Maallinen veli Frontaal Andreas

Syksyllä tulikin jo kirjoitettua tähän blogiin alankomaalaisen Frontaal Brewing Companyn tekoälyavusteisesti tehdystä Triple Intelligence -oluesta. Se oli erikoisuus eli päärynöillä maustettu belgialaistyylinen tripel. Sittemmin Alkon hyllyiltä on melko yleisesti löytynyt saman panimon toista tripel-olutta nimeltään Andreas, joka taas on maustamaton luostarityylinen olut. Se on pakattu melko tyylikkääseen punavalkomustaan tölkkiin.

Hankin pari viikkoa sitten monopolikaupasta pari pikkutölkkiä Andreasta ja sen kavereiksi tai vertailukohdiksi vanhat tutut La Trappe Tripelin ja valkoisen Chimay Triplen. Erot siis testiin. Onko hollantilaisilla ehkä jokin oma tripel-kaavansa, jonka voisi tunnistaa sekä pitkän linjan luostaripanimon että uuden maallisen pienpanimon tuotteista verrattuna belgialaiseen veljeen?

Andreas (8,5 %) on väriltään kullankeltainen ja miedosti samea kuten kaksi muutakin. Raaka-aineluettelot ovat aika erilaiset: Andreaksessa on ohra- ja vehnämaltaita sekä kauraa, La Trappessa taas pelkkää ohramallasta mutta sen kaverina sokeria ja – amerikkalaistyylisesti? – glukoosisiirappia eli paholaisen tököttiä. Chimayläisessä on ohramaltaan ohella vehnätärkkelystä ja mausteita. 

Tämän luettuani haistan heti hiivaelementin lisäksi La Trappen tuoksussa jotain liuottimen tyyppistä rappiota, vaikka periaatteessa aromi on westmallemainen (ties vaikka hiiva olisi Westmallesta alkujaan peräisin). Andreaksen tuoksu on selkeästi maltaisempi tai ainakin viljaisempi, ja taustalla on vähän yrttimäistä humalaa. Chimay on ehkä tuoksultaan noiden kahden väliltä, sillä on aika belgialainen ”hyvän luostarioluen” aromi, omaan makuuni näistä kolmesta houkuttelevin.

Humalan katkeruutta on Andreaksessa enemmän kuin Trappessa – mutta vain hieman enemmän (Alkon mittaamana Andreas 23 EBU, La Trappe 20 EBU). Chimay vetää tässä ihan omilla kiertoradoillaan, 32 EBU. Suutuntuma on Andreaksella vähän paksumpi kuin kahdella muulla, vaikka ei näissä suuria eroja taida olla. Kantavierrevahvuuksien vertailu ei onnistu, koska Alko on ilmeisen virheellisesti kirjannut tähän kohtaan Andreakselle vain 3.0 °P. Chimayllä on 16.7° ja La Trappella 17.4°. Kaksi jälkimmäistä ovat molemmat alkoholipitoisuudeltaan 8 %, eli puoli pinnaa miedompia kuin Andreas.

Yhteenvetona voi ehkä sanoa, että ainakaan La Trappe ei tällä kertaa ihan vakuuta – odotuksiin nähden siis. Kokonaisuus on sekametelisoppaa: siinä on mukana Westmalle-tyylistä tripel-perinnettä yhdistyneenä epämääräiseen makeuteen ja karkeahkoon humalaan, sekä ehkä hieman viinalagermaista velttouttakin (vrt. glukoosisiirappi). Mahtaako reseptissä olla tosiasiassa (edelleen?) myös korianteria, vaikka tuoteselosteessa ei mausteita mainitakaan. Chimayssä mausteita kyllä on – se on etiketissäkin mainittu – mutta heidän valkokylkinen oluensa on noussut jälleen takavuosien vaikeuksista toivuttuaan tasokkaiden trappistioluiden sarjaan.

Hieman makea ja helpohko keskitien tripel on toki myös Andreas. Se ei tölkkinsä tekstistä (”Beer for Thought”) huolimatta haasta oikein millään tasolla hirveästi ajattelemaan. Limoncellon tai makulonkeron tyyppinen sokeroitu sitrushedelmä hallitsee hieman makua – siis jos ajattelee, että tyylilaji on tripel. Kiva olut tämä sinänsä on, ei saata tyyliä häpeään, mutta ei ole erityisen omaperäinen tai vaikuttava.

Hengelliset veljet ja maallinen veli ovat tällä kertaa melko samasta puusta veistettyjä mutta kuitenkin erilaisia persoonia. Yksi on luostarikirkon omiaan höpöttelevä juoppo pappi, yksi parannuksen tehnyt ja enimmäkseen kunnollinen munkkiyhteisön jäsen, ja yksi on lähikylän liikaa limuviinasta tykkäävä IT-nörtti.

Frontaal Brewing Co. Tripel Intelligence – tekoälyn kirjoittama olutresepti

Hollantilaisia oluita näkee Suomessa keskimäärin melko paljonkin, mutta ne edustavat ehkä vähän harvemmin belgialaisia oluttyylejä kuin esimerkiksi jenkkityylistä IPAa tai vahvoja stouteja. Kuitenkin Alankomaiden uudempi pienpanimonäyttämö alkoi rakentua 1980-luvulla nimenomaan etelänaapuri Belgian luostarioluiden ja vehnäoluiden innoittamana. Omia tulkintojaan näistä ovat myös alankomaalaiset panimot puskeneet viimeisten 40 vuoden aikana aivan urakalla.  

Merkittävin poikkeus edelliseen väitteeseen on tietysti La Trappe eli Koningshoevenin trappistipanimo, jonka laadukkaita oluita on jatkuvasti Alkon myymälöissä ja monissa baareissakin hyvin saatavana.

Kun nyt satuin bongaamaan tripelin uudemman polven hollantilaiselta käsityöpanimolta – minulle ennestään tuntemattomalta Frontaal Brewing Companylta – poikkesin maistamaan sen Hanahuone Juovaan. Panimon kotipaikka Breda on minulle opiskeluajoiltani 2000-luvulta puolituttu kaupunki, vaikka en ole siellä varmasti yhtä iltaa pitempään koskaan viettänyt. Se sijaitsee etelässä Noord-Brabantin provinssissa, joka on perinteisesti yksi Alankomaiden panimotiheimmistä alueista.   

Vasta tarkemmin googlaillessa huomasin, että panimon mukaan oluen resepti on tuotettu tekoälyllä. Samoin pakkauksen design, ainakin osittain, mutta sitähän ei Juovan hanaoluista ole niinkään havaittavissa. Varmaan tämä ei ole ensimmäinen näillä nurkilla nähty tekoälyn suunnittelema olut, tuskin viimeinenkään. Kyseessä on joka tapauksessa syksyn kausiolut, jonka reseptissä on normaalien olutraaka-aineiden – sekä Belgiassa tyypillisen kandisokerin – lisäksi päärynää. Tripel Intelligence on siis vahva luostarityylinen päärynäolut.

Muista raaka-aineista panimo mainitsee ohra- ja vehnämaltaan sekä kauran, mikä ei ole belgialaisellekaan tripelille tavaton kombinaatio, sekä Perle-humalalajikkeen. Katkeruutta on vain 19 IBU ja alkoholia 8,5 %. Olut on hyvin vaalea ja sameakin tripeliksi, jollain tavalla tulee mieleen Witkap Stimulo -tyyppinen kuulas blond-olut. Tuoksussa on enemmän vaaleaa viljaa kuin hedelmäestereitä tai mausteita. Maussa on yllättävän vahvastikin raa’an päärynän hieman hapokasta särmää, toki sen takana lepää perus-tripelin herkullinen runko, jossa lievästi karamellisoitunutta mallasta ja mausteisuutta. Humalan katkerot eivät juurikaan maistu. Tämä on täysin kunniallinen suoritus niin tekoälyohjelmalta kuin sen visiota toteuttaneelta panimolta, mutta päärynän kanssa otettu riski pienesti kostautuu. Tai jonkun toisen maistajan suussa se voi tietysti tehdä lopputuloksesta vaikka mielenkiintoisemmankin.

Kaisla – klassikko uudessa kuosissa

HOK-Elannon oluthuoneiden lippulaiva Kaisla vietti viime vuonna 25-vuotisjuhlaansa, mutta vasta tänä kesänä Kaisaniemen klassikkobaari on käynyt läpi remontin ja uudistuksen. Paikka avautui sen jäljiltä elokuun viimeisenä päivänä. Kävin katselemassa, mikä vanhassa tutussa baarissa on muuttunut.

Tietysti mikään ei ole ikuista ollut ennenkään. Alun perin yksityisenä olutravintolana Vilhonkadulla käynnistynyt Kaisla siirtyi osuusliikkeen talliin joskus 2000-luvun alussa, ja kymmenvuotisjuhlien tienoilla siihen yhdistettiin Teerenpelin käytössä ollut kiinteistö Kaisaniemenkadun puolelta. Tämä kaikki tuntuu toki nyt jo muinaiselta historialta.

Oluen ystävän näkökulmasta isoin tämänvuotinen muutos lienee taproomiksi kutsutun tiskin tulo ”vanhalle” Vilhonkadun puolelle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaihtuva vierailijapanimo ottaa haltuunsa muutaman uuden hanan, ja ainakin nyt syyskuussa tätä vierailijan roolia on hoitanut Masis Brewery Espoon Keran halleilta.

Toinen näkyvä uudistus koskee baarien yläpuolelle kiinnitettyjä hana- ja pullolistoja. Hanat on nyt numeroitu 1:stä 39:ään niin, että vajaa puolet on Kaisaniemenkadun baarissa ja loput Vilhonkadun puolella. Painottuisikohan alkupää enemmän kotimaisten pienpanimoiden oluihin – niitä tosin löytyy myös loppupään hanoista. Äkkiseltään 39 hanaa kuulostaa paljolta, mutta voi hyvin olla, että niitä oli sen verran ennen remonttiakin. Kylmäkaapeista löytyy lisäksi edelleen kymmenittäin pulloja, ja niiden sisältö näkyy nyt entisestä poiketen myös siis baarien mustilla tauluilla.

Värimaailma on vähän muuttunut. Vanhaa terrakotan punaista on enää lähinnä katossa ja putkistoissa, muuten seiniin on löytynyt uusi kostean saven tyyppinen väri. Ei se kliseinen gastropubin harmaa vaan vähän vihertävämpi.

Taproom-hommaa lukuun ottamatta Kaislan perusfilosofia on ennallaan. Saksalaisia, belgialaisia ja brittiläisiä oluita on varsin paljon – ei mitään jännittävää mutta hyvää perustarjontaa. Kotimaista lageria, IPAa ja harvinaisempiakin tyylejä on myös mukana jo hanapuolella. Mikään NEIPA-paratiisi tämä ei edelleenkään ole, mutta sitäkin osastoa varmaan jokunen esimerkki löytyy, samoin erilaisia hapanoluita. Ennen kaikkea tärkeää tuntuu olevan meidän 1990-lukulaisten olutjäärien pitäminen tyytyväisenä tietyillä klassikko-oluilla. Ruokalista on näköjään vähän uudistunut, ja olutmaistelupakettien konseptia on kehitetty.

Itse join hollantilaisen Budelse Brouwerij’n Batavier-oluen (5 %), joka löytyy Kaisaniemenkadun puoleisen baarin hanasta. Budelin kylän 1870-luvulla perustettu panimo on yksi Alankomaiden vanhimpia itsenäisiä panimoita. Se sijaitsee lähellä valtakunnanrajaa, jonka takana Belgiassa eräs lähikylien panimoista on Achelin luostarissa. Budel on tehnyt itsekin luostarityylisiä oluita, mutta Batavier ei kuulu niihin. Se on punaruskea, brittiläisiä ja belgialaisia tyylejä yhdistelevä pintahiivaolut, ehkä vähän Palm Speciale -hengessä. Karamellimäistä mallasta on mukana, samoin pähkinän makua – kenties liikaakin – ja sherryssä uitettua hedelmää. Itse resepti on suoraviivainen, eli ohramaltaan lisäksi siihen kuuluu vain vehnämallasta, humalaa, hiivaa ja vettä. Lopputulos on ehkä aavistuksen vetinen ja puinen, mutta nostalgikoille tämä ei ole ongelma.

Batavier oli nimittäin minusta juuri sopiva juoma Kaislan tyyppiseen paikkaan. Belgiastahan tämäntyyppisten laajalla valikoimalla varustettujen oluthuoneiden aalto lähti 1970–1990-luvuilla liikkeelle, ja se levisi ensimmäisenä varmastikin juuri Alankomaihin ja sikäläisten ”ruskeiden baarien” maailmaan. Kaisla liittyy alkuperältään tähän perinteeseen. Muita poimintoja hanavalikoimasta olisivat voineet olla Tornion Panimon Terva-portteri, tai Paulanerin ikiklassikko Salvator – taikka syyskauden kunniaksi saman panimon Oktoberfestbier. Myös sahtia Kaislan kylmäkaapeista löytyy, tekijänä Olu Bryki Raum.

Vaikuttaisi siltä, että Kaislalla on valitsemansa paketti ihan hyvin hallussa. Toivottavasti valikoiman vakiokalustossa pysyvät tietyt elementit jatkossakin, mutta myös pientä vaihtuvuutta tietysti kaivataan, tyylikkäästi toteutettuna.

De Molen Fruit & Kruid – tuulahdus vuosikymmenen takaa

”It’s the & that blows your mind”, mainostaa hollantilaispanimo De Molen pullonsa takaetiketissä. Viime päivien kotimaista brändikeskustelua seuranneena voi kyllä yhtyä ajatukseen, että &-merkillä on – tai ainakin oletetaan olevan – kykyä räjäyttää ihmisten mielet.

De Molen on tietysti jo kohta kaksikymmenvuotisen olemassaolonsa ajan käyttänyt systemaattisesti tätä merkkiä. Panimon oluiden nimet ovat olleet tyypillisesti muotoa Vuur & Vlam, Hel & Verdoemenis ja niin edelleen. Tulta ja tappuraa, kadotusta ja korventamista. Kuin Jane Austenin goottilainen kaksoissisar olisi nimennyt ne. Nyt maistelussa on kuitenkin siis vähemmän kohtalokas kombo eli Fruit & Kruid, hedelmä ja mauste.

Alkon valikoimiin lähes huomaamatta putkahtanut Fruit & Kruid (6,2 %) näyttää itse asiassa kuuluvan De Molenin core-valikoimaan, vaikka toisin olisin luullut. Se on pohjimmiltaan belgialaistyylinen vaalea pintahiivaolut (blond), mutta nimen kruid-sana tietysti antaa odottaa reseptiltä jotain erikoista. Pullossa ei kerrota mausteista mitään, vaan tuoteselosteessa on neljän perusraaka-aineen lisäksi mainittu pelkästään sokeri. Tuoksu ja maku viittaavat ikään kuin johonkin tuttuun mausteeseen, mutta kyllä se taitaa olla vain Sorachi Ace -humalalajike, jonka sitten etiketin teksteistäkin löydän.

Panimo kuvaa Sorachi Acen aromia litsihedelmän, puun ja yrttien tyyppiseksi. En tiedä, miltä litsi tuoksuu tai maistuukaan, mutta minulle tästä humalalajikkeesta on aina tullut mieleen tilli. Muitakin vertauksia varmaan voi löytää. Vahvasti mausteinen tuoksu ja maku Sorachi Acessa joka tapauksessa on. Belgialaistyylisissä oluissa käytettynä tämä on pieni ongelma, koska belgialaiset usein ylimaustavat oluitaan esimerkiksi korianterilla. Niinpä runsas Sorachi Ace -panos oluessa helposti maistuu lähinnä samanlaiselta ylimaustamiselta, eri kasvilla vain.

Senkin ehkä voi vielä tästä oluesta mainita, että aitoon belgialaiseen tapaan ei silkkaa katkeruutta ole haluttu humalasta irrottaa kovinkaan paljon. Alkon mittauksessa sitä on 22 EBU – no, enemmän kuitenkin kuin esimerkiksi samanvahvuisessa vaaleassa luostarioluessa La Trappe Blondissa (16 EBU). Kun mallasprofiilissa on ilmeisesti jonkin verran karamelliakin mukana, tuollainen reilu parikymmentä IBUa silti melkein hukkuu muun sekaan.  

Pohjaolut on varmaan ihan hyvä, hedelmäinen, belgialaistyylinen blond. Mausteisempi puoli – vaikka pelkästä humalasta olisikin peräisin – sitten hieman jyrää lopputulosta, joten ei tästä mitään vakituista luotto-olutta (à la Leffe) varmaan tule edes belgialaistyylisten oluiden suurille ystäville. Itse en inhoa Sorachi Acea, kuten jotkut, mutta en myöskään jaksa nauttia siitä kovin usein. Joskus kymmenisen vuotta sitten, kun tämä japanilainen humalalajike tuli lännen craft beer -markkinoille isommalla ryminällä, se tuntui ”pihka ja sitruuna” -tyyppisten amerikkalaishumalien jälkeen pitkästä aikaa uudelta ja erikoiselta elementiltä oluessa. Sen jälkeen on sitten uitu trooppisissa hedelmämehuissa, ja ehkä jostain maanosasta taas ennen pitkää leijailee jokin aivan erilainen tuulahdus.

Vahvaa lageria Ukrainasta, Lahdesta ja Hollannista – Obolon 8,6%, Lahden Erikois Strong ja Hollandia Strong

Alko tuo suomalaisten kuluttajien ulottuville näitä erikoisvahvoja lager-oluita aika tiheällä tahdilla, ja varmasti niillä oma yleisönsä onkin. Useammin kuin kerran olen heidän myymälävalikoimiaan selatessani huomannut, että vahvoja lageruutuuksia on erityisen hyvin saatavissa ainakin Helsingissä niiden lähiöiden Alkoissa, jotka eivät ole sosioekonomisesti kaupungin vahvimpia. Mitä johtopäätöksiä tästä sitten pitäisi vetää? Ehkä monopolin johdolta tai STM:ltä voisi kysellä kansanterveydellisiä näkökulmia.

Onko makaaberia julkaista tämä postaus pian sen jälkeen, kun olen kirjoittanut Douglas Stuartin Shuggie Bainista, jossa vahva lager johti perikatoon?

Olen joka tapauksessa viime kuukausina maistellut muutaman uuden tuotteen tästäkin olutkategoriasta. Yksi on sotaa käyvästä Ukrainasta, muut Päijät-Hämeestä ja Alankomaista. Nyt puhutaan siis käytännössä keskikaljan supervahvoista versioista – ei mistään laadukkaista saksalaisista bockeista tai Hagström-pilsnereistä.

Jos näitä oluita maistelee oluina, siis maun vuoksi, yksi arvioitava asia on miten paljon alkoholi eli viina maistuu läpi. Peruskysymys on, haluaako panimo tehdä vain huokean humaltumisen mahdollistajaa vai onko reseptissä joitain hyvien vahvojen oluiden piirteitä mukana.

Aloitetaan ukrainalaisesta.

Tölkkikuvat tarjoaa Alko.

Obolon 8,6% ei ole Kiovan suurpanimon vahvin lager, koska myös 12-prosenttinen olut heiltä löytyisi. Kuitenkin tässä 8,6-versiossakin hunajainen, manteliliköörinen, hedelmäinen tuoksu paljastaa sen, että kattiloiden on annettu kiljua vähän isommin kuin ruokakauppavahvuisia Oboloneja pantaessa. Eli vahvaa kullankeltaista tavaraa on lasissa, ja raa’ahko makea maku herättää kysymyksen myös käytetyistä maltaista ja muista raaka-aineista – erityisesti ehkä jälkimmäisistä. Itse asiassa Obolon-panimo ei tätä puolta mitenkään peittele vaan kertoo nettisivuillaan näinkin suoraselkäisesti:

The unusual recipe for this strong light beer lies in the fact that in addition to traditional ingredients such as barley malt, barley, hops and water, «Obolon 8.6%» contains glucose-fructose syrup.

Lahden Erikois Strong Lager on puolestaan 7-prosenttinen, nipun miedoin siis, ja myös se kolmesta, jossa eniten näkyy pyrkimys tehdä vähän jotain muuta kuin vain korkeaoktaanisempaa peruskaljaa. Tämähän on Hartwallin Erikois-sarjan idea kai muutenkin, eli että tölkkien retrodesignin takaa löytyy ainakin joitain ”paremman oluen” ajatuksia, oli toteutus sitten onnistunutta tai ei. Myös esimerkiksi jalojen humalalajikkeiden (Saaz ja Hallertau Hersbrücker) mainitseminen näkyvästi tölkin etupuolella viittaa samaan. Toisaalta oluen nimi on ruotsinlaivamaisen karski ja siksi se päätyi tähän maistelusettiin.

Lahtelainen on vähän tummempi kuin kiovalainen (silti kuitenkin vaaleahko olut), ja tuoksultaan ja maultaan varsin maltainen. Paljon mallasta on maussa – puolitummaakin – ja siihen liittyviä hennosti suklaisia, kasvisia, ruohoisia piirteitä. Vahvaksi bulkkilageriksi tämä ei ole huono, mutta jos vertailukohtana olisivatkin paremmat saksalaiset oluet, voisi myös sanoa, että tämä on vähän kökkö, puuromainen bock. Pahvia ja sellua on hiukan liikaa verrattuna siihen, mitä 7-prosenttisessa mallasvetoisessa lagerissa voisi olla.

Hollandia Strong on vaalea ja helppo olut, ei todellakaan mieto (7,5 %) mutta tästä satsista kepeimmän oloinen. Katkeruustaso on Alkon mittaamana kolmikon matalin (tässä EBU 15, Lahden oluessa 20 ja Obolonissa 17). Obolon siis vaikuttaisi toki olevan prosentteihinsa nähden vähähumalaisin.

Tuoksu on Hollandiassa miedon maltainen, enemmänkin hedelmäinen. Makukin tuo hedelmäisyydessään enemmän mieleen hollantilaisen huoltoaseman kaljakaapin kuin Suomen suurpanimoiden viljaiset, ohrajauhoiset viinalagerit. Ehkä päärynään päin vivahtaa, vähän liuottimiin. Panimo on siis Bavaria, joka sijaitsee Noord-Brabantin maakunnassa, Alankomaiden vahvimmalla olutalueella etelässä.

Lopuksi yhteinen tuomio. Obolon peittelee tärpättimäistä alkoholiaan melko heikosti, mutta sekään ei välttämättä ole negatiivinen asia niille, jotka haluavat elää uudestaan nuoruuden nostalgiset risteilyt lämpimine elefanttioluineen. Lahtelainen putoaa hankalaan lattianrakoon ”rehellisen” viinalagerin ja paremman bockin väliin, pääsemättä kuitenkaan turvallisesti bockin alueelle. Hollandia Strong taas viiraa paljon puistoammattilaisten juomien suuntaan, mutta ei se aivan epämukava olut ole, kuten ei mikään näistä. Kuitenkin todella mieto humalointi näin vahvassa – ja muuten neutraalissa – oluessa aiheuttaa oudon luisuvuuden vaikutelman maussa, ihan kuin universumi yrittäisi varoittaa juomasta tätä enempää. Jonkin verran kylmäpäisyyttä näistä suoriutumiseen tarvitaan, mutta täysiä katastrofeja ei nyt sakissa ole, ja vähiten huonoksi arvioisin tällä kertaa Obolonin.

Sonnisaaren Hämy ja BrewDog & La Trappe Practise What You Preach

Tein jokin aika sitten pyhän lupauksen, että yritän maistaa kaikki suomalaisten panimoiden tekemät uudet belgialaistyyliset oluet. Ajattelin, että ne ovat sen verran epätrendikkäitä NEIPA-, pastry stout- ja hapanoluiden värikkäiden tölkkiarmeijoiden rinnalla, että pienikin lisäapu niiden markkinointiin on ehkä paikallaan. Olettaen tietysti että oluet ovat hyviä.

Lipsuin kyllä tavoitteesta heti tiensivuun. Yhtenä syynä on näiden oluiden saatavuus. Ne ovat melkein aina yli 5,5-prosenttisia, eli niitä ei pääse paljonkaan ruokakauppojen jakelukoneistoon. Alko taas ei pysty/halua/viitsi ottaa kaikkia ruokakaupparajan ylittäviä kotimaisia oluita hyllyihinsä vaikka varmaan teoriassa – hieman vaihtoehtoisessa todellisuudessa – joillain järjestelyillä voisikin. Niinpä tällaisten belgialaistyylisten uutuuksien metsästäminen vaatisi ankaraa baaritarjonnan tarkkailua ja tehoiskuja joihinkin olutravintoloihin, sekä sen täydentämistä matkoilla panimoiden omiin kauppoihin eri puolille maata.

Hommaa kyllä helpottaa, ettei kovin moni panimo belgialaisille tyyleille lämpene. Eivät ne kai ole kaikkein helpoimpia valmistaakaan. Kun puhutaan 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä, pitkään Malmgård taisi olla Suomessa melkein ainoa, jolta saatiin yhtään näkyvämpiä esimerkkejä pitkäaikaiseen jakeluun. Olihan toki esimerkiksi joku Stadin Panimo varmaan testannut vaikka mitä oluttyylejä jo pre-millenniumin humussa. Sitten meni aikansa ennen kuin tuli Oulun Maistilaa ja muita kolmannen sukupolven pienpanimoita, joista osalla liikeni aikaa myös tällaisiin kokeiluihin.  

Oululaista maistellaan siis nytkin, kyseessä kuitenkin Sonnisaaren olut ja melko tuore sellainen. Hämy on peräti 10-prosenttinen ja väriltään samean punaruskea, ehkä sukua näiltä ominaisuuksiltaan La Trappe Quadrupelille (joka on toki hollantilainen olut vaikka Belgian inspiroima). Tuoksusta tulee mieleen puolestaan Westmalle Dubbel, pidättyvän luumuhillomainen aromi, joka antaa odottaa pikemminkin kuivahkoa kuin ylimakeaa vahvaa luostariolutta.

Luostarioluthan tämä käytännössä onkin tyylilajiltaan, vaikka Oulun esikaupunkialueella ei tietenkään mitään munkkien tai nunnien salaisia panimokattiloita lymyä. Sonnisaaren panimo on muutaman vaalean belgialaistyylisen oluen tehnyt jo aiemmin, ja ainakin joku niistä on ollut aika vahvakin. Olisikohan nyt kyseessä ensimmäinen kerta, kun heiltä tulee vahva (puoli)tumma trappistihenkinen olut? Kuten todettua, Maistila samassa kaupungissa on tehnyt sellaisia enemmänkin.

Vaahto on belgialaiseen tyyliin hyvin runsasta. Maussa on kuivatun aprikoosin tai banaanin tyyppistä hedelmän makeuden ja happojen tiivistymistä, ilman liiallista sokerisuutta. Taustalla on karamellia, jopa vaaleaa suklaata, ja mausteisuutta johon sekoittuu humalan katkeroa. Kokonaisuudessa on herkullisia makuja mutta ne ovat vähän levällään, esimerkiksi pieni sitrusmainen jälkimaku yllättää. Hiivaisuutta ei sinänsä ole, eikä alkoholikaan maistu pahasti läpi, mikä on hyvä. 

Tämä on vähintäänkin keskitasoa parempi belgialaispastissi, eli pisteet panimolle suorituksesta. Saisiko tästä täyden kympin kellarikypsyttelyllä vai pitäisikö panimon hioa tuotetta johonkin suuntaan, sitä en ihan osaa sanoa. Erityinen kiitos Sonnisaarelle vielä siitä, että tässä oltiin käsittääkseni aika perusasioiden äärellä – ilman outoja mausteita, harkitsemattomia humalalajikkeita tai viinatynnyrien lisämakuja. Ja miksei myös Alkolle tuotteen ottamisesta valtakunnan jakelukoneistoon.

Toinen tämänkertaisista oluista on astetta ongelmallisempi. Suomalainen se ei toki ole. Maisteltavan oluen tekijöinä ovat Skotlannin (entinen) ylpeys BrewDog ja alankomaalainen trappistipanimo Koningshoeven eli La Trappe.

En tiedä, perustuuko Practise What You Preach (10 %) jollain tavalla suoraan La Trappen tavalliseen Quadrupeliin, luostarin valikoiman vahvimpaan olueen (jos tynnyrikypsytettyjä ja muita erikoisversioita ei lasketa). Samoja piirteitä on. Jonkun muun trappistipanimon tekemänä olettaisin aika intensiivisen, makeutusainemaisen makeuden tulevan hunajasta, mutta tässä taustalla saattaisi olla myös La Trappe Quadrupelin normaalia sokerisuutta.  

Amerikkalaisten humalalajikkeiden merkitystä en osaa arvioida. Ei kai niitä normaaleissa La Trappe -oluissa ole? Tässä Practise What You Preachissa ne (Simcoe ja HBC 692 Talus) eivät ole niin etualalla, että oluen perusluonne muuttuisi jotenkin odottamattoman amerikkalaiseksi. 

Tuoksun perusteella oluesta irtoaa villihunajan primitiivistä, maanläheistä aromia. Se sekoittuneena ilmeisen normaalin tumman trappistioluen tuoksuun ohjaa yllättäen ajatuksia muiden luostarien kuin Koningshoevenin tuotteisiin, esimerkiksi jälleen Westmalle Dubbeliin.

Maku on kuitenkin belgialaisia trappistioluita yksiulotteisempi, siinä varmaankin normaalin La Trappe-laisen kuivahedelmän makeuden päällä on lähinnä tuota kanervahunajaa. Omissa kirjoissani hunaja ylipäätään aika harvoin nostaa jonkin oluen osakkeita – jos perusolut on sinällään heikko, hunaja ei sitä pelasta, ja jos se taas on hyvä, hunaja voi pahimmillaan tukkia sen jyräävällä maullaan. Suklaista, karamellimäistä mallasta on maussa jonkin verran, ja sen lisäksi ruohoista, vähän laastarimaista humalaa, jälkimaku lähinnä metsäisen ja hunajaisen makea.

Ei minulla tästä oluesta mitään erityisen pahaa sanottavaa ole. Kokeilla pitää kaikenlaista, miksei tällaistakin. BrewDog on muistaakseni ennenkin pyrkinyt tuomaan johonkin vahvempaan olueen “autenttista skottiväriä” kanervahunajalla, mutta jotenkin päälleliimatuksi tuon tyyppinen aines helposti jää. Tässä kuitenkin on riittävästi ideaa. Kanervahunajan maku on lopulta kohtalaisen kiva, ja jotenkin se onnistuu liimautumaan luostariolutkokonaisuuteen melko positiiviseksi lisäominaisuudeksi. Mutta sikäli kun BrewDogin karma on viime aikoina ollut ylipäätään vahvasti laskusuuntainen, ei tämä nyt sitä merkittävästi kohotakaan. La Trappe taas pärjäisi hyvin ilmankin tällaista kollaboa, jos tämä viimeiseksi kerraksi jäisi. Kai tämän juoman ansiot kuitenkin enemmän pohjautuvat heidän hyvään luostariolueensa kuin siihen kanervahunajaan.

(Luostariraunion kuva: Flickr.com, Not So Dusty, CC BY 2.0.)

Tammikuun tammiversiot trappisteista

Syksyllä tuli kirjoitettua Chimay 150:a ja Rochefort Triple Extraa arvioidessa, että perinteisimmiltä trappistiluostareilta tulee uutuusoluita äärimmäisen harvoin. Totta sinänsä – jos puhutaan täysin uusista oluista – mutta onhan ainakin pari luostaria julkistanut silloin tällöin erilaisia tynnyrikypsytettyjä versioita oluistaan. Kypsytystavasta riippuen näitä on varmasti syytä joskus pitää “uusina” tuotteina.

Alkoissa on tällaisia oluita tällä hetkellä kolme, ja aiempina vuosina niitä on myös näkynyt harvakseltaan. Belgialainen Scourmontin luostari eli tuttavallisemmin Chimay on kypsyttänyt tammitynnyreissä “sinistä” ja “punaista” oluttaan – eli luostarin kahta erivahvuista tummaa olutta. Alankomaiden puolella – vain muutama kilometri Belgian rajasta tosin – La Trappen munkit ovat jo yli kymmenen vuotta tehneet omasta Quadrupel-oluestaan tammiversioita. Tammikuun aikana satuin näitä erikoisuuksia maistelemaan, ja niistä asiaa alla.

Chimay Grande Réserve Fermentée en Barriques 2019 (10,5 %) perustunee siniseen Chimayhin vaikka onkin prosenteiltaan puolitoista pykälää sitä voimakkaampaa. Ensimmäisen kerran tätä ilmeisesti tammikypsyteltiin vuonna 2015. Kyseessä on maistetun kolmikon tummin olut, jos ei nyt suorastaan musta niin tummanruskea.

Yllättävänkin paljon tammea tarttuu jykevään siniseen Chimayhin tynnyristä. Vaniljaa, salmiakkijauhetta, vähän appelsiinimaista kirpeyttä on mukana, taustalla ehkä tummia kuivahedelmiä, liköörisyyttä, jotain maanläheistä makua, mutta ei mitään ällistyttäviä uusia ulottuvuuksia. Humala ei tunnu juurikaan. Novelty value perustuu tässä tynnyriefektiin, ja se saattaa jopa peittää alleen perusoluen ominaisuuksia. Hyvää trappistiolutta tämä siis on, erinomainen yömyssy, mutta enpä tiedä valitsisinko tämän jos tarjolla olisi pelkässä pullossa muutaman vuoden kypsynyt Chimay.

Chimay Première Fermentée en Barriques 2018 (8 %) on punaisen Chimayn versio, ja edellisen tavoin tammessa muhiminen tekee perusoluesta ennen kaikkea pehmeämmän makuista. Särmät hioutuvat, ja myös sokereita palaa pois, vaikka chimayläiset eivät varmaan kaikkein makeimpia trappistioluita ole muutenkaan. Tämä on vuoden vanhempaa kuin edellinen olut, mutta varmasti vielä oivallisessa iässä. Mauista korostuu uutena ehkä etenkin kaakaojauhemainen, melko mieto maltaisuus, joka muistuttaa hieman Erdingerin Pikantus-bockia. Taas voi sanoa, ettei kyse ole tajunnanräjäyttävästä oluesta, mutta kylläkin miellyttävästä ja hienostuneesta juomasta.

 

La Trappe Quadrupel Oak Aged (11 %) on Chimayn sinisen tynnyrioluen tavoin vahvempi kuin edustamansa perusolut, La Trappe Quadrupel, joka on 10-prosenttista. Kuvittelin tynnyrien olevan uutta tammea, kun etiketissä ei selvästi lukenut mitä viinaksia samassa tammiastiassa on ennen säilytetty. Olin ehkä naiivi, mutta Alkokaan ei tätä kertonut. Tarkemmalla selvittelyllä käy ilmi, että pullo on erää numero 23, eli sekoiteltu eri tynnyreissä kypsyneistä oluista jo joulukuussa 2015. Jos näin on, suurin osa (80 %) siinä erässä käytetystä oluesta on ollut saksalaisissa Spätburgunder-viinitynnyreissä.

Tässä oluessa kuten Chimay Premièressäkin lopputulos on perusversiota kuivempi, La Trappella huomattavastikin, koska Quadrupel on sellaisenaan hyvin makea belgialaistyyliseksi luostariolueksi. Viinitynnyri tai ei, se tuo kuivuuden lisäksi mukaan jonkin verran tammiperäistä vaniljaa, ja normaalien Quadrupel-makujen lisäksi ikääntyneen oluen sherrymäistä piirrettä. Kuivattua aprikoosia sekä vähän salmiakin tai lakritsan maanläheisyyttä on mukana, ja aavistus sitrusta. En siis maistaessa ollut vielä ymmärtänyt, että kyseessä on näinkin vanha olut, mutta leveämpi tai ainakin erilainen paletti makuja on kumminkin tarjolla kuin perus-Quadissa.  

Yhteenvetona kaikista kolmesta: vaikka usein olen kriittinen viinatynnyröintejä kohtaan, koska ne muovaavat hyvin erilaisetkin perusoluet joskus liian samaan formuun, ihan kiinnostavaa näitä trappistiversiointeja on kuitenkin maistella. Hinnat ovat toki kovia, mutta sopivan tilaisuuden tullen voisin taas pullollisen jotain tammitrappistia hankkiakin.

Muinaiset twistillä: Jopen Many-Faced Got (BA) ja Mallaskuun braggotit

Gotlantilaiset tekevät gotlandsdrickaa tai “drickua”, se on heidän vastineensa sisä-Suomen sahdille tai Norjan maaseudun maltølille. Ruotsissa en ole koskaan gotlandsdrickaa juonut, Puolassa sen sijaan kerran olen, ja nyt hankin Alkosta pullollisen hollantilaispanimo Jopenin valmistamaa tuotetta nimeltä Many-Faced Got (10,5 %). Kyseessä ei ole Jopenin oluen perusversio vaan punaviinitynnyrissä kypsynyt erikoisuus.

Liekö punaviinin ansiota mutta ainakaan sahtimaiselle muinaisoluelle tämä ei tuoksu, pikemminkin belgialaiselle vahvalle oluelle kuten Dolle Brouwersin juhlaoluet. Maku on niitä rustiikkisempi, siinä ehkä pieni happamuus tuokin mieleen jotkut sahdit tai sahdinkaltaiset juomat. Viinitynnyrikypsytyksestä on jäänyt mukaan sherrymäisiä piirteitä.

On tässä sameassa, kypsän aprikoosin värisessä oluessa toki selkeitä yhtäläisyyksiä myös pohjoismaisiin muinaisoluihin, ehkä eniten muhkean hedelmäisessä mallaspohjassa. Katajanmarjaa on reseptissä mutta se ei tule mielestäni maussa paljonkaan läpi. Hiilihappoa on mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Perusvaikutelma on melko makea, mutta sitä tukee mausteinen, lakritsinen pohjavire. Ei hassumpi olut – eikä liian hienostunut Valhallan juominkeihin, sarvekkaasta kypärästä nautittuna.

* * * * *

Myös braggotia olen juonut tähän mennessä ainoastaan Puolassa – syynä se, että puolalaiset tekevät outoja historiallisia oluita paljon matalammalla kynnyksellä kuin esimerkiksi suomalaispanimot. Miksi niin? Ehkä markkina on meillä vain sen verran pienempi, tai ehkä kokeilunhalua hillitsee takaraivossa kolkuttava huoli siitä miten tuotteen saa tarjottua Alkon hakuun. Braggot on siis alun perin kelttiläinen hunajasimaa muistuttava juoma, jossa hunajan lisäksi myös ohramaltaan sokereita käytetään alkoholiksi.

Tällaista vahvaa mallassimaa on nyt tehnyt peräti kahtena eri versiona lapualainen Mallaskuu. Sekä maustamaton (siis pelkällä hunajalla maustettu) että mustaherukkaversio ovat nimeltään Torhammer, ja molemmat ovat 10-prosenttisia.

Ensin maistoon naturelli Torhammer Braggot. Panimo mainostaa, että oluen tuoksussa voi aistia hunajan kukkaisuutta ja maltaan keksimäistä aromia. En oikein löydä niitä, vaan tuoksu tuntuu lähinnä jotenkin metalliselta, epäolutmaiselta, ehkä sitten hunajan vaikutuksesta. Hunaja ei yleensä – ainakaan omasta mielestäni – auta oluiden raikkautta vaan joskus tukkii ne vahamaisella, vähän härskilläkin aromillaan ja maullaan.

En toisaalta oikein tiedä, millä kriteereillä braggoteja pitäisi arvioida, ehkä ei oluina ollenkaan. Hyvin olutmaisia ne kuitenkin ovat, ja on vaikea pidättäytyä sanomasta asioita, mitä samanvahvuisesta ja samantapaisesta oluesta sanoisi. Panimo korostaa Torhammerin makeutta, mutta minusta sokerit – olivatpa maltaasta tai hunajasta peräisin – ovat aika pitkälle palaneet pois. Muistan juoneeni sokerisempaakin braggotia, jopa aivan äkkimakeaa. Maussa on pientä hedelmäistä happamuutta ja hiivaisuuttakin, mutta myös herkullista hunajaa.

Aivan suosikkijuomiini mikään braggot ei tule välttämättä koskaan kuulumaan, mutta on ehdottomasti mielenkiintoista, että tätä tuhatvuotista kelttijuomaa kokeillaan nyt myös muinaisen sahtialueen tuntumassa.

Entä kun mallassimaan kaadetaan roppakaupalla mustaherukkamehua? Torhammer Blackcurrant Braggotin hyvä puoli on ehdottomasti se, että marjan makua ei tarvitse etsiä vaan se on kokonaisuudessa vahvasti etualalla. Mieleen tulee kir, tuo ranskalainen aperitiivi, jonka ainesosat ovat makea cassis-likööri ja kuiva burgundilainen valkoviini (tai kir royal -versiossa kuohuviini). Blackcurrant Braggotissa ei olla kuitenkaan makean mustaherukan äärellä, vaan marjamehu tuo juomaan pikemminkin happaman sävyn. Hapanoluesta ei sentään ole kysymys, mutta mitään helppoa makeaa lipittelyäkään ei ole luvassa.

Jos nyt joku on kiertänyt nämä pullot Alkossa liian outoina kaukaa, suosittelen testaamaan. Siinä on aina jotain jännää, kun muinaistyylisten oluiden (ja oluen kaltaisten juomien) kautta pääsee hetkeksi henkiseen yhteyteen menneiden vuosisatojen kanssa. Näitä ikivanhoja juomaperinteitä on moneen lähtöön, ja aika luontevasti useampiin niistä saa myös yhdisteltyä kaikkea mitä luonnosta löytyy – kuten Mallaskuu on tehnyt viinimarjoilla. Niinhän muinaiset eurooppalaiset monin paikoin tekivät.  

Kuva (runsten): Udo Schröter, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Alankomaiden pienpanimokenttä virkosi 80-luvulla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 14. luukku.

Ensimmäisinä liikkeelle lähtivät pilsneritrappistit. Keitä he olivat? Koningshoevenin luostari lähellä Belgian rajaa oli pitkään ollut Alankomaiden ainoa olutta markkinoiva trappistiluostari, mutta 70-luvulla munkit eivät itse panneet olutta eivätkä siis olleet nykymerkityksessä “virallinen” trappistipanimo. Heillä oli sopimus belgialaisen lager-valmistajan Artois’n kanssa, ja pilsneri olikin luostarin päätuote.

Luostarilla oli kuitenkin vanha olutmerkkinsä La Trappe, ja heillä oli myös vuonna 1960 lanseerattu 6,5-prosenttinen pintahiivainen luostariolut, joka sittemmin oli jäänyt täysin pilsnerin katveeseen. Kun yhteistyösopimus Artois’n kanssa päättyi vuonna 1979, munkit päättivät ottaa ohjat taas omiin käsiinsä ja panostaa pintahiivaolueen. Kiinnostus perinneoluita kohtaan oli viriämässä Belgian lisäksi myös Alankomaissa, jossa erikoisolutbaareja ja -tapahtumia oli jo nähty useampi. Nyt uudistushenki alkoi levitä panimoihin.

Ensimmäisenä uutena pienpanimona pidetään Arcener Bierbrouwerij’ta, joka käynnisti toimintansa vuonna 1980. Seuraavana vuonna panimon puuhamiehet, jotka olivat Allied Breweriesin sulkeman De Vriendenkring -panimon entisiä työntekijöitä, lupasivat valmistaa neljää olutta – vahvin niistä olisi 10-prosenttinen ohraviini. Näin kävikin, vaikka panimon valikoimaan tulivatkin ensin Oud Limburgs -pintahiivaolut, sitten dubbel ja vuonna 1982 tripel. Ohraviinin nimi oli Hertog Jan Grand Prestige, ja se oli varsinkin alkuaikoina Alankomaiden pienpanimobuumin arvostetuimpia oluita.

Arcen toi vuonna 1982 markkinoille myös bokbierin, jota he tekivät pintahiivalla päätettyään, ettei heillä pilsnereitä tai muita lagereita tehdä lainkaan. Tässä suhteessa he olivat ensimmäisiä, mutta myös muutamat muut hollantilaiset pienpanimot käyttivät seuraavien vuosien aikana pintahiivaa bokiensa valmistuksessa.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, bokbier oli jonkinlainen hollantilainen sovellus saksalaisten bockeista. Vielä vanhempaa alankomaalaista oluthistoriaa kaiveli vuonna 1984 Gulpener Bierbrouwerij, joka herätti henkiin Maastrichtin 1930-luvulla kadonneen pintahiivatyylin. Panimo kutsui sitä paikallisella murteella nimellä Mestreechs Aajt, mutta yleiskielellä se on maastrichts oud, Maastrichtin vanha olut. Vanha ei tarkoittanut tässä pelkästään historiallista, vaan sitä oli myös kypsytetty vuosikausia puutynnyreissä – tyyliltään se muistuttaa jonkin verran Belgian Rodenbachia. Prosentteja oli vain 3,5 %.

Osa 80-luvulla aloittaneista panimoista putosi kyydistä matkan varrelle: jäi junnaamaan laatuteknisten ongelmien kanssa tai päätyi jo varhain kilpailijoiden ostamaksi. Alkuvuosilta jäi kuitenkin myös elämään huomattavia menestystarinoita, kuten Amsterdamin vuonna 1984 perustettu ’t IJ. Panimo erottui joukosta oudoilla strutsietiketeillään, ja tuotteet – tyyliltään usein Belgian inspiroimat – olivat riittävän hyviä. Hassummin ei pärjännyt myöskään Friisinmaalle 1985 avattu Us Heit – De Friese Bierbrouwerij.

Panimoiden määrä kasvoi sykäyksissä, kuten monissa muissakin maissa. Kun Alankomaissa oli 70-luvun lopulla ollut tusinan verran panimoita, joista reilu puolet vanhoja itsenäisiä pienpanimoita, niin 80–90-lukujen vaihteessa niitä oli jo tuplaten. Uuden vuosituhannen alussa maassa oli yli 40 panimoa, ja niistä tietenkin jo valtaosa uudehkoja indie-pienpanimoita. Marco Daanen kirjassa Bier in Nederland tätä 90-luvun “satsia”, johon kuuluivat Jopen, De Leckere tai Klein Duimpje, kutsutaan toiseksi aalloksi. Kolmas aalto tuli sitten 2000-luvun puolella ja siinä tuttuja nimiä olivat muun muassa De Molen ja Emelisse.  

Oluttyylien valikoima oli pitkään suppea, niin kuin se 80- ja vielä 90-luvuillakin yleensä oli. Vanhasta hollantilaisesta panimokentästä oli peritty pilsin lisäksi lähinnä bok, erilaiset “vanhat ruskeat” oluet sekä hollantilaisten tapa tehdä dortmunderia hyvin vahvana, jopa 6,5–7-prosenttisena. Belgialaiset tyylit tulivat vähitellen mukaan ja niistä erityisesti dubbelit, tripelit ja witbierit. Pari hassua stoutiakin nähtiin jo näinä varhaisina vuosina, ja ainakin yksi niistä oli pohjahiivalla pantu. Myöhemmin 2000-luvulla rantautui sitten IPAn ja imperial stoutien aalto ja muut Amerikan ihmeet. Viimeksi mainituista tyyleistä yksi, “quadrupel”, on tietysti alun perin vain hollantilaisen oluen nimi, vaikka amerikkalaiset halusivat yleistää sen vahvimman belgialaisen luostarioluen tyylilajiksi.   

(Lähteet: Marco Daane, Bier in Nederland, Tim Webb, Good Beer Guide to Belgium and Holland, VerlorenBieren.nl. Kuvat: Flickr.com, Chris, CC BY-SA 2.0, David Evers, CC BY 2.0.)

Olutjuhlat eläintarhassa

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 7. luukku.

Hollantilaisen pienpanimokulttuurin uusi tuleminen alkoi Amsterdamin eläintarhan Koningszaalissa, kuninkaansalissa, melko tarkkaan 40 vuotta sitten, 28.–29.11.1980. Näin tulkitsee ainakin Marco Daane kirjassaan Bier in Nederland. Daanen mukaan eläintarha oli siinä mielessä osuva paikka, että monen historiallisen hollantilaisen olutlaadun tai -tyylin nimi liittyi eläinmaailmaan: bok, mol, lam, leeuw, valk tai pauw (pukki, myyrä, lammas, leijona, haukka, riikinkukko).

Tapahtuma oli Alankomaiden ensimmäinen virallinen Bokbierfestival, olihan bok enemmän tai vähemmän ainoa jäljellä oleva noista menneen ajan eläinoluista. “Virallinen” siinä mielessä, että pari pienimuotoista bok-festaria oli pidetty jo tätä ennen Amsterdamin oluthuone Gollemissa. Niiden taustalla oli samoja voimia kuin tapahtumissa ja baareissa, joissa jo 70-luvun puolella oli alettu herätellä kiinnostusta erikoisoluisiin.

Baareja oli myös muualla maassa, ainakin vuonna 1974 perustettu Jan Primus Utrechtissa, sekä Locus Publicus Rotterdamissa ja ‘t Pumpke Nijmegenissä. Tapahtumapuolella oli ollut Zwollen olutviikkoja vuodesta 1975 alkaen sekä Bredassa, De Beyerd -kahvilassa vuodesta 1976 pidettyjä belgialaisten oluiden viikkoja. Nimenomaan belgialaiset oluet olivat näissä piireissä ja paikoissa suosittuja: trappistioluet, Hoegaardenin vehnäolut sekä punaruskea De Koninck, miksei myös Duvel, Palm, Gouden Carolus ja kriekit. Baarinpitäjät kävivät itse valtakunnanrajan takana niitä noutamassa.

Bok-festivaalien merkitys oli siinä, että niillä juhlistettiin nimenomaan Alankomaan omaa erikoisolutta. Tuskin on mikään salaisuus, että sitten kun uusia hollantilaisia pienpanimoita alkoi putkahdella maailmaan, ne käyttivät paljon aikaa belgialaisten imitoimiseen tai ainakin heistä inspiroitumiseen. Jopa bokbier (alkujaan replika Saksan tummasta bock-oluesta) alkoi ehkä viirata ajan myötä belgialaiseen suuntaan. Sitä tehtiin pohjahiivan lisäksi pintahiivalla, ilmeisesti myös maustettiin ja sokeroitiin.

Tässä ei ole kerrassaan mitään pahaa – muiden matkimisellahan uutta olutkulttuuria on useimmissa maissa luotu. Kansainväliset oluttyylilokerikot eivät ole oikein ikinä omaksuneet hollantilaista bokbieriä omana tyylinään, erillään Saksan bock-perinteestä. Aivan hyvin olisi niinkin voitu tehdä varsinkin tietyissä tolkuttoman monipolvisissa jaotteluissa (ehkä jossain onkin tehty, onhan sentään hiivan vaihto selkeä irtiotto).

Bok-festivaalin järjestäminen marraskuun lopulla ei ollut sattuma: vuonna 1980 bok-kauden virallinen avauspäivä oli joulukuun kuudes. Kausi on pidentynyt aikojen saatossa niin, että isot panimot taitavat tänä päivänä julistaa omat vuotuiset bokinsa lokakuun alussa. Alankomaiden olutkentällä pöhisi muutenkin tuona vuonna, kun syksyn mittaan oli perustettu myös aktiivinen kuluttajajärjestö PINT. Seuraavana vuonna nähtiin sitten ensimmäinen uuden aallon hollantilainen pienpanimo, tai käsityöpanimo, miten vain halutaan sanoa. Palataan panimoihin ja niiden vaiheisiin lähipäivinä jatkopostauksessa.

(Kuva: Flickr.com, Tomer Gabel, CC BY-SA 2.0.)