Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Advertisement

Kellarikomeroon viedyt oluet vuodenvaihteessa 2021/22

Kuten jo viitenä vuonna aikaisemmin, vein taas vuodenvaihteen tienoilla kerrostalomme perunakellariin muutaman olutpullon muhimaan tulevia vuosia varten. Jo perinteisesti joukkoon kuuluu ainakin pullo tai pari Fuller’sin Vintage Alea. Muut on valikoitu aika sattumanvaraisesti. Rochefort Triple Extra ja Chimay 150 ovat tietysti viime vuonna maistamiani uutuuksia, joten niiden kellarointipotentiaali pääsköön saman tien testiin.

  • Rochefort Triple Extra
  • Chimay 150
  • Fuller’s Vintage Ale 2020  
  • Rochefort 10°
  • Pauwel Kwak
  • Founders KBS Vintage 2016
  • La Trappe Quadrupel Oak-Aged #23

Suuria määriä en ole koskaan yksittäistä olutta vienyt, joskus takavuosina vain yhdenkin pullon, mutta nykyään vähintään kaksi per olut. Katsotaan mitä kellariin vietävää vuoden 2022 aikana haaviin tarttuu.

ESB – ja Työmies ESB

Yksi maailman arvostetuimmista oluista, lontoolaisen Fuller’sin ESB ei vielä syntyessään 1970-luvun alussa ollut mikään oma oluttyylinsä. Lyhenteen taustalla ovat sanat extra special bitter, mikä tarkoittaa käytännössä herraskaista versiota tuon ajan perusoluesta eli bitteristä.

Duunari joi aina pubin halvinta olutta, paremman salongin puolelle kokoontuvat knalli- ja sateenvarjomiehet sitten jotain “parempaa laatua”. Pelkän ordinary bitterin ja 5–6-prosenttisen ESB:n väliin mahtuu vielä ainakin best bitter. Special bitter tai ESB on luomakunnan kruunu, mitä brittipanimon arkikäyttöön tarkoitettuihin luomuksiin tulee.

Vaikka oluen kuluttajakuntaan ylipäänsä ovat historian eri vaiheissa kuuluneet monetkin yhteiskuntaryhmät aina aatelisiin ja kuninkaallisiin saakka, tyypillisimmin olut on ehkä ollut rahvaan janojuoma. Jos Suomen kaupungeista pitäisi nimetä se, jolla yhä tänä päivänä on työläishenkinen, urbaanin junttimainen imagonsa, Pori tulisi etsimättä mieleen. (Tampereella punaista on nykyään lähinnä ratikka.) Ruosniemen Panimo operoi sieltä käsin, ja vaikka he tekevät “identiteettilupauksensa” mukaan insinöörikansan olutta, usein insinöörien alaisuudessa työskentelee myös tavallisia känsäkouria.

Noin 50 vuotta on kulunut Fuller’sin ESB:n lanseeraamisesta, mutta yhä kolmikirjaiminen lyhenne vie edelleen ajatukset juuri tuohon lontoolaiseen (nykyään japanilaisomisteiseen) perinnepanimoon ja sen olueen. Asiaa ei muuta se, että ESB:itä ovat sittemmin tehneet kymmenet ellei sadat muut panimot eri mantereilla. Jokaisen ESB:ksi itseään kutsuvan oluen laatumittari on silti tavallaan edelleen se, miten se vertautuu Fuller’sin lippulaivaolueen.

Siispä: jos avaan toisen panimon ESB:n, onko se aito asia, tai edes lähellä?

Kun ESB on ESB, mikä on esimerkiksi Ruosniemen Työmies ESB?

Ei kai auta kuin maistaa.

Työmies ESB (5,6 %) on melkein mahonginpunainen, aavistuksen samea ja vähän marjaisen tuoksuinen olut. Maltainen makeus on maussa pääroolissa, mikä ei tyylilajiin nähden ole huono juttu. Jostain, ehkä humalasta, tulee mukaan myös pientä pihkaista särmää. Tässä on paljon sellaisia aineksia, joista mielellään näkisin kotimaistenkin panimoiden hiovan huipputuotteita.

Ihan täysin kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu pysyvän hanskassa. Vähän tulee mieleen mökin ruokakaappi keväällä – ylivuotinen karpalohillo, edellisen kesän kyläjuhlilta ostettu kuusenkerkkätee ja niin poispäin. Hiivakin kurkistaa muiden ainesten takaa. Ei kaikki aivan toivottuja tuoksuja ja makuja, mutta useimmat varmaan asiallisia. Brittihiivat tuottavat bittereihin joskus yllättäviäkin hedelmäisiä efektejä.  

Mietin myös tölkkien välistä konsistenssia: kun luen Arden arviota viime viikolta, hän ei mainitse lainkaan näitä marjaisempia piirteitä (joista Reittausblogi toisaalta tämän oluen edeltäjää, Työmies RSB:tä arvioidessaan puhuu). Arde puolestaan valittaa liiallista hiilihappoa, ja se ei taas minun maistamassani tölkissä ole ollenkaan ongelmana.

Entä esikuva sitten?

Fuller’s ESB (5,9 %) on Porin serkkuun verrattuna kirkas, kultaisen punertava mutta vaaleampi olut. Tuoksu on konkreettisemmin brittiläinen keksin ja marmeladin yhdistelmä, ja sama jatkuu maussa. Mallas – ja cheerleaderin roolissa pitäytyvä humala – kannattelevat astetta vahvempaa olutta niin, ettei alkoholi puske läpi vaan maku jatkuu tyylikkäänä loppuliukuun saakka.

Yhteenvetona Työmiehestä voi varmaan sanoa, että suunnilleen tämän tyyppistä olutta joisin hyvin mielelläni real ale -versiona yhtä hyvin brittiläisessä kuin suomalaisessa pubissa. ESB ei välttämättä ole tyypillinen työmiehen tai -naisen juoma, mutta jos pyrkimys olisi tehdä hyvää olutta laajoille kansankerroksille, sitä pitäisi tietysti arvostaa. Brittiläinen esikuva vaikuttaa hillitymmältä ja teknisesti hallitummalta oluelta, kun taas porilainen on suurpiirteisempi craft-versio. Fuller’s ESB:stä voi aina irrottautua villimpäänkin suuntaan, kunhan on varmaa, että käsityömäiset piirteet ovat harkittuja ja tarkoitettuja.

(Fuller’s ESB:n kuva: Flickr.com, Puamelia, CC BY-SA 2.0.)

Oman kellarin tämänvuotiset täydennykset

Jo perinteeksi on muodostunut tässä blogissa, että vien vuoden vaihtuessa muutaman pullon kellarointikelpoisia oluita varastoon vanhaan perunakoppiimme. Jonkin verran tämä täydennys taas uudestavuodesta myöhästyi, mutta tulipa tänäkin vuonna tehtyä.

Kellarissa on tällä hetkellä 12 °C lämmintä, yleensä ehkä pari astetta enemmän, mutta luultavasti kopin olosuhteet kohtelevat pienistä lämpötilan heittelyistä huolimatta säilöoluita vuosien mittaan hyvin.

Tässä jälleen kuva uusista kellarin asukkaista (tai ainakin osasta niitä), sekä nimilista, tosin ilman määriä:

  • Adnams Triple Knot 2018
  • La Rulles Grande 10
  • Kimito Ryewine
  • Ruosniemen Mahtaja
  • Fuller’s Vintage Ale 2019
  • McChouffe
  • Rochefort 10°
  • Orval 2018 (ollut ensin kaksi vuotta työpaikallani kaapin perukoilla ja löytyi sieltä joulun alla).

Fuller’s Vintage Ale 2020 – tuoreeltaankin juotava vuosikertaolut

Suosikkijuttujani olutmaailmassa on Fuller’sin uusimman Vintage Alen maistelu – jokajouluinen huvi – ja myös sen vertaaminen viime vuoden vuosikertaan. Aika ajaa tietenkin oluen ohi kuten kaikkien muidenkin asioiden, joten esimerkiksi vuoden 2020 tuoreen oluen vertaaminen tuoreeseen 2019 vuosikertaan olisi mahdotonta. Aikaisempi versio on aina pakostakin ikääntynyt jo suunnilleen 365 päivää.

Vintage Ale 2019 (tuoreena ja vuoden vanhana)

“Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä [Uuden-Seelannin] Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois.” (Olutkoira 24.11.2019)

“Talon hiiva tuo [olueen] tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.” (Olutkoira 24.11.2019)

Makailtuaan vuoden Alkon hyllyillä Vintage Ale 2019 on kehittänyt ikääntyvän oluen piirteitä selvästi pitemmälle: sherryn tuoksua, pähkinäliköörin makeutta, voimakkaan tummaa marmeladia ja lakritsaa, ja melkein joulumaista mausteisuutta. Se on nyt voimallinen talven vuosikertaolut. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat hioutuneet pois kuten ennustin.

Vintage Ale 2020 (tuoreena)

Vuoden 2020 Vintage Ale eroaa selvästi edeltäjästään – sekä sen tuoreesta versiosta että vuoden verran vanhentuneesta. Siinä on yllättäen todella paljon tuoretta appelsiinia (tähän lajiin nähden), jopa american barleywine-henkeä – jo tuoksussa on tuoretta sitrusta, kuin sisäänhengittäisi kaasuuntunutta tangeriinia. Maussa on vaaleahkoa mallasta ja greipin valkoista kalvoa, jonka kevyt katkeruus jää jälkimakuunkin.

Hedelmäistä makeutta on melko paljon, lisänä vähän sitruksen kirpeyttä. Suklaan tai tumman maltaan sävyjä ei ole nyt juurikaan mukana. Alkoholi saattaa tuntua hieman, tuoreen barleywinen tyyppisenä kuumuutena tai limoncello-liköörin makuna. Vaikka kaikki raaka-aineet ovat tällä kertaa brittiläisiä, Pohjois-Amerikka puhuu tässä oluessa myös appelsiinin tuoreutena.

Brittiläinen olutkirjailija Martyn Cornell toteaa Twitterissä tämän vuoden Vintagesta näin:

Fuller’sin Vintage Ale 2020 on tämän oluen kaikista tähänastisista vuosikerroista tuoreessa iässä juotavin. Ainoa poikkeus saattaa olla legendaarinen vuosikerta 2002, jos sekään.

En ole eri mieltä. Tässä ei ole sellaista raakaa viinaisuutta, jonka toivoisi vuoden ikään mennessä pehmenevän pois. Eikä ole liiaksi villejä Uuden maailman humalien makuja – vaikka brittilajikkeet Jester ja Godiva antavatkin oluelle sitrusmaista hedelmäisyyttä, jolla tosiaan on maullisia yhteyksiä Amerikan humalalajikkeisiin.   

Mitä tuoreen oluen hyvä juotavuus sitten lupaa kellarointikestävyyden kannalta? Sitä en osaa arvioida. Toki laitan tätä syksyn 2020 vuosikertaa maan alle kuten olen laittanut viittä edellistäkin. Jos tässä blogissa virtaa riittää tulevinakin jouluina, tästä varmasti kuullaan vielä.

Täydennyksiä omaan olutkellariin

Olen jo useampana vuonna raportoinut vuodenvaihteessa, millaisia pulloja olen sijoittanut kellarimme 50-lukulaiseen perunakoppiin kypsymään. Kellariraportointi on nyt jäänyt kuitenkin tekemättä tällä kertaa, vaikka vuotta on kulunut jo yli kaksi kuukautta. Tässä vihdoin päivitystä:

  • Tynt Meadow English Trappist Ale
  • Robinsons Old Tom
  • Val-Dieu Grand Cru
  • Fuller’s Imperial Stout
  • Fuller’s Vintage Ale 2019
  • Fuller’s Vintage Ale 2016
  • Westmalle Tripel
  • Pardubický Porter
  • A. Le Coq Imperial Extra Double Stout

Joitakin näistä pulloista päätyi kellariin useampiakin kuin yksi. Esimerkiksi Fuller’sin Vintage Alen vuosikertaa 2016 siirsin sinne neljä pulloa, koska Alkolla sattui olemaan niitä varastossa ja verkkokaupan kautta tilattavissa. Eilen kellarikopissa oli 14 astetta lämmintä, minkä kuvittelisin olevan oluen säilytykselle ihan kelvollinen lämpötila.

mde

Fuller’s Vintage Ale 2005 – viisitoista vuotta myöhemmin

Milloinkohan olisin viimeksi juonut 15 vuotta kellarissa seissyttä olutta? Todennäköisesti edellinen kerta on ollut Antwerpenin Kulminatorissa vuonna 2009 tai 2010, ja olut on ollut Chimayn trappistiluostarin sininen vuosimallia 1994. Muistot ovat hieman hataria, mutta siitä olen varma, että hyvää se olut oli.

mdeMuutama viikko sitten minulla, vanhalla Fuller’s-fanilla, oli tilaisuus maistaa lontoolaispanimon Vintage Alea – siis kellaroitavaksi tarkoitettua vahvaa olutta – lähes yhtä kauan ikäännytettynä kuin tuota muinaista belgialaisolutta. No, tosiasiassa vuoden 2005 Vintagella ei vielä nyt ollut ihan viittätoista vuotta täynnä, kun olut on todennäköisesti pantu joskus loppuvuodesta, mutta sinne päin ainakin.

Todetaan heti, että jo ensivaikutelma oli positiivinen. Odotukset olivat pelonsekaiset, koska tähän asti vanhin maistamani Vintage Ale -vuosikerta, 2012, oli taantunut ajan mittaan yksioikoisen eukalyptus-sivumaun hallitsemaksi. En tiedä oluiden ikääntymisestä niin paljon, että osaisin sanoa, johtuuko tuo jonkin humalalajikkeen maun muuttumisesta vai onko kyseessä epämääräinen lääkemäiseksi tai tärpättimäiseksi kuvattu virhemaku, jota joihinkin oluihin vanhetessa tulee. (Vai väärästä säilytyksestä jossain vuosien varrella…)

Sen sijaan vuoden 2005 Vintage oli tosiaan nyt ihan tunnistettavan olutmainen, hieno juoma, jossa katkerot maistuivat ja tuoksuivat humalalle, ja tuntemistani ikääntymisen aiheuttamista piirteistä mukana oli lähinnä sherryn tai juraviinin tapaista olkea. Tuoksusta en oikein saanut kiinni: olut oli joko turhan viileä tai sitten aromit ovat häipyneet. Väri oli tiikkipuun ruskea, tummempi kuin mitä nyky-Vintaget tuoreeltaan ovat.

Olut oli yhä selkeän brittiläinen vahva ale, jonka maussa oli kovaa toffeeta tai tikkunekkua, ja lisänä minimaalinen vivahde multaa ja yskänlääkettä – nekin ehkä iän tuomina ominaisuuksina. Siinä missä vuoden 2012 olueen pullahti pohjia kaadettaessa hiivan kappaleita, tämä vuoden 2005 versio oli samalla tavalla tasaisen suodattamaton kuin uudemmat vuosikerrat.

Lyhyt tuomio: jos olet Fuller’s-fani ja törmäät tähän vuosikertaan jossain kellaripainotteisessa olutbaarissa, kannattaa mahdollisesti tilata vaikka vähän “suolaisempaankin” hintaan.

Fuller’s Vintage Ale 2019 – takaisin Uuteen-Seelantiin

Asioita, joita tapahtui 1840-luvulla: Fuller, Smith & Turner -panimoyhtiö perustettiin Lontoossa, ja eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat humalakasvin Uuteen-Seelantiin, jonka alkuperäiseen lajistoon se ei kuulunut. Nämä pisarat historian suuressa virrassa yhdistyvät tämän vuoden Fuller’s Vintage Alessa – eivät tosin ensimmäistä kertaa.

Tehtyään viime vuoden Vintage Alen “Best of British” -teemalla eli kokonaan kotimaisilla humalilla ja maltailla Fuller’s on nyt palannut kansainvälisempien raaka-aineiden pariin. Vuosina 2014 ja 2017 vuosikertaoluessa oli amerikkalaista humalaa (tosin brittilajikkeiden rinnalla) ja vuonna 2016 kokeiltiin ensimmäistä kertaa Uudessa-Seelannissa kasvanutta humalaa.

nz-hops-flickr-cc-by-2-0-epicbeer

Kuva: Flickr.com, Epicbeer, CC BY 2.0.

Testasin juuri markkinoille tullutta Vintage Ale 2019:a sekä omillaan että viimevuotisen oluen rinnalla, jota kaapistani löytyi pullollinen.

Maistelu 1

Ilman vertailukohtaa maistettuna Uuden maailman elementtejä ei ole Vintage Ale 2019:ssa välttämättä helppoa erottaa, vaan brittiläinen perusolemus hallitsee. Talon hiiva tuo Fuller’sin mukaan olueen tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.

Maistelu 2

Suoraan vuoden 2018 version perään maistettuna mustaherukan lehti, melkein salmiakkinen maanläheisyys ja ylipäätään tukevampi makuprofiili korostuvat. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois. Toivottavasti se, mitä jäljelle jää, on jossain vaiheessa samantapaista harvinaista herkkua, jota Vintage Ale 2016 on nyt.

Vintage Ale 2016 nyt

Tämän vuoden Vintage Ale ei siis ole ensimmäinen vuosikerta, jossa panimo on käyttänyt uusiseelantilaisia humalalajikkeita. Näin tapahtui myös kolme vuotta sitten, jolloin Nelson Sauvin -lajike toi olueen omia sitrus-karviais-valkoviini-piirteitään. Jos oikein muistan (en tehnyt vuosikerrasta 2016 blogipostausta), tuo olut ei tuoreeltaan ollut suosikki-Vintagejani. Siitä tuntui puuttuvan klassista brittiläisyyttä, jonka tässä tuotteessa pitäisi minusta säilyä vuodesta toiseen myös reseptien muuttuessa. Monet siitä kuitenkin tykkäsivät.

cofNyt tänä vuonna – aikaisemmin syksyllä – huomasin, että Alkon verkkokaupassa oli tilattavana vuoden 2016 Vintage Alea. Tämä oli ehkä yllätys, koska Britanniassa esimerkiksi Zythophile-blogi kummasteli jo vuoden 2017 alkupuolella, miten vähiin tuo vuosikerta 2016 oli brittikaupoissa käynyt. Jos alkolaisia on linjoilla, voivat toki kommentoida, miten erä on verkkokauppaan päätynyt (tai jäänyt jäljelle).

Tilasin muutaman pullon kellariin sijoitettavaksi, mutta maistoin kuormasta yhden ja totesin sen olevan ikääntymisessään erinomaisessa vaiheessa. Vuodet eivät olleet vielä ohentaneet sitä – päinvastoin maku oli täyteläinen, pehmeä ja monikerroksinen kokonaisuus. Siihen verrattuna sekä vuoden 2019 olut että myös vuosi 2018 (ainakin tässä vaiheessa) ovat joko vähemmän onnistuneita oluita tai sitten turhan nuoria. Veikkaan – ja toivon – jälkimmäistä. Aika näyttää.

1698 ja 1845 – Etelä-Englannin panimoperinteen juhlaoluet

Viime lauantain postauksessa kirjoitin Fuller’s-uutuudesta nimeltä Beer One. Nyt sama strong ale -teema jatkuu jo aikaisemmin maistellulla oluella, josta vastaa Kentin ylpeys Shepherd Neame. Sitä verrataan jälleen Fuller’sin vastaavaan olueen.

Shepherd Neame kutsuu itseään Englannin vanhimmaksi panimoksi. Tässä postauksessa esiteltävän oluen nimikkovuosi 1698 on samalla panimon perustamisvuosi. Blue Anchor -niminen pubi Cornwallin Helstonissa on tehnyt omaa olutta 1400-luvulta asti, mutta pubipanimoita voi ajatella kokonaan omana perinteenään. Shepherd Neame olkoon siis maansa vanhin “varsinainen” panimo.

Millainen panimo Britannian vanhin oluentekijä oikeastaan on? Perinteinen on yksi sana, joka voi tulla mieleen. Joskus tuntuu, että panimo tyytyy vääntämään Spitfireä, Bishop’s Fingeriä ja paria muuta perusbrittiläistä klassikkoaan kaukana craft beer -maailman vilskeistä.

Vilkaisu heidän viime vuosien tuotelistaansa kertoo ainakin osittain toista tarinaa. On toisaalta joitakin ihan mielenkiintoisen kuuloisia yhteistyökuvioita eri maiden craft-panimoiden kanssa – mutta on myös Aldille ja Lidlille tuotettuja omamerkkioluita, joista mikään indie-panimo ei koskaan huutele kovin kovaan ääneen.

Alkon valikoimiin saatu 1698 tehtiin alun perin panimon 300-vuotisjuhliin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja silloin se oli todella vahva olut, 10,5 %. Nyt käsillä oleva versio 1698:sta on 6,5-prosenttinen. Toisin kuin Lontoon kollegoilla Fuller’silla olisi, tämä on vahvempi kuin mikään Shepherd Neamen ympärivuotisen perusvalikoiman oluista. Vahvempia ovat vain jouluolut (7 %) sekä kertaluontoiset merkkipäiväoluet.

sneame1698Väriltään tämä on konjakkimainen, ehkä miedosti tuoksultaankin. Maussa vaikutelma ei jatku, vaan se on pohjimmiltaan tyypillisen kuivahko, ohuen maltainen Shepherd Neamen maku – voisiko sanoa jopa “talonmaku”. Kenties pientä viskimaltaista vivahdetta voi kuvitella aistivansa. Tämä strong ale on maun puolesta lähisukua panimon Christmas Alelle. Siinä missä Fuller’sin vahvat oluet ovat usein helposti avautuvia, reilun hedelmäisiä, tätä tyylilajia voisi sanoa pikemminkin varautuneeksi.

Humala maistuu niukanlaisesti. Ottaen huomioon sen, että panimo sijaitsee keskellä Englannin tunnetuinta humalanviljelyaluetta, tuoreita tai muutenkaan nykyaikaisia humalan aromeja ja makuja on Shepherd Neamen oluista varsin vaikeaa löytää. Maku päättyy katkeruuden sijaan vähän makeutusainemaisesti. Jossain määrin Neame-maku saattaa olla opittu maku, ei epämiellyttävä mutta omanlaisensa. Toki olisi ollut kiinnostavaa päästä testaamaan alkuperäistä 10,5 % versiota 1698:sta.

Olisi hauska myös olla paikalla, kun Shepherd Neamen ja Fuller’sin panimomestarit analysoivat toistensa oluita ja pohtivat, miksi te teette noin ja me teemme näin. (Ja ehkä ylipäätään kuulemassa tarkemmin, miten kukin näistä oluista tehdään.) Fuller’s lanseerasi oman perustamisvuotensa mukaan nimetyn oluen 1845:n panimon 150-vuotisjuhliin vuonna 1995. Se on kiistämättä aika erilainen tapaus kuin kentiläinen serkku.

1845 alkaa kahvisella tumman maltaan tuoksulla, joka toistuu myös maussa. Pähkinänkuorinen, mantelinen, tryffelisuklainen olut on astetta voimakkaammin humaloitu kuin 1698, vaikka humalointi ei varmasti tässäkään määräävä ominaisuus ole. Täyteläinen olut on jälkiruokamaisista sävyistään huolimatta melko kuiva, suklaisuuden alla lievästi sitruksinen.

Panimomestari Georgina Young on huomauttanut, että tämän oluen myötä amber- eli biscuit-mallas palasi vähitellen yleisempään käyttöön brittioluissa kuin mitä se oli ennen 90-lukua ollut. Entisaikojen vahvoihin Burton aleihin tuon mallastyypin on sanottu kuuluneen. 1845 ei vedä niille vahvuudessa vertoja, vaikka ei 6,3-prosenttisena aivan vähäinen olekaan. Se on panimon valikoimassa ehkä osin omassa, sinänsä kiinnostavassa kategoriassaan vähemmän hedelmäisenä ja tummempana kuin Vintage Alet, Golden Pride ja uutuus Beer One.

Fuller’s Beer One – olut kuin numero uno?

Jokaisella on varmasti omat erityiset olutherkkunsa. Yksi tykkää NEIPAn ananasmehuisuudesta, toinen siitä, miten jykevässä imperial stoutissa yhdistyvät tummien maltaiden paahteisuus ja lääkeyrttinen humala. Kolmannelle hapan on juuri se oikea olutmaku suussa.

Omassa kaanonissani korkealle nousisivat brittiläiset strong alet. Hiljattain japanilaistuneen lontoolaispanimo Fuller’sin tuotteet ovat tyylilajin parhaasta päästä. Panimon keskivahvoista oluista erityisesti 5,9-prosenttinen ESB on tietenkin herkkua, varsinkin aidossa real ale -muodossaan. Silti pullopuolella olen ollut erityisen vaikuttunut vielä vahvemmista oluista: Imperial Stoutista ja sitten juuri noita sekalaisista strong ale -kategorian tuotteista.

Fuller’silla on nykyään koepanimo, joka mahdollistaa entistä pienempien kertaerien valmistamisen. Ei sillä että Fuller’s olisi ennenkään keskittynyt liiaksi pelkkään vakiovalikoimaansa: on ollut Fuller’s & Friends -yhteistyöoluita, historiallisten oluiden Past Masters -sarjaa ja tynnyrikypsytettyjä Brewer’s Reserve -oluita. Uudessa koepanimossa on kuitenkin tarkoitus tehdä kokeiluja uusilla maltailla, humalilla ja muilla raaka-aineilla.

Suomeen on koepanimon tuotteista ehtinyt Beer One, joka nimensä mukaisesti oli siis lafkan ensimmäinen olut. Kovin paljon tietoja tämän nimekkeen mukana ei ole tullut. Olut “perustuu Golden Priden reseptiin”, siis on jollain tavalla sovellus tuosta vakiovalikoiman vahvasta kultaisesta oluesta. Tämä Beer One on 7,5 %:llaan miedompi kuin 8,5-prosenttinen Golden Pride, siinä siis ainakin yksi selvä ero.

Golden Pride muodostuu crystal- ja pale -maltaista ja Challenger-, Goldings-, Northdown- ja Target-humalista. Siinä on katkeruutta 40 IBU:n verran (Alkon mukaan 35 EBU). Maistelun perusteella ei ole mitään painavaa syytä olettaa, että Beer One olisi tosiaan reseptiikaltaan merkittävästi erilainen. Maahantuoja osaa kertoa, että siinä on mallaspuolella mukana myös chocolatea.

Olut on kuitenkin erilainen. Kun Golden Pridea maistaa testattuaan ensin Beer Onea, vahvempi sukulainen muistuttaa vertailussa jotain belgialaista amberia, kuten vaikka Tsjeeses. Siis hyvin eri tyyppistä olutta, joka pelkkää Golden Pridea juodessa ei välttämättä tulisi assosiaationa mieleen. Ero Beer Onen ja Golden Priden välillä on, että jälkimmäisen tuoksu on hieman viinaisempi ja maku selkeästi makeampi ja jälkiruokamaisempi.

fullersbeerone

Panimon kuvamateriaalista näkee alkuperäisen ilmeen, jota käytettiin koepanimoa lanseerattaessa, sekä nyt markkinoilla olevan ”craftimman” ulkonäön.

Tsekkasin nyt vielä vähät tuotetiedot, joita Alko kertoo Beer Onesta, ja EBU-lukemien ero on yllättävän suuri. Beer Onessa on laskennallista katkeruutta vain 18 EBU. Mistäköhän on tullut idea lähteä riffailemaan Golden Priden reseptillä mutta tehdä siitä miedommin humaloitu? Tosin Beer One näyttää – ehkä siis miedomman humalointinsa alta – itsestään sellaisia puolia, joita vahvoista oluista ei usein aisti. Nämä ovat joillekin miedommille britti-bittereille ominaisia kukkaisia tai punaisten hedelmien sävyjä, jotka varmaan voivat tulla tietystä humalalajikkeesta tai englantilaisesta hiivasta.

Kokonaisuutena Beer One on enemmän tai vähemmän emopanimonsa luotettavaa laatua – ei nousisi ihan ykköseksi, jos Fuller’s-oluet pitäisi laittaa järjestykseen, mutta en löytänyt äkkiseltään juuri moitittavaakaan. Tosiaan Golden Prideen verratessa tämä tuntuu jopa sessioitavalta, jos niin voi 7,5 % vahvuisesta oluesta sanoa. Brittiläisittäin kyseessä on yhä erittäin vahva olut. Aivan selväksi ei käynyt, miksi juuri tällainen tuote on koepanimosta maailmalle puskettu, mutta ei kai tänä jatkuvien uutuuksien aikana ole tapana olemassaolon oikeutusta oluilta vaatiakaan.