Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Advertisement

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

  • Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
  • Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

The Pact (TV-sarja)

Kuinka kaukaa haettu tämä olisi televisiojännärin alkuasetelmaksi?

Panimon pomo löytyy juhlien jälkeen kuolleena, mutta mies on tyyppinä sen verran uskomaton mul**u, että melkein kenen tahansa sarjan hahmoista voi kuvitella päästäneen hänet päiviltä.

Tällainen on kuitenkin Walesiin sijoittuvan The Pact -sarjan premissi. Sarjan muu henkilögalleria on lähinnä panimon työntekijöitä, heidän perheenjäseniään ja pikkukaupungin poliiseja.

Voisi kuvitella, että HBO:lla näkyvän sarjan käsikirjoittajat ovat seuranneet panimoalan ympärilllä viime vuosina käytyä keskustelua. Tunnetuistakin panimoista on paljastunut tapauksia, joissa naisia tai etnisiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia työntekijöitä on häiritty tai syrjitty – joskus päällikköportaan toimesta, useammin käytännössä heidän hiljaisella hyväksynnällään.  

Jack Evans on perinteikkään Evans Breweryn nuori toimitusjohtaja, joka on perinyt perheyhtiön ohjakset isältään Arwelilta. Perheen ongelmallinen dynamiikka on yksi sarjan uhkaavan pohjavireen lähteitä, ja siihen liittyy myös Arwelin sisko Louie. Sarjan jonkinlainen päähenkilö on Anna, poliisin ylikonstaapelin Maxin vaimo. Anna, kuten hänen ystävänsä Nancy, Louie ja Cat, kuuluvat kaikki Evans Breweryn henkilökuntaan.

Sarjan juoni – sen enempää siitä paljastamatta – on punottu aika näppärästi sen ympärille, ketkä kaikki olisivat voineet olla juhlailtana metsikössä, josta Jack Evansin ruumis löytyy, ja miksi he olisivat siellä olleet. Erinäisillä henkilöhahmoilla on salaisuuksia, joita ei voi paljastaa, tai asioita, joiden ei pidä syystä tai toisesta antaa tapahtua. Näiden piilossa pitäminen johtaa kuitenkin entistä pahempiin vaikeuksiin.

Dekkarijuoni on sen verran pätevä, että kuuden jakson sarja kantaa sen varassa. Panimotoimintaa ei tietenkään paljon näytetä, sillä panimo on ennen kaikkea tapahtumien taustamaisemaa. Välillä firman työntekijät – joista muuten päänelikon lisäksikin suuri osa on naisia – hengailevat käymistankkien tai muun välineistön edustalla. Kuvauspaikkana on ollut Rhymney Brewery eteläisen Walesin Pontypoolin kaupungissa. Se on toiminut vuodesta 2005, toisin kuin fiktiivinen Evans Brewery, joka mainostaa sammuttaneensa walesilaisten janoa vuodesta 1921 alkaen.

Panimo on ilmeisesti ollut Evansin perheelle myös melkoinen kultakaivos, päätellen isä-Arwelin ökykartanosta ja ylellisestä elämäntavasta. Ehkäpä pitkän linjan alueellisilla panimoilla on Britanniassa tehtykin isoja rahoja, en oikeastaan tunne niiden talouslukuja. Nykyisillä pienpanimoilla voittomarginaalit jäänevät pienemmiksi.

500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner

Rohkenen veikata, että jos P.G. Wodehouse näillä leveysasteilla jostain tunnetaan niin herrasmiespalvelija Jeevesistä ja hänen työnantajastaan Bertie Woosterista. Kirjailijan muutakin tuotantoa on takavuosina suomennettu hiukan, mutta en ole ihan selvillä mitä kaikkea. Wodehousen pitkään elämään (1881–1975) kuitenkin mahtui lähes sata kirjaa, tuplasti saman verran novelleja ja lisäksi liuta näytelmiä ja muita tekstejä. Ei ole minunkaan tullut niihin tutustuttua, mutta näistä Mr Mulliner -kirjoista kiinnostuin tapahtumapaikkana toimivan pubin takia.

Mulliner-tarinat ovat lähes kaikki samanmuotoisia: lyhyehköjä humoristisia novelleja, joiden kertojana toimii Mr Mulliner, vaikka hän ei (muistaakseni yhtä lukuun ottamatta) esiinnykään niissä itse. Tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä Mullinerin nuorempia sukulaisia, joista suuri osa muistuttaa Bertie Woosterin tuttavia – yleensä joko rikkaita, aivottomia, eksentrisiä, toivottomasti rakastuneita tai jonkinlaiseen umpikujaan ajautuneita, tai kaikkia näitä. Koska Mulliner itse esiintyy vain kehyskertomuksissa, niinpä Angler’s Rest -pubikin on oikeastaan vain noiden lyhyiden introjen tapahtumapaikka.

Pubissa keskustelu lähtee aina aluksi liikkeelle jostain ajankohtaisesta aiheesta: paikallisen koulun rehtorinimityksestä, uudesta elokuvasarjasta, tupakoinnin epäterveellisyydestä, “nykyajan naisesta” (suurin osa tarinoista on kirjoitettu 1920–30-luvuilla) tai koirasta joka palkittiin sarjansa parhaana kissanäyttelyssä. Siitä sitten Mullinerille tulee mieleen jokin asiaan liittyvä sattumus, jota hän ryhtyy muistelemaan tarkemmin.

Angler’s Restin kanta-asiakkaat ja satunnaiset kävijät tunnetaan Mullineria lukuun ottamatta vain heidän nauttimiensa juomien nimillä: Draught Stout, Tankard of Ale, Whisky Sour, Pint of Bitter, Port from the Wood, Small Bass, Light Lager, Mild and Bitter, Stout and Bitter tai Stout and Mild. Varsinkin viimeksi mainitut kiinnittivät huomioni, kyseessä kai ovat saman tyyppiset sekoitukset joita jo eilisessä tšekkijutussakin tuli mainittua. Lisäksi on asiakas kutsumanimeltään Pint of Half-and-Half. Mullinerin oma juoma on aina “hot Scotch and lemon”. Henkilöt – tai ainakin juomat – vaihtuvat tarinasta toiseen, eikä heihin liitetä varsinaisia ominaisuuksia, jotain satunnaista luonnehdintaa lukuun ottamatta: “one of those cynical Dry Martinis who always know everything”.

Mulliner-tarinat ovat hauskoja, sillä tavalla jolla Wodehouse on omimmillaan hauska. Tietenkään niistä ei kannata etsiä asioita, joita kirjailija ei harrasta, kuten syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai kovin pitkälle kehiteltyjä henkilöhahmoja. Tietynlainen tunnistettavan maailman luominen, täysin todellisuudesta piittaamattomat absurdit juonet ja nokkela kielen rusikointi ovat Wodehousen valtteja. Viimeksi mainittua pitää näissä tarinoissa hakea etenkin dialogista, kun taas Jeeves-kirjoissa minäkertojana toimivan Woosterin puppugeneraattori pyörii jatkuvalla syötöllä.

Epäilemättä yksi yleisimmistä wodehouselaisista juonikuvioista lähtee liikkeelle siitä, kun rakastunut nuorimies päättää yrittää tehdä vaikutuksen unelmiensa kohteeseen, ja usein kyseisissä piireissä tämä vielä tarkoittaa matkaa tytön perheen maalaiskartanolle. Jokin odottamaton oikku laittaa tapahtumat sitten väärille raiteille, kuten se, että rakkauden kohteen äiti pihistää kosioretkeläisen dekkarikirjan – hänen toisen pakkomielteensä. Tai että nuori ritari saa rakastetultaan mahdottoman tehtävän, vaikkapa löytää hänelle mansikoita joulukuussa. Joku muu jää aina näissä juoksenteluissa jalkoihin, kuten tässä tapauksessa sankarin kaveri:

“Eh? What about our Monte Carlo binge?”
“That’ll have to be postponed. Not for long. She’s up in London, staying with an aunt of sorts, for another couple of weeks. I could come after that.”
“Do you mean to say you have the immortal crust to expect me to hang on about two weeks, waiting for you?”
“I don’t see why not.”
“Oh, don’t you? Well, I’m jolly well not going to.”
“Right ho. Just as you like.”
“Right ho. Then I shall go alone.”
“Right ho. Go alone.”
“Right ho. I will.”
“Right ho. Do.”
“Right ho, then.”
“Right ho,” said Ambrose Wiffin.
“Right ho,” said Algy Crufts.

Mr Mullinerin pubi on toisaalta taas näidenkin veijareiden maailmasta aika kaukana, heitä on vaikea nähdä istumassa kolpakoineen baaritiskin ääressä, joka luultavasti olisi full of people and other foul things. En ole varma, miten hyvin tosikkomaisempien kehyskertomusten ja päättömien päätarinoiden vastakohta minusta toimii, mutta Wodehouse on siihen ainakin uskonut – hän sentään kirjoitti kaikkiaan yli 40 Mulliner-novellia. 

(Kuva: IntangibleArts, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters

Elizabeth Gaskell (1810–1865), joka kuvasi sekä asuinkaupunkinsa Manchesterin työväenluokan oloja että pikkukaupunkilaista elämää, on yksi Englannin yhteiskunnallisen romaanin isoja nimiä. Suomeksi hänen romaaneistaan on käännetty ilmeisesti vain Cranford ja Sylvia’s Lovers, ja vaikkapa sitten North and South ja tämä Wives and Daughters on jäänyt suomentamatta. Ihmeellistä mutta totta. Tv-sovituksia on kyllä nähty täkäläisillä kanavillakin.

Hieman samaan tapaan kuin erinäisissä 1800-luvun brittiromaaneissa, Wives and Daughtersin peruskuvio keskittyy porvaristaustaisen Molly Gibsonin ja yläluokkaisemman Hamleyn perheen poikien kanssakäymiseen. Kahdesta Hamleyn pojasta nuorempi Roger on järkevä tiedemies, jonka kanssa Molly ystävystyy, mutta sosiaalinen epäsuhta varjostaa avioliittonäkymiä. Hamleyn perheen odotukset kohdistuvat esikoiseen Osborneen, jonka elämä on kuitenkin sarja epäonnistumisia: opintojen reputtamista, epäsopivaa avioliittoa ja velkaongelmia. Myöhemmin Molly ja hänen sisarpuolensa Cynthia kilpailevat Rogerin rakkaudesta, mutta suunnitelmia sotkevat nuoren miehen pitkät luonnontieteelliset tutkimusmatkat Afrikkaan.

Wives and Daughtersin olutsitaatti sijoittuu kohtaan, jossa Osbornen entisten ongelmien päälle hänellä epäillään vakavaa sairautta ja perhe iloitsee Rogerin uramenestyksestä ennen tämän lähtöä Afrikan-matkalle.

”What’s this I hear about Roger?” said Mr. Gibson, plunging at once into the subject.

”Aha! so you’ve heard, have you? It’s famous, isn’t it? He’s a boy to be proud of, is old Roger. Steady Roger; we used to think him slow, but it seems to me that slow and sure wins the race. But tell me; what have you heard? how much is known? Nay, you must have a glass full. It’s old ale, such as we don’t brew now-a-days; it’s as old as Osborne. We brewed it that autumn, and we called it the young squire’s ale. I thought to have tapped it on his marriage, but I don’t know when that will come to pass, so we’ve tapped it now in Roger’s honour.”

The old squire had evidently been enjoying the young squire’s ale to the verge of prudence. It was indeed as he said, ”as strong as brandy,” and Mr. Gibson had to sip it very carefully as he ate his cold roast beef.

Onhan tämä karu tapa osoittaa pojalle, että nyt ei ole sinulla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Olut pantiin syntymäsi kunniaksi ja se oli tarkoitus juoda hääpäivänäsi, mutta menit naimaan väärän naisen ja muutenkaan ei sinusta talon perijäksi taida olla. Kun olutta kippistellään nyt sitten pikkuveljen saavutusten kunniaksi, isä joutuu vielä hukuttamaan Osbornen aiheuttamaa pettymystä useammankin kupposen voimin.

Tapa tehdä erityinen olut lapsen syntymän kunniaksi on sinänsä vanhaa englantilaista perinnettä. Se oli nimeltään child ale, jonka lisäksi kastajaisia varten saattoi olla christening ale. Muihin elämän käännekohtiin tehtiin oluita myös, häihin bride ale ja hautajaisiin give ale eli funeral ale.

Oluttermeihin liittyen huomasin Wives and Daughtersissa myös kohdan, jossa Molly Gibsonin isä ja äitipuoli ovat kutsumassa Hamleyn veljeksiä päivälliselle luokseen. Herra Gibson huomauttaa: “Jos kirjoitat kutsukorttiesi nurkkaan bitter beer siihen kohtaan, johon muotitietoiset ihmiset laittavat ‘katrillitanssia’, Roger ja Osborne tulevat kyllä vieraaksemme minä päivänä hyvänsä.”

Mitä oli bitter beer 1830-luvulla (aikana josta romaani kertoo)? En uskalla olettaa, että se olisi sitä mitä bitter on nykyään, siis käytännössä perinteistä brittiläistä pale alea. Kirjailija Gaskellin kirjeestä tyttärelleen Mariannelle löytyy maininta, jossa hän suosittelee väsymyksestä toipumiseen joko bitter beeriä tai stoutia. Tässä hän käyttää sanaparia myöhemmällä iällään, aikana jolloin tee oli syrjäyttämässä olutta Englannissa varsinkin naisten arkijuomana. Täytyy todeta, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin bitter-sanan nykyinen merkitys tietyn brittioluen nimenä on alkanut syntyä. Sehän oli pitkään etenkin puhuttua kieltä, kun taas panimot käyttivät markkinoinnissaan muita sanoja.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn’t They Ask Evans)

Askel tyhjyyteen ei ole Agatha Christien murhamysteereistä se, jossa uhri surmataan olueen sekoitetulla myrkyllä. Palataan tuohon toiseen kirjaan postauksen lopussa. (Spoilerivaroitus: Tästä eteenpäin ei tietenkään kannata lukea, jos pelkää Christien kirjojen juonipaljastuksia.)

Kuitenkin Askelessa tyhjyyteen siis on myös kohtaus, jossa toinen sankareista, Bobby Jones, melkein kuolee juotuaan myrkytettyä olutta. Bobbyn yksinäinen piknik lähes kohtalokkaine juomineen on käännekohta, jossa hän siirtyy kirjan alussa tapahtuneen kuolemantapauksen todistajasta murhaajan potentiaaliseksi uhriksi. Murhaajalle on nimittäin selvinnyt, että Bobby tietää liikaa. Myrkky ei kuitenkaan tee tehtäväänsä.

Askel tyhjyyteen on englanniksi Why Didn’t They Ask Evans (1934). Englanninkielinen otsikko viittaa alussa murhatun miehen viimeisiin sanoihin, jotka Bobby kuulee. Sen merkitys selviää tarinan lopussa. “Askel tyhjyyteen” sen sijaan kuvaa uhrin kuolintapaa, hänet kun työnnetään jyrkänteeltä alas golfkentälle.

Why Didn’t They Ask Evans on myös ensi vuonna esitettävän minisarjan nimi. Hugh Laurie käsikirjoittaa ja ohjaa filmatisoinnin ja myös näyttelee yhtä sivuosista. Nyt kun Poirotit ja Marplet on jo aika huolella kaluttu loputtomien tv-sarjojen ja sekalaisten elokuvien myötä, on ihan virkistävää nähdä filmatisointeja myös Christien tuotannon “itsenäisistä” dekkareista ja trillereistä, joissa kaksi tuttua rikosten ratkojaa eivät esiinny.

Näitä kirjoja on yllättävänkin pitkä lista. Luetuin lienee Eikä yksikään pelastunut, jonka klaustrofobisine autiosaaren tunnelmineen on Christien tunnetuimpia juonia. Muuten klassista Christietä taitavat olla ainakin Kohti nollapistettä, Kuolema lähettää viestin, Neiti Pinkertonin salaisuus tai Väärän vänkyrä talo. Tai juuri tämä Askel tyhjyyteen. Jos ylipäänsä Christietä mielellään lukee – vaikka sitten vain 30–40-lukujen englantilaisten miljöiden takia – näissä ei ainakaan kuuluisien salapoliisien puute lainkaan häiritse.

Sinänsä Agatha Christien laajassa tuotannossa on lähes lukukelvotonta tavaraakin, jopa vannoutuneen fanin kannalta. Uran alussa huojuntaa selittää ehkä kokemattomuus, loppuvaiheissa kirjailijaa on joidenkin epäilyjen mukaan vaivannut jopa diagnosoimaton muistisairaus. Siinä välissä, kun Christie oli hionut varsinkin Poirot-instrumenttinsa parhaaseen teräänsä, hän myönsi itsekin kärsineensä leipääntymisestä – ainakin tuon tunnetuimman hahmonsa suhteen.

Poirot-sarjaan kuuluva Viisi pientä possua on muuten se toinen olutmurhakirja, ja siinä myrkyn sekoittaja onnistuukin hankkeessaan. Kirjassa Poirot tutkii taidemaalari Amyas Cralen kuolemaa, joka on tapahtunut 16 vuotta ennen kirjan nykyaikaa. Cralen tytär on sitä mieltä, että hänen äitinsä Carolinen aikoinaan saama tuomio Amyasin murhasta oli väärä. Oikeuden päätöksen mukaan Caroline oli sekoittanut myrkyn miehelleen antamaansa olueen.

Ratkaisun avain ovat kuitenkin jälleen Amyasin omat sanat: kaikki maistuu pahalta tänään. Tästä Poirot päättelee, että kun uhri sanoo Carolinen antaman olutpullon jälkeen “kaiken” maistuvan pahalta, hänen on täytynyt maistaa ensin jotain muuta pahan makuista. Selviää, että syyllinen olikin ollut Amyasin rakastajatar Elsa, joka oli myös tuonut tälle hetkeä aikaisemmin pullollisen olutta – sen, jossa myrkky oli. Carolinen tuomalla oluella uhri oli yrittänyt huuhtoa pahaa makua suustaan juuri ennen kuin myrkky alkoi vaikuttaa.

Askel tyhjyyteen -kirjan Bobby Jones tyytyy toteamaan itsekseen, että olut maistuu “epätavallisen kitkerältä” (unusually bitter). Ehkä tässä olisi nykyajan juonia punoville dekkaristeille pohdittavaa: minkä myrkkyjen maut peittyvät humalan katkeroilla, varsinkin jos humalointi on vedetty tappiin tai vähän sen ylikin. Jos jollakulla tämän päivän fiktiivisellä murhaajalla olisi mietittynä uhri, jolla sattuisi harrastamaan craft beeriä – niin, kuka tietää?

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Carol Ann Duffy: John Barleycorn

Nyt on vuorossa joulukalenterin ensimmäinen runo. Tämä John Barleycorn saattaa olla paitsi paras tietämäni olutruno, niin miksei myös – oluenystävä kun olen – yksi lempirunostani kaiken kaikkiaan. Carol Ann Duffy on skotlantilainen pitkän linjan runoilija, ja tätä kirjoittaessaan vuonna 2009 toimi Britannian valtakunnanrunoilijana tai “hovirunoilijana” (poet laureate). Verorahoista kustannettuun määräaikaiseen virkaan kuuluu tiettyjen isänmaallisten (positiiivisessa mielessä) teemojen ja tilaisuuksien sorvaaminen runoudeksi.

Se, että jokin asia on Britannialle merkittävä, ei välttämättä tarkoita, että runoilijan on sitä lähestyessään oltava konservatiivinen, nationalistinen tai sovinnainen. Duffy on LGBT-ihminen, ateisti ja feministi. Hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua laajasti, kohta 50 vuotta jatkuneen uran pituudelta. Brittiläistä pubia tutkaileva “John Barleycorn” ei varmasti ole aiheeltaan sieltä kontroversiaalimmasta päästä. Voisihan pubikulttuurista kaivaa ristiriitaisiakin käsittelykulmia, mutta tässä runossa on kuitenkin kyse vuosisatoja kantaneesta kulttuuriperinnöstä ja toisaalta sen hiipumisesta, toisaalta uusiutumisesta.

John Barleycorn on vanha kansanperinteen hahmo, joka symboloi ohranjyvää ja siitä valmistettavaa juomaa. Koska Barleycorn niitetään ja puidaan ja häntä kidutetaan vedellä ja tulella, tarinassa on Jeesus-myytin tai vastaavan hedelmällisyysrituaalin aineksia. Koettelemusten jälkeen ohra on nimittäin “ilosta syntyvä uudestaan”, kuten J. Karjalainen sanoisi. Hahmo on samalla myös olut ja kaikki sen aiheuttama riemu (miksei surukin). Toki myös ohrakasvi keväällä kylvettynä nousee maasta ja kaikki alkaa alusta.

Ensimmäinen hätkähdyttävä asia, jonka Duffyn runoa lukiessaan huomaa, on, että suurin osa tekstistä on pubien nimiä. Nämä ovat paikkoja, joissa runon kertoja on “nähnyt John Barleycornin” sadonkorjuuaikaan, peltojen reunoilla, suremassa, juhlimassa, historiassa, voiton ja rakkauden päivinä. Tällainen ratkaisu toimii vain Britanniassa, jossa kymmenientuhansien pubien nimet kattavat suuren osan siitä sanavarastosta, joka runoilijalla olisi muutenkin käytettävissä. Pelkillä pubien nimillä pystyy siis kertomaan tarinaa. Ainakin omasta mielestäni tällä saadaan aikaan mahtava efekti: miten nuo sanat, pubit, sitovat hyvässä yhteen tämän kansakunnan, ilon ja surun hetket, nyt ja ennen, ja niiden tapahtumapaikat. Tai jos ei koko kansaa, ainakin ison siivun siitä.

Runon teksti on luettavissa täällä. Oikeastaan kannattaa kuitenkin katsoa se videolta Carol Ann Duffyn itse lukemana.

(Kuvat: Dunk, Jimmy B, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Eric Linklater: Poet’s Pub

“Lukeeko joku vielä nykypäivänä Eric Linklateria?” Tällaiseen kysymykseen voi törmätä, jos googlailee vuosina 1899–1974 elänyttä skottikirjailijaa ja aukoo niitä vähäisiä osumia, jotka eivät ole Amazonin ja muiden nettikirjakauppojen tuotesivuja. Muutama kirja Linklaterilta on suomennettukin: esimerkiksi lastenkirja Kuussa tuulee (The Wind on the Moon), aikanaan suosittu pikareski Juan Amerikassa (Juan in America) tai Haikaralle tuli kiire (Ripeness is All).

Suomeksi ei löydy kuitenkaan esikoisromaania White Maa’s Saga (1929) eikä samana vuonna julkaistua Poet’s Pubia. Poet’s Pub on ollut hyllyssämme jo iät ja ajat, ja itsekään en ole muuta Linklaterin tuotantoa lukenut. Kepeän kirjan lähtöasetelmana on, että runoilija ja skotlantilaisen aristokraattiperheen poika Saturday Keith on ryhtynyt pitämään pubia, jota hänelle vuokraa panimomagnaatti Lady Mercy Cotton. Cotton’s Beer -panimon omistajan poika Quentin Cotton on Saturdayn ystävä.

Pubi on itse asiassa majatalo, jonka pitkäaikaisempien vieraiden ja henkilökunnan ympärille rakennetaan kirjan henkilökavalkadi. Siihen kuuluvat kirjallisuuden professori Benbow ja hänen tyttärensä Joan, amerikkalaiset liikemies Van Buren ja bibliofiili Wesson, baarimikko Holly, sisäkkö Nelly Bly ja monet muut. En ole suuri 1920-luvun brittikirjallisuuden tuntija, mutta tuntuu, että siinä usein esiintyy tällekin kirjalle tyypillisiä aineksia: modernin ja vanhan maailman ristiriitaa, tyylikkäitä autoja ja cocktaileja, itsetietoisia nuoria naisia, höttöisiä nuoria miehiä, runsaasti kirjallista nokkeluutta ja viittauksia aikakauden viihteeseen.

Olutta ei muuten nautita kirjassa paljonkaan, vaikka tapahtumapaikkaa kutsutaan pubiksi ja kaksi keskushenkilöä on ison panimon taustahahmoja. Paljon suuremmassa roolissa on Holly-baarimikon kehittämä sininen cocktail, tai oikeastaan kaksi sellaista – nimeltään Oxford ja Cambridge. Kun kirjassa suunnilleen puolenvälin jälkeen alkaa kadota pubin vierashuoneista eri henkilöille tärkeitä papereita, Holly kauhistuu cocktail-reseptin myös joutuneen näpistelijöiden käsiin. Monet olivat nimittäin yrittäneet saada häntä paljastamaan sen ainesosat, joita baarimikko immateriaalioikeuksistaan tietoisena halusi tiukasti varjella.

En täysin ihmettele, jos Linklateria tai ainakaan hänen kaikkia teoksiaan ei enää nykyään lueta niin ahkerasti. Vaikka henkilöt ja varsinkin kaikkitietävä kertoja tekevätkin usein osuvia tai hyvin kuvailtuja havaintoja sosiaalisista ympyröistään ja englantilaisesta miljööstä, juonessa on tyhjäkäyntiä ja dialogissa korkealentoisia ja aikaan sidottuja koukeroita, jotka menevät nykylukijalta yli hilseen. Loppupuolen seikkailujuonessa on tietysti poika- tai tyttökirjamaista lapsekkuuttakin, ja melko yläluokkaisen elämänmenon keveys voi tuntua vähän sietämättömältä. Ei tämä aikakausi ehkä “Vanhaa iloista Englantia” enää ole, mutta varsin hilpeää ja huoletonta tuntuu olevan sotienvälisinä vuosinakin.

Vielä kuitenkin sananen Cotton’s Beer -firmasta. Siihen liitetään määre “Britain’s Best Beer”, “or at any rate… One of Britain’s Best Beers”. Alun perin yhden kreivikunnan ja kahden pikkukaupungin janonsammuttajasta oli tullut valtakunnallinen kuuluisuus:

Now it was poured, in a glittering amber stream, from gigantic bottle to gigantic glass high over Piccadilly at night. ‘Is ninepence dear for Cotton’s Beer?’ said the white-and-amber sky sign. And promptly another glass was poured, golden-full and silver-topped with electric foam. Now Cotton’s Beer was drunk in every county in England, in mining villages and seaside towns and industrial capitals, in Birmingham and Rhyl and Tunbridge Wells and Newcastle and Stoke-on-Trent and above all in London, the heart of the Empire. Now it was exported – with chemical preservatives, though these were not advertised – to India and Kenya and Malaya and other places as thirsty. It was advertised on hoardings, in the air, in penny papers and Sunday papers, and always in Punch.   

En tiedä, oliko Linklaterin mielessä Cotton’s Beerille jokin todellinen esikuva, mutta oikeastikin Britannian olutteollisuuden keskittyminen oli jo 1920–30-luvuilla vauhdissa. Esimerkiksi Bass ja Whitbread tekivät tuolloin useita yrityskauppoja, joilla rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisiä olutimperiumeja. Niiden välisessä kilpailussa olikin kyse yhä enemmän jakelukanavasta eli pubien omistuksesta – isoimmilla panimoilla oli kullakin useita tuhansia pubeja – ja yhä vähemmän oluen erityislaatuisuudesta. Mainonnan lisääntyminen ja kaikenlainen muu modernisointi jatkui panimoalalla toki myös.

(Kuvassa The Pelican -pubi Chew Magnassa, joka epäilemättä ei liity mitenkään Poet’s Pubin The Pelicaniin. Kuvalähde: Sam Saunders, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)