Kimito 300 Triple – trendeistä välittämättä ja ilman temppuja

Kemiönsaaren panimo Kimito Brewing on tehnyt sitkeästi omaa juttuaan suunnilleen viiden vuoden ajan, ja näyttäisi olevan vakiintumassa osaksi eteläsuomalaista panimomaisemaa. Alussa muistan törmänneeni joihinkin laatuongelmiin, mutta ilmeisesti ne jäivät pian taakse, kun kerran eteenpäin on näinkin kauan porskutettu. Viime kuukausina on tullut pikemminkin isoja positiivisia yllätyksiä: Ryewine oli yksi mukavimmista pitkään aikaan maistamistani kotimaisista oluista, ja sama täytyy luultavasti sanoa nyt Alkoon tulleesta 300 Triplestä.

Kimito viestii imagollaan lähinnä sympaattisen “kotikylän panimon” vaikutelmaa, ja oluita markkinoidaan no-nonsense-asenteella. Tuotteista ei tarinoida kovin paljon, reseptien yksityiskohdilla ei liikoja elvistellä, ja NEIPA-hipstereiden etulinjaan ei yritetä tunkea (vaikka sitäkin sorttia valikoimasta näyttää löytyvän). Brändi on yksinkertaisuudessaan takuuvarmasti tunnistettava. Kerran juttelin Jonas Sahlbergin kanssa jossain oluttilaisuudessa, ja kun hän toivotteli tervetulleeksi visiitille Kemiöön, tuli sellainen olo että voisi oikeastikin käydä kun sillä suunnalla joskus liikkuu.

Nyt maistelussa oleva 9-prosenttinen belgialaistyylinen tripel on alun perin tehty panimon 300. erän kunniaksi. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa ja olut on nyt Alkon pienpanimokattausta varten otettu uudelleen tuotantoon. Kuten Kimito omalla Facebook-sivullaan toteaa, kyseessä on “suomalaisilta panimoilta harvemmin nähty tyyli”. Näin kai asia tosiaan on, vaikka henkilökohtaisessa olutuniversumissani tripel on kuitenkin niitä pysyvimpiä kiintotähtiä.

Samaan hengenvetoon voi sanoa, että Belgian ulkopuolella en ole kovin monista tripeleistä ihmeemmin vaikuttunut. Italiassa join muutamia erittäin hyviä. Vaalean, vahvan oluen elementtien pitäisi olla täydellisessä tasapainossa – humala ei saa peittää makeahkoa mallasta, hiivan tuottamat hedelmäiset ja mausteiset yhdisteet saavat erottua, ja alkoholin on syytä pysyä taka-alalla. Parhaimmillaan tuore tripel on vahvuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta jopa raikas, joten makeuttakaan ei saa olla liikaa.

Kemiön tripel ei ole aivan vaalea, lähempänä meripihkan väriä, ja vaahtoa on aluksi mukavasti – ei belgialaisen ylenpalttisesti kuitenkaan. Tuoksussa on hedelmäkakkua ja hedelmäkarkkia, maku on lempeän makea, karamellinen, hedelmäinen ja ehkä hiukan mausteinenkin. Katkerot eivät ole kovin etualalla, eikä mitään terävää pippurisuutta tunnu tulevan niiden rinnalle hiivastakaan. Kovasti arvostan, että Kimito on lähtenyt tekemään rehtiä ja kikkailematonta tripeliä, vaikka tyyli tosiaan ei ole ehkä juuri nyt niitä trendikkäimpiä. Tämä on ehkä aavistuksen makea yksilö mutta maistui kyllä minulle oikein hyvin. Epäilemättä kyseessä on yksi toistaiseksi parhaista suomalaispanimoiden tripeleistä – Jaskan Kaljat ehti omassa arviossaan kohottamaan sen tämän hetken parhaaksi kotimaiseksi belgialaistyyliseksi olueksi.

  

Koff Stallion – pullisteleva ruuna

Aina välillä panimoilta tulee uutuuksia, joista on hieman vaikeaa keksiä, miten juuri tähän lopputulokseen on tuotekehittelyssä päädytty – tai miksi juuri nyt. Tällainen on Sinebrychoffin uutuusolut Stallion: 7,2-prosenttinen viinalager linjakkaassa mustassa tölkissään, johon on kullattu panimon heraldinen tuplahevosenpää. Panimon määritelmän mukaan se on bockolut, jossa ei ole unohdettu “Koffille tyypillistä raikkaan lagerin makua”, mutta jossa myös “alkoholin makeus ja lämmittävyys tulee esiin”.

Toisaalta juuri nyt vahva lager vetää ilmeisen hyvin, liekö koronan ansiota tai syytä. Näin ainakin viisaammat olutfoorumilla kertoivat: Alkon myynnin kehityksessä tällä olutryhmällä oli viime vuonna kova prosentuaalinen kasvu, joka suomalaisten ostoprofiilin huomioiden on absoluuttisissa litroissa sitäkin huikeampi. Onko vahvoilla lagereilla ollut jo valmiiksi laaja vakiystäväkunta kapakoissa, ja ainakin osa heistä juo taikajuomansa nyt epidemiaoloissa mieluummin kotona? Jos näin on, tähän rakoon Koffin uutuus varmasti kolahtaa.

Kun tuote tuli vuoden alussa Alkon valikoimaan, huomasin sen olevan ensimmäisenä tarjolla kuudessa Helsingin liikkeessä, joista viisi sijaitsi idän lähiöissä kuten Mellunmäessä ja Jakomäessä. Jos jakelu ei olisi sittemmin laventunut, olisin jo saattanut epäillä monopolia aika kyynisestä asiakasprofiloinnista.

Nyt sitten Stallion kävi maistelussa myös Olutkoiran kotibaarissa. Esimerkiksi saman yhtiön toiseen viinapukkiin Karhu 8,0:aan verrattuna Stallionilla on korkeammat katkerotasot (IBU 32 vs. 21), eikä sen resepti sisällä värisokeria tai tummempia maltaita. Täysmaltaisuuden sijaan mukana on tosin “ohraa”. Stallionin mallas on pelkkää pilsneriä ja humala täyttä Saazia, missä ei ole sinänsä mitään ongelmaa.

Tuoksussa on viljaista mallasta, jonka takaa ehkä pieni viinan häivähdys kurkistaa. Maussa on normaalin “koffmaisen” kevyen maltaan ohella mantelimaista makeutta, liuotinta, vivahdus sitruksenkirpeyttä ja äkkiä katoava ruohoinen humalointi, ehkä hieman pahvia ja hedelmää, mutta ei pahoja kasviksia. Pitkälti – vaikka ei kokonaan – kyseessä on jälleen yksi vahvempi versio kotimaisesta peruskaljasta, ja oletettuna ostajakuntana varmaan ne, jotka haluavat tölkkiä auki päräyttäessä tuntea tutun Koffin tuoksun nenässään.

Orhi on pukin ja härän ohella niitä maskuliinisia eläimiä, joiden voiman ja energian panimot ovat perinteisesti mielellään liittäneet vahvoihin oluihinsa ympäri Eurooppaa. Olisikohan aika siirtyä testosteronin katkuisesta kuvastosta 2000-luvulle? Koffin hevoslogon liitän ainakin itse Hietalahden sympaattisiin panimohevosiin, jotka jyllanninhevosina ovat kylmäverisiä työhevosia siinä kuin suomenhevosetkin. Niiden imagoon sopisi paremmin kaikkien saksalaisten taiteen sääntöjen mukaan tehty, rauhassa kylmäkypsytelty täysmallasbock. Tämä Stallion on imagonsa puolesta lämminverinen, nopeasti ohi suhahtava pullistelija – tosiasiassa kuitenkin siitä ruunattu melko hajuton ja mauton vetelys.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Laitilan Tuomas Altbier (Hyvä Tuomas 2019)

Olutliitto valitsee vuosittain Hyvän Tuomaan tai toisinaan kaksikin. Palkittu henkilö on sitten päässyt tavan mukaan suunnittelemaan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan seuraavan vuoden jouluoluen, jonka nimenä on nähty ainakin Kievari Tuomasta ja pelkkää Tuomasta. Niinpä viime vuoden loppupuoliskolla markkinoille lasketun Tuomas Altbierin ovat suunnitelleet panimolle vuoden 2019 tunnustuksensaajat, toimittajat Mariaana Nelimarkka ja Jussi Rokka. Tuomasten palkitsemisessa on ilmeisesti painotettu pitkäaikaisempia ansioita, joten esimerkiksi uusimman NEIPA-sukupolven kellokkaita ei ole vielä Tuomaina nähtykään. Ehkä tästä syystä myös Tuomas-oluet ovat usein edustaneet tyylikategorioiltaan perinteikkäämpiä olutlaatuja.

Minulta tämä olut meni viime vuoden puolella tuoreeltaan ohi, mutta olen sitä sittemmin bongaillut toisinaan ihan lähikaupoissakin, esimerkiksi oman kadun Alepassa. Nyt se sitten tuli otettua viikonloppua varten ostoskoriin ja pääsee viimein maisteluun. Tyylinä altbier on yksi omia suosikkejani, vähäeleisen tyylikäs saksalainen pintahiivaolut.    

Tämä Tuomas-tulkinta on väriltään punaruskea, ja tuoksu on mieto, siinä leipää ja häivähdys hedelmää. Pähkinäisen, karamellisen, hillitysti hedelmäisen makuinen olut voisi olla varmaan makujensa puolesta lagerkin, mutta on epäilemättä kylmässä käynyt pintahiivaolut kuten alt-tyyliin kuuluu. Reseptissä on näköjään myös vehnämallasta, ja siltä osin on tavoiteltu Münsterin altbierin luonnetta. Jonkin verran leipää maistuu mutta ei mennä paahteiselle ruisleipävaihteelle. Jälkimakuun jää väreilemään jotain yrttistä, epäilemättä pientä humalan katkeroa. Kokonaisuutena tämä Hyvä Tuomas on miellyttävä, selkeähkö, nähdäkseni tyylinmukainen olut.  

Düsseldorfin ja lähiseutujen alt-vyöhykkeen ulkopuolinen maailma elää jatkuvasti jonkinlaisessa alt-tyhjiössä. Tyylin edustajia tulee vastaan todella harvoin (toki viime aikoina Alkosta on saanut Uerigen sticke-versioita). En siten osaa tätäkään kovin hyvin lennosta verrata tyylin kotikaupungin parhaisiin tai heikompiin suorituksiin. Ensi vuoden keväällä tulee kymmenen vuotta siitä, kun olen edellisen ja ainoan kerran maistellut aitoja altbiereja Düsseldorfissa. Silloin tuli testattua ainakin vanhassakaupungissa edustettuina olleet merkit – Füchschen, Schlüssel, Schumacher, Uerige ja Kürzer – joissa kaikissa oli hyvät puolensa. S:llä alkavien panimoiden oluista jommastakummasta tykkäsin selvästi enemmän, mutta en enää muista kummasta.

Viineriä viideltä panimolta

Ennen vanhaan kohtalaisen tunnettu oluttyyli oli wiener. Monikin panimo teki sitä Suomessa jo 1800-luvulla. Sinebrychoffilla oli sellainen ainakin 1960-luvulla, mutta se lienee jäänyt seuraavalla vuosikymmenellä pois valikoimasta. En ole tuon ajan wieniläislagereista nyt muilta panimoiltamme yrittänyt kerätä tietoja – oliko niitä? Jos joku muistaa, näyttikö esimerkiksi Olvin Vaakuna jo tuolloin punaruskealta, voi tietysti lisätä infoa kommentteihin.

Sittemmin tuli joka tapauksessa Amerikan kautta kierrätettynä vienna lager, joka on käytännössä sama asia mutta hienommin englanniksi ilmaistuna. Kyse on joka tapauksessa punertavasta, Wienin 1800-luvun olutteollisuudesta lähtöisin olevasta pohjahiivaoluesta, jossa tyylikäs maltaisuus on etualalla ja mieto tai keskivahva mannereurooppalainen humalointi kannattelee.

Tämä on niitä oluttyylejä, joille IPA-sukupolvi usein sanoo meh. Kun on opetettu, että craft beerissä pitää tapahtua koko ajan paljon – katkeruutta, vahvuutta, suodattamattomuutta, happamuutta, lisäaineisuutta tai jotain muuta -uutta – niin klassisen pelkistetty ja kirkas wieniläinen ei ehkä puhuttele, vaikka toki perusbulkkilagerista eroaakin väriltään ja maultaan. Siitä huolimatta tästäkin tyylistä nähdään aina silloin tällöin uutuuksia pieniltä ja isommilta panimoilta; jos ei aina trendibaareissa niin vähintäänkin ruokakaupoissa ja Alkossa. Vahvuudeltaan nämä ovat yleensä alle 5,5 %, joten myyntipaikalla ei ole Suomessakaan niin väliä.

Nyt maistelussa on kolme esimerkkiä Suomesta, yksi Tanskasta/Belgiasta ja yksi USA:sta. Malmgårdin Vienna Lager ja Auran Kuningasolut ovat ääneenlausutusti wieniläishenkisiä, Bryggerin Amber ehkä amerikkalaisvaikutteisempaa varianttia. Mikkellerin Iskold Classic on jälleen selkeä nyökkäys wiener-perinteeseen päin ja Brooklyn Lager astetta modernimpi keskivaalea lager mutta pohjoismaisen jakelijansa Carlsbergin mukaan peruspohjaltaan wiener.

Käydään nämä yksilöt satunnaisessa järjestyksessä läpi.

Iskold Classic (5,6 %) on juuri maitokaupparajan yli ponnistava punamessingin sävyinen olut, jota tehdään Belgian Lochristissä. Teettäjänä on tuttuun tapaan tanskalainen Mikkeller ja tekijänä De Proefbrouwerij. Mikkellerin mukaan olut on oodi Tanskan “ruskeille bodegoille” – siis perinteisille kapakoille – ja ne ovatkin miljöinä ylistyslaulunsa ansainneet. Myös oluen tyyli viittaa Mikkellerin mukaan tanskalaisten klassiseen olutmakuun. Maltaista tulee tähän olueen pientä toffeen ja hunajan makeutta, jota (tyyliin nähden) kohtalaisen reipas katkerotaso jossain määrin leikkaa. Jälkimakuunkin katkeruutta jää hiukan, yrttisenä ja aniksisena. Minulle tämä olut toimii hyvin siinä roolissa, johon se konseptillaan pyrkii. Jos haluaisin larpata vaikka isoisääni nauttimassa maukasta 60-luvun olutta jossain Alkon olutravintolassa, voisiko olut olla tällaista? Ehkä on osittain fantasiaa, että perusolut oli ennen jotenkin parempaa – vaikka Tanskasta en osaa mennä senkään vertaa sanomaan.

Brooklyn Lager (5,2 %) on New Yorkissa vuonna 1988 aloittaneen Brooklyn Breweryn lippulaivaolut, jota Pohjoismaissa jakelee ystävämme Carlsberg eli Suomessa Sinebrychoff. Heti Mikkellerin Iskoldin perään tämä vaikuttaa hyvin brittiläiseltä, vaikka panimon tietojenkin mukaan ”pohjautuu löyhästi wieniläiseen lagertyyliin”. Väri on kultaisempi kuin Iskoldilla, ja tuoksussa ja maussa tosiaan korostuu pale ale -mäisyys, varmastikin sekä maltaiden että humalien ansiosta. Hyvä entry-tason käsityöoluthan tämäkin on, mutta tähän Wien-teemaan nähden tuntuu kuin olisin istunut väärään pöytään.

Aura Kuningasolut (5 %) on Hartwallin henkiin herättämä vanha turkulainen olutnimeke, joka tölkkiin painetun tarinan mukaan tuli markkinoille vuonna 1915. Näin on näreet, tosin silloin tuote oli 2,5-prosenttinen mieto mallasjuoma, jota markkinoitiin ahkerasti myös kieltolain aikana. Nykyversiossa on maltaan karamellimaista tai hunajaista makeutta ja punertavaa väriä, en tiedä onko vanhassa Kuningasoluessa ollut näitä samoja wiener-piirteitä. Tässä on varmaan lähdetty tekemään jonkinlaista ”helposti juotavaa erikoisolutta”, joka ei vaadi kuluttajalta paljoa, eikä esimerkiksi humalan katkeroilla pelotella käytännössä lainkaan. Maltaisuuskin voisi toki olla tuhdimpaa, etenkin kun Auran Panimo sata vuotta sitten nimenomaan kehui mietojen oluidensa korkeaa mallaspitoisuutta.  

Malmgård Vienna Lager (4,9 %) on kullanvärinen, hennosti punaiseen vivahtava olut. Panimolle tyypilliseen tapaan reseptissä on spelttiä, mutta ilmeisesti myös kauraa. Tässähän jo lähdetään erkaantumaan vahvasti vanhan keskieurooppalaisen lager-perinteen polulta. Tosin tuoksullaan Malmgårdin wieniläinen vihjaa aika perustason lager-meiningistä, eikä maussakaan nyt mitään suuria seikkailuja ole luvassa. Maku on jotenkin kireä, ei tämän vertailun miellyttävin, ja mainostekstissä luvattu ”speltin pähkinäinen puraisu” jää hyvin heikoksi. Onko kuitenkin niin, että viljayhdistelmä ajaa tätä olutta vähän sekavaan suuntaan, niin että wieniläinen ajatuksen kirkkaus jää saavuttamatta (tai sitä ei ole tavoiteltukaan)?

Bryggeri Amber Lager (5,3 %) on nimensä mukaisesti jotain muuta kuin wieniläisolut, vaikka reseptissä wiener-mallasta onkin (muiden ohella). Humalalajikkeista Magnum ja Perle ovat semimoderneja saksalaisia katkerointihumalia ja Cascade tietysti amerikkalainen mutta osin brittiläistaustainen nykyklassikko, jonka sitrushedelmäiset piirteet tässä amber lagerissa ovatkin etualalla. Ehkä tätä ei pidä arvioida wieneroluen kriteereillä, kun taustalla ovat selvästi 2000-lukulaisemmat ajatukset. Joka tapauksessa mallaskombosta syntyvä imelähkö vaikutelma on Cascade-tyyppisen humalan kumppanina tämän olutkattauksen raskain – ehkä tämä Amber on tarkoitettu enemmän ruoan kumppaniksi kuin esimerkiksi Mikkellerin tapaan kapakkaillan rapsakaksi suunkostukkeeksi.

* * * * *

Loppukaneetti: Sellaisten oluttyylien arviointi, joilla on pitkä ja kansainvälinen historia, uhkaa aina lähteä tavalla tai toisella käsistä. Alkaa miettiä, onko jokin olut autenttinen esimerkki tyylin syntyvaiheista 1800-luvulta, tai liittyvätkö sen piirteet joihinkin nykyisiin tai vaikkapa 50 vuoden takaisiin käsityksiin siitä, miten tätä olutta tehdään. Nyt en olekaan lähtenyt paljon tuohon historialliseen pohdintaan, vaikka esimerkiksi wiener lagerin alkuajat sinänsä tunnetaan aika hyvin. Tyyli lähti Anton Dreherin panimosta, joka sijaitsi nykyisen Wienin lentokentän lähistöllä Schwechatissa. Dreher alkoi tehdä siellä 1830-luvun lopussa müncheniläistyylistä olutta, mutta Britanniassa oppimallaan mallastustekniikalla, niin että vierre oli baijerilaista vaaleampaa, punaruskeaa. Tätä alettiin kutsua wieniläiseksi olueksi. Humalana hänen panimossaan on ollut – ainakin myöhemmin – todennäköisesti böömiläinen Saaz.

Maistellusta viisikosta itselleni upposi tällä kertaa parhaiten Mikkellerin Iskold Classic, joskin hieman mietin siinä humalan roolia – oliko se jopa tyyliin nähden turhankin korostunut? En tiedä, mitä lajikkeita tanskalaiset ovat käyttäneet. Muilta osin tämä voisi olla se pohja, jolle lähtisin unelmieni wiener lageria kehittelemään. Kannattaa muistaa wiener-oluita metsästäessään, että Wien ei ole välttämättä paras paikka siihen harrastukseen. Siellä peruslager – jota usein kutsutaan märzeniksi – on nykyään vaaleampi ja hellesmäisempi, kun taas Dreherin historiallisen lagerin jälkeläisiä voi helpommin löytää vaikka Italiasta tai Meksikosta, ja tietysti nykyään Yhdysvalloista tai muista craft-kulttuureista.  

(Lähde: Andreas Krennmair, Historic German and Austrian Beers for the Home Brewer.)

Oman kellarin tämänvuotiset täydennykset

Jo perinteeksi on muodostunut tässä blogissa, että vien vuoden vaihtuessa muutaman pullon kellarointikelpoisia oluita varastoon vanhaan perunakoppiimme. Jonkin verran tämä täydennys taas uudestavuodesta myöhästyi, mutta tulipa tänäkin vuonna tehtyä.

Kellarissa on tällä hetkellä 12 °C lämmintä, yleensä ehkä pari astetta enemmän, mutta luultavasti kopin olosuhteet kohtelevat pienistä lämpötilan heittelyistä huolimatta säilöoluita vuosien mittaan hyvin.

Tässä jälleen kuva uusista kellarin asukkaista (tai ainakin osasta niitä), sekä nimilista, tosin ilman määriä:

  • Adnams Triple Knot 2018
  • La Rulles Grande 10
  • Kimito Ryewine
  • Ruosniemen Mahtaja
  • Fuller’s Vintage Ale 2019
  • McChouffe
  • Rochefort 10°
  • Orval 2018 (ollut ensin kaksi vuotta työpaikallani kaapin perukoilla ja löytyi sieltä joulun alla).

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)

Hall of fame -oluet

Blogissa on journalismiin verrattuna se hyvä puoli, että postauksen voi polkaista käyntiin vaikka tyhjästä, eikä kellään ole aihetta siitä valittaa. Tällä kertaa ponnahduslautana toimii portlandilaisen bloggari-olutkirjailija Jeff Alworthin toissapäivän twiitti, jossa kysyttiin näin:

Sinut on valittu komiteaan, jonka tehtävänä on rakentaa oluen hall of fame (kunniagalleria) ja valita sinne kymmenen ensimmäistä edustajaa. Mitkä maailmanoluet – nykyiset tai historialliset – pääsisivät mukaan?

Harmitonta hupia, kuten twiittaaja itsekin toteaa. Mutta ei kokonaan, eikä varmasti ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Osa vastaajista (joko Twitterissä tai muilla foorumeilla, jonne kysymys on levinnyt) suhtautuukin kysymykseen enemmän tai vähemmän tosissaan. Millä perusteella valinnat tehdään? Pitääkö niiden mennä joidenkin teemojen alle? Onko maantieteellistä hajontaa tarpeeksi?

Alworth aikoo itsekin blogata kyselynsä tuloksista, mutta tässä muutamia havaintoja sitä odotellessa. Twitter-keskusteluun omia listojaan ilmoitti eilisiltaan mennessä noin seitsemänkymmentä olutamatööriä tai -ammattilaista, ja näissä listoissa korostui melko selvästi kolme olutta: Pilsner Urquell, Sierra Nevada Pale Ale ja Guinness Extra Stout (tässä järjestyksessä). Niitä kutakin kannatti nopealla tukkimiehen kirjanpidolla noin 35 keskustelijaa.

Seuraaviin onkin matkaa, ja niitä ovat muun muassa Bass Pale Ale ja Saison Dupont. Nevadaa uudemmista jenkki-craftin klassikoista mikään ei kerännyt valtavaa kannatusta, vaikka suurin osa vastanneista oli todennäköisesti amerikkalaisia Twitter-käyttäjiä. Lähelle kymmentä ääntä pääsivät vain Goose Island Bourbon County Stout, Allagash White ja Pliny the Elder – kuten myös muuten Budweiser, Sam Adams Boston Lager ja Anchor Steam Beer.

Tyyleittäin tai maittain vielä seuraavia huomioita: Belgian merkitystä maailman olutkulttuurille ei tunnustettu niin vahvasti kuin Saksan, Britannian tai USA:n. Vaikka Dupont poimi vajaat 20 ääntä, Duvel, Orval, Rodenbach, Cantillon Gueuze ja Westvleteren joutuivat tyytymään puoleen siitä, ja muita luostarioluita kuin Orval ja Westvleteren ei palkittu kuin parilla hajaäänellä. Saksan vehnäolutperinteestä nousivat tasavahvoina Schneiderin ja Weihenstephanin weisset, jotka ohittivat selkeästi Belgian Hoegaardenin (amerikkalaisille ehkä Allagash White onkin läheisempi). Tšekistä ainoa Urquellin ohella edes yhden maininnan saanut olut taisi olla U Flekůn tumma lager.

Uudemmasta IPA-perinteestä ei löytynyt megasuosikkeja, oikeastaan Plinyn jälkeen NEIPA-trendin pioneerina pidetty Heady Topper pärjäsi parhaiten neljällä kannatusäänellä. Millekään yksittäiselle imperial stoutille ei myöskään kertynyt todella suurta kannatusta, Goose Island sillä saralla vahvimpana. Lager-puolella erikoisempi Schlenkerla Märzen sai kymmenkunta ääntä.

* * * * *

Vastaavaa listojen koontia harrastettiin eilen myös suomalaisten olutharrastajien Facebook-ryhmässä, ja sielläkin Urquell ja Sierra Nevada taisivat kerätä eniten kannatusääniä. Guinnessia ja Cantillon Gueuzeä arvostettiin myös. Jostain syystä Weihenstephanin vehnä nousi kotimaisessa(kin) listailussa, ja nyt jopa selvästi enemmän kuin tunnetumpi Schneider. Koff Porter sai toki muutaman äänen, mutta muut stoutit (paitsi siis Guinness) eivät nousseet niinkään esiin. Orval noteerattiin belgialaisista, ja tuo Heady Topper jälleen jenkki-ipoista. Schlenkerla ja Fuller’s ESB keräsivät myös muutaman äänen verran kannatusta.

Entäpä oma listani?

Edellä nähdyt kansainvälinen ja kotimainen koonti ovat ihan hyviä listoja. Hall of famehan on vaikkapa urheilussa tai musiikissa ansioituneiden, alaansa merkittävän kontribuution tehneiden ihmisten tai tahojen kunniagalleria. Niinpä olutgalleriaakin on arvioitava tiettyjen merkkien historiallisen tärkeyden kautta, ei esimerkiksi pelkkien omien mieltymysten. Mitkä oluet ovat vaikuttaneet tuleviin olutsukupolviin tai panimoteollisuuden kehitykseen eniten, mitkä ovat olleet maailman mitassa tunnetuimpia tai suosituimpia tiettyinä aikoina?

Urquell on selvästikin pakko ottaa mukaan, kun puhutaan kaikkien aikojen kärkioluista. Portteri on oltava listalla myös, ja niistä Guinness täyttänee vaatimukset parhaiten, vaikka nykyään onkin mieto haamu entisaikojen stoutista. Jokin englantilainen ale on ehdottomasti otettava mukaan, eikä monien mainitsema Bass ole ainakaan historiallisessa katsannossa huono valinta. Tai mikä olisi nykypäivänä keskeinen brittiale – London Pride? ESB? Landlord?

Euroopan kauas historiaan ulottuvaa vehnäolutperinnettä ei pidä varmaan sivuuttaa myöskään. Onko sitten Hoegaardenilla vai jollain Baijerin hefeweizenilla ollut isompi merkitys jollain mittarilla – sitä on vaikea sanoa. Vaiko Berliner weissella? Pitäisikö jokin hapanolut olla mukana ihan omana itsenään? Lambic? Marjoilla vai ilman? Entä maatilaoluiden perinne – ja jos niitä huolitaan mukaan, onko Saison Dupont riittävän autenttinen vai pitääkö mennä sahti-, kveik- tai kaimiškas-alueille? Ja maatilojen lisäksi tietysti luostarit ovat oluenteon historiassa tärkeitä paikkoja, joissa varsinkin taitoja ja tekniikoita on tietoisesti kehitetty. Luostarioluista saattaisin itse ottaa jotain tummempaa kuin monien mainitsema Orval.  

Listaa voisi kuratoida loputtomiin, ja kymmenen kärjestä joutuu jo varmaan pudottamaan monta olennaista olutta poiskin. Kuitenkin jokin amerikkalaiseen nykymeininkiin vaikuttanut olut täytynee olla mukana. Useimmilla tuo virstanpylväs on ymmärrettävästi Sierra Nevada Pale Ale, mutta esimerkiksi Ron Pattinson on maininnut vanhemman Ballantine’s IPAn ja jotkut muut jopa 1980-luvulla vaikuttaneen Bert Grantin, ensimmäisen “uusamerikkalaisen” IPAn tekijän.  

Twiitissä kysyttiin lisäkysymyksenä, mihin päin maailmaa hall of fame pitäisi sijoittaa. Bryssel taisi saada yksittäisistä kaupungeista eniten kannatusta vastaustwiiteissä. Eräs vastaaja ehdottaa vaistonvaraisesti Müncheniä, mutta peruuttaa sitten: hall of fame on pohjimmiltaan amerikkalainen konsepti, joten sen olisi parasta olla jossain amerikkalaisessa olutkaupungissa kuten Milwaukeessa, St. Louisissa tai Denverissä.

* * * * *

Täytyypä muuten kirjoittaa joku toinen päivä vielä olutmuseoista. Hall of fame on niille läheistä sukua, ja olutmuseothan ovat paitsi usein mainioita matkakohteita, myös mielenkiintoisia paikkoja oluthistorian käänteiden mietiskelyyn.

(Valokuvat: Flickr.com / Scott1346, Radarsmum67, CC BY 2.0.)

Siperia opetti – Nøgne Ø myös

Vahvan ja tukevan, tumman stoutin historia liittyy paitsi Brittein saariin myös Venäjän keisarikuntaan, jonne britit sitä veivät ja jossa sitä sittemmin myös valmistettiin. Maantieteellisen yhteyden vuoksi Britanniassa alettiin kutsua imperial stoutina tunnettua oluttyyliä myöhemmin myös nimellä Russian (imperial) stout. Monien nykyisten tämän tyylilajin oluiden nimissä on yhä jokin enemmän tai vähemmän leikillinen Venäjä-viittaus.

Näin on myös Plevnalla eli Koskipanimolla (jolla muuten panimon myyntinimi viittaa epäsuorasti Venäjän ja Turkin sodan Plevnan taisteluun 1870-luvulla). Heidän imperial stoutinsa on nimeltään Siperia (8 %). E-kirjaimessa on jopa sakarat vasemmalle, kuin se olisi venäjän э. Siperia on viileän, karun ja armottoman paikan maineessa, ja sellaisena ehkä vertauskuva panimon kovaotteiselle stoutille. Sen lisäksi Siperia on toki yksi Finlaysonin tehdasalueen vanhoista rakennuksista Tampereella, kuten Plevna itsekin.

Norjalaisen Nøgne Ø:n vastaava tuote on nimeltään yksinkertaisemmin Imperial Stout (9 %). Se on ollut Alkon valikoimista välillä tauolla ja nyt taas saatavana. En tiedä, olenko koskaan ennen maistellut sitä rinnakkain Siperian kanssa – pitkäänhän tämä olisi ollut mahdotontakin, koska Siperia oli vain hanatuote. Nyt sitten monopolimme tarjoaa tähän tilaisuuden, ja hankin pullolliset molempia kotibaariin.

Kun oluiden speksejä katsoo, kantavierrevahvuudet ovat jokseenkin linjassa (Siperia 20.5 °P ja Nøgne 21.7 °P), mutta katkeruutta Siperialla on tuplaten: 90 ja 45 EBU. Itse asiassa sekä RateBeer että Beer Advocate listaavat Nøgne Ø Imperial Stoutin tiedoissa selvästi korkeammat Platot ja IBUt kuin Alkon ilmoittamissa luvuissa. Sivustojen mukaan humalana ovat Columbus ja Crystal. En tiedä, onko Nøgne jossain vaiheessa viilannut reseptiä johonkin suuntaan?

Nämä oluet liittyvät tiettyyn vaiheeseen pohjoismaisen pienpanimobuumin tarinassa. 2000-luvun loppupuolella oluita harrastaneille ne olivat yksiä ensimmäisistä täkäläisistä tuotteista, joissa amerikkalainen craft beer -filosofia pääsi tummassa oluessa oikeuksiinsa. Siperia opetti ison joukon suomalaisia oluenystäviä nauttimaan ronskista jenkkihumaloinnista tässä alkujaan brittiläisessä oluttyylissä. Norjalaisten idea oli enemmän tai vähemmän samantapainen, vaikka humalaa oli ehkä niukemmin.

Vaikka sekä takavuosina että viime aikoina on nähty selvästi näitäkin vahvempia ja ehkä reilummin humaloituja stouteja, Plevnan Siperia ja Nøgne Ø Imperial Stout kuuluvat kuitenkin suurpetojen kastiin. Kun niitä varovaisesti lähestyy, jo nenään leijuva vaikutelma on molemmissa erilainen. Tamperelainen antaa selvän viestin havuisesta amerikkalaistyylisestä humalaisuudesta, siinä missä norjalaisilla on tarjota maanläheinen, salmiakkinen aromi.

Kuten EBU-lukujen antamasta osviitasta voi päätellä, myös maussa humala on selvästi vähemmän keskiössä Nøgne Ø:llä. Sitä ei tarvitse epäillä, etteikö tämäkin olut perustuisi alun perin amerikkalaisiin tulkintoihin vanhasta brittityylistä. Toinen Nøgnen oluen humalista, Columbus, on itse asiassa sama lajike kuin yksi Siperiassa käytetyistä humalista eli Tomahawk. (Muut Siperian humalat ovat ilmeisesti Mount Hood, Simcoe ja Vanguard.)

En ole ollut perinteisesti yhtään niin innoissani jenkkityylisistä stouteista kuin monet olutfanit, mutta näiden kahden oluen rinnakkainen maistelu on valaiseva ja tuotteet tietysti hyviä. Mielenkiintoista on, miten Nøgne Ø jää pitkälti Siperian varjoon, kun suomalainen stout tykittelee humalan ominaisuuksilla aivan kuin jokin supervahva Cascadian dark ale/Black IPA.

Katkeruutta Siperiassa tosiaan on, ja havuinen ja sitruksinen meininki hallitsee. Norjalaiset luottavat enemmän paahteisuuteen, mutta sen alta tulee tässä vertailuasetelmassa paljon turhanoloista siirappileipää. Nøgnen imperial stoutilla on varmasti hetkensä ja tilanteensa, mutta pohjoismaisessa finaalissa Suomella lienee nyt parempi pelistrategia: kun kerran mennään amerikkalaisella tyylillä, mennään sitten päätyyn asti.

RateBeerin käyttäjät antavat Nøgnelle 100/100 pistettä ja Siperialle 99/100. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun heidän parviälynsä on jossain asiassa ollut väärässä.

Vuodenvaihteen vahvat: Maku Barley Wine, Malmgård Barley Wine ja Kimito Ryewine

Vuosilukuun tuli taannoin ykkönen lisää, ja sehän on perinteisesti juhlinnan aihe. Tässä blogissa otettiin uudenvuoden ja loppiaisen kunniaksi härkää sarvista kotimaisten ohraviinien osalta. Kolme kovaa nimeä nousi joukosta esiin.

Maku Barley Wine

Panimon tuote-esittely maalailee ja makustelee urakalla:

Maku Barley Wine on omaa aikaasi. Vieraiden lähdettyä sujautat tohvelit jalkaasi, tunnustelet tupakkatakkisi taskuja. Aah, olutkellarin avaimet! Hyräillen laskeudut narahtelevia portaita tammipaneloidusta hämärästä kellariin johtavaan käytävään. Hyväilet tynnyreitä jykevissä telineissään ja kumarrut laskemaan lasiisi aimo lorauksen tuoksuvaa juomaa. Ei saa häiritä.

Tuusula ja tupakkatakki – tässähän voisi kuvitelmissaan lähteä melkein järvenrannan taiteilijahuviloihin kurkistelemaan, millaisia oluita vaikkapa Sibelius tai Juhani Aho omassa rauhassaan siemaili. Tynnyrien kanssa tällä Barley Winella ei kyllä ole välttämättä tekemistä muuten kuin mielikuvien tasolla, mutta vahvan (9 %) nautiskeluoluen vaaditut ominaisuudet täyttyvät muuten. Hyvinkin tällaista voisi makustella kellarissaan tai missä itse kukin erikoissuosikkejaan vaaliikin.

Tuoksu ja maku ovat mukavan maltaiset. Vaikka humalana on Amarilloa – yhtä amerikkalaisista lajikkeista, jotka nimenomaan kiinnittivät oluenjuojien huomion humaliin – se pysyttelee paljolti taka-alalla. Katkeruutta ei kauheasti tunnu. Maltaat ovat panimon mukaan Pale Ale, Maris Otter, Vienna, Caramel, Aromatic Malt ja Imperial Malt – ja lopputulos on siltä osin keskitumma, karamellinen, korinttirusinainen, ja melko hillitty.

Toisin kuin seuraavia maisteltavia, tätä Maku Brewingin Barley Winea ei näytä olevan monopolin kautta saatavana. Itse sain tölkin heidän lähettämästään näytepaketista. Kiitos siitä, tuotehan oli oikein onnistunut.

Malmgård Barley Wine

Pernajan maatilapanimo on vuosien varrella tuottanut sekä joitakin erinomaisia ja kovassa käytössä olleita vahvempia oluita – että rämpinyt viime aikoina toinen jalka erilaisten (NE)IPA-johdannaisten hetteiköissä, eikä aina niin suurella menestyksellä. Nyt pullossa on peräti yli 10-prosenttista ohraviiniä, jota Alko kertoo myyvänsä vain Barley Wine 2018 -versiona. Pullon etiketti ei mielestäni kertonut tästä reilun kahden vuoden iästä tarkemmin mitään.

Tummemmat maltaat kuin Makun oluessa ovat nyt asialla, se on selvää mausta. Lääkemäinen, kaakaoinen, kahvinen, karamellinen on tämä Itä-Uudenmaan ohraviini, ehkä hieman katkerakin. Humalat ovat C-alkuisia amerikkalaisia. Lähinnä oluen kokonaisvaikutelmaksi jää tämän maistelun perusteella kuitenkin kansainvälisen tyylikäs, klassinen ja melko syvällinenkin tumma jättiläinen.    

Kimito Ryewine

Ohraviini on ohraviini, ja ruisviini on ehkä jotain muuta. Niitä ovat monet valmistaneet, mutta kovinkaan useita en muista itse maistelleeni. En siis tiedä, onko tyylillä jotain maamerkkejä tai suuntaviittoja, joihin Kimito Brewingin Ryewinea (9,5 %) pitäisi osata suhteuttaa.

Maistoin tässä oluessa tietyn tumman hedelmäisen maun, jota ei aivan yhtenään tule vastaan. Ensimmäinen assosiaatio oli Privatbrauerei Ayingerin paikan päällä Ayingissa maistamani syysolut Kirtabier – toki se oli kolme-neljä pinnaa miedompi mutta kuitenkin tuhti kumppani panimoravintolan saksalaisille ruoille. Maku muistuttaa punaviinissä marinoituja päärynöitä, jollain mausteisella vivahteella.

Maussa on myös lakritsan, ellei peräti salmiakin kaltaista tummemman maltaan makoisuutta. Tämä on ansiokas olut, jossa myös samalla tapahtuu aika paljon. Monet oluet ovat Suomessa hieman liian mietoja parhaaseen potentiaaliinsa nähden – osin maitokaupparajojenkin takia – mutta tälle ruisviinille tekisin poikkeuksellisesti päinvastaisen kehitysehdotuksen. Voisiko prosenttilukua hilata hieman alaspäin, ja säilyttää silti strong ale -mäinen suvereenius ja maukkaus? Vaikka Ryewine on nykyiselläänkin hieno siemailuolut, tämän tyyppistä tuotetta joisi mielellään syksyn aterioiden kyytipoikanakin jos se olisi vaikka 6–8-prosenttista. Ehkä kaksi eri versiota?

Muut round-up

Muilta kotimaisilta panimoilta kuluneen vuoden aikana maistamani barley winet ovat jääneet omalla listallani tämän kärkikolmikon taakse kukin omista syistään. Ahvenanmaalaisen Open Water Breweryn Winter Warmer 2020 (10 %) on vaaleahko, eikä siis osu omaan ohraviinien sweet spotiini, joka vaatisi enemmän maltaan syvyyttä. Mieleen tulevat enemmän jenkkihumaloidut tripla-IPAt, vaikka en edes tiedä, ovatko oolantilaisten käyttämät humalalajikkeet amerikkalaisia.

Hiisin Kouko Barrel Aged (10 %) oli kuohuja. Se osuus, minkä sain lasiin pelastettua oluenpaisumuksesta, tuoksui ja maistui tukevasti havupuulle. Koukossa on kuusenkerkkää, hunajaa ja ruista, joten raaka-aineiden puolesta se viittaa vahvasti Suomen salomaille. Se, miten kuusi dominoi tätä olutta, pisti miettimään, liittyisivätkö sekä kuohunta että melkein kemikaalimaisen pistävä havuisuus kuitenkin johonkin virhemakuun?

Mallaskosken Barley Wine (12 %) on vahva ja makea, ja vaikka se on varmasti ihan asiallinen barley wine, minulle ei syntynyt siihen läheistä suhdetta juuri tuon makeuden takia. Saattaa olla, että sokerista palaisi vielä osa pois muutaman vuoden kellaroinnilla – ehkä olutta voisi ostaa pari pulloa tekeytymään.