Maailmansotien kauhut heijastuivat myös panimoalalle

Tämä postaus on kolmas osa sarjassa, jossa käydään läpi belgialaisen oluen vuosisataa aina ensimmäisen maailmansodan aatosta nykypäivään.

Liittoutuneet vapauttivat Brysselin syyskuun 3. päivänä 1944, vain pari päivää sen jälkeen kun ensimmäiset joukot olivat murtautuneet saksalaisten valloittamaan Belgiaan. Kansa osoitti kadunvarsissa suosiotaan brittiläisille ja amerikkalaisille sotilaille, joiden marssia Belgian kaupunkeihin on kuvattu myös mainoskulkueeksi: Coca-Cola, Wrigley, Lucky Strike ja muut merkit tulivat tutuiksi belgialaisille.AngloBelgianWarMemorial_Eoghan OLionnain_Flickr_CC BY SA 2-0-attt

Marollesin työläiskaupunginosassa pidettiin seuraavalla viikolla Hitlerin hautajaiset, jossa paikallinen heppu nimeltään Flup den Deef (”ryöväri-Filip”) sonnustettiin pikkuviiksillä ja ruskealla univormulla ennen kuin hänet laskettiin arkussa maan sisään. Ainakin oltiin laskevinaan.

Tietysti myös asiaan kuuluvaa ”kuolinilmoitusta” painettiin. Siihen oli merkitty surijoiden joukkoon Belgian tunnetuin natsi, Léon Degrelle, joka tunnettiin jo ennen sotaa äärioikeistolaisena ideologina ja sodan aikana SS-upseerina. Sama urpo jatkoi ensin mainittua toimintaa sodan jälkeenkin loppuelämänsä ajan. Degrelle oli muuten syntyjään panimomestarin poika Bouillonin pikkukaupungista.

Kaksi muuta marollesilaista lurjusta johdattivat tuhatpäistä hautajaissaattuetta Göringin ja Goebbelsin asuissa. Legendaan kuuluu sekin, että illalla kaikki onnistuivat ”ihmeen voimalla” juopumaan sodanaikaisesta oluesta, jossa oli alkoholia vain 0,8 prosenttia.

Muualla Belgiassa taistelut vielä jatkuivat. Viimeisenä saksalaiset ajettiin pois Ardennien vuoristosta, jossa koettiin ennen joulua vielä Saksan viimeinen suuri maahyökkäys. Itäisessä Belgiassa liittoutuneiden voittoa juhlitaan lopullisesti vasta alkuvuodesta 1945.

Kattilat takavarikkoon

Maailmansodat eivät ole olleet omasta mielestäni mitään erityisen kiinnostavia jaksoja oluen historiassa. Sodat ovat tietysti merkinneet panimoille kuten muullekin yhteiskunnalle karuja oloja. Panimoiden toimintamahdollisuudet ajetaan siinä määrin ahtaalle, ettei ainakaan mitään mielenkiintoista olutta tahdo sodan kestäessä syntyä. Totta kai esimerkiksi tutkijalle, joka on yleisemmin kiinnostunut elinkeinoelämän poikkeusolosuhteista, panimosektorikin voi olla yksi kiinnostava tarkastelukohde.

Saksalaiset miehittivät Belgian sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Ensimmäisen suursodan erikoisuutena oli, että Belgian lounaiskolkka säilyi länsirintaman takana ympärysvaltojen puolella, ja siellä satakunta panimoa pystyi jatkamaan toimintaansa jossain määrin normaalimmissa oloissa. Alueella viljeltiin myös talviohraa ja humalaa.

Yprabier_Mike-Cattell_Flickr_CC BY 2-0-attMiehitetyllä alueella saksalaiset viranomaiset käynnistivät toimet, joilla oli tarkoitus sulkea noin 90 prosenttia olemassa olevista panimoista. Vaikka panimot olivat enimmäkseen kooltaan hyvin pieniä, miehitysvalta tarvitsi niiden kuparista laitteistoa kranaattien valmistukseen. Oluenpanoa pyrittiin keskittämään suuriin keskuspanimoihin.

Raaka-ainepula kärjistyi sodan pitkittyessä, ja varsinkin maltaiden puutetta yritettiin korvata muilla kasvikunnan tuotteilla. Juurikkaiden siemenet ja perunankuoret pääsivät käyttöön. Olut oli joskus pahanhajuista mutta myös niin mietoa, että hiivatkin heikkenivät lähes käyttökelvottomiksi. Vaikka tilanne oli pahin saksalaisten miehittämillä alueilla, myös ”vapaassa” lounaisnurkassa koettiin vaikeuksia ja turvauduttiin tuontiolueen.

Panimoiden kato jatkui sodan jälkeen

Toinen maailmansota kohteli panimoita Belgiassa monessa suhteessa samalla tavoin kuin ensimmäinenkin. Vain siinä mielessä tilanne oli helpompi, että nyt panimolaitteistoja ei takavarikoitu sotateollisuuden metallin tarpeen täyttämiseen.

Sodan alkaessa Belgiassa oli reilu tuhat panimoa, sen päättyessä vuonna 1945 niistä oli jäljellä 750. Monen panimon tarina päättyi siis sotavuosiin. Osa luovutti jatkuviin vastoinkäymisiin väsyneinä. Raaka-aineista oli jälleen ollut pulaa, samoin panimohenkilökunnasta. Toiset yrittäjät siirtyivät juomien jakelubisnekseen, eivätkä enää palanneet panimotoimintaan.

Maailmansotien merkitystä Belgian panimokentän supistumiselle ja keskittymiselle ei pidä kuitenkaan liioitella. Kun tilastoja katsoo, myös maailmansotien välisenä rauhanaikana lopetti toimintansa valtava määrä panimoita. Samoin sodan jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla, panimoiden lukumäärä suistui jälleen jyrkkään laskuun.

1900-luku oli lähes kokonaisuudessaan heikkenevien toimintaedellytysten aikaa kaikille paitsi isoimmille panimoille. Tämä pätee ainakin vuosisadan ensimmäisiin kolmeen neljännekseen, sen jälkeen uusi pienpanimobuumi alkoi taas hiljalleen saada tuulta alleen.

Tämän kirjoitussarjan seuraavissa osissa katsotaan tarkemmin, millaisessa maailmassa belgialaiset panimot elivät sodanjälkeisillä vuosikymmenillä. Isot söivät pienempiä ja kilpailu oli armotonta, mutta valtavirran ulkopuolella myös uusia ideoita alkoi vähitellen syntyä, ja vanhojen perinteiden pariin palasi ensin pari pioneeria, sitten isommat joukot.

Yhteiskunnan valtasi 1950- ja 1960-luvuilla varsin optimistinen mieliala: oltiin astumassa avaruusaikaan, ja teknologian kehittyminen kietoutui edistysuskoon. Tätä symboloimaan tuli Atomium, sata metriä korkea rauta-atomin muotoinen monumentti Brysselin laidalla. Se maailma, johon Belgia heräsi liittoutuneiden marssittua maahan neljän vuoden miehityksen jälkeen, ei ollut oluentekijöille ystävällinen paikka.

Lähteitä: Dumont G-H, Histoire de Bruxelles; Patroons, W., Alles over Belgisch bier; Perrier-Robert A. & Fontaine C., Belgium by beer, beer by Belgium; Stephany P., Nos années 50.

Maailmanloppu, eli puolalaista sahtia ja gotlandsdrickaa

Koniec Świata ja Jormungandr pohjautuvat Suomen ja Ruotsin muinaisiin olutperinteisiin. Miten Itämeren etelärannalla on onnistuttu pohjoisten tyylien jäljittelyssä?

Ensimmäinen tapaus sattui Varsovassa viime keväänä.

20160824_132249Oli perjantain alkuilta, ja olin hakemassa paikallisia pienpanimo-oluita eräästä nyt jo toimintansa lopettaneesta alkoholiliikkeestä. Paikka näytti ulkoapäin luksushenkiseltä vodkaputiikilta, mutta olin jo aikaisemmin huomannut myös olutvalikoiman olevan kohtuullisen edustava. Ajatuksenani oli katsella jääkaapit läpi avoimin silmin, mutta kävi niin, että yksi henkilökunnan edustajista oli enemmän kuin innokas auttamaan.

Ongelma oli, ettei kaveri tuntunut tietävän oluista mitään ja jäi vähän epäselväksi, ymmärsikö edes kovin hyvin englantiakaan. Ehkä osuutta oli myös sillä, että hän näytti ottaneen kavereidensa kanssa tiskin takana jo jonkin verran pohjia. Kerran jo olin hätistänyt miehen matkoihinsa, mutta kun hän palasi toisen kerran inttämään, heitin koepallon: löytyisikö valikoimasta puolalaista pilsneriä.

Sen kummemmin miettimättä myyjä iski käteeni puolen litran pullon, jonka kyljessä komeili hämmästyksekseni Suomen lipun kuva. Tutkiessani etikettiä tarkemmin huomasin myös sanan sahti. Okei, pilsneriä tämä ei todellakaan ollut, mutta ajattelin, että voisi puolalainen sahtikin olla kokemisen arvoinen.

koniec2Kun saunan jälkeen availin pulloa, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Voisiko tämä mitenkään olla kelvollista sahtia? Puolalaisten olisi pitänyt saada käsiinsä hyvä resepti ja soveltaa sitä paikallisille raaka-aineilleen. Entä säilyvyys? Suomessa sahti on tuoretavaraa, ja tämä oli seisoskellut ties miten kauan viinakaupan kaapissa tavallisessa kruunukorkkipullossa.

Yllätyin: maku oli aivan tuttu. En nyt suinkaan väitä, että tämä Browar na Jurze -panimon valmistama Koniec Świata kuuluisi välttämättä sahtien parhaimmistoon.

Ihmeen hyvin silti Sleesiassa, eteläisessä Puolassa, oli onnistuttu tavoittamaan suomalaisen maalaisoluen olemus. Tämä sahti, kenties Puolan ainoa, on tehty PINTA-kiertolaispanimolle.

Merikäärme Gotlannin saarelta

En tiedä, mihin Koniec Świata -nimen on tarkoitus tarkemmin viitata, Suomen syrjäiseen sijaintiinko. Se merkitsee sanatarkasti ”maailmanloppua”. Maailmanloppu-yhteys on joka tapauksessa toisessakin pohjoismaisessa muinaisoluessa, jonka puolalaisversioon tällä viikolla törmäsin varsovalaisessa craft beer -baarissa.

Jormungandr, tai Jörmungandr, on skandinaavisessa Edda-tarustossa esiintyvä Maailmankäärme, joka on kietonut itsensä ihmisten asuttaman maailman ympäri ja puree omaa häntäänsä. Se on myös tunnin ajomatkan päässä Varsovasta sijaitsevan Bednary-panimon olut, joka on pantu pääkaupungin Jabeerwocky-olutravintolan talonolueksi. Tyylilajiksi on ilmoitettu gotlandsdricka, sahdin ruotsalainen lähisukulainen.

Aitoa gotlantilaista en ole koskaan juonut, joten en osaa sanoa, osuuko tämä lähellekään sitä. Luotettavan lähdeteoksen* mukaan gotlandsdrickalle on tyypillistä kataja sekä savustettu ohramallas. Näitä molempia puolalaisesta Jormungandr-oluesta kyllä löytyy, savumaltaita jopa kolmea lajia: pyökki- ja tammipuulla sekä turpeella savustettuja.

20160824_133234Lisäksi mukana on kaura- ja vehnämaltaita sekä tummia savustamattomia ohramaltaita. Humalana on puolalainen lajike Marynka, ja hiivana (käsittääkseni belgialaislähtöinen) T-58. Vertailun vuoksi muuten: yllä mainitussa Koniec Świata -sahdissa hiiva näyttäisi olleen leivinhiivaa, humala puolalaista Lubelskia ja viljapuolella pale ale -mallasta, ruista sekä savustettua ohramallasta.

Lopputuloksena Jormungandr on mustanpuhuva 6,8 % abv:n vahvuinen olut, joka maistuu enemmän tai vähemmän käsityönä valmistetulle portterille, ehkä tummien maltaidensa ansiosta. Jälkimaussa nielusta nenään hiipii pieni sahtimainen hiivan tömäys, tai sitten vain kuvittelen. Tässä gotlandsdrickassa on muuten jonkin verran jopa hiilihappoa.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

20160824_135603Kun Maailmankäärme päästää häntänsä hampaistaan, alkaa Ragnarök. Se ei ehkä ole suoranainen maailmanloppu, mutta melkoinen katastrofi kuitenkin. Jumalten kohtalona on silloin tuhoutua suuressa taistelussa, jota seuraa joukko erilaisia luonnonmullistuksia kuten suuri tulva, joka peittää maan alleen. Kaksi ihmistä säilyy kansoittamaan maan uudelleen, ja osa jumalolennoistakin palaa.

Mitään maailmanloppuja nämä sahdin ja gotlandsdrickan puolalaiset tulkinnat eivät myöskään olleet, sen kummemmin hyvässä kuin pahassa. Puolassa on nyt käynnissä vimmattu käsityöolutinnostus, ja sellaiseen kuuluu marginaalistenkin oluttyyppien kokeileminen.

Ihan hauskaa, että nämä Itämeren pohjoisten rantojen erikoisuudet ovat inspiroineet puolalaisten keittoja. Vaikka heidän tulkintansa eivät olisi sataprosenttisesti vastanneet pohjoismaisia perinteitä, ei liene ongelma sekään. Oluet kehittyvät myös tällaisen ristipölytyksen kautta.

(* M. Laitinen & J. Silvennoinen & H. Nikulainen: Sahti. Elävä muinaisolut)

Miksi Olutretki Eurooppaan on niin ankea olutohjelma?

Kriittiseksi oluttoimittajaksi julistautuva Jonas Magnusson ampuu helppoja kohteita raskailla tykeillä ja tekee tavalliset oluenjuojat eri maissa naurunalaisiksi.

Ylen äskettäin uusima ruotsalainen Olutretki Eurooppaan (Den stora ölresan, 2013) on ohjelma, jonka erikoisalaa on epäoleellisuuksiin tarttuminen ja niiden vatvominen minuuttikaupalla.

Sarja on tehty jo muutama vuosi sitten, jolloin olutkentän kehitys täällä Pohjolassa ei ollut edennyt ihan nykyiseen pisteeseen. Varsinkin nyt, kun oluessa tapahtuu vuosi vuodelta enemmän ja isompia asioita, toivoisi dokumentteja, jotka osaisivat kertoa katsojille asiantuntevasti ja ilman turhaa elvistelyä, mitä kaikkea alalla on meneillään.

Praha_Flickr_Rasmus Lerdorf_CC BY 2-0-attVäärin maistettu

Toimittaja Jonas ”Steken” Magnusson on päättänyt paljastaa näkymättömät voimat, jotka vaikuttavat oluen juomiseen ja olutkulttuureihin. Hän matkustaa Euroopan suuriin olutmaihin ja vertailee niitä pääasiassa Ruotsiin.

Ensimmäisenä syyniin pääsee Tšekki. Prahalaisessa pubissa mursuviiksinen mies kertoo, että olut on tšekkiläisille kuin uskonto. Blondi, jolla on valtavat ankkurikorvakorut, muistelee hakeneensa alakouluikäisenä isälle olutta kapakasta. Kun hän tuli raskaaksi, isoäiti käski juomaan olutta.

Tšekistä löytyy Magnussonin käsityksen mukaan aito olutkulttuuri. Juodaan paljon, ollaan uskollisia yhdelle merkille, välitetään oluen mausta ja niin edelleen. Ja kuitenkin mato on luikerrellut paratiisiin.

Kansallisaarre Pilsner Urquell on myyty ylikansalliselle SABMillerille, jonka juuret ovat Etelä-Afrikan Johannesburgissa ja Yhdysvaltain Milwaukeessa. Magnusson vierailee oluen kotipaikassa Plzeňissä, jossa panimo kutsuu kolmen kuukauden välein koolle viidentoista entisen panimomestarin raadin. Harmaapäiset ukot testaavat, onko Pilsner Urquell säilyttänyt tasonsa vai muuttunut.

Maisteluraadin jäsenet mumisevat puoliääneen, että Urquell on vetisempää kuin edellisellä kerralla. Tämä on vettä (sic) Magnussonin myllyyn. Panimon edustaja saa kuitenkin puhuttua maistajat ympäri ja konsensuksen hengessä päätetään, että ongelma liittyi ehkä vain vääränlaiseen maistelulasiin.

Magnusson on pettynyt. Ylikansallinen panimo on vesittänyt oluen ja suostuttelee autenttiset tšekkiläisukot kannattamaan huijaustaan. Toimittaja katsoo kuitenkin, että on käyty tšekkiläisen olutkulttuurin ytimessä, jossa nimenomaan maku on elintärkeä asia.

Aito ja epäaito olutkulttuuri

Italian Piemontessa ihmiset juovat viiniä. Magnussonin haastattelemat paikalliset eivät tiedä yhtään alueella toimivaa olutpanimoa. Olutta juodaan lämpimällä ilmalla janoon, viiniin katsotaan liittyvän kokonainen kulttuuri. Olutkulttuuria on piemontelaisten mielestä Saksassa ja Itävallassa, jossa oluenjuojat ovat lihavia, punakoita ja kovaäänisiä. Viiniä sen sijaan maistellaan ja nautitaan kohtuudella, korkeintaan lasi tai kaksi.

Löytyy Torinon seudulta lopuksi olutpanimokin, kansainvälisesti varsin tunnettu Baladin. Se ei kuitenkaan miellytä Jonas ”Steken” Magnussonia, koska panimomestari Teo Musson suhtautuminen olueen eroaa hänen käsityksestään siitä, miten olutta pitää nauttia (paljon, edullisesti, konstailematta).

”Hän tekee olutta kuin viiniä.”

Samalla saavat huutia ruotsalaisessa pubissa oluenmaisteluun osallistuvat nuoret, joiden juomatapa on kopioitu viinin maistelukulttuurista. Maisteltavat oluet ovat ulkomaisia tai ulkomaisten tyylien mukaisia. ”He sulkevat silmänsä Ruotsin vanhalta olutperinteeltä.” Tšekit eivät tekisi näin.

Sadan vuoden takaista alkoholipolitiikkaa

Brittien olutkulttuuria ruoditaan sarjan toisessa osassa. Magnusson vierailee olutfestivaaleilla, jossa real ale -faneilta tentataan, miksi brittiläinen olut on niin mietoa. Jotta sitä voi juoda enemmän, arvelee festarikansa. Jonkun haastatellun mielestä brittiläiset tekevät miedosta oluesta niin hyvää, että siinä on enemmän makua kuin amerikkalaisessa vahvassa oluessa.

Tämäkin kupla pitää tietysti puhkaista. Olutkirjailija Pete Brown pääsee kameran eteen kertomaan, että brittioluen mietouden taustalla onkin pääministeri David Lloyd Georgen ensimmäisen maailmansodan aikainen päätös. Raittiusmies Lloyd Georgen mukaan työmiesten juominen haittasi sotateollisuuden tuottavuutta, ja kaikki mietoa olutta vahvempi pantiin ankaralle verolle.

Isänmaallinen paikallisen oluen puolustaminen, jota Magnusson jollain tasolla ihailee Tšekissä, ärsyttää häntä paitsi Englannissa myös Tanskassa. Tanskalaisten kuvitelma heidän oman olutkulttuurinsa paremmuudesta suhteessa ruotsalaiseen täytyy paljastaa jälleen valheelliseksi.

Selviää, että Tanskassa on tehty vuonna 1917 samantapainen päätös hillitä työväen juomista kuin sotaa käyvässä Britanniassa. Tanskassa rahvas oli nauttinut noihin aikoihin saakka väkeviä viinoja. Niinpä niille asetettiin hirvittävä vero ja Tanskan kansasta tehtiin poliittisella päätöksellä oluenjuojia. Tanskalaisten ”romanttisen punavalkoinen” käsitys olutta rakastavasta kansanluonteestaan ammutaan Magnussonin narisevalla äänellä täyteen reikiä.

Maku ei ratkaissutkaan

Olutretki Eurooppaan -sarjan ongelma ei ole se, etteivätkö siinä tehtävät havainnot olisi yleensä ihan oikeitakin. On varmasti totta, että tavallinen sukankuluttaja ei valitse olutmerkkiään maun perusteella, vaikka ehkä kuvitteleekin tekevänsä niin. Valintaan vaikuttavat mainonta, kavereiden mielipiteet ja moni muu asia.

Juttu on vain niin, että mainonnan tai brändäyksen rooli ei ole kovin kiinnostava kysymys esimerkiksi tutkailtaessa Belgian olutkulttuuria, kuten kolmannessa jaksossa tehdään. Magnusson esittää belgialaiset suurina oluentuntijoina (”finsmakare”), koska heidän maastaan löytyy niin paljon erikoisia ja erityyppisiä oluita. Valitettavasti jakson tulokulma belgialaiseen olueen on se, erottavatko paikalliset tavikset Stella Artois’n ja Jupilerin toisistaan. Siis maan kaksi suurinta lager-merkkiä, joita vieläpä valmistaa yksi ja sama panimo.

Insertissä käytetään loputtomasti aikaa sen todistamiseen, että sen kummemmin leuveniläiset opiskelijat kuin AB-InBev-panimon markkinointijohtajakaan ei kykene tunnistamaan Stellaa sokkomaistelussa (panimopomo ei lopulta suostu koko sokkotestiin). He eivät erota sitä sen kummemmin Jupileristä kuin ruotsalaisesta nelosoluesta. Mutta toisaalta: mitä sitten?

Ei belgialaisessa oluessa tästä ole kysymys, ei sittenkään vaikka 75 % maassa juodusta oluesta on Stellan ja Jupilerin tyyppistä lageria. Tämän Magnusson epäsuorasti myöntääkin ajamalla Belgia-osion lopuksi Westvleterenin luostariin. Hän haastattelee amerikkalaisia oluenystäviä, jotka ovat tuhlanneet päiväkausia yrittäessään tilata munkkien olutta. ”Trappisteja sanotaan parhaiksi oluiksi, ja Westvleteren on trappistioluiden pyhä Graal”, kalifornialainen pariskunta kehuu.

West_Flickr_Nacho_CC BY 2-0-att

Kummallista kapinointia

Passiivis-aggressiivinen reaktio, jonka Jonas ”Steken” Magnusson kohdistaa Westvleterenin TW12-olueen, on jälleen oire hänen asenneongelmastaan. Hän ei kestä sitä, että ihmiset käyttävät päiväkausia elämästään yhden oluen tilaamiseen ja kuluttavat satoja dollareita lentäessään sitä hakemaan. Romuttaakseen Westvleteren-myytin hän istuu farmariautonsa takaluukulla ja juo luostarioluen lämpimänä suoraan pullonsuusta, ”kuin minkä tahansa kaljan”.

Hauskaa tavallaan, hehheh. Ja on varmaan totta, että maailmanlaajuinen Westvleteren-jahti on paisunut pois mittasuhteista.

Tämän päivän olutmaailman ymmärtämisessä auttaisi, jos myöntäisi, että olutta kulutetaan ja arvostetaan useilla eri tasoilla. Ei enää ole vain yhtä kansallista belgialaista olutkulttuuria, tai ruotsalaista. Prahalainen ukko ja Södermalmin hipsteri voivat suhtautua olueen osittain eri tavoilla, osittain ihan samoin. Muotitietoisten olutnörttienkin joukossa voi olla alakulttuureja. Magnusson on kuitenkin lukkiutunut omaan ajatusmalliinsa, eikä mikään muu tapa suhtautua olueen herätä hänessä kuin refleksinomaista halveksuntaa.

Tukholmalaiset, jotka maistelevat oluita kuin viinejä, eivät kelpaa: liian hienohelmoja. Ruotsalaiset pienpanimot eivät kelpaa, koska ne tekevät vain Indian (sic) Pale Alea. Italialainen pienpanimo ei kelpaa, koska se yrittää imitoida piemontelaista viinikulttuuria ja olut on liian kallista. Belgialainen luostariolut ei kelpaa, koska sen fanit ovat liian fanaattisia.

2010-luvun globaalin olutkulttuurin kritiikki on yksi asia. Sellaista voi tietysti esittää. Outoa on kuitenkin, ettei Magnussonia miellytä myöskään ”aito” vanhojen olutmaiden kulttuuri. Baijerilaiset ja englantilaiset ovat typeriä, koska luulevat oman oluensa olevan muita parempaa – vaikka uskomus todistettaisiin valheelliseksi, politiikan tai talouden sivutuotteeksi. Jopa tšekit ovat sokeita, koska eivät huomaa Urquellin ulkomaisten omistajien vesittäneen olutta.

Tässä on Olutretki Eurooppaan -sarjan ankeuden ydin. Ymmärrän Magnussonin turhautumisen siihen, että hänen Tšekistä aikoinaan hankkimansa oluttuntemus ei auta edes nykyisen ruotsalaisen käsityöoluen analysoinnissa. Hän sanoo itsekin kokevansa, että aika on ajanut hänen ohitseen.

Statue_Allison Meier_Flickr_CC BY SA 2-0-attEikö nykyisestä olutmaailmasta löydy silti mitään, mitä voisi vilpittömästi kehua ja suositella? Täytyykö kaikkeen suhtautua joko ylimielisen vähättelevästi tai lapsellisen kapinoivasti? Sarjassa pyritään jatkuvasti paljastamaan tämän tai tuon keisarin uusia vaatteita esittämällä kiusallisia kysymyksiä eri tahoilla. Kysymykset ovat kuitenkin enimmäkseen vääriä, epärelevantteja. Lopulta jää jäljelle vain yksi alaston keisari, toimittaja itse.

Sarjan kaikki jaksot ovat vielä viikon ajan katsottavana Areenassa.

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Se on tummaa. Mitä muuta se on?

Emme olleet sattumalta eksyneet Pottenstein-nimiseen söpöön vuoristokylään.

Kun olin suunnitellut mahdollisia reittejä Saksan-matkaa varten, tämä paikkakunta kaksine panimoineen oli tullut vastaan useammassa lähdeteoksessa tai -blogissa. Se sijaitsee suurin piirtein keskellä Frankenalbin ”pikku-Sveitsiä”, jossa oikeaa Sveitsiä tosin muistuttavat enemmänkin dramaattiset jyrkänteet ja kalliomuodostelmat kuin mitkään kilometrien korkuiset huiput.

Hufeisen-ulkoTänä keväänä ilmestyneen paikallisen olutoppaan laatijat Anders Möhl ja Elmar Tannert ovat ottaneet kummaltakin Pottensteinin panimolta yhdet oluet mukaan 33 Frankenin parasta olutta esittelevään teokseensa. Myös monet ulkomaiset olutkirjoittajat ovat vierailleet kylän panimoissa ja puhuneet arvostavasti Magerin ja Hufeisenin talonoluista.

Ennakkoluuloja voittamassa

Täytyy myöntää, että tumma saksalainen olut on yksi tyylilaji, jota itse tulee harvoin kaupasta ostettua tai baarissa tilattua. Ei sillä etteikö se olisi ollut 1990-luvulla niitä oluttyyppejä, jotka opettivat meille, että maailmassa on muutakin kuin kultainen keskikalja (ja nelonen). Muistelisin, että Weltenburgin Barock Dunkelia tai tšekkiversioita Staropramenia ja Velkopopovický Kozelia tuli nautittua aika useinkin ja käsitys tämän olutperheen mauista on niiden perua.

Suklaata, mallasleipää, pähkinää, hellä humalan kosketus tai pelkkä hipaisu. Valitettavasti tämän tyylilajin kansainväliseen levitykseen päässeet tuotteet ovat olleet joskus – ainakin pullo-oluina – pienoisia pettymyksiä, milloin vetisiä, milloin vähän liian makeita ja mämmimäisiä. Tarkoitan siis noin 4–6 % vahvuisia tummia lagereita, jotka jäävät vahvuudeltaan bock-kategorian alapuolelle.

Jo pari päivää Frankenissa Baijerin pohjoisosassa riitti avaamaan silmät tältä osin. Muutaman oluen otos oli tietysti pieni. En siis ollut varma, johtuiko ihastus siitä, että pääsi maistelemaan Dunkles-esimerkkejä tuoreeltaan panimoiden hanoista vai onko makumaailma Frankenin pienpanimoissa vain kerta kaikkiaan selvästi monipuolisempi. Oluet tuntuivat yksilöiltä ja jokaisesta jäi mieleen vähän eri asioita. Enkä ole ensimmäinen, joka tämän havainnon on tehnyt:

Siellä [Frankenissa] pienet panimot tekevät Dunklesia yhä yksinomaan paikallisille markkinoille. Kukin panee olutta käytännössä naapureilleen, eikä naapureita juuri muu olut kiinnostakaan. Frankenilaiset versiot ovat tyypillisesti müncheniläisiä kuivempia, ja pienpanimojen oluitten maut voivat olla kiehtovan eksentrisiä. (The Oxford Companion to Beer, s. 311).

Hevosenkengän olutta neljännessä polvessa

Hufeisen-kellariKuten näyttää olevan Frankenin kylille tyypillistä, panimot ja niiden ravintolat sijaitsevat myös Pottensteinissa paraatipaikalla pääkadun varrella. Brauerei Hufeisenin eli ”Hevosenkengän” panimoravintola vietti vapaapäiväänsä, kun osuimme paikalle. Onneksi heidän kellarinsa oli auki kylän toisella laidalla, lyhyen kävelyn päässä.

Iltapäivän helteessä varjoisa katos vuorenseinämään kaivetun olutkellarin edustalla oli mukava paikka siemailla panimon Urdunkelia, jota omistajien mukaan tehdään jo neljännessä sukupolvessa perheen perinteisillä resepteillä. Kaikkiaan Hufeisenin panimo on vaikuttanut Pottensteinissa 1730-luvulta saakka.

Urdunkel oli suodattamaton tumma kellariolut, jonka rosoisesta makumaailmasta oli hieman hankalaa erottaa tuttuja makuja. Olen kirjoittanut ylös sanan ”pähkinä”, mutta pähkinäisyys ei ollut selkeän suklaista kuin monissa tummissa oluissa. Humalaa oli perus-Dunklesia enemmän, ja jotenkin tämä oli muutenkin miltei ”helpon” tumman saksalaisoluen vastakohta.

Mager-kyltitKylän toisessa panimossa, Magerilla, tumma on luonteeltaan aika erilaista. Se on punertavampaa, kuin karamellisoitujen hedelmien maustamaa, ja mukana on ehkä vähän viinimäistä vivahdetta. Tämä oli enemmän easy drinking kuin Hufeisenin tumma lager, mutta oikein paikallaan panimoravintolan tummalihaisen Rouladen kanssa.

Pottenstein on muutenkin harkitsemisen arvoinen tukikohta Fränkische Schweizin alueella omatoimimatkailua varten. Itse autoilimme, mutta varmasti myös julkisella liikenteellä tai lihasvoimin pääsee melko kätevästi lähikohteisiin. Panimoiden lisäksi kylän tuntumasta löytyy muun muassa mittava kesäkelkkarata, tippukiviluola ja 1920-luvulla rakennettu maauimala. Iltakävelyllä sopii kiivetä keskiaikaiselle linnalle. Sen yläpuolelta avautuvat hienot näkymät kahteen laaksoon, joiden yhtymäkohdassa Pottenstein sijaitsee.

Lakritsinen Dunkles moottoripyöräilijöille

Peninkulman verran pohjoisempana on pieni Heckenhof, jossa peltojen keskelle kätkeytyvä viihtyisä panimoravintola vetää puoleensa erityisesti motoristeja. Paikka on Kathi-Bräu, jonka Dunkles Lagerbier (kuten edellisessä postauksessa totesin) on talon ainoa vakituinen olut ja edellisiä tummempi, syvän lakritsaisen ruskea.

Kathi-kylttiTontilla on toiminut panimo 1400-luvulta asti, mutta nykyisen nimen sille on antanut Kathi Meyer, joka emännöi paikkaa vuosikymmenten ajan. Hänen aikanaan ravintolasta tuli myös moottoripyöräretkeilijöiden suosikkikohde. Vuonna 1993 kuollut Meyer oli itsekin eräänlainen motoristi. Hän oli nimittäin jo 1930-luvulla hankkinut itselleen moottoroidun polkupyörän, jolla kauppareissut alas Aufseßiin taittuivat sukkelasti.

Oma yösijamme oli tällä kertaa juuri Aufseßin kylässä, mutta itse laskeudumme laaksoon kinttupolkua peltojen läpi. Aufseßer Dunkel, joka oli majapaikkamme Privatbrauerei Rothenbachin talonoluita, oli taas ihan toisenlainen tulkinta Dunkles-tyylistä kuin edelliset. Se oli väriltään kaikkein vaalein, korkeintaan keskiruskea. Kevyessä paahteisuudessa oli minusta mukana vähän savuoluen tuntumaa. Matkaseuralaiselle tämä maistui kaikista tummista oluista parhaiten.

Lisää humalaa peliin

Hohenschwärzin kylässä panimoravintolaansa pitävä Brauerei Hofmann kutsuu omaa Stadter-ulkotummaa oluttaan Dunkles Exportiksi. Export ei viittaa siihen, että kukaan yrittäisi kuljettaa tätä olutta ulkomaille – ei edes naapurikyliin – vaan on vanha oluen vahvuutta kuvaava termi. Export oli vahvempi kuin Lagerbier mutta miedompi kuin Märzen. Nykyisin monet Export-nimiset oluet ympäri maailmaa ovat vaaleita, mutta ainakaan Frankenissa tummat Exportit eivät ole kummajaisia.

Hofmannin Dunkles Export on kaikista Saksan-matkan aikana maistamistani oluista humalapitoisimpia. Kunnolla tummaa mutta vahvasti humaloitua saksalaista olutta saa harvoin. Jos olen yhtään oikein ymmärtänyt, rajan takana Tšekissä tämä yhdistelmä on yleisempi. Ainakin Hofmannin olut tuo minulle – hieman yllättäen – yleisvaikutelmana mieleen Alkostakin saatavan tšekkioluen nimeltä Novopacké Pivo Podkrkonošský Speciál.

Aufsess-lasitOlutoppaita lukemalla Dunkles-oluista saattaa saada sen kuvan, että kyseessä olisi makumaailmaltaan jokseenkin yhtenäinen oluttyyli. Käsitykseen on varmasti monissa tapauksissa vaikuttanut Münchenin tärkeä rooli tummien lagerien tuottajana. Jotkin Frankenissa vastaan tulleet Dunklesit kyllä vastasivatkin tuota omaa aiempaa käsitystäni müncheniläistyyppisestä oluesta.

Frankenin Dunklesien monipuolisuus ei ollut kuitenkaan minulle välittynyt tätä ennen sen enempää kirjoista kuin mistään aiemmin maistamastani esimerkistä. Tämä olutperhe on joka tapauksessa melko paikallinen ilmiö, ja sen edustajat luultavasti maistuvat parhailta hanasta laskettuina paikan päällä. On runsaasti sellaisiakin, joita ei ole kotiseutunsa ulkopuolella edes saatavana.

Aufsess-ulko

Hufeisen-mainos

Pottenstein-korkealta

Held-lasi

 

 

 

 

Panimot, jotka tekevät vain yhtä olutta

Moni nykypanimo syytää markkinoille olutuutuuksia sitä tahtia, ettei satunnainen kuluttaja pysy perässä. Välillä oli piristävää pistäytyä maailmassa, jossa panimot tarjoavat uskollisille asiakkailleen yhtä ainoaa olutta vuoden ympäri.

Keskipäivän liikenne soljui vilkkaana pohjoisesta Bambergiin päin johtavalla moottoritiellä. Ajelimme muutaman kilometrin verran valtaväylältä sivuun pienen Appendorfin kylän keskelle. Brauerei Mazour-Fößelin pihassa kiire katosi ja aika tuntui pysähtyneen kokonaan.

M-F-kylttiOikeastaan vaikutti enemmänkin siltä kuin olisi astunut hetkessä muutaman vuosikymmenen taakse menneisyyteen. Terassi oli vielä tyhjillään mutta tavernan seinänvierustan penkillä istuskeli pari paikallista ukkoa oluineen. Emäntä kulki baarin ja pihan väliä ja toi kohta meille muukalaisillekin kolpakolliset talon Välta-Bier-olutta, kun olimme istahtaneet pöydän ääreen ujosti hieman kauemmaksi kantiksista.

Panimo on elellyt hiljaiseloaan kylän keskustan tuntumassa vuodesta 1812. Olutkirjoittajat Markus Raupach ja Bastian Böttner tietävät kertoa, että panimon ravintola on nimetty joskus aikoinaan sitä isännöineen Valentin-nimisen miehen mukaan. Tästä Vältasta siis juontuu myös talon ainoan oluen nimi. Tarina ei kerro, mitä muita oluita vuosien mittaan on pantu. Nyt mennään yhdellä reseptillä.

M-F-terassipieniPihaan ajaa tilataksi, josta purkautuu vielä muutama senioriasiakas lisää. He siirtyvät sisätiloihin odottelemaan lounasta. Meitä lukuun ottamatta paikalla olijoiden keski-ikä saattaa olla päälle seitsemänkymmenen. Yksi kantiksista kysyy, olemmeko tietoisia, että talosta löytyy myös Baijerin suurin musiikki-instrumenttien kokoelma. Hän tarjoutuu näyttämään kokoelmaa meille. Kuulemma herra Fößel, panimomestari ja soitinten keräilijä, on parhaillaan päivälevolla.

Panimobuumi ylösalaisin

Baijerin pohjoisosa poikkeaa tunnetusti maailman muista olutalueista, kun katsotaan tiettyjä avainlukuja. Oberfrankenin hallintopiirissä on tällä hetkellä arviolta 180 panimoa, eli 1,1 miljoonan asukkaan alueella kukin panimo palvelee keskimäärin 6 000:a asukasta. Ainakaan aikaisemmin tällaista tiheyttä ei ollut muualla; en tiedä, joko nyt löytyy vastaavaa esimerkiksi Yhdysvalloista jollakin osavaltiota pienemmällä aluetasolla, tiiviillä kaupunkiseuduilla ehkä.

Siinä Oberfranken on joka tapauksessa omassa sarjassaan, että lähes kaikki panimot ovat reilusti yli sata vuotta vanhoja, monet jo viisisataa tai enemmänkin.

Panimoista noin 30 panee yhtä ainoaa olutta. Tässä on vahva menneen maailman fiilis, kun ajattelee, että nykyään pieninkin käsityöpanimo lanseeraa vähintään pari kolme erityyppistä tuotetta heti kun kynnelle kykenee. Se, että Frankenissa pärjätään yhdelläkin oluella, selittyy ainakin osin sillä, että lähes kaikki panimot ovat käytännössä jonkinlaisia panimoravintoloita, Brauereigasthöfe. Paikalliset kun eivät muutenkaan odota kapakoiltaan kovin laajoja olutvalikoimia, ja ruoan kyljessä ei kai sitäkään vähää valinnanvaraa kaivata.

Muualla tämän päivän craft beer -maailmassa pitää olla melkoinen eksentrikko, jos yhdellä oluella haluaa pärjätä. Jo kauan sitten suosionsa vakiinnuttaneelle tekijälle – kuten Orvalin trappistiluostari – se on tietysti helpompaa. Tein nopean nettihaun asiasta ja löysin myös esimerkiksi kanadalaisen pienpanimon, joka on tehnyt jo kohta 20 vuotta pelkkää pilsneriä. Ehkä näitä on enemmänkin, ei vain ole tullut vastaan. Ennen vanhaan moinen oli varmaan yleisempää pienemmilläkin panimoilla, esimerkiksi Belgiassa myös Brasserie Dubuisson ratsasti aika pitkään pelkällä Bush-oluella ennen kuin otti valikoimaansa muutakin.

Steinbach-pieniFranken ei ole poikkeuksellisen suuresta panimotiheydestään huolimatta mitenkään tämänhetkisen pienpanimobuumin aallonharjalla. Suunta on valitettavasti pikemminkin toinen: vuosittain useampi ikivanha panimo lopettaa toimintansa. Se, että iso osa oluenpanosta tapahtuu ravintoloiden yhteydessä, voi toisaalta pelastaa melkoisen joukon perinteikkäitä perhepanimoita. Tässä tarvittaisiin sitä, että niiden ravintolat pysyvät yhtä suosittuina kuin ne nyt vielä ovat, ja että ravintoloitsijat myös näkevät oman oluen panemisessa riittävästi lisäarvoa.

Juhlapyhinä kausituotteita – tai sitten ei

Viime viikolla Frankenia kierrellessämme tielle osui muutama muukin panimo, joka Mazour-Fößelin tavoin tarjosi vain yhtä olutlaatua. Erlangenin keskustassa sijaitseva Steinbach-Bräu laskee kahden litran growleriin kellanvaaleaa Storchenbieriä, jossa on erikoinen hunajainen maku. Tuoksussa tuntuu hiiva, mutta juoma on ainakin kylmiltään mukavan raikas kokemus.

Tällä kaupunkipanimolla ja sen oluella on 1800-luvun puoleenväliin ulottuva historia, mutta oluenpano oli jäissä 1920-luvun talouskriisistä aina 1990-luvulle saakka. Nyt vanhassa panimorakennuksessa on taas liikettä: iltaisin Steinbach-Bräu toimii ruokapaikkana ja aamupäivisin myydään olutta hanasta mukaan. Panimo kertoo nykyisenkin reseptin olevan tuota vanhaa perua.

Kathi-pieniKun näitä seutuja ajelee ristiin rastiin, saattaa yllättyä, miten monenlaisia makuja pienen alueen oluista löytyy. Saksanhan mieltää helposti monoliittiseksi olutkulttuuriksi, jossa juodaan varsin vähän muuta kuin vaaleaa valtavirta-lageria. Täällä jopa yleisesti tunnustettujen oluttyylien sisällä toteutukset vaihtelevat enemmän kuin luulisi.

Mazour-Fößelin Välta-Bier on rapeasti humaloitu pihkanruskea maalaisolut; Fränkische Schweizin maaseudulla majaileva Kathi-Bräu puolestaan tekee melkein mustaa Dunkles Lagerbieriä. Pelkällä tummalla oluella pärjäilee muutama muukin Frankenin ”yhden oluen panimoista”, ja paikalliseen tapaan Dunkeleissakin voi olla aika voimakas humala.

Säästeliäämmin humalaa käytti läheisessä Sachsendorfissa Brauereigasthof Stadter, jossa ainoana panimotuotteena on punertavan ruskea Landbier. Kuten pari muutakin alueen Landbieriä, tämä toi mieleen värinsä ja toffeemaisen pehmeän makunsa puolesta jotkut vanhat belgialaiset ale-oluet, De Koninckin tyyppiä. Humalan puraisu näissä saksalaisissa pohjahiivaserkuissa oli ehkä silti pikkuisen rohkeampi.

Yhden oluen panimoista puhuminen on sikäli harhaanjohtavaa, että moni niistä tekee kyllä johonkin aikaan vuodesta myös tilapäisiä kausioluita. Nämä voivat olla vahvoja bockeja, kuten Kathi-Bräulla maalis–huhtikuussa, tai sitten erilaisia paaston, adventin tai muiden juhla-aikojen oluita, joiden tyylilajit varmaan vaihtelevat panimosta toiseen. On toisaalta sellaisiakin panimomestareita, jotka eivät näe tarpeelliseksi laajentaa valikoimaa edes juhlapyhien tienoissa. Näihin kummajaisiin kuuluu soitinkeräilijä Edmund Fößel ja hänen Välta-oluensa.

M-F-sisäpieni

Zum Välta järjestää jamit joka perjantai-ilta.

 

M-F-soittimet

Soitinkokoelma sisältää yli viisisataa erilaista instrumenttia.

Annafest 2016, Forchheim

Yö kellarivuorella oli täynnä elämää. Pikaraportti kansanjuhlasta.

Pääsimme aistimaan Annafestin meininkiä jo naapurikaupungin rautatieasemalla, josta suunnistimme junalla kohti Forchheimia. Pieni joukko paikallisia tyttöjä ja poikia otti asemalaiturilla pohjia puolen litran olutpulloista nahkahousuihin ja Dirndl-vaikutteisiin mekkoihin sonnustautuneina.

Greif_etuPerillä matka asemalta juhlapaikalle Kellerwaldiin taittui kohtuullisen kätevästi bussilla, joka näytti tavalliselta paikallislinjalta mutta kuljetti matkustajia Annafestiin saakka ilmaiseksi. Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva metsäinen kukkula on koko kesän Forchheimin ja lähiseudun panimoiden käytössä, ja viikon ajan heinäkuun lopulla siis noin puoli miljoonaa kävijää houkuttelevan Annafestin tapahtumapaikkana.

Greif_sisäJos nousee sisäänkäynnin tuntumaan pystytettyjen tivolihuvitusten ohi itse metsään, ensimmäisenä vastaan tulevat kaupungin omien Greif- ja Hebendanz-panimoiden kellarit terassirakennelmineen. Tässä kohtaa olikin tilattava jo illan ensimmäinen Annafestbier, ja paikaksi valikoitui Greif, jonka valtavan terassin takaosassa näkyi muutama vapaa pöytä.

Litran kolpakot kolahtivat eteemme kiitettävän nopeasti. Greifin Annafestbier oli makeahkoa, kuivahedelmien makuista ja helposti juotavaa, panimon normaalituotteita vähän vahvempaa, oikeastaan sellaista kuin baijerilainen juhlaolut saa minusta ollakin. Haastavampia makuelämyksiä saa hakea muualta, täällä tämä suoraan kellarista laskettuna sopi tunnelmaan erinomaisesti.

Hebendanz_etuEihän tänne ollut tultu otsa rypyssä oluita arvioimaan. Kun kuitenkin jonkin aikaa alueella kierreltyämme päätimme tilata toiset Maẞit Hebendanzin kellarilla, oli kahta paikallista panimoa tietysti hiukan vertailtava. Matkaseuralainen laittoi Hebendanzin Annafestbierin Greifin juhlaoluen edelle, itse en oikein osannut valita. Hebendanz oli ehkä lähempänä ”tavallista” Kellerbieriä, viljaisempi ja vähemmän makea kuin kilpailijansa.

Kolmas forchheimiläinen panimo, Neder, jäi tällä kertaa testaamatta. Sen kellari sijaitsi syvemmällä metsässä, jonne oli illan mittaan ehtinyt muodostua kuhiseva bilekatu. Siellä ei ollut tietoakaan Hebendanz-Kellerin edustalla viihdyttäneistä torvisoittajista ja perinteisestä juhlamusiikista. Jytäalueella desibelit nousivat sen verran korkeammalle, että siirryimme pian alemmaksi rinteeseen testaamaan suosittua viinikojua.

Neder-yöBaijerilainen Volksfest ei ole pelkkä olutjuhla, eikä sitä ollut tämäkään, vaikka paikalla oli parisenkymmentä panimoa ja luultavasti ainakin useimmilla tarjolla varta vasten tähän festivaaliin pantu olut. Tivolin ja ruoan lisäksi porukkaa vetää varmasti myös mahdollisuus ihmetellä paikallista juhlakulttuuria. Se, että paikalla oli niin paljon nuorta juhlakansaa, oli pieni yllätys. Festari ei ollut päässyt lainkaan ukkoutumaan. Tällä viikolla Annafest on selvästikin Forchheimissa ja laajemmallakin alueella the place to be.

Hebendanz_mukit

Weisstauben

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Baijerin itäisellä laidalla sinnittelevään olutperinteeseen tutustuakseen ei enää tarvitse kytätä ovien ylle ripustettuja tähtiä tai edes kysellä matkailuneuvonnasta kalentereiden perään.

Hyvä ja ajantasainen Zoigl-almanakka löytyy nykyisin internetistä, ja päivämäärät ja paikat on siitä helppoa haeskella, vaikkei muuten saksankielisen sivuston lukeminen sujuisikaan.

Schoilmichl_yleisöMinulla oli käsitys, että Zoigl-oluen löytäminen olisi äärimmäisen haastavaa. Vaikutelma onkin ilmeisesti peräisin hieman vanhemmista olutkirjoista tai -blogeista. Minnekään syvälle maaseudulle ei ole välttämätöntä hakeutua. Oberpfalzin alueen viidestä Zoigl-paikkakunnasta ainakin kaksi on ihan elävän oloisia pikkukaupunkeja, nimeltään Windischeschenbach ja Mitterteich.

Kolmesta pienemmästä paikasta Neuhaus sattuu sitä paitsi sijaitsemaan aivan Windischeschenbachin kyljessä, joten nämä kaksi taajamaa muodostavat yhdessä Zoigl-alueen epävirallisen keskuksen.

Neuhaus-pienempi

Neuhaus bei Windischeschenbach.

Juuri Neuhausissa pääsin ensimmäisen kerran elämässäni toissapäivänä maistamaan aitoa Zoiglia. Paikkana oli Schoilmichl-nimisen Zoigl-talon takapiha, jolle oli kannettu muutama pitkä pöytä penkkeineen. Talon emäntä laski tuoretta olutta ovenpieleen asetetusta tynnyristä, ja paikallinen torviyhtye viihdytti.

Schoilmichl on yksi kylän kuudesta Zoigl-talosta, ja sillä on olutta tarjolla kymmenenä viikonloppuna tämän vuoden aikana. Muilla viikoilla avoinna on yksi muista Neuhausin oluttaloista. Zoiglin ideahan on, että kylässä on yhteispanimo ja tietyillä paikallisilla perheillä lupa panna siellä olutta.

Olutta valmistetaan sitten tyypillisesti sen verran, minkä kylän väki ja mahdolliset muut vierailijat saavat muutaman päivän kuluessa juotua kurkuistaan alas.

Kuokkimassa toisten pihajuhlissa?

Windischeschenbachin puolella Zoigl-hanat olivat auki samana viikonloppuna Binnerin talossa. Ohi ajaessa meininki näytti ihan tavalliselta omakotialueen pihajuhlalta, eli ilman Zoigl-kalenteria ei mistään olisi tiennyt talossa tapahtuvan julkista anniskelutoimintaa. Edes tavanmukaista Zoigl-talon merkkiä, kuusisakaraista tähteä, en tainnut nähdä.

Takapihan penkit olivat täynnä väkeä. Tuli mieleen suomalainen Ravintolapäivä, paitsi että tässä pääosassa oli juoma. Avaat ovesi muutaman kerran vuodessa niin tutuille kuin ventovieraille, jotka ovat katsoneet etukäteen netistä, mistä tarjoilua tällä kertaa löytyy. Kylän väen voi tosin kuvitella jo muistavan vuoroviikot ulkoa.

Schoilmichl_lasiKun Binnerin takapihalla oli maistelijoita tungokseksi asti, automme siis pysähtyi ensimmäisen kerran naapurikylän Schoilmichliin, jossa olut oli kullankeltaista, melko jämäkän humalaista ja sitrushedelmäisen raikasta. Etukäteen lukemieni kuvausten pohjalta olin odottanut punaruskeaa, rosoisempaa ja vielä rankemmin humaloitua ”farmhouse lageria”. Tämä Zoigl oli kuitenkin puhtaan ja hyvin miellyttävän oloinen olut, jota olisi juonut mielellään useammankin kolpakollisen.

Edessä oli kuitenkin vielä siirtyminen illan majapaikkaamme Mitterteichiin, jossa Zoigl-talon virkaa hoiti tänä viikonloppuna Lugert. Se oli päivän kahdesta Zoigl-paikasta ehkä se tunnelmallisempi: istuimme vanhan talon sisäpihalle johtavassa porttikäytävässä. Pihan pöydät olivat jälleen lähes täynnä porukkaa ja kaikille kannettiin olutta sekä sen kylkeen sopivia suolaisia, enimmäkseen erilaisia leikkeleitä ja makkaroita. Erikoisuutena oli gulassi hevosenlihasta.

Lugert_piha

Lugertin Zoigl-talon sisäpiha.

Lugertin olut oli nyt kahdesta maistamastani Zoiglista hieman miedommin humaloitu, ja kevyen sitruunavivahteen tilalla oli turvallisen maltainen maku, jossa mukana aavistus jotain makeaa. Humalaakin oli silti ihan kunnolla, eli tasapaino oli omaan makuuni oikein sopiva. Jos kaikki lager muistuttaisi parhaita Zoigleita, ei koko pale aleen hurahtanutta craft beer-liikettä olisi varmaan koskaan syntynyt.

Lugert_oksa

Merkki siitä, että Zoiglia on tarjolla.

Sain olueni seuraksi annoksen nimeltä Pressack mit Musik. Nimen taakse kätkeytyi valikoima erivärisiä aladobeja etikkaliemessä, ja niitä popsiessa tuli tilattua vielä toinenkin tuopillinen Zoiglia. Pöytään tuli myös uunituoreita brezeleitä. Illan päätteeksi poikkesimme vielä pikkukaupungin torille, jossa oli käynnissä vauhdikas kyläjuhla livebändeineen. Kävi ilmi, että Mitterteich elättää kolmen Zoigl-talonsa lisäksi myös yhden ”tavallisen” panimon, joka huolehti kyläjuhlan janoisista suista.

Ei helpoimpia olutmatkakohteita

Oberpfalz on Saksan mittakaavassa syrjäinen ja harvaan asuttu alue, jonka tiettyä eristäytyneisyyttä selittävät ehkä pitkät vuosikymmenet rautaesiripun ja Fichtelgebirgen vuorten puristuksessa. Maisemista tulevat välillä mieleen kainuulaiset vaaramaastot, vaikka metsien välissä aukeavatkin laveammat viljavainiot kuin Suomen syrjäseuduilla.

Oberpfalz_David Schiersner_Flickr_CC BY 2-0att

Oberpfalzin maisemaa.

Zoigl-retkeä voi tämän kokemuksen perusteella suositella lämpimästi, vaikka siinä oma haasteensa onkin. Kaukaisiin kyliin pääseminen joukkoliikenteellä on epäilemättä työn ja tuskan takana, eikä matka kyllä tuntunut ihan lyhyeltä edes omalla (vuokratulla) nelirenkaisella. Juttelimme Neuhausissa alueelta kotoisin olevan, muualla Saksassa asuvan rouvan kanssa, ja hän oli varsin yllättynyt tavatessaan suomalaisia olutmatkailijoita kotiseudullaan.

Tässä mielessä Ravintolapäivä-vertaus ontuu, koska tutun kaupunkitapahtumamme elinehto lienee tiheä urbaani asutus. Ja tietysti erona on sekin, että Zoigl-toiminta on säänneltyä ja sitä ilmeisesti harjoittavat vain toimiluvan haltijat. Yhteisöllistä syömis- ja juomiskulttuuria ei silti Zoigl-kylistä puutu, joten tunnelmissa on paljon samaa!

Syrjäisen sijainnin mahdollinen positiivinen kääntöpuoli on se, ettei Zoiglin aitous ihan helposti vesity liiallisen olutturismin seurauksena. Tradition säilyminen vain vaatii sitten sen, että paikallisten oma kiinnostus yhteispanimoihin ja oluttaloissa vierailemiseen pysyy yllä.

Schoilmichl_soittajat

Fanfaari Zoiglille.

 

Schoilmichl_kyltti

Schoilmichl mainostaa tuotettaan.

 

Kommunbrauhaus

Mitterteichin yhteispanimo.