Fuller’s Imperial IPA: mikkihiirityylillä mutta mitäs siitä

Kun kaupassa – eli tässä tapauksessa Alkossa – tulee vastaan uusi olut Fuller’sin panimon elegantissa pahvipakkauksessa, pisteiden tuntee nousevan jonnekin 90–100 välille jo ennen pullon avaamista. Uuden Imperial IPA:n kapea laatikko on vieläpä hienon oliivinvihreä, värinä Fuller’sin arvo-olutsarjan tyylikkäimmästä päästä.

cofFuller, Smith & Turner on reilut 170 vuotta vanha panimo, jonka tontilla Lontoon Chiswickissä on pantu olutta jo 1600-luvulla. Britanniassa ei ole monta panimoa, jolla olisi lähellekään Fulleriin ja kumppaneihin verrattavaa historiaa. Tämä kokemuksen syvä rintaääni yhdistettynä siihen, että panimon tuotteet ovat pääasiassa ensiluokkaisia, on tietysti ratkaisevassa osassa, kun odotuksia viritellään.

En tiedä, kuinka kauan panimon perus-IPA (pullossa 5,3 %) on ollut Chiswickissä tuotannossa. Nettisivuillaan panimo toteaa kryptisesti, että IPA on osa 1980-luvulla alkaneita vientiponnisteluita, joiden avulla Fuller’sin oluita tuotiin varhaisten amerikkalaisten ale-fanien ulottuville. Tämän jälkeenhän IPA-rintamalla on tietenkin globaalisti tapahtunut paljon: jos karkeasti yleistää, amerikkalaiset ovat määritelleet tuon vanhan brittioluen tyylilliset piirteet pitkälti uusiksi.

Mikä on imperial IPA? Se on amerikkalaisen IPA-version laajennus alkoholiasteikon vahvempaan päähän: erilaisten määritelmien mukaan se voi vahvuudeltaan asettua jopa 10 % tuntumaan tai ylikin. Näin myös Fuller’sin tulkinta tekee 10,5 % magnitudillaan. Kuten normaali jenkki-IPA, tämä sen vahvempi serkku nojaa myös usein voimakkaaseen Uuden maailman tyyppiseen humalointiin.

Fuller’s, joka siis on ollut olemassa jo silloin, kun IPAa alun perin laivattiin brittiläiseen Intiaan, noteeraakin etiketin tekstissään asiallisesti tämän oluensa modernit amerikkalaiset juuret. Tarina, jonka mukaan ensimmäisen double IPAn (joka on käytännössä imperial IPAn synonyymi) tuotti Vinnie Cilurzo vuonna 1994 Blind Pig -panimolla Kaliforniassa, vaikuttaa paikkansapitävältä.

Mikkihiirityyli on oma nimitykseni sellaisille oluttyyleille, jotka näennäisesti nojaavat jylhän kuuloiseen oluthistoriaan vaikka ovatkin vasta viimeisimmän pienpanimobuumin aikana kehiteltyjä. Kaikki imperial-etuliitteellä varustetut tyylikategoriat (paitsi tietenkin imperial stout) ovat mikkihiirityylejä, samoin täydellinen jenkkifeikki quadrupel, ehkä myös omituiset hybridit kuten black IPA, Belgian IPA tai dark saison.

Mitä sitten Fuller’sin Imperial IPA -pullosta löytyy? Ensimmäinen vaikutelma: tämä on selkeän brittiläinen olut, joka sivuuttaa ilmeisen tietoisesti nuo amerikkalaiset IPA-ideat, vaikka niistä pullon kyljessä kerrotaankin. Toki tekstissä mainitaan, että humalalajikkeet tässä oluessa ovat brittiläisiä: Target, Goldings ja Fuggles. Lisäksi mausteena on heitetty mukaan mustaapippuria. Väriltään olut on männyn kaarnan värinen, melkein ruskea.

Tuntuu, että tässä tyylilajissa Fuller’sin parhaat tuotteet eivät nyt ole välttämättä näin vahvoja, vaikka stout-puolella nämäkin prosentit toimivat. Olut on tikkunekkumaisen makea, maussa on appelsiinimarmeladia, eikä alkoholikaan ehkä ihan täysin peity. Yllättävintä tuoteselostuksessa ladattujen odotusten jälkeen on, ettei humala ei puraise käytännössä lainkaan vaan tuntuu korkeintana pienenä katkeruutena taka-alalla. Lievää maanläheistä mausteisuutta, ehkä sen pippurinkin tuomaa, on havaittavissa. Raskaan oloista olutta ei jaksa juoda puolta litraa kerralla.

Kirjoitin kesällä Burton ale -oluttyylistä. Se on vanha englantilainen nimitys vahvoille, tummahkoille ja makeahkoille oluille. Nykyään oluet, jotka aikoinaan olisi voitu luokitella Burtoneiksi, ovat ehkä tyypillisemmin strong aleja ja barley wineja. Fuller’sin uutuus herättää kysymyksen, että jos Imperial IPAn tekee näin järkkymättömän brittiläisellä tyylillä, olisiko parempi tyylinimitys sillekin tuo lähes unholaan painunut Burton ale?

Mainokset

Onko hyvä idea perustaa ”erikoisolutpanimo”

Viime viikolla Hartwall ilmoitti perustavansa erikoisolutpanimon Lahdessa sijaitsevan huippumodernin tuotantolaitoksensa yhteyteen. Toimitusjohtajan mukaan kyseessä on miljoonien eurojen investointi ja jotakin mitä isot oluttalot eivät ole vielä tehneet.

Erikoisoluiden markkina kasvaa, Hartwall perustelee. Yhtiö väittää tuntevansa viimeisimmät oluttrendit ja haluaa tarjota asiakkailleen laajemmin erilaisia oluttyylejä. ”Erikoispanimomme kattiloissa tulee porisemaan monenlaisia uutuuksia.”

Monen olutaktiivin – erikoisoluen kuluttajien – korvissa sana erikoisolut kalskahtaa jotenkin 1990-lukulaiselta. Silloin sanan käyttö yleistyikin, kun Suomeen alkoi päästä Alkon kovan kontrollin ohi ulkomaisia oluita, jotka olivat jotain muuta kuin kolmosolutta ja A-olutta.

Erikoisolut oli silti 1990-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin erittäin usein tšekkiläistä peruslageria, ehkä Staropramenia tai Krušoviceä. Se oli myös Guinnessiä, Kilkennyä, Newcastle Brown Alea, Leffeä, Franziskaneria tai Warsteineria. Isojen panimoiden isoja merkkejä, joita nykyään tulee tilattua lähinnä lentokentän baareissa mutta jotka silloin edustivat raikasta suuren maailman tuulahdusta.

Olutfriikkien keskusteluissa on silloin tällöin haikailtu koko erikoisolut-termistä luopumista. Kun Euroopassa on lähes 8 000 panimoa ja niistä suurin osa pieniä käsityöpanimoita, miksi enää tarvitsee puhua oluesta niin kuin vaalea peruslager olisi se normi ja kaikki lukuisat muut oluttyypit poikkeuksia siitä?

Mutta kyllähän Hartwall tämänkin tietää. Heidän tiedotteensa ei ole suunnattu pikkuruisen olutkuplan sisällä eläville edistyksellisille, vaan niille, jotka muistavat, että yli 90 prosenttia Suomessa juotavasta oluesta on aina vain sitä ei-erikoista. Ja jotka tietävät myös että erikoisoluiden markkina on se joka kasvaa.

Kun Heineken ja Carlsberg erikoisolutpanimoita perustivat

Heineken pyrkii houkuttelemaan Britanniassa craft beerin pariin niitä 75 prosenttia oluenjuojista, jotka eivät ole koskaan maistaneet käsityöolutta. Maaliskuisen uutisen mukaan se aikoo toteuttaa tätä ajatusta muun muassa uuden Maltsmiths Brewing -merkkinsä avulla.

MaltsmithsMaltsmiths Brewing on yhtä kuin Alex, yhdeksän vuotta oluenpanoa harjoittanut yorkshireläinen, jonka suosikkityyli on IPA, ja Sarah, pilsnerin ja gosen ystävä Hampurista. He poseeraavat käsityöpanimollaan aivan sen näköisenä kuin takana näkyvä panimolaitteisto ei kuuluisi Heinekenin omistamalle Caledonian-panimolle.

Alex ja Sarah eivät kutsu itseään panimomestareiksi vaan ”olutsepiksi”, ja heidän ensimmäiset oluensa ovat American-Style IPA ja Bavarian-Style Pilsner. Twitterissä heillä on 31 seuraajaa ja Facebookissa 48. Ratebeerissä heidän ipansa on saanut neljä arviota ja pilsneri kolme.

Tietenkin toiminta on vasta käynnistelyvaiheessa, joten hieman hitaasti syttyvä kiinnostus on ymmärrettävää, mutta kuitenkin. Jos Euroopan suurin panimoyhtiö perustaa käsityöpanimon maahan, jossa on 65 miljoonaa ihmistä, pitäisikö sen some-tileillä olla jo kolmen kuukauden jälkeen vähän enemmän kuin 30 tai 40 seuraajaa? Olisiko Ratebeeriin pitänyt jo tulla enemmän arvioita kuin neljä?

Kysynkin sinulta, Heineken: oliko hyvä idea perustaa erikoisolutpanimo?

Heinekenin kilpailijan Carlsbergin kauden 2016/2017 käsityöolutvalikoimaa esiteltiin briteille saman tyyppisessä uutisessa viime syksynä. Uutisessa mainittiin Grimbergen (Carlsbergin kansainvälinen erikoisolutbrändi, jonka tuotanto muuten rikkoi viime vuonna miljoonan hehtolitran rajan), enemmänkin viineistään tunnettu Chapel Down, sekä Carlsbergin ruotsalainen erikoisolutpanimo Backyard Brewing.

Backyard Brewing toimii Falkenbergissä, Carlsbergin Falcon-olutta valmistavan tytäryhtiön liepeillä. Verkkosivuillaan se kertoo olevansa paikka, jossa ”panimomestarimme pystyvät toteuttamaan intohimoaan, uteliaisuuttaan ja luovuuttaan.” Tuotteet ovat panimokuvauksen mukaan käsityöoluen innoittamia mutta eivät liian niche-henkisiä tai haastavia.

Mukana on muun muassa ruotsalaiselle urheilubaariketjulle O’Learysille tehty APA sekä folköl-vahvuiset IPA ja Pre-Prohibition Lager. Sitten on High Wheeler, jota mainostetaan seuraavalla craft-henkisen copywriterin hengentuotteella:

What has two wheels and a citrusy character? No, not your grandma in a sour mood. We’re talking about our new lager, The High Wheeler. As the wheels would suggest, it’s big on taste and low on alcohol. It’ll take you on a smooth ride from citrus to apricots to a bready maltiness finish. So hop on the High Wheeler, let go of the handle bars and live a little!

Kun oluen speksejä tutkii tarkemmin, käy ilmi, että tässä on todellinen sessio-olut: alkoholia on 0,5 prosenttia. Ei muuta kuin pipoa löysemmälle ja nollalageria helttaan, kerranhan sitä vain eletään.

Niinpä kysyn sinulta, Carlsberg: oliko hyvä idea perustaa erikoisolutpanimo?

Voiko iso panimo tehdä käsityöolutta oikein?

Totta kai näille miljardiluokan lageryhtiöiden seikkailuille käsityöoluen maailmassa on helppo naureskella. Ironista kyllä, tällaiset erikoisolutyksiköt ovat hyvin saattaneet saavuttaa emopanimon niille asettamat taloudelliset tavoitteet siitäkin huolimatta, että meininki näyttää markkinoinnin perustella olevan pahasti eksyksissä. Minimaalisten yksiköiden tuloslukuja ei konsernien vuosikertomuksista löydy, tai ainakaan minä en niitä osaa tai jaksa etsiä.

Backyard BrewingKolikon toinen puoli on se, että maailman suurimpien panimoiden yrityksistä valloittaa käsityöoluen ystävien sydämiä löytyy myös ilmeisen onnistuneita esimerkkejä. Mutu-pohjalta veikkaisin, että silloin puhutaan useammin yrityskauppojen seurauksista kuin varta vasten perustetuista erikoisolutpanimoista. Varsinkin AB-InBev on ostanut viime vuosina monia valmiiksi suuren fanikunnan rakentaneita craft-panimoita, eikä ison omistajan mukaan tultua ole välttämättä aina muuttunut muu kuin se, kenen lompakosta työntekijöiden tilipussit maksetaan.

Siinäkin toimintamallissa tuntuu kyllä olevan riskinsä. Craft beer -jengi vaalii suosikkipanimoidensa autenttisuutta, ja isojen kelkkaan lähteville käsityöpanimoille on luvassa armotonta tylytystä somessa. Myrskyn laannuttua saattaa voitolle jäädä siltikin maltillisempi mielipide, jonka mukaan oluen laatu on tärkeintä, ja eihän ison omistajan läsnäolo sulje sitä pois vaan saattaa antaa jopa entistä paremmat mahdollisuudet laadunvalvontaan.

Ei sitäkään ole kiveen hakattu, ettei iso panimo voisi tehdä hyvää craft-tyyppistä olutta omissa tuotantolaitoksissaan tai vaikka erikseen perustetussa erikoispanimossa. Esimerkiksi Olvin IPA keräsi suopeita arvioita kriittiseltä blogieliitiltä, toki ehkä suhteutettuna kontekstiinsa eikä niinkään minään craft-avantgarden huipentumana. Voi olla, että parempiakin esimerkkejä löytyy maailmalta ja miksei Suomestakin.

En siis oikeastaan toivo epäonnistumista minkään ison panimoyhtiön edesottamuksille, jos niiden aitona tavoitteena on kokeilla uutta ja tuoda valikoimaan mukaan laadukkaampia oluita. Minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa, mikä motivaatio esimerkiksi Hartwallin uusimmassa lähdössä on taustalla. Heillä on aikomuksena käyttää konsulttina Anders Kissmeyeriä, jonka craft-uskottavuus on peräisin Nørrebro Bryghusista – hyvä ajatus kenties.

Suosittelen tämän lisäksi tutustumaan edellä mainitun tyyppisiin hieman nolostuttaviin esimerkkeihin, joissa on poltettu tukuittain isoja seteleitä sen mielikuvan tuottamiseksi, että asialla olisi muka paikallinen rastatukkainen kaveriporukka eikä kymmenen miljardin liikevaihtoa pyörittävät kravattikaulaiset ukot.

Aitoudessa on se hyvä puoli, että se ei maksa mitään. Metsään aletaan mennä silloin, kun yritetään hampaat irvessä näyttää joltain, mitä ei oikeasti olla. Siinä happanee äkkiä hyväkin IPA.

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Se oli todellista ja se oli alea

Tapahtumaraportointia Espoosta sekä vähän muuta pohdintaa aiheesta ja aiheen vierestä.

Olin jo melkein sijoittanut viime viikon lopulla pidetyn Gallows Bird Real Ale Festivalin siihen kategoriaan olutkokemuksia, jotka eivät syystä tai toisesta poi’i blogimerkintää. Sattumalta huomasin, että Tyttö ja tuoppikin oli postannut tapahtumasta vasta muutamaa päivää myöhemmin, joten kannan kuitenkin oman pienen korteni kekoon.

mde

Lasissa XT 4 Mellow Amberia.

 

Siitä ei kiikastanut, etteikö synnyinkaupunkini parhaassa baarissa jo kahdettakymmenettä kertaa järjestettävä real ale -tapahtuma olisi kirjoituksen arvoinen. Se on monellakin tapaa. Täytyy ihailla ensinnäkin sitä, että sekä organisaattoreilla että oluenystävillä on riittänyt intoa ja harrastuneisuutta kokoontua perinteikkään asian äärelle vuosi vuoden jälkeen.

Valikoima Gallowsin hanoissa oli nytkin monipuolinen ja toi luullakseni hyvin esiin sitä, miten brittiläinen cask-politiikka toimii eri oluttyyleissä ja eri tyyppisillä panimoilla.

Oma visiittini festareille jäi vain sen verran lyhyeksi, etten oikein tiennyt, onko minulla tarpeeksi sanottavaa tapahtuman annista. Tarkoitus oli tehdä perusteellisempi isku paikan päälle vielä toisena festivaalipäivänä, mutta kaveri, jonka kanssa lähtö oli alustavasti sovittu, joutui perumaan iltaan jatkuneen työpäivän vuoksi. Niinpä Olutkoira lusmuili eikä jaksanut hypätä ”vihreän bussin” kyytiin toista kertaa.

Minä ja real ale (jos kiinnostaa)

Myönnän ihan mielelläni, etten ole mikään tämän anniskelutavan asiantuntija. Ei paljon puutu, ettenkö pysty luettelemaan kerrat, jolloin olen real alea juonut. Paikat ja ajat siis, en toki tuopin tarkkuudella, jos ja kun saman illan aikana on mennyt useampia lajeja.

Ikimuistoisimmat real ale -pintit voi laskea yhden käden sormilla – ja tämä ei siis johdu siitä, että valtaosa olisi ollut huonoja, vaan siitä, että kokonaismäärä on vain niin pieni. Yksi parhaista oli Old Peculier jossakin Norwichin pubissa, jonka nimeä en enää muista. Toinen oli nimettömäksi jäänyt mild ale Manchesterin Wilmslow Roadilla, olisiko pubi ollut The Victoria? Kolmas oli Marblen Manchester Bitter panimon omassa Marble Arch -pubissa.

cof

Marblen kryptinen viesti Gallows Birdissä.

 

Kaksi viimeistä varsinkin opettivat minulle, että yksinkertaiset – ja mannermaisittain erittäin miedotkin – oluet voivat toimia aivan täysillä cask-tarjoiltuina. Ne olivat raikkaita, luonteikkaita ja antoivat ajateltavaa. Old Peculier taas on myöhemmin opettanut sen, että hyvä cask-olut ei välttämättä toimi pullosta kaadettuna ollenkaan.

Suomessa en ole juurikaan tullut tilanneeksi real alea baareissa. En osaa sanoa miksi. Pitäisi tehdä niin useammin. Tosin nimenomaan Gallows Birdissä tämä kyllä ei ollut ensimmäinen kerta.

Tuolla Manchesterissäkin tulin sentään viettäneeksi muutaman kuukauden opiskelijana. Näin jälkikäteen tuntuu absurdilta, että opiskelukavereiden kanssa rentouduimme iltaisin tuijottaen Frendien uusintoja ja juoden puolalaista lageria tölkistä. Kai sitä olisi voinut raahautua pubiinkin.

Myös huonoa real alea olen juonut. Erityisesti tulee mieleen eräs Oxfordin keskustan pubi, jonka olisi kyllä tällainen oluenkäsittelytaito pitänyt hallita. Hapan olut, jonka ei ole tarkoitus olla lainkaan hapanta, ei ole mikään suoranainen pubi-illan pelastaja.

Mihin oranssit poletit vaihtuivat?

Istahdin Gallows Birdin pöytään ensimmäisen festivaalipäivän alkuillasta, jolloin paikan päällä oli vielä varsin rauhallista. Ajatukseni oli ottaa muutama half-pint ja tehdä niitä nauttiessa sotasuunnitelmaa toiselle päivälle. Kun kertausharjoitusta ei nyt tullut, tässä ne ensimmäisen päivän merkinnät.

cof

Ohjelma ja pelimerkki.

 

Perusbittereillä oli tarkoitus lähteä liikkeelle. XT 4 Mellow Amber (3,8 %) oli sen vahvuinen, etten näin mietoja oluita juuri muuten kuin tästä maasta ja tässä formaatissa ole oikeastaan juonutkaan. Keveys kyllä tuntui, eikä ihme kun ajattelee, millaisia tököttejä tähän verrattuna ovat useimmat säännöllisesti juomani oluet. Bitterin elementit olivat kuitenkin hyvässä balanssissa, runko koostui karamellimaltaan ja rapean brittihumalan kepeästä tasapainottelusta.

Samaa osastoa laajasti ottaen edustivat vielä East London Brewingin Nightwatchman (4,5 %) ja Tim Taylorin Landlord (4,3 %). Yövahti oli ennestään minulle tuntematon olut ja toimi ihan hyvin. Hiilihappoa tuntui olevan real aleksi melko paljon. Olut taisi olla näistä tummasävyisin, ihan mukavaa pieneen paahteisuuteen viittavaa makua ja aika hillitysti humalaa. Klassikko-Landlordissa yllätti jonkinlainen melko vahvakin mustaherukkaisuus, joka täytyy nyt tämän osa-alueen amatöörinä pistää vain caskissa tapahtuvien yliluonnollisten asioiden piikkiin. Ehkä joku muu osaa valottaa asiaa.

Hiukan paranormaalien ilmiöiden äärellä oltiin myös walesilaisen Tiny Rebelin Cwtchissä (4,6 %), joka festariesitteen mukaan oli Great British Beer Festivalin vuoden olut 2015. Humalaprofiililtaan trooppisen hedelmäinen olut edusti edellisiin verrattuna brittiläisten cask alejen uudempaa, Uudesta maailmasta vaikutteita saanutta sukupolvea. Itseäni oudoksuttanut piirre oli multainen sivumaku. Kokonaisuutena Cwtch oli miellyttävä kokemus.

Kahdesta maistamastani jenkkivaikutteisesta oluesta suosikiksi jäi ehkä Odyssey-panimon vaaleankeltainen Revenant (5,4 %). Festariohjelman mukaan tällä hetkellä tätä proto-olutta on maailmassa vain tämä cask. Ohjelmalehtinen mainostaa katkeruutta, mutta se ei omiin makunystyröihini nyt purrut kovin kovaa. Mieleen jäi päällimmäisenä maukas hedelmäpurkka, jota reunusti hento havumetsän tunnelma.

Brittiläinen cask-debatti leimahti taas

Real alen kotimaassa on eletty jo muutaman vuoden ajan erikoisen jännitteen kanssa, joka syntyy siitä, että uudemmat käsityöpanimot eivät ole suostuneet tunnustumaan perinteisen tynnyrioluen ylemmyyttä.

Viimeksi mainitut panimot ovat jaelleet oluitaan jopa kirotuissa kegeissä, joita real ale -käsitteen aikoinaan lanseeranneella kuluttajajärjestö Camralla on ollut lähes ylipääsemättömiä vaikeuksia hyväksyä – senkin jälkeen, kun kegejä käyttävien uusien pienpanimoiden hyvistä aikeista on jo varmistuttu.

Täältä voi lukea oman viimekeväisen tiivistykseni brittien kipupisteistä.

Viimeisin käänne näytelmässä on ollut pelko siitä, että caskin eli real alen kannattajat olisivat alkaneet livetä joukoista. Joitakin merkkejä on nähty, mutta toistaiseksi huoleen ei liene suurta aihetta.

Tähän mennessä tapahtunutta on, että vasta pari vuotta vanha mutta jo vaikutusvaltainen craft-panimo Cloudwater on ilmoittanut lopettavansa cask alen valmistamisen. Vaikka real ale ei sinänsä ole näiden uudempien käsityöläismestarien pääasiallinen juttu muutenkaan, tällainen ilmoitus aiheuttaa kuitenkin brittiläisessä mielenmaisemassa aikamoisia järkähtelyjä. ”Onko Cloudwater-uutinen maailmanloppu?” Tällä retorisella kysymyksellä erittelytaitoiset bloggaajat Boak ja Bailey otsikoivat oman analyysinsä aiheesta.

Toinen alkuvuoden jymypommi tällä rintamalla oli lehtijuttu, jossa pitkän linjan olutvaikuttaja, kirjailija-toimittaja Pete Brown kertoi lopettaneensa cask alen juomisen laatuongelmien takia.

Tai ”enimmäkseen lopettaneensa”.

Tai oikeastaan lähinnä kyllästyneensä huonolaatuiseen cask aleen.

Nettihermostus, jota Britanniassa yhtään tälle alueella osuvista lausunnoista – tai väärin ymmärretyistä tai toimittajan väärin muotoilemista uutisista – voi saada osakseen, kuvastaa hyvin real ale -establishmentin ja craft-haastajien välistä jokseenkin tulehtunutta ilmapiiriä.

Britit kyllä osaavat keskustella aiheesta sivistyneesti, mutta lataus on kuitenkin selvästi aistittavissa. Taustalla on tosiaan ennen kaikkea pelko cask-kulttuurin vähittäisestä hiipumisesta vaiheessa, jossa sen puolesta on taisteltu vahvan kuluttajaliikkeen voimin viimeiset 45 vuotta.

Suomessa real ale on toki marginaalinen ilmiö, koska se on peribrittiläinen juttu ja matkustanee melko vaivalloisesti. Edellä mainittua olutkulttuuripoliittista taustaa vasten tuntuu kuitenkin erityisen hyvältä juuri nyt, että Gallowsin Real Ale Festival paitsi voi hyvin, myös pyrkii tarjoamaan hyvää cask-tuotantoa sekä pitkän linjan pienpanimoilta että uudemmilta jenkkicraft-leiriin lukeutuvilta tulokkailta.

Ansaitsiko belgialainen olutkulttuuri päästä Unescon listalle?

Belgialainen olutkulttuuri hyväksyttiin viime viikolla Addis Abebassa pidetyssä Unescon maailmanperintökomitean kokouksessa osaksi ihmiskunnan aineetonta kulttuuriperintöä. Jonkun olutkommentaattorin mielessä kävi ehkä kysymys: entä sitten?

Belgialaisethan perustelivat hakemustaan oluidensa monimuotoisuudella sekä oluenpanotaidon arvostuksella.

sintcanarusHakemuksen mukaan suuri osa kansakunnasta samastuu näihin olutkulttuurin ilmentymiin ja osallistuu niiden ylläpitämiseen tavalla tai toisella. Olutkulttuuri on voimissaan kaikissa Belgian osissa, ja se ruumiillistuu muun muassa panimoissa, olutseuroissa, museoissa, oppilaitoksissa, tapahtumissa ja ravintoloissa.

Monet olutlaadut liittyvät paikallisiin perinteisiin, kuten Brysselin ja Pajottenlandin lambicit, läntisen Flanderin oud bruin -oluet, tai trappisti- ja muiden luostarien oluet. Belgialle tyypillisiä käymistapoja on neljä: tavallisten pinta- ja pohjahiivaoluiden lisäksi on villihiivalla ja sekakäymisellä tuotettuja oluita.

Hakemuksessa on esitetty myös panimoiden ja oluiden lukumääriä, ja erilaisten oluttyylien (kinds) määräksi mainitaan 50. Vuodesta 1980 pienpanimo- tai erikoisoluiden osuus kaikesta Belgiassa juodusta oluesta on hakemuksen mukaan noussut 10 prosentista 30 prosenttiin. Oluen käyttö ruoanlaitossa tai ruoka-aineiden parina on jo pitkään ollut osa belgialaista kulttuuria.

Eikö olutkulttuuria ole kaikkialla?

Kun näin jokin aika sitten Belgian hakeneen maailmanperintöstatusta, ensimmäinen reaktioni oli skeptinen. Tänä päivänä ei ole helppoa perustella, miten yhden kansakunnan olut ansaitsisi erityisaseman, kun pienpanimot ja innokkaat oluenystävät lukuisissa maissa rakentavat ennen näkemättömän suosittua olutkulttuuria.

Jeff Alworth totesi blogissaan muutama päivä sitten, että ainakin kolme tunnettua olutmaata ansaitsisi olutkulttuurilleen paikan Unescon luettelossa samoilla perusteilla kuin Belgia. Alworthin mukaan Unesco tunnisti intuitiivisesti Belgian olutkulttuurissa jotakin todella merkittävää, mutta sen merkityksen kuvailussa vain ei onnistuttu kovin hyvin.

Belgialaisen oluen hienous oli ehkä itsestäänselvyys vielä 1990-luvulla, mutta nykyään on monia olutfanien huomiosta kilpailevia juttuja.

Tai sitten belgialaista olutta ei haluta niellä yhtenäisenä monoliittina – mikä on tietysti ihan oikein. Olutoppaan foorumin taannoisessa keskustelussa tuli ilmi yhtenä näkökulmana, että esimerkiksi Belgian hapanoluet saattavat miellyttää niitäkin oluenystäviä, joille taas luostarioluet ovat turhan makeita eikä tarpeeksi haastavia. Belgialaisetkin oluet jakavat mielipiteitä.

Koska hakemustekstissä ehkä oletetaan, että lukija tulkitsee sitä automaattisesti kulttuuriperinnön kuvauksena – siis asioina, jotka eivät ole syntyneet esimerkiksi 2000- tai 2010-luvuilla – tätä ei joka käänteessä erikseen mainita.

Sen takia Belgian ylpeily panimoiden tai oluiden lukumäärillä tai oluttyylien ja harrastusmuotojen moninaisuudella ei ehkä tunnu ainakaan ensi lukemalta erityisen vakuuttavalta.

Tällaistahan on kaikkialla! Tätähän käsityöolut juuri on!

Belgialaisten kannalta olennaista oli tietysti se, että he onnistuivat vakuuttamaan komitean 24 jäsentä (joista muuten vain Itävalta edustaa selkeästi Euroopan olutalueita ja muista suurin osa on Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maita, joissa olutperinteet ovat joko ohuita tai olemattomia).

Pitäisikö sitten ainakin Britannian ja Saksan, ja ehkä Tšekin, Yhdysvaltojen tai joidenkin muidenkin maiden saada olutkulttuurilleen vastaava kulttuuriperinnön status?

Ennen kuin kerron, mikä Belgian olutkulttuurissa on ehkä pitkän linjan olutharrastajan näkökulmasta erilaista kuin muissa (suurissakin) olutmaissa, voin ilman muuta vastata edelliseen kysymykseen myöntävästi. Totta kai monilla muillakin on tunnustuksen arvoista olutkulttuuria.smisje

Esimerkiksi Saksan erilaisista olueen liittyvistä perinteistä muodostuu varmasti kokonaisuus, joka on yksi maailman omaleimaisista olutkulttuureista. Suomalainen sahti – tai vaikkapa Pohjolan ja Baltian perinneoluet yhteensä – voisivat kelvata Unescon listalle nekin.

Toisaalta tämän hetken merkittävistä olutmaista ainakaan Yhdysvallat ja Britannia eivät voisi Unesco-listausta edes hakea, koska maat eivät ole allekirjoittaneet aineettoman kulttuuriperinnön sopimusta.

Mutta miksi Belgia on erityinen?

Maailmanperintökomitealle osoitettavan hakemuksen pituus on rajallinen, ja sanallisten perustelujen on pysyttävä määrätyissä mitoissa. Siinä ei varmastikaan voitu alleviivata joka kohdassa, miten belgialainen olutkulttuuri ja sen kehitys ovat eronneet nimenomaan joistain muista vastaavista kulttuureista.

Belgialaisen oluen diversiteetti oli vielä parikymmentä vuotta sitten yksi olutmaailman suurista ihmeistä, jonka tapaista ei muualla voinut kokea. Tarkoitan kokemisella nimenomaan sitä, että vietitpä Belgiassa vaikka vain päivän tai pari, pystyit maistamaan luultavasti kaikkia mahdollisia oluttyyppejä ja vielä samassa baarissa. (Mikäli pysyit tolpillasi.)

Yksi 1900-luvun olutinnovaatioista on nimittäin juuri belgialainen maistelubaari. Kun kerran Belgiassa tehtiin satoja oluita, jotka tyypillisesti olivat keskenään hyvin erilaisia, oli erinomainen idea hankkia useimpia niistä saman baarin kellariin. Ei muualla ollut 1980-luvulla baareja, joissa oli mahdollista testailla jopa satoja kotimaisia pulloja – kaikkia maistamisen arvoisia, ja usein jopa niiden vuosikertaversioita. Minusta nykyiset craft beer -baarit ovat jossain mielessä tämän ajatuksen jatkajia.

Tuollainen baari oli toki silloin helpompaa toteuttaa Belgiassa kuin esimerkiksi Britanniassa, jossa olutkulttuuri painottui vahvasti tuoreeseen hanaolueen.deleite

Se, että oluenpanossa hyödynnetään villihiivoja tai sekakäymistä ei ole nykyään enää kovin ihmeellistä – ainakaan aktiiviharrastajien silmissä – eikä suinkaan rajoitu Belgiaan.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kolmeakymmentä vuotta kauemmas menneisyyteen, että esimerkiksi Brettanomyces oli käytännössä vain belgialaisen lambicin hiiva, reliikki kaukaa menneisyydestä. Jotain melko poikkeuksellista. Voi pohtia, olisiko nykyistä hapanoluen suursuosiota koskaan tullutkaan, ellei tapa olisi pysynyt Belgiassa joten kuten hengissä.

Ja ne monet belgialaiset oluttyylit: missäpä maassa nykyään ei joku panimo tekisi witbieriä, tripeliä tai saisonia. Ei ennen näin ollut. Noita oluita tehtiin vain Belgiassa, jossa ne oli aikoinaan keksitty. Jos tehtiin sielläkään. Witbier ehti jo välillä kadota kokonaan, ja saisonia uhkasi sama kohtalo.

Jos olisin Belgia ja minulla olisi rajattomasti tilaa perustella Unescolle, miksi olutkulttuurini on erityinen, alleviivaisin hyvin painokkaasti lukuisien oluttyylien belgialaista historiaa. Vaatii ehkä mielikuvitusta löytää maasta 50 erilaista oluttyyliä, mutta yli tusinan pääsee aika karkeallakin jaottelulla. Ja kuten todettu, näillä on usein juurensa tietyllä alueella tai tietyssä kulttuuriympäristössä (kuten luostareissa).

Vertailun vuoksi brittioluet olivat paljon yhtenäisempi joukko, ja esimerkiksi Michael Jackson tiivisti ne vuonna 1977 neljään perustyyliin: pale ale (bitter), brown ale (mild), stout ja strong ale. Brittityylit olivat enemmän tai vähemmän ”kansallisia”, ja lähinnä niiden suosiossa oli alueellisia painotuksia.

Kiistämättä Belgian pienuuskin on yksi sen valtti. On paljon helpompaa puhua belgialaisesta olutkulttuurista kuin esimerkiksi saksalaisesta, kun Baijerilla on aika omanlaisensa perinteet ja esimerkiksi Düsseldorfin Altbierillä tai Kölnin Kölschillä ei ole niiden kanssa juuri mitään tekemistä.

Pieni kansakunta voi järjestäytyä yhtenä rivistönä olutkulttuurinsa takuumiehiksi. Olut on mahdollista nostaa yhdeksi matkailumarkkinoinnin kärjistä. Ministereitä tai kuninkaallisia saa puhuttua esiintymään olutlasi kädessä sopivissa tilanteissa. Bryssel on ilmeisesti muuttamassa paraatipaikalla keskustassaan sijaitsevan entisen Pörssitalon valtavaksi ”oluttemppeliksi”.

Belgian tyyppisessä paikassa riittää luultavasti myös julkista rahaa olutaiheisten aloitteiden ja kampanjoiden tukemiseen eri lailla kuin sellaisissa maissa, joissa tuetaan nihkeämmin kulttuuritoimintaa verovaroin. En pysty arvioimaan, onko Belgiassa absoluuttisesti enemmän olutseuroja, -museoita tai -tapahtumia kuin muualla, mutta jälleen niiden kattavuus voi hyvinkin olla muita maita tiheämpi.

Tulevaisuutta varten

Selvennyksenä vielä: tämä ei ole siis yritys todistella, miksi Belgian kuuluu saada aineettoman kulttuuriperinnön asema omalle olutkulttuurilleen (ja muiden olutmaiden ei) – vaan pikemminkin argumentteja sen puolesta, että Belgia ei ole kuin mikä tahansa muu olutmaa.

Samassa kokouksessa, jossa Belgian olutkulttuuri otettiin maailmanperintöluetteloon, listalle otettiin myös intialainen jooga ja kuubalainen rumbaperinne. Hyvässä seurassa siis ollaan. (Ja varmasti esimerkiksi Kuuban rumba on sukua ja velkaa muille tanssi- ja musiikkiperinteille kuten belgialainen olutkulttuuri muille olutkulttuureille.)

Onko maailmanperintöstatuksella sitten jotain käytännön merkitystä? On. Se velvoittaa hakijan toteuttamaan hakemuksessa mainittuja suojelutoimenpiteitä, ja suojellun kulttuurikohteen säilymistä myös valvotaan.

Tällainen voi tuntua turhalta byrokratialta nykyisessä tilanteessa, jossa käsityöoluella menee joka tapauksessa hyvin. Toisaalta ihmisluonto on arvaamaton. Entä jos nykyinen craft-buumi hiipuukin ja joskus ollaan taas 1970-lukua muistuttavassa tilanteessa, jossa oluen henki ei ole kovin monelle kallis?

Olutkoira 1 v, omat suosikit vuoden postauksista

Blogi on ollut nyt vuoden päivät eetterissä. Valitsin omasta mielestäni olennaisimmat tekstit tähän mennessä kertyneiden 58 kirjoituksen joukosta.edf

Kolmas olutvallankumous ja historian vääristyminen

Parhaita tapoja saada Olutkoira repimään pelivarusteensa on, kun antaa ymmärtää, että nykyinen pienpanimo- tai käsityöolutbuumi on tuore ja pelkästään Amerikasta lähtöisin oleva ilmiö. Tätä käsitystä näkee yllättävän usein, eri maissa ja erilaisissa lähteissä.

Valtamedioissa mutkien oikomisen ymmärtää, koska toimittaja liikkuu luultavasti tiukan merkkimäärän puitteissa eikä haastateltavakaan ehdi laverrella asioiden historiallisista taustoista.

Oma missioni on kuitenkin jankuttaa kyllästymiseen saakka, että nykyinen buumi on vain yksi vaihe jo 1960-luvulla alkaneessa uudessa kiinnostuksessa pienpanimotoimintaa kohtaan. Sen juuria löytyy sekä Britanniasta, Yhdysvalloista että Belgiasta, mahdollisesti muualtakin. Tämä kaikkein tuorein kasvupyrähdys on kylläkin erittäin merkittävä vaihe pitkässä tarinassa – mutta silti, vallankumous ei alkanut eilen. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Baltic porter -oluttyylin – oman suomennokseni mukaan itämerenportterin – historia on pitkä mutta ei mitenkään laajasti tunnettu. Portteria tuotiin alkujaan Englannista Itämeren rannoille, erityisesti Venäjälle, 1700-luvulta saakka. Jo 1700-luvun lopussa sitä tehtiin ilmeisesti tuonnin rinnalla myös omatuotantona joissakin ruotsalaisissa panimoissa.

Sata vuotta myöhemmin nykyisten Itämeren rannikkovaltioiden alueella – Suomessa, Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Tanskassa ja Ruotsissa – oli valtava joukko omaa portteria tekeviä panimoita. Tällöin saksalaisten oluiden suosion myötävaikutuksella portterista oli tullut monissa panimoissa pohjahiivaolutta.

Moni näistä portteriperinteistä on säilynyt käytännössä katkeamatta nykypäivään saakka, ja nyt itämerenportteri on alkanut herättää kiinnostusta pienpanimoväen keskuudessa erityisesti Puolassa mutta muuallakin. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Zoigl on oluen Ravintolapäivä

Mystinen Zoigl ei ole suinkaan ainoa kiinnostava baijerilainen maalais-lager, mutta sen ympärille on rakentunut kokonaan oman laisensa, hyvin paikallinen olutkulttuuri. Kylissä on säilynyt yhteispanimoita, ja muutama paikallinen talo tekee siellä vuoroviikoin olutta, jota tarjoilee sitten tuoreena pikkupurtavien kera.

Alue on omasta mielestäni hieno olutmatkakohde, valitettavasti vain melko hankalien yhteyksien takana. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

BrewDogin ja muiden viime vuosien käsityöpanimoiden julistukset vaikuttavat päälle päin ihan kannattamisen arvoisilta, kun tulokkaat vannovat taistelevansa tylsiä massalagereita ja muita vanhoja ummehtuneita oluita vastaan.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja paikallisolutta suosivien pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia. Oliko perinteinen real ale todella päässyt ummehtumaan vai BrewDogin poikien mopo vain lähtenyt keulimaan markkinointikiimassa? (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Viisi variaatiota teemasta Dunkles

Samalta Baijerin-matkalta, jolla myös Zoigliin tutustuin, jäi käteen muun tämä valaistumiskokemus.

Aikaisemmin melko yksipuolisena ja liian ”helppona” pitämäni oluttyyli, saksalainen Dunkles, paljastui paikan päällä pienissä maalaispanimoissa maisteltuna monimuotoiseksi ja välillä särmikkääksikin, joten voi olla että muutkin kuin minä ovat väheksyneet sitä ohuin perustein. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Otsikoin kirjoitukseni noin, koska yllätyin, miten paljon Jackson kirjoitti suomalaisesta oluesta – ja ehkä erityisesti sahdista – jo tässä uransa toisessa teoksessa. Nostin kirjasta myös muita omasta näkökulmastani kiinnostavia pointteja Jacksonin hienoista eri olutmaiden kuvauksista.

Millaista olutta maailmassa juotiin sinä päivänä, kun synnyit? Ainakin omalta kohdaltani Jackson luultavasti raapusteli tämän kirjan tekstejä niihin aikoihin, kun olin itse juuri päässyt näkemään päivänvalon. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

Reinheitsgebot on varjellut saksalaista olutkulttuuria ja tuhonnut sitä

Vuonna 2016 on vietetty saksalaisen oluen puhtauslain, Reinheitsgebotin, 500-vuotisjuhlaa.

Postasin varsinaisen syntymäpäivän nurkilla huhtikuussa oman ”virallisen” Reinheitsgebot-kirjoitukseni, jossa kävin läpi sitä, mitä laki merkitsee nykyään oluen ja olutkulttuurin kannalta ja mitkä sen vaikutukset ovat olleet historiassa Saksan alueen oluiden monimuotoisuudelle. (Linkki alkuperäiseen postaukseen)

BrewDog Warszawa – haukkuvan koiran jälkiä haistelemassa

Eka kerta BrewDogin baarissa.

Nimestäni huolimatta emme ole sukua. En ole koskaan pitänyt Skottilaista panimoa sen ihmeellisempänä kuin lukuisia sen inspiroimia käsityöpanimoita eri maissa, ja täytyy myöntää, etten ole käynyt edes sen omistamassa baarissa Helsingissä.

Nyt kesän jälkeen Varsovaan palattuani huomasin, että kaupunkiin on ilmestynyt loppukeväästä BrewDogin baari. Panimo kertoo sen olevan heidän ensimmäinen sillanpääasemansa Itä-Euroopassa. (Voi olla, että puolalaiset lukisivat itse itsensä mieluummin Keski-Eurooppaan, mutta fakta on, ettei muissa entisen itäblokin maissa vielä näitä baareja ole.)

BD_craft

Skotit ilmoittavat blogissaan aikovansa ilmaantua Puolan pääkaupungissa suoraan ”keskelle näyttämöä”. Baari on tosiaan vain kulman takana rautatieasemalta ja Kulttuuripalatsilta, mutta sijainti on kuitenkin jännästi vähän kulahtaneella sivukadulla. Korttelin toisella puolella vilisee vilkas Chmielna-kävelykatu, mutta BrewDog-baarin ohi kulkeva jalankulkuliikenne jää yllättävän hiljaiseksi.

BD_ulkoapäinBaari näytti täysin tyhjältä, kun eräänä maanantaina tulin ovelle kiireiseen lounasaikaan. Poikkesin vielä viereisen kadun kirjakauppaan, ja palatessani yhteen pöytään oli jo ilmestynyt asiakas. Mielessä ehti kuitenkin käydä ajatus, onko Wattin ja Dickien tähti jo siinä määrin laskussa, ettei käsityöolueen hullaantuneessa Varsovassa riittäisi heidän baariinsa kävijöitä. Tilasin mustan IPAn ja sitä juodessani sisään valui vielä pitkän pöydän täydeltä opiskelijaporukkaa.

Vierashanoissa olisi ollut puolalaisia käsityöoluita Pracownia Piwalta ja Artezanilta, ja meneillään oli lisäksi tap takeover, josta vastasi saksalainen Crew Republic.

Oma valintani, Black Hammer, oli isäntäpanimolta pehmeä ja miellyttävä esitys, ainakin näin hanasta laskettuna. Tummat maltaat ja amerikkalaiset humalat (en tiedä mitkä) viettivät harmonista rinnakkaineloa. Olut ja panimon myyntipuheet muodostivat tässä samanlaisen ristiriidan kuin jos sulavan soulbändin t-paidassa olisi saatanallisia hevikirjaimia ja pääkalloja.

Haukkuva koira on purrut eurooppalaisiin oluenystäviin

BD_baariBrewDogin merkitys tämänhetkiselle olutmaailmalle on kaikessa ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen ilmiö. The Guardian esitti tapahtumaketjusta ja sen taustoista ja vaikutuksesta ihan mielenkiintoisen analyysin taannoin Long Read -sarjassaan.

Tosiasioita ei käy kiistäminen. BrewDog on lehden mukaan ollut 2010-luvulla Britannian nopeimmin kasvava elintarvike- tai juomateollisuuden yritys, ja se on ollut kärjessä myös anniskelualan kasvuyritysten joukossa. Kaksi ihmistä työllistävästä nyrkkipajasta on noustu yli 500 palkollisen firmaksi. Punk IPA on ollut eniten myyty käsityöolut paitsi kotimaassaan myös ainakin Skandinaviassa. Mitä BrewDogista ajatellaankin, kyse on todella menestyksekkäästä panimosta, jonka suosio on todennäköisesti auttanut myös muita samanhenkisiä craft-panimoita eri maissa.

Tosiasia on yhtä lailla se, että varsin moni inhoaa BrewDogia ja sen vaikutusta olutalaan.

Yksi syy vihaan ovat panimon provokatiiviset ja usein ääliömäisyyttä hipovat mainoskikat. Muutama vuosi sitten se haki huomiota kilpailemalla parin muun panimon kanssa siitä, kuka onnistuu tekemään maailman vahvimman oluen. BrewDogin paljon mediahuomiota kerännyt viimeinen ponnistus oli 55-prosenttinen The End of History -olut, jota myytiin näyttävästi kärpän- ja oravannahkoihin tungetuista pulloista.

BD_pöytäIkimuistoisiin BrewDog-tempauksiin kuului myös Hello, My Name is Vladimir -oluen lanseeraus. Olutpullon etiketissä esiintyi meikattu Putin ja faneja kehotettiin kertomaan oluesta hashtagillä #notforgays.

Jos tämä ei aiheuttanut tarpeeksi närää, panimon puuhamiehet James Watt ja Martin Dickie esiintyivät Equity for Punks -joukkorahoituskampanjansa mainoksissa asunnottomina kerjäläisinä ja prostituoituina levittäen tällä kertaa hashtagia #dontmakeusdothis. Kampanjaa kritisoineessa adressissa syytettiin BrewDogin perustajia miljonääreiksi, jotka rikastuvat pilkkaamalla heikompiaan siitä, mitä nämä oikeasti joutuvat tekemään. Kaksikon toiminta on kaukana punk-hengestä, kriitikot syyttivät.

Watt ja Dickie eivät ole koskaan pitäneet kynttiläänsä vakan alla sen suhteen, mihin he toiminnallaan pyrkivät. He haluavat ”mullistaa Britannian juomateollisuuden ja määritellä brittiläisen olutkulttuurin uusiksi”. On ihan selvää, että kaksikon vallankumouksellinen imago on purrut kuluttajiin. Eivät fanit olisi lähteneet joukkorahoittamaan parinsadan miljoonan punnan arvoista firmaa elleivät olisi kokeneet, että tämä edustaa juuri sellaista muutosta, jonka he haluavat auttaa saamaan aikaan.

Mikä se muutos sitten tarkalleen ottaen on?

The Guardianin toimittaja muotoilee sen näin: ”He [Watt ja Dickie] halusivat osoittaa, että olut voi olla muutakin kuin Stellaa, Carlingia tai Tennentsiä”. Tästä voisi ajatella, että BrewDogin vallankumouksen yleisö on siis brittiläinen lager-kansa – se porukka jolta on mennyt ohi, että olutvallankumous on Britanniassa jo tapahtunut (1970-luvulta alkaen) – ja että BrewDogin kontribuutio tähän valmiiksi mullistuneeseen olueen on oikeastaan vain hienosäätöä.

BD_tiikeriPanimon oma missiojulistus määrittelee kohteensa hieman eri lailla. ”Olimme kyllästyneitä teollisesti tuotettuihin lagereihin ja ummehtuneisiin aleihin.” Todellakin: BrewDog kohdisti voimakkaat markkinointiponnistuksensa paitsi lagerin juojiin myös niihin, joille neljän vuosikymmenen aikana kehittynyt real ale -kannattajakunta näyttäytyi jo setämäisenä ja kaavoihin kangistuneena.

Kuten The Guardianin jutussakin todetaan, lopputulos on kaikesta huolimatta vastaansanomaton. BrewDog on onnistunut tuomaan käsityöoluensa ravintoloiden hanoihin ja kauppojen hyllyille mitä moninaisimmissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja muillakin mantereilla. Mikä panimon menestyksestä on aggressiivisen markkinoinnin ansiota, mikä itse tuotteiden, lienee mahdotonta analysoida.

Omasta mielestään panimo on aina ollut vain ja ainoastaan oluen asialla. Näin suunnattoman laajaa fanikuntaa ei ehkä olisi saatu kääntymään käsityöoluen kannattajiksi ilman mediatemppuja. Siinä mielessä siis huomiohakuisuuskin on palvellut oluen asiaa. Oluenystävien ydinjoukko – joka sekin on nykyisin erittäin laaja – ei sen sijaan tällaista väkisinkäännytystä olisi tarvinnut. Ei se ole sitä kaikilta osin arvostanutkaan. Hyvä olut riittää.

Britanniassa BrewDogin riidanhaastajan elkeet ovat luullakseni olleet kuitenkin tärkeässä osassa maan oluenystäviä viime aikoina jakaneen real ale vs. craft beer -skisman synnyssä. Bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses, voisi joku tietysti sanoa. Markkinaosuudet kaappaa se, jolla on vaistoa ja röyhkeyttä. Mutta asiassa on muitakin ulottuvuuksia. Jos sekä vanhan että uuden koulukunnan olutfriikit halutaan pitää sitoutuneina hyvän oluen asiaan, moinen vieraannuttaminen ja jakolinjojen syventäminen on vain haitaksi.

Vallankumous ei ole ikuista

Oluenystävät hermostuvat tunnetusti kaikkein pahimmin siitä, jos huonoa olutta saadaan myytyä miljoonayleisöille halpahintaisen mainonnan turvin. Tästä ei BrewDogissa ole kuitenkaan kyse. Panimon oluethan ovat hyviä. Niitä kehuvat niin vaikutusvaltaiset olutkirjoittajat kuin nettipalvelujen reittaajakollektiivit.

Vallankumouksissa vain on se ongelma, etteivät ne koskaan kestä ikuisesti. Ei vaikka osa joukoista jatkaisi iskulauseiden toistamista alkuperäisten vallankumouksellisten rehvakkuudesta hurmaantuneina. Muut siirtyvät eteenpäin. Siteeraan Kaunis humala -blogia, jonka postaus ”Viimeinen Punk IPA” saattaa olla yksi kotimaisen olutkirjoittamisen virstanpylväitä ja todistaa siitä, että aika ajaa lopulta kaikesta ohi:

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk IPAsta on karissut pois niin ”punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

En silti ehkä sanoisi, että aika on nyt vielä ajanut aivan BrewDogin ohi, jos kohta Punk IPAn uutuudenviehätys onkin haihtunut. Sen verran kekseliäitä nämä miehet ovat, että heiltä luultavasti löytyy hihastaan ainakin muutama käyttämätön markkinointiässä. Fanikunta on valtava, suuri osa heistä hiljattain riveihin liittyneitä, ja varsin laadukkaita uutuustuotteita tulee markkinoille taajaan.

BD_norsuKävelin Varsovan baarin editse vielä samalla viikolla toisenakin arkipäivänä lounasaikaan sekä lauantai-iltana. Kumpaankin aikaan BrewDog-baari oli jälleen suhteellisen hiljainen. Ainakin lauantai-iltana Varsovan keskustan käsityöolutbaarissa pitäisi kyllä tunnelman olla aika lailla katossa. Niitä on nimittäin paljon ja ne ovat suosittuja. Ne ovat tosin myös edullisempia.

Onko sittenkin niin, etteivät ihmiset ole ottaneet BrewDog-baaria Varsovassa omakseen? Tarjosivatko skotit puolalaiselle olutkansalle liian vähän ja liian myöhään? Täytyy jatkaa tilanteen tarkkailua.