Oktoberfest, jota ei ollut

Yksi monista isoista asioista ja tilaisuuksista, joita pieni virus on onnistunut tänä vuonna peruuttamaan, on Münchenin kansanjuhla Oktoberfest. Wikipedia tietää kertoa, että Oktoberfest on jätetty historiansa aikana järjestämättä vain 24 kertaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen peruutusvuosi sen jälkeen, kun toisen maailmansodan mainingeista selvittiin. Aloituspäivä olisi ollut nyt lauantaina, jos tapahtuma olisi toteutunut normaalisti.

Olen ollut paikan päällä kerran, ja pakko on sanoa, että jos jokin oluttapahtuma nykymuodossaan on koronan leviämiselle otollista alustaa, niin se on ehkä juuri Oktoberfest. Juhlinta tapahtuu pääasiassa teltoissa eli käytännössä sisätiloissa, joissa sadoittain ihmisiä on ahtautuneina pöytiin (ja pöytien päälle) tiiviinä massana, ja laulu raikaa. Kaiken lisäksi ainakin osa juhlaväestä on sen verran iloisessa hiprakassa, ettei varmasti edes normaalia varovaisuuden tasoa saa aivan pidettyä yllä.

Isommat yleisötilaisuudet on Münchenissä peruttu muutenkin vuoden loppuun saakka. Niinpä esimerkiksi Münchener Starkbierfestival jää järjestämättä – se olisi ollut käynnissä tällä Oktoberfestiä edeltävällä viikolla. Pieniä hyperpaikallisia olutkarkeloita saattaa Münchenissäkin toteutua, mutta niistä en ole lähtenyt ottamaan selvää. Tuskin tämän blogin lukijoissa on monia, jotka olisivat sille suunnalle juuri nyt matkustamassa ja etsisivät vinkkejä.

Toki Müncheninkin olutmaailmassa tapahtuu erinäisiä asioita, vaikka isot juhlat jäävätkin tältä vuodelta väliin. Yksi paikallinen olutuutinen koskee Giesinger-panimoa, joka on ensimmäisenä oluentekijänä sataan vuoteen saanut oikeuden käyttää “müncheniläisen panimon” arvonimeä. Tähän ei riitä se, että panee olutta kyseisessä kaupungissa, vaan panimon täytyy lisäksi hankkia vetensä Münchenin pohjavedestä 150 metrin syvyydestä. Giesinger porasi itselleen syvän kaivon ja saa ilmeisesti sitä kautta oikeuden esiintyä tulevilla Oktoberfesteillä aitona müncheniläispanimona.

* * * * *

Alko on jälleen tuonut kausivalikoimaansa muutaman Oktoberfestbierin: tällä kertaa mukana ovat Spatenin, Paulanerin, Löwenbräun ja Hofbräun vaaleat perusoktot, Irlbacher Gäuboden Volksfestbier sekä Erdinger Oktoberfest. Maistoin Erdingerin, koska se oli ainoa itselleni ennestään tuntematon (vaikka yleensä mieluummin juonkin tässä juhlasesongissa vaaleaa tai punertavaa ohrajuhlaolutta).

Oluen nimi on todellakin pelkkä Oktoberfest, mikä saattaisi viitata siihen, että pullot on etiketöity Amerikkaan vientiä varten. Amerikassa tämän oluttyylin nimi on Oktoberfest, kun taas Saksassa Oktoberfest on se juhla ja Oktoberfestbier se olut. Vahvuutta on 5,7 %, kuten Erdingerin Festweißessa, joten eiköhän tämä ole juurikin tuo juhlavehnä uusissa vaatteissa. Saksalaisen etiketin kuvassa on juhlateltta, tähän toiseen taas on saatu mahdutettua myös perinteinen naistarjoilija dirndlissään ja kolpakkorivistö kourassa.

Vehnäoluessa on viljainen, jopa vähän jauhoinen tuoksu, jossa on mukana yllättäen ripaus alkoholia. Vaikka prosentit ovat vehnäolueksi melko koholla, suutuntuma on vetinen, eikä baijerilaisen weißbierin tyyppiominaisuuksia – kuten mausteisen banaanista hiivaefektiä – tunnu juurikaan. Makeutta on jonkin verran, samoin jotain epämääräistä hedelmäisyyttä ja kivennäisaineita. Onko panimomestaria briiffattu, että “tee niin lähelle Spatenin ja muiden oluita kuin vehnällä pystyt”? En nyt väitä, että olut olisi suunniteltu vain mahdollisimman helposti juhlissa alas meneväksi juomaksi, mutta kovin monipuoliseksi nautiskeluolueksi siitä ei myöskään näillä eväillä ole.

Mont des Cats: valetrappisti uusintamaistelussa

Kun Pohjois-Ranskassa toimiva Mont des Cats’n luostari ilmoitti vuonna 2011 lanseeraavansa oman oluen, Belgian ulkopuolella ei vielä ollut trappistiluostarien oluita muualla kuin Alankomaiden Koningshoevenissa eli “La Trappessa”. Sittemmin niitä on tietysti alettu tehdä myös Italiassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa sijaitsevissa luostareissa.

Mont des Cats’n uutuustuote herätti kiinnostusta monessa maassa, vaikka siinä oli yksi iso ongelma: olut valmistettiin Chimayssä Belgiassa eikä se siis saanut käyttää kuusikulmaista trappistilogoa etiketeissään. Jos sitä oltaisiin tuomassa markkinoille nyt, voisi jopa kuvitella ranskalaismunkkien päätyvän toiseen ratkaisuun ja perustavan oikean panimon omiin tiloihinsa. Trappistimerkin pienoinen inflaatio on varmasti johtanut tilanteeseen, jossa “epäaito” trappististatus ei liene kummoinenkaan mainosvaltti maailmalla. Paikallisemmin kauppa varmaan käy, ja mikäs siinä. 

Maistoin olutta 8–9 vuotta sitten pian sen tultua kauppoihin Belgiassa. Olisin tuon aiemman maistelun perusteella muistellut tämän olevan tumma olut tai tummahko amber, mutta kyseessä on (ainakin tänä päivänä) vaaleamman punaruskea, hiukan samea luostariolut. Vaikka Mont des Cats’n olut on siis pantu Chimayssä, se ei muistuta kovin selkeästi mitään heidän omista oluistaan, edes Rougea, joka on kuitenkin lähimpänä. Vahvuutta on 7,6 %.

Nyt uudestaan maistaessa hedelmäinen ja mausteinen olut nojaa ilmiselvästi belgialaisen luostarioluen aistimaailmaan, ehkä jonnekin dubbelin, maallisen amberin ja miedon tripelin välimaastoon asettuen. Jälkimakuun jää reippaasti hedelmäisyyttä, ehkä kuivattua aprikoosia tai banaania, ja minttuinen humalakatkero. Tämä on kelpo olut, vaikka ei belgialaisten luostarioluen klassikoiden rinnalla ehkä erityisemmin loistakaan. Tuotetta pitäisi vielä vähän terävöittää, jos siihen pyrittäisiin.

En tunne Mont des Cats’n nykyisen oluen syntyhistoriaa sen tarkemmin – onko tuote tehty ranskalaisten munkkien toiveiden mukaan vai mistä ideat on saatu. Kohtuullisen varman päälle chimayläiset tässä tilaustuotteessa ovat kuitenkin pelanneet. Mont des Cats’ssa on kyllä toiminut vuosina 1848–1907 omakin panimo. Itse asiassa jopa Westvleterenin perustajamunkit, jotka toki käynnistivät oman panimonsa jo vuonna 1838, olivat lähtöisin Mont des Cats’sta (jossa silloin ei siis vielä ollut panimoa). Nyt siis sellaista ei ilmeisesti vuoden 2011 jälkeenkään ole avattu uudelleen.  

Vanhasta panimotoiminnasta kertoili luostarin taloudenhoitaja, veli Bernard-Marie van Caloen, aikoinaan Chimay-yhteistyön lanseeraustilaisuudessa*: “Ensimmäinen luostarissa pantu olut [vuonna 1848] näyttää olleen alkoholipitoisuudeltaan mieto, ruskea olut. Melko pian ryhdyttiin panemaan vaaleampaa, vahvempaa olutta, sillä luostarissa ei haluttu kilpailla samoilla tuotteilla kuin muut paikalliset panimot. Olutta myytiin Pariisissa saakka. Sen pullottamisesta ei ole säilynyt mitään merkkejä, mutta olutta myytiin puutynnyreissä, joiden kannessa oli pyöreä etiketti. Vanhoissa kuvissa näkyy myös luostarin alueella sijainnut humalatarha ja munkkeja poimimassa humalan kukintoja.”

(* Ranskankielinen lehdistötiedote löytyy täältä.) Kuva: Pierre-André Leclercq, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Honkavuoren Valo – saksalaistakin simppelimpää kultamitaliolutta

Suomen Paras Olut -kilpailun voittajat – joita on nyt kertynyt kilpailun historiassa täysi kymmenikkö – ovat mielenkiintoinen, sekalainenkin seurakunta. Viime vuonna palkittiin puolalaistyylinen savuvehnäolut Groteski kuopiolaiselta Iso-Kallan Panimolta, sitä ennen supisuomalainen klassikko Lammin Sahti. Vuosikymmenen mittaan on kruunattu myös tuhteja stouteja kolmesta eri tyylilajista, pari amerikkalaishenkistä vaaleampaa olutta sekä pilsneri ja vehnäbock.

Tämän vuoden voittaja julkistettiin torstaina ja se oli siis Honkavuoren Panimon miedohko saksalaistyylinen vehnäolut Valo (4,5 %). Kun poikkesimme perjantaina iltapäivällä erään suuren uusmaalaisen automarketin oluthyllylle, Valoja oli jäljellä enää pari kappaletta – uutinen lähti selvästikin leviämään tehokkaasti. En ollut itse tätä joensuulaista olutta ennen maistanut, joten se oli napattava oitis koriin.

Eteläsaksalainen vehnäolut – Weißbier, Weiße, tai suodattamattomana usein Hefeweizen – on yksi oluen isoista perustyyleistä, johon meillä Suomessa tutustuttiin laajemmin 80–90-lukujen vaihteesta alkaen. Sitä on nähty sen jälkeisissä pienpanimobuumin aalloissa vaihtelevassa määrin, mutta koskaan se ei ole täysin kadonnut tutkasta, vaikka jenkkimuodit ovatkin viime aikoina nousseet etualalle. Hyvin tehtynä vehnäolut voi olla yksinkertainen, loistava juoma, joka ansaitseekin tulla palkituksi yleiskilpailussa, kun jokin panimo siinä toden teolla onnistuu.

Viimeksi maistamani kotimainen saksalaisvehnä on Bryggeri Weizen, jonka alkoholiprosentit ovat lähes täyden pinnan tätä korkeammalla. Se teki suuren vaikutuksen raikkaudellaan ja tuoreudellaan – toki kyse oli vasta valmistuneesta tankkioluesta, jota mikään ikääntyminen ei olisi voinut vielä haitatakaan. Nyt maistossa oleva Valo on kotoisin pullosta, jonka parasta ennen -päiväys on helmikuussa 2021, mutta valmistusaikaa en tiedä. Hedelmäinen raikkaus kuitenkin paistaa läpi tästäkin oluesta, ja ainakin itse pidän siitä erittäin paljon.

Kirkas ja kuulas vehnä on nyt viljankeltainen, ei samean toffeenvärinen kuten saman oluen aikaisempi inkarnaatio, jonka esimerkiksi Arde maistoi ja kuvasi vuonna 2017. Perusasioiden äärelle on ilmeisesti sittemmin pyritty, ja operaatio on saatu toimimaan. Mausteisuutta on tyyliin sopien hyvin runsaasti, makeuttakin ihan tuntuvasti. Kuten Bryggerin oluessa, mietin nytkin, mitkä saksalaiset tässä ovat esikuvina olleet. Baijerin isot nimet eivät tunnu tekevän tätä tyylilajia läheskään aina näin selkeäpiirteisenä, hedelmäpastellien ja joulumausteiden hallitsemana, vaan hiivan ja maltaan sävyt ovat vähän tummempia, haastavampia.

Honkavuori on joka tapauksessa ilmeisesti parantanut juoksuaan. Kun panimon alkuaikoina maistoin paria heidän oluttaan, en olisi osannut ennustaa heille loistavaa tulevaisuutta. Nyt Valo siis voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin, ja viime vuoden SOPP Helsingin yhteydessä kuulin eräältä arvovaltaiselta vieraalta positiivisen arvion Honkavuoren vahvemmasta Heili-vehnäoluesta. Sekin pitäisi ottaa maistoon. Ylipäätään jos tietyiltä suomalaispanimoilta löytyy nyt näinkin mainiota saksavehnää, täytyy toki testailla jatkossa vastaavia tuotteita muiltakin – josko lisää yllätyksiä tulisi vastaan.

Oluita hävikkiviikon hengessä

Koronakriisin myötä olutkentällä on muiden ongelmien muassa jouduttu entistä enemmän senkin kysymyksen äärelle, mitä tehdä oluelle, joka on jo pantu (tai tuotu maahan) mutta jota ei saa myytyä asiakkaille – vaikkapa keväisen ravintolasulun takia, tai muista syistä. Yhden vastauksen ylijäämäongelmaan toi kalabaarejakin pyörittävä Momentin Restaurants, joka avasi Punavuoreen Kulmakippola-nimisen paikan.

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Kulmakippolaan ostetaan “panimoiden ja maahantuojien ylijäämävarastoja outlet-henkeen”. Niitä myydään paitsi baaritiskiltä paikan päällä nautittaviksi myös jääkaapista pulloittain mukaan otettavaksi. Kun reittini eilen illalla meni Kulmakippolan ohi, nappasin heidän jääkaapistaan pari pulloa Stadin Panimon altbieriä nimeltä Stadindorf Sticke Alt. Kyseessä on kelpo alt, jolle löytyisi nyt Alkon hyllystä vertailukohdaksikin aito Uerige Sticke, mutta tällä kertaa se sai toimia janonsammuttajana omillaan, ilman vertailuja ja analyysejä.

Tällä viikolla on vietetty Hävikkiviikkoa. Sillä halutaan herätellä huomiota ruokahävikistä, jota syntyy niin kotitalouksissa kuin kaupoissa ja ravitsemusliikkeissä. Toki yritän itsekin taistella ennen kaikkea elintarvikkeiden haaskaamista vastaan, mutta miksei olutbloggari voisi pohtia hävikkiä myös oluen hankkimisen ja kulutuksen näkökulmasta. Harrastajana ostan esimerkiksi kotikaappiin uusia oluita monesti impulsiivisesti ja miettimättä, onko joitain entisiä pulloja juomatta ja vanhentumassa. Onneksi vahvempia yksilöitä voi myös viedä kellariin odottamaan tulevia vuosia, ja toisaalta kovin tuoreeseen humalointiin perustuvia oluita en niin usein muutenkaan osta.

Kulmakippola toimii omistajayhtiönsä mukaan Pursimiehenkadun kulmakiinteistössään näillä näkymin vain vuoden, sillä tila ei ole sen kauempaa Momentinin hallinnassa. Kävi kippolalle miten kävi, se on nyt varsin viihtyisä, kierrätyskalusteilla värikkäästi sisustettu paikka. Korona-aikaan sopien pöydät on sijoiteltu väljähkösti. Aikaisemmin muistan käyneeni tässä tilassa Old Anchorissa viitisentoista vuotta sitten, ja sitä ennenkin siellä on kohoteltu tuoppeja eri nimisissä baareissa.

Gouden Carolus Classic ja Tripel – hedelmäinen tumma ja vaalea talon tyylillä

Yksi niistä oluista, joita Belgiaan ihastunut ensimmäinen kansainvälinen olutsukupolvi muistaa jo vuosikymmenten takaa, on Gouden Carolus. Sitä tekee Het Anker -panimo Mechelenissä, joka on Porin kokoinen kaupunki kahden metropolin Brysselin ja Antwerpenin välimaastossa. Sanapari Gouden Carolus – josta Belgiassa näkee myös ranskankielistä muotoa Carolus d’Or – tarkoittaa keisari Kaarle V:n potretilla koristettua kultakolikkoa.

Kaarle V oli Habsburgin huoneen päämiehenä paitsi Euroopan mahtavimman valtakunnan Pyhän roomalaisen keisarikunnan keulakuva, myös muun muassa Espanjan kuningas. Niinpä iso osa Väli- ja Etelä-Amerikastakin päätyi hänen alaisuuteensa 1500-luvulla. Lisäksi keisarin omistuksiin kuuluivat Burgundin Alankomaat (suurin piirtein nykyisten Belgian, Hollannin ja Luxemburgin alue). Sikäläinen väestö suhtautui Kaarleen lämmöllä, koska hän oli syntynyt Gentissä Prinsenhofin palatsissa ja puhui äidinkielenään hollantia.

Jossain vaiheessa Kaarlen pohjoinen legenda on antanut Het Anker -panimolle ajatuksen ryhtyä panemaan “suurta keisariolutta” (groot keizersbier) hänen kunniakseen. Panimo kai tulkitsee oman historiansa ulottuvan – ainakin jossain mielessä – jopa Kaarlea edeltävään aikaan, 1300-luvulle. Keisarioluen alkuvaiheista en tiedä; ehkä Mechelenissä on säilynyt joitakin merkintöjä vuosisatojen takaa. Tältä pohjalta on vaikea sanoa, onko Kaarlen olutta siis pantu satoja vuosia vai onko olut kehitelty muinaisten lähteiden pohjalta vasta lähempänä nykyaikaa.

Joka tapauksessa Gouden Carolus -niminen olut oli suunnilleen nykyisen vuosituhannen alkuun saakka yksinomaan tummaa. Nykyinen Gouden Carolus Classic on tämän perinteen jatkaja. Oletan, että vaalea tripel on tullut panimon valikoimaan 1980-luvulla, mutta ensin Toison d’Or-nimellä (“Kultainen talja”). Siitä en jälleen ole varma, onko nykyisellä Gouden Carolus Tripelillä mitään tekemistä 80-luvun oluen kanssa – jos on, ainakin alkoholiprosentteja on hilattu ylemmäksi.

Nyt Gouden Carolus -logon alta löytyy siis sekä tummaa että vaaleaa olutta. Oikeastaan sarjassa on myös punaruskeaa (Ambrio), humalapainotteisempaa (Hopsinjoor) sekä erilaisia vuosikertaversioita nimellä Cuvée van de Keiser. Onhan panimolla keisariolutbrändinsä ohella toki muitakin olutmerkkejä kuten Mechelenin kaupunkiolueksi suunniteltu Maneblusser, “Kuun sammuttaja”. Lisäksi he tekevät oluita joillekin sopimusvalmistuttajille.

Maistelussa tumma ja vaalea Gouden Carolus mukailevat siinä mielessä talon tyyliä, että kummatkin ovat makeahkoja, intensiivisen makuisia oluita. Tummassa (8,5 %) on vadelmakarkkista tuoksua, maussa vaniljaa ja kirsikkaa, mutta kuitenkin myös tyylikästä tumman maltaista rakennetta. Kuten La Trappe Quadrupel, tämä on juotavaa jälkiruokaa mutta ei ällöttävän sokerisella tai liian paksulla tavalla. 

Tripelin (9 %) tuoksussa on kukkia, keltaista hedelmää ja hyvin makeaa mallasta. Mausta löytyy vaahtokarkkia, vaniljaa, karamellia, mantelia, jälkimaussa aavistuksenomaista katkeruutta ja pienesti sitruunaa. Harva tripel viiraa näin paljon tähän rikkaaseen, välimerellisten jälkiruokien tyyppiseen makumaailmaan, mutta vaikea tästä omaperäisestä oluesta on olla pitämättä.

Juuri nyt molempia Gouden Carolusin perusversioita taitaa löytyä myös hyvin varusteltujen Alkojen hyllyiltä. Suosittelen maistelemaan ne rinnakkain, riippumatta siitä, oletko pitkäaikainen belgialaisten oluiden ystävä tai vähemmän tämän tyyppisistä tuotteista kiinnostunut. Yhtä kaikki Het Ankerin klassikko-oluet ovat melko paksuja – ja edelleen itsenäisiä – juuria siinä juurakossa, jonka varaan nykyinen käsityöolutmaailmamme on 2000-luvulla rakentunut.   

Tripel Karmeliet – tuttu viljapommi ravintoketjun huipulla

Kun itse aloittelin belgialaisen oluen aktiivisempaa harrastamista tämän vuosituhannen alussa, Tripel Karmeliet oli ollut markkinoilla vasta muutaman vuoden mutta tuntui jo silloin kuuluvan täysin vakiokalustoon – yhtenä “iki-tripeleistä”. Vaikutelmaa saattoi auttaa Bosteelsin panimon mutkia oikova tapa painaa vuosiluku 1679 Karmeliet-pullojen korkkeihin ja kaulaetiketteihin. Kuten usein luostarioluissa, kyse ei ole siitä, että tätä olutta olisi tehty yhtäjaksoisesti noin kauan – tällä kertaa se perustuu lähiluostarista löytyneeseen olutreseptiin, joka on päivätty kyseiselle vuodelle.

Ei pidä luulla, ettei Bosteelsilla itsellään silti ollut jo pitkä ja kunnioitettava historia takanaan. Panimo perustettiin vuonna 1791 ja siirtyi suvussa seitsemän polven ajan, kunnes nykyinen omistajasukupolvi päätti myydä sen isolle kilpailijalle AB InBeville – itse asiassa isoimmalle mahdolliselle tällä planeetalla. Se veto järkytti monia. Niistä, jotka näkevät itsenäisessä perheyrittämisessä jonkin itseisarvon, voikin tuntua paradoksaaliselta, että juuri sellaiset panimot, jotka parhaiten näyttävät pärjäävän omillaan, ovat toisaalta myös houkuttelevimpia ostoksia suurille kansallisille ja globaaleille toimijoille.

Koko Bosteelsin historiaa ei lähdetä nyt kertaamaan, varsinkaan kun en sitä ensimmäisten kahdensadan vuoden ajalta kovin hyvin tunne. Joka tapauksessa panimo havahtui 1970–80-lukujen vaihteessa siihen, että olutmarkkinat olivat uusiutumassa, ja värikkäillä, paikallisilla pintahiivaperinteillä alkoi taas olla vetoa. Kun Bosteelsin valikoimaan ei siinä vaiheessa moista olutta enää kuulunut, se luotiin ikään kuin tyhjästä. Heidän paikallisen ykköstuotteensa Prosit Pilsin rinnalle syntyi Pauwel Kwak, mielikuvituksellisesta lasistaan tuttu hevosajurien amber-olut.

Kwakista kehkeytyi yksi 1980–90-lukujen belgialaisen artesaaniolutaallon näkyvimmistä oluista niin kotimaassa kuin maailmalla. Koska Bosteelsin panimo on pärjännyt aina virtaviivaisella valikoimalla, seuraavat merkittävät uutuudet tulivatkin käytännössä vasta vuosina 1996 ja 2001: Tripel Karmeliet ja DeuS. Jälkimmäinen on Belgian ensimmäinen (tai toinen, riippuen keneltä kysytään) samppanjaolut, jonka kypsytys tapahtuu Ranskan puolella Champagnen maakunnassa. Nimessä d- ja s-kirjaimet ovat isoja, toisin kuin antwerpeniläisen indie-rockbändin nimessä dEUS.

Tripel Karmeliet sen sijaan on Tripel Karmeliet. Tuntuu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa, ja että 2010–20-lukujen olutyleisölle sen pointti onkin tavallaan helpommin käsitettävissä kuin vaikka Kwakin. Panimo on aina pitänyt brändinsä erillään toisistaan ja panimon nimen taka-alalla; vain valveutunut kuluttaja tietää, että Kwak ja Karmeliet tulevat samasta talosta.

Antoine Bosteels sanoi vuonna 2017: “Tripel on Belgian kenties arvostetuin oluttyyli. Jokainen belgialainen panimo haluaa tuoda tripeliään esille samaan tapaan, kuin jokainen amerikkalainen panimo tuo IPAansa. Tämä on meidän taisteluhuutomme.” Tätä ei tosin aina uskoisi, kun katsoo belgialaisen oluen valikoimia vaikka kansainvälisissä verkkokaupoissa tai jopa Brysselin trendibaareissa.

Antoine Bosteelsin mukaan panimo sai ajatuksen kolmen viljan oluesta paikallisen leipomon tekemästä kolmen viljan leivästä. Vasta kun olut oli kehittelyvaiheessa, hän bongasi lähiseudulla julkaistusta historiakirjasta, että karmeliittain nunnaluostari Dendermondessa oli käyttänyt 1600-luvulla oluessaan samoja viljoja ja vieläpä samassa suhteessa. Bosteelsin mukaan tämä oli yhteensattuma, ja sen vuoksi oluen nimeen oli tietysti saatava sana Karmeliet. Mikäpä siinä: tuskin Belgiassa enää monta luostaria on, johon jokin panimo ei olisi luonut joko todellista tai keksittyä suhdetta. 

* * * * *

Tripel Karmelietin (8,4 %) tuoksu on sinänsä kuin tuulahdus Flanderin vehnäpelloilta, siinä on witbierin tuttua viljan ja sitruunankuoren yhdistelmää – mausteisuuttakin – ja aivan kuin savustamon vieno aromi leijuisi sekaan jostain kauempaa. Reseptiin siis kuuluu kolmea viljaa: ohramallasta, kauraa, ja vehnää sekä mallastettuna että ilman. Ohramallas on vähemmistössä, sitä on alle 50 %. En ole ennen huomannut, että etiketissä on mainittu myös “mausteet”; lienevätkö Hoegaardenin vehnäoluesta tutut korianteri ja pomeranssinkuori?

Maku on viljavetoinen, humalaa ei ole juuri nimeksikään ja siksi tietty kirpakkuus (viljasta lähtöisin?) ja mausteisuus pääsevät myös etualalle. Pieni savuisuus tai paahteisuus väijyy nytkin kulman takana, vaikka raaka-aineissa ei varmasti mitään savustettua olekaan. Alkoholia on tripelille normaalit 8,4 %; viinan poltetta ei tunnu. Karmeliet ei ole maltaisuutensa ja mausteisuutensa takia ehkä kaikkein raikkain tyylilajinsa edustaja, mutta onhan se paljolti maineensa veroinen. Varmasti se on saanut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana monia jäljittelijöitäkin. Jos tripelin epävirallisia “alalajeja” pitäisi jotenkin nimetä, tämä olisi ehkä super-witbier.

Antoine Bosteels vertaa Tripel Karmelietia Westmallen vaaleaan klassikkoon todeten, että rungot ovat melko samanlaiset mutta Westmalle panostaa enemmän katkeroihin. Ei toki Westmallen tripelkään ole enää katkerin mitä markkinoilta löytyy. Bosteelsin mukaan Karmeliet on kukkaisempi, aromeiltaan voimakkaampi ja jälkimaultaan pehmeämpi. Aromien ja pehmeyden osalta olen ehdottomasti samaa mieltä, ja jotain kukkaisuuttakin löytyy.

Tripel Karmeliet täyttää ensi vuonna 25 vuotta, ja näistä viitenä viimeisenä sitä on siis valmistettu ison AB InBevin siipien alla. Tässä vaiheessa tuntuu toki mukavalta myös huomata, etteivät ainakaan ensimmäiset vuodet intergalaktisen giganttipanimon tallissa tunnu heikentäneen Tripel Karmelietin laatua. Väittäisin, että se on edelleen merkittävä belgialainen olut.

Troubadour Westkust – mustaa ja muhevasti humaloitua risteystyyliä

Troubadourin pojat saivat viime vuoden keväällä vihdoin avattua oman panimonsa Antwerpenin länsipuolelle Waaslandiin sen jälkeen, kun olivat tehneet lähes 20 vuotta oluitaan De Proefbrouwerijlla. Voiko heitä näin monen vuoden jälkeen enää pojiksi kutsuakaan? Stefaan Soetemans ja Kristof De Roo kavereineen kouluttautuivat aikoinaan panimoinsinööreiksi, mutta ovat ilmeisesti tehneet päivätöinään pitkälti muita hommia. Nyt sitten oluthommissa otettiin vihdoin ratkaiseva askel.

Jos Belgian pienpanimoliikehdinnässä on nyt aktiivisena kolmas sukupolvi, Troubadourin porukka kuuluu laajasti ottaen kakkospolveen. He aloittelivat vuosituhannen alussa belgialaistyylisellä vaalealla ja tummalla oluella, joista hioivat ajan mittaan muistaakseni ihan kelpo tuotteita. 2010-luvun koittaessa hyökättiin sitten IPAn tekoon, kun jenkkimuodit olivat lipuneet myös Belgian rantahiekoille. Magma oli Troubadourin vaalea IPA-mukaelma.

Westkust (8,6 %) tarkoittaa juurikin länsirannikkoa, ja tämän “Black Imperial IPA”na mainostetun oluen nimessä se varmasti viittaa Cascades-vuoriston tummiin IPA-oluihin, joissa Washingtonin ja Oregonin humalalajikkeet ovat tärkeässä osassa. Toisaalta oluen etiketissä mainittu tieto brewed with 100% Belgian ‛Westkust’ hops ei viittaisi amerikkalaiseen humalointiin lainkaan. Suoraan sanottuna en tiedä, mitä nämä humalat ovat: onko Westkust lajike, vai puhutaanko yleisemmin Belgian tärkeimmistä humalanviljelyalueista, jotka ovat rannikon tuntumassa? Joku viisaampi osaa ehkä täydentää.

cof

0,75 litran pulloon on merkitty nyt siis vahvuudeksi tuo 8,6 %, vaikka myös 9,2 ja 8,5 ovat eri lähteissä vilahdelleet. Tuoksussa on paahteisuutta, kahvia, suklaata, ehkä hentoja humalan aromejakin, mutta ei mitään sellaista havu–sitruspommia kuin amerikkalaisemmissa musta-IPA-viritelmissä joskus. Maku on enemmän humalan hallitsema: mentoliöljyinen, vähän terävä, maanläheinen katkeruus reunustaa pehmeää toffeemaista, lakritsaista, kaakaolikööristä olutta, jossa on portterinkin piirteitä. Katkeruutta jää myös jälkimakuun.

Tämä on kohtalaisen tyylikäs olut, jolla ei ole valtavasti lähisukulaisia Belgiassa (ehkä joku De Ranken Noir de Dottignies tulee mieleen). Jos olisin Troubadour, saattaisin poistaa tässä vaiheessa Black IPA -maininnan pullon kyljestä – ehkä se muoti jo oli ja meni. Humalointi on kuitenkin belgialaisittain tuntuva, 55 IBU, ja humalaa kyllä markkinoinnissakin voi korostaa. Jos lajike tosiaan on belgialainen, ei kynttilää kannata pitää vakan alla. Tasapaino on kuitenkin se ominaisuus, jota tämän tyyppisissä tuotteissa hakisin, ei IBU-henkselinpaukuttelu.

Adnams Triple Knot (2018)

Virkistävää oli jälleen törmätä Alkossa ennen näkemättömään vahvaan brittiolueen, joka kuitenkaan ei edusta moderneja NEIPA- tai jälkiruokastout-virtauksia. Toisaalta Adnamsin Triple Knot ei ole myöskään perinteinen brittiolut vaan tavoittelee belgialaisen luostari-tripelin tyyliä. Mukana reseptissä on muutamaa maustetta – laventelia, appelsiininkukkaa ja jasmiinia – ja tämä myönnetään suoraselkäisesti myös etiketissä. Alkoholiprosentteja on täydet 10, joten olut on tyylilajinsa voimakkaammasta päästä.

Adnams on vuonna 1872 perustettu alueellinen panimo Suffolkissa Englannin itärannikolla, ja ilmeisesti se on onnistunut viime vuosikymmenten myllerryksissäkin pysyttelemään itsenäisenä. Pitkän ikänsä takia siitä on kirjoitettu ja puhuttu paljon, ja esimerkiksi Adrian Tierney-Jones kuvailee sitä “yhdeksi Englannin rakastetuimmista cask beer -panimoista”. Kun puoli vuosisataa sitten pelättiin caskin kuolevan sukupuuttoon, Adnamsin Bitter oli yksi perinneolutaktivistien suosikeista ja sitä tultiin kauempaakin maistelemaan panimon lähipubeihin.

Kuten monet pitkäikäiset panimot, Adnamskin on onnistunut riittävässä määrin uudistumaan aikojen mukana. Toki myös tuo bitter oli aikoinaan reaktio siihen, että mildin juojien sukupolvi – ensimmäisen maailmansodan veteraanit – alkoi vähitellen harventua pubien asiakaskunnasta. Sittemmin Adnams on tuonut vakiovalikoimaansa esimerkiksi Ghost Shipin, joka on jenkkihumaloitu pale ale. Viime vuosien kokeilevaa linjaa edustaa omalla tavallaan myös siis Triple Knot, jonka vuonna 2018 pullotettu versio pääsee nyt testiin.

cof

Tuoksu viittaa varsin makeaan olueen, kuin kilokaupalla korinttirusinoita olisi uitettu simakattilassa. Maku on intensiivisen makea, hunajainen, viinirypäleinen, taka-alalla mietoa maltaisuutta, poltettua sokeria, ei viinaisuutta, ei käytännössä katkeruuttakaan. Jotain kukkaisuutta maussa on mahdollista myös aistia, mutta kolmea maustetta en toki erillisinä makuina erota. Tämä ei ole tyypillinen belgialainen tripel, kuten jo Reittausblogikin ehti todeta. Tuskin tulisi sitä oluttyyliä edes arvattua, jos sokkomaistossa pitäisi jokin leima lyödä.

Joiltakin ominaisuuksiltaan Triple Knot kuitenkin muistuttaa minusta tiettyjä belgialaisia oluita. Tulee mieleen esimerkiksi Sint-Bernardus Tripel tai Watou Tripel, ja Valloniasta Blaugiesin panimon La Moneuse (ja ehkä varsinkin sen kymppiversio La Moneuse Triple X). Erikoinen olut, mielenkiintoinenkin – ehkä aterian jälkeisenä digestiivinä omiaan, koska makeuden takia lasillinen riittänee, eikä 33 cl pulloa tule varmaan juotua yhdeltä istumalta. Eipä tätä myöskään tyypilliseksi brittiolueksi tulisi sanottua.

Spencer Trappist Holiday Ale

Kirjoitin neljä vuotta sitten ei-belgialaisista trappistioluista, ja maistelin silloista postausta varten Massachusettsissa toimivan Spencerin trappistiluostarin miedompaa 6,5-prosenttista olutta. Se ei tehnyt suunnatonta vaikutusta, mutta kun tänä vuonna tuli tilaisuus hankkia kaappiin saman luostarin 9-prosenttista “lomaolutta” (tai ehkä pikemminkin juhlapyhien olutta), tartuin siihen oitis. Kyseessä on tumma olut, suunnilleen Achel Extra Bruinin tyylilajia.

spencer-holidayKesäaikaan tämänkin testailin, vaikka en nyt enää muistakaan, osuiko maistelu sitten lomapäivälle vai etätyöpäivän iltaan. Tuoksussa on maustekakkua, pientä yrttisyyttä, ehkä maltaan paahdettakin. Makua dominoi aika tanakka siirappimainen makeus, johon suhtaudun vähän kaksijakoisesti: toisaalta se viittaa juhlatunnelmaan jälkiruokapöytineen, toisaalta pistää miettimään, jääkö alle jotain mielenkiintoisempia makuja. Tumma toffee ja vahvahko mausteisuus tulevat maussa läpi. Kokonaisuus on vähän yksitotinen mutta ei huono.

Makeus jää vielä jälkimakuunkin, mutta kun nyt sitä korostan, täytyy samalla sanoa, ettei se ole niin intensiivistä kuin joissakin vahvemmissa belgialaisoluissa – kuten vaikka tummassa Kasteelbierissä, jota en jossain vaiheessa pystynyt juomaan. Olisivatkohan Spencerin munkit kuitenkin oppineet hieman säätelemään sitä viiden vuoden takaiseen nähden? Esimerkiksi makeudesta pahasti herneet nenäänsä vetänyt Ratebeer-käyttäjä FatPhil ilmaisi asian silloin näin.

Trappistioluisiin ja kuusikulmaiseen “Authentic Trappist Product” -symboliin liittyy aina tietty laatulupaus, vaikkei logo olekaan sellaiseksi tarkoitettu. Todellisuudessa trappistit saavatkin myydä vaikka minkälaista kuraa, jos katsovat parhaaksi niin tehdä. Yleensä heidän tekemisensä ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kurantteja. St. Joseph’s Abbey Spencerin kaupungissa aloitti panimotoiminnan vasta vajaa seitsemän vuotta sitten, eikä siinä mitään ihmeellistä ole, jos alussa pitää maksaa jonkin aikaa oppirahoja. Tämän maistelun perusteella voisin ainakin varovaisesti arvailla, että Yhdysvaltain ensimmäisen trappistipanimon laatukäyrä on kuitenkin pikemminkin noususuuntainen.

Chimay Grande Réserve 2017 viellie en barriques de rhum

Ja tapahtui niinä päivinä, ettei Chimayn luostarikaan enää luottanut sinisen Grande Réserve -oluensa erinomaisuuteen sellaisenaan, vaan päätti tehdä siitä nykymuodin mukaisia, eri alkoholijuomien marinoimissa tynnyreissä kypsyneitä eriä. Kauhu levisi Chimayn ystävien keskuuteen. Eikö tässä maailmassa enää mitään tummia, vahvoja oluita saa juoda ilman, että tammipönikän vanilja–kookos–sokeriset flavorit peittävät olutmaiset maut alleen?

Tynnyriin on Chimayn luostarissa pantu kypsymään tähän mennessä viittä sinisen oluen vuosikertaa: 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2020. Kolmessa ensimmäisessä oli kyse konjakki-, rommi- ja viskitynnyreistä, viimeisimmässä ilmeisesti armagnacista. Vuoden 2019 erästä en tiedä yksityiskohtia: olivatko tynnyrit silloin aiemmin käyttämättömiä tammitynnyreitä? Täytynee tutkia tarkemmin.

chimay_ixabyKirjoitin tähän blogiin pari vuotta sitten konjakkitynnyri-Chimaystä ja olen näköjään tykännyt siitä. Jotenkin muistin varassa arvelin, että olisin pitänyt Chimayn tynnyröintikokeilua alun perinkin vähän turhanpäiväisenä, mutta nyt vanhaa postausta lukiessani huomaan, ettei näin ollut. Voidaan todellakin käydä keskustelua siitä, pitäisikö trappistien isojen oluiden olla tarpeeksi kiinnostavia “omillaankin”, ilman tynnyriohjelmia, mutta todellisuus on kuitenkin tämä ja lopputulos mielestäni yllättävän positiivinen.

Näitä Chimay-versiointeja on pyörinyt Alkojen kylmäkaapeissa ja pölyttyneillä ylähyllyillä nyt jo useampana vuonna, ja tänä kesänä huomasin toistaiseksi viimeisten pullojen olevan Helsingissä tarjolla. Jäljellä oli rommitynnyröityä vuoden 2017 Grande Réserveä, jota en ollut ennen testannut. Kävin siis kotiuttamassa pullollisen sitä ja tarkoitus oli kokeilla, tekisikö se yhtä myönteisen vaikutelman kuin vuoden 2016 konjakkitynnyri-Chimay oli jättänyt.

Jotkut, jotka ovat maistaneet tätä Chimaytä tuoreempana (esimerkiksi heti vuonna 2017), ovat valittaneet raakuudesta ja siitä, että rommin maku jyrää. Oma arvioni on – nyt kolme vuotta myöhemmin – että elementit ovat saavuttaneet jonkinlaisen keskinäisen tasapainon. Ainakin ilman vertailukohtaa olen valmis hyväksymään rommin pienenä lisävivahteena Chimayssä; toki jos vierellä olisi tammitynnyrissä kypsynyt versio ilman rommia, voisin olla taas eri mieltä.

Tuoksu on kyllä romminen, ei siitä pääse mihinkään; se ei minusta viittaa juurikaan trappistiluostarien kuninkuuslajiin, tummaan 9–11-prosenttiseen olueen. Maku on silti monipuolisempi: viikunaa, luumua, joulumausteita, lakritsia, toki iso annos vaniljaa myös. Niiden seurana on sokeriruokoviinan dekadentti olemus, mutta se ei minusta dominoi tämän arvo-olutpullon sisältöä haitaksi asti.

Kuten sanoin jo kahden vuoden takaisessa postauksessani konjakkitynnyri-Chimaystä, tämän luostarin siniselle perusoluelle on muutenkin usein ikäännyttäminen tehnyt hyvää. Tuoreen Chimayn hieman särmikkäät piirteet hioutuvat tyylikkääksi nautiskeluolueksi kellarin hämärissä. Näin toki tapahtuu myös ilman viinatynnyreitä: pulloissakin Chimayt saavat iän myötä jonkin verran lisää pehmeyttä. Silti pidän tämän maistelun perusteella kiinni varovaisen positiivisesta suhtautumisestani luostaripanimon tynnyrikypsytysohjelmaan.