Kirjakesä ’21: Olutreissu Suomi – matka halki Suomen olutkaupunkien

Kirjakesä sen kun jatkuu vaikka joulu on kohta ovella. Vielä kesällä en ollut päättänyt postata kaikista vastedes ilmestyvistä kotimaisista olutkirjoista, mutta nyt olen linjannut niin, ja siksi pureudun tässä jo alkukesästä julkaistuun matkakirjaan. Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen Olutreissu Suomi on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle Olutreissu Eurooppa. Tästähän tietysti olisi ollut enemmän iloa kesän kotimaanmatkoilla kuin nyt kaamoksen kynnyksellä, mutta voihan olutretkiä talvellakin tehdä – tai ensi kesänä.

Kirjassa poiketaan suureen osaan Suomen keskeisimmistä kaupungeista ja käydään niiden ulkopuolellakin. Tarkoituskaan ei ole opastaa kotimaan jokaisen paikkakunnan olutnähtävyyksiin, vaan kirja koostuu ennakkoon suunnitelluista juna-, auto-, pyörä-, laiva- ja metroreiteistä ja niiden lukuisista etapeista. Lehtinen ja Markus tutustuvat kaupunkeihin yleensä rekrytoimalla jonkun tuntemansa paikallisen oluttoimijan oppaaksi, ja tämän tietäjän näkökulma ohjaa sitten enemmän tai vähemmän seikkailujen kulkua.

Listataan jälleen, mikä kirjassa oli parasta ja missä jäi toivomisen varaa.

Plussaa (+)

Ehdottoman hienoa Olutreissussa oli se, miten sivuilta välittyi (kesäisessä) olut-Suomessa harhailemisen hauskuus. Tiedän tunteen, koska olen itsekin tämän vuoden mittaan tehnyt pieniä olutpistäytymisiä tuttuihin ja vieraisiin Suomen kaupunkeihin. Se, mitä syrjäisemmillä paikkakunnilla tulee vastaan, ei tietenkään aina nouse nirppanokkaisimpien olutsnobien odotusten tasolle. Huvi onkin vaihtelevan tyylisissä ja tasoisissa olutkokemuksissa – ja tietenkin komeissa luonnollisissa ja urbaaneissa miljöissä, joita tästä maasta löytyy.

Plussaa on myös tekijöiden rento tyyli ja se, miten persoona saa tarvittaessa mennä geneerisen matkaoppaan vaatimusten edelle. Kun esimerkiksi Maria Markus on oppaan mukaan kasvanut Raahessa, niin Raaheen mennään siitäkin huolimatta, ettei sieltä ole olutkentän näkökulmasta yhtä paljon yleispätevää suositeltavaa kuin jossain muualla. Silloin esitellään sitä, mitä on. Käydään pussikaljalla raahelaisen nuorison tapaan. Jossain kaupungissa saatetaan vierailla vaikka paikallisessa irkkupubissa.

Lisää pluspisteitä voinee antaa siitä, että tämäkin kirja taas osaltaan murtaa kuvaa olutmaailmasta miehisenä linnakkeena. Suuri osa vierailuisännistä ja paikallisoppaista kaupungeissa on kyllä edelleen partasuita, mutta myös alalla vaikuttavia naisia vilahtelee kirjan sivuilla eri puolilla Suomea – tietysti kahden kirjoittajan itsensä lisäksi.

Miinusta (–)

Kuten niin monissa kirjoissa, viimeiset tarkistukset olisi tässäkin voinut ennen painoon menoa hoitaa paremmin. Melkein absurdin puolelle mennään siinä, kun sahtitalo Hollolan Hirvi esitellään ainoana kohteena luvussa, jonka otsikko on Heinola. Muuten virheet taitavat olla pääasiassa pienempiä ongelmia kuten lyöntivirheitä tai toistoa.

Yksi pointti, jota mietin jonkinlaisena miinuksena, oli “läpihiihtämisen” maku, joka ainakin osasta kaupunkien tarjontaa vähän jäi. Jos joltain paikkakunnalta saan käteeni vain linkkilistan ilman selityksiä – eli sen mitä kunnan turismisivuiltakin saisin – mistä silloin maksan tässä kirjassa? Jopa muutaman sanan supertiivis kuvaus kohteesta tuntuu jossain kohdissa ylimalkaiselta. Toki painotuotteessa on aina vain rajallisesti palstatilaa, mutta silti.

Myös karttojen täydellisestä puuttumisesta voisi halutessaan valittaa. Tarvitseeko nykyihminen sitten kirjojen karttoja kotimaan matkoilla, kun karttoja löytyy puhelimista ja ties mistä laitteista? Ehkä ei, mutta sillä logiikalla ei tarvitse välttämättä opaskirjojakaan. Jopa yksi ainoa, vaikka tussilla lautasliinaan luonnosteltu Suomen kartta kiintopisteineen ja reitteineen olisi ollut riittävä nyökkäys tähän suuntaan. Tai sitten vain taitollisillakin keinoilla voisi antaa osviittaa siitä, millä kierroksella ja missä päin maata ollaan menossa – nyt kaikki sivut ovat enemmän tai vähemmän samaa massaa.

* * * * *

Matkaoppaita ja siis olutoppaitakin on moneen lähtöön. On sellaisia kuin Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium, jossa kirjoittaja tekee äärimmäisen selväksi sen, ettei hän todellakaan arvosta kaikkia Belgian olutkentän ilmiöitä. Niille paikoille ja panimoille, joita nostetaan erikseen Belgia-oppassa esiin, annetaan selkeät kehut selkeillä kriteereillä. Vähemmän onnistuneet jutut saavat armotta raippaa. Kirjoittaja myös korostaa omaa puolueettomuuttaan suhteessa arvioitaviin asioihin ja toimijoihin.

Olutreissulaiset eivät kritisoi juuri mitään. He eivät myöskään yritä olla neutraaleja, koska paikallisoppaana on yleensä joku kaveri, ja lisää hyviä tuttuja löytyy panimoista ja baaritiskien takaa. Tämäkin on toki perusteltu valinta, ja silloin lukijan täytyy vain päätellä, että ne asiat, joita kirjaan on ylipäätään katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan, ovat varmasti kokemisen arvoisia.

Ei Olutreissu toisaalta ole pelkkää vuolasta ylistystäkään, kuten jotkut matka- tai lifestyle-blogit. Elämänmakuinen roadtrippailun tunnelma säilyy, ja tämä houkuttaa meitä laajasti oluen ympärillä pyörivistä asioista kiinnostuneita piipahtamaan vähän nukkavierumpiinkin Kehä III:n ulkopuolisiin paikkoihin – niitä joita Suomen paikat ylipäänsä houkuttavat.

Täytyy muuten vielä mainita, etteivät läheskään kaikki kirjassa mainitut kaupunkien tärpit liity millään lailla olueen. Tämä on hyvä juttu; näin paikkakunnista piirtyy täydellisempi ja aidomman oloinen kuva. On lettukahvilaa, lintutornia, muikkuravintolaa, Valamon luostaria ja Finlaysonin kattokävelyä. Possot, lörtsyt, atomit ja vedyt, pärämätsit ja muut paikallisherkut käydään myös kuuliaisesti läpi. Onhan olut kuitenkin vain osa elämää kesä-Suomessakin, ei toisin päin.  

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 22. luukku.

Jotkut uskollisimmat tämän blogin lukijat ehkä muistavat minun maininneen muutamaankin kertaan, etten osaa panna olutta. En ole kerta kaikkiaan koskaan tehnyt – edes yrittänyt. Ainoita poikkeuksia ovat muutamat kerrat 90-luvun alussa, jolloin kavereiden kanssa hädin tuskin täysi-ikäisinä kipitimme Pohjois-Tapiolan kotiolutkauppaan ja onnistuimme ohjeiden avulla keittämään jotain savisen tummaa ja alkoholipitoista, josta tuli tarvittaessa humalaan.

Noita kotioluita tehtiin tietysti valmiista uutepaketeista, ja lopputulos oli parempi tai huonompi versio siitä, millaiseksi uutteen tekijä oli kotioluen suunnitellut. Vasta tänä vuonna, yli 25 vuotta myöhemmin, olen ensimmäistä kertaa tehnyt alusta loppuun itse sellaisen oluen, jossa edes suurin osa maltaasta on aitoa mallasta, humala aitoa humalaa ja hiivakin varta vasten valittua oluthiivaa.

Ehkä jonkinlainen nyökkäys noille nuoruusvuosien kotioluthankkeille on, etteivät raaka-aineet nytkään siis olleet sataprosenttisesti “sitä itseään”. Päädyimme nimittäin tekemään tässä kuussa jouluoluen viime vuonna Hangon kirjakaupasta mukaan tarttuneesta Oma pikku panimo -kirjasta. Olennaista oli, että valmistus toimisi omassa keittiössä ja lähinnä normaaleilla keittiövälineillä – mahdollisimman helposti – ja että tulos olisi suurella todennäköisyydellä onnistunut. Toki toinen vaihtoehto olisi voinut olla vaikka kokeilla Reittausblogin pussimäskäysohjeita tai jotain vastaavaa, mutta ehkä ensi kerralla.

Vaikka osa maltaista on kyseisen kirjan ohjeissa aina spraymallasta eli kuivattua uutetta, loput olivat sitten erilaisia värimaltaita, jotka valikoin nettikaupasta kuin kuka tahansa kotiolutharrastaja. Tarpeet siis hankittiin erään panimotarvikekaupan verkkokaupasta ja noudettiin heidän varastostaan pääkaupunkiseudulla. Maltaat – ne muut kuin spraymallas – rouhittiin paikan päällä odottaessani. Olin poiminut nettitilaukseen mukaan myös muita keittiöstämme puuttuneita tarpeita kuten lämpömittarin, lapon ja pullotusvehkeet.

Kirjan jouluoluessa oli crystal-, carafa- ja suklaamallasta sekä juurikin tuota spraymallasta. Kun kotona avasin noutamani paketin, huomasin sprayn olevan vehnämallasta (ehkä vehnän ja ohran sekoitusta?). Olin varma, että olin tilannut medium-väristä ohraspraymallasta. Ehkä olin ymmärtänyt jotain väärin tai tilauksessa oli tullut moka, mutta emme antaneet tämän häiritä, vaan ryhdyimme toimeen.

Ruotsalaisesta kirjasta suomennettu Oma pikku panimo toimi kyllä ohjeiden puolesta ihan hyvin; saimme sillä tehtyä ne vaiheet mitkä pitikin. Mäskääminen, keitto, suodatus ja muut vaiheet sujuivat asianmukaisesti, ja lopulta desinfiointiin liittyvän säätämisen jälkeen (siinä ei haluttu tehdä virheitä!) vierre päätyi kuivahiivan kanssa viiden litran käymispulloon. Tuoksut ja vierteen ulkoinen olemus antoivat nekin jo vihjeitä siitä, ettemme ainakaan tehneet kaikkea aivan päin mäntyä. Humalana oli Libertyä ja East Kent Goldingsia sellaisessa suhteessa, että oletin lopputuloksessa maistuvan jonkin verran modernia amerikkalaista sävyäkin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa käymisastiassa olut käyttäytyi vaisusti, ja pohdimme välillä, tekikö hiiva ollenkaan sille uskottua tehtäväänsä. Pullotusvaiheessa suoritettu maistaminen palautti kuitenkin taas uskoa: jotain kaapin perällä oli tapahtunut. Nyt kahden viikon pullokäymisen jälkeen oli sitten maistamisen vuoro.

Jo kruunukorkin avaamisen ääni ja viimeistään lasiin kaatuvan oluen kaunis mutta ei ylenpalttinen vaahto lupasi, että ainakin käyminen oli sujunut asianmukaisesti. Jouluolutreseptin mausteet maistuivat maussa, samoin hieman amerikkalaistyylinen humalakatkero – melko mietona tosin. Hiilihappo tuntui suussakin juuri sopivalta. Olut oli ihan asiallisen näköistä, tummanruskeaa, hieman sameaa, mutta paljon kirkkaampaa kuin olin pitkään pelännyt. Makukokemus oli mielestäni sitä, mitä resepti suunnilleen lupasikin.

Kokeilu päättyi siis onnellisesti, ja siitä jäi tunne, että tätä voisi aina silloin tällöin tehdä ilman sen suurempaa jännitystä tai juhlallisuuksia. Olisiko seuraava yritys sitten talvikauteen sopivasti vahvempi portteri tai stout? Myös muun tyyppisiä ohjeita kuin tämän kirjan filosofiaa voisi olla kiinnostavaa testata, vaikka kovin syvälle kotiolutharrastuksen madonreikiin en aio ainakaan toistaiseksi sukeltaa. Joulua päästään joka tapauksessa nyt skoolaamaan omassa kaapissa käyneellä kausi-alella, josta edes piparimausteiden jalanjälki ei onnistunut saamaan yliotetta. Belgialaistyyppisissä pulloissamme on kyllä joulunpunaiset korkit, mutta omaa etikettiä emme ehtineet tähän hätään askarrella.

Kirjaesittely: Brussels Beer City (Eoghan Walsh)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 19. luukku.  

Muutama olutblogi tai -sivusto on jo kirjoittanut Eoghan Walshin pienestä omakustanteesta Brussels Beer City, jonka posti toi minullekin viime kuussa. Walsh on Brysselissä asuva irlantilainen olutbloggari, joka on tätä kirjaa varten koonnut lyhyitä kappaleita kaupungin oluthistoriasta – paljolti kadonneiden panimoiden tarinoita, jotka eivät luultavasti kaupallisia kustantajia olisi nykymaailmassa kiinnostaneet.

Nythän on niin, että itsekin kirjoitin artikkelin Brysselin kadonneista panimoista Olutpostiin kymmenen vuotta sitten. Olin siellä samana kesänä kierrellyt etsimässä niiden arkkitehtonisia jäänteitä. Olutpostin toimituksellinen linja oli tuolloin ehkä erilainen – en tiedä, mahtuisiko päämäärätön historiahörhöily nykyiseen, astetta kaupallisempaan SOS-äänenkannattajaan. Ehkä mahtuisikin; ilmeisesti ainakin päätoimittaja Anikó Lehtisellä on intressejä oluthistorian kentällä.

Lyhyesti Brysselin panimoiden tarinan voi tiivistää vaikka numeroihin 250 ja 1.

Ensimmäinen on kaupungin panimoiden määrä 1800-luvun lopulla, jälkimmäinen on niiden lukumäärä 1980-luvun lopussa. Viimeinen sissi oli tietysti Cantillon. Toisaalta 1980-luku oli juuri se vuosikymmen, jolloin muualla Belgiassa uusien pienpanimoiden – artesaanipanimoiden – renessanssi oli jo lähdössä hyvin käyntiin. Bryssel heräsi tähän junaan hitaammin: vasta 2000-luvun ensikymmenellä kaupunkiin ilmestyi kolme uutta pienpanimoa, joista yksi – Brasserie de la Senne – on edelleen olemassa.

Eoghan Walshin tarinat ovat lyhyehköjä vinjettejä kaikesta siitä, mitä tapahtui tätä ennen – tarinoita katovaisuudesta, purkutuomioista, maailman palautumattomasta muutoksesta. 1980-lukuun kiteytyy paljon hänen tarinoidensa päätepisteitä: sitä, että isolle kilpailijalle myydyn panimon rakennus jää käyttämättä, ehkä suojellaan tai todennäköisemmin ei – tai että pitkään hylättynä ollut rakennus murenee käsiin, puretaan pois, unohtuakseen pian. Muuten oluen historiankirjoitus keskittyy luonnollisesti mieluummin uusiin alkuihin kuin jo pitkässä taantumisvaiheessa olleiden yritysten viimeisiin korahduksiin ja liikahduksiin isompien kuristajakäärmeiden ruuansulatuskanavissa.

Walsh onnistuu herättämään nämä panimot välähdyksenomaisesti henkiin niin hyvin kuin se on yli 40 vuoden jälkeen enää mahdollista. Vuonna 1981 sulki ovensa esimerkiksi Brasserie Léopold, jonka purettujen rakennusten paikalla kohoavat nykyisin Euroopan parlamentin toimitilat. Vuonna 1988 oli viimeisen Brysselin vanhan suurpanimon, Wielemans-Ceuppensin vuoro. Sen sulki Artois, tunnetun Stella-lagerin valmistaja, mutta aktiivinen kansalaisvastarinta onnistui pelastamaan Wielemansin art deco -tyylisen rakennuksen panimosaleineen. Tiloissa toimii tänä päivänä nykytaiteen museo.

Kadonneiden brysseliläispanimoiden rakennuksista on tosiaan muutama yhä jäljellä, mutta tehokkaammin ovat painuneet unholaan itse oluet. Korkeintaan etiketeistä löytyy kuvia netistä, ja muuta markkinointimateriaalia saattaa roikkua Belgian baarien seinillä. Eoghan Walsh on onnistunut saamaan kirjaansa kommentin panimokonkari Yvan De Baetsilta, jolla on nuoruudestaan muistikuva Wielemans-Ceuppensin Wiel’s-pilsnerin mausta: se oli hänen mukaansa muita Belgian suurpilsnereitä humaloidumpi. Tempus fugit, kuten sanotaan, ja sen seurauksena sic transit gloria mundi.

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa II)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 18. luukku.

Katsotaan jatkona eiliselle postaukselle sen kansainvälisen ilmiön juuria, jonka olemme oppineet tuntemaan irkkupubina tai -baarina. Tämän tyyliset pubit eri maissa pyrkivät herättelemään ihmisissä mielikuvaa aidosta irlantilaisesta baarista, sen ajattomasta perinteestä, johon kuuluvat vihertävät puitteet, kansanmusiikki, hyvä tunnelma ja musta stout.

Joskus ajattomat kansalliset perinteet eivät ole niin vanhoja miltä tuntuvat, ja ovat syntyneet osin ulkomaiden vaikutuksesta. Kukapa ei kuulisi irkkupubia ajatellessaan pehmeää kelttiläistä kansanlaulua ja tyypillisiä soittimia, tinapilliä, viulua, harppua, uilleann-säkkipilliä tai mandoliinia.

Kevin Martin toteaa irlantilaisen pubin historiasta kertovassa Have Ye No Homes To Go To? -kirjassaan, ettei Irlannissa juuri kuultu musiikkia pubeissa ennen 50-lukua. “Käytännössä teokraattinen valtio” – kuten hän kutsuu itsenäisyyden alkuvuosikymmenten Irlantia – ei katsonut hyvällä kansalaisten viihtymistä ja viihdettä.

Perinteinen kansanmusiikki palasi Irlannissa laajempaan suosioon 60-luvulla. Pitkään kansanmusiikkia oli soitettu ja kuunneltu kodeissa. Showbandit soittivat tanssihalleissa, joissa ei tarjottu alkoholia. Pubit varustautuivat muotien muuttumiseen ja remontoivat tiloihinsa pieniä esiintymislavoja. Isoista céilí-ryhmistä irrottautui duoja, trioja ja kvartetteja, jotka ryhtyivät soittamaan pubeissa. Sessiot alkoivat tuolloin epämuodollisesti, ehkä improvisoidustikin, ja niissä soitettiin yleisön maun mukaan myös muuta musiikkia.

Irlannin perinteisen musiikin esittäminen pubeissa ja baareissa yleistyi Britanniassa ja Yhdysvalloissa ennen kun siitä tuli valtavirtaa Vihreällä saarella. Kevin Martinin löytämän lähteen mukaan ensimmäiset irkkumusiikin sessiot järjestettiin Devonshire Arms -pubissa Lontoon Kentish Townissa vuonna 1948. Myös Amerikan itärannikon isoissa kaupungeissa tapa alkoi olla laajalle levinnyt.

Kuten The Irish Times kirjoitti näihin aikoihin, ne tekijät, joista pubi muodostuu, olivat murroksessa. Muusikoiden esiintulon lisäksi myös asiakaskunta muuttui yhdellä olennaisella tavalla. Irlantilainen pubi oli ollut iät ja ajat miesten valtakunta. 1960-luvulta alkaen kaupungeissa – ja maaseudulla vasta selvästi myöhemmin – naiset hyväksyttiin vihdoin “normaaleiksi” pubiasiakkaiksi miesten rinnalle. He pääsivät samoihin tiloihin miesten kanssa eikä heidän läsnäolonsa enää herättänyt moraalisia kysymyksiä. Edistystä vauhditti muun muassa naisten palkkatyön yleistyminen Irlannin vaurastuessa.

Samalla kun Irlannista 1960–70-luvuilla kehittyi vähitellen se moderni länsimaa, jonka nyt tunnemme – ja irkkupubi alkoi saada nykyistä hahmoaan – tietyt aikakauden ilmiöt nostivat päätään myös irlantilaisissa anniskelulaitoksissa. Positiivisella puolella oli homoseksuaalisuuden normalisoituminen, joka tosin vanhoillisen kulttuurin perintönä laillistettiin vasta vuonna 1993. Ravitsemusalalle suvaitsevaisuus oli levinnyt hieman aiemmin – Dublinin ensimmäinen homobaari toimi vuosina 1979–1987 ja tunnetuin sellainen, The George -pubi, aloitti 1985.

Negatiivisista ajan virtauksista voi mainita ehkä etenkin Pohjois-Irlannin levottomuuksiin liittyvän terroritoiminnan kohdistumisen myös pubeihin. Protestanttiset Ulster-aktivistit räjäyttivät Belfastin McGurk’s Barissa 15 ihmistä surmanneen pubipommin vuonna 1971. IRA iski kahteen pubiin Englannin Guildfordissa vuonna 1974, ja näissä iskuissa sai surmansa kaksi ja haavoittui yli 60. Kymmeniä ihmisiä kuoli myöhemmissä pommi-iskuissa ja ammuskeluissa pubeissa 70–90-luvuilla Englannissa ja Irlannin saarella.  

* * * * *

Ensimmäiset irlantilaiset pubit Irlannin ulkopuolella olivat Kevin Martinin kirjan mukaan Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tässä hänen lähteensä eivät ole kovin hyviä, koska niiden mukaan vanhin on Lontoon Fleet Streetin The Tipperary -pubi (vuodelta 1700). Martyn Cornell on todistanut, että kyseisestä keskiaikaisesta pubista tuli “irlantilainen pubi”, Mooney’s Irish House, vasta 1890-luvulla, eikä se ollut edes Lontoon ensimmäinen Mooney’s-pubi. Vuonna 1854 avattua New Yorkin McSorley’s Old Ale Housea pidetään Yhdysvaltain vanhimpana “irlantilaisena saluunana”. 

Ensimmäiset kirjassa mainitut irlantilaiset baarit Euroopan mantereella ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa Helsingin O’Malley’sin kanssa. Roomassa aloitti The Fiddler’s Elbow vuonna 1976 ja Pariisissa Kitty O’Shea’s vuonna 1986. Kysymys, johon Martin ei yksiselitteisesti vastaa, on tämän mannereurooppalaisen muotivirtauksen alkuperä. Oliko kyseessä ruohonjuuritasolta lähtenyt trendi – yksittäisten ravintoloitsijoiden kuten Torni-hotellin aktiivisuus – vai auttoivatko muut tekijät näitä pioneereja eteenpäin?

Guinnessin panimo huomasi joka tapauksessa viimeistään 90-luvun alussa, että kun jossain päin maailmaa avattiin irkkupubi, maantieteellisen alueen Guinness-myynnissä näkyi heti piikki. Kilpailuun vastatakseen nimittäin myös muut alueen pubit alkoivat myydä Guinnessia. Firma päätti hyökätä näihin markkinarakoihin kehittelemällä oman The Irish Pub Concept -ohjelmansa. Näin Guinness:

Irlantilainen pubi on aina hyvin suunniteltu, täynnä elämää, iloinen ja vieraanvarainen, ja tarjolla on oltava hyvää Guinnessiä kotitekoisen ruoan kyytipoikana. Näyttävät puukoristelut, lämmin valaistus ja yksityiskohdat baarien takana luovat viihtyisät puitteet, ja ilmapiiri on seurallinen, ajaton.  

Paljon huomiota panimoyhtiön konseptissa kiinnitettiin myös “täydellisesti laskettuun” Guinnessiin, sen mystiikkaan, joka kuluttajista tuntuu houkuttelevalta ja kiehtovalta. Myös äänimaailman oli oltava autenttisen irlantilainen, ja elävää musiikkia käytettiin nuoren yökansan kiinnostuksen ylläpitämiseen. Esimiestehtävissä oli hyvä olla irlantilaisia henkilöitä, jotka ymmärsivät konseptin ydinasiat.

Guinnessin konseptin mukaisia irkkupubeja avattiin Euroopassa 2 000 ja Pohjois-Amerikassa 800 vuosien 1992–2000 välillä. Yhtiö kutsui sitä pomminvarmaksi (sic) taloudellisen menestyksen reseptiksi. The Irish Pub Company, joka on toiminut työrukkasena Guinnessin konseptin luomisessa ja jalkauttamisessa, tarjoaa kuutta eri pubi-ideaa: shop, gastro, Victorian, brewery, country ja Celtic. Yhtiön perustaja Mel McNally teki jo nuorena arkkitehtiopiskelijana 1970-luvulla tutkielmaa Irlannin pubien sisustuksen yksityiskohdista, ja tämän osaamisen turvin hän on “pudotellut irkkupubeja kymmeniin eri maihin”, kuten eräs lehti asian ilmaisi.

* * * * *

Kahden luukun mittaiseksi tarkoitettu joulukalenteriteksti jatkuu todennäköisesti vielä ainakin kolmannen postauksen verran, ja siinä vedetään yhteen irkkupubien ja irlantilaisen pubikulttuurin nykytilaa sekä muita roikkumaan jääneitä lankoja.

Kadonneet belgialaiset oluttyylit

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 16. luukku.

Tämän luukun sisältö ei liity kovin kiinteästi juuri 1980-lukuun, vaikka tuo vuosikymmen onkin joulukalenterin teema. Päätin kuitenkin koota tähän sen, mitä Wilfried Patroons kertoo entisajan belgialaisista olutlajeista tai -tyyleistä Alles over Belgisch bier -teoksessa – kirjahan on julkaistu juuri 80-luvulla, ainakin minulla oleva painos.

Raja “nykyisten” tyylien ja kadonneiden tai katoamassa olleiden välillä tuntuu vähän häilyvältä. Nykytyylit ovat: pohjahiivapuolella pils, export, dort(munder) ja münich, pintahiivaoluissa trappisti- ja luostarioluet, alueelliset tyylit (mm. Oudenaarde, Zottegem, Roeselare), spéciale belge, sekä brittitaustaiset oluet pale ale, stout, scotch ja christmas. Sitten ovat spontaanisti käyvät lambicit. Nämä ovat siis Belgiassa kirjoittamishetkellä valmistettuja tyylejä, ei mikään yritys luokitella koko olutmaailman kaikkia oluttyylejä.

Entisistä tyyleistä kirjassa on pitkä pätkä, mutta hieman oudosti siihen sisältyvät muun muassa witbier, jota kuitenkin oli jo parikymmentä vuotta ehditty tehdä Pierre Celisin panimolla – sekä saison. Lisäksi nuo Oudenaarde ja Zottegem ovat myös vanhoissa tyyleissä. Roeselare tarkoittaa käytännössä Rodenbachia ja ehkä yhtä tai kahta muuta olutta. Oudenaarde on erityisesti Liefmans ja muutama muu ruskea olut, joista Patroons ei käytä termiä oud bruin kuten nykyään ehkä sanottaisiin.

Tässä muut vanhan ajan oluttyylit:

Seef: Kuului sameiden valko-oluiden joukkoon ja oli hyvin suosittu Antwerpenissä. Seefhoekin kaupunginosa on nimetty sen mukaan, mutta nuoremmat asukkaat eivät olutta enää muista. Vielä 1930-luvulla panimovaikuttaja Hendrik Verlinden ennusti seefistä tulevaisuuden olutta, koska se oli hyvin mieto, ja hän totesi alkoholinvastaisen liikkeen voimistuvan varsinkin Alankomaissa.

Leuvense witbier: Hoegaardenin vehnäoluen sukulaista tehtiin isommassa Leuvenin kaupungissa, aineina 40 % vehnää, 60 % ilmakuivattua ohramallasta sekä maltaan ituja. Siis Hoegaardeniin verrattuna vähemmän vehnää, eikä ollenkaan kauraa. Tunnetuin Leuvenin vehnäoluen variantti oli nimeltään Peeterman, joka oli suunnilleen nykyajan hoegaardenilaisen vahvuinen. Sen pano alkoi jonkinlaisella hapattamisella jo ennen keittämistä, ja käyminen tapahtui puuastioissa.

Mater ja Zottegems: Nämä olivat paikallisoluita, jotka nykyään niputettaisiin ehkä Oudenaarden oluen kanssa oud bruin -kategoriaan. Aineina oli ohramallasta – myös laadukasta paikallista sellaista – sekä karamellimallasta. Infuusiomenetelmällä valmistetut oluet olivat väriltään punaruskeita tai vaaleanruskeita, ja ainakin Materissa suoraan tulen päällä keittäminen voimisti myös karamellin makua. Mater saattoi olla jopa 7° vahvuista (belgialaisia asteita eli kai noin 7 tilavuusprosenttia). Näitä hienompia laatuja kyseisten kaupunkien oluista pullotettiin samppanjapulloihin, ja niitä saatettiin kutsua nimellä dobbelen bruinen. Joillakin alueilla ne kypsyivät port- tai viinitynnyreissä.

Gildenbier tuli Diestin kaupungista ja se oli makeaa ja mustaa. Talviohran lisäksi reseptissä oli 30 % vehnää, karamellimallasta ja maltillinen määrä humalaa. Tuhtia olutta pidettiin ravitsevana ja sitä suositeltiin nuorille äideille – jopa kuningatar Astridille tuotiin sitä Laekenin kuninkaanlinnaan 1930-luvun alussa hänen synnytystensä aikoihin.

Aarschots bruin oli aromaattista mallasta ja vehnää sisältänyt tumma olut, jota maustoi pieni määrä ylivuotista humalaa. Se kypsyi 230 litran tynnyreissä ja tuoreeseen olueen lisättiin tyypillisesti vanhempia panoeriä mukaan, joka toi makuun vaihtelua.

Caves oli erityisesti Lierin kaupunkiin yhdistetty olut, jota keitettiin humalan lisäämisen jälkeen viisi tai kuusikin tuntia. Gentse caves -olut on sekoitus kahta vierrettä, joten se on vaaleampi. Caves oli raikkaan makuinen ja sitä suosittiin kesäkuukausina.  

Duivelsbier ja Jack-Op (ja toki myös Faro) olivat lambicin ja tuoreen pintahiivaoluen sekoituksia, joista varsinkin ensin mainittu oli nimensä mukaisesti vahva, 7-prosenttinen. Duivelsbier oli tumma ja makea, Jack-Op taas ilmeisesti vaaleampi olut, joka maailmansotien välissä oli yksi Belgian suosituimmista olutlaaduista.

Näiden erikseen kuvattujen vanhojen tyylien lisäksi Patroonsilla on lista nimiä, jotka ovat painuneet vielä syvemmälle unholaan: Dreydraet, Godalle, Waeghbaert, Uitzet ja Just-Hop. Lisäksi mainitaan saison ja grisette sekä Mechelschen bruynen, jonka historia on ilmeisesti sama kuin Het Anker -panimon Gouden Carolusilla. Myös kwak mainitaan vanhana tyylinä, joka on hiljattain otettu uudestaan käyttöön.  

Kun kävelee belgialaiseen olutkauppaan nykypäivänä, saattaa törmätä joihinkin näistä nimistä. Useimmiten ne eivät ole enää “oluttyylejä”, vaan tosiaan jokin panimo on ehkä ottanut vanhan nimen omaksi tuotemerkikseen – eikä siitä ole takeita, vastaako pullon sisältö mitenkään nimeen liittyvää perinnettä. Esimerkiksi Oud Zottegems Bierin kohdalla saattaa aika pitkälti vastatakin, mutta siinäkin kyse on vain yhden panimon oluesta, kun menneinä aikoina 6 000 asukkaan Zottegemiä palveli kokonaista kahdeksan panimoa. Saman voi toki sanoa myös Hoegaardenin vehnäoluesta, mutta sen edustama tyyli on sittemmin saanutkin jäljittelijöitä niin Belgiassa kuin muissa maissa, luultavasti kaikilla mantereilla.   

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Belgialaiset olutjuhlat ennen 80-luvun alkua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 15. luukku.

Wilfried Patroons kertoo 1980-luvun alussa ilmestyneessä Alles over Belgisch bier -kirjassaan paitsi panimoista, oluista ja niiden historiasta, myös Belgian erilaisista olueen liittyvistä tapahtumista ja juhlallisuuksista. Kirjan kirjoittamisaika, 70–80-lukujen vaihde, on ollut belgialaisen olutperinteen uuden heräämisen aikaa, kun spesialistien olutbaareja ja ensimmäisiä uusia pienpanimoita alkaa syntyä. Tapahtumapuolella murros ei ehkä vielä niinkään näy: enemmän etualalla tuntuu olevan muu folklore kuin olutperinne. 

Yksi isoista olutvuoden kohokohdista, Wieze-Oktoberfeesten-tapahtuma, syntyi vuonna 1956, kun paikallinen juhlatoimikunta päätti pukea perinteiset vuotuiset markkinat (kermis) uuteen asuun. Idea on todennäköisesti saatu siitä, että Wiezen kylän nimi muistuttaa Münchenin juhlapaikan Theresienwiesen lempinimeä Wies’n. Ulkoisestikin juhlassa tavoiteltiin baijerilaista väriä.

Jättiläismäiseen juhlatelttaan puhalsi tunnelmaa aito baijerilainen orkesteri, olut toi mukaan oman lisänsä ja niin tuli Oktoberfestistä totta. Toimikunnan mielestä juhlahallin oli oltava niin iso, että se kilpailisi Baijerin aitojen oluthallien kanssa. Inspiraatiota haettiin muutenkin Münchenin juhlista, joka vuodesta 1960 alkaen oli Wiezen juhlan ystävyystapahtuma.

Juhlien aikaan virtasi teltan hanoihin maanalaisen putkijärjestelmän kautta tuhansia litroja Wieze-Pilsiä. Kaksiviikkoisen vuosittaisen tapahtuman avasi jopa 15 000 muusikon johtama kulkue, jossa Wiezen katujen halki marssivat lisäksi monenmoiset kansanperinneryhmät.

Iso olutfestivaali löytyi jo noihin aikoihin myös Leuvenistä, kuuluisan Stella Artois -pilsnerin kotikaupungista.

Helluntaiviikonloppuna Leuvenin kaduilla joutuu raivaamaan tietään kyynärpäillä. Joka kadunkulmassa seisoo olutteltta, ja tiskien edessä tungeksivat leuveniläiset belle époque -vaatteissaan. Kaupoissa näkyy kolpakoita, tynnyreitä ja kaikkea olueen jollain tavalla liittyvää. Nuoriso laukkaa kolpakko narussa kaulalta roikkuen oluthanalta toiselle.

Leuvenin olutjuhlan tunnelmaa oli Patroonsin mukaan mahdoton kuvailla: se täytyi nähdä, kuulla ja kokea itse. Myös näihin festivaaleihin kuului olutparaati: “lähes loputon koti- ja ulkomaalaisten kansanperinneryhmien kulkue”, jota juhlavieraiden massat pyrkivät päästä seuraamaan mahdollisimman hyviltä paikoilta.

Oudenaardessa sen sijaan kokoonnuttiin vuosittain Adriaan-Brouwerfeesten-juhlille. Brouwer-nimestään huolimatta Adriaan ei ollut oluenpanija vaan 1600-luvulla elänyt paikallinen taidemaalari, ja näissäkin juhlissa keskeisessä osassa on muu perinne ja kulttuuriperintö. Juhlia varten henkiin herännyt Adriaan kertoo “meheviä tarinoita vaiherikkaasta elämästään Oudenaarden murteella, ja käskee lopuksi kaikkia, joilla on olutruukku, jakamaan siitä muille ilmaiseksi hyvää, pehmeää Oudenaarden olutta”.

Myös lukuisissa muissa Belgian kunnissa järjestettiin pienimuotoisia “olutjuhlia”, jotka varmasti näiden edellä mainittujen tavoin olivat vähintään yhtä paljon folklorea kuin olutjuhlia – ainakaan siinä merkityksessä kuin nykyään puhumme olutfestivaaleista. Erikoisemmista oluista ei Wilfried Patroonsin kuvauksissa näistä juhlista vielä juurikaan puhuta. Toki myös Baijerin juhlat ovat usein kansanjuhlia, joissa on oluen ohella paljon muutakin siihen liittymätöntä ohjelmaa.  

Humalanviljelypaikkakunnilla Poperingessa ja Assessa vietettiin humalafestivaaleja ja -paraateja. Poperingessa sellainen oli kolmen vuoden välein, ja ohjelmassa oli muun muassa nopeuskilpailu, jossa poimittiin humalankukkia köynnöksistä kaupungin torilla. Assen humala- ja olutjuhlat pidettiin joka neljäs vuosi. Niiden tunnushahmo Humalapaholainen symboloi kansantaruissa elo–syyskuun puuskaisia tuulia, jotka saattoivat aiheuttaa isoja vaurioita humalapelloilla.

Patroons mainitsee myös, että Antwerpenissä oli tapana tehdä “11 kapakan kierrosta” (elfkroegentocht), jossa kierrettiin kaupungin perinteisiä juottoloita kuten Quinten Matsijs, Den Engel ja De Muze. Esikuvana oli vuonna 1972 julkaistu kirja, jossa kerrottiin tarinoita näistä yhdestätoista etapista. Tällaista kierrosta voi jonkin verran sovellettuna varmasti tehdä yhä nykyäänkin, ellei muuten niin omin päin.  

Myös edellä kuvatuista 80-luvun alun olutjuhlista ainakin osa on edelleen ohjelmistossa, ainakin Wiezen oktoberfestit, Adriaan-Brouwerfeesten tai Poperingen humalajuhlat. Toki vuonna 2020 juhlia on jäänyt väliin koronapandemian takia. Wiezen juhlan nimikko-olut muuten näyttää olleen viime vuonna 8,5-prosenttinen tripel, ei enää pils. Jos sitä kiskoo baijerilaistyyliin litran kolpakoista, saa pitää kielen keskellä suuta.

Sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita, että vuosikymmenten varrella Belgiankin olutjuhlatarjontaan on tullut kymmeniä ellei satoja uusia tapahtumia, osa perinteisiin paikallisiin tyyleihin keskittyviä ja osa enemmän kansainvälisten craft beer -juhlien tyylisiä.

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Nelleke Poorthuis, Erich Ferdinand, brx0.)

Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnessa brittituella

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 11. luukku.

Kirjoitin tällä ja viime viikolla tähän joulukalenteriin jo Alankomaiden ja Belgian olutkentän vaiheista 1980-luvulla, kun pisaroittain syntyneistä uusista pienpanimoista alkoi muodostua pieni aalto. Saksasta ja Britanniasta on tulossa lisää myöhemmissä luukuissa, mutta tänään käännetään katse Ranskaan. Nyt 2020-luvun alkaessa Ranska on yllättäen Euroopan panimorikkain maa, mutta 40 vuotta sitten panimoita oli siellä vain kaksi tusinaa.

Germaanisen ja romaanisen Euroopan raja on ehkä häilyvä, mutta se kulkee suurin piirtein Eurotunnelin suulta Belgian halki Luxemburgiin ja sieltä Vogeeseille ja Sveitsiin. Olut- ja viini-Euroopan raja menee ainakin nykyään hieman etelämpänä. Koko Belgia ja iso osa Pohjois-Ranskaa on kiistatonta olutaluetta, yhtä maanosan vanhimmista ja tiheimmistä. Alsace–Lorrainen alueella ja varsinkin Strasbourgissa on tunnetusti pitkiä panimoperinteitä. Omana kelttiläisenä saarekkeenaan on Bretagne, jonka kulttuuriin oluenvalmistus on myös perinteisesti kuulunut.

Juuri Bretagnessa syntyi vuonna 1985 panimo, joka monien lähteiden mukaan on Ranskan ensimmäinen uusi pienpanimo maailmansotien jälkeen. Panimon nimi oli tuolloin Brasserie des Deux Rivières (“kahden joen panimo”), ja se kulkee nykyään olutbrändinsä nimellä Coreff. Coreff (korev) tarkoittaa bretonin kielellä olutta, ja perustajien Christian Blanchardin ja Jean-Franois Malgornen ensimmäinen resepti oli punaruskea Coreff Ambrée.

Puuhamiehet saivat tuolloin 80-luvulla avukseen panimoa rakentamaan Peter Austinin, joka oli perustanut Englantiin vuonna 1978 Ringwood Breweryn. Austin auttoi sittemmin alkuun kymmeniä panimoita Britanniassa ja muissa maissa – esimerkiksi Amerikassa oli lähes sata hänen pystyttämillään laitteilla toimivaa pienpanimoa. Tänä päivänä Coreff on Bretagnen suurin panimo, ja se on siirtynyt alkuperäisestä sijainnistaan rannikon Morlaix’sta sisämaahan Carhaix’hen.

Kun pienpanimorintamalla alkoi tapahtua, yksi polttopisteistä oli Nord, Ranskan pohjoisin osa. Lillessä avautui jo vuonna 1986 ensimmäinen Les 3 Brasseurs -panimoravintola, ja muutakin aktiivisuutta kaupungissa oli. Maaseudulla uusia panimoita avautui esimerkiksi vuonna 1989 Brasserie Bailleux, vuonna 1993 maatilapanimo Ferme-Brasserie Beck ja vuonna 1996 Brasserie Thiriez. Näiden rinnalla oli muitakin innokkaita yrittäjiä, jotka katsoivat tulevaisuuteen katsomalla menneisyyteen, entisaikojen pintahiivaperinteisiin.

Ehkä yhtenä syynä pohjoisranskalaisten aktiivisuuteen oli Belgian rajan läheisyys. Belgiassa uusia pienpanimoita oli syntynyt 80-luvulla ja 90-luvun alussa jo pitkä liuta. Inspiroiduttiin esimerkiksi luostarioluista. Toinen syy oli se, ettei vanha pienpanimoperinne ollut Pohjois-Ranskasta koskaan kunnolla sammunutkaan – ja se perinne oli pääkaupunkien asettamista valtionrajoista riippumaton. Historiallisesti Flanderi jatkui olutalueena kymmenien kilometrien matkalla Ranskan puolelle; esimerkiksi oud bruin oli muinoin flaamilainen perusolut molemmin puolin rajaa.

Ranskan pohjoisrajan tuntumassa toimi edelleen muutamia vanhoja pienpanimoita, saman tapaisia joita Belgiassa oli yhä kymmenittäin. Esimerkiksi Duyckin panimosuku, jonka ensimmäinen panimo perustettiin jo vuonna 1900, lanseerasi vuonna 1949 samppanjapullossa myytävän bière de garden, joka on oikeastaan nykyajan pohjoisranskalaisen pienpanimoperinteen kulmakivi. Sitä kutsuttiin “vanhaksi olueksi”, eikä pullossa ollut etikettiä eikä muutakaan tekstiä. Brasserie Duyck rakensi siitä kuitenkin brändin, joka pääsi 1960-luvun lopussa levitykseen ruokakauppoihin. Oluen nimeksi tuli Jenlain kylän mukaan, jossa panimo oli 1920-luvulta asti sijainnut.

Muita useammassa sukupolvessa periytyneitä perhepanimoita Nordissa ovat muun muassa Brasserie Theillier, Brasserie de Saint-Sylvestre, Brasserie de Saint-Omer, Brasserie la Choulette ja Brasserie Castelain. Kukin näistä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa perustetuista panimoista tekee jotakin enemmän tai vähemmän bière de garde -tyylistä tuotetta, ja sen lisäksi mahdollisesti lukuisia muita oluita. Esimerkiksi Brasserie Castelainin vuonna 1979 lanseeraama Biere du Ch’ti (6,4 %) sai muuten uutta imua kymmenkunta vuotta sitten Bienvenue chez les Ch’tis -komediasta (vapaasti suomennettuna: “Tervetuloa Pohjois-Ranskaan”).

Bière de garde on olut, jota nykyajan oluttyylikuvastot (esim. BJCP) kohtelevat jokseenkin eri lailla kuin Belgian puolella syntynyttä saisonia, vaikka näissä kahdessa on todennäköisesti ollut alun perin kyse käytännössä samasta perinteestä. Saisonista kuvaillaan miedompaa pöytäolutversiota (“maatyöläisille”) ja tavernavahvuista versiota. Bière de gardea kohdellaan vain mallasvetoisena luksusoluena, joka todellisuudessa kuitenkin on siis maailmansotien jälkeinen versio tästä perinteestä (vrt. Saison Dupont). Tämä on oluttyyliluokituksiin sisäänrakennettu ongelma: jos halutaan, että saison ja bière de garde ovat yksiselitteisesti kaksi eri tyyliä, silloin jommankumman historiaa on keinotekoisesti vääristeltävä.

* * * * *

Pohditaan jatkopostauksessa lisää Ranskan pienpanimorenessanssin vaiheita 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen puolella. Kuinka pitkälle pärjättiin kotimaisella blondeambréebrune (vaalea–punaruskea–tumma) -valikoimalla, ja missä vaiheessa piti ryhtyä tuomaan kolmikirjaimisia lyhenteitä kuten IPAa ja APAa Atlantin takaa? Ja mikä oli Pariisin rooli Ranskan nykyisessä olutmaisemassa?

(Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0. Lähde: G. Thierry, Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais.)