Fuller’s Imperial IPA: mikkihiirityylillä mutta mitäs siitä

Kun kaupassa – eli tässä tapauksessa Alkossa – tulee vastaan uusi olut Fuller’sin panimon elegantissa pahvipakkauksessa, pisteiden tuntee nousevan jonnekin 90–100 välille jo ennen pullon avaamista. Uuden Imperial IPA:n kapea laatikko on vieläpä hienon oliivinvihreä, värinä Fuller’sin arvo-olutsarjan tyylikkäimmästä päästä.

cofFuller, Smith & Turner on reilut 170 vuotta vanha panimo, jonka tontilla Lontoon Chiswickissä on pantu olutta jo 1600-luvulla. Britanniassa ei ole monta panimoa, jolla olisi lähellekään Fulleriin ja kumppaneihin verrattavaa historiaa. Tämä kokemuksen syvä rintaääni yhdistettynä siihen, että panimon tuotteet ovat pääasiassa ensiluokkaisia, on tietysti ratkaisevassa osassa, kun odotuksia viritellään.

En tiedä, kuinka kauan panimon perus-IPA (pullossa 5,3 %) on ollut Chiswickissä tuotannossa. Nettisivuillaan panimo toteaa kryptisesti, että IPA on osa 1980-luvulla alkaneita vientiponnisteluita, joiden avulla Fuller’sin oluita tuotiin varhaisten amerikkalaisten ale-fanien ulottuville. Tämän jälkeenhän IPA-rintamalla on tietenkin globaalisti tapahtunut paljon: jos karkeasti yleistää, amerikkalaiset ovat määritelleet tuon vanhan brittioluen tyylilliset piirteet pitkälti uusiksi.

Mikä on imperial IPA? Se on amerikkalaisen IPA-version laajennus alkoholiasteikon vahvempaan päähän: erilaisten määritelmien mukaan se voi vahvuudeltaan asettua jopa 10 % tuntumaan tai ylikin. Näin myös Fuller’sin tulkinta tekee 10,5 % magnitudillaan. Kuten normaali jenkki-IPA, tämä sen vahvempi serkku nojaa myös usein voimakkaaseen Uuden maailman tyyppiseen humalointiin.

Fuller’s, joka siis on ollut olemassa jo silloin, kun IPAa alun perin laivattiin brittiläiseen Intiaan, noteeraakin etiketin tekstissään asiallisesti tämän oluensa modernit amerikkalaiset juuret. Tarina, jonka mukaan ensimmäisen double IPAn (joka on käytännössä imperial IPAn synonyymi) tuotti Vinnie Cilurzo vuonna 1994 Blind Pig -panimolla Kaliforniassa, vaikuttaa paikkansapitävältä.

Mikkihiirityyli on oma nimitykseni sellaisille oluttyyleille, jotka näennäisesti nojaavat jylhän kuuloiseen oluthistoriaan vaikka ovatkin vasta viimeisimmän pienpanimobuumin aikana kehiteltyjä. Kaikki imperial-etuliitteellä varustetut tyylikategoriat (paitsi tietenkin imperial stout) ovat mikkihiirityylejä, samoin täydellinen jenkkifeikki quadrupel, ehkä myös omituiset hybridit kuten black IPA, Belgian IPA tai dark saison.

Mitä sitten Fuller’sin Imperial IPA -pullosta löytyy? Ensimmäinen vaikutelma: tämä on selkeän brittiläinen olut, joka sivuuttaa ilmeisen tietoisesti nuo amerikkalaiset IPA-ideat, vaikka niistä pullon kyljessä kerrotaankin. Toki tekstissä mainitaan, että humalalajikkeet tässä oluessa ovat brittiläisiä: Target, Goldings ja Fuggles. Lisäksi mausteena on heitetty mukaan mustaapippuria. Väriltään olut on männyn kaarnan värinen, melkein ruskea.

Tuntuu, että tässä tyylilajissa Fuller’sin parhaat tuotteet eivät nyt ole välttämättä näin vahvoja, vaikka stout-puolella nämäkin prosentit toimivat. Olut on tikkunekkumaisen makea, maussa on appelsiinimarmeladia, eikä alkoholikaan ehkä ihan täysin peity. Yllättävintä tuoteselostuksessa ladattujen odotusten jälkeen on, ettei humala ei puraise käytännössä lainkaan vaan tuntuu korkeintana pienenä katkeruutena taka-alalla. Lievää maanläheistä mausteisuutta, ehkä sen pippurinkin tuomaa, on havaittavissa. Raskaan oloista olutta ei jaksa juoda puolta litraa kerralla.

Kirjoitin kesällä Burton ale -oluttyylistä. Se on vanha englantilainen nimitys vahvoille, tummahkoille ja makeahkoille oluille. Nykyään oluet, jotka aikoinaan olisi voitu luokitella Burtoneiksi, ovat ehkä tyypillisemmin strong aleja ja barley wineja. Fuller’sin uutuus herättää kysymyksen, että jos Imperial IPAn tekee näin järkkymättömän brittiläisellä tyylillä, olisiko parempi tyylinimitys sillekin tuo lähes unholaan painunut Burton ale?

Mainokset

Lohtuolut, hätävaraolut ja ase ohimolla -olut

Olueen liittyvä kirjoittaminen – niin blogit, artikkelit kuin keskustelukin – keskittyy tyypillisesti erikoisuuksien, uutuuksien tai poikkeuksellisten löytöjen analysointiin.bernhard

Tulee vaikutelma, että olutaktivistit eivät juuri kahta samanlaista olutpäivää näe. Yhä ihmeellisemmät etiketit vilisevät silmissä.

Silloin tällöin pöhinän lomasta pilkistää kuitenkin päinvastainen näkökulma.

Mitä ovat ne oluet, joihin itse kukin palaa kerta toisensa jälkeen vain siksi, että ne ovat niin hyviä tai sopivat tiettyihin tilanteisiin? Mitä juodaan silloin, kun halutaan hetkeksi ravistaa olutanalyytikon viittaa hartioilta ja rentoutua tutun tuotteen parissa?

Käyttöolutta metsästämässä

Tätä ”ei-minkään-erikoisen-oluen” ongelmaakin voi lähestyä yllättävän monella tavalla. Kun esimerkiksi Olutoppaan keskustelufoorumilla pari vuotta sitten kyseltiin suosittuja käyttöoluita, käyttöolut tulkittiin joko miedoksi olueksi, jota voi nauttia useamman peräkkäin (sessio-olut), taikka sitten ”kännäysolueksi” ja sellaiseksi, joka sopii juotavaksi ei-olutharrastajakaverien seurassa.

Näin ymmärrettynä keskustelu käyttöoluesta lähestyy jo osittain ihan toista kysymystä – mitä bulkkia juot mieluiten – jota muistaakseni on myös joskus Olutoppaan palstoilla puitu. Tietenkään sessio-olut tai laajalti myynnissä oleva olut ei nykyään välttämättä merkitse ollenkaan samaa kuin bulkki tai massalager.

Kun amerikkalaisilta panimomestareilta kysyttiin Thrillistin artikkelissa muutama viikko sitten, mitä olutta heillä on aina jääkaapissaan, helppo saatavuus tuli jälleen esiin yhtenä perusteluna. Moni mainituista oluista oli ns. vakiintunutta tai big craftia: Sierra Nevadaa, Anchoria, Foundersia. Panimomestarit totesivat, että näitä löytyy heillä päin lukuisista lähikaupoista.

Toisaalta yksi haastatelluista mainitsi Orvalin ja toinen müncheniläisen Augustiner-Bräun Edelstoffin. Jälkimmäinen ei muuten ollut suinkaan ainoa lager-olut artikkelin pienessä otoksessa. Ihan mielenkiintoista, että henkilöt, jotka tekevät päivätyökseen luultavasti pitkälti ale-oluita, kokevat lagerit sopiviksi luotto-oluiksi. Sellaisiksi, joita on aina hyvä olla jääkaapin ovessa.

Toinen vähän saman tapainen epämuodollinen kysely tehtiin kesällä, ja siinä kysyttiin, mitä Garrett Oliver, Sam Calagione ja kymmenkunta muuta tunnettua panimomestaria juovat baareissa, joiden valikoimasta ei löydy ensimmäistäkään kelvollista käsityöolutta.

Suunnilleen puolet vastasi turvautuvansa mieluummin gin and toniciin, viskiin tai kolajuomaan kuin tilaavansa makrolageria. Toinen puoli sanoi nauttivansa silloin tällöin ihan mielellään kylmän perusbissen vaikka bulkkipanimoltakin, esimerkiksi Yuenglingin tapaiselta isolta alueelliselta toimijalta.budtaps_michael-dorausch_cc-by-sa-2-0-att-mod

Totta kai meillä jokaisella on omat strategiamme tilanteessa, jossa mitään omaan suuhun sopivaa olutta ei baarin hanoissa tai kaapeissa näy. Yhdelle ratkaisu on Urquell tai vastaava last resort beer, toinen ottaa bulkin ja kolmas hylkää oluen näissä tilanteissa kokonaan. Lisäkysymys olisi tietysti voinut olla, minkä bulkin nämä jälkimmäiset valitsisivat, jos aseella uhattaisiin.

Ajatus, joka itselläni oli mielessä, kun ryhdyin tästä aiheesta postaamaan, oli kuitenkin pikemminkin tuo ”aina jääkaapissa” -olut eli jonkinlainen ‘go to’ beer. Jos pitäisi luonnehtia Olutkoiraa oluen kuluttajana, aika usein toivon kaapista löytyvän jotain luotettavaa ja tutun turvallista mutta ei kuitenkaan välttämättä helppoa tai mitäänsanomatonta. Kun syömäpuolella puhutaan lohturuoasta, voisiko tällaisia luotto-oluita kutsua lohtuoluiksi?

En tarkoita, että joisin niitä suruuni tai huonon päivän jälkeen. Monet tällaiset suosikkiolueni ovat myös sen verran vahvoja, ettei niitä tule tavallisesti nautittua useampaa putkeen taikka normaaleina arki-iltoina. Lohtu tarkoittaa yksinkertaisesti luotettavaa, mukavuudenhalua palvelevaa, ehkä muistoja herättävääkin ruoka- tai juomaelämystä.

Kyse ei ole siis käyttöoluesta samassa mielessä kuin yllä lainatussa Olutopas-keskustelussa. En ehkä ole aktiiviharrastajien joukossa vain niitä kaikkein seikkailuhenkisimpiä, ja kaipaan uutuuksien metsästämisen vastapainoksi joitakin hyviä vakio-oluita. Omaan kaappiini mutta myös baareihin.

Olutbloggaajan vapaapäivä

Itse asiassa Augustiner-Bräu Edelstoff, jonka Wolf’s Ridge Brewingin Chris Davison mainitsi Thrillistin kyselyssä henkilökohtaisena hätävaraoluenaan, saattaisi hyvin olla myös omalla listallani. Hiukan tuhdimpi saksalainen Helles tai vaalea Märzen on tavallaan yksi suosikkityylejäni. Se on usein tylsää, mutta silloin kun se ei ole, se on mahtavaa.

Tänä syksynä Alkon Oktoberfest-oluihin lukeutunut Löwenbräu päätyi koriini useamman kerran, vaikka se ei ole takuulla lähelläkään lajinsa parhaimmistoa. Olipahan helposti monopolista saatavilla.

Eräs oluttyyppi, josta huomaan löytäväni lohtuoluita, on englantilainen strong ale. Mieluiten hamstraan tämän tyylilajin miedompia edustajia, sellaisia 5,5–7-prosenttisia, jos jostain satun löytämään. Niitä jaksaa juoda puolen litran pullollisen ilman että makeus tai liika alkoholisuus alkaa vielä tökkiä. Makunsa puolesta hieno esimerkki on Alkostakin tällä hetkellä löytyvä Fuller’s Past Masters 1914 Strong X, josta voisi vielä napata puolisen prosenttiyksikköä sitä itseään poiskin.

Täydellisen käyttöoluen metsästämisestä on tullut minulle pieni missio. Kaksi edellä mainittua olutta eivät ole varmasti ominaisuuksiltaan täydellisiä, mutta ehkäpä Englannista tai Saksasta löytyisi joltakin muulta valmistajalta juuri sopivat mitat täyttävä yksilö? Siinä saa esiintyä pientä särmikkyyttä, mutta pohjalla on oltava kunnon annos järkkymätöntä panimo-osaamista ja oluttyylin ymmärrystä.

Olen yrittänyt jonkin verran etsiä myös nämä vaatimukset täyttävää amerikkalaista IPAa, ja varmasti sekin vielä löytyy. Maistelin tässä tarkoituksessa hiljattain esimerkiksi Hoppin’ to Heaven IPAa, joka on täyteläinen, miellyttävä ja hyvin tehty.

Toivottavasti panimoilta liikenee nykyisin aikaa sellaistenkin kestotuotteiden jalostamiseen, joista voi tulla laatuoluiden ystäville jääkaapin täytettä vaikka vuosikymmeniksi eteenpäin. Kiire innovoida ja luoda häikäiseviä uutuuksia on ymmärrettävästi kova. Aina välillä on kuitenkin olutbloggaajan vapaapäivä, jolloin kukaan ei tarvitse häneltä arviota craft beer -taivaan uusimmasta pyrstötähdestä tai mistään muustakaan.

Sometimes you want a beer that pairs well with a game of dominoes, Appellation Beer -blogi taannoin kiteytti.

Hobittien sienipiirakkaa ja hobittien olutta

Viimeisenä iltanaan Konnussa Frodo ja kumppanit söivät hyvin ja kumosivat kolmeen otteeseen kolpakoita.

Sanomalehti Guardianin kulttuurisivuilla on meneillään juttusarja tunnetuissa romaaneissa esiintyvistä ruokalajeista. Viimeisimmässä artikkelissa esitellään reseptin kera Taru sormusten herrasta -kirjan hobittien rakastamia sieniruokia. Kokeilin sientä, pekonia ja purjoa yhdistelevää piirakkaa, jonka toimittaja on kirjan tekstiä väljästi soveltaen kehitellyt.

Worcestershire-Broadway-Tower-attr-Flickr-Karen-Roe

Resepti viittaa J.R.R. Tolkienin fantasiatrilogian ensimmäisen kirjan tekstiin kohdassa, jossa Frodo, Sam ja Pippin ovat juuri ennen Konnusta lähtöään eksyneet isäntä Magotin tiluksille ja pienen selkkauksen jälkeen saaneet kutsun maatalon päivällispöytään. Guardianin alkuperäinen resepti löytyy täältä ja oma suomenkielinen sovellukseni tämän postauksen alalaidasta.

Pari muuta talon väkeen kuuluvaa hobittia tuli sisään. Hetken päästä neljätoista henkeä istuutui syömään. Olutta oli mielin määrin ja valtava vadillinen sieniä ja pekonia, sekä paljon muuta kunnon maalaisruokaa.

Paitsi hobittien suuri rakkaus sieniin, myös heidän mieltymyksensä olueen jäi omaankin mieleeni jo ensimmäiseltä kerralta, kun ala-asteella luin Sormusten herraa. Olut tärkeänä osana hobittielämää tuntui selviöltä, vaikka en vielä 11-vuotiaana ollut aktiivinen olutharrastaja!

Juuri paria sivua ennen Magotin päivällistä on itse asiassa kerrottu myös, kuinka hobitit taloon saapuessaan otettiin vastaan erittäin vieraanvaraisesti. Pippin-raukka oli laskenut ehtivänsä illaksi Rungon kylään Kultaiseen Ahveneen, josta saa ”Itäneljännyksen parasta olutta”, ja vasta Rouva Magotin tarjoomukset saavat hänet nielemään pettymyksensä.

He menivät talon keittiöön ja istuutuivat tulisijan ääreen. Rouva Magot toi olutta valtavassa kannussa ja täytti neljä isoa mukia. Olut oli hyvää, ja Pippin tunsi saaneensa täyden korvauksen siitä, että oli jäänyt vaille Kultaisen Ahvenen iloja. Sam maisteli oluttaan epäillen. Hänellä oli luontaisia ennakkoluuloja Konnun muiden osien asukkaita kohtaan…

Todennäköisesti myös Sam Gamgin ennakkoluulot hälvenevät vähitellen; ellei vielä tässä niin viimeistään illan päätteeksi, kun seurue on jättänyt Magotin talon taakseen ja saapunut joen taakse Frodon väliaikaiseen pakopaikkaan, Krikkolon taloon.

Hobitit olivat jo päiväkausien ajan kiirehtineet metsien läpi heitä takaa ajavien Mustien Ratsastajien edellä, ja ilta Krikkolossa oli viimeinen mahdollisuus rauhoittua kotoisissa oloissa ennen vielä vaarallisempia seikkailuja. Sitä paitsi Rouva Magotilta on saatu mukaan korillinen sieniä. Hobitit pesevät matkan pölyt pois ja laulavat kylpiessään:

Toki kylmää vettä me kaihda emme,
sitä janoon hörppäämme iloksemme,
vaan juomaksi olut on suotavinta,
ja Kuumasta Vedestä pitää pinta.

Boletus-Flickr-rodtuk-attr

Näin myös toimitaan. Myöhäisellä iltapalalla hobitit popsivat lisää sieniä ja juovat vielä lisää…..olutta. Kun seurue aamulla jatkaa matkaansa Vanhaan Metsään, se saakin taivaltaa kokonaiset neljä vuorokautta, ennen kuin syyskuun toiseksi viimeisenä iltana saavutaan Briihin, jonka Pomppivan Ponin majatalossa päästään taas tyhjentämään suuria kolpakoita.

Hobitit ja hyvä olut

Millaista olutta hobitit sitten olisivat juoneet? Tähän ei Sormusten herrassa taideta ottaa tarkemmin kantaa, ei edes siihen oliko olut tummaa vai vaaleaa. Mikään historiallinen päättelyketjukaan ei oikein onnistu, kun hobitit eivät ole historian hahmoja.

Sen sijaan on ehkä mahdollista selvitellä, mikä olut olisi voinut virrata Tolkienin lapsuudenmaisemissa Birminghamin laitamilla 1890-luvun lopulla. Tuolloin vielä Worcestershiren maaseutuun kuulunut alue oli kirjailijalle monenlaisen innoituksen lähde, ja hän on myöntänyt lapsuutensa Keski-Englannin olleen myös hobittien maan Konnun esikuva.

Jos Frodon, Pippinin ja Merrin kaltaiset herrashobitit muistuttivat viktoriaanisen maalais-Englannin herrasväkeä, heidän käsitykseensä ”hyvästä oluesta” on luultavasti sisältynyt se, että hyvä olut on varsin vahvaa. Vieraille ei olisi varmasti maalaistalossakaan tarjottu heikompaa, työväelle varattua olutta.

Olut oli Englannissa 1700–1800-luvuilla usein erittäin alkoholipitoista, ja parempi olut on vielä 1800-luvun lopussa ollut vähintään 5–6-prosenttista. Se on saattanut olla paikasta ja laadusta riippuen paljon vahvempaakin. Vasta ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen oluen alkoholipitoisuus putosi.

Pitkään suursuosiossa ollut portteri oli 1800-luvun loppupuolella Englannissa jo alkanut poistua muodista, joten aivan pikimustaa olutta ei tuolloin myöskään West Midlandsin alueella ehkä tavallisimmin juotu. Jokin muu tummahko olut olisi kyllä voinut tulla kyseeseen, esimerkiksi mild ale tai aikoinaan arvostettu Burton ale.

Burton-upon-Trent sijaitsee vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tolkienin kotiseudulta, mutta Burton ale -tyyppistä olutta tehtiin 1890-luvulla ympäri Englantia. Se oli keskitummaa ja vahvaa. Burtonin kaupungin panimot olivat myös tunnettuja vientioluen tuottajia; niiden tummaa olutta oli laivattu jo sata vuotta aiemmin Itämeren alueelle ja kuuluisia vaaleita oluita esimerkiksi Intiaan.

Kun kerran sienipiirakasta tuli hyvä, sen kyytipojaksi piti siis saada brittiläinen olut, joka jotenkin kuvastaisi Tolkienin nostalgisoiman vanhan Englannin oluttapoja. Päädyin lopulta ostamaan Fuller’s Golden Pride -pullollisen. Fuller’s on lontoolainen panimo, ei Tolkienin kotiseudulta, mutta sen historia ulottuu vuoteen 1845 ja omistajasuvun panimotausta on vieläkin vanhempaa. Golden Pride on alun perin joulunajan erikoisolueksi kehitelty punaruskea strong ale, jota tehdään nykyään ympäri vuoden.

Halusin siis hobittiolueni olevan vahvaa, ja 8,5 % vahvuinen Golden Pride sitä todellakin on. Se on mahtava olut, korinttikakkumaisen makea ja appelsiiniliköörin pistävä. Golden Pride on kuitenkin nautiskeluolut, ja ruokajuomana se osoittautui hieman liiankin voimakkaaksi. Jos samasta oluesta olisi astetta miedompi versio, se voisi toimia sienten kanssa, tai sitten jokin maltaisempi, vähemmän makea ja ehkä vaaleampikin keskivahva olut.

Jos taas ruokajuomana olisi miedompi vaihtoehto tai vaikkapa maito, puolikas Golden Pride saattaisi olla sen sijaan erinomainen loppuillan valinta sienipiirakan sulatteluun takkatulen loimussa.

Kontu teollistui ja olut katosi

Tolkienin trilogiaa ja siinä kuvattua Sormuksen sotaa on luettu toisen maailmansodan allegoriana, vaikka kirjailija tämän yhteyden kiistikin. Sauronin uhka saatiin kuitenkin kukistettua kuten Hitlerinkin, ja myös kirjan lopussa kuvattu pienempi paha – Konnun maaseutuidyllin tuhoaminen tuotantolaitosten tieltä – ehdittiin vielä peruuttaa. Oikeassa maailmassa asiat eivät päättyneet Tolkienin kaltaisen romantikon näkökulmasta näin hyvin.

Hänen lapsuutensa maalaismaisema Sarehole Millin ympäristössä on nykyään Birminghamin Hall Greenin esikaupunkia, ja sadat muutkin englantilaiset maalaiskylät ovat jääneet teollisuusalueiden, kerrostalokompleksien ja sienen (!) lailla leviävien omakotialueiden alle.

Huonosti oli käydä kirjan loppupuolella myös hobittien oluelle, kun Konnun diktaattoriksi noussut Lotho ennätti estää oluen tarjoilemisen keillekään muille kuin ”Johtajan miehille”. Tätä hobitit eivät kauan katselleet. Pikkudiktaattorin päästivät päiviltä hänen omat kätyrinsä, ja Frodo kumppaneineen piti huolen lopuista.

Jos allegorioita haetaan, hobittien närkästys oluen katoamisesta on kenties kaukaista sukua englantilaisten 1970-luvun alussa käynnistämälle kuluttajaliikkelle CAMRAlle, jonka tavoitteena oli pelastaa kunnollinen olut voitonhimoisten suurpanimoiden kynsistä.

Sieni-purjo-savukylkipiirakka

Täytteen tekemiseen käytin 4 keskikokoista purjon vartta, pari paketillista eli noin 400 g pieniä herkkusieniä, 100–150 g ylikypsää kylkeä (alkuperäisen reseptin mukaan pekonia tai pancettaa), kourallisen kuivattuja mustatorvisieniä, timjamia, vehnäjauhoja, kasvislientä, voita, pähkinälikööriä, suolaa ja pippuria.

Ensin paistoin pieneksi kuutioitua savukylkeä hetken omassa rasvassaan pannulla. Purjot viipaloin sillä aikaa ohuiksi kiekoiksi. Kylkikuutiot siirtyivät kulhoon odottamaan, pannulle lisättiin nokare voita ja purjot siihen kuullottumaan.

Kun purjot ovat pehmenneet, nekin saa siirtää kulhoon, jotta sienet mahtuvat pannulle. Sienet voi ensin halkaista puolikkaiksi tai neljäsosiksi, koosta riippuen. Lisätään taas nokare voita, jossa sienet ruskistetaan parissa erässä. Niiden joukkoon sopii ripotella suolaa, pippuria ja reilusti timjamia. Samaan aikaan lämmitetään puoli litraa kasvislientä (tai 5 dl vettä ja yksi liemikuutio).

Ennen kasvisliemen lisäämistä kaikki täytteen ainekset palautetaan pannuun, jossa niihin sekoitetaan nyt 2 rkl vehnäjauhoja. Tässä vaiheessa voi halutessaan lisätä lorauksen pähkinälikööriä, joka omassa versiossani siis korvaa alkuperäisessä reseptissä ollutta sherryä. Hetken hauduttelun jälkeen aletaan kaataa kasvislientä vähän kerrallaan pannuun. Tarkoitus on saada aikaan englantilaiselle piirakalle tyypillinen hyvin paksu kastike, joten kaikkea lientä ei edes välttämättä tarvita.

Joka tapauksessa täyte liemineen saa kiehua kasaan ainakin vartin. Tässä vaiheessa lisäsin myös kuivatut torvisienet. Alkuperäisessä reseptissä olleet kerman ja persiljan jätin väliin.

Jos piirakkataikinan tekee itse, siihen tarvitsee reilut 3 dl jauhoja, 100 g voita, suolaa ja munankeltuaisen. Näitä määriä voi jopa hiukan kasvattaa, koska omassa kokeilussani taikina ei ihan tahtonut riittää piirakan kanneksi. Jauhot ja kylmä voi sekoitetaan koneellisesti tai käsin nyppimällä muruiksi. Lisätään ripaus suolaa, keltuainen ja pieni tilkka jääkylmää vettä, ja kokonaisuus yhdistetään nopeasti jämäkäksi taikinaksi. Tässä vaiheessa taikinaa pitäisi vielä kohmettaa jääkaapissa puolisen tuntia.

Reilulla puolikkaalla jäähtyneestä taikinamassasta pohjustetaan piirakkavuoka. Sen päälle ladotaan sieni-purjo-savukylkitäyte. Toinen puoli kaulitaan vehnäjauhon avulla ohueksi levyksi, joka asetellaan piirakan kanneksi. Kansi voidellaan ennen uuniin laittamista kananmunalla. Paistetaan 200 asteessa 20–30 minuuttia tai kunnes pinta näyttää tältä:

2016 02 02

Lainaukset J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -romaanista ovat WSOY:n yksiniteisestä vuoden 1987 laitoksesta sivuilta 92–93 ja suomennokset Kersti Juvan ja Eila Pennasen. Säkeet on suomentanut Panu Pekkanen.

Vanhat panimot ovat oluen peruskallio

Kotimainen Olutopas-sivusto julkisti vuodenvaihteessa käyttäjien kesken järjestetyn äänestyksen tulokset, joista selviävät muun muassa Vuoden olut ja Vuoden panimo 2015.

Olettaen, että internet-pohjaiset äänestykset ja reittaussivustot suosivat uusien panimoiden uusia oluita (näin ainakin näppituntumalta usein vaikuttaa), tänäkin vuonna tässä olutäänestyksessä pärjäsivät kohtalaisen hyvin myös vakiintuneet panimot ja niiden vakiintuneet oluet. Jos ne eivät nyt aivan mitali- tai pistesijoille päässeet, niitä oli kuitenkin kiitettävästi listoilla mukana.

Lasken tässä tapauksessa vanhoiksi panimoiksi käytännössä ennen nykyistä pienpanimo-oluen nousukautta perustetut pienet ja keskisuuret oluenvalmistajat. Oikeastaan ne sitten ovatkin peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta, koska 1950–1960-luvuilla uusia panimoita ei juurikaan perustettu.

Nämä vanhat panimot, jotka ovat onnistuneet säilyttämään suosionsa vaihtuvien oluenjuojapolvien keskuudessa, ovat miltei kaikkein kiinnostavimpia panimoita. Joillakin on kenties yksi tuote, joka säilyttää suosionsa sukupolvesta toiseen; toisilla taas on kyky haistaa myyvimmät trendit vaikeinakin aikoina, ja ne säilyttävät valikoimaansa uudistamalla kilpailukykynsä armottomilla markkinoilla.

Vuoden panimo 2015 -kategoriassa korkeimmalle sijoittunut vanha panimo on Bambergin mahtava savuolutverstas Heller-Trum, joka on tehnyt jotain oikein jo 1400-luvun alusta saakka. Se oli jaetulla 22. sijalla, heti perässään 1800-luvulla perustetut baijerilainen Aying ja englantilainen Fuller’s. Yli satavuotiaiden luokasta listalle mahtui myös ainakin belgialainen Cantillon.

Vuoden olut 2015 -sarjassa vanha panimo ylsi jopa sijalle 15, ja kyseessä oli tällä kertaa legendaarisen belgialaisen hapanoluen tekijän Rodenbachin Vintage-olut. Vuonna 1821 perustettu Rodenbach osoitti kyntensä Belgian olutmarkkinoilla noin sata vuotta sitten, jolloin se alkoi saada suosiota kotikaupunkinsa Roeselaren ulkopuolella. Se oli yksi niistä oluista, jotka alettiin lähikylissä tuntea paremman makuisina kuin lukuisten muiden kilpailijoiden tuotteet. Ainakin yksi alueen baareista myi vuosikaudet erästä vähemmän nimekästä olutta Rodenbachina; niin vahva oli sen brändi jo 1900-luvun alussa.

rodenbachvintage

Kuva: Palm Belgian Craft Brewers.

Palm-panimon nykyisin omistaman Rodenbachin toinen olut, Caractère Rouge, on äänestyksessä sijalla 21. Muita vanhoja belgialaisia on sijoilla 25 (Rochefort 10°), 31 (Bosteels Tripel Karmeliet) ja 43 (Het Anker Gouden Carolus Cuvée van de Keizer Blauw). Varsinkin viidenkymmenen parhaan oluen ulkopuolella listalta löytyy vielä useita pitkän linjan panimoiden tuotoksia eri maista.

Meillä on vielä keskuudessamme panimoita, joilla on takanaan aivan käsittämättömän mittava historia: pisimmillään lähes tuhat vuotta. Sata vuottakin on tässä yhteydessä pitkä aika. Harmi, ettemme ole itse näkemässä, mitkä nykyisen panimomestarisukupolven panemat oluet sijoittuvat tällaisissa listauksissa vielä vuonna 2116.