Lyhyet erikoiset: Yksisarvinen nimeltä hyvä vaalea Bock

Kevät on vahvempien erikoisoluiden aikaa Saksassa ja entisen Itävallan keisarikunnan olutmailla. Helsingissäkin olen joinakin keväinä mennyt esimerkiksi Urkkiin, kun sieltä on saanut Ayingerin Maibockia tai jotain vastaavaa vaaleaa nektaria. Täällä on vielä huhti-toukokuussakin usein sellaiset säät, että pieni ryyppy vahvaa olutta lämmittää luita.

Niin kuin varmaan on tullut ennenkin mainittua, vaalea Bock on yksi suosikkioluttyyleistäni. Hyvät sellaiset ovat myös harmillisen harvassa (hyviä vehnäbockeja on ehkä enemmän, mutta tarkoitan nyt tässä ohrabockeja). Moni varmasti ajattelee, että ne ovat liian makeita viinalagereita, joille täytyy tehdä kikkoja – esimerkiksi humaloida amerikkalaisittain – että niistä saa edes puolittain kiinnostavia. Minusta temput ovat turhia.

Janoinen Lohi on tarjoillut nyt huhtikuun alkupuolella Andechsin luostaripanimon oluita jonkinlaisessa tap takeoverissa. Kävin paikalla pari viikkoa sitten juomassa baijerilaispanimon Bergbockin, joka oli vaalean Bockin ystävälle pientä ekstaasia. Arde oli alkukuusta kehunut myös panimon Spezial Hell -olutta maisteltuaan sitä samassa kalabaarissa.

Lempeä Bergbock Hell (7 %) oli hunajaisen maltainen, kuin sopivan maltillisesti paahdettu paahtoleipä, ja jälkimakua reunusti mieto baijerilainen humalointi, joka toi kokonaisuuteen aavistuksen sitruunapastillin pirteyttä. On tästä varmasti varaa kääntää joitakin nuppeja vähän kaakkoon päin, mutta se pitäisi tehdä taitavasti, ettei tämän oluen suuri tasapaino ja zen vahingossa järky.

Matkalla kotiin pysähdyin vielä aina yhtä luotettavassa St. Urho’s Pubissa. Vaalean Bockin joukkoja edusti siellä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Bierteufel. Onko se todella eri olut kuin heidän Auer Maibockinsa? Bierteufel (6,9 %) on astetta kukkaisempi, vaaleampi, vähähappoisempi ja mallaspohjaltaan ohuempi kuin Andechser Bergbock. Ruusunmarjamaista karamellisyyttä ja lakritsia maistoin myös. On varmaan hassua tehdä maailman suurimmalla humalanviljelyalueella olutta, jossa humalaa ei pääse juurikaan esittelemään. Hyvin miellyttävä Bock oli silti tämäkin, vaikkei aivan Andechsin tasoa.

cofToivottavasti nämä keväiset Bock-esittelyt jatkuvat tulevina vuosina myös Helsingin baareissa. Saksalaista vaaleaa Bockia on sen verran vähän tarjolla Alkossa ja ravintoloissa, että on ihan yksittäisistä tapauksista kiinni, nähdäänkö tätä laatukamaa Suomessa tiettynä vuonna ollenkaan. Itse asiassa Alko kuittaa tällä hetkellä vaalean Bockin kategorian vain iänikuisella Neuzeller Bockilla, joka ei ole kovin kummoinen. Myös äskettäin valikoimiin tulleen katalonialaisen Moritz-panimon Epidorin Alko luokittelee Bockiksi, vaikka se on kyllä ihan tavallinen vahvakarhu ja aika onneton sellainen.

Kannustan kotimaisia panimoita jatkamaan vaaleiden Bockiensa kehittelyä. Pari tällä hetkellä saatavana olevaa suomalaista yksilöä kärsii ehkä vielä joistakin panimoprosessin ongelmista. Keitetty maissi tai pakasteherne haisevat lasiin kaadettaessa liikaa. Jos ja kun suodatettuun saksalaistyyliseen Bockiin tähtää, puhtaus on puoli ruokaa ja loppukäyttäjälle ei saisi tuoksua juuri mikään muu kasvis kuin ohra ja humala.

Vaalean Bockin ystävät – jos teitä on muita – lobatkaa maahantuojia, panimoita ja muita tahoja laadukkaiden Bockien saamiseksi Suomeen ainakin näin keväisin, kun niitä Saksassakin juodaan. Olisi hyvä, että kun meille tuodaan luostarioluita Belgiasta tai ipoja Amerikasta, saataisiin tumman Bockin ohella myös vaaleaa sieltä, missä se parhaiten osataan. Sitä tärkeämpää tämä on, jos hallitus onnistuu järkeä uhmaten kieltämään yli 5,5-prosenttisten oluiden nykymuotoisen etämyynnin Suomeen.

Mainokset

Tšekki, osa 4: Plzeń – pilsnerin päämaja vai jotain muuta?

–Saisinko paikallista pilsneriä, kiitos?

–Anteeksi, en ymmärrä.

Tuntuu, että jossain päin Tšekkiä tuollainen keskustelu baarimikon kanssa saattaisi olla mahdollinen. Vaikka Tšekki on tunnetusti pilsnerin (tai Pilsenerin) kotimaa, eihän missään niitä näy – muita kuin se yksi, Urquell. Ei ainakaan jos hanalätkiä, juomalistoja tai pullojen etikettejä tuijottaa. Pilsner on Urquell ja Urquell on pilsner. Muut ovat jotain muuta. Paikallista pilsneriä on vain Plzeńissä.

Saatan vähän liioitella. Ulkomaiset olutasiantuntijat ovat jo varmaan onnistuneet opettamaan tšekeillekin, että kaikki heidän vaalea oluensa on pilsneriä, vaikka sen paikallinen nimi on světlý ležák (vaalea lager) tai miedoimmillaan výčepní (hanaolut). Onhan angloamerikkalainen olutmaailma saanut monet belgialaisetkin käyttämään luostari- ja muista pintahiivaoluistaan sanaa ale, joka ennen merkitsi Belgiassa yksinomaan brittiläistä pale alea.

On jo sinänsä hieman ärsyttävää, että globaali olutterminologia syrjäyttää paikallisen kielenkäytön: autenttisuuden tuntu kärsii. Toinen ongelma on se, että koko tšekkiläisen lager-kentän kolonisointi kansainvälisen pilsner-käsityksen alle voi hämärtää myös käsitystä siitä, mitä tšekkiolut on. Ulkomainen näkemys siitä, mitä pilsneri on, perustuu yleisemmin saksalaiseen pilsneriin: hyvin vaaleaa, kevyttä, rapean humalaista.

Jos tämän ajatuksen yleistää suoraan koskemaan myös tšekkioluita, kohtaamiset voivat olla aika odottamattomia. Humala ei välttämättä hallitse olutta juurikaan, tai olut voi olla tumman kullankeltaista, hyvin maltaista, hedelmäistä, diasetyylistä, hiivaista, melkein mitä vain, panimosta riippuen. Tiedän, että Ratebeer, Untappd ja BeerAdvocate erottelevat ”Czech Pilsnerin” muista pilsnereistä, mutta p-sana ohjaa silti ajatuksia. Edellisistä poiketen BJCP:n olutkategorioissa asia on esitetty muuten aika hyvin, ehkä enemmänkin tšekkiläisestä näkökulmasta.

Oma Tšekin matkamme eteni viidentenä päivänään itse pääkallonpaikalle eli Plzeńiin ja Urquellin panimolle. Tarkoitus oli osallistua siellä ihan normaalille maksulliselle, englanninkieliselle turistikierrokselle. Tätä ennen kiersimme vanhassakaupungissa sijaitsevan panimomuseon näyttelyn, jossa siinäkin keskityttiin paljolti nimenomaan Urquell-panimon historiaan ja esineistöön. Panimomuseon luota lähtee myös kierros vanhankaupungin alla risteilevään kellarikompleksiin (jossa emme käyneet), tunneleita on tässä kohtaa kilometreinä jopa enemmän kuin itse panimon alla. Kaiken kaikkiaan Plzeń on Böömin toiseksi suurin kaupunki Prahan jälkeen ja täällä on paljon muutakin nähtävää, esimerkiksi maailman kolmanneksi suurin juutalainen synagoga.cof

cof  cof

Urquellin alkulähteillä

Käykää Urquellilla, jos käytte Tšekissä. Sanotaan tämä nyt ilmaisena mainoksena heti kärkeen.

Plzeńiin on Prahasta alle puolentoista tunnin junamatka, ja panimo on hyvin lähellä rautatieasemaa. Kierros Urquellilla on melko pitkä, 1 tunti 40 minuuttia, mutta ei se tunnu erityisen pitkältä. Jos kierroksen jälkeen nälättää, hyvät sapuskat saa joko panimoalueelta Na Spilce -ravintolasta, tai esimerkiksi vanhastakaupungista panimomuseon naapurista Na Parkánusta. Vanhaankaupunkiin kävelee panimolta nopeasti.

Vaikka kuinka naputtaisin kansainvälisestä olutsanaston käytöstä, sitä tosiasiaa ei pääse pakoon, että Plzeń oli se kaupunki, josta vaalean lagerin voittokulku vuonna 1842 käynnistyi. Tuon vuoden marraskuussa juotiin ensimmäisen kerran uuden Měšťanský Pivovar v Plznin eli Pilsenin porvaripanimon kultaista olutta. Jo samana vuonna sitä juotiin ensi kerran myös Prahassa ja seuraavalla vuosikymmenellä keisarikunnan pääkaupungissa Wienissä ja monissa muissakin kaupungeissa.

Urquell, tai tšekkiläisittäin Prazdroj (”Alkulähde”), oli jo varhain iso olut. Sen nousu ajoittuu teollisella skaalalla tapahtuvan oluenpanon yleistymisen vuosikymmeniin. Vuoteen 1877 mennessä Urquellista oli tullut Tšekin suurin panimo. Vuonna 1913 sen kapasiteetti oli jo miljoona hehtolitraa vuodessa eli puolet nykypäivän kapasiteetista. Tuon aikaisia kattiloita on käytetty aivan viime vuosiin saakka, ja melko äskettäin oluita vielä kypsyteltiin terästankkien sijaan puutynnyreissä panimon valtavassa kellarilabyrintissä.

Siinä missä Urquell on paistatellut paikallisten ja ulkomaisten oluenystävien suosiossa jo 175 vuotta, vanhat tšekkiläiset pintahiivaoluet saivat väistyä jo 1800-luvun lopulla. Pilsnerin huikea kasvu edesauttoi tätä kehitystä. Erilaisia tummia ja puolitummia lagereita on toki säilynyt nykypäivään, mutta kultainen pilsneri ja muut siitä inspiroituneet vaaleat oluet ovat omineet Tšekissä kuten muuallakin leijonanosan oluenjuojien huomiosta.

En usko, että kovin monet globaaliin megaluokkaan kuuluvat panimot ovat kuitenkaan nykypäivän olutfriikeille vierailemisen väärtejä. Urquell on useimmista muista jättiläisistä poiketen onnistunut silti säilyttämään laadukkaan, historiatietoisen ja jopa mielenkiintoisen oluen imagon. Sen olut saa myös paljon parempia pisteitä Ratebeerin tyyppisissä palveluissa kuin muiden vastaavien suurpanimoiden peruslagerit. Ei huippulukemia – paitsi suodattamattomana – mutta kuitenkin.

cofJa näin on siitä huolimatta, että panimo on ollut ulkomaisessa omistuksessa jo vuodesta 1999 (ensin South African Breweries/SABMillerillä ja nykyisin japanilaisella Asahilla) ja tuottaa tosiaan pari miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa. Samalle tontille rakenteilla oleva uusi panimorakennus nostaa kuulemma tätä kapasiteettia jatkossa vielä puolella.

Mistään pienestä käsityöpanimosta ei siis ole kyse. Urquell on ikivanha globaali brändi, jota löytyy lentokentiltä, hotellien baareista sekä ravintoloista, joita olut ei voisi vähempää kiinnostaa. (Jos Plzeńin Urquell-panimo olisi oma itsenäinen yhtiönsä irrallaan Asahin omistamasta Plzeňský prazdroj -konsernista, joka panee myös muun muassa Gambrinusta, se mahtuisi – ironista kyllä – helpostikin amerikkalaiseen käsityöoluen määritelmään tuotantoluvuillaan.)

Panimoprosessista ei ole ilmeisesti tingitty vuosikymmenten mittaan niin kauhean paljon. Lagerointiaika on reilut viisi viikkoa, joka on samaa luokkaa kuin panimon alkuaikoina 1800-luvulla (vaikkakin paljon vähemmän kuin Budvarin 90 päivää). Panimokierroksella korostettiin kovasti joitakin prosessin perinteisiä yksityiskohtia kuten kolmoismäskäystä ja kattiloiden alla palavaa tulta, joka oppaan mukaan karamelisoi osan maltaasta.

En nyt osaa sinänsä verrata tätä muiden lager-panimojen käytäntöihin, mutta jotain kertonee sekin, että täysin maallikoille suunnattuun kierrokseen oli ympätty aika paljon tällaista prosessifaktaa, jolla Urquell omasta mielestään erottautuu muista. Maltaita ja panimon käyttämää Saaz-humalaa (Žatec semi-early red-bine) päästiin maistelemaan. Pullotushihnojakin pällisteltiin.

Kierroksen huipentuma oli joka tapauksessa suodattamattoman, muutama viikko sitten pannun oluen maistaminen suoraan tynnyristä laskettuna panimon vanhoissa kellarikäytävissä. (Vaikka tynnyrikypsytyksestä on Urquellilla periaatteessa luovuttu, sitä tehdään pienessä mittakaavassa tällaisia tarkoituksia varten.) Tynnyrin kyljestä näki, mikä hiivaerä oli kyseessä ja paljonko oluen lämpötila oli ollut minäkin maaliskuun päivänä. Vanhojen tynnyreiden ja tuoreen oluen yhdistelmä tuollaisessa muinaisessa miljöössä on niin maaginen kokemus, että unohtaa tuhansien turistien vuosittain parveilevan tuolla samalla käytävällä ja samalla asialla. Matkan varrella esiteltiin myös 1800-luvun jääkellareita.

Maistellessamme totesimme, että lasissa on nyt maailman parasta pilsneriä, ja ettei kellään ole oikeastaan kovin hyviä perusteita olla toista mieltä. Tämä on niitä harvoja hetkiä nykymaailmassa, joissa corporate 100, craft 0. En kiistä sitä mahdollisuutta, ettei Urquellin laatu olisi kokonaisuutena voinutkin heikentyä vaikkapa viimeisen 20 vuoden aikana, mutta täällä kaiken alkulähteillä tuntui siltä, että asiat olivat edelleen melkoisen hyvin. Oma arvonsa on silläkin, että tämä nimenomainen panimo keskittyy vain tähän yhteen ainoaan olueen.cof

mde

Salakuljettava munkki ja muita satuja

Maailman kuuluisimpien oluiden ja oluttyylien tarinoihin liittyy usein sekä oikeaa historiaa että hyvien jutuniskijöiden keksimiä, fantasiamaailmaan kuuluvia yksityiskohtia. Tämä pätee jonkun India pale alen (IPA) historiaan yhtä hyvin kuin pilsnerinkin. Urquell-panimon alkuvaiheista on kerrottu esimerkiksi sellaista tarinaa, että saadakseen himoittua pohjahiivaa Plzeńin porvareiden oli salakuljetutettava sitä Baijerista. Yhden version mukaan hiivan salakuljettajana toimi ”eräs munkki”.

Olutkirjoittaja Evan Rail, joka on lukenut tšekkiläisen oluen historiaa paikallisista alkuperäislähteistä, on ampunut alas joitakin virheellisiä Urquell-faktoja. Hän on muun muassa osoittanut, että Plzeńin porvarien haluama pohjahiiva ostettiin Baijerista, ei salakuljetettu. Tarina munkista on sitä paitsi outo senkin takia, että Baijerin luostarit oli maallistettu jo Napoleonin aikaan, eikä maa siksi suinkaan kuhissut mitään oluenpanijamunkkeja.

Rail on myös kyseenalaistanut Urquellin – ja monien muiden – viljelemän käsityksen siitä, että plzeńiläinen olut ennen Urquellia oli laadultaan äärimmäisen huonoa. Tarinahan kertoo, että kaupunginisät kaatoivat sitä vuonna 1842 tynnyrikaupalla maahan todistaakseen kipeää tarvetta uudelle panimolle. Rivien välistä olisi siis tarkoitus lukea, että kaupungin oluenpanijat eivät olleet osanneet tehdä vanhasta pintahiivaoluesta riittävän tasokasta ja että baijerilaistyylinen lager tarjosi vastauksen laatuongelmaan.

Todennäköisempää on, että paikallista olutta oli vain myyty turhan kalliilla Baijerista ja muualta Böömistä hankittuun tuontiolueen nähden. Liian hintava paikallinen olut jäi näin jälleenmyyjien kellareihin ja happani, kun taas tuontiolut vietiin tuoreena ja edullisena käsistä. Porvarispanimo, josta sittemmin kehkeytyi Pilsner Urquell -niminen yritys, syntyikin nimenomaan tarpeesta pelastaa Plzeńin oluen vanha maine.

Aiemmilla vuosisadoilla Pilsener Bier (silloin kai lähinnä pintahiivainen vehnäolut) oli nimittäin ollut laajalti tunnettu hyvä ”brändi”, ja tämä status haluttiin palauttaa sille – ennen kaikkea kotikaupungissa mutta tilaisuuden tullen myös muualla.

Tässä toden totta onnistuttiin. Jopa kaukaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa Sinebrychoffin panimo pani ensimmäisen böömiläisoluensa koemielessä jo vuonna 1861 – oliko tämä pilsener-tyyppistä? Helsingissä pilsneristä muodostui kuitenkin alkuaikoina Sörnäisten panimon erikoisuus, ja suuri Sinebrychoff palasi apajille vakituisemmin vasta 1890-luvulla.

Dobrány ja hyvän oluen hotelli

Plzeńin kaupungissa on isojen Urquellin ja muiden Asahi-panimon tuotantolaitosten lisäksi viitisen pienpanimoa. Näitä en osaa sen kummemmin suositella, koska panimomuseon ja Urquell-vierailun jälkeen suuntasimme oman matkamme kohti Slavkovský lesin eli Keisarinmetsän vuoristoa. Todennäköisesti Plzeńin suurpanimo pyhiinvaeltajineen tarjoaa kaupunkiin otolliset olot myös pienemmille yrittäjille. Entisajoista poiketen he eivät näyttäydy ehkä lainkaan Urquellin kilpailijoina vaan elävät sen kanssa jonkinlaisessa symbioosissa.

Myös muualta Plzeńin läänistä löytyy olutkohteita. Jos etsit yöpaikkaa kaupungin lähistöltä, Dobrányn kylän keskustorin laidassa on päivystänyt jo nelisentoista vuotta panimohotelli nimeltä Modrá Hvězda (”Sininen tähti”). Maaliskuun lopussa hotellilla oli hiljaista, ja vastaanottona toimi baaritiski, jossa muutama paikallinen kaljankittaaja tiiraili tulijoita. Tuntui hetken melkein siltä, että olimme vuoden ensimmäiset ulkopaikkakuntalaiset vieraat. Ehkä sisäänkirjautuminen on sesonkiaikaan astetta professionaalimpi, nyt saimme hieman ihmetellä aluksi meininkiä.

Ylimmän kerroksen huoneemme oli aluksi kylmillään, mutta patteri lämmitti sen pian. Autioita käytäviä reunustivat talon panimon vuosien varrella voittamat lukuisien olutkilpailujen palkinnot ja diplomit. Majoituskapasiteetti ei ollut pienimmästä päästä, huoneita oli reilut parikymmentä, eli kesän kiireisimpään aikaan täällä tosiaan voi kuvitella olevan vilkkaampaa. Kun laskeuduimme illemmalla syömään alakerran ravintolaan, totesimme, että suurin osa pöydistä oli kuitenkin täynnä – osa varmasti paikallisia, osa kai muita yövieraita.

Hanasta juotuina Dobřanská Hvězda -oluet olivat oikein mainioita. Panimon kevein tuotos, Dobřanská Desítka 10° on ollut nettiarvioista päätellen toisinaan vaihtelevassakin kunnossa, mutta nyt se oli mielestäni tikissä. Suodattamattoman miedon lagerin humalaolemus oli pikemminkin mausteinen kuin hedelmäinen, hiiva antoi herkullista taustatukea, mutta kokonaisuus oli kuitenkin tuoreen ja raikkaan oloinen.

Řezané 13° oli puolestaan puolitumma, itse asiassa sana řezané-termi tarkoittaa vaalean ja tumman oluen sekoitusta pikemminkin kuin meripihkan väriseksi pantua olutta. Tämä oli melko tyylikäs toffeereunainen olut, jolla oli vahva kahviliköörinen kaikupohja. Tumma Tmavý Speciál 14° toimi sekin lajissaan ihan hyvin, edellisestä hieman mustempiin makuihin vievänä illan lopetuksena. Panimoravintola, joka osaa hommansa sekä ruoan että juoman saralla, ja jonka yläkerrasta löytyy suhteellisen miellyttäviä huoneita, on oikeastaan hotellirintamalla omasta mielestäni paras mahdollinen onni.cof

mde

Tšekki, osa 3: Český Krumlovin säröinen idylli, České Budějovice ja Modrava

Tšekin kiertoajelumme eteläinen legi käynnistyi parin tunnin huristelulla Prahasta suoraan České Budějoviceen, tuohon tšekkiläisistä panimokaupungeista kenties toiseksi tunnetuimpaan. Oluthistoriasta kiinnostuneena minua kiehtovat suuresti vanhojen panimoyritysten tarinat, ja Budějovicen yli sata vuotta kestänyt riita amerikkalaisen Budweiserin kanssa on tietysti niistä tunnetuimpia.

Palaan kuitenkin tuohon pitkään ja traumaattiseen historiaan ehkä erillisellä postauksella joskus tuonnempana. Tällä matkalla uteliaisuuteni kiinnittyi yllättäen erään toisen, tuntemattomamman panimon polveilevaan ja osittain kummalliseenkin lähimenneisyyteen. Tarkoitan Český Krumlovin (toiselta nimeltään Eggenbergin) panimon vaiheita. Krumlovin ja Budějovicen panimoilla on itse asiassa muutama vuosikymmen yhteistäkin historiaa, kun molemmat kuuluivat valtiolliseen panimoyhtiöön Jihočeské pivovaryyn eli Etelä-Böömin panimoihin.

Teimme päiväretken kauniiseen Krumloviin läheisestä České Budějovicesta käsin, ja kyseessähän on yksi Euroopan näyttävimpiä vuoristomaisemien keskelle rakennettuja keskiaikaisia kaupunkeja. Silmukkamaisesti virtaava Vltava ei ole tällä korkeudella vielä yhtä mahtava virta kuin Prahassa. Krumlov kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa, vaikka kanssaturisteja on varmasti ainakin kesällä ihan tungokseksi asti – tämän tapaisissa paikoissa on aina.cof

Dramaattisen näköinen linna kaupungin korkeimmalla kalliolla on Český Krumlovin päänähtävyys, mutta tunti tai pari vierähtää äkkiä jo ihan vanhankaupungin kujia ylös alas vaeltaessa. Niidenkin varrelta löytyy ruoka- ja juomapaikkoja, mutta olutretkeläiselle luontevin valinta saattaa sittenkin olla Eggenberg-panimon oma ravintola. Siellä syömäni plněné knedlíky eli täytetyt knöödelit liha- ja kaalilisukkeineen olivat erinomainen perustšekkiläinen eväs komeiden kaariholvien alla, ja suodattamaton lager oli ehkä keskivertoa napakammin humaloitu yksilö, oiva kumppani ruoalle.cof

Kovaa peliä Český Krumlovissa

Vanha 1500-luvulla rakennettu panimo on käynyt vuosisatojen pyörityksessä läpi monenlaisia käänteitä. Varhaisista vaiheista saakka Eggenberg-nimellä tunnetun yrityksen historia liittyy samannimiseen aatelissukuun (kuten itävaltalaisen kaimansakin, vaikka naapurimaiden panimoilla ei ole nykyisin mitään yhteyttä). Eggenbergien jälkeen panimon omistajia olivat olleet 1700-luvulta alkaen Schwarzenbergit, toinen paikallinen mahtisuku, vaikka panimo säilyttikin aiempien omistajiensa nimen. Aatelisten valta panimossa katkesi kuitenkin Tšekkoslovakian siirtyessä valtiososialismiin, ja kuten yllä jo tuli todettua, Eggenberg toimi vuoteen 1989 asti osana julkisvallan hallinnoimaa panimokonglomeraattia.

Panimo on kokenut kovia kommunistisen Tšekkoslovakian jälkeisinä vuosina. Useimpien tšekkipanimojen tavoin valtionomistus siis lakkasi poliittisen regiimin vaihtuessa. Vuonna 1991 järjestetyssä huutokaupassa panimo päätyi herroille nimeltä Jiří Shrbený ja František Mrázek. Varsinkin jälkimmäinen heistä oli hämärien bisnestensä ja gangsterimaisten toimintatapojensa ansiosta jo tuolloin hankkimassa mainetta yhtenä Tšekin järjestäytyneen rikollisuuden kummisedistä.

Aikana, jolloin yleistä innostusta pienpanimoja kohtaan ei koettu samalla tavoin kuin nykyään, Krumlovin itsenäisellä panimolla ja muilla sen kaltaisilla ei ollut helppoa isojen panimojen päätyessä ulkomaisiin käsiin ja kiristäessä kilpailua. Sitkeyttä kuitenkin operatiivisella puolella riitti, ja vaikka tuotantoluvut aaltoilivat välillä laskien rutkastikin vuodesta toiseen, keinoja yritettiin keksiä. Milloin Krumlovissa pantiin lisenssioluita esimerkiksi Kroatian markkinoille, milloin paikattiin oluesta saadun tuoton vajeita tekemällä limonadia.sdr

Vuonna 2002 iski uusi katastrofi, tällä kertaa maantieteellinen. Siinä missä suuri osa Český Krumlovin vanhastakaupungista sijaitsee Vltavan mutkan kalliorinteillä, panimo on lähempänä joenpinnan tasoa ja niin ollen tulvauhan alla. Yritys kärsi tuon vuoden tulvissa useiden miljoonien eurojen vahingot. Varastokellareista ja muista panimotiloista kärrättiin kymmeniä kuorma-autollisia mutaa ja rikkoutunutta materiaalia tulvatuhoja siivottaessa.

Myös takapiru František Mrázekille kävi lopulta köpelösti, kun hän kuoli salamurhaajan luodista Prahassa vuonna 2006. Kaksi vuotta myöhemmin Eggenberg päätyi konkurssiin, ja raskas velkataakka synkensi panimon tulevaisuuden näkymiä vielä seuraavat viitisen vuotta. Toiminta oli pariin otteeseen kokonaan jäissä. Pelastavana enkelinä hätiin ratsasti Pardubický pivovar, keskisuuri panimo Prahan itäpuolelta. He ostivat tiloja ja laitteistoja ja käynnistelivät myös panimotoimintaa ainakin tilapäisesti uudelleen.

Tällaisessa väliintulossa ei ole mitään erikoista. Suomalaisesta näkökulmasta ehkä vähän yllättävämpää on, että tšekkimedian mukaan velkojia edusti Beltton-konsernin paikallinen tytäryhtiö. Beltton on käytännössä yhtä kuin Helsingin legendaarisen toimistotarvikejätti Wulffin nykyinen inkarnaatio. Jos jollakulla on tietoa, miten tällainen yhtiön päätoimialaan liittymätön sivujuonne oli sattunut tšekkiläiselle tytäryhtiölle muotoutumaan, kommentteihin voi täydentää.

Jiří Shrbený on tällä hetkellä vankilassa talousrikoksista. Panimon polveilevassa saagassa viimeisin tilanne on, että kolmen vuoden tauon jälkeen oluen valmistus alkoi jälleen vanhassa Eggenbergin panimossa Český Krumlovissa kesällä 2017. Taustalla ovat nyt uudet ihmiset. Eggenberg-brändi on kuitenkin nykyisin Pardubicen panimon omaisuutta, ja nyt krumlovilaiset tekevät ainakin toistaiseksi olutta omalla Český Krumlov -merkillään.

Näin tosiaan oli myös meidän käydessämme paikan päällä: kaikki näkemäni olut oli tuon merkkistä, niin ravintolassa kuin kulman takana pienessä panimopuodissakin. Alkoholiton olut oli ainoa poikkeus, siinä oli Eggenbergin etiketti. Vaalean ja tumman peruslagerin lisäksi tarjolla oli tuo edellä mainittu suodattamaton vaalea olut, ja kaupan jääkaapista löytyi lisäksi litran muovipulloissa 14° vahvuinen kevätolut sekä savumaltaista pantu tumma 12°.cof

Česke Budějovice pikakelauksella

Se Český Krumlovista – entäpä Česke Budějovice? Visiittimme eteläisen Tšekin suuressa panimokaupungissa jäi oikeastaan lopulta aika lyhyeksi: saavuimme illalla, yövyimme (autoilun kannalta kätevästi) Clarion-ketjun tornihotellissa vanhankaupungin ulkopuolella, ja lähdimme varhain aamupäivästä jo eteenpäin. Hotellihuoneen ikkunasta kuudennestatoista kerroksesta Budvarin panimolaitokset toki häämöttivät.

Alkuperäinen ajatus oli ollut tehdä panimokierros seuraavana iltapäivänä, mutta päädyimme jo ennen kaupunkiin saapumistamme siihen, että yksi ison panimon turnee saisi tällä reissulla riittää. Sen päätimme tehdä Pilsner Urquellilla, josta lisää seuraavassa postauksessa.

Tämä ei tarkoita, ettemme olisi pyrkineet Česke Budějovicessa ollessamme maistamaan paikkakunnan kuuluisaa olutta sen luonnollisessa ympäristössä. Tähän tarkoitukseen parhaiten soveltuva paikka on varmasti vanhaan lihanmyyjien kauppahalliin 1950-luvulla remontoitu Masné Krámy (”Lihatori”), jonka vaaleissa holveissa on saksalaisen Bierhallen tunnelmaa. Ellen ihan väärin tulkitse, valtiollinen panimoyhtiö Budějovický Budvar on taustavoimana myös tässä ravintolassa.

Juomalistan keulakuvana toimi erikoisversio Budvarin päätuotteesta, viralliselta nimeltään B:Special (5 %). Tämä on siis muilta osin se perus-Budvar (tai joissain maissa Budweiser), jota ravintoloissa meilläkin näkee, mutta tyylilajina on Kräusened lager eli tšekkiläisittäin kroužkovaný (ehkä jopa kvasnicové?): valmiiseen olueen on toisin sanoen lisätty tuore hiiva-annos. Sameaksi tai sekavaksi tämä kikka ei ollut hanaolutta tehnyt, mutta olisi ollut hauska maistaa rinnalla ”normaalia” 12° Budvaria eli B:Originalia. En aivan aistinut kräusenoidusta versiosta sitä kirkasta hunajaisen sitruunaista mallas-humalayhdistelmää, jonka olen jopa tölkki-Budvarissa aiemmin maistanut.

Matkaseuralainen tilasi 10° hanaoluen, jonka brändin mukainen nimi on B:Classic. Vaikka myös edellä mainitut oluet tarjoiltiin Masné Krámyssa toki hanasta, tämä Classic on tšekkiluokittelun mukaan panimon varsinainen hanaolut (výčepní) eikä siis lager- tai varasto-olut (ležák). Vahvuus on abv-skaalalla 4 % luokkaa.

Itse asiassa Classic on se budějovicelainen, jonka esimerkiksi Evan Rail vuoden 2007 Good Beer Guide to Prague & The Czech Republic -oppaassa nostaa viiden tähden olueksi ohi tavallisen lager-Budvarin. Vaikka aivan kunnollista vertailua näiden kahden välillä ei päästy suorittamaan, on todettava, että 10° versio vaikutti yhä tänä päivänäkin varsin raikkaalta, tuoreelta laatutuotteelta, johon Budvarin ehkä kannattaisi tänä sessio-oluttrendien aikakautena jopa panostaa.mde

Kuten monessakin Tšekin kaupungissa, myös Budějovicessa vanhakaupunki oli varsin näyttävä, ja sen keskusaukiota (Náměstí přemysla Otakara II) on luonnehdittu Tšekin tasavallan suurimmaksi aukioksi. Olutta ja hyvää ruokaa löytyy kaupungista varmasti monestakin osoitteesta, mutta itse valitsimme illallispaikaksemme tällä kertaa lähiruokaan erikoistuneen pihviravintolan nimeltä Naše farma (U Černé věže 15). Pihvit olivat mainiot, ja ruokajuomana nauttimani Žumberk 13° Polotmavý Ležák oli mukava punaruskea olut parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalta panimolta.

After ski -tunnelmissa

Ajoimme Tšekin eteläkärjestä Plzeńin aluetta kohti Itävallan rajaa seuraillen, ja harvaan asutuilla vuoristoseuduilla kevät todellakin vasta harkitsi saapumista. Niityt olivat talvisen kellertäviä, puut paljaita ja korkeammalla Šumavan huipuilla eli saksalaisittain Böhmerwaldissa maa oli yhä lumen peitossa. Osa alueen autiosta tunnelmasta selittyy ehkä yhä sillä, että näiden metsäisten kukkuloiden halki kulki aikoinaan rautaesiripun rajamaasto.

Naapurimaiden läheisyys saattaa olla nykyisin Šumavan alueelle pikemminkin siunaus kuin kirous. Itse käännyimme kukkuloille nousevalle pikkutielle hetken mielijohteesta huomattuamme kyltin, jossa luki ”Pivovar Modrava”, vaikka kyltti ei kertonut mitään panimon etäisyydestä tai aukioloajoista. Ennakolta emme olleet tällaista vuoristopanimoa mistään lähdeteoksista noteeranneet, joten kyseessä oli kai melko tuore yrittäjä.

Aika pian opasteita seuraillessamme kävi kuitenkin selväksi, että Modravan seutu on syrjäisestä sijainnistaan huolimatta varsin suosittua talviloma-aluetta. Alppimajan näköisiä rakennuksia oli putkahdellut rinteille kuin sieniä sateella, ja joitakin hiihtohissejäkin näimme. Mitään Alppejahan nämä vuoret eivät muuten muistuta, vaan ovat metsäisiä, korkeudeltaan reiluun kilometriin kohoavia laakeita huippuja.

Puolisen tuntia pikkuteitä ajettuamme päädyimme lopulta panimoravintolan pihaan. Rakennus oli ski-bistro-tyylinen ja varsinkin sisätiloissa oli paljon komeasti veistettyä vaaleaa puuta. Tunnelmaltaan paikka oli rauhallinen ja viihtyisä, ja ruoissa hyödynnettiin jälleen näemmä paikallisen maatilan tuotteita. Hanalätkissä kaikkien oluiden merkkinä oli Lyer, ja selvisikin, että kyseessä on paikkaa isännöivän suvun nimi.

Meillä ei ollut minkäänlaisia hiihtosuunnitelmia, vaan poikkesimme vain ravintolan baaritiskille yksille virvokkeille. Kuskina toimiva matkaseuralainen sai limun. Itse testasin 14° vahvuisen talon oluen, jonka humaloinnissa oli ilmeisesti käytetty jopa Cascadea. Ehkä tavoitteena oli ollut jonkinlainen tšekki-IPA; mitenkään kovin humalavetoinen tämä ei kuitenkaan ollut, enemmänkin ehkä tuoreen oloinen sitrushumaloitu polotmavý. En tiedä oliko kyseessä pohja- vai pintahiivaolut, veikkaan ensimmäistä. Muissa hanoissa oli miedompia Lyer-oluita, ja ne edustivat perinteisempiä tšekkityylejä.cof

cof

cof

Tšekki, osa 2: Prahan loisto ja Úněticen hiljainen charmi

Tuokiokuva Prahasta ensin. Saavumme Husova-kadulle U zlatého tygra -kapakkaa vastapäätä vain huomataksemme, että sisään on useamman metrin mittainen jono. Tarkoituksemme oli ollut tulla kuuluisaan ”Kultaiseen tiikeriin” vain yhdelle neuvoa-antavalle oluelle miettimään, mitä kaikkea loppupäivän aikana haluaisimme tehdä. Katselemme jonoa jonkin aikaa silmät tapillaan. Jonottajat eivät kuitenkaan näytä turisteilta, eikä ovesta ole vielä kulkenut kukaan sisään tai ulos.

Lähemmäksi astuessa katse osuu sitten pubin ikkunaan, jossa kerrotaan U zlatého tygran aukeavan vasta kello 15. No, kellohan on tietysti vasta minuuttia vaille – se selittää tilanteen. Näin ollen oletamme, että suuri osa porukasta onkin kantiksia, jotka tietävät tulla paikalle ajoissa ennen kuin satunnaiset matkailijat valtaavat pöydät.

Olimme olleet vähällä poistua paikalta ja jättää näin suositut paikat sellaisille, jotka niihin jaksavat jonottaa. Myönnämme erheemme ja menemme nöyrinä jonon perässä sisään. Silti tähän kokemukseen kiteytyy ehkä palanen Prahaa matkailijan näkökulmasta. Turisteja on vanhankaupungin ja Kaarlensillan tuntumassa jopa kuumimman sesongin ulkopuolella niin paljon, että mikä tahansa absurdi tungos tai jono tuntuu lähes luonnolliselta.cof

Vilinästä on sittenkin mahdollista astua varsin kansanomaisen tuntuiseen ja paikallisten rakastamaan pubiin, jossa baarimikot kiepsauttavat tuopillisen ensimmäiset vaahdot lasin reunoja myöten kuten heidän edeltäjänsä varmasti tekivät jo vuosikymmeniä sitten. Naapuripöydässä tšekkimies näyttää, miten olutjuustoa syödään lorauttamalla lautaselle tilkkanen Urquellia ja sekoittamalla juusto haarukalla olueen.

Seinämaalauksesta katselee harvahapsinen kirjailija Bohumil Hrabal, yksi paikan tunnetuimmista kanta-asiakkaista, joka on päässyt myös toisella seinällä roikkuvassa valokuvassa Bill Clintonin ja Václav Havelin seuraan. Kultaisessa tiikerissä aika pysähtyy tai kiertyy ehkä muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Ipojen olemassaolo unohtuu… Samoin turistien, vaikka heitä oikeasti täytyy olla joukossa lisäksemme muitakin…

Olutta Prahassa ennen ja nyt

Kuten Tšekin olutkenttä ylipäätään ja muu maailma siinä samalla, myös Praha näyttää kuitenkin olevan monin tavoin luomassa nahkaansa olutkaupunkina. Se on ollut sitä jo tietysti monia vuosia, mutta muutos näkyy yhä selvemmin. Kaikki olutelämä ei enää pyöri kolmen–neljän ison merkin ympärillä, ja uudet tuulet ovat tuoneet mukanaan sekä perinteille uskollista että uutta luovaa prahalaista ja tšekkiläistä olutkulttuuria. Pääkaupunki Praha ylpeili kymmenen vuotta sitten seitsemällä uudehkolla pienpanimolla, nyt niitä on lähemmäs 40.

Tšekki on kuitenkin iso vanha olutmaa, ja siinä mielessä sen nykytilannekin on rinnastettavissa ainoastaan Britannian, Belgian ja Saksan tilanteeseen. Tämä tarkoittaa, että paikalliset ymmärtävät jatkumon eri tavoin kuin Skandinaviassa tai Amerikassa, jossa on helppoa esimerkiksi yleistää, että vanha lager on huonoa ja uusin käsityöolut parempaa. Ei Prahassa kannata edelleenkään väheksyä Urquellia tai Budvaria, tai sitä, jos uudet pienpanimot ottavat lager-esikuvakseen ”20 vuoden takaisen plzeńiläisen”.

Isoista tšekkimerkeistä prahalainen on Staropramen (”Vanha lähde”), jonka 1800-luvulla perustettu panimo sijaitsee Smichovissa, aikoinaan tehtaiden ja työväen tyyssijana tunnetulla alueella Vltavan vasemmalla rannalla. En tiedä, mikä on Staropramenin rooli prahalaisten sydämissä nykyisin, mutta matkailijoiden tietoisuuteen tämän merkin prahalaisuutta ei ainakaan yritetä isommin rummuttaa. Tšekkioluen tuntijat eivät pidä Staropramenia kovin kummoisena oluena. Tunnetuissa vanhoissa kapakoissa juodaan mieluummin esimerkiksi Urquellia.

Pitkään Prahan olutskeneä seurannut argentiinalaisemigrantti Max Bahnson toteaa, että käsityöoluen buumi on tuonut Tšekin pääkaupunkiin viime vuosina kansainvälisten esikuvien mukaiset alet – sikäläisittäin ejly – joista parhaat ovat ilman muuta maistamisen arvoisia. Hyviä luonnehdintoja tšekkialeista löytyy vaikkapa oman Ari Juntusemme matkakertomuksista.

Bahnsonin mukaan craft beer on tuonut tšekkiolueen myös aivan uuden hintakategorian: kun joku 50 korunaa (~2 €) tuntui muutamia vuosia sitten käsittämättömän korkealta tuopin hinnalta, siihen on nyttemmin alkanut jo turtua. Tšekit ovat kuitenkin tottuneet saamaan hyvää olutta suurin piirtein puolella tuosta hinnasta, ja tietysti monin paikoin yhä saavatkin. ”Craft-lisä” on toistaiseksi pikemminkin poikkeus säännöstä kuin uusi normaali.

Olutkauppa ja panimoravintoloita

Jos suunnilleen kaikista maailman suurkaupungeista löytyy olutkauppa, josta voi ostaa mukaansa sekä paikallista että globaalia käsityöolutta, täytyyhän Prahassakin sellainen olla. On kuin onkin, ja useampiakin kuin yksi. Itse suunnistin eräänä aamupäivänä Nuslen kaupunginosaan, joka on parin kilometrin päässä keskustasta mutta helposti saavutettavissa (raitiovaunu 18 Staroměstskálta tai Kansallisteatterilta).cof

Zlý Časy (”Pahat ajat”) on kehuttu olutravintola, joka aukeaa arkisin klo 14 ja viikonloppuisin klo 17. Aamupäivävisiitilläni se ei ollut auki, joten vierailin naapuritalossa heidän olutkaupassaan ostoksilla. Otin sen jälkeen oluen Zlý Časyn sijaan Bašta-panimoravintolassa, joka sijaitsee kätevästi viereisellä kadulla.

Olutkauppa (Čestmirova 7) on auki arkisin 12.30–20.30 ja sen valikoimat ovat ainakin periaattessa selailtavina myös netissä. En mene takuuseen siitä, onko juuri kaikkia niitä oluita aina kaupasta saatavana. Puoti oli joka tapauksessa hyvin varustellun oloinen, ja useimpien maailman craft beer -kauppojen tapaan skandit, hollantilaiset, belgialaiset, amerikkalaiset ja britit olivat erityisen hyvin edustettuina. Eivät kaikki näiden maiden panimot tietenkään; valikoima keskittyi kyllä niihin parinkymmeneen globaalin craft-kansan eniten rakastamaan, mutta paljon muutakin joukossa vilahteli.

Lisäksi kaupassa oli aika paljon tšekkiläistä. Ei silti ehkä ihan niin kattavasti kuin olisin toivonut. Isojen ja keskitien panimojen ja kaikkien uusimpien craft-yrittäjien välistä puuttui ehkä jokin segmentti. Voi olla, että tätä ei ole kauppoihin asti saatavana ylipäänsäkään – ehkä kyseiset panimot tarjoilevat oluensa omissa ravintoloissaan ja puodeissaan eri puolilla Tšekkiä. Ostin kuitenkin muutaman pullon tuoretta käsityötšekkiläistä, yrittäen pitäytyä paikallisissa tyyleissä vaikka ipoja ja muita tuontimuoteja olisi ollut myös kaupan.cof

Ostokset tehtyäni kurvasin tosiaan kulman taakse Baštaan (Táborská 49), joka on oikeastaan alun perin samassa talossa sijaitsevan kortteliravintola U Bansethůn sivupiste, omalla panimolaitteistolla varustettuna vain. Bašta oli lounasaikaan erittäin sympaattinen, aidon oloinen omaa oluttaan paneva ravintola. Ruokailijat vaikuttivat olevan lähes pelkästään paikallisia, ja hanassa tarjolla oli kolmea omaa olutta: vaaleaa ja puolitummaa lageria sekä vahvaa vehnäolutta. Lisänä oli pieni valikoima belgialaisia hanaoluita.

cofBaštan polotmavý oli erittäin hyvä lajinsa edustaja, ei kovin makea, mutta tuoksussa ja maussa maltaan keksimäisiä ja toffeemaisia vivahteita sekä sopivan rauhallisesti humalaa. Tämä on ehdottomasti riittävän skarppi raskaammankin tšekkityylisen lounaan ruokajuomaksi (vaikka itse en lounasta tässä paikassa syönytkään).

Tätä pientä ekskursiota voin kyllä suositella, jos satut olemaan oluthaukka ja kaipaat pientä huilaustaukoa Prahan turistisimmilta vyöhykkeiltä. Sitten kun taas jaksat katsella turistihyörinää, niin ehkä keskustaan palatessa kannattaa jäädä pois Uuden raatihuoneen (Novoměstská radnice) pysäkillä, jos tulet raitiovaunulla 18, ja kävellä siitä vaikkapa legendaariselle U Fleku -oluttuvalle.

Kuten kaikki Prahassa käyneet olutihmiset tietävät, U Fleku on Tšekin – ja kenties koko maailman –  vanhin ravintolapanimo, joka on ollut paikoillaan (Křemencova 11) vuodesta 1499 ja tekee yhä edelleen yhtä ainoaa tummaa olutta. Olut oli varmasti viisisataa vuotta sitten pintahiivalla pantua ja nykyään pohjahiivalla. Kuten U zlatého tygrassa ja muissa vanhan liiton olutpaikoissa, riittää että istut aloillesi ja tarjoilija kantaa ennen pitkää sinulle tuopin. Tilata et ehdi.dig

U Flekun tumma on tietysti edelleen oikein hieno olut, lakritsaisen mehevä mutta hiilen tai kaakaojauheen tyyppisellä hitusen katkeralla pohjavireellä varustettuna. Joidenkin saksalaisten tai tšekkiläisten tummien lagerien makeutta tässä ei pahemmin ole, mutta jokseenkin tuhti kokonaisuus suodattamaton mustanpuhuva juoma kuitenkin on. Ruokalistalta löytyy luonnollisesti koko joukko paikallisia baariruokia, joiden huuhtomiseen olut soveltuu hyvin.

Vaikka U Fleku on aika lailla sivussa vanhan- ja uudenkaupungin pahimmilta turistireiteiltä, sana on vuosisatojen varrella kiirinyt laajalle ja tosiaan asiakaskunta täällä taitaa olla pitkälti ulkomaalaista. Shottilaseista hunajalikööriä tyrkyttävää tarjoilijaa tekee mieli hätistellä etäämmälle, samoin vartin välein oviaukkoon pärähtävää hanuristia. Jos näiden lieveilmiöiden kanssa tulee toimeen, niin onhan Fleku ehdottomasti yksi Prahan suurista nähtävyyksistä. Ehkä sen väliin jättäminen olisi sama kuin ravata Pariisissa käymättä koskaan Eiffel-tornissa.

Ilta tv-tornin nurkilla

Kun lomamatkoista kirjoittaa jälkikäteen olutnäkökulmasta, homma kuulostaa helposti siltä, kuin nähtävyyksien katselun ja kaiken muun tekemisen motiivina olisi lopulta vain johonkin lähistöllä olevaan baariin, panimoon tai olutkauppaan pääsy. Ne aina sattuvat olemaan niin kätevästi reitillä. No, niin tietysti ovatkin, ainakin jos reitit suunnittelee oikein.

Oma visiittimme Prahassa oli tällä kertaa hädin tuskin kahden vuorokauden mittainen, ja siihen aikahaarukkaan oli tarkoitus mahduttaa muutakin kuin olutta. Silti Praha osoitti, että olut tulee usein vastaan silloinkin, kun sitä ei erikseen etsi. Kapusimme esimerkiksi majapaikastamme Malá Stranan keskivaiheilta jalkaisin Prahan linnalle, ja suurin piirtein tälle reitille olisi osunut aivan sattumaltakin kaksi tunnettua kapakkaa, U Kocoura ja U Hrocha. Ulkoa katsoen nämä vaikuttivat viihtyisiltä ja varmasti suosituksen arvoisilta, mutta sisään emme tällä reissulla menneet. Melko täyttä näytti olevan ainakin illan hämärryttyä.

Sen sijaan Žižkovin tv-tornille asti emme välttämättä olisi lähteneet, elleivät lähteet olisi kertoneet, että lähistöllä on nimenomaan myös poikkeuksellisen runsaasti baareja ja ruokapaikkoja. Tv-torni, Prahan korkein rakennelma, on monien kommunistiaikana suunniteltujen maamerkkien tavoin jakanut vuosien mittaan voimakkaasti mielipiteitä. Omaa silmääni sen hieman kummalliset muodot oikeastaan ihan miellyttivät, ja huipulta oli hienot näkymät joka suuntaan. Tornista löytyy ravintola (prahalaisittain melko kallis) ja jopa yksi ylellinen hotellihuone. Jos pientä reippailua kaipaa ennen ruokaa, Kafkan hauta on parin kilometrin päässä Židovský hřbitov -hautausmaalla.

Kulman takana tv-tornilta on pyöreä Škroupovo náměstí -aukio, jonka yhdellä laidalla on toiminut 1920-luvulta asti mainio kapakka U Sadu. Sádek-nimikko-oluita tehdään näköjään Protivinín panimolla. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään craft beer -paratiisi vaan enemmänkin keskivanhan koulukunnan tšekkiläinen operaatio, mutta nytkin hanassa on muun muassa Matuškan Apollo Galaxy, yksi pidetyimmistä paikallisista jenkkityylisistä oluista. Ansiokkaalta ruokalistalta löytyy jälleen muun muassa hyvä tulkinta nakládaný hermelín -annoksesta eli marinoidusta valkohomejuustosta.

Žižkovista, kuten sanottu, eivät kapakat lopu. Max Bahnsonin suosittelema pubivaellusreitti kulkee U Sadulta seuraavia katuja: Ševčikova–Krásova–Blahníkova–Husitská–U Božích bojovníků. Sille reitille pitäisi osua muutamakin oiva pysähdyspaikka. Itse emme tuohon suuntaan kuitenkaan lähteneet, vaan päätimme tutustua myös viereiseen Vinohradyn kaupunginosaan, ja vaihtelun vuoksi syödä nimenomaan viinibaarissa, joita Vinohradyssa on useampia.

Jos muut juomat kuin oluet kiinnostavat, Tšekin hyviin puoliin kuuluu, että kotimaisia viinejä on aika monessa paikassa saatavana. Ainakin niissä viinibaareissa, joissa itse kävimme, nämä Määrin viinit (Moravské vína, Moravian wines) olivat oikein hyviä. Le Bouquet (Záhřebská 13) löytyi Vinohradyn hieman syrjäiseltä sivukadulta, mutta oli hyvin viihtyisä ja sympaattinen paikka, jossa sekä ruoat että viinit osuivat ihan nappiin. Vanhastakaupungista voi samaan hengenvetoon suositella viininystäville vaikkapa Red Pif -nimistä paikkaa (Betlémská 9), jossa jälleen viineissä ja ruoissa ei ollut mitään valittamista, mutta sommelieria piti vähän hätyytellä, että laseihin sai täydennystä sopivilla hetkillä. Prahan linnalla lisäksi maistelimme muuten maisemia katsellessa viiniä, joka oli kyseisellä kukkulalla kasvaneista rypäleistä tehtyä.

Yksi bonuspaikka vielä ennen kuin siirrytään Prahan ulkopuolelle, tämä saattaa toimia vinkkinä aika moneenkin tilanteeseen. Sekä olutta, viiniä että monenlaista pientä ja vähän isompaa purtavaa nimittäin paikasta löytyy. Tarkoitan Kampan saarella Malá Stranan ja vanhankaupungin välissä sijaitsevaan vanhaan myllyyn rakennettua Mlýnská Kavárna -ravintolaa (Všehrdova 14). Nimensä puolesta tämä on kahvila (kavárna), mutta ilta-aikaan paikka tosiaan toimii puoliboheemina baarina, jossa huhujen mukaan viihtyy esimerkiksi kuvanveistäjä David Černy, jonka töitä on siellä täällä ympäri Prahaa. Kannattaa huomioida, että myllyravintolan osoite on mantereen puolella mutta käsittääkseni ainoa sisäänkäynti on Kampa-saaren puistotieltä Čertovka-kanavan ylittävää siltaa. Lyhyen olutlistan helmenä oli suodattamaton Vinohradská, prahalainen käsityölager.

Únětice, uuden aallon lempilapsi

Arkeologit ympäri maailman tuntevat Prahan pohjoispuolisen Úněticen kylän varhaispronssikautisesta kulttuurista, joka on saanut paikan mukaan nimensä. Paikalliset olutarkeologit puolestaan ovat varmasti riemastuneet, kun alun perin 1500-luvulla toimintansa aloittanut ja vuonna 1949 suljettu kyläpanimo käynnistettiin uudelleen vuonna 2011. Olutihmisille tämä on suositeltava vierailukohde Prahastakin käsin – itse hurautimme paikalle vuokra-autolla, mutta joukkoliikenteelläkin homma onnistunee (bussi 355 Dejvickán metroasemalta).

Nykyinen panimoravintola sijaitsee historiallisen panimon kolmesataa vuotta vanhassa mallastamo-osassa, ja kokonaisuutta isännöi naapurikylästä alun perin kotoisin oleva Tkadlecin perhe. Pääsiäislauantaina lounasaikaan paikka oli lähes täynnä, ja tavanomaisten 10° ja 12° vahvuisten laatujen lisäksi tarjolla oli punaruskea pääsiäisolut Jarni Jantar (11,5°), jota ostin muovipullossa mukaan.

Tämä Únětický pivovar (Rýznerova 19) on todellakin uudemman tšekkiläisen olutkentän suuria toivoja. Vaikka úněticelaiset eivät olekaan lähteneet IPA- ja stout-linjalle, he ovat kuitenkin tšekkiläisittäin toimineet aika avoimin mielin ja kokeilleet ainakin kausiluontoisesti muun muassa ruisolutta ja Jameson-tynnyreissä kypsytystä.

Ennen kaikkea Úněticky-oluiden maine on kuitenkin rakennettu perinteisten tšekkityylien tulkinnoille, joista itse maistelin lounasannokseni juomana kuuluisaa desítkaa eli 10°:ä. Tämä oli reissun aikana testaamistani suodattamattomista kevyistä vaaleista lagereista kenties paras; oluen humalapitoiseen raikkauteen yhdistyi ehkä sen ylempänä mainitun ”vanhan Urquellin” hengessä hiivan höystämää umamia, herkullista syvyyttä, jossa monien tšekkioluiden vahva elementti mallas ei pääse etualalle.

Niin, panimoravintola? Max Bahnson huomauttaa, että Únětický ei oikeastaan ole sitä, vaan paikallinen pienpanimo, jolla on ravintola tai taproom tuotantotilojensa naapurissa. Tosiaankin – kun Prahan trendikkäämpiä katuja kiertelee, siellä täällä harvakseltaan vilahtelee Únětické Pivon sammaleenvihreä valomainos. En tiedä, mitä tämän laitoksen tuotantomäärät ovat – eivät varmasti valtavan suuria – mutta tätä kehuttua olutta virtaa siis muuallakin kuin kotikylässään noin 400 metrin päässä Prahan kaupungin pohjoisrajasta.

 

cof

Uneticke 10 oli reissun parhaita kohtaamisia. 

 

 

cof

Viihtyisän panimon ulkokuori sateisena pääsiäisviikonloppuna.

 

 

cof

U Sadu: talon olutta ja marinoitua juustoa kahdella tavalla. 

 

 

cof

U Fleku: olutta, johon ei ollut lisättävää. 

 

 

mde

U Tri Ruzi: panimoravintola kadun toisella puolella U Zlateho Tygrasta, ja nämäkin oluet kannattaa käydä testaamassa!

 

 

 

 

Tšekki, osa 1: Olomouc ja oluen olemus

Heti tämän matkamuistelupostausten sarjan kärkeen on todettava – kuten joskus olen aiemminkin maininnut – etten ollut koskaan ennen astunut jalallani Tšekin kamaralle. (Paitsi kerran olen vaihtanut konetta Prahan lentokentällä.) Kun reilu viikko sitten tämän suuren askelen olutihmiselle sitten otin, se tapahtui ehkä hieman yllättäen kaupungissa nimeltä Olomouc, jossa tepastelimme junasta ulos.

Siellä ensimmäisessä baarissa eteeni iskettiin heti olut, joka jälkikäteen ajateltuna oli itse asiassa omaan makuuni yksi reissun parhaista. Maistuvuuteen saattoi vaikuttaa vähän sekin, että olimme istuneet lähes kuuden tunnin matkan Varsovasta junassa, jossa ei ollut ravintolaa tai edes juoma-automaattia. Tšekin puolelle päästyä sentään kahvikärry köyrättiin junaan sisään, mutta liian myöhään: olimme jo päättäneet sinnitellä loppuun asti tarjoiluitta. Ehkä junayhtiöt olisivat voineet tiedottaa ennakkoon tästä hiukan selkeämmin, tai ainakin meidän olisi kannattanut varautua pitkään junamatkaan eväillä.

Eli mikä ihmeen Olomouc? Tätä ennen olin noteerannut paikkakunnan olemassaolon vain ja ainoastaan siksi, että se mainitaan R.E.M.in kappaleessa Disappear. Siinä se on jonkinlaisena esimerkkinä kaukaisesta paikasta, joka ehkä kuvastaa esiintyvän artistin kaipuuta kadota välillä kokonaan. (”Lost, invisible, here / Tel Aviv and Agadir, / Taroudant or Olomouc / Before I learned to see / The vanishing point appear.”)

Olomouc onkin juuri sen verran tuntematon, että nimeen voi liittää tuollaista eksotiikkaa. Melko harva osannee laittaa nuppineulan oikeaan paikkaan kartalla. Itse en olisi osannut. Olomouc on oikeasti noin Kuopion kokoinen yliopistokaupunki parisataa kilometriä Prahasta itään. Se saattaa olla myös yksi maan komeimmista kaupungeista – mikä Tšekissä on paljon sanottu – ja matkaoppaiden mukaan aliarvostetuin.

Moritz, uudemman kaartin konkareita

Lauantai-ilta oli maaliskuisen viileä, ja opiskelijakaupungin vilinä keskittyi baarien sisään. Kaduilla liikkui porukkaa harvakseltaan. Baareja on tipoittain ympäri vanhaakaupunkia ja sen ulkopuolellakin, ei isompina keskittyminä, mutta sen verran runsaasti, että mukava olutaiheinen ilta onnistunee kyllä. Meillä illan ensimmäinen ja pääasiallinen etappi oli lähellä hotelliamme sijaitseva Moritz-panimoravintola (Nešverova 2).

Moritz on päivystänyt kadunkulmassaan kivenheiton päässä vanhankaupungin laidalta jo reilut kymmenen vuotta, ja paikassa on kosolti ajattoman viihtyisän kellaribaarin tunnelmaa. Pöydät olivat täynnä, enimmäkseen meitä nuorempia seurueita, joten päätimme ottaa paikat baaritiskiltä ja seurata siinä tilannetta.

Baarimikot laskivat hanoista etupäässä panimon omia vaaleita (12° ja 11°) Moritz-oluita sekä puolitummaa 11°:tä. Viimeksi mainitun nimi on Maisel, mutta sillä ei siis ole mitään tekemistä samannimisen baijerilaispanimon kanssa. Neljännessä hanassa näytti olevan jotain tummaa, mutta tämän oluen identiteetistä ei ihan tullut selvyyttä.cof

Oma 12°:ni oli tuoreen, hedelmäisesti humaloidun tuntuista světlý ležákia, jossa ananasmehumaisuus toi mieleen syksyllä maistamani Kout na Šumavěn vastaavan tuotteen. Pilsnereiksihän näitä ulkomailla sanotaan, mutta mennään nyt näissä matkaraporteissa tšekkilinjalla ja säästetään se sana pelkälle Urquellille. Minusta olut oli hyvässä kuosissa, eli ainakaan juuri nyt ei välttämättä kannata uskoa tuoreimpiin RB-arvioihin, jotka ovat parin vuoden takaa. Myös matkaseuralainen tykkäsi omasta Maisel 11°:stään.

Ruokapuolelta voi suositella oluessa marinoitua makkaraa, ja vähintään kuriositeettina kannattaa kokeilla myös paikallista tvarůžky-juustoa, jota sai Moritzissa leipien päälle sulatettuna. Jos voimakkaan tuoksuiset juustot eivät kiehdo, silloin tämä kokemus tosin on parempi jättää väliin. Tšekkiläisten baariruokien kaanoniin näyttää muutenkin kuuluvan erilaisia marinoituja tai olueen sekoitettuja juustoja, jotka ainakin omasta mielestämme toimivat pikkupurtavina hyvin.cof

Parit tuopit Moritzissa juotuamme teimme vielä pientä kierrosta vanhankaupungin kaduilla. Svatováclavský pivovar, kaupungin vanhin panimoravintola, näytti yllättäen pimeältä, joten jatkoimme matkaa. Mietin seuraavana aamuna, olisiko heillä ollut kuitenkin baari auki saman korttelin toisella porttikongilla, mutta tämä siis jäi todentamatta.

Sen sijaan menimme Citadelaan, joka oli sympaattisen näköinen baari vanhan talon holvatussa pohjakerroksessa Panská-kadulla. Jälleen paikalla oli lähinnä opiskelijaporukoita ja tarjoilu hoidettiin käytännössä yhdellä olutlaadulla. Se ei kuitenkaan ollut mikään isoimmista merkeistä vaan Svijanský Máz 11°, joka ainakin hanasta laskettuna tuolla oli kelpo lager.tsekki-olomouc-citadela

Böömi olutmaa, Määri viinimaa?

Lonely Planet -opaskirjamme oli päättänyt kärjistää tšekkiläisten juomatavat niin, että Böömissä pidetään oluesta ja Määrissä viinistä. Totta on, että ainakin joukko tunnettuja vanhoja olutmerkkejä – Pilsner Urquell, Budweiser Budvar, Velkopopovický Kozel, Staropramen ja Krušovice – liittyy maantieteellisesti juuri Böömin eli Tšekin läntisen osan vanhaan olutteollisuuteen. Vastaavasti ylivoimainen enemmistö maan viinitarhoista on idässä Määrin puolella.

Kun katsoo nykyisten reilun 400 olutpanimon jakautumista koko maahan, tiheys on kuitenkin Böömissä ja Määrissä suunnilleen sama. Plzeńin läänissä Böömissä panimoiden määrä 100 000 asukasta kohti on maan korkein (6,4), mutta kummassakin Tšekin kahdessa historiallisessa osassa on sekä kansallisen keskiarvon ylittäviä että alittavia läänejä. Määrissä muun muassa Olomoucin ja Etelä-Määrin läänit (4,7 ja 4,3) ovat panimotiheydeltään selvästi koko maan tiheyden (3,9 panimoa 100 000 asukasta kohti) yläpuolella. Tämä oli ehkä pieni yllätys, mutta laskin aivan itse eilen.tsekki-olomouc-citadela-svijany

Olomoucin kaupungissa on muuten myös kokonaista viisi panimoa, tai kuudeskin taitaa olla jossain kaupungin liepeillä. Kaikki ovat panimoravintoloita, ja Moritzia ja Svatováclavskýa lukuun ottamatta perustettu tällä vuosikymmenellä. Uudempien valikoimasta löytyy IPAa, stoutia ja muita kansainvälisesti suosittuja tyylejä. Kuten muuallakin Tšekin pienpanimoissa ja tietenkin ulkomailla, myös Olomoucin oluen olemus näyttää olevan muuttumassa.

Nämä jäivät tällä kertaa kokeilematta, samoin joitakin ihan asiallisen tuntuisia baareja. Kehuttu U Kuděje ei olisi ollut kauhean kaukana Moritzista. Vanhankaupungin kaduilla tuli vastaan ainakin Good Beer Club -niminen paikka, jonka edustalle pystytetty liitutaulu kanavoi jonkinlaista craft beer -henkisyyttä. Keskustorilla Horní náměstílla vilahti myös yhden baarin ikkunassa tuo tuttu c:llä alkava sana. Näihin eivät matkapäivän jälkeen enää voimat riittäneet. Ensikosketus Tšekkiin oli joka tapauksessa lupaava: tunnetuimpien olutalueiden ulkopuolella oli selvästikin elämää.

tsekki-olomouc-talot

dig

tsekki-olomouc-kaari

Pääsiäistervehdys vihreän oluen ääreltä

Olutkoira toivottaa blogin lukijoille hyvää pääsiäisen jatkoa muutaman Tšekin-matkalla napatun kuvan myötä. Matkakertomusta on tulossa lähipäivinä lisää.

Pääsiäisviikko kun on, tien päällä on tullut vastaan erilaisia pääsiäismarkkinoita, komeita pääsiäiskoristeluja sekä asiaan kuuluvia ruokia ja vähän juomiakin.

Hyväksi olemme havainneet muun muassa ”pääsiäistäytteen” (velikonoční nádivka), joka pienen googlailun perusteella liittyy kiirastorstain eli sikäläisittäin vihreän torstain perinteeseen. Pöydässä kuuluu olla silloin jotain vihreää, ja pääsiäistäytteessä tätä virkaa toimittavat nokkosen versot tai muut vihreät kasvit. Ruokalaji on muuten hieman erikoinen: se koostuu lisäksi savulihasta, munamaidosta ja leivänpaloista, jotka on uunissa paistamisen jälkeen viipaloitu pateen tavoin. Nimestä huolimatta täytettä ei paisteta minkään paistin sisällä vaan sellaisenaan.

Vihreää teemaa jatkavat joidenkin panimoiden pääsiäisoluet. Oletan, että toissailtana juomamme sellainen on Lobkowiczin panimolta, mutta unohdin kyllä rehellisyyden nimissä kysyä asiaa tarjoilijalta, joka suositteli sitä (ruokalistassa olutta ei mainittu). Alla oleva olutmainoksen kuva on kuitenkin eri paikasta. Vihreässä oluessa voi olla mukana yrttejä – jälleen nokkosta – tai ”salaisia ainesosia”, ehkä elintarvikeväriä. Mausta saattoi arvailla jonkin yrtin läsnäoloa, mutta varmasti sekin on mahdollista, että väri tuli vain jostakin vihreästä e-aineesta.

tsekki-vihreäolut

Pääsiäisolutta Vitkovin metsästysmajalla.

Monet muut panimot tekevät pääsiäisoluitaan ilman vihreää väriä, ja ne saattavat olla esimerkiksi hieman tavallista vahvempaa puolitummaa olutta. Sellaista on muun muassa kehutusta Úněticen panimoravintolasta mukaan ostamani pullo. Tšekkiläinen olutkenttä tuntuu tässä tapauksessa elävän vanhan vuodenkierron mukaan, mihin kuuluu, että juhlapyhiksi tehdään voimakkaampi versio normaalista oluesta. Meillä Suomessa pääsiäisolut näkyy ilmiönä vuosi vuodelta yhä vähemmän, Tšekissä taas juttu on ilmeisesti yhä voimissaan.

Kuten sanottu, seuraavissa postauksissa palaan matkan varrella bongattuihin olutjuttuihin ja muihin tšekkiolueen liittyviin pohdintoihin.

cof

Pääsiäistäytettä Uneticky Pivovarin lounaspöydässä.

tsekki-irishpub-pääsiäisolut

Ei niin vihreää pääsiäisolutta…

cof

…ja taas vähän vihreämpää.

cof

Pääsiäispuu Prahan vanhankaupungin pääsiäismarkkinoilla.

Mitä Innis & Gunnille tapahtui (eli: tynnyrissä ja tynnyrillä kypsytyksen ero)

Kun skotlantilaisen Innis & Gunnin oluiden etikettejä ja markkinointia katsoo, panimoa voisi äkkiseltään luulla hyvin trendikkääksi käsityöpanimoksi. Niin lippulaivaolut The Originalissa kuin muissakin näyttää olevan pääosassa tynnyreissä kypsyttäminen, jota kaikki kynnelle kykenevät nuoret craft-suunnannäyttäjät nykyisin tekevät.

Tarkemmin tutkailemalla Innis & Gunn paljastuu kuitenkin toisenlaiseksi operaatioksi. Se ei ensinnäkään ole tiukan määritelmän mukaan panimo ollenkaan, vaan valmistaa oluensa Tennent’sin panimolla Glasgowssa. Tennent’s on siis ennen kaikkea jättimäisenä lager-valmistajana tunnetuksi tullut skottipulju, joka kuului takavuosina AB-InBeville ja nykyään irlantilaiselle, isoja siideribrändejä hallinnoivalle juomayhtiölle C&C Groupille.

Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Innis & Gunn on peräisin ajalta ennen kuin amerikkalaistyylinen ”käsityöolut” rantautui isommin Brittein saarille. Onko se siis muodikkaan modernin tynnyrikypsyttämisen uranuurtaja tai trendsetteri? Enpä tiedä. Aluksi firma teki olutta tiettyyn tarkoitukseen: sillä esimaustettiin erään viskitislaamon tynnyreitä. Viskihommien sivutuotteena syntynyttä olutta kuitenkin alettiin myydä myös omana itsenään, ja kun se oli saanut tammesta makua, sitä alkoivat monet myös arvostaa.

Viime vuosina Innis & Gunn ei ole ollut mitenkään nirsoimpien olutkonossöörien suosiossa. Vuoteen 2010 asti olut vielä kypsyi ihan oikeissa tynnyreissä, mutta sen jälkeen tammen maku on hankittu lisäämällä käymisastioihin tammilastuja – tämän takia oluista onkin käytetty kuvausta oak-aged eikä barrel-aged. Näin asiat olivat viime vuoden lopussa tapahtuneeseen imagonkohennuskampanjaan asti. Tässä yhteydessä panimo nimittäin esitteli uuden tavan kypsyttää oluitaan.

Innis & Gunnin mielestä uusi metodi antaa heille jälleen oikeuden puhua tynnyrikypsytetystä (barrel-aged) oluesta. Yleensähän tynnyrikypsytys tarkoittaa, että olut kypsyy tynnyrin sisällä. Uudessa menetelmässä kyse on kuitenkin siitä, että panimo on paahtanut irrotettuja bourbon-tynnyrin lautoja – ei kuitenkaan siis mitä tahansa tammilastuja – ja tynnyröinyt oluen niillä. Tynnyri on näin ollen hautunut oluessa, ei olut tynnyrissä.

Stephen Beaumont, joka ei ole mikään eilisen teeren olutihminen, ilmoitti hiljattain Twitterissä pitävänsä Innis & Gunn Originalin uutta versiota entistä parempana. Beaumont on siis maistanut uutta ja vanhaa rinnakkain. Resepti on hänen mukaansa entinen, mutta vanhan version tuoksua hallinneet toffee- ja karamelliaspektit ovat kadonneet ja tuoksu on nyt kuivempi, täyteläisempi ja hieman mausteinen. Sama pätee kuulemma jossain määrin makuunkin, josta äitelä vanilja, viinaisuus ja karkkisuus ovat vähentyneet. Beaumont kehottaa ”I & G -vihaajia” maistamaan uudistettua versiota.

edfTeenpä nyt saman tien omakohtaisenkin katsauksen siihen, millaista Innis & Gunn Original sitten vuonna 2018 on. Minulla ei ole vanhaa versiota rinnalla, ja edellinen muistikuva panimon tuotteista on muutenkin rommitynnyriversiosta, joka oli tummempi ja lähes äklön vaniljainen.

Ilman aiempaa verrokkiolutta tämä uusi versio tuntuu varsinkin tuoksua haistellessa erittäin mainstreamilta. Melkein kuin nuuhkisi tavallista vaaleaa A-olutta, sellainen on siis värikin. Väriä muuten luonnehditaan tämän Originalin (alkuperäisen version) vanhimmissa Ratebeer-arvioissa vuodelta 2003 muun muassa sanoilla kupari, meripihka ja tumma kulta. Olisiko omakin muistijälkeni tästä Originalista noin pitkän ajan takaa, kun jotenkin tummempaa tosiaan odotin?

Vanilja tulee vahvasti mukaan maussa, vaikka sitä en tuoksusta juuri saanutkaan kiinni. Jokseenkin kaikin puolin mieto, lempeästi humaloitu ale on kyseessä, ehkä ihan pienellä hedelmäisen kirpeällä vivahteella. Jälkimakua ei paljon jää, elämä on nyt aika nopeaa ja lyhyttä.

Beaumont saattaa olla oikeassa siinä, että tämä on edellistä Innis & Gunn Original -versiota parempi, mutta mihinkään sfääreihin ei nyt uusikaan tulkinta mielestäni kohoa. Äklövaniljainen se ei toisaalta myöskään ole. Taitaa olla melko yhdentekevää, minkä kokoisina säleinä tammea tässä oluessa milloinkin uitetaan; en usko, että craft-väki tästä nyt yhäkään paljon innostuu. Ihan hauska silti seurata, mitä oluthattivattien sähköisimmän fokuksen ulkopuolella milloinkin tapahtuu.

Tyylilaji (miinus tynnyrihommat) on Scotch ale, joka monien mielessä todennäköisesti yhdistyy tummempiin oluihin. Tässä suhteessa on hauska detalji, että BeerAdvocaten tyylimääritelmä Scotch alesta puhuu kuparisista tai ruskeista oluista, Ratebeer taas kalpean (pale) värisistä. Pale on tietysti historiallisesti voinut tarkoittaa tummempaakin olutta kuin mitä esimerkiksi India pale ale nykyisin usein on. Skottioluista emme silti yleisesti ottaen tiedä kovinkaan paljon, kuten Ron Pattinson viimeisimmässä kirjassaan osoittikin.