edes olut olekaan, tai sen ei tarvitsisi olla. Braggot on viljasima, jossa hiiva kai polttaa hunajan sokeria ja vilja on mukana tuomassa makuun ruokaisuutta, jota simassa ei muuten ole. Tosin Roguen braggot taitaa kyllä olla ihan tavallinen hunajaolut, en tiedä tarkemmin. Pullossa lukee: ale brewed with Rogue Farms honey and marionberries added.

Kaikki pullon sisältö marjoista humaliin, hunajaan ja viljoihin on ilmeisesti kasvatettu panimon omalla maatilalla. Tämä on tietysti äärimmäistä Portlandiaa, mutta toisaalta kohtuullisen yleistä Amerikan länsirannikon kunnianhimoisilla käsityöpanimoilla. Rogue ei myöskään pidä asiasta mitään kohtuutonta meteliä.

rogue marionberryLasiin kaatuu vadelmainen vahva puolitumma ale, jossa siman olemus tulee ehkä esiin pienenä ohuutena maussa. Tämä braggot on hyvin miedosti hapan, vähän hedelmäsiirappimainen mutta ei yhtään niin makea kuin aiemmin maistamani puolalaiset braggotit, mutta ei toisaalta myöskään oluena ihan niin uskottava kuin vahvat hedelmäiset klassikko-alet, kuten belgialainen Bush (jossa siis ei ole lisättyä hedelmää). Yli 11 % vahvuudesta huolimatta ei tässä tunnu kyllä myöskään pahasti alkoholin katkua.

Mitenkään täysin mahdoton olut ei tämä braggot ole, mutta sitäkin enemmän suosittelisin nyt ehkä tuota Portlandia-sarjaa, jos saatte sen käsiinne Netflixin kautta tai vaikka dvd:itä tilaamalla. Se on osuva kuvaus tästä suuresta artesaanituotteiden aikakaudesta, joka toimii kontekstina myös minun ja monien muiden blogien käsittelemälle käsityöoluelle. Näillä eväillä ollaan nyt selvästi menossa 2020-lukua kohti, mutta ehkä kaikelle on ihan terveellistä pysähtyä välillä nauramaan.