Joulukuun kuvat 13/24: Putneyn sillalla

Kun nappasin heinäkuussa Lontoon Putneysta kuvan Thamesin alajuoksun suuntaan, en ajatellut lukevani ennen joulua Hilary Mantelin Wolf Hallia (Susipalatsi). Kirjailijan yllättävä kuolema syyskuussa palautti sen taas mieleeni. Kirja on ollut hyllyssäni jo vuosikaudet, mutta sen – tai oikeastaan Mantelin koko trilogian – massiivisuus on jotenkin estänyt tarttumasta siihen toden teolla. Wolf Hall oli vuoden 2009 Booker-palkinnon voittaja ja kai jo jonkinlainen tämän vuosisadan romaaniklassikko. (Myös sarjan kakkososa Bring Up the Bodies voitti saman palkinnon.)

Vaikka tämä hoviherra Thomas Cromwellista kertova historiallinen romaani onkin kooltaan tiiliskivi, paperinmakuista Tudorien ajan läpijuoksentaa ei tarvitse pelätä. Päähenkilön lisäksi niin hänen alaisensa ja talonväkensä kuin ylhäiset työnantajansa – ensin kardinaali Wolsey ja sitten kuningas Henrik VIII itse – heräävät henkiin elävinä ja monipuolisina henkilöinä. Samoin omanlaisiaan tapauksia ovat muut hovin liepeillä pyörivät persoonat kuten Boleynin sisarukset, Thomas More, miksei jo Jane Seymourkin.

Cromwellin osana on saada isoja asioita tapahtumaan, kun vakiintuneet aateliset tai hengelliset mahtajat eivät siinä onnistu. Alhaissyntyisenä hän on joka tapauksessa ulkopuolinen, ja hurja maine Putneyn katujen kasvattina seuraa häntä hoviin saakka. Hänen isänsä Walter on läkkiseppä, majatalonpitäjä ja oluentekijä Putneyssa, ja humalassa perhettään kohtaan painajaismaisen raaka. Kun Thomas Cromwell kuninkaan käskystä lähtee kääntämään historian suuntaa – junaillaan Henrikille avioero ja uusi liitto, sen seurauksena päädytään Englannin eroon Rooman kirkosta ja Thomas Moren kuolemantuomioon – kaikki on kuitenkin tärkeää tehdä lain kirjaimen mukaan, diplomaattisesti, paperilla tyylipuhtaasti, ei raakalaisten tapaan.  

Putney oli 1500-luvulla kaukana kaupungista. Siltaa ei vielä ollut, vaan sieltä yleensä lähdettiin Lontooseen jokilaivalla. Itse asiassa, kun olin jo liittänyt tähän blogitekstiin Putney Bridgen kuvan, aloinkin epäillä sen olevan Kew Bridgeltä eikä Putney Bridgeltä. Vaihdan siis – meniköhän nyt nappiin? Rautatiesilta ainakin näyttää oikealta. Kew’n kuva muuten oli parempi, jos se siis oli Kew. Putneyn kuva ei aivan tee majesteettiselle joelle oikeutta. Tätä se on amatöörien blogeissa, kun kuvat ovat paitsi heikkolaatuisia niin myös vääristä paikoista. Molemmilla silloilla joka tapauksessa kävin ja kummankin kupeessa oli hyvät pubit.

Advertisement

Joulukuun kuvat 11/24: Hyvä olutkirja joululahjaksi

Oluiden maailma on bloggari-olutkirjoittaja Jouni Koskisen ensimmäinen kirjan mittainen tuotos aiheesta. Kuten Mikko Salmen Suuren olutkirjan ilmestyessä viime syksynä, jälleen joulumarkkinoille on tarjolla hieno – ja nytkin erittäin kattava – kotimainen perusteos oluesta. Tosin perusteos tarkoittaa varsinkin Koskisen kirjan tapauksessa vain sitä, ettei mitään tiettyä rajausta tai kulmaa ole valittu. Kirjassa kyllä kerrotaan ”kaikki oluesta”, ainakin sen verran mitä noin 300 sivuun mahtuu.

En arvostele kirjaa tässä sen kummemmin. Olen ehkä osittain jäävi, koska Jouni pyysi minua viime kesänä esilukemaan ja tarkistamaan kirjan oluthistoriaa koskevan luvun – tai jonkin silloisen version siitä. Perusteellista ja asiantuntevaa kirja-arvostelua kaipaava löytää sellaisen ainakin Arden blogista.

Sen sanon kuitenkin, että tässä on oivallista pukinkontin täytettä monenkinlaisille oluenystäville. Kirja on rakenneltu sen verran lukijaystävällisesti, että aloittelija löytää siitä vaivatta haluamansa verran tietoa, ymmärrettävästi ja hauskastikin esitettynä. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa laajan materiaalin pureskelemiseksi helposti sulavaan muotoon, milloin pieniksi makupaloiksi, milloin pitemmiksi (silti helppolukuisiksi) paketeiksi. Toisaalta Oluiden maailma tarjoaa todennäköisesti uutta tietoa aika edistyneillekin oluttietäjille, sen verran syvälle yksityiskohtiin ja nyansseihin siinä monin paikoin mennään. Esimerkiksi oluttyylejä esitellään viitisenkymmentä, mutta niiden kylkeen on listattu helposti toinen mokoma erilaisia paikallisia variantteja ja sukulaistyylejä.

Jos edellä mainituista olutkirjailijoista Mikko on viime kirjoissaan alkanut kanavoida Michael Jacksonia, Jouni on ehkä pikemmin Suomen Pete Brown – viihdyttävä, itseironinenkin mutta luotettavan asiantunteva. Tämän kirjan faktatykitys on sen verran tiheää, etteivät kirjoittajan humoristiset repäisyt pääse niin paljon esille kuin hänen Tuopillinen-blogissaan tai muissa lyhyissä jutuissa. Kyllä ne silti siellä mukana ovat, keventämässä osaltaan.

Uutta hyvää olutkirjallisuutta on aina ilo lukea. Mikäli langoilla on sellaista kaipaavia, heti kirjakauppaan mars!

Suomen Paras Olut 2022: Takatalo & Tompuri Kaski Savubock

Tällä kertaa Suomen Paras Olut on sellainen, jota muistan maistaneeni aikaisemminkin. Sitä oli tarjolla juhlayleisölle Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa joskus ennen koronapandemiaa. Siinä humussa se jäi mieleen positiivisena mutta ei maailmoja mullistavana kokonaisuutena, kun vielä huomiosta kilpailemassa oli muitakin juomia.

Nyt Kaski Savubock (6,5 %) palkittiin viime kuussa Suomen Parhaana Oluena 2022. Tuon voiton jälkeen olen vähän väijynyt, mistä sitä täältä pääkaupunkiseudulta löytäisi, jotta olisi päässyt tuoreuttamaan makumuistoa. Eiköhän sitä joissain baareissa ole, ainakin Pikkulinnuista pitäisi löytyä Untappdin mukaan. Ja muutamien Alkojenkin hyllyille olutta on myös täällä Haminan alueen ulkopuolella vihdoin tulossa tai ehkä jo tullutkin.

Ensimmäiseksi ehdin kuitenkin bongata kyseisen Savubockin viikonloppuna Kotkassa. Kotka on tietysti paljon lähempänä Takatalo & Tompurin maatilapanimon kotinurkkia kuin Helsinki, mutta samoja pulloja kai sielläkin myydään kuin täällä. Kuten jo edellisessä postauksessa tuli mainittua, Kotkan keskustassa sekä Soittoruokala Karoliinassa että viinibaari Jollassa tämä oman seutukunnan panimo on kunniapaikalla olutlistoissa. Jollassa taisi Takatalo & Tompuri olla jopa ainoana olutpanimona viinimenun alalaidassa. Ehkä muistakin kotkalaisbaareista heidän tuotteitaan löytyy, mutta viime viikonloppuna ei osunut silmiin.

Takatalo on panimon isäntäparin Mikko ja Marjo Suur-Uskin maatila Virolahdella, ja Tompuri on yhtiökumppanin Juha Kokkalan perheen tila. Molemmat tilat ovat olleet suvuilla jo 1600–1700-luvuilta alkaen, joten näillä oluilla on juuret tukevasti kaakkoisessa maaperässä. Mallasohra ja vesi tulevat omilta tiluksilta, ja Viking Maltilla mallastusprosessissa käyneiden maltaiden savustustakin on hoidettu itse lähimetsän puilla. Yllä mainittu Mikko Salmi oli ainakin alkuvaiheessa mentorina opastamassa viljatilallisia panimotoiminnan käynnistämisessä ja oluiden suunnittelussa.

Kuten Salmikin toteaa vuoden 2018 kirjassaan Olut! Kotimaiset panimot ja oluet, savuisuus on Kaski Savubockissa keveää ja maku pehmeää. Sen kummemmin tuoksusta tai maustakaan ei kuitenkaan jää mitään epäilystä, etteikö tämä olisi nimenomaan savuolut. Tämä on kuin saksalaisen Schlenkerlan laatutuote mutta selvästi vaaleamman ruskea, kuulas ja melko kirkas. Niin matkaseuralaiseni Kotkassa kuin olutkirjailija Salmi mainitsivat adjektiivin ”raikas”, jota ei ehkä ensimmäisenä savuolueen liittäisi. Sitä tämä kuitenkin on, lagermaisen virkistävä ja linjakas, mutta pohjustettuna savuolueen syvyydellä – loistava tuote.’

  

Suomen Paras Olut -tuomaristo on palannut ainakin täksi vuodeksi perinteisempien oluttyylien ruotuun, sen jälkeen kun viime syksynä palkittiin NEIPA-tyylinen Olarin Runaway. Sekä uusien että vanhempien suuntausten mukaista olutosaamista on varmasti hyvä palkita kilpailussa vuorotellen. Sen voi joka tapauksessa sanoa, että Takatalo & Tompuri on tämän piikkipaikan ainakin kertaalleen ansainnut, ja heidän valikoimastaan kannattaa bongata muitakin hyviä oluita. Esimerkiksi uudempi tuote Mustakaura oli äärimmäisen hyväntuoksuinen ja -makuinen olut, kun nautin sitä lounaan kyytipoikana Porvoon Zum Beispiel -ravintolassa viime viikonloppuna.

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Kirjakevät ’22: Suuri Olutkirja

Michael on suomeksi Mikko, ja mikä olisi sen oivallisempi etunimi silloin, kun kirjoittaa Suuren Olutkirjan ja haluaa sen myös olevan suuri olutkirja.

Niin jacksoniaanisiin mittoihin kasvavia kotimaisia olutkirjoja ei ole aikaisemmin taidettu nähdäkään kuin tämä panimomestari-olutkirjailija Mikko Salmen uusin teos, joka ilmestyi jo viime syksynä. Kirjoittaja itsekin sanoo lukijalle esipuheessaan, että “käsissäsi on kaikkien aikojen suurin suomalainen olutkirja”.

Ainoastaan sen nimeäminen suurieleisesti “Mikko Salmen suureksi olutkirjaksi”, genetiivimuodossa, olisi ollut vielä enemmän Jackson-tyylinen veto.

Kirja on 450-sivuinen runsaudensarvi, johon on koottu Salmen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä samoihin kansiin – eri oluttyylien tarinoita, niihin liittyviä yksittäisten oluiden suosituksia, oluen tekijöiden muisteluita, panimovisiittejä ja kirjoittajan matkakertomuksia olutkaupungeista. En tiedä, onko materiaalista osa ollut jo käytössä edellisissä teoksissa, mutta tämä on joka tapauksessa toistaiseksi täydellisin kattaus Salmen olutajattelua ja -kirjoittamista.

Minulla oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo ennen joulua, koska pukinkontti on olutkirjoille juuri oikea paikka. Mutta kai niitä voivat asiasta kiinnostuneet hankkia itselleen ja läheisilleen myös olutkevättä ja -kesää varten. Lienee joka tapauksessa selvää, että tuoreehkoista suomalaisista olutkirjoista tämä on ykkösteos niille, jotka mielivät tietää “kaiken oluesta” tai ainakin saada huolellisen perus- ja jatkokurssin aiheeseen.

Kuten aiemmissa kirjapostauksissani, käydään sisältöä läpi väljästi plussien ja miinusten laareihin heitellen.    

Plussat (+)

Kirjan valtava laajuus ja siinä ääneen pääsevien ihmisten iso joukko ovat siis jo itsessään plussa. Minäkin, joka sentään olen kahlannut kymmeniä ellei satoja olutkirjoja, löydän sieltä täältä uusia tietoja, anekdootteja ja näkökulmia. Toki tämä koskee erityisesti kotimaisia panimoita ja niiden tarinoita.

Mielenkiintoinen detalji on muun muassa se, paljonko kotimaisen tehdaslagerin humalakatkeruus on vuosikymmenten varrella laskenut. Lahden Sinisessä se olisi 50-luvun analyyseissä ollut yli 30 ja joskus jopa käsittämättömät 39 EBU (jostain tämä kertoo, vaikka olisi poikkeustapaus tai epäluotettava mittaus). Samoin kiinnostavia olivat lahtelaisten 70-luvun kokeilut pintahiivalla. Ja toki Seinäjoen Mallaskosken vanhan isännän Juhani Walleniuksen haastattelun loppu on parhaita pätkiä, mitä olen olutkirjoissa nähnyt. Jääköön arvoitukseksi, mitä siinä tapahtuu.

Pidin myös oluttyylien kuvauksista. Mikko Salmella on taito asettua yleisen tyylinillittämisen, sekavien historioiden ja rönsykasvustojen sekä usein yhdentekevien ominaisuusluetteloiden yläpuolelle. Oluiden kirjosta poimitaan näihin kuvauksiin se riittävän olennainen ja oikea tieto. Tätä perspektiiviä olisi luultavasti ollut paljon vaikeampi hankkia, jos kirjoittaja olisi aloittanut oluen parissa toimimisen esimerkiksi vasta 2010-luvulla.

Jokainen kirjoittaja painottaa asioita omalla tavallaan, ja Salmen painotukset tosiaan suosivat moniin muihin verrattuna enemmän Eurooppaa ja Suomea kuin Amerikkaa, ja enemmän 1900- kuin 2000-lukua. Tämäkin on perusteltua, koska niin suuri osa nykyisen craft beer -buumin juurista ulottuu aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja vanhalle mantereelle.

Eikä tämä sitä paitsi olekaan kirja pelkistä pienpanimoista ja käsityöoluista, kuten osa kirjan teksteistä konkreettisesti muistuttaa – erityisesti osassa IV (“Henkilökuvia ja oluttarinoita”). Ääneen pääsevät siis myös isojen panimoiden henkilöt sekä vähemmän tunnetut olutketjun osat kuten hiivalaboratorio ja mallasviljan tuottajat.

Miinukset (–)

Tässä kirjassa on tavallaan melkein kaksi kirjaa. Toinen on yleisteos maailman oluttyyleistä ja -perinteistä, hyvine esimerkkioluineen. Toiseenkin on vähintään suurin osa aineksista olemassa, ja se on paikoitellen yksityiskohtainenkin kotimaisen olutrenessanssin historia. Se alkaa Lammin Sahdista ja ulottuu aina Kakolan Panimoon ja muihin 2020-luvun alun tekijöihin, ja sitä taustoittavat nuo yllä mainitut pienpanimoskenen ulkopuolisten oluttoimijoiden äänet.

Vaikka Suuren olutkirjan osa IV on tosiaan yksi sen vahvuuksista, osion olisi varmasti voinut nimetä toisinkin. Tämä osio taustoittaa erityisesti nykyistä suomalaista olutkulttuuria, myös suurempien panimoiden näkökulmasta. Henkilöt ovat siis konkareita, emeritus-sukupolven kotimaisia edustajia. Nämä miehet ansaitsevat toki sen, että heidän tarinansa painetaan, siinä ei ole ongelmaa.

Kuitenkin sen, että kirjan globaali näkökulma tämän osion ajaksi häivytetään, voisi perustella jo vaikka esipuheessa. Muuten herää ehkä turhaan kysymyksiä, miksi juuri nämä herrat? Tai olisiko yhden naisenkin jostain löytänyt tähän puhumaan herrojen rinnalle? (Sukupuolijakauma ei ole läheskään näin yksioikoinen esimerkiksi kirjan pienpanimohaastatteluissa.)

Taitossa ei ole muuten paljon valittamista, mutta paksussa kirjassa olisi hyödyllistä, jos sivujen ulkoasussa jokin paljastaisi, missä osiossa ja tekstissä ollaan menossa. Sivujen ylä- ja alalaidoissa olisi tilaa. Nyt luvusta toiseen hyppiessä pitää joko pläräillä armottomasti tai mennä sisällysluettelon kautta. Napisin tästä myös Olutreissu Suomen arviossa, joten tässä vielä tuhdimmassa opuksessa on pakko mainita sama asia.

Tekstiä on toki paljon. Tämä ei sinänsä ole minulle ongelma, koska asia on kiinnostavaa. Jollekulle muulle voi tulla merkkiähky. Kuvia on paljon ja ne ovat hyviä, mutta tietysti täyteyden tunnetta olisi voinut taiton keinoilla ennaltaehkäistä lisääkin, poimia vaikka osuvimpia lauseita sitaateiksi kappaleiden lomaan tai jotain. Väliotsikoita on kyllä käytetty, tosin aika säästeliäästi.

Isoon kirjaan mahtuu yleensä erheitäkin. Nyt ne ovat lähinnä lyöntivirheitä sekä yksittäisiä väärin kirjoitettuja nimiä, joten oikolukua tai faktantarkistusta ei ole varmasti sinänsä laiminlyöty. Jos nyt asiavirheitä olisi pakko etsiä, pitäisi mennä jo melkoiseen hiustenhalkomiseen tai tulkinta- ja makukysymyksiin. Olisinko päästänyt Unto Tikkasta selittämään portterin ja stoutin eroja, kun hän ei näytä olleen tietoinen erojen historiallisesta ja maantieteellisestä kehityksestä? Jäikö Achel tarkoituksella vai vahingossa pois belgialaisten trappistipanimoiden listasta? Olisiko Pierre Celis todella puhunut kyläläisilleen ranskaa, eikö hollantia?  

* * * * *

Turha tästä kirjasta on muuta yhteenvetoa yrittää kuin että hyvää jälkeä on tullut, ja että kirja kuuluu jokaisen oluesta yhtään vakavammin kiinnostuvan suomalaisen hyllyyn. Omasta näkökulmastani Mikko Salmen suurin olutkirja luo myös uskoa siihen, että kirjamuodolla on olutkirjoittamisessa oma roolinsa tulevaisuudessakin. Tästä joku e-formaatteihin ihastunut voi olla tietysti eri mieltä, mutta palataan siihen keskusteluun jossain muussa yhteydessä.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | William Shakespeare, posset ja olut

Viimeinen luukku ei ole samanlainen kirjajuttu kuin aikaisemmat tässä olutjoulukalenterissa. Luukun kirjailija on William Shakespeare, joka oli oluen ystävä – mutta ei minkä tahansa oluen. Zythophile-blogi osoitti perusteellisella postauksellaan muutama vuosi sitten, että Shakespearen näytelmissä puhutaan toistuvasti negatiiviseen sävyyn humaloidusta oluesta (beer) mutta myönteisesti humaloimattomasta oluesta (ale).

Shakespeare oli pikkukaupungin poika Warwickshirestä, ja beer – humaloitu olut – oli Lontoon kotkotuksia. Beer tuli Englantiin ulkomailta, käytännössä nykyisten Alankomaiden alueelta, ehkä Belgian. Itse asiassa myös hop tuli sanana sieltä (myöhäiskeskiajan hollannissa ja englannissa hoppe). Ale sen sijaan oli monen mielestä isänmaallinen juomavalinta, “ale for an Englyssheman is a naturall drynke” sanottiin vuoden 1542 ravinto-oppaassa. 

Näytelmien suomentajilla ei ole juuri keinoja tehdä eroa ale- ja beer-sanojen välille, vaikka olisivat merkityksistä tietoisiakin. Vanhoissa Paavo Cajanderin käännöksissä on tosin ainakin kertaalleen onnistuttu sanomaan jotain muuta kuin pelkästään “olut”, nimittäin Talvisessa tarinassa, jossa säe “a quart of ale is a dish for a king” kääntyy “olutves’ on herkkua ruhtinaan”. 1700-luvun mittaan vanha ero ale- ja beer-sanojen välillä laimeni, joskin nämä miellettiin yhä eri asioiksi, ale vain jonkin verran miedommin humaloiduksi (myös vastaesimerkkejä syntyi pian). Käytännössä erityisesti portteri ja stout olivat aika pitkään “beer-”oluita, mild, old ale ja pale ale taas aleja.

Shakespearen näytelmissä esiintyy myös sana posset. Posset oli (tai on) olut- tai viinipohjainen lämmin juoma, joka saadaan aikaan esimerkiksi sekoittamalla kuumaa olutta, munia ja mausteita maitoon niin että maito juoksettuu. Siitä sitten siivilöidään nestemäinen osuus lasiin ja heitetään hyytymät pois. Entisaikoina nekin mieluummin syötiin kuin heitettiin roskiin.

Lady Macbeth huumasi kuningas Duncanin palvelijat myrkyttämällä heidän possetinsa, jolloin Macbeth pääsi kenenkään häiritsemättä murhaamaan kuninkaan. Ehkä tämän pariskunnan edesottamukset eivät sovi kaikkein parhaiten jouluaaton rauhaan, vaikka he Shakespearen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluvatkin. Viattomampaan vuodenvaihteen tunnelmaan käy näytelmistä vaikkapa komedia Loppiaisaatto, josta on puolestaan jäänyt englannin kieleen ilmaisu “cakes and ale” – huoleton nautiskelun aika.

* * * * *

Shakespeare & Beyond -blogista löytyy – historiallisten posset-ohjeiden perästä – nykyaikaiseen makuun sopiva posset-resepti, jonka sherry/madeira lienee helposti korvattavissa vahvalla alella. Itse olin ajatellut testata reseptiä kaapistani löytyvällä Thomas Hardy’s Alella, koska olin tehnyt Hardyyn liittyvän postauksen myös tähän joulukalenteriin. Jos saan toteutettua kokeilun joululomalla, täytyy raportoida tulokset tännekin. Alkoholipohjaisen “perinteisen” possetin lisäksi sanaa käytetään nykyään myös sitruunavanukkaasta, josta löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia reseptejä viime vuosilta. Se on ehkä ollut jopa pienimuotoinen hitti ruokablogipiireissä. 

* * * * *

Olutkoiran ja kirjallisuusjoulukalenterin puolesta rauhallisia ja rentouttavia joulunpyhiä joka kotiin!

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Joel Lehtonen: Henkien taistelu

Kirjallisuus on harvoin ajanhukkaa. Jo Jörn Donner muinoin sanoi naulan kantaan, että lukeminen kannattaa aina. Joidenkin joulukalenterin kirjojen kohdalla on kuitenkin pohdituttanut, käytänkö aikaani sittenkään ihan järkevästi. Joskus esimerkiksi kirjallisuuden konventioiden huomaa muuttuneen, kun sata vuotta vanhassa kirjassa jaaritellaan asiaa kymmenen sivupolun kautta ja vielä rautalangasta väännellen, jolloin tekee mieli kääntää seuraavalle sivulle tai hypätä muutaman yli. En kiistä tätäkin tehneeni.

Joel Lehtosen viimeinen romaani Henkien taistelu (1933) päätyi lukulistalle, koska siinä toinen päähenkilöistä on kaljatehtailijan hahmon ottanut piru. Asetelma on sikäli päinvastainen kuin Deulinin Cambrinus, roi de la bière -tarinassa, jossa oluenvalmistaja myy sielunsa paholaiselle. Mitään muuta yhteistä näissä kirjoissa nyt ei taida kyllä olla. Lehtosen tarina on mittava sukellus pula-ajan, kieltolain ja nousevien ääriaatteiden aallokoissa pulikoivaan 30-luvun alun Suomeen. Lisäksi käydään muun muassa Pariisissa törpöttelemässä, ei sillä etteikö romaanin Helsingissäkin laki epäonnistuisi viinavirtojen patoamisessa.

Kuten johdannostani voi päätellä, en ollut ihan varma, käyttääkö nykyihminen välttämättä aikansa viisaasti tätä satiiria lukemalla. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen avainromaani, siitäkin päätellen että alaotsikkona on Kertomus tunnetuista kansalaisistamme. Eli sivuhahmojen lähes loputon paraati edustaa näin ollen aikakauden kuuluisia hahmoja tai suuntauksia. Romaanissa he ovat saaneet sellaisia nimiä kuten Hirvo Törsö, Kipri Iili, tohtori Kaskas, Alvar Armas Örnell, rouva Hotti ja Leon Berger. Toinen päähenkilö paholaisen eli Vihtori Sorsimon ohella on Kleophas Leanteri Sampila, metsänhoitaja, jonka “oppaana” yhteiskunnan tilaan piru toimii. Kirja on täynnä kummallisia nimiä, joita eräässä kohdassa henkilöt muuten itsekin kommentoivat:

». . . No niin, nämä nykyaikaiset ristimänimet . . . Sellaiset kuin Hermo Sairanen tai Mielo Puolanne ymmärtää hyvin, mutta esim. Ahti ja Loimi ja Lahja jne. . . . Tarkoitan: käytetäänkös Untamoa naisen nimenä?»
»Hän on mies!» huusi Kaskas, ja hiukan vaahtoa ilmestyi hänen suupieleensä.

Melko mahdotonta kirjan tyyppien yhdistäminen joihinkin oikeisiin henkilöihin on nykypäivän peruslukijalle. En tunne aikakauden merkkihenkilöitä erityisen hyvin ja aatteitakin melko pinnallisesti. Oppineemmat saavat takuulla Henkien taistelusta enemmän irti. Esimerkiksi Jukka Kemppisen mukaan kirja on mestariteos, joskin “sangen vaikealukuinen”. Olutkoiran kaltaiselle plebeijille antoisampaa on vaikkapa seurailla, kun Lehtonen kuljettaa Kleophasta ja muita Pariisin kosteassa ravintolaelämässä.  

»Mikään kansa, jolla on aivoja päässä edes sen verran kuin sialla, ei säädä kieltolakia. Kyllä täällä annetaan juoda. Ja juomiakin täällä on, tavallaan. Kapakka jokaisessa kadunkulmassa, milloin baari tai kahvila, milloin viinitupa tai oluthalli, ravintola, restorangi, ruokala, kuppila, halli, musikhalli, pillinki, ruokasali: kaikissa niissä saa juoda. Kaikkialla juomapaikat hulmuttavat liikekilpiensä sähköjä, iskevät minulle pirullisesti silmää punaisella, vihreällä, sinisellä, kiljuvat: ’Ryyppyjä, ryyppyjä, paljon alkoholia, ryyppyjä!’ –Kukaan ei Parisissa ryyppäämästä kiellä.»

Le Dômessa, Pigallella ja muualla juodaan viinejä, erivärisiä liköörejä, konjakkeja, rommeja, viskiä, grogeja, cocktailia ja jotain mitä kutsutaan nimellä kill me quick. Näitä kaupungissa oleilevat suomalaisetkin juovat paikallisten jatkona silloin kun eivät sorru “lihapullapatriotismiin” eli vetäydy skandinaavisten ravintoloiden turviin.

Kaljatehtailijan tehtaalla Helsingin esikaupungissa ei kirjassa niinkään vietetä aikaa. Sen verran siitä todetaan, että kun vanha kehno eli Sorsimo lähtee uudelleen ulkomaille, hän jättää “tehtaan panimomestari Hallilan hoitoon, antaen täydet valtuudet ja oikeudet jakaa siitä lähtevät tulot työväen kesken niin kauan kuin hän, omistaja itse, olisi maailmalla”. Lähtöä ennen pidettävissä juhlissa käy ilmi, että panimolla suhtaudutaan tarpeen tullen luovasti voimassa olevaan lainsäädäntöön:

Silloin vapautti tilanteen [panimotyöläinen] Piggvar, nousten rohkeasti, melkein hävyttömästi pystyyn, ja huudahtaen: »Mitäpä sitten kuin asiaan!» Ja hän sieppasi takalistonsa ja penkin alta pöydälle ison korin, joka oli kymmenlitraisen kaljapullon pesänä. Sitten hän piti (tuo punikki, jonka naama näytti punaisen paperilyhdyn valossa veriappelsiinilta) puheen, jossa hän myönsi, ettei Sorsimo ollut herroista pahimpia, vaan kohteli työmiestä sen arvoisena kuin herrat koiriaan; ja siksi he, oluenpanijat, olivat isännältä lupaa kysymättä valmistaneet kymmenen litraa sellaista, joka ei ollut rapakaljaa, vaan sisälläpiti sekä vierrevoimaa että painoprosentteja, koska nyt porvari taas matkusti huvittelemaan.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | P.G. Wodehouse: The World of Mr Mulliner

Rohkenen veikata, että jos P.G. Wodehouse näillä leveysasteilla jostain tunnetaan niin herrasmiespalvelija Jeevesistä ja hänen työnantajastaan Bertie Woosterista. Kirjailijan muutakin tuotantoa on takavuosina suomennettu hiukan, mutta en ole ihan selvillä mitä kaikkea. Wodehousen pitkään elämään (1881–1975) kuitenkin mahtui lähes sata kirjaa, tuplasti saman verran novelleja ja lisäksi liuta näytelmiä ja muita tekstejä. Ei ole minunkaan tullut niihin tutustuttua, mutta näistä Mr Mulliner -kirjoista kiinnostuin tapahtumapaikkana toimivan pubin takia.

Mulliner-tarinat ovat lähes kaikki samanmuotoisia: lyhyehköjä humoristisia novelleja, joiden kertojana toimii Mr Mulliner, vaikka hän ei (muistaakseni yhtä lukuun ottamatta) esiinnykään niissä itse. Tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä Mullinerin nuorempia sukulaisia, joista suuri osa muistuttaa Bertie Woosterin tuttavia – yleensä joko rikkaita, aivottomia, eksentrisiä, toivottomasti rakastuneita tai jonkinlaiseen umpikujaan ajautuneita, tai kaikkia näitä. Koska Mulliner itse esiintyy vain kehyskertomuksissa, niinpä Angler’s Rest -pubikin on oikeastaan vain noiden lyhyiden introjen tapahtumapaikka.

Pubissa keskustelu lähtee aina aluksi liikkeelle jostain ajankohtaisesta aiheesta: paikallisen koulun rehtorinimityksestä, uudesta elokuvasarjasta, tupakoinnin epäterveellisyydestä, “nykyajan naisesta” (suurin osa tarinoista on kirjoitettu 1920–30-luvuilla) tai koirasta joka palkittiin sarjansa parhaana kissanäyttelyssä. Siitä sitten Mullinerille tulee mieleen jokin asiaan liittyvä sattumus, jota hän ryhtyy muistelemaan tarkemmin.

Angler’s Restin kanta-asiakkaat ja satunnaiset kävijät tunnetaan Mullineria lukuun ottamatta vain heidän nauttimiensa juomien nimillä: Draught Stout, Tankard of Ale, Whisky Sour, Pint of Bitter, Port from the Wood, Small Bass, Light Lager, Mild and Bitter, Stout and Bitter tai Stout and Mild. Varsinkin viimeksi mainitut kiinnittivät huomioni, kyseessä kai ovat saman tyyppiset sekoitukset joita jo eilisessä tšekkijutussakin tuli mainittua. Lisäksi on asiakas kutsumanimeltään Pint of Half-and-Half. Mullinerin oma juoma on aina “hot Scotch and lemon”. Henkilöt – tai ainakin juomat – vaihtuvat tarinasta toiseen, eikä heihin liitetä varsinaisia ominaisuuksia, jotain satunnaista luonnehdintaa lukuun ottamatta: “one of those cynical Dry Martinis who always know everything”.

Mulliner-tarinat ovat hauskoja, sillä tavalla jolla Wodehouse on omimmillaan hauska. Tietenkään niistä ei kannata etsiä asioita, joita kirjailija ei harrasta, kuten syvällisempää yhteiskuntakritiikkiä tai kovin pitkälle kehiteltyjä henkilöhahmoja. Tietynlainen tunnistettavan maailman luominen, täysin todellisuudesta piittaamattomat absurdit juonet ja nokkela kielen rusikointi ovat Wodehousen valtteja. Viimeksi mainittua pitää näissä tarinoissa hakea etenkin dialogista, kun taas Jeeves-kirjoissa minäkertojana toimivan Woosterin puppugeneraattori pyörii jatkuvalla syötöllä.

Epäilemättä yksi yleisimmistä wodehouselaisista juonikuvioista lähtee liikkeelle siitä, kun rakastunut nuorimies päättää yrittää tehdä vaikutuksen unelmiensa kohteeseen, ja usein kyseisissä piireissä tämä vielä tarkoittaa matkaa tytön perheen maalaiskartanolle. Jokin odottamaton oikku laittaa tapahtumat sitten väärille raiteille, kuten se, että rakkauden kohteen äiti pihistää kosioretkeläisen dekkarikirjan – hänen toisen pakkomielteensä. Tai että nuori ritari saa rakastetultaan mahdottoman tehtävän, vaikkapa löytää hänelle mansikoita joulukuussa. Joku muu jää aina näissä juoksenteluissa jalkoihin, kuten tässä tapauksessa sankarin kaveri:

“Eh? What about our Monte Carlo binge?”
“That’ll have to be postponed. Not for long. She’s up in London, staying with an aunt of sorts, for another couple of weeks. I could come after that.”
“Do you mean to say you have the immortal crust to expect me to hang on about two weeks, waiting for you?”
“I don’t see why not.”
“Oh, don’t you? Well, I’m jolly well not going to.”
“Right ho. Just as you like.”
“Right ho. Then I shall go alone.”
“Right ho. Go alone.”
“Right ho. I will.”
“Right ho. Do.”
“Right ho, then.”
“Right ho,” said Ambrose Wiffin.
“Right ho,” said Algy Crufts.

Mr Mullinerin pubi on toisaalta taas näidenkin veijareiden maailmasta aika kaukana, heitä on vaikea nähdä istumassa kolpakoineen baaritiskin ääressä, joka luultavasti olisi full of people and other foul things. En ole varma, miten hyvin tosikkomaisempien kehyskertomusten ja päättömien päätarinoiden vastakohta minusta toimii, mutta Wodehouse on siihen ainakin uskonut – hän sentään kirjoitti kaikkiaan yli 40 Mulliner-novellia. 

(Kuva: IntangibleArts, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Hrabal: The Little Town Where Time Stood Still (Městečko, kde se zastavil čas)

Prahan legendaarisessa U Zlatého Tygra -kapakassa eli “Kultaisessa tiikerissä” roikkuu seinällä valokuva, jossa kansanomaisen oloinen ukkeli poseeraa presidenttien Bill Clintonin ja Václav Havelin välissä. Vanha mies on Bohumil Hrabal (1914–1997), kommunistiaikana yksi tunnetuimmista toisinajattelijakirjailijoista kuten Havelkin. Kuvaushetkellä hän oli Tšekin kenties rakastetuin kirjailija, ja jotkin hänen kirjoistaan oli 90-luvulla julkaistu ensimmäistä kertaa kotimaassaan alkuperäismuodossa.

Hrabal oli – paitsi Kultaisen tiikerin kanta-asiakas – Nymburkin panimon entisen toimitusjohtajan poika. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli 1910–30-luvuilla panimon alueella, ja myös hänen setänsä oli panimolla töissä. Pivovar Nymburk on edelleen olemassa, ja se tunnetaan Postřižinske-olutbrändinsä nimellä. Nimi viittaa Hrabalin pienoisromaaniin Postřižinský (“Leikkauksia”), joka on sisarteoksensa Městečko, kde se zastavil čas (“Kaupunki, jossa aika oli pysähtynyt”) kanssa Hrabalin tunnetuimpia kirjoja. Panimon nykyisistä oluista Pepinova desítka on nimetty kirjailijan Pepin-sedän mukaan ja Francinův ležák hänen Francin-isänsä mukaan.

Kumpikin kirja löytyy englanninkielisestä laitoksesta, jota itse luin. Alkuteokset ovat tietysti tšekiksi. Päähenkilöitä ovat rauhallinen ja ohikulkijoita jutuillaan tylsistyttävä isä, äänekäs ja tanssahteleva naistenmies Pepin-setä, kertojana toimiva poika eli kirjailijan lapsuusminä, sekä äiti, jonka tarinasta paljastetaan enemmän Postřižinskýn juonessa. Městečko, kde se zastavil čas –tarina ulottuu aikaan, jolloin kommunistiseen järjestelmään siirtyvä Tšekkoslovakia potkii porvarilliset yritysjohtajat pellolle ja heidän tilalleen firmoihin – kuten panimoonkin – nousevat työläiset.

Bohumil Hrabal kertoo panimon ja perheen ympärillä pyörineestä pikkukaupunkitunnelmasta persoonallisella ja värikkäällä tavallaan. Tilanteet saavat usein absurdeja ulottuvuuksia etenkin Pepin-sedän räiskähtelevän luonteen takia – jo siis ennen kuin koko maailma muuttuu kummalliseksi, kun isä lempataan panimopomon tehtävästään ja hän yrittää rakentaa Pepinin kanssa uutta toimeentuloa ja tarkoitusta elämälle.

Kertojan lapsuusvuosissa, “entisessä maailmassa”, on hauskoja lapsen silmin havainnoituja tapahtumaketjuja, esimerkiksi vanhanaikainen tapa louhia talvella joen jäätä panimon kellareihin. Tästä syntyy varsinainen operaatio, kun mylvivä Pepin yllyttää jäälohkareita nostavia työmiehiä kasaamaan kärryjen kuormia yhä korkeammiksi ja korkeammiksi. Kertojan mielestä kärryt jääkuormineen muistuttavat Tatra-vuoria, kun ne illalla vyöryvät kohti panimoa.

Olutta, jota panimon väki juokin, kutsutaan välillä “oranssinväriseksi olueksi”, mutta myös “half-and-half”-sekoitusta (englanninkielisen käännöksen mukaan) tehdään vaaleasta lagerista ja punaruskeasta oluesta. Tämä tapa on jossain määrin Tšekissä edelleen käytössä, ja onhan eri oluttyyppien sekoituksia muissakin maissa harrastettu, harvemmin varmaan nykyään. Suomessakin jotkut joivat portteria ja pilsneriä samaan lasiin kaadettuna, ties vaikka joku joisi yhä. Yksi käännös, jota Hrabalin tekstin englanninnoksessa ihmettelin, oli eräästä panimon oluesta käytetty “dark ale”, joka saattaa olla kyllä kääntäjän harhatulkintakin – minulla ei ollut alkukielistä versiota vertailua varten.

(Kuvat etiketeistä: David Short, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters

Elizabeth Gaskell (1810–1865), joka kuvasi sekä asuinkaupunkinsa Manchesterin työväenluokan oloja että pikkukaupunkilaista elämää, on yksi Englannin yhteiskunnallisen romaanin isoja nimiä. Suomeksi hänen romaaneistaan on käännetty ilmeisesti vain Cranford ja Sylvia’s Lovers, ja vaikkapa sitten North and South ja tämä Wives and Daughters on jäänyt suomentamatta. Ihmeellistä mutta totta. Tv-sovituksia on kyllä nähty täkäläisillä kanavillakin.

Hieman samaan tapaan kuin erinäisissä 1800-luvun brittiromaaneissa, Wives and Daughtersin peruskuvio keskittyy porvaristaustaisen Molly Gibsonin ja yläluokkaisemman Hamleyn perheen poikien kanssakäymiseen. Kahdesta Hamleyn pojasta nuorempi Roger on järkevä tiedemies, jonka kanssa Molly ystävystyy, mutta sosiaalinen epäsuhta varjostaa avioliittonäkymiä. Hamleyn perheen odotukset kohdistuvat esikoiseen Osborneen, jonka elämä on kuitenkin sarja epäonnistumisia: opintojen reputtamista, epäsopivaa avioliittoa ja velkaongelmia. Myöhemmin Molly ja hänen sisarpuolensa Cynthia kilpailevat Rogerin rakkaudesta, mutta suunnitelmia sotkevat nuoren miehen pitkät luonnontieteelliset tutkimusmatkat Afrikkaan.

Wives and Daughtersin olutsitaatti sijoittuu kohtaan, jossa Osbornen entisten ongelmien päälle hänellä epäillään vakavaa sairautta ja perhe iloitsee Rogerin uramenestyksestä ennen tämän lähtöä Afrikan-matkalle.

”What’s this I hear about Roger?” said Mr. Gibson, plunging at once into the subject.

”Aha! so you’ve heard, have you? It’s famous, isn’t it? He’s a boy to be proud of, is old Roger. Steady Roger; we used to think him slow, but it seems to me that slow and sure wins the race. But tell me; what have you heard? how much is known? Nay, you must have a glass full. It’s old ale, such as we don’t brew now-a-days; it’s as old as Osborne. We brewed it that autumn, and we called it the young squire’s ale. I thought to have tapped it on his marriage, but I don’t know when that will come to pass, so we’ve tapped it now in Roger’s honour.”

The old squire had evidently been enjoying the young squire’s ale to the verge of prudence. It was indeed as he said, ”as strong as brandy,” and Mr. Gibson had to sip it very carefully as he ate his cold roast beef.

Onhan tämä karu tapa osoittaa pojalle, että nyt ei ole sinulla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Olut pantiin syntymäsi kunniaksi ja se oli tarkoitus juoda hääpäivänäsi, mutta menit naimaan väärän naisen ja muutenkaan ei sinusta talon perijäksi taida olla. Kun olutta kippistellään nyt sitten pikkuveljen saavutusten kunniaksi, isä joutuu vielä hukuttamaan Osbornen aiheuttamaa pettymystä useammankin kupposen voimin.

Tapa tehdä erityinen olut lapsen syntymän kunniaksi on sinänsä vanhaa englantilaista perinnettä. Se oli nimeltään child ale, jonka lisäksi kastajaisia varten saattoi olla christening ale. Muihin elämän käännekohtiin tehtiin oluita myös, häihin bride ale ja hautajaisiin give ale eli funeral ale.

Oluttermeihin liittyen huomasin Wives and Daughtersissa myös kohdan, jossa Molly Gibsonin isä ja äitipuoli ovat kutsumassa Hamleyn veljeksiä päivälliselle luokseen. Herra Gibson huomauttaa: “Jos kirjoitat kutsukorttiesi nurkkaan bitter beer siihen kohtaan, johon muotitietoiset ihmiset laittavat ‘katrillitanssia’, Roger ja Osborne tulevat kyllä vieraaksemme minä päivänä hyvänsä.”

Mitä oli bitter beer 1830-luvulla (aikana josta romaani kertoo)? En uskalla olettaa, että se olisi sitä mitä bitter on nykyään, siis käytännössä perinteistä brittiläistä pale alea. Kirjailija Gaskellin kirjeestä tyttärelleen Mariannelle löytyy maininta, jossa hän suosittelee väsymyksestä toipumiseen joko bitter beeriä tai stoutia. Tässä hän käyttää sanaparia myöhemmällä iällään, aikana jolloin tee oli syrjäyttämässä olutta Englannissa varsinkin naisten arkijuomana. Täytyy todeta, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin bitter-sanan nykyinen merkitys tietyn brittioluen nimenä on alkanut syntyä. Sehän oli pitkään etenkin puhuttua kieltä, kun taas panimot käyttivät markkinoinnissaan muita sanoja.