Kahvi ja vanilja valtaavat oluttyylejä kuin homesieni kouluja

Hei, ei kaiken tumman oluen pidä maistua kahville. Mistä on kyse: syntyikö jo kokonaan uusi oluttyyli? Breakfast beer?

coffee-flickr-mack-male-cc-by-sa-2-0-attJoskus olutmaailma näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo Ratebeer-palvelun koosteiden kautta. Onhan sivustoa tullut moneen kertaan kummasteltua. Nämäkö ovat maailman parhaat oluet? Eikö tässä nyt ole melkoinen Amerikka-vääristymä? Miksei se ja se suosikkiolueni ole mukana? Mitäköhän ihmettä taas olikaan cascara?

Viimeisin ihmetykseni seurasi siitä, kun katselin aivan toista tarkoitusta varten joidenkin tummien oluttyylien parhaita pisteitä saaneiden listoja. Huomasin, että niihin oli hiipinyt (ainakin omasta mielestäni) selvästi entistä enemmän sellaisia oluita, joiden reseptiikkaan kuuluu tavalla tai toisella kahvi. Usein sen seuralaisena oluessa on myös vaniljaa.

Alla olevaan taulukkoon on valittu muutamia oluttyylejä, joissa kahvipapujen tai vaniljapalkojen lisääminen on erityisen yleistä. Taulukossa esitetty luku kertoo, montako Ratebeerissa parhaat pisteet saaneista 25 oluesta (siis Ratebeer Top 50 by Style -taulukoiden ylemmät puoliskot) on ollut jossain panoprosessin vaiheessa tekemisissä joko kahvin tai vaniljan kanssa.

kahvitauluToisin sanoen näistä 125 oluesta (joista mihinkään ei tyylimääritelmän mukaan kahvi tai vanilja kuulu) yhteensä 64:ssä on jompaakumpaa ainesosaa, valtaosassa nimenomaan kahvia. Eli yli puolessa oluista. Ja niistä lopuistakin suuressa osassa on joko jotain muuta erikoista ainesosaa kuten kookosta tai maapähkinävoita, tai sitten ne on vähintäänkin tynnyrikypsytetty, mikä tietysti vaikuttaa makuun.

Taulukkoa pitää kuitenkin lukea samalla kriittisellä otteella kuin Ratebeer-sivustoa yleensäkin. Lukemia saattaa vinouttaa se, että jotkin korkeimpiin pisteisiin yltäneistä oluista ovat aina kullakin hetkellä pienehkön piirin suosikkipanimoiden parhaista oluistaan tekemiä versiointeja. Jonkin tyylilajin 50 parhaasta oluesta jopa kymmenkunta saattaa tulla samalta panimolta ja olla vieläpä yhden ja saman oluen eri variantteja.

No, vaikka Ratebeer-tilastoa lukisi miten päin, jokin todellinen ilmiö tässä on taustalla. Onhan kahvioluita ollut kotimaisessa myynnissäkin jo useampia, vaikkei esimerkiksi Alkon uutuuksien luetteloita kahlaamalla ehkä havaitsekaan mitään suurempaa hyökyaaltoa.

Kahvi on nyt joka tapauksessa kova sana, ja suomalaisten voi odottaa vanhana kahvinjuojakansana innostuvan yhä enemmän myös näistä – yleensä hyvin miellyttävän makuisista – tummista oluista. Kahvikaan ei ole niissä mitä tahansa saludoa vaan sen alkuperä sisältyy usein oluen nimeen, ja esimerkiksi floridalaisen Cigar City -panimon Good Morning Mekong -oluessa on sivettikissan elimistön läpi kulkeneita kahvipapuja. Kallista tavaraa siis.

Usein kahvioluen tunnistaa siitä, että sen nimessä viitataan aamiaiseen – lähinnä breakfast stout alkaa olla jo melkeinpä vakiintunut tyylillinen käsite.

Jos olutyhteisön ajatuksenjuoksu menisi niin, että tyylien määritelmät muuttuvat sen mukaan, miten oluita oikeasti panimoissa tehdään – eikä toisin päin – niin ainakin sweet stoutin määritelmään pitäisi jo harkita lisättäväksi kahvia oluttyylin keskeiseksi valmistusaineeksi. Onhan kahvia jossain muodossaan tämän tyylilajin 25 parhaasta esimerkistä Ratebeerin mukaan neljässä viidesosassa.

Vaikka Ratebeer-listojen edustavuuteen liittyy ongelmia, olisi kuitenkin kohtuullista, että ainakin suurin osa sivustolla mainituista oluttyylien parhaista edustajista todella edustaisi kyseisen tyylin tyypillistä ilmentymää. Ei keskitietä laadullisesti mutta tyylillistä valtavirtaa. Jos näiden eri stout-alalajien tyylimääritelmiin ei kuulu kahvi tai vanilja, sitten ylläpidon pitäisi kehitellä jokin tapa painottaa pisteitä niin, etteivät kahvioluet valtaisi kaikkia kärkisijoja.

Nykyisissä tyylimääritelmissä kahvi tai vanilja – kasvikunnan tuotteita kuten salvia tai kurpitsakin – eivät edellytä oluen siirtämistä “päätyylistä” kaatoluokkaan spiced/herb/vegetable. Tätä kannattaisi miettiä, koska kahvi kyllä maistuu lopputuloksessa vahvasti läpi siinä missä erilaiset yrtit tai juurikkaatkin. Tai sitten voisi perustaa erillisen oluttyylin kahville ja sen kylkeen sopiville pullamausteille: breakfast beer?

Mikään uusi ilmiö kahvin käyttö oluenpanossa ei enää nyt ole. New Glarus samannimisessä kylässä Wisconsinissa teki coffee stoutia jo vuonna 1996. Amerikkalaisilla kahvioluilla on siis jo 20-vuotinen historia. Löytyykö jostakin vielä vanhempia tapauksia?

Jos yllä taulukossa mainitut viisi oluttyyliä ovat olleet kaikkein otollisimmat kahviolutkokeilujen isännät, myös monissa muissa tumman oluen tyylilajeissa on kahvia ja/tai vaniljaa nähty. Black IPA, abt/quadrupel, Baltic porter, imperial porter, dry stout, foreign stout ja abbey dubbel eivät ole säästyneet villitykseltä.

Hauskaa on sekin, ettei kahvin (ja vaniljan, kaakaon, kookoksen ja muiden herkkujen) esiinmarssi rajoitu suinkaan pelkkiin tummiin oluihin. Oikeastaan alkaa kohta olla vaikeaa löytää oluttyyliä, jossa jokin panimo ei olisi kokeillut kahvilla maustettua versiota. Kahvi maistuu jo joissakin India pale ale-, amber/Vienna lager– ja cream ale -tyylisissä oluissa – ehkä yksittäisissä esimerkeissä vasta, mutta onko tässä suunta, jota kohti trendi on matkalla?

Sen vielä ymmärsi, kun Jope Ruonansuun sketsin sivupersoonamieheltä meni aikoinaan kahvit ja Irish coffeet tarkoituksella sekaisin, mutta pitääkö nyt siis osata erottaa myös Koffit näistä puuroista ja velleistä?

Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Valokuvaaja Jimmy Kets kuvasi muutama vuosi sitten flaamilaisia kapakoita, ja harvoin näkee yhtä elämänmakuisia baarikuvia kuin tässä sarjassa.

Kuvat liittyvät samoihin aikoihin Belgiassa ilmestyneeseen Volkscafés-kirjaan, joka on aiheensa ja tunnelmansa puolesta läheistä sukua M.A. Nummisen klassiselle Baarien miehelle, vaikka onkin tieteellisemmällä otteella tuotettu.size2-jimmy-kets-volkscafes-3-image-4145

Nämä kapakat kuuluvat erottamattomasti flaamilaiseen kansankulttuuriin. Kuvissa näkyy monia niiden tunnusomaisia elementtejä: anopinkieliä ikkunalaudoilla, pöytäpelejä, kuvioituja klinkkerilattioita, seinien olutmainoksia ja julisteita, paikallisten urheiluseurojen pokaaleja.

Kansanbaareiksi (volkscafé) luonnehdittavia pieniä anniskelulaitoksia oli ennen joka kadunkulmassa, monissa pari kolmekin. Niitä oli tuhansia ympäri Belgiaa.

Ennen kuin televisio liimasi ihmiset kotisohviin, virikkeitä haettiin enemmän kodin ulkopuolelta. Varsinkaan pikkukylissä tarjonta ei ollut kummoista, ja lähinnä baariin kelpasi mennä nuuhkimaan vapaampaa ilmaa ja seurustelemaan hieman rennommin naapurien ja muiden tuttujen kanssa.

Nykyihmisellä olisi ehkä monia muitakin tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta volkscafén vetovoima on silti osittain säilynyt. Vaikka joku vuosikymmeniä toiminut baari sulkee lähes viikoittain ovensa tai remontoidaan trendiravintolaksi, on niitä runsaan laisesti vielä jäljelläkin.size2-jimmy-kets-volkscafes-112-image-1524

Olutta volkscaféssa nimenomaan juodaan yhä, vaikka café-sana viittaisikin periaatteessa kahviin. Kahvi on tavallista suodatinkahvia. Olutvalikoima on usein niukka; tavallisen pilsnerin lisäksi kaapista voi löytyä paria vahvempaa olutta tai joskus jokin paikallinen erikoisuus. Hanoja ei ole välttämättä lainkaan, vaan pilsnerikin kaadetaan laseihin (tai suoraan suuhun) pulloista.

Juodessa poltetaan tupakkaa, ja huonekasvien tehtävänä on “puhdistaa ilmaa”. Lämmintä ruokaa ei ole tarjolla, eikä kylmillä naposteltavillakaan tavoitella kuuta taivaalta. Tavallisia kaljan kumppaneita ovat perunalastut, kuivamakkarat tai kovaksi keitetyt kananmunat. Musiikki ei soi, ja jos desibelit loppuillasta nousevatkin, se kertoo pelkästään asiakkaiden juopumistilanteesta.

Sisustus on koruton, eikä sitä ole välttämättä uusittu kymmeniin vuosiin. Tavallaan aika on pysähtynyt jo kauan sitten. Kun itse asuimme Belgiassa muutaman vuoden, käytimme tämän tapaisista baareista nimitystä nuhjula – ihailimme niitä ulkoa päin kuluneiden pitsiverhojen läpi, mutta sisään ei juuri tullut astuttua.size2-jimmy-kets-volkscafes-140-image-2439

Huoneen nurkassa – tai joskus keskellä lattiaa – voi olla vanha valurautainen kamiina, vaikka huoneiston lämmitys ei enää olisikaan sen varassa. Vessat ovat usein pihan perällä, ovessa sydämenmuotoinen tuuletusaukko ja pytyn tilalla joskus pelkkä reikä. Käynti mukavuuslaitoksille menee ehkä omistajien asuintilojen kautta.

Baari ei ole aina kultakaivos, eikä tupa ole mitenkään välttämättä joka ilta täynnä. Moni baariyrittäjä harjoittaa samassa rakennuksessa myös muuta liiketoiminnan muotoa. Sivubisnes on esimerkiksi kioski, parturi-kampaamo tai lihakauppa. Pariskuntien pitämissä baareissa rouva saattaa leikata hiuksia, kun herra myy olutta tiskin takana, tai toisin päin.size2-jimmy-kets-volkscafes-106-image-1334

Kansanbaari on auki aamusta iltaan joka päivä. Sinne tullaan töiden jälkeen tai sunnuntaisin kirkonmenojen päätteeksi. Vaihdetaan kuulumiset kanta-asiakkaiden kesken, juorutaan kylän asioista, avaudutaan sydänsuruista tai kehuskellaan uudella autolla; kerrotaan vitsejä ja valitetaan kotiasioista.

Volkscaféssa käy porukkaa eri kansankerroksista, ja periaatteessa vaikka kunnanjohtajaan saattaa törmätä. Baaria ei pidä silti julistaa romanttisesti miksikään luokattoman yhteiskunnan ihanteeksi. Kaikki eivät seurustele kaikkien kanssa, vaan piirit ovat tietyt ja jollakin kantisporukalla voi olla oma pöytänsä, johon muilla ei ole asiaa.

Vakiokasvot istuvat paikoillaan lähes päivittäin ja tuntevat omistajan. Häntä puhutellaan etunimellä, ja hän kutsuu asiakkaita etunimellä. Hän tietää, mitä jokaisella on tapana juoda. Kun kohotat tyhjää lasia pöydänpinnasta, saat oitis tilalle täyden. Jos pyöräytät sormeasi pöytäseurueen ympäri, viestität tiskin taakse, että tarjoat kaikille seuraavan kierroksen.

Välillä lyödään korttia, heitetään tikkaa tai pelataan biljardia (jos sellainen on). Joissakin baareissa on pieni keilaratakin. Myös perinteisempiä huvituksia harrastetaan, kuten naulojen lyömistä pölkkyyn tai isoilla kiekoilla pelattavaa krulbolia.size2-jimmy-kets-volkscafes-93-image-0935

Moni paikka on nimetty vain omistajansa (“Bij Gust”) tai jonkin läheisen maamerkin mukaan, tai nimi on tervetulotoivotus: In de Welkom. Alkuperä on voinut jäädä unholaan: kukaan ei enää muista, miksi Bruggessä toiminut Klein Noorwegen oli alun perin saanut nimekseen “pikku-Norja”. Joskus omistajan mielikuvitus on lähtenyt surrealistiseen laukkaan, ja baari on nimetty uskollisen Lassien mukaan (“Trouwe Lassie”), tai se on vakuutus suuren janon varalta (“In de Verzekering tegen de Grote Dorst”).

Kansanomaisia baareja on nyttemmin inventoitu, ja historioitsijat ovat analysoineet niiden merkitystä yhteiskunnalle. Yksi johtopäätös on ollut, että rakennuksina tai interiööreinä niistä suojelun arvoisia ovat vain aivan muutamat.

Muutoin niiden arvo on aineetonta kulttuuriperintöä, jota on vaikea erottaa ihmisistä, jotka baarien hengen luovat: omistajat, kanta-asiakkaat ja erilaiset yhdistykset ja seurat, joiden kokoontumispaikkana kuppila toimii. Urheilulajeista ykkösiä ovat jalkapallo ja pyöräily, mutta torvisoittokunnat ja kirjekyyhkyharrastajat ovat myös olleet yleisiä.size2-jimmy-kets-volkscafes-145-image-2551

Aitoa kansanomaista tunnelmaa haistelemaan on viime aikoina ilmestynyt myös erilaisia intellektuelleja, boheemeja tai gentrifioijia. Tässä asetelmassa piilee jännitteitä; kukapa kanta-asiakas haluaisi olla museoesineen lailla uusien tulokkaiden pällisteltävänä. Turistit ovat harvassa, mutta heitä siedetään, koska he tuovat rahaa.

Totta kai maailma muuttuukin, ja muutosta on vaikea estää. Nuoret toivovat ehkä musiikkia, laajempaa olutvalikoimaa, tyylikkäämpää sisustusta – milloin mitäkin. Varsinkin kaupungeissa on vakiintuneita kansankuppiloita, joiden kantiksilta uskonto kieltää alkoholin, ja kaljan sijaan juodaan minttuteetä. Ovatko ne volkscaféita?

Baarit ovat kylien ja kaupunginosien hermokeskuksia varmasti tulevaisuudessakin, mutta joka sukupolvi tekee niistä ainakin jonkin verran oman näköisiään. Vaikka juottoloilta halutaan eri aikoina eri asioita, kansankulttuurista jää usein sen verran vähän konkreettisia jälkiä, etteikö jokin konservointitoiminta olisi ihan paikallaan – museoimisen uhallakin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Valokuvat ©Jimmy Kets. Lupa niiden käyttöön tässä postauksessa on saatu kuvaajalta. Sarjan muut valokuvat löytyvät täältä. (Photographs published with permission from Jimmy Kets.)

Teksti perustuu kirjan Volkscafés – vrouwentongen & mannenpraat -kirjan artikkeleihin (10–12, 46–48, 116–122, 154–159).
size2-jimmy-kets-volkscafes-129-image-2105

Carbonnade flamande – oluessa haudutettua pataa belgialaisittain

Tähän ruokaan kannattaa aina toisinaan panostaa kolme tuntia elämästään.

Tekisi mieli postata säännöllisemmin ruoasta. Syödessään sitä usein keskittyy kuitenkin nauttimaan hyvästä ateriasta, eikä seuraavina päivinä enää muista kaivella esiin reseptejä ja ruokavalintoja. Tällä kertaa reseptit jäivät kuitenkin talteen, kun kokkasimme työkavereiden kanssa ja jaoimme ruokaohjeet jälkikäteen.

cofAjatuksena oli muistella taannoista Belgiaan suuntautunutta työmatkaa, ja ruokatoiveeksi porukalta oli tullut carbonnade flamande, tuo Belgian kävijöille tuttu oluessa hauduteltu lihapata, hollantilaisittain stoofvlees. Syöjiä oli ilmoittautunut kokonaiset viisitoista, joten valmistelimme lihat kahdessa eri padassa, kun yhtä riittävän suurta astiaa ei ollut käytettävissä.

Kumpaankin pataan käytettiin oluena Gouden Carolus Classicia. Kun selailin keittokirjoja ja netin reseptejä, monilla näytti olevan tapana käyttää tässä jotain hapanta olutta, ehkä oud bruin– tai jopa lambic-tyyppisiä. Toiset käyttävät näitä tummempia luostarioluita. Kaksi koulukuntaa pystyisi yhdistämään ehkä käyttämällä esimerkiksi Oerbieriä, joka on sekä luostariolutmainen että pienesti hapan. Etikkaa voi varmaan lorauttaa vähemmän, jos olut sattuu olemaan happamampaa.

Liha saa olla jotain maukasta ja pitkään haudutukseen sopivaa naudan osaa. Meillä oli paistia. Belgiassa muistelen syöneeni vähän rasvaisempiakin carbonnade-lihoja. Kokeilemalla erilaisia selviää varmasti, mikä sopii omaan makuun parhaiten.

Valmistustapansa puolesta tämä on aika tyypillinen pataruoka, mutta belgialaisilla on tietysti erilaisia kikkoja ja konsteja kuten hauduttaa liemessä sinapilla voideltua leipää ja niin edelleen. Brysselissä Le Vieux Saint-Martin -ravintolassa koko ruokalaji myös tarjoillaan paksujen sinapilla voideltujen paahtoleipäviipaleiden päältä. Muualla lisukkeena on yleensä ranskanperunoita. Niitä meilläkin oli, mutta harrastuneisuus ei riittänyt niiden friteeraamiseen itse vaan ne haettiin lähiravintolasta.

mdeAlla oleva resepti on yhdistelmä kahta osittain erilaista carbonnade-ohjetta, joita kumpaakin on vielä kokkailun tuoksinassa hieman muokkailtu. Tällä ohjeella lopputuloksen pitäisi olla yhtä maittavaa kuin meidän viime torstaina tarjoilemamme pata oli.

Ilta oli muutenkin tunnelmallinen. Ruokajuomana oli viinien lisäksi belgialainen olutbuffetti, johon oli tilattu netistä mainio valikoima vaaleita ja tummia pulloja (Guldenberg, Achel Blond, Arabier, Rochefort 8, Troubadour Obscura, Chimay). Jälkiruoaksi syötiin juustokakku.

Valmistusohje (6:lle):

1,5 kg hauduttamiseen sopivaa lihaa (lapa, paisti jne.)

1 litra tummaa olutta

6 pientä sipulia

nokare voita (n. 25 g)

3 rkl vehnäjauhoa

3 rkl punaviinietikkaa

1 annos valmista lihafondia

1 rkl fariinisokeria

1 tl Dijon-sinappia

2 neilikankynttä

timjamia

2 laakerinlehteä

viipale maustekakkua (valinnainen)

Paloittele liha reiluiksi suupaloiksi eli ehkä 3 cm kuutioiksi. Leikkaa sipulit melko pieneksi hakkelukseksi. Ruskista liha ainakin kahdessa erässä ison padan tai kasarin pohjalla voissa, mausta se suolalla ja mustapippurilla. Siirrä liha syrjään, kuullota sipuli.

cof

Puolivalmis carbonnade.

Palauta liha pataan ja lisää jauhot. Sekoita hyvin, kaada joukkoon etikka ja anna muhia pari minuuttia. Kaada noin 0,75 l olutta pataan. Lisää myös sokeri, neilikka, laakerinlehdet, timjami ja maustekakun pala. Kiehauta ja vähennä lämpö miedoksi, pane kansi päälle ja jätä hautumaan. Tarkista välillä nesteen määrä ja lisää olutta (tai vettä), jos uhkua kuivua liikaa. Voit poistaa jonkin ajan päästä maustekakun ja neilikat, ellet halua joulun makuista pataa.

Pataa saa haudutella yhteensä kolmisen tuntia. Kun pata on tekeytynyt, voit vielä säätää liemen koostumusta: siirrä vaikka lihat reikäkauhalla erilliseen astiaan ja keitä halutessasi kuumalla levyllä padan liemi paksummaksi kastikkeeksi. Jos haluat liemestä tummempaa ja makeampaa, voit myös lisätä ennen kokoon keittämistä vielä fariinia tai pienen tilkan tummaa siirappia. Tarjoile omenasoseen kera, lisukkeena ranskalaisia perunoita ja niille tarvittaessa majoneesia.

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Olutmaailma muuttuu neljässäkymmenessä vuodessa. Ja toisaalta se ei muutu.

Posti toi tällä viikolla Olutkoiran itselleen Amazonista tilaamia pikkujoululahjoja, joiden joukossa oli vuoden 1977 painos legendaarisen olutkirjailijan Michael Jacksonin The World Guide to Beer -kirjasta.

Legendaarinen on adjektiivi, jonka Michael Jacksoniin liittää melkein ajattelemattaan, koska niin on jo vuosikausia ollut tapana tehdä. Vasta tätä kirjaa selaillessa käy kuitenkin selväksi, miten visionäärinen ja laajasti olutmaailmaan perehtynyt kirjoittaja Möykkäel-vainaa on todella ollut jo tässä toisessa kirjassaan (ensimmäinen oli vuotta aiemmin ilmestynyt The English Pub).

Kyse ei ole siitä, että The World Guide to Beer olisi radikaalisti erilainen kuin lukemattomat sitä seuranneet olutkirjat, niin Jacksonin omat kuin monet muut. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten samanlainen se on.

Vuonna 1977! Millainen taustatutkimus tämän kaltaiseen kirjaan on pitänyt tehdä aikana ennen internetiä, halpoja lentoja, eri maissa englantia puhuvia oluteksperttejä – ja pitkälti ilman aiempien vastaavien olutoppaiden apua. Kuulostaa ehkä naiivilta mutta ihmettelen silti.

jackson-wall-flickr-epicbeer-cc-by-2-0attSuomi, veroluokkien luvattu maa

Suomessa Michael Jackson muistetaan sinä olutkirjoittajana, joka teki sahtia tunnetuksi maailmalla – tämän tietävät usein nekin, jotka eivät muuten seuraa aktiivisesti olutkenttää. Britit ja jenkit taas antavat Jacksonille tunnustusta siitä, että hän tarjoili heille ensimmäisenä kattavan ja asiantuntevan tietopaketin belgialaisesta oluesta. Jo tässä kirjassa kaikki merkittävät olutmaat saavat arvoisensa esittelyn, monet aika perusteellisenkin.

Tästä lähtee The World Guide to Beer -kirjan Suomi-osio:

Oluen panemisen kulttuuri tuli Aasiasta Pohjois-Eurooppaan ensimmäisten kansojen joukossa, jotka ylittivät Suomenlahden noin vuonna 100 tai 200. Heillä oli jopa oluen ja ohran jumala nimeltä Pekko. Se, missä määrin nämä kansat toivat vaeltaessaan oluenpanotaidon myös Keski-Eurooppaan, on epäselvää, mutta yhtä kaikki olut säilyi keskeisenä osana heidän kansankulttuuriaan pitkään sen jälkeen kun kristinusko oli saapunut alueelle vuonna 1150.

En mene takuuseen Jacksonin historiankirjoituksen oikeellisuudesta tässä johdantokappaleessa, mutta on joka tapauksessa hauskaa nähdä, miten hän korostaa suomalaisten identiteettiä ikiaikaisena olutkansana. Tähän peilaten hän kutsuu myös vuosien 1919–1932 kieltolakiamme “ironiseksi”: että kansa, jonka olutkulttuuri on näin syvään juurtunutta, sai ristikseen Euroopan ankarimman alkoholilainsäädännön.

Sekin aiheuttaa pientä isänmaallista tuntemusta, että ainoat olutmaat, joiden yhteydessä Jackson käyttää tässä kirjassa termiä home-brewing yhtään laajemmin, ovat Suomi ja Norja. Sahdin panon perusteet esitellään mielestäni aivan asiantuntevasti, samoin sen norjalainen sukulaisperinne käsitellään.

Lisäksi siteerataan suomalaista lehteä, jossa kuvaillaan sahdin petollista, rauhoittavaa vaikutusta. Jacksonin mukaan sahdin vahvuus saattaa olla jopa kymmenen painoprosenttia (12,5 % abv).

Kirja tekee selvän eron (sahdin) kotipanemisen ja kaupallisten – Alkon säätelemien – panimoiden Suomen välille. On lohdullista, että nämä esitellään tässä järjestyksessä, ensin se jolla on arvoa maailman aineettoman kulttuuriperinnön kannalta.

Jackson on kuitenkin opiskellut tunnollisesti suomalaisten veroluokkien koukerot: sen, että II-olut on vain teoreettinen mahdollisuus ykkös- ja kolmosoluen välissä, jota panimot eivät katso tarpeelliseksi hyödyntää, sekä sen että IV-luokan yläpuoleltakin löytyy ylhäisessä yksinäisyydessään Sinebrychoffin panema täyteläinen, makeahko stout, jossa on alkoholia 5,5 painoprosenttia (6,9 % abv).

Poliittisesta ilmapiiristä todetaan, että “kaikki yritykset höllentää Suomen tiukkoja alkoholilakeja ovat kohdanneet kiihkeää vastustusta Kristillisen liiton taholta”. Eivät kai kristilliset ole koskaan olleet niin merkittävä poliittinen voima, että he olisivat yksinään voineet torpata oluen tuotannon ja anniskelun helpotuksia, jos vain isommat puolueet olisivat niitä yhteistuumin lähteneet ajamaan.

Miltä olutmaailma muuten näytti?

Minun laiselleni olutkirjojen ahmijalle on ylipäätään hauskaa vain lueskella, miten Euroopan ja muiden mantereiden olutmaita 40 vuotta sitten kuvattiin. Esimerkiksi Belgiaa ja Saksaa käsittelevissä osuuksissa kovin monta yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, jotta teksti olisi pätevää vielä nykypäivänäkin.

Yhdysvallat on isoista olutmaista muuttunut näinä vuosina kenties eniten. Jackson kuvaa maata, joka tuottaa kyllä maailman eniten olutta mutta jossa on vain alle sata panimoa. Amerikkalaiset, jotka yleensä eivät arkaile mainostaa omia saavutuksiaan, ovat hänen mukaansa oluensa suhteen epätyypillisen kainoja. “Ehkä kunnioituksesta Euroopan maita kohtaan, joista amerikkalaisten panimomestarien isät ja isoisät tulivat. Uutta Böömiä tai Baijeria ei rakenneta koskaan Pennsylvaniaan, Wisconsiniin tai Missouriin…”

Nykyään kukaan ei varmaan sanoisi Amerikasta näin. Siitä on tullut todellinen voimatekijä hyvän oluen maailmassa, ja Euroopan olutmaat saavat katsoa oman identiteettinsä perään, ettei trendikäs Amerikan-ihailu varastaisi koko showta. Kaukana on 1970-luku, jota Michael Jackson kuvaa muun muassa näin:

Alet ovat [Amerikassa] vainottu vähemmistö. On helpompaa antaa tukensa uhatulle rakennukselle kuin uhanalaiselle oluelle, vaikka arvostaisi makunautintoja yhtä paljon kuin silmän iloja. Vaikka alkoholia ei pitäisi niin tärkeänä kuin arkkitehtuuria, tyylit käyvät läpi samoja vaiheita: aluksi olet “uusi ja vallankumouksellinen”, sitten “tunkkainen, vanhanaikainen” ja lopulta ehkä “säilyttämisen arvoinen”.

Koko Yhdysvaltain pienpanimobuumi on tietysti tapahtunut tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Amerikkalaisesta pintahiivaoluesta ei ole tullut pelkästään säilyttämisen arvoista, vaan se on tuotu aivan uudessa olomuodossaan markkinoille – osuvaa, että Jacksonkin mainitsee tämän sanan – vallankumouksellisena.

Oluttyyli, johon amerikkalaisen oluen renessanssi on ainakin viimeiset 15 vuotta pitkälti kiteytynyt, on tietenkin IPA. Se mainitaan vuoden 1977 The World Guide to Beerissä toki pelkästään brittioluita käsittelevässä osiossa yhtenä englantilaisen vaalean alen nimistä: Burton pale ale, pale ale, India pale ale, bitter. Sitä ei yritetä millään lailla luonnehtia omana oluttyylinään. Tämä heijastaa aikansa brittiläistä olutkenttää varmasti aivan oikein, ja kuten on usein todettu, IPAn nykyinen identiteetti on paljon velkaa amerikkalaisille 1990- ja 2000-luvun panimoille.

Toinen paljon muuttunut maailma Amerikan – ja tietenkin Pohjoismaidenkin – ohella on entinen itäblokki, josta silloiselle Tšekkoslovakialle omistetaan pitkä ja perusteellinen luku. Lisäksi esitellään muutkin olutta tuottavat sosialistimaat.

Niin hyvät tiedustelulonkerot kuin Jacksonilla ilmeisesti eri maissa onkin, sellaiset erikoisuudet kuin Itä-Saksan Gose ja Puolan grodziskie eivät ole hänen tutkaansa osuneet. Vai onko näiden oluiden tuotanto ollut tuolloin kerta kaikkiaan tauolla? Mielenkiintoinen oli kuitenkin Jacksonin havainto DDR:ssä yleisestä portterista (länsipuolella sitä ei juurikaan tehty): se oli noin 7 % vahvuista ja tyypillinen maku saatiin aikaan lisäämällä suolaa.

Voi olla, että Jacksonin teksti kestää aikaa paremmin kuin monet nykyiset olutkirjat mahdollisesti tulevat kestämään. Se johtuu siitä, että hän taustoittaa oluttyylejä koskevat esittelynsä eri maiden kulttuureihin, joissa ne ovat syntyneet ja kehittyneet. Nykyään ei ole harvinaista, että oluttyylit esitellään ikään kuin annettuna, muuttumattomina totuuksina. On laadittu jopa oluiden jaksollinen järjestelmä – osin huumorimielessä toki, mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli.

Eiväthän oluttyylit ole koskaan mitään kiveen hakattuja totuuksia olleet. Ne muuttuvat, osa jää ajan mittaan pois käytöstä (vrt. Burton ale), syntyy silloin tällöin uusiakin, ja joskus huomataan, että yksi on jakautunut kahdeksi tai kaksi on yhdistynyt yhdeksi. Ja eihän tätä postausta voi lopettaa mainitsematta, että myös oluttyyli-käsitteen lanseeraamisesta kunnia annetaan usein – kenelle muullekaan kuin – Michael Jacksonille.

Minne menet, suomalainen olutkulttuuri

Postaan huvikseni tännekin vastaukseni Heikki Kähkösen Olutoppaan foorumilla esittämään kysymykseen siitä, mitä on olutkulttuuri.

cofOlutkulttuuri on olueen – sekä sen valmistukseen että sen nauttimiseen – liittyvää osaamista ja tietämystä, ja sitä ohjaavia tapoja ja käytäntöjä.

Meillä Suomessa on urbaani ja ruraali olutkulttuuri. Viimeksi mainittu on mitä todennäköisemmin vanhempi ja ”alkuperäisempi” suomalainen olutkulttuuri, mutta tässä en väitä olevani asiantuntija. Jos maaseudun vanha olutkulttuuri pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi sahti – mutta olutta ja sitä muistuttavia nesteitä on juotu Suomen agraariyhteiskunnassa myös muita.

Urbaani olutkulttuuri on sekin Suomessa vanhaa. Turkuun ja muihin vanhoihin satamakaupunkeihin on tuotu olutta ulkomailta asti jo keskiajalla, samoin Helsinkiin varsin pian sen perustamisen jälkeen. Niissä on myös tehty olutta. Se, mitä Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä on oluen saralla tapahtunut, on koskettanut meidänkin olutkulttuurimme kansainvälistä pintaa usein ennemmin tai myöhemmin.

Mökkisaunassa nautittu olut on aika originaali suomalainen ilmiö, mutta se kuuluu kuitenkin urbaanin olutkulttuurin piiriin. Mökit ovat tyypillisesti kaupunkilaisten pakopaikkoja maalaisjärvien rannoilla, ja sinne mennään ehkä yleisimmin nauttimaan itse kunkin mielestä parasta kaupunkilaista olutta, ei välttämättä naapurin isännän panemaa sahtia.

Jos olutkulttuurin haluaa ymmärtää vain kuvauksena siitä, miten ja minkälaista olutta kulloinkin tehdään ja juodaan, silloin ei ole hyvää ja huonoa olutkulttuuria. Jos taas nähdään arvoa sellaisilla asioilla kuin oluen laadulla tai monimuotoisuudella, tai vaikkapa sen nauttimiseen liittyvillä yksityiskohtaisilla traditioilla, sitten voi sanoa, että olutkulttuurimme historiassa on ollut parempia ja huonompia aikoja.

Silloin väittäisinkin, että nyt eletään poikkeuksellisen hyvää aikaa suomalaisen olutkulttuurin kannalta. Oluen kaupallisia valmistajia on 80:n pintaan ja kotipanimoita sen päälle lukuisa määrä. Vielä 35 vuotta sitten kaupallisia toimijoita oli kolme, eikä kotiolutkulttuuria nykyisessä merkityksessä ollut. Myös uudet olutbaarit kukoistavat.

Panimokentältämme löytyy osaamista sekä kauemmin Suomessa harrastetuista oluttyypeistä – vaikkapa portterista – että uudempien muotivirtausten meille tuomista tyyleistä. Jälkimmäisistä tulee etsimättä mieleen IPA. Tämä panimo-osaaminen on terveen olutkulttuurin merkki. Toisaalta meiltä on ehkä vaikeampi löytää todellisia maailmanluokan esimerkkejä joistakin sellaisista oluttyypeistä, joita näillä nurkilla on kuitenkin jo kauan juotu, kuten vaalea saksalaistyylinen lager tai bock. Tämän taas voisi nähdä olutkulttuurin köyhyytenä.

Suomalaisen alkoholipolitiikan ja Alkoholiliikkeen historia on ollut voittopuolisesti oluen ankeuttamisen historiaa, vaikka tilanne onkin tietysti parempi kuin kieltolain aikaan ja vaikka Alko on nyt jo johdonmukaisesti parinkymmenen vuoden ajan kasvattanut tarjoamaansa olutvalikoimaa. Panimoiden ja varsinkin pienten panimoiden edellytyksiä tehdä ja jaella yhä parempaa olutta pitää kehittää, ei asettaa esteitä sen tielle.

Olutkulttuurin vaalimisesta antaisin kiitosta monillekin tahoille. Näihin kuuluvat panimot, jotka ovat jaksaneet yrittää pärjätä kenties läntisen maailman vaikeimmissa olosuhteissa, samoin kuin ne baarit ja oluthuoneet, jotka eivät ole tyytyneet tekemään voittoa pelkällä keskioluella vaan nähneet liiketoimintamahdollisuuksia Suomen ja maailman parhaiden oluiden tuomisessa kuluttajien ulottuville. Olutseuroissa on tehty paljon pyyteetöntä toimintaa, eikä olutjournalismillakaan kukaan ole varmasti päässyt rikastumaan. Kaikki oluttietouden, oluen ymmärryksen ja oluen ystävyyden levittäminen on kulttuurin vaalimista, ja siinä on varmasti useammin kysymys kutsumuksesta kuin halusta päteä tai hyötyä.

Olutkulttuuri kehittyy Suomessa hyvään suuntaan, jos pidämme mielessä sen eri ulottuvuudet. Tehdään maailmanlaajuisten trendien mukaisia oluita, mutta muistetaan myös omat erikoisuutemme ja perinteemme. Annetaan arvo sekä craft beer -baarien senttilitramaisteilijoille että lätkä- tai futismatsien jälkeen sporttibaariin suuntaaville hetkestä nauttijoille. Tärkeintä on, että kaikilla olutfaneilla olisi mahdollisuus löytää läheltä kotiaan toisaalta sellaisia oluita, jotka ovat aina miellyttäneet omia makuhermoja, ja toisaalta uusia tuttavuuksia, joilla haastaa omia käsityksiä.

Tämä on myös olutkulttuurin moniarvoisuutta. Yritä ymmärtää sitä, joka on kanssasi eri mieltä joka asiasta Olutoppaan keskustelufoorumilla. Muista, että Karhua siemaileva mökkinaapuri ei välttämättä halua kuulla syväanalyysiäsi CCCCC IPA:n ihanuudesta. Älä toisaalta myöskään häpeile kertoa muille, mikä on mielestäsi hyvää olutta ja miksi. Puskaradion voimaa ei voi yliarvioida. Olutkulttuuri elää oluen ystävien innostuksesta, keskustelusta ja tietenkin myös erimielisyydestä.

Humalattomasta oluesta Hallertaun kultaryntäyksiin

Viime vuodet ovat olleet suopeita Saksan siinä missä muidenkin maiden humalanviljelysalueille, kun kysyntä on räjähtänyt nopeaan kasvuun. Tiivistin tähän kirjoitukseen humalakasvin historiaa Baijerissa. Alku jää yhä hämärän peittoon.

hallertau-wall_yortw_flickr_cc-by-2-0-attHelposti voisi ajatella Baijeria historiallisesti hieman omalaatuisena olutalueena Euroopassa, pohjahiivoineen ja puhtauslakeineen. Kun asiaa katsoo keskiajan perspektiivistä, tämä myöhempi oluen suurvalta näyttäytyy oikeastaan aika saman tapaisena kuin Flanderi tai Englanti tai muu Eurooppakin.

Olutta tehdään keskiajalla kotitarpeiksi, ammattimaisia panimoita ei vielä juurikaan ole. Mausteeksi käy monikin kasvi; humalaa käytetään mutta ei yksinomaan sitä. Bier-sanan rinnalla esiintyy vielä tyypillisesti termi Greuβing, tai Gräwzzing, joka näyttää viittaavan muun muassa samantapaiseen humalattomaan oluenpanoon kuin Alankomaat–Belgia-akselilla tunnettu gruit.

Tämän tyyppisissä kasvisekoituksissa on voinut olla suomyrttiä, maahumalaa, villirosmariinia, siankärsämöä, pujoa, laakeria, katajaa, hurtanminttua – melkein mitä tahansa oluenpanija on kätevästi käsiinsä saanut. Myös hullukaali ja belladonna toistuvat historiateksteissä, joten ilmeisesti jotkut olutmestarit ovat näitä myrkkykasvejakin käyttäneet parempien pärinöiden toivossa.

Tulkoon puhtaus

Christoph Pinzl, jonka tutkimusta tässä kirjoituksessa pääasiassa lainaan, arvelee ihmisten arvostaneen oluessa entisinä aikoina sokeripitoisuutta, koska olut miellettiin ravitsevaksi juomaksi. Humalan maku taas assosioitiin pikemminkin lääkekasvien parantavaan voimaan kuin aistinautintoon. Toisaalta katkeruus sitten tasapainotti muinaisten heikosti käyneiden oluiden ylenpalttista makeutta.

Vahvemmalla humaloinnilla oluet saatiin säilymään pitempään, ja se nosti sekä niiden arvostusta että hintaa. Tällaisia oluita voitiin säilyvyytensä vuoksi hyödyntää esimerkiksi vientituotteena. Kun humalaa oli vielä keskiajalla viljelty lähinnä kotipuutarhoissa, seuraavilla vuosisadoilla siitä tuli erityisviljelyä – yhä enemmän tietyille humalanviljelyalueille keskittyvää maataloutta.

1500-luvun alussa tällaista humalatarhojen keskittymistä oli nähtävissä jo ainakin Spaltissa, jossa tuotantoa on jossakin mittakaavassa yhä nykyäänkin. Muuten intensiivisempi humalanviljely alkoi kuitenkin Baijerissa myöhemmin kuin nykyisen Saksan pohjois- ja itäosissa, enimmäkseen vasta kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen.

baijeri_openstreetmap-humalaalueetPuhtauslaki eli Reinheitsgebot teki tietysti lopun muiden yrttien kuin humalan käytöstä oluen mausteena ja säilöntäaineena. Niin paljon kuin tämän lain merkitystä Saksassa korostetaan, myös muilla Euroopan tärkeillä olutalueilla humalasta tuli aivan keskeinen oluen raaka-aine jo viimeistään uuden ajan alkupuolella. Vanhat humaloimattomat oluet alkoivat taantua syrjäseutujen kuriositeeteiksi.

Hallertaun kasvu maailman suurimmaksi humala-alueeksi

Mitään luotettavaa vuosilukua, jolloin humalan käyttö oluessa olisi Euroopassa tai nykyisessä Saksassa alkanut, Pinzl ei suostu vahvistamaan. Kaikki tällaisia vuosia tarjoilevat maininnat tuntuvat olevan historiatieteellisen lähdekritiikin suhteen ongelmallisia. Hallertaussa väitetään humalanviljelyn alkaneen vuonna 736, mutta tämä myytti on ilmeisesti 1800-luvun romanttisten kansatieteilijöiden kuvitelmaa.

Vaikuttaa, että pitkään keskiajalle asti oluentekijöiden humalankäytössä on ollut kyse metsänlaidassa tai kotipihassa kasvavista villilajikkeista, ja humala on tosiaan ollut vain yksi mahdollinen oluen maustamiseen sopiva yrtti. Tästä maailmasta periytyvä sana “humalatarha” on säilynyt nykyaikaisille, tehokkaan tuotannon leimaamille humalankasvatuspaikoille saakka, jossa köynnökset roikkuvat perinteisten salkojen sijasta langoilla.

Böömiläinen humala oli tunnettua laadustaan eri puolilla Eurooppaa jo myöhäiskeskiajalla. Siellä Saazin ja Auschan ympäristöt (tšek. Žatec, Úštěk) olivat vakiintuneet merkittäviksi humalankasvatusalueiksi jopa koko maanosan tasolla. Viimeistään 1500-luvun alussa myös Spalt nykyisen Baijerin puolella oli sekin alkanut saavuttaa laajempaa mainetta hyvän humalan tuottajana.

Baijerilaisia kuitenkin piinasi aina 1700-luvulle, jopa 1800-luvulle, saakka yleinen käsitys böömiläisen humalan paremmuudesta suhteessa baijerilaiseen. Baijerin hallitsijoita harmitti humalan tuonnista aiheutuva huomattava rahavirta Böömin puolelle. Humalan kasvatusmenetelmiä tutkittiin ja aiheesta kirjoitettiin; valtiovalta perusti mallihumalatarhoja ja antoi verovapauksia uusille tarhoille.

Nykyisin maailman suurimpana humalanviljelyalueena tunnetun Hallertaun ilmaantuminen keskeiseksi tekijäksi osuu 1800-luvun puoleenväliin, jolloin myös baijerilainen panimoteollisuus oli lähtenyt toden teolla nousuun. Tätä ennen Hallertau oli tunnettu vain melko paikallisesti humalatarhoistaan. Nyt kysyntää alkoi löytyä valtakunnan tasolla ja pian laajemminkin.

Seurasi ensimmäinen humalabuumi. Aluksi kasvanut kysyntä vauhditti useiden baijerilaisten humalantuotantoalueiden kasvua – ei vain Hallertaun, Spaltin ja Hersbruckin vaan lukuisien nyt jo unohtuneiden muidenkin. Ennen pitkää ylituotanto ja tungokseksi asti paisunut toimijakenttä muuttivat kukoistavan alan varsinaiseksi “humalakuplaksi”.

Miksi Hallertau?

hopfen_florian-golchert_flickr_cc-by-2-0-attIso joukko kauppiaita ehti rikastua tässä 1800-luvun lopun ennen näkemättömässä humalataloudessa. Menestyneimmät kauppahuoneet – jotka siis toimivat humalankasvattajien ja panimosektorin välimaastossa – kohosivat näkyväksi osaksi Nürnbergin, Bambergin ja monen muun kaupungin elinkeinoelämää. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että humalakaupalla vaurastuneista monet olivat juutalaisia, jotka olivat aloittaneet uransa korit selässä kiertelevinä maataloustuotteiden myyjinä.

Hallertau oli Saksan viljelyalueista ainoa, joka humalamarkkinan lopulta romahtaessa ei kärsinyt suurempia tappioita vaan pikemmin hyötyi kilpailevien alueiden ahdingosta. Vuodesta 1912 asti se on ollut Saksan suurin humalanviljelyalue, ja vuodesta 1967 se on pitänyt hallussaan maailman suurimman humalan kasvattajan asemaa.

Ilmasto tai maaperä ei ilmeisesti ole kovin tärkeä selittäjä tekijä Hallertaun menestyksen takana. Humala ei ole sinänsä mikään äärimmäisen vaativa kasvi. Hallertaun onni oli ollut pikemminkin se, että siellä oli omaksuttu muita alueita varhemmin moderneja tuotantotekniikoita kuten kuumailmakuivatus ja lankaviljely.

Humalaan liittyvän osaamisen ja yritystoiminnan keskittyminen alueelle on taannut osaltaan sille kestävät asemat globaalissa kilpailussa. Valtion sekä humala- ja panimoalan yhteistyössä Wolnzachin lähelle perustama humalantutkimusinstituutti on ollut tässä tärkeässä roolissa. Toisen maailmansodan jälkeen humalanviljelijöiden yhdistys siirtyi Berliinistä Hallertauhun, ja kaikki merkittävät humalan jälleenmyyjät ja viljelylaitteiden valmistajat toimivat täällä.

Tuorein onnenpotku Hallertaulle on ollut Amerikan vaikutuksesta viime vuosina voimistunut ja uusiin maihin laajentunut pienpanimobuumi. Itse Saksassa sen kehitys on ehkä edennyt vaisummin kuin monessa muussa maassa, mutta Hallertaulle tässä siintääkin valtameren taakse suuntautuvia vientinäkymiä. Jo nyt ulkomaille kuljetetaan paitsi humalakäpyjä myös kokonaisia kasveja, koneita, viljelyyn liittyvää osaamista – ja kuulemma jopa Frankenin multaa.

Lähde: Pinzl, C., Hopfenanbau & hopfenhandel in Bayern. (Käännöksestä kiitän jälleen Annea.)

Äänestin Äijäolut-kyselyssä Lindemans Kriekiä

Miksi sinänsä harmittoman oloinen olutäänestys jäi mietityttämään, ja mitä siitä oikeastaan mietin?

Olutverkko lanseerasi tänään Miesten viikon kunniaksi verkkokyselyn selvittääkseen, mikä oluttyyppi ja -merkki on lukijoiden mielestä äijäolut eli ”varsinainen miesten olut”. Tiedote on kirjoitettu selvästi kieli poskessa, mutta lukiessani sitä en ollut ihan varma, kummassa poskessa.

Arkivaistolla osuu luultavasti oikeaan, jos väittää, että olut on pitkään ollut enemmän miesten kuin naisten juoma. Olutkulttuuri on ollut miehistä kulttuuria ja monet alan ammatit pitkälti miesten kansoittamia. Näihin kaikkiin käsityksiin löytyy tietenkin myös runsaasti vastaesimerkkejä eri puolilta maailmaa, ja varsinkin oluen valmistuksessa naisilla on historiallisesti ollut joinakin aikakausina miehiä tärkeämpi rooli.

kriek_flickr_allagash-brewing_cc-by-2-0-attMutta kuten Olutverkon äänestysuutisessa todetaan, useat olueen liittyvät mielikuvat ovat laajemminkin muuttuneet viime vuosina koetun olutkulttuurin murroksen myötä.

Olutlasia on sovitettu naisellisiin sormiin, joihin iso lasituoppi eikä oikeastaan pullokaan istu luontevasti.” En ymmärtänyt, mitä tämä tarkoittaa. Pitääkö meidän Miesten viikon kunniaksi hiljentyä nostalgisoimaan olutta miesten omana reviirinä, juuri kun olutkulttuurin sukupuolittuneisuus on alkanut selkeästi hellittää? Tai rajata siitä erilleen jokin pienempi äijäalue, naisille sopimattomat oluet?

Huumorissa on se vika, että kun sitä ei ymmärrä, sitä ei ymmärrä. Minulle taisi käydä tämän kisan kanssa näin. Putosin kelkasta myös uutisen loppuosassa, jossa listataan ominaisuuksia, joita äijäoluessa puhtaimmillaan on. Se ei maistu millekään, sopii känniääliökäyttäytymiseen, juotavaksi urheilutapahtumissa, sporttibaareissa ja ”muissa jengitappeluissa”, ja etiketissä pitää olla nyrkki tai ase. Jos luen oikein, tämä on satiiria, josta ei ole tarkoitus vetää hernettä nenään.

Onhan jonkinasteinen äijäily varmaan tosiasia miesten keskinäisessä kulttuurissa, ja moni katsoo aiheelliseksi äijäillä tilanteessa kuin tilanteessa. Saunailloissa ja pukuhuoneissa puhutaan usein eri juttuja riippuen siitä, kumpi kirjain ovessa lukee, mutta jutut jäävät sinne. Entä kun valitsemme – vaikka kieli poskessa – virallista miesten olutta? Äänestys on ehkä vilpitön nyökkäys viattomaksi koetun äijäkulttuurin suuntaan. Mutta rajataanko samalla joku tai jotkut symbolisesti tämän olutyhteisömme ulkopuolelle?

Ei tuota äänestystä varmaan olekaan näin vakavaksi asiaksi tarkoitettu. En vain itse ole osannut koskaan mieltää maailmaa kovin vahvasti mars- ja venus-akseleilla, ja ehkä sen takia tämä väsytti enemmän kuin huvitti. Ei jaksaisi nähdä maskuliinisia raja-aitoja enää vuonna 2016 pystytettävän oluen ympärille oikeastaan huumorin varjollakaan. Riittää, että joidenkin isojen lager-merkkien mainonta on jämähtänyt 1990-luvun lad-kulttuuriin, ja mainonnan ironisuus ei vähennä sen typeryyttä.

Hyvään olueen keskittyvällä sivustolla tuollaisen satiirin voisi kai tulkita niinkin, että tiedostavat olutmiehet ja -naiset nauravat yhdessä toivottomille kännimökeltäjille, joista ei saa ikinä koulittua fiksuja craft beerin juojia. (Paitsi jos se on niin vahvaa että on pakko juoda vaikka irvistäen.) Silloin siirryttäisiin sukupuolipolitiikasta sosiologian ja sosiaalipolitiikan suuntaan.

Tämän takia pähkäilin myös hieman tiedotteessa mainittua yhteyttä Miesten viikkoon. Viikko on kampanja, jonka tavoitteisiin näyttää kuuluvan huomion kiinnittäminen miehiin kohdistuvaan väkivaltaan. Tuota väkivaltaa koetaan ja aiheutetaan usein päihtyneenä. Myös miesten syrjäytymisestä puhuminen kuuluu tällaisia tempauksia järjestävien miesasiaihmisten agendalle, ja yksi syrjäytymisenkin tavallinen syy on alkoholi.

Äijäolutkyselyyn liittyvässä toisessa Olutverkon uutisessa esitellään Karjalan vahva lager viikon oluena ja vahvuutensa puolesta yhtenä todellisena äijäoluena. Heikkotasoisille vahvoille lagereille on maailmalla monia nimityksiä, jotka ovat äijäolutta vähemmän mairittelevia: hobo juice, gut rot, tramp’s central heating. Ne ovat eksyneiden miesten ja naisten juomia. En väitä, että suomalaisia vastineita käytetään yleisesti näin, mutta tämäkin assosiaatio tuli nyt mieleen.

Pikkuvanha craft beer -maailma kaipaa ehkä silloin tällöin pientä tuuletusta sellaisilta tahoilta, jotka suhtautuvat elämään vähemmän vakavasti. (Huomatkaa edellisessä virkkeessä sana ehkä. Tuopillinen otti tämän problematiikan hyvin haltuun vastauksessaan Anthony Bourdainille.)

Äijäolutkisan miesasiahenkinen tuuletus ei tällä kertaa allekirjoittaneelle toiminut vaan pöllytti ilman vain entistä tunkkaisemmaksi. Ainakin itselleni tämä monologini kertoo lisäksi siitä, että olutmaailman roolituksiin liittyy yhä kaikenlaista, mitä ei kuule usein sanottavan suoraan auki. Keille olut kuuluu ja miten siitä pitää nauttia? Vai onko todella jo kyse pelkästään siitä, että samat miehet ja naiset nauttivat joissain tilanteissa käsityöoluita ja toisissa “äijäoluita”?

Tästä muistui vielä mieleeni, että minua myös rassaa aina se, kun tietyistä oluista puhutaan naisten suosikkeina. Voihan olla tilastollinen fakta, että naiset valitsevat joskus joissakin paikoissa miehiä useammin makeahkon kirsikkaoluen tai kevyen vehnäoluen. Mutta eikö kriek nyt ole siitä huolimatta oikein hyvä olut vaikka lahjaksi isälle?