Moor Fusion 2014 Vintage – siideriviinainen old ale

Viron kaupoissa on ilahduttavasti hieman eri oluet kuin kotoisissa Alkoissamme, ja siksi niissä täytyy vierailla ainakin kerran kesässä. Pari viikkoa sitten tarttui Koht-puodista matkaan kaksi tummaa englantilaista tynnyriolutpulloa. Ensimmäinen on tämä bristolilaisen Moor Beer -panimon Fusion (8 %), josta Koht myi viiden vuoden takaista vuosikertaa.

Pullon kyljessä mainitaan parasta ennen -päiväksi vuoden 2017 loppu, mutta tuskin tämä vielä puolitoista vuotta myöhemmin pilalla on. Olut on kypsynyt ennen pullotustaan ”Somerset cider brandy” -tynnyreissä, ja siitä siis selkeän calvadosmainen sivumaku, joka tummaa herkkua reunustaa.

cofTämä on tosiaan melko mustanpuhuva tai vähintään colajuoman värinen olut, ja viinimäinen ja vaniljainen tynnyrin vaikutus tuoksuu ja maistuu selvästi. Siideriomenista muistuttavaa tiukkaa, puista tanniinisuutta on tuoksussa ja jälleen myös maussa. Maku on kaikin puolin mielestäni old ale-mäinen, maltainen, makeahkokin, ranskalaisen punaviinin ja tummien hedelmäkarkkien sävyinen. Humalan olemusta ei juurikaan tunnu, ja muutenkin vaikutelma on rauhallinen ja tasapainoinen. Reseptissä on muuten vehnämallasta, mutta enpä osaa sanoa, miten se kokonaisuudessa tuntuu.

Sen (melko vähäisen) kokemuksen perusteella, mitä minulla on Suomen ulkopuolisista olutkaupoista, niiden etuna tuntuu olevan mahdollisuus ostaa pieniä eriä harvinaisia oluita. Alko joutuu ainakin periaatteessa jakelemaan hankkimiaan satseja joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, vaikka käytännössä heilläkin tietysti valikoima myymälöittäin vaihtelee. Saahan erikoisuuksia toki tilata nettikaupoista – ainakin toistaiseksi, ellei uusi hallitus lähde etämyyntiasiassa edeltäjiensä viitoittamalle tielle – mutta pullojen kääntely ja tutkailu hyllyssä on aivan eri kokemus kuin online-shoppailu.

Mainokset

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Hauki-yhd

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Kuressaaren kuulumisia ja koduõlutta

Kesän ensimmäinen – toivottavasti ei viimeinen – olutmatka suuntautui tällä kertaa Saarenmaalle. Eihän tämän(kään) matkan varsinainen idea ollut juosta oluen perässä, ja muutakin ehdimme nähdä, mutta jonkin verran oluthommia matkaan piti mahduttaa. Viron saarilla kuitenkin liikutaan kiinnostavasti uuden ja vanhan olutkulttuurin rajapinnassa.

Meille Saarenmaa ja sen pääkaupunki Kuressaare olivat uusia paikkoja. Majapaikkamme oli kaupungissa, ja Tammisaaren kokoisena paikkakunta on nopeasti otettavissa haltuun. Vanhoine värikkäine kivitaloineen Kuressaare oli todella sympaattinen pikkukaupunki, jolla on pitkä historia suosittuna lomailukohteena. Komea keskiaikainen piispanlinna on päänähtävyys.

cof

Kuressaaren kapeilla kaduilla.

cof

Linnan liepeillä.

Kuressaaren katselun lisäksi ajoimme Saarenmaan eteläisimpään kohtaan, pitkulaisen Sõrven niemen kärkeen Sääreen. Säären majakalta oli mahdollista kävellä vielä muutama sata metriä eteenpäin, kunnes seisoi niin keskellä Itämerta kuin ilman venettä on suinkin mahdollista.

Söimme lounaan rantaravintola Sääre Paargussa, jossa tilasin tuoreeltaan paistettujen pikkusilakoiden kylkeen A. Le Coqin Imperial Extra Double Stoutin. Tuo makroportteri on tietysti ison teollisuuspanimon tuote mutta kuitenkin heidän baltic porteriaan vahvempana ja brittiläisempänä minusta panimolta hyvä retroveto – ja tilanteeseen täydellisen sopiva olut.

cof

Rantaravintola Sääre Paargu.

Kuressaaren oluttarjonta oli puolestaan pikkukaupunkityylistä, eli paikallista oli helppo löytää ja jotain muutakin, mutta mitään Tallinnan tyyppisiä craft beer -paratiiseja ei tietenkään ole syytä odottaa. Paras olutvalikoima oli kenties vanhaan tuulimyllyyn tehdyssä Saaremaa Veski -ravintolassa. Sen listalta löytyi oluita sekä Saarenmaan kahdelta panimolta että viereisen Muhun saaren ainoalta oluentekijältä. Pikku puutynnyristä pulppusi laseihin Pihtlan koduõlu.

Virohan muistuttaa olutmaana Suomea sikäli, että suurten vanhojen oluttehtaiden ja vireän pienpanimokentän ohella maasta löytyy myös muinaista maalaisolutperinnettä. Vaikken mitään koduõlu-tutkimusmatkailua yrittänytkään tehdä, tuota sahdin kaltaista juomaa oli tietysti maisteltava kun kerran Saarenmaalla oltiin. Olen kerran aiemmin törmännyt siihen Tallinnan Põrgu-baarissa.

cof

Koduõlu matkalla lasiin.

Näköjään saarella on muhinut viime vuosina suuri koduõlu-sota kahden entisen yhtiökumppanin välillä. Toinen on Taako OÜ, yhtiönimi, jonka omistama Pihtla Õlleköök on käytännössä Viron vanhimman pienpanimon nykyinen olomuoto. Toinen on Pihtlan kylässä asuneen Aarne Trein († 2018) perustama uudempi pikkufirma Pihtla Pruulikoda, joka myös tekee Pihtla Õlu-nimistä olutta. Näyttäisi siltä, että kaikki Kuressaaressa ja myös Tallinnan Põrgussa myytävä pihtlalainen koduõlu on Taako Pihtla -olutta. Jos jollain on tästä kiistasta tarkempaa tietoa, alle saa kommentoida.

Tuota Pihtlaa testasin nyt kahdessa paikassa: myllyravintola Veskissä sekä pääkatu Lossilla sijaitsevassa tunnelmallisessa viinibaari-ravintola Vinoteek Preludessa. Olut oli molemmissa samean toffeenväristä ja herkullisen, karamellisen tuoksuista. Maku oli hedelmäinen ja vähän hapan, mikä tässä oluttyylissä saattaa olla tuoreuskysymyksen sijaan tyylipiirre. Muistan Pihtla-oluen Tallinnasta vaaleampana ja banaanisempana. Aikomuksenani oli käydä myös koettamassa, miltä tämä olut panimolla maistuisi, mutta paikka ei ollut auki lauantai-iltapäivänä, jolloin olisimme sinne menneet.

Kuressaaren ravintolatarjonta on ainakin lyhyen loman tarpeisiin oikein mainio. Saaremaa Veski on hyvä paikka oluen ja ruoan yhdistämiseen ainakin, jos ruoan ei tarvitse olla fine diningia vaan pikemminkin paikallista ja olutravintolatyylistä. Vinoteek Prelude -ravintolan alkupalalauta ”Saaren parhaat palat” toimi hyvin Pihtla-oluen kanssa, mutta pääruokaa varten tilasin viiniä.

cofBaarejakaan kaupungista ei ole vaikea löytää, mutta mitään aivan huippupaikkoja ei sillä saralla nyt osunut tielle. Kohvik Retroa on arvioissa kehuttu hyvästä olutlistasta ja kirppismäisestä tunnelmasta – onkohan konsepti jotenkin uusiutunut, kun ainakaan tiskillä ei kummoistakaan olutvalikoimaa näkynyt? Piispanlinnan puistossa piileksivä John Bull Pub olisi miljöönä erinomainen kesän olutvieraille, mutta sinänsä kattavan Saku-erikoisuuksien listan ohella pubi tarjosi vain kahta Pöiden pienpanimo-olutta. Tässä mielessä John Bull oli – ainakin toistaiseksi – menetetty mahdollisuus.

cof

Puistopubi John Bull.

Pöide Pruulikoda on muuten ainoa Kuressaaren kaupungissa sijaitseva panimo. Se aloitti toimintansa viisi vuotta sitten pienessä itäisen Saarenmaan kylässä, jonka mukaan yritys sai nimensä. Äskettäin omistajat ovat kuitenkin siirtäneet toiminnan isompiin tiloihin, funkistyyliseen vanhaan tehtaaseen Kuressaareen. Legendan mukaan tilat olisi suunnitellut kuressaarelaistaustainen jenkkiarkkitehti Louis Kahn, mutta tästä en mene takuuseen.

cof

Pöide Pruulikodan nykyinen kotitalo.

Panimolla ei ole kauppaa tai taproomia, mutta vierailijoita näköjään otetaan ennakkovarauksella vastaan. Pöiden oluita saa kuitenkin sieltä täältä Kuressaaresta, ja paria näistä tuli maisteltuakin. Kaamos oli 6-prosenttisena brown alena maultaan yllättäen sukua vanhalle tutulle Saku Tumelle, mutta siinä oli mukavasti pienpanimomaista rosoa. Schlager oli wieniläistyylinen pohjahiivaolut, luonteikas kyllä mutta ehkä omaan lager-makuuni hieman sekavan oloinen.

Saari on tällä hetkellä olutpaikkana kaiken kaikkiaan varsin hauska, kun perinteinen koduõlu pitää usein paalupaikkaa juomalistoilla, joilta sitten löytyy modernimpiakin pienpanimotuotteita. Maistamatta jäi tällä kertaa Pihtlan (Taako OÜ:n) tummempi koduõlu-versio, ja toki yllätyksiä olisi voinut löytyä niistäkin baareista, joissa tällä kertaa emme käyneet. Bonusrastina pistäydyin laitakaupungin irkkubaari Mönus Villemissa, joka on aika lailla craft beer -vapaa vyöhyke, vaikka perinteisempiä Belgia-, Saksa- ja brittioluita löytyy ainakin auttavasti. Tänne ilmeisesti paikalliset suuntaavat, kun turistihulina vanhassakaupungissa käy liian kiivaaksi.

Nyt touko-kesäkuun vaihteessa mitään tällaista ruuhkaa ei vielä Kuressaaressa ollut. Loistava kohde tämä saari oli kaiken kaikkiaan – pakko suositella sekä olutihmisille että muille.

Andechser Bergbock Hell – matka Myyrmäkeen

Klosterbrauerei Andechs on yksi niitä saksalaispanimoita, joiden tuotteet uusi alkoholilaki on tuonut pienellä ryminällä ruokakauppoihinkin. Näköjään BrewSeeker kuskaa näitä Suomeen. Mikään panimon oluista ei olisi mennyt aikaisemman 4,7 %:n rajan alta kauppoihin, mutta nyt sitten Vollbier Hell ynnä muut ovat siellä.

Ylempi sääty, Doppelbock, Spezial Hell ja Bergbock, on tietysti edelleen ruokakaupparajan yläpuolella ja Alko onkin poiminut näitä maahantuojan valikoimista omille hyllyilleen. Kevät on Olutkoiralle vaaleiden Bockien aikaa, ja niinpä katsoin harmikseni, että Bergbock on kuitenkin päätynyt valitettavan harvoihin pääkaupunkiseudun Alkoihin.

Jostain kansalaistoiveiden ja algo(Alko?)ritmien yhdistelmästä johtuen Myyrmannin myymälä pitää hallussaan Andechsin koko valikoimaa. Hetken mielijohteesta – melko epäekologisesti kyllä – huristelimme lauantaina Länsi-Vantaalle hakemaan Bergbockia. Olisihan sitä verkkokaupasta kai saanut maanantaiksi, mutta nyt se tarvittiin viikonlopun maistelujuomaksi. Andechs(1).jpg

Otin kyllä kassiin Bergbock-pullojen lisäksi muutaman kappaleen Spezial Helliä, joka on mainio maltainen ”super-Helles”. Teimme samalla ruokakauppaostoksia Myyrmannissa, joten pelkkien oluiden vuoksi näitä kilometrejä ei sentään ajettu. Vilkaisin paikallisen Alkon muunkin olutvalikoiman läpi, ja se tuntui jotenkin osuvan omiin mieltymyksiini erityisen hyvin – brittejä ja muuta oli paljon.

Kuten ennenkin olen sanonut, Maibock ja muu Heller Bock -kuvio on Suomessa aika ohutta, ja jopa näin sesonkiaikaan keväisin voi käydä paljonkin baareissa ja kaupoissa törmäämättä yhteenkään sellaiseen. Tyyli ei ole mitenkään vahvasti muodissa – päinvastoin. Jotkut kotimaiset panimot ovat kyllä kunnostautuneet asiassa, mutta tuontia ei paljon ole. Ei ehkä sitten kysyntääkään.

Andechsin vaalea Bergbock (6,9 %) on joka tapauksessa hyvä esimerkki lajinsa kermasta. Maltainen, miedon jalohumalainen ja hunajaisen makeaan vivahtava olut on parasta saksalaista peruskamaa – ei spektaakkelinomaista vaan laadukasta ja turvallista. Prosenttiyksikköä miedompi Spezial Hell on samaa sukua mutta kuivempi ja tosiaan ehkä vielä ohraisempi.

Andechs(2)cof

Muuten olen tänä vuonna bongannut taas tutun Ayinger Maibockin sekä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Maibockin, joista jälkimmäinen on märzenmäisen punertava eikä ihan vaalea. Näitä näkee Urkin tai kalaravintoloiden tyyppisissä pitkän linjan paikoissa. Uusien craft-baarien näkökulmasta Saksan kausiperinteet tuntuvat olevan yhtä kaukaisia ja epäkiinnostavia kuin taivaankappale Pluto sen jälkeen kun se alennettiin kääpiöplaneetaksi.

Sahtipäiviä rääppimässä @St. Urho’s Pub

Olin menossa muissa asioissa Urkkiin, jonka Suomalaiset sahtipäivät olin viime viikon lopulla ikävä kyllä missannut. Yllätyksekseni hanat ja jääkaapit olivat eilen yhä puolillaan sahteja eri puolilta Suomea. Tarkemmin ottaen tapahtumalla ei tainnut päättymispäivää ollakaan, vaan se oli vain merkitty 15. toukokuuta alkavaksi. cof

Kysyin kuitenkin, mitä sahteja oli yhä jäljellä ja mihin hintaan. Kävi ilmi, että alkuperäiseltä listalta vain kolme oli vedetty yli (loppunut tai peruuntunut). Muista oli vielä vähintään kanisterin pohjia. Sain viidellä eurolla kaksi puolikkaan pikkutuopin kokoista maisteluannosta, mikä sitten mahdollisti vähän useamman sahtilaadun testaamisen.

Kuten jo Ardekin totesi, Urkin tämänvuotiseen sahtivalikoimaan mahtui keskenään hyvinkin eri tyyppisiä oluita. Erikoisin maistamistani oli Maku Brewingin Työmiehen sahti (9,1 %), joka oli mustanpuhuvaa ja lähinnä salmiakkisen makuista – kuin Fuller’s Imperial Stoutin real ale -versiota olisi lorautettu sahtimaisen oluen sekaan.

cofKaksi muuta valikoiman vahvempaan päähän kuulunutta sahtia edustivat keskitien tyyliä, makean banaanista weizenbock-maista sahtia. Nämä olivat Pihamaan (9 %) ja Hartolan (9 %) sahdit, joista kyllä tykkäsin myös. Selvästi leipäisemmän maltainen ja kuivempi oli puolestaan Pyhän Urhon Sahti (6,8 %), ja se oli myös väriltään teen ruskea.

Olu Bryki Rauman tumma ruissahti (6,5 %) oli nimestään huolimatta melko vaaleaa ja suutuntumaltaan enemmän venyvää kuin nestemäistä. Melko hiivainen tuoksu ja ohuen persikkainen maku saivat pohtimaan, olivatko kanisterin pohjat siinä kunnossa, millaiseksi sahti oli tarkoitettu. Ennestään tuttu Hollolan Hirven Kivisahti (7 %) oli astetta tummempaa, tuoksussa siinäkin hieman hiivaa ja maku voimakkaan hedelmäinen, jopa hieman hapan tai kirpeä.

Sahtipäivien voima kumpuaa siitä, että harvoissa muissa tilanteissa suomalainen – puhumattakaan satunnaisista matkailijoista – pystyy maistamaan niin monta sahtia samassa sessiossa, että tyylin sisäinen variaatio näkyisi. Jos kohta viisainta ehkä olisikin mennä paikalle samana päivänä kun hanat ja tonkat korkataan, hyvän käsityksen näiden tuoreoluiden kirjoista sai myös tällä tavalla ”liian myöhään” maistettuna.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

cofAlpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

cof

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

  • Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.