Burton ale -oluttyyli & Fuller’s Past Masters 1905 Old London Ale

Mitkä ovat brittiläisen oluen neljä perustyyppiä? Harva antaisi tähän kysymykseen nykypäivänä samaa vastausta kuin Whitbreadin panimo promomateriaalissaan vuonna 1948: kirjasen mukaan ne olivat pale ale, Burton ale, mild ale ja stout.

Sittemmin Burton ale käytännössä katosi eikä ole tahtonut palata – joistakin muista kadonneista oluttyypeistä poiketen – edes tämän päivän yksityiskohtaisiin tyyliluokitteluihin mukaan.

Silloin kun Gose katosi, se oikeasti katosi. Kukaan ei tehnyt Gosea. Samoin witbier katosi ja oli 1960-luvun alussa todella muutaman vuoden kokonaan poissa olutkartalta. Jonkun piti aktiivisesti ”löytää” nämä tyylit uudelleen tai ottaa niiden pelastaminen tietoisesti tehtäväkseen.

Burton alen kohtalo on toisenlainen.

Veikkaan, että koko ajan on ollut olemassa jokin olut, jonka voisi perustellusti lukea tähän parisataa vuotta vanhaan olutkategoriaan. Ehkä Bass No 1, ehkä Fuller’s Golden Pride. Nykyaikana vain on tapana sijoitella ne tiettyihin uudempiin tyylilokeroihin, sellaisiin kuin barley wine tai English strong ale.

Siinä, että oluttyylien nimet ja viittaussuhteet muuttuvat ajan myötä, ei ole nyt sinänsä mitään ihmeellistä. Hävisihän portterikin välillä sanana brittiläisestä kielenkäytöstä (se tosin säilyi Itämeren rannoilla, kuten Suomessa). Oli pelkkää stoutia, nyt on taas molempia. Ei ole silti selvää, etteikö Britanniassakin koko ajan olisi ollut jotain olutta, jota olisi voinut halutessaan kutsua portteriksi.

Bass no1 Bernt Rostad Flickr CC BY 2-0

No 1 Ale: yhtä aikaa ”maailman ensimmäinen barley wine” ja Bassin vahvin Burton ale.

Tummaa talvenlämmittäjää keskellä kesää

Maanantaina osui silmiini tieto, että Alkon tilausvalikoimaan on tullut uutuutena lontoolaisen Fuller’sin Past Masters -sarjaan kuuluva 1905 Old London Ale. Alkon juoniselostus ei kerro oluesta paljon mitään, mutta Ratebeeriin on päätynyt samankuuloinen teksti kuin se, jonka myöhemmin löydän pullon kyljestä.

Siinä kerrotaan, että kyseessä on 112 vuotta sitten käytössä olleen Burton ale -reseptin mukaan pantu olut ja että valmistusohjetta konsultoimassa on ollut vanhojen olutreseptien asiantuntija Ron Pattinson. Nämä kaksi faktaa saivat minut säntäämään Arkadiaan melkein siltä istumaltani, ja siellähän pullot odottelivatkin vielä pahvilaatikoissa hyllyyn laittamista.

Pattinson on julkaissut blogissaan samantapaisen (ja suunnilleen samanikäisen, vuodelta 1909 olevan) reseptin, joka on peräisin toisen lontoolaispanimon Barclay Perkinsin lokikirjoista. Hänen mukaansa Burtonit olivat tyypillinen elementti Lontoon pubien olutvalikoimassa aina 1960-luvulle asti. Niitä näkyi vähintäänkin talven kausioluena, vaikkakin vahvuus oli jäänyt sotien jälkeen kiikkumaan 5 % molemmin puolin.

cofBurton alen historia on pitkä ja liittyy luonnollisesti alun perin Burton-on-Trentin panimokaupunkiin West Midlandsin pohjoisosassa. Jo alkuaikoina kyse oli vahvasta juomasta, joka kyllä sopikin viileässä säässä nautittavaksi. Itämeren rannoilla tämäntapainen oluttyyppi – kuten voimakas portterikin – oli suosiossa jo 1700–1800-lukujen vaihteessa. Kun venäläiset estivät brittioluen tuonnin vuonna 1822, Burtonin panimot muokkasivat makeiden, usein yli 10-prosenttisten oluidensa reseptejä saadakseen ne paremmin kaupaksi kotimarkkinoilla. Makeutta ja vahvuutta hillittiin ja humalointia lisättiin. Suuren suosion saanutta Burtonin uutta olutta tehtiin 1800-luvun mittaan monilla Englannin seuduilla.

Nyt Alkossa myytävä olut on 7,9-prosenttista, joten se olisi ollut vuonna 1905 panimon valikoiman vahvemmasta päästä mutta ei vahvinta. Maku on hyvin englantilainen, tumman hedelmäinen, humalointi kohtalaisen rauhallista, ja taustalla häilyy lakritsimaista mausteisuutta, ehkä myös jonkinlaista Fuller’sin talonmakua. Väri on tumman punaruskea. Ollakseen autenttista tämän on ilmeisesti oltavakin väriltään selvästi tummempaa kuin Burtonin tunnettu pale ale, jonka maine liittyy siis eritoten Intian-vientiin.

Toisaalta Burton-asiantuntijoiden kirjoituksista voi saada senkin kuvan, että tummuus on lähinnä 1900-luvun Burton alelle ominaista. Ron Pattinsonin mukaan Burton ale ”syntyi uudelleen tummana oluttyylinä 1900-luvulla”. Kuinka tummana? All About Beer -lehdessä julkaistussa Randy Mosherin artikkelissa taas puhutaan tummemmasta väristä jo 1800-luvun burtonilaisten yhteydessä. Michael Jackson näyttää rinnastaneen kaiken Burtonin oluen kaupungin kuuluisaan pale aleen, eikä hän vuoden 1977 kirjassaan juurikaan puutu värikysymykseen.

Myös pitempi kypsytysaika liittyy Burton alen historiaan, ja tynnyrisäilytykseen (keeping) viittaavat myös kirjaimet KK edellä mainitun vuoden 1909 esimerkkireseptin otsikossa. En tiedä, miten Fuller’sin Past Masters -sarjan oluet kypsyvät, mutta tässäkin pullossa mainitaan joka tapauksessa tuotteen olevan bottle conditioned eli maku jatkaa kehittymistään pullon avaamiseen saakka.

Sekavaa terminologiaa

Mitä enemmän kaivelen tämän oluttyylin ajoittain sekavaakin historiaa, ilmeisemmäksi käy, ettei Burton ale tosiaan ole varsinaisesti kadonnut maailmankartalta. Se on läsnä mutta enimmäkseen muilla nimillä. Jo pelkästään Past Masters -sarjassa tämä nyt ilmestynyt on oikeastaan jo kolmas olut, johon Burton-määreen voi liittää. Ensin oli Old Burton Extra ja sitten tuli XX Strong Ale (joka sekin ilmeisesti perustui Pattinsonin kanssa tehtyyn reseptiyhteistyöhön).

Kuten Pattinson itsekin antaa ymmärtää, rajat ovat aika häilyviä näiden muutaman vahvan ja/tai tynnyrikypsytetyn englantilaisen oluttyylin välillä. Old ale, strong ale ja barley wine on kaikki ehkä mahdollista määritellä niin, että niiden väliin jää suhteellisen vähän päällekkäisyyttä (esim. BJCP:n ohjeissa). Kaikissa on kuitenkin Burton alen elementtejä: se on yksi näiden tyylien yhteisistä esi-isistä ja edeltäjistä.

Tummempi, makeampi, vanhempi, vahvempi – tällaisista komparatiiveista Burtonin määritelmä ehkä koostuu. Ongelmana on vain se, että vertailukohdat ovat eri aikoina vaihdelleet. Samantapainen muuttuva käsiteviidakko liittyy muuten mild alen historiaan: nykyään tumma ja mieto oluttyyli oli aikoinaan vaalea ja vahvimmillaan vaikkapa 9-prosenttinen. Vahvuus ja väri eivät olleetkaan mildin määritelmässä olennaisia, tuoreus oli.

Pidän nimenä Burton alesta enemmän kuin esimerkiksi kliinisen oloisesta strong alesta. Burton alessa kuuluu läpi historiallista kaikupohjaa. Barley wine taas kuulostaa tavallaan naiivin runolliselta – eikä siis ole käsitteenä kovin vanha – mutta onhan siinäkin hauska vähän romanttinen klangi. Kaiken kaikkiaan näissä vahvemmissa tyylilajeissa ollaan brittiläisen oluthistorian ytimessä, ja siksi ainakin itselleni on aina ilouutinen, kun juurille uskollisia versiointeja Alkoon saadaan.

(Teksti perustuu yllä linkattujen blogi- ja artikkelilähteiden lisäksi Martyn Cornellin kirjaan Beer: the story of the pint.)

Pilsnerikeisarien salainen sopimus

Uudenvuodenaattona 1971 Brysselin miljonäärikadulla Bois de la Cambren puiston reunassa vietettiin iltaa kreivi de Baillet-Latourin isännöimänä. Juhliin oli kutsuttu kaksi panimoalan magnaattia, joiden läsnäolon saman illallispöydän ääressä olisi voinut kuvitella varovaisen jännittyneeksi. Maan suurimmat panimot olivat sentään aina lähtökohtaisesti toistensa verisiä kilpailijoita.

Tapaamisen todelliset seuraukset olisivat varmasti yllättäneet kaikki – jos sana olisi kiirinyt pientä sisäpiiriä laajemmalle. Tuona iltana Artois’n panimon toimitusjohtaja Raymond Boon ja hänen kollegansa, Jupiler-olutta valmistava Albert Van Damme, lähtivät nimittäin kotiin taskussaan salainen yhteistyösopimus.

Yhteistyön alkaminen panimoyhtiöiden välillä sinetöitiin osakevaihdolla. Tuosta lähtölaukauksesta käynnistyi arkkivihollisten Stella Artois’n ja Jupilerin hiljainen lähentyminen, joka päättyi lopulta yhtiöiden fuusioon viisitoista vuotta myöhemmin.

Kardinaali ja diktaattori

Boon ja Van Damme lukeutuivat jo tuolloin, 1960–70-lukujen vaihteessa, Belgian panimoalan itseoikeutettuihin johtohahmoihin. Boon, liikanimeltään Kardinaali, oli nostanut Artois’n alueellisesti merkittävästä panimosta Belgian suurimmaksi, ja hänen panimonsa lippulaiva Stella Artois oli Belgian eniten juotu olut.

Van Damme, jota jotkut Diktaattoriksikin nimittivät, oli vastuussa Jupilerin rakettimaisesta noususta maan kuudenneksi suosituimmaksi merkiksi – ja yhteistyön ansiosta Jupilerista ja Stellasta tuli lopulta ykkönen ja kakkonen.

Kahdella panimovaikuttajalla oli paljon yhteistä. He olivat pitkiä miehiä, joilla oli synnynnäistä auktoriteettia ja kyseenalaistamaton asema yhtiöidensä johdossa. Kumpaakin oli lisäksi siunattu haukkamaisella bisnesvaistolla. Sen ansiosta he kykenivät piiskaamaan firmat sellaisiin saavutuksiin, joita osakkeenomistajat eivät luultavasti olisi osanneet edes toivoa.

Silti Stella Artois ja Jupiler olivat nousseet valta-asemaansa varsin erilaisia reittejä. Stella oli tuotteena vanhempi; se lanseerattiin vuonna 1926 joulun erikoisolueksi ja otettiin sitten ympärivuotiseen valikoimaan. Artois’n panimo oli laajentanut imperiumiaan aina toisesta maailmansodasta lähtien, ja jokainen yrityskauppa oli tuonut sen talliin myös lisää baareja. Hyvän baarin määritelmä 1960-luvulla oli, että sieltä sai Stellaa. Tuhannet kuppilat ympäri Belgiaa täyttivät tämän määritelmän: niissä myytiin yksinoikeudella Artois’n tuotteita.

Siinä missä Stella-olut nosti jo valmiiksi suurehkon Artois’n ravintoketjun huipulle, Jupilerin valmistaja Piedbœuf oli puolestaan vielä ennen sotia pikkuinen paikallispanimo Liègen lähistöllä. Van Damme toimi vaimonsa suvun perustaman yrityksen markkinointivastaavana. Lankomiehen Henri Piedbœufin huoleksi oli jäänyt tuotantopuoli, mutta hän menehtyi sotavuosina.

Jupiler-urtyp_Roger-W_Flickr_CC-BY-SA-2-01950-luvulla yhtiön strategia perustui pöytäolutmarkkinoiden valtaamiseen. Pöytäolut ei ollut tuohon aikaan panimoille lainkaan huono tuote, ja tämän Albert Van Damme oli vainunnut. Elintaso nousi, ihmiset alkoivat viihtyä baarien sijaan kotonaan – ja olohuoneen keskipisteenä oli yhä useammin televisio. Mieto pöytäolut sopi perheen parissa vietettäviin iltoihin, niin ruokapöytään kuin tv-tuoliin. Piedbœufin pöytäolutta oli kolmea vahvuutta, joista voimakkain, Triple, oli 3,5-prosenttista.

Seuraavalla vuosikymmenellä muoti kuitenkin muuttui. Laadukas saksalainen lager oli nyt koko kansan juomaa, kun se aikaisempina vuosikymmeninä oli ollut kallista erikoisolutta. Piedbœufillä oli pilsneri, mutta Van Damme ei ollut tyytyväinen panimonsa tuotteeseen. Se ei ollut tarpeeksi vahvaa luksuspilsneriksi, ja sitä paitsi nimeen Piedbœuf oli mahdotonta liittää haluttua saksalaista imagoa.

Vuonna 1964 syntyi Jupiler Urtyp, 5 % vahvuinen premium-pilsneri. Jupiler oli väännös panimon kotikylän Jupillen nimestä. Kylä oli tietenkin ranskankielinen, mutta kuluttajien haluttiin assosioivan uutuusolut saksalaisiin kaupunkioluihin kuten Dortmunder tai Erlanger. Nimi lyheni ensin Jupiler 5:ksi ja myöhemmin pelkäksi Jupileriksi.

Tyytymättömyyttä ja päänsärkyä

Siinä missä Artois loi imperiuminsa perinteiseen tapaan ostamalla pienempiä kilpailijoitaan ja niihin sidottuja baareja, Piedbœufin strategia kohdistui myös moderneihin jakelukanaviin kuten juomatukkuihin. Nykyihminen, joka juo peruslageria kotonaan, ostaa sen usein esimerkiksi valintamyymälästä. Vauhtiin päästyään Piedbœuf osti kyllä myös koko joukon strategisesti hyödyllisiä kilpailijapanimoitaan ja korvasi niiden pilsnerit omalla Jupilerillaan.

Jupilerin maku oli huolellisen markkinatutkimuksen tulosta. Tuotteesta tehtiin tarkoituksella helpommin juotava kuin pääkilpailijansa Stella Artois. Viimeistään 1970-luvulle tultaessa kuluttajien makutottumukset olivat muuttuneet: haluttiin makeita ja helppoja makuja. Jupiler oli vähemmän katkera kuin Stella; mieto humalointi oli keskeinen osa sen profiilia.

Albert Van Dammen aisaparina Piedbœufin panimolla toimi hänen poikansa Jean. Miehet olivat ulkoisesti erilaisia – isä laiha, kuivan asiallinen ja tervehenkinen, poika pulskea nautiskelija, joka söi, joi ja poltti kummankin edestä. Heidän suhtautumisensa Artois–Piedbœuf-diiliin oli myös hyvin erilainen. ”Isäni myi sielunsa Boonille”, Jean Van Dammen kuultiin sanovan.

Albert oli liikemies, joka näki keskisuurelle Jupilerille tilaisuuden nousta aivan Belgian kärkeen. Jean suhtautui Jupileriin tunteella, ja vielä 1980-luvulla, kun yhteistyö Artois’n kanssa oli jo muuttumassa julkiseksi fuusioksi, hän inhosi yli kaiken Stella Artois -pilsneriä. Hänelle muuta olutta ei ollut kuin oman perhepanimon helmoista ponnistanut Jupiler.

Sen verran konsernin kaksi lippulaivapilsneriä muistuttivat toisiaan (ja muita isoja pils-merkkejä), että Jean, joka mielellään todisti tunnistavansa Jupilerin sokkomaistelussa, joutui aina pyytämään alaisiaan laittamaan oluet tiettyyn järjestykseen. Jupiler oli vasemmalla. Kerran eräs työntekijä asetti lasit eri järjestykseen, arvattavin seurauksin. Tuo henkilö ei enää toista kertaa järjestänyt maistelua.

Oli Jean Van Damme mitä mieltä tahansa Stellasta, muu Belgia piti sitä vuosikymmenet ylivertaisena pilsnerinä. Sitten 70-luvun puolivälissä alkoi yhtäkkiä levitä huhu, että Stellasta saa päänsäryn. Ei siis siten, että juo päänsä täyteen ja kärsii seuraavana aamuna kivusta. Vaan jopa nauttimalla pienen määrän. Myös Stellan maun sanottiin jotenkin muuttuneen.

Artois-in-Leuven_Michiel-Jelijs_Flickr_CC-BY-2-0
Stellan päänsärkyongelmaa tutkittiin yli kymmenen vuotta. Mitään ei löytynyt. Ei ainakaan mitään, mikä olisi koskenut vain Stellaa ja sen juojia.

Vasta 1980-luvun puolivälissä todettiin, että Artois’n oluihin oli päässyt ajoittain tiettyä bakteerilajia, joka voi aiheuttaa pienelle määrälle oluen juojista allergisen reaktion – ja päänsärkyä. Löydöksessä oli kuitenkin kyse hyvin satunnaisesta ja harvinaisesta ongelmasta. Oliko joku näistä herkistyneistä asiakkaista pannut huhun alun perin liikkeelle, vai oliko taustalla jotain muuta? Tässä tapauksessa totuus jäänee hämärän peittoon.

Vuonna 1974 Stellan kulutus oli Belgiassa huipussaan, 4 miljoonaa hehtolitraa vuodessa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin päästiin hädin tuskin 600 000 hl paremmalle puolelle. Tämän laskusuhdanteen käynnistyminen liittyy varmasti osaltaan päänsärkyskandaaliin, mutta se ei selitä pitempää trendiä. Olutta juodaan nykyään kaiken kaikkiaan vähemmän, eivätkä isojen pils-merkkien markkinaosuudet enää muutenkaan paljon kasva.

Fuusioitumisen hetki lähenee

Panimot tekivät salaisen sopimuksensa voimassa ollessa kuitenkin aika avointakin yhteistyötä. Tämä oli mahdollista, koska sellainen skenaario, jossa Stella ja Jupiler puhaltaisivat yhteen hiileen, ei olisi varmasti tullut mieleenkään sisärenkaaseen kuulumattomille työntekijöille – puhumattakaan yhtiöiden ulkopuolisista tahoista.

Tietyssä vaiheessa esimerkiksi Artois’n panimolla Leuvenissä toimittiin niin, että panimon tuottama olut jaettiin puoliksi Stella Artois -logolla varustettuihin tynnyreihin ja sellaisiin, joissa luki pelkästään ”Lager”. Jälkimmäiset kuljetettiin Piedbœufin panimoille eri puolilla Belgiaa ja pullotettiin Jupiler-etiketeillä.

Vuoden 1987 lokakuussa koitti sitten maanantai-iltapäivä, jolloin kummankin panimon johtoryhmät kutsuttiin yhtä aikaa koolle, toinen Leuvenissä, toinen Liègessä. Kun kello löi viisi, läsnäolijoille kerrottiin uutinen yhtiöiden sulautumisesta Artois–Piedbœuf Internationaliksi.

Artois’n Raymond Boon olisi halunnut julkistaa yhteistyön jo useita vuosia aikaisemmin, mutta Jupilerin miehet estelivät, vanha Albert Van Damme etunenässä. Kun yhteisyhtiön perustamisasiakirja allekirjoitettaisiin, asiasta tulisi julkinen.

Boon sai kuitenkin Jean Van Dammen vuonna 1986 puhuttua ympäri uhkaamalla erota Artois’n hallituksen johdosta, ja tämän jälkeen taipui vihdoin myös isä Albert. Kysymys oli lopulta ehkä vain luopumisen vaikeudesta: se mikä oli aiemmin ollut kokonaan perheyhtiön omaa, oli nyt yhteistä. Piedbœufille fuusio – toisin kuin viidentoista vuoden takainen osakevaihto – oli nimittäin monella tavalla edullinen.

Kahden panimon toimintakulttuurit olivat täysin erilaiset, ja ne pantiin nyt törmäyskurssille. Piedbœuf oli vanhanaikainen käskytysorganisaatio, jonka johdon keski-ikä oli 55 vuotta. Artois’n johtajat olivat nuoria ja yrityksen hierarkia moderniin tyyliin matalaa. Toisaalta Artois oli juuri toipumassa erään johtajansa talousrikostuomiosta, kun taas Piedbœuf oli puhdas kuin pulmunen.

Artois’laisille fuusio toi nimittäin kylmän suihkun: kaikkien yllätykseksi uudessa suuryhtiössä annettiin Belgian toimintojen johto entisen vihollisfirman pomojen tehtäväksi. Eikä pilsnerijättien yhdistyminen toki ollutkaan kertomuksen loppu vaan pikemminkin uuden, paljon isomman alku.

Koko hankkeen tarkoitus oli näet viime kädessä – nyt kun Belgia oli otettu haltuun – muun maailman valloittaminen, ja siihen päästiin lähtemään paalupaikalta, kun 80-luku vaihtui 90-luvuksi.

Siinä missä Piedbœuf oli aina kotimaan markkinoille suuntautunut yhtiö, Artois’lla oli kokemusta myös ulkomaisista panimomarkkinoista. Britanniassa Stella Artois’ta markkinoitiin jo 1980-luvulla menestyksekkäästi hienostuneena, voimakkaana lagerina. (Tosin mannermainen vahvuus, jota mainonnassa hyödynnettiin, kääntyi myöhemmin Stellaa vastaan, kun mietoon olueen tottuneet britit alkoivat yhdistää sen rähinäkänneihin, ns. lager lout -ilmiöön.)

Artois–Piedbœuf International, joka oli pian kehitellyt itselleen lyhyemmän Interbrew-nimen, kasvatti itsensä 1990–2000-lukujen mittaan globaalin panimoteollisuuden huipulle ostamalla ensin eteläamerikkalaisen AmBevin vuonna 2004 ja sitten USA:n ykköspanimon Anheuser-Buschin neljä vuotta myöhemmin.

Vaikka Albert Van Damme (1899–1995) saavutti 96 vuoden korkean iän, hän ei saanut koskaan tietää rakentamansa yhtiön onnistuvan raivaamaan yhdessä Artois’n kanssa tiensä maailman suurimmaksi panimoyhtiöksi. Kun viisitoista vuotta nuorempi Raymond Boon kuoli vuonna 2010, hän oli ehtinyt todistaa Interbrew’n muutoksen kaikilla mantereilla toimivaksi AB-InBeviksi. Voi kuvitella vanhan Kardinaalin kokeneen jonkinlaista tyydytystä – tämän kai täytyi olla loogista jatkoa panimon valloitusretkille, jotka jo hänen nuoruudessaan olivat käynnistyneet Leuvenin lähialueilta.

Tapahtumien kuvaus perustuu Wolfgang Rieplin kirjaan De Belgische bierbaronnen: het verhaal achter Anheuser-Busch InBev (Roularta Books, 2009).

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2

Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.

Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.

mdeMuut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.

Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.

Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.

Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.

Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.

mdeUseimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?

Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

Dortmunder Exportista ei tullutkaan tulevaisuuden olutta

Vuosi 1968. Melkein 60 prosenttia Saksan oluttuotannosta edusti Dortmunder Export -tyyliä, kun myöhempi ykköstyyli Pils sai tyytyä 19 prosenttiin. Heiluri heilahti pian toiseen suuntaan.

Empiirisen kokemuksen perusteella saattaa olla vaikeaa päästä sisälle viisikymmentä vuotta sitten suositun Export-tyylin erikoispiirteisiin, koska sen edustajia ei kerta kaikkiaan ole nykymaailmassa liiaksi.

Jo Wolfgang Kaulin ja Dietrich Höllhuberin vuonna 1988 julkaisemassa Die Biere Deutschlands -kirjassa todettiin, että harvat panimot enää olivat erikoistuneet Export-olueen. Heidän oluttyyliluokittelussaan se on heitetty samaan koppaan Helles- ja Lager-termien kanssa.

Helles ja Lager ovat baijerilaisia täysoluita, joiden humalapitoisuus on (tavallisesti) mieto ja vahvuus tilavuusprosentteina reilut 5 %. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti vaalea ja jälkimmäisellä on laajempi väriskaala. Dortmunder Export on tekijöiden mukaan tyypillisesti Hellesiä hieman vahvempaa vaaleaa olutta. Miedon humaloinnin taustalla on osittain Dortmundin vesi, joka on esimerkiksi Pilsenin vettä kivennäispitoisempi ja saattaa antaa humalan katkeroille tahattoman sivumaun.

Sen lisäksi ainakin Frankenissa Pohjois-Baijerissa tehdään erilaisia Export-nimisiä oluita, jotka eivät ole välttämättä tyylillisesti muuten kuin vahvuutensa puolesta sukua dortmundilaisille serkuilleen. Toki myös Lager on lähinnä frankenilainen termi eikä ehkä oluttyylinä kovin helposti määriteltävissä.

Dortmundilaisen export-oluen historiaa

Nykyisen Pohjois-Saksan kaupungeissa tehtiin 1800-luvun alussa vielä käytännössä pelkkää pintahiivaolutta (paikoin ehkä muilla organismeilla höystettynä), ja näin oli myös Dortmundissa, jossa ensimmäinen pohjahiivaolut nähtiin vasta 1840-luvulla. Kaupunki kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pikkupaikkakunnasta tärkeäksi kivihiili- ja terästeollisuuden keskukseksi.

Pohjahiivatyylien leviäminen Baijerista ja Böömistä Saksan muihin osiin ja ulkomaille 1800-luvun lopulla on ihan mielenkiintoinen vaihe oluen historiassa. Dortmundin pohjahiivaolut muuttui näihin aikoihin tummasta kullankeltaiseksi, ja taustalla on ilmeisesti ollut jo tällöin vaalean Pilsenerin kasvava suosio muuallakin kuin kotialueillaan. Müncheniläisethän vastustivat tätä trendiä ja joivat 1920-luvulle saakka jääräpäisesti tummaa pohjahiivaoluttaan.

Noin vuosina 1875–1880 olutmaailma pääsi nauttimaan erilaisista uudistuksista, joihin kuuluivat kylmälaitteet sekä Pasteurin laboratoriokokeiden tuloksen syntyneet puhtaat pohjahiivat. Ammoniakkikylmäkoneita ja muita teknisiä uutuuksia otettiin käyttöön Dortmundin isoiksi kasvaneilla panimoilla, jotka jo näihin aikoihin alkoivat myös viedä olutta ulkomaille.

Alkava vuosisata oli Dortmunderin valtakautta aina 1960–70-luvulle saakka. Dortmundin isot DAB- ja DUB-panimot (Dortmunder Aktien Brauerei, Dortmunder Union Brauerei) olivat silloin Saksan suurimpia.

Baijerissa paikallinen kilpailu oli kovempaa, ja pienillä panimoilla ei ollut rahkeita lähteä moderneille olutmarkkinoille. Münchenin isot panimot alkoivat toki jo maailmansotien välissä pärjätä muun Saksan jättimäisille teollisille panimoyhtiöille, mutta kansallisen kilpailun voitto lankesi lopulta pohjoisen Pils-valmistajille.

Export-oluen markkinaosuus putoaa nopeasti. Valtasuhteet Pilsin ja Exportin välillä ovat vaihtuneet jo vuonna 1976, jolloin 41 % Saksan tuotannosta on Pilsiä ja vain 32 % Exportia.

Export_flessa1990-luvulla Exportin osuus notkahtaa alle 9 prosentin, minkä jälkeen se taas lähtee nousuun. Vuonna 2006 käväistään jopa 12,5 prosentissa. Tämän nousun syyt eivät ole minulle selvillä. Lukemassa ovat mukana myös Spezial-tyyppiset oluet – vahvoja pohjahiivaoluita nekin – mutta eivät esimerkiksi Hellesit.

Ei sittenkään tulevaisuuden olut?

Kyselin Deutscher Brauer-Bundista viime vuoden tilastoja, ja heidän mukaansa Export-oluita oli vuonna 2016 Saksan off-trade-olutmyynnistä 7,7 prosenttia. Pils on edelleen Saksan suosituin oluttyyppi noin 50 prosentin osuudellaan.

Osavaltioittain jakauma vaihtelee, ja etenkin Baden-Württembergissä Exportit ovat suosittuja (12,9 %). Samoin idässä. Pohjoisessa niitä ei enää paljon juoda, mutta tarkemmalla aluetasolla olisi tietysti hauskaa tietää, ovatko ne kuitenkin voimissaan Dortmundin alueella.

Muutaman vuoden ajan näytti siis siltä, että Export-oluet ehkä olisivat palaamassa saksalaisen oluen eturintamaan, ja nyt tämä kasvu tosiaan on taittunut. Onko Exportilla edellytyksiä pärjätä craft beer -aikakaudella, jos Saksassa käy kuten muuallakin ja vanha pienpanimokanta korvautuu uusilla amerikkalaishenkisillä käsityöläisvalmistajilla?

Tavallaan voisi ollakin, koska craft-porukka suosii tyylillistä monimuotoisuutta. Yleisö janoaa jatkuvasti uutuuksia, ja tyylien muuntelu ja kokeilu tarjoavat siihen hyviä tekosyitä. Toisaalta Export on vähähumalainen olut, mikä ei ole nykyään muodikasta (ellei miedon humaloinnin vastapainona ole jotain muuta vahvaa makua kuten happamuutta).

Yksi tämän tyylin haaste on myös sen epämääräisyys. Viisi viimeksi juomaani Export-olutta ovat keskenään toivottoman erilaisia.

Täytyy tietysti myöntää, ettei yksikään niistä ollut varsinaisesti peräisin läheltäkään Dortmundia. Flessa-Bräun Export (5 %) on Berliinin Friedrichshainista, yllättävänkin kuiva ja kevyt (siis vailla Exportilta odottamaani makeutta), mineraalinen, heinäisen yrttinen olut. Lopputulos on hieman rosoinen mutta kehityskelpoinen, ei kuitenkaan ehkä henkisesti kovin lähellä dortmundilaisia esi-isiään.

Export_tucherTucherin Übersee Export (5,5 %) ei ole tietenkään dortmundilainen sekään, vaan peräisin Nürnbergin lähellä toimivalta pitkän linjan panimolta, jonka nykyään omistaa Dr. Oetker ja joka on viime aikoina onnistunut pitchaamaan Alkoon useammankin oluen valikoimastaan. Eiväthän nämä mitään Baijerin parhaita oluita ole, eli vähän sitä kartonkia ja ohuen tunkkaista humalaa on mukana. Viljapuolelta löytyy makea reunus, mutta ei tämä olut myöskään sinänsä maltainen ole.

Keveydessä kuitenkin ohi ajaa vielä Sternburg Export (5,1 %), jota toissa viikon Berliinin-reissulla ostimme hotellin läheiseltä Imbissiltä. Saksan hienous on, että vaikka ostaisit kaupungin kököintä olutta nakkikioskilta, se saattaa kuitenkin olla puhdasta ja hyvin tehtyä – ja tässä tapauksessa valikoimakin oli ympäristöön nähden aivan häikäisevä. Isojen ja keskisuurten panimoiden lagereita oli kioskilla varmaan parikymmentä. ”Sterni” on ilmeisesti ollut itäpuolen punkkareiden suosima merkki, ja tosiaan erittäin hyvin alas meneväksi suunniteltu, mutta äärimmäisen kaukana meikäläisten punkkareiden kiljunkatkuisesta maailmasta… Varsin kunniallinen keskivahva lager.

Export_rothausRothaus Märzen-Export (5,6 %) on eteläsaksalainen olut, tällä kertaa ei Baijerista vaan Baden-Württembergistä, ja tässä kyllä Export tuntuu olevan nimessä pikemminkin hämäyksenä. Kyseessä on Frankenin Festbierejä muistuttava makea ilmestys, Märzen ehkä, mutta Ruhrin laakson duunareiden oluista ollaan kaiketi aika kaukana. Eikä siinä mitään, tällaiset hunajaisen helpot oluet tuntuvat etelän miehille maistuvan silloin kuin jotain normaalia vahvempaa kaivataan.

Muutaman viime viikon sisään olen onnistunut maistamaan myös puolalaista Dortmunder Exportia. Panimo on Browar Waszczukowe ja oluen nimenä Janusz Moczywąs (4,8 %). Vahvimmasta päästä dortmundilaisia tämä ei ole, ja joidenkin tšekkiläisten pilsnerien tyyliin haju- ja makureseptorit täyttää voinen diasetyyli. Humalointi on kuitenkin mietoa, ulkomuoto okrankeltaista ja sameahkoa, ja maussa tuntuu karamellisen keksin lisäksi hento sitruunaisuus.

Export_waszczukoweEn tiedä, mitä Export-sana yleisesti ottaen puolalaisille merkitsee, sillä heidän isojen panimoidensa peruslagerien etiketeissä sana usein esiintyy. Kysehän onkin noin 5,5-prosenttisista melko makeista, tuhdeista oluista – erilaisista kuin Saksan panimoiden peruslagerit. Ja onhan esimerkiksi meilläkin Olvi Export A, erilainen toki kuin puolalaiset virkaveljensä. Ehkä nämä ovat kuitenkin kaikuja Dortmundin historiallisesta olutherruudesta?

 

Moderneja ja perinteisiä Bockeja Berliinistä ja Baijerista

Viisi tavalla tai toisella Bock-oluttyyppiin luettavaa pulloa tarttui mukaani, kun reilu viikko sitten pistäydyin parissa berliiniläisessä olutkaupassa.

Bock on tietysti enemmän kuin yksi ainoa oluttyyli: vaalean Heller Bockin tai kausiluonteisen Maibockin lisäksi löytyy tummia Bockeja, Doppelbockeja ja supervahvoja Eisbockeja. Tripel-etuliitettäkin on Bockin eteen soviteltu, ja kokonaan oma lukunsa ovat vehnäiset Weizenbockit, joita myös tehdään monenvärisinä.

Omaan makuuni monenlaisetkin Bockit sopivat hyvin, ja esimerkiksi Paulanerin Salvatorin tapaisia klassikoita on vaikeaa olla arvostamatta, vaikka isot nimet ehkä tarjoavatkin enemmän pysyvyyttä kuin uutuutta ja yllätyksiä. Myös vaaleissa Bockeissa on jotain, mikä minua kovasti viehättää, vaikka niissä lipsahdetaan usein ylimakean maltaisuuden puolelle.

Täydellinen vaalea Bock, jos sellainen jostain löytyisi, saattaisi olla yksi omista aution saaren oluistani. On aina hauskaa, jos pullon avatessa edes hetkeksi toivo herää, että nyt ollaan lähellä Bock-täydellisyyttä. Viimeksi näin kävi Reutberger Heller Bockin (6,7 %) kanssa. Tyylikästä, puhdasta, vaaleaa mallasta reunusti viileän yrttinen humala ja erikoinen ruusunkukan tai jasmiinin aromi.

Alun innostus laantui hieman, kun kukkainen sivumaku alkoi pullon tyhjentyessä muuntua hieman saippuaiseksi. Jos näitä olisi tullut ostettua useampi kuin yksi, kestäisin tuon pienen pettymyksen ja joisin loput hyvällä halulla kauniissa kesäillassa, vaikkapa saunan jälkeen vilvoitellessa. Reutbergerin luostaripanimon vaalea Bock on myös muiden näkemieni arvioiden mukaan jakanut mielipiteitä, ja laatu on ilmeisesti ollut ainakin jossain vaiheessa enemmänkin hukassa. Oluesta on löydetty asioita, joita ainakaan tässä pullossa ei ollut. Ehkä luostari on nyt löytämässä Midaan kosketuksen?

Paremmin hanskassa pysyi tumma vehnäbock Muospacher Bockfotzn (8 %). Sitä valmistaa Weißbierbrauerei Hopf, jonka taustalla on Paulanerinkin pääomistajana tunnettu iso vapaa-ajan bisneksiin erikoistunut Schörghuber-konserni. Läheinen vertailukohta löytyy Alkon valikoimastakin tutusta Erdingerin perhepanimon Pikantus-vehnäbockista.

Molemmat ovat lempeitä, Pikantus ehkä vielä enemmän banaanisen, suklaisen ja kuivahedelmäisen pehmeä. Bockfotzn tuntuu tuhdimmalta kuin mitä 0,7 abv-yksikön ero antaisi ymmärtää, ja aivan hienoista happamuutta ja tummaa poltettua sokeria on mukana. Kumpikaan ei ole kuitenkaan yltiöpäisen makea; näissä oluissa tulee hyvin esiin se, mitä lisäarvoa pieni vahvuuden lisäys perinteisille Baijerin tummille vehnäoluille tuo.

Seuraavaa ohjelmanumeroa varten siirrytään varsin toisennäköiseen ympäristöön. Berliinissä Kreuzbergin Markthalle Neun -hallikompleksissa toimiva Heidenpetersin panimo on käyttänyt viisi toimintavuottaan pitkälti ale-leirissä seikkailemiseen, erikoistuen varsinkin amerikkalaishenkisiin ipoihin ja muihin vastaaviin.

 

heidenpeters_flickr_alper-cugun_cc-by-2-0-small

Heidenpeters Markthalle Neunissa. (Kuva: Alper Çuğun, Flickr, CC BY 2.0).

Maibock (7,5 %) on Heidenpetersin riveissä ilmeisesti uusi tulokas tai mahdollisesti tekemässä paluuta tauon jälkeen. Belgian-Style Maibock -niminen viritys on myös panimon valikoimassa esiintynyt, samoin Citra Dunkler Bock. Kaikesta voi päätellä, ettei Heidenpetersiä juurikaan kiinnosta perinteisen baijerilaisen Bockin paneminen, ja kyllähän jo tämän Maibockin tuoksusta käy ilmi, että humalat on nyt ainakin tuotu merten takaa.

Heidenpeterin Maibockin sukulaissielu on monessakin mielessä tuo aiemmassa Berliini-postauksessa mainitsemani Lemken panimoravintolan Hopfenweisse (7 %). Maibock oli toki puhdas ohrabock, ellen nyt täysin missannut jotain olennaista. Amerikkalaistyylisen humalan alta löytyi hunajainen – ehkä sitten siinä mielessä baijerilainen –  vahva vaalea olut. Hopfenweisse on puolestaan normaali vehnäbock banaanin ja neilikan makuineen, mutta jälleen tosiaan kuorrutettuna Uuden maailman humaloilla.

Maistelusettini viimeinen, Rummelsnuffs Kraftbock, on peräisin Bierfabrik Berlinistä ja nimittää itseään 10-prosenttisena peräti Eisbockiksi. Tässä ei nyt ole tyydytty pelkästään ohraan ja vehnään vaan mukana on myös ruismallasta. Se tuo lopputulokseen oman hieman happaman viljaisuutensa, joka ei periaatteessa ole saksalaisille vehnäbockeillekaan vierasta.

Kraftbockissa on jo vilja- ja alkoholipuolella niin paljon meneillään, että humala ei samalla lailla korostu kuin kahdessa edellisessä. Onko tätä soppaa ryyditetty muilla kuin saksalaisilla lajikkeilla? Ei se mahdotonta ole: tiettyä sitruunaisuutta on ilmassa. Yleisvaikutelma jää myös jonnekin Saksa-bockin ja angloamerikkalaisten vahvojen alejen välimaastoon – pintahiivallahan tässä luultavasti ollaan joka tapauksessa liikkeellä.

Tässä muuten tietoa etiketissä esiintyvästä Rummelsnuffista saksaksi ja ruotsiksi.

cofYhteenvetona: pienestä Bock-maistelusta jää nyt hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on hienoa, etteivät saksalaiset enää pelkää venyttää vanhoja konventioitaan ja soveltaa oluttyylejään nykyisten kansainvälisten makujen mukaisiksi. Toisaalta on vaikeaa välttää ajatusta, että mitä enemmän erilaisia viljoja ja humalalajikkeita resepteihin ui mukaan, sitä syvemmälle makujen kakofoniaan hukkuu Bockien perusajatus.

Varmasti berliiniläisbockien tyyppiset kokeilut sulautuvat ennen pitkää osaksi Bock-perinnettä, kuten Belgiassakin on käymässä, kun sikäläiset oluttyylit omaksuvat amerikkalaisia vaikutteita. Toivoisin kuitenkin, että baijerilaiset perinteet pysyisivät samalla hengissä ja kehittyisivät omana itsenään, vanhassa mannereurooppalaisessa olomuodossaan. Nämähän eivät sinänsä sulje toisiaan pois.