Olutkoiran joulukalenteri 2020: Kasarikronikka

Joulukuu alkoi, ja monet availivat tänään ensimmäistä luukkua suklaakalenterista, olutjoulukalenterista tai kuka mistäkin – sipsikalenterista, alusvaatekalenterista, kuivalihakalenterista tai kenties Frendit-aiheisesta joulukalenterista. Näitä on moneen lähtöön.

Viime joulukuussa tein tähän blogiin oluthistoriallisen joulukalenterin. Lukijamäärät eivät ehkä olleet häävejä, mutta pieni joukko jaksoi olutmenneisyyden hämäristä kaivamiani jyväsiä seurailla ja kommentoidakin.  

Itse nautin historian sivupoluilla harhailusta, joten aion tehdä jotain samantapaista tänä vuonna. Viimevuotisen kalenterin aikahaarukka oli 1700-luvulta jonnekin 1900-luvun jälkipuoliskolle, mutta nyt keskityn tärkeään olutvuosikymmeneen eli 1980-lukuun.

Tänä vuonna on siis luvassa näillä näkymin 24 luukkua Kasarikronikkaa. Tulevat luukut kokoan tähän aloituspostaukseen sitä mukaa kun ne aukeavat. Paljolti kierretään ympäri Eurooppaa ja niitä maita, joihin 80-luku toi tullessaan pienpanimo-oluen ensimmäisiä raikkaita tuulahduksia. Puhutaan oluentekijöistä, oluen ystävistä ja olutpaikoista. Ties vaikka jossain välissä olisi asiaa Suomestakin, ja silloin kasarin käsite saattaa venyä olosuhteiden pakosta ysärin puolelle.

Rima on matalalla. Näin saan jälleen 24 luukkua raavituksi kasaan, tekstit voivat olla lyhyitäkin. Toivottavasti edes joku löytää jostain luukusta itselleen mielenkiintoista luettavaa – mitään tyytyväisyystakuuta ei anneta. Katsotaan mitä olutkirjastosta ja arkistoista tällä kertaa löytyy.

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Jouluolut #9: Delirium Christmas/Noël

Tämä belgialainen taitaa olla tällä kertaa viimeinen Alkon joulunajan oluista, joita tähän postausten “sarjaan” aion maistaa. Ei näitä ollut näinkään monta tarkoitus alun perin käydä läpi, mutta tarjontaa on ollut ehkä näppituntumalta joitakin viime vuosia enemmän, ja monet jouluoluet osuvat hyvinkin omaan makuuni. Välillä mausteita tai vahvuutta on niissä liikaa, mutta toisaalta kausioluissa pääsee esiin hienoja mallas- ja hiivavetoisia sävyjä, jotka nykyajan humalakeskeisyydessä voivat jäädä varjoon.

Jouluoluet ovat yleensä tummia, harvemmin vaaleita, ja kohtalaisen harvoin myöskään siltä väliltä. Kuten Karmeliten Kloster Doppelbock, tämä Huyghen panimon joulu-Delirium osuu kuitenkin paletin keskivaiheille kuparinpunaisten värisävyjen joukkoon. Ympärivuotinen perustuote Delirium Tremens on vaalea, mutta sillähän on muutama nuorempi, erinäköinen sisarus: tumma Delirium Nocturnum, vaaleahko humalavetoinen Delirium Argentum ja marjavetoinen Delirium Red ainakin.

Delirium Christmas – tai ranskaksi Noël – on peräti 10 % vahvuinen ja sen piirteet ovat melko tyypillisiä belgialaisen ohraviinin (vrt. Bush Beer) piirteitä. Humala on taka-alalla; sen sijaan jyllää mausteinen belgialaishiiva (ja kenties jokin mauste, vaikka sitä ei etiketissä myönnetä) rinnallaan makea mallas, ja näiden ansiosta oluessa on joulun rusinaisia makuja sekä Välimeren hedelmiä kuten persikoita ja sitruksia, sekä tummaa sokeria ja sherryä. Tyylikkäät elementit tulevat huyghemäiseen tyyliin hiukan kasassa ja sikinsokin pikemmin kuin harmonisena sinfoniana, mutta kyllähän tämä olut puolustaa paikkaansa joulupöydässä jos tyylilaji miellyttää. Vähän alkoholin kuumuuttakin on maussa mukana, ja muutenkin tämän terä varmasti riittää leikkaamaan rasvaisten ja täyteläisten jouluruokien läpi toivotulla tavalla.

Jouluoluet #7 ja #8: Ridgeway Bad Elf Winter’s IPA ja BrewDog Hoppy Xmas

Ridgewayn oluita uiskenteli yhteen aikaan Alkon valikoimiin nykyistä tiheämmin, ja varsinkin joulukausina muistan maistaneeni yhtä jos toista pahaa tonttua tai todella pahaa tonttua. Muitakin panimon tuotteita on tullut vuosien varrella testattua. Tonttuoluista moni on ollut strong ale- tai barley wine -osastoa, ja tämänvuotinen inkarnaatio kantaa titteliä Winter’s IPA.

Enpähän tiedä, onko kyse eri reseptistä kuin siinä Bad Elfissä, jota kutsutaan Winter Aleksi vaan ei Winter’s IPAksi. Prosentit ovat joka tapauksessa 6,0 %. Panimon omien verkkosivujen kausiolutvalikoima tuntee vain ensin mainitun, ja siihen on liitetty myös sanat dry hop. Tyylinä on English strong ale. Muiden lähteiden mukaan ekstrahumalointia on tehty Cascade-lajikkeella, mikä myös Amerikkaan ja IPA-puolelle tavallaan viittaa. Kun pullon kyljessä kerran lukee Bad Elf Winter’s IPA, niin olkoon sitten sellainen.

Samanvahvuinen humalavetoinen jouluolut Hoppy Xmas tulee saman saaren pohjoisemmasta osasta, Skotlannin BrewDogilta. Tämä on nimenä vanha tuttu, mutta aiempina vuosina on taidettu nähdä vahvempaakin versiota. Humalana on Simcoe, ja tässä tapauksessa panimo itsekin puhuu toki IPAsta. Ulkonäöltään sekä tämä että Bad Elf IPA ovat kullanvärisiä ja melko kirkkaita, eli ne ovat kaukana nykyajan ananasmehu-neipoista mutta eivät toisaalta niin tummia kuin jotkut vanhan koulukunnan West Coast IPAt.

Odotukset näiden oluiden suhteen ovat muuten melko samanlaiset: ensimmäisen sukupolven jenkkityylisiä euro-ipoja kuitenkin, ja joulun aikaan sopien ehkä enemmän karamellisen lempeitä kuin extreme-humalaista tykittelyä. Erot alkavat tuntua kuitenkin jo tuoksusta: BrewDog on saanut olueensa asiallisen humala-aromin, joka Ridgewayn talvi-IPAsta puuttuu kokonaan. Muutenkaan tuoksu ei tahdo kertoa jälkimmäisestä oluesta mitään.

Alko on luokitellut BrewDogin jouluoluen keskiasteisesti humaloiduksi ja Bad Elfin voimakkaasti humaloiduksi. IBU-asteikolla eroa ei ole kuin nelisen pykälää. Maun perusteella heittäisin ne todennäköisesti samaan karsinaan: mitään kovin tömäkkää katkeroa tai muitakaan humalaefektejä ei tarvitse näissä pelätä. Kypsän sitruunan vähän kitkerä maku Bad Elfissä on varmasti humalasta peräisin, mutta sen alta tulvii kevyttä maltaisuutta, jossa on melkeinpä hiivainen reuna. Tämä on jonkinlainen hybridi keskitien brittialen ja 2000-lukulaisen humalapainotuksen välillä, joka pistää hetkittäin pohtimaan, voisiko tämä toimia paremmin caskista.

Hoppy Xmas on sitä mitä “maailman suurimmaksi craft beer -brändiksi” kutsutulta merkiltä voi ehkä odottaakin: melko turvallista, varovaista ja isojen ipanjuojamassojen pirtaan sopivaa.  Maussa on männynhavuista, yrttistä humalaa, karamellia ja vähän trooppisten hedelmienkin sävyjä, ja kaikesta jää jälkimakuun lähinnä jonkinlaista makeutta mutta ei esimerkiksi pahemmin katkeruutta. Tämä tuntuisi edustavan tyylillisesti eurooppalaisen jenkkivaikutteisen IPAn ensimmäistä vuosikymmentä, joka käynnistyi isommassa mittakaavassa juuri joskus vuoden 2007 paikkeilla, kun BrewDog pisti panimonsa pystyyn.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.

Muikea Muikku

Kalaravintolat viettävät parin vuoden kuluttua 30-vuotisjuhliaan, mutta nykyisistä seitsemästä kalasta uusin – Muikea Muikku – on avannut ovensa vasta tänä kesänä. En osaa edes kuvitella, millaista on avata uusi ravintola koronavuonna 2020. Tästä huolimatta toivon tietysti tulokkaalle kaikkea hyvää. Muikku on ketjun ensimmäinen ruokaravintola (tosin Janoisessa Lohessa oli aikoinaan keittiö), ja listalta löytyy kaikennäköistä croque monsieur -osastosta kunnon pihveihin.

Marraskuisen lauantain alkuillasta valoisa baari oli kutsuvan näköinen mustasta merestä nousevan Verkkosaaren rantakorttelissa. Viereinen baari, Olutravintola Jano, oli silmämääräisesti hieman suositumpi, mutta kyllä Muikussakin muutama seurue nautti juomia ja ainakin yhteen pöytään tilailtiin myös syötävää.

Pistäydyimme lasillisilla, ja heti silmiin osui hanarivistöstä Pilsner Urquellin suodattamaton versio. Sitä tuli tietysti tilattua, kun suosikkipilsneri tässä olomuodossa kuitenkin on edelleen jonkinlainen harvinaisuus. Toista tilausta varten kyselin stoutia tai portteria, joksi henkilökunta suositteli Thornbridgen Cocoa Wonderlandia kaakaopapuineen.

Kun kuitenkin olin tyypilliseen tapaani enemmän maustamattoman portterin perässä, en siihen tarttunut, ja ainoaksi vaihtoehdoksi valikoimasta seuloutui Põhjalan Must Kuld (sekin taitaa tosin sisältää laktoosia, eli sikäli perusraaka-aineiden ulkopuolelle mennään). Hyvä oluthan Must Kuld kuitenkin on, eli tarjonta ja kysyntä onnistuivat kohtaamaan.

Ruokalistaa emme tällä kertaa kokeilleet. Siinä Muikku sanoo olevansa “aidosti belgialaiseen ruokamaailmaan suuntautunut”, mutta toisaalta hakeneensa inspiraatiota myös Saksasta ja Ranskasta. Belgiasta tuttuja elementtejä listalla ovat simpukat, juustopiiras ja olutkastikkeet. Muu on yleismaailmallista gastropubiruokaa. Ei sataprosenttisen belgialaistyylinen menu olisi varmaan mahdoton Helsingissä toteuttaa, mutta jostain syystä sitä ei kukaan (S-ryhmän Belge mukaan lukien) ole koskaan varsinaisesti yrittänyt. Mitään vikaa Muikun tarjonnassakaan ei toki ole, tällainen useammasta lähteestä haalittu ratkaisu sopii olutbaariin oikein hyvin.

Olutlistalla Belgiaa edustavat klassikot Duvel, Chimay ja Rodenbach, sekä 70–80-lukujen tulokkaista Boon ja Delirium Tremens. Viimeksi mainitun valmistajalta löytyy myös La Guillotinea. Rodenbachin kilpailija Duchesse de Bourgogne on sekin mukana. Brittipuolella on Thornbridgen lisäksi Bombardier Bitter ja St Austell’s Proper Job, Suomi–Viro-akselilla ainakin Mallaskoskea, Ruosniemeä ja Põhjalaa. Nykymaailman mittapuulla valikoima ei vaikuta valtavan suurelta tai kokeilunhaluiselta, mutta voi hyvinkin olla riittävän kattava korttelibaariin. En ole Momentin Restaurantsin edustajia haastatellut siitä, mitkä heidän tavoitteensa Muikulle ovat, mutta mielellään tietysti näkisin kalasatamalaisten tänne tiensä löytävän, vaikka uudessa kaupunginosassa muutakin olutbaaritarjontaa on.

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Jouluolut #3: Karmeliten Kloster Doppelbock

Kolmas jouluolut tulee ensimmäisen tavoin bock-osastolta, ja se on panimon nettisivujen mukaan saatavana vuosittain marraskuun puolestavälistä alkaen. Kyseessä on Karmeliten-panimon Kloster Doppelbock. Alkostahan Karmeliten-oluita saa kai tällä hetkellä neljää erilaista – muun muassa vaaleaa vehnäbockia – ja nyt lokakuun lopussa myyntiin tulleessa kausiolutvalikoimassa siis tätä ohraista tuplapukkia. 

Yleensä bockeja ja doppelbockeja tulee ajateltua joko tummina tai vaaleina, mutta toki niitä on myös siltä väliltä. Tämäkin on ehkä enemmän rajatapaus, punertavan kultainen ja mahonginruskeaan vivahtava. Karmeliten-Brauerei toimii Straubingissa, joka on Münchenistä aimo harppauksen Plzeňin suuntaan, muutamia kymmeniä kilometrejä Tšekin rajalta. Panimo on yksi Saksan vanhimpia: jo 1300-luvulla se toimi paikallisen luostarin yhteydessä, vaikka onkin nykyään yksityinen perheyritys.

Kloster Doppelbockissa on paahdettu leipäinen, viljainen tuoksu, jossa on vähän toffeen makeutta. Maku ei ole kuiva mutta ei siirappisen makeakaan, siinä on karamellin, pähkinöiden ja mausteiden makua. Katkeruus on vähäistä mutta hiukan pistävää. Jälkimaku on näinkin vahvaksi (8 %) täysmallasolueksi ohut, eikä tuote aivan mestaruusluokkaan Saksan luostarioluiden ja vastaavien joukossa ehkä nousekaan. Tumman toffeen hallitsema lempeä yleismaku on kuitenkin miellyttävä.

Jos tämä olut ei nyt siis kohoa aivan taivaisiin sfääreihin, täytyy kuitenkin kiittää Alkoa ja/tai maahantuojaa jälleen siitä, että saksalaisista klassikkotyyleistä nähdään välillä muitakin kuin sikäläisiä top 3 -klassikkoja. Toki Paulaner Salvator, Ayinger Celebrator ja jokunen muu ovat varmasti tummempien pukkien kärkeä, mutta vaihteeksi on kiva nähdä muidenkin panimoiden taidonnäytteitä täällä Pohjolan joulussa.

Itämerenportterin etymologia

Helsingin Sanomien perinteinen olutraati kokoontui arvioimaan vahvoja porttereita ja stouteja yläotsikolla “itämerenportterit”. Sana on suomennos Michael Jacksonin lanseeraamasta oluttyylin (tai -perinteen) nimestä Baltic porter. Meillä on puhuttu myös baltialaisesta tai balttityylisestä portterista, joskus balttiportterista. Jos sen sijaan googlaa itämerenportteri-termiä, kaikki hitit taitavat johtaa Hesarin Jussi Rokan teksteihin ja Olutkoira-blogiin.

Testissä kaksi portteria sai täydet viisi tähteä: Malmgårdin X-Porter ja Õllenautin Must Eksport. Molempien nimen taustalla häilyy muuten export stoutin haamu. Export stout on historiallisesti yksi portterin vahvimpia olomuotoja, eli sen yläpuolelta ei brittiasteikolla taida löytyä muuta kuin supervahva imperial stout. Voidaan ehkä ajatella, että suuri osa Itämeren ympäristön porttereista on siinnyt export stoutien jäljitelmistä, vaikka tarkemmin ei 1800-luvun panimomestarien pään sisään enää päästäkään kurkistamaan.

Oman kertomansa mukaan Michael Jackson keksi Baltic porter -termin 1990-luvun alussa. Jo kauan ennen sitä hän kirjoitti vuoden 1977 kirjassaan The World Guide to Beer näin: “Viimeinen Brittein saarilla tuotettu porter juotiin vuonna 1973 Pohjois-Irlannissa. Portteria pannaan edelleen, joskin pohjahiivalla, monissa maissa. Se on tunnustettu oluttyyli Kiinassa, Itä-Euroopassa, Tanskassa, Ranskassa ja Pohjois-Amerikassa.”

Osa edellä mainituista on varmasti juuri sitä, mitä hän Baltic porterilla myöhemmin tarkoitti – ainakin Itä-Euroopan ja Tanskan oluet. Milloin Jackson todella ensimmäisen kerran käytti termiä? Itse hän siis kertoi vuonna 2002, että tyylin nimi “nousi vuonna 1990 kirjoittamastani artikkelisarjasta, jonka tein vierailtuani Virossa”. Jackson ei suoraan sano, että olisi käyttänyt sanaa vuoden 1990 artikkeleissaan, ja kun en ole niitä en lukenut, en voi tarkistaakaan.

Martyn Cornell toteaa nähneensä sanan Jacksonin käyttämänä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1998. Sen sijaan hän mainitsee amerikkalaisen Bill Yennen käyttäneen sitä vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan (ilmeisesti Beers of the World).

Luultavasti on syytä kuitenkin olettaa, että kun kerran Michael Jackson antaa ymmärtää kehittäneensä käsitteen, hän on niin myös tehnyt (eikä ole poiminut sitä amerikkalaiselta kollegalta). Suomalaiset lukijat muistavat kyllä esimerkkejä jo 1990-luvun alusta, jos ovat silloin lukeneet Jacksonin erityisesti Suomen tarpeita varten tehtyjä tekstejä.

Olut-lehdessä 1/1994 hän kirjoittaa: “Olen aina pitänyt balttityyppisistä porttereista, joiden kärkeen kuuluu Koff Porter”. Tätä artikkelia ei ole julkaistu muissa maissa.

Ja jo vuonna 1991 julkaistuun Michael Jackson’s Pocket Beer Book -kirjan suomalaiseen laitokseen (Matkailijan olutopas) hän kuvailee Koff Porteria “tukevaksi, baltialaistyyppiseksi porteriksi”. En tiedä, miten hän on asian englanniksi ilmaissut tämän kirjan tai Olut-lehden artikkelin käsikirjoituksessa, mutta on päivänselvää, että kyse on samasta ajatuksesta.

Baltic-type porter, ehkä? Baltic-style porter? Sama asia kai. Baltic porter.

* * * * *

Miksi siis suomeksi itämerenportteri, eikä baltialais- tai balttityyppinen portteri?

Tämä preferenssi – joka ainakin minulla perustuu siis omaan rajalliseen käsityskykyyni eikä mihinkään Jackson-lähteisiin – juontuu portterin itämerellisen perinteen historiasta.

Sikäli kun tiedän, nykyisissä Baltian maissa – Virossa, Latviassa tai Liettuassa – ei ole keksitty tähän portteriperinteeseen liittyen mitään, mitä ei olisi tehty myös esimerkiksi Puolassa, Suomessa tai kenties Preussissa.  

Osa itämerenporttereista on pohjahiivaoluita, kuten vaikka Puolan Żywiec Porter tai Latvian Aldaris Porter. Toiset ovat pintahiivaoluita, kuten Koff Porter tai Põhjalan Must Kuld. Kummankaan hiivatyypin käyttö ei liene erityisesti Baltian maista lähtöisin oleva tapa. Pohjahiivan yleistyminen tämän maailmankolkan porttereissa liittyy todennäköisesti baijerilaistyylisen oluen tuloon 1800-luvun puolivälissä, ja se vaikutti ennen pitkää useammassakin maassa myös portteriin.

Yhdistävä tekijä näissä oluissa – jos sellaista on – onkin kai nimenomaan panimoiden sijainti Itämeren rannikkovaltioissa (eikä siis nykyisistä Baltian maista saatu inspiraatio). Englannin sanan Baltic voi tietenkin kääntää myös Itämereksi tai itämerelliseksi, ja niin siis ainakin itse tässä yhteydessä tekisin.

Joissakin kielissä valintaa ei tarvitse tehdäkään. Puolassa on porter bałtycki, Liettuassa Baltijos porteris, Latviassa Baltijas porteris, Venäjällä Балтийский Портер, ja niin poispäin. Kuten englannissa, merenkin nimi on näissä kielissä “baltialainen meri” ja olut viitannee samaan.

Muissa Itämeren maissa meren nimi on sen sijaan Ostsee, Östersjön, Østersøen tai Läänemeri. Näissä maissa oluttyylin nimeä ei ole yleensä yritetty muodostaa meren nimestä käsin. Toki on esimerkiksi ruotsalaisen Fjäderholmarnas Bryggerin olut Östersjöporter, jossa panimo on todennäköisesti (etikettinsä perusteella) hahmottanut tuotteen nimen kuten minäkin, mutta olutharrastajille kyseessä on kuitenkin “en baltisk porter”. Sitä tehdään pohjahiivalla.

Jos Kielitoimisto tai suomen kielen lautakunta kysyisi minulta suositusta, mitä nimeä tästä oluttyylistä pitäisi suomeksi käyttää, ehdottaisin näistä sekavista selityksistä huolimatta edelleen tuota “itämerenportteria”. Voisin sitten puhua sanan kyseenalaistajat tainnoksiin olutperinteen pitkällä historialla. Se, että maan mahtavin sanomalehtimedia on tässä kanssani samaa mieltä, ei toki tarkoita, että olen oikeassa. Kokonaan toinen kysymys on, kuinka moni HS:n testissä olleista oluista todella edustaa tätä oluttyyliä – jos koko tyyliä ylipäänsä on olemassa. Mutta silloin mennään jo oluiden tyyliluokitusten yleisiin ongelmiin, ja niiden puimiseen ei yksi yö riitä.