Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Aschan

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2
Mainokset

Moor Fusion 2014 Vintage – siideriviinainen old ale

Viron kaupoissa on ilahduttavasti hieman eri oluet kuin kotoisissa Alkoissamme, ja siksi niissä täytyy vierailla ainakin kerran kesässä. Pari viikkoa sitten tarttui Koht-puodista matkaan kaksi tummaa englantilaista tynnyriolutpulloa. Ensimmäinen on tämä bristolilaisen Moor Beer -panimon Fusion (8 %), josta Koht myi viiden vuoden takaista vuosikertaa.

Pullon kyljessä mainitaan parasta ennen -päiväksi vuoden 2017 loppu, mutta tuskin tämä vielä puolitoista vuotta myöhemmin pilalla on. Olut on kypsynyt ennen pullotustaan ”Somerset cider brandy” -tynnyreissä, ja siitä siis selkeän calvadosmainen sivumaku, joka tummaa herkkua reunustaa.

cofTämä on tosiaan melko mustanpuhuva tai vähintään colajuoman värinen olut, ja viinimäinen ja vaniljainen tynnyrin vaikutus tuoksuu ja maistuu selvästi. Siideriomenista muistuttavaa tiukkaa, puista tanniinisuutta on tuoksussa ja jälleen myös maussa. Maku on kaikin puolin mielestäni old ale-mäinen, maltainen, makeahkokin, ranskalaisen punaviinin ja tummien hedelmäkarkkien sävyinen. Humalan olemusta ei juurikaan tunnu, ja muutenkin vaikutelma on rauhallinen ja tasapainoinen. Reseptissä on muuten vehnämallasta, mutta enpä osaa sanoa, miten se kokonaisuudessa tuntuu.

Sen (melko vähäisen) kokemuksen perusteella, mitä minulla on Suomen ulkopuolisista olutkaupoista, niiden etuna tuntuu olevan mahdollisuus ostaa pieniä eriä harvinaisia oluita. Alko joutuu ainakin periaatteessa jakelemaan hankkimiaan satseja joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, vaikka käytännössä heilläkin tietysti valikoima myymälöittäin vaihtelee. Saahan erikoisuuksia toki tilata nettikaupoista – ainakin toistaiseksi, ellei uusi hallitus lähde etämyyntiasiassa edeltäjiensä viitoittamalle tielle – mutta pullojen kääntely ja tutkailu hyllyssä on aivan eri kokemus kuin online-shoppailu.

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1

Oletko koskaan miettinyt, kuka suomalainen on ensimmäisenä pannut India pale ale -tyyppisen oluen oikeassa panimossa? Kiinnostuin kysymyksestä selailtuani jälleen kerran vanhoja olutlehtiä ja juteltuani joidenkin olutihmisten kanssa. Tyhjentävää vastausta en ollut toistaiseksi missään nähnyt tai kuullut.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa se, kuka teki ensimmäisen suomalaisen IPAn, ei luultavasti ole paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin kuka teki ekana IPAa Sloveniassa tai San Marinossa. Kyseessä on kuitenkin oluttyyli, joka on viime vuosina levinnyt melko samaa kaavaa noudattaen lähes kaikkiin maihin, joissa ylipäänsä olutta juodaan.

Kun asia alkoi vaivata mieltä, vastausta piti sitten yrittää selvittää. Tarinasta tuli lopulta aika kiinnostavakin. Siinä esiintyvät muun muassa helsinkiläinen työläiskirjailija ja 1990-luvulla Keski-Suomessa toiminut real ale -panimo.

Mutta kuten tässä blogissa on tapana, ensin pitää tehdä hieman perusteellisempaa taustoitusta. Katsotaan, miten maailma makasi, kun ensimmäiset kotimaiset katkerat pantiin alulle. Niille, jotka eivät jaksa lukea kaikkia rönsyjä, suosittelen hyppäämistä suoraan postauksen osaan 2.

Ilmiöt tulevat merten takaa

Näin se vain on. Joku teki joskus Suomen ensimmäisen pop-laulun ja joku muu paistoi jossain maamme ensimmäisen hampurilaisen. En tiedä, ketkä ja milloin. Nämä ovat IPAn tavoin paljolti Amerikkaan yhdistettyjä kulttuurisia juttuja, joilla on myös paksuja eurooppalaisia juuria.

Ilmiöillä on tapana matkustaa maasta toiseen, joskus edestakaisinkin, ja kehittyä siinä sivussa. Kun tietoisuus ulkomaan ihmeistä leviää, niistä syntyy ennen pitkää suomalaiset versiot. Islanders ja Jormas soittivat poppia ja Go-Inn ja Hesburger myivät hampurilaisia. Saksalais-tšekkiläisellä alueella tehtiin ensin vaaleaa lageria ja jo 1800-luvun loppupuolella sitä tehtiin ympäri maailman – meilläkin.

Amerikkalaistyylistä IPAa olisi varmaan voitu nähdä Suomessa jo varhain tuontitavarana, jos kanavia Kalifornian panimoihin olisi syntynyt 1990-luvulla. Jenkkipanimot vain eivät taitaneet olla vielä kovin isoja tai vientikykyisiä. Jos jokin yksilö oli täällä saatavana, en ole siitä kuullut. Milloin siis ensimmäiset kotimaiset tekijät lähtivät luomaan IPA-tyylisiä oluita? Tässä kaksiosaisessa postauksessa yritetään vastata kysymykseen.

Käväistään kuitenkin vielä nopeasti kauempana historiassa. Suomi on nimittäin olutmaana ollut monena aikakautena kohtalaisen kansainvälinen. Vaikka sisämaasta löytyykin arvokas paikallinen muinaisjäänne sahti, rannikkokaupunkeihin on virrannut tynnyrikaupalla olutta ulkomailta.

1800l

Lehti-ilmoituksia myytävänä olevasta IPAsta: Åbo Underrättelser 18.8.1857 (vas. ylh.) ja Helsingfors Dagblad 5.8.1873 (vas. alh.). Oikealla Bassin IPAn tarinaa panimodynastian vesan kuolinuutisessa, Nya Pressen 15.5.1884.

Jonnet eivät muista, että IPAa oli myytävänä Suomen kaupungeissa jo 1800-luvulla. Tämä käy ilmi aikakauden lehtimainoksista. Kuvittelen ainakin, että sitä on tuotu Britanniasta samoilla laivoilla, joilla myös Suomessa suosittua portteria tuotiin. Portteri sai ajan mittaan lukuisia kotimaisia matkijoita, mutta IPAa eivät suomalaispanimot taitaneet tuolloin tehdä.

150 vuotta sitten IPA oli juuri nimenomaan brittiläinen oluttyyli. Alkujaan se oli lontoolaiskeksintö kuten portterikin, ja supervahvan October beerin jälkeläinen. Myöhemmin Burton-on-Trent tuli tunnetuksi sen tyyssijana. India pale ale oli vaaleampaa kuin tummat alet ja portterit, mutta suhteellinen vaaleus saattoi tarkoittaa vaikka mahonginruskeaa. Ei välttämättä siis mitään ananasmehun väristä NEIPAa.

Intiaan vietiin myös portteria, joten tarina, jonka mukaan IPA oli ainoa pitkälle merimatkalle soveltuva oluttyyppi, lienee sepitetty. IPA oli kyllä hiusjuuriaan myöten humaloitu olut, kuten mihin tahansa lämpimään ilmastoon kuljetettava olut sai ollakin. Humala suojasi pilaantumiselta. Toisaalta useimmat muutkin 1800-luvun brittityylit mildista portteriin olivat nykymakuun nähden ronskisti humaloituja, ja kautta linjan vahvoja.

Jokseenkin tuon vanhan britti-IPAn pohjalle hahmoteltiin vuosituhannen vaihteessa amerikkalainen versio. Sen ominaisuuksista – erityisesti prominentista humaloinnista – tuli sittemmin maailmanlaajuisesti ihailtuja. Amerikkalainen humalahan on ollut varsinkin 2010-luvun käsityöolutaallon tärkeimpiä rakennuspalikoita. Miten brittiläisestä ideasta sitten kehkeytyi tämä transatlanttinen olut?

Amerikan ensimmäinen panimoravintola ja ensimmäinen IPA

Vuosi oli 1983, ja skotlantilaissyntyinen Bert Grant oli avannut edellisenä vuonna panimoravintolan keskelle USA:n luoteisvaltioiden humalanviljelyaluetta. Kovin monta uutta pienpanimoa ei Yhdysvalloissa vielä yhteensäkään ollut. Niiden perustajat olisivat luultavasti mahtuneet saman baaritiskin ääreen.

Grant’s Brewpub toimi Yakiman kaupungin vanhassa oopperatalossa Washingtonissa. Sitä pidetään ensimmäisenä kieltolain jälkeen Yhdysvaltoihin perustettuna panimoravintolana. Ravintolaa tai panimoa ei enää ole olemassa, mutta Grant on silti jättänyt pysyvän jäljen maansa oluthistoriaan.

Bert Grant teki nimittäin tuona vuonna USA:n ensimmäisen nykyaikaisen IPAn, siis pienpanimo-oluen, jonka tyylilajina oli India pale ale. Se tosin ei ollut syntymähetkellään ainoa yhdysvaltalainen IPA. Perinteikäs, 1840-luvulla aloittanut Ballantine oli edelleen olemassa.

Tuo Newarkin konkaripanimo oli kuitenkin jo tässä vaiheessa isoksi nousseen kilpailijan Falstaffin omistuksessa, joka myi Ballantinen Pabstille vuonna 1985. Klassikko-olut Ballantine’s IPAn sanotaan olleen jo tässä vaiheessa vain kalpea haamu entisestä, tuhdisti humaloidusta itsestään.

Bert Grantin oluita sen sijaan kävi ylistämässä jo alusta asti itse Michael Jackson, joka miltei kauhisteli esimerkiksi Grantin scotch alen epäskottilaisen runsasta humalointia. Grantin mielestä kaikissa oluissa piti olla paljon enemmän humalaa kuin 80-luvun alussa oli tyypillistä. Ja yksi Grantin panimoravintolan vanhimmista oluista oli juuri vuonna 1983 lanseerattu IPA, Jacksonin luonnehdinnan mukaan ”täysin nimensä mukainen”.

Amerikkalainen historiankirjoitus ei ilmeisesti ole onnistunut selittämään, miksi juuri IPAsta tuli seuraavilla kahdella vuosikymmenellä craft beer -liikkeen johtava oluttyyli ja miksi juuri länsirannikolla. Näin todetaan ainakin lähdeteoksessani, Tom Acitellin kirjassa The Audacity of Hops.

ballantines-ipa-copyright-pabstLänsirannikoltahan USA:n olutrenessanssi lähti ylipäätään liikkeelle, ja siellä syntyi varhain Anchor Liberty Alen (1975) ja Sierra Nevada Pale Alen (1980) tyyppisiä humalaprofiilia korostavia oluita – kai osittain brittien ja osittain Ballantinen innoittamina. Toki yksittäisillä visionääreillä ja eksentrikoilla on ollut merkityksensä, ja Bert Grant humala-asiantuntijana on ollut mitä ilmeisimmin yksi näistä.

Tuskin tästä varsinaista muna ja kana -ongelmaa saakaan aikaiseksi. Ensin oli varmasti halu humaloida, ja IPA löytyi tyyliksi, jolla tätä innostusta pystyi kanavoimaan. Vuosien mittaan se vähitellen paisui yhä isommaksi trendiksi.

Aidointa IPAa Amerikasta – myyttikö?

Mitä valtameren tällä puolella oli sitten tapahtunut? Aika yleisesti ajatellaan, että IPA taantui 1900-luvulla Britanniassa noin 4-prosenttiseksi oluttyyliksi, jolla ei ollut juurikaan tekemistä alkuperäisen Intia-oluen kanssa – ja että amerikkalaiset nostivat tyylin takaisin kukoistukseen.

Empiirisesti brittioluita tutkimalla päätyykin varmasti tähän johtopäätökseen. Britit omaksuivat varsin hitaasti esimerkiksi ajatuksen, että IPAn pitäisi olla perus-ale-valikoimaa vahvempaa. Vielä vuoden 2008 Good Beer Guiden noin 80:sta IPA-oluesta yli kaksi kolmasosaa oli vahvuudeltaan 3,4–4,9 % abv. IPA saattoi hyvin olla panimon valikoiman miedoin olut.

Olisi kuitenkin virhe olettaa, että amerikkalaiset olisivat vasta 2000-luvulla palauttaneet Britanniaan ajatuksen ”aidosta”, vahva-alkoholisesta ja voimakkaasti humaloidusta IPAsta.

Tietoisuus viktoriaanisen IPAn ominaisuuksista oli kyllä brittipiireissä säilynyt. Ehkä sitä kautta se jotenkin päätyi myös Grantin kaltaisten jenkkipioneerien tietoon, tai sitten nämä perustivat omat kokeilunsa Ballantineen tai muuhun paikalliseen reliikkiin. Asiaa on varmasti joku tutkaillut, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa.

Britanniassa oli kuitenkin kuhistu aiheesta pitkään. Vuonna 1976 Old British Beers and How to Make Them-nimisessä julkaisussa todettiin, että Hodgsonin 1700-luvun IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 1.070 (kenties noin 7 % ABV) ja että siinä oli ”rikas maku, joka kehittyy alun perin ylihumaloituun mutta ajan mittaan kypsyneeseen olueen”.

Samana vuonna 1976 iso brittipanimo Ind Coope lanseerasi uutena cask-oluenaan Burtonin, joka oli kunnianosoitus Burton-on-Trentin alkuperäisille IPA-oluille (eikä siis ollut tumma Burton ale). Esimerkiksi Roger Protz on muistellut, että tämä Draught Burton Ale oli caskissa yli 5 % vahvuinen eli silloisiin valikoimiin suhteutettuna vahva. Humalan aromia ja makua pidettiin aikanaan erittäin vakuuttavina.

Myös 1990-luvun alussa edistettiin viktoriaanisen IPAn palautusta alkuperäiseen loistoonsa. Burton-on-Trentissä pantiin vuonna 1993 reilun seitsemän ABV-prosentin vahvuista ja 83-IBUista IPAa, jolla tavoiteltiin nimenomaan edellisen vuosisadan vahvan, katkeran vientioluen tunnelmaa.

Martyn Cornell huomauttaa, että amerikkalainen nyky-IPA ei näihin ajatuksiin suhteutettuna edusta mitenkään yksiselitteisesti ”aitoa” 1800-luvun India pale ale -tyyliä. Jenkki-IPA perustuu humala-aromien tuoreuteen, mikä oli alkuperäisessä Intia-oluessa mahdoton ajatus pitkän laivamatkan takia. Tähän liittyen myös humalalajikkeiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia: monille amerikkalaislajikkeille tyypillistä on esimerkiksi nopeammin pilaantuvien alfahappojen korkeat pitoisuudet. Lisäksi pitkä tynnyrisäilytys saattoi tuoda 1800-luvun britti-ipoihin Brettanomyces-villihiivan sävyjä.

Sysilä opastaa pikopanimoita

Palataan kuitenkin Suomeen ja vuosituhannen viimeisiin vuosiin. Melkeinpä oma lukunsa suomalaisen olutkirjoittamisen historiassa ovat Ilkka Sysilän vuosina 1994 ja 1997 julkaisemat omakustanteet Ohrapellosta etiketin taakse ja Small-scale brewing.

Ulkoasunsa, kielensä ja tietämyksensä puolesta kirjat muistuttavat akateemisten kustannustalojen tuotoksia. Kaavakuvia piisaa, ja kemia ja tekniikka tulevat tutuiksi. Sysilä alkoi opettaa noihin aikoihin oluenvalmistusta Mustialan maatalousoppilaitoksessa.

Tässä yhteydessä kiinnostuin nyt tietysti katsomaan, mitä tekijä kirjoittaa yhtäältä IPA-tyylistä ja toisaalta amerikkalaisesta pienpanimo-oluesta. Suomessahan kotimainen olutmeininki oli vielä mittakaavaltaan aika vaatimatonta kolmen suurpanimon ulkopuolella. Varsinkin suomenkielinen Sysilä vuodelta 1994 on niin varhainen teos, että olisi ymmärrettävää, jos nämä aiheet eivät juurikaan kirjassa esiintyisi. Esiintyvät ne silti.

Nykyajasta käsin katsoen huomaa tietysti, ettei India pale ale -olutta vielä yhdistetä tekstissä mitenkään Amerikkaan, vaan sitä käsitellään laajemman (lähinnä brittiläisen) pale ale -perinteen osana. Sitähän se onkin. Asiallisiksi mainitut IPA-humalat ovat englantilaiset Fuggle ja Golding, ja kuivahumalointia suositellaan. Humalointi on kirjan reseptissä bitteriä runsaampi (30–50 IBU), samoin vahvuus (jopa 7 % ABV). Hiivat ovat samat kuin bitterissä.

Tämä vaikuttaa siis jonkinlaisen historiallisen britti-IPAn kuvaukselta. Amerikkalaisia humalalajikkeita sinänsä esitellään kirjassa useitakin: katkerohumalista Chinook, Cluster, Eroica ja Galena, ja aromihumalista Cascade. Samoin amerikkalainen ale-hiiva Brewer’s Choice 1056 mainitaan. IPAan näitä ei yhdistetä. Muuten amerikkalainen pienpanimokenttä kuittautuu toteamuksella, että USA:ssa on runsaasti panimoravintoloita.

Sysilällä ei ole vuoden 1994 kirjassa lähdeluetteloa, ja vaikka olen ollut häneen tämän postauksen tiimoilta yhteydessäkin, en tullut kysyneeksi, mistä kirjan tiedot ovat tarkemmin peräisin. Hän voi kommentoida alle, jos sattuu tämän näkemään. Näppituntumalta oluttyylien kuvaukset kuulostavat suhteellisen samankaltaisilta kuin ne, joita Amerikan homebrewing-väki tuolloin käytti ja levitti.

Joka tapauksessa on sanottava, että kuka tahansa Ohrapellosta etiketin taakse -kirjan lukenut suomalainen ”pikopanimomestari” on ollut erittäin hyvin kartalla olutmaailman virtauksista. Tuskin brittipubiin menemällä sai esimerkiksi IPAsta tätä 1990-luvulla tätä käsitystä. Kirjoittajan asiantuntemusta ei voi kuin ihailla.

* * * * * *

Tämän postauksen seuraavassa osassa päästään vihdoin otsikon aiheeseen ja katsotaan, missä panimoissa sitten tehtiin varhaisimpia suomalaisia IPA-oluita. Ainakin joihinkin niistä sopinee tuo Sysilän maailmalta tuoma pikopanimo-sana, muut ovat ehkä nanopanimoita.

Tolkien @Riviera

Kun joskus nuorena Tolkien-fanina luin Humphrey Carpenterin elämäkerran J.R.R. Tolkien: A Biography, tulevan kirjailijan varhaiset vaiheet syntymästä sotavuosiin olivat niitä vähiten mielenkiintoisia. Nämä piti melkein hyppiä yli, jotta päästiin niille vuosikymmenille, joilla tuttuja fantasiateoksia alkoi syntyä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosiin paneutuu Dome Karukosken ohjaama elämäkertaelokuva Tolkien, jonka näimme nyt ensi-iltaviikonloppuna Kallion mainiossa Rivierassa. Pääteemoja on suurin piirtein kolme. Ensin on neljän koulukaverin ystävyys, joka katkeaa poikien ensimmäisinä yliopistovuosina alkaneeseen maailmansotaan. Samalla herää nuoruusaikana luettujen kielten ja tarujen vaikutus kielitieteilijän myöhempään uraan fantasiakirjailijana. Kolmantena on Tolkienin tutustuminen tulevaan vaimoonsa Edithiin ja kaikki, mitä tästä seurasi.cof

Käsikirjoittajat sekä Karukoski joukkoineen hallitsevat materiaalin hyvin. Kehystarina sijoittuu Ranskaan ja juoksuhautoihin, josta käsin suurin osa elokuvan sisällöstä tapahtuu 24-vuotiaan Tolkienin muisteluna. Sodan kauhut tuovat jatkuvasti päähenkilön mieleen Mordorin ja Sormusten sodan maisemia, jotka tietysti olivat tuolloin olemassa vain hänen mielikuvituksessaan, jos siinäkään.

On makuasia, alleviivataanko sodan ja muiden nuoruusvuosien kokemuksia tulevien kirjojen juonien suorana inspiraationa liikaakin. Kaikki nämä yhteydet eivät välttämättä ole elokuvan tekijöiden keksintöä. Tolkien itsekin kertoi, miten hänen ja Edithin tarina heijastui Silmarillionin Beren ja Lúthien -taruun. Elämäkerturi Carpenter taas toi esiin sen, kuinka nuoren upseerin ja häntä avustavan sotamiehen suhde rintamalla muistutti Sormusten herran Frodon ja Samin isäntä–palvelija-ystävyyttä.

Elokuvan henkilöissä tavoitetaan minusta hyvin se, mitä Tolkienista ja häntä ympäröineistä ihmisistä elämäkerran ja muun perusteella tiedetään. Osassa tapahtumista on toki otettu taiteellisia vapauksia esimerkiksi sen suhteen, mitä tapahtui milloin. Käännekohtiin on saatu välillä ympättyä myös taruille ominaista mysteerin tuntua, kuten kohtaan, jossa Tolkien onnistuu vakuuttamaan eksentrisen professori Wrightin poikkeuksellisista kielitieteen lahjoistaan.

Tolkienille oli tyypillistä ihastua kielten äännemaailmoihin. Walesin kieli kymri oli yksi hänen lempikielistään ja toinen oli suomi, johon hän tutustui Kalevalaa luettuaan. Tolkienin suomen tuntemus tuodaan esiin yhdessä elokuvan dramaattisista kohdista, ja tätä kai ainakin suomalainen yleisö suomalaisohjaajalta vähän odottikin. Alkoholillakin on osuutta asiaan.

davOlen kirjoittanut Tolkienista jo kahteen otteseen tässä blogissa, mitä en ole muista lempikirjailijoistani tehnyt. Tämä johtuu siitä, että minulla on epämääräinen aavistus Tolkienin vaikutuksesta myös oman olutharrastukseni alkamiseen. Olutblogihan tämä kuitenkin on eikä kirja- tai elokuvablogi.

Kirjojen ohimenevätkin välähdykset oluen ihanuudesta sekä hobittien Konnussa että Tolkienin omassa Oxfordissa ja sen pubeissa ovat jääneet lukiessa mieleen. Nyt nuoruudesta kertovassa elokuvassa saatiin olutlasit käteen vain kerran, kohtauksessa, jossa Tolkien ja kumppanit ovat lähdössä rintamalle. Kouluaikoina ystäväporukalla on tapana kokoontua Birminghamissa teehuoneelle.

Pubit tulevat kuvaan Tolkienin myöhempinä yliopistovuosina silloisen Inklings-porukan kokouksissa, ja siitä elokuvan tarina ei kerro. Vanhat Oxford-perinteet kuten college ale ovat Tolkienin professoriaikoina vielä hengissä. Kotitalonsa eteisessä Northmoor Roadilla professorilla oli oluttynnyri, joka Edithin mukaan levitti panimon hajua ympäri taloa.

Vaikka fantasiakirjailija onkin, hän on myös hobittitarinoissaan vahvasti nimenomaan perinteisen englantilaisen elämänmenon kuvaaja. Oxford ”uneksivine torneineen” ja erityisesti Sarehole Millin maaseutu edustavat perienglantilaisia ympäristöjä Tolkienin omassa elämässä, ja kyllähän niiden tärkeys välittyy myös elokuvasta. Lapsuuden maalaiskoti liittyy kirjailijan mielessä hänen varhain kuolleeseen äitiinsä, Birmingham teehuoneineen taas koulukavereihin. Tällaisten paikkojen ja ihmisten menettäminen ajoi Tolkienia kirjoittamaan ”kadonneista” maailmoista, ja nuo tarinat tekivät hänestä kuuluisan. Siksi menetykset nousevat keskiöön myös elämäkertaelokuvassa, jota voi lämpimästi suositella muillekin kuin vannoutuneille tolkienisteille.

1698 ja 1845 – Etelä-Englannin panimoperinteen juhlaoluet

Viime lauantain postauksessa kirjoitin Fuller’s-uutuudesta nimeltä Beer One. Nyt sama strong ale -teema jatkuu jo aikaisemmin maistellulla oluella, josta vastaa Kentin ylpeys Shepherd Neame. Sitä verrataan jälleen Fuller’sin vastaavaan olueen.

Shepherd Neame kutsuu itseään Englannin vanhimmaksi panimoksi. Tässä postauksessa esiteltävän oluen nimikkovuosi 1698 on samalla panimon perustamisvuosi. Blue Anchor -niminen pubi Cornwallin Helstonissa on tehnyt omaa olutta 1400-luvulta asti, mutta pubipanimoita voi ajatella kokonaan omana perinteenään. Shepherd Neame olkoon siis maansa vanhin “varsinainen” panimo.

Millainen panimo Britannian vanhin oluentekijä oikeastaan on? Perinteinen on yksi sana, joka voi tulla mieleen. Joskus tuntuu, että panimo tyytyy vääntämään Spitfireä, Bishop’s Fingeriä ja paria muuta perusbrittiläistä klassikkoaan kaukana craft beer -maailman vilskeistä.

Vilkaisu heidän viime vuosien tuotelistaansa kertoo ainakin osittain toista tarinaa. On toisaalta joitakin ihan mielenkiintoisen kuuloisia yhteistyökuvioita eri maiden craft-panimoiden kanssa – mutta on myös Aldille ja Lidlille tuotettuja omamerkkioluita, joista mikään indie-panimo ei koskaan huutele kovin kovaan ääneen.

Alkon valikoimiin saatu 1698 tehtiin alun perin panimon 300-vuotisjuhliin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja silloin se oli todella vahva olut, 10,5 %. Nyt käsillä oleva versio 1698:sta on 6,5-prosenttinen. Toisin kuin Lontoon kollegoilla Fuller’silla olisi, tämä on vahvempi kuin mikään Shepherd Neamen ympärivuotisen perusvalikoiman oluista. Vahvempia ovat vain jouluolut (7 %) sekä kertaluontoiset merkkipäiväoluet.

sneame1698Väriltään tämä on konjakkimainen, ehkä miedosti tuoksultaankin. Maussa vaikutelma ei jatku, vaan se on pohjimmiltaan tyypillisen kuivahko, ohuen maltainen Shepherd Neamen maku – voisiko sanoa jopa “talonmaku”. Kenties pientä viskimaltaista vivahdetta voi kuvitella aistivansa. Tämä strong ale on maun puolesta lähisukua panimon Christmas Alelle. Siinä missä Fuller’sin vahvat oluet ovat usein helposti avautuvia, reilun hedelmäisiä, tätä tyylilajia voisi sanoa pikemminkin varautuneeksi.

Humala maistuu niukanlaisesti. Ottaen huomioon sen, että panimo sijaitsee keskellä Englannin tunnetuinta humalanviljelyaluetta, tuoreita tai muutenkaan nykyaikaisia humalan aromeja ja makuja on Shepherd Neamen oluista varsin vaikeaa löytää. Maku päättyy katkeruuden sijaan vähän makeutusainemaisesti. Jossain määrin Neame-maku saattaa olla opittu maku, ei epämiellyttävä mutta omanlaisensa. Toki olisi ollut kiinnostavaa päästä testaamaan alkuperäistä 10,5 % versiota 1698:sta.

Olisi hauska myös olla paikalla, kun Shepherd Neamen ja Fuller’sin panimomestarit analysoivat toistensa oluita ja pohtivat, miksi te teette noin ja me teemme näin. (Ja ehkä ylipäätään kuulemassa tarkemmin, miten kukin näistä oluista tehdään.) Fuller’s lanseerasi oman perustamisvuotensa mukaan nimetyn oluen 1845:n panimon 150-vuotisjuhliin vuonna 1995. Se on kiistämättä aika erilainen tapaus kuin kentiläinen serkku.

1845 alkaa kahvisella tumman maltaan tuoksulla, joka toistuu myös maussa. Pähkinänkuorinen, mantelinen, tryffelisuklainen olut on astetta voimakkaammin humaloitu kuin 1698, vaikka humalointi ei varmasti tässäkään määräävä ominaisuus ole. Täyteläinen olut on jälkiruokamaisista sävyistään huolimatta melko kuiva, suklaisuuden alla lievästi sitruksinen.

Panimomestari Georgina Young on huomauttanut, että tämän oluen myötä amber- eli biscuit-mallas palasi vähitellen yleisempään käyttöön brittioluissa kuin mitä se oli ennen 90-lukua ollut. Entisaikojen vahvoihin Burton aleihin tuon mallastyypin on sanottu kuuluneen. 1845 ei vedä niille vahvuudessa vertoja, vaikka ei 6,3-prosenttisena aivan vähäinen olekaan. Se on panimon valikoimassa ehkä osin omassa, sinänsä kiinnostavassa kategoriassaan vähemmän hedelmäisenä ja tummempana kuin Vintage Alet, Golden Pride ja uutuus Beer One.

Fuller’s Beer One – olut kuin numero uno?

Jokaisella on varmasti omat erityiset olutherkkunsa. Yksi tykkää NEIPAn ananasmehuisuudesta, toinen siitä, miten jykevässä imperial stoutissa yhdistyvät tummien maltaiden paahteisuus ja lääkeyrttinen humala. Kolmannelle hapan on juuri se oikea olutmaku suussa.

Omassa kaanonissani korkealle nousisivat brittiläiset strong alet. Hiljattain japanilaistuneen lontoolaispanimo Fuller’sin tuotteet ovat tyylilajin parhaasta päästä. Panimon keskivahvoista oluista erityisesti 5,9-prosenttinen ESB on tietenkin herkkua, varsinkin aidossa real ale -muodossaan. Silti pullopuolella olen ollut erityisen vaikuttunut vielä vahvemmista oluista: Imperial Stoutista ja sitten juuri noita sekalaisista strong ale -kategorian tuotteista.

Fuller’silla on nykyään koepanimo, joka mahdollistaa entistä pienempien kertaerien valmistamisen. Ei sillä että Fuller’s olisi ennenkään keskittynyt liiaksi pelkkään vakiovalikoimaansa: on ollut Fuller’s & Friends -yhteistyöoluita, historiallisten oluiden Past Masters -sarjaa ja tynnyrikypsytettyjä Brewer’s Reserve -oluita. Uudessa koepanimossa on kuitenkin tarkoitus tehdä kokeiluja uusilla maltailla, humalilla ja muilla raaka-aineilla.

Suomeen on koepanimon tuotteista ehtinyt Beer One, joka nimensä mukaisesti oli siis lafkan ensimmäinen olut. Kovin paljon tietoja tämän nimekkeen mukana ei ole tullut. Olut “perustuu Golden Priden reseptiin”, siis on jollain tavalla sovellus tuosta vakiovalikoiman vahvasta kultaisesta oluesta. Tämä Beer One on 7,5 %:llaan miedompi kuin 8,5-prosenttinen Golden Pride, siinä siis ainakin yksi selvä ero.

Golden Pride muodostuu crystal- ja pale -maltaista ja Challenger-, Goldings-, Northdown- ja Target-humalista. Siinä on katkeruutta 40 IBU:n verran (Alkon mukaan 35 EBU). Maistelun perusteella ei ole mitään painavaa syytä olettaa, että Beer One olisi tosiaan reseptiikaltaan merkittävästi erilainen. Maahantuoja osaa kertoa, että siinä on mallaspuolella mukana myös chocolatea.

Olut on kuitenkin erilainen. Kun Golden Pridea maistaa testattuaan ensin Beer Onea, vahvempi sukulainen muistuttaa vertailussa jotain belgialaista amberia, kuten vaikka Tsjeeses. Siis hyvin eri tyyppistä olutta, joka pelkkää Golden Pridea juodessa ei välttämättä tulisi assosiaationa mieleen. Ero Beer Onen ja Golden Priden välillä on, että jälkimmäisen tuoksu on hieman viinaisempi ja maku selkeästi makeampi ja jälkiruokamaisempi.

fullersbeerone

Panimon kuvamateriaalista näkee alkuperäisen ilmeen, jota käytettiin koepanimoa lanseerattaessa, sekä nyt markkinoilla olevan ”craftimman” ulkonäön.

Tsekkasin nyt vielä vähät tuotetiedot, joita Alko kertoo Beer Onesta, ja EBU-lukemien ero on yllättävän suuri. Beer Onessa on laskennallista katkeruutta vain 18 EBU. Mistäköhän on tullut idea lähteä riffailemaan Golden Priden reseptillä mutta tehdä siitä miedommin humaloitu? Tosin Beer One näyttää – ehkä siis miedomman humalointinsa alta – itsestään sellaisia puolia, joita vahvoista oluista ei usein aisti. Nämä ovat joillekin miedommille britti-bittereille ominaisia kukkaisia tai punaisten hedelmien sävyjä, jotka varmaan voivat tulla tietystä humalalajikkeesta tai englantilaisesta hiivasta.

Kokonaisuutena Beer One on enemmän tai vähemmän emopanimonsa luotettavaa laatua – ei nousisi ihan ykköseksi, jos Fuller’s-oluet pitäisi laittaa järjestykseen, mutta en löytänyt äkkiseltään juuri moitittavaakaan. Tosiaan Golden Prideen verratessa tämä tuntuu jopa sessioitavalta, jos niin voi 7,5 % vahvuisesta oluesta sanoa. Brittiläisittäin kyseessä on yhä erittäin vahva olut. Aivan selväksi ei käynyt, miksi juuri tällainen tuote on koepanimosta maailmalle puskettu, mutta ei kai tänä jatkuvien uutuuksien aikana ole tapana olemassaolon oikeutusta oluilta vaatiakaan.