Zinnebir: brysseliläisestä karnevaalioluesta Belgian käsityöpanimoiden suuntaviitaksi

Asian vierestä: joskus olen ihmetellyt huvittuneena Brussels Beer Projectin markkinointia, joka kehottaa kuluttajaa poistumaan luostarista ja astumaan nykyaikaan. Oluenpanijamunkkien sijasta tämä muutaman vuoden ikäinen projektipanimo haluaa esitellä modernia, kosmopoliittista ja elävää Brysseliä. Belgialainen olut pitää heidän mielestään kaivaa esiin keskiajalta ja pyyhkiä siitä pölyt, lopettaa menneisyyden leikkaaminen ja liimaaminen.

Eikö juuri tämän tehnyt jo 10–15 vuotta heitä ennen Brasserie de la Senne? Yvan De Baetsin ja Bernard Leboucqin käsityöläispanimo oli aikanaan Brysselin orastavan hipsterikulttuurin airuita ja näkyi kaikkialla, missä oli nuorta ja urbaania baarikansaa koolla. Olut oli kuitenkin pääasia, eikä mikään heidän oluissaan ollut edeltävien polvien kopiointia. Sennen tyylikäs, retromoderni visuaalinen ilme olisi voinut olla pelkkää pintaakin, mutta sen taustalle kätkeytyi tekijöiden – varsinkin De Baetsin – syvällinen ymmärrys belgialaisesta oluesta. Siitä, mikä siinä oli arvokasta ja säilyttämisen väärtiä, ja mikä toisaalta halpaa, helppoa ja parannettavaa.

Tarkoitus ei ole verrata näitä kahta brysseliläistä projektia, mutta varmasti historian tuntemus ja taito hyödyntää sitä on auttanut pitämään Brasserie de la Sennen pinnalla ja relevanttina. Senneläisillä oli selkeä visio siitä, mitä he haluavat tehdä. Palata entisajan oluiden avokätiseen humalointiin mutta tehdä se yksinomaan eurooppalaisilla humalilla, koska niistä he tykkäsivät. Pitää oluet sopivan mietoina: kaiken ei tarvitse olla tripeliä, imperiaalia tai quadrupelia. Tulkinnat vanhoista oluttyyleistä kuten saison perustuivat De Baetsin omiin tutkimuksiin alkuperäislähteistä. Amerikkalaisten tyylioppaiden kopipeistaukseen ei ollut tarvetta, eikä jenkkipanimoiden matkintaan muutenkaan.zinnebir-2020-07-02

Zinnebir oli ensimmäinen olut, jonka De Baets ja Leboucq tekivät yhdessä. Tuolloin kotiolutta harrastanut Leboucq oli kutsuttu panemaan Brysselin Zinneke Parade -tapahtumalle oma olut. Zinneke Parade on vuodesta 2000 alkaen järjestetty monikulttuurinen karnevaali, ja sen symboli on sekarotuinen Zinneke-koira, jolla on patsaskin kaupungin keskustassa. Zinnebir on puolestaan oluttyylinsä osalta spéciale belge – reilut sata vuotta sitten syntynyt paikallinen tyyli, joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi belgialaisvastineeksi brittien pale alelle. De Baetsin tulkinta tyylistä on tavanomaista (esim. Palm Spéciale) humaloidumpi, ja humalat ovat mannermaisia jalohumalia.

En tiedä, minkä verran Zinnebirin resepti on 18 vuodessa muuttunut, mutta nykyinen versio on 5,8 % vahvuinen ja edelleen katkeruudeltaan selvästi useimpia belgialaisserkkujaan edellä. Ehkä uudempien amerikkalaistyylisten tulokkaiden joukosta löytyy runsaammin katkeraa tavaraa, mutta ne ovat asia erikseen. Tämä on vaalea, käytännössä pilsnerimäisen kellertävä olut, joka ohjaa ajatukset ehkä ennemmin Saksan tai Tšekin suuntaan kuin Englannin. Moista jalohumalan tykitystä harvemmin tapaa muualla kuin craft-pilsnereissä – tšekit sitä kyllä harrastavat mutta heillä taitaa olla yleensä taustalla tuhdimpi mallasrunkokin. Keskellä makua tuntuu vähän keksimäistä mallasta, jossa on ehkä pientä makeuttakin. Humalointi on yrttinen, tiukkuudessaan lähes pihkainen; jostain mukaan tulee vähän belgialaista mausteisuutta.

Kuten ennenkin, Zinnebir on mainio ja luonteikas yhdistelmä melkeinpä arkista käyttöolutta ja historiatietoista statementia. Väittäisin, että se on vuosien varrella jopa parantunut. Kun olut parin vuoden kuluttua juhlii 20-vuotista taivaltaan, voidaan ehkä sanoa, että se on vakiinnuttanut asemansa Brysselin jonkinlaisena kaupunkioluena – ja sellaistahan ei kaikilla pääkaupungeilla ole. (No, lambic on toki oma lukunsa, mutta isot massat eivät sitä juo.)  Lisäksi Zinnebir on epäilemättä vaikuttanut myöhempien käsityöpanimoiden tulkintoihin vaaleasta belgialaisesta pintahiivaoluesta, yhdestä maan perusoluttyylistä.

Poperings Hommelbier: pian nelikymppinen paikallisten humalien viestinviejä

Monet belgialaiset pienpanimo-oluen klassikot syntyivät aikana, jolloin vientimarkkinoita ei juurikaan ollut ja eri olutmerkkejä muutenkin vähemmän. Alueelliset erikoisuudet oli tarkoitettu lähiseudulla juotaviksi, eikä niille tarvinnut hankkia huomiota sosiaalisessa mediassa tai edes perinteisessä. Tällainen on muun muassa Poperings Hommelbier (7,5 %), jota valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 pidetyille humalafestivaaleille.

Poperinge on Belgian kahdesta tunnetusta humalanviljelyalueesta se suurempi, vaikkakin molemmat ovat kansainvälisessä mitassa hyvin pieniä. Länsiflaamilaisen pikkukaupungin alueella on pantu jo satojen vuosien ajan olutta kahdessa panimossa, jotka ovat Leroy (Het Sas) ja Van Eecke. Lisäksi Poperingen kanavan tuntumasta löytyy koko olutmaailman tuntema Westvleterenin luostari.

Kun Van Eecke lähes 40 vuotta sitten valmisti Poperingen humalafestivaalin juhlaoluen, oli vielä varsin harvinaista korostaa humalaa oluen nimessä tai etiketissä. Amerikkalaisilla oli joitain pyrkimyksiä siihen suuntaan, mutta vielä sielläkin mentiin hyvin matalalla profiililla, kun nykypäivästä käsin katsoo. Ehkä yksittäisiä esimerkkejä on voinut löytyä vaikkapa Britanniasta tai Saksasta, mutta tuskin monia.

hommel

Poperingen pitkästä humalanviljelyperinteestä kerrotaan muun muassa paikallisessa humalamuseossa. (Vasen kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Ei Hommelbier myöskään humalaisuuttaan mitenkään huuda. Sana hommel tarkoittaa kyllä humalaa paikallisessa kielenkäytössä, mutta etenkin nykyisestä etiketistä humalankukkien ja -salkojen kuvat on itse asiassa tyylitelty kokonaan pois. Pullon takana lukee pienellä “valmistettu neljällä Poperingen humalalajikkeella”, mutta sekin vain Belgian virallisilla kielillä, ei esimerkiksi englanniksi.

Kun juomatukkuri Geers 1980-luvun alussa kysyi Hommelbierin tekijöiltä, olisiko hänen mahdollista saada olutta jakeluun Belgian (tuolloin vielä harvalukuisia) erikoisolutkauppoja ja -baareja varten, panimon väki tuijotti ihmeissään. Kuka nyt Poperingen ulkopuolella haluaisi juoda olutta, joka on tehty paikalliseen juhlaan ja paikallisten juotavaksi? Kaupat kuitenkin sovittiin ja Hommelbieristä tuli yksi esikuva Belgian uusien artesaanipanimoiden aallolle.

Nykyisin tähän olueen saattaa törmätä silloin tällöin kaikilla mantereilla, vaikka sen levinneisyys ei olekaan mitään verrattuna Belgian indie-panimoiden näkyvimpiin merkkeihin kuten Duvel, La Chouffe, Rodenbach tai trappistit. Tekijä on tänä päivänä Leroy, eli kahden vanhan paikallispanimon yhteenliittymä.

Maistelussa yrttinen humala on tietysti tuoksussa ja maussa läsnä, mutta melko mietona, kuten vanhemman polven belgialaisille oluille on tyypillistä. Sekä haju- että makuaistimuksessa se sekoittuu pian hunajaiseen, makeahkoon maltaaseen, ja vaikka jonkin verran katkeroa jää jälkimakuunkin, ei hallitsevasti.

Modernimpien humalaa korostavien oluiden kuten De Ranken Guldenbergin rinnalla Hommelbier on selkeästi varovaisempi vaikkakin makumaailmaltaan niille läheistä sukua. Nykymakuun se on varsinkin hieman lämmetessään turhankin makea. Kyseessä näyttää tosin olevan täysmallasolut, joten tässä vahvuudessa mallas ehkä helposti dominoikin, ellei makuun ladata myös aika runsasta humalakuormitusta.

Joistakin belgialaisista arvioista olen ollut päättelevinäni, että reseptiä on jossain vaiheessa hilattu enemmän suuren yleisön makuun (“leffemäisemmäksi”?). Jos näin on, nyt Hommelbierin 40-vuotisjuhlien lähestyessä olisi sopiva aika hivuttaa sitä muutaman pykälän verran humalavetoiseen suuntaan, jotta oluen pointti avautuisi myös 2020-luvun olutkansalle. Ne neljä humalalajikettakin voisi myös tänä päivänä mainita nimeltä. Poperingen pelloilla on kasvanut paljon esimerkiksi brittihumalia, mutta viime aikoina humalahistoriasta kiinnostuneet ovat kaivaneet esiin jopa kadonneita belgialaisia lajikkeita.

Victoria: AB InBev lähtee paholaisjahtiin

Tässä kuussa belgialaiset lehdet ovat uutisoineet maa(ilma)n suurimman panimon uudesta aluevaltauksesta, joka on todennäköisesti enemmän markkinointikikka kuin olut. Päällisin puolin kyse on kuitenkin uudesta tuotteesta InBev Belgiumin valikoimassa – oluesta nimeltä Victoria. Kuten lehdissä on todettukin, lanseeraus on avoin sodanjulistus pienemmän kilpailijan Duvel Moortgatin suuntaan, tai vähintäänkin kevyttä kesäkettuilua.

Paikallisten kauppojen oluthyllyissä vanha kehno Duvel ja haastaja Victoria istuvat siististi vierekkäin, eikä satunnaisen kuluttajan ole tarkoitus nähdäkään asetelmassa välttämättä muuta kuin että “jes, uusi olutmerkki, täytyypä kokeilla”. Etikettiä tarkemmin tutkiessaan huomaa Brysselin vaakunasta tutun kuvan, jossa arkkienkeli Mikael polkee saappaallaan maassa makaavaa pirua. Tekstin mukaan Victoria-oluella muistetaan vuotta 1695, jolloin arkkienkeli otti voiton vihtahoususta.victoria3

Mikä ihmeen vuosi 1695? Brysselin historiassa se viittaa yhdeksänvuotiseen sotaan, jossa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV:n pommit ja tykkituli tuhosivat suuren osan muinaisesta keskustasta. Sitä, että kaupungin maamerkki raatihuoneen torni jäi pystyyn, pidettiin Brysselin suojelusenkelin Mikaelin ansiona. Jos Ranskan kuningas oli brysseliläisten mielestä itse paholainen, ei arkkienkeli Mikael häntä suorastaan polkenut jalkoihinsa, mutta symbolisesti tornin säilyminen oli tärkeää (kuten muuten myös Manneken-Pis-patsaan).

Victoria on myös oluen nimenä selkeä piikki Duvel Moortgatin suuntaan. Ne, joille belgialaisen oluen historia on tuttua – esimerkiksi Olutkoiran aikaisemmista postauksista – muistavat, että Victory Ale oli Duvelin alkuperäinen nimi. Victory Ale syntyi 1920-luvun alussa, jolloin liittoutuneiden voitto ensimmäisessä maailmansodassa oli Belgiassa paljon juhlittu asia, ja brittiläisyys ja brittiläinen olut olivat suosiossa.

En löytänyt mitään alkuperäistä AB InBevin markkinointimateriaalia uudesta Victoria-oluesta, joten kaikkia heidän tavoitteitaan tämän tuotteen suhteen en tunne. Tuskin niitä olisi lehdistöpuffissa mainittukaan. Se materiaali, jota lehdet lainaavat, korostaa muun muassa, että olut on tehty “100 % luonnollisista valmistusaineista”, jotka ovat vesi, mallas, riisi, sokeri, humala ja hiiva. Onhan riisi toki luonnollista, mutta samalla se on monille Budweiserin ja koko Anheuser-Busch-konsernin epäaitouden symboli.

Hyökkäys on paras puolustus, joten AB InBev on lehtitietojen mukaan todennut tiedotteessaan näin: “Arkkienkeli Mikael on paholaisen vastustaja. Hän kuvastaa hyvän voittoa pahasta, oikeuden, totuuden ja aitouden voittoa väärästä ja keinotekoisesta, jotka ovat paholaisen konsteja.”

Paikallinen olutkirjoittaja ja -sommelier Sofie Vanrafelghem sanoo Het Nieuwsblad -lehdelle sen, mitä moni ehkä ajattelee: “Tämä on oikeastaan tyypillistä AB InBeville. Kun he huomaavat, että jokin menestyy hyvin, heillä on yleensä kaksi vaihtoehtoa: joko he ostavat kilpailevan panimon tai alkavat kopioida sitä. Kun Moortgat ei ole myytävänä, he valitsevat jälkimmäisen taktiikan.”

Luulisi, ettei tunnetun olutbrändin kopioinnissa olisi paljon järkeä, ellei myös kopio olisi tuotteena varsin hyvä. Tai sitten se voi olla halpiskopio, mutta Victoriaa olen nähnyt myytävän korkeampaan hintaan kuin Duvelia, eikä kumpikaan ole mikään hintava niche-olut muutenkaan. Toki jo pienenkin siivun nappaaminen kilpailijan markkinaosuudesta voi houkuttaa. Entä missä näkyy se paholaisen kierous, jota vastaan arkkienkeli hyökkää?

Maistaessa näitä oluita rinnakkain Victoria (8,5 %) on ihan kelvollinen belgialainen vahva olut, hoogblond (jalo vaalea) kuten joskus sanottiin, sitruunan valkoisen aluskuoren makuinen mutta lempeämmän maltainen ja yrttinen kuin esikuvansa Duvel. Jo tuoksu on lagermaisen maltainen. Duvelissa sitruunan ja mausteisuuden yhdistelmä jyrää vielä paljon suvereenimmin, ja se on omaperäinen olut, edelleen lajinsa suunnannäyttäjä, vaikka joidenkin mielestä se on vuosien mittaan menettänyt parasta teräänsä. Jos paholainen tämän kilvan voittaa, niin ei viekkaudella vaan olemalla oma laadukas itsensä. Ennustankin, että AB InBev hyökkää seuraavaksi Brasserie des Légendes -panimon Goliath-oluen kimppuun lanseeraamalla oluen nimeltä David.

Juhannusta kohti: Kullervo Tumma Ruissahti

Ruisrockia ei tänä kesänä ole, mutta ruissahtia sentään on. Harvinainen tapahtumakin tämä on, kun uutta sahtimerkkiä saadaan peräti Alkoon. Eihän Helsingin Alkoissa ole pitkään aikaan ollut muuta kuin Finlandia Sahtia – hyvä toki että sitä on – ja paikallisesti Lammilla on puolestaan lammilaista pitkäripaisessa. Joskus Lammin Sahtia sai myös pääkaupungin Alkosta. Onko vuosien mittaan ollut muita, ehkä joku muistaa?

Nyt sitten Olu Bryki Rauman toimesta on seitsemän Alko-myymälän jääkaappiin pääkaupunkiseudulle uinut Kullervo Tumma Ruissahti (7,5 %). Se myydään alumiinisessa pikku viinipussissa, jossa on tuttu hana. Olen juonut Urkin sahtipäivillä saman panimon sahtia, joka oli silloin 6,5-prosenttista ja listassa nimeltään “Kullervo tumma”. En tiedä, oliko se juuri tätä ruissahtia, mutta se ei ollut mielestäni parhaassa mahdollisessa kuosissa sahtitapahtuman jatkuttua jo muutaman päivän.cof

Tällä kertaa kataja-astiaani kaatuu melkein siirappimaisesti käyttäytyvä, punaruskea juoma, joka tuoksuu kiistämättä sahdilta. Pieni leipäinen happamuus tuoksussa on asianmukaista ja tuoksu on muuten raikas. Suutuntuma on paksu kuten ulkonäkö lupaa. Maussa on tömäkkää viljapohjaa, jonkin verran persikkaista hedelmääkin, ja ehkä tummempien maltaiden kautta jokin melkein savusaunamainen vivahde. Humalaa ei reseptissä ole.

Jos Alkon tarjonnan kautta joutuisi muodostamaan näkemyksen siitä “mitä sahti on”, niin tämä on ainakin varsin erilainen tuote kuin Finlandia Sahti, jota voisi sokkomaistelussa luulla jopa joksikin äärimakeaksi banaaniseksi weizendoppelbockiksi. Hyvä, että ne harvat sahdit, joita näin laajalti jaellaan, ovat luonteeltaan keskenään erilaisia.
cof

Onnen päivä koitti, kun saunavuorot alkoivat talossamme uudelleen. Koronan takia taloyhtiön sauna on ollut melkein kolme kuukautta poissa käytöstä. Kun en ole tänä juhannuksena menossa mihinkään perinteisempään mökki-illanviettoon, torstai-illan sauna tulee tarpeeseen. Tällä kertaa saunajuomana on siis raikkaan lagerin tilalla makeaa sahtia, mutta se sopii juhannusviikon tunnelmaan sinänsä hyvin.

Täytyykö olutvalistuksen alkaa ale vs. lager -jaolla? Entä vehnä?

Amerikkalainen olutkirjailija ja -bloggari Jeff Alworth kertoi keväällä Beervana-blogissaan viimeistelevänsä uutta painosta The Beer Bible -kirjasta. Postauksen pointtina oli oluttyylien luokittelu oppassa. Alworth mainitsi pudottaneensa vehnäoluet pois tyylejä esittelevän lukunsa “pääjaottelusta”.

Ensimmäisessä The Beer Biblen painoksessa oluttyylit oli jaettu neljään osioon näin: ale, lager, wheat beers ja wild ales. Kirjoittaja ei itse ollut silloinkaan ollut vakuuttunut vehnäoluiden paikasta pääjaottelussa, mutta kustantaja oli halunnut näin. Uuteen versioon Alworth on nyt saamassa läpi oman luokittelunsa: classic ales, classic lagers, wild ales, new and unusual styles.

Jos olisin nyt baarissa jonkun oluthörhön kanssa, saattaisi alkaa keskustelu siitä, kumpi jako on järkevämpi (jos neljä luokkaa on pakko tehdä) ja mitä etuja kummallakin on. Vai jokin ihan muu jaottelu? Vehnäoluiden pitäminen omana pääluokkanaan kuvastaa ehkä ensimmäisen hörhösukupolven olutajattelua – meidän, jotka aloitimme oluesta nautiskelun 1990-luvulla tai sitäkin aiemmin.

Saksalaiset weizenit olivat uutta ja ihmeellistä lähes kaikkialla Etelä-Saksan ulkopuolella. Makumaailma tuntui todella poikkeavan totutusta. Sama pätee Hoegaarden-tyyppisiin belgialaisvehniin. Ensin mainituissa erikoinen, mausteinen maku tulee kokonaan saksalaisista vehnäoluthiivoista. Jälkimmäisiin hieman saman tyyppisiä piirteitä tuovat (myös) korianterinsiemenet ja pomeranssinkuori sekä mahdolliset muut mausteet. Mallaspuolella tuntuu vehnän paradoksaalinen paksu keveys ja pieni kirpeyskin. Humalalle jää pieni sivuosa.

* * * * *

Tässä mielessä siis ymmärrän kustantajan ajatusta: hän tunnisti vehnäoluissa selkeästi erottuvan ja lukijoille tutun kokonaisuuden. Toisaalta Alworthin perustelut vastustaa tätä ovat vähintään yhtä ymmärrettävät: hänestä oli outoa, että kolme neljästä kategoriasta perustui hiivalajeihin ja yksi maltaisiin. Symmetria puuttui. Vehnäoluethan ovat yleensä hiivan suhteen pintahiivaoluita tai osaa niistä voi pitää villioluina.

periodic-table-bernd-rostad-flickr-cc-by-2-0

Oluiden jaksollinen järjestelmä. Todennäköisesti tarkoitettu luettavaksi kieli poskessa. (Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Sanon tässä vaiheessa, että itse taas suhtaudun yleensä vähän nihkeästi oluen perusoppaiden tapaan korostaa voimakkaasti pinta- ja pohjahiivan eroa. Biologian kannalta kaksi hiivalajia jakavat tietysti olutmaailman kahtia melko selkeästi ja yksiselitteisesti. Mutta olutvalistus ei ole biologiaa vaan jotakin gastronomian ja kulttuurihistorian välimaastoon sijoittuvaa. Silti ale ja lager on (ehkä Michael Jacksonin vaikutuksesta?) omaksuttu samantapaisiksi peruspilareiksi kuin puna- ja valkoviini, proosa ja runo tai oikeisto ja vasemmisto.

Toki sanotaan, ettei puna- ja valkoviiniä erota pimeässä, ja ilmiselvästi proosan ja runon välimaastoon mahtuu kaikenlaista (draamasta puhumattakaan). Oikeisto–vasemmisto-jaon merkityksen sanotaan katoavan politiikasta. Kun perustapauksia katsotaan, ale–lager-jako onkin helppo havainnollistaa ja tuntuu järkevältä: Fuller’s ESB ja Shepherd Neamen Spitfire ovat aika erilaisia tuotteita kuin König Pilsener tai Augustiner Helles.

Mutta jos classic ales -nimikkeen alle aletaan sijoitella sellaisia perinteitä kuin hefeweizen, witbier, dubbel ja tripel, kölsch tai sahti, en voi mitään, jos niskakarvani nousevat pystyyn. Toki monissa näistä on esimerkiksi hedelmäisiä käymisaromeja, joita lager-hiiva varmasti ei tuottaisi. Ne ovat pintahiivaoluita ja usein myös maistuvat siltä. Mutta ei esimerkiksi kölschiä ole helppo erottaa hellesistä tai dortmunderista.

Matalissa käymislämpötiloissa valmistettavat oluet ovat joskus aika samankaltaisia hiivan lajista riippumatta. Pahimmin hukassa ale/lager-kahtiajako on sellaisten tyylien kohdalla kuin bière de garde tai baltic porter, joita tehdään molemmilla hiivoilla ja yleensä viileässä käyttämällä. Hiivan laji ei kerro minulle näistä oluista, niiden aistittavista ominaisuuksista tai niihin liittyvästä historiasta mitään. Altbier, kölsch ja California common ovat samaa joukkoa, vaikka niissä kai vain toinen hiivalaji on sallittu.

* * * * *

Panimopomo ja oluttutkija Matt Dunn esitti ”What’s a Beer Style?” -artikkelissaan takavuosina hauskan ajatusleikin, jossa Kölnillä on rinnakkaismaailmassa sisarkaupunki nimeltä Twin Köln. Siellä kölsch ei ole pintahiivaolut vaan se valmistetaan lager-hiivalla eli on tavallaan dortmunder. Näiden kahden tyylin ominaisuudet ovat siten hiivalajia lukuun ottamatta käytännössä yhtäläiset (myös oikeassa maailmassamme).

Kölnissä asuu kuuluisa olutkirjailija Michael Jackson, ja Twin Kölnissä asuu hänen kaksoisolentonsa Twin Köln Michael Jackson. Ihme kyllä, kummallakaan ekspertillä ei ole mitään hajua siitä, miten heidän kotikaupunkiensa tunnettuja oluttyylejä valmistetaan. Eräänä päivänä Michael Jackson vierailee Twin Kölnissä ja huomaa, että siellä on identtinen, samanniminen olut. Sitten hänelle kuitenkin selviää, että Twin Kölnissä sanalla kölsch viitataankin lager-hiivalla pantuun olueen eli eri asiaan. Samoin Twin Köln Michael Jackson käy Kölnissä ja havaitsee, että kölsch tarkoittaa tuossa kaupungissa pintahiivaolutta.

He eivät kuitenkaan tiedä, että jo heidän isoisoisänsä tekivät 1800-luvulla samanlaiset vastavuoroiset vierailut – aikana, jolloin tiede ei tuntenut pinta- ja pohjahiivaoluen geneettistä eroa. Esi-isät maistoivat siis ominaisuuksiltaan (paitsi hiivakannalta) aivan identtisiä oluita ja totesivat ne samaksi olueksi. Mutta esi-isät eivät olisi voineet tietää – eikä kukaan olisi osannut heitä valistaa – että ne kuuluivat keskeisen raaka-aineensa osalta täysin vastakkaisiin olutkategorioihin.

* * * * *

Edellä oleva esimerkki havainnollistaa “luonnollisten kategorioiden” olemusta – ja oluen tapauksessa se kertoo lähinnä siitä, ettei tällä hiivabiologialla ole maistavalle, haistavalle ja tuntevalle ihmiselle aina lopulta paljonkaan väliä. Kyseessä on samantapainen ero kuin jos Jalostajan ja Lundénin purkkihernekeitot tehtäisiin eri kasvilajeista, joista toinen olisi jokin herneen näköinen, makuinen ja hajuinen papukasvi, ja ruokakauppiaan mielestä tämän eron takia olisi olennaista sijoittaa kyseiset säilykkeet eri käytäville.

Ale ja lager ovat siis maistajan aisteille joskus yksi ja sama asia. Usein ne toki ovat eri asiat. Mutta jos saisin eteeni kolme lasia olutta – ja ne olisivat esimerkiksi Sünner Kölsch, Bitburger Pils ja Franziskaner Hefe-Weissbier – on aivan varma, että olettaisin kahta ensimmäistä käytettävän samalla hiivalajilla (jos siis en tietäisi). Jos taas oluet olisivat Koff Porter, Żywiec Porter ja Must Kuld Porter, en edes osaisi välttämättä veikata hiivoista mitään. Tietäisitkö sinä, mikä on oikea vastaus?

En väitä, että kaikki oluen perusoppaiden kirjoittajat ja olutvalistajat aloittavat oluttyylien esittelyn hiivojen pyhästä kaksinaisuudesta. Onneksi muitakin ratkaisuja on. Esimerkiksi Anikó Lehtisen Yks olut -kirjassa (ja ehkä muissakin) navigoidaan kulinaristisilla kuvailutermeillä. Sellaisilla kuin vaalean hedelmäiset ja maltaisen karamellimaiset. Sitten on Michael Jacksonin aloittama – ja esimerkiksi Tim Webbin ja Stephen Beaumontin jatkama – tapa koota oluttyylit maittaisiin alalukuihin: Britannia, Saksa, Belgia ja niin edelleen.

Ainakin tuohon edellä pohdittuun vehnäoluen olemuksen ymmärtämiseen saisin paljon enemmän eväitä joko oluen makupiirteiden tai paikallisperinteen tuntemisesta kuin siitä tiedosta, että kyseessä on pintahiivaolut. Jos itse joutuisin tekemään kaikista maailman kymmenistä ellei sadoista oluttyyleistä napakan perusluokittelun, lähtisin luultavasti hakemaan jotakin ratkaisua tiettyihin maihin tai alueihin liittyvistä perinteistä. Se saattaisi olla aluksi selkeää: brittiläinen perinne, eteläsaksalais-tšekkiläinen perinne, belgialais-pohjoissaksalainen perinne – tai jotain sen tapaista. Tosin jossain vaiheessa siinäkin todennäköisesti sotkisi jalkansa historian ansalankoihin ja homma menisi niin solmuun, että pitäisi harkita kaiken räjäyttämistä alkutekijöihinsä.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

cofMonelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Senaatintori ja kiista kaljakarsinoista

Moni huolestunut kansalainen on ottanut kantaa kaupungin suunnitelmiin sallia terassimuotoista toimintaa Helsingin pyhimmällä paikalla – tuomiokirkon, valtioneuvoston ja yliopiston reunustamalla Senaatintorilla. Itse emeritusprofessori Matti Klinge jyrähti Hesarin yleisönosastolla pari viikkoa sitten, ettei “lokkisyöttölöiden” pidä antaa levitä Senaatintorille. Hänen mukaansa aukio on sekä esteettisesti että historiallisesti ja sivistyksellisesti Suomen symbolinen sydän, jota ei pidä vaarantaa.

Olutkoira ymmärtää kaupunkiympäristöjen historiallista ja symbolista arvoa ja vastustaa muovisen ketjukaupallisuuden leviämistä vääriin paikkoihin. Senaatintorin suhteen kuitenkin allekirjoittaneella on ristiriitaisia tunteita. Aukiot ja torit eivät ole ylipäätään Helsingin vahvin puoli. Ruutukaava ei ole synnyttänyt niitä yhtä luonnollisesti kuin monien muiden Euroopan pääkaupunkien orgaanisempi, keskiaikainen kaupunkikehitys. Ne, joita Helsinkiin on aikoinaan tehty, ovat helposti turhan isoja ja autioita, kulissimaisia.

Senaatintorin varjelijat muistavat aina mainita kirkon, ylimmän valtiovallan ja akatemian läsnäolon. Jonkinlainen “klingebotti” voisi tuottaa näitä mielipidekirjoituksia samoilla argumenteilla ilman, että kenenkään tarvitsee tehdä uutta aivotyötä. Usein kuitenkin unohtuu se torin neljäs laita: porvaristalojen reunustama Aleksanterinkadun eteläpuoli. Nämä porvarit muun muassa perustivat Helsingin ensimmäisen panimon 1700-luvulla myydäkseen olutta kaupunkilaisille. Heidän kaltaistensa porvarien talojen pohjakerroksissa on ravintoloita useissa kaupungeissa, ja niiden edessä isoja terasseja jopa kaupungin arvokkaalla päätorilla – kuten Brysselin Grand’Placella.

On kiistämätön tosiasia, että Engelin suunnitelmassa empiretyylin Helsingistä entinen Suurtori muuttui juuri siksi monumentiksi, jonka pysyvyyttä esimerkiksi terassien vastustajat haluavat puolustaa. Torikauppa keskitettiin meren puolelle Kauppatorille ja nykyisen Senaatintorin kokonaisuuden alta kai purettiinkin jonkin verran vanhaa kaupunkia. Keskusta muuttui. Sen sijaan sitä merkitystä, joka Senaatintorilla sijaitsevilla instituutioilla on sittemmin ollut autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, olisi toki järjetöntä vähätellä.

Nyt on eletty yhden kevään verran kriisin aikaa. Kriisi ei ole välttämättä ohi, mutta se ei tietenkään ole myöskään Suomen historian pahimpia eikä varmasti viimeinen. Silti kriisin aikana symboliikalla on ehkä vielä isompi voima kuin tavallisessa arjessa. Osa voi tulkita tämän niin, että ikuiset ja muuttumattomat asiat – kuten vaikka Senaatintorin luonne – antavat turvaa. Toiset voivat saada voimia siitä, että jokin symbolisesti tärkeäksi koettu asia tehdäänkin nyt eri lailla kuin tavallisena kesänä.

Argumentit sen puolesta, että kaupunkia pitää muuttaa – tai että sen pitää säilyä muuttumattomana – eivät ole koskaan täydellisiä. On henkilökohtaisia preferenssejä, jotka eivät ole mitattavissa, ja on näkökohtia, joita ei ymmärretä tai haluta ottaa huomioon. Tämä ei tarkoita, että täydellinen relativismi, anything goes, olisi oikea asenne. Debatti on tärkeää, jopa yksi terveen kaupunkiyhteisön peruspilareista. Uutta voidaan ja kannattaa kokeilla, vaikka se hetkellisesti häiritsisikin juhlavaa ympäristöä. Toisaalta tilapäisiksi tarkoitettuja hankkeita on ihan aiheellistakin epäillä, koska ne saattavat muuttua pysyviksi, kuten nyt vaikka Eiffelin torni.

HKM_Finna_CCBY40-Senaatintori

Helsinki ei enää “muistuta Neuvostoliittoa”, mutta se on paikoin yhä juhlava kaupunki, jossa “vakavia koiria ulkoilutetaan”. (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Matti Huuhka)

Panimomestari Bäckin murha Inkoon saaristossa

Lauantaina Yle TV1 -kanavalla esitetyssä Stugor-ohjelman jaksossa vierailtiin muun muassa kirjailija David Lagercrantzin huvilalla Inkoossa. Ruotsalaisen Lagercrantzin juuret ovat äidin puolelta Suomessa, ja suku on omistanut Härligön huvilan jo yli sata vuotta. Ohjelmassa mainittiin, että suku osti paikan sen jälkeen, kun entinen omistaja panimomestari Bäck oli kuollut raa’an murhan uhrina.

Piti tietysti tarkistaa, mikä Bäck on miehiään ja mistä panimosta oli kyse. Vastaus siihen löytyy helpoiten Antti Rädyn BeerFinland.com-sivustolta, kuten moniin Suomen panimohistorian kysymyksiin. Otto Berndt Bäck toimi Tammisaaressa Porter- och Ölbryggeri Ab:ssa ensin isäpuolensa Arenanderin apulaisena ja sitten vuodesta 1883 itse panimomestarina. Bäck oli suorittanut panimomestarikoulutuksen Ruotsissa.

Jo seuraavana vuonna Bäck oli tilanteessa, jossa sekä isäpuoli ja äiti että biologinen isä olivat kuolleet, ja huomattavan perintönsä turvin hän osti Härligön saaren Inkoon sisäsaaristosta ja rakennutti sinne hulppean huvilan. Panimotyö jäi taakse. Kuitenkin alle kymmenen vuotta myöhemmin Otto Bäck makasi kuolleena Härligön talossaan. Seuraavassa tiivistettynä 1890-luvun sanomalehtijutuista* murhaan liittyvien tapausten kulku.

* * * * *

Taloudenhoitaja Anna Sofia Leinonen kertoi Mustion aseman rautatiehenkilökunnalle maanantaina 16.1.1893 karmeasta tapauksesta, jonka osalliseksi hän oli joutunut työnantajansa Otto Bäckin talossa kaksi päivää aikaisemmin. Leinonen oli aikeissa matkustaa Helsinkiin, jossa voisi paikkauttaa haavojaan Kirurgisessa sairaalassa. Lauantaina – eli tapahtumapäivänä – ja vielä sunnuntainakin hän sanoi olleensa liian huonossa kunnossa poistumaan saarelta. Hangö-lehden toimittajan mukaan Leinonen näytti maanantaina hyvävointiselta mutta toinen silmä oli turvoksissa.

Helsinkiläinen Nya Pressen julkisti keskiviikkona Kirurgisesta sairaalasta saamansa tiedon, että sairaalassa hoidetulla Leinosella oli mustan silmän lisäksi suuri haava käsivarressa ja pienempiä eri puolilla päätä. Poliisikuulustelussa hän oli kertonut, että lauantaiaamuna Bäckin pihaan Härligössä oli saapunut ennestään tuttu 35–40-vuotias mies, ammatiltaan kirvesmies. Ennen joulua Bäck oli kuulemma maininnut samalle miehelle, että uudenvuoden jälkeen huvilalla olisi puusepäntöitä vailla tekijää.

Loskainen-jää_Espoon-kaupunginmuseo_Finna_Peter-Lindgren_CC-BY-ND-4-0Taloudenhoitajan kertomuksen mukaan kello 10 jälkeen lauantaina 14. tammikuuta mies oli tullut sisään huvilaan ja uhannut häntä sanoen: “Tapoin Bäckin tuossa ulkona. Anna minulle heti kaikki rahat tai tapan sinutkin.” Miehellä oli kädessään kirves. Mutta Anna Sofia Leinonen ei ollut arkajalka, vaan hän heitti tunkeutujan kasvoille kuumaa vettä kauhasta, joka hänellä sattui olemaan kädessään. Se sai tappajalta hetkeksi pasmat sekaisin.

Tämä hyökkäsi kuitenkin kirveineen Leinosen kimppuun ja isku osui olkavarteen. Leinonen kaatui mutta ei menettänyt taistelutahtoaan vaan yritti tavoitella seinällä roikkunutta Bäckin revolveria. Tappaja huomasi aikeet ja ryhtyi kuristamaan taloudenhoitajaa hengiltä. Siinä hän olisi saattanut onnistuakin, ellei Bäck – joka oli yhä hengissä – olisi hoiperrellut pihalta takaisin taloon juuri silloin. Kuullessaan Bäckin askelet portaissa tunkeilija pelästyi ja pakeni.

Haavoittuneet isäntä ja palvelija jäivät kahdestaan taloon. Leinosella ei ollut voimia sitoa Bäckin haavoja eikä hakea apuakaan. Otto Berndt Bäck kuoli kello 11 maissa, noin tunti hyökkäyksen jälkeen. Sunnuntai-iltapäivänä Anna Sofia Leinonen näki ikkunasta ohikulkevan vanhan naisen, jonka hän lähetti hakemaan apua paikkakunnan apteekkarilta. Apteekkari saapui sitomaan haavat ja seuraavana päivänä Leinonen oli jo paremmassa kunnossa.

* * * * *

Bäck oli äkkiväärä luonne. Tämä on ilmeisesti tullut ilmi jo hänen panimomestariaikoinaan, koska Antti Räty erikseen mainitsee asian Porter- och Ölbryggeri Ab i Ekenäs -yhtiöstä kertoessaan. Bäckissä lienee ollut erakon vikaa, ja selvästikin hän oli aktiivinen luonnon tarkkailija. Tammisaaressa hän oli pyydystänyt pesästään kaksi kotkanpoikasta ja piti niitä häkissä panimon pihassa. Myöhempi lehtijuttu kertoo, miten hän oli Inkoon saarensa vesiltä löytänyt katkarapulajeja, joita yleensä Suomessa ei esiinny.

Lauantaiaamuna 14. tammikuuta 1893 tappaja oli oikeudenkäynnin pöytäkirjojen mukaan tullut kysymään Härligön huvilalta joulun alla luvattua työtä. Näin tekijä kertoi siis syytetyn penkillä myöhemmin. Pihalla ollut Bäck oli käskenyt tulijaa suksimaan kuuseen, ja vaikka kirvesmies oli sanonut lähtevänsäkin saman tien, Bäck oli ryhtynyt ajamaan häntä pois lumilapiota heiluttaen.

Kirvesmies oli ottanut sanojensa mukaan pari kipeää iskua Bäckin lapiosta, ja ne olivat saaneet hänen verensä kiehahtamaan. Kun huvilan isäntä oli kääntynyt palatakseen taloon, työnhakija oli seurannut häntä ja iskenyt talon edustalla kirveensä Bäckin niskaan. Bäck oli kaatunut maahan ja hyökkääjä oli arvellut hänen jo kuolleen. Myöhemmin tehdyn ruumiinavauksen mukaan kirveen aiheuttamat haavat olivatkin vaikeat, ja kuolinsyynä olikin pidetty verenhukkaa, vaikka kuolema oli tullut vasta tuntia myöhemmin.

Tekijä oli jo kaukana, kun Anna Sofia Leinonen pääsi poliisin juttusille. Leinonen kertoi kuitenkin kuulustelijalle Helsingissä, että paikallinen kalastaja oli nähnyt tuntomerkkejä muistuttavan miehen juoksevan Härligön suunnasta pian surman jälkeen. Samannäköinen mies oli nähty myöhemmin Dalin kestikievarin luona Inkoossa. Lehdille annettu kuvaus teon tekijästä oli, että hän oli mahdollisimman tavallisen näköinen, lyhyenläntä ja tummanvaalea mies, jota ei olisi ulkomuodon perusteella kuvitellut kirvesmurhaajaksi.

Lohjalla tapahtui seuraavalla viikolla toinen murha, jonka tekijää yritettiin yhdistää Bäckin kuolemaan. Sen tekijä, verhoilijan oppipoika Ananias Lindroos, ei kuitenkaan sopinut ulkoisilta tuntomerkeiltään Härligön surmaajaksi. Kaksi väkivallantekijää olivat silti liikkuneet jokseenkin samalla suunnalla. Sunnuntaina 22. päivänä oli nimittäin Karjalohjalla sijainneesta talosta soitettu Vihtiin kruununvoudille tieto, että Bäckin tappajan näköisen miehen tiedettiin tulleen Karjaalta junalla Nummelan asemalle ja liikkuneen paikkakunnalla aiemmin viikolla.

Kruununvouti lähetti poliisikonstaapeli Grönbergin surmaajajahtiin Vihdin metsiin, ja tämä etenikin torpasta torppaan miehen jäljillä. Konstaapeli sai paikkakuntalaisilta kuulla, että henkilö oli nähty Salmen alueella ja oli sittemmin lähtenyt sieltä Helsinkiin. Huhun mukaan mies oli kuitenkin pian pääkaupungista palaamassakin, joten Grönberg jäi passiin. Helsingistä saapui hänen avukseen kaksi etsivää.

* * * * *

Lauantaina 29. päivänä tammikuuta toinen Helsingistä tulleista etsivistä tunnisti Salmen tilalla käydessään etsintäkuulutetun tuntomerkkejä vastaavan miehen, joka oli ollut siellä keskiviikosta asti puusepäntöissä. 39-vuotias Johan Enkel (tai Enkell/Enckell riippuen sanomalehdestä) pidätettiin kello yhden aikaan ja vietiin Helsinkiin kuulusteltavaksi.

Enkel oli syntyisin Karjalohjalta mutta kirjoilla Vihdissä, jossa hän aika ajoin oli käynyt etsimässä töitä. Pidätettäessä hän käyttäytyi rauhallisesti ja tunnusti ilman näkyviä tunnontuskia lyöneensä kaksi viikkoa aikaisemmin hengiltä panimomestari Bäckin, kun oli tilanteessa kiivastunut tälle. Resuisista ja kuluneista vaatteista saatettiin päätellä Enkelin elävän huomattavassa köyhyydessä.

Oikeudenkäynnin lopputulos erosi ilmeisesti jonkin verran Enkelin kertomuksesta. Syyttäjä nimittäin vaati tätä tilille harkituista murhista: hänen mukaansa Enkelin tarkoituksena oli ollut tappaa sekä Bäck että taloudenhoitaja. Enkelin lausuntoihin sisältyi selvästikin valheita ja hän puhui itsensä pariin kertaan pussiin. Matkalla Bäckin taloon hän oli muun muassa kertonut lähitalon emännälle olevansa menossa puutöihin Fagervikiin. Sama nainen oli kuitenkin surmatyön jälkeen neuvonut hänelle tien Dalin kestikievariin, josta hän oli aloittanut pakomatkansa. Se, mikä Enkelin oli saanut alun perin suunnittelemaan saaren asukkaiden murhia, jäi lehtijutuista hieman epäselväksi: oletettiin, että hän oli muilta työmiehiltä kuullut etukäteen pahaa Bäckistä.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun panimomestari Bäckin murhaaja pidätettiin, pidettiin Porter- och Ölbryggeri i Ekenäsin viimeinen yhtiökokous, jossa sinetöitiin panimon yhdistyminen kilpailijansa Hultmanin panimon kanssa. Panimo ehti toimia Tammisaaren Panimotiellä Hultmanin naapuritontilla vajaat 20 vuotta. Vielä viimeisenä täytenä toimintavuotenaan se tuotti Antti Rädyn mukaan lähes 250 000 litraa olutta, portteria ja mietoja juomia, mikä on saattanut olla suunnilleen samaa kokoluokkaa Hultmanin kanssa.

Ivar-Sneitz-tuntematon-kuvaaja_Espoon-kaupunginmuseo_Finna-CC-BY-4-0Murhatapaus, jota Uudenmaan lehdet muutaman viikon ajan herkeämättä seurasivat, säilyi paikallisten muistissa vielä jonkin aikaa. Anna Sofia Leinonen jäi entisen isäntänsä jälkeen hoitamaan Härligön huvilaa ja häntä avusti siinä eräs torppariperhe. Kun seuraavana talvena uutisoitiin Inkoon jäällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa hukkui Leinosen lisäksi kaksi palveluskunnan jäsentä ja sukulaistyttö, lehdet muistivat mainita yhden hukkuneen liittyvän panimomestarin murhaan. Toimittajille oli jäänyt mieleen Leinosen sitkeys: nyt ruumiissa oli nähty hankaumia, jotka todistivat pitkästä kamppailusta hänen pyrkiessään merestä jäänreunan yli. Voimat olivat kuitenkin hyisessä meressä loppuneet kesken.

(Kuvat: Finna.fi / Espoon kaupunginmuseo: Peter Lindgren ja tuntematon kuvaaja, CC BY-ND 4.0.)

*Lähteet: Nya Pressen 28.2.1893, Borgå Nya Tidning 15.3.1893, Nya Pressen 18.1.1893, Västra Nyland 6.2.1894, Hangö 17.1.1893, Hangö 31.1.1893.

Bryggeri TestBrew #10 Loikka DH Lager tuoreversiona

Vietetään viimeistä viikonloppua ennen kuin ravintoloiden ja baarien maailma taas palautuu askelen kohti normaalimpaa, ja myös Bryggeri Helsinki valmistautuu kaupungintalokortteliemme uumenissa ottamaan vastaan asiakkaita muuallekin kuin eteisen pullokauppaan. Growler-myynti kuulemma jatkuu silti kesälläkin ainakin jossain mitassa.

Nyt loppuviikosta myynnissä on ollut täysin uusi olutlaatu, amerikkalaisilla käpyhumalilla kuivahumaloitu lager Loikka (4,5 %). Panimon mukaan olut on kypsynyt koronaviikkojen ajan Bryggerin kylmäkellarissa, ja se on myös heidän ensimmäinen oluensa, joka saa ensiesityksensä growler-muodossa. Humalat ovat perinteisiä IPAn ryydittäjiä eli Columbus, Cascade, Amarillo ja Centennial. IBU-lukemissa on noustu 52:een ja mallaspuolella on Pilsneriä ja Caramaltia.

sdrTuoksu on greippinen ja omaan nenääni myös viljainen. Maussa sama aika pelkistetty yhdistelmä toistuu, ja vähäeleisyys on sitä luokkaa, että litran pullon pohjapuolella hiivakin aikaa tuntua kokonaisuudessa. Humalasta on jäänyt varastoinnin jälkeen kevyt sitruksinen hedelmäisyys ja aika napakatkin katkerot. Olutta noutaessani Olli Majanen totesi jotain siihen suuntaan, ettei humaloinnissa ollut haluttu mennä äärimmäisyyksiin, joten jälkimakuun jäävä katkeruus on siis nyt odotuksiani kovempi.

Pitäisi joskus haastatella jotain modernien jenkkilagerien asiantuntijaa niistä sisäsyntyisistä ristiriidoista, joita maallikkona kuvittelisi lajiin liittyvän. Esimerkiksi että lagerin keveys, puhtaus ja pehmeys antaisi periaatteessa humalalle tilaa loistaa, mutta toisaalta varastointiaika saattaa viedä mehevyyttä lajikkeilta, jotka ovat tuoreina parhaimmillaan. Vai onko näin? Ja jos oluelta halutaan hedelmäisyyttä, niin humalan täytyy kantaa siitä aika suuri vastuu, kun kylmäkäymisellä ja pohjahiivalla ei kai synny paljon hiivaperäistä hedelmäisyyttä.

Mutta ehkä lopetan tähän aiheesta, joka on itselleni vähän vieraampi. Kesän väljennetyillä terasseilla tällainen rapsakka lager varmasti maistuu, ja ulosmyynnin kautta ehkä mökkigrillienkin ääressä. Minulle tuli kyllä sekin mieleen, että jotakin tasokasta saksalaistyyppistä lageriakin olisi kiva maistaa suoraan tankista. Odotellaan, mitä kesän mittaan on missäkin tarjolla. Nyt jännittyneet katseet keskittyvät kuitenkin seuraavaksi baarien ja ravintoloiden avautuviin oviin. Moni niistä näytti jo viikonlopun mittaan kantavan terassikalustoja ulkosalle.

Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.