Joulukuun kuvat 24/24: Pukki käy matkaan

Olutmaailma rauhoittuu joulun viettoon, ja Joulupukki lähti jo eilen napapiiriltä perinteiselle kierrokselleen. Delirium-jouluolutlasissa pukin pulkkaa kiskovat porojen sijasta Huyghen panimon markkinoinnista tutut vaaleanpunaiset norsut – tyypillinen belgialaisen sarjakuvamainen näky. Eiköhän elefanttienkin voimin saada joitakin lahjoja perille, ainakin makoisia olutlahjoja.

Muistakaa juhlia rauhallisesti ja tyylillä, mutta huolehtien kuitenkin siitä, ettei sahti joulupöydästä lopu. Tai sahdin puutteessa käyvät myös tummat tai vaaleammatkin jouluoluet, kunhan niissä on riittävästi vastusta kinkun sinapille ja laatikoiden mausteille. Kun aaton ohjelmasta on selviydytty, voikin vetäytyä sohvan nurkkaan vaikka hyvän olutkirjan seurassa. Olutkoira toivottaa kaikille lukijoille hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta!

Advertisement

Joulukuun kuvat 22/24: Markkinat

Viikonloppuna kirjoittelin ennakkoluulosta ja ylpeydestä: siitä, kun jotain paikkaa on epämääräisten ennakko-oletusten perusteella melkeinpä vältellyt ja sitten se osoittautuukin niin hyväksi, että sitä kohtaan tuntee suorastaan ylpeyttä. Tänään tällaisen miedon tunnekuohun aiheuttivat Helsingin Tuomaanmarkkinat, kaupungin virallinen joulutori siis.

Miksiköhän Tuomaanmarkkinat eivät ole aikaisemmin houkutelleet, muuten kuin kävelemään jossain räntäsateessa nopeasti läpi ja hymähtelemään muutamalle kivannäköiselle käsityöläiskojulle? Olen ainakin ennen ajatellut, että Senaatintori on turhan virallisen oloinen miljöö tällaiselle mökkikylälle. Enkä ole erityisemmin syttynyt näille Helsingin mökeillekään, jotka ovat seisseet pastellinsävyisinä jotenkin protestanttisen ylisuorissa riveissään. Jos jotain alppikylän tunnelmaa haetaan, pitäisikö sitä tehdä vielä vähän folkloristisemmalla tyylillä?

Ehkei tarvitse, koska kun Tuomaan mökkikylän tunnelmaan kerran solahtaa, ainakin illansuun hämärässä se vetäisee kävijän yllättävän nopeasti imuunsa. Yliopiston ja senaatin linnat sulavat jouluvalaistuksessa valtiollisesta ylhäisyydestään hilpeän toritunnelman taustamaisemaksi, johon kaupungin puolen Vanha Raatihuone ja muut porvaristalot jo muutenkin solahtavat paremmin. Sitä ehkä voi vielä alleviivata, että glögillä tai muulla alkoholilla ei ollut tähän tunnelman kohoamiseen suoranaista osuutta, koska olin kovasti innoissani Tuomaanmarkkinoista jo ruokaa jonottaessani – pienet glögimukit joimme vasta myöhemmin.

Hyvän näköisiä ruokakojuja osui tänä vuonna silmiin edellistä markkinakäyntiä enemmän, ja tällä varmasti oli ratkaisevakin osa positiivisen kokemuksen syntymisessä. Viihtyminenhän on joulutorin tarkoitus – ainakin etelämpänä manner-Euroopassa – ja se vaatii tunnelman ja käsityökojujen lisäksi hyviä, helppoja naposteltavia ja talveen sopivia torijuomia. Tietysti myös istuma- ja seisomapaikkoja, joilla näitä voi nauttia.

Oma ruokavalintani oli maukas Pork Pastrami Sandwich täytettyihin voileipiin erikoistuneen Sandwich Clubin kojulta. Sandwich Club piti aivan viime viikkoihin saakka myös kiinteää ravintolatilaa Torikortteleissa, ja nyt odotellaan porukan seuraavia siirtoja. Oluen ystäville Sandwich Clubin operaatio tarjosi Kukon lageria ja IPAa. Muiltakin ruokamyyjiltä oli saatavissa oluita, ei ehkä mitään valtavan omaperäistä tai uutta, mutta ei myöskään pelkkää kotimaista bulkkia. Baijerilaisella ruokateltalla näytti olevan Radebergerin pilsneriä, jollain toisella muonittajalla oli Morettin lageria. Tämä ei ole välttämättä koko totuus markkinoiden oluttarjonnasta, mutta nämä tuli tänä iltana bongattua.

Tästä postauksesta ei ole mitään hyötyä kellekään, joka on koko joulukuun harkinnut markkinoilla käyntiä mutta ei ole saanut aikaan – tapahtuma nimittäin päättyi tänä iltana. Jos ensi vuoden Tuomaanmarkkinat ovat tarjonnaltaan samaa tai parempaa tasoa, voin suositella pistäytymistä Senaatintorin adventinajan tunnelmassa.

Joulukuun kuvat 21/24: Hyvä Tuomas 2022 ja viime vuoden Tuomas-olut

Kuten aina kerran vuodessa, Olutliitto on nimennyt Hyvän Tuomaan, suomalaista olutkulttuuria merkittävällä tavalla edistäneen henkilön. Valinnan tekevät edellisten vuosien Tuomaat. Tänään julkistettu uusi Hyvä Tuomas on Petri Heino, ruoka- ja juoma-alan rakentajaksi itseään luonnehtivan Heino Groupin toimitusjohtaja.

Tukkukauppa oli pitkään tämän yli 120 vuotta toimineen helsinkiläisen perheyrityksen lippulaivana, mutta nykyisen konsernin kärkiin puolestaan kuuluu maahantuontifirma Brukett. Sen siipien alla taas toimivat muun muassa Fiskarsin ja Suomenlinnan panimot sekä olutkauppa Pien. Erityisesti pitkäaikaisen olutmaahantuontinsa takia kai Heino kuitenkin palkittiin. Onnea uudelle Tuomaalle!

Kuvassa on sen sijaan Heinon edeltäjän, vuoden 2021 Hyvän Tuomaan eli André Brunnsbergin suunnittelemaa Tuomas-olutta. Tämä perinne liittyy Tuomaiden valitsemiseen: kulloinenkin tunnustuksen saaja tekee Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan kanssa haluamansa laisen nimikko-oluen (tosin oluet taitavat olla aina ruokakauppavahvuisia). Brunnsbergin Tuomas-olut on amerikkalaistyylinen portteri, ei sellaiseksi aivan humalavetoisimmasta päästä, vaan kahvimaisen paahtunut, suklaan pehmeä musta laatutuote.

Brunnsberg puolestaan valittiin tänä syksynä olutkuluttajien eurooppalaisen kattojärjestön EBCU:n puheenjohtajaksi Irlannissa. Kokousta isännöivän jäsenjärjestön pomo John Duffy oli näköjään arvioinut Hyvä Tuomas 2021 -oluen omassa The Beer Nut -blogissaan. Hän kertoo pohtineensa, onko olut kylmässä käynyt, koska se on niin puhtaan ja rapean oloinen portteriksi, melkein baltic porter-mainen. Herkullinen olut siis Beer Nutin yhteenvedon mukaan on kyseessä, eikä terävämpää humalan purentaa jää kaipaamaankaan. 

Joulukuun kuvat 20/24: Back to the future – vuoden 2023 oluttrendejä

Muutaman vuoden ajan keräsin tähän blogiin aina joulun tai uudenvuoden tienoilla seuraavan vuoden oluttrendejä. Noita postauksia varten kävin läpi ison nipun ennustuksia, joita eri maiden olut- ja juoma-aiheisilla verkkosivustoilla oli loppuvuodesta julkaistu (yleensä isoin osa USA:n olutmediasta). Pariin tai kolmeen vuoteen en ole tehnyt moisia koonteja – ensinnäkin koska ennustuksista alkoivat jotenkin uudet ideat kuivahtaa ja toiseksi koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen johdosta.

Nyt pitkästä aikaa katsoin, mitä ammattimaiset povaajat kertovat vuoden 2023 oluttrendeistä maailmalla. Yllättäen trendeissä oli tällä kertaa vähän enemmän luettavaa kuin muutamana viime vuonna, ja jos nyt ei sentään täysin uusia ajatuksia niin ainakin tuoreilla sanamuodoilla ilmaistuja. Tehdään niistä siis ainakin tällainen nopea muutaman pääpointin katsaus. Kuten aina, spekulaatioihin saa suhtautua niihin vähällä tai paljolla vakavuudella kuin haluaa. Arvauksiahan ne vain ovat, vaikka moni artikkeleita varten haastateltu asiantuntija varmasti käyttääkin pohdintoihinsa laajaa kokemustaan ja terävää vaistoaan.

Tämänkertaiset ennustukset voi ehkä kiteyttää erään trendinuuskijan luonnehdintaan ”back to the future”. Sillä viitataan varmasti ennen kaikkea koronakriisin jälkeisiin normaalioloihin, mutta ehkä myös siihen, että olutala ei voi jatkuvasti pelkistyä yhä enemmän johonkin muuhun kuin olueen – olipa se nolla-alkoholiset mallasjuomat tai hard seltzer -tyyppiset kossuvissyt – ilman että joku joskus alkaa kaivata vanhaa takaisin. Tuo tulevaisuus, siis menneisyydestä käsin ajateltuna, tarkoittaa jotain ihan tavallista. Vähän parempaa lageria, länsirannikon IPAa, miksei jopa saksalaisia raikkaita tyylejä kuten kölschiä, tai brittien vähälle huomiolle jäänyttä mildia.

Lagerin paluuta käsityöpanimoiden valikoimaan on tietysti povattu vuotuisissa trendiveikkailuissa jo iät ja ajat, ja onhan pilsneriä ja muita pohjahiivatyylejä nähtykin pienpanimoissa viime aikoina kosolti. Uusi termi eräällä ensi vuoteen katsovalla olutastrologilla oli kuitenkin petite lager, pienimuotoinen, miedonpuoleinen, ei erikoinen mutta kuitenkin maukas olut. Toinen minulle uusi oli pseudo-lager, visio pintahiivan käymisnopeudella toimivasta, rapean raikasta olutta tuottavasta prosessista. Äskettäin suosiota saanut ”cold IPA” voi olla teknisesti tämän vastakohta mutta lopputulos ehkä samantapainen?

Raikkaus, miedommat prosentit – vaikka ei välttämättä ihan ykkös- ja nollaoluiden sarjassa – ja erilaiset jo ennestään tutut, mutta ehkä vähän varjoon jääneet oluttyylit, olivat kaiken kaikkiaan ennustusten ytimessä. Lisäksi myönnettiin sekin, että viime vuosien hittioluet kuten hazy IPA eli NEIPA eivät ole välttämättä katoamassa mihinkään. Jotkut panimot voivat fokusoida valikoimaansa peräti entistä enemmän niihin. Myös hapanoluilla – jopa erilaisia hedelmiä ja eksoottisempiakin ainesosia sisältävillä – voi olla ennustusten mukaan tulevaisuutta.   

Muita mainittuja asioita raaka-ainepuolella olivat artesaanimaltaat (tämäkin minulle uusi näissä ennustuksissa), edistyneemmät humalatuotteet kuten humalaöljyuutteet, tuoreet humalat, sekä edellisinäkin vuosina mainittu CBD eli kannabidioli. Taproomien voittokulun ennustettiin jatkuvan, ja jotkut odottivat pienten panimoiden määrän laskua (niitä on esimerkiksi Yhdysvalloissa jo lähes 10 000). Panimot voivat löytää menestyksen siemeniä myös tarinoista, mihin viittasi erään ennustajan käyttämä käsite passion beers. Siinä oluttyyleillä tai teknisillä yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, miksi joku tietty oluentekijä on innoissaan juuri tästä oluesta ja näistä raaka-aineista.   

Katsellaan siis, mitä vuosi 2023 tuo tullessaan ja moniko näistä oluthoroskoopeista osoittautuu tällä kertaa paikkansa pitäviksi.

(Kuva: floodllama, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Joulukuun kuvat 19/24: Matkamuistoja

En ole tietoisesti päättänyt koskaan ruveta lasinalusten keräilijäksi, enkä niitä aktiivisesti haalikaan. Sen verran usein jostain hienosta baarista tai olutpaikasta tulee napattua tuo kartonkipyörylä taskuun, että onhan niitä kertynyt kaapin perälle jo aika korkea torni tai parikin. Ei ehkä useita satoja, mutta helposti kolminumeroinen määrä.

Ajattelin, että poimin yhteen valokuvaan joitakin suosikkejani sen pitempään ajattelematta. Selvästi kuvasta näkee, että silmää miellyttävät eniten melko konservatiiviset saksalaiset, ympyränmuotoiset aluset. Vain harvoja nelikulmaisia tai modernimmin kuvitettuja on valikoitunut joukkoon. Yhdessä niistä – pariisilaisen The Frog -baariketjun lasinalusessa – vetoaa erityisesti paikan tunnuslause Honi soit qui peu y boit*. Myös muita lasinalusten muotoja kuin pyöreitä ja nelikulmaisia kaapistani löytyy, esimerkiksi belgialaisen Gruut-panimon läpyskät ovat kolmion muotoisia.

Pariltakin altbier-panimolta on tähän kuvaan päätynyt muistoja, ja toisessa eli Zum Uerigen lasinalusessa näkyy myös lyijykynämerkintä paikan päällä juoduista oluista ja niiden maksamisesta. Olemme myös usein itse merkinneet kynällä lasinalusen reunaan, missä ja milloin sen päältä on juotu lasillinen. Näitä merkintöjä tässä kuvassa ei tosin näy. Matkaseuralaisen suvussa tämä on jo pitkä perinne, laatikoiden vanhimmat lasinaluset merkintöineen on tuotu muistoiksi Saksan ja Ranskan oluttuvista 60-luvulla.

(* The Frogin motto mukailee Britannian kuninkaallisesta vaakunastakin löytyvää lausetta honi soit qui mal y pense, hävetköön ken pahaa siitä ajattelee. Baarin motossa siis häpeään saatetaan ne, jotka juovat siellä vain niukasti.)

Joulukuun kuvat 18/24: Puupelejä

Olen tehnyt tänä syksynä jonkinlaista vanhojen olutkuvieni läpikäyntiä, niitähän on nykyihmiselle tyypilliseen tapaan puhelimessa, entisessä puhelimessa, muistitikuilla, kahdessa kamerassa ja varmaan muissakin digitaalisissa paikoissa. En ole varma pääsenkö kaikkiin enää edes käsiksi, mutta löytämieni joukossa on nippu ihan mielenkiintoisia kuvia – tai ainakin tavalla tai toisella tärkeitä.

Varsinkin matkoilla otetuista kuvista monet liittyvät hyvin paikallisiin olutkulttuurin ilmentymiin, joilla ei ole välttämättä maailmanlaajuista mainetta. Kymmenisen vuotta sitten kiertelimme Pohjois-Ranskan flaamilaisalueilla, siis La Flandre française -nimellä tunnetulla alueella, joka on jäänyt jo vuosisatoja sitten eri puolelle valtakunnanrajaa kuin Belgian Flanderi. Yhtenä matkan tavoitteista oli nähdä – pienenä paikallisena ilmiönä monien vastaavien joukossa – alueen vanhoja kapakkapelejä.

En enää edes muista tarkemmin, kuinka laajalle levinneestä peliperinteestä oli kysymys, mutta itse löysimme puisia pelilautoja Casselin läheltä Hondeghemista, jossa Estaminet de l’Ancienne Maison Commune oli tunnelmallinen oluttupa ja ruokapaikka. Katselimme naapuripöydästä, miten peliä pelattiin, ja kun lauta vapautui, omimme sen parin pelin ajaksi itsellemme. Keittiö tarjosi hyvää flaamilaista ruokaa, ja tietysti sen kyytipojaksi löytyi hienoja belgialaisia ja pohjoisranskalaisia oluita.

Kun väijyin netin paikallisuutisista, mitä tälle Estaminet’lle nykyään kuuluu, huomasin sen kärsineen alkuvuoden talvisäissä vaurioita puun kaatuessa talon katolle. Ilmeisesti tapaus ei ollut kuitenkaan aiheuttanut kovin pitkää taukoa oluttuvan toiminnassa, vaikka samana päivänä myös kylän kirkon tornia päin kaatunut puu oli sorruttanut tornin huipun. Puilla on selvästikin jotain tätä ravintolaa vastaan, koska myös muutamaa vuotta aikaisemmin puun kaatuminen oli aiheuttanut vahinkoja talolle. Ruoka, juoma ja tunnelma näyttävät kuitenkin nettisivuston perusteella olevan ennallaan kuten 2010-luvun alussakin.

Joulukuun kuvat 16/24: Olutgurun karmea havainto

Helsingin Uutisten viimeviikkoinen artikkeli, jonka tarkoituksena oli pääasiassa haastatella Jouni Koskista tuoreena olutkirjailijana, onnistui tökkäämään yhteen helsinkiläisen ravintolaelämän pitkäaikaisista kipupesäkkeistä – oluenystävien näkökulmasta. Koskisen karmea havainto (lehden mukaan) on siis se, että ”paremmat” ruokaravintolat rajaavat yhä edelleen juomalistansa viineihin. Oluet – jos niitä ylipäätään on tarjolla – ovat mahdollisesti vähän vasurilla valittuja. Olen tästä karmeasta havainnosta täsmälleen samaa mieltä.

Viisitoista vuotta sitten hienompi ruokaravintola saattoikin ehdottaa ainoana olutvaihtoehtonaan esimerkiksi Hartwall Classic 1836:ta, olihan panimo ”designoinut” tuon lagerin parempien illanistujaisten olutvaihtoehdoksi. Nykyään moista väkisinjäykisteltyä scheissea ei ole niin paljon tarjollakaan, vaan myös Sinebrychoffin ja Hartwallin kaltaiset isot tekijät ovat jo varmaan ymmärtäneet, että jos ruoka on hyvää, niin sen kylkeen tarjoiltavan oluenkin pitää olla nimenomaan hyvää eikä vain hienoksi brändättyä.

Silti jokin perustavanlaatuinen askel on olut/viini-kysymyksessä ehkä vielä otettavana. En ole nyt tätä postausta varten kiertänyt järjestelmällisesti esimerkiksi Helsingin Michelin-tähdillä palkittuja ravintoloita läpi, mutta oletettavasti ainakin osassa niistä viini on edelleen ainoa vakavasti otettava ruokajuoma. On tietysti monta syytä siihen, miksi ravintolat haluavatkin panostaa viiniin – esimerkiksi konservatiivinen ja rahakas asiakaskunta, Michelin-organisaation arvostelijoiden mieltymykset, tai vain perinteikkään laaturavintolan ihanne.

Nostan valokuvan muodossa yhden positiivisen esimerkin viimeaikaisista kokemuksistani Helsingin trendikkäissä ruokaravintoloissa, tällä kertaa Eteläesplanadin Alexanderplatsissa. Se on erittäin hyvä ravintola, kekseliäs ranskalaistyylinen ruokapaikka – mutta kuitenkin sen tyyppinen operaatio, jollaisilta ei takavuosina olisi odottanut mitään erityistä olutosaamista. Vaikka viinilista on Alexanderplatsissakin se, mihin on todella panostettu, myös oluthanasta löytyi belgialainen Poperings Hommelbier. Se on erittäin hyvä bongaus maahantuojien tarjonnasta, vaalea helposti juotava pintahiivaolut, joka käy 7,5-prosenttisena aperitiiviksi tai vaikka ruokajuomaksikin – ja ennen kaikkea kannattelee laadukkaan oluenvalmistuksen lippua viinien perinteisellä reviirillä.   

Joulukuun kuvat 15/24: Pizza Marinara

Vasta tänä syksynä maistoin ensimmäisen kerran marinaraa, tuota kaikista pizzoista vanhinta ja alkuperäisintä. Ihmeesti makua napolilaisen pohjan päälle tuovat pelkkä tomaattikastike, valkosipuli ja oliiviöljy, ehkä ripaus oreganoa. Näitä tuli testailtua, kun matkaseuralainen vietti vegaanikuukautta ja itsekin sekä kokkailin että söin ravintoloissa osittain samalla ruokavaliolla. Pizzaa en kylläkään paistanut, vaikka kotitekoistakin marinara-pizzaa olemme tänä syksynä saaneet.

Napolilaistyylisiä pizzoja olen syönyt muutenkin Helsingissä viime aikoina monessa paikassa. Forza, Capperi, Via Tribunali, Daddy Greens – kahdessa viimeksi mainitussa sekä Putte’sissa myös nimenomaan tuota marinaraa. Sen täyte oli paras Karhupuiston Daddy Greensissä, joka on kaiken kaikkiaan erittäin mukava paikka. Pohja on monen mielestä pizzassa tärkeintä, napolilainen pohjakin voi olla vähän pullamaisen pehmeä, jos se ei ole osunut ihan nappiin, jolloin saattaa alkaa kaivata roomalaista tai muuta rapeampaa taikinaa. Parhaimmillaan napolilainen pohja on aivan huippu. Parhaan pohjan ja muutenkin parhaan marinara-pizzan paistoivat tänä syksynä lähipiirimme pizza-asiantuntijat mökkiterassilla.

Napolilaisvaikutteisten pizzerioiden aalto lähti pyyhkimään Suomen yli muutama vuosi sitten, eikä se ole edelleenkään kai aivan laantunut. Juomaksi tulee pizzan kanssa otettua tyypillisesti punaviini, mutta saahan näistä paikoista usein joitakin craft-henkisiä oluitakin. Esimerkiksi Daddy Greens tarjosi hanasta tuusulalaisen Maku Brewingin tupla-IPAa, jota en ollut vähään aikaan juonut, ja se oli oikein maistuva. Punavuoren Forzassa näytti menevän ainakin naapuripöytiin Kakolan panimon oluita.

Mikä olut sopii parhaiten pizzalle, varsinkin lähes pelkällä tomaattikastikkeella kuorrutetulle? Tim Webb ja Stephen Beaumont suosittelevat wieniläistyylistä lageria tai bockia, joiden pieni maltainen makeus pistää kampoihin kypsennetyn tomaatin makeudelle. Garrett Oliverilla on omassa kirjassaan sama ajatus punaruskeasta lagerista, jonka vaihtoehdoksi hän listaa ainakin amber alen. Artesaanipizza ja artesaaniolut antavat luultavasti melko korkeat pisteet ”oletko keskiluokkainen” -testeissä, mutta hyviähän ne tuppaavat olemaan.

Joulukuun kuvat 13/24: Putneyn sillalla

Kun nappasin heinäkuussa Lontoon Putneysta kuvan Thamesin alajuoksun suuntaan, en ajatellut lukevani ennen joulua Hilary Mantelin Wolf Hallia (Susipalatsi). Kirjailijan yllättävä kuolema syyskuussa palautti sen taas mieleeni. Kirja on ollut hyllyssäni jo vuosikaudet, mutta sen – tai oikeastaan Mantelin koko trilogian – massiivisuus on jotenkin estänyt tarttumasta siihen toden teolla. Wolf Hall oli vuoden 2009 Booker-palkinnon voittaja ja kai jo jonkinlainen tämän vuosisadan romaaniklassikko. (Myös sarjan kakkososa Bring Up the Bodies voitti saman palkinnon.)

Vaikka tämä hoviherra Thomas Cromwellista kertova historiallinen romaani onkin kooltaan tiiliskivi, paperinmakuista Tudorien ajan läpijuoksentaa ei tarvitse pelätä. Päähenkilön lisäksi niin hänen alaisensa ja talonväkensä kuin ylhäiset työnantajansa – ensin kardinaali Wolsey ja sitten kuningas Henrik VIII itse – heräävät henkiin elävinä ja monipuolisina henkilöinä. Samoin omanlaisiaan tapauksia ovat muut hovin liepeillä pyörivät persoonat kuten Boleynin sisarukset, Thomas More, miksei jo Jane Seymourkin.

Cromwellin osana on saada isoja asioita tapahtumaan, kun vakiintuneet aateliset tai hengelliset mahtajat eivät siinä onnistu. Alhaissyntyisenä hän on joka tapauksessa ulkopuolinen, ja hurja maine Putneyn katujen kasvattina seuraa häntä hoviin saakka. Hänen isänsä Walter on läkkiseppä, majatalonpitäjä ja oluentekijä Putneyssa, ja humalassa perhettään kohtaan painajaismaisen raaka. Kun Thomas Cromwell kuninkaan käskystä lähtee kääntämään historian suuntaa – junaillaan Henrikille avioero ja uusi liitto, sen seurauksena päädytään Englannin eroon Rooman kirkosta ja Thomas Moren kuolemantuomioon – kaikki on kuitenkin tärkeää tehdä lain kirjaimen mukaan, diplomaattisesti, paperilla tyylipuhtaasti, ei raakalaisten tapaan.  

Putney oli 1500-luvulla kaukana kaupungista. Siltaa ei vielä ollut, vaan sieltä yleensä lähdettiin Lontooseen jokilaivalla. Itse asiassa, kun olin jo liittänyt tähän blogitekstiin Putney Bridgen kuvan, aloinkin epäillä sen olevan Kew Bridgeltä eikä Putney Bridgeltä. Vaihdan siis – meniköhän nyt nappiin? Rautatiesilta ainakin näyttää oikealta. Kew’n kuva muuten oli parempi, jos se siis oli Kew. Putneyn kuva ei aivan tee majesteettiselle joelle oikeutta. Tätä se on amatöörien blogeissa, kun kuvat ovat paitsi heikkolaatuisia niin myös vääristä paikoista. Molemmilla silloilla joka tapauksessa kävin ja kummankin kupeessa oli hyvät pubit.

Joulukuun kuvat 12/24: Pandore – pahalle pikkusormi

Tämän päivän kuva ei ole omia valokuviani vaan tv:n pysäytyskuvan kaappaus (kuten varmaan alta näkyy). Olen vuosien varrella blogiinkin joskus kirjoitellut havaintoja sarjoissa tai elokuvissa esiintyneistä olutbongauksista, jos niissä on jotain mainitsemisen arvoista. En ole kirjannut niitä kylläkään järjestelmällisesti, esimerkiksi loppukesän brittiläisessä rikossarjassa Sherwoodissa olisi ollut kiinnostavia yksityiskohtia working men’s club -kulttuurista ja eri olutlaatujen sekoittamisesta samaan lasiin.

Nyt katselussa on belgialainen Pandore, jonka nimeen Yle on lisännyt selityksen ”pahalle pikkusormi”. Otsikko kuvaa harkitsemattomien, rikollistenkin tekojen verkkoa, johon henkilöhahmot – varsinkin yksi päähenkilöistä – sotkeutuu yhä inhottavammin. Olen katsonut sarjaa lineaarisesta televisiosta, ja viimeinen jakso kymmenestä on vielä jäljellä. Kertooko sen tapahtumista jotain netistä näkemäni tieto, että sarja on uusittu toiselle tuotantokaudelle?

Tämän sarjan pieni lisähuvi on ollut laskea, montako kertaa sarjan hahmot juovat Brussels Beer Projectin Delta IPAa. En tiedä, onko kovassa kasvussa olevalla pienpanimolla jokin diili sarjan tuotannon kanssa, vai onko joku tarpeistosuunnittelija muuten vain keksinyt, että Deltan turkoosi-oranssi etiketti sopii sarjan tunnelmiin ja värimaailmoihin täydellisesti. Sitä juodaan puoluetoimiston tilaisuuksissa, joissa poliitikko Mark Van Dyck raivaa itselleen tietä vaalien kärkiehdokkaaksi. Tuomari Claire Delvalin ja hänen miesystävänsä kotona Delta korkataan sohvalla illan päätteeksi. Sitä juodaan myös baarissa ja varmaan muissakin yhteyksissä.

Näin syntyy puolivahingossa hassu vaihtoehto-Belgia, jossa on vain yksi olut – amerikkalaistyylinen IPA – eikä missään nautita satoja perinteisempiä belgialaisoluita. Brussels Beer Projectia tämä ei varmaan haittaa, koska heidän brändinsä rakentui alun perin 2010-luvun puolivälissä sille, että ”tuodaan Belgia munkkiluostareista nykyaikaan”. Jos tätä pientä todellisuuden vääristymää ei lasketa, Pandoren henkilöt, juoni ja Belgia-kuvaus ovat kaiken kaikkiaan erittäin toimivia, ja sarjaa voi kyllä suositella.