Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Belgia, 1992: pinkit norsut oppivat tontuilta kaatamaan korianteria kattilaan

Britit löysivät Belgiasta hyvien ja vahvojen oluiden ihmemaan 1980–90-luvuilla, vähän samaan tapaan kuin belgialaiset olivat löytäneet sen Britanniasta vajaata vuosisataa aikaisemmin. Nuori brittiläisten olutkirjoittajien sukupolvi – etunenässä Michael Jackson ja Tim Webb – kartoitti Kanaalin takaista tuntematonta olutmaailmaa teksteissään, joista on tullut ylipäätään koko nykyisen pienpanimokulttuurin perusteoksia ja mallipiirroksia.

Otin joitakin viikkoja sitten hyllystä Webbin vuonna 1992 ilmestyneen ensimmäisen Good Beer Guide to Belgium and Holland -painoksen, kun suunnittelin kotiovelleni tällä viikolla kannettua uusinta nettioluttilausta. Ajattelin, että otan puolet laatikon oluista 1980-luvun uusilta pienpanimoilta ja loput pääasiassa pitkäikäisempien belgialaispanimoiden “modernimmista” tuotteista (siis yli 30 vuoden takaisista innovaatioista).

* * * * *

Belgiassa oli Webbin ensimmäisen oppaan valmistuessa 17 uutta pienpanimoa, jotka oli perustettu 1980-luvulla tai heti 1990-luvun alussa: Abbaye des Rocs, Achouffe, Binchoise, Blaugies, Caracole, De Teut, De Dolle Brouwers, Devaux, Domus, Ferme au Chêne, Gouden Boom, Kerkom, Piessens, Prignon (Fantôme), Roberg, Steedje, Vapeur. Näistä ainakin kuusi on sittemmin lopettanut. Perustajat olivat yleensä nuorta ja kokeilunhaluista väkeä, jotka tiesivät jotain olutperinteistä mutta eivät halunneet pelkästään kopioida niitä. Mitä pitemmälle 90-luku eteni, sitä enemmän näitä syntyi.

Maassa oli tuolloin lisäksi satakunta sellaista panimoa, joiden tarina ulottui toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Suurin osa niistä oli perustettu 1800-luvulla, jolloin nykymuotoinen – aiempaan verrattuna jo jokseenkin teollistunut – panimotapa alkoi vallata Belgiaa. Osa oli päätynyt suurten olutkonsernien osaksi, mutta toisaalta joukossa oli vielä myös hyvin pieniä ja vanhanaikaisia “kaljatehtaita”, jotka tekivät lähinnä tafelbieriä lähikylissä juotavaksi. Noin 50 panimoa on sellaisia, jotka yhä ovat olemassa ja joita voisi kutsua historiallisiksi paikallispanimoiksi. Näitä ovat vaikkapa Dupont, Silly tai De Koninck – sekä tietysti trappistipanimot ja liuta lambic-valmistajia.

* * * * *

Kirjoitin kolme vuotta sitten Olutpostiin 80-luvun belgialaisista pienpanimopioneereista ja heidän oluistaan, sellaisista kuin La Chouffe ja Oerbier. (Teksti löytyy englanniksi blogistani.) Näiden uusien panimoiden markkinointi tehtiin rennosti hieman kieli poskessa, ja sarjakuvamaiset tontut ja hiivaukkelit koristivat etikettejä. “En halunnut meidän pulloihimme punaposkisia munkkeja, keksittyjä pyhimyksiä tai goottilaisia kirjasimia”, muisteli De Dolle Brouwersin Kris Herteleer minulle.

Tämä oli ensimmäinen nuori sukupolvi, joka koki tarvetta ottaa etäisyyttä 50-luvulta alkaen voimistuneeseen luostarioluiden tehomainontaan. Sen tilalle haluttiin huumoria, kotikutoista piirrosjälkeä ja anarkistista folklorea. Esimerkiksi La Chouffen historia alkaa vuodesta 6666 ennen Kristusta, jolloin joukko pieniä mykkiä tonttuja asettui asumaan Baraque de Fraiture-nimiselle ylängölle nykyisen Belgian itäosassa. (Paikannimi kuulostaa viittaukselta ranskalaisten perunoiden myyntikärryihin, baraque à frites, mutta on oikeasti olemassa.)

LaChouffe-dwarves_Flickr-com_SteveB_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, SteveB, CC BY 2.0.

Uudet artisaanipanimot eivät kuitenkaan saaneet kauan nauttia uutuudenviehätyksestään. Jotkut pitkän linjan pienet ja keskisuuret panimot – nuo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustetut sitkeät sissit – ymmärsivät yskän ennemmin tai myöhemmin. Muotiin oli lähdettävä mukaan. Nuori oluterikoisuuksista kiinnostunut väki halusi nyt jotain muuta kuin peruspilsneriä tai luostariolutta, joten sellaista kannatti yrittää tehdä.

Huyghe (per. 1906) oli yksi vanhemman polven panimo, joka lähti täysillä leikkiin. Se lanseerasi jouluna 1988 Delirium Tremens -erikoisoluen, joka kurvasi vaaleanpunaisilla norsuillaan La Chouffen tonttujen rinnalle kevytmielisen ja huumoripitoisen markkinointitrendin kärkeen. Samantapainen hilpeään brändiin tukeutuva uutuus oli Dubuissonin peikkoaiheinen Cuvée des Trolls, joka tosin syntyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Delirium-Tremens_Flickr-com_Jesus-Corrius_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Jesus Corrius, CC BY 2.0.

Toisaalta vanhemmat pienpanimot olivat luoneet omia uusia pintahiivaoluitaan jo aikaisemminkin, kun lager-huuman laantuessa oli nähty, että sellaisilla voisi olla taas yleisöä. Osa näistä oli jonkinlaisia Duvel-kopioita, kuten Het Ankerin vuodesta 1980 pantu Lucifer ja viisi vuotta myöhemmin markkinoille tuotu Union-panimon Judas. Myös De Block -panimon Satan ja Romanin Sloeber kuuluivat epäilemättä samaan joukkoon.

Jotkut Belgian vanhempien pienpanimoiden olutuutuudet olivat sen sijaan syntyneet paikallisten olueen liittyvien perinteiden kylkiäisenä. Näitä oli esimerkiksi Van Eecken vuonna 1981 luoma Poperings Hommelbier, jota tehtiin kaupungissa kolmen vuoden välein järjestettävän humalafestivaalin kunniaksi (Poperinge on Belgian isoin humalanviljelyalue). Samaan tapaan pitkäaikainen paikallispanimo Bosteels kehitteli 80-luvulla vahvan pintahiivaoluen Pauwel Kwakin, joka erikoisine laseineen viittasi entisaikojen hevosmiesten juomataukoihin.

* * * * *

Belgialaisen pienpanimo-oluen historia ei istu amerikkalaisten määrittämään tarinaan, jossa ensin on vain megalomaanisia lager-panimoita ja sitten niiden haastajiksi ilmaantuu lähes tyhjästä pieniä, innovatiivisia käsityöpanimoita. Noita lager-jättiläisiä toki Belgiastakin löytyi: Stella Artois’n valmistaja Brouwerij Artois ja Jupilerin tekijä Piedbœuf kilpailivat pitkään ykkössijasta ja lopulta yhdistyivät yhdeksi ennen näkemättömän suureksi goljatiksi.

Mutta Belgian markkinoiden sinänsä ankarasta keskittymiskilpailusta oli jäänyt henkiin reilusti enemmän pieniä tai keskisuuria paikallisia ja alueellisia panimoita kuin useimmissa muissa maissa. Osa näistä selviytyjistä oli kilpaillut pelkällä pilsnerillä ja ymmärtänyt vasta 1980-luvulla, että pienen panimon piti pärjätäkseen erottautua omalaatuisilla ja korkeatasoisilla tuotteilla. Osa oli tehnyt uskollisesti epämuodikkaita pintahiivaoluita kautta vuosikymmenten, tai hypännyt siihen kelkkaan silloin, kun siinä haisi raha: esimerkiksi 50-luvun luostariolutbuumissa.

Vuosi 1992 on sinänsä vain yksi mahdollinen poikkileikkaus belgialaisen oluen historiassa, johon ei liity mitään suurempaa rajapyykkiä tai merkkitapahtumaa. Siitä eteenpäin asiat kuitenkin kehittyivät Belgian olutteollisuuden sektoreilla entistä enemmän eriäviin suuntiin. Isojen lager-panimoiden yhteenliittymä Interbrew lähti valloittamaan muita mantereita ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi panimoksi AB InBeviksi. Pienpanimot puolestaan panostivat paikallisuuteen ja erikoisuuteen, ja ne löysivät ruohonjuuritason vientimarkkinoita amerikkalaisten käsityöoluen ystävien parista – samoin kuin yhä uusista Euroopan maista.

Tälle kirjoitukselle postaan jatko-osina ensin paketinavaustuokion, jossa katsotaan, mitä oluita näihin teemoihin liittyen tällä kertaa tilasin ja miksi. Myöhemmin on vuorossa maistelumuistiinpanoja, kunhan joskus ehdin nyt saapuneita belgialaisoluita testaamaan.

Mitä meidän nykypäivänä pitäisi ajatella esimerkiksi La Chouffen perusoluen tyyppisestä vahvan saisonin ja Duvel-kloonin välimuodosta, johon korianterin tai vastaavan mausteen on tarkoitus tuoda (ehkä Hoegaardenin innoittamana) se ratkaiseva särmä? Kuinka punaisten norsujen markkinoimat Delirium-oluet vertautuvat La Chouffeen? Entä miten toimivat 2020-luvun alkaessa sellaiset tyylimäärityksiä pakenevat vahvat oluet kuten Witkap Stimulo, Oerbier tai Fantôme Printemps?

Tautiolut ja muita vanhoja tapoja

Koronaviruksen hallitsemassa maailmassa monelle on tullut mieleen vanhojen aikojen kulkutaudit ja muut vitsaukset, joita tähän mennessä olemme ehkä ajatelleet lähinnä historiankirjojen tarinoina. Kokemusta siitä, että tartuntatauti todella niittäisi paljon ihmishenkiä rikkaissa länsimaissa, ei enää tuoreessa muistissa ollut. 1980-luvun aids-kauhujen muistokin himmeni, kun lääkehoidosta tuli arkipäivää.

Luin Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa Juomareiden valtakunta, jossa kartoitetaan suomalaista juomakulttuuria keskiajalta nykypäivään. Ihmiselämän ja yhteiskunnan monen keskeisen tilanteen nimi oli 1500–1800-luvuilla yhdyssana, jonka loppuosana oli olut: lapsiolut, hääolut, hautajaisolut. Näillehän löytyy vastineita muistakin maista: isoja juhlia ja niihin tehtyjä oluita on nimetty näin eri puolilla Pohjois-Eurooppaa.

Varsinkin hääolut oli sivumennen sanoen todella iso juttu. Oikeastaan naimisiinmenoon liittyi useitakin juhlatilanteita, joista tärkeimmät olivat kihlajaisolut ja hääolut, mutta lisäksi morsiamen tai sulhasen kotoa lähtöä ja uuteen kotiin saapumista saatettiin juhlia, kuten myös kosiomatkaa ja morsiusparin kotiinpaluuta. Jopa viranomaisilta ja kirkolta, jotka muuten ovat kautta vuosisatojen paheksuneet ja rajoittaneet suomalaisten juopottelua, löytyi tavallista enemmän ymmärrystä hääjuhlan tärkeyden vuoksi.

hääkalja-nikkilä-eino-museovirasto-cc-by-4-0

Hääolutta valmistamassa.

Häiden ylimääräisiin vieraisiin eli kuokkijoihin suhtauduttiin nihkeästi paitsi siksi, että heidän läsnäolonsa usein johti tappeluihin, myös siksi, että he osallistuivat kutsumatta hääoluen nautintaan. Juuri hääoluelle kutsumattomana tulemisesta kuokkavieraita myös erikseen joskus sakotettiin. Kun hääjuhlat olivat entisaikoina useiden päivien mittaisia tapahtumia, joissa pöydät olivat yltäkylläisesti katettuja, kutsumatta jääminen aiheutti joissakin kaunaa ja kostonhimoa.

Mutta palataan vielä itse aiheeseen eli tauteihin. Nykyiseen koronatilanteeseen ajatukseni vei Vilkunan kirjassa maininta tavasta nimeltä tautiolut (sjuköl), joka oli sinänsä vain yksi lukuisista syistä, jotka saivat kaupungin tai kylän miehet istumaan “olutpenkkiin”. Ilonpitoon riitti sinänsä mikä tahansa vähäinen tai isompi tapahtuma jonkun osanottajan elämässä, eikä siihen aina erityistä syytä edes tarvittu.

Tautioluelle kokoonnuttiin, kun sairastunut oli parantunut taudistaan ja halusi juhlistaa sitä muiden kanssa. Ylipäätään etenkin parempi väki hoiti tautejaan juomalla viinejä, liköörejä ja väkeviä viinoja. Aikana ennen nykyaikaista lääketiedettä, kun vähäisempikin tauti vei helposti kuoleman porteille, sieltä elävien kirjoihin palaaminen tuntui varmasti makealta. Tautiolutjuhlassa (sjukölkalas) juotiinkin niin, että “tultiin turhan hilpeiksi ja uudestaan kipeiksi”.

gunhild-thörn-cc-by-nd-institutet-for-språk-och-folkminnenYlipäätään kunnon olutpenkki oli Vilkunan mukaan sellainen, että “illan päättyessä ei toisia tunnistanut”. Olutpenkin osallistujat joivat itsensä tukkihumalaan. Tästä huolimatta illan istumista sääteli iso joukko kirjoittamattomia sääntöjä, ja vaikka välillä meno yltyi riehakkaaksi, säädyllistä ja kunniallista järjestystä noudatettiin. Syötiin, harjoitettiin erilaisia pelejä ja voimainkoitoksia ja väliin pidettiin ehkä iltahartaus. Toki tavat vaihtelivat eri yhteiskuntaluokissa ja olivat ilman muuta vahvasti sukupuolittuneita: lähinnä miehet istuivat iltaa olutpenkissä.

Kun tauti kuitenkin joskus korjasi jonkun porukasta – tai vaikka jo ylenpalttinen juopottelukin vei hautaan – muistojuhlan osallistujia odotti sitten tietenkin hautajaisolut. Pieniinkin hautajaisiin tuli talonväen varata “kannuittain viinaa ja tynnyreittäin olutta”. Mitä ylempään säätyyn kuuluttiin, sitä massiivisemmista määristä puhuttiin. Talonpojat ja porvarit panivat olutta surutalossa käyviä varten, ja lisää sitä tarvittiin jälleen kirkkomatkalle, ruumissaattoon, peijaisiin ja muihin kuolemaan liittyviin rituaaleihin.

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta: Suomalaisten känni ja kulttuuri 15001850. (Kuvat: Eino Nikkilä, Museovirasto, CC BY 4.0; Gunhild Thörn, Institutet för språk och folkminnen, CC BY ND.)

Houblon Chouffe ja Duvel Tripel Hop – belgialaisen “IPAn” uudisraivaajat

Brasserie d’Achouffe -panimon perustaja Chris Bauweraerts pitää itseään ensimmäisen belgialaisen IPAn kehittäjänä. Tyyliä määrittävä Bauweraertsin olut – nykyiseltä nimeltään Houblon Chouffe – on jo pian viisitoista vuotta vanha innovaatio, eli päiväperhosta ei voida enää puhua.

Belgialaiseen olueen on omaksuttu vuosikymmenten varrella enemmän ulkomaisia ideoita kuin mitä äkkiä luulisi. Varsinkin Brittein saarilta on vaikutteita virrannut. Atlantin takaa ei ole inspiraatiota kuitenkaan tainnut tulla ennen kuin nyt 2000-luvulla, juuri belgialaisen IPAn ja muiden jenkkihumalaan perustuvien uutuuksien myötä.

Bauweraerts kertoo itse asiassa My Chouffe Story -kirjassaan myös siitä, että ajatus tällaiseen kokeiluun tuli alun perin La Chouffen amerikkalaiselta jakelijalta. Vuosi oli 2005, ja B. United -firman nokkamies Matthias Neidhart ehdotti Bauweraertsille “erittäin katkeran oluen” panemista. Vaikka Neidhart on alun perin saksalainen, hän puhui toki katkeruudesta amerikkalaisten IPA-piirien skaalalla. Belgiassa pienpanimo-oluet eivät olleet yleensä kovin katkeria, ja Chouffen porukalla olikin hiukan hakemista sopivan humalointitason löytämisessä.

Ensimmäisessä keitossa Chouffen kokenut oluenkeittäjä José jakoi reseptiin kirjoitetun humalamäärän kymmenellä, koska hänestä siinä oli pakko olla desimaalivirhe. Seuraaviin versioihin lisättiin humalaa vähitellen yhä rohkeammin. Muiden maistajien mielestä ne olivat jo hyvin katkeranmakuisia, mutta Chris Bauweraerts oli vakuuttunut, että amerikkalaiset odottivat heiltä vieläkin humaloidumpaa olutta. Lopulta Amerikkaan lähti kolme eri satsia, joista tilaajan oli tarkoitus valita sopivin. Amerikkalaiset valitsivat kolmannen eli kaikkein katkerimman ja kehottivat nostamaan humalan määrää vielä siitäkin hieman.

Englanninkieliseen olutsanastoon syntyi käsite “Belgian IPA”, joka levisi 2010-luvun aikana suunnilleen kaikkialle, missä pienpanimo-olutta nykyään tehdään. Sen paneminen ei siis ole tietenkään belgialaisten etuoikeus. Itse olen juonut tämän tyyppistä olutta yhtä hyvin helsinkiläisen pienpanimon tekemänä kuin vaikkapa eri puolilla Puolaakin. Trendin kuumin piikki on varmasti jo takanapäin, mutta yhä näitä siellä täällä tulee vastaan.

* * * * *

Brasserie d’Achouffe myytiin isommalle kilpailijalleen Duvel Moortgatille kesällä 2006. Chris Bauweraerts spekuloi kirjassaan, että kun tulevan isäntäpanimon pomo Michel Moortgat oli huhtikuussa päässyt maistamaan Chouffen IPA-versiota, sen hyvä maku kenties vauhditti ostopäätöstä. Vuotta myöhemmin Duvel lanseerasi oman Tripel Hop -oluensa, jossa oli samantapainen idea – kuivahumalointia Amarillolla normaalin Saaz- ja Styrian Goldings -pohjan päälle.

Duvel Tripel Hop oli aluksi kertakokeilu, mutta myöhemmin siitä tuli säännöllinen kausituote, jossa oli joka vuosi eri lajiketta vierailevana humalana. Viime aikoina tähän sykliin on tehty pieniä muutoksia. Ensinnäkin Duvel Tripel Hopin Citra-versio jäi pysyväksi tuotteeksi panimon valikoimaan jo vuonna 2017. Nyt vuonna 2020 ei myöskään vaihtuvalla humalalla tehtyyn versioon ole tulossa kokonaan uutta humalalajiketta, vaan mennään samalla Cashmerellä kuin vuosi sitten.elf-devil

Alkon valikoimassa on ollut vuosien varrella sekä noita one off -versioita että Duvel Tripel Hop Citraa, tällä hetkellä vain jälkimmäistä. Otin sen nyt maistoon Houblon Chouffen rinnalle, kun en ollut kumpaakaan olutta pitkään aikaan nauttinut. Molemmat ovat IPA-rintamalla aika lailla alkoholipitoisia, Chouffe 9 % ja Duvel peräti 9,5 %. Niitä kai pitää ajatella jonkinlaisen tripelin ja double IPA:n risteytyksenä.

Kummankin tuoksu lähtee perusamerikkalaiselta sitrusakselilta, joskin samantapaisia aromeja on toisinaan myös normaaleissa belgialaisissa tripeleissä. Duvelissa liikutaan nahkean greippiseen, melkein säilykesitruunan tunkkaiseen tuoksuun, Chouffessa ehkä makeampien sitrushedelmien suuntaan, pihkan, tupakan ja omenan vaaniessa taustalla. Chouffen humalalajikkeet siis ovat nykyään ilmeisesti Tomahawk, Saaz ja Amarillo.

Jos belgialaista tripel-meininkiä odottaa, Chouffen kullanvaalea IPA voi tuntua suussa suorastaan aggressiivisen humalaiselta: jenkkilajikkeiden katkeroöljyt kuorruttavat kielen melkein pippurin terävyydellä, kun ne yhdistyvät mausteiseen tripel-hiivaan. En tietenkään tarkoita, etteivätkö esimerkiksi monet Kalifornian panimot olisi aikoinaan lyöneet katkerotasoja vielä lujemmin tappiin.

Duvel Tripel Hop Citra on napakan citrainen sekin, maultaan ehkä astetta kuivempi ja sitruunaisen kirpeyden reunustama. Ihan tyylikäs esitys omassa lajissaan tämä olut on, ehkä urbaanimpi ja globaalimpi kuin Chouffen vastaava tuote. Jälkimmäisestä firmasta ei täysin karissut kokeilevan, hieman oudon maalaispanimon kuori edes silloin, kun se päätyi Moortgatin talliin. Ero näiden kahden oluen välillä on vähän samantapainen kuin tšekkiläisellä ja saksalaisella pilsnerillä.

Jos siis Achouffen porukan katsoo keksineen “belgialaisen IPAn”, niin kieltämättä he aikoinaan yhdistivät varsin näppärästi kaksi goljattimaista makumaailmaa – vaalean luostarioluen tuiman hedelmäisyyden ja amerikkalaisen humalan katkerot. Heikomman tason jäljittelijöitäkin on nähty pilvin pimein, mutta Duvel ei kuulu niihin, vaan suoriutuu omasta vuosien varrella jalostuneesta tähtituotteestaan edelleen aivan mainiosti.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 6

“Miedosta olvista parhaat on Jukolan olut ja portteri joka hyvän maun ja runsaan ravintoaineensa vuoksi hyväksi tunnetaan.” Näin kertoi Keravan Höyrypanimo Oy tuotteistaan 6. joulukuuta 1917 Työmies-lehdessä. Miedosta portteristaan höyrypanimo käytti ainakin jossain vaiheessa myös Kansallis-Portterin nimeä.

Päivänä, jona eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen, väliaikainen kieltolaki oli ollut voimassa jo muutaman kuukauden. Vahvemmalla oluella ei tuota julistusta olisi kannattanut siis ajatella pääsevänsä kilistämään. Panimoalaa kohtasivat noina vuosina joka tapauksessa monenlaiset haasteet. Sota-ajan raaka-ainepula ja Venäjän maaliskuun vallankumousta seurannut mallasjuomien myyntikielto olivat jo ehtineet tuoda rasituksensa.

jukola-työmies-06-12-1917

Jukolan olut vie tietysti ajatukset Aleksis Kiven kuuluisaan veljessarjaan. Heillehän kävi Impivaaran jouluna köpelösti, kun väkevä olut nostatti tunnelman nopeasti kattoon, eivätkä veljet saunassa nahistelleessaan huomanneet palavan päreen putoamista. Äidin ohjeella pantu olut oli kuitenkin ollut ilmeisen onnistunutta ja tietysti asiaan kuuluukin, että se juhlapöydässä on tavallista vahvempaa.

–Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas.—Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta.

Impivaaran tulipalon jälkeen veljekset saivat juosta mekkosillaan pakkasyössä takaisin Jukolaan. Siellä taloa veljeksiltä vuokraava nahkapeitturi antoi kodittomille yösijan, ja nahkapeitturin emäntä tarjosi heille lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta.

seitseman-veljesta-public-domain

Sinebrychoffin lounastilaisuus ja 200. juhlavuoden saavutukset

Kaupunkimme oluthistorian jättiläinen kutsui 200-vuotisjuhlallisuuksiinsa liittyvälle lounaalle viime torstaina joukon juoma- ja ruokatoimittajia sekä samoihin aiheisiin keskittyviä bloggareita. Kekkerit järjestettiin Pastorissa, Erottajalla sijaitsevassa ravintolassa, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Kyseessä oli ohjelmaltaan ja tarjoiluiltaan yksi perinpohjaisimpia tilaisuuksia, joihin olen oluen kautta päätynyt ainakaan pitkään aikaan. Hyvä niin – mielenkiintoista juttua riitti.

Lounastilaisuuden ideana oli esitellä panimon juhlavuoden tekemisiä. Minut houkutteli paikalle ennen kaikkea Intohimona olut -historiikki, johon toimittaja Jussi Rokka oli kaivellut tietoja Sinebrychoffin panimomestareista ja heidän vaiheistaan, aina 1800-luvun alkupuolelta asti. Muita aterian lomassa esiteltyjä juttuja olivat 1819-juhlaolut sekä Sinebrychoffin tämänvuotinen jouluolut Itämeren suojelu -yhteyksineen.

Miehet panimon kattiloilla

Rokka kertoi kolunneensa erityisesti Sinebrychoffin arkistoa sekä Helsingin henkikirjoja ja kirkonkirjoja selvitellessään panimomestarien tarinoita. Kiinnostavaa tietoa oli löytynyt myös tälle hankkeelle rajatun aiheen ulkopuolelta. Ei Sinebrychoffin tarinaa ole taidettu koskaan muutenkaan koota laajamittaiseksi historiateokseksi, joka kattaisi kaikki relevantit aihealueet. Toki paljon hyvää ja asiantuntevaa tekstiä panimosta ja sen omistajaperheestä on jo tuotettu aiempina juhlavuosina ja muissa yhteyksissä, joten mikään kartoittamaton alue Sinebrychoff-historia ei myöskään ole.

1800-luvulla oli tavallista, että suomalaiset panimot hankkivat itselleen panimomestareita Saksasta. Heitä tuli sekä pohjoisilta saksalaisalueilta että etelän Baijerista. Erityisesti vuosisadan jälkipuoliskolla yleistyneen baijerilaisen panimoprosessin osaajia ei Pohjolan kantaväestöstä alkuun löytynyt. 1930-luvulla Sinebrychoff sai ensimmäiset kansallisuudeltaan suomalaiset panimomestarinsa. Ilmeisesti 1970-luvun alkupuolella taloon tullut Kimmo Jääskeläinen on joukon ensimmäinen äidinkieleltään suomenkielinen.

Panimomestariteema linkittyi historian kautta sulavasti toiseen päivän aiheista, 200-vuotisjuhlaolueen. Tästä 1819-oluesta kirjoitinkin jo pari viikkoa sitten. Juhlaoluessa oli siis mukana panimon lagerhiivan lisäksi Oittaalta tammen kaarnasta löytynyttä villihiivaa, jonka kautta olut ikään kuin viittasi Sinebrychoffin alkuaikoihin ja varastoinnissa käytettyihin tammitynnyreihin. Panimomestari Tapio Kangas-Heiska totesi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Sinebrychoffin olueen on tietoisesti lisätty villinä kasvanutta hiivakantaa – ne ovat perinteisesti teollisissa panimoissa olleet panimomestarin pahoja vihollisia. Tämän oluen käyminen ei Kangas-Heiskan mukaan ollut sinänsä villiä tai spontaania, vaan pikemminkin kontrolloitua.sff2

Kolmas lounaan alustusten aiheista liikkui eniten panimon nykyajassa. Aihe oli itämeriystävällinen KOFF Jouluolut, josta ehkä myöhemmässä postauksessa vielä lisää. Mallasohran viljelijä Antti Finskas Iitistä kertoi ensin ohran viljelystä tilallaan ja tämän vuoden ”poutaohrasta”. Paikalla olivat myös Viking Malt -mallastamon sekä Baltic Sea Action Groupin (BSAG) edustajat, joten esityksissä kuultiin paitsi ohran matkasta mallastamon kautta panimolle, myös BSAG:n suorittamista analyyseistä, joilla maatilan meriystävällisyyttä on todennettu.

Tässä mielessä suurpanimo operoi erilaisessa maailmassa kuin pienet käsityöpanimot, joille raaka-aineiden hankinta tarkoittaa helpoimmillaan napin painalluksia nettikaupoissa. Sinebrychoffin panimomestari muun muassa istuu Panimolaboratorion Ohrakomiteassa, joka hyväksyy mallasohralajikkeet kotimaan tuotantoa varten. Prosessi pellolta pulloon konkretisoituu näin esitettynä myös yksittäisessä oluessa kuten Iitin pelloilla viljellyssä Jouluoluessa, ja toki myös sen markkinoinnissa.

sffpuhujia2

Mallasohran viljelijä Antti Finskas (vas.), toimittaja Jussi Rokka ja panimomestari Tapio Kangas-Heiska.

Miehet ravintolan kattiloilla

Lounas tarjoiltiin Ravintola Pastorissa, jossa en ollut ennen käynyt. Richard Sloan ja Jouni Toivanen tulivat keittiöstä kertomaan annoksista ja niiden yhteydestä 1819-olueen ja Jouluolueen. Alla olevista kuvista näkyy aterian osia, alkupaloista ainakin käpytötterössä oli oluella maustettua lohta, ja veripaltun veri sekä marinoitu ihra taas olivat peräisin maltaisilla eväillä ruokitusta possusta. Speltti-sieniannoksen jälkeen vuoroon tullut sampi oli Varkaudessa kasvatettua, ja jälkiruoan jäädykkeessä puolestaan oli mausteena tammea kuten 1819-oluessakin. Sloanilla ja Toivasella on suunnitelmissa avata tammikuussa Lucy in the Sky -niminen ravintola Espoon Keilaniemeen, entisen Nesteen tornin kattokerrokseen. Lounasyleisössä ainakin vanhempi porukka ymmärsi, mitä rakennusta Sloan tarkoitti, kun hän englanninkielisessä esittelyssään kutsui sitä “Raaden hampaaksi”.sff1sff4

Tolkien @Riviera

Kun joskus nuorena Tolkien-fanina luin Humphrey Carpenterin elämäkerran J.R.R. Tolkien: A Biography, tulevan kirjailijan varhaiset vaiheet syntymästä sotavuosiin olivat niitä vähiten mielenkiintoisia. Nämä piti melkein hyppiä yli, jotta päästiin niille vuosikymmenille, joilla tuttuja fantasiateoksia alkoi syntyä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosiin paneutuu Dome Karukosken ohjaama elämäkertaelokuva Tolkien, jonka näimme nyt ensi-iltaviikonloppuna Kallion mainiossa Rivierassa. Pääteemoja on suurin piirtein kolme. Ensin on neljän koulukaverin ystävyys, joka katkeaa poikien ensimmäisinä yliopistovuosina alkaneeseen maailmansotaan. Samalla herää nuoruusaikana luettujen kielten ja tarujen vaikutus kielitieteilijän myöhempään uraan fantasiakirjailijana. Kolmantena on Tolkienin tutustuminen tulevaan vaimoonsa Edithiin ja kaikki, mitä tästä seurasi.cof

Käsikirjoittajat sekä Karukoski joukkoineen hallitsevat materiaalin hyvin. Kehystarina sijoittuu Ranskaan ja juoksuhautoihin, josta käsin suurin osa elokuvan sisällöstä tapahtuu 24-vuotiaan Tolkienin muisteluna. Sodan kauhut tuovat jatkuvasti päähenkilön mieleen Mordorin ja Sormusten sodan maisemia, jotka tietysti olivat tuolloin olemassa vain hänen mielikuvituksessaan, jos siinäkään.

On makuasia, alleviivataanko sodan ja muiden nuoruusvuosien kokemuksia tulevien kirjojen juonien suorana inspiraationa liikaakin. Kaikki nämä yhteydet eivät välttämättä ole elokuvan tekijöiden keksintöä. Tolkien itsekin kertoi, miten hänen ja Edithin tarina heijastui Silmarillionin Beren ja Lúthien -taruun. Elämäkerturi Carpenter taas toi esiin sen, kuinka nuoren upseerin ja häntä avustavan sotamiehen suhde rintamalla muistutti Sormusten herran Frodon ja Samin isäntä–palvelija-ystävyyttä.

Elokuvan henkilöissä tavoitetaan minusta hyvin se, mitä Tolkienista ja häntä ympäröineistä ihmisistä elämäkerran ja muun perusteella tiedetään. Osassa tapahtumista on toki otettu taiteellisia vapauksia esimerkiksi sen suhteen, mitä tapahtui milloin. Käännekohtiin on saatu välillä ympättyä myös taruille ominaista mysteerin tuntua, kuten kohtaan, jossa Tolkien onnistuu vakuuttamaan eksentrisen professori Wrightin poikkeuksellisista kielitieteen lahjoistaan.

Tolkienille oli tyypillistä ihastua kielten äännemaailmoihin. Walesin kieli kymri oli yksi hänen lempikielistään ja toinen oli suomi, johon hän tutustui Kalevalaa luettuaan. Tolkienin suomen tuntemus tuodaan esiin yhdessä elokuvan dramaattisista kohdista, ja tätä kai ainakin suomalainen yleisö suomalaisohjaajalta vähän odottikin. Alkoholillakin on osuutta asiaan.

davOlen kirjoittanut Tolkienista jo kahteen otteseen tässä blogissa, mitä en ole muista lempikirjailijoistani tehnyt. Tämä johtuu siitä, että minulla on epämääräinen aavistus Tolkienin vaikutuksesta myös oman olutharrastukseni alkamiseen. Olutblogihan tämä kuitenkin on eikä kirja- tai elokuvablogi.

Kirjojen ohimenevätkin välähdykset oluen ihanuudesta sekä hobittien Konnussa että Tolkienin omassa Oxfordissa ja sen pubeissa ovat jääneet lukiessa mieleen. Nyt nuoruudesta kertovassa elokuvassa saatiin olutlasit käteen vain kerran, kohtauksessa, jossa Tolkien ja kumppanit ovat lähdössä rintamalle. Kouluaikoina ystäväporukalla on tapana kokoontua Birminghamissa teehuoneelle.

Pubit tulevat kuvaan Tolkienin myöhempinä yliopistovuosina silloisen Inklings-porukan kokouksissa, ja siitä elokuvan tarina ei kerro. Vanhat Oxford-perinteet kuten college ale ovat Tolkienin professoriaikoina vielä hengissä. Kotitalonsa eteisessä Northmoor Roadilla professorilla oli oluttynnyri, joka Edithin mukaan levitti panimon hajua ympäri taloa.

Vaikka fantasiakirjailija onkin, hän on myös hobittitarinoissaan vahvasti nimenomaan perinteisen englantilaisen elämänmenon kuvaaja. Oxford ”uneksivine torneineen” ja erityisesti Sarehole Millin maaseutu edustavat perienglantilaisia ympäristöjä Tolkienin omassa elämässä, ja kyllähän niiden tärkeys välittyy myös elokuvasta. Lapsuuden maalaiskoti liittyy kirjailijan mielessä hänen varhain kuolleeseen äitiinsä, Birmingham teehuoneineen taas koulukavereihin. Tällaisten paikkojen ja ihmisten menettäminen ajoi Tolkienia kirjoittamaan ”kadonneista” maailmoista, ja nuo tarinat tekivät hänestä kuuluisan. Siksi menetykset nousevat keskiöön myös elämäkertaelokuvassa, jota voi lämpimästi suositella muillekin kuin vannoutuneille tolkienisteille.

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset?

Aisteja tyydyttävän oluen metsästys voidaan nähdä metaforana syvemmälle autenttisuuden janolle. Oikeaoppisesti laskettu lasillinen, oikeanlämpöisenä tarjoiltuna, maussa juuri sopiva humalan ja maltaiden tasapaino – virkistävä ja vahvistava juoma kuin totuus itse – on kokemuksena niin puhdas ja aito, että se on jo itsensä vuoksi tavoittelemisen arvoinen asia.

Tähän asti kaikki hyvin. Lainaus oli esseestä, jossa amerikkalainen filosofi Dale Jacquette erittelee, mitä merkitsee se, että olut on autenttista ja miten autenttisuus lisää juojan nautintoa. Ilmestyessään kymmenkunta vuotta Beer & Philosophy -kirjassa tämä teksti oli ensimmäinen kerta, kun itse törmäsin autenttisuuden käsitteeseen oluen yhteydessä.

Authentic Key

Kuva: Flickr.com, Mike Lawrence, CC BY 2.0.

Onko autenttisuus vain maistajan suussa?

Artikkelissa käydään läpi pikakelauksella oluen metafysiikkaa (mitä olut on), ontologiaa (minkä tyyppisiä oluita on) ja fenomenologiaa (millaisena kokemuksena olut ilmenee) ennen kuin kysytään suuri kysymys: mitä on autenttisuus. Mikä tekee oluenpanosta tai oluen juomisesta autenttista, ja miksi haluamme arvostaa ja ymmärtää sen estetiikkaa?

Autenttisuus on sana, jota käytämme ihmiskulttuurin tuotteista, Jacquette muistuttaa: emme pohdi, onko kivi, puu tai hyönteinen autenttinen. Hänen mukaansa voimme todeta jonkin asian olevan autenttinen vain, jos meillä on kokemusta kehnoista jäljitelmistä. Jäljitelmällä ei ole niitä ominaisuuksia, jotka tekevät aidosta asiasta nautittavan, arvokkaan tai erityisen. Autenttinen tuote on täydellisimmillään alkuperäisessä kontekstissaan, jossa sen ominaispiirteet pääsevät oikeuksiinsa.

Filosofisista käsitteistä en lähde tietenkään taittamaan peistä Jacquetten kanssa. Hänen tapansa soveltaa niitä olueen kuulostavat myös monin paikoin järkeviltä, mutta joissakin kohdissa en yhtään osaa käsittää hänen järjenjuoksuaan. Artikkeli on kyllä kirjoitettu vähän kieli poskessa (toisin kuin tämä vakavamielinen blogi), mutta jos ajattelun aukkoja paikataan vitseillä, se usein paistaa läpi.

Filosofi Jacquette asettaa aidolle, autenttiselle olutkokemukselle vaatimuksia, jotka kumpuavat hänen omista mieltymyksistään. Sen pitää olla “hanaolutta, joka kahvasta laskemalla kuohuu lasiin muodostaen reunojen yli valuvan kermaisen vaahdon”. Olutlasin tulee olla pienehkö, ohutta lasia, sen kyljessä tulee olla panimon vaakunatunnus, ja lasin reunassa kulta- tai hopearaita.

Yltääkseen täydellisen olutelämyksen mittoihin oluen on oltava vaaleaa, ilmeisesti mieluiten lageria, mutta ei amerikkalaista teollista lageria. Reinheitsgebot eli baijerilainen puhtausmääräys on Jacquetten näkökulmasta “pyrkimys luoda määritelmä erinomaiselle oluenpanotaidolle”. Rajoittamalla panimomestarin liikkumavaraa (vain sallittuihin raaka-aineisiin) ehkäistään näin ylilyönnit, jotka kirjoittajan mukaan johtavat rappioon missä tahansa inhimillisessä taidossa ja tekevät autenttisuudesta mahdotonta.

Hyvin tehty vaalea lager ei ole kirjoittajan mukaan autenttista toisaalta myöskään silloin, jos se on peräisin alueelta – kuten Turkista – jossa “ei ole alkuperäistä oluttraditiota”. Aidotkin olutalueet hämmentävät Jacquettea: belgialaista kriekiä hän ei osaa lähtökohtaisesti kokea autenttisena oluena, vaikka ymmärtää, että voi olla autenttisia tai vähemmän autenttisia kriekejä. Brittiläinen real ale on samoin hänestä hieno ja aito perinne, mutta hänelle itselleen brittioluet ovat tarjoilulämpötilansa ja liian katkeruutensa takia pettymyksiä.

Jos se ei tunnu aidolta, se ei voi olla aitoa – paitsi jos se on – mutta se ei sittenkään ole ehkä ihan aitoa. Tämä kaksilla kärryillä ratsastaminen onnistuu ehkä filosofeilta, mutta Olutkoiran edustama zytologian muoto ei moista tieteilyä sulata. Ymmärrän kyllä esimerkiksi sen, että Bud Lightiin, Milleriin tai Coorsiin tuskastunut amerikkalainen näkee saksalaisessa lagerissa autenttisen esikuvan sille, mistä isot jenkkilagerit ovat epäaitoja kopioita.

Mutta miksi hän korottaa koko ajan myös hollantilaisen lagerin saksalaisen rinnalle? Olkoonkin että Heineken saattaa olla parempi olut kuin Bud tai Michelob, niin miksi mainita vielä sen lisäksi erikseen Oranjeboom, Brand ja Hertog Jan? Ensinnäkään nämä hollantilaiset tehdaslagerit eivät pärjää kovin hyvin Baijerin parhaille oluille. Toiseksi vaalean lagerin valmistusperinne Hollannissa ei oikeasti ole hirveän pitkä, vaikka Jacquette ehkä niin luulee.

Tietoa ja/tai asennetta

Pakitetaan vähän. Mitä muuta autenttisuuteen saattaa aiheeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan kuulua? Charles Lindholm puhuu kirjassaan Culture and Authenticity aidosta ja todennettavasta alkuperästä, joka tietysti sopii myös edellä kuvattuihin autenttisuuden lajeihin. Camembert-juusto on autenttista, jos se tulee oikeilta Ranskan alueilta ja on ominaisuuksiltaan paikallisten tunnistettavissa.

Toisaalta Lindholm mainitsee myös vilpittömyyden (sincerity) yhtenä autenttisuuden rakennusaineena. Kun ihmisen teot ovat aitoja ilmentymiä siitä, mitä hän sisimmässään on, hän on autenttinen. Toisten on tietysti tunnistettava ja tunnustettava tämä aitous, joten se syntyy vain jonkinlaisessa yhteisössä. Lindholmin analyysissä autenttisuudella on siis kaksi kylkeä. Toinen on historiallinen ja genealoginen alkuperä, toinen on yhteisöön ja vuorovaikutukseen liittyvä sisällöllinen aitous.

Näin päästään siihen, millaisia määreitä itse ottaisin mukaan, jos joutuisin määrittelemään sitä, mitä on oluen autenttisuus. Yksi on todellakin historiallinen todenmukaisuus. Belgialainen trappistipanimo ei tekisi IPAa ja väittäisi sen olevan 1800-luvun munkkien lempiolut. Vastaavasti tšekkipanimot voivat tehdä saisonia, scotch alea tai sahtia, mutta jos he yrittävät perustella näiden oluttyylien kuuluvan paikalliseen perinteeseensä, he ovat heikoilla jäillä.

Et voi varastaa toisten maiden tai alueiden historiallisia olutperinteitä ja väittää niitä omiksesi. Tämä on yksi läksy. Toinen on se, että jos alat kikkailla oman kotiseutusi olutperinteillä, et pitemmän päälle voi välttämättä markkinoida itseäsi niiden aitona jatkajana. Tai voit jos asiakkaasi eivät tunne perinnettä tai välitä siitä. Brysselin Cantillonia olisi voinut pitää 1960-luvulla epäautenttisena, koska he jatkoivat gueuzejään sokerilla. Palattuaan alkuperäisiin käytäntöihinsä panimo on nyt koko maailman silmissä kenties aidoin lambic-tuottaja, eikä sitä asemaa kukaan hevin kyseenalaista.

Tämä lähestymistapa autenttiseen olueen edellyttää tietoa. Et voi markkinoida mitä tahansa mallasjuomaa gueuzenä tai saisonina. Tai kannattaa ainakin varautua siihen, että joku saattaa kyseenalaistaa sen, mitä oluen tyylistä on etikettiin painettu. Miten tehdään vaikkapa aito saison? Autenttisen tyylikuvauksen voi löytää nykyisin esimerkiksi Beer Judge Certification Programin verkkosivuilta (tai ainakin niin autenttisen kuin mahdollista). Saisonista ja muista maatilaoluista on kirjoitettu jopa kirjoja.

Jos olet belgialainen panimomestari, toteuttamalla tällaisten suuntaviivojen mukaisen oluen olet autenttinen. Jos taas olet esimerkiksi Torniosta, voit kyllä sanoa tekeväsi autenttista saisonia, mutta et voi mitenkään väittää vastaavan oluen kuuluneen Tornionjokilaakson panimoperinteisiin. Mutta kuuluuko Lapin Kulta sinne sitten sen autenttisemmin? Eikö sekin perustu Böömissä ja Baijerissa keksittyjen pilsner- tai helles-oluiden perinteisiin pikemmin kuin johonkin lappilaiseen?

Tätä kautta tullaankin toiseen autenttisuuden näkökulmaan. Jos olet pienpanimo Tornion alueella, voit sanoa olevasi aito sen takia että et ole Lapin Kulta. Tämä on toinen perustelu, jolla myös pienpanimot kutsuvat itseään autenttisiksi. Ne ovat autenttisia, koska ne eivät ole teollisia, kasvottomia korporaatioita. Niillä on paikallinen fanikunta, ne ehkä valmistavat oluitaan paikallisista raaka-aineista ja ne eivät tee kompromisseja tuotantoprosessissa.

Tällöin autenttisuus on pikemminkin asennetta ja tuotantoteknisiä valintoja kuin olutperinteisiin ja -kulttuureihin liittyvää tietoisuutta. Jos olet pienpanimon pitäjä vaikkapa Wisconsinissa, jossa perinteinen olut on suurpanimoiden lageria, voit ohittaa perinteen ja antaa itsestäsi aidon kuvan tekemällä jotain muuta kuin kyynistä massatuotetta. Teet ehkä merilevä-Gosea tai Barrel-Aged Imperial India Chocolate Cupcake Berliner Weissea. Joku voi moittia tyylivalintojasi hieman teeskenteleviksi, jopa epäaidoiksi (niillä ei ole mitään tekemistä minkään paikkakunnan olutperinteen kanssa). Olet kuitenkin omasta mielestäsi aito koska et ole corporate.

Autenttista tai ei – mitä sitten?

Jos autenttisuudesta tai sen puutteesta puhutaan akateemisiin pohdintoihin tukeutuen, monelle ehkä herää kysymys, miksi asiaa on ylipäänsä syytä pohtia. Jos olut maistuu hyvälle ja myy, eikö se riitä? Vastaus on: riittää niille, jotka haluavat sen riittävän. Sen sijaan hyvän olutkriitikon työkalupakkiin kyllä kuuluu, että hänellä on edellytykset arvioida, mihin kontekstiin (perinteeseen, tyyliin tai trendiin) arvioitava olut kuuluu. Olut suhteutetaan muun muassa tähän taustatietoon.

Kaiken kaikkiaan autenttisuuden arvioiminen on jo lähtökohtaisesti vaikeaa, olipa kyse juomasta, ruoasta tai vaikka jostain muista käsitöistä tai tapakulttuurista. Varsinkin perinteissä törmätään usein siihen, että jokin ikiaikaisena pidetty asia onkin melko uutta perua. Karjalanpiirakoiden riisitäyte ei ulotu perinteenä sen pitemmälle kuin milloin riisiä on ensi kerran tuotu Karjalaan jostain missä se kasvaa. Edes italialaista pizza- tai pastakastiketta ei ole voitu tehdä tomaatista ennen kuin tomaatti tuotiin Europpaan Uudesta maailmasta.

Pelkästään perinnetutkijoiden pohdiskelusta ei ole kuitenkaan kyse. Autenttisuus on myös markkinavaltti, joka antaa oikeutuksen pyytää esimerkiksi oluesta korkeampaa hintaa. Luostaripanimot eri maissa painavat olutpullojensa kylkiin vuosilukuja, jotka ovat yleensä luostarin perustamisvuosia, vaikka niiden annetaan ymmärtää kertovan olutperinteen alkuperästä. Belgiassa on käyty takavuosina jopa oikeutta siitä, että luostarit, jotka eivät kuuluneet trappistiveljeskunnalle, markkinoivat kuitenkin oluitaan trappistien tuotteina. Maalliset panimomestarit valmistivat valetrappisteja, koska haistoivat niissä rahantekomahdollisuuden.

Samaan tapaan IPAn tekijät Amerikassa ja muualla kertovat mielellään tarinaa brittien Intiaan suuntautuneesta olutviennistä, johon IPA-tyyli pohjautuu, vaikka se on muuttunut ja muovautunut vuosisatojen saatossa. Imperial stout -pullojen etiketeissä taas kerrotaan Katariina Suuresta ja muista Venäjän tsaareista, jotka rakastuivat vahvoihin, tummiin englantilaisoluihin. Näillä kertomuksilla luodaan tai toisinnetaan oluiden autenttista menneisyyttä ja sitä kautta uskottavuutta. Joskus hyvä, myyvä tarina painetaan pullon kylkeen mieluummin kuin historiallisesti todenmukainen tarina.

Myös identiteetistä kumpuavaan autenttisuuden lajiin voidaan kohdistaa kritiikkiä. Yksi rintamalinja, jonka yli viime vuosina on paljon ammuskeltu, on käsityöpanimoiden ja isojen massatuottajien välinen raja. Kun käsityöpanimon omistajat ovat myyneet firmansa esimerkiksi jollekin globaaleista suurpanimoista, aitoutta peräänkuuluttavat fanit ja craft-kollegat eivät ole säästelleet pilkkaansa somessa ja nettikommenteissa. Jos tylytyksellä on vaikutusta panimoiden taloudelliseen menestykseen, pelkästä teoretisoinnista ei todellakaan ole kyse.

Aloitin tämän postauksen kertomalla Dale Jacquettesta, jolle oluen autenttisuus näyttäytyy vaalean kuohuvana saksalaisena tai hollantilaisena lagerina. Ken haluaa, että oluen aitous lisää omaa, jo valmiiksi suurta olutnautintoa huippuunsa, hakee tietysti sellaista autenttista olutta, josta muutenkin pitää. Johdonmukaisempaa on kuitenkin myöntää, että kaikki vanhat olutperinteet ovat autenttisia ja niillä on oma arvonsa, eikä yrittää tehdä omasta suosikkioluestaan jotenkin toisia aidompaa ja jalompaa. Pidit tai et lambicin happamuudesta – tai sahdin makeudesta – ne ovat vuosisatojen takaa periytyviä oluenvalmistustapoja, joilla on aidot paikalliset juurensa. Toisaalta niillä alueilla, joilla tunnistettavia vanhoja olutperinteitä ei ole, jo olemalla pieni, riippumaton ja paikallinen panimo voi viestittää olevansa aito asia.

DDR-portteri, Gose ja muut 80-luvun idän ihmeet läntisin silmin

Miltä Itä-Saksan olutmaailma näytti länsisaksalaisin silmin siinä vaiheessa, kun maailman merkittävin olutkansa oli elänyt lähes 40 vuotta kahdessa toisistaan eriytyneessä valtiossa? Yksi tapa katsoa näitä kauan sitten hälvenneitä jakolinjoja on tämän blogin lukijoille tuttu kirja Die Biere Deutschlands, jossa Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber kiersivät kotimaansa liittotasavallan sekä naapurimaa DDR:n panimoita ja ravintoloita 1980-luvun lopulla.

Kaul ja Höllhuber aloittavat DDR-katsauksensa toteamalla sen länsisaksalaisittain olennaisimman eron, että Itä-Saksassa olutta ei tarvinnut koskaan tehdä Reinheitsgebotin mukaisesti. He eivät kuitenkaan avaa tämän eron merkitystä sen pitemmälle kuin että monissa oluissa on “kemiallisia lisiä”. Riippuen määritelmästä voidaan ehkä sanoa, että jonkinlaisia panimoprosessia auttavia lisiä on ollut läntisissä puhtausmääräyksen mukaisissa oluissakin.

Armollisesti kirjoittajat kertovat, että DDR:n panimot valmistavat panimoprosessin teollistumisesta ja raaka-aineiden puutteista huolimatta monia oluita, “jotka ovat aivan juotavia”. Nyt kun kukaan meistä ei voi enää palata ajassa taaksepäin tekemään omia johtopäätöksiään, voi kysyä, onko tässä hieman nihkeässä arviossa läntistä kansallislisää. Vai oliko se jopa länsisaksalaiseksi aidosti harvinaisen myönteinen lausunto?

Ron Pattinson, brittiläinen oluthistorioitsija, joka vietti 80-luvulla aikaa Itä-Saksassa, sanoo näin: “Halveksunta, jota monet [länsisaksalaiset] osoittivat DDR:n olutta kohtaan – enimmäkseen heikompilaatuisiin panimoprosesseihin vedoten – oli epäreilua ja perustui paljolti ennakkoluuloihin … En ymmärrä, miten kukaan [idässä] saattoi juoda kalliita, valjuja [läntisiä] tuontioluita kun tarjolla oli maukkaita, paikallisia tuotteita … DDR:n olut yksinkertaisesti maistui paremmalta.” Vertailu ehkä koskee erityisesti arkisimpia massaoluita mutta on kuitenkin mielenkiintoinen.

Itäoluista esimerkiksi Radeberger, Wernesgrüner, Ur-Krostitzer Schweden, Sternburg Export Pils ja Sachsenbräu Spezial Deutsches Pilsner Vollbier läpäisevät Kaulin ja Höllhuberin seulan kelpo oluina. Sternburgin Deutscher Porter on heidän mukaansa “hyvin samettinen, ei liian makea Starkbier, jolla on hieno vaahto, ja joka on väriltään tummanruskea, miltei musta”. Oluella on pitkä jälkimaku, “joka vain jättää kitalaen yläosaan hieman epämiellyttävän makuaistimuksen”.

Saksin ja Thüringenin perinteitä

Kahdesta itäsaksalaisesta erikoisuudesta kirjoittajat jopa miedosti innostuvat. Toista niistä tekee Leipzigin pohjoisosassa talvella 1985–1986 avattu Alt-Leipziger Gosenschenke “Ohne Bedenken”. Ettekö ole koskaan kuulleet Gosesta, Kaul ja Höllhuber kysyvät lukijoiltaan, ja vakuuttavat, etteivät leipzigilaisetkaan olleet siitä kuulleet.

Gosen kohdalla on kysymys ohra- ja vehnäpitoisuudeltaan sellaisesta Weiβbieristä, jollaisena Berliner Weiβe tehdään. Panimoreseptiin emme ole tähän mennessä päässeet käsiksi; [ravintoloitsija] Lothar Goldhahn lienee varuillaan, ettei hänen Goseaan liian pian pystytä jäljittelemään. Gose muuten juodaan usein kuminaviinaryypyn kanssa tai, kuten makean ystävät, mustaviinimarjamehun kanssa. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä Berliner Weiβea.

Ehkä leipzigilaisten kriittinen massa oli jo Gosen unohtanut, mutta kirjoittajat samalla korostavat sitä, että Lothar Goldhahn perusti henkiin herättämänsä oluttyylin yli sadan vanhan leipzigilaisen haastatteluihin. Hän oli jututtanut muun muassa panimomestaria, joka oli vuonna 1966 pannut viimeisen “alkuperäisen” Gosen. Kirjoittajat kutsuvat Gosea hennonhappamaksi olueksi ja toteavat (vanhempaan oluttyylin kuvaukseen vedoten) sen olevan kullanvärinen, hapokkaan täyteläinen, ruoansulatukselle edullinen ja janon sammuttava.

Gose_Ohne-Bedenken_Flickr_Bernd-Rostad-rajattu_CC-BY-2-0

Mainos Ohne Bedenken -ravintolassa. (Kuva: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0)

Pintahiivaolutta DDR:ssä ei enää käytännössä muutoin pantu, mutta ainakin yksi muu mielenkiintoinen poikkeus löytyi. Thüringenissä, Erfurtin eteläpuolella Singenin kylässä on entisen Itä-Saksan pienin panimo, Brauerei Schmitt. Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber pohtivat, miten se on saattanut pysyä hengissä perinteisenä perheyrityksenä, joka tarjoaa ruokaa kahtena päivänä viikossa ja keittää oluensa ikivanhoilla panimolaitteilla.

Tiistai on oluenpanopäivä. Silloin valmistetaan vaaleaa, vahvaa olutta, jonka maku on voimakkaan katkera. Panimoperheen ei tarvitse suorittaa käsityötään yksin, sillä kaikilta DDR:n alueilta tulee kävijöitä yhä uudestaan katselemaan toimitusta. Ja he saavat siinä ohessa tynnyristä oluen jos toisenkin, eihän sitä kuivin suin haluta olla, kun on kaukaa tultu. Kaikki tehdään niin kuin ennen sadoissa Thüringenin yrityksissä ja tässä suhteessa samanlaisessa Frankenissa.

Kahdeksan viikon jälkikäyminen tuottaa hienon hiilihapon ja kypsyneen maun, kirjoittajat kehuvat. He kutsuvat olutta Helles-termillä, mutta tosiaan erikseen mainitsevat, että hiiva on vanhaan tapaan pintahiivaa. Se “säilyttää meille viikko toisensa jälkeen palan 1700-lukua.”

Museopanimo Schmitt on edelleen olemassa. Höyryvoimalla toimivat laitteet ovat panimon nettisivujen mukaan peräisin 1800-luvun lopulta, jolloin vanhasta majatalosta tuli Schmittin perheen panimo, ja niiden kerrotaan yhä toimivan. Pullottaminen aloitettiin ilmeisesti 1930-luvulla, ja yritys sai pienenä, historiallisesti merkittävänä “mikroyrityksenä” säilyä valtiollisen panimojärjestelmän ulkopuolella myös kommunistiaikana.

Oluesta on vaikea sanoa paljonkaan käymättä paikan päällä, mutta ainakin Ratebeerin arvioijat olettavat sen olevan nykyisin pohjahiivaista Pilsneriä tai Landbieriä. Ehkä läntinen paine on Saksojen yhdistyessä pakottanut tähän? Toisaalta jos olut tehdään normaaliin saksalaistyyliin kylmissä lämpötiloissa, makueroa voisi olla vaikea havaita, olipa hiiva kumpaa lajia tahansa. Nykyisestä 800 hehtolitran vuosituotannosta suurin osa myydään yhä suoraan panimon omista hanoista.

Itäportterin ja Gosen myöhemmät vaiheet

Portteri, alun perin brittiläinen oluttyyli, jatkoi omituisia seikkailujaan sosialistisessa itäblokissa senkin jälkeen, kun se kaikkialta muualta paitsi Pohjoismaista oli kadonnut. (Tai stout, alun perin vahvan portterin nimi, oli korvannut porter-sanan miedon mustan brittioluen nimityksenä.)

Viime vuosisadan alussa saksalainen portteri saattoi olla noin 6–7 prosentin vahvuista. Ron Pattinsonin mukaan tämä oluttyyli säilyi erityisesti Itä-Saksassa ja katosi Saksojen yhdistymisen jälkeen. Jotkin idän panimot ovat ottaneet sen uudelleen valikoimiinsa myöhemmin, mutta osa näistä on melko mietoja ja Pattinsonin mukaan turhan makeita. Hän olettaa, että useimmat panimot tekivät sitä jo ennen toista maailmansotaa pohjahiivalla.

Katsoin huvikseni vuonna 2006 julkaistua Good Beer Guide to Germany -kirjaa nähdäkseni, minkä verran saksalaisporttereita oli tuohon aikaan tuotannossa. Ajattelin, että ajankohta on hyvä, koska 12 vuotta sitten amerikkalaislähtöiset craft beer -vaikutteet eivät vielä olleet rantautuneet kunnolla Saksaan ja tuoneet mukanaan angloportterin kertaustyylejä.

Löysin Saksan noin 1 300 panimosta yhdeksän portteria. Kuusi oli entisen Itä-Saksan alueella ja kolme Länsi-Saksan (ja näistäkin kolmesta yksi oli tuottajalta, joka omisti panimon myös Dresdenissä). Vahvuudet vaihtelivat 4,4% ABV:sta 10 %:iin. Mukana oli sekä uudehkoja panimoita että pitkän tien kulkijoita.

Jos saksalaisen portteriperinteen vähittäinen hiipuminen on tapahtunut melko huomaamatta, Gosen myöhemmät vaiheet ovat toista maata. Mikäli Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber olisivat vuonna 1988 kuulleet, että Gose on 30 vuotta myöhemmin yksi pienpanimoiden suosituimpia uutuustuotteita ympäri maailman, se olisi kuulostanut heistä yhtä mielikuvitukselliselta kuin marsilaisten laskeutuminen Maahan.

Gosen leviäminen mannertenväliseksi pienpanimotrendiksi 2010-luvulla on yleisen käsityksen mukaan paljolti edellä lainatun Pattinsonin syytä tai ansiota. Hän kirjoitti Gosesta blogissaan muutamaan otteeseen viime vuosikymmenen puolella ja innoitti seikkailunhaluisia panimoita tarttumaan tuntemattomaan oluttyyliin. Suolainen, kirpeän raikas maku on omiaan kesäterasseille. Saksalaiset tavat maustaa Gosea ja Berliner Weiβea mehuilla ja makusiirapeilla ovat muuntuneet nykypanimoissa muodiksi, jossa happamiin saksalaisvehnäoluihin lisätään usein jo valmistusvaiheessa marjoja ja hedelmiä.

Driftwood Brewing Gose-uh

Gose-olutta Kanadan länsirannikolta. (Kuva: Fil.AI, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Sessio #3: Ale eggnog – ghost of Christmases past

Kotimaisten olutblogien kolmannen Sessio-yhteispostausrupeaman julisti alkaneeksi Helppoa juotavaa -blogi, johon en ollut juurikaan ennen tutustunut. Teemana on yksinkertaisesti mutta kauteen sopivasti joulu ja olut.

Koska teeman käsittelyyn annettiin jälleen kerran vapaat kädet, oma panokseni on joulujuomaresepti. Eggnog eli munatoti on ollut minulle käsitteenä etäisesti tuttu jo pitkään, lähinnä amerikkalaisen joulukulttuurin osana, tai glögin tyyliin yleisenä loppuvuoden juhlajuomana. Itse en ole sitä juonut enkä ole ennen tiennyt, että olut liittyy olennaisesti juoman historiaan. Nykyisen amerikkalaisen eggnogin alkoholipitoiset ainesosat kai ovat tyypillisesti brandyä, rommia tai vastaavia väkeviä juomia.

Eggnogin yhteys oluthistoriaan selvisi minulle Don Russellin kirjasta Christmas beer: the cheeriest, tastiest and most unusual holiday beers -kirjasta, joka oli yksi tämän vuoden joululahjakirjoistani. Niinpä oli heti päästävä kokeilemaan oluella höystettyä munatotia, ja toteutimmekin sen kirjan reseptiosiosta löytyvää ohjetta soveltamalla. Sana nog on vanha termi, joka ainakin sanakirjan mukaan tarkoittaa East Anglian kreivikunnassa edelleenkin paikallista vahvaa (ale-)olutta.

cofAmerikkalaisen eggnogin lähtökohtana on ollut tämän etymologian mukaisesti juoma, joka sisältää vahvaa olutta ja kananmunia, ja niin sana on vielä siirtokunta-aikoina 1700-luvulla ymmärrettykin. Näin kertoo meille itse Wikipedia poikkeuksellisen laajassa artikkelissaan. Myöhemmin oluen paikalla on voinut olla viiniä tai vahvempiakin juomia. Varmasti nykyisten reseptien sokeri ja meijerituotteet, ehkä joulumausteetkin, ovat kuuluneet jo varhaisiin resepteihin.

Itse käytimme tällä kertaa oluena sopimusvalmistuttaja Ridgewayn (Hepworth Breweryllä teettämää) Insanely Bad Elfiä, joka löytyy edellisten joulujen tavoin nytkin Alkon jouluolutvalikoimasta. Olut ei ole East Angliasta mutta Etelä-Englannista kuitenkin. Se on jouluolutvalikoiman vahvemmasta päästä ja tuo sekoitukseen mukaan bourbonin tai brandyn lämpöisyyttä.

sdrLopputulos alla olevan ohjeen mukaan tehtynä on kermaisen kuohkea, ja siinä on melkeinpä leivonnaisten paksua ja mausteista tuntua. Olut ei maistu kovin selvästi läpi, koska mukana on myös vahvempia alkoholijuomia. Tämä olutnogi on silti uskollisempi juoman historialle kuin oluettomat versiot, ja reseptiä voi tietysti koettaa varioida myös muunlaisilla oluilla. Juoma on toki hyvin makeaa eikä mitään kevyttä muutenkaan, mutta toisaalta joulu on vain kerran vuodessa!

Ohje:

Sekoita runsas desilitra sokeria (ja ½ tl vaniljasokeria) ja saman verran vettä kasarissa ja kuumenna kiehuvaksi. Hämmennä kunnes sokeri on sulanut. Anna porista viitisen minuuttia kunnes muuttuu siirappimaisemmaksi seokseksi ja saa vähän kullankeltaista väriä. Poista liedeltä ja lisää 2 rkl hunajaa. Vatkaa kolme kananmunaa ja yksi munanvalkuainen vaahtomaiseksi. Koko ajan vispaten kaada kuuma siirappi (eli vesi-sokeri-hunajaseos) munavaahtoon ohuena nauhana. Jos kaadat liian nopeasti, seos voi juoksettua. Sekoita mukaan 2,5 dl kuohukermaa, 4 rkl tummaa rommia, 2 rkl konjakkia, ½ tl kanelia, maustemitta maustepippuria ja ripaus neilikkajauhetta. Lisää viimeisenä puoli pulloa (165 ml) huoneenlämpöistä jouluolutta, joka on dekantoitu ja josta on vatkattu hiilihappoa pois. Jäähdytä seos hyvin kylmäksi. Ennen tarjoilua vatkaa tasaiseksi (voit halutessasi siivilöidä). Tarkista maku, kaada laseihin ja raasta päälle muskottipähkinää. Ohje on kahdelle jälkiruoka-annokselle tai neljälle pienemmälle lasilliselle.