Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Kirjakevät ’22: Suuri Olutkirja

Michael on suomeksi Mikko, ja mikä olisi sen oivallisempi etunimi silloin, kun kirjoittaa Suuren Olutkirjan ja haluaa sen myös olevan suuri olutkirja.

Niin jacksoniaanisiin mittoihin kasvavia kotimaisia olutkirjoja ei ole aikaisemmin taidettu nähdäkään kuin tämä panimomestari-olutkirjailija Mikko Salmen uusin teos, joka ilmestyi jo viime syksynä. Kirjoittaja itsekin sanoo lukijalle esipuheessaan, että “käsissäsi on kaikkien aikojen suurin suomalainen olutkirja”.

Ainoastaan sen nimeäminen suurieleisesti “Mikko Salmen suureksi olutkirjaksi”, genetiivimuodossa, olisi ollut vielä enemmän Jackson-tyylinen veto.

Kirja on 450-sivuinen runsaudensarvi, johon on koottu Salmen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä samoihin kansiin – eri oluttyylien tarinoita, niihin liittyviä yksittäisten oluiden suosituksia, oluen tekijöiden muisteluita, panimovisiittejä ja kirjoittajan matkakertomuksia olutkaupungeista. En tiedä, onko materiaalista osa ollut jo käytössä edellisissä teoksissa, mutta tämä on joka tapauksessa toistaiseksi täydellisin kattaus Salmen olutajattelua ja -kirjoittamista.

Minulla oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo ennen joulua, koska pukinkontti on olutkirjoille juuri oikea paikka. Mutta kai niitä voivat asiasta kiinnostuneet hankkia itselleen ja läheisilleen myös olutkevättä ja -kesää varten. Lienee joka tapauksessa selvää, että tuoreehkoista suomalaisista olutkirjoista tämä on ykkösteos niille, jotka mielivät tietää “kaiken oluesta” tai ainakin saada huolellisen perus- ja jatkokurssin aiheeseen.

Kuten aiemmissa kirjapostauksissani, käydään sisältöä läpi väljästi plussien ja miinusten laareihin heitellen.    

Plussat (+)

Kirjan valtava laajuus ja siinä ääneen pääsevien ihmisten iso joukko ovat siis jo itsessään plussa. Minäkin, joka sentään olen kahlannut kymmeniä ellei satoja olutkirjoja, löydän sieltä täältä uusia tietoja, anekdootteja ja näkökulmia. Toki tämä koskee erityisesti kotimaisia panimoita ja niiden tarinoita.

Mielenkiintoinen detalji on muun muassa se, paljonko kotimaisen tehdaslagerin humalakatkeruus on vuosikymmenten varrella laskenut. Lahden Sinisessä se olisi 50-luvun analyyseissä ollut yli 30 ja joskus jopa käsittämättömät 39 EBU (jostain tämä kertoo, vaikka olisi poikkeustapaus tai epäluotettava mittaus). Samoin kiinnostavia olivat lahtelaisten 70-luvun kokeilut pintahiivalla. Ja toki Seinäjoen Mallaskosken vanhan isännän Juhani Walleniuksen haastattelun loppu on parhaita pätkiä, mitä olen olutkirjoissa nähnyt. Jääköön arvoitukseksi, mitä siinä tapahtuu.

Pidin myös oluttyylien kuvauksista. Mikko Salmella on taito asettua yleisen tyylinillittämisen, sekavien historioiden ja rönsykasvustojen sekä usein yhdentekevien ominaisuusluetteloiden yläpuolelle. Oluiden kirjosta poimitaan näihin kuvauksiin se riittävän olennainen ja oikea tieto. Tätä perspektiiviä olisi luultavasti ollut paljon vaikeampi hankkia, jos kirjoittaja olisi aloittanut oluen parissa toimimisen esimerkiksi vasta 2010-luvulla.

Jokainen kirjoittaja painottaa asioita omalla tavallaan, ja Salmen painotukset tosiaan suosivat moniin muihin verrattuna enemmän Eurooppaa ja Suomea kuin Amerikkaa, ja enemmän 1900- kuin 2000-lukua. Tämäkin on perusteltua, koska niin suuri osa nykyisen craft beer -buumin juurista ulottuu aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja vanhalle mantereelle.

Eikä tämä sitä paitsi olekaan kirja pelkistä pienpanimoista ja käsityöoluista, kuten osa kirjan teksteistä konkreettisesti muistuttaa – erityisesti osassa IV (“Henkilökuvia ja oluttarinoita”). Ääneen pääsevät siis myös isojen panimoiden henkilöt sekä vähemmän tunnetut olutketjun osat kuten hiivalaboratorio ja mallasviljan tuottajat.

Miinukset (–)

Tässä kirjassa on tavallaan melkein kaksi kirjaa. Toinen on yleisteos maailman oluttyyleistä ja -perinteistä, hyvine esimerkkioluineen. Toiseenkin on vähintään suurin osa aineksista olemassa, ja se on paikoitellen yksityiskohtainenkin kotimaisen olutrenessanssin historia. Se alkaa Lammin Sahdista ja ulottuu aina Kakolan Panimoon ja muihin 2020-luvun alun tekijöihin, ja sitä taustoittavat nuo yllä mainitut pienpanimoskenen ulkopuolisten oluttoimijoiden äänet.

Vaikka Suuren olutkirjan osa IV on tosiaan yksi sen vahvuuksista, osion olisi varmasti voinut nimetä toisinkin. Tämä osio taustoittaa erityisesti nykyistä suomalaista olutkulttuuria, myös suurempien panimoiden näkökulmasta. Henkilöt ovat siis konkareita, emeritus-sukupolven kotimaisia edustajia. Nämä miehet ansaitsevat toki sen, että heidän tarinansa painetaan, siinä ei ole ongelmaa.

Kuitenkin sen, että kirjan globaali näkökulma tämän osion ajaksi häivytetään, voisi perustella jo vaikka esipuheessa. Muuten herää ehkä turhaan kysymyksiä, miksi juuri nämä herrat? Tai olisiko yhden naisenkin jostain löytänyt tähän puhumaan herrojen rinnalle? (Sukupuolijakauma ei ole läheskään näin yksioikoinen esimerkiksi kirjan pienpanimohaastatteluissa.)

Taitossa ei ole muuten paljon valittamista, mutta paksussa kirjassa olisi hyödyllistä, jos sivujen ulkoasussa jokin paljastaisi, missä osiossa ja tekstissä ollaan menossa. Sivujen ylä- ja alalaidoissa olisi tilaa. Nyt luvusta toiseen hyppiessä pitää joko pläräillä armottomasti tai mennä sisällysluettelon kautta. Napisin tästä myös Olutreissu Suomen arviossa, joten tässä vielä tuhdimmassa opuksessa on pakko mainita sama asia.

Tekstiä on toki paljon. Tämä ei sinänsä ole minulle ongelma, koska asia on kiinnostavaa. Jollekulle muulle voi tulla merkkiähky. Kuvia on paljon ja ne ovat hyviä, mutta tietysti täyteyden tunnetta olisi voinut taiton keinoilla ennaltaehkäistä lisääkin, poimia vaikka osuvimpia lauseita sitaateiksi kappaleiden lomaan tai jotain. Väliotsikoita on kyllä käytetty, tosin aika säästeliäästi.

Isoon kirjaan mahtuu yleensä erheitäkin. Nyt ne ovat lähinnä lyöntivirheitä sekä yksittäisiä väärin kirjoitettuja nimiä, joten oikolukua tai faktantarkistusta ei ole varmasti sinänsä laiminlyöty. Jos nyt asiavirheitä olisi pakko etsiä, pitäisi mennä jo melkoiseen hiustenhalkomiseen tai tulkinta- ja makukysymyksiin. Olisinko päästänyt Unto Tikkasta selittämään portterin ja stoutin eroja, kun hän ei näytä olleen tietoinen erojen historiallisesta ja maantieteellisestä kehityksestä? Jäikö Achel tarkoituksella vai vahingossa pois belgialaisten trappistipanimoiden listasta? Olisiko Pierre Celis todella puhunut kyläläisilleen ranskaa, eikö hollantia?  

* * * * *

Turha tästä kirjasta on muuta yhteenvetoa yrittää kuin että hyvää jälkeä on tullut, ja että kirja kuuluu jokaisen oluesta yhtään vakavammin kiinnostuvan suomalaisen hyllyyn. Omasta näkökulmastani Mikko Salmen suurin olutkirja luo myös uskoa siihen, että kirjamuodolla on olutkirjoittamisessa oma roolinsa tulevaisuudessakin. Tästä joku e-formaatteihin ihastunut voi olla tietysti eri mieltä, mutta palataan siihen keskusteluun jossain muussa yhteydessä.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | William Shakespeare, posset ja olut

Viimeinen luukku ei ole samanlainen kirjajuttu kuin aikaisemmat tässä olutjoulukalenterissa. Luukun kirjailija on William Shakespeare, joka oli oluen ystävä – mutta ei minkä tahansa oluen. Zythophile-blogi osoitti perusteellisella postauksellaan muutama vuosi sitten, että Shakespearen näytelmissä puhutaan toistuvasti negatiiviseen sävyyn humaloidusta oluesta (beer) mutta myönteisesti humaloimattomasta oluesta (ale).

Shakespeare oli pikkukaupungin poika Warwickshirestä, ja beer – humaloitu olut – oli Lontoon kotkotuksia. Beer tuli Englantiin ulkomailta, käytännössä nykyisten Alankomaiden alueelta, ehkä Belgian. Itse asiassa myös hop tuli sanana sieltä (myöhäiskeskiajan hollannissa ja englannissa hoppe). Ale sen sijaan oli monen mielestä isänmaallinen juomavalinta, “ale for an Englyssheman is a naturall drynke” sanottiin vuoden 1542 ravinto-oppaassa. 

Näytelmien suomentajilla ei ole juuri keinoja tehdä eroa ale- ja beer-sanojen välille, vaikka olisivat merkityksistä tietoisiakin. Vanhoissa Paavo Cajanderin käännöksissä on tosin ainakin kertaalleen onnistuttu sanomaan jotain muuta kuin pelkästään “olut”, nimittäin Talvisessa tarinassa, jossa säe “a quart of ale is a dish for a king” kääntyy “olutves’ on herkkua ruhtinaan”. 1700-luvun mittaan vanha ero ale- ja beer-sanojen välillä laimeni, joskin nämä miellettiin yhä eri asioiksi, ale vain jonkin verran miedommin humaloiduksi (myös vastaesimerkkejä syntyi pian). Käytännössä erityisesti portteri ja stout olivat aika pitkään “beer-”oluita, mild, old ale ja pale ale taas aleja.

Shakespearen näytelmissä esiintyy myös sana posset. Posset oli (tai on) olut- tai viinipohjainen lämmin juoma, joka saadaan aikaan esimerkiksi sekoittamalla kuumaa olutta, munia ja mausteita maitoon niin että maito juoksettuu. Siitä sitten siivilöidään nestemäinen osuus lasiin ja heitetään hyytymät pois. Entisaikoina nekin mieluummin syötiin kuin heitettiin roskiin.

Lady Macbeth huumasi kuningas Duncanin palvelijat myrkyttämällä heidän possetinsa, jolloin Macbeth pääsi kenenkään häiritsemättä murhaamaan kuninkaan. Ehkä tämän pariskunnan edesottamukset eivät sovi kaikkein parhaiten jouluaaton rauhaan, vaikka he Shakespearen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluvatkin. Viattomampaan vuodenvaihteen tunnelmaan käy näytelmistä vaikkapa komedia Loppiaisaatto, josta on puolestaan jäänyt englannin kieleen ilmaisu “cakes and ale” – huoleton nautiskelun aika.

* * * * *

Shakespeare & Beyond -blogista löytyy – historiallisten posset-ohjeiden perästä – nykyaikaiseen makuun sopiva posset-resepti, jonka sherry/madeira lienee helposti korvattavissa vahvalla alella. Itse olin ajatellut testata reseptiä kaapistani löytyvällä Thomas Hardy’s Alella, koska olin tehnyt Hardyyn liittyvän postauksen myös tähän joulukalenteriin. Jos saan toteutettua kokeilun joululomalla, täytyy raportoida tulokset tännekin. Alkoholipohjaisen “perinteisen” possetin lisäksi sanaa käytetään nykyään myös sitruunavanukkaasta, josta löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia reseptejä viime vuosilta. Se on ehkä ollut jopa pienimuotoinen hitti ruokablogipiireissä. 

* * * * *

Olutkoiran ja kirjallisuusjoulukalenterin puolesta rauhallisia ja rentouttavia joulunpyhiä joka kotiin!

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Joel Lehtonen: Henkien taistelu

Kirjallisuus on harvoin ajanhukkaa. Jo Jörn Donner muinoin sanoi naulan kantaan, että lukeminen kannattaa aina. Joidenkin joulukalenterin kirjojen kohdalla on kuitenkin pohdituttanut, käytänkö aikaani sittenkään ihan järkevästi. Joskus esimerkiksi kirjallisuuden konventioiden huomaa muuttuneen, kun sata vuotta vanhassa kirjassa jaaritellaan asiaa kymmenen sivupolun kautta ja vielä rautalangasta väännellen, jolloin tekee mieli kääntää seuraavalle sivulle tai hypätä muutaman yli. En kiistä tätäkin tehneeni.

Joel Lehtosen viimeinen romaani Henkien taistelu (1933) päätyi lukulistalle, koska siinä toinen päähenkilöistä on kaljatehtailijan hahmon ottanut piru. Asetelma on sikäli päinvastainen kuin Deulinin Cambrinus, roi de la bière -tarinassa, jossa oluenvalmistaja myy sielunsa paholaiselle. Mitään muuta yhteistä näissä kirjoissa nyt ei taida kyllä olla. Lehtosen tarina on mittava sukellus pula-ajan, kieltolain ja nousevien ääriaatteiden aallokoissa pulikoivaan 30-luvun alun Suomeen. Lisäksi käydään muun muassa Pariisissa törpöttelemässä, ei sillä etteikö romaanin Helsingissäkin laki epäonnistuisi viinavirtojen patoamisessa.

Kuten johdannostani voi päätellä, en ollut ihan varma, käyttääkö nykyihminen välttämättä aikansa viisaasti tätä satiiria lukemalla. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen avainromaani, siitäkin päätellen että alaotsikkona on Kertomus tunnetuista kansalaisistamme. Eli sivuhahmojen lähes loputon paraati edustaa näin ollen aikakauden kuuluisia hahmoja tai suuntauksia. Romaanissa he ovat saaneet sellaisia nimiä kuten Hirvo Törsö, Kipri Iili, tohtori Kaskas, Alvar Armas Örnell, rouva Hotti ja Leon Berger. Toinen päähenkilö paholaisen eli Vihtori Sorsimon ohella on Kleophas Leanteri Sampila, metsänhoitaja, jonka “oppaana” yhteiskunnan tilaan piru toimii. Kirja on täynnä kummallisia nimiä, joita eräässä kohdassa henkilöt muuten itsekin kommentoivat:

». . . No niin, nämä nykyaikaiset ristimänimet . . . Sellaiset kuin Hermo Sairanen tai Mielo Puolanne ymmärtää hyvin, mutta esim. Ahti ja Loimi ja Lahja jne. . . . Tarkoitan: käytetäänkös Untamoa naisen nimenä?»
»Hän on mies!» huusi Kaskas, ja hiukan vaahtoa ilmestyi hänen suupieleensä.

Melko mahdotonta kirjan tyyppien yhdistäminen joihinkin oikeisiin henkilöihin on nykypäivän peruslukijalle. En tunne aikakauden merkkihenkilöitä erityisen hyvin ja aatteitakin melko pinnallisesti. Oppineemmat saavat takuulla Henkien taistelusta enemmän irti. Esimerkiksi Jukka Kemppisen mukaan kirja on mestariteos, joskin “sangen vaikealukuinen”. Olutkoiran kaltaiselle plebeijille antoisampaa on vaikkapa seurailla, kun Lehtonen kuljettaa Kleophasta ja muita Pariisin kosteassa ravintolaelämässä.  

»Mikään kansa, jolla on aivoja päässä edes sen verran kuin sialla, ei säädä kieltolakia. Kyllä täällä annetaan juoda. Ja juomiakin täällä on, tavallaan. Kapakka jokaisessa kadunkulmassa, milloin baari tai kahvila, milloin viinitupa tai oluthalli, ravintola, restorangi, ruokala, kuppila, halli, musikhalli, pillinki, ruokasali: kaikissa niissä saa juoda. Kaikkialla juomapaikat hulmuttavat liikekilpiensä sähköjä, iskevät minulle pirullisesti silmää punaisella, vihreällä, sinisellä, kiljuvat: ’Ryyppyjä, ryyppyjä, paljon alkoholia, ryyppyjä!’ –Kukaan ei Parisissa ryyppäämästä kiellä.»

Le Dômessa, Pigallella ja muualla juodaan viinejä, erivärisiä liköörejä, konjakkeja, rommeja, viskiä, grogeja, cocktailia ja jotain mitä kutsutaan nimellä kill me quick. Näitä kaupungissa oleilevat suomalaisetkin juovat paikallisten jatkona silloin kun eivät sorru “lihapullapatriotismiin” eli vetäydy skandinaavisten ravintoloiden turviin.

Kaljatehtailijan tehtaalla Helsingin esikaupungissa ei kirjassa niinkään vietetä aikaa. Sen verran siitä todetaan, että kun vanha kehno eli Sorsimo lähtee uudelleen ulkomaille, hän jättää “tehtaan panimomestari Hallilan hoitoon, antaen täydet valtuudet ja oikeudet jakaa siitä lähtevät tulot työväen kesken niin kauan kuin hän, omistaja itse, olisi maailmalla”. Lähtöä ennen pidettävissä juhlissa käy ilmi, että panimolla suhtaudutaan tarpeen tullen luovasti voimassa olevaan lainsäädäntöön:

Silloin vapautti tilanteen [panimotyöläinen] Piggvar, nousten rohkeasti, melkein hävyttömästi pystyyn, ja huudahtaen: »Mitäpä sitten kuin asiaan!» Ja hän sieppasi takalistonsa ja penkin alta pöydälle ison korin, joka oli kymmenlitraisen kaljapullon pesänä. Sitten hän piti (tuo punikki, jonka naama näytti punaisen paperilyhdyn valossa veriappelsiinilta) puheen, jossa hän myönsi, ettei Sorsimo ollut herroista pahimpia, vaan kohteli työmiestä sen arvoisena kuin herrat koiriaan; ja siksi he, oluenpanijat, olivat isännältä lupaa kysymättä valmistaneet kymmenen litraa sellaista, joka ei ollut rapakaljaa, vaan sisälläpiti sekä vierrevoimaa että painoprosentteja, koska nyt porvari taas matkusti huvittelemaan.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner

Rohkenen veikata, että jos P.G. Wodehouse näillä leveysasteilla jostain tunnetaan niin herrasmiespalvelija Jeevesistä ja hänen työnantajastaan Bertie Woosterista. Kirjailijan muutakin tuotantoa on takavuosina suomennettu hiukan, mutta en ole ihan selvillä mitä kaikkea. Wodehousen pitkään elämään (1881–1975) kuitenkin mahtui lähes sata kirjaa, tuplasti saman verran novelleja ja lisäksi liuta näytelmiä ja muita tekstejä. Ei ole minunkaan tullut niihin tutustuttua, mutta näistä Mr Mulliner -kirjoista kiinnostuin tapahtumapaikkana toimivan pubin takia.

Mulliner-tarinat ovat lähes kaikki samanmuotoisia: lyhyehköjä humoristisia novelleja, joiden kertojana toimii Mr Mulliner, vaikka hän ei (muistaakseni yhtä lukuun ottamatta) esiinnykään niissä itse. Tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä Mullinerin nuorempia sukulaisia, joista suuri osa muistuttaa Bertie Woosterin tuttavia – yleensä joko rikkaita, aivottomia, eksentrisiä, toivottomasti rakastuneita tai jonkinlaiseen umpikujaan ajautuneita, tai kaikkia näitä. Koska Mulliner itse esiintyy vain kehyskertomuksissa, niinpä Angler’s Rest -pubikin on oikeastaan vain noiden lyhyiden introjen tapahtumapaikka.

Pubissa keskustelu lähtee aina aluksi liikkeelle jostain ajankohtaisesta aiheesta: paikallisen koulun rehtorinimityksestä, uudesta elokuvasarjasta, tupakoinnin epäterveellisyydestä, “nykyajan naisesta” (suurin osa tarinoista on kirjoitettu 1920–30-luvuilla) tai koirasta joka palkittiin sarjansa parhaana kissanäyttelyssä. Siitä sitten Mullinerille tulee mieleen jokin asiaan liittyvä sattumus, jota hän ryhtyy muistelemaan tarkemmin.

Angler’s Restin kanta-asiakkaat ja satunnaiset kävijät tunnetaan Mullineria lukuun ottamatta vain heidän nauttimiensa juomien nimillä: Draught Stout, Tankard of Ale, Whisky Sour, Pint of Bitter, Port from the Wood, Small Bass, Light Lager, Mild and Bitter, Stout and Bitter tai Stout and Mild. Varsinkin viimeksi mainitut kiinnittivät huomioni, kyseessä kai ovat saman tyyppiset sekoitukset joita jo eilisessä tšekkijutussakin tuli mainittua. Lisäksi on asiakas kutsumanimeltään Pint of Half-and-Half. Mullinerin oma juoma on aina “hot Scotch and lemon”. Henkilöt – tai ainakin juomat – vaihtuvat tarinasta toiseen, eikä heihin liitetä varsinaisia ominaisuuksia, jotain satunnaista luonnehdintaa lukuun ottamatta: “one of those cynical Dry Martinis who always know everything”.

Mulliner-tarinat ovat hauskoja, sillä tavalla jolla Wodehouse on omimmillaan hauska. Tietenkään niistä ei kannata etsiä asioita, joita kirjailija ei harrasta, kuten syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai kovin pitkälle kehiteltyjä henkilöhahmoja. Tietynlainen tunnistettavan maailman luominen, täysin todellisuudesta piittaamattomat absurdit juonet ja nokkela kielen rusikointi ovat Wodehousen valtteja. Viimeksi mainittua pitää näissä tarinoissa hakea etenkin dialogista, kun taas Jeeves-kirjoissa minäkertojana toimivan Woosterin puppugeneraattori pyörii jatkuvalla syötöllä.

Epäilemättä yksi yleisimmistä wodehouselaisista juonikuvioista lähtee liikkeelle siitä, kun rakastunut nuorimies päättää yrittää tehdä vaikutuksen unelmiensa kohteeseen, ja usein kyseisissä piireissä tämä vielä tarkoittaa matkaa tytön perheen maalaiskartanolle. Jokin odottamaton oikku laittaa tapahtumat sitten väärille raiteille, kuten se, että rakkauden kohteen äiti pihistää kosioretkeläisen dekkarikirjan – hänen toisen pakkomielteensä. Tai että nuori ritari saa rakastetultaan mahdottoman tehtävän, vaikkapa löytää hänelle mansikoita joulukuussa. Joku muu jää aina näissä juoksenteluissa jalkoihin, kuten tässä tapauksessa sankarin kaveri:

“Eh? What about our Monte Carlo binge?”
“That’ll have to be postponed. Not for long. She’s up in London, staying with an aunt of sorts, for another couple of weeks. I could come after that.”
“Do you mean to say you have the immortal crust to expect me to hang on about two weeks, waiting for you?”
“I don’t see why not.”
“Oh, don’t you? Well, I’m jolly well not going to.”
“Right ho. Just as you like.”
“Right ho. Then I shall go alone.”
“Right ho. Go alone.”
“Right ho. I will.”
“Right ho. Do.”
“Right ho, then.”
“Right ho,” said Ambrose Wiffin.
“Right ho,” said Algy Crufts.

Mr Mullinerin pubi on toisaalta taas näidenkin veijareiden maailmasta aika kaukana, heitä on vaikea nähdä istumassa kolpakoineen baaritiskin ääressä, joka luultavasti olisi full of people and other foul things. En ole varma, miten hyvin tosikkomaisempien kehyskertomusten ja päättömien päätarinoiden vastakohta minusta toimii, mutta Wodehouse on siihen ainakin uskonut – hän sentään kirjoitti kaikkiaan yli 40 Mulliner-novellia. 

(Kuva: IntangibleArts, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Hrabal: The Little Town Where Time Stood Still (Městečko, kde se zastavil čas)

Prahan legendaarisessa U Zlatého Tygra -kapakassa eli “Kultaisessa tiikerissä” roikkuu seinällä valokuva, jossa kansanomaisen oloinen ukkeli poseeraa presidenttien Bill Clintonin ja Václav Havelin välissä. Vanha mies on Bohumil Hrabal (1914–1997), kommunistiaikana yksi tunnetuimmista toisinajattelijakirjailijoista kuten Havelkin. Kuvaushetkellä hän oli Tšekin kenties rakastetuin kirjailija, ja jotkin hänen kirjoistaan oli 90-luvulla julkaistu ensimmäistä kertaa kotimaassaan alkuperäismuodossa.

Hrabal oli – paitsi Kultaisen tiikerin kanta-asiakas – Nymburkin panimon entisen toimitusjohtajan poika. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli 1910–30-luvuilla panimon alueella, ja myös hänen setänsä oli panimolla töissä. Pivovar Nymburk on edelleen olemassa, ja se tunnetaan Postřižinske-olutbrändinsä nimellä. Nimi viittaa Hrabalin pienoisromaaniin Postřižinský (“Leikkauksia”), joka on sisarteoksensa Městečko, kde se zastavil čas (“Kaupunki, jossa aika oli pysähtynyt”) kanssa Hrabalin tunnetuimpia kirjoja. Panimon nykyisistä oluista Pepinova desítka on nimetty kirjailijan Pepin-sedän mukaan ja Francinův ležák hänen Francin-isänsä mukaan.

Kumpikin kirja löytyy englanninkielisestä laitoksesta, jota itse luin. Alkuteokset ovat tietysti tšekiksi. Päähenkilöitä ovat rauhallinen ja ohikulkijoita jutuillaan tylsistyttävä isä, äänekäs ja tanssahteleva naistenmies Pepin-setä, kertojana toimiva poika eli kirjailijan lapsuusminä, sekä äiti, jonka tarinasta paljastetaan enemmän Postřižinskýn juonessa. Městečko, kde se zastavil čas –tarina ulottuu aikaan, jolloin kommunistiseen järjestelmään siirtyvä Tšekkoslovakia potkii porvarilliset yritysjohtajat pellolle ja heidän tilalleen firmoihin – kuten panimoonkin – nousevat työläiset.

Bohumil Hrabal kertoo panimon ja perheen ympärillä pyörineestä pikkukaupunkitunnelmasta persoonallisella ja värikkäällä tavallaan. Tilanteet saavat usein absurdeja ulottuvuuksia etenkin Pepin-sedän räiskähtelevän luonteen takia – jo siis ennen kuin koko maailma muuttuu kummalliseksi, kun isä lempataan panimopomon tehtävästään ja hän yrittää rakentaa Pepinin kanssa uutta toimeentuloa ja tarkoitusta elämälle.

Kertojan lapsuusvuosissa, “entisessä maailmassa”, on hauskoja lapsen silmin havainnoituja tapahtumaketjuja, esimerkiksi vanhanaikainen tapa louhia talvella joen jäätä panimon kellareihin. Tästä syntyy varsinainen operaatio, kun mylvivä Pepin yllyttää jäälohkareita nostavia työmiehiä kasaamaan kärryjen kuormia yhä korkeammiksi ja korkeammiksi. Kertojan mielestä kärryt jääkuormineen muistuttavat Tatra-vuoria, kun ne illalla vyöryvät kohti panimoa.

Olutta, jota panimon väki juokin, kutsutaan välillä “oranssinväriseksi olueksi”, mutta myös “half-and-half”-sekoitusta (englanninkielisen käännöksen mukaan) tehdään vaaleasta lagerista ja punaruskeasta oluesta. Tämä tapa on jossain määrin Tšekissä edelleen käytössä, ja onhan eri oluttyyppien sekoituksia muissakin maissa harrastettu, harvemmin varmaan nykyään. Suomessakin jotkut joivat portteria ja pilsneriä samaan lasiin kaadettuna, ties vaikka joku joisi yhä. Yksi käännös, jota Hrabalin tekstin englanninnoksessa ihmettelin, oli eräästä panimon oluesta käytetty “dark ale”, joka saattaa olla kyllä kääntäjän harhatulkintakin – minulla ei ollut alkukielistä versiota vertailua varten.

(Kuvat etiketeistä: David Short, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters

Elizabeth Gaskell (1810–1865), joka kuvasi sekä asuinkaupunkinsa Manchesterin työväenluokan oloja että pikkukaupunkilaista elämää, on yksi Englannin yhteiskunnallisen romaanin isoja nimiä. Suomeksi hänen romaaneistaan on käännetty ilmeisesti vain Cranford ja Sylvia’s Lovers, ja vaikkapa sitten North and South ja tämä Wives and Daughters on jäänyt suomentamatta. Ihmeellistä mutta totta. Tv-sovituksia on kyllä nähty täkäläisillä kanavillakin.

Hieman samaan tapaan kuin erinäisissä 1800-luvun brittiromaaneissa, Wives and Daughtersin peruskuvio keskittyy porvaristaustaisen Molly Gibsonin ja yläluokkaisemman Hamleyn perheen poikien kanssakäymiseen. Kahdesta Hamleyn pojasta nuorempi Roger on järkevä tiedemies, jonka kanssa Molly ystävystyy, mutta sosiaalinen epäsuhta varjostaa avioliittonäkymiä. Hamleyn perheen odotukset kohdistuvat esikoiseen Osborneen, jonka elämä on kuitenkin sarja epäonnistumisia: opintojen reputtamista, epäsopivaa avioliittoa ja velkaongelmia. Myöhemmin Molly ja hänen sisarpuolensa Cynthia kilpailevat Rogerin rakkaudesta, mutta suunnitelmia sotkevat nuoren miehen pitkät luonnontieteelliset tutkimusmatkat Afrikkaan.

Wives and Daughtersin olutsitaatti sijoittuu kohtaan, jossa Osbornen entisten ongelmien päälle hänellä epäillään vakavaa sairautta ja perhe iloitsee Rogerin uramenestyksestä ennen tämän lähtöä Afrikan-matkalle.

”What’s this I hear about Roger?” said Mr. Gibson, plunging at once into the subject.

”Aha! so you’ve heard, have you? It’s famous, isn’t it? He’s a boy to be proud of, is old Roger. Steady Roger; we used to think him slow, but it seems to me that slow and sure wins the race. But tell me; what have you heard? how much is known? Nay, you must have a glass full. It’s old ale, such as we don’t brew now-a-days; it’s as old as Osborne. We brewed it that autumn, and we called it the young squire’s ale. I thought to have tapped it on his marriage, but I don’t know when that will come to pass, so we’ve tapped it now in Roger’s honour.”

The old squire had evidently been enjoying the young squire’s ale to the verge of prudence. It was indeed as he said, ”as strong as brandy,” and Mr. Gibson had to sip it very carefully as he ate his cold roast beef.

Onhan tämä karu tapa osoittaa pojalle, että nyt ei ole sinulla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Olut pantiin syntymäsi kunniaksi ja se oli tarkoitus juoda hääpäivänäsi, mutta menit naimaan väärän naisen ja muutenkaan ei sinusta talon perijäksi taida olla. Kun olutta kippistellään nyt sitten pikkuveljen saavutusten kunniaksi, isä joutuu vielä hukuttamaan Osbornen aiheuttamaa pettymystä useammankin kupposen voimin.

Tapa tehdä erityinen olut lapsen syntymän kunniaksi on sinänsä vanhaa englantilaista perinnettä. Se oli nimeltään child ale, jonka lisäksi kastajaisia varten saattoi olla christening ale. Muihin elämän käännekohtiin tehtiin oluita myös, häihin bride ale ja hautajaisiin give ale eli funeral ale.

Oluttermeihin liittyen huomasin Wives and Daughtersissa myös kohdan, jossa Molly Gibsonin isä ja äitipuoli ovat kutsumassa Hamleyn veljeksiä päivälliselle luokseen. Herra Gibson huomauttaa: “Jos kirjoitat kutsukorttiesi nurkkaan bitter beer siihen kohtaan, johon muotitietoiset ihmiset laittavat ‘katrillitanssia’, Roger ja Osborne tulevat kyllä vieraaksemme minä päivänä hyvänsä.”

Mitä oli bitter beer 1830-luvulla (aikana josta romaani kertoo)? En uskalla olettaa, että se olisi sitä mitä bitter on nykyään, siis käytännössä perinteistä brittiläistä pale alea. Kirjailija Gaskellin kirjeestä tyttärelleen Mariannelle löytyy maininta, jossa hän suosittelee väsymyksestä toipumiseen joko bitter beeriä tai stoutia. Tässä hän käyttää sanaparia myöhemmällä iällään, aikana jolloin tee oli syrjäyttämässä olutta Englannissa varsinkin naisten arkijuomana. Täytyy todeta, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin bitter-sanan nykyinen merkitys tietyn brittioluen nimenä on alkanut syntyä. Sehän oli pitkään etenkin puhuttua kieltä, kun taas panimot käyttivät markkinoinnissaan muita sanoja.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Graham Swift: Veden maa

Olut, joka tuhosi koko panimon. Sellainen löytyy englantilaisen Graham Swiftin läpimurtoromaanista Veden maa (Waterland, 1983), joka oli julkaisemisvuotenaan Booker Prize -ehdokkaana ja on noussut ajan saatossa jonkinasteisen merkkiteoksen asemaan. Veden maa on jotain sukua vinksahtaneille sukukronikoille, joita vaikkapa John Irvingin kirjallinen tehdas on suoltanut, mutta siinä on myös akateemisempaa postmodernia pohdintaa historian merkityksestä ja luonteesta. Ehkä tämän jälkimmäisen takia se muistuttaa olutjoulukalenterin kirjoista eniten Belgian surua.

Päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, jonka isän suvussa on oltu sulunvartijoita kanavan varrella The Fensin alueella ja äiti on paikallista panimosukua. The Fens on otsikon tarkoittama Veden maa. Sukujen tarinoiden lomassa Tom kertoo kosteikkoseudun tarinaa alkaen esihistoriasta ja roomalaisista. Hän osoittaa sanansa koululuokalle, ja tätä kautta päästään käsittelemään myös hänen nykyhetkessä kokemiaan hankaluuksia – mahdollisia potkuja opettajanvirasta ja puolison Maryn mielenterveysongelmia. Mihin historiaa kouluaineena tarvitaan? Tom yrittää vastata kysymykseen omalla versiollaan suvun ja kotiseudun menneisyydestä.

Kaikkien karmeiden käänteiden synopsista ei tähän mahdu. Yksi merkityksellisimmistä on Freddie Parr -nimisen paikallisen pojan kuolema Tomin omina kouluvuosina – miten tapaukseen liittyy Tomin ja hänen isoveljensä Dickin kilpailu Maryn suosiosta? Toinen iso juttu edellisen sukupolven ajalta on edellä mainittu Atkinsonin sukupanimon tuho. Tomin äidinisä Ernest Atkinson on epämiellyttävä tyyppi, jota kotikaupungin väki ei siedä ja jonka haaveille poliittisesta urasta nauretaan. Hänen aikanaan suvun liiketoimet ovat jo pitkään menneet alamäkeä. Ernestin portteria kyllä arvostetaan, mutta kaupungissa ja sen kunniakkaassa panimossa ei tunnu olevan entistä hohtoa.

Ernest kehittelee pitkään vahvaa olutta, jota kutsuu “erikoiseksi”, ja se valmistuukin sopivasti Yrjö V:n kruunajaisportteriksi panimon kotikaupunkiin. Olut on niin nopeasti juovuttavaa, että siitä sekoaa kruunajaispäivänä koko paikkakunta, ja juhlatilaisuudet muuttuvat yksi toisensa jälkeen katastrofiksi.

Isänmaallisen innostuksen lämmittäminä ja sovinnollisen mielen pehmentäminä (kun siis niikseen tulee, kärttyisä oluenpanijakin osaa sanoa “Jumala kuningasta varjelkoon” siinä kuin kuka tahansa) kaupunkilaiset päättävät hetkeksi unohtaa erimielisyytensä Ernest Atkinsonin kanssa. Riemujuhlan päivä lähestyi. He palasivat muistoissaan muinaisiin aikoihin, jolloin heillä oli ollut lupa kumota olutta jalon asian tähden; he muistivat Viktorian hallituskauden 50- ja 60-vuotisjuhlaportterit, jopa Grand ’51:n, ja niiden myötä nuo onnelliset päivät, jolloin kaupunki oli kukoistanut…

Mitä sisälsi tämä Kruunajaisportteri, jota tarjottiin tummanruskeassa, kapeammassa ja pitkänomaisemmassa pullossa kuin myöhempien aikojen olutpullo, varustettuna kohokirjaimisella tekstillä “Atkinson – Gildsey” sekä etiketillä, jossa oli kookas kruunu, valtikka sekä reunus, jossa vuorottelivat pienemmät kruunut ja Union Jackit? Nektaria? Myrkkyä? Iloa? Hulluutta? Hänen Majesteettinsa alamaisten pullotettuja manioita?

Kuin pisteenä i:n päälle yöllä huomataan panimorakennuksen olevan liekeissä. Omistajaa ei myöskään näy missään. Tuhkaksi palava panimo merkitsee koko sukuyrityksen loppua, ja kun palon syyksi kirjataan onnettomuus, yleisen tulkinnan mukaan Ernest on järjestänyt tempulla isot vakuutusrahat itselleen. Hän vetäytyy tyttärensä – Tomin äidin – kanssa suvun loiston päivinä hankittuun kartanoon, jossa he tekevät olutta enää omaksi ilokseen. Tässä vaiheessa oluenpanijan “kärttyisyyteen” ja juomiseen liittyy jo toisenlaista sairautta, esimerkiksi hänen suhteensa Helen-tyttäreen on enemmän kuin isällisen lämmin. (Kummallista: on kuin jonkinlainen insestiepisodi kuuluisi pakollisena 80-luvun laajoihin sukutarinoihin, niitä löytyy myös alussa mainituilta Irvingiltä ja Clausilta.) Taipumuksella on tietysti omat hirvittävät seurauksensa.  

Yleisesti ottaen lapset kasvavat tavalla tai toisella vanhempiensa kaltaisiksi, ja jossain muodossa menneisyyden kauhut nousevat vainoamaan aina uusia sukupolvia. Tämän toisteisuuden takia edistystä ei tapahdu, ja varhaisempien vaiheiden pohdiskelu auttaa korkeintaan ymmärtämään vähän nykypäivän vaikeuksia. Syitä ja selityksiä asioille ei aina löydy, vaan tuloksena voi myös olla vain lisää arvoituksia. Jotenkin näin Tom Crickin melko pessimististä käsitystä historiasta on tulkittu: menneisyydellä ja sen tuntemisella ei ole lopulta juurikaan parantavaa voimaa. Suossa, johon ihmiset uppoavat sukupolvi sukupolvelta syvemmin, Atkinsonin panimolla ja Ernestin oluella on ehkä niilläkin symbolinen roolinsa: vedestä olutkin syntyy, mutta sen tuoma vauraus ja onni voi kääntyä epäonneksi ja painajaiseksi.   

(Kuva: Vicky Brock, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Charles Deulin: Cambrinus, roi de la bière

Cambrinus on tavallinen lasinpuhaltajan oppipoika pohjoisranskalaisessa Fresnes-sur-Escaut’n pikkukylässä Belgian rajan tuntumassa. Hän on toivottomasti rakastunut mestarinsa tyttäreen Flandrineen, joka ei huoli häntä. Cambrinus ryhtyy rakkauden huumassa moniin kummallisiin edesottamuksiin ja sekoiluihin saadakseen Flandrinen huomion ja suosion, mutta nämä päättyvät onnettomasti: häpäisyyn, kyläläisten nauruun ja jopa lyhyeen vankeustuomioon.

Epätoivoisena Cambrinus menee metsän synkimpään kolkkaan ja kietoo köyden kaulansa ympärille. Silloin hän havaitsee oudon näköisen muukalaisen, joka puhuttelee häntä.

–Mutta hyvä Cambrinus, minä se tässä olen.
–Vai niin! Tiedätte nimeni?
–Ja tiedän myös että aiot tanssia viimeisen valssisi. Sinut on tuupattu vankilaan ja ihana Flandrine kieltäytyy suomasta sinulle aviosäädyn onnea.

Näin sanoen muukalainen otti hatun päästään.
–Mitä! Sehän olette te, myn heer van Belzébuth. Jaa jaa! Kahden sarvenne kautta, olisin luullut teitä rumemmaksi.
–Kiitos!
–Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?

Paholainen muistuttaa, että on lauantai, ja lauantaisin hän on yleensä kotoa paossa, kun vaimo siivoaa taloa. Sen lisäksi hän on tietysti Cambrinuksen sielua hakemassa. Erilaisten käänteiden kautta hän onnistuu tekemään nuorukaisesta juomarin, jolle maistuu niin viini ja siideri kuin gini, brandy ja viski. Kun Cambrinus on hoitanut itsensä näillä juomilla huonoon kuntoon, Belzébuth näyttää hänelle näyn tulevaisuudesta. Siinä Cambrinuksen panimon olut lumoaa kyläläiset, eikä kukaan voi vastustaa hänen tornikellopelin soittoaan.

–Mitä tämä on, myn God? kysyi Fresnes’in mies.
–Se, hyvä herra, on humalakasvi, ja talo jonka tuolla näet on panimo. Tämän kasvin kukka parantaa sinut rakkauden taudista.

Belzébuth vei Cambrinuksen panimorakennukselle. Siellä oli valtavia tankkeja ja tulisijoja sekä tynnyreitä ja kattiloita täynnä vaaleaa nestettä, josta huokui katkera tuoksu. Joukko miehiä sinissä esiliinoissaan puuhaili erikoisten askareidensa parissa. –Ohrasta ja humalasta, sanoi Belzébuth, –tulet sinä valmistamaan Flanderin viiniä, toisin sanoen olutta. Kun mylly on rouhinut ohran, keität sen tässä suuressa kattilassa, josta ohraviini lasketaan tuohon astiaan ja siinä naitetaan humalan kanssa. Humalan kukinto antaa maun ja aromin ohraviinille. Tämän pyhän kasvin ansiosta olut – kuten rypälemehu – voidaan kypsyttää noissa tynnyreissä. Siitä tulee topaasin keltaista tai onyksin ruskeaa, ja kelpo flaameista se tekee jumalia maan päällä. Ole hyvä, ota kulaus!

Niinpä Cambrinus rakentaa suuren panimon. Hänen panemansa olut on kuitenkin kyläläisten mielestä sietämättömän katkeraa. He valittavat sen surkeaa ja etovaa makua. Silloin Cambrinus alkaa soittaa tornikellojaan. Yhtäkkiä kaikki kyläläiset – nuoret ja vanhat, laihat ja lihavat, kumarat ja suoraselkäiset, rammat ja huonojalkaiset, lapset ja aikuiset – valtaa vastustamaton halu tanssia. Koirat tanssivat takakäpälillään, huonekalut jaloillaan ja jopa talot perustuksillaan, kirkko ja panimokin. Kaikki tanssivat niin kauan kunnes ankara jano iskee heihin.

Silloin Cambrinuksen olut onkin heistä yhtäkkiä erinomaisen hyvää. Soitosta ja tanssista hullaannutaan myös muualla, ja tornikelloja, soivia kellotaluluja, panimoita, tavernoita, kapakoita ja majataloja putkahtelee myös Lilleen, Dunkerqueen, Monsiin, Bruggeen, Brysseliin ja muualle.

Siellä juotiin ruskeaa olutta, valkoista olutta, vahvaa olutta, lambicia, faroa, pale alea, scotch alea, porteria ja stoutia, sekä vanhan ajan olutta. Kuitenkin Fresnesin tornikello oli ainut lumottu kello, ja Fresnesin olut oli parasta olutta, fresneslaiset maailman suurimpia oluen juojia.

Cambrinuksesta tuli kuuluisa, Alankomaiden kuningas antoi hänelle monia aatelisarvoja ja kyläläiset kutsuivat häntä “oluen kuninkaaksi”. Lopulta myös Flandrine tulee hänen luoksensa, mutta Cambrinus torjuu neidon. Vuosikymmeniä myöhemmin paholainen tulee katsomaan, olisiko hänen sielunsa vihdoin perittävissä, mutta Cambrinuksen ruumis on muuttunut oluttynnyriksi.

* * * * *

Gambrinuksen (yleensä g:llä) legenda on tietysti paljon vanhempi kuin Charles Deulinin vuonna 1868 kirjoittama novelli. Jo keskiajan ja uuden ajan taitteessa baijerilainen historioitsija Aventinus kirjoitti hänen tarinaansa, ja siinä ja myöhemmissä lähteissä Gambrinusta on yritetty yhdistää niin todellisiin kuin myyttisiin kuninkaisiin. Deulinin tarinat edistivät hahmon tunnettuutta ja suosiota panimoiden markkinoinnissa, ja niitä jatkojalostettiin muun muassa Amerikassa. Gambrinuksen mukaan nimettiin kaikkialla panimoita, oluita, olutseuroja ja monenlaista muuta. Lopullista totuutta hänen henkilöstään tai historiallisista esikuvistaan ei ole löytynyt, ja Gambrinus jäikin ennen kaikkea myyttiseksi hahmoksi, joka poseeraa viinin jumalan Dionysoksen tai Bacchuksen tapaan oluttynnyrillä ratsastaen ja kuohuvaa kolpakkoa pidellen.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn’t They Ask Evans)

Askel tyhjyyteen ei ole Agatha Christien murhamysteereistä se, jossa uhri surmataan olueen sekoitetulla myrkyllä. Palataan tuohon toiseen kirjaan postauksen lopussa. (Spoilerivaroitus: Tästä eteenpäin ei tietenkään kannata lukea, jos pelkää Christien kirjojen juonipaljastuksia.)

Kuitenkin Askelessa tyhjyyteen siis on myös kohtaus, jossa toinen sankareista, Bobby Jones, melkein kuolee juotuaan myrkytettyä olutta. Bobbyn yksinäinen piknik lähes kohtalokkaine juomineen on käännekohta, jossa hän siirtyy kirjan alussa tapahtuneen kuolemantapauksen todistajasta murhaajan potentiaaliseksi uhriksi. Murhaajalle on nimittäin selvinnyt, että Bobby tietää liikaa. Myrkky ei kuitenkaan tee tehtäväänsä.

Askel tyhjyyteen on englanniksi Why Didn’t They Ask Evans (1934). Englanninkielinen otsikko viittaa alussa murhatun miehen viimeisiin sanoihin, jotka Bobby kuulee. Sen merkitys selviää tarinan lopussa. “Askel tyhjyyteen” sen sijaan kuvaa uhrin kuolintapaa, hänet kun työnnetään jyrkänteeltä alas golfkentälle.

Why Didn’t They Ask Evans on myös ensi vuonna esitettävän minisarjan nimi. Hugh Laurie käsikirjoittaa ja ohjaa filmatisoinnin ja myös näyttelee yhtä sivuosista. Nyt kun Poirotit ja Marplet on jo aika huolella kaluttu loputtomien tv-sarjojen ja sekalaisten elokuvien myötä, on ihan virkistävää nähdä filmatisointeja myös Christien tuotannon “itsenäisistä” dekkareista ja trillereistä, joissa kaksi tuttua rikosten ratkojaa eivät esiinny.

Näitä kirjoja on yllättävänkin pitkä lista. Luetuin lienee Eikä yksikään pelastunut, jonka klaustrofobisine autiosaaren tunnelmineen on Christien tunnetuimpia juonia. Muuten klassista Christietä taitavat olla ainakin Kohti nollapistettä, Kuolema lähettää viestin, Neiti Pinkertonin salaisuus tai Väärän vänkyrä talo. Tai juuri tämä Askel tyhjyyteen. Jos ylipäänsä Christietä mielellään lukee – vaikka sitten vain 30–40-lukujen englantilaisten miljöiden takia – näissä ei ainakaan kuuluisien salapoliisien puute lainkaan häiritse.

Sinänsä Agatha Christien laajassa tuotannossa on lähes lukukelvotonta tavaraakin, jopa vannoutuneen fanin kannalta. Uran alussa huojuntaa selittää ehkä kokemattomuus, loppuvaiheissa kirjailijaa on joidenkin epäilyjen mukaan vaivannut jopa diagnosoimaton muistisairaus. Siinä välissä, kun Christie oli hionut varsinkin Poirot-instrumenttinsa parhaaseen teräänsä, hän myönsi itsekin kärsineensä leipääntymisestä – ainakin tuon tunnetuimman hahmonsa suhteen.

Poirot-sarjaan kuuluva Viisi pientä possua on muuten se toinen olutmurhakirja, ja siinä myrkyn sekoittaja onnistuukin hankkeessaan. Kirjassa Poirot tutkii taidemaalari Amyas Cralen kuolemaa, joka on tapahtunut 16 vuotta ennen kirjan nykyaikaa. Cralen tytär on sitä mieltä, että hänen äitinsä Carolinen aikoinaan saama tuomio Amyasin murhasta oli väärä. Oikeuden päätöksen mukaan Caroline oli sekoittanut myrkyn miehelleen antamaansa olueen.

Ratkaisun avain ovat kuitenkin jälleen Amyasin omat sanat: kaikki maistuu pahalta tänään. Tästä Poirot päättelee, että kun uhri sanoo Carolinen antaman olutpullon jälkeen “kaiken” maistuvan pahalta, hänen on täytynyt maistaa ensin jotain muuta pahan makuista. Selviää, että syyllinen olikin ollut Amyasin rakastajatar Elsa, joka oli myös tuonut tälle hetkeä aikaisemmin pullollisen olutta – sen, jossa myrkky oli. Carolinen tuomalla oluella uhri oli yrittänyt huuhtoa pahaa makua suustaan juuri ennen kuin myrkky alkoi vaikuttaa.

Askel tyhjyyteen -kirjan Bobby Jones tyytyy toteamaan itsekseen, että olut maistuu “epätavallisen kitkerältä” (unusually bitter). Ehkä tässä olisi nykyajan juonia punoville dekkaristeille pohdittavaa: minkä myrkkyjen maut peittyvät humalan katkeroilla, varsinkin jos humalointi on vedetty tappiin tai vähän sen ylikin. Jos jollakulla tämän päivän fiktiivisellä murhaajalla olisi mietittynä uhri, jolla sattuisi harrastamaan craft beeriä – niin, kuka tietää?