Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Mainokset

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Ansaitsiko belgialainen olutkulttuuri päästä Unescon listalle?

Belgialainen olutkulttuuri hyväksyttiin viime viikolla Addis Abebassa pidetyssä Unescon maailmanperintökomitean kokouksessa osaksi ihmiskunnan aineetonta kulttuuriperintöä. Jonkun olutkommentaattorin mielessä kävi ehkä kysymys: entä sitten?

Belgialaisethan perustelivat hakemustaan oluidensa monimuotoisuudella sekä oluenpanotaidon arvostuksella.

sintcanarusHakemuksen mukaan suuri osa kansakunnasta samastuu näihin olutkulttuurin ilmentymiin ja osallistuu niiden ylläpitämiseen tavalla tai toisella. Olutkulttuuri on voimissaan kaikissa Belgian osissa, ja se ruumiillistuu muun muassa panimoissa, olutseuroissa, museoissa, oppilaitoksissa, tapahtumissa ja ravintoloissa.

Monet olutlaadut liittyvät paikallisiin perinteisiin, kuten Brysselin ja Pajottenlandin lambicit, läntisen Flanderin oud bruin -oluet, tai trappisti- ja muiden luostarien oluet. Belgialle tyypillisiä käymistapoja on neljä: tavallisten pinta- ja pohjahiivaoluiden lisäksi on villihiivalla ja sekakäymisellä tuotettuja oluita.

Hakemuksessa on esitetty myös panimoiden ja oluiden lukumääriä, ja erilaisten oluttyylien (kinds) määräksi mainitaan 50. Vuodesta 1980 pienpanimo- tai erikoisoluiden osuus kaikesta Belgiassa juodusta oluesta on hakemuksen mukaan noussut 10 prosentista 30 prosenttiin. Oluen käyttö ruoanlaitossa tai ruoka-aineiden parina on jo pitkään ollut osa belgialaista kulttuuria.

Eikö olutkulttuuria ole kaikkialla?

Kun näin jokin aika sitten Belgian hakeneen maailmanperintöstatusta, ensimmäinen reaktioni oli skeptinen. Tänä päivänä ei ole helppoa perustella, miten yhden kansakunnan olut ansaitsisi erityisaseman, kun pienpanimot ja innokkaat oluenystävät lukuisissa maissa rakentavat ennen näkemättömän suosittua olutkulttuuria.

Jeff Alworth totesi blogissaan muutama päivä sitten, että ainakin kolme tunnettua olutmaata ansaitsisi olutkulttuurilleen paikan Unescon luettelossa samoilla perusteilla kuin Belgia. Alworthin mukaan Unesco tunnisti intuitiivisesti Belgian olutkulttuurissa jotakin todella merkittävää, mutta sen merkityksen kuvailussa vain ei onnistuttu kovin hyvin.

Belgialaisen oluen hienous oli ehkä itsestäänselvyys vielä 1990-luvulla, mutta nykyään on monia olutfanien huomiosta kilpailevia juttuja.

Tai sitten belgialaista olutta ei haluta niellä yhtenäisenä monoliittina – mikä on tietysti ihan oikein. Olutoppaan foorumin taannoisessa keskustelussa tuli ilmi yhtenä näkökulmana, että esimerkiksi Belgian hapanoluet saattavat miellyttää niitäkin oluenystäviä, joille taas luostarioluet ovat turhan makeita eikä tarpeeksi haastavia. Belgialaisetkin oluet jakavat mielipiteitä.

Koska hakemustekstissä ehkä oletetaan, että lukija tulkitsee sitä automaattisesti kulttuuriperinnön kuvauksena – siis asioina, jotka eivät ole syntyneet esimerkiksi 2000- tai 2010-luvuilla – tätä ei joka käänteessä erikseen mainita.

Sen takia Belgian ylpeily panimoiden tai oluiden lukumäärillä tai oluttyylien ja harrastusmuotojen moninaisuudella ei ehkä tunnu ainakaan ensi lukemalta erityisen vakuuttavalta.

Tällaistahan on kaikkialla! Tätähän käsityöolut juuri on!

Belgialaisten kannalta olennaista oli tietysti se, että he onnistuivat vakuuttamaan komitean 24 jäsentä (joista muuten vain Itävalta edustaa selkeästi Euroopan olutalueita ja muista suurin osa on Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maita, joissa olutperinteet ovat joko ohuita tai olemattomia).

Pitäisikö sitten ainakin Britannian ja Saksan, ja ehkä Tšekin, Yhdysvaltojen tai joidenkin muidenkin maiden saada olutkulttuurilleen vastaava kulttuuriperinnön status?

Ennen kuin kerron, mikä Belgian olutkulttuurissa on ehkä pitkän linjan olutharrastajan näkökulmasta erilaista kuin muissa (suurissakin) olutmaissa, voin ilman muuta vastata edelliseen kysymykseen myöntävästi. Totta kai monilla muillakin on tunnustuksen arvoista olutkulttuuria.smisje

Esimerkiksi Saksan erilaisista olueen liittyvistä perinteistä muodostuu varmasti kokonaisuus, joka on yksi maailman omaleimaisista olutkulttuureista. Suomalainen sahti – tai vaikkapa Pohjolan ja Baltian perinneoluet yhteensä – voisivat kelvata Unescon listalle nekin.

Toisaalta tämän hetken merkittävistä olutmaista ainakaan Yhdysvallat ja Britannia eivät voisi Unesco-listausta edes hakea, koska maat eivät ole allekirjoittaneet aineettoman kulttuuriperinnön sopimusta.

Mutta miksi Belgia on erityinen?

Maailmanperintökomitealle osoitettavan hakemuksen pituus on rajallinen, ja sanallisten perustelujen on pysyttävä määrätyissä mitoissa. Siinä ei varmastikaan voitu alleviivata joka kohdassa, miten belgialainen olutkulttuuri ja sen kehitys ovat eronneet nimenomaan joistain muista vastaavista kulttuureista.

Belgialaisen oluen diversiteetti oli vielä parikymmentä vuotta sitten yksi olutmaailman suurista ihmeistä, jonka tapaista ei muualla voinut kokea. Tarkoitan kokemisella nimenomaan sitä, että vietitpä Belgiassa vaikka vain päivän tai pari, pystyit maistamaan luultavasti kaikkia mahdollisia oluttyyppejä ja vielä samassa baarissa. (Mikäli pysyit tolpillasi.)

Yksi 1900-luvun olutinnovaatioista on nimittäin juuri belgialainen maistelubaari. Kun kerran Belgiassa tehtiin satoja oluita, jotka tyypillisesti olivat keskenään hyvin erilaisia, oli erinomainen idea hankkia useimpia niistä saman baarin kellariin. Ei muualla ollut 1980-luvulla baareja, joissa oli mahdollista testailla jopa satoja kotimaisia pulloja – kaikkia maistamisen arvoisia, ja usein jopa niiden vuosikertaversioita. Minusta nykyiset craft beer -baarit ovat jossain mielessä tämän ajatuksen jatkajia.

Tuollainen baari oli toki silloin helpompaa toteuttaa Belgiassa kuin esimerkiksi Britanniassa, jossa olutkulttuuri painottui vahvasti tuoreeseen hanaolueen.deleite

Se, että oluenpanossa hyödynnetään villihiivoja tai sekakäymistä ei ole nykyään enää kovin ihmeellistä – ainakaan aktiiviharrastajien silmissä – eikä suinkaan rajoitu Belgiaan.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kolmeakymmentä vuotta kauemmas menneisyyteen, että esimerkiksi Brettanomyces oli käytännössä vain belgialaisen lambicin hiiva, reliikki kaukaa menneisyydestä. Jotain melko poikkeuksellista. Voi pohtia, olisiko nykyistä hapanoluen suursuosiota koskaan tullutkaan, ellei tapa olisi pysynyt Belgiassa joten kuten hengissä.

Ja ne monet belgialaiset oluttyylit: missäpä maassa nykyään ei joku panimo tekisi witbieriä, tripeliä tai saisonia. Ei ennen näin ollut. Noita oluita tehtiin vain Belgiassa, jossa ne oli aikoinaan keksitty. Jos tehtiin sielläkään. Witbier ehti jo välillä kadota kokonaan, ja saisonia uhkasi sama kohtalo.

Jos olisin Belgia ja minulla olisi rajattomasti tilaa perustella Unescolle, miksi olutkulttuurini on erityinen, alleviivaisin hyvin painokkaasti lukuisien oluttyylien belgialaista historiaa. Vaatii ehkä mielikuvitusta löytää maasta 50 erilaista oluttyyliä, mutta yli tusinan pääsee aika karkeallakin jaottelulla. Ja kuten todettu, näillä on usein juurensa tietyllä alueella tai tietyssä kulttuuriympäristössä (kuten luostareissa).

Vertailun vuoksi brittioluet olivat paljon yhtenäisempi joukko, ja esimerkiksi Michael Jackson tiivisti ne vuonna 1977 neljään perustyyliin: pale ale (bitter), brown ale (mild), stout ja strong ale. Brittityylit olivat enemmän tai vähemmän ”kansallisia”, ja lähinnä niiden suosiossa oli alueellisia painotuksia.

Kiistämättä Belgian pienuuskin on yksi sen valtti. On paljon helpompaa puhua belgialaisesta olutkulttuurista kuin esimerkiksi saksalaisesta, kun Baijerilla on aika omanlaisensa perinteet ja esimerkiksi Düsseldorfin Altbierillä tai Kölnin Kölschillä ei ole niiden kanssa juuri mitään tekemistä.

Pieni kansakunta voi järjestäytyä yhtenä rivistönä olutkulttuurinsa takuumiehiksi. Olut on mahdollista nostaa yhdeksi matkailumarkkinoinnin kärjistä. Ministereitä tai kuninkaallisia saa puhuttua esiintymään olutlasi kädessä sopivissa tilanteissa. Bryssel on ilmeisesti muuttamassa paraatipaikalla keskustassaan sijaitsevan entisen Pörssitalon valtavaksi ”oluttemppeliksi”.

Belgian tyyppisessä paikassa riittää luultavasti myös julkista rahaa olutaiheisten aloitteiden ja kampanjoiden tukemiseen eri lailla kuin sellaisissa maissa, joissa tuetaan nihkeämmin kulttuuritoimintaa verovaroin. En pysty arvioimaan, onko Belgiassa absoluuttisesti enemmän olutseuroja, -museoita tai -tapahtumia kuin muualla, mutta jälleen niiden kattavuus voi hyvinkin olla muita maita tiheämpi.

Tulevaisuutta varten

Selvennyksenä vielä: tämä ei ole siis yritys todistella, miksi Belgian kuuluu saada aineettoman kulttuuriperinnön asema omalle olutkulttuurilleen (ja muiden olutmaiden ei) – vaan pikemminkin argumentteja sen puolesta, että Belgia ei ole kuin mikä tahansa muu olutmaa.

Samassa kokouksessa, jossa Belgian olutkulttuuri otettiin maailmanperintöluetteloon, listalle otettiin myös intialainen jooga ja kuubalainen rumbaperinne. Hyvässä seurassa siis ollaan. (Ja varmasti esimerkiksi Kuuban rumba on sukua ja velkaa muille tanssi- ja musiikkiperinteille kuten belgialainen olutkulttuuri muille olutkulttuureille.)

Onko maailmanperintöstatuksella sitten jotain käytännön merkitystä? On. Se velvoittaa hakijan toteuttamaan hakemuksessa mainittuja suojelutoimenpiteitä, ja suojellun kulttuurikohteen säilymistä myös valvotaan.

Tällainen voi tuntua turhalta byrokratialta nykyisessä tilanteessa, jossa käsityöoluella menee joka tapauksessa hyvin. Toisaalta ihmisluonto on arvaamaton. Entä jos nykyinen craft-buumi hiipuukin ja joskus ollaan taas 1970-lukua muistuttavassa tilanteessa, jossa oluen henki ei ole kovin monelle kallis?

Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Valokuvaaja Jimmy Kets kuvasi muutama vuosi sitten flaamilaisia kapakoita, ja harvoin näkee yhtä elämänmakuisia baarikuvia kuin tässä sarjassa.

Kuvat liittyvät samoihin aikoihin Belgiassa ilmestyneeseen Volkscafés-kirjaan, joka on aiheensa ja tunnelmansa puolesta läheistä sukua M.A. Nummisen klassiselle Baarien miehelle, vaikka onkin tieteellisemmällä otteella tuotettu.size2-jimmy-kets-volkscafes-3-image-4145

Nämä kapakat kuuluvat erottamattomasti flaamilaiseen kansankulttuuriin. Kuvissa näkyy monia niiden tunnusomaisia elementtejä: anopinkieliä ikkunalaudoilla, pöytäpelejä, kuvioituja klinkkerilattioita, seinien olutmainoksia ja julisteita, paikallisten urheiluseurojen pokaaleja.

Kansanbaareiksi (volkscafé) luonnehdittavia pieniä anniskelulaitoksia oli ennen joka kadunkulmassa, monissa pari kolmekin. Niitä oli tuhansia ympäri Belgiaa.

Ennen kuin televisio liimasi ihmiset kotisohviin, virikkeitä haettiin enemmän kodin ulkopuolelta. Varsinkaan pikkukylissä tarjonta ei ollut kummoista, ja lähinnä baariin kelpasi mennä nuuhkimaan vapaampaa ilmaa ja seurustelemaan hieman rennommin naapurien ja muiden tuttujen kanssa.

Nykyihmisellä olisi ehkä monia muitakin tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta volkscafén vetovoima on silti osittain säilynyt. Vaikka joku vuosikymmeniä toiminut baari sulkee lähes viikoittain ovensa tai remontoidaan trendiravintolaksi, on niitä runsaan laisesti vielä jäljelläkin.size2-jimmy-kets-volkscafes-112-image-1524

Olutta volkscaféssa nimenomaan juodaan yhä, vaikka café-sana viittaisikin periaatteessa kahviin. Kahvi on tavallista suodatinkahvia. Olutvalikoima on usein niukka; tavallisen pilsnerin lisäksi kaapista voi löytyä paria vahvempaa olutta tai joskus jokin paikallinen erikoisuus. Hanoja ei ole välttämättä lainkaan, vaan pilsnerikin kaadetaan laseihin (tai suoraan suuhun) pulloista.

Juodessa poltetaan tupakkaa, ja huonekasvien tehtävänä on “puhdistaa ilmaa”. Lämmintä ruokaa ei ole tarjolla, eikä kylmillä naposteltavillakaan tavoitella kuuta taivaalta. Tavallisia kaljan kumppaneita ovat perunalastut, kuivamakkarat tai kovaksi keitetyt kananmunat. Musiikki ei soi, ja jos desibelit loppuillasta nousevatkin, se kertoo pelkästään asiakkaiden juopumistilanteesta.

Sisustus on koruton, eikä sitä ole välttämättä uusittu kymmeniin vuosiin. Tavallaan aika on pysähtynyt jo kauan sitten. Kun itse asuimme Belgiassa muutaman vuoden, käytimme tämän tapaisista baareista nimitystä nuhjula – ihailimme niitä ulkoa päin kuluneiden pitsiverhojen läpi, mutta sisään ei juuri tullut astuttua.size2-jimmy-kets-volkscafes-140-image-2439

Huoneen nurkassa – tai joskus keskellä lattiaa – voi olla vanha valurautainen kamiina, vaikka huoneiston lämmitys ei enää olisikaan sen varassa. Vessat ovat usein pihan perällä, ovessa sydämenmuotoinen tuuletusaukko ja pytyn tilalla joskus pelkkä reikä. Käynti mukavuuslaitoksille menee ehkä omistajien asuintilojen kautta.

Baari ei ole aina kultakaivos, eikä tupa ole mitenkään välttämättä joka ilta täynnä. Moni baariyrittäjä harjoittaa samassa rakennuksessa myös muuta liiketoiminnan muotoa. Sivubisnes on esimerkiksi kioski, parturi-kampaamo tai lihakauppa. Pariskuntien pitämissä baareissa rouva saattaa leikata hiuksia, kun herra myy olutta tiskin takana, tai toisin päin.size2-jimmy-kets-volkscafes-106-image-1334

Kansanbaari on auki aamusta iltaan joka päivä. Sinne tullaan töiden jälkeen tai sunnuntaisin kirkonmenojen päätteeksi. Vaihdetaan kuulumiset kanta-asiakkaiden kesken, juorutaan kylän asioista, avaudutaan sydänsuruista tai kehuskellaan uudella autolla; kerrotaan vitsejä ja valitetaan kotiasioista.

Volkscaféssa käy porukkaa eri kansankerroksista, ja periaatteessa vaikka kunnanjohtajaan saattaa törmätä. Baaria ei pidä silti julistaa romanttisesti miksikään luokattoman yhteiskunnan ihanteeksi. Kaikki eivät seurustele kaikkien kanssa, vaan piirit ovat tietyt ja jollakin kantisporukalla voi olla oma pöytänsä, johon muilla ei ole asiaa.

Vakiokasvot istuvat paikoillaan lähes päivittäin ja tuntevat omistajan. Häntä puhutellaan etunimellä, ja hän kutsuu asiakkaita etunimellä. Hän tietää, mitä jokaisella on tapana juoda. Kun kohotat tyhjää lasia pöydänpinnasta, saat oitis tilalle täyden. Jos pyöräytät sormeasi pöytäseurueen ympäri, viestität tiskin taakse, että tarjoat kaikille seuraavan kierroksen.

Välillä lyödään korttia, heitetään tikkaa tai pelataan biljardia (jos sellainen on). Joissakin baareissa on pieni keilaratakin. Myös perinteisempiä huvituksia harrastetaan, kuten naulojen lyömistä pölkkyyn tai isoilla kiekoilla pelattavaa krulbolia.size2-jimmy-kets-volkscafes-93-image-0935

Moni paikka on nimetty vain omistajansa (“Bij Gust”) tai jonkin läheisen maamerkin mukaan, tai nimi on tervetulotoivotus: In de Welkom. Alkuperä on voinut jäädä unholaan: kukaan ei enää muista, miksi Bruggessä toiminut Klein Noorwegen oli alun perin saanut nimekseen “pikku-Norja”. Joskus omistajan mielikuvitus on lähtenyt surrealistiseen laukkaan, ja baari on nimetty uskollisen Lassien mukaan (“Trouwe Lassie”), tai se on vakuutus suuren janon varalta (“In de Verzekering tegen de Grote Dorst”).

Kansanomaisia baareja on nyttemmin inventoitu, ja historioitsijat ovat analysoineet niiden merkitystä yhteiskunnalle. Yksi johtopäätös on ollut, että rakennuksina tai interiööreinä niistä suojelun arvoisia ovat vain aivan muutamat.

Muutoin niiden arvo on aineetonta kulttuuriperintöä, jota on vaikea erottaa ihmisistä, jotka baarien hengen luovat: omistajat, kanta-asiakkaat ja erilaiset yhdistykset ja seurat, joiden kokoontumispaikkana kuppila toimii. Urheilulajeista ykkösiä ovat jalkapallo ja pyöräily, mutta torvisoittokunnat ja kirjekyyhkyharrastajat ovat myös olleet yleisiä.size2-jimmy-kets-volkscafes-145-image-2551

Aitoa kansanomaista tunnelmaa haistelemaan on viime aikoina ilmestynyt myös erilaisia intellektuelleja, boheemeja tai gentrifioijia. Tässä asetelmassa piilee jännitteitä; kukapa kanta-asiakas haluaisi olla museoesineen lailla uusien tulokkaiden pällisteltävänä. Turistit ovat harvassa, mutta heitä siedetään, koska he tuovat rahaa.

Totta kai maailma muuttuukin, ja muutosta on vaikea estää. Nuoret toivovat ehkä musiikkia, laajempaa olutvalikoimaa, tyylikkäämpää sisustusta – milloin mitäkin. Varsinkin kaupungeissa on vakiintuneita kansankuppiloita, joiden kantiksilta uskonto kieltää alkoholin, ja kaljan sijaan juodaan minttuteetä. Ovatko ne volkscaféita?

Baarit ovat kylien ja kaupunginosien hermokeskuksia varmasti tulevaisuudessakin, mutta joka sukupolvi tekee niistä ainakin jonkin verran oman näköisiään. Vaikka juottoloilta halutaan eri aikoina eri asioita, kansankulttuurista jää usein sen verran vähän konkreettisia jälkiä, etteikö jokin konservointitoiminta olisi ihan paikallaan – museoimisen uhallakin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Valokuvat ©Jimmy Kets. Lupa niiden käyttöön tässä postauksessa on saatu kuvaajalta. Sarjan muut valokuvat löytyvät täältä. (Photographs published with permission from Jimmy Kets.)

Teksti perustuu kirjan Volkscafés – vrouwentongen & mannenpraat -kirjan artikkeleihin (10–12, 46–48, 116–122, 154–159).
size2-jimmy-kets-volkscafes-129-image-2105

Minne menet, suomalainen olutkulttuuri

Postaan huvikseni tännekin vastaukseni Heikki Kähkösen Olutoppaan foorumilla esittämään kysymykseen siitä, mitä on olutkulttuuri.

cofOlutkulttuuri on olueen – sekä sen valmistukseen että sen nauttimiseen – liittyvää osaamista ja tietämystä, ja sitä ohjaavia tapoja ja käytäntöjä.

Meillä Suomessa on urbaani ja ruraali olutkulttuuri. Viimeksi mainittu on mitä todennäköisemmin vanhempi ja ”alkuperäisempi” suomalainen olutkulttuuri, mutta tässä en väitä olevani asiantuntija. Jos maaseudun vanha olutkulttuuri pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi sahti – mutta olutta ja sitä muistuttavia nesteitä on juotu Suomen agraariyhteiskunnassa myös muita.

Urbaani olutkulttuuri on sekin Suomessa vanhaa. Turkuun ja muihin vanhoihin satamakaupunkeihin on tuotu olutta ulkomailta asti jo keskiajalla, samoin Helsinkiin varsin pian sen perustamisen jälkeen. Niissä on myös tehty olutta. Se, mitä Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä on oluen saralla tapahtunut, on koskettanut meidänkin olutkulttuurimme kansainvälistä pintaa usein ennemmin tai myöhemmin.

Mökkisaunassa nautittu olut on aika originaali suomalainen ilmiö, mutta se kuuluu kuitenkin urbaanin olutkulttuurin piiriin. Mökit ovat tyypillisesti kaupunkilaisten pakopaikkoja maalaisjärvien rannoilla, ja sinne mennään ehkä yleisimmin nauttimaan itse kunkin mielestä parasta kaupunkilaista olutta, ei välttämättä naapurin isännän panemaa sahtia.

Jos olutkulttuurin haluaa ymmärtää vain kuvauksena siitä, miten ja minkälaista olutta kulloinkin tehdään ja juodaan, silloin ei ole hyvää ja huonoa olutkulttuuria. Jos taas nähdään arvoa sellaisilla asioilla kuin oluen laadulla tai monimuotoisuudella, tai vaikkapa sen nauttimiseen liittyvillä yksityiskohtaisilla traditioilla, sitten voi sanoa, että olutkulttuurimme historiassa on ollut parempia ja huonompia aikoja.

Silloin väittäisinkin, että nyt eletään poikkeuksellisen hyvää aikaa suomalaisen olutkulttuurin kannalta. Oluen kaupallisia valmistajia on 80:n pintaan ja kotipanimoita sen päälle lukuisa määrä. Vielä 35 vuotta sitten kaupallisia toimijoita oli kolme, eikä kotiolutkulttuuria nykyisessä merkityksessä ollut. Myös uudet olutbaarit kukoistavat.

Panimokentältämme löytyy osaamista sekä kauemmin Suomessa harrastetuista oluttyypeistä – vaikkapa portterista – että uudempien muotivirtausten meille tuomista tyyleistä. Jälkimmäisistä tulee etsimättä mieleen IPA. Tämä panimo-osaaminen on terveen olutkulttuurin merkki. Toisaalta meiltä on ehkä vaikeampi löytää todellisia maailmanluokan esimerkkejä joistakin sellaisista oluttyypeistä, joita näillä nurkilla on kuitenkin jo kauan juotu, kuten vaalea saksalaistyylinen lager tai bock. Tämän taas voisi nähdä olutkulttuurin köyhyytenä.

Suomalaisen alkoholipolitiikan ja Alkoholiliikkeen historia on ollut voittopuolisesti oluen ankeuttamisen historiaa, vaikka tilanne onkin tietysti parempi kuin kieltolain aikaan ja vaikka Alko on nyt jo johdonmukaisesti parinkymmenen vuoden ajan kasvattanut tarjoamaansa olutvalikoimaa. Panimoiden ja varsinkin pienten panimoiden edellytyksiä tehdä ja jaella yhä parempaa olutta pitää kehittää, ei asettaa esteitä sen tielle.

Olutkulttuurin vaalimisesta antaisin kiitosta monillekin tahoille. Näihin kuuluvat panimot, jotka ovat jaksaneet yrittää pärjätä kenties läntisen maailman vaikeimmissa olosuhteissa, samoin kuin ne baarit ja oluthuoneet, jotka eivät ole tyytyneet tekemään voittoa pelkällä keskioluella vaan nähneet liiketoimintamahdollisuuksia Suomen ja maailman parhaiden oluiden tuomisessa kuluttajien ulottuville. Olutseuroissa on tehty paljon pyyteetöntä toimintaa, eikä olutjournalismillakaan kukaan ole varmasti päässyt rikastumaan. Kaikki oluttietouden, oluen ymmärryksen ja oluen ystävyyden levittäminen on kulttuurin vaalimista, ja siinä on varmasti useammin kysymys kutsumuksesta kuin halusta päteä tai hyötyä.

Olutkulttuuri kehittyy Suomessa hyvään suuntaan, jos pidämme mielessä sen eri ulottuvuudet. Tehdään maailmanlaajuisten trendien mukaisia oluita, mutta muistetaan myös omat erikoisuutemme ja perinteemme. Annetaan arvo sekä craft beer -baarien senttilitramaisteilijoille että lätkä- tai futismatsien jälkeen sporttibaariin suuntaaville hetkestä nauttijoille. Tärkeintä on, että kaikilla olutfaneilla olisi mahdollisuus löytää läheltä kotiaan toisaalta sellaisia oluita, jotka ovat aina miellyttäneet omia makuhermoja, ja toisaalta uusia tuttavuuksia, joilla haastaa omia käsityksiä.

Tämä on myös olutkulttuurin moniarvoisuutta. Yritä ymmärtää sitä, joka on kanssasi eri mieltä joka asiasta Olutoppaan keskustelufoorumilla. Muista, että Karhua siemaileva mökkinaapuri ei välttämättä halua kuulla syväanalyysiäsi CCCCC IPA:n ihanuudesta. Älä toisaalta myöskään häpeile kertoa muille, mikä on mielestäsi hyvää olutta ja miksi. Puskaradion voimaa ei voi yliarvioida. Olutkulttuuri elää oluen ystävien innostuksesta, keskustelusta ja tietenkin myös erimielisyydestä.