Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Suuret skotit: Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy

Kun puhe kääntyy skotlantilaiseen olueen, useimmille varmasti tulee mieleen jonkinlainen tumma, melko vahva olut, joka nojaa makeaan maltaaseen ja jossa on hyvin miedosti humalan katkeruutta. Koko totuushan tämä ei ole skottioluesta, josta suuri osa on aina ollut yleisbrittiläistä pale alea – nykyään tietysti vielä (etenkin BrewDogin ansiosta) usein amerikkalaisella twistillä.

Silti skotit tunnettiin historiallisesti tummemmista ja voimakkaammista oluista, ja niihin heidän maansa myös nykyskenessä siis yhdistyy. Millaisia nämä oluet todella ovat? Monet puhuvat oluttyylistä nimeltä wee heavy (“pieni tuhti”). Se ei Ron Pattinsonin mukaan ole kuitenkaan –  kansallisromanttisesta klangistaan huolimatta – historiallinen skottioluen nimi, vaan ilmestyi etiketteihin toisen maailmansodan jälkeen ja levisi laajaan käyttöön nykyisen pienpanimobuumin myötä.

1800-luvun vahvat skottioluet olivat paljon nykyisiä tukevampia, usein yli 10-prosenttisia, ja niitä merkittiin šillinkihinnan mukaan, vaikkapa 120/-, 140/-, 160/-. Esimerkiksi Traquair House tekee näistä vahvinta 160/-olutta nykyäänkin, 9,5 % vahvuisena.

1900-luvun puolella miedompiin oluihin syntyi uusi šillinkijärjestelmä, jonka asteita olivat 60/-, 70/- ja 80/-. Nämä olivat pale ale -tyylisiä, ja jostain syystä niistä miedointa, noin 4 % ABV vahvuista 60/-:a, merkittiin pullo-oluena numerolla 90/-. Siinä mielessä Belhaven, jolla 90/- on nykyään yli 7-prosenttinen tumma “wee heavy”, ottaa kenties merkintätavassa vapauksia tähän perinteeseen nähden. Toisaalta šillingit ja muut ovat joka tapauksessa historian jäänteitä, ja tärkeintä kai on antaa vaikutelma perinteisestä skottioluesta. Tähän varmasti pyrkivätkin molemmat nyt maisteltavat oluet, Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy.

 

Traquair House on maailman vanhin nykyaikainen pienpanimo, jonka perusti samannimisen talon linnanherra Laird Peter Maxwell Stuart vuonna 1965. Traquair House Ale (7,2 %) on talon ensimmäinen olut, maltillisen kokoisena pysyneen valikoiman kulmakivi. Se on tummanruskea olut, siinä missä toinen nyt maisteltava olut on astetta vaaleampi ja punertava.

Tuoksussa on hieman paahteisempaa mallasta, joka tekee aromista melko herkullisen. Maku on tumman karamellinen, suklainen, paahteinen, puinen, hedelmäinen, katkeruuttakin on hieman. Tyylikäs olut ei ole vahvuuteensa nähden ehkä ihan niin tukevarunkoinen kuin voisi olla, vaikka en tiedä, onko tätä sokerilla ohennettu. Mainio skottituote on kuitenkin kyseessä.

Belhaven 90/- Wee Heavy (7,4 %) on jo tuoksultaan Traquairin olutta makeampi: paahtuneen sokerin aromi muistuttaa monia belgialaisia oluita. On aivan mahdollista, että tummat Leffet ja vastaavat ovat alun perin inspiroituneet skottioluista, joita Belgiaan tuotiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen ja joita belgialaiset itsekin valmistivat. Tumma sokeri hallitsee makuakin, siinä pientä brandyn poltetta, jota jää mukaan jälkimakuun. Muita sävyjä ovat rusinat ja kuivatut viikunat. Challenger-humalan katkeruutta on matkassa myös, tosin hyvin maltillisena.

Näiden kahden yllättävänkin erilaisen oluen avulla voi ehkä hakea nykyskottilaisen scotch alen – tai vaikkapa wee heavyn, jos sitä nimitystä haluaa käyttää – syvintä olemusta. Mallas on avainsana, vahvuutta pitää olla ja makeuskaan ei ole poissuljettu. Humalaakin saa käyttää, sen oletettu vähyys skottityyleissä on ehkä osittain myytti. Brittilajikkeet varmaan istuvat parhaiten kuvaan. Vaikka se ehkä klisee onkin, scotch alen on hyvä olla sellaista olutta, jota viileiltä ja kosteilta Ylämaan nummilta tai Edinburghin vanhankaupungin kujilta takkatulen ääreen palatessaan mieluiten nauttisi.

Fuller’s Vintage Ale 2020 – tuoreeltaankin juotava vuosikertaolut

Suosikkijuttujani olutmaailmassa on Fuller’sin uusimman Vintage Alen maistelu – jokajouluinen huvi – ja myös sen vertaaminen viime vuoden vuosikertaan. Aika ajaa tietenkin oluen ohi kuten kaikkien muidenkin asioiden, joten esimerkiksi vuoden 2020 tuoreen oluen vertaaminen tuoreeseen 2019 vuosikertaan olisi mahdotonta. Aikaisempi versio on aina pakostakin ikääntynyt jo suunnilleen 365 päivää.

Vintage Ale 2019 (tuoreena ja vuoden vanhana)

“Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä [Uuden-Seelannin] Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois.” (Olutkoira 24.11.2019)

“Talon hiiva tuo [olueen] tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.” (Olutkoira 24.11.2019)

Makailtuaan vuoden Alkon hyllyillä Vintage Ale 2019 on kehittänyt ikääntyvän oluen piirteitä selvästi pitemmälle: sherryn tuoksua, pähkinäliköörin makeutta, voimakkaan tummaa marmeladia ja lakritsaa, ja melkein joulumaista mausteisuutta. Se on nyt voimallinen talven vuosikertaolut. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat hioutuneet pois kuten ennustin.

Vintage Ale 2020 (tuoreena)

Vuoden 2020 Vintage Ale eroaa selvästi edeltäjästään – sekä sen tuoreesta versiosta että vuoden verran vanhentuneesta. Siinä on yllättäen todella paljon tuoretta appelsiinia (tähän lajiin nähden), jopa american barleywine-henkeä – jo tuoksussa on tuoretta sitrusta, kuin sisäänhengittäisi kaasuuntunutta tangeriinia. Maussa on vaaleahkoa mallasta ja greipin valkoista kalvoa, jonka kevyt katkeruus jää jälkimakuunkin.

Hedelmäistä makeutta on melko paljon, lisänä vähän sitruksen kirpeyttä. Suklaan tai tumman maltaan sävyjä ei ole nyt juurikaan mukana. Alkoholi saattaa tuntua hieman, tuoreen barleywinen tyyppisenä kuumuutena tai limoncello-liköörin makuna. Vaikka kaikki raaka-aineet ovat tällä kertaa brittiläisiä, Pohjois-Amerikka puhuu tässä oluessa myös appelsiinin tuoreutena.

Brittiläinen olutkirjailija Martyn Cornell toteaa Twitterissä tämän vuoden Vintagesta näin:

Fuller’sin Vintage Ale 2020 on tämän oluen kaikista tähänastisista vuosikerroista tuoreessa iässä juotavin. Ainoa poikkeus saattaa olla legendaarinen vuosikerta 2002, jos sekään.

En ole eri mieltä. Tässä ei ole sellaista raakaa viinaisuutta, jonka toivoisi vuoden ikään mennessä pehmenevän pois. Eikä ole liiaksi villejä Uuden maailman humalien makuja – vaikka brittilajikkeet Jester ja Godiva antavatkin oluelle sitrusmaista hedelmäisyyttä, jolla tosiaan on maullisia yhteyksiä Amerikan humalalajikkeisiin.   

Mitä tuoreen oluen hyvä juotavuus sitten lupaa kellarointikestävyyden kannalta? Sitä en osaa arvioida. Toki laitan tätä syksyn 2020 vuosikertaa maan alle kuten olen laittanut viittä edellistäkin. Jos tässä blogissa virtaa riittää tulevinakin jouluina, tästä varmasti kuullaan vielä.

Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 22. luukku.

Jotkut uskollisimmat tämän blogin lukijat ehkä muistavat minun maininneen muutamaankin kertaan, etten osaa panna olutta. En ole kerta kaikkiaan koskaan tehnyt – edes yrittänyt. Ainoita poikkeuksia ovat muutamat kerrat 90-luvun alussa, jolloin kavereiden kanssa hädin tuskin täysi-ikäisinä kipitimme Pohjois-Tapiolan kotiolutkauppaan ja onnistuimme ohjeiden avulla keittämään jotain savisen tummaa ja alkoholipitoista, josta tuli tarvittaessa humalaan.

Noita kotioluita tehtiin tietysti valmiista uutepaketeista, ja lopputulos oli parempi tai huonompi versio siitä, millaiseksi uutteen tekijä oli kotioluen suunnitellut. Vasta tänä vuonna, yli 25 vuotta myöhemmin, olen ensimmäistä kertaa tehnyt alusta loppuun itse sellaisen oluen, jossa edes suurin osa maltaasta on aitoa mallasta, humala aitoa humalaa ja hiivakin varta vasten valittua oluthiivaa.

Ehkä jonkinlainen nyökkäys noille nuoruusvuosien kotioluthankkeille on, etteivät raaka-aineet nytkään siis olleet sataprosenttisesti “sitä itseään”. Päädyimme nimittäin tekemään tässä kuussa jouluoluen viime vuonna Hangon kirjakaupasta mukaan tarttuneesta Oma pikku panimo -kirjasta. Olennaista oli, että valmistus toimisi omassa keittiössä ja lähinnä normaaleilla keittiövälineillä – mahdollisimman helposti – ja että tulos olisi suurella todennäköisyydellä onnistunut. Toki toinen vaihtoehto olisi voinut olla vaikka kokeilla Reittausblogin pussimäskäysohjeita tai jotain vastaavaa, mutta ehkä ensi kerralla.

Vaikka osa maltaista on kyseisen kirjan ohjeissa aina spraymallasta eli kuivattua uutetta, loput olivat sitten erilaisia värimaltaita, jotka valikoin nettikaupasta kuin kuka tahansa kotiolutharrastaja. Tarpeet siis hankittiin erään panimotarvikekaupan verkkokaupasta ja noudettiin heidän varastostaan pääkaupunkiseudulla. Maltaat – ne muut kuin spraymallas – rouhittiin paikan päällä odottaessani. Olin poiminut nettitilaukseen mukaan myös muita keittiöstämme puuttuneita tarpeita kuten lämpömittarin, lapon ja pullotusvehkeet.

Kirjan jouluoluessa oli crystal-, carafa- ja suklaamallasta sekä juurikin tuota spraymallasta. Kun kotona avasin noutamani paketin, huomasin sprayn olevan vehnämallasta (ehkä vehnän ja ohran sekoitusta?). Olin varma, että olin tilannut medium-väristä ohraspraymallasta. Ehkä olin ymmärtänyt jotain väärin tai tilauksessa oli tullut moka, mutta emme antaneet tämän häiritä, vaan ryhdyimme toimeen.

Ruotsalaisesta kirjasta suomennettu Oma pikku panimo toimi kyllä ohjeiden puolesta ihan hyvin; saimme sillä tehtyä ne vaiheet mitkä pitikin. Mäskääminen, keitto, suodatus ja muut vaiheet sujuivat asianmukaisesti, ja lopulta desinfiointiin liittyvän säätämisen jälkeen (siinä ei haluttu tehdä virheitä!) vierre päätyi kuivahiivan kanssa viiden litran käymispulloon. Tuoksut ja vierteen ulkoinen olemus antoivat nekin jo vihjeitä siitä, ettemme ainakaan tehneet kaikkea aivan päin mäntyä. Humalana oli Libertyä ja East Kent Goldingsia sellaisessa suhteessa, että oletin lopputuloksessa maistuvan jonkin verran modernia amerikkalaista sävyäkin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa käymisastiassa olut käyttäytyi vaisusti, ja pohdimme välillä, tekikö hiiva ollenkaan sille uskottua tehtäväänsä. Pullotusvaiheessa suoritettu maistaminen palautti kuitenkin taas uskoa: jotain kaapin perällä oli tapahtunut. Nyt kahden viikon pullokäymisen jälkeen oli sitten maistamisen vuoro.

Jo kruunukorkin avaamisen ääni ja viimeistään lasiin kaatuvan oluen kaunis mutta ei ylenpalttinen vaahto lupasi, että ainakin käyminen oli sujunut asianmukaisesti. Jouluolutreseptin mausteet maistuivat maussa, samoin hieman amerikkalaistyylinen humalakatkero – melko mietona tosin. Hiilihappo tuntui suussakin juuri sopivalta. Olut oli ihan asiallisen näköistä, tummanruskeaa, hieman sameaa, mutta paljon kirkkaampaa kuin olin pitkään pelännyt. Makukokemus oli mielestäni sitä, mitä resepti suunnilleen lupasikin.

Kokeilu päättyi siis onnellisesti, ja siitä jäi tunne, että tätä voisi aina silloin tällöin tehdä ilman sen suurempaa jännitystä tai juhlallisuuksia. Olisiko seuraava yritys sitten talvikauteen sopivasti vahvempi portteri tai stout? Myös muun tyyppisiä ohjeita kuin tämän kirjan filosofiaa voisi olla kiinnostavaa testata, vaikka kovin syvälle kotiolutharrastuksen madonreikiin en aio ainakaan toistaiseksi sukeltaa. Joulua päästään joka tapauksessa nyt skoolaamaan omassa kaapissa käyneellä kausi-alella, josta edes piparimausteiden jalanjälki ei onnistunut saamaan yliotetta. Belgialaistyyppisissä pulloissamme on kyllä joulunpunaiset korkit, mutta omaa etikettiä emme ehtineet tähän hätään askarrella.

Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 21. luukku.

Aihe on tällä kertaa enemmänkin 1990-lukulainen, vaikka kalenterin teemana on ollut 80-luku. Suomessa “erikoisoluiden” buumi alkoi tietysti 80-luvulla ja voimistui seuraavalla vuosikymmenellä, kun mukaan tuli vähitellen myös kotimaisia uusia pienpanimoita. Seuraavat poiminnat ovat jälleen Olut-lehdestä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1991.

Pintahiivaoluita oli Suomessa pitkään tasan yksi: Sinebrychoffin Porter, joka myös Stoutin nimellä välillä tunnettiin. Kun kotimainen pienpanimotoiminta sitten alkoi aktivoitua, monet uudet yrittäjät tulivat markkinoille ainakin alkuun etenkin pohjahiivaoluilla – tummilla ja vaaleilla lagereilla. Entä ensimmäiset uudet suomalaiset pintahiivaoluet? Niitäkin oli joukon jatkona suhteellisen monilla valmistajilla.

Ensimmäinen suomalainen ale-olut oli tulossa markkinoille Vantaalla sijaitsevalta Alex-firmalta, jossa mukana olivat Lammin Sahti ja Olvi. Näin kerrottiin vuonna 1992 Olut-lehdessä. Lasse Lehtinen maistoi sen ja tuomio oli: ”maku jotain englantilaisen alen ja kotimaisen lagerin väliltä”. Kokonaan toinen asia oli, ehtikö tätä kellokasta koskaan saada mistään kaupallisesti.

Samana vuonna Sinebrychoff myi vuosikertaportteria, joka tavallaan oli tuoteuutuus sekin. Suomen ensimmäinen vuosikertaolut siitä joka tapauksessa tuli. Tässä oli kyse vuoden 1988 Porterista, joka oli saanut kypsyä nelisen vuotta, ja myyntiin tuli 75 000 erikseen numeroitua pulloa.

Koff oli aktiivinen myös seuraavana vuonna. Heidän juhlaoluttaan Vihkiäisolutta kuvailtiin upeaksi ja barley wine -tyyppiseksi, prosentteja oli tosin vain 6,1 %. Tapaus taisi olla uuden Keravan panimon vihkiminen käyttöön.

Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) oli yhtiönä perustettu jo kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1993 se lupaili ensimmäisiksi tuotteikseen pohjahiivaoluita – myöhemmin valikoimaan oli kuitenkin tarkoitus tehdä panimon mukaan myös “erikoisoluita”.

Ensimmäisenä itsenäisenä pienpanimona taisi kuitenkin päästä tuotteineen liikkeelle Turun Kaskenmäen Panimo, ja heiltä tuli nimenomaan vuonna 1993 Uuteen Apteekkiin oma olut: Vanhan Luostarin Kellariolut -ale. “Pyrimme mahdollisimman lähelle brittiläistä bitteriä”, panimosta kerrottiin. Talveksi oli tulossa myyntiin myös stoutia.

Vuoden 1994 puolella Sinebrychoff puuhasi jälleen ale-rintamalla, ja olutuutuuksista lehdessä mainittiin Brewmaster’s Brown Ale. Pienpanimoiden suunnalta kerrottiin, että “luvan saaminen ei välttämättä johda panimon perustamiseen” ja että näin oli käynyt muun muassa alussa mainitun Vantaan Alexin kohdalla. Myös kotiolutrintamalla pintahiivaolut jylläsi: Olut-lehden Vuoden Kotipanija -kilpailu ratkesi, ja sen voittajissa oli useita aleja. Ammattilaissarjan voittaja oli peräti American Pale Ale.

Syyspuolella vuonna 1994 kerrottiin, että Kappelin Panimo valmistaa ensimmäisenä Suomessa hefeweizenia – pintahiivaolut sekin. Kappelin Panimo oli Sinebrychoffin edellisenä vuonna Helsingin legendaarisen puistoravintolan kellariin perustama pienpanimo. Vehnäoluista Alkon valikoimassa oli ollut jo 80-luvun puolella uutuutena Karjala Weizen-Fest, mutta sitä valmistutettiin Itävallassa. Tampereen kaksi uutta panimoa, Plevna (Koskipanimo) ja Wanha Posti, aloittivat vuonna 1994, molemmat lagereilla.

Helsingin ravintolakoulu Perhoon valmistui opetuspanimo seuraavan vuoden huhtikuussa. Sinne hankitussa 60 litran kattilassa pantiin olutta kahdesti viikossa, ja tarkoituksena oli näyttää oppilaille konkreettisesti, kuinka olut syntyy. Oluttyyppiä vaihdettiin 2–3 kertaa vuodessa ja tuotteita myytiin Perhon ravintolassa. Alkuun lähdettiin ale-tyyppisellä oluella, joka lienee sama kuin nykyvalikoimastakin löytyvä Perhon Rohkea.

Kaskenmäen Panimo teki vuonna 1995 kölschin. Maistamassa käynyt Michael Jackson totesi, että se “muistutti mielestäni vähemmän kölschiä kuin frankenilaista zwickelbieriä”. Samean keltaisessa, täyteläisessä oluessa oli Jacksonin mielestä hyvä, tuore aromi ja helppo juotavuus. Mallaspohja oli kunnossa, ja maun viimeistelevä humalan katkero houkutti maistamaan lisää.

Vuoden oluina palkituista tuotteista 1995 ale-sarjan voitti Lappeenrannan Panimon Husaari. Kärkikolmikkoon päätyi myös vasta aloittaneen Mustialan Kuninkaankartanon Panimon Tumma.

Saarijärveläinen Palvasalmen panimo valmisti samana vuonna ensimmäisenä Suomessa real alea. Brittityyppinen pintahiivaolut Best Pal valmistettiin ravintolajakeluun, ja tuotanto oli tuhat litraa viikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Michael Jackson maistoi Palvasalmen toista olutta, Valtea, ja luonnehti sitä old aleksi. Vuonna 1997 Palvasalmi myös pullotti portteriaan.

Ulvilan Ravintola Gasteriaan perustetun panimon puuhamiehet esittelivät kölschiään ja bitteriään, ja totesivat, että “emme halunneet tehdä valtavirran lageria”. Vuoden 1997 kesällä päästiin maistelemaan myös Suomenlinnan Panimon keitoksia. Heillä yksi alkuaikojen kokeiluista oli belgialaisen De Koninckin innoittama ale-tyylinen olut.

Sinebrychoff otti seuraavana vuonna taas yhden askelen kohti nykyaikaa tekemällä pintahiivaolutta, jossa oli amerikkalaista humalalajiketta. Suurpanimo ei ollut tässä suhteessa tietääkseni Suomen ensimmäinen, mutta takuulla kyseessä oli siihen asti laajimpaan jakeluun päässyt Cascade-humaloitu olut. 4,3-prosenttinen 179 Birthday Bitter oli kantavierrevahvuudeltaan 14° (!), ja Olut-lehdessä luonnehdittiin sitä katkerotasoltaan liian alhaiseksi ja lämpimänä siman makuiseksi.

Vuonna 1999 Suomenlinnan Panimon uutuustuote oli Helsinki Porter. Haagassa Mikko Salmi oli polkaissut käyntiin tilapäisesti jäissä olleen ravintolakoulun panimotoiminnan, ja portteria syntyi sielläkin, nimeltään Stydi ja vahvuudeltaan 5,6 %.

(Lähde: Olut-lehdet 1991–1999. Kuvat: Finna.fi, HKM/Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0, Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0., Finna.fi/Työväen arkisto.)

Täytyykö olutvalistuksen alkaa ale vs. lager -jaolla? Entä vehnä?

Amerikkalainen olutkirjailija ja -bloggari Jeff Alworth kertoi keväällä Beervana-blogissaan viimeistelevänsä uutta painosta The Beer Bible -kirjasta. Postauksen pointtina oli oluttyylien luokittelu oppassa. Alworth mainitsi pudottaneensa vehnäoluet pois tyylejä esittelevän lukunsa “pääjaottelusta”.

Ensimmäisessä The Beer Biblen painoksessa oluttyylit oli jaettu neljään osioon näin: ale, lager, wheat beers ja wild ales. Kirjoittaja ei itse ollut silloinkaan ollut vakuuttunut vehnäoluiden paikasta pääjaottelussa, mutta kustantaja oli halunnut näin. Uuteen versioon Alworth on nyt saamassa läpi oman luokittelunsa: classic ales, classic lagers, wild ales, new and unusual styles.

Jos olisin nyt baarissa jonkun oluthörhön kanssa, saattaisi alkaa keskustelu siitä, kumpi jako on järkevämpi (jos neljä luokkaa on pakko tehdä) ja mitä etuja kummallakin on. Vai jokin ihan muu jaottelu? Vehnäoluiden pitäminen omana pääluokkanaan kuvastaa ehkä ensimmäisen hörhösukupolven olutajattelua – meidän, jotka aloitimme oluesta nautiskelun 1990-luvulla tai sitäkin aiemmin.

Saksalaiset weizenit olivat uutta ja ihmeellistä lähes kaikkialla Etelä-Saksan ulkopuolella. Makumaailma tuntui todella poikkeavan totutusta. Sama pätee Hoegaarden-tyyppisiin belgialaisvehniin. Ensin mainituissa erikoinen, mausteinen maku tulee kokonaan saksalaisista vehnäoluthiivoista. Jälkimmäisiin hieman saman tyyppisiä piirteitä tuovat (myös) korianterinsiemenet ja pomeranssinkuori sekä mahdolliset muut mausteet. Mallaspuolella tuntuu vehnän paradoksaalinen paksu keveys ja pieni kirpeyskin. Humalalle jää pieni sivuosa.

* * * * *

Tässä mielessä siis ymmärrän kustantajan ajatusta: hän tunnisti vehnäoluissa selkeästi erottuvan ja lukijoille tutun kokonaisuuden. Toisaalta Alworthin perustelut vastustaa tätä ovat vähintään yhtä ymmärrettävät: hänestä oli outoa, että kolme neljästä kategoriasta perustui hiivalajeihin ja yksi maltaisiin. Symmetria puuttui. Vehnäoluethan ovat yleensä hiivan suhteen pintahiivaoluita tai osaa niistä voi pitää villioluina.

periodic-table-bernd-rostad-flickr-cc-by-2-0

Oluiden jaksollinen järjestelmä. Todennäköisesti tarkoitettu luettavaksi kieli poskessa. (Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Sanon tässä vaiheessa, että itse taas suhtaudun yleensä vähän nihkeästi oluen perusoppaiden tapaan korostaa voimakkaasti pinta- ja pohjahiivan eroa. Biologian kannalta kaksi hiivalajia jakavat tietysti olutmaailman kahtia melko selkeästi ja yksiselitteisesti. Mutta olutvalistus ei ole biologiaa vaan jotakin gastronomian ja kulttuurihistorian välimaastoon sijoittuvaa. Silti ale ja lager on (ehkä Michael Jacksonin vaikutuksesta?) omaksuttu samantapaisiksi peruspilareiksi kuin puna- ja valkoviini, proosa ja runo tai oikeisto ja vasemmisto.

Toki sanotaan, ettei puna- ja valkoviiniä erota pimeässä, ja ilmiselvästi proosan ja runon välimaastoon mahtuu kaikenlaista (draamasta puhumattakaan). Oikeisto–vasemmisto-jaon merkityksen sanotaan katoavan politiikasta. Kun perustapauksia katsotaan, ale–lager-jako onkin helppo havainnollistaa ja tuntuu järkevältä: Fuller’s ESB ja Shepherd Neamen Spitfire ovat aika erilaisia tuotteita kuin König Pilsener tai Augustiner Helles.

Mutta jos classic ales -nimikkeen alle aletaan sijoitella sellaisia perinteitä kuin hefeweizen, witbier, dubbel ja tripel, kölsch tai sahti, en voi mitään, jos niskakarvani nousevat pystyyn. Toki monissa näistä on esimerkiksi hedelmäisiä käymisaromeja, joita lager-hiiva varmasti ei tuottaisi. Ne ovat pintahiivaoluita ja usein myös maistuvat siltä. Mutta ei esimerkiksi kölschiä ole helppo erottaa hellesistä tai dortmunderista.

Matalissa käymislämpötiloissa valmistettavat oluet ovat joskus aika samankaltaisia hiivan lajista riippumatta. Pahimmin hukassa ale/lager-kahtiajako on sellaisten tyylien kohdalla kuin bière de garde tai baltic porter, joita tehdään molemmilla hiivoilla ja yleensä viileässä käyttämällä. Hiivan laji ei kerro minulle näistä oluista, niiden aistittavista ominaisuuksista tai niihin liittyvästä historiasta mitään. Altbier, kölsch ja California common ovat samaa joukkoa, vaikka niissä kai vain toinen hiivalaji on sallittu.

* * * * *

Panimopomo ja oluttutkija Matt Dunn esitti ”What’s a Beer Style?” -artikkelissaan takavuosina hauskan ajatusleikin, jossa Kölnillä on rinnakkaismaailmassa sisarkaupunki nimeltä Twin Köln. Siellä kölsch ei ole pintahiivaolut vaan se valmistetaan lager-hiivalla eli on tavallaan dortmunder. Näiden kahden tyylin ominaisuudet ovat siten hiivalajia lukuun ottamatta käytännössä yhtäläiset (myös oikeassa maailmassamme).

Kölnissä asuu kuuluisa olutkirjailija Michael Jackson, ja Twin Kölnissä asuu hänen kaksoisolentonsa Twin Köln Michael Jackson. Ihme kyllä, kummallakaan ekspertillä ei ole mitään hajua siitä, miten heidän kotikaupunkiensa tunnettuja oluttyylejä valmistetaan. Eräänä päivänä Michael Jackson vierailee Twin Kölnissä ja huomaa, että siellä on identtinen, samanniminen olut. Sitten hänelle kuitenkin selviää, että Twin Kölnissä sanalla kölsch viitataankin lager-hiivalla pantuun olueen eli eri asiaan. Samoin Twin Köln Michael Jackson käy Kölnissä ja havaitsee, että kölsch tarkoittaa tuossa kaupungissa pintahiivaolutta.

He eivät kuitenkaan tiedä, että jo heidän isoisoisänsä tekivät 1800-luvulla samanlaiset vastavuoroiset vierailut – aikana, jolloin tiede ei tuntenut pinta- ja pohjahiivaoluen geneettistä eroa. Esi-isät maistoivat siis ominaisuuksiltaan (paitsi hiivakannalta) aivan identtisiä oluita ja totesivat ne samaksi olueksi. Mutta esi-isät eivät olisi voineet tietää – eikä kukaan olisi osannut heitä valistaa – että ne kuuluivat keskeisen raaka-aineensa osalta täysin vastakkaisiin olutkategorioihin.

* * * * *

Edellä oleva esimerkki havainnollistaa “luonnollisten kategorioiden” olemusta – ja oluen tapauksessa se kertoo lähinnä siitä, ettei tällä hiivabiologialla ole maistavalle, haistavalle ja tuntevalle ihmiselle aina lopulta paljonkaan väliä. Kyseessä on samantapainen ero kuin jos Jalostajan ja Lundénin purkkihernekeitot tehtäisiin eri kasvilajeista, joista toinen olisi jokin herneen näköinen, makuinen ja hajuinen papukasvi, ja ruokakauppiaan mielestä tämän eron takia olisi olennaista sijoittaa kyseiset säilykkeet eri käytäville.

Ale ja lager ovat siis maistajan aisteille joskus yksi ja sama asia. Usein ne toki ovat eri asiat. Mutta jos saisin eteeni kolme lasia olutta – ja ne olisivat esimerkiksi Sünner Kölsch, Bitburger Pils ja Franziskaner Hefe-Weissbier – on aivan varma, että olettaisin kahta ensimmäistä käytettävän samalla hiivalajilla (jos siis en tietäisi). Jos taas oluet olisivat Koff Porter, Żywiec Porter ja Must Kuld Porter, en edes osaisi välttämättä veikata hiivoista mitään. Tietäisitkö sinä, mikä on oikea vastaus?

En väitä, että kaikki oluen perusoppaiden kirjoittajat ja olutvalistajat aloittavat oluttyylien esittelyn hiivojen pyhästä kaksinaisuudesta. Onneksi muitakin ratkaisuja on. Esimerkiksi Anikó Lehtisen Yks olut -kirjassa (ja ehkä muissakin) navigoidaan kulinaristisilla kuvailutermeillä. Sellaisilla kuin vaalean hedelmäiset ja maltaisen karamellimaiset. Sitten on Michael Jacksonin aloittama – ja esimerkiksi Tim Webbin ja Stephen Beaumontin jatkama – tapa koota oluttyylit maittaisiin alalukuihin: Britannia, Saksa, Belgia ja niin edelleen.

Ainakin tuohon edellä pohdittuun vehnäoluen olemuksen ymmärtämiseen saisin paljon enemmän eväitä joko oluen makupiirteiden tai paikallisperinteen tuntemisesta kuin siitä tiedosta, että kyseessä on pintahiivaolut. Jos itse joutuisin tekemään kaikista maailman kymmenistä ellei sadoista oluttyyleistä napakan perusluokittelun, lähtisin luultavasti hakemaan jotakin ratkaisua tiettyihin maihin tai alueihin liittyvistä perinteistä. Se saattaisi olla aluksi selkeää: brittiläinen perinne, eteläsaksalais-tšekkiläinen perinne, belgialais-pohjoissaksalainen perinne – tai jotain sen tapaista. Tosin jossain vaiheessa siinäkin todennäköisesti sotkisi jalkansa historian ansalankoihin ja homma menisi niin solmuun, että pitäisi harkita kaiken räjäyttämistä alkutekijöihinsä.

Tynt Meadow ja trappistioluen englantilaiset juuret

Viime vuonna saatiin taas uusi tulokas olutta panevien trappistiluostarien listalle. Aikoinaan kaikki viralliset trappistipanimot sijaitsivat Belgiassa, mutta joukkoon on liittynyt luostareita Hollannista, Italiasta, Itävallasta ja Yhdysvalloista. Kahdestoista trappistimerkin käyttöön oikeutettu luostaripanimo on Englannissa ja nimeltään Mount Saint Bernard Abbey.

Reilun 10 km päässä Burton-upon-Trentistä sijaitsevassa luostarissa ei ole pantu olutta yli sataan vuoteen, mutta 1800-luvun puolella niin tehtiin. Kanadalainen olutkirjoittaja Gary Gillman on selvitellyt useammassa blogipostauksessaan Mount Saint Bernardin oluthistoriaa. En aio kerrata hänen löydöksiään aivan yksityiskohtaisesti, mutta suosittelen lukemaan – ja nostan tähän omasta mielestäni niistä kiinnostavimman.

Dubbel, englantilaisen oluen perillinen?

Euroopassa on paljon vanhoja, keskiajalta periytyviä luostareita. Olutta valmistavat trappistiluostarit eivät kuitenkaan yleensä kuulu näihin. Niiden alkuajat liittyvät tavallisesti valistushallitsijoiden tekemien uudistusten, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin jälkeiseen 1800-luvun alun historiaan, jolloin luostarilaitos oli monissa maissa ahtaalla.

Trappistimunkit olivat lähteneet alkuperäisistä tukikohdistaan Ranskasta pakoon ja osa heistä päätyi eri vaiheiden kautta Brittein saarille. Englannissa opittua oluenpanotaitoa palasi myöhemmin munkkien mukana takaisin Ranskaan. Myös englantilaisia luostariveljiä saapui Kanaalin yli. Tätä kautta syntyivät manner-Euroopan ensimmäiset olutta valmistavat trappistiluostarit.

Edestakaisin Ranskan ja Brittein saarten väliä kulkeneet trappistit perustivat myös Mount Saint Bernardin 1830-luvun puolessavälissä. Gillmanin lähteiden mukaan luostarissa pantiin olutta jo ainakin seuraavan vuosikymmenen lopulla. Nykyisin trappistioluet mielletään vahvoiksi, koska ne säilyivät Belgiassa juuri sellaisina. Munkkien oluet saattoivat olla kuitenkin 1800-luvulla melko mietojakin, aikana jolloin brittiolut monesti muuten oli hyvin voimakasta.

Belgian ensimmäiset trappistiluostarit Westvleteren ja Westmalle aloittivat toimintansa juuri näihin aikoihin, 1830-luvulla. Trappistit palasivat usein käytöstä poistettujen vanhojen luostarien rakennuksiin kunnostaen niitä. Seuraavilla vuosikymmenillä Belgian trappistiluostarien määrä täydentyi Chimayn, Rochefortin ja Achelin myötä viiteen, ja Orvaliin munkit palasivat vihdoin 1920-luvulla. Kaikissa näissä luostareissa oli myös panimot.

Yllättäen belgialaiseen trappistiolueen on saattanut vaikuttaa erityisesti eräs Ranskassa toimiva munkkiyhteisö, jonka perustajat olivat kyllä englantilaisia hekin mutta eivät trappisteja. Tämä on Dieulouardin luostari Lorrainessa, johon Englannista tulleet benediktiinimunkit 1600-luvulla rakensivat myös panimon. Luostari oli pitkään tunnettu brittityylisestä oluestaan.

Gillmanin tulkinta onkin, että Belgian trappistiluostarit olivat tietoisia ranskalaisten virkaveljien brittityylisestä oluenvalmistuksesta. Hän olettaa, että tumma dubbel, joka on sittemmin opittu tuntemaan belgialaisen luostarioluen perusmuotona, oli alun perin englantilainen double beer.

Siinä, että belgialaiset aikoinaan tykkäsivät brittioluista ja imitoivatkin niitä, ei ole mitään järisyttävän uutta. Esimerkiksi De Koninckin tyyppisillä pale ale– tai spéciale belge -oluilla on tällainen tausta, ja myös stout– ja scotch ale -oluttyyleillä on nyt jo Belgiassakin yli satavuotinen historia. Kokosin näitä asioita blogipostaukseksi kolme vuotta sitten. Trappistioluiden brittiläisistä juurista en ollut kuitenkaan kuullut ennen kuin luin Gary Gillmanin spekulaatiot.

mde

Tynt Meadow lasissa

Uusinta trappistiolutta saapui jokin aika sitten muutamiin baareihin myös Suomessa. Itse maistoin sitä Helsingin Kaislassa. Mount Saint Bernardin munkit ovat nimenneet oluensa Tynt Meadow’n tontin mukaan, jolle luostari lähes kaksisataa vuotta sitten rakennettiin.

Vaikka trappistioluilla olisi mitä brittiläisiä juuria, tämä olut tuoksuu ja maistuu mielestäni belgialaiselta. Tulokseen ovat toisaalta vaikuttaneet hengelliset kollegat italialaisesta Norcian luostarista sekä ranskalaisesta Saint Wandrillesta ja hollantilaisesta Zundertistä, sillä he ovat neuvoneet aloittelevaa panimoa. Myös muut viralliset trappistipanimot ovat auttaneet englantilaisia alkuun.

Ratebeer luokittelee oluen English strong aleksi – ei esimerkiksi abbey dubbeliksi. Hiiva onkin ilmeisesti brittikantaa, millä on sitten ehkä saatu panimon tavoittelemaa ‟englantilaista luonnetta” olueen. Vaikka itse tosiaan pidin Tynt Meadow’ta aika belgialaisen oloisena, tyypillinen belgialainen dubbel se ei ehkä kuitenkaan ole. Sitä ei esimerkiksi hallitse ohut poltetun sokerin maku, jota monessa tummassa belgialaisessa oluessa on.

Melko makea, syvän melassinen tai siirappinen olut tämä kuitenkin on ja jättää sokerisen tuntuman myös jälkeensä. Lempeän paahteisessa maussa on tuhdisti salmiakkia, karhunvatukkaa ja muita tummia herkkuja, ja humalointi on useimpien trappistien tapaan rauhallista. Reittaajien kokemuksissa on mainintoja ylikuohuneista pulloista ja muista mahdollisista alkukankeuksista, mutta minulle jäi vaikutelma tasapainoisesta luostarioluesta, joka ei pahemmin kalpene esikuviensa rinnalla.

(Tiedot trappistioluiden englantilaisista juurista perustuvat Beer et seq. -blogin artikkeliin Brewing at Mount Saint Bernard Abbey in England, 19th Century, ja siihen linkattuihin aiempiin postauksiin.)

Lager onkin uusvanha sana

Saksalaisesta näkökulmasta kaikkien pohjahiivaoluiden kutsuminen lageriksi on keinotekoinen, vasta viime aikoina yleistynyt ilmiö. Vai onko?

Saksan osavaltioita kierrellessään voi törmätä monenmoisiin pohjahiivatyyleihin, joista tunnetuimpia ovat Helles, Dunkles, Pils ja Export. Kausittain esiintyviä ovat Bock ja Doppelbock sekä Märzen tai (Oktober)festbier. Paikallisemmin suosittuja ovat Kellerbier (tai Zwickl tai Landbier), Schwarzbier tai vaikkapa Zoigl.

Se sana, johon harvemmin törmää, on Lager. Kansainvälisen olutkirjallisuuden perusteellahan on opittu ajattelemaan, että kaikki pohjahiivaolut on lageria.bamberg-night-cc-by-2-0-matthias-ripp-flickr-att

Saksalaiset saattavat kuitenkin käyttää sanaa ihan eri tavalla. Tai erityisesti frankenilaiset; en tiedä minkä verran muut saksalaiset sitä yhäkään käyttävät. Frankenin eli Baijerin pohjoisosan panimoilla Lagerbier voi olla yksi talon olutvalikoiman tuote, ja kuitenkin ne kaikki muutkin saattavat olla pohjahiivaoluita. Esimerkiksi bambergilaisella Keesmannin panimolla Sternla Lager on viisiprosenttinen puolitumma varasto-olut.

Aikaisemmin oletin, että tapa kutsua kaikkia mahdollisia pohjahiivaoluita lagereiksi oli brittien tai amerikkalaisten putkiaivoisuutta, taipumusta vetää mutkat suoriksi hankalien vieraskielisten termien kohdalla. Olisin pistänyt sen Michael Jacksonin ja hänen opetuslastensa piikkiin. (Itse asiassa Michael Jackson ei alkuperäisessä The World Guide to Beer -kirjassaan muuten edes käyttänyt lager-sanaa noin.)

No, kun olutkirjahylly karttuu, sitä tulee toisinaan kyseenalaistaneeksi joitakin vanhoja ajatuksiaan.

Viime päivinä olen tutustunut vuonna 1988 ilmestyneeseen Die Biere Deutschlands -kirjaan, jossa kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul toteavat aivan päivänselvästi näin:

Nimitys Lager erityyppisille vaaleille ja tummille täysoluille ja ahtaammassa merkityksessä vaaleille täysoluille on nykyään enää vain historiallinen jäänne. 1800-luvulla nimitettiin kaikkia pohjahiivaoluita ”Lageriksi”. Ne olivat niitä oluita, joita voitiin ja täytyi varastoida, mikä erotti ne siihen asti yleisistä pintahiivaoluista.

Monilla Saksan alueilla, erityisesti Baijerissa, nimitystä Lager käytetään vielä yksinkertaisesta vaaleasta oluesta. Britanniassa ja muissa englanninkielisissä maissa sitä käytetään, niin kuin meillä 1800-luvulla, vaaleista pohjahiivaoluista.

Hyvä: tämä avaa logiikkaa termin käytön taustalla. Britit eivät siis ole varsinaisesti käsittäneet väärin, vaan käyttävät sanaa aikoinaan saksalaisilta oppimassaan merkityksessä. Ja saksalaiset puolestaan ovat vielä ainakin 1980-luvulla olleet myös tietoisia siitä, että näin Kanaalin (ja Atlantin) takana tehdään.

Näin kysymykseksi jää, miten loogisia Frankenin panimot sitten ovat lager-sanan käytössään. Korostuuko pitkä varastointi (Lagerung) erityisesti niissä oluissa, joita he nimittävät Lageriksi, vai onko kyseessä vain tuo Höllhuberin ja Kaulin mainitsema ”historiallinen jäänne”?

Toinen historiallinen detalji, johon edellä mainitut kirjoittajat eivät ota kantaa, on tapa puhua varastoitavista pintahiivaoluista (”obergärige Lagerbiere”). Useimmat pintahiivaoluet eivät sitä ole, mutta kategoriaan on voitu laskea ainakin Kölsch ja Altbier. Nämä ovat oluita, joissa käymisen hoitaa pintahiiva, mutta joissa koko muu prosessi – aina makua myöten – muistuttaa pikemminkin pohjahiivaoluen valmistusta.

Ainakin oluthistorioitsija Ron Pattinson oli takavuosina hyvin vihainen, jos näistä Saksan varastoitavista pintahiivaoluista käytettiin termiä ale. Sehän on puolestaan vakiintunut nykyaikana kaiken pintahiivaoluen yleisnimeksi, tavallaan lagerin vastinpariksi.

Oluttyyppien luokittelu Belgiassa 1984–1985

Varoitus: muiden kuin tyylinörttien ja historianörttien tuskin kannattaa lukea pitemmälle.

Tämä postaus on oikeastaan vain sivutuote viime aikojen pakkomielteestäni, 1900-luvun belgialaisen oluen historian kaivelemisesta. Seuraavassa kuviossa esitetty tapa luokitella 80-luvun puolenvälin belgialaiset oluet on peräisin Peter Crombecqin kirjasta Biersmaken (“Oluen maut”), jota itse olen lueskellut ranskankielisenä käännöksenä Les goûts de la bière. Näitä ilmestyi jonkin aikaa vuosittain.

Crombecq on ilmeisesti maistanut kirjaansa varten kaikki Belgiassa myydyt oluet ja lisäksi sellaisiakin, joiden tuotanto oli jo ehtinyt kirjaa valmisteltaessa lakata. Oluita on yhteensä reilut 600. Yllättävää listassa on ehkä se, että “perinteiset” belgialaiset oluet ovat niinkin voimissaan. Uusi pienpanimobuumi on jo alkanut jossain määrin vaikuttaa, ja toisaalta mukana on yhä joitakin historiallisia pienpanimoita, joista aika on nyttemmin jo jättänyt. Saksalaistyylisiä lagereita on mukana runsaat sata, ei sen enempää.

Tein alla olevan kuvion, kun huomasin jääneeni ihmettelemään, miten eri lailla belgialaiset tuohon aikaan hahmottivat panimokenttänsä tuottamat oluttyypit – verrattuna tietysti siihen, miten kansainvälisissä oluttyylien luokitteluissa nykyisin lähestytään belgialaista olutta.

types-belgesNykyisin standardiksi muodostunut tripel-oluen vastinpari dubbel puuttuu tästä ryhmittelystä kokonaan, ja sen sijaan tummat luostarioluet (niin nuo miedommat kuin ne vahvat “quadrupelit”) sijoitetaan luokkaan bières d’abbaye (hollanniksi abdijbieren).

Ale tai ale-type käsittää sellaisia miedohkoja pintahiivaoluita kuin De Koninck ja Palm Spéciale. Belgialaisten mielestä tällaiset oluet liittyivät englantilaisen alen perinteeseen, ja siksi tuota sanaa käytettiin juuri niistä. Myös brittiläisiä tuontioluita kuten Watneys Red Barrel ja Whitbread Pale Ale kuului tähän luokkaan. Suhteellisen suosittuja brittiläishenkisiä oluita olivat myös scotch ja stout, mutta niitä ei pidetty ale’eina.

Muutoinkaan ale-sana ei tuohon aikaan viitannut vielä kaikkeen mahdolliseen pintahiivaolueen kuten nykyään, eikä belgialaisille olisi tullut mieleenkään käyttää sitä luostarioluistaan, vehnäoluistaan tai Oerbierin kaltaisista paikallisista erikoisuuksista. En tiedä, käyttivätkö britit ja amerikkalaiset jo tuolloin ale-termiä pintahiivaoluen yleisnimenä – jos eivät, ainakin hyvin pian käyttäisivät.

Mielenkiintoista 1980-luvun alkupuolen tilanteessa on, että witbier-buumi ei ollut vielä alkanut. Niitä oli koko maassa myynnissä vaivaiset seitsemän. Vastaavasti saison oli paremmissa voimissa kuin vuosikymmentä tai kahta myöhemmin. Niitä on listattu vielä 21. Muutos oli sittemmin melko nopeaa. Crombecqin vuoden 1989–1990 olutoppaassa saisonien määrä oli huvennut jo 11:een, kun taas witbierejä löytyi kokonaiset 13.

Gueuze-kategoria sisältää kaikki mahdolliset lambic-pohjaiset oluet, olivatpa ne kriek-, faro- tai framboise-tyyppisiä taikka sekoittamatonta lambicia. Vastaavasti oud bruin on kattokäsite kaikille happamille tummille oluille (sisältäen myös Rodenbachin ja muut punertavat hapanoluet), joskaan siihen ei kuulu esimerkiksi new wave -hapan Oerbier.

Sekalaiset (divers) on kaatoluokka, josta löytyy muun muassa monia uudemman pienpanimoaallon tuotteita kuten La Chouffe, Arabier ja Oerbier sekä toisaalta pitkän linjan panimoiden erikoisuuksia kuten Duvel, Gouden Carolus, Verboden Vrucht, Gulden Draak, Witkap Stimulo ja Hommelbier.

Joidenkin oluiden kohdalla valittu kategoria ainakin aluksi ihmetyttää (Moinette on saison, kun taas Leffe Blond, Bush Beer ja Hoegaarden Grand Cru ovat tripeleitä), mutta näillä on varmasti jotkin makuun liittyvät perustelut. Crombecq edustaa nimittäin “objektiivisten oluenmaistajien” kuluttajaliikettä, joiden yhdistys Objectieve Bierproevers on nykyisen Zythos-järjestön edeltäjä. Toisaalta monien oluiden maut ovat voineet 30 vuodessa myös muuttua.

Lopuksi vertailumielessä pari nykyistä tapaa jäsentää belgialaista olutkenttää, eli Ratebeerin ja Beer Judge Certification Programin luokittelut – niissäkin on pienet hienovaraiset eronsa.

bjcp-vs-ratebeer