Joulukuun kuvat 13/24: Putneyn sillalla

Kun nappasin heinäkuussa Lontoon Putneysta kuvan Thamesin alajuoksun suuntaan, en ajatellut lukevani ennen joulua Hilary Mantelin Wolf Hallia (Susipalatsi). Kirjailijan yllättävä kuolema syyskuussa palautti sen taas mieleeni. Kirja on ollut hyllyssäni jo vuosikaudet, mutta sen – tai oikeastaan Mantelin koko trilogian – massiivisuus on jotenkin estänyt tarttumasta siihen toden teolla. Wolf Hall oli vuoden 2009 Booker-palkinnon voittaja ja kai jo jonkinlainen tämän vuosisadan romaaniklassikko. (Myös sarjan kakkososa Bring Up the Bodies voitti saman palkinnon.)

Vaikka tämä hoviherra Thomas Cromwellista kertova historiallinen romaani onkin kooltaan tiiliskivi, paperinmakuista Tudorien ajan läpijuoksentaa ei tarvitse pelätä. Päähenkilön lisäksi niin hänen alaisensa ja talonväkensä kuin ylhäiset työnantajansa – ensin kardinaali Wolsey ja sitten kuningas Henrik VIII itse – heräävät henkiin elävinä ja monipuolisina henkilöinä. Samoin omanlaisiaan tapauksia ovat muut hovin liepeillä pyörivät persoonat kuten Boleynin sisarukset, Thomas More, miksei jo Jane Seymourkin.

Cromwellin osana on saada isoja asioita tapahtumaan, kun vakiintuneet aateliset tai hengelliset mahtajat eivät siinä onnistu. Alhaissyntyisenä hän on joka tapauksessa ulkopuolinen, ja hurja maine Putneyn katujen kasvattina seuraa häntä hoviin saakka. Hänen isänsä Walter on läkkiseppä, majatalonpitäjä ja oluentekijä Putneyssa, ja humalassa perhettään kohtaan painajaismaisen raaka. Kun Thomas Cromwell kuninkaan käskystä lähtee kääntämään historian suuntaa – junaillaan Henrikille avioero ja uusi liitto, sen seurauksena päädytään Englannin eroon Rooman kirkosta ja Thomas Moren kuolemantuomioon – kaikki on kuitenkin tärkeää tehdä lain kirjaimen mukaan, diplomaattisesti, paperilla tyylipuhtaasti, ei raakalaisten tapaan.  

Putney oli 1500-luvulla kaukana kaupungista. Siltaa ei vielä ollut, vaan sieltä yleensä lähdettiin Lontooseen jokilaivalla. Itse asiassa, kun olin jo liittänyt tähän blogitekstiin Putney Bridgen kuvan, aloinkin epäillä sen olevan Kew Bridgeltä eikä Putney Bridgeltä. Vaihdan siis – meniköhän nyt nappiin? Rautatiesilta ainakin näyttää oikealta. Kew’n kuva muuten oli parempi, jos se siis oli Kew. Putneyn kuva ei aivan tee majesteettiselle joelle oikeutta. Tätä se on amatöörien blogeissa, kun kuvat ovat paitsi heikkolaatuisia niin myös vääristä paikoista. Molemmilla silloilla joka tapauksessa kävin ja kummankin kupeessa oli hyvät pubit.

Advertisement

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

• Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
• Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Fuller’s Vintage Ale 2020 – tuoreeltaankin juotava vuosikertaolut

Suosikkijuttujani olutmaailmassa on Fuller’sin uusimman Vintage Alen maistelu – jokajouluinen huvi – ja myös sen vertaaminen viime vuoden vuosikertaan. Aika ajaa tietenkin oluen ohi kuten kaikkien muidenkin asioiden, joten esimerkiksi vuoden 2020 tuoreen oluen vertaaminen tuoreeseen 2019 vuosikertaan olisi mahdotonta. Aikaisempi versio on aina pakostakin ikääntynyt jo suunnilleen 365 päivää.

Vintage Ale 2019 (tuoreena ja vuoden vanhana)

“Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä [Uuden-Seelannin] Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois.” (Olutkoira 24.11.2019)

“Talon hiiva tuo [olueen] tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.” (Olutkoira 24.11.2019)

Makailtuaan vuoden Alkon hyllyillä Vintage Ale 2019 on kehittänyt ikääntyvän oluen piirteitä selvästi pitemmälle: sherryn tuoksua, pähkinäliköörin makeutta, voimakkaan tummaa marmeladia ja lakritsaa, ja melkein joulumaista mausteisuutta. Se on nyt voimallinen talven vuosikertaolut. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat hioutuneet pois kuten ennustin.

Vintage Ale 2020 (tuoreena)

Vuoden 2020 Vintage Ale eroaa selvästi edeltäjästään – sekä sen tuoreesta versiosta että vuoden verran vanhentuneesta. Siinä on yllättäen todella paljon tuoretta appelsiinia (tähän lajiin nähden), jopa american barleywine-henkeä – jo tuoksussa on tuoretta sitrusta, kuin sisäänhengittäisi kaasuuntunutta tangeriinia. Maussa on vaaleahkoa mallasta ja greipin valkoista kalvoa, jonka kevyt katkeruus jää jälkimakuunkin.

Hedelmäistä makeutta on melko paljon, lisänä vähän sitruksen kirpeyttä. Suklaan tai tumman maltaan sävyjä ei ole nyt juurikaan mukana. Alkoholi saattaa tuntua hieman, tuoreen barleywinen tyyppisenä kuumuutena tai limoncello-liköörin makuna. Vaikka kaikki raaka-aineet ovat tällä kertaa brittiläisiä, Pohjois-Amerikka puhuu tässä oluessa myös appelsiinin tuoreutena.

Brittiläinen olutkirjailija Martyn Cornell toteaa Twitterissä tämän vuoden Vintagesta näin:

Fuller’sin Vintage Ale 2020 on tämän oluen kaikista tähänastisista vuosikerroista tuoreessa iässä juotavin. Ainoa poikkeus saattaa olla legendaarinen vuosikerta 2002, jos sekään.

En ole eri mieltä. Tässä ei ole sellaista raakaa viinaisuutta, jonka toivoisi vuoden ikään mennessä pehmenevän pois. Eikä ole liiaksi villejä Uuden maailman humalien makuja – vaikka brittilajikkeet Jester ja Godiva antavatkin oluelle sitrusmaista hedelmäisyyttä, jolla tosiaan on maullisia yhteyksiä Amerikan humalalajikkeisiin.   

Mitä tuoreen oluen hyvä juotavuus sitten lupaa kellarointikestävyyden kannalta? Sitä en osaa arvioida. Toki laitan tätä syksyn 2020 vuosikertaa maan alle kuten olen laittanut viittä edellistäkin. Jos tässä blogissa virtaa riittää tulevinakin jouluina, tästä varmasti kuullaan vielä.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 12

“Kops’in puolesta hurrataan kautta koko Englandin.”

Wasabladet 20.10.1894:

––“Alkoholiton olut. Hiljattain Liverpoolissa pidetyssä terveysnäyttelyssä esillä olleiden virvoitusaineiden joukossa oli upouusi olutlaatu Kops Ale. Tämä olut ei eroa maultaan ja ulkonäöltään Englannin ja Irlannin parhaista oluista – Bassista tai Guinnessista – mutta se on niitä edullisempi ja sillä on suurena etunaan kaikkiin vastaaviin mallasjuomiin verrattuna, että se ei sisällä hiukkaakaan alkoholia eikä ole siis myöskään juovuttava.

“Sellainen raittiusjuoma, jota turhaan on niin kauan haeskeltu, näyttäisi nyt löytyneen: toisin sanoen juoma, joka kelpaa yhtä hyvin ravitsemus- kuin nautiskeluaineeksi, joko ruoan kanssa tai ilman, ja on virkistävä, energisoiva ja terveellinen. Samaan aikaan se on edullisen hintansa ansiosta myös suurten massojen saavutettavissa, ja siltikään siitä ei humallu vaikka sitä nauttisi kuinka paljon tahansa.

“Kristianian alkoholikongressissa vuonna 1890 oli esillä monia raittiusjuomia, mutta mikään niistä ei kyennyt vastaamaan asetettuihin vaatimuksiin. Nyt päämäärään on nähtävästi kuitenkin päästy. Eivät ainoastaan raittiusmiehet ja lääketieteen asiantuntijat ole antaneet Kops Alelle hyväksyntäänsä. Tärkeää on näet, että myös suuri yleisö on tästä yhtä mieltä, ja niinpä tuotteen kuukausimyynti yltääkin jo 5 729 892 pulloon. Kuusi tämänvuotista kultamitalia todistavat siitä asemasta, jonka uusi raittiusjuoma on yleisissä näyttelyissä itselleen hankkinut.”

* * * * *

Kops Alen takana oli puolalaissyntyinen yrittäjä ja teatterinomistaja Henry Lowenfeld. Vuonna 1890 perustettu panimo sijaitsi Lontoon Fulhamissa. Kops Ale oli ilmeisesti Britannian ensimmäinen alkoholiton olut. Myös alkoholiton stout (sic) kuului panimon valikoimaan. Vuonna 1917 panimorakennus muutettiin margariinitehtaaksi. Henry Lowenfeld kuoli Pariisissa vuonna 1931. Lowenfeldin oluttehtaan rakennus sai vuonna 2014 seinäänsä brittiläisen “sinisen kyltin”, jossa kerrotaan panimon tarinasta.

Kops Breweryn oluita vietiin 1890-luvulla kaikkialle brittiläisen imperiumin maihin, ja Suomeenkin Lowenfeldin tuotteita saatiin. Helsingin Uusi Virvoitusjuomatehdas toi niitä maahan, taikka mainosten mukaan ne “Helsingin Uudessa Wirwoitusjuomatehtaassa lopullisesti walmistetaan ja pannaan ainoastaan ½ pulloihin”. Monissa muissa Suomen kaupungeissa ja maaseudulla kauppiaat jälleenmyivät niitä. Alla olevat ilmoitukset on saksittu kesältä 1895 Hämäläisestä, Turun Lehdestä ja Haminan Sanomista.

Fuller’s Vintage Ale 2019 – takaisin Uuteen-Seelantiin

Asioita, joita tapahtui 1840-luvulla: Fuller, Smith & Turner -panimoyhtiö perustettiin Lontoossa, ja eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat humalakasvin Uuteen-Seelantiin, jonka alkuperäiseen lajistoon se ei kuulunut. Nämä pisarat historian suuressa virrassa yhdistyvät tämän vuoden Fuller’s Vintage Alessa – eivät tosin ensimmäistä kertaa.

Tehtyään viime vuoden Vintage Alen “Best of British” -teemalla eli kokonaan kotimaisilla humalilla ja maltailla Fuller’s on nyt palannut kansainvälisempien raaka-aineiden pariin. Vuosina 2014 ja 2017 vuosikertaoluessa oli amerikkalaista humalaa (tosin brittilajikkeiden rinnalla) ja vuonna 2016 kokeiltiin ensimmäistä kertaa Uudessa-Seelannissa kasvanutta humalaa.

Kuva: Flickr.com, Epicbeer, CC BY 2.0.

Testasin juuri markkinoille tullutta Vintage Ale 2019:a sekä omillaan että viimevuotisen oluen rinnalla, jota kaapistani löytyi pullollinen.

Maistelu 1

Ilman vertailukohtaa maistettuna Uuden maailman elementtejä ei ole Vintage Ale 2019:ssa välttämättä helppoa erottaa, vaan brittiläinen perusolemus hallitsee. Talon hiiva tuo Fuller’sin mukaan olueen tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.

Maistelu 2

Suoraan vuoden 2018 version perään maistettuna mustaherukan lehti, melkein salmiakkinen maanläheisyys ja ylipäätään tukevampi makuprofiili korostuvat. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois. Toivottavasti se, mitä jäljelle jää, on jossain vaiheessa samantapaista harvinaista herkkua, jota Vintage Ale 2016 on nyt.

Vintage Ale 2016 nyt

Tämän vuoden Vintage Ale ei siis ole ensimmäinen vuosikerta, jossa panimo on käyttänyt uusiseelantilaisia humalalajikkeita. Näin tapahtui myös kolme vuotta sitten, jolloin Nelson Sauvin -lajike toi olueen omia sitrus-karviais-valkoviini-piirteitään. Jos oikein muistan (en tehnyt vuosikerrasta 2016 blogipostausta), tuo olut ei tuoreeltaan ollut suosikki-Vintagejani. Siitä tuntui puuttuvan klassista brittiläisyyttä, jonka tässä tuotteessa pitäisi minusta säilyä vuodesta toiseen myös reseptien muuttuessa. Monet siitä kuitenkin tykkäsivät.

Nyt tänä vuonna – aikaisemmin syksyllä – huomasin, että Alkon verkkokaupassa oli tilattavana vuoden 2016 Vintage Alea. Tämä oli ehkä yllätys, koska Britanniassa esimerkiksi Zythophile-blogi kummasteli jo vuoden 2017 alkupuolella, miten vähiin tuo vuosikerta 2016 oli brittikaupoissa käynyt. Jos alkolaisia on linjoilla, voivat toki kommentoida, miten erä on verkkokauppaan päätynyt (tai jäänyt jäljelle).

Tilasin muutaman pullon kellariin sijoitettavaksi, mutta maistoin kuormasta yhden ja totesin sen olevan ikääntymisessään erinomaisessa vaiheessa. Vuodet eivät olleet vielä ohentaneet sitä – päinvastoin maku oli täyteläinen, pehmeä ja monikerroksinen kokonaisuus. Siihen verrattuna sekä vuoden 2019 olut että myös vuosi 2018 (ainakin tässä vaiheessa) ovat joko vähemmän onnistuneita oluita tai sitten turhan nuoria. Veikkaan – ja toivon – jälkimmäistä. Aika näyttää.

Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.

1698 ja 1845 – Etelä-Englannin panimoperinteen juhlaoluet

Viime lauantain postauksessa kirjoitin Fuller’s-uutuudesta nimeltä Beer One. Nyt sama strong ale -teema jatkuu jo aikaisemmin maistellulla oluella, josta vastaa Kentin ylpeys Shepherd Neame. Sitä verrataan jälleen Fuller’sin vastaavaan olueen.

Shepherd Neame kutsuu itseään Englannin vanhimmaksi panimoksi. Tässä postauksessa esiteltävän oluen nimikkovuosi 1698 on samalla panimon perustamisvuosi. Blue Anchor -niminen pubi Cornwallin Helstonissa on tehnyt omaa olutta 1400-luvulta asti, mutta pubipanimoita voi ajatella kokonaan omana perinteenään. Shepherd Neame olkoon siis maansa vanhin “varsinainen” panimo.

Millainen panimo Britannian vanhin oluentekijä oikeastaan on? Perinteinen on yksi sana, joka voi tulla mieleen. Joskus tuntuu, että panimo tyytyy vääntämään Spitfireä, Bishop’s Fingeriä ja paria muuta perusbrittiläistä klassikkoaan kaukana craft beer -maailman vilskeistä.

Vilkaisu heidän viime vuosien tuotelistaansa kertoo ainakin osittain toista tarinaa. On toisaalta joitakin ihan mielenkiintoisen kuuloisia yhteistyökuvioita eri maiden craft-panimoiden kanssa – mutta on myös Aldille ja Lidlille tuotettuja omamerkkioluita, joista mikään indie-panimo ei koskaan huutele kovin kovaan ääneen.

Alkon valikoimiin saatu 1698 tehtiin alun perin panimon 300-vuotisjuhliin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja silloin se oli todella vahva olut, 10,5 %. Nyt käsillä oleva versio 1698:sta on 6,5-prosenttinen. Toisin kuin Lontoon kollegoilla Fuller’silla olisi, tämä on vahvempi kuin mikään Shepherd Neamen ympärivuotisen perusvalikoiman oluista. Vahvempia ovat vain jouluolut (7 %) sekä kertaluontoiset merkkipäiväoluet.

Väriltään tämä on konjakkimainen, ehkä miedosti tuoksultaankin. Maussa vaikutelma ei jatku, vaan se on pohjimmiltaan tyypillisen kuivahko, ohuen maltainen Shepherd Neamen maku – voisiko sanoa jopa “talonmaku”. Kenties pientä viskimaltaista vivahdetta voi kuvitella aistivansa. Tämä strong ale on maun puolesta lähisukua panimon Christmas Alelle. Siinä missä Fuller’sin vahvat oluet ovat usein helposti avautuvia, reilun hedelmäisiä, tätä tyylilajia voisi sanoa pikemminkin varautuneeksi.

Humala maistuu niukanlaisesti. Ottaen huomioon sen, että panimo sijaitsee keskellä Englannin tunnetuinta humalanviljelyaluetta, tuoreita tai muutenkaan nykyaikaisia humalan aromeja ja makuja on Shepherd Neamen oluista varsin vaikeaa löytää. Maku päättyy katkeruuden sijaan vähän makeutusainemaisesti. Jossain määrin Neame-maku saattaa olla opittu maku, ei epämiellyttävä mutta omanlaisensa. Toki olisi ollut kiinnostavaa päästä testaamaan alkuperäistä 10,5 % versiota 1698:sta.

Olisi hauska myös olla paikalla, kun Shepherd Neamen ja Fuller’sin panimomestarit analysoivat toistensa oluita ja pohtivat, miksi te teette noin ja me teemme näin. (Ja ehkä ylipäätään kuulemassa tarkemmin, miten kukin näistä oluista tehdään.) Fuller’s lanseerasi oman perustamisvuotensa mukaan nimetyn oluen 1845:n panimon 150-vuotisjuhliin vuonna 1995. Se on kiistämättä aika erilainen tapaus kuin kentiläinen serkku.

1845 alkaa kahvisella tumman maltaan tuoksulla, joka toistuu myös maussa. Pähkinänkuorinen, mantelinen, tryffelisuklainen olut on astetta voimakkaammin humaloitu kuin 1698, vaikka humalointi ei varmasti tässäkään määräävä ominaisuus ole. Täyteläinen olut on jälkiruokamaisista sävyistään huolimatta melko kuiva, suklaisuuden alla lievästi sitruksinen.

Panimomestari Georgina Young on huomauttanut, että tämän oluen myötä amber- eli biscuit-mallas palasi vähitellen yleisempään käyttöön brittioluissa kuin mitä se oli ennen 90-lukua ollut. Entisaikojen vahvoihin Burton aleihin tuon mallastyypin on sanottu kuuluneen. 1845 ei vedä niille vahvuudessa vertoja, vaikka ei 6,3-prosenttisena aivan vähäinen olekaan. Se on panimon valikoimassa ehkä osin omassa, sinänsä kiinnostavassa kategoriassaan vähemmän hedelmäisenä ja tummempana kuin Vintage Alet, Golden Pride ja uutuus Beer One.

Fuller’s Beer One – olut kuin numero uno?

Jokaisella on varmasti omat erityiset olutherkkunsa. Yksi tykkää NEIPAn ananasmehuisuudesta, toinen siitä, miten jykevässä imperial stoutissa yhdistyvät tummien maltaiden paahteisuus ja lääkeyrttinen humala. Kolmannelle hapan on juuri se oikea olutmaku suussa.

Omassa kaanonissani korkealle nousisivat brittiläiset strong alet. Hiljattain japanilaistuneen lontoolaispanimo Fuller’sin tuotteet ovat tyylilajin parhaasta päästä. Panimon keskivahvoista oluista erityisesti 5,9-prosenttinen ESB on tietenkin herkkua, varsinkin aidossa real ale -muodossaan. Silti pullopuolella olen ollut erityisen vaikuttunut vielä vahvemmista oluista: Imperial Stoutista ja sitten juuri noita sekalaisista strong ale -kategorian tuotteista.

Fuller’silla on nykyään koepanimo, joka mahdollistaa entistä pienempien kertaerien valmistamisen. Ei sillä että Fuller’s olisi ennenkään keskittynyt liiaksi pelkkään vakiovalikoimaansa: on ollut Fuller’s & Friends -yhteistyöoluita, historiallisten oluiden Past Masters -sarjaa ja tynnyrikypsytettyjä Brewer’s Reserve -oluita. Uudessa koepanimossa on kuitenkin tarkoitus tehdä kokeiluja uusilla maltailla, humalilla ja muilla raaka-aineilla.

Suomeen on koepanimon tuotteista ehtinyt Beer One, joka nimensä mukaisesti oli siis lafkan ensimmäinen olut. Kovin paljon tietoja tämän nimekkeen mukana ei ole tullut. Olut “perustuu Golden Priden reseptiin”, siis on jollain tavalla sovellus tuosta vakiovalikoiman vahvasta kultaisesta oluesta. Tämä Beer One on 7,5 %:llaan miedompi kuin 8,5-prosenttinen Golden Pride, siinä siis ainakin yksi selvä ero.

Golden Pride muodostuu crystal- ja pale -maltaista ja Challenger-, Goldings-, Northdown- ja Target-humalista. Siinä on katkeruutta 40 IBU:n verran (Alkon mukaan 35 EBU). Maistelun perusteella ei ole mitään painavaa syytä olettaa, että Beer One olisi tosiaan reseptiikaltaan merkittävästi erilainen. Maahantuoja osaa kertoa, että siinä on mallaspuolella mukana myös chocolatea.

Olut on kuitenkin erilainen. Kun Golden Pridea maistaa testattuaan ensin Beer Onea, vahvempi sukulainen muistuttaa vertailussa jotain belgialaista amberia, kuten vaikka Tsjeeses. Siis hyvin eri tyyppistä olutta, joka pelkkää Golden Pridea juodessa ei välttämättä tulisi assosiaationa mieleen. Ero Beer Onen ja Golden Priden välillä on, että jälkimmäisen tuoksu on hieman viinaisempi ja maku selkeästi makeampi ja jälkiruokamaisempi.

Panimon kuvamateriaalista näkee alkuperäisen ilmeen, jota käytettiin koepanimoa lanseerattaessa, sekä nyt markkinoilla olevan ”craftimman” ulkonäön.

Tsekkasin nyt vielä vähät tuotetiedot, joita Alko kertoo Beer Onesta, ja EBU-lukemien ero on yllättävän suuri. Beer Onessa on laskennallista katkeruutta vain 18 EBU. Mistäköhän on tullut idea lähteä riffailemaan Golden Priden reseptillä mutta tehdä siitä miedommin humaloitu? Tosin Beer One näyttää – ehkä siis miedomman humalointinsa alta – itsestään sellaisia puolia, joita vahvoista oluista ei usein aisti. Nämä ovat joillekin miedommille britti-bittereille ominaisia kukkaisia tai punaisten hedelmien sävyjä, jotka varmaan voivat tulla tietystä humalalajikkeesta tai englantilaisesta hiivasta.

Kokonaisuutena Beer One on enemmän tai vähemmän emopanimonsa luotettavaa laatua – ei nousisi ihan ykköseksi, jos Fuller’s-oluet pitäisi laittaa järjestykseen, mutta en löytänyt äkkiseltään juuri moitittavaakaan. Tosiaan Golden Prideen verratessa tämä tuntuu jopa sessioitavalta, jos niin voi 7,5 % vahvuisesta oluesta sanoa. Brittiläisittäin kyseessä on yhä erittäin vahva olut. Aivan selväksi ei käynyt, miksi juuri tällainen tuote on koepanimosta maailmalle puskettu, mutta ei kai tänä jatkuvien uutuuksien aikana ole tapana olemassaolon oikeutusta oluilta vaatiakaan.