Virkavapaan sivistynyt olutvalikoima :-)

Ajattelin kirjoitella kesän koittaessa taas jotain Kallion olutpaikoista. Kotikaupunginosani on varmasti yksi Suomen baaritiheimpiä alueita. Tarkkaa määrää on hankalaa sanoa, koska rajanveto olutbaarien ja ruoka- tai viinipaikkojen välillä on veteen piirrettyä, ja osa paikoista myös aina ajoittain vaihtaa luonnetta.

Juuri tällä viikolla Helsingin Uutiset kertoi miehestä, joka on käynyt oluella sadassa Kallion baarissa. Siinä hommassa on tarvittu luovaa määritelmää “Kalliolle”, ja useinhan Kallioon henkisessä mielessä – ei maantieteellisessä – luetaan ainakin Alppiharjun osia, joskus muutakin. Karkealla matematiikalla saan itse laskettua ainakin 50–60 olutpainotteista baaria jo pelkästään Kallion kaupunginosasta ja viereisestä Harjusta. Ei siis selkeitä ruokaravintoloita, kahviloita tai viinibaareja. 

Kotitaloani lähin baari noin 150 metrin etäisyydellä on Kaarlenkadulla, Virkavapaa. Saman paikan entisiä nimiä ovat ainakin Exodus, Kallion Kukko ja Rybar. Varsinkin aikaisempien inkarnaatioiden aikoina baarin edustalla leijui usein mehevä hampun tuoksu. Nykyinen Virkavapaakaan ei erityisen keskiluokkaistuneelta näytä, vaan jotain entisistä säröistä on tallella jo ulkoa päin katsoessa.

Huomioni onkin kiinnittänyt Virkavapaan ulkomainos, jossa seisoo hymiön kera: Meillä on sivistynyt olutvalikoima. Tervetuloa 🙂. Mainos ei vaikuta pelkältä vitsiltä, vaikka leveässä hymynaamassa on luultavasti pientä itseironiaa. Piti siis mennä sisään ja selvittää, mitä sivistyneeseen olutvalikoimaan Kaarlenkadulla vuonna 2022 kuuluu.

Kylmäkaapissa on monenlaista pulloa, selkeästi vähän isompi rivistö kuin Kallion perusbaarissa edes tänä päivänä olisi välttämätöntä. Joitain belgialaisia löytyy, jotain muistakin maista. Silti mistään trendibaarista ja huikeasta craft beer -valikoimasta ei voi puhua – ei lähellekään. Missä siis menee sivistyneisyyden raja? No tässä:

Olutkoira: “Voisin ottaa yhden Duvelin.”

Baarihenkilö: “Ookoo. Kumman Duvelin?”

Olutkoira: “Ton vaaleanvihreän. Tripel Hopin.”

Istun siis tyytyväisenä Duvel Tripel Hopiani siemaillen ja katselen ympärilleni. Screenillä Suomi rökitti totaalisesti jotain vähäisempää jääkiekkomaata, taisi olla Iso-Britannia. Baarin soundtrack oli jonkinlaista alt-rock- tai grunge-linjaa, tyyliin Jane’s Addiction, Mad Season ja uudemmat samanhenkiset aktit.

Harmaaksi maalatut seinät ja kuparilankalampunvarjostimet kielivät siitä, että Virkavapaata on yritetty ehkä hilata jossain vaiheessa hieman BrewDog-baarien tyyppistä charmia kohti. Seinälle maalattu teos, jossa jääkarhu, tiikeri ja muutama muu eläin juovat vettä teollisuuslaitosten viereisestä altaasta, sopii ehkä samaan designiin. Sen sijaan valokuva, jossa Putinin, Trumpin, Kim Jong-Unin ja Xi Jinpingin päät on photoshopattu rap-artistien vartaloihin, ei ihan istu samaan tyylilajiin.

Seinillä roikkuu skeittilautoja ja johonkin kohtaan on teipattu ystävällinen kehotus “Pliis, pidetään seinät puhtaina”. Lautapelejä on runsas kattaus, kun taas selvästi niukempi kirjavalikoima ulottuu Ilmo Lounasheimon Kehän sankarit -nyrkkeilykirjasta Lawrence Durrellin Liviaan. Kantispöytä kyselee naispuoliselta baarihenkilöltä tämän lempibändiä, mutta saa pitkällisen sananvaihdon jälkeen vastaukseksi bändin sijaan lempikoripallojoukkueen. Pöydissä ja muissa kalusteissa on jo vanhan baarin patinaa, ja ylipäätään koko sisustus on onnistunut sulauttamaan muutaman vuoden takaisen muovisemman vaiheen takaisin rönttöiseen yleisilmeeseen.

Tulisinko tänne, jos viettäisin virkavapaata, vuorotteluvapaata tai jotain muuta satunnaista sapattia? Ehkä, jos haluaisin irrottautua hetkeksi hetkisestä ulkomaailmasta ja vaikka kirjoittaa jotain iltapäivällä rauhallisessa ympäristössä. Tosin siihen voisi löytyä hiljaisempiakin baareja. Parhaiten tämä paikka sopisi kuitenkin villimpää baari-iltaa edeltävään zen-tyyliseen käynnistelyyn, ilman tulostavoitteita tai huolta huomisesta. Ei sillä että näillä ikävuosilla sellaisia tilanteita enää usein tulisi eteen.  

Extra Special Marble @Maltainen Riekko

Aina välillä reittini kulkevat Alppilan mainion korttelikapakan Maltaisen Riekon ohi ja silloin tällöin myös sen kautta. Tai mikään rosoinen kapakka se ei ole, vaan olutolohuone suurin piirtein Kalaravintoloiden tai William K:n hengessä. Tietysti nimessä oleva metsäkanalaji yhdistettynä Famous Grouse -teemaiseen sisustukseen viittaa myös viskikiinnostukseen. Kesäaikaan Riekolla on muutama terassipöytä Aleksis Kiven kadun melussa ja pölyssä, mutta sisätilat ovat suhteellisen tilavat ja oikein viihtyisät.

Jotain alkuperäisestä tunnelmasta ehkä menetettiin taannoisen remontin yhteydessä. Näinhän kävi Urkille ja parille Kalaravintolallekin, eli jo muutaman vuosikymmenen patina on ollut yllättävän tärkeä osa paikkojen viehätystä. Onneksi uudistukset on näissä kaikissa tiloissa tehty melko konservatiivisesti, joten perustunnelma on kuitenkin tallella. Ja Riekko siis ei ole sentään muiden mainittujen baarien ikäluokkaa, vaan se avasi ovensa vuonna 2009.

Baarissa tuppaa istumaan aina jokunen enemmän tai vähemmän kanta-asiakas, kerran esimerkiksi sain tilatessani pullollisen Fuller’s Imperial Stoutia kuulla vierestäni, että “siinä meni viimeinen Villen oluista”. Itse en siis ole kantis. Eilisiltana puheenaiheena baaritiskillä olivat Erdoğanin kommentit Suomen Nato-jäsenyydestä. Tiskin toisessa päässä näkyi istuskelevan läheisen biergartenin pipopäinen taustahahmo. Tietovisaa on säännöllisesti maanantai-iltaisin, ja muitakin pelejä ja pillipiipareita on tarjolla.

Ulkoliitutaululla mainostettiin hienoa Ayinger Maibockia, mutta toisesta hanasta löytyi Manchesterin Marblen ESB-tyylistä olutta nimeltä Extra Special Marble (5,5 %). Muistaakseni en ole tätä Lontoon klassikon pohjoista serkkua koskaan maistanut, joten se oli nyt korkea aika ottaa testiin. Esimerkiksi JaskanKaljat-blogi luikautti talvella sille melkoisen ylistyslaulun, tosin tölkkiversiolle. Jaska maistoi samoihin aikoihin myös hanatuotteen ja antoi sille hieman heikommat pisteet, sillekin kuitenkin huikeat 43/50.

Kuvissa näkyy Extra Specialin rinnalla pieni Pilsner Urquell. Viime kesänä Riekon terassilla käydessämme isompi Urquell tarjottiin jäädytetystä lasista, kuten Hoegaarden joissain baareissa. Tämä tuntui aika perverssiltä idealta, mutta toki jos lämpömittari nousee pitkään päivittäin yli 30°C asteeseen kuten viime kesänä, ehkä terassikansa osaa tällaista vetoa kuitenkin arvostaa.

Oma arvioni Extra Specialista on perusmyönteinen, mutta koin silti – näin hanaversiossa ainakin – tiukan humaloinnin vetävän mallaspainotteista tyyliä turhan ronskisti kölin alta. Muistan Marblen perus-(cask)bitterin reilun kymmenen vuoden takaa melko lempeänä brittioluena, jossa hedelmäiset piirteetkin korostuivat. Kaikkia Fuller’sin karamellikeksin ja appelsiinimarmeladin piirteitä eivät Marble-panimon raaka-aineet välttämättä muutenkaan tuottaisi, mutta nyt greippimäisen katkeron alta ei minusta pääse esiin tarpeeksi muita makuja.

Voi olla kyse mieltymyksistäkin – en ole kova katkeruuden fani. Olin siis hieman eri mieltä Jaskan kanssa, mutta hänellä oli arvokasta pohdintaa siitä, mitkä oluttyylit ja oluet ylipäätään voivat olla lähes täysien pisteiden arvoisia. Muutkin numeeristen arvioiden harrastajat voisivat tätä aina ajoittain mietiskellä myös ääneen.   

Sonnisaaren Hämy ja BrewDog & La Trappe Practise What You Preach

Tein jokin aika sitten pyhän lupauksen, että yritän maistaa kaikki suomalaisten panimoiden tekemät uudet belgialaistyyliset oluet. Ajattelin, että ne ovat sen verran epätrendikkäitä NEIPA-, pastry stout- ja hapanoluiden värikkäiden tölkkiarmeijoiden rinnalla, että pienikin lisäapu niiden markkinointiin on ehkä paikallaan. Olettaen tietysti että oluet ovat hyviä.

Lipsuin kyllä tavoitteesta heti tiensivuun. Yhtenä syynä on näiden oluiden saatavuus. Ne ovat melkein aina yli 5,5-prosenttisia, eli niitä ei pääse paljonkaan ruokakauppojen jakelukoneistoon. Alko taas ei pysty/halua/viitsi ottaa kaikkia ruokakaupparajan ylittäviä kotimaisia oluita hyllyihinsä vaikka varmaan teoriassa – hieman vaihtoehtoisessa todellisuudessa – joillain järjestelyillä voisikin. Niinpä tällaisten belgialaistyylisten uutuuksien metsästäminen vaatisi ankaraa baaritarjonnan tarkkailua ja tehoiskuja joihinkin olutravintoloihin, sekä sen täydentämistä matkoilla panimoiden omiin kauppoihin eri puolille maata.

Hommaa kyllä helpottaa, ettei kovin moni panimo belgialaisille tyyleille lämpene. Eivät ne kai ole kaikkein helpoimpia valmistaakaan. Kun puhutaan 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä, pitkään Malmgård taisi olla Suomessa melkein ainoa, jolta saatiin yhtään näkyvämpiä esimerkkejä pitkäaikaiseen jakeluun. Olihan toki esimerkiksi joku Stadin Panimo varmaan testannut vaikka mitä oluttyylejä jo pre-millenniumin humussa. Sitten meni aikansa ennen kuin tuli Oulun Maistilaa ja muita kolmannen sukupolven pienpanimoita, joista osalla liikeni aikaa myös tällaisiin kokeiluihin.  

Oululaista maistellaan siis nytkin, kyseessä kuitenkin Sonnisaaren olut ja melko tuore sellainen. Hämy on peräti 10-prosenttinen ja väriltään samean punaruskea, ehkä sukua näiltä ominaisuuksiltaan La Trappe Quadrupelille (joka on toki hollantilainen olut vaikka Belgian inspiroima). Tuoksusta tulee mieleen puolestaan Westmalle Dubbel, pidättyvän luumuhillomainen aromi, joka antaa odottaa pikemminkin kuivahkoa kuin ylimakeaa vahvaa luostariolutta.

Luostarioluthan tämä käytännössä onkin tyylilajiltaan, vaikka Oulun esikaupunkialueella ei tietenkään mitään munkkien tai nunnien salaisia panimokattiloita lymyä. Sonnisaaren panimo on muutaman vaalean belgialaistyylisen oluen tehnyt jo aiemmin, ja ainakin joku niistä on ollut aika vahvakin. Olisikohan nyt kyseessä ensimmäinen kerta, kun heiltä tulee vahva (puoli)tumma trappistihenkinen olut? Kuten todettua, Maistila samassa kaupungissa on tehnyt sellaisia enemmänkin.

Vaahto on belgialaiseen tyyliin hyvin runsasta. Maussa on kuivatun aprikoosin tai banaanin tyyppistä hedelmän makeuden ja happojen tiivistymistä, ilman liiallista sokerisuutta. Taustalla on karamellia, jopa vaaleaa suklaata, ja mausteisuutta johon sekoittuu humalan katkeroa. Kokonaisuudessa on herkullisia makuja mutta ne ovat vähän levällään, esimerkiksi pieni sitrusmainen jälkimaku yllättää. Hiivaisuutta ei sinänsä ole, eikä alkoholikaan maistu pahasti läpi, mikä on hyvä. 

Tämä on vähintäänkin keskitasoa parempi belgialaispastissi, eli pisteet panimolle suorituksesta. Saisiko tästä täyden kympin kellarikypsyttelyllä vai pitäisikö panimon hioa tuotetta johonkin suuntaan, sitä en ihan osaa sanoa. Erityinen kiitos Sonnisaarelle vielä siitä, että tässä oltiin käsittääkseni aika perusasioiden äärellä – ilman outoja mausteita, harkitsemattomia humalalajikkeita tai viinatynnyrien lisämakuja. Ja miksei myös Alkolle tuotteen ottamisesta valtakunnan jakelukoneistoon.

Toinen tämänkertaisista oluista on astetta ongelmallisempi. Suomalainen se ei toki ole. Maisteltavan oluen tekijöinä ovat Skotlannin (entinen) ylpeys BrewDog ja alankomaalainen trappistipanimo Koningshoeven eli La Trappe.

En tiedä, perustuuko Practise What You Preach (10 %) jollain tavalla suoraan La Trappen tavalliseen Quadrupeliin, luostarin valikoiman vahvimpaan olueen (jos tynnyrikypsytettyjä ja muita erikoisversioita ei lasketa). Samoja piirteitä on. Jonkun muun trappistipanimon tekemänä olettaisin aika intensiivisen, makeutusainemaisen makeuden tulevan hunajasta, mutta tässä taustalla saattaisi olla myös La Trappe Quadrupelin normaalia sokerisuutta.  

Amerikkalaisten humalalajikkeiden merkitystä en osaa arvioida. Ei kai niitä normaaleissa La Trappe -oluissa ole? Tässä Practise What You Preachissa ne (Simcoe ja HBC 692 Talus) eivät ole niin etualalla, että oluen perusluonne muuttuisi jotenkin odottamattoman amerikkalaiseksi. 

Tuoksun perusteella oluesta irtoaa villihunajan primitiivistä, maanläheistä aromia. Se sekoittuneena ilmeisen normaalin tumman trappistioluen tuoksuun ohjaa yllättäen ajatuksia muiden luostarien kuin Koningshoevenin tuotteisiin, esimerkiksi jälleen Westmalle Dubbeliin.

Maku on kuitenkin belgialaisia trappistioluita yksiulotteisempi, siinä varmaankin normaalin La Trappe-laisen kuivahedelmän makeuden päällä on lähinnä tuota kanervahunajaa. Omissa kirjoissani hunaja ylipäätään aika harvoin nostaa jonkin oluen osakkeita – jos perusolut on sinällään heikko, hunaja ei sitä pelasta, ja jos se taas on hyvä, hunaja voi pahimmillaan tukkia sen jyräävällä maullaan. Suklaista, karamellimäistä mallasta on maussa jonkin verran, ja sen lisäksi ruohoista, vähän laastarimaista humalaa, jälkimaku lähinnä metsäisen ja hunajaisen makea.

Ei minulla tästä oluesta mitään erityisen pahaa sanottavaa ole. Kokeilla pitää kaikenlaista, miksei tällaistakin. BrewDog on muistaakseni ennenkin pyrkinyt tuomaan johonkin vahvempaan olueen “autenttista skottiväriä” kanervahunajalla, mutta jotenkin päälleliimatuksi tuon tyyppinen aines helposti jää. Tässä kuitenkin on riittävästi ideaa. Kanervahunajan maku on lopulta kohtalaisen kiva, ja jotenkin se onnistuu liimautumaan luostariolutkokonaisuuteen melko positiiviseksi lisäominaisuudeksi. Mutta sikäli kun BrewDogin karma on viime aikoina ollut ylipäätään vahvasti laskusuuntainen, ei tämä nyt sitä merkittävästi kohotakaan. La Trappe taas pärjäisi hyvin ilmankin tällaista kollaboa, jos tämä viimeiseksi kerraksi jäisi. Kai tämän juoman ansiot kuitenkin enemmän pohjautuvat heidän hyvään luostariolueensa kuin siihen kanervahunajaan.

(Luostariraunion kuva: Flickr.com, Not So Dusty, CC BY 2.0.)

Turku, vappuviikonloppu 2022

Kaksi vuotta pandemiaa on nyt ilmeisesti takana päin, jos mittarina käytetään kasvomaskien määrää Turun vappuhulinoissa – en tainnut nähdä yhtä ainutta, edes vappunaamaria. Eipä niitä kai itse juhlan tiimellyksessä käytettäisikään, kun juomaa pitää nostaa huulille tämän tästä. Suojautuminen oli kuitenkin lopetettu myös kaupoissa, liikennevälineissä ja muissa julkisissa tiloissa. Näin se taitaa olla paljolti jo Helsingissäkin.

Tunnelma oli korkealla Turun keskustan erilaisissa bilekeskittymissä eilen ja tänään. Ilmapallot, haalarit, ylioppilaslakit ja serpentiinit värjäsivät Aurajoen rannat kirjavaan vappuasuun. Itse yritimme hieman vältellä ruuhkaisimpia paikkoja – ei enää niinkään koronahuolten takia vaan siksi, että olimme reissanneet Turkuun viettämään ylipäätään viikonloppua eikä riekkumaan vilkkaimmassa vappuhumussa.

Vappuaaton alkuillasta esimerkiksi Kerttulin Kievari oli varsin rauhallinen, vaikka paikka sijaitsee vain parin kadunpätkän päässä tuomiokirkolta. En ollut ennen käynyt tässä klassikkopubissa, joka jo iät ja ajat on palvellut uskollista yleisöään tavallisen 50-luvun kerrostalon alakerrassa. Kyllä Kerttulin olohuonemaisen baaritilan pöydät melkein täynnä olivat, mutta haalarikansa ja muut vapputorven töräyttelijät seikkailivat muualla. Join Ayingerin Frühlingsbierin, josta muutama päivä sitten kirjoittelin blogiin erikseenkin.

Majapaikkamme oli Martin kaupunginosassa, jonka puutalokortteleissa oli aurinkoisena viikonloppuna mukava harrastaa myös ihan päämäärätöntä kävelyä. Kohtalaisen helposti tältä etäisyydeltä pääsi myös keskustan pääkallonpaikoille, vaikka Martti sijaitseekin muutaman sillan verran alajuoksun suuntaan. Kaupunginosasta löytyy tunnelmallisia mukulakivikatuja, hieno valkotorninen 30-luvun kirkko ja kortteliravintola Pippurimylly. Viimeksi mainitussa söimme hyvät lounaspihvit.

Turun linna oli viikonlopun pääasiallinen kulttuurikohde. Siellä olen käynyt viimeksi luultavasti kouluikäisenä. Opastuskierros keskittyi linnan keskiaikaisiin vaiheisiin ja sen kulta-aikaan Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa aikana. Kierroksella oli kaikenikäisiä osallistujia, ja nuoremman väen iloksi opas kertoili paljon vallihaudoista, salaluukuista ja muinaisista latriineista. Meille uutta tietoa oli muun muassa se, miten tarpeettomaksi ja hunningolle linna oli jäänyt jo melko aikaisin, ja millaisesta alennustilasta sitä ruvettiin vasta 1900-luvulla käytännössä restauroimaan.

Koska tämä on olutblogi, vinkkinä kesäaikaan linnan suunnalla liikkuville janoisille, että heti esilinnan porttien ulkopuolella on paria Kakolan Panimon olutta tarjoileva kioskiravintola. Myös burgereita se näkyi paistavan. Itse emme käyttäneet tätä mahdollisuutta, vaan lähdimme sähköpotkulaudoilla kohti tuota edellä mainittua lounaspaikkaa Pippurimyllyä. Siellä pihviolueksi valikoitui vanha tuttu Leffe Brune.

Illalla teimme tuttavuutta saken maailmaan, kun ruokapaikkana oli mainio japanilaistyylinen Karu Izakaya. Aurakatua ravintolan ulkopuolella kulki vappukansan tasainen virta, ja myös pienen ravintolan sisällä oli hieman meluisa, vaikka sivistynyt vapputunnelma. Tarjolla oli vain maistelumenu, mutta se ei ollut ongelma, koska sen antimet olivat erittäin maukkaita – osittain ravintolan normaaleilta izakaya- ja sushi-listoilta, osin erikoisuuksia. Juomapakettiin kuului sakejen lisäksi myös saksalaista ja espanjalaista viiniä.

Yömyssylle oli tarkoitus suunnistaa vielä City Hospodaan, mutta siellä vappuilta oli aiheuttanut melko pitkän jonon tiskille. Edessä jonottajat horjahtelivat sen näköisesti, että päätimme muuttaa suunnitelmaa lennosta. Niinpä lopettelimmekin iltaa kaikessa rauhassa Martin suunnalla, Pippurimyllyn alakerrassa sijaitsevassa Hugossa. Kulturelli korttelikapakka pitää valikoimissaan muutaman brittiläisen, saksalaisen ja belgialaisen klassikon lisäksi esimerkiksi Mathildedalia ja Stallhagenia, ja viimeksi mainitun Baltic Brew -pilsneri maistui ainakin tässä yhteydessä raikkaalta ja toimivalta.

* * * * *

Yhden yllätyksen tarjosi jo perjantai-iltana Uusi Apteekki, jonka jääkaapissa häämötti tutun näköinen ruskea pullo ilman etikettiä. Kysyin baarihenkilöltä, oliko siellä mahdollisesti Westvletereniä ja jos niin minkä värinen korkki. Hän kertoi, että se oli nro 12:ta eli kultakorkkinen. Tällainen harvinaisuus oli tietysti pakko tilata, vaikka hinta onkin kaksinkertainen moniin muihin 0,33 litran olutpulloihin verrattuna.

Myöhemmin samainen henkilökunnan edustaja tuli vielä pöytiä tyhjentäessään kertomaan, että kyseinen pullo oli makaillut kellarissa vuodesta 2017 saakka. Hän oli nostanut sen jääkaappiin nähdäkseen, sattuisiko sisään tulemaan joku lajista kiinnostunut. Olikin totta, että Westvleterenin lakritsainen maku oli pehmentynyt ja saanut kylkeensä sherrymäisiä ikääntyneen oluen piirteitä, mikä sopi sen elinvuosiin oikein hyvin. Kun tätä Belgian harvinaisinta luostariolutta nyt muutenkin tulee baareissa vain aivan satunnaisesti vastaan – myös sen kotimaassa – tästä muutaman vuoden vanhasta yksilöstä olisi toki voinut pyytää vielä muutaman kympin enemmänkin. Se oli hyvässä kunnossa ja herkullinen olut.

Tällaisia olutterveisiä Turun vappuviikonlopusta – alla vielä muutamia tunnelmapaloja kuvin.

Novopacký Podkrkonošský Speciál ja Žatecký Celia Dark Export

Jo muutamassa aikaisemmassa postauksessa olen tänä vuonna käsitellyt vähän vahvempia lagereita ja toisaalta nimenomaan tšekkiläisiä sellaisia. Sarja jatkuu nyt selkeästi tummemmilla esimerkeillä, nämä kaksi olutta ovat väriltään tummanruskean–mustan skaalalla, valossa kyllä punertavia. Tumma tšekkiolut on sinänsä ainakin 1990-luvulla olutharrastamisen aloittaneille tuttu juttu, mutta vahvempia versioita ei tule vastaan niin usein. Tässä on kuitenkin kaksi Alko-myynnissä olevaa esimerkkiä.

Podkrkonošský Speciál (6,3 %) on tumma speciál-olut Nová Pakan kaupungista, joka sijaitsee pohjoisessa Tšekissä Krkonoše-vuorten juurella (oluen nimikin tarkoittaa täsmälleen tätä). Olut syntyi alkujaan panimon 125-vuotisjuhliin ja siitä tuli myöhemmin osa vakiovalikoimaa. Olen maistanut tätä ennenkin ja pitänyt melko erikoisena. En tiedä, miten tämä on jämähtänyt Alkon vakiovalikoimiin näin pitkäksi aikaa, mutta kun se nyt siellä on, otetaan uudelleen maisteluun.

Tuoksussa on ohuesti kaakaota tai kahvia ja erikoista hunajaista leipäisyyttä. Maussa on kahvia, mausteleipää, ja voimakkaan kemikaalimaista ja ruohoista humalaa, jälkimaussa tumman sokerin makeutta ja jotain lääkemäistä. Kaikkien näiden erikoisten piirteiden alla runko on jotenkin vetinen.

Ehkä vilkaisu Alkon ilmoittamiin tietoihin tästä oluesta valaisee vähän sen outoa luonnetta. Tässä on siis vain 13,3° Platoa kantavierrevahvuutta. Yleensä kuvittelisin tšekkipanimon keittelevän sen vahvuisesta vierteestä myös vähäväkisempää olutta. Tässä maltaan sokerit on käytetty tarkkaan. Vertailukohtana Bohemia Regent Prezident – vaalea olut tosin – on kantavierteeltään vahvempi (13,7°) mutta alkoholiprosenteiltaan miedompi (6,0). Kun tähän yhdistää kohtuullisen korkean katkeropitoisuuden (27 EBU), saadaan ehkä juuri ohutselkärankainen olut, jossa humalan piirteet pääsevät todennäköisesti hyvin esiin. Tasapaino ei ole minusta ihanteellinen.

Celia Dark on Žatecký pivovar -panimon export-olut, jossa taas ei ole aineksia säästelty. 14,2° Plato-asteen kantavierteestä (Alkon mukaan, kun panimo itse mittaa jopa 14,4–14,6°) on tehty 5,7 %-abv vahvuinen olut, jossa sekä humala (30 EBU) että maltaan mehevät maut on kuitenkin saatu jotenkin puristettua melko mitäänsanomattomaksi kokonaisuudeksi.

Tuoksu on mieto mutta hyvä, siinä pähkinäsuklaata ja häivähdys lakritsia. Maussakin on miellyttäviä piirteitä, pähkinäistä mallasta, vähän karamellia, kahvia ja nahkaa, pieni yrttinen humalan pilkahduskin. Silti lopputulos on tosiaan jossain määrin pliisu ja jälkimaku yksiulotteisen makea. Liittyykö tasapaksuus johonkin metodiin, jolla tästä on saatu gluteeniton olut – sehän Celia-sarjan tärkein myyntivaltti kai on?

* * * * *

Täydellisen tšekkilagerin etsintää (kategoriassa tummat) eivät nämä kaksi olutta hirveästi edistä, vaikka kumpaakin maistelee tarpeen tullen aika mielellään, jos tyylistä tykkää. Niinkin karu asia kuin alkoholiprosentti tekee tästä kaksikosta astetta vakavasti otettavampia tekijöitä kuin jotkut ruokakauppapuolen tummat tšekit, jotka ovat monesti myös vähän tylsiä oluita ulkomaalaisomisteisilta bulkkipanimoilta.

Kuitenkin jokin tässä siis silti tökkii. Jos Celian ongelma on enemmänkin liian matala profiili ja Podkrkonošský Speciálilla taas vähän hallitsematon tasapaino ohuen maltaan ja vahvan humalan välillä, mitä asialle voisi tehdä? Žatecin panimo jos mikä on tietysti tsekkiläisen humalanviljelyalueen ytimessä. Selvästikin myös Nova Pakan panimo tykkää heittää pataan ihan kunnolla kotimaista humalaa. Alkaa kiinnostaa, saisiko näistä resepteistä enemmän irti, jos niitä pääsisi maistamaan vaikka tuoreeltaan paikan päällä hanasta ja uusimmalla humalasadolla?

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)