Kuusen alla: Harjun Panimon koti-Burton

Olutkoira ei ole yleisesti ottaen erikoistunut lainkaan kotipanijoiden tuotteiden maisteluun ja arviointiin, mutta silloin, kun joku keksii tarjota tännepäin jonkin suosikkioluttyylini onnistunutta edustajaa – esimerkiksi vahvempia brittiläisiä, saksalaisia tai belgialaisia tyylejä – tartun kyllä sellaiseen tarjoukseen viipymättä.

Näin teki Harjun Panimo jokin aika sitten, ja nyt saimme järjestettyä kyseisen kotipanimon suosiollisella avustuksella testipullollisen lappeenrantalaista Burton alea tänne blogin ”toimitukseen”. Olut kulkee nimellä Kuusen alla, ja Untappdissa tätä 7,5-prosenttista brittiesikuvia mukailevaa tuotetta ovat jo jotkut tekijän itsensä lisäksi pisteyttäneetkin.

Mikä Burton?

Burton ale on siis oluttyyli, joskin siitä erikoinen ettei sitä tahdo löytyä oikein mistään nykyisistä oluttyylien luokituksista. Beer Judge Certification Programin guidelinesissa Burton mainitaan oluttyylin 17A British Strong Ale alityylinä – viitaten historiallisiin juuriin – muttei selitetä sen kummemmin mistä on kyse. Itse kirjoitin Burton ale -tyylistä viime kesänä, ja tuon postaukseni seurauksena siis Harjun Panimokin älysi ottaa minuun yhteyttä.

Sen jälkeen, kun Burton ale -termiä lakattiin Britanniassa joskus sotien jälkeen käyttämästä, katosi ilmeisesti myös ymmärrys siitä, mihin sillä aikoinaan viitattiin. Edes itse Michael Jackson, joka ei ollut mikään oluthistorioitsija, ei tuntunut tätä täysin ymmärtävän (ks. jälleen kesäinen postaukseni).

Helppoa tätä ei lyhyesti ole selittääkään, mutta sanotaan nyt yksinkertaisuuden nimissä vaikka niin, että olutta, joka on vahvuudeltaan jotain 5–12 % väliltä, mieluummin vähän tummempaa kuin ihan vaaleaa, ja jota voisit kutsua myös nimillä strong ale, winter warmer tai barley wine, voit melko huoletta nimittää myös Burtoniksi ilman että kukaan osaa paljastaa bluffiasi. Olkoon tässä Olutkoiran virallinen Burton ale -määritelmä.

 

mde

Kuusen alla on kuusen alla. Tosin kuusi on juuri ehditty viedä pois.

Kuusen alla on väriltään silmämääräisesti tummempi kuin esimerkiksi Alkosta löytyvä Fuller’s 1905 Old London Ale, joka on panimon mukaan Burton ale, ja tämä on sitä sameampi myös. Kaadoin nyt oluen jotenkin hätäisesti niin, että jo hieman yli puolet pullosta lasiin loroteltuani mukaan lompsahti jonkinlainen hiivankappale. Ehkä se sotki tilannetta, olin kyllä yrittänyt antaa pullon levätä muutaman päivän mahdollisimman rauhassa sen jälkeen olin saanut oluen Janilta.

Kuusen alla maistelemassa

Jos Old London Alen tuoksu lähentelee luumuhilloa, tässä ensimmäinen nenäaistimus on pikemminkin mustaa kirsikkaa. Maultaan Kuusen alla on ainakin omaan suuhuni mukavan tanakka tumma brittiolut, jossa katkeruus ja makeus ottavat yhteen ehkä hiukan rosoisemmin kuin Fuller’sin eleganteissa klassikoissa mutta oikein toimivasti silti. Ehkä myös alkoholi maistuu tässä oluessa hieman enemmän kuin prosentit 7,5 % antaisivat odottaa, mutta se ei ole omissa kirjoissani mikään iso ongelma.

Maltaana on pelkkää Maris Otter Palea, humalapuolella pääasiassa Englannin uskolliset työhevoset Goldings ja Fuggle, sekä Harjun blogin mukaan joitain roippeita Northdownia, Targetia ja Challengeria. Dansukkerin tumma siirappi on korvaamassa brittireseptin invert sugaria, ja kun sen läsnäolon tietää, sen kuvittelee maistuvankin, ainakin alkumaussa. Harjun Panimon blogista löytyy lisätietoa oluen spekseistä.

Vaikka oluen nimi on Kuusen alla, reseptiin ei näyttäisi kuuluvan sen kummemmin mitään joulumausteita kuin kerkkiä tai muitakaan kuusen osia. Pieni mausteisuus maussa lienee siis peräisin humalista ja/tai hiivasta. Olen aistivinani hentoa havuisuutta myös, mutta kun käytetyistä humalista vain Challengerin (jota mukana on kai hyvin vähän) voi odottaa sellaista sisältävän, kysymys on varmaan jostain oluen nimen aiheuttamasta harha-aistimuksesta.

Janilla oli ilmeisesti oluen kypsyessä ollut pieniä huolia siitä, että osassa pulloista ei ollut ollut tarpeeksi hiilihappoa. Maistamassani pullossa sitä oli kyllä ihan riittävästi: ei hirveän paljon, mutta ei tavattoman vähänkään.

Kaiken kaikkiaan tuomioni tästä oluesta on, että jos nyt aivan Fuller’sin tasolle ei ole ehkä vielä noustu (eikä 99,9 % kaupallista panimostakaan koskaan nouse), niin mukavia joulunajan maistiaisia on kuitenkin saatu aikaan. Voittaa Pandan konvehdit, vihreät kuulat ja ison osan jouluoluistakin! Makeuden hallinta (tai kenties sokerin valinta) on ehkä se elementti, mitä tässä jään eniten miettimään, mutta kun oluenpano-osaamista ei itseltäni löydy, enpä paljon osaa tekijää eteenpäin opastaakaan (pitäisikö antaa käydä vielä hiukan pitempään?). Kannustan vahvasti jatkamaan tällä isojen brittioluiden saralla, niitä on maailmassa ihan liian vähän. Hieno homma ja lisää tällaista!

Mainokset

Pienpanimo-oluen trendit 2018 plus gonzo-ennustuksia ynnä muuta

Tänä iltana Olutkoira katsoo taas kristallipulloon. Eli teen saman kuin kahtena edellisenäkin vuonna: kokoan yhteen postaukseen maailmalla laadittuja ennustuksia vuoden 2018 kuumimmista oluttrendeistä, yleisön pyynnöstä huolimatta.

Soothsayer_Flickr_Jordan-Andrade_CC-BY-2-0-attYmmärrän, jos oluttrendien ennustaminen saattaa nostattaa joidenkin niskakarvoja. Käsityöoluthan on lopulta suhteellisen pientä pipertämistä: markkinaosuudet ovat tyypillisesti parin prosentin luokkaa, tai parhaimmillaankin 10–15 % haarukassa kuten Yhdysvalloissa viime vuosina. Mitä sitten, jos jokin pikku trendi nostattaa myrskyn näin mitättömässä vesilasissa? Ja ylipäätään: moni varmasti säilyttäisi mieluummin oluen rentona elämänalueena, johon ei konsulttien ja pukumiesten trendejä ja projektioita kaivata.

Tästä johtuen – tai jostain muista syistä – olen tänä vuonna päässyt myös siilaamaan pois parodisia ennustuksia. Homma on lyöty ihan ansaitusti lekkeriksi Amerikan maalla ainakin täällä ja täällä, ja Suomessakin Tuopin ääressä -blogi ehti jo heittää omat spoofinsa kehiin. Hyvä niin: ketään ei pakoteta suhtautumaan olueen vakavasti. Nauru pidentää ikää ja parempi jos olut pysyy myös hauskana asiana.

Mutta koska olut joka tapauksessa on samalla myös vakava asia – halusit tai et – niin tässä jälleen oma puolitieteellinen katsaukseni vakavissaan esitettyihin kansainvälisiin oluttrendeihin. En tietenkään usko, että näiden profetioiden keksijöillä on välttämättä mitään salattua tietoa hallussaan. Todennäköisesti valtaosa ennustuksista menee munille. Asia kiinnostaa minua lähinnä sen vuoksi, että haluan dokumentoida olutta koskevaa keskustelua ja ajattelua tällä hetkellä.

Alla olevaa trendilistaa varten on käyty läpi 25 verkkolähdettä (olutlehtiä, blogeja ja uutissivustoja). Niissä ennustuksiaan esittämässä ovat olleet olutkirjoittajat, panimomestarit ja muut sekalaiset olutvaikuttajat. Näin löydetyt noin 170 trendiennustusta on luokiteltu ja laitettu yleisyysjärjestykseen niin, että alla olevaan kahdeksan trendin koontiin nousevat eniten mainintoja saaneet ilmiöt.

  • Craft lagerin ja pilsin nousu on edelleen ehkä vahvin listoilla roikkuvista trendiennustuksista. Siihen yhdistyy kaipuu palata äärimmäisten makujen ja omituisten raaka-aineinnovaatioiden ääreltä takaisin oluen olennaisten asioiden pariin, erityisesti panimomestarien keskuudessa. Lager on ollut uskollisesti mukana listoilla kaikkina kolmena vuotena, joina olen näitä ennustuksia blogiini keräillyt.
  • Hapan- ja villihiivaoluiden suosion kasvuun jaksetaan yhä uskoa. Tämän teeman alle mahtuu monenlaisia ennustuksia, joista vahvin on ehkä, että mauissa pyritään kohti tasapainoisempia, osittain makeampiakin kompromisseja – laadun ollessa kuitenkin tärkein suuntaviitta. Monet ennustavat hedelmien käytön yleistyvän entisestään näissä oluissa.
  • Paikallisuus ja paikallistunne on paitsi inspiraation lähde myös yksi menestyksen edellytyksistä tilanteessa, jossa craft-segmentin kasvu ei enää ole itsestäänselvyys ja isommat, valtakunnalliset käsityöpanimot ovat ainakin USA:ssa vaikeuksissa. Pienet kasvavat eniten. Paikalliset päättäjät ja virkamiehet ymmärtävät jatkossa yhä paremmin panimosektorin merkityksen, ja kuluttajat arvostavat sitä, että olut on tehty läheltä hankituista raaka-aineista.
  • IPA ei ole edelleenkään kuollut – mikäs pahan tappaisi. Enemmistö IPAn maininneista ennustajista uskoo, että vuoden 2017 suosikkityyli New England IPA (Vermont IPA) jatkaa voittokulkuaan myös alkaneena vuonna, joko laktoosipirtelöiden muodossa tai sitten ihan sellaisenaan. Toisaalta povataan myös vanhan koulukunnan jenkki-ipojen eli West Coast IPAn paluuta. Pari oraakkelia lausuu, että IPA-oluttyyli pirstoutuu yhä useammiksi pieniksi ”alatyyleiksi”.
  • Eurooppalaisten oluttyylien paluu on mielenkiintoinen juonne tässä aineistossa, joka kieltämättä painottuu aika vahvasti yhdysvaltalaisiin lähteisiin. Se, mitä jenkit tällä ennustuksella tarkoittavat, näyttää liittyvän erityisesti USA:n ensimmäistä pienpanimoaaltoa innoittaneisiin belgialaisiin ja saksalaisiin oluttyyleihin. Lisäksi mainitaan muita maltaisiin painottuvia tai makeita erikoisuuksia kuten ranskalainen bière de garde tai itäeurooppalainen (useimmiten vähäalkoholinen) kvass.
  • Sessio-oluet eli miedohkot oluttyylit ovat suosiossa tänäkin vuonna. Tähän kategoriaan mahtunevat sekä Suomen entisen että nykyisen alkoholilain mukaiset maitokauppaoluet. IPA-oluista ei nyt sessiovahvuisten juomien yhteydessä puhuta tänä vuonna läheskään niin paljon kuin vuosi sitten. Monikin oluttyyli tässä alkoholihaarukassa toki toimii, mutta eivät kaikki. Kohtuus on uusi musta.
  • Vakava olut tulee olemaan trendi. Ennustajat korostavat sitä, että kaikki käsityöolut ei ole automaattisesti laadukasta, vaan että jatkossa pärjäävät ne, jotka ottavat ammattinsa tosissaan ja puskevat markkinoille muita parempaa tuotetta. Tähän liittyy se, että myös ravintoloiden odotetaan suhtautuvan olueen nykyistä vakavammin. Kunnianhimoisten menujen kaveriksi nostetaan kunnianhimoisia, tasalaatuisia oluita. Vanha trendi ja toive tämäkin tietysti, mutta jälleen mukana.
  • Tölkki on tulevaisuutta, ollut sekin jo useamman vuoden. Pienpanimofanien vanhempi koulukunta oli juuri ehtinyt oppia siihen, että alumiiniin pakataan vain ylikansallista ureaa, kun nuoret käsityöoluen ystävät valaistuivat tölkin ylivertaisista pakkausominaisuuksista. Sittemmin yhä suurempi osuus craft beerista on pakattu värikkäisiin lieriöihin. Vanhana jääränä tuntuu siltä, kuin kattilat olisi kannettu pöytään hienoilla illallisilla, mutta tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on tunnetusti turhaa.

Tässä nämä. Ensivaikutelma on, että ennustajien takki on suhteellisen tyhjä eikä juuri mitään yllättävää edellisiin vuosiin nähden ole mahtunut nyt mukaan. Näiden eniten mainintoja saaneiden ennustusten lisäksi esiin nousee ehkä esimerkiksi panimoiden tarve harrastaa yhä monipuolisempaa suhdetoimintaa paitsi muiden panimoiden myös esimerkiksi ravintolasektorin tai yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa, yhteiskuntavastuunkin merkeissä.

Jos joku kysyisi minulta näiden arvioiden perusteella ”mikä on vuoden 2018 trendikkäin oluttyyli”, siihen en osaisi vastata mitään. (”NEIPA edelleen?”) Ehkäpä tämän aineiston perusteella pitäisi osata veikata joitakin hiljaisia signaaleja, jotka tulevina vuosina saattavat nousta eturintamaan, mutta kovin hanakasti en mitään sellaisiakaan lähtisi nyt puffaamaan.

Yksi sinänsä mielenkiintoinen nosto oli panimoiden erikoistuminen – eli että saturoituvilla markkinoilla jotkut voivat löytää markkinarakonsa keskittymällä vaikka vain yhteen oluttyyliin. Tämä on tietysti paljon realistisempi näkymä tiheästi asutuilla ja satojen panimoiden täplittämillä alueilla kuten Kaliforniassa. USA:ssa esimerkkejä lienee jo nyt löydettävissä. Ehkä muuallakin, jos käsityöoluen markkinaosuus pysyy ylipäätään kasvavalla käyrällä?

* * * * *

Onko näillä trendeillä nyt mitään merkitystä maailmanlaajuisen olutteollisuuden kokonaiskuvassa? Toistan nyt varmuuden vuoksi vielä, mitä jo otsikossa mainitsin: tämä postaus käsittelee siis pelkästään pienpanimo-olutta, käsityöolutta tai millä nimellä sitä haluaa kukin kutsua. Ehkäpä kaikki sen sisällä tapahtuva on vielä pientä, mutta ei niin pientä etteikö tuollaisia minitrendejä myös juomabisneksessä seurattaisi.

Trendeissä on kyse muutoksesta. Niinpä se, että esimerkiksi kaikesta Euroopassa juodusta oluesta ehkä noin 90 % on aina vain vaaleaa lageria ja todennäköisesti ison panimoyhtiön tekemää, ei ole trendi vaan pikemminkin fakta. Vaalean lagerin ja varsinkin isojen panimojen merkkien laskeva kulutus on sen sijaan trendi. Yhdessä vastinparinsa – eli pienpanimo- tai käsityöoluen jatkuvasti kasvaneen suosion – kanssa kyseessä on periaatteessa ainoa viime vuosien todella massiivinen oluttrendi.

Jouluoluet 2017, Olutkoira international edition

Viime vuoden tapaan teen nyt tiliä ulkomailta hankkimistani jouluoluista, joita oli tällä kertaa kuusi kappaletta. Alkon jouluoluistakin tuli osa maisteltua, lähinnä vanhoja tuttuja, mutta niistä ei nyt sen enempää.

cofJulemælk (To Øl, 15 %). Kattauksen vahvin olut tarjoaa myös eniten sellaisia skandiääkkösiä, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy. Milk stoutin yllättävä suosio tämän hetken käsityöpanimoiden keskuudessa toimii vasta-argumenttina sille oletukselle, että craft-väki vaatisi aina oluelta äärimmäisiä makuja kuten tömäkkää katkeruutta tai happamuutta. Omaan makuuni milk stoutit ovat usein vähän pliisuja, mutta en aio heittää ensimmäistä kiveä minkään oluttyylin suuntaan pelkästään omien mieltymysteni perusteella. Näin vahvana milk stout on tietysti ihan toinen juttu. Maku on laktoosinen, kalkkinen, vähän katkerakin, eikä yksinomaan makea alusta loppuun. Taustalla vaanii salmiakkia, hedelmäisyyttä ja kemikaaleja. Tuoksussa on stoutin paahteisuutta. Reseptissä on ilmeisesti Sorachi Ace -humalaa, jonka omaleimaista olemusta en tainnut tästä oikein erottaa. Johonkin joulunpyhien meditointihetkeen tämä olut on varmasti ihan paikallaan, ainakin pienenä lasillisena. Itse tykkään, että näin vahvassa oluessa saisi olla hiukan enemmän särmää.

St. Bernardus Christmas Ale (Brouwerij St. Bernard, 10 %). St. Bernardin normaalivalikoiman vahvin olut Abt on yksi belgialaisia luotto-oluitani ja saman panimon jouluolut on ulkonäöltään mustanpuhuvaa ja tiheävaahtoista kuten sekin. Panimon tarinahan on sikäli erikoinen, että Westvleterenin munkit valmistuttivat luostarioluitaan lisenssillä täällä vuosina 1946–1992, kunnes jälleen ottivat mäskilapiot omiin kauniisiin käsiinsä. Abtiin verrattuna Christmas Ale on kevyemmän oloinen, vaikka alkoholin näkökulmasta tilavuusprosentit ovat samat. Tuoksussa ja maussa on yllättävää metsämansikkaa, jota tumman lakritsisesta Abtista en muista maistaneeni. En tiedä, onko resepteissä paljon eroja ja jos niin mitä. Hiilihappo on pehmeää, jälkimaussakin hieman mansikkalikööriä ja jopa aivan aavistuksenomaista happamuutta. Jouluoluet ovat usein panimon valikoiman tummimpia ja tuhdeimpia juhlajuomia, tässä kausituote ehkä jää ympärivuotisen jalkoihin.

Wesołych Świąt 2017 (PINTA, 8,4 %). Puolan tunnetuimman käsityöpanimon jouluolut on nimeltään yksinkertaisesti ”Hyvää joulua”, ja sitä toivotetaan tällä kertaa Madagaskarin vaniljalla maustetun itämerenportterin muodossa. Vanilja ei kokonaisuudessa näyttele kovin suurta roolia, eikä tämä miltään erityisen tyypilliseltä puolalaiselta Baltic porterilta muutenkaan tunnu. Hieman savuisen samea olut tuo mieleen pehmeät lakritsimöhkäleet, joita ainakin ennen myytiin irtokarkkitiskeissä Väyrysen pään nimellä. Suutuntumassa on jotain lesemäisen sakeaa, ja taustalla leijuu vieno kotieläinkarsinan tuoksu. Reseptissä näkyy olevan hunajaa, mutta sitä en erota. Humala on tyylille ominaiseen tapaan vähissä.

Bush de Noël (Dubuisson, 12 %). Tämä belgialainen vahva jouluolut oli testissä viime vuonnakin, mutta tällä kertaa maistelin sen perus-Bushin eli Bush Ambréen rinnalla. Jälkimmäinen on yksi vanhimpia yhtäjaksoisesti tuotannossa olleita oluita maassaan, sillä se on kuulunut panimon valikoimiin vuodesta 1933 lähtien. Vaatimattomasta maalaiskylän panimosta ponnistava Bush on yksi Belgian monumentaalisimpia oluita, voimakkaasti kanelin ja omenan tuoksuinen talven(kin) lämmittäjä, jossa belgialaisten hiivojen mausteisuus yhdistyy englantilaisten esikuvien hedelmäisyyteen. Jouluversion tuoksu on pikemminkin suklaata ja karamellia, eikä se ole yhtä voimakas. Maussa on mukana aavistus kahvia ja tummempaa mallasta, ehkä vähän omenan tai muun happaman hedelmän vivahdetta tässäkin. Kuten St. Bernarduksen tapauksessa, tässäkin vie ympärivuotinen versio ehkä voiton joulujuomasta.

Captain Baltic Winter Edition (Pracownia Piwa, 9,5 %). Jälleen Baltic porter -tyyppisestä oluesta on tullut maustehyllylle tehdyn visiitin jälkeen puolalainen joulu- tai talviolut, eikä siinä mitään. En itse asiassa ymmärrä, mikä järki on etiketin määritelmässä ”imperial Baltic porter”, voihan 9,5-prosenttinen olut olla myös pelkästään Baltic porter ja Puolassa yleensä onkin. Olut on sinänsä puolalaiseksi portteriksi aina tyypillinenkin ja maussa on salmiakkia, ehkä vähän viileää mentolia tai yskänlääkettä. Mausteena on käytetty biisoniruohoa, josta jo aiemmin toisen oluen yhteydessä kirjoitin. Tätä kautta mukaan tulee aniksen, vaniljan ja kookoksen sävyjä, ja toisena mausteena ollut limetinkuori maistuu myös melko selvästi. Aika paljon tässä oluessa tapahtuu, ja ainakin yhden maistelukerran perusteella kokonaisuudesta jää hiukan sekava kuva. Siitä huolimatta tykkäsin tästä tosin enemmän kuin yllä mainitusta PINTAn portterista.

Tsjeeses Reserva (Bourbon Barrel Aged) 2014 Vintage (De Struise Brouwers, 10 %). Kuparinvärinen bourbon-tynnyreissä kypsytetty olut on jatkanut käymistään pullossa. Tyyliltään tämä jouluolut on sukua tietyille muille länsiflaamilaisille vahvoille oluille, lähinnä kai Sint-Bernardus Tripelille ja De Dolle Brouwersin kausioluille Stille Nachtille ja Boskeunille. Hedelmäiseen perusolueen on tarttunut ilmeisesti tynnyreistä väkevien alkoholijuomien makua, bourbonia varmaankin mutta myös konjakin olemusta. Mausteinen, vaniljainen, suolaisen karamellin sävyinen tanakka herkku, joka viilennettynä lämmittää takkatulen edessä mutta itse lämmettyään on aika intensiivistä juotavaa.

Singapore: olutta, katuruokaa ja muuta elämää

Vuoden vaihtuminen on herättänyt huomaamaan, että vuosi on vaihtunut. Niinpä nyt on korkea aika postata vihdoin viime vuoden puolella tehdyistä matkoista, vaikka niistä olisikin jo vierähtänyt viikkoja tai jopa kuukausia. Seuraavissa kuvissa vuoroon pääsee Singapore. Leijonakaupunki hautuu kesät talvet ensimmäisen pohjoisen leveyspiirin kuumuudessa, ja yllättäen siellä osoittautui helpoksi täyttää tankkinsa muullakin kuin tiikerioluella.

Klassikko biljardisalissa

Singapore oli meille ennen kokematon paikka, eli aloitimme siihen tutustumisen tekemällä ehkä kaikkein ilmeisimmän turistijutun. Ensimmäinen ohjelmanumero oli siis tallustaa omasta hotellista kadun yli, maan tunnetuimman majoituslaitoksen Raffles Hotelin puolelle. Jo tuon lyhyen siirtymän aikana totesimme, että Singaporen trooppinen ilmankosteus yhdistettynä 30 asteen lämpöön on havumetsävyöhykkeen ihmiselle jotain aivan uutta. Ja ilta oli sentään jo alkanut pimentyä.

Raffles Hotel on nimittäin se paikka, jossa Singapore Sling reilut sata vuotta sitten keksittiin. Tunnettua cocktailia tarjoiltiin alun perin hotellin Long Barissa, joka sittemmin on siirretty toiseen kohtaan hotellikompleksissa. Nyt tuokin paikka sattui olemaan remontissa. Niinpä maailman virallinen Singapore Sling oli tarjolla biljardisalin baarissa, jossa kyllä vallitsi ehta siirtomaahenkinen tunnelma kuten muuallakin historiallisessa Raffles Hotelissa.

cofPunertava drinkki on samalla syvän kirsikanmakuinen ja trooppisen raikas; en ollut sitä aikaisemmin missään juonut, mutta ymmärrän miksi se on säilyttänyt suosionsa. Toisin kuin muualla Singaporessa, jossa roskaamisesta ainakin periaatteessa sakotetaan, Rafflesin baarissa heitellään talon tarjoamien maapähkinöiden kuoret maahan. Biljardisalin lattialla ratisivat pähkinänkuoret joka puolella. Söimme pikkupurtavina myös satay-vartaita ja kevätkääryleitä.

Raffles on paikallisessa kontekstissa toki paljon enemmän kuin mikä tahansa hotellin nimi. Sir Thomas Stamford Raffles oli Singaporen perustaja ja siirtomaaherra henkeen ja vereen. Hän syntyi vuonna 1781 laivalla Jamaikan rannikolla, jossa hänen isänsä yritti elättää perhettään Karibian-kaupalla. Stamford itse toimi sittemmin kuvernöörinä brittien hallinnoimilla alueilla nykyisessä Indonesiassa ja kiinnostui sitä kautta pienestä Malakan niemimaan kalastajakylästä, josta hän loi Singaporen satamakaupungin.

Katuruokaa poissa kadulta

Singapore on ruokaturistien arvostama kohde, jonka suhteellisen kallista yleistä hintatasoa tasapainottaa mukavasti joka kaupunginosasta löytyvä edullinen katuruoka. Samaan aikaan kun Euroopan koleassa ilmastossa yritetään kaikin keinoin saada edes joku myymään ruokaa kaduilla, Singaporen kiertävät ruokamyyjät on jo kauan sitten organisoitu ulkoilmasta siistimpiin sisähalleihin. Näistä käytetään nimiä food centre ja hawker centre.

Järjestyksen ja hygienian taso on ilmeisesti aasialaisittain korkea, mutta suomalaisesta näkökulmasta meininki on mutkatonta ja ruoka paitsi autenttista myös tosiaankin halpaa.

Kaikki katuruokakompleksit, joissa kävimme, noudattivat suunnilleen samaa kaavaa. Ruokakojuja oli vieri vieressä, jokaisella vähän omat erikoisuutensa, ja juomille vielä omat tiskinsä. Istumapaikat otettiin hallin keskelle järjestetyistä pöydistä, ja ruokaa sai hakea vaikka useammalta tiskiltä. Pienin annos oli usein kolme paikallista dollaria (1,90 €), eikä sekään jättänyt nälkäiseksi.

cof

Tiong Bahru Food Centre.

Viihtyisin näistä paikoista oli kenties Tiong Bahru Marketin yläkerran food centre, jonka alla siis käydään aamuisin vilkasta torikauppaa. Hyviä kokemuksia jäi myös Maxwell Road Food Centrestä, joka sijaitsee Chinatownin liepeillä, sekä Holland Villagen vastaavasta laitoksesta. Little Indian kaupunginosan Tekka Market oli astetta rosoisempi, ja Chinatown Complex Food Centre taas hankalan sokkeloinen.

Ruokatarjonta oli sekoitus kiinalaista, malaijilaista ja eteläintialaista keittiötä. Esimerkiksi täydellinen lohturuoka char kway teow on suosittu Malesiassa, Singaporessa ja Indonesiassa ja sisältää riisinuudeleita, kiinalaista makkaraa, friteerattua kalaa, katkarapuja ja simpukoita (tai ainakin joitakin edellämainituista). Hainanilaista chicken ricea saa jokaisesta katuruokahallista ja kiinalaisvaikutteista annosta pidetään yhtenä Singaporen kansallisruoista.

Intialaisia sävyjä taas edustavat sellaiset ruokakojut, jotka tarjoavat roti prataa erilaisilla curry-kastikkeilla. Roti prata on kaakkoisaasialainen versio naanin tapaisesta leivästä, tosin melkein lettumaisen ohut mutta päältä rapean rasvainen.

Singaporelaisen ruokaskeneä ovat käyneet palvomassa tunnetut kansainväliset kokit, ja jotain kertoo sekin, että esimerkiksi kansanomaisen oloisesta Chinatown Complexista löytyy Michelin-tähdellä varustettu katuruokatiski.

Sitä emme testanneet, mutta sen sijaan olin katsonut etukäteen, että samasta parkkihallin oloisesta kolossista löytyy ainakin kaksi käsityöoluisiin erikoistunutta juomakojua. Näistä toisella eli The Good Beer Companyssa nautimmekin oluet, toinen tiski näytti olevan lomilla. Tämä oli ensimmäinen kokemus paikallisista craft beer -kuvioista.

Valikoima oli Good Beer Companylla ihan asiallinen vaikka ei erityisen laaja, painotuksina ehkä lähinnä Britannia ja Belgia, ja joukon jatkona vähän australialaista ja amerikkalaista. Oma valintani oli St Austellin Proper Black, jota nautiskeltiin pullon suusta – näin parissa lähipöydässäkin tunnuttiin tekevän.

Matkaseuralainen päätyi ainoaan tarjolla olleeseen singaporelaiseen olueen, joka oli Brewlanderin New England wheat ale nimeltään Peace. Trooppiset hedelmät maistuivat siinä melko raikkaina, humalointi oli melko mietoa. Etiketistä sai jotenkin vaikutelman, että olut olisi kuitenkin teetetty Kambodžassa, mutta tästä en osaa sanoa mitään tarkempaa.

Craft beer -löydökset muualla kaupungilla

Käsityöolut ei ole Singaporessa ehkä lähtenyt vielä sellaiseen nousukiitoon kuin monin paikoin Euroopassa ja tietenkin Pohjois-Amerikassa. Tästä huolimatta todellisuus oli paikan päällä jonkin verran edellä sitä, mitä jotkin etukäteen tutkimani lähteet antoivat ymmärtää. Ihan tunnistettavaa globaalia craft beeriä tuli välillä vastaan ilman, että olisimme sitä osanneet erikseen odottaa.

Esimerkiksi Maxwell Road Food Centrestä, johon eräänä iltana Chinatownissa syötyämme päädyimme vielä pienelle myöhäisiltapalalle, löytyi olutta myyvä koju nimeltä 3rd Culture Brewing Co. Ei tullut jututettua tiskillä päivystänyttä kaveria sen enempää, mutta ainakin tämän artikkelin mukaan puljun tavoitteena on myös valmistaa omaa olutta.

Nyt hanoissa oli kaksitoista ihan uskottavan näköistä valintaa Brittein saarilta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Itse maistoin walesilaisen Tiny Rebelin Super Saisonia, jonka mausteet kaffirlimetti ja sitruunaverbena sopivat trooppisille leveysasteille, vaikka olut sinänsä aika humalavetoinen olikin.

Good Luck Beerhouse (9 Haji Lane) puolestaan sijaitsi Arab Streetin alueella, jonka baarintäyteisillä sivukaduilla tuli parinakin iltana nautittua viimeiset drinkit ennen nukkumaanmenoa. Baarin valikoiman ydin muodostuu normaalista britti-skandi-jenkkiläisestä valtavirta-craftista, hanassa kuitenkin myös paikalliset Innocence Insidious Black IPA ja Rye & Pint Sunday’s Pint Pilsner, jotka eivät kuitenkaan loistaneet kansainvälisten verrokkien joukossa.

Jääkaapista sen sijaan löytyi taiwanilainen meloniolut Xiaoman (Taiwan Winter Melon Ale), jossa belgialaisvivahteisen perus-alen mausteeksi on uutettu paljon paksua meloniteetä ja saatu aikaan ihan mielenkiintoinen tökötti.

mde
Little Indian lähistöllä olevaa Tyrwhitt Roadia suositeltiin meille paikkana, jossa aiemmin hiljaiselle kadulle on syntymässä uutta ravintolaelämää ja muuta sekalaista meininkiä. Näin olikin, ja katua kannattaa varmasti pitää silmällä. Oluttarjontaa tässä kokonaisuudessa edusti etenkin Druggists (119 Tyrwhitt Road); baari on entinen kiinalainen apteekki ja siitä nimi. Hanaoluita oli kuusitoista, mutta nyt omaan makuuni tietty hegemonia oli karannut jo vähän lapasesta: kolme tanskalaispanimoa oli vallannut noista hanoista yksitoista (eikä kyse siis ollut mistään tap takeoverista). Voitte ilman kuvaakin suurin piirtein arvata, mistä panimoista oli kyse.

cof

33. kerroksen panimosta kattoravintoloihin

Singaporen keskustassa liikkuminen on usein siirtymistä metroasemilta pilvenpiirtäjiin tai pilvenpiirtäjästä toiseen maanalaisia, hyvin ilmastoituja yhdyskäytäviä pitkin. Tämähän on päiväntasaajan ilmastossa tietenkin paikallaan. Yhdessä joenvarren torneista sijaitsee panimoravintola, joka markkinoi itseään ”maailman korkeimmalla sijaitsevana urbaanina käsityöpanimona”.

Ei Level 33 sitä varmaankaan ole, jos mitataan panimosalin sijaintia suhteessa merenpinnan tasoon. Onhan jo vaikka Denverin kaupunki puolentoista kilometrin korkeudessa lähes 150 panimon kotipaikka. Sen sijaan jos katsotaan panimolaitteiston sijaintia sen alla olevasta maanpinnasta, singaporelainen 156 metrin korkeudessa killuva installaatio saattaa hyvinkin yltää väittämäänsä ennätykseen.

Level 33 on tyylikäs maisemaravintola, jossa panostetaan ruokaan ja annosten estetiikkaan. Oluen valmistus on myös vahvasti esillä hissin ja ravintolasalin välisessä käytävässä. Ravintolan erikoinen sijainti ja terassin hienot näkymät ovat kuitenkin siinä määrin konseptin keskiössä, että satunnaiselta vierailijalta saattaa jäädä panimoulottuvuus jopa huomaamatta. Olueen suhtaudutaan kyllä riittävän vakavasti, ja ainakin panimon vaaleat perusoluet toimivat erittäin hyvin ruokajuomina.

cof
Samana iltana, jona söimme Level 33:ssa, teimme tutkimusmatkoja myös Singaporen muihin yläkerroksissa sijaitseviin ravintoloihin. Aperitiiville sopii mainiosti pieni kattobaari Southbridge, josta avautuu auringonlaskun aikaan täydellinen näkymä kaupungin vanhimmille rannoille, historialliseen jokisatamaan. Tänne ei pidä suunnata sitten kun matkakassa on jo tuhlattu, vaan kuohuviinin seuralaiseksi kannattaa tilata maukkaat pienet osteriannokset. Olutpuolella Southbridge tyytyy pariin upscale-lageriin, joilla kyllä pärjää myös.

Kun iltaa on jatkettu jo niin pitkään, että on viimeisen ryypyn aika, yksi hyväksi havaittu vaihtoehto löytyy Chinatownin turistialueen laidoilta. Keong Saik Road on yksi Singaporen idyllisiä historiallisia katuja, joita pilvenpiirtäjäkompleksien välimaastosta siellä täällä löytyy. Potato Head on puolestaan kolmessa Itä-Aasian maassa toimiva erilaisten viihtymiskonseptien ketju, jonka ruumiillistuma Singaporen yössä (36 Keoing Saik Road) sattuu olemaan hyvin tunnelmallinen kattobaari vanhassa kiinalaistalossa. Ainakin itse juomani drinkki oli yksi maistuvimpia, mihin olen törmännyt.

Retkiä saaren sisäosiin

Koko viikkoa ei voi viettää pelkästään ruoan ja juoman merkeissä. Välillä vilkuiltiin, mitä muuta saarella on tarjottavanaan. Kasvitieteellinen puutarha (Singapore Botanic Gardens) parin–kolmen kilometrin päässä keskustasta on epäilemättä yksi hienoimpia kohteita. Helpoimmin sen saavuttaa Botanic Gardens -nimiseltä metroasemalta, joka on aivan puiston luoteiskulmassa.

Puutarhan historia on ankkuroitunut brittiläiseen hallintoon, jonka toimesta se vuonna 1859 perustettiin. Kasvitieteellisen puutarhan muissa osissa voi vierailla maksutta, mutta orkideapuistoon on pääsymaksu. Muutaman dollarin maksaakin mielellään orkidealoiston ihailusta. On ilmeisesti paljolti Singaporen kasvitieteellisen puutarhan jalostajien ansiota, että näitä kasveja on saatavana suurin piirtein jokaisesta länsimaisesta kukkakaupasta ja marketista. Lajikkeita on nimetty myös Singaporessa vierailleiden silmäätekevien mukaan, ja esimerkiksi Matti Vanhasen oma orkidealajike oli juuri kukassa, kun kävimme paikalla.

cof

Tämä ei ole vaalimainos.

Kasvitieteellinen puutarha on kaupunkialueen ympäröimää puistoa, mutta astetta villimpään viidakkoon kätkeytyi Singaporen eläintarha (Singapore Zoo), joka kutsuu itseään maailman parhaaksi sademetsäeläintarhaksi. Täällä ykkösvetonaulana oli orankipuisto, jossa tusinan verran borneonorankeja kiipeili varsin vapaasti puissa ja niiden väliin viritetyillä köysiradoilla. Häkeistä löytyy myös harvinaisempia sumatranorankeja. Lukuisia muitakin trooppisen vyöhykkeen tutuimpia eläimiä oleili helposti nähtävillä, krokotiileistä ja jättiläiskilpikonnista seeproihin, kirahveihin ja simpansseihin.

Jos kaksi edellä mainittua kuuluvat Singaporen keskeisimpiin turistinähtävyyksiin, kolmas retkemme saaren maalaismaisempiin osiin oli toista maata. Kävimme nimittäin pohjoisrannikolla, Singaporen ja Malesian yhdistävän kannaksen lähistöllä, jossa järjestettiin sunnuntaiaamupäivänä maalaismarkkinat. Ympäröivien alueiden viljelyspalstoilta oli tuotu myyntiin kaikenlaista pientä tuotetta. Lounasaikaan nautimme grillikojulta marinoitua krokotiilin lihaa ja sammakonreisiä, hyvin maustettuja pikkuvartaita. Olutpuolella tarjolla olisi ollut Archipelago Breweryn Bohemian Lageria, mutta jätimme sen väliin ja sammutimme janomme kookoksenmakuisella vegaanipehmiksellä.sdr

Vielä viimeiset ruoka- ja olutlöydöt

Ei käy kiistäminen, että saarivaltio vetosi ainakin minuun monipuolisella ruokatarjonnallaan: suunnilleen mistä tahansa on mahdollista löytää kioski, joka tarjoaa jotain Singaporen kymmenistä must-ruokalajeista. Helpointa paikallisten perusruokien testaileminen on toki Chinatownin Smith Streetin tyyppisissä paikoissa, joissa homma on hyvin organisoitua ja turisteihin on totuttu. Siellä maistelimme osteriomelettia, jota näkee monissa ruokahalleissakin, sekä Singaporen epävirallisella kansallisruoalla chiliravulla täytettyjä bao-nyyttejä.

Singapore-smithstreetfoodPeriaatteessa aivan samalla kaavalla toimitaan kaikkialla. Tilaat annoksia vaikka useammaltakin kojulta ja istuudut lähimpään vapaaseen pöytään syömään niitä. Yleisemmiltä turistipoluilta syrjässä oli Sixth Avenue Centre -kompleksi, jonka yhdeltä kujalta löytyi kahvila nimeltä Kopitown monine ruokakojuineen (10E Sixth Avenue). Olimme lukeneet jostakin blogista, että täältä saa hyvää salted egg yolk chickeniä, vaikkakaan sitä ei nyt tällä kertaa löytynyt. Sen sijaan tilasimme salted egg yolk ribsejä ja coffee ribsejä, jotka olivat murean rasvaisia ja mahtavasti marinoituja.

Chiliravun sukulaista mustapippurirapua söimme meren rannassa East Coast Seafood Centren rantaravintolassa, jossa kyseinen ruokalaji oli ilmeisesti joskus vuosikymmeniä sitten keksittykin. Lautasella oli kokonainen taskurapu, jonka ystävällinen tarjoilija onneksi avasi ja perkasi meille valmiiksi. Rapu oli erittäin mausteista mutta maineensa veroista. Alkukeittona oli syöty fish maw soup, kalan uimarakoista tehty soppa, eli aitojen asioiden äärellä taas oltiin.

Suursuosikikseni nousi myös carrot cake, jota voi kuvailla ehkä aasialaiseksi pyttipannuksi pikemminkin kuin länsimaisen porkkanakakun sukulaiseksi. Porkkanaa tässä ruoassa ei siis ole, vaan sen pääaines on riisijauhoista ja retikasta tehty ”kakku”, jota wokataan kuutioina kananmunan, kevätsipulin ja valkosipulin kanssa. Mukana voi olla myös katkarapua. Väriltään porkkanakakku on usein tummahkoa ja väri johtuu soija- tai kalakastikkeesta.

Oluttarjonta keskittyi ruokaravintoloissa voittopuolisesti Tigeriin ja saman panimokonsernin muihin bulkkituotteisiin. Viimeksi mainituista sen kummemmin Anchor Smooth Pilsener kuin ABC Extra Stout eivät oikein tehneet vaikutusta. Yleinen Heineken-portfolio oli sitten täydentämässä tätä paikallis-globaalia tarjontaa, ja esimerkiksi pienomisteinen Erdinger-vehnä oli Singaporessa vakkarina isonveljen jakeluverkostossa.

Lopuksi on aika paljastaa oma suosikkini Singaporen monista craft beer -kohteista. Se sijaitsee joen rannassa kuten jotkut muutkin kaupungin pienolutpaikat. Tarkoitan panimoravintola Brewerkziä, joka mitä todennäköisimmin on maan vanhin nykyaikainen pienpanimo. Vuonna 1997 perustetun paikan taustalla on amerikkalainen kaksikko, jonka konseptiin kuuluu yhtä lailla amerikkalainen ruoka kuin anglosaksiset käsityöoluet.

Ne Brewerkzin oluet, joita itse maistoin, olivat kyllä viimeisimpiä olutmuoteja ajatellen viritettyjä mutta eivät esimerkiksi mitenkään överisti humaloituja tai tietoisen kikkailevia. Olen havaitsevinani tietyn lainalaisuuden: samantapainen pitkän linjan panimoravintola Lemke trendikkäässä Berliinissä tarjosi sekin hedelmäisen humalaisia mutta hillittyjä tulkintojaan 2000-luvun trendioluista. Kun asiakasvirta koostuu pääasiassa jostakin muusta kuin craft beer -kellokkaista, kannattaa päätuotteet hioa sopiviksi kompromisseiksi noveltyn ja perinteiden välimaastoon.

Olutta ostamassa Singaporessa

Pullo-olutta ei tullut tällä reissulla paljon osteltua. Hotellihuoneessa nautittiin kuitenkin parina iltana yömyssyoluet, joita nappasin jo ensimmäisenä iltana hotellin läheisestä 7-Elevenistä ja myöhemmin myös ihan oikeasta olutkaupasta.

Pienten 7-Eleven-puotien jääkaapeissa oli bulkkioluiden lisäksi paria tuntemattomampaa tuotetta, ainakin kotimaista Red Dot Brewhousen Summer Alea ja australialaisen Little Creaturesin Bright Alea. Jälkimmäinen näköjään osoittautuu ison Kirin-omisteisen Lion Co:n brändiksi, eli ei ole sinänsä pienpanimotavaraa, mutta kumpikin oli miellyttävän raikasta kesäalea, ehkä enemmän britti- kuin jenkkityylistä.

Australialainen ja uusiseelantilainen olut oli hyvin edustettuina myös isomman ruokakaupan valikoimassa, esimerkkinä tällä kertaa Raffles City Market Place samannimisen ostarin kellarikerroksessa. En tunne sikäläisiä merkkejä hyvin, joten mahdollisesti jälleen korostuivat isojen yhtiöiden omistamat craftiltä näyttävät brändit – tai sitten eivät. Tätä lajia edustaa ainakin röpelöisistä liskonnahkapulloistaan tunnistettava Tuatara, joka on ilmeisesti nykyään Heinekenin tytäryhtiön tytäryhtiö.

sdrSupermarketvalikoimaan kuului lisäksi muutamia tunnettuja belgialaisia. (Kauppa, josta saa Sint-Bernardus Abtia, ei voi olla aivan huono.) Singaporen ongelmana ovat kuitenkin pohjoismaiseen tapaan hinnat. En muista koskaan palanneeni mistään maasta kotiin huojentuneena siitä, että Suomessa on sentään alkoholi vähän halvempaa kuin lomakohteessa.

Varsinaisia olutkauppojakin on muutamia. Pari niistä sijaitsi saaren länsi- ja keskiosissa sen verran hankalien yhteyksien päässä, että pistäydyin lomaviikon aikana oikeastaan vain keskustan Thirsty Beer Shopissa (Liang Court, 177 River Valley Road). Kauppa piileskeli pikkuostarin yläkerrassa, jossa oli myös pianoliike ja japanilaisen Kinokuniya-kirjakauppaketjun haarakonttori. (Iso Kinokuniya löytyy muuten Ngee Ann City -kauppakeskuksesta Orchard Roadilta ja on parhaita näkemiäni englanninkielisiä kirjakauppoja).

Thirsty Beer Shopista sai hakemalla hakea edes yhtä singaporelaista olutta; sen sijaan tarjolla oli varsinkin amerikkalaisia pienpanimo-oluita hauskasti muiltakin kuin yleisimmiltä panimoilta. Kauppa oli pienehkö eikä sen valikoima saa kenenkään paatuneen olutfriikin päätä pyörälle, mutta onpahan jälleen yksi osoitus siitä, että tälle segmentille löytyy miljoonakaupungissa kysyntää ja kohtuullisesti tarjontaakin.

cofThirstyllä on netin mukaan useampi olutpuoti Singaporessa: Holland Villagessa, Katongissa ja Ang Mo Kion suunnalla. Sen lisäksi mainitsemisen arvoisia craft beer -valikoimia pitäisi olla seuraavilla kaupoilla (joissa siis en käynyt): The Great Beer Experiment (200 Turf Club Road, The Grandstand at Turf City, Stall 46 Pasarbella Farmers’ Market), sekä Brewers’ Craft (354 Clementi Avenue 2, #01-191). Osoitteiden kanssa tarkkana: esimerkiksi Clementi Avenueita on samalla kulmakunnalla useampia. Hashtagin jälkeiset numerot viittaavat jonkinlaisen isomman kiinteistön sisällä oleviin tiloihin, ehkä kerros ja sitten liiketilan järjestysnumero.

cof

Singapore_Southbridge.JPG

dig

cof

Vuoden olutilmiöt: Indie-olut tulee, kun craft väljähtyy

Kalenterin lehti on kääntymässä, ja nyt on hyvä aika katsoa taaksepäin vuoden olutilmiöihin. Yksi sellainen on ollut keskustelu käsityöoluen identiteetistä ja tulevaisuudesta, joka on jatkunut jo pitempäänkin mutta on saanut tänä vuonna taas uusia muotoja.

Debatti kiihtyi viimeksi keskikesän kuumimmilla hetkillä Amerikan suunnalla, kun käsityöpanimoiden sikäläinen edunvalvoja Brewers’ Association (BA) esitteli uusimman vastauksensa monikansallisten suurpanimoiden valloitusretkiin.

Tausta on siis tämä: AB-InBev, Heineken ja muut megapanimot ovat jo joidenkin vuosien ajan pyrkineet kohentamaan omia markkinanäkymiään ostamalla menestyneimpiä craft beer -buumin edustajia, siis pienempiä kilpailijoitaan. Amerikassa esimerkiksi Goose Island, Lagunitas ja Elysian ovat ajautuneet isoihin verkkoihin, Britanniassa Meantime, Camden Town ja London Fields. Jättiläiset ovat lähteneet näille kalavesille huomattuaan, että niiden omien perustuotteiden eli Budweiserien ynnä muiden myynti laahaa.

Yritysostojen merkityksen olutmarkkinoille voisi varmasti ilmaista monellakin tavoin. Sanotaan vaikka näin: craftin koko markkinaosuuden nousu on pudonnut kaksinumeroisista kasvuluvuista ensin 6 %:iin vuonna 2016 ja nyt ilmeisesti noin 4 %:iin kuluvana vuonna. Samaan aikaan esimerkiksi AB-InBevin nappaamat (entiset) craft-panimot kaasuttelivat vuonna 2016 huimaavaa 32 %:n kasvuvauhtia. Kasvupotentiaalia näyttää siis siirtyneen Goose Islandien ja muiden menestyjien mukana BA:n jäsenkunnasta suurpanimoiden helmoihin.

Käsityöpanimoiden vastaveto: julistaa ”itsenäisyyttä”

Brewers’ Associationille itselleen pääasiallinen ongelma asiassa oli ja on se, että isot yhtiöt voivat yhä antaa kuluttajien ymmärtää niiden ostamien pienpanimoiden oluen olevan craft beeriä. Vaikka se ei sitä enää BA:n määritelmän mukaan olekaan. Sana alkaa siis kärsiä inflaatiosta.

Craftin määritelmähän on koostunut pääasiassa kokorajoituksesta (enintään 6 miljoonaa barrelia eli 7m hl vuodessa) ja omistusrajoituksesta (enintään 25 % panimon omistuksesta saa kuulua toiselle, ei craft-kenttään lukeutuvalle alkoholiyhtiölle). Lisäksi määritelmään kuuluu hieman epämääräinen vaatimus perinteisistä valmistusmenetelmistä tai -aineista.

Mikä siis oli tarkalleen ottaen BA:n vastaveto suurpanimoiden vaikutusvallan kasvulle? Tämä: järjestö lanseerasi kesällä uuden independent craft brewer -sinetin. Järjestön jäsenpanimoille heitettiin haaste ottaa indie-sinetti omakseen ja hyödyntää sitä markkinoinnissaan. Ei ollut sattumaa, että itsenäisyysjulistus annettiin heinäkuun 4. päivää edeltävällä viikolla.

Cowboy_Flickr_白士 李_cc-by-2-0-attKyseessä on paitsi aito pyrkimys kirkastaa BA:n roolia, myös melko taitava julkisuustempaus. Käyttämällä indie-sinettiä käsityöpanimot nimittäin selkeästi sanovat: te monikansallisten yhtiöiden helmoihin hypänneet entiset kollegat voitte kutsua panimoitanne ja oluitanne edelleen craftiksi, jos tahdotte, mutta itsenäisiä ette voi väittää enää olevanne.

Vajaa puolet BA:n määritelmän mukaisista yhdysvaltaisista käsityöpanimoista eli noin 2 700 panimoa on lähtenyt mukaan kampanjaan ja indie-sinetin käyttäjiksi. Nämä panimot tuottavat 75 % USA:n itsenäisestä käsityöoluesta, joten sinetin omaksuneet panimot näyttäisivät siis jokseenkin painottuvan kooltaan isompiin käsityöpanimoihin.

Olisi helppo sanoa, että independent on vain sana – siinä missä craft – eikä itse olut useimmissa tapauksissa muutu miksikään, vaikka siitä puhuettaessa korostettaisiin eri sanaa. Toisaalta voi spekuloida, että käsityöoluen viimeaikainen huima suosio on varmasti ainakin jotain velkaa positiiviselle mielikuvalle artesaanin työstä (eli craft-sanan voimalle).

Panimoiden itsenäisen statuksen korostaminen ei ole aivan uusi asia teollisen suurtuotannon ja pienpanimoiden eroista puhuttaessa. Ainakin itselleni independent-sana tuli hyvin tutuksi jo olutharrastusta aloitellessani Belgiassa: Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium -kirjoissa on aina ollut tapana jakaa sikäläiset panimot itsenäisessä omistuksessa oleviin (koosta riippumatta) ja monikansallisesti toimiviin (lähinnä Interbrew/InBev/AB-InBev, Heineken ja 2000-luvun lopulle asti myös Scottish & Newcastle).

Vajaa viisitoista vuotta sitten ei Euroopassa puhuttu vielä käsityöoluesta mitään. Oli pienpanimoita ja isompia panimoita, ja koska osa isoista panimoista oli Belgiassa koostaan huolimatta perinteisiä perheyrityksiä (esim. Haacht ja Martens), oli perusteltua vetää jonkinlainen raja indie-panimoiden ja todella suurten globaalien toimijoiden välille – ennemminkin kuin pienten ja isojen.

Mitä itsenäisyys todella merkitsee?

Onko itsenäisten panimoiden olut sitten parempaa kuin globaalien megapanimoiden tai niille myytyjen entisten käsityöpanimoiden olut? Yksiselitteinen vastaus on: ei ole. Tai, jos niin halutaan: ei välttämättä. Tai, jos historia toistaisi itseään: on, ainakin ennen pitkää.

Mutta historia ei automaattisesti toista itseään tässä asiassa.

Belgiassa 1980–2000-luvuilla saatujen kokemusten perusteella InBevin sikäläisellä haaralla ja sen edeltäjillä oli tapana ostaa pieniä panimoita ja joko lopettaa niiden tuotteiden valmistus tai muuttaa hyvät oluet enemmän tai vähemmän keskinkertaiseksi massalitkuksi. Haluttiin säästää tuotantokustannuksissa ja toivottiin, että kuluttajat eivät huomaa. Esimerkkejä ovat Hoegaardenin vehnäolut ja Leffen vanha dubbel.

Webb kirjoitti vuonna 1992 jopa: Experience from every brewing nation in the world is that when a big company takes over an artisan brewery, standards fall.

Omistussuhteiden mukaan tehty erottelu itsenäisten ja epäitsenäisten panimojen välille olikin fiksu tapa analysoida 1990- ja 2000-lukujen Belgian-markkinoita. Interbrew/InBevin strategiana ei nimittäin ollut enää pitää kotikenttää hallussaan pelkän Stella Artois’n ja Jupilerin voimalla vaan yrittää luikerrella luostarioluiden, vehnäoluiden, lambicien ja muiden paikallisten erikoisuuksien markkinoille. Ne olivat tulevaisuuden juttu. InBev onnistui näissä pyrkimyksissä, samoin Heineken.

Valitettavasti olutkriitikot eivät välttämättä voi soveltaa tuolloisia havaintoja sellaisenaan 2010- tai 2020-lukujen amerikkalaiseen käsityöolueen, jota Anheuser-Buschin kanssa fuusioitunut InBev nyt pitää tähtäimessään. On nimittäin aivan mahdollista, että yhtiö osaa lukea pienpanimo-oluen tekijöitä ja kuluttajakuntaa nyt entistä paremmin.

Nykypäivän craft beer on rakentanut maineensa lahjomattomuuden, laadulle omistautumisen ja kuvia kunnioittamattoman asenteen varaan. Tätä illuusiota ei corporate craftinkaan välttämättä parane rikkoa, vaikka se tavoittelisikin suurempia yleisöjä.

Todennäköistä siis on, että jättiyhtiöille myydyt entiset käsityöpanimot trimmataan kyllä kulupuolen karsimiseksi mutta tämä tehdään kenties mahdollisimman pitkälle oluen laadusta tinkimättä. Näin ollen Brewers’ Associationin olisi hyvin vaikeaa argumentoida, että kaikki heidän jäsenpanimonsa tekisivät parempaa olutta kuin corporate craft -panimot – pelkästään itsenäisyytensä takia! Kaikki tietävät, että osa käsityöpanimoista tekee korkeintaan keskinkertaista olutta.

Niinpä BA onkin ottanut kampanjointinsa kärjeksi nimenomaan itsenäisyyden: se nostetaan hyveeksi, koska se on vastaanpanematon argumentti. Oletus hyvästä laadusta on itsenäisyyteen ikään kuin sisäänrakennettuna, mutta järjestö ei ehkä halua käyttää liikaa energiaa kiistelemiseen siitä, miten käsityöläisten rivit hylänneiden ”luopioiden” oluet laadultaan vertautuvat BA:laisten panimoiden tuotteisiin. Tällä tavalla vain kiinnitettäisiin huomiota siihen, että Goose Island, Lagunitas ja monet muut ovat itse asiassa omistussuhteistaan huolimatta edelleen erittäin hyviä panimoita.

Tämän keskustelun ulkopuolella käsityöoluen kentällä tapahtuu juuri nyt kaikenlaista muutakin. Kuluneiden vuoden tai parin mittaan on Atlantin takana puhuttu paljon esimerkiksi big craftin alamäestä. Big craft viittaa siis BA:n suurimpiin jäsenpanimoihin (Boston Beer Company, Sierra Nevada ja muutamat muut). Nämä panimot ovat kaikkien määritelmien mukaisesti aitoa käsityöolutta, mutta ne ovat jääneet imagollisesti hankalaan välikäteen toisaalta pienten käsityöpanimoiden ja toisaalta monikansallisten leipiin karanneiden dynaamisten ex-käsityöläisten väliin. Molemmat jälkimmäisistä kahdesta ryhmästä takovat kohtuullisen hyvää tulosta, mutta big craft -panimoiden kasvuluvut ovat olleet tänä vuonna jopa negatiivisia.

Independent craft brewer -kampanjan tulokset nähdään tietysti nekin vasta ajan kanssa. Kuinka merkittävää kuluttajien mielestä on, että olut, joka näyttää käsityöoluelta, tuoksuu käsityöoluelta ja maistuu käsityöoluelta, on nimenomaan itsenäistä käsityöolutta? Vaikka suuri yleisö jaksaisikin pysytellä kärryillä siitä, mitkä tutuksi tulleista craft beereistä ovat yhä itsenäisiä ja mitkä ehkä globaalissa omistuksessa, ollaanko itsenäisistä oluista silti oikeasti valmiita maksamaan enemmän?

Kysymyksiä on monia, ja vastaukset alkavat ehkä hahmottua tulevana vuonna ja sitä seuraavina. Yksi asia on tällä hetkellä selvä: käsityöoluen huima kasvu on Amerikassa ainakin toistaiseksi tasaantumaan päin. Lujinta nousuvauhti oli pari vuotta sitten. Yhä se on melko nopeaa mutta silmässä on pienempi vaihde. Uudenvuoden tinoja heitellään nyt kylmään veteen siinä toivossa, että ne jähmettyisivät rahaksi. Itsestään selvää se ei enää ole.

Sessio #3: Ale eggnog – ghost of Christmases past

Kotimaisten olutblogien kolmannen Sessio-yhteispostausrupeaman julisti alkaneeksi Helppoa juotavaa -blogi, johon en ollut juurikaan ennen tutustunut. Teemana on yksinkertaisesti mutta kauteen sopivasti joulu ja olut.

Koska teeman käsittelyyn annettiin jälleen kerran vapaat kädet, oma panokseni on joulujuomaresepti. Eggnog eli munatoti on ollut minulle käsitteenä etäisesti tuttu jo pitkään, lähinnä amerikkalaisen joulukulttuurin osana, tai glögin tyyliin yleisenä loppuvuoden juhlajuomana. Itse en ole sitä juonut enkä ole ennen tiennyt, että olut liittyy olennaisesti juoman historiaan. Nykyisen amerikkalaisen eggnogin alkoholipitoiset ainesosat kai ovat tyypillisesti brandyä, rommia tai vastaavia väkeviä juomia.

Eggnogin yhteys oluthistoriaan selvisi minulle Don Russellin kirjasta Christmas beer: the cheeriest, tastiest and most unusual holiday beers -kirjasta, joka oli yksi tämän vuoden joululahjakirjoistani. Niinpä oli heti päästävä kokeilemaan oluella höystettyä munatotia, ja toteutimmekin sen kirjan reseptiosiosta löytyvää ohjetta soveltamalla. Sana nog on vanha termi, joka ainakin sanakirjan mukaan tarkoittaa East Anglian kreivikunnassa edelleenkin paikallista vahvaa (ale-)olutta.

cofAmerikkalaisen eggnogin lähtökohtana on ollut tämän etymologian mukaisesti juoma, joka sisältää vahvaa olutta ja kananmunia, ja niin sana on vielä siirtokunta-aikoina 1700-luvulla ymmärrettykin. Näin kertoo meille itse Wikipedia poikkeuksellisen laajassa artikkelissaan. Myöhemmin oluen paikalla on voinut olla viiniä tai vahvempiakin juomia. Varmasti nykyisten reseptien sokeri ja meijerituotteet, ehkä joulumausteetkin, ovat kuuluneet jo varhaisiin resepteihin.

Itse käytimme tällä kertaa oluena sopimusvalmistuttaja Ridgewayn (Hepworth Breweryllä teettämää) Insanely Bad Elfiä, joka löytyy edellisten joulujen tavoin nytkin Alkon jouluolutvalikoimasta. Olut ei ole East Angliasta mutta Etelä-Englannista kuitenkin. Se on jouluolutvalikoiman vahvemmasta päästä ja tuo sekoitukseen mukaan bourbonin tai brandyn lämpöisyyttä.

sdrLopputulos alla olevan ohjeen mukaan tehtynä on kermaisen kuohkea, ja siinä on melkeinpä leivonnaisten paksua ja mausteista tuntua. Olut ei maistu kovin selvästi läpi, koska mukana on myös vahvempia alkoholijuomia. Tämä olutnogi on silti uskollisempi juoman historialle kuin oluettomat versiot, ja reseptiä voi tietysti koettaa varioida myös muunlaisilla oluilla. Juoma on toki hyvin makeaa eikä mitään kevyttä muutenkaan, mutta toisaalta joulu on vain kerran vuodessa!

Ohje:

Sekoita runsas desilitra sokeria (ja ½ tl vaniljasokeria) ja saman verran vettä kasarissa ja kuumenna kiehuvaksi. Hämmennä kunnes sokeri on sulanut. Anna porista viitisen minuuttia kunnes muuttuu siirappimaisemmaksi seokseksi ja saa vähän kullankeltaista väriä. Poista liedeltä ja lisää 2 rkl hunajaa. Vatkaa kolme kananmunaa ja yksi munanvalkuainen vaahtomaiseksi. Koko ajan vispaten kaada kuuma siirappi (eli vesi-sokeri-hunajaseos) munavaahtoon ohuena nauhana. Jos kaadat liian nopeasti, seos voi juoksettua. Sekoita mukaan 2,5 dl kuohukermaa, 4 rkl tummaa rommia, 2 rkl konjakkia, ½ tl kanelia, maustemitta maustepippuria ja ripaus neilikkajauhetta. Lisää viimeisenä puoli pulloa (165 ml) huoneenlämpöistä jouluolutta, joka on dekantoitu ja josta on vatkattu hiilihappoa pois. Jäähdytä seos hyvin kylmäksi. Ennen tarjoilua vatkaa tasaiseksi (voit halutessasi siivilöidä). Tarkista maku, kaada laseihin ja raasta päälle muskottipähkinää. Ohje on kahdelle jälkiruoka-annokselle tai neljälle pienemmälle lasilliselle.

Riemukasta joulua Olutkoiran lukijoille!

Joulu on jälleennäkemisten ja yhdessäolon aikaa. Tonttujen tapaaminen oman kuusemme alla sujuu rauhallisissa merkeissä, kuten kuvasta näkyy. Muista lähteistä olemme eilen saaneet lukea, että jouluiset kohtaamiset voivat yltyä railakkaiksikin.

Tämä on muuten blogin 150:s postaus. Oman joulusessio-osallistumiseni pariin palailen huomenna, mutta nyt joulupöydän ja lahjojen ääreen!

tonttu_houblonchouffe_insanelybadelf