Olutkoiran Oxford, osa I

Seisoimme Lamb & Flag Passagen porttikäytävässä pitämässä sadetta, kun taaksemme kertyi meitä nuorempi ja äänekkäämpi seurue, joka vaikutti olevan jonkinlaisella Oxfordin kierroksella. Portista näkyi St Giles -kadulle, jonka takana siinsi yksi kaupungin pienimuotoisista nähtävyyksistä. Tunnetussa kyltissä sen ulkoseinällä kotka kannattelee kynsissään pikkulasta.

‟Hei, eikö tuolla ole se pubi, jossa J.K. Rowling kirjoitti sen kirjan, oliko se Taru sormusten herrasta?” yksi porukasta heitti.

oxford lamb and flag passage (1)Jos olisin Oxford-opas ja joku kierroksella kysyisi tuon kysymyksen, selkäytimestä voisi ensin päästä pitkä äänetön ei-ei-ei-ei, mutta jotenkin oikeilla jäljillä kysyjä kyllä on tarkemmin ajatellen.

J.K. Rowling kirjoitti läpimurtokirjaansa istuessaan kahvilassa, ei pubissa. Ja ei Oxfordissa vaan Edinburghissa. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ei Taru sormusten herrasta.

Mutta pubi, jota kysyjä osoitti, oli todellakin The Eagle & Child, jossa J.R.R. Tolkien (ei Rowling) istui yliopistokollegojensa kanssa ja luki joskus ääneen otteita tulevasta kirjastaan Taru sormusten herrasta. Hän ei tiettävästi kirjoittanut sitä pubissa istuessaan, ja joka tapauksessa tämä tapahtui 1940-luvulla, toinen 1990-luvulla.

Oxfordin kadut ja talot ovat ilman tätäkin tulvillaan yhteyksiä kirjallisuuteen. Tolkien ja ystävänsä, Narnia-kirjailija C.S. Lewis, paistattelevat kirjakauppojen ikkunoissa ja turistikierrosten mainoksissa. Professorikaverusten lisäksi oxfordilaisia olivat myös esimerkiksi dekkaristi P.D. James, scifi-mies Brian Aldiss ja tv-komisarioiden Morsen ja Lewisin kirjallinen isä Colin Dexter. Ihmemaan Liisasta tunnettu Lewis Carroll opetti yliopistolla ja asui Oxfordissa, samoin Iris Murdoch.

Näiden lisäksi kymmenet brittikirjailijat tietenkin elelivät Oxfordissa opiskeluvuosinaan. Tunnetut nimet Philip Pullmanista Dorothy Sayersiin sijoittivat kirjojaan yliopistokaupunkiin sen jälkeenkin. Rowlingilla ei taida olla muuten Oxford-yhteyksiä, mutta Harry Potter -sarjan kuvitteelliseen Tylypahkan velhokouluun sijoittuvia Potter-elokuvien kohtauksia on kuvattu jonkin verran täällä.oxford white horse ulkoa (4)

Oxfordin pubien ja erilaisten kirjallisten hahmojen väliset yhteydet eivät toki lopu Tolkieniin ja Eagle & Childiin nekään. Esimerkiksi Morse-kirjojen maailmaan pubit kuuluvat erottamattomasti, ja Morse- ja Lewis-fanien kotipesä tuntuu olevan historiallinen The White Horse -pubi Broad Streetillä. White Horse on kiireisinä vuorokaudenaikoina suosittu, ja pienenä ja kapeana pubina ahdas, mutta kun nyt kävimme illan viimeisellä aukiolotunnilla, paikassa oli väljää.

White Horse ei nimestään huolimatta ole sidoksissa samannimiseen panimoon, joka toimii noin 15 km päässä Oxfordista. (Toinen Oxfordin pubi, Royal Blenheim, sen sijaan on.) Panimon Wayland Smithy -olutta tälläkin pubilla kyllä oli hanassa, ja se oli 4,4 % vahvuudestaan huolimatta melkein Burton ale -maisen tanakka punertava – ja panimon vakiovalikoiman vahvin – real ale. Mainio olut, jota siemaillessa seinien lukuisat Morsen ja muiden hahmojen kuvat eivät luoneet turhaa turistitunnelmaa, vaan paikka oli kaiken kaikkiaan sympaattinen ja perinteikäs pikku pubi.

Real ale uudelleen kurimuksessa

Oxfordin reissullamme oli kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen tuskin yllättää: real alen nauttiminen. Vaikka Helsingissäkin on kunnioitettavia baareja, joissa brittierikoisuutta on jatkuvasti tarjolla, tunnelma ja valikoima sen kotikentällä on silti eri luokkaa. Toinen tarkoitus oli käydä katsomassa Bodleian Libraryn Tolkien-näyttely, joka on muuten vielä tämän viikon loppuun esillä Oxfordissa ennen siirtymistään New Yorkiin. Siitä lisää tämän postauksen jälkimmäisessä osassa.

Real ale (tai teknisemmältä nimeltään cask ale) on erikoinen otus, sillä vaikka Britannian kukoistava pienpanimokenttä perustuu paljolti sen 1970-luvulla alkaneeseen renessanssiin, juuri nyt tällä oluttyypillä ei mene kovinkaan hyvin. Laadunvalvoja Cask Marque julkisti joitakin päiviä sitten vuotuisen Cask Reportinsa, jonka mukaan cask-oluen suosio on jälleen suistunut jyrkkään laskuun.

Eturivin olutkirjoittajista muun muassa Martyn Cornell, Matthew Curtis ja raportin taustatutkimusta tehnyt Pete Brown ovat kommentoineet asiaa blogeissaan. On ällistyttävää, että cask-oluen volyymi vähenee samalla kun käsityöoluen suosio samaan aikaan kasvaa. Faktojen tasolla tässä ristiriidassa ei olisi mitään huolestuttavaa, koska mikäänhän ei estä tarjoilemasta vaikka kaikkein muodikkainta New England IPAa cask-versiona.

Ongelma on paljon mielikuvien puolella. Brittikuluttajien assosiaatioissa cask on Pete Brownin mukaan vanhojen miesten juoma – laadukkaana ja maukkaana koettu, mutta toisaalta myös (liian) vahvana, katkerana ja tummana. Monet arvostavat mutta eivät juo sitä. Oikeasti cask ale ei tietenkään ole sen tummempaa, vahvempaa tai katkerampaa kuin mikään muukaan olut – kyse on vain anniskelutavasta. Raportista kävi myös ilmi, että kuluttajien enemmistö joisi oluensa mieluummin kylmempänä kuin mitä cask-oluen ihanteellisena lämpötilana pidetään, ja toisaalta, että suuri osa pubeista samaan aikaan tarjoaa sen ihannelämpöä lämpimämpänä.

Toinen selkeä caskin ongelma onkin imagon ohella laatu. “Miten on mahdollista, että lähes 50 vuotta Camran perustamisen jälkeen en edelleenkään voi vakuuttua, että saisin laadukasta cask-olutta useimmissa pubeissa?” kysyy Martyn Cornell. Pulman taustalla on Cornellin mukaan muun muassa se, että monesti kukaan pubin henkilökunnasta ei ymmärrä mitään cask-oluesta, tai ei välitä tai edes erityisemmin pidä siitä.

Cornell heittää kysymyksen, kannattaako caskia edes myydä muiden kuin niiden, joille asia on lähellä sydäntä. Laadun kannalta kipupisteenä on vaihtuvuus, varsinkin nykyään, kun asiakkaat odottavat pubeilta laajaa hanavalikoimaa. Jos cask-oluita on useammassa hanassa, mutta pubi ei saa niitä menemään hanoista kaupaksi niin nopeasti, että oluet säilyisivät tuoreina, kannattaisi pitäytyä yhdessä tai kahdessa. Cask-astia pitäisi saada tyhjäksi kolmessa päivässä.

On todella mielenkiintoista – kuten Matthew Curtis puolestaan toteaa – että cask ale ei ole brittiläisessä olutuniversumissa se kallein ja erikoistunein olutvaihtoehto, vaikka niin voisi minun tyyppisteni olutkirjoittajien jutuista kuvitella. Se on päinvastoin normaalin brittipubin halvin olut. Selvästi hintavampaa on amerikkalaisvaikutteinen craft beer (joka siis voi olla myös tarjolla caskista), mutta myös aivan tavallinen hana-lager on cask alea kalliimpaa. Tämä on todella nurinkurinen ja epäedullinen tilanne.

Ruusussa ja kruunussa

Onnistuin tällä Oxfordin-reissulla maistamaan laskujeni mukaan kahtatoista cask-olutta. Aina aikaisemmin, kun olen jossain testannut useamman cask- eli real alen lyhyen ajan sisään, yksi lasillisista on ollut jollain tavalla velttoa tai jopa epäpuhtauksien pilaamaa. Tällä kertaa värisuora oli täydellinen: vaikka kaikki Oxfordissa juodut oluet eivät olleet erityisen jännittäviä tai maailmaa mullistavia, kaikki olivat hyvässä kunnossa ja parhaat todella erinomaisia.

Matkan muisto pitää siis mielialan korkealla, vaikka viime päivinä on saanutkin lukea monenlaisia tuomiopäivän ennustuksia cask-kulttuurille. On ehkä hyvä muistaa, että vaikka joskus tulevaisuudessa cask ei enää olisikaan Britanniassa niin universaali ilmiö kuin se on viime vuosikymmenet ollut, sillä on kuitenkin miljoonapäinen ihailijajoukko – panimomestareista olutjärjestöaktiiveihin ja tavallisiin sukan- ja oluenkuluttajiin. Tämä arvostus ja osaaminen tuskin hetkessä hupenee.cof

Paras pubi- ja olutkokemus tällä kertaa oli The Shotover Brewing -panimon Scholar (4,5 %) The Rose & Crownissa. Panimo toimii vain noin kilometrin verran kaupunkialueen ulkopuolella, eli paikallisesta laatutuotteesta on jälleen kyse. Viittä mallasta ja viittä humalalajiketta sisältävä bitter tarjoili tumman appelsiinimarmeladista, moniulotteista makua ja maltillista katkeruutta. Olut laskettiin normaalin suorareunaisen pint-lasin sijaan pyöreään kahvalliseen tuoppiin.

Olin kävellyt Rose & Crowniin Pohjois-Oxfordiin jo aamupäivästä pian pubin ovien avauduttua. Tuskin mikään olutmaailmassa on sen hienompaa kuin rauhallinen pubi, jossa edellisen illan tomut vielä laskeutuvat auringonsäteillä ja isäntä tai emäntä vaihtaa kanssasi pari sanaa laskiessaan täydellistä tuoppia. Sen jälkeen saat jatkaa juttua tai istua itseksesi, ottaa olutkirjan hyllystä ja selailla sitä, tutkailla seinille unohtuneita vanhoja olutmainoksia tai vain keskittyä itse asiaan, tuopin sisältöön. Kiire on jäänyt oven ulkopuolelle.mde

(Oxford-raportin toinen osa luvassa pian…)

Mainokset

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Se oli todellista ja se oli alea

Tapahtumaraportointia Espoosta sekä vähän muuta pohdintaa aiheesta ja aiheen vierestä.

Olin jo melkein sijoittanut viime viikon lopulla pidetyn Gallows Bird Real Ale Festivalin siihen kategoriaan olutkokemuksia, jotka eivät syystä tai toisesta poi’i blogimerkintää. Sattumalta huomasin, että Tyttö ja tuoppikin oli postannut tapahtumasta vasta muutamaa päivää myöhemmin, joten kannan kuitenkin oman pienen korteni kekoon.

mde

Lasissa XT 4 Mellow Amberia.

 

Siitä ei kiikastanut, etteikö synnyinkaupunkini parhaassa baarissa jo kahdettakymmenettä kertaa järjestettävä real ale -tapahtuma olisi kirjoituksen arvoinen. Se on monellakin tapaa. Täytyy ihailla ensinnäkin sitä, että sekä organisaattoreilla että oluenystävillä on riittänyt intoa ja harrastuneisuutta kokoontua perinteikkään asian äärelle vuosi vuoden jälkeen.

Valikoima Gallowsin hanoissa oli nytkin monipuolinen ja toi luullakseni hyvin esiin sitä, miten brittiläinen cask-politiikka toimii eri oluttyyleissä ja eri tyyppisillä panimoilla.

Oma visiittini festareille jäi vain sen verran lyhyeksi, etten oikein tiennyt, onko minulla tarpeeksi sanottavaa tapahtuman annista. Tarkoitus oli tehdä perusteellisempi isku paikan päälle vielä toisena festivaalipäivänä, mutta kaveri, jonka kanssa lähtö oli alustavasti sovittu, joutui perumaan iltaan jatkuneen työpäivän vuoksi. Niinpä Olutkoira lusmuili eikä jaksanut hypätä ”vihreän bussin” kyytiin toista kertaa.

Minä ja real ale (jos kiinnostaa)

Myönnän ihan mielelläni, etten ole mikään tämän anniskelutavan asiantuntija. Ei paljon puutu, ettenkö pysty luettelemaan kerrat, jolloin olen real alea juonut. Paikat ja ajat siis, en toki tuopin tarkkuudella, jos ja kun saman illan aikana on mennyt useampia lajeja.

Ikimuistoisimmat real ale -pintit voi laskea yhden käden sormilla – ja tämä ei siis johdu siitä, että valtaosa olisi ollut huonoja, vaan siitä, että kokonaismäärä on vain niin pieni. Yksi parhaista oli Old Peculier jossakin Norwichin pubissa, jonka nimeä en enää muista. Toinen oli nimettömäksi jäänyt mild ale Manchesterin Wilmslow Roadilla, olisiko pubi ollut The Victoria? Kolmas oli Marblen Manchester Bitter panimon omassa Marble Arch -pubissa.

cof

Marblen kryptinen viesti Gallows Birdissä.

 

Kaksi viimeistä varsinkin opettivat minulle, että yksinkertaiset – ja mannermaisittain erittäin miedotkin – oluet voivat toimia aivan täysillä cask-tarjoiltuina. Ne olivat raikkaita, luonteikkaita ja antoivat ajateltavaa. Old Peculier taas on myöhemmin opettanut sen, että hyvä cask-olut ei välttämättä toimi pullosta kaadettuna ollenkaan.

Suomessa en ole juurikaan tullut tilanneeksi real alea baareissa. En osaa sanoa miksi. Pitäisi tehdä niin useammin. Tosin nimenomaan Gallows Birdissä tämä kyllä ei ollut ensimmäinen kerta.

Tuolla Manchesterissäkin tulin sentään viettäneeksi muutaman kuukauden opiskelijana. Näin jälkikäteen tuntuu absurdilta, että opiskelukavereiden kanssa rentouduimme iltaisin tuijottaen Frendien uusintoja ja juoden puolalaista lageria tölkistä. Kai sitä olisi voinut raahautua pubiinkin.

Myös huonoa real alea olen juonut. Erityisesti tulee mieleen eräs Oxfordin keskustan pubi, jonka olisi kyllä tällainen oluenkäsittelytaito pitänyt hallita. Hapan olut, jonka ei ole tarkoitus olla lainkaan hapanta, ei ole mikään suoranainen pubi-illan pelastaja.

Mihin oranssit poletit vaihtuivat?

Istahdin Gallows Birdin pöytään ensimmäisen festivaalipäivän alkuillasta, jolloin paikan päällä oli vielä varsin rauhallista. Ajatukseni oli ottaa muutama half-pint ja tehdä niitä nauttiessa sotasuunnitelmaa toiselle päivälle. Kun kertausharjoitusta ei nyt tullut, tässä ne ensimmäisen päivän merkinnät.

cof

Ohjelma ja pelimerkki.

 

Perusbittereillä oli tarkoitus lähteä liikkeelle. XT 4 Mellow Amber (3,8 %) oli sen vahvuinen, etten näin mietoja oluita juuri muuten kuin tästä maasta ja tässä formaatissa ole oikeastaan juonutkaan. Keveys kyllä tuntui, eikä ihme kun ajattelee, millaisia tököttejä tähän verrattuna ovat useimmat säännöllisesti juomani oluet. Bitterin elementit olivat kuitenkin hyvässä balanssissa, runko koostui karamellimaltaan ja rapean brittihumalan kepeästä tasapainottelusta.

Samaa osastoa laajasti ottaen edustivat vielä East London Brewingin Nightwatchman (4,5 %) ja Tim Taylorin Landlord (4,3 %). Yövahti oli ennestään minulle tuntematon olut ja toimi ihan hyvin. Hiilihappoa tuntui olevan real aleksi melko paljon. Olut taisi olla näistä tummasävyisin, ihan mukavaa pieneen paahteisuuteen viittavaa makua ja aika hillitysti humalaa. Klassikko-Landlordissa yllätti jonkinlainen melko vahvakin mustaherukkaisuus, joka täytyy nyt tämän osa-alueen amatöörinä pistää vain caskissa tapahtuvien yliluonnollisten asioiden piikkiin. Ehkä joku muu osaa valottaa asiaa.

Hiukan paranormaalien ilmiöiden äärellä oltiin myös walesilaisen Tiny Rebelin Cwtchissä (4,6 %), joka festariesitteen mukaan oli Great British Beer Festivalin vuoden olut 2015. Humalaprofiililtaan trooppisen hedelmäinen olut edusti edellisiin verrattuna brittiläisten cask alejen uudempaa, Uudesta maailmasta vaikutteita saanutta sukupolvea. Itseäni oudoksuttanut piirre oli multainen sivumaku. Kokonaisuutena Cwtch oli miellyttävä kokemus.

Kahdesta maistamastani jenkkivaikutteisesta oluesta suosikiksi jäi ehkä Odyssey-panimon vaaleankeltainen Revenant (5,4 %). Festariohjelman mukaan tällä hetkellä tätä proto-olutta on maailmassa vain tämä cask. Ohjelmalehtinen mainostaa katkeruutta, mutta se ei omiin makunystyröihini nyt purrut kovin kovaa. Mieleen jäi päällimmäisenä maukas hedelmäpurkka, jota reunusti hento havumetsän tunnelma.

Brittiläinen cask-debatti leimahti taas

Real alen kotimaassa on eletty jo muutaman vuoden ajan erikoisen jännitteen kanssa, joka syntyy siitä, että uudemmat käsityöpanimot eivät ole suostuneet tunnustumaan perinteisen tynnyrioluen ylemmyyttä.

Viimeksi mainitut panimot ovat jaelleet oluitaan jopa kirotuissa kegeissä, joita real ale -käsitteen aikoinaan lanseeranneella kuluttajajärjestö Camralla on ollut lähes ylipääsemättömiä vaikeuksia hyväksyä – senkin jälkeen, kun kegejä käyttävien uusien pienpanimoiden hyvistä aikeista on jo varmistuttu.

Täältä voi lukea oman viimekeväisen tiivistykseni brittien kipupisteistä.

Viimeisin käänne näytelmässä on ollut pelko siitä, että caskin eli real alen kannattajat olisivat alkaneet livetä joukoista. Joitakin merkkejä on nähty, mutta toistaiseksi huoleen ei liene suurta aihetta.

Tähän mennessä tapahtunutta on, että vasta pari vuotta vanha mutta jo vaikutusvaltainen craft-panimo Cloudwater on ilmoittanut lopettavansa cask alen valmistamisen. Vaikka real ale ei sinänsä ole näiden uudempien käsityöläismestarien pääasiallinen juttu muutenkaan, tällainen ilmoitus aiheuttaa kuitenkin brittiläisessä mielenmaisemassa aikamoisia järkähtelyjä. ”Onko Cloudwater-uutinen maailmanloppu?” Tällä retorisella kysymyksellä erittelytaitoiset bloggaajat Boak ja Bailey otsikoivat oman analyysinsä aiheesta.

Toinen alkuvuoden jymypommi tällä rintamalla oli lehtijuttu, jossa pitkän linjan olutvaikuttaja, kirjailija-toimittaja Pete Brown kertoi lopettaneensa cask alen juomisen laatuongelmien takia.

Tai ”enimmäkseen lopettaneensa”.

Tai oikeastaan lähinnä kyllästyneensä huonolaatuiseen cask aleen.

Nettihermostus, jota Britanniassa yhtään tälle alueella osuvista lausunnoista – tai väärin ymmärretyistä tai toimittajan väärin muotoilemista uutisista – voi saada osakseen, kuvastaa hyvin real ale -establishmentin ja craft-haastajien välistä jokseenkin tulehtunutta ilmapiiriä.

Britit kyllä osaavat keskustella aiheesta sivistyneesti, mutta lataus on kuitenkin selvästi aistittavissa. Taustalla on tosiaan ennen kaikkea pelko cask-kulttuurin vähittäisestä hiipumisesta vaiheessa, jossa sen puolesta on taisteltu vahvan kuluttajaliikkeen voimin viimeiset 45 vuotta.

Suomessa real ale on toki marginaalinen ilmiö, koska se on peribrittiläinen juttu ja matkustanee melko vaivalloisesti. Edellä mainittua olutkulttuuripoliittista taustaa vasten tuntuu kuitenkin erityisen hyvältä juuri nyt, että Gallowsin Real Ale Festival paitsi voi hyvin, myös pyrkii tarjoamaan hyvää cask-tuotantoa sekä pitkän linjan pienpanimoilta että uudemmilta jenkkicraft-leiriin lukeutuvilta tulokkailta.

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

Saarivaltiossa on käyty viime aikoina muitakin dramaattisia vääntöjä vakiintuneiden järjestöjen mielekkyydestä kuin Brexit-keskustelu eli EU:n jäsenyyttä koskevaan kansanäänestykseen valmistautuminen. Myös olutseurojen kattojärjestö Camra painii nimittäin tulevaisuuttaan koskevien pohdintojen kurimuksessa.

Brittien olutkenttää ymmärtääkseen täytyy muistaa, että pienpanimotoiminnan aktivoituminen – joka nyt on huipussaan – käynnistyi heillä jo 1970-luvulla ja tavoitteena oli silloin nimenomaan tynnyrissä käyvän ja siitä laskettavan oluen säilyttäminen. Tuo perinteikäs cask ale oli tuohon aikaan katoamassa suodatetun, pastöroidun ja hiilihapotetun keg-oluen tieltä.

Vuonna 1971 tätä tarkoitusta varten perustettu olutjärjestö Camra lanseerasi vaalimalleen oluttyypille uudissanan real ale, joka onkin vakiintunut kyseisen elävän tynnyrioluen nimeksi. Järjestön nimi oli aluksi lyhennys sanoista Campaign for the Revitalisation of Ale, mutta nimeksi vaihtui pari vuotta myöhemmin Campaign for Real Ale.

Beer festival_Flickr_Camra-swl_CC-BY-2-0-att

Cask-rivistöä olutfestivaaleilla.

Viime vuosikymmenten aikana on käynyt ilmeiseksi, että Camran tavoitteet ovat itse asiassa toteutuneet varsin hyvin. Toisin kuin 1970-luvulla, Britanniassa on nyt satamäärin panimoita, jotka valmistavat real alea vanhaan tapaan. Suurin osa totutuista brittiläisistä oluttyypeistä – bitter, porter, stout, mild, old ale – voi hyvin ja niitä on saatavana lukuisina paikallisina real ale -versioina.

Uudistusmieltä ja ummehtuneisuutta

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, onkin yhteistä oluthistoriaa paitsi Britannialle myös Pohjoismaille ja jopa manner-Euroopan vanhoille olutmaille. Amerikassa syntyi 1990- ja 2000-luvuilla uusi dynaaminen pienpanimosukupolvi, jonka vaikutusvalta ulottui Vanhalle mantereelle asti sillä seurauksella, että myös täkäläinen olutkenttä aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla.

UJ-Che_Flickr_Alexandros-Baxevanis_CC-BY-2-0-attMoni asia muuttui nopeasti: panimoiden määrä lähti räjähdysmäiseen kasvuun, ja pienpanimo-olut alkoi näkyä julkisuudessa ja katukuvassa entistä enemmän. Vielä selkeämmin muutos näkyi tarjolla olevassa olutvalikoimassa. Amerikkalaisten humalalajikkeiden hallitsemat modernit IPAt ja muut uutuudet alkoivat vallata alaa baarien hanoissa ja kauppojen hyllyillä.

Höyrypäisimmät puhuivat vallankumouksesta. Skotlantilainen BrewDog-panimo, kenties menestynein uuden aallon eurooppalainen pienpanimo, julisti sodan teollisia lagereita ja Britannian ummehtuneita aleja vastaan. Heidän lippulaivaoluensa Punk IPA oli reseptiltään selkeästi amerikkalaistyylinen ja irtiotto totutusta brittiläisestä ale– tai IPA-jatkumosta.

Varsinkin brittiskenen ulkopuolella BrewDogin manifesti näyttää toki tekstiltä, johon on helppo yhtyä: kukapa jäisi kaipaamaan massalagereita tai muitakaan ”ummehtuneita” vanhoja oluita.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja real ale -pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia.

BrewDogin ja muiden tulokkaiden vallankumouspuheet oli mahdollista tulkita iskuksi vasten Camran edustaman real ale -pienpanimokulttuurin kasvoja, vaikka ne ehkä olikin suunnattu ensisijaisesti isommille panimoalan toimijoille. Joka tapauksessa uuden aallon pienpanimot, jotka kutsuivat itseään käsityöpanimoiksi, eivät välittäneet vähääkään Camran cask ale -ideologiasta vaan myivät oluitaan aivan yhtä auliisti pulloissa, tölkeissä tai kegeissä.

Käsityöolut (craft beer) vakiintui myös brittiläiseen olutsanastoon, ja sen ymmärretään tyypillisesti viittaavan nimenomaan uudempiin amerikkalaistyylisiin pienpanimo-oluisiin, vaikka vanhemmat brittiläiset alet olisivatkin kaikilla mittareilla aivan yhtä käsityöhenkisiä.

Tähän oikeastaan kiteytyykin Camran nykyinen kriisi ja tulevaisuuspohdinta. Järjestössä on muutaman tuhannen jäsenen konservatiivinen ydinjoukko, jonka mielestä Camran pitäisi ajaa vain ja ainoastaan real alen asiaa. Toisaalta sekä järjestön sisällä että sen ulkopuolella vaikuttaa uudistusmielisten olutaktiivien falangi, jolle on selvää, että Camran on nyt käännettävä kurssiaan äkkiä tai se jää kehityksen jalkoihin ja kuihtuu.

Erityinen kipukohta on suhde kegeihin. Vanhoillisten mukaan oluiden anniskelu kegeistä merkitsee suurin piirtein paluuta 60-luvulle, jolloin voiton maksimoinnista kiinnostuneet suurpanimot halusivat opettaa pubissa kävijät tyytymään heikkolaatuiseen massaolueen. Uudistajat katsovat, että hyvä olut on hyvää, tarjottinpa se caskista, kegistä, pullosta tai tölkistä, eikä pelkästään se että olut on real ale tee siitä laadukasta.

Kegs_Flickr_capnvynl_CC-BY-2-0-att

Pahamaineisiä kegejä – Amerikasta!

Camra konsultoi jäsenistöään

No, ei Camra olekaan jäänyt tuleen makaamaan. Tänä vuonna se on toteuttanut Revitalisation-nimellä kulkevaa kampanjaa, jossa on kysytty jäsenten näkemyksiä siitä, mihin järjestön pitäisi tulevaisuudessa keskittyä. Nettikyselyn lisäksi on järjestetty kuulemistilaisuuksia ympäri maata. Tulosten perusteella on tarkoitus ryhtyä vuoden 2017 aikana toimenpiteisiin.

Valinnan luulisi äkkiseltään tuntuvan selvältä. Eikö kannattaisi kehittyä ajan mukana ja pyrkiä edistämään niiden oluiden asiaa, joita laatutietoiset kuluttajat nyt joka tapauksessa juovat? Ilmeisesti kynnys suunnanmuutokseen on kuitenkin korkea. Toisaalta Camran ämpyilyäkin on helppo ymmärtää. Yhden asian liikkeenä toimiminen on selkeää: tietää, mitkä ovat päämäärät ja ketkä vihollisia tai liittolaisia.

Camran uudistumiskyselyä on kritisoitu väärästä kysymyksenasettelusta. Jäsenistö joutuu kyselyssä valitsemaan, halutaanko ajaa real alen asiaa vai kaikkien oluenjuojien asiaa. Näin häivytetään se – ainakin uudistajien mielestä – olennainen kysymys, voidaanko real alen määritelmään sisällyttää myös esimerkiksi craft keg, tai kenties luoda jokin uusi määritelmä johon molemmat mahtuisivat. Kaikkea olutta ei toki tarvitsisi puolustaa.

Real ale -puristien takaraivossa on ehkä ajatus – samantapainen kuin Reinheitsgebotin puolustajilla Saksassa – että jos me emme keskitä voimiamme juuri tämän ainutlaatuisen kansallisen perinteen suojeluun, sitä ei kukaan muukaan tee. Tämäkin huoli on aiheellinen. Yleisjärjestö sotkeutuu helposti yleisyyteensä ja kaikkien näkemysten myötäilyyn. Tulevat vuodet näyttävät, löytävätkö britit yhteisen linjan vai onko edessä hajaannus.