Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Mainokset

Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.

Olutblogisessio #7:n lähtölaukaus

Suomalaisten olutblogien yhteispostausten sarja Sessio polkaistiin alun perin käyntiin viime vuoden syksyllä. Aiheet ovat olleet välillä tiukemmin rajattuja, välillä väljemmin. Ajattelin avata tämän syyskauden vaihteeksi varsin laaja-alaisella aihevalinnalla.

Pubit ja muut olutravintolat

Nyt saisi kirjoittaa anniskelulaitoksista. Baari, kapakka, oluthuone, -tupa, -ravintola, kievari tai krouvi voi olla Suomessa. Ehkä se on ”paikallinen” omalla lähikadulla. Se voi olla lontoolainen tai dublinilainen pubi, belgialainen tai hollantilainen biercafé, tšekkiläinen hospoda tai jotain muuta millä tahansa mantereella. Mikä paikka on tehnyt vaikutuksen?

Kirjoita yhdestä suosikkibaarista tai miksei inhokkipaikastakin. Tai vertaile eri paikkoja: esimerkiksi mitkä piirteet yleensä tekevät baarista omaan makuusi erityisen sopivan tai sopimattoman. Mahdollisimman laaja olutvalikoima vai suppea mutta huolella valittu? Tai kerro baarien tai baarikulttuurin muutoksesta, taikka siitä mihin suuntaan haluaisit sen muuttuvan. Craft-baareista tai perinteisemmistä oluthuoneista. Terasseista, kellareista, bierhalleista, mikropubeista, taproomeista, saluunoista tai ravintolalaivoista. Todellisista paikoista tai paikoista, joiden toivoisit olevan olemassa.

Voit myös kirjoittaa olutravintoloista, jotka tarjoavat ruokaa, tai sitten vain baarisnackseja tai pelkkiä virvokkeita. Ainoastaan yhden rajauksen ajattelin tehdä aiheeseen, eli että tekstien pääpointti ei olisi ruoan ja oluen yhdistämisessä, koska siitä kyllä riittäisi aiheeksi vähintään yhden session isännälle tai emännälle tulevaisuudessa.

Peveril-of-the-peak_Adam-Bruderer_Flickr_CC-BY-2-0

Kuva: Adam Brederer, Flickr.com, CC BY 2.0.

Aikataulu

Aikataulu voisi toimia kuten edellisilläkin kerroilla, eli kirjoittamiseen on aikaa reilut kolme viikkoa. Julkaise juttusi blogiisi suunnilleen viikonlopun 21.–23.9. aikana. Tiedota siitä tämän blogin kommenttikentässä tai esimerkiksi Olutkoiran facebookissa tai twitterissä.

Syyskuun viimeisellä viikolla seuraavaa sessiota isännöivä blogi ehtii julistaa vielä uuden aiheen, ja vedän itse tähän seitsemänteen sessioon osallistuvat kirjoitukset yhteen saman viikon loppupuolella

Pari olutta Porvoossa

Hirveästi eivät olutbloggarit ole Porvoossa viime vuosina viihtyneet, tai ainakaan en löytänyt kovin monta raporttia aiheesta. Olutopas-foorumilla on joskus takavuosina valiteltu valikoimien puutteesta sikäläisissä paikoissa, ja varsinaisen olutravintolan (isolla O:lla) puutetta on muillakin palstoilla puitu.

Pistäydyimme itse Porvoossa pitkästä aikaa viime viikonloppuna, ja vaikka reissun tarkoituksena ei ollutkaan oluttilanteen järjestelmällinen kartoittaminen, joitakin havaintoja tuli tuttuun tapaan tehtyä myös sillä saralla. En ole tainnut olla koskaan ennen Porvoossa yötä, joten sekin tuli nyt testattua ja oli ehdottomasti hyvä idea.

Mitä Porvoossa siis tällä kertaa oli?

1) Porvoossa oli paras tähän asti näkemäni hotellin minibaari. Se löytyi Hotelli Onnista, jossa yövyimme. Hotellin aulassa kaikkien huoneiden käytössä olevan kaapin hienous oli nimenomaan oluttarjonnassa. Käytännössä aina minibaarien ainoa olut on joko jokin iso ylikansallinen kuten Heineken, tai parhaimmillaankin samalta alueelta kotoisin oleva peruslager, vaikkapa Jupiler Belgiassa tai Okocim Puolassa.

Tällä kertaa paikallinen olut oli minibaarissa malmgårdilainen eikä suinkaan edes lageria. Sen lisäksi rivistöstä löytyi ainakin hollantilaista Jopenia ja jenkkiläistä Brooklyniä sekä lähikunnan Tuusulan Makua. Vielä muutama samantapainen pullo lisää, niin tämä minibaarihan olisi jo päässyt kärkikahinoihin Porvoon parhaasta mistä tahansa baarista kilpailtaessa.

Onni-minibar

Maailmanluokan minibaari

2) Porvoossa oli meneillään Smaku-ruokatapahtuma, jossa kahdeksantoista paikallista ravintolaa on suunnitellut erikseen tätä varten viiden euron hintaisen pienen annoksen. Emme olleet tapahtumasta etukäteen tietoisia, mutta se sopi suunnitelmiimme mainiosti. Lounastimme Bistro Gustafissa, jossa otimme alkuruoaksi heidän Smaku-annoksensa bouillabaissen. Kahville siirryimme myöhemmin Café Postresiin, ja kahvin kylkiäisinä nautimme heidän Smakua varten tekemänsä runebergintorttu-versioinnin.

Jos satut olemaan Porvoossa tänä viikonloppuna, Smaku-festivaali huipentuu lauantaina Taidetehtaalla järjestettävään tapahtumaan, jossa eri ravintoloiden annoksia on vielä mahdollista maistaa ja äänestää suosikkiaan. Olutnäkökulmastakaan Taidetehdas ei ole mikään erämaa, vaikka hieman syrjässä vanhastakaupungista onkin. Aulassa on pieni burgeripaikka Bondai, jolta löytyy jonkinlainen valikoima jenkki-craftia. (Kesäisin Bondailla on myös kioski joenrannassa).

Smaku oli tapahtumana sikäli hauska, että kynnys lähteä maistelemaan viiden euron pikkuannoksia oli matala, ja aika paljon paikallisiakin näytti kuljeskelevan ravintolasta toiseen ”smakuilemassa”. Ravintoloille nämä satunnaiset vaeltelijat tuottivat pieniä ruuhkapiikkejä. Yksi tällainen hetkellinen jono sai meidät kääntymään Brasserie l’Amourin ovelta, vaikka paikkaa on kehuttu paitsi muuten niin myös olutvalikoimansa puolesta. Tungokset kyllä näyttivät hälvenevän yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin.

Porvoo-2

Smakuilua…

3) Porvoossa on ollut – kuten alussa tuli vihjattua – yhä jäljellä pieni aukko erittäin hyvälle olutbaarille. Siis paino sanalla erittäin. Porvoo on kuitenkin yksi Suomen idyllisimmistä pikkukaupungeista, johon Helsingin läheisyys tuo paitsi hyvästä ruoasta ja juomasta kiinnostuneita helsinkiläisiä, myös bussikaupalla ulkomaisia matkailijoita. Ravintolat ja kahvilat ovat nyt jo sofistikoituneita itävaltalaisine ja ranskalaisine vaikutteineen ja Ville Vallgren–Pariisi-yhteyksineen. Todella kovan luokan olutpaikkakin saattaisi löytää ystävänsä.

Porvoon Paahtimo Bar & Café – todennäköisesti kaupungin vankin käsityöoluen tarjoaja – on kyllä kaikesta päätellen ottanut asiakseen panostaa olueen. Ellei Porvoo olisi Porvoo, tämänkokoisen kaupungin johtavalta olutbaarilta tuskin voisi tämän enempää odottaa. Jos edes näin paljon. Suunta näyttää hyvältä, ja lauantai-iltana asiakkaita tuntui todella riittävän ja tunnelma oli katossa. Malmgårdin oluita oli tusinan verran erilaisia, hanassa muun muassa Proto #17 NEIPA, eli paikallinen leiviskä oli hyvin hoidossa.

Thornbridgeläisiä oli samaten pitkähkö lista; Brittein saarten craft-panimot olivat edustettuina myös Brew by Numbersin ja irlantilaisen Whiplashin muodossa. Belgiasta oli standarditarjontaa: Duvel, Boonin valtavirtaversiot, Chimay. Ruotsista oli Brekeriet/Brewski-kollaboraatio ja suomalaisilta pienpanimoilta hajanaisia valintoja. Tällä kertaa matkaseuralaisen lasiin päätyi Maistilan milk stout Moood, jonka kaakaoinen makeus oli sietokyvyn rajoilla, joskin sitä on osa reittaajista kehunutkin.

Itse maistelin Proto #17:ää, yllättyen hieman että Malmgårdin koesarja oli edennyt jo näinkin monenteen osaansa. NEIPAksi olut oli katkerahko ja kirkas, eikä sen kummemmin tämän tyylilajin kuin tekijänsäkään parhaimmistoa. Malmgårdhan on panimona yksi kestosuosikkejani.

Kun lähdimme takaisin hotellin suuntaan, ilta oli jo viileä ja vanhakaupunki hiljentynyt. Päiväretkeläisten suosiossa olevat pikkukaupungit ovat tyypillisesti aika eri näköisiä yöllä, ja tämä rauha ja hiljaisuus oli hauska kerran kokea myös Porvoossa.

Porvoo-3

Panimotuotteita Paahtimolla

Porvoo-1

Kansallismaisemaa kelpaa katsella

Porvoo-4

Porvoon Välikatu. Ala-asteen luokkaretkellä opittua: ”se on Suo-men van-hin ka-tu.”

Porvoo-5

Smakun lisäksi porvoolaisilla oli käynnissä myös kirppispäivä. Ace of Basen levy houkutti mutta jäi ottamatta. 

 

The Blogger 2017: kun epäilet että koko olut on pelkkää v’tuilua

Yleensä tässä blogissa ei ole ollut tapana ottaa haukuttavaksi sellaisia oluita, joiden valmistajilla ei ole selvästi ollut hajuakaan, mitä ovat tekemässä, tai jotka eivät vain ole millään lailla kolahtaneet makuuni. Olen mielelläni jättänyt ne muiden kirjoittajien hoidettavaksi.

The Blogger on puolalainen käsityöolut, jonka viimevuotisesta versiosta voin nyt sitä maistettuani sanoa, että se on yksi kamalimpia koskaan juomiani oluita. Valmistuttajana on sopimuspanimo nimeltä Brokreacja, ja olut on tehty Szczyrzycki Browar Cystersówilla.

Jos tämän makuinen olut olisi tullut minua vastaan ilman, että olisin nähnyt sen nimeä, etikettiä tai valmistusaineita, en olisi siitä todennäköisesti tänne kirjoittanut.

Kun pullon poimii ummikkona olutkaupasta ja katsoo etiketin englanninkielistä ”tyylikuvausta”, pientä hämmennystä on vaikeaa välttää. Ultra Islay Whisky Barrel Aged Salty Kiwi & Cocoa West Coast White Bitter. Rimpsu on niin pitkä, että lopputulosta tavallaan tekisi jo kuvauksen perusteella mieli maistaa, vaikka oluen nimi ei olisikaan The Blogger. (Ja toisaalta ei tee.)blogger

Uskon, että tämä on minulle ja kaltaisilleni omistettu olut. Näin voi päätellä myös visuaalisesta ilmeestä. Oheinen kuva on Brokreacjan etikettitaidetta, ja välillä tuntuu, että aika monen silmissä olutbloggarit vaikuttavat juuri tällaisilta etu- tai pikkusormen nostelijoilta. Tämän bloggariyhteyden takia nyt tulin siis hankkineeksi pullollisen tätä jääkaappiini.

Miltä maistuu olut, jossa on kiivipyreetä, kaakaopapuja ja suolaa; joka on tyylilajiltaan jenkkikatkeroitu vehnäviini ja kypsytetty Islay-viskitynnyreissä? Melkoinen koettelemus: turpeinen viskin aromi ja hedelmäinen pesuaineen lemu toivottavat tervetulleeksi. Maku on hiukan vähemmän karmea kuin tuoksu, mutta kovasti siinäkin saa savuisuuden alta hakea kiiviä tai kaakaota – vain jokin pieni kirpeys muistuttaa hedelmäsoseen olemassaolosta. Yli 10-prosenttinen olut on kuparinruskea ja samea.

Ymmärrän, että olutbloggarit voivat joskus olla rasittavaa porukkaa. Onhan Suomessakin vanha olutkaarti joskus älähtänyt, kun aloittelevat tikkerit, bloggarit ja reittaajat ovat esiintyneet netin palstoilla liian kaikkitietävästi. Erikoisuuksien metsästäminen voi näyttää ulkopuolisin silmin ufolta toiminnalta. Mutta emme me silti ainakaan minusta ihan niin kamalia ihmisiä ole, että tällaisen oluen ansaitsisimme tribuutiksemme.

Seuraakin pieni twisti.

Kun jälkikäteen tutkin oluen taustoja Brokreacjan nettisivuilta – mitä nyt puolan kielestä google-kääntäjän avulla ymmärsin – käykin ilmi, että The Blogger -sarjan taustalla ovat olleet oikeat paikalliset olutblogistit. Olutta on tehty toistaiseksi vuosina 2016 ja 2017, ja ainakin ensimmäisenä vuonna panimo kutsui blogiporukan luokseen ideoimaan itselleen nimikko-olutta. Syntyi The Blogger 2016, savukirsikka-punapippuri-ale.

Ilmeisesti myös tähän viimevuotiseen painokseen on pyydetty ideoita äänestyksen kautta. En tiedä, ketkä kaikki äänestykseen ovat saaneet osallistua – bloggarit vai myös muut – ja kuinka kieli poskessa he ovat ideoitaan heittäneet tai kuinka tarkkaan panimo on äänestystulosta noudatellut. Huumori on aina huumoria, mutta lopputulos on nyt niin tökerö olut, että mikään meriselitys sen syntyhistoriasta ei tätä rikosta täysin oikeuta. Varsinkin kun minäkin ihan rahalla ostin pullon olutkaupasta.

Kokeellisuus on tietysti yksi craft beer -kulttuurin kulmakivistä, mutta — no, ilman tätä ja monta muutakin kokeilua olisin hyvin pärjännyt. Ehkäpä lähiviikkoina pullotetaan vuoden 2018 The Blogger ja siitä tulee jotain inhimillisempää. En kyllä etukäteen sitoudu maistamaan.

Pienessä sinisessä talossa: Vingiu Dubingiu Aludė, Kaunas

Matkalla Varsovasta Helsinkiin Via Balticaa pitkin pysähdyimme yhdeksi yöksi Kaunasiin. Kaupunki ei ollut tuttu ennestään mutta osoittautui todella viihtyisäksi. Sympaattisen vanhankaupungin jatkona oli korttelikaupalla klassista uudempaa keskustaa, vanhaa tietysti sekin. Kun Liettuassa oltiin, tuntui, että pitäisi päästä tavalla tai toisella maistamaan paikallisia maalaisoluita, jotka sijoittuvat aivan omaan pikku lokeroonsa jonnekin sahdin, tavallisten alejen ja hapanoluiden välisessä kolmiossa.

Viimeksi tilaisuus oli tarjoutunut vuonna 2012 Vilnassa, jossa muun muassa Šnekutis sekä kellaribaari Alaus namai olivat tulleet tutuiksi. Tuolloin kuusi vuotta sitten Liettuassa ei ollut vielä nykyinen craft beer -liikehdintä päässyt ihmeemmin vauhtiin. Liettua poikkeaa kuitenkin monista itäisen Keski-Euroopan maista siinä, että olutkulttuuri ei koostu pelkästä teollisesta lagerista ja parin viime vuoden IPA-kuumeesta. Liettualaiset sahdin vastineet ovat monipuolisempia ja ”olutmaisempia” kuin suomalaisserkut, ja sitä paitsi niitä oli tuotu urakalla pääkaupungin erikoisbaareihin kaikkien ulottuville.

Niinpä Liettua oli ja on kiinnostava olutkohde. Kaikista maalaispanimoiden mömmöistä ei ole pakko pitää, mutta miellyttäviäkin yllätyksiä voi olla luvassa. Oluet ovat usein maultaan hiivavetoisia ja hiivat ovat vanhoja talonhiivoja, joten craft beeriä välillä vaivaavaa yksitoikkoisuutta ei tässä mielessä tarvitse pelätä. Ehkä yksinkertaistan tässä asioita – onhan craft-panimoilla käytettävissään hyvin laaja skaala erilaisia kaupallisia hiivoja – mutta vanhojen olutmaiden uniikit hiivakannat ovat jo ajatuksenakin kiehtovia.

Kaunasissa oli siis yksi ilta aikaa. Pari kolmekin baaria olisi ehkä ehtinyt testata, mutta päädyimme mukavuudenhaluisina viihtymään hieman pitempään yhdessä ainoassa – keskustan uudemmalla puolella sijaitsevassa Vingiu Dubingiussa (K. Donelaičio g. 41). Hieman rapistunut sininen puutalo oli remontoitu sisältä vaaleasävyiseksi moderniksi käsityöolutbaariksi, ja takapihan pöytiin oli lisäksi mahdollista tilata hyviä hodareita ja hampurilaisia pikkuruisesta ruokarekasta.cof

Jääkaapit olivat täynnä ulkomaisia ja liettulaisia erikoisuuksia, craft-skenen vakiokamaa skandi- ja jenkkipanimoilta kuten myös Fuller’sin ja Schlenkerlan tyyppisiä perinteisempiä pienpanimojuttuja. Liettuan panimot ja oluet eivät olleet minulla tuosta muutaman vuoden takaisesta visiitistä huolimatta kovin hyvin hallussa, joten kyselin neuvoja baarin takaa. Sain muutaman suosituksen – kaikki taisivat oikeastaan olla perinteiden ja craftin välillä tasapainoilevalta Dundulis-panimolta, ehkä yhtä lukuun ottamatta.

Dundulis on tässä suhteessa Liettuassa ainoa lajissaan, kuten Lars Marius Garshol totesi kolme vuotta sitten tekemässään haastattelupostauksessa. Muut ovat selkeästi joko maatilapanimoita, craftia tai makrolageria. Dundulisin valikoimasta löytyy tšekkilageria, ipoja, portteria ja näitä oudompia Liettua-juttuja kuten herneolut Syrne. Ilmeisesti sikäläisissä maalaisoluissa on ollut melko normaalia käyttää erilaisia yrttejä ja kasveja maltaiden ja humalan rinnalla.

Yksi maistetuista oluista oli kenties jotain koivunmahlaolutta, 3,8-prosenttista ja raikkaan, persoonallisen makuista. En saanut tiskillä tavattua, mikä oluen varsinainen nimi oli, ja baarin täyttyessä ei enää tullut tilaisuutta kysyä. Syrne (6 %) oli puolestaan raskaampi, vähän hapan ja melko erikoinen maultaan. En tiedä yhtään, millaista herneoluen pitäisi olla, enkä sitäkään, mitä muita raaka-aineita tässä oli. Vaikea siis sanoa, kuuluiko pienoinen happamuus asiaan vai oliko valmistuksessa menty suurpiirteisesti.

Devyniaragio oli 7-prosenttinen mallassima (tai hunajaolut), jota Dunduliksen kahdesta panimoinstallaatiosta toinen valmistaa jopa 9 % vahvuisena. Ainakin vahvemmassa versiossa on mukana myös koivun kukintoja ja kuusenkerkkiä. Pullossa luki braggot. Varsinkin etelänaapuri Puolassa braggotit olivat järjettömän makeita, tämä oli paljon kuivempi ja helpommin juotava olut. Superhelteillä olisi ehkä juonut mieluummin hieman keveämpää, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Kovin syvissä vesissä emme Vingiu Dubingiussa uineet. Maalta löytyy Liettuassa varmasti oudompiakin oluita, vielä uskollisemmin vanhojen menetelmien mukaisesti valmistettuja – esimerkiksi keittämättömiä raakaoluita. Nämä Dunduliksen tyyppiset crossoverit ovat kuitenkin mainio muistutus siitä, että Liettua on olutmaana ihan oma lukunsa ja myös että jotkut craft-orientoituneet valmistajat ja baarit ovat noteeranneet hienosti paikalliset perinteet.   cofcofcof

Samuel Smith’s 1758 Yorkshire Stingo – hiipuneen olutperinteen hengessä

Kirjoitin juuri viime viikolla George Gale & Co:n sukupuuttoon kuolleesta oluesta Prize Old Ale, jonka Marble Brewery ja Fuller’s (jolle Gale myytiin vuonna 2005) ovat nyttemmin herättäneet henkiin. Mainitsin postauksessa, että tämä olut perustui aikanaan – noin sata vuotta sitten – Galen uuden panimomestarin kotiseudulla Pohjois-Englannissa tunnettuun oluttyyliin.

En maininnut oluttyylin nimeä, mutta se oli Yorkshire Stingo.

cofViime viikolla en myöskään voinut tietää, että sattuma toisi nyt eteeni tämän oluttyylin käytännössä ainoan elossa olevan edustajan, jota valmistaa Yorkshiren Tadcasterissa toimiva perinteinen panimo Samuel Smith’s. Mutta niinpä sitä vain oli yksi pullo jäljellä varsovalaisen Kufle i Kapsle -baarin kylmäkaapissa, kun siellä eilen poikkesin.

Tätä olutta en ole koskaan maistanut, mutta hieman vahvempien brittioluiden suurena ystävänä se oli pakko tietysti pyytää kaapista. Olut oli tosiaan suhteellisen voimakas, 8 % abv, vaikkakin pieni googlailu kertoo, että Sam Smith’s tekee sitä tällä hetkellä vielä yhtä prosenttiyksikköä vahvempana ja etikettiäkin on vähän modernisoitu. En saanut selville, kuinka vanha pullo kyseessä oli, koska etikettiin painettu päivämäärä oli tuhriintunut. Mahdollisesti parasta ennen -päiväys oli ensi vuoden tammikuussa.

Smith’s ei ole keitellyt tätä olutta mitenkään jatkuvasti etikettiin painetusta vuodesta 1758 lähtien, vaan nykyinen inkarnaatio on tullut heidän valikoimiinsa vuonna 2008. Stingo on kuitenkin vanha pohjoisenglantilainen sana vahvalle oluelle, ja esimerkiksi Brian Glover mainitsee kirjassaan The Lost Beers & Breweries of Britain, että sanasta löytyy tässä merkityksessä mainintoja jo 1600-luvulta.

Stingon sanakirjamerkitys liittyy ”vanhaan”, siis tynnyrissä ikäännytettyyn olueen, ja ilmeisesti maun pistävyyteen (koska sana on johdettu verbistä sting, pistää). Siinä missä viime viikolla esittelemäni Prize Old Ale oli belgialaisella tavalla viinimäinen – vähän hapan ja miksei siinä mielessä pistäväkin – tämä Sam Smith’sin Stingo on erittäin lempeä olut.

Tuoksussa on ehkä hento tynnyrin häivähdys, maussa tikkunekkua, vaniljaa, taatelia, korinttia, kanelia ja fariinia, sekä pehmeä brittihumalointi. Kun alkuperäistä olutta ei ole maistanut, voi tietysti pohtia, onko osa näistäkin mauista tullut tammitynnyristä, jossa olut on etikettinsä mukaan viettänyt vähintään vuoden. Olut samenee hieman pullon pohjaa kohti, mutta mitään isompaa sedimenttiä tai hiivakappaleita ei näy.

Tässä on jalo olut, joka nyt ei ehkä ainakaan tällä kertaa mitenkään haastanut juojaansa mutta oli silti erittäin miellyttävä tuttavuus. Enkä väitä, että meidän pitäisi yhä nykyään pyrkiä pitämään Yorkshire Stingoa omana oluttyylinään – tuskin siihen on perusteita. Reittaajat ja muut merkinnevät tämän ja mahdolliset muut Stingot erilaisiin nettipalveluihin sitten English strong alena tai old alena, toteutustavasta riippuen.