Saksalais-belgialainen kollaboraatio on ollut tänä vuonna vuorossa Baijerin valtionpanimon Weihenstephanin yhteistyöoluiden sarjassa. Tässähän on kaksi lähes täyden kympin panimoa asialla, joten odotuksetkin saattavat monella nousta aika korkealle. Papukaijamerkkikin voi olla luvassa. Mutta miten yhteistyö on onnistunut näiltä panimoilta, joilla on yhteenlaskettuna yli tuhannen vuoden kokemus alalta?
St. Bernardus on kaksikosta tietysti huomattavasti nuorempi. Se on se belgialaispanimo, joka synnytettiin 1940-luvulla valmistamaan oluita Westvleterenin luostarin resepteillä maallikkovoimin, kun munkeilla ei ollut rahkeita panna niitä kuin itselleen ja luostariin. Tätä järjestelyä jatkui muutaman vuosikymmenen verran, kunnes Westvleteren jälleen 1990-luvun alussa palasi sellaiseksi trappistiluostaripanimoksi, jona sen nyt tunnemme.
St. Bernarduksen tunnetuin olut on varmasti tumma ja vahva Abt. Aivan tämän tyyppistä, puolet miedompaa ja vaaleaa olutta kuin Braupakt Blonde Ale (6,5 %, 14.6°P) ei heillä suoraan valikoimissa ole. Entisellä luostarikumppanilla Westvleterenillä on enemmän sen tapainen. Braupakt-olut on joka tapauksessa tehty ilmeisesti Baijerissa ja Weihenstephanin (vehnäolut?)hiivalla.
Tuoksu muistuttaa – ehkä hiivaan sopien – saksalaista kristallweizen-olutta, hieman vahvempaa sellaista. Siinä on saksalaisen vehnäoluen mausteisuutta, neilikkaa ja muuta, ei niinkään belgialaisten oluiden korianteria ja pippuria. Ehkä vähän banaaniakin on vehnäoluthiivan ansiosta tuoksussa, kuten maussakin. Toki myös maussa tuntuu maustetta, samoin kuin jonkin verran humalan katkeruutta (panimon mukaan EBU 28). Hedelmäisyyttäkin taitaa jonkin verran olla, mutta hieman vaniljasokerilla makeutettujen hillokkeiden tyyliin. Humalat ovat oikeilta maantieteellisiltä suunnilta (Saksan Hallertau ja Belgian Länsi-Flanderi), joskin ne istuvat kokonaisuuteen aavistuksen kulmikkaasti.
Tämä Braupakt-olut on kiinnostava tuttavuus, jossa hienot elementit lyövät kättä mutta eivät sulaudu toisiinsa saumattomasti. Ehkä omalta osaltani pieni ongelma on tosiaan tuo humalointi – vaikka se on nykyaikaisen käsityöolutkulttuurin puitteissa hyvin hillittyä, tämän oluen yhdistämissä oluttyyleissä se saisi sulautua vielä vähän enemmän tapettiin. Tuntuu ettei tämä olut ole sentään enempää kuin osiensa summa, vaikka mainio ja lämmittävä kevätolut onkin.
Viimeviikkoisella pohjoisen reissulla ei tullut kirjoiteltua paikan päältä blogiin, eikä olutaiheisia pysähdyksiäkään varsinaisesti ollut. Kajaanissa viivyimme kuitenkin menomatkalla jopa yön yli, joten kaupungin keskustassakin oli jotain ruokaa ja juomaa tarve löytää. Kaupunki oli minulle ennestään käytännössä tuntematon, joskin kotimaiseen ”olutblogiskeneen” sillä on omat yhteytensä.
Ilman mitään ennakkotietoja suuntasimme Kauppakadulle, jonne ravintola-aiheinen meno ja meininki näytti keskittyvän. Kajaani on pohjoisen Suomen vanhimpia kaupunkeja, joten sen kompakti keskusta vaikuttaa urbaanimmalta kuin sotien jälkeen ylennyksen saaneissa kauppaloissa.
Yksi kaupungin yöelämän keskittymistä oli selvästikin sisäpihan pasaasissa, jonka reunoilta löytyivät Bar Narnia, Lungibaari Grön ja Saint Kukko. Narnia näytti äkkiä katsoen paikkana miellyttävimmältä mutta oli iltaseitsemän maissa vielä täysin tyhjä. Niinpä uskaltauduimme sporttibaaria muistuttavaan Saint Kukkoon, jossa sielläkin oli vasta pari illan aloittelijaa lisäksemme paikalla. Heitä ilmestyi tosin nopeasti lisää.
Olutvalikoima ei ollut valtava, mutta täysin tavallisimpien suurpanimotuotteiden lisäksi jääkaapista oli nopeasti bongattavissa ainakin Sierra Nevadan Torpedo sekä belgialainen Kwak. Itse valitsin Torpedon (7,2 %), joka Extra IPA -lisäluonnehdintansa mukaisesti on perinteisistä jenkki-ipoista sieltä vahvemmasta päästä, joskaan ei tietenkään hirvittävän vahva. Maltaan karamellimakua löytyy tästä oluesta runsaasti, samoin vuosituhannen alun tyyppistä amerikkalaishumalointia. Panimo lisäsi tämän oluen ympärivuotiseen vakiovalikoimaansa tammikuussa 2009. Täältä löytyy tietoa Torpedo-nimen taustoista sekä siitä, miten tavoitteena oli saada humalan kemialliset ominaisuudet hyödynnettyä oluessa ilman liiallista katkeruutta.
Ruokaa lähdimme hakemaan Ravintola Ranchista, jossa muun muassa mainioita burgereita ja ribsejä olikin tarjolla. Ruokalistan olutsuositukset olivat peräisin Tornion Panimolta. Tornion Panimo ja Lapin Panimohan ovat ottaneet Pohjois-Suomen kaikenlaiset turistireitit valtavan tehokkaasti hallintaansa, mikä on tavallaan hienoa. Majoituimme Kajaanissa komeassa Karolineburgin kartanohotellissa, jonka rauhallinen pihapiiri oli noin puolen kilometrin päässä kävelykadun viihdekeskuksista. Se oli kyseisenä yönä selvästi edullisempi kuin paikallinen Sokos-hotelli olisi ollut.
Scotch ale -oluita tulee vastaan sen verran harvoin Suomen baareissa tai Alkossa, että sellaisen nähdessään tekee usein mieli maistaa. Paitsi jos olut on viety sivuraiteelle viinatynnyrikypsytyksellä tai sotkemalla siihen leivonnaisia. Tällä kertaa scotchwatch-tutkani löysi monopolikaupan hyllystä Old Chubin (8 %), joka on suoraviivainen skotti vaikkakin Atlantin takaa. Sitä tekee Oskar Blues, alun perin coloradolainen ja nykyään monivaltiollinen pienpanimo.
Skottien olutkulttuuria on viime vuosikymmeninä ulkopuolelta käsin jonkin verran romantisoitu, jotta se on saatu muokattua selkeämmin muusta brittioluesta erottuvaksi erikoisuudeksi. Ron Pattinsonin kirjoista löytyy todenmukaisempaa kuvausta siitä, mitä Skotlannin olutkentällä on oikeasti tapahtunut. Vahvaa skottiolutta – tämän Old Chubin tyyppistä – kutsutaan nykyään usein folkloristisella termillä wee heavy. Varsinkin Amerikassa. Sen sijaan Belgiassa, jossa se on ollut yhtäjaksoisesti melko suosittua ensimmäisestä maailmansodasta asti, se kulkee nimellä scotch. Itse Skotlannissa tällaista makeahkoa, tummaa, vahvaa olutta juotiin ainakin jossain vaiheessa ilmeisesti hyvin vähän.
Tämä on tumma, suurin piirtein kolajuoman värinen olut, joka valossa vähän punertaa. Herkullinen tumman karamellinen mallastuoksu on brittihenkinen, ja myös maussa välittyy panimon kehuskelema seitsemän eri maltaan kimara. Tummien kuivahedelmien lisäksi maussa on jotain vähän tuhkaisempaa, puun tyyppistä sävyä – mahtaako jokin seitsemästä maltaasta olla savumallas? Melko täyteläinen ja toffeinen Old Chubin maku kuitenkin pohjimmiltaan on, ja humalointi on vahvaksi skottiolueksi maltillista (25 EBU). Old Chub on asiallinen ja esikuviaan kunnioittava tulkinta skottilaisesta tai ylipäätään brittiläisestä vahvasta tummasta oluesta, vaikka tekijänä onkin jenkkipanimo. Jokin tässä muistuttaa myös englantilaista trappistiolutta Tynt Meadow’ta, jota Tim Webb taannoin luonnehti double brown aleksi. Varmasti sellainen tyylilokero sopisi myös Old Chubille, vaikka se skotiksi itseään mainostaakin.
Bloomsbury on monille matkailijoille tuttu kaupunginosa Lontoon keskustan takamailla. Siellä sijaitsee tietysti valtava British Museum. Muutakin nähtävää on, arkkitehtuuria eri aikakausilta, vehreitä aukioita ja piilotettuja puistoja. Ehkä jo Dickensin päivistä, tai vähintään siitä alkaen, kun Virginia Woolfin ympärille kerääntynyttä kirjailijapiiriä ryhdyttiin kutsumaan nimellä ”Bloomsbury Set”, kirjallisuus on yhdistynyt monien mielissä tähän kaupunginosaan. Yliopistoelämää ja muuta sivistystoimintaa alueella riittää.
Yksi havainto Bloomsburysta oli, että kun majapaikka on tässä kaupunginosassa, aika usein tulee kierrettyä 1960-luvun arkkitehtuuria edustavaa kauppa- ja asuinkompleksia The Brunswickia. Sen vieressähän sijaitsee Russell Squaren metroasema. Vaikka Brunswickin kortteli on muodoltaan melkein kuin katoton, kömpelön betoninen ruotsinlaiva, siinä on takavuosien kunnostuksen jälkeen yllättävää viehätysvoimaakin, ja kauppa- ja ravintolatilat ovat täynnä elämää. Nyt kun olimme Lontoossa muutamaa päivää ennen Charles III:n kruunajaisia, myös esimerkiksi Brunswickin sisäpihan ylle oli vedetty komeat Union Jack -lippurivit.
Kirjakauppa Skoob Books on parhaita näkemiäni divareita Britanniassa, ja sitä myötä varmaan koko maailmassa. Sisäänkäynti sen maanalaisiin huoneisiin on Brunswick-keskuksen pohjoisseinustalla. Nyt mukaan tarttui Bruce Chatwinin On the Black Hill, Philip Larkinin Jill sekä John Bergerin About Looking. Skoobissa voisi viettää suunnilleen koko päivän, eikä se edes tekisi kovin isoa lovea matkabudjettiin – tosin saaliille pitäisi varmaan ostaa ylimääräinen ruumalaukku.
Siitä oli hyvä suunnata lounaalle Lord John Russelliin, joka on vähintään 1800-luvun loppupuolelta periytyvä pubi, vaikka paikassa ei Lontoon mittapuulla ehkä mitään tavattoman erikoista olekaan. Yhden huoneen anniskelutila oli puolenpäivän jälkeen vielä hiljainen mutta alkoi vähitellen täyttyä. Ruoka oli perustason mukavaa pubiruokaa, ja cask-puolelta löytyi esimerkiksi Exeter Breweryn Lightermania (3,5 %). Lighterman on aito brittiläinen sessio-olut, jonka mietous sallisi tarvittaessa parin tai useammankin peräkkäisen pintin. Hyvää miedohkoa bitterin makua oli tarjolla, ehkä tavallaan maakuntasarjassa mutta ihan sympaattisesti.
Jos toisen oluen haluaa nauttia vieläkin rauhallisemmassa menneen maailman tunnelmassa, sellainen saattaa löytyä The Dukesta. Varsinkin jos pubiin tulee kapean Doughty Mews -kujan läpi Coram’s Fieldsin suunnasta, voi kadunkulmassa ja 1930-lukulaisella baaritiskillä kuvitella astuneensa aikakoneeseen. Simppeliin, art deco-maiseen interiööriin voisi sijoittaa erilaisten periodielokuvien juomakohtauksia. Pumpussa oli muun muassa Exmoor Gold (4,5 %), mainio ja raikas olut, joka ilmoittaa olevansa ensimmäinen nykyaikainen golden ale. Dickens House, eli Charles Dickensin kotitalo, on läheisellä Doughty Streetillä.
Dukesta voi jatkaa John’s Mewsiä etelään ja kääntyä oikealle Northington Streetille, jolloin suoraan edessä on dekkarikirjailija Dorothy L. Sayersin entinen asuintalo. Harriet Vane, toinen Sayersin kirjojen tärkeimmistä henkilöhahmoista, asui puolestaan Mecklenburgh Squarella The Duke -pubin pohjoispuolella. Kahden talon päässä Sayersin asunnosta oikealle on The Rugby Tavern, hieno 1800-luvun pubi, joka kuitenkin odotteli vielä kuun vaihteessa remontin valmistumista. Paikka on siirtynyt hiljattain Shepherd Neamelta Berkeley Inns -ketjulle, ja tarkoitus on avata jälleen toukokuun lopussa.
Eipä Bloomsburyn pubikiertueella tarvitse toisaalta kauas kävellä löytääkseen seuraavan merkittävän kohteen. Aivan kulman takana on nimittäin Lamb’s Conduit Street, eläväinen pikku kävelykatu, jolla on ravintoloita, herkkukauppoja ja sekalaisia muita palveluita – sekä The Lamb -pubi. Jo 1700-luvulla rakennettu juomapaikka on nykyään tyylikäs yhdistelmä historiallisia aikakausiaan ja Lamb’s Conduit Streetin boheemin porvarillista charmia. 1950-luvulla siellä viihtyi runoilijapariskunta Ted Hughes ja Sylvia Plath. Ruokaakin on tarjolla, mutta itse tyydyimme juomiin. Vaihtuvassa cask-tarjonnassa oli By the Horns Brewing -panimon London Surrey Classic (4,2 %), joka ei mitenkään kalpene vertailussa tunnetumpiin best bittereihin.
Kadun varrella testasimme ruokailumielessä Noble Rot -viinibaariravintolan, jonka päivän lounas oli erittäin hyvä. Viereiseen pöytään istui kahden herrasmiehen seurue, jotka kuulemma olivat ennenaikaisella kruunajaislounaalla. Heille oli tärkeää, että kaikki ruokalistalta valittava oli brittiläisistä raaka-aineista valmistettua. Viinin piti olla kotimaista, pienistä merianturan fileistä oltiin kovasti innoissaan, ja uudet Jersey Roayls -perunat olivat kuulemma fantastisia.
Jos taas haluaa syödä pubissa mutta ei ”pubiruokaa”, yksi vaihtoehto on Norfolk Arms Leigh Streetillä. Gastropubiksikin sitä on sanottu, mutta tämä ei Norfolk Armsin tapauksessa tarkoita valkoisia pöytäliinoja, trendikkään harmaita seiniä tai viinin ylivaltaa suhteessa olueen. Päinvastoin sisätilat ovat arkisen kuluneet ja iltaisin kynttilänvalossa hyvinkin tunnelmalliset. Ruoka on tapas-valikoimaa mutta ei päälleliimattuna erikoisuutena – henkilökunta vaikuttaisi olevan itsekin Espanjasta, ja tulokset olivat herkullisia. Cask-oluena löytyy ainakin Greene King IPA (3,6 %), joka on kohtuullinen brittiläinen bitter joskaan ei 2000-lukulaisen käsityksen mukaan mikään sääntöjen mukainen IPA.
Mitäköhän pubeja lähialueilta olisi vielä tullut testattua, jos aikaa olisi ollut enemmän? Jos samalla linjalla olisi jatkanut – vähän nukkavieruissa, nykytrendien ohittamissa pubeissa – niin ainakin Calthorpe Arms tai McGlynn’s Free House olisivat ehkä kuuluneet reitille. McGlynnin ohi kyllä kävelimme, ja se hehkui ulospäin samantapaista menneen maailman tunnelmaa kuin vaikkapa The Duke. Calthorpe Arms taitaa muuten jäädä väljimpienkin maantieteellisten määritelmien mukaan juuri Bloomsburyn ulkopuolelle, sillä se on Gray’s Inn Roadin itäreunalla.
Tilava Russell Square kannattaa käydä katsastamassa, se on hieno aukio vaikka pubeja ei sen laidoilta oikeastaan löydykään. Rakennustyylit vaihtelevat Kimpton Fitzroy -hotellin hämmästyttävästä viktoriaanisesta loistosta Senate Housen 1930-lukulaiseen pilvenpiirtäjätyyliin, josta George Orwell sai innoituksen totuusministeriönsä rakennukselle. British Museumin mittava tontti on heti aukion lounaispuolella. Tunnettu Museum Tavern, jossa itse Parta-Kalle istui pitäessään taukoja Pääoman kirjoittamisesta, jäi tällä kertaa pois reiteiltämme. Ilmeisesti siellä ei enää tarjoilla vakio-oluena Old Peculieria, joka oli aiemmin sen kova valtti.
Meilläkin oli reissullamme jonkin verran kirjallisuusteemaa, ja sitä ajatellen British Library on tietysti visiitin väärti – se ei ole tarkkaan ottaen Bloomsburyssa mutta aivan kivenheiton päässä. Kirjaston ilmaisesta Treasures of the British Library -näyttelystä löytyi muun muassa sellaisia kohokohtia kuin Britannian epävirallinen perustuslaki Magna Carta 1200-luvulta, Shakespearen koottujen näytelmien ensimmäinen painos, tai Leonardo da Vincin, Brontën sisarusten ja Gandhin käsikirjoituksia. Kirjaston lähikortteleissa ovat Eustonin ja St Pancrasin rautatieasemat, joiden pubitarjonta sammuttaa tarvittaessa kulttuurinnälkäisten matkailijoiden olutjanon.
Kuten edeltäkin näkyy, Britanniassa suunnistan mieluiten yleensä aika samantapaisiin pubeihin. Ei tarvitse olla laajaa craft beer -tarjontaa, kunhan cask-oluista löytyy yksi tai kaksi luotettavaa klassikkoa. Tunnelma on usein melkein yhtä tärkeä kuin olut. Jos sen sijaan kaipaat nimenomaan uusimman aallon brittiläisiä pienpanimoita, tältä polulta kannattaa toki poiketa jonnekin muualle. En tiedä, paljonko sellaisia pubeja oikeastaan edes löytyisi Bloomsburysta, vaikka etsisi. Parempi onni voi käydä Itä-Lontoossa tai Bermondseyssä.
Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.
Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.
Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.
Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.
Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.
Tuotetiedot ja tekijät tikissä.
Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.
Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.
O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.
Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.
Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.
Kaikki tuntevat Ridgewayn panimon jouluolutsarjan. Tonttujen tuhmuusasteita on nähty vuosien varrella ainakin Bad, Very Bad, Seriously Bad, Criminally Bad ja Insanely Bad. Kukin adjektiivi on ainakin jossain yhteydessä oluen vahvuuteen. Tänä vuonna Alkon jouluolutvalikoimaan on uinut Very Bad Elf -niminen strong ale, jota panimo etiketissään nimittää jopa hienommin special reserve aleksi. Ilmeisesti melko perinteisellä – joskin 7,5 prosentin vahvuisella – brittityylillä mennään tällä kertaa.
Väri on tumman kultainen, vaahto melko runsasta ja tuoksu brittiläisen appelsiinimaltainen. Maltaat maistuvat makeina, ne eivät ole pahanmakuisia mutta hieman pahvisia kuitenkin. Ihan mukavia brittityylisiä karamellin, hunajan ja kuivattujen hedelmien makuja on mukana, mutta kokonaisuus jää amatöörimäisen kemikaaliseksi. Jossain mielessä tämä muistuttaa vähän vaaleita vahvoja belgialaisoluitakin, mutta ei erityisen hyvällä tavalla.
7,5-prosenttinen olut on tietysti vahvahko, mutta sentään vielä sellainen, josta pitäisi lasillisen jälkeen jäädä pohdinta ”ottaisinko toisen”. Yhden Very Bad Elfin jälkeen on kyllä selkeää, että eiköhän tämä ollut tässä. Alkoholi – kenties humalan kanssa yhteistyössä – jättää jälkeensä lääkemäisen kitkerän piston, joka karkottaa luotaan. Esimerkiksi joulupöytään alkaa sen jälkeen kaivata pikemminkin pehmeää, hyvin käynyttä sahtia. Ridgewayllä luulisi olevan vuosien kokemuksen jälkeen jouluoluthomma hallussa, mutta ainakin tällä kertaa tonttu-ukot hyppivät nolosti riman ali. (Kuva: Alko.)
Viiden Pennin olutravintolassa pari vuotta toimineen Mad Hopper Brewing Companyn oluihin en ole aiemmin tullut vielä missään tutustuneeksi. Tälläkään kertaa se ei tapahtunut paikan päällä Viidessä Pennissä, vaan vanhassa kunnon Urkissa eli St. Urho’s Pubissa, samalla suunnalla kaupunkia sentään. Heillä oli hanassa sesongin mukaisesti kurpitsaolutta Mad Hopperilta, oluen nimi siis Full Moon ja tyyliluonnehdinta imperial pumpkin ale.
Tänä viikonloppuna eri puolilla maailmaa on halloween-juhlallisuuksia, koska varsinainen pyhäinpäivän aatto eli 31. lokakuuta osuu tänä vuonna maanantaille. Olutmaailmassa vuodenaikaan kuuluvat siis kurpitsaoluet, ”kurpitsamausteilla” maustetut oluet ja muut enemmän tai vähemmän halloween-tyylisiin ruokiin liittyvät olutmaut. Kovin paljon tällaisia ei ole takavuosina Suomessa nähty, mutta nyttemmin niitä tulee joka syksy ainakin jossain yksi tai useampia vastaan.
Mad Hopperin Full Moon on varsin vahva (8,5 %), mutta eipä kurpitsaoluella mitään tiukkaa tyylilokeroa olekaan, mikä edellyttäisi jotain minimi- tai maksimivahvuutta. Luulisin, että tällainen tuhti kasvisperäinen raaka-aine sopiikin paremmin melko voimakkaaseen olueen. Oikein miedosta kurpitsaoluesta saattaisi tulla pliisua kasvislientä, jossa kurpitsan makeus korostuisi liiaksi. En tosin ole näitä oluita niin paljon tullut vuosien mittaan testailleeksi, että osaisin varmuudella sanoa asiasta mitään viisasta.
Väri on oranssin punertava ja sikäli ei äärettömän kaukana kurpitsan väristä. Tuoksu on melko herkullinen ja siinä voi havaita jonkinlaista kurpitsan tai kurpitsamausteiden aromia. Makumaailma on helposti lähestyttävä, siinä on kevyen maustekerroksen alla aika tavanomaisia punaruskean alen makuja. Maltaissa on panimon mukaan pilsneriä, wiener- ja münchener-maltaita sekä karamellia, humalapuolella yksinomaan saksalaista Magnumia. Minimaalinen kasvismainen vivahde tuntuu maltaiden alla – en tiedä, onko oluessa siis oikeasti kurpitsaa vai onko kurpitsapiirakan henki tuotu siihen mausteilla. Viinakin pilkahtaa vähän. Joka tapauksessa tämä oli minusta ihan kunniallinen kotimainen esimerkki amerikkalaisten suosimasta oluttyylistä, joka jakaa syksyisin olutkansan inhoajiin ja arvostajiin. Maistelu on tehty viime viikon lauantaina.
Viikonloppuna Tampereella ei voinut olla huomaamatta, mikä kaupunki isännöi maailmanmestaruuskisoja ja missä lajissa. Kun kisakansa eilen lauantaina alkoi puolenpäivän maissa kömpiä koloistaan, Asemankannen fanialue täyttyi melko ripeästi ja Tuomiokirkonkadun kiekkokatukin vilkastui. Pian joka kadunkulmassa tuli vastaan sinivalkoisia kisapaitoja, peruukkeja, kasvomaalauksia ja kaikenlaista leijonateemaista.
Toisessa MM-kisakaupungissa Helsingissä meininki ei ole ehkä ollut ihan yhtä tiivistä, ainakaan kisojen aikaisemmissa vaiheissa. Toki pääkaupungin kaduillakin on vaeltanut muiden osallistujamaiden yleisöä kisafiiliksissä. Triplan, jäähallin ja muiden kiekkoaiheisten kohteiden ympärillä on voinut aistia, että jonkinlaisen urheilujuhlan tuntua on ilmassa.
Kun istahdimme eilen iltapäivällä Tampereella Keskustorin kesäkeitaaksi ristitylle yhdentoista ravintolan yhteisterassille, huomasimme puolivahingossa parkkeeranneemme myös melkein eturivipaikoille terassin kiekkoscreenin eteen. Tilasimme Teerenpelin kojulta oluet ja sulamit eli täytetyt leivät. Muita kesäkeitaalla mukana olevia toimijoita ovat esimerkiksi Bodega Salud, Ukkometso ja Ravintola Pons sekä vahvasti Pyynikin Brewing Companyn logojen reunustama SAWUkeidas.
Join tänä keväänä lanseeratun Hampunsiemen Alen (5 %), tai pulloetiketin mukaan Hampunsiemenoluen, joka on vaalea, lievästi samea ja maultaan kevyehkö pintahiivaolut. Tuoksussa ja maussa on mietoa paahteista pähkinäisyyttä, joka näin vaaleaan aleen tuo jännän lisän ja on siis peräisin oluessa käytetyistä paahdetuista hampunsiemenistä. Siemenet eivät tuo kuitenkaan olueen sellaista hampun tai kannabiksen makeaa tuoksua, joka kyseiseen kasviin ehkä usein yhdistetään.
Hampunsiemenolut oli miellyttävä terassijuoma, jonka pieni twisti on varmasti kohdennettu varsin perinteisten oluiden ystäville – ei niinkään nykypäivän mielikuvituksellisimpien kahvileivosoluiden ja maustettujen hapanten tuntijoille. Matkaseuralainen puolestaan oli yllättynyt tilaamansa Vauhtiveikon mausta, joka oli odotettua kirpakampi, ei nyt hapan mutta napakan sitruksinen. Heräsi jopa kysymys, onko olut sitä millaiseksi se on tarkoitettu. Totesimme, ettemme ole välttämättä koskaan Vauhtiveikkoakaan maistaneet, vaikka se on pitkän linjan Teerenpeli-olut. Voihan se olla sitrusvetoisempi hefeweizen.
Kesäkeidas oli mainio kokonaisuus, varsinkin kun lauantai-iltapäivänä alkoi melko raskaalta tuntunut pilviverho väistyä ja aurinko lämmitti terassin nopeasti. Se on auki elokuun puoleenväliin asti. Helsingissä ei tullut näillä suurterasseilla käytyä sen kummemmin Senaatintorilla kuin Kasarmitorilla, ja Turussakin viime kesänä vain vaelsimme Tuomiokirkontorin terassin läpi istumatta alas. Tänä viikonloppuna kiekkotunnelma sähköisti Tampereen keskustaa, ja muutaman kymmenen minuutin kuluessa tämän postauksen julkaisemisesta siis selviää, mihin suuntaan korkeajännitteet laukeavat.
Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.
Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.
Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.
Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.
Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.
Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.
Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.
Viimeinen luukku ei ole samanlainen kirjajuttu kuin aikaisemmat tässä olutjoulukalenterissa. Luukun kirjailija on William Shakespeare, joka oli oluen ystävä – mutta ei minkä tahansa oluen. Zythophile-blogi osoitti perusteellisella postauksellaan muutama vuosi sitten, että Shakespearen näytelmissä puhutaan toistuvasti negatiiviseen sävyyn humaloidusta oluesta (beer) mutta myönteisesti humaloimattomasta oluesta (ale).
Shakespeare oli pikkukaupungin poika Warwickshirestä, ja beer – humaloitu olut – oli Lontoon kotkotuksia. Beer tuli Englantiin ulkomailta, käytännössä nykyisten Alankomaiden alueelta, ehkä Belgian. Itse asiassa myös hop tuli sanana sieltä (myöhäiskeskiajan hollannissa ja englannissa hoppe). Ale sen sijaan oli monen mielestä isänmaallinen juomavalinta, “ale for an Englyssheman is a naturall drynke” sanottiin vuoden 1542 ravinto-oppaassa.
Näytelmien suomentajilla ei ole juuri keinoja tehdä eroa ale- ja beer-sanojen välille, vaikka olisivat merkityksistä tietoisiakin. Vanhoissa Paavo Cajanderin käännöksissä on tosin ainakin kertaalleen onnistuttu sanomaan jotain muuta kuin pelkästään “olut”, nimittäin Talvisessa tarinassa, jossa säe “a quart of ale is a dish for a king” kääntyy “olutves’ on herkkua ruhtinaan”. 1700-luvun mittaan vanha ero ale- ja beer-sanojen välillä laimeni, joskin nämä miellettiin yhä eri asioiksi, ale vain jonkin verran miedommin humaloiduksi (myös vastaesimerkkejä syntyi pian). Käytännössä erityisesti portteri ja stout olivat aika pitkään “beer-”oluita, mild, old ale ja pale ale taas aleja.
Shakespearen näytelmissä esiintyy myös sana posset. Posset oli (tai on) olut- tai viinipohjainen lämmin juoma, joka saadaan aikaan esimerkiksi sekoittamalla kuumaa olutta, munia ja mausteita maitoon niin että maito juoksettuu. Siitä sitten siivilöidään nestemäinen osuus lasiin ja heitetään hyytymät pois. Entisaikoina nekin mieluummin syötiin kuin heitettiin roskiin.
Lady Macbeth huumasi kuningas Duncanin palvelijat myrkyttämällä heidän possetinsa, jolloin Macbeth pääsi kenenkään häiritsemättä murhaamaan kuninkaan. Ehkä tämän pariskunnan edesottamukset eivät sovi kaikkein parhaiten jouluaaton rauhaan, vaikka he Shakespearen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluvatkin. Viattomampaan vuodenvaihteen tunnelmaan käy näytelmistä vaikkapa komedia Loppiaisaatto, josta on puolestaan jäänyt englannin kieleen ilmaisu “cakes and ale” – huoleton nautiskelun aika.
* * * * *
Shakespeare & Beyond -blogista löytyy – historiallisten posset-ohjeiden perästä – nykyaikaiseen makuun sopiva posset-resepti, jonka sherry/madeira lienee helposti korvattavissa vahvalla alella. Itse olin ajatellut testata reseptiä kaapistani löytyvällä Thomas Hardy’s Alella, koska olin tehnyt Hardyyn liittyvän postauksen myös tähän joulukalenteriin. Jos saan toteutettua kokeilun joululomalla, täytyy raportoida tulokset tännekin. Alkoholipohjaisen “perinteisen” possetin lisäksi sanaa käytetään nykyään myös sitruunavanukkaasta, josta löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia reseptejä viime vuosilta. Se on ehkä ollut jopa pienimuotoinen hitti ruokablogipiireissä.
* * * * *
Olutkoiran ja kirjallisuusjoulukalenterin puolesta rauhallisia ja rentouttavia joulunpyhiä joka kotiin!
Olutkoira 