500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner

Rohkenen veikata, että jos P.G. Wodehouse näillä leveysasteilla jostain tunnetaan niin herrasmiespalvelija Jeevesistä ja hänen työnantajastaan Bertie Woosterista. Kirjailijan muutakin tuotantoa on takavuosina suomennettu hiukan, mutta en ole ihan selvillä mitä kaikkea. Wodehousen pitkään elämään (1881–1975) kuitenkin mahtui lähes sata kirjaa, tuplasti saman verran novelleja ja lisäksi liuta näytelmiä ja muita tekstejä. Ei ole minunkaan tullut niihin tutustuttua, mutta näistä Mr Mulliner -kirjoista kiinnostuin tapahtumapaikkana toimivan pubin takia.

Mulliner-tarinat ovat lähes kaikki samanmuotoisia: lyhyehköjä humoristisia novelleja, joiden kertojana toimii Mr Mulliner, vaikka hän ei (muistaakseni yhtä lukuun ottamatta) esiinnykään niissä itse. Tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä Mullinerin nuorempia sukulaisia, joista suuri osa muistuttaa Bertie Woosterin tuttavia – yleensä joko rikkaita, aivottomia, eksentrisiä, toivottomasti rakastuneita tai jonkinlaiseen umpikujaan ajautuneita, tai kaikkia näitä. Koska Mulliner itse esiintyy vain kehyskertomuksissa, niinpä Angler’s Rest -pubikin on oikeastaan vain noiden lyhyiden introjen tapahtumapaikka.

Pubissa keskustelu lähtee aina aluksi liikkeelle jostain ajankohtaisesta aiheesta: paikallisen koulun rehtorinimityksestä, uudesta elokuvasarjasta, tupakoinnin epäterveellisyydestä, “nykyajan naisesta” (suurin osa tarinoista on kirjoitettu 1920–30-luvuilla) tai koirasta joka palkittiin sarjansa parhaana kissanäyttelyssä. Siitä sitten Mullinerille tulee mieleen jokin asiaan liittyvä sattumus, jota hän ryhtyy muistelemaan tarkemmin.

Angler’s Restin kanta-asiakkaat ja satunnaiset kävijät tunnetaan Mullineria lukuun ottamatta vain heidän nauttimiensa juomien nimillä: Draught Stout, Tankard of Ale, Whisky Sour, Pint of Bitter, Port from the Wood, Small Bass, Light Lager, Mild and Bitter, Stout and Bitter tai Stout and Mild. Varsinkin viimeksi mainitut kiinnittivät huomioni, kyseessä kai ovat saman tyyppiset sekoitukset joita jo eilisessä tšekkijutussakin tuli mainittua. Lisäksi on asiakas kutsumanimeltään Pint of Half-and-Half. Mullinerin oma juoma on aina “hot Scotch and lemon”. Henkilöt – tai ainakin juomat – vaihtuvat tarinasta toiseen, eikä heihin liitetä varsinaisia ominaisuuksia, jotain satunnaista luonnehdintaa lukuun ottamatta: “one of those cynical Dry Martinis who always know everything”.

Mulliner-tarinat ovat hauskoja, sillä tavalla jolla Wodehouse on omimmillaan hauska. Tietenkään niistä ei kannata etsiä asioita, joita kirjailija ei harrasta, kuten syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai kovin pitkälle kehiteltyjä henkilöhahmoja. Tietynlainen tunnistettavan maailman luominen, täysin todellisuudesta piittaamattomat absurdit juonet ja nokkela kielen rusikointi ovat Wodehousen valtteja. Viimeksi mainittua pitää näissä tarinoissa hakea etenkin dialogista, kun taas Jeeves-kirjoissa minäkertojana toimivan Woosterin puppugeneraattori pyörii jatkuvalla syötöllä.

Epäilemättä yksi yleisimmistä wodehouselaisista juonikuvioista lähtee liikkeelle siitä, kun rakastunut nuorimies päättää yrittää tehdä vaikutuksen unelmiensa kohteeseen, ja usein kyseisissä piireissä tämä vielä tarkoittaa matkaa tytön perheen maalaiskartanolle. Jokin odottamaton oikku laittaa tapahtumat sitten väärille raiteille, kuten se, että rakkauden kohteen äiti pihistää kosioretkeläisen dekkarikirjan – hänen toisen pakkomielteensä. Tai että nuori ritari saa rakastetultaan mahdottoman tehtävän, vaikkapa löytää hänelle mansikoita joulukuussa. Joku muu jää aina näissä juoksenteluissa jalkoihin, kuten tässä tapauksessa sankarin kaveri:

“Eh? What about our Monte Carlo binge?”
“That’ll have to be postponed. Not for long. She’s up in London, staying with an aunt of sorts, for another couple of weeks. I could come after that.”
“Do you mean to say you have the immortal crust to expect me to hang on about two weeks, waiting for you?”
“I don’t see why not.”
“Oh, don’t you? Well, I’m jolly well not going to.”
“Right ho. Just as you like.”
“Right ho. Then I shall go alone.”
“Right ho. Go alone.”
“Right ho. I will.”
“Right ho. Do.”
“Right ho, then.”
“Right ho,” said Ambrose Wiffin.
“Right ho,” said Algy Crufts.

Mr Mullinerin pubi on toisaalta taas näidenkin veijareiden maailmasta aika kaukana, heitä on vaikea nähdä istumassa kolpakoineen baaritiskin ääressä, joka luultavasti olisi full of people and other foul things. En ole varma, miten hyvin tosikkomaisempien kehyskertomusten ja päättömien päätarinoiden vastakohta minusta toimii, mutta Wodehouse on siihen ainakin uskonut – hän sentään kirjoitti kaikkiaan yli 40 Mulliner-novellia. 

(Kuva: IntangibleArts, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters

Elizabeth Gaskell (1810–1865), joka kuvasi sekä asuinkaupunkinsa Manchesterin työväenluokan oloja että pikkukaupunkilaista elämää, on yksi Englannin yhteiskunnallisen romaanin isoja nimiä. Suomeksi hänen romaaneistaan on käännetty ilmeisesti vain Cranford ja Sylvia’s Lovers, ja vaikkapa sitten North and South ja tämä Wives and Daughters on jäänyt suomentamatta. Ihmeellistä mutta totta. Tv-sovituksia on kyllä nähty täkäläisillä kanavillakin.

Hieman samaan tapaan kuin erinäisissä 1800-luvun brittiromaaneissa, Wives and Daughtersin peruskuvio keskittyy porvaristaustaisen Molly Gibsonin ja yläluokkaisemman Hamleyn perheen poikien kanssakäymiseen. Kahdesta Hamleyn pojasta nuorempi Roger on järkevä tiedemies, jonka kanssa Molly ystävystyy, mutta sosiaalinen epäsuhta varjostaa avioliittonäkymiä. Hamleyn perheen odotukset kohdistuvat esikoiseen Osborneen, jonka elämä on kuitenkin sarja epäonnistumisia: opintojen reputtamista, epäsopivaa avioliittoa ja velkaongelmia. Myöhemmin Molly ja hänen sisarpuolensa Cynthia kilpailevat Rogerin rakkaudesta, mutta suunnitelmia sotkevat nuoren miehen pitkät luonnontieteelliset tutkimusmatkat Afrikkaan.

Wives and Daughtersin olutsitaatti sijoittuu kohtaan, jossa Osbornen entisten ongelmien päälle hänellä epäillään vakavaa sairautta ja perhe iloitsee Rogerin uramenestyksestä ennen tämän lähtöä Afrikan-matkalle.

”What’s this I hear about Roger?” said Mr. Gibson, plunging at once into the subject.

”Aha! so you’ve heard, have you? It’s famous, isn’t it? He’s a boy to be proud of, is old Roger. Steady Roger; we used to think him slow, but it seems to me that slow and sure wins the race. But tell me; what have you heard? how much is known? Nay, you must have a glass full. It’s old ale, such as we don’t brew now-a-days; it’s as old as Osborne. We brewed it that autumn, and we called it the young squire’s ale. I thought to have tapped it on his marriage, but I don’t know when that will come to pass, so we’ve tapped it now in Roger’s honour.”

The old squire had evidently been enjoying the young squire’s ale to the verge of prudence. It was indeed as he said, ”as strong as brandy,” and Mr. Gibson had to sip it very carefully as he ate his cold roast beef.

Onhan tämä karu tapa osoittaa pojalle, että nyt ei ole sinulla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Olut pantiin syntymäsi kunniaksi ja se oli tarkoitus juoda hääpäivänäsi, mutta menit naimaan väärän naisen ja muutenkaan ei sinusta talon perijäksi taida olla. Kun olutta kippistellään nyt sitten pikkuveljen saavutusten kunniaksi, isä joutuu vielä hukuttamaan Osbornen aiheuttamaa pettymystä useammankin kupposen voimin.

Tapa tehdä erityinen olut lapsen syntymän kunniaksi on sinänsä vanhaa englantilaista perinnettä. Se oli nimeltään child ale, jonka lisäksi kastajaisia varten saattoi olla christening ale. Muihin elämän käännekohtiin tehtiin oluita myös, häihin bride ale ja hautajaisiin give ale eli funeral ale.

Oluttermeihin liittyen huomasin Wives and Daughtersissa myös kohdan, jossa Molly Gibsonin isä ja äitipuoli ovat kutsumassa Hamleyn veljeksiä päivälliselle luokseen. Herra Gibson huomauttaa: “Jos kirjoitat kutsukorttiesi nurkkaan bitter beer siihen kohtaan, johon muotitietoiset ihmiset laittavat ‘katrillitanssia’, Roger ja Osborne tulevat kyllä vieraaksemme minä päivänä hyvänsä.”

Mitä oli bitter beer 1830-luvulla (aikana josta romaani kertoo)? En uskalla olettaa, että se olisi sitä mitä bitter on nykyään, siis käytännössä perinteistä brittiläistä pale alea. Kirjailija Gaskellin kirjeestä tyttärelleen Mariannelle löytyy maininta, jossa hän suosittelee väsymyksestä toipumiseen joko bitter beeriä tai stoutia. Tässä hän käyttää sanaparia myöhemmällä iällään, aikana jolloin tee oli syrjäyttämässä olutta Englannissa varsinkin naisten arkijuomana. Täytyy todeta, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin bitter-sanan nykyinen merkitys tietyn brittioluen nimenä on alkanut syntyä. Sehän oli pitkään etenkin puhuttua kieltä, kun taas panimot käyttivät markkinoinnissaan muita sanoja.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn’t They Ask Evans)

Askel tyhjyyteen ei ole Agatha Christien murhamysteereistä se, jossa uhri surmataan olueen sekoitetulla myrkyllä. Palataan tuohon toiseen kirjaan postauksen lopussa. (Spoilerivaroitus: Tästä eteenpäin ei tietenkään kannata lukea, jos pelkää Christien kirjojen juonipaljastuksia.)

Kuitenkin Askelessa tyhjyyteen siis on myös kohtaus, jossa toinen sankareista, Bobby Jones, melkein kuolee juotuaan myrkytettyä olutta. Bobbyn yksinäinen piknik lähes kohtalokkaine juomineen on käännekohta, jossa hän siirtyy kirjan alussa tapahtuneen kuolemantapauksen todistajasta murhaajan potentiaaliseksi uhriksi. Murhaajalle on nimittäin selvinnyt, että Bobby tietää liikaa. Myrkky ei kuitenkaan tee tehtäväänsä.

Askel tyhjyyteen on englanniksi Why Didn’t They Ask Evans (1934). Englanninkielinen otsikko viittaa alussa murhatun miehen viimeisiin sanoihin, jotka Bobby kuulee. Sen merkitys selviää tarinan lopussa. “Askel tyhjyyteen” sen sijaan kuvaa uhrin kuolintapaa, hänet kun työnnetään jyrkänteeltä alas golfkentälle.

Why Didn’t They Ask Evans on myös ensi vuonna esitettävän minisarjan nimi. Hugh Laurie käsikirjoittaa ja ohjaa filmatisoinnin ja myös näyttelee yhtä sivuosista. Nyt kun Poirotit ja Marplet on jo aika huolella kaluttu loputtomien tv-sarjojen ja sekalaisten elokuvien myötä, on ihan virkistävää nähdä filmatisointeja myös Christien tuotannon “itsenäisistä” dekkareista ja trillereistä, joissa kaksi tuttua rikosten ratkojaa eivät esiinny.

Näitä kirjoja on yllättävänkin pitkä lista. Luetuin lienee Eikä yksikään pelastunut, jonka klaustrofobisine autiosaaren tunnelmineen on Christien tunnetuimpia juonia. Muuten klassista Christietä taitavat olla ainakin Kohti nollapistettä, Kuolema lähettää viestin, Neiti Pinkertonin salaisuus tai Väärän vänkyrä talo. Tai juuri tämä Askel tyhjyyteen. Jos ylipäänsä Christietä mielellään lukee – vaikka sitten vain 30–40-lukujen englantilaisten miljöiden takia – näissä ei ainakaan kuuluisien salapoliisien puute lainkaan häiritse.

Sinänsä Agatha Christien laajassa tuotannossa on lähes lukukelvotonta tavaraakin, jopa vannoutuneen fanin kannalta. Uran alussa huojuntaa selittää ehkä kokemattomuus, loppuvaiheissa kirjailijaa on joidenkin epäilyjen mukaan vaivannut jopa diagnosoimaton muistisairaus. Siinä välissä, kun Christie oli hionut varsinkin Poirot-instrumenttinsa parhaaseen teräänsä, hän myönsi itsekin kärsineensä leipääntymisestä – ainakin tuon tunnetuimman hahmonsa suhteen.

Poirot-sarjaan kuuluva Viisi pientä possua on muuten se toinen olutmurhakirja, ja siinä myrkyn sekoittaja onnistuukin hankkeessaan. Kirjassa Poirot tutkii taidemaalari Amyas Cralen kuolemaa, joka on tapahtunut 16 vuotta ennen kirjan nykyaikaa. Cralen tytär on sitä mieltä, että hänen äitinsä Carolinen aikoinaan saama tuomio Amyasin murhasta oli väärä. Oikeuden päätöksen mukaan Caroline oli sekoittanut myrkyn miehelleen antamaansa olueen.

Ratkaisun avain ovat kuitenkin jälleen Amyasin omat sanat: kaikki maistuu pahalta tänään. Tästä Poirot päättelee, että kun uhri sanoo Carolinen antaman olutpullon jälkeen “kaiken” maistuvan pahalta, hänen on täytynyt maistaa ensin jotain muuta pahan makuista. Selviää, että syyllinen olikin ollut Amyasin rakastajatar Elsa, joka oli myös tuonut tälle hetkeä aikaisemmin pullollisen olutta – sen, jossa myrkky oli. Carolinen tuomalla oluella uhri oli yrittänyt huuhtoa pahaa makua suustaan juuri ennen kuin myrkky alkoi vaikuttaa.

Askel tyhjyyteen -kirjan Bobby Jones tyytyy toteamaan itsekseen, että olut maistuu “epätavallisen kitkerältä” (unusually bitter). Ehkä tässä olisi nykyajan juonia punoville dekkaristeille pohdittavaa: minkä myrkkyjen maut peittyvät humalan katkeroilla, varsinkin jos humalointi on vedetty tappiin tai vähän sen ylikin. Jos jollakulla tämän päivän fiktiivisellä murhaajalla olisi mietittynä uhri, jolla sattuisi harrastamaan craft beeriä – niin, kuka tietää?

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Carol Ann Duffy: John Barleycorn

Nyt on vuorossa joulukalenterin ensimmäinen runo. Tämä John Barleycorn saattaa olla paitsi paras tietämäni olutruno, niin miksei myös – oluenystävä kun olen – yksi lempirunostani kaiken kaikkiaan. Carol Ann Duffy on skotlantilainen pitkän linjan runoilija, ja tätä kirjoittaessaan vuonna 2009 toimi Britannian valtakunnanrunoilijana tai “hovirunoilijana” (poet laureate). Verorahoista kustannettuun määräaikaiseen virkaan kuuluu tiettyjen isänmaallisten (positiiivisessa mielessä) teemojen ja tilaisuuksien sorvaaminen runoudeksi.

Se, että jokin asia on Britannialle merkittävä, ei välttämättä tarkoita, että runoilijan on sitä lähestyessään oltava konservatiivinen, nationalistinen tai sovinnainen. Duffy on LGBT-ihminen, ateisti ja feministi. Hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua laajasti, kohta 50 vuotta jatkuneen uran pituudelta. Brittiläistä pubia tutkaileva “John Barleycorn” ei varmasti ole aiheeltaan sieltä kontroversiaalimmasta päästä. Voisihan pubikulttuurista kaivaa ristiriitaisiakin käsittelykulmia, mutta tässä runossa on kuitenkin kyse vuosisatoja kantaneesta kulttuuriperinnöstä ja toisaalta sen hiipumisesta, toisaalta uusiutumisesta.

John Barleycorn on vanha kansanperinteen hahmo, joka symboloi ohranjyvää ja siitä valmistettavaa juomaa. Koska Barleycorn niitetään ja puidaan ja häntä kidutetaan vedellä ja tulella, tarinassa on Jeesus-myytin tai vastaavan hedelmällisyysrituaalin aineksia. Koettelemusten jälkeen ohra on nimittäin “ilosta syntyvä uudestaan”, kuten J. Karjalainen sanoisi. Hahmo on samalla myös olut ja kaikki sen aiheuttama riemu (miksei surukin). Toki myös ohrakasvi keväällä kylvettynä nousee maasta ja kaikki alkaa alusta.

Ensimmäinen hätkähdyttävä asia, jonka Duffyn runoa lukiessaan huomaa, on, että suurin osa tekstistä on pubien nimiä. Nämä ovat paikkoja, joissa runon kertoja on “nähnyt John Barleycornin” sadonkorjuuaikaan, peltojen reunoilla, suremassa, juhlimassa, historiassa, voiton ja rakkauden päivinä. Tällainen ratkaisu toimii vain Britanniassa, jossa kymmenientuhansien pubien nimet kattavat suuren osan siitä sanavarastosta, joka runoilijalla olisi muutenkin käytettävissä. Pelkillä pubien nimillä pystyy siis kertomaan tarinaa. Ainakin omasta mielestäni tällä saadaan aikaan mahtava efekti: miten nuo sanat, pubit, sitovat hyvässä yhteen tämän kansakunnan, ilon ja surun hetket, nyt ja ennen, ja niiden tapahtumapaikat. Tai jos ei koko kansaa, ainakin ison siivun siitä.

Runon teksti on luettavissa täällä. Oikeastaan kannattaa kuitenkin katsoa se videolta Carol Ann Duffyn itse lukemana.

(Kuvat: Dunk, Jimmy B, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eric Linklater: Poet’s Pub

“Lukeeko joku vielä nykypäivänä Eric Linklateria?” Tällaiseen kysymykseen voi törmätä, jos googlailee vuosina 1899–1974 elänyttä skottikirjailijaa ja aukoo niitä vähäisiä osumia, jotka eivät ole Amazonin ja muiden nettikirjakauppojen tuotesivuja. Muutama kirja Linklaterilta on suomennettukin: esimerkiksi lastenkirja Kuussa tuulee (The Wind on the Moon), aikanaan suosittu pikareski Juan Amerikassa (Juan in America) tai Haikaralle tuli kiire (Ripeness is All).

Suomeksi ei löydy kuitenkaan esikoisromaania White Maa’s Saga (1929) eikä samana vuonna julkaistua Poet’s Pubia. Poet’s Pub on ollut hyllyssämme jo iät ja ajat, ja itsekään en ole muuta Linklaterin tuotantoa lukenut. Kepeän kirjan lähtöasetelmana on, että runoilija ja skotlantilaisen aristokraattiperheen poika Saturday Keith on ryhtynyt pitämään pubia, jota hänelle vuokraa panimomagnaatti Lady Mercy Cotton. Cotton’s Beer -panimon omistajan poika Quentin Cotton on Saturdayn ystävä.

Pubi on itse asiassa majatalo, jonka pitkäaikaisempien vieraiden ja henkilökunnan ympärille rakennetaan kirjan henkilökavalkadi. Siihen kuuluvat kirjallisuuden professori Benbow ja hänen tyttärensä Joan, amerikkalaiset liikemies Van Buren ja bibliofiili Wesson, baarimikko Holly, sisäkkö Nelly Bly ja monet muut. En ole suuri 1920-luvun brittikirjallisuuden tuntija, mutta tuntuu, että siinä usein esiintyy tällekin kirjalle tyypillisiä aineksia: modernin ja vanhan maailman ristiriitaa, tyylikkäitä autoja ja cocktaileja, itsetietoisia nuoria naisia, höttöisiä nuoria miehiä, runsaasti kirjallista nokkeluutta ja viittauksia aikakauden viihteeseen.

Olutta ei muuten nautita kirjassa paljonkaan, vaikka tapahtumapaikkaa kutsutaan pubiksi ja kaksi keskushenkilöä on ison panimon taustahahmoja. Paljon suuremmassa roolissa on Holly-baarimikon kehittämä sininen cocktail, tai oikeastaan kaksi sellaista – nimeltään Oxford ja Cambridge. Kun kirjassa suunnilleen puolenvälin jälkeen alkaa kadota pubin vierashuoneista eri henkilöille tärkeitä papereita, Holly kauhistuu cocktail-reseptin myös joutuneen näpistelijöiden käsiin. Monet olivat nimittäin yrittäneet saada häntä paljastamaan sen ainesosat, joita baarimikko immateriaalioikeuksistaan tietoisena halusi tiukasti varjella.

En täysin ihmettele, jos Linklateria tai ainakaan hänen kaikkia teoksiaan ei enää nykyään lueta niin ahkerasti. Vaikka henkilöt ja varsinkin kaikkitietävä kertoja tekevätkin usein osuvia tai hyvin kuvailtuja havaintoja sosiaalisista ympyröistään ja englantilaisesta miljööstä, juonessa on tyhjäkäyntiä ja dialogissa korkealentoisia ja aikaan sidottuja koukeroita, jotka menevät nykylukijalta yli hilseen. Loppupuolen seikkailujuonessa on tietysti poika- tai tyttökirjamaista lapsekkuuttakin, ja melko yläluokkaisen elämänmenon keveys voi tuntua vähän sietämättömältä. Ei tämä aikakausi ehkä “Vanhaa iloista Englantia” enää ole, mutta varsin hilpeää ja huoletonta tuntuu olevan sotienvälisinä vuosinakin.

Vielä kuitenkin sananen Cotton’s Beer -firmasta. Siihen liitetään määre “Britain’s Best Beer”, “or at any rate… One of Britain’s Best Beers”. Alun perin yhden kreivikunnan ja kahden pikkukaupungin janonsammuttajasta oli tullut valtakunnallinen kuuluisuus:

Now it was poured, in a glittering amber stream, from gigantic bottle to gigantic glass high over Piccadilly at night. ‘Is ninepence dear for Cotton’s Beer?’ said the white-and-amber sky sign. And promptly another glass was poured, golden-full and silver-topped with electric foam. Now Cotton’s Beer was drunk in every county in England, in mining villages and seaside towns and industrial capitals, in Birmingham and Rhyl and Tunbridge Wells and Newcastle and Stoke-on-Trent and above all in London, the heart of the Empire. Now it was exported – with chemical preservatives, though these were not advertised – to India and Kenya and Malaya and other places as thirsty. It was advertised on hoardings, in the air, in penny papers and Sunday papers, and always in Punch.   

En tiedä, oliko Linklaterin mielessä Cotton’s Beerille jokin todellinen esikuva, mutta oikeastikin Britannian olutteollisuuden keskittyminen oli jo 1920–30-luvuilla vauhdissa. Esimerkiksi Bass ja Whitbread tekivät tuolloin useita yrityskauppoja, joilla rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisiä olutimperiumeja. Niiden välisessä kilpailussa olikin kyse yhä enemmän jakelukanavasta eli pubien omistuksesta – isoimmilla panimoilla oli kullakin useita tuhansia pubeja – ja yhä vähemmän oluen erityislaatuisuudesta. Mainonnan lisääntyminen ja kaikenlainen muu modernisointi jatkui panimoalalla toki myös.

(Kuvassa The Pelican -pubi Chew Magnassa, joka epäilemättä ei liity mitenkään Poet’s Pubin The Pelicaniin. Kuvalähde: Sam Saunders, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | David Lodge: Maailma on pieni (Small World)

David Lodgen kirjassa Small World: An Academic Romance (1984) on yksi parhaita romaanin aloituksia.

When April with its sweet showers has pierced the drought of March to the root, and bathed every vein of earth with that liquid by whose power the flowers are engendered; when the zephyr, too, with its dulcet breath, has breathed life into the tender new shoots in every copse and on every heath, and the young sun has run half his course in the sign of the Ram, and the little birds that sleep all night with their eyes open give song (so Nature promps them in their hearts), then, as the poet Geoffrey Chaucer observed many years ago, folk long to go on pilgrimages. Only, these days, professional people call them conferences. 

Pätkä on sanasta sanaan Chaucerin Canterburyn tarinoiden alku, ainoastaan ilmaistuna 1300-luvun kielen sijaan nykyenglanniksi. Tietysti loppu, jolla sanamaalailu kiinnitetään Lodgen kertomuksen aiheeseen eli tutkijoiden maailmanmatkailuun, on myös kirjailijan lisäystä.

Small World, suomeksi Maailma on pieni, on komediallinen kampusromaani, jonka henkilöistä monet ovat Lodgen aikaisemmasta Changing Places -kirjasta tuttuja Rummidgen yliopiston tutkijoita. Pitkä liuta muuta henkilögalleriaa on peräisin englantilaisen kirjallisuuden laitoksilta eri puolilta maailmaa. Päähenkilö Persse McGarrigle on pikkuruisesta Limerickin yliopistosta. Henkilöt tapaavat toisiaan konferensseissa milloin Englannissa, milloin Sveitsissä, Amerikassa tai Israelissa.

Konferenssimatkojen voi ajatella vertautuvan kirjan kerronnassa myös kuningas Arthurin ritarien seikkailuihin, ja oppineille on tarjolla Graalin maljoja kuten Unescon rahoittama professuuri, johon kuuluu huhun mukaan 100 000 dollarin veroton vuosipalkka, eikä vastineeksi kuitenkaan edellytetä opetusta, ohjausta tai akateemisia tuotoksia. Kuka lopulta saa tämän oppituolien mersun? Kuten ritarien tarinoissa, myös tässä neitojen metsästäminen on keskeinen osa juonta. Perssen haavekuva on kaunis väitöskirjatutkija Angelica Pabst, josta paljastuu konferenssimatkojen mutkissa monenlaista yllättävää. Osittain kirjan keski-ikäisten miesprofessorien taipumusta jahdata kuola valuen nuoria naistutkijoita on kuvattu tavalla, joka viimeistään nykypäivän yliopistopiireissä nostattaisi kulmakarvoja.

David Lodgen kerronta ja juonenkuljetus on kyllä vaivatonta ja nokkelaa, ja erityisen hauskaa – varsinkin Olutkoiran kaltaisille entisille englantilaisen filologian opiskelijoille – on bongata erilaisia viittauksia ja merkityksiä. Synkkään ja syvälliseen tottuneille suomalaisille lukijoille tämä voi olla vähän kepeää kirjallisuutta, vaikka tosiaan varsin viihdyttävää. Olutviittauksesta vastaa tällä kertaa kirjoittajan blokista kärsivä kynäilijä Ronald Frobisher, joka omien sanojensa mukaan ei enää kykene kirjoittamaan romaaneja vaikka tv-draamaa syntyykin liukuhihnalta.

Frobisher vertaa näiden kahden kirjallisuudenlajin eroa cask aleen ja kegiolueen. Suomennoksesta puhutaan “vaaleasta oluesta, jota on pidetty puutynnyrissä” ja “tölkkikaljasta”, joista jälkimmäinen on toki väärä käännös mutta idea välittyy. Frobisher selittää Persselle: “[R]omaaneissa nimenomaan kertovat jaksot antavat tekstille yksilöllisen ilmeen. Ihmisten, paikkojen, sään ja muun sellaisen kuvailu. Sama juttu kuin sellaisen vaalean oluen kanssa, jota on pidetty puutynnyrissä: puun maku imeytyy siihen. Televisiodraama sen sijaan on kuin tölkkikaljaa: pelkkää kaasua eikä makua ollenkaan.”

Jotkut voivat olla tästä vertauksesta eri mieltä, varsinkin näinä television laatusarjojen aikoina. Sitä, millainen annos ironiaa Lodgella on ollut mukana henkilöiden repliikkejä kirjoittaessa, voi myös lähinnä arvailla. Joka tapauksessa on hauskaa, että jo kymmenisen vuotta CAMRAn perustamisen jälkeen käsitys cask-oluen eli real alen syvällisemmästä luonteesta tavalliseen hanaolueen verrattuna on Britanniassa niin juurtunut, että sen voi huoletta heittää mukaan tällaiseen Booker Prize -ehdokkaanakin olleeseen suosikkiromaaniin.

Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Jouluoluet #7 ja #8: Ridgeway Bad Elf Winter’s IPA ja BrewDog Hoppy Xmas

Ridgewayn oluita uiskenteli yhteen aikaan Alkon valikoimiin nykyistä tiheämmin, ja varsinkin joulukausina muistan maistaneeni yhtä jos toista pahaa tonttua tai todella pahaa tonttua. Muitakin panimon tuotteita on tullut vuosien varrella testattua. Tonttuoluista moni on ollut strong ale- tai barley wine -osastoa, ja tämänvuotinen inkarnaatio kantaa titteliä Winter’s IPA.

Enpähän tiedä, onko kyse eri reseptistä kuin siinä Bad Elfissä, jota kutsutaan Winter Aleksi vaan ei Winter’s IPAksi. Prosentit ovat joka tapauksessa 6,0 %. Panimon omien verkkosivujen kausiolutvalikoima tuntee vain ensin mainitun, ja siihen on liitetty myös sanat dry hop. Tyylinä on English strong ale. Muiden lähteiden mukaan ekstrahumalointia on tehty Cascade-lajikkeella, mikä myös Amerikkaan ja IPA-puolelle tavallaan viittaa. Kun pullon kyljessä kerran lukee Bad Elf Winter’s IPA, niin olkoon sitten sellainen.

Samanvahvuinen humalavetoinen jouluolut Hoppy Xmas tulee saman saaren pohjoisemmasta osasta, Skotlannin BrewDogilta. Tämä on nimenä vanha tuttu, mutta aiempina vuosina on taidettu nähdä vahvempaakin versiota. Humalana on Simcoe, ja tässä tapauksessa panimo itsekin puhuu toki IPAsta. Ulkonäöltään sekä tämä että Bad Elf IPA ovat kullanvärisiä ja melko kirkkaita, eli ne ovat kaukana nykyajan ananasmehu-neipoista mutta eivät toisaalta niin tummia kuin jotkut vanhan koulukunnan West Coast IPAt.

Odotukset näiden oluiden suhteen ovat muuten melko samanlaiset: ensimmäisen sukupolven jenkkityylisiä euro-ipoja kuitenkin, ja joulun aikaan sopien ehkä enemmän karamellisen lempeitä kuin extreme-humalaista tykittelyä. Erot alkavat tuntua kuitenkin jo tuoksusta: BrewDog on saanut olueensa asiallisen humala-aromin, joka Ridgewayn talvi-IPAsta puuttuu kokonaan. Muutenkaan tuoksu ei tahdo kertoa jälkimmäisestä oluesta mitään.

Alko on luokitellut BrewDogin jouluoluen keskiasteisesti humaloiduksi ja Bad Elfin voimakkaasti humaloiduksi. IBU-asteikolla eroa ei ole kuin nelisen pykälää. Maun perusteella heittäisin ne todennäköisesti samaan karsinaan: mitään kovin tömäkkää katkeroa tai muitakaan humalaefektejä ei tarvitse näissä pelätä. Kypsän sitruunan vähän kitkerä maku Bad Elfissä on varmasti humalasta peräisin, mutta sen alta tulvii kevyttä maltaisuutta, jossa on melkeinpä hiivainen reuna. Tämä on jonkinlainen hybridi keskitien brittialen ja 2000-lukulaisen humalapainotuksen välillä, joka pistää hetkittäin pohtimaan, voisiko tämä toimia paremmin caskista.

Hoppy Xmas on sitä mitä “maailman suurimmaksi craft beer -brändiksi” kutsutulta merkiltä voi ehkä odottaakin: melko turvallista, varovaista ja isojen ipanjuojamassojen pirtaan sopivaa.  Maussa on männynhavuista, yrttistä humalaa, karamellia ja vähän trooppisten hedelmienkin sävyjä, ja kaikesta jää jälkimakuun lähinnä jonkinlaista makeutta mutta ei esimerkiksi pahemmin katkeruutta. Tämä tuntuisi edustavan tyylillisesti eurooppalaisen jenkkivaikutteisen IPAn ensimmäistä vuosikymmentä, joka käynnistyi isommassa mittakaavassa juuri joskus vuoden 2007 paikkeilla, kun BrewDog pisti panimonsa pystyyn.