Extra Special Marble @Maltainen Riekko

Aina välillä reittini kulkevat Alppilan mainion korttelikapakan Maltaisen Riekon ohi ja silloin tällöin myös sen kautta. Tai mikään rosoinen kapakka se ei ole, vaan olutolohuone suurin piirtein Kalaravintoloiden tai William K:n hengessä. Tietysti nimessä oleva metsäkanalaji yhdistettynä Famous Grouse -teemaiseen sisustukseen viittaa myös viskikiinnostukseen. Kesäaikaan Riekolla on muutama terassipöytä Aleksis Kiven kadun melussa ja pölyssä, mutta sisätilat ovat suhteellisen tilavat ja oikein viihtyisät.

Jotain alkuperäisestä tunnelmasta ehkä menetettiin taannoisen remontin yhteydessä. Näinhän kävi Urkille ja parille Kalaravintolallekin, eli jo muutaman vuosikymmenen patina on ollut yllättävän tärkeä osa paikkojen viehätystä. Onneksi uudistukset on näissä kaikissa tiloissa tehty melko konservatiivisesti, joten perustunnelma on kuitenkin tallella. Ja Riekko siis ei ole sentään muiden mainittujen baarien ikäluokkaa, vaan se avasi ovensa vuonna 2009.

Baarissa tuppaa istumaan aina jokunen enemmän tai vähemmän kanta-asiakas, kerran esimerkiksi sain tilatessani pullollisen Fuller’s Imperial Stoutia kuulla vierestäni, että “siinä meni viimeinen Villen oluista”. Itse en siis ole kantis. Eilisiltana puheenaiheena baaritiskillä olivat Erdoğanin kommentit Suomen Nato-jäsenyydestä. Tiskin toisessa päässä näkyi istuskelevan läheisen biergartenin pipopäinen taustahahmo. Tietovisaa on säännöllisesti maanantai-iltaisin, ja muitakin pelejä ja pillipiipareita on tarjolla.

Ulkoliitutaululla mainostettiin hienoa Ayinger Maibockia, mutta toisesta hanasta löytyi Manchesterin Marblen ESB-tyylistä olutta nimeltä Extra Special Marble (5,5 %). Muistaakseni en ole tätä Lontoon klassikon pohjoista serkkua koskaan maistanut, joten se oli nyt korkea aika ottaa testiin. Esimerkiksi JaskanKaljat-blogi luikautti talvella sille melkoisen ylistyslaulun, tosin tölkkiversiolle. Jaska maistoi samoihin aikoihin myös hanatuotteen ja antoi sille hieman heikommat pisteet, sillekin kuitenkin huikeat 43/50.

Kuvissa näkyy Extra Specialin rinnalla pieni Pilsner Urquell. Viime kesänä Riekon terassilla käydessämme isompi Urquell tarjottiin jäädytetystä lasista, kuten Hoegaarden joissain baareissa. Tämä tuntui aika perverssiltä idealta, mutta toki jos lämpömittari nousee pitkään päivittäin yli 30°C asteeseen kuten viime kesänä, ehkä terassikansa osaa tällaista vetoa kuitenkin arvostaa.

Oma arvioni Extra Specialista on perusmyönteinen, mutta koin silti – näin hanaversiossa ainakin – tiukan humaloinnin vetävän mallaspainotteista tyyliä turhan ronskisti kölin alta. Muistan Marblen perus-(cask)bitterin reilun kymmenen vuoden takaa melko lempeänä brittioluena, jossa hedelmäiset piirteetkin korostuivat. Kaikkia Fuller’sin karamellikeksin ja appelsiinimarmeladin piirteitä eivät Marble-panimon raaka-aineet välttämättä muutenkaan tuottaisi, mutta nyt greippimäisen katkeron alta ei minusta pääse esiin tarpeeksi muita makuja.

Voi olla kyse mieltymyksistäkin – en ole kova katkeruuden fani. Olin siis hieman eri mieltä Jaskan kanssa, mutta hänellä oli arvokasta pohdintaa siitä, mitkä oluttyylit ja oluet ylipäätään voivat olla lähes täysien pisteiden arvoisia. Muutkin numeeristen arvioiden harrastajat voisivat tätä aina ajoittain mietiskellä myös ääneen.   

Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Pilsner Urquell Nefiltrovaný (suodattamaton hanaversio) @Haavi

Syksy on suodattamattoman Urquellin aikaa: jonkinlainen perinne näyttää olevan erän saaminen sitä Tšekistä tänne Pohjolan baareihin. Aihe on taas vilahdellut viime päivien somevirroissa, joten eilen yritinkin katsella Untappdista ja muista lähteistä, missä lähiseudun hanoissamme täällä Kalliossa sitä voisi olla tarjolla. Eilisella iltakävelyllä olisimme saattaneet jo poiketakin sitä maistamaan Hilpeään Haukeen, mutta kun mukana ei ollut koronapassin sisältäviä puhelimia, emme lähteneet edes yrittämään.

Tänään kauppareissulla tarjoutui tilaisuus korjata tuo puute. Redin Oluthuone Haavissa näytti nimittäin olevan sumeaa Urkkia hanassa. Olen jo melkein oppinut suunnistamaan Haaviin myös sisäkautta. Kun Redi avattiin kolme vuotta sitten, kiertelin kauppakeskusta kerran Haavia etsien enkä löytänyt sinne lainkaan. Jossain vaiheessa keksin, että baari olisi helpointa paikantaakin ulkokautta. Nyt se löytyi sisäpuolen mutkaista käytävää pitkin vain yhden harha-askeleen saattelemana.

Ei Haavi mikään kantapaikkani ole, olisikohan tämä toinen kerta kun tulen tarkoituksella paikalle nauttimaan jonkin mallasjuoman. Valikoima on jossain mielessä vähän rajallinen ja sisätilaa voisi ehkä eristää enemmänkin kauppakeskuksen käytävästä. Mukavaa tietysti, että Redissäkin tällainen oluthuone on, ja nyt siis sain eteeni halutun kolpakollisen tšekkien pyhää juomaa. Kermaista vaahtoa oli paksulti, pari kolme sormenleveyttä ainakin. Oluen omasta merkkikolpakosta toki plussaa myös; ei Urquelliä olisi yhtään niin mukava juoda jostain saksalaisesta pils-pikarista.

Äkkiseltään oluessa ihmetytti vähäinen sameus: onko tämä tosiaan suodattamatonta, vai erehtyikö henkilökunta hanasta? Arden muutaman vuoden takaisessa postauksessa tehtiin sama havainto: nefiltrovaný on vain sen verran sameaa, ettei piirre välttämättä pistä silmään kuin perusversion rinnalla. Eiköhän tämä siis ole luvattua tavaraa! Minulla ei ollut nyt perusversiota rinnalla ja ero ei ehkä valovuosien kokoinen olisikaan, mutta se tunnelma ainakin tuli, että tuoksu ja tietyt maun piirteet ovat suodattamattomassa Urquellissa voimakkaammat.

Selkeämpään karamellin ja jopa voin makuun kiinnitin tätä testatessa huomiota, ja kuinka ollakaan, myös Arden takavuosien postaus kuvailee standardi-Urquelliä vähemmän diasetyyliseksi kuin suodattamaton ja pastöroimaton versio. Urquellin normiversiossa diasetyyli ei minua häiritse, tässä voisi tökkiäkin jos enemmän joisi. Miedosti craftmaisempi vaikutelma tästä erikoisversiosta muutenkin jäi, vähän puuroisempi, pienellä sitruksen häivähdyksellä. Melko minimaalisia eroja nuo varmasti kuitenkin ovat. Humalaa maistui aika vähän, myöskään jälkimakuun ei juuri katkeroa riittänyt. Hyvä olut – mutta yllättävän lähellä suodatettua. Selkeämmin erilainen oli tuore suodattamaton Urquell panimon kellareissa Plzeńissä.

 

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Hall of fame -oluet

Blogissa on journalismiin verrattuna se hyvä puoli, että postauksen voi polkaista käyntiin vaikka tyhjästä, eikä kellään ole aihetta siitä valittaa. Tällä kertaa ponnahduslautana toimii portlandilaisen bloggari-olutkirjailija Jeff Alworthin toissapäivän twiitti, jossa kysyttiin näin:

Sinut on valittu komiteaan, jonka tehtävänä on rakentaa oluen hall of fame (kunniagalleria) ja valita sinne kymmenen ensimmäistä edustajaa. Mitkä maailmanoluet – nykyiset tai historialliset – pääsisivät mukaan?

Harmitonta hupia, kuten twiittaaja itsekin toteaa. Mutta ei kokonaan, eikä varmasti ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Osa vastaajista (joko Twitterissä tai muilla foorumeilla, jonne kysymys on levinnyt) suhtautuukin kysymykseen enemmän tai vähemmän tosissaan. Millä perusteella valinnat tehdään? Pitääkö niiden mennä joidenkin teemojen alle? Onko maantieteellistä hajontaa tarpeeksi?

Alworth aikoo itsekin blogata kyselynsä tuloksista, mutta tässä muutamia havaintoja sitä odotellessa. Twitter-keskusteluun omia listojaan ilmoitti eilisiltaan mennessä noin seitsemänkymmentä olutamatööriä tai -ammattilaista, ja näissä listoissa korostui melko selvästi kolme olutta: Pilsner Urquell, Sierra Nevada Pale Ale ja Guinness Extra Stout (tässä järjestyksessä). Niitä kutakin kannatti nopealla tukkimiehen kirjanpidolla noin 35 keskustelijaa.

Seuraaviin onkin matkaa, ja niitä ovat muun muassa Bass Pale Ale ja Saison Dupont. Nevadaa uudemmista jenkki-craftin klassikoista mikään ei kerännyt valtavaa kannatusta, vaikka suurin osa vastanneista oli todennäköisesti amerikkalaisia Twitter-käyttäjiä. Lähelle kymmentä ääntä pääsivät vain Goose Island Bourbon County Stout, Allagash White ja Pliny the Elder – kuten myös muuten Budweiser, Sam Adams Boston Lager ja Anchor Steam Beer.

Tyyleittäin tai maittain vielä seuraavia huomioita: Belgian merkitystä maailman olutkulttuurille ei tunnustettu niin vahvasti kuin Saksan, Britannian tai USA:n. Vaikka Dupont poimi vajaat 20 ääntä, Duvel, Orval, Rodenbach, Cantillon Gueuze ja Westvleteren joutuivat tyytymään puoleen siitä, ja muita luostarioluita kuin Orval ja Westvleteren ei palkittu kuin parilla hajaäänellä. Saksan vehnäolutperinteestä nousivat tasavahvoina Schneiderin ja Weihenstephanin weisset, jotka ohittivat selkeästi Belgian Hoegaardenin (amerikkalaisille ehkä Allagash White onkin läheisempi). Tšekistä ainoa Urquellin ohella edes yhden maininnan saanut olut taisi olla U Flekůn tumma lager.

Uudemmasta IPA-perinteestä ei löytynyt megasuosikkeja, oikeastaan Plinyn jälkeen NEIPA-trendin pioneerina pidetty Heady Topper pärjäsi parhaiten neljällä kannatusäänellä. Millekään yksittäiselle imperial stoutille ei myöskään kertynyt todella suurta kannatusta, Goose Island sillä saralla vahvimpana. Lager-puolella erikoisempi Schlenkerla Märzen sai kymmenkunta ääntä.

* * * * *

Vastaavaa listojen koontia harrastettiin eilen myös suomalaisten olutharrastajien Facebook-ryhmässä, ja sielläkin Urquell ja Sierra Nevada taisivat kerätä eniten kannatusääniä. Guinnessia ja Cantillon Gueuzeä arvostettiin myös. Jostain syystä Weihenstephanin vehnä nousi kotimaisessa(kin) listailussa, ja nyt jopa selvästi enemmän kuin tunnetumpi Schneider. Koff Porter sai toki muutaman äänen, mutta muut stoutit (paitsi siis Guinness) eivät nousseet niinkään esiin. Orval noteerattiin belgialaisista, ja tuo Heady Topper jälleen jenkki-ipoista. Schlenkerla ja Fuller’s ESB keräsivät myös muutaman äänen verran kannatusta.

Entäpä oma listani?

Edellä nähdyt kansainvälinen ja kotimainen koonti ovat ihan hyviä listoja. Hall of famehan on vaikkapa urheilussa tai musiikissa ansioituneiden, alaansa merkittävän kontribuution tehneiden ihmisten tai tahojen kunniagalleria. Niinpä olutgalleriaakin on arvioitava tiettyjen merkkien historiallisen tärkeyden kautta, ei esimerkiksi pelkkien omien mieltymysten. Mitkä oluet ovat vaikuttaneet tuleviin olutsukupolviin tai panimoteollisuuden kehitykseen eniten, mitkä ovat olleet maailman mitassa tunnetuimpia tai suosituimpia tiettyinä aikoina?

Urquell on selvästikin pakko ottaa mukaan, kun puhutaan kaikkien aikojen kärkioluista. Portteri on oltava listalla myös, ja niistä Guinness täyttänee vaatimukset parhaiten, vaikka nykyään onkin mieto haamu entisaikojen stoutista. Jokin englantilainen ale on ehdottomasti otettava mukaan, eikä monien mainitsema Bass ole ainakaan historiallisessa katsannossa huono valinta. Tai mikä olisi nykypäivänä keskeinen brittiale – London Pride? ESB? Landlord?

Euroopan kauas historiaan ulottuvaa vehnäolutperinnettä ei pidä varmaan sivuuttaa myöskään. Onko sitten Hoegaardenilla vai jollain Baijerin hefeweizenilla ollut isompi merkitys jollain mittarilla – sitä on vaikea sanoa. Vaiko Berliner weissella? Pitäisikö jokin hapanolut olla mukana ihan omana itsenään? Lambic? Marjoilla vai ilman? Entä maatilaoluiden perinne – ja jos niitä huolitaan mukaan, onko Saison Dupont riittävän autenttinen vai pitääkö mennä sahti-, kveik- tai kaimiškas-alueille? Ja maatilojen lisäksi tietysti luostarit ovat oluenteon historiassa tärkeitä paikkoja, joissa varsinkin taitoja ja tekniikoita on tietoisesti kehitetty. Luostarioluista saattaisin itse ottaa jotain tummempaa kuin monien mainitsema Orval.  

Listaa voisi kuratoida loputtomiin, ja kymmenen kärjestä joutuu jo varmaan pudottamaan monta olennaista olutta poiskin. Kuitenkin jokin amerikkalaiseen nykymeininkiin vaikuttanut olut täytynee olla mukana. Useimmilla tuo virstanpylväs on ymmärrettävästi Sierra Nevada Pale Ale, mutta esimerkiksi Ron Pattinson on maininnut vanhemman Ballantine’s IPAn ja jotkut muut jopa 1980-luvulla vaikuttaneen Bert Grantin, ensimmäisen “uusamerikkalaisen” IPAn tekijän.  

Twiitissä kysyttiin lisäkysymyksenä, mihin päin maailmaa hall of fame pitäisi sijoittaa. Bryssel taisi saada yksittäisistä kaupungeista eniten kannatusta vastaustwiiteissä. Eräs vastaaja ehdottaa vaistonvaraisesti Müncheniä, mutta peruuttaa sitten: hall of fame on pohjimmiltaan amerikkalainen konsepti, joten sen olisi parasta olla jossain amerikkalaisessa olutkaupungissa kuten Milwaukeessa, St. Louisissa tai Denverissä.

* * * * *

Täytyypä muuten kirjoittaa joku toinen päivä vielä olutmuseoista. Hall of fame on niille läheistä sukua, ja olutmuseothan ovat paitsi usein mainioita matkakohteita, myös mielenkiintoisia paikkoja oluthistorian käänteiden mietiskelyyn.

(Valokuvat: Flickr.com / Scott1346, Radarsmum67, CC BY 2.0.)

Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 20. luukku.

Kalenterin ei ollut tarkoitus olla pelkkää kuivakkaa historiankirjoitusta, vaan välillä ajattelin upottaa kädet saveen, ja tänään on sen vuoro. Matkustetaan aikakoneella 80-luvun puoleenväliin, jolloin Alkoon alettiin hankkia hieman aikaisempaa laajempaa ulkomaisten oluiden valikoimaa. Carlsbergin ja Tuborgin lagereita oli ollut hyllyssä jo tätä ennen, ja nyt sitten tuotettiin enemmän tai vähemmän samantyylistä tavaraa myös muualta.

Ensimmäinen tuontiuutuuksien satsi vuonna 1986 koostui seuraavista: Beck’s Länsi-Saksasta, Pilsner Urquell Tšekkoslovakiasta, Heineken Alankomaista ja Kronenbourg 1664 Ranskasta. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista asettua 80-luvun suomalaisen Alko-asiakkaan asemaan ja maistella nämä ulkkarioluet läpi – ehkä jonkin kotimaisen lagerin rinnalla. Tällä hetkellä Kronenbourgia ei ollut täältä Helsingistä saatavana, joten otin sitä tuuraamaan kaksi lageria, jotka oikeastaan tulivat Alkon myyntiin vasta vuonna 1989: Jever Pilsin ja (amerikkalaisen) Budweiserin.

Kotimaista olutta edusti tällä kertaa Karhun kolmonen. Sen valitsin vertailukohdaksi melko satunnaisesti – en jaksanut miettiä, mikä merkki tai veroluokka olisi ollut 35 vuotta sitten keskiverron kotimaisen oluenjuojan todennäköisin valinta.

Siispä oluet maistelulaseihin, joiden pohjissa maalarinteipillä nimikoodit BE, BU, HE, JE, KA, PU. Sitten lasit sekaisin niin, ettei kumpikaan maistajista tiedä, mitä lageria on missäkin lasissa. (Itse vielä kikkailin niin, etten nähnyt maistettavan oluen väriä, koska oletin ainakin parin lagerin setissä olevan muita tummempia. Toinen testihenkilö näki myös oluiden värit maistaessaan.)

Tehtävänä oli tunnistaa kotimainen sekä erottaa mahdollisimman monta ulkomaista toisistaan, ja laittaa oluet lisäksi oman maun mukaan keskinäiseen parhausjärjestykseen. Tunnistaminen osoittautui useimpien oluiden kohdalla melko helpoksi, kuten olin odottanut, ja parin kolmen kanssa oli (jälleen odotetusti) enemmän vaikeuksia.

Itse nimesin oikein neljä: Jeverin, Urquellin, Karhun ja Budweiserin. Toinen testihenkilö tunnisti kolme viimeksi mainittua. Heineken ja Beck’s menivät minulta sekaisin.

Budweiser oli kevyin ja mitättömin, kuten voi odottaa – pelkän maun perusteella reseptissä voisi ajatella olevan vaikka mitä siirappia, mutta ilmeisesti höyhenenkeveään makeuteen vaikuttaa riisi. Heineken ja Beck’s olivat myös yllättävän makeita ja ohuita. Niiltä olisin odottanut edes vähän enemmän maltaan ja humalan makuja. Karhukin oli edellisten tavoin näitä lähes humaloimattomia lagereita, mutta siinä oli väriin sopien vähän enemmän hedelmäistä mallasta.

Jeverissä humalaa sitten jo oli, kuten olettaa sopii. Makeampien tapausten jälkeen se tuntui aluksi vähän pahviselta ja tunkkaiselta, mutta kyllähän tämä pilsneri makujensa puolesta on kestänyt paremmin aikaa kuin toinen pohjoissaksalainen, Beck’s.

Urquell oli minulla satunnaistetun maistelujärjestyksen ensimmäinen, ja aivan ensimmäisellä siemauksella en ollut varma, oliko lasissa tšekkiklassikko vai ei. Se oli kuitenkin vahvin veikkaukseni jo ennen kuin maistoin muita viittä. Asetimme molemmet Urquellin ykköseksi henkilökohtaisilla suosikkilistoillamme, Jeverin kakkoseksi ja Budweiserin kuutoseksi. Muut menivät sekalaisessa järjestyksessä siihen väliin, lopulta aika tasavahvoina tai -heikkoina.

 

Itävaltalainen olut – käsityötä ja teollista historiaa ison naapurin varjossa

bierpapst-f-j-morgenbesser-flickr-cc-by-nc-sa-2-0Selailin syksyllä Wienistä ostamaani olutpaavi Conrad Seidlin Bier Guide 2019 -opasta ja ajattelin kirjoittaa jotain blogiin Seidlin olutoppaista ja herrasta itsestään. Sitten sain hieman käännösapuja ja totesin, että jo oppaan johdantoluvussa on mielenkiintoista ja minulle ennestään tuntematonta asiaa myös Itävallan oluthistoriasta. Niinpä tästä tulikin erilainen tarina, jossa Seidlin, Michael Jacksonin ja muiden olutviisaiden johdolla käydään läpi, miten itävaltalainen olut on kehittynyt historian hämäristä nykypäivän monimuotoiseksi ja vireäksi kentäksi.

Itävalta ei ole Saksa

Tietysti itävaltalaisia baareja ja ravintoloita summamutikassa kiertelemällä on ensivaikutelma helposti se, että samat lagerit ja vehnäoluet jylläävät täällä kuin rajan toisella puolella Baijerissakin. Eivät Itävallan ja Saksan olutkulttuurit kaukaisia sukulaisia ole, mutta niiden välille ei pidä vetää myöskään yhtäläisyysmerkkejä.

Keskiajalla olut ei ilmeisesti ole ollut kansan arkijuoma kaikkialla Itävallassa. Näin on ainakin jos Michael Jacksonia uskotaan: hän sanoo olutkulttuurin tulleen Wieniin 1300-luvun alussa Böömistä eli nykyisestä Tšekistä. Baijerissa alettiin samoihin aikoihin siirtyä isommassa mittakaavassa viininvalmistuksesta oluenpanoon – muun muassa siksi, että pieni jääkausi kutisti viininviljelyyn sopivia alueita. Muualla Itävallassa esimerkiksi luostaripanimoita oli jo aikaisemmilla vuosisadoilla, joten kyse voi olla myös juomatapojen vaihtelusta alueilla, joilla sekä olutta että viiniä esiintyi.

Oluen rakastajia itävaltalaisista joka tapauksessa tuli. Yhteistä saksalaisten kanssa heillä on kovat kulutuslukemat. 1990-luvun alkupuolella itävaltalaiset pysyttelivät tasaisesti Euroopan kolmosina tšekkien ja saksalaisten perässä. Sittemmin kärjen järjestys on vaihdellut, mutta nyt Brewers of Europen uusimmissa vuositilastoissa Itävalta on peräti kakkosena Tšekin jälkeen per capita -kulutuksessa.

Kun miettii Itävallan oluthistoriaa, kannattaa myös muistaa, mitä kaikkia merkittäviä olutpaikkakuntia Wienin vallan alle eri aikoina kuului emämaan lisäksi. Itävalta-Unkarin kahdesta jättiläispanimosta toinen oli toki Anton Dreherin panimo Wienissä, mutta toinen oli Pilsner Urquell -tuotemerkistään tuttu Měšťanský pivovar Plzeň. Näistä molempia on eri lähteissä nimitetty (manner-)Euroopan suurimmaksi panimoksi, ja kummankin tuotanto ylitti 1900-luvun alussa miljoonan hehtolitran rajan.

Koko Euroopan mittakaavassa Itävallassa on nykyään paljon panimoita. Ron Pattinsonin mukaan niitä oli 2000-luvun puolivälissä enemmän kuin missään muussa maassa asukasta kohti. Tämä on tietysti totta, kun kokonaisia valtioita vertaillaan. Sen sijaan harvaan asuttuun mutta panimotiheään Baijeriin verrattuna Itävallankaan suhdeluku ei kuitenkaan pärjännyt alkuunkaan. Tässä suhteessa Itävalta siis eroaa koko Saksasta yhteen suuntaan ja Baijerista toiseen suuntaan.austria-flag-peeled-flickr-public-domain-photyorg

Baijerissa valtaosa panimoista on aina ollut pieniä, ja litramääräinen tuotanto on ollut vähäistä suhteessa panimoiden lukumäärään. Mutta myös koko Saksalle on tyypillistä, että melko laaja joukko pieniä ja keskisuuria panimoita hallitsee huomattavaa siivua markkinoista. Itävallassa sen sijaan Brau-Union AG, jonka olutmerkkejä ovat Gösser, Zipfer, Puntigamer ja muutamat muut, pitää markkinoiden ykkössijaa tuottamalla ilmeisesti edelleen noin puolet Itävallan oluesta. Tällaista teollisuuden keskittymistä ei ole naapurimaassa tapahtunut.

Myöskään Reinheitsgebotia Itävallan puolelle ei tullut. En tiedä, paljonko merkitystä asialla oli varhaisemmilla vuosisadoilla. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi oluenpano pohjahiivalla yleistynyt Itävallassa paljonkaan aikaisemmin kuin muualla maailmassa – toki jo ennen 1800-luvun puoltaväliä se oli täydessä käynnissä. Itävallan aikaisemmista panimomenetelmistä emme tiedä paljonkaan, mutta heillä ei vaikuta olleen brittien tai belgialaisten tyyppisiä taipumuksia käyttää sokereita, mausteita tai halpoja viljelykasveja oluenpanossa.

Wieniläisen lagerin maailmanvalloitus, katoaminen ja paluu

Yksi yleisimpiä Itävallan oluesta sanottuja asioita on varmasti tämä: wieniläistyylistä lageria on maailmanmaineestaan huolimatta yllättävän vaikea löytää alkuperäisestä kotimaastaan. Se on kenties ainoa oluttyyli, jota itävaltalaiset nykyään voivat lukea nimenomaan oman olutperintönsä tuotteeksi.

Kun wieniläiset oluenpanijat lukivat vuonna 1977 Michael Jacksonin ensimmäistä The World Guide to Beer -kirjaa, he väittivät Jacksonin keksineen koko Wiener-oluttyylin (tai Vienna lagerin, kuten sitä myöhemmissä englanninkielisissä oppaissa on usein kutsuttu). Itävallassa ei tuolloin tunnistettu Jacksonin kuvausta meripihkanpunaisesta oluesta ja erityisistä wieniläismaltaista.

Jackson, joka ei sinänsä ollut oluthistorioitsija, puolusti tyylikuvaustaan myös myöhemmissä kirjoissaan. Todenperäinen se varmasti olikin, ja samasta oluesta – Anton Dreherin innovaatiosta – puhuu myös esimerkiksi olutpaavi Seidl Bier Guidensa alkuluvussa. Wieniläinen oluenpanija Dreher teki 1830-luvulla ystävänsä, Münchenin Spaten-panimon Gabriel Sedlmayrin kanssa opintomatkan Britanniaan. Saarella oltiin teollisessa oluenpanotaidossa mannermaata edellä.

Matkan seurauksena Dreherin panimossa yhdistettiin ensimmäisenä brittityyppinen vaaleampi mallas ja mannermaisen pohjahiivatekniikan pitkä kylmävarastointi. Vaikka Josef Groll teki Pilsenissä pian saman (ja vielä vaaleammalla maltaalla), Dreherin ja hänen perillistensä panimokonsernista tuli Itävallan olutteollisuuden ensimmäinen johtotähti. Yhtiöllä oli panimoita alkuperäisen Wien-Schwechatin lisäksi Budapestissa, Triestessä ja Böömin Michelobissa.dreher-schwechat-publicdomain

Dreher ja Sedlmayr eivät kuitenkaan “salakuljettaneet hiivaa Englannista ontoissa kävelykepeissä”, vaikka tällaistakin tarinaa on Conrad Seidlin mukaan kerrottu. Kumpikaan heistä ei myöskään keksinyt lager- tai pohjahiivaolutta, koska tämän hiivalajin tiedetään esiintyneen manner-Euroopassa jo kauan ennen heitä (se tuli ehkä 1500-luvun ensimmäisten hedelmäkuormien mukana Etelä-Amerikasta). Michael Jacksonin mukaan jopa Adolf Hitler oli kiinnostunut kysymyksestä, missä tehtiin ensimmäinen lagerolut: Münchenissä, Wienissä vai Pilsenissä. Hitlerin määräämä selvityskomissio päätyi Wienin kannalle.

Ehkäpä Dreherin punainen wieniläinen tosiaan olikin ensimmäinen nykyaikainen lagerolut. Niin tai näin, se jäi alle sadassa vuodessa lähes täysin toisten pohjahiivalaatujen – vaalean pilsnerin ja Münchenin eriväristen oluiden – jalkoihin. Ei Michael Jackson “aitoja” Wienin oluita paljon enää Itävallasta 1970-luvulla löytänytkään. Punaruskea olut oli painunut marginaaliin, vaikka jotkin panimot vielä sen väristä lageria panivatkin esimerkiksi Spezial-nimellä.

Pitkälle 1900-luvun puolelle Dreher-imperiumilla kuitenkin pyyhki hyvin, ja wieniläistyyppistä olutta tehtiin ennen kieltolakien aikaa paikallisina versioina niin Pohjoismaissa kuin Pohjois-Amerikassa. Jackson huomauttaa, että erityisesti Meksikossa perinne näyttää pysyneen hengissä monia muita maita sitkeämmin. Punaruskeat oluet olivat tosin ulkomailla erikoisuuksia eivätkä aivan perusolutta, mutta wieniläinen alkuperä yhdisti niitä siltikin.

Wienissä, kuten muuallakin Itävallassa, perusoluen roolin oli kuitenkin ottamassa müncheniläistä Hellesiä muistuttava Märzen (eli Märzenbier, Lager tai Lagerbier). Tämäkin nimeämispolitiikka sekoittaa monia ulkomaisia olutvieraita, jotka ovat Jacksonilta ja hänen angloamerikkalaisilta opetuslapsiltaan oppineet kutsumaan Märzeniksi nimenomaan tuhdin punaruskeaa Wiener-tai Oktoberfest-olutta. Itävallassa Märzen on kuitenkin kullankeltainen olut, usein vähän yli tai vähän alle 5 % abv, ei siis valikoiman vahvimmasta päästä.

Pienpanimoiden pieni suurvalta

Meidän aikanamme wieniläistyylin perinne elpyi. Ensimmäisen nykyaikaisen itävaltalaisen wiener lagerin teki keskisuuri wieniläispanimo Ottakringer 150-vuotisjuhliinsa vuonna 1987. Ottakringerin edelle perinteen henkiin herättämisessä ehti ainakin Ambier Brewing Company vuonna 1985 Milwaukeessa. Näitä molempia Jackson kehui, kuten 1990-luvulla lukuisia muitakin USA:n ensimmäisen pienpanimosukupolven punertavia lagereita.

Kun pienpanimoiden uusi aalto ehti Wieniin asti, kyse ei ollut pelkästään paikallisen oluthistorian palauttamisesta valokeilaan. Vuonna 1984 perustettu Nussdorfer Brauerei Wienin liepeillä oli Conrad Seidlin mukaan maan ensimmäinen uusi pienpanimo. Sen ensimmäinen olut oli (jälleen Jacksonin kehuma) brittistout Sir Henry’s Stout, 6 % alkoholitilavuudeltaan. Toinen panimon avausoluista oli länsisaksalaistyylinen altbier St. Thomas Brau (5,5 %).

Nussdorfin panimo ei kuitenkaan ollut Itävallan pienpanimobuumin menestyjiä, vaikka sillä oli historiaakin takanaan: perustajana oli paroni von Bachofen-Echt, jonka suku oli pitänyt kylässä suurehkoa panimoa 1950-luvulle asti. Jos paronin uusi panimo pärjäsikin markkinoilla 20 vuotta, monet muut pienpanimot jäivät sitäkin lyhytikäisemmiksi. Conrad Seidlin mukaan esimerkiksi 1980-luvun lopussa avatut ravintolapanimot Schlieb-Bräu, Johannesbräu ja Amadeus-Bräu kaatuivat Wienissä huonojen sijaintiensa takia.

Sellaisillakin pienpanimoilla, jotka ajan mittaan menestyivät erittäin hyvin, saattoi alku olla hankala. Seidlin mukaan esimerkiksi Horst Asangerin perustama 1516 Brewing Company ei tahtonut alkukuukausinaan löytää yleisöä. Amerikkalaistyylisen ravintolapanimon kohderyhmäksi oli kaavailtu YK-virkamiehiä ja muuta kansainvälistä henkilöstöä, jota Wienissä riittää. 1516:n kohdalla ainakaan sijainti ei ollut ongelma, koska paikka on kivenheiton päässä ostoskatu Kärntner Straßelta.

1516-flickr-maria-eklind-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Maria Eklind, CC BY-SA 2.0.

Kovin eksoottista itävaltalainen pienpanimo-olut ei ennen 1516 Brewing Companyn tuloa vielä ollut. Moni uusi yrittäjä luotti helles- ja dunkles-tyyppisten perustuotteiden voimaan. Vehnäolutta pidettiin vielä vuonna 1990 melkoisena erikoisuutena; sitä teki vain kuusi panimoa koko Itävallassa. (Tässä siis jälleen yksi ero Baijerin ja Itävallan välillä.) Ainakin Salzburgin suunnalla paikallista vehnäolutta oli tosin ollut tarjolla harvakseltaan jo 1970-luvulla, kun Michael Jackson teki omia tutkimusmatkojaan.

Angloamerikkalainen olutkaan ei tullut Itävaltaan rytinällä, vaikka Nussdorfin paroni olikin sitä jo 80-luvulla kokeillut. Vielä vuoden 2005 paikkeilla lähinnä Wienin 7Stern-Bräu ja 1516 Brewing Company olivat tosissaan kokeilleet amerikkalaisia oluttyylejä. Muuten koko Itävallan kuutisenkymmentä pienpanimoa pärjäsivät täysin saksalais-tšekkiläisten pohjahiivatyylien ja vehnäoluiden erivärisillä muunnoksilla. Brittein saarten vaikutteet olivat uineet muun Itävallan pienpanimoista vain kahteen tai kolmeen, joissa oli kokeiltu portteria/stoutia tai red alea.

Seuraavien viidentoista vuoden aikana on tietysti tapahtunut se, mikä lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa on tapahtunut. Panimoiden määrä on kolmin- tai kuusinkertaistunut (riippuen siitä, katsotaanko virallisempia tilastoja vai Ratebeerin panimolukuja, joita saattaa paisuttaa sekalainen määrä sopimusvalmistuttajia tai markkinointitoiminimiä).

Amerikkalaisesta oluesta on tullut normi uudemmalla pienpanimo- tai Craftbier-sektorilla. Kokeilunhalu on vain entisestään kiihtynyt. Edellä mainittu 1516 Brewing Company on viime kuukausina tehnyt oluita, joissa on ”yuzua, pippuria, hasselpähkinää, sitruunaverbenaa ja bergamottia” (kertoo Conrad Seidl). Miksikäs ei. Niinhän ovat tuhannet käsityöpanimot muillakin mantereilla.

Vaikka toisaalla olen kutsunut Itävaltaa konservatiiviseksi olutmaaksi, on varmasti totta, että Wienin edelläkävijät olivat 2000-luvun alussa edelläkävijöitä myös koko Euroopan tasolla. Heillä oli hyvä tuntuma siihen aaltoon, joka Atlantin takaa tulisi joka tapauksessa pyyhkäisemään maanosamme yli, eikä heillä ehkä ollut niin paljon perinteen painolastia niskassaan kuin vaikka saksalaiskollegoilla.

Siinä missä osa Itävallan pienpanimoista ottaa vaikutteita Uudesta maailmasta, toiset taas ovat kääntäneet katseensa menneisyyteen: aikaan, jolloin esi-isien rajallisemmilla raaka-aineilla ja valmistusmenetelmillä saatiin kattiloihin porisemaan kenties jotain aidompaa, paikallisväriä tunnustavaa olutta. Brauerei Hofstetten tekee 1900-luvun alkupuolen olutta entisaikojen ohralajikkeella ja Itävallan pohjoisosalle tyypillisellä Malling-humalalajikkeella. Stiegl-panimon omistamalla Itävallan ensimmäisellä olutmaatilalla Wildshutissa tehdään Urbieriä, joka kypsyy saviastioissa hunajan, taatelien ja mausteiden kanssa kuten 5 000 vuotta sitten (näin panimo väittää). Kärntenin osavaltion vanha kiviolutperinnekään ei ole painunut unholaan.

Tulevaisuuden näkymiä

Itävallassa oli reilut 50 vanhaa panimoa ennen 1980-luvulla noussutta pienpanimoaaltoa. Määrä ylitti sadan vuonna 2000, seuraavan vuosikymmenen lopulla se jumitti pitkään noin 170:ssa ja lähti 2010-luvun loppupuoliskolla jälleen jyrkkään nousuun. Nykyinen panimomäärä liikkuu jossain vajaan 300:n ja reilun 400:n välillä riippuen siitä, paljonko kiertolaisia ja markkinointitoiminimiä hyväksytään lukuihin mukaan.

Itävalta on epäilemättä edelleen yksi Euroopan vahvoista olutmaista, kuten se on satoja vuosia ollut. Yksi niistä asioista, joita tällä mantereella itse suurimmalla mielenkiinnolla seuraan, on se, miten vanhojen olutmaiden kulttuuri imee ja omaksuu nykyisen amerikkalaisvaikutteisen käsityöolutliikkeen.

Wienin keisarillisessa Hofburgissa on eletty muinoin Euroopan raffinoituneinta elämää, jolle on vetänyt ehkä vertoja korkeintaan Ranskan Versailles. Kuitenkin juuri Hofburgissa olen ollut elämäni ainoissa wieniläisissä tanssiaisissa, joissa juhlapuvut päällä raahauduttiin tanssista hikisinä keskiyöllä ala-aulan makkarabaariin. Siellä olut vaahtosi ja wurstit kärysivät grillissä. Tässä kai on jotain wieniläistä: samantapainen tunnelma on voinut olla Johann Strauss nuoremman Gambrinus-tanssien ensiesityksessä Denglerin Bierhallessa vuonna 1851. Se, mitä me pidämme kansankulttuurina, ei Itävallassa välttämättä olekaan kovin kaukana siitä, mitä pidämme korkeakulttuurina.

Miten amerikkalaisperäinen craft beer -meininki sopii tällaiseen kansanluonteeseen? Onko se lopulta liian elitististä ja vakavaa taipuakseen kaikkiin itävaltalaisen juomakulttuurin ilmentymiin? Vai tuleeko IPAsta uusi Märzen ensin Wienin ja sitten kaikkien Itävallan kaupunkien ja kylien kansanomaisiin baareihin? Olutkulttuuri on murroksessa kaikkialla Euroopassa, ja kulttuurikysymyksissä menneisyys on aina jossain määrin huono ennustaja. Jäämme odottamaan, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.

lub-2lub-0lub-1cofsdrcof

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

cz-12-klaster

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

uPidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

cofMyös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

cof

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

cz-11-jazz

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

cof

Karlínin katuja.

cz-10-adamowicz

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.

 

Viiden tähden pilsneri

Hesarin olutraadit ovat usein perusasioiden äärellä. Tämä tekee niistä joidenkin olutsomettajien mielestä turhan ”old school” -henkisiä, mutta jos katsoo asioita muillakin akseleilla kuin vanhanaikainen–moderni-jaolla, perusasioistakin löytyy monia puolia. Ja joka tapauksessa on kiinnostavaa, miten suhtautuminen perusasioihin muuttuu sekä ajassa että sen mukaan, kuka puhuu.

Suomen olutfoorumeilla pilkahtaa toisinaan pieni jännite olutihmisten vanhan koulukunnan – eli viime vuosituhannella aloittaneiden ammattilaisten – ja nuoremman polven craft-junnujen välillä. Yhtenä kitkan purkautumismuotona ovat ajatukset pilsnerin roolista olutkentässä. Vanhoille pilsneri on kuninkuuslaji, jonka mestariksi halajavan kannattaa katsoa nöyränä Saksan suuntaan. Nuorille Saksan bulkkipils on kaukaa kierrettävää ”ötkeriä” – tai pelkkää ilmaa. Ainakin vähän kärjistäen.

Saksalainen pilsneri on kuin hento akvarelli: tarkkoja siveltimenvetoja valkealla taustalla. Kyse ei ole siitä, että kaikki maut vaimennetaan, jotta päästäisiin pienimpään yhteiseen nimittäjään. Sen sijaan maisemasta pitää saada niin vähäeleinen, että jokin keskeinen elementti – tässä tapauksessa kai humala – korostuu hukkumatta taustaan. Maltaan ja muidenkin osasten pitää olla täydellisessä tasapainossa, koska pienikin särö häiritsee.

Hesarin raati ei löytänyt pilsnereitä testaillessaan tällä viikolla yhtään viiden tähden tuotetta. Neljään tähteen parhailla pisteillä ylsi König Pilsener, jo 1990-luvulta Helsingin baareista tuttu könäri. Toinen klassikko, tšekkiläinen Urquell oli kakkonen, ja raadin mukaan selvästi näiden jäljessä kolmantena tuli baijerilainen Tucher. Nämä ovat muuten kaikki suurten panimokonsernien tuotteita, Urquell vieläpä monikansallisen – jos sillä on mitään väliä.

Mikä sitten olisi viiden tähden pilsneri, jos ei esimerkiksi Urquell tai jokin testin saksalaisista klassikoista?

Silloin kun craft beer -väki intoilee pilsnereistä, ”rapsakkaa humalointia” oluttyylin ominaisuutena tulkitaan hieman eri tavalla kuin siinä maailmassa, jossa König on kuningas. Vaikkapa Birrificio Italianon Tipopils, joita ostin viikonlopuksi pari kappaletta Öl Ut -kaupasta, luottaa kuivahumaloinnista saatavaan humalankukan puraisuun. IBUja on puolitoista kertaa enemmän kuin Königissä. Yhteensä neljää eri Hallertau-alueen humalaa sisältyy reseptiin.

Tipopils on kerännyt esimerkiksi Ratebeerissä 94 pistettä (tyylipisteet 100), kun taas Saksan tutut nimet König, Bitburger, Veltins, Flensburger ja muut jäävät niukasti 20 pisteen paremmalle puolelle. Isot saksalaiset kiikkuvat siis reittaajien mielestä heikon ja välttävän rajamaastossa, kun viiden tähden tavaraa on esimerkiksi tuo italo-pils.sdr

Kotimaiset pienpanimopilsnerit eivät välttämättä tarjoa saksalaista minimalismia nekään, vaan jyräävät ruohon ja heinän tuoksulla. Usein on mahdotonta estää aivoja tuomasta keltaisen Kukko-tölkin kuvaa mieleen. Kukossa ei ole mitään pahaa, mutta monet Suomen pienpanimoiden pilsnerit sijoittuvat mielestäni johonkin hankalasti määriteltävään maastoon keveiden teutonipilsnerien, raskaampien tšekkitulkintojen ja kikkelihumaloitujen craft-pilsien välillä.

Olisi ollut hyvä, jos esimerkiksi Hesarin raati olisi saanut nostettua yhden pilsnerin kirkkaasti viiden tähden olueksi – olipa se sitten jokin saksalaisen rapea, matalan profiilin pils tai naapurimaan svetlý ležák. Tätä tarvittaisiin signaaliksi siitä, ettei dry hopping tai jokin muu kikka ole välttämätön edellytys pilsnerin nousemiseen korkeimmalle korokkeelle.

Tšekkiläinen pilsneri on virtahepo tasting-huoneessa, mikäli pilsnerin laatukriteerit otetaan tiukasti Josef Grollin kotimaasta. Tšekkiversioissa voi olla diasetyyliä ja moniulotteisia, karamellisia maltaan flavoreita, joista saksalainen kepeys ja rapeus on kaukana. Esimerkiksi Beer Judge Certification Program ei lokeroi näitä oluita pilsner-otsikon alle lainkaan vaan ”Czech premium pale lager”.

Jos pilsneri nimenomaan saksalaisessa olomuodossaan korotetaan kuninkuuslajiksi, sen edustajien joukosta pitää löytyä täydellisiä 100 pisteen tai viiden tähden oluita. Näitä saa ilmiantaa kommentteihin: maistan mielelläni. Jos taas jokin tšekkijuttu – esimerkiksi suodattamaton Urquell – on pilsnerien kuningas ja kuninkaiden pilsneri, senkin kai voi sanoa suoraan.