O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Alkon jouluoluet 2022 (#2): Ridgeway Very Bad Elf (Special Reserve Ale)

Kaikki tuntevat Ridgewayn panimon jouluolutsarjan. Tonttujen tuhmuusasteita on nähty vuosien varrella ainakin Bad, Very Bad, Seriously Bad, Criminally Bad ja Insanely Bad. Kukin adjektiivi on ainakin jossain yhteydessä oluen vahvuuteen. Tänä vuonna Alkon jouluolutvalikoimaan on uinut Very Bad Elf -niminen strong ale, jota panimo etiketissään nimittää jopa hienommin special reserve aleksi. Ilmeisesti melko perinteisellä – joskin 7,5 prosentin vahvuisella – brittityylillä mennään tällä kertaa.

Väri on tumman kultainen, vaahto melko runsasta ja tuoksu brittiläisen appelsiinimaltainen. Maltaat maistuvat makeina, ne eivät ole pahanmakuisia mutta hieman pahvisia kuitenkin. Ihan mukavia brittityylisiä karamellin, hunajan ja kuivattujen hedelmien makuja on mukana, mutta kokonaisuus jää amatöörimäisen kemikaaliseksi. Jossain mielessä tämä muistuttaa vähän vaaleita vahvoja belgialaisoluitakin, mutta ei erityisen hyvällä tavalla.

7,5-prosenttinen olut on tietysti vahvahko, mutta sentään vielä sellainen, josta pitäisi lasillisen jälkeen jäädä pohdinta ”ottaisinko toisen”. Yhden Very Bad Elfin jälkeen on kyllä selkeää, että eiköhän tämä ollut tässä. Alkoholi – kenties humalan kanssa yhteistyössä – jättää jälkeensä lääkemäisen kitkerän piston, joka karkottaa luotaan. Esimerkiksi joulupöytään alkaa sen jälkeen kaivata pikemminkin pehmeää, hyvin käynyttä sahtia. Ridgewayllä luulisi olevan vuosien kokemuksen jälkeen jouluoluthomma hallussa, mutta ainakin tällä kertaa tonttu-ukot hyppivät nolosti riman ali. (Kuva: Alko.)

Kurpitsaolutta: Mad Hopper Full Moon

Viiden Pennin olutravintolassa pari vuotta toimineen Mad Hopper Brewing Companyn oluihin en ole aiemmin tullut vielä missään tutustuneeksi. Tälläkään kertaa se ei tapahtunut paikan päällä Viidessä Pennissä, vaan vanhassa kunnon Urkissa eli St. Urho’s Pubissa, samalla suunnalla kaupunkia sentään. Heillä oli hanassa sesongin mukaisesti kurpitsaolutta Mad Hopperilta, oluen nimi siis Full Moon ja tyyliluonnehdinta imperial pumpkin ale.

Tänä viikonloppuna eri puolilla maailmaa on halloween-juhlallisuuksia, koska varsinainen pyhäinpäivän aatto eli 31. lokakuuta osuu tänä vuonna maanantaille. Olutmaailmassa vuodenaikaan kuuluvat siis kurpitsaoluet, ”kurpitsamausteilla” maustetut oluet ja muut enemmän tai vähemmän halloween-tyylisiin ruokiin liittyvät olutmaut. Kovin paljon tällaisia ei ole takavuosina Suomessa nähty, mutta nyttemmin niitä tulee joka syksy ainakin jossain yksi tai useampia vastaan.

Mad Hopperin Full Moon on varsin vahva (8,5 %), mutta eipä kurpitsaoluella mitään tiukkaa tyylilokeroa olekaan, mikä edellyttäisi jotain minimi- tai maksimivahvuutta. Luulisin, että tällainen tuhti kasvisperäinen raaka-aine sopiikin paremmin melko voimakkaaseen olueen. Oikein miedosta kurpitsaoluesta saattaisi tulla pliisua kasvislientä, jossa kurpitsan makeus korostuisi liiaksi. En tosin ole näitä oluita niin paljon tullut vuosien mittaan testailleeksi, että osaisin varmuudella sanoa asiasta mitään viisasta.

Väri on oranssin punertava ja sikäli ei äärettömän kaukana kurpitsan väristä. Tuoksu on melko herkullinen ja siinä voi havaita jonkinlaista kurpitsan tai kurpitsamausteiden aromia. Makumaailma on helposti lähestyttävä, siinä on kevyen maustekerroksen alla aika tavanomaisia punaruskean alen makuja. Maltaissa on panimon mukaan pilsneriä, wiener- ja münchener-maltaita sekä karamellia, humalapuolella yksinomaan saksalaista Magnumia. Minimaalinen kasvismainen vivahde tuntuu maltaiden alla – en tiedä, onko oluessa siis oikeasti kurpitsaa vai onko kurpitsapiirakan henki tuotu siihen mausteilla. Viinakin pilkahtaa vähän. Joka tapauksessa tämä oli minusta ihan kunniallinen kotimainen esimerkki amerikkalaisten suosimasta oluttyylistä, joka jakaa syksyisin olutkansan inhoajiin ja arvostajiin. Maistelu on tehty viime viikon lauantaina.

Teerenpelin Hampunsiemen Ale @Keskustorin kesäkeidas, Tampere

Viikonloppuna Tampereella ei voinut olla huomaamatta, mikä kaupunki isännöi maailmanmestaruuskisoja ja missä lajissa. Kun kisakansa eilen lauantaina alkoi puolenpäivän maissa kömpiä koloistaan, Asemankannen fanialue täyttyi melko ripeästi ja Tuomiokirkonkadun kiekkokatukin vilkastui. Pian joka kadunkulmassa tuli vastaan sinivalkoisia kisapaitoja, peruukkeja, kasvomaalauksia ja kaikenlaista leijonateemaista.

Toisessa MM-kisakaupungissa Helsingissä meininki ei ole ehkä ollut ihan yhtä tiivistä, ainakaan kisojen aikaisemmissa vaiheissa. Toki pääkaupungin kaduillakin on vaeltanut muiden osallistujamaiden yleisöä kisafiiliksissä. Triplan, jäähallin ja muiden kiekkoaiheisten kohteiden ympärillä on voinut aistia, että jonkinlaisen urheilujuhlan tuntua on ilmassa.

Kun istahdimme eilen iltapäivällä Tampereella Keskustorin kesäkeitaaksi ristitylle yhdentoista ravintolan yhteisterassille, huomasimme puolivahingossa parkkeeranneemme myös melkein eturivipaikoille terassin kiekkoscreenin eteen. Tilasimme Teerenpelin kojulta oluet ja sulamit eli täytetyt leivät. Muita kesäkeitaalla mukana olevia toimijoita ovat esimerkiksi Bodega Salud, Ukkometso ja Ravintola Pons sekä vahvasti Pyynikin Brewing Companyn logojen reunustama SAWUkeidas.

Join tänä keväänä lanseeratun Hampunsiemen Alen (5 %), tai pulloetiketin mukaan Hampunsiemenoluen, joka on vaalea, lievästi samea ja maultaan kevyehkö pintahiivaolut. Tuoksussa ja maussa on mietoa paahteista pähkinäisyyttä, joka näin vaaleaan aleen tuo jännän lisän ja on siis peräisin oluessa käytetyistä paahdetuista hampunsiemenistä. Siemenet eivät tuo kuitenkaan olueen sellaista hampun tai kannabiksen makeaa tuoksua, joka kyseiseen kasviin ehkä usein yhdistetään.

Hampunsiemenolut oli miellyttävä terassijuoma, jonka pieni twisti on varmasti kohdennettu varsin perinteisten oluiden ystäville – ei niinkään nykypäivän mielikuvituksellisimpien kahvileivosoluiden ja maustettujen hapanten tuntijoille. Matkaseuralainen puolestaan oli yllättynyt tilaamansa Vauhtiveikon mausta, joka oli odotettua kirpakampi, ei nyt hapan mutta napakan sitruksinen. Heräsi jopa kysymys, onko olut sitä millaiseksi se on tarkoitettu. Totesimme, ettemme ole välttämättä koskaan Vauhtiveikkoakaan maistaneet, vaikka se on pitkän linjan Teerenpeli-olut. Voihan se olla sitrusvetoisempi hefeweizen.

Kesäkeidas oli mainio kokonaisuus, varsinkin kun lauantai-iltapäivänä alkoi melko raskaalta tuntunut pilviverho väistyä ja aurinko lämmitti terassin nopeasti. Se on auki elokuun puoleenväliin asti. Helsingissä ei tullut näillä suurterasseilla käytyä sen kummemmin Senaatintorilla kuin Kasarmitorilla, ja Turussakin viime kesänä vain vaelsimme Tuomiokirkontorin terassin läpi istumatta alas. Tänä viikonloppuna kiekkotunnelma sähköisti Tampereen keskustaa, ja muutaman kymmenen minuutin kuluessa tämän postauksen julkaisemisesta siis selviää, mihin suuntaan korkeajännitteet laukeavat.

Juhlaolut Momentin 30 Vuotta Bitter Ale @Hilpeä Hauki

Kävelin tänään puolenpäivän jälkeen Sörnäisten läpi, ja muistin yhtäkkiä Kalaravintoloiden 30-vuotisjuhlat. En viime viikolla päässyt niihin, koska olin pohjoisessa talvilomamatkalla.

Päätin käydä vilkaisemassa, olisiko ketjun juhlaolutta vielä hanassa Hilpeässä Hauessa. Hauki itse täyttää toki tänä vuonna “vasta” 28 vuotta – toisin kuin 30-vuotiaat Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski – mutta silti tätä bitteriä tänään Hauenkin hanassa oli.

Hilpeä Hauki remontoitiin kolme vuotta sitten keväällä, jolloin aikaisempi kellertävä patina sai tehdä tietä tumman puun ja muiden tyylikkäiden materiaalien päällystämille pinnoille. Vaikka periaatteessa vastustan pitkän linjan baarien sisustusmuutoksia, tähän uuteen ilmeeseen on ollut kohtalaisen helppo tottua. Myös olutvalikoima on pysynyt melko belgialaispainotteisena, mikä Kalojen ulkopuolella on tietysti näinä aikoina jo harvinaista.

Alkuiltapäivän rauha hyvässä pubissa on oma juttunsa. Hiljaisuutta rikkoo vain baarihenkilökunnan jutustelu jonkun kanta-asiakkaan kanssa, sanoja ei kuule mutta keskustelun sävy luo tuttavallista tunnelmaa. Pöly laskeutuu ikkunoista tunkeutuville valonsäteille. Mieto siivousaineen lemahdus vaihtuu vähitellen muihin pubin tavallisiin tuoksuihin, vaikka tupakka ei ole enää koko ravintolatilaa vuosikausiin hallinnutkaan. Hauen kirjahyllystä löytyi vuoden 2002 Good Beer Guide, juuri sellainen kirja jota minunlaiseni jäärä mielellään hajamielisesti selailee olutta siemaillessa.

Bitter Ale on Momentin-konsernin ensimmäiselle juhlaoluelle (5,2 %) tietysti juuri oikea nimi, koska se on perinteinen brittiläinen pubiolut. Ei tämä olut valtavan katkera ole, mutta se ei ole (nimestä huolimatta) bitterin pointtikaan. Olut on lasissa melko samea, suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu on herkullisen karamellinen ja siinä on brittityyliin jonkinlaista hedelmää, ehkä kaneliomenaa.

Suutuntuma on kuohkea ja pehmeä, siinä ei ole mitään sellaista vaatimatonta ohuutta, johon joskus suomalaisissa bitter-jäljitelmissä törmää. Maussa on karamellia, satsumaa, jotain muuta mausteista hedelmää, ruohoa ja kalkkia tai liitua. Mausteisuutta selittää ilmeisesti myös käytetty humalalajikekin, se on brittiläinen Godiva. Jälkimaussa on pieni katkeruuden pisto, mutta sitä ei ole paljon.

Kuten Ardekin omassa raportissaan pohti, olisi tietysti mielenkiintoista päästä maistamaan tätä cask-versiona. Aivan loistavaa on näinkin saada hanaolueksi brittityylinen peruspubiolut Suomesta, ja vielä sellainen, joka osaa yhtäaikaisesti kunnioittaa heikäläisiä perinteitä ja tunnustaa vähän moderniakin väriä. Olisipa tällaisia enemmän. Hanalätkän perusteella oluen tekijä on Mallaskoski, joka nykyisellään kuuluu sekin Kalaravintoloita hallinnoivaan Momentin-yhtiöön.  

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | William Shakespeare, posset ja olut

Viimeinen luukku ei ole samanlainen kirjajuttu kuin aikaisemmat tässä olutjoulukalenterissa. Luukun kirjailija on William Shakespeare, joka oli oluen ystävä – mutta ei minkä tahansa oluen. Zythophile-blogi osoitti perusteellisella postauksellaan muutama vuosi sitten, että Shakespearen näytelmissä puhutaan toistuvasti negatiiviseen sävyyn humaloidusta oluesta (beer) mutta myönteisesti humaloimattomasta oluesta (ale).

Shakespeare oli pikkukaupungin poika Warwickshirestä, ja beer – humaloitu olut – oli Lontoon kotkotuksia. Beer tuli Englantiin ulkomailta, käytännössä nykyisten Alankomaiden alueelta, ehkä Belgian. Itse asiassa myös hop tuli sanana sieltä (myöhäiskeskiajan hollannissa ja englannissa hoppe). Ale sen sijaan oli monen mielestä isänmaallinen juomavalinta, “ale for an Englyssheman is a naturall drynke” sanottiin vuoden 1542 ravinto-oppaassa. 

Näytelmien suomentajilla ei ole juuri keinoja tehdä eroa ale- ja beer-sanojen välille, vaikka olisivat merkityksistä tietoisiakin. Vanhoissa Paavo Cajanderin käännöksissä on tosin ainakin kertaalleen onnistuttu sanomaan jotain muuta kuin pelkästään “olut”, nimittäin Talvisessa tarinassa, jossa säe “a quart of ale is a dish for a king” kääntyy “olutves’ on herkkua ruhtinaan”. 1700-luvun mittaan vanha ero ale- ja beer-sanojen välillä laimeni, joskin nämä miellettiin yhä eri asioiksi, ale vain jonkin verran miedommin humaloiduksi (myös vastaesimerkkejä syntyi pian). Käytännössä erityisesti portteri ja stout olivat aika pitkään “beer-”oluita, mild, old ale ja pale ale taas aleja.

Shakespearen näytelmissä esiintyy myös sana posset. Posset oli (tai on) olut- tai viinipohjainen lämmin juoma, joka saadaan aikaan esimerkiksi sekoittamalla kuumaa olutta, munia ja mausteita maitoon niin että maito juoksettuu. Siitä sitten siivilöidään nestemäinen osuus lasiin ja heitetään hyytymät pois. Entisaikoina nekin mieluummin syötiin kuin heitettiin roskiin.

Lady Macbeth huumasi kuningas Duncanin palvelijat myrkyttämällä heidän possetinsa, jolloin Macbeth pääsi kenenkään häiritsemättä murhaamaan kuninkaan. Ehkä tämän pariskunnan edesottamukset eivät sovi kaikkein parhaiten jouluaaton rauhaan, vaikka he Shakespearen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluvatkin. Viattomampaan vuodenvaihteen tunnelmaan käy näytelmistä vaikkapa komedia Loppiaisaatto, josta on puolestaan jäänyt englannin kieleen ilmaisu “cakes and ale” – huoleton nautiskelun aika.

* * * * *

Shakespeare & Beyond -blogista löytyy – historiallisten posset-ohjeiden perästä – nykyaikaiseen makuun sopiva posset-resepti, jonka sherry/madeira lienee helposti korvattavissa vahvalla alella. Itse olin ajatellut testata reseptiä kaapistani löytyvällä Thomas Hardy’s Alella, koska olin tehnyt Hardyyn liittyvän postauksen myös tähän joulukalenteriin. Jos saan toteutettua kokeilun joululomalla, täytyy raportoida tulokset tännekin. Alkoholipohjaisen “perinteisen” possetin lisäksi sanaa käytetään nykyään myös sitruunavanukkaasta, josta löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia reseptejä viime vuosilta. Se on ehkä ollut jopa pienimuotoinen hitti ruokablogipiireissä. 

* * * * *

Olutkoiran ja kirjallisuusjoulukalenterin puolesta rauhallisia ja rentouttavia joulunpyhiä joka kotiin!

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd

Aikaisemmassa tämän joulukalenterin kirjassa, Poet’s Pubissa, eräs henkilöhahmoista paljastaa tehneensä lukuisia kirjailijakiertueita Amerikan Keskilännessä milloin kenenkin englantilaisen kirjailijan hahmossa. Iowalaiset ja michiganilaiset olivat otettuja, kun heidän pikkukaupunkeihinsa saapui ilmielävä “George Bernard Shaw” tai “Arthur Conan Doyle”. Huijaukset eivät paljastuneet ennen kuin sillä kertaa, kun hän tammikuussa 1928 vieraili Seattlessa Thomas Hardyna. Yleisö oli nimittäin ehtinyt kuulla uutisista – toisin kuin tien päällä “kirjailijatreffeille” matkustanut esiintyjä – Hardyn kuolemasta edellisenä päivänä.

Thomas Hardy oli viktoriaanisen ajan kirjailija, joka ei 20-luvun lopussa lähes yhdeksänkymppisenä olisi varmasti muutenkaan matkustanut Yhdysvaltoihin lukijoitaan tapaamaan. Hänen läpimurtoteoksensa Far From the Madding Crowd (1874) on jäänyt suomentamatta, mutta Hardyn tunnetuimmista romaaneista ainakin Tessin tarinaa (Tess of the d’Urbervilles) ja Pormestarin tarinaa (The Mayor of Casterbridge) on luettu myös suomeksi. Hardy kiinnittyy romaanikirjailijana erilaisiin 1800-luvun realismin virtauksiin, ja hän pyrkii kuvaamaan Englannin ulkoisesti kauniin maaseudun karua todellisuutta sen pastoraalisen ihannoinnin sijaan – tai ehkä tutkimaan näiden kahden kuvaustavan suhdetta ja kontrastia.

Hardyn maailma on nimeltään Wessex. Wessex kuulostaa kreivikunnalta kuten Sussex tai Essex mutta ei ole. Se on keskiaikaisen anglosaksisen kuningaskunnan nimi, jota Hardy käyttää peitenimenä erilaisille Lounais-Englannin alueille, joissa hänen kirjansa tapahtuvat. Niissä esiintyvät kuvitteelliset paikkakunnat kuten Casterbridge tai Weatherbury limittyvät kirjojen kartoilla oikeiden kaupunkien lomaan, joten Wessex ei ole suinkaan puhdas fantasiamaailma mutta ei täysin todellista 1800-luvun Englantiakaan.

Far from the Madding Crowd on erikoinen yhdistelmä romanttista komediaa ja synkempiä 1800-luvun kirjallisia tyylejä. Juonen peruskuviona on lammasfarmari Gabriel Oakin rakkaus paikkakunnalle muuttaneeseen nuoreen Bathsheba Everdeneen. Pääosan kirjasta lammastilansa menettävä Oak toimii palkollisena Bathsheballe, joka kirjan alkupuolella perii setänsä kartanon ja toimii itsellisenä tilanomistajana. Naapuritilan isännän Boldwoodin kilpailu Bathseban suosiosta ja Bathsheban avioliitto nuoren kersantin Francis Troyn kanssa sotkevat tietysti Oakin suunnitelmia.

Maatiloilla tapahtuvia juonikuvioita kommentoivat säännöllisesti Warren’s Malt-Housessa, Smallburyn perheen mallastamossa, kokoontuvat kylänmiehet. Yleisenä puheenaiheena on Bathsheba Everdenen toiminta: konservatiivisemmat kyläläiset paheksuvat omapäistä ja epäsovinnaista “naismaanviljelijää” ja sovittelevammat äänet puolustavat häntä. Bathsheban ongelmat – joita siis kuvataan välillä myös hänen omasta näkökulmastaan – ovat jollain tapaa melko moderneja. Vahvojen naistoimijoiden ja äänekkäiden sivustakatsojamiesten väliset jännitteet eivät ole 2000-luvullakaan taakse jäänyttä elämää. Hardyn kirjallinen tyyli ei tunnu yhtä nykyaikaiselta kuin esimerkiksi puhtaampiin romanssijuoniin tarinansa riisuneen Jane Austenin, mutta oman jälkensä hänkin on jättänyt englantilaiseen yhteiskuntakeskusteluun.

Olutkansaa kiinnostavana yksityiskohtana voi tästäkin kirjasta – kuten Poet’s Pubista – mainita, että olutta juodaan hyvin vähän vaikka yksi tapahtumapaikoista liittyy läheisesti olueen. Lounais-Englanti on siiderialuetta, ja kun esimerkiksi lammasfarmari Oak vierailee ensimmäisen kerran Warren’s Malt-Housessa, hänelle tarjotaan kolpakollinen kuumennettua siideriä. Melkein Alastalon salissa -tyyliin käydään yksityiskohtainen keskustelu siitä, mitä likaa tulisijan hiilistä on voinut tarttua metallikolpakon pintaan mutta miten reilu paikallinen farmari ei kovettuneesta tuhkasta ja patinasta pane pahakseen.

Siitä, että Thomas Hardy itse oli hyvän oluen ystävä, ei sen sijaan tarvitse käydä mitään keskustelua. Far from the Madding Crowdista löytyy esimerkiksi kylänmiesten kuvaus siitä, kuinka hyvää olutta Bathsheban sedän, Everdenen isännän talossa tehtiin. Yksi ukoista oli nuorena naimisissa Everdenen karjakon kanssa, ja hän kertoo taloon riiuureissulle mennessään syöneensä aina etukäteen suolakalaa, jotta siellä tarjottu erinomainen olut maistuisi mahdollisimman hyvin. 

Hardyn kirjoista klassisin lounaisenglantilaisen oluen ylistys löytyy varmasti romaanista The Trumpet-Major, jota myöskään ei ole suomennettu. Siinä kerrotaan Casterbridgen “vahvasta oluesta”, joka oli:

nykyään mennyttä aikaa siinä missä Falstaffin lempijuomakin, mutta sopi hyvin sotilaiden kuivien ja pölyisten kurkkujen kostuttamiseen leireissä kukkuloiden laella, tai kenen tahansa matkustavaisen janon sammuttajaksi noilla seuduilla. Se oli niin kauniin väristä, ettei kukaan taiteilija olisi voinut parempaa keksiä, täyteläistä mutta elävää kuin tulivuori, vahvasti puraisevaa mutta vailla kirpeyttä, kuulasta kuin syysillan aurinko, ja sen maku ei ollut häilähteleväinen vaan lopultakin tukevan päihdyttävä.

Oikeassa elämässä Hardy oli Eldridge Pope -panimon johtajan ystävä, ja tämä dorsetilainen panimo nimesi 40 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vahvimman oluensa hänen mukaansa. Thomas Hardy’s Alea on edelleen saatavana (tällä hetkellä esimerkiksi Alkosta), vaikka Eldridge Popen toiminta lakkasi parikymmentä vuotta sitten. Alkosta löytyvä vuoden 2018 erä on pantu Meantimen panimolla Lontoossa.

Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Suuret skotit: Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy

Kun puhe kääntyy skotlantilaiseen olueen, useimmille varmasti tulee mieleen jonkinlainen tumma, melko vahva olut, joka nojaa makeaan maltaaseen ja jossa on hyvin miedosti humalan katkeruutta. Koko totuushan tämä ei ole skottioluesta, josta suuri osa on aina ollut yleisbrittiläistä pale alea – nykyään tietysti vielä (etenkin BrewDogin ansiosta) usein amerikkalaisella twistillä.

Silti skotit tunnettiin historiallisesti tummemmista ja voimakkaammista oluista, ja niihin heidän maansa myös nykyskenessä siis yhdistyy. Millaisia nämä oluet todella ovat? Monet puhuvat oluttyylistä nimeltä wee heavy (“pieni tuhti”). Se ei Ron Pattinsonin mukaan ole kuitenkaan –  kansallisromanttisesta klangistaan huolimatta – historiallinen skottioluen nimi, vaan ilmestyi etiketteihin toisen maailmansodan jälkeen ja levisi laajaan käyttöön nykyisen pienpanimobuumin myötä.

1800-luvun vahvat skottioluet olivat paljon nykyisiä tukevampia, usein yli 10-prosenttisia, ja niitä merkittiin šillinkihinnan mukaan, vaikkapa 120/-, 140/-, 160/-. Esimerkiksi Traquair House tekee näistä vahvinta 160/-olutta nykyäänkin, 9,5 % vahvuisena.

1900-luvun puolella miedompiin oluihin syntyi uusi šillinkijärjestelmä, jonka asteita olivat 60/-, 70/- ja 80/-. Nämä olivat pale ale -tyylisiä, ja jostain syystä niistä miedointa, noin 4 % ABV vahvuista 60/-:a, merkittiin pullo-oluena numerolla 90/-. Siinä mielessä Belhaven, jolla 90/- on nykyään yli 7-prosenttinen tumma “wee heavy”, ottaa kenties merkintätavassa vapauksia tähän perinteeseen nähden. Toisaalta šillingit ja muut ovat joka tapauksessa historian jäänteitä, ja tärkeintä kai on antaa vaikutelma perinteisestä skottioluesta. Tähän varmasti pyrkivätkin molemmat nyt maisteltavat oluet, Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy.

 

Traquair House on maailman vanhin nykyaikainen pienpanimo, jonka perusti samannimisen talon linnanherra Laird Peter Maxwell Stuart vuonna 1965. Traquair House Ale (7,2 %) on talon ensimmäinen olut, maltillisen kokoisena pysyneen valikoiman kulmakivi. Se on tummanruskea olut, siinä missä toinen nyt maisteltava olut on astetta vaaleampi ja punertava.

Tuoksussa on hieman paahteisempaa mallasta, joka tekee aromista melko herkullisen. Maku on tumman karamellinen, suklainen, paahteinen, puinen, hedelmäinen, katkeruuttakin on hieman. Tyylikäs olut ei ole vahvuuteensa nähden ehkä ihan niin tukevarunkoinen kuin voisi olla, vaikka en tiedä, onko tätä sokerilla ohennettu. Mainio skottituote on kuitenkin kyseessä.

Belhaven 90/- Wee Heavy (7,4 %) on jo tuoksultaan Traquairin olutta makeampi: paahtuneen sokerin aromi muistuttaa monia belgialaisia oluita. On aivan mahdollista, että tummat Leffet ja vastaavat ovat alun perin inspiroituneet skottioluista, joita Belgiaan tuotiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen ja joita belgialaiset itsekin valmistivat. Tumma sokeri hallitsee makuakin, siinä pientä brandyn poltetta, jota jää mukaan jälkimakuun. Muita sävyjä ovat rusinat ja kuivatut viikunat. Challenger-humalan katkeruutta on matkassa myös, tosin hyvin maltillisena.

Näiden kahden yllättävänkin erilaisen oluen avulla voi ehkä hakea nykyskottilaisen scotch alen – tai vaikkapa wee heavyn, jos sitä nimitystä haluaa käyttää – syvintä olemusta. Mallas on avainsana, vahvuutta pitää olla ja makeuskaan ei ole poissuljettu. Humalaakin saa käyttää, sen oletettu vähyys skottityyleissä on ehkä osittain myytti. Brittilajikkeet varmaan istuvat parhaiten kuvaan. Vaikka se ehkä klisee onkin, scotch alen on hyvä olla sellaista olutta, jota viileiltä ja kosteilta Ylämaan nummilta tai Edinburghin vanhankaupungin kujilta takkatulen ääreen palatessaan mieluiten nauttisi.

Fuller’s Vintage Ale 2020 – tuoreeltaankin juotava vuosikertaolut

Suosikkijuttujani olutmaailmassa on Fuller’sin uusimman Vintage Alen maistelu – jokajouluinen huvi – ja myös sen vertaaminen viime vuoden vuosikertaan. Aika ajaa tietenkin oluen ohi kuten kaikkien muidenkin asioiden, joten esimerkiksi vuoden 2020 tuoreen oluen vertaaminen tuoreeseen 2019 vuosikertaan olisi mahdotonta. Aikaisempi versio on aina pakostakin ikääntynyt jo suunnilleen 365 päivää.

Vintage Ale 2019 (tuoreena ja vuoden vanhana)

“Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä [Uuden-Seelannin] Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois.” (Olutkoira 24.11.2019)

“Talon hiiva tuo [olueen] tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.” (Olutkoira 24.11.2019)

Makailtuaan vuoden Alkon hyllyillä Vintage Ale 2019 on kehittänyt ikääntyvän oluen piirteitä selvästi pitemmälle: sherryn tuoksua, pähkinäliköörin makeutta, voimakkaan tummaa marmeladia ja lakritsaa, ja melkein joulumaista mausteisuutta. Se on nyt voimallinen talven vuosikertaolut. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat hioutuneet pois kuten ennustin.

Vintage Ale 2020 (tuoreena)

Vuoden 2020 Vintage Ale eroaa selvästi edeltäjästään – sekä sen tuoreesta versiosta että vuoden verran vanhentuneesta. Siinä on yllättäen todella paljon tuoretta appelsiinia (tähän lajiin nähden), jopa american barleywine-henkeä – jo tuoksussa on tuoretta sitrusta, kuin sisäänhengittäisi kaasuuntunutta tangeriinia. Maussa on vaaleahkoa mallasta ja greipin valkoista kalvoa, jonka kevyt katkeruus jää jälkimakuunkin.

Hedelmäistä makeutta on melko paljon, lisänä vähän sitruksen kirpeyttä. Suklaan tai tumman maltaan sävyjä ei ole nyt juurikaan mukana. Alkoholi saattaa tuntua hieman, tuoreen barleywinen tyyppisenä kuumuutena tai limoncello-liköörin makuna. Vaikka kaikki raaka-aineet ovat tällä kertaa brittiläisiä, Pohjois-Amerikka puhuu tässä oluessa myös appelsiinin tuoreutena.

Brittiläinen olutkirjailija Martyn Cornell toteaa Twitterissä tämän vuoden Vintagesta näin:

Fuller’sin Vintage Ale 2020 on tämän oluen kaikista tähänastisista vuosikerroista tuoreessa iässä juotavin. Ainoa poikkeus saattaa olla legendaarinen vuosikerta 2002, jos sekään.

En ole eri mieltä. Tässä ei ole sellaista raakaa viinaisuutta, jonka toivoisi vuoden ikään mennessä pehmenevän pois. Eikä ole liiaksi villejä Uuden maailman humalien makuja – vaikka brittilajikkeet Jester ja Godiva antavatkin oluelle sitrusmaista hedelmäisyyttä, jolla tosiaan on maullisia yhteyksiä Amerikan humalalajikkeisiin.   

Mitä tuoreen oluen hyvä juotavuus sitten lupaa kellarointikestävyyden kannalta? Sitä en osaa arvioida. Toki laitan tätä syksyn 2020 vuosikertaa maan alle kuten olen laittanut viittä edellistäkin. Jos tässä blogissa virtaa riittää tulevinakin jouluina, tästä varmasti kuullaan vielä.