Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 3

Kirje Münchenistä julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904, ja se alkaa müncheniläisten vuodenaikojen esittelyllä. Tällaiset niitä näitä jutustelevat kirjeet eri puolilta maailmaa olivat ilmeisen yleisiä tuon ajan sanomalehdissä. Nytkin varsinainen aihe on tanssija Isadora Duncan ja unissakävelevä perfomanssitaiteilija Madeleine Guipet. Aasinsillan kautta päästään sitten paastonajasta kulttuuritarjontaan, mutta ensin siis kerrotaan, miten müncheniläisille muutenkin hahmottuu vuoden kierto.

Se taas tapahtuu tietysti oluiden merkeissä. Ulkokautta jatkuu kesäkuulta lokakuulle, ja silloin juodaan “tavallista ruskeaa tai keltaista kesäolutta ulkoilmassa”. Talviaikaan müncheniläinen nauttii talviolutta Stammkellerissään; sitten tulee maaliskuun 12. päivästä alkava Salvator-sesonki. Ihana, päihdyttävä Salvator-olut toimii vastapainona paastonajan kieltäymykselle. Pienen väliajan jälkeen päästään siirtymään toukokuiseen Maibock-kauteen.

Näinhän tämä varmaan pitkälti menee Baijerissa edelleen. En tiedä tosin, paljonko nykyään puhutaan kesä- ja talvioluesta. Kesäkauden loppuun osuu myös Oktoberfest-oluiden aika. Alun perin sitä paitsi kesä- ja talvioluen ero ei kai mennyt niin päin, että kesäolut olisi ollut sitä “tavallisempaa”. Aikana ennen jäähdytysjärjestelmiä Yrjönpäivä 23.4. oli viimeinen ajankohta, jolloin olutta sai panna, ja sitä oli siihen mennessä varattava koko kesän tarpeisiin. Kesäolut tehtiin vahvemmaksi ja humalapitoisemmaksi, jotta se säilyisi läpi pitkän lämpimän kauden Mikonpäivään saakka.

Jutussa pisti silmään keltainen müncheniläisolut. Jonkun olutkirjoittajan olen nähnyt sanovan, että Münchenissä juotiin 20-luvulle saakka pelkkää tummaa olutta, vaikka muualla Pilsenin mallin mukaan myös vaalea lager oli yleistynyt. Joko müncheniläiset eivät oikeasti olleet niin konservatiivisia kuin olen luullut, tai sitten pohjoismainen kirjoittaja yleisti Müncheniin ne käsitykset, joita baijerilaisoluista meillä 1900-luvun vaihteessa täällä oli. Jouluoluesta ei erikseen puhuta, eikä se ehkä saksalaisessa perinteessä ole niin iso juttu ollutkaan kuin muualla.

munchen-hbl-10-04-1904

Olutkoira raiteillaan #6: Wien

Samuli Edelmann kehui aikoinaan juoneensa ”viinii” Wienissä, ja sitä olen minäkin monet kerrat tehnyt. Heuriger-ravintolat Wieniä ympäröivillä kukkuloilla ovat Euroopan viinipaikoista suosikkieni joukossa. Sen sijaan sanaparista Wien ja olut minulle tulee ensimmäisenä mieleen erityisesti yksi paikka, jossa en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Tämä on 7Stern-Bräu seitsemännen kaupunginosan Siebensterngassella.

Vuosina 2005–2006, jolloin Wien tuli meille hyvinkin tutuksi paikaksi, 7Stern-Bräu oli silloisen panimoravintolailmiön kärkipaikkoja Itävallassa ja ehkä koko Vanhalla mantereella. 7Sternin Märzen oli hyvä esimerkki siitä, miten pienpanimo-olut – silloin vielä uudehko ilmiö monissa Euroopan osissa – erosi suodatetusta ja kuohitusta makrolagerista. Ja kuitenkin ilman, että alkoholipitoisuutta tai humalatasoa olisi hilattu katosta läpi (sanoo muutamaa vuotta myöhempi minä).

Kun en ole muutenkaan vieraillut Wienissä tuon jälkeen kertaakaan, hyödynnän parin päivän pysähdystämme myös sen tarkkailemiseen, miltä paikallinen olutmeininki vaikuttaa nyt. Tässä välissä olutmaailmassa on tapahtunut paljon; sitä ei tarvitse tämän blogin lukijoille teroittaa. Itävalta on Euroopan olutmaista konservatiivisemmasta päästä: vanha, paikallinen olutkulttuuri on vahvaa. Ainakin työhypoteesina voi heittää, että uusilla tulokkailla on saattanut kestää kauemmin kuin muissa maissa lyödä itsensä läpi – ainakin jos he tarjoavat muuta kuin saksankielisten maiden perustavaraa. Tarkempi tutkimus voisi toki tuoda myös vivahteita tähän teoriaan.

Lounaalla Siebensterngassen vuonna 1994 perustetussa panimoravintolassa käy selväksi, että ainakin 7Stern-Bräu on yhä paikoillaan ja voimissaan. Matkaseuralainen vertasi sitä tässä suhteessa Tampereen Plevnaan. Molemmissa ravintolaa ruokkii tasainen virta kantiksia ja satunnaisia kävijöitä, ja panimolla on kunnianhimoa pitää tarjontansa kirkkaasti ”ruokajuomaksi riittävän” tason yläpuolella. Weihnachtsbock (6,3 %) on mainio kinuskinvaalea juhlajuoma ja myös Prager Dunkles (4,7 %) vaikuttaa maukkaalta. Schnitzel on aavistuksen reunasta kuivahtanut mutta muuten hyvä, ja kostea itävaltalainen perunasalaatti on sille ainoa oikea lisuke.

Itävalta vuonna 2005 oli vielä melko puhtaasti itävaltalaisen oluen maa. 7Sternin kausioluina oli kyllä jo joidenkin vuosien ajan tuolloin nähty pale alea ja jopa IPAa – ehkä jokin muukin uutta nuuhkiva panimo oli kokeillut niitä tehdä. Wienin ravintolat ja baarit tarjosivat kuitenkin vielä käytännössä pelkästään muutamaa Itävallan johtavaa lagermerkkiä. Ruokakaupoissa ei törmännyt muihin tyyleihin, eikä juuri mitään ulkomaisia oluita myyty. Nykymallin mukaisia ”olutkauppoja” ei tainnut olla. Vaikka join mielelläni Gösserin tai Ottakringerin normioluita, Eggenbergin Urbock (ja jouluaikaan Samichlaus) oli melkeinpä ainoa erikoisempi olut, jota Wienistä helposti löysin.

Tuolloin Eggenbergin ostopaikkani oli Grabenilla sijaitseva Julius Meinlin kaksikerroksinen herkkukauppa. Alakerrassa on juomia sekä kahvien ja keksien tyyppisiä kuivatuotteita, ylhäällä liha- ja kalatiskit, herkkusäilykkeet ja paljon muuta. Meinlin olutvalikoima piti tietysti tsekata nytkin. Sinne oli ilmestynyt paitsi joitakin ulkomaisia laatumerkkejä, joita en usko silloin olleen, myös Itävallan panimoiden uudempaa rintamaa. Salzburgin Gusswerkiltä ja parilta muulta vastaavalta nuoremmalta tulokkaalta oli amerikkalaisvaikutteisia oluita. Toisaalta suuret panimot ovat Itävallassakin lähteneet mukaan craft-tyylisten oluiden kehittelyyn, ja varsinkin Stieglin erikoiset pullot pistivät hyllyiltä silmään. Meinl oli kaiken kaikkiaan selkeästi päivittänyt oluthyllynsä 2010-luvulle.

Kuten odottaa saattaa, kaupungin laajimmat olutvalikoimat löytyvät kuitenkin käsityöoluelle eli Craftbierille omistautuneista erikoiskaupoista. Otin torstaina kaksi näistä reitilleni. Molempien yhteydessä toimii myös aktiivinen pienpanimo. Meidlingissa sijaitseva Beer Store Vienna on yhtä kuin Next Level Brewing. Kaupan valikoima ei mitenkään häikäissyt minua, mutta varsin kohtuullisen otoksen uusimmasta itävaltalaisesta craft beer -tekemisestä sieltäkin saa. Myymälä palvelee selvästi paikallista olutporukkaa muillakin tavoin, koska pari isoa kaappia oli varattu humala- ja hiivapakkausten esillepanoon. Toinen kauppa Beer Lovers sijaitsi Naschmarktin suunnalla eli lähempänä keskustaa. Sen kellaritiloissa majailee Mothers Milk -panimo. Beer Loversin olutvalikoima on vähintäänkin eurooppalaisittain hyvin laaja. En taida olla missään nähnyt näin hyvin eri maita, eri oluttyylejä ja erityyppisiä panimoita edustavaa kauppaa. Saatan postata asiasta vielä erillisen jutun (tiedän, että maailmassa on varmasti vielä parempia olutkauppoja, mutta ainakin minussa juuri tämä valikoima herätti ajatuksia).

* * * * *

Wien oli muutenkin monin tavoin entisensä. Uusi valtava Hauptbahnhof, jolle keskiviikkoaamuna saavuimme, vihjasi kylläkin kaikkea muuta. Se oli kalsea eikä antanut matkailijalle erityisen sujuvaa kokemusta siitä, miten kaukojunaliikenteestä liitytään paikalliseen joukkoliikenteeseen. Kun lopulta pääsimme keskikaupungille, asiat loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Wien on yhä samaan aikaan vilkas ja rauhallinen, moderni ja keisariaikainen, elitistinen ja kansanomainen, tyylikäs ja hieman korni. Ruoka on hyvää, katukuva on viihtyisä ja joukkoliikenne toimii.

Joulumarkkinoita käynnisteltiin 7. kaupunginosan Spittelbergin korttelissa jo torstai-iltapäivänä, joten ne ehdimme nopeasti katsastaa. Raatihuoneen iso Christkindlmarkt avautui vasta perjantaina, jolloin olimme junassa matkalla kohti kotia. Muutenkin Wien oli lipumassa jo hyvää vauhtia joulukauteen, ja varmasti ilma on näillä toreilla tänäkin iltana sakeana Glühweinin höyryistä. Raatihuoneen nurkilla kävimme ihmettelemässä kaupunginmuseon Das Rote Wien 1919–1934 -näyttelyä, jossa kerrottiin Wienin sotienvälisestä sosiaalidemokraattisesta hallinnosta ja sen nykyäänkin näkyvistä aikaansaannoksista.

Voileipäteema oli hallinnut tätä junamatkaa jo Kööpenhaminasta lähtien, jossa nautiskeltiin smørrebrødejä jouluoluen ja portterin kanssa. Milanossa, Vicenzassa, Trevisossa ja Venetsiassa syötiin italialaisia pieniä aperitivo- ja cicchetti-leipiä. Wienissä perinteinen paikka tämän tyyppiseen ruokailuun on Trześniewskin buffetti, ja siellä nytkin kävimme. Leivät on leikattu pieniksi suorakulmioiksi ja herkulliset kala-, kananmuna- ja lihapäälliset on hienonnettu tahnamaiseksi värikkääksi mosaiikiksi. Tyylikkään annoksen kruunaa 1,77 dl kokoinen Pfiff raikasta lager-olutta. Takavuosina Trześniewskin ainoa voileipäruokala oli Dorotheergassella, jossa se 1900-luvun alussa avattiin, mutta nyt heidän leipiään saa useammasta kaupunginosasta.

Wienissä on tänä päivänä kolmisenkymmentä panimoa tai panimoravintolaa Verband der Brauereien Österreichsin mukaan. Määrässä on kyllä tapahtunut kasvua tuolta 2000-luvun puolestavälistä, jolloin niitä oli 10–15 luokkaa ja ne olivat kaikki uudehkoja. Myös tyylillinen tarjonta on lisääntynyt kuten kaikkialla Euroopassa. Uusien käsityöpanimoiden tuotteet erottaa kaupan hyllyissä 0,33 litran ”virallisesta craft beer -pullosta”, kun taas perinteisimpien panimoiden oluet myydään yhä saksalaisen muotoisissa 0,5 l pulloissa. Saksankielisissä maissa ja Tšekissä moderni ale-kenttä on aina tuntunut minusta enemmän irralliselta kerrokselta kuin vaikka Britanniassa tai toisaalta Puolan kaltaisissa ohuemman olutkulttuurin maissa. Tästä tunteesta en nytkään päässyt eroon, mutta eipä siihenkään kannata jäädä vellomaan.

Nopeasta katsauksestani jää tietysti jälleen puuttumaan paljon – esimerkiksi kaupungin uusimmat olutbaarit. Varmasti Wienistä löytyy 2010-lukulaisia baareja, joissa on laajat hanarivistöt, kuten muistakin suurkaupungeista. Paikallinen Craft Bier Fest osui myös minun kannaltani väärälle viikolle: se järjestetään tulevana viikonloppuna 22.–23. marraskuuta. Mukana on Partnerland Finnland ja sen myötä kymmenen suomalaista panimoa tuotteitaan esittelemässä. Käykää paikan päällä Marx Hallessa, jos olette perjantaina tai lauantaina Wienissä.

cofmdewien-4sdrwien-2wien-9cofcofcof

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.

Autentico-tico – miksi jotkin oluet ovat aidompia kuin toiset?

Aisteja tyydyttävän oluen metsästys voidaan nähdä metaforana syvemmälle autenttisuuden janolle. Oikeaoppisesti laskettu lasillinen, oikeanlämpöisenä tarjoiltuna, maussa juuri sopiva humalan ja maltaiden tasapaino – virkistävä ja vahvistava juoma kuin totuus itse – on kokemuksena niin puhdas ja aito, että se on jo itsensä vuoksi tavoittelemisen arvoinen asia.

Tähän asti kaikki hyvin. Lainaus oli esseestä, jossa amerikkalainen filosofi Dale Jacquette erittelee, mitä merkitsee se, että olut on autenttista ja miten autenttisuus lisää juojan nautintoa. Ilmestyessään kymmenkunta vuotta Beer & Philosophy -kirjassa tämä teksti oli ensimmäinen kerta, kun itse törmäsin autenttisuuden käsitteeseen oluen yhteydessä.

Authentic Key

Kuva: Flickr.com, Mike Lawrence, CC BY 2.0.

Onko autenttisuus vain maistajan suussa?

Artikkelissa käydään läpi pikakelauksella oluen metafysiikkaa (mitä olut on), ontologiaa (minkä tyyppisiä oluita on) ja fenomenologiaa (millaisena kokemuksena olut ilmenee) ennen kuin kysytään suuri kysymys: mitä on autenttisuus. Mikä tekee oluenpanosta tai oluen juomisesta autenttista, ja miksi haluamme arvostaa ja ymmärtää sen estetiikkaa?

Autenttisuus on sana, jota käytämme ihmiskulttuurin tuotteista, Jacquette muistuttaa: emme pohdi, onko kivi, puu tai hyönteinen autenttinen. Hänen mukaansa voimme todeta jonkin asian olevan autenttinen vain, jos meillä on kokemusta kehnoista jäljitelmistä. Jäljitelmällä ei ole niitä ominaisuuksia, jotka tekevät aidosta asiasta nautittavan, arvokkaan tai erityisen. Autenttinen tuote on täydellisimmillään alkuperäisessä kontekstissaan, jossa sen ominaispiirteet pääsevät oikeuksiinsa.

Filosofisista käsitteistä en lähde tietenkään taittamaan peistä Jacquetten kanssa. Hänen tapansa soveltaa niitä olueen kuulostavat myös monin paikoin järkeviltä, mutta joissakin kohdissa en yhtään osaa käsittää hänen järjenjuoksuaan. Artikkeli on kyllä kirjoitettu vähän kieli poskessa (toisin kuin tämä vakavamielinen blogi), mutta jos ajattelun aukkoja paikataan vitseillä, se usein paistaa läpi.

Filosofi Jacquette asettaa aidolle, autenttiselle olutkokemukselle vaatimuksia, jotka kumpuavat hänen omista mieltymyksistään. Sen pitää olla “hanaolutta, joka kahvasta laskemalla kuohuu lasiin muodostaen reunojen yli valuvan kermaisen vaahdon”. Olutlasin tulee olla pienehkö, ohutta lasia, sen kyljessä tulee olla panimon vaakunatunnus, ja lasin reunassa kulta- tai hopearaita.

Yltääkseen täydellisen olutelämyksen mittoihin oluen on oltava vaaleaa, ilmeisesti mieluiten lageria, mutta ei amerikkalaista teollista lageria. Reinheitsgebot eli baijerilainen puhtausmääräys on Jacquetten näkökulmasta “pyrkimys luoda määritelmä erinomaiselle oluenpanotaidolle”. Rajoittamalla panimomestarin liikkumavaraa (vain sallittuihin raaka-aineisiin) ehkäistään näin ylilyönnit, jotka kirjoittajan mukaan johtavat rappioon missä tahansa inhimillisessä taidossa ja tekevät autenttisuudesta mahdotonta.

Hyvin tehty vaalea lager ei ole kirjoittajan mukaan autenttista toisaalta myöskään silloin, jos se on peräisin alueelta – kuten Turkista – jossa “ei ole alkuperäistä oluttraditiota”. Aidotkin olutalueet hämmentävät Jacquettea: belgialaista kriekiä hän ei osaa lähtökohtaisesti kokea autenttisena oluena, vaikka ymmärtää, että voi olla autenttisia tai vähemmän autenttisia kriekejä. Brittiläinen real ale on samoin hänestä hieno ja aito perinne, mutta hänelle itselleen brittioluet ovat tarjoilulämpötilansa ja liian katkeruutensa takia pettymyksiä.

Jos se ei tunnu aidolta, se ei voi olla aitoa – paitsi jos se on – mutta se ei sittenkään ole ehkä ihan aitoa. Tämä kaksilla kärryillä ratsastaminen onnistuu ehkä filosofeilta, mutta Olutkoiran edustama zytologian muoto ei moista tieteilyä sulata. Ymmärrän kyllä esimerkiksi sen, että Bud Lightiin, Milleriin tai Coorsiin tuskastunut amerikkalainen näkee saksalaisessa lagerissa autenttisen esikuvan sille, mistä isot jenkkilagerit ovat epäaitoja kopioita.

Mutta miksi hän korottaa koko ajan myös hollantilaisen lagerin saksalaisen rinnalle? Olkoonkin että Heineken saattaa olla parempi olut kuin Bud tai Michelob, niin miksi mainita vielä sen lisäksi erikseen Oranjeboom, Brand ja Hertog Jan? Ensinnäkään nämä hollantilaiset tehdaslagerit eivät pärjää kovin hyvin Baijerin parhaille oluille. Toiseksi vaalean lagerin valmistusperinne Hollannissa ei oikeasti ole hirveän pitkä, vaikka Jacquette ehkä niin luulee.

Tietoa ja/tai asennetta

Pakitetaan vähän. Mitä muuta autenttisuuteen saattaa aiheeseen perehtyneiden tutkijoiden mukaan kuulua? Charles Lindholm puhuu kirjassaan Culture and Authenticity aidosta ja todennettavasta alkuperästä, joka tietysti sopii myös edellä kuvattuihin autenttisuuden lajeihin. Camembert-juusto on autenttista, jos se tulee oikeilta Ranskan alueilta ja on ominaisuuksiltaan paikallisten tunnistettavissa.

Toisaalta Lindholm mainitsee myös vilpittömyyden (sincerity) yhtenä autenttisuuden rakennusaineena. Kun ihmisen teot ovat aitoja ilmentymiä siitä, mitä hän sisimmässään on, hän on autenttinen. Toisten on tietysti tunnistettava ja tunnustettava tämä aitous, joten se syntyy vain jonkinlaisessa yhteisössä. Lindholmin analyysissä autenttisuudella on siis kaksi kylkeä. Toinen on historiallinen ja genealoginen alkuperä, toinen on yhteisöön ja vuorovaikutukseen liittyvä sisällöllinen aitous.

Näin päästään siihen, millaisia määreitä itse ottaisin mukaan, jos joutuisin määrittelemään sitä, mitä on oluen autenttisuus. Yksi on todellakin historiallinen todenmukaisuus. Belgialainen trappistipanimo ei tekisi IPAa ja väittäisi sen olevan 1800-luvun munkkien lempiolut. Vastaavasti tšekkipanimot voivat tehdä saisonia, scotch alea tai sahtia, mutta jos he yrittävät perustella näiden oluttyylien kuuluvan paikalliseen perinteeseensä, he ovat heikoilla jäillä.

Et voi varastaa toisten maiden tai alueiden historiallisia olutperinteitä ja väittää niitä omiksesi. Tämä on yksi läksy. Toinen on se, että jos alat kikkailla oman kotiseutusi olutperinteillä, et pitemmän päälle voi välttämättä markkinoida itseäsi niiden aitona jatkajana. Tai voit jos asiakkaasi eivät tunne perinnettä tai välitä siitä. Brysselin Cantillonia olisi voinut pitää 1960-luvulla epäautenttisena, koska he jatkoivat gueuzejään sokerilla. Palattuaan alkuperäisiin käytäntöihinsä panimo on nyt koko maailman silmissä kenties aidoin lambic-tuottaja, eikä sitä asemaa kukaan hevin kyseenalaista.

Tämä lähestymistapa autenttiseen olueen edellyttää tietoa. Et voi markkinoida mitä tahansa mallasjuomaa gueuzenä tai saisonina. Tai kannattaa ainakin varautua siihen, että joku saattaa kyseenalaistaa sen, mitä oluen tyylistä on etikettiin painettu. Miten tehdään vaikkapa aito saison? Autenttisen tyylikuvauksen voi löytää nykyisin esimerkiksi Beer Judge Certification Programin verkkosivuilta (tai ainakin niin autenttisen kuin mahdollista). Saisonista ja muista maatilaoluista on kirjoitettu jopa kirjoja.

Jos olet belgialainen panimomestari, toteuttamalla tällaisten suuntaviivojen mukaisen oluen olet autenttinen. Jos taas olet esimerkiksi Torniosta, voit kyllä sanoa tekeväsi autenttista saisonia, mutta et voi mitenkään väittää vastaavan oluen kuuluneen Tornionjokilaakson panimoperinteisiin. Mutta kuuluuko Lapin Kulta sinne sitten sen autenttisemmin? Eikö sekin perustu Böömissä ja Baijerissa keksittyjen pilsner- tai helles-oluiden perinteisiin pikemmin kuin johonkin lappilaiseen?

Tätä kautta tullaankin toiseen autenttisuuden näkökulmaan. Jos olet pienpanimo Tornion alueella, voit sanoa olevasi aito sen takia että et ole Lapin Kulta. Tämä on toinen perustelu, jolla myös pienpanimot kutsuvat itseään autenttisiksi. Ne ovat autenttisia, koska ne eivät ole teollisia, kasvottomia korporaatioita. Niillä on paikallinen fanikunta, ne ehkä valmistavat oluitaan paikallisista raaka-aineista ja ne eivät tee kompromisseja tuotantoprosessissa.

Tällöin autenttisuus on pikemminkin asennetta ja tuotantoteknisiä valintoja kuin olutperinteisiin ja -kulttuureihin liittyvää tietoisuutta. Jos olet pienpanimon pitäjä vaikkapa Wisconsinissa, jossa perinteinen olut on suurpanimoiden lageria, voit ohittaa perinteen ja antaa itsestäsi aidon kuvan tekemällä jotain muuta kuin kyynistä massatuotetta. Teet ehkä merilevä-Gosea tai Barrel-Aged Imperial India Chocolate Cupcake Berliner Weissea. Joku voi moittia tyylivalintojasi hieman teeskenteleviksi, jopa epäaidoiksi (niillä ei ole mitään tekemistä minkään paikkakunnan olutperinteen kanssa). Olet kuitenkin omasta mielestäsi aito koska et ole corporate.

Autenttista tai ei – mitä sitten?

Jos autenttisuudesta tai sen puutteesta puhutaan akateemisiin pohdintoihin tukeutuen, monelle ehkä herää kysymys, miksi asiaa on ylipäänsä syytä pohtia. Jos olut maistuu hyvälle ja myy, eikö se riitä? Vastaus on: riittää niille, jotka haluavat sen riittävän. Sen sijaan hyvän olutkriitikon työkalupakkiin kyllä kuuluu, että hänellä on edellytykset arvioida, mihin kontekstiin (perinteeseen, tyyliin tai trendiin) arvioitava olut kuuluu. Olut suhteutetaan muun muassa tähän taustatietoon.

Kaiken kaikkiaan autenttisuuden arvioiminen on jo lähtökohtaisesti vaikeaa, olipa kyse juomasta, ruoasta tai vaikka jostain muista käsitöistä tai tapakulttuurista. Varsinkin perinteissä törmätään usein siihen, että jokin ikiaikaisena pidetty asia onkin melko uutta perua. Karjalanpiirakoiden riisitäyte ei ulotu perinteenä sen pitemmälle kuin milloin riisiä on ensi kerran tuotu Karjalaan jostain missä se kasvaa. Edes italialaista pizza- tai pastakastiketta ei ole voitu tehdä tomaatista ennen kuin tomaatti tuotiin Europpaan Uudesta maailmasta.

Pelkästään perinnetutkijoiden pohdiskelusta ei ole kuitenkaan kyse. Autenttisuus on myös markkinavaltti, joka antaa oikeutuksen pyytää esimerkiksi oluesta korkeampaa hintaa. Luostaripanimot eri maissa painavat olutpullojensa kylkiin vuosilukuja, jotka ovat yleensä luostarin perustamisvuosia, vaikka niiden annetaan ymmärtää kertovan olutperinteen alkuperästä. Belgiassa on käyty takavuosina jopa oikeutta siitä, että luostarit, jotka eivät kuuluneet trappistiveljeskunnalle, markkinoivat kuitenkin oluitaan trappistien tuotteina. Maalliset panimomestarit valmistivat valetrappisteja, koska haistoivat niissä rahantekomahdollisuuden.

Samaan tapaan IPAn tekijät Amerikassa ja muualla kertovat mielellään tarinaa brittien Intiaan suuntautuneesta olutviennistä, johon IPA-tyyli pohjautuu, vaikka se on muuttunut ja muovautunut vuosisatojen saatossa. Imperial stout -pullojen etiketeissä taas kerrotaan Katariina Suuresta ja muista Venäjän tsaareista, jotka rakastuivat vahvoihin, tummiin englantilaisoluihin. Näillä kertomuksilla luodaan tai toisinnetaan oluiden autenttista menneisyyttä ja sitä kautta uskottavuutta. Joskus hyvä, myyvä tarina painetaan pullon kylkeen mieluummin kuin historiallisesti todenmukainen tarina.

Myös identiteetistä kumpuavaan autenttisuuden lajiin voidaan kohdistaa kritiikkiä. Yksi rintamalinja, jonka yli viime vuosina on paljon ammuskeltu, on käsityöpanimoiden ja isojen massatuottajien välinen raja. Kun käsityöpanimon omistajat ovat myyneet firmansa esimerkiksi jollekin globaaleista suurpanimoista, aitoutta peräänkuuluttavat fanit ja craft-kollegat eivät ole säästelleet pilkkaansa somessa ja nettikommenteissa. Jos tylytyksellä on vaikutusta panimoiden taloudelliseen menestykseen, pelkästä teoretisoinnista ei todellakaan ole kyse.

Aloitin tämän postauksen kertomalla Dale Jacquettesta, jolle oluen autenttisuus näyttäytyy vaalean kuohuvana saksalaisena tai hollantilaisena lagerina. Ken haluaa, että oluen aitous lisää omaa, jo valmiiksi suurta olutnautintoa huippuunsa, hakee tietysti sellaista autenttista olutta, josta muutenkin pitää. Johdonmukaisempaa on kuitenkin myöntää, että kaikki vanhat olutperinteet ovat autenttisia ja niillä on oma arvonsa, eikä yrittää tehdä omasta suosikkioluestaan jotenkin toisia aidompaa ja jalompaa. Pidit tai et lambicin happamuudesta – tai sahdin makeudesta – ne ovat vuosisatojen takaa periytyviä oluenvalmistustapoja, joilla on aidot paikalliset juurensa. Toisaalta niillä alueilla, joilla tunnistettavia vanhoja olutperinteitä ei ole, jo olemalla pieni, riippumaton ja paikallinen panimo voi viestittää olevansa aito asia.

Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Ansaitsiko belgialainen olutkulttuuri päästä Unescon listalle?

Belgialainen olutkulttuuri hyväksyttiin viime viikolla Addis Abebassa pidetyssä Unescon maailmanperintökomitean kokouksessa osaksi ihmiskunnan aineetonta kulttuuriperintöä. Jonkun olutkommentaattorin mielessä kävi ehkä kysymys: entä sitten?

Belgialaisethan perustelivat hakemustaan oluidensa monimuotoisuudella sekä oluenpanotaidon arvostuksella.

sintcanarusHakemuksen mukaan suuri osa kansakunnasta samastuu näihin olutkulttuurin ilmentymiin ja osallistuu niiden ylläpitämiseen tavalla tai toisella. Olutkulttuuri on voimissaan kaikissa Belgian osissa, ja se ruumiillistuu muun muassa panimoissa, olutseuroissa, museoissa, oppilaitoksissa, tapahtumissa ja ravintoloissa.

Monet olutlaadut liittyvät paikallisiin perinteisiin, kuten Brysselin ja Pajottenlandin lambicit, läntisen Flanderin oud bruin -oluet, tai trappisti- ja muiden luostarien oluet. Belgialle tyypillisiä käymistapoja on neljä: tavallisten pinta- ja pohjahiivaoluiden lisäksi on villihiivalla ja sekakäymisellä tuotettuja oluita.

Hakemuksessa on esitetty myös panimoiden ja oluiden lukumääriä, ja erilaisten oluttyylien (kinds) määräksi mainitaan 50. Vuodesta 1980 pienpanimo- tai erikoisoluiden osuus kaikesta Belgiassa juodusta oluesta on hakemuksen mukaan noussut 10 prosentista 30 prosenttiin. Oluen käyttö ruoanlaitossa tai ruoka-aineiden parina on jo pitkään ollut osa belgialaista kulttuuria.

Eikö olutkulttuuria ole kaikkialla?

Kun näin jokin aika sitten Belgian hakeneen maailmanperintöstatusta, ensimmäinen reaktioni oli skeptinen. Tänä päivänä ei ole helppoa perustella, miten yhden kansakunnan olut ansaitsisi erityisaseman, kun pienpanimot ja innokkaat oluenystävät lukuisissa maissa rakentavat ennen näkemättömän suosittua olutkulttuuria.

Jeff Alworth totesi blogissaan muutama päivä sitten, että ainakin kolme tunnettua olutmaata ansaitsisi olutkulttuurilleen paikan Unescon luettelossa samoilla perusteilla kuin Belgia. Alworthin mukaan Unesco tunnisti intuitiivisesti Belgian olutkulttuurissa jotakin todella merkittävää, mutta sen merkityksen kuvailussa vain ei onnistuttu kovin hyvin.

Belgialaisen oluen hienous oli ehkä itsestäänselvyys vielä 1990-luvulla, mutta nykyään on monia olutfanien huomiosta kilpailevia juttuja.

Tai sitten belgialaista olutta ei haluta niellä yhtenäisenä monoliittina – mikä on tietysti ihan oikein. Olutoppaan foorumin taannoisessa keskustelussa tuli ilmi yhtenä näkökulmana, että esimerkiksi Belgian hapanoluet saattavat miellyttää niitäkin oluenystäviä, joille taas luostarioluet ovat turhan makeita eikä tarpeeksi haastavia. Belgialaisetkin oluet jakavat mielipiteitä.

Koska hakemustekstissä ehkä oletetaan, että lukija tulkitsee sitä automaattisesti kulttuuriperinnön kuvauksena – siis asioina, jotka eivät ole syntyneet esimerkiksi 2000- tai 2010-luvuilla – tätä ei joka käänteessä erikseen mainita.

Sen takia Belgian ylpeily panimoiden tai oluiden lukumäärillä tai oluttyylien ja harrastusmuotojen moninaisuudella ei ehkä tunnu ainakaan ensi lukemalta erityisen vakuuttavalta.

Tällaistahan on kaikkialla! Tätähän käsityöolut juuri on!

Belgialaisten kannalta olennaista oli tietysti se, että he onnistuivat vakuuttamaan komitean 24 jäsentä (joista muuten vain Itävalta edustaa selkeästi Euroopan olutalueita ja muista suurin osa on Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maita, joissa olutperinteet ovat joko ohuita tai olemattomia).

Pitäisikö sitten ainakin Britannian ja Saksan, ja ehkä Tšekin, Yhdysvaltojen tai joidenkin muidenkin maiden saada olutkulttuurilleen vastaava kulttuuriperinnön status?

Ennen kuin kerron, mikä Belgian olutkulttuurissa on ehkä pitkän linjan olutharrastajan näkökulmasta erilaista kuin muissa (suurissakin) olutmaissa, voin ilman muuta vastata edelliseen kysymykseen myöntävästi. Totta kai monilla muillakin on tunnustuksen arvoista olutkulttuuria.smisje

Esimerkiksi Saksan erilaisista olueen liittyvistä perinteistä muodostuu varmasti kokonaisuus, joka on yksi maailman omaleimaisista olutkulttuureista. Suomalainen sahti – tai vaikkapa Pohjolan ja Baltian perinneoluet yhteensä – voisivat kelvata Unescon listalle nekin.

Toisaalta tämän hetken merkittävistä olutmaista ainakaan Yhdysvallat ja Britannia eivät voisi Unesco-listausta edes hakea, koska maat eivät ole allekirjoittaneet aineettoman kulttuuriperinnön sopimusta.

Mutta miksi Belgia on erityinen?

Maailmanperintökomitealle osoitettavan hakemuksen pituus on rajallinen, ja sanallisten perustelujen on pysyttävä määrätyissä mitoissa. Siinä ei varmastikaan voitu alleviivata joka kohdassa, miten belgialainen olutkulttuuri ja sen kehitys ovat eronneet nimenomaan joistain muista vastaavista kulttuureista.

Belgialaisen oluen diversiteetti oli vielä parikymmentä vuotta sitten yksi olutmaailman suurista ihmeistä, jonka tapaista ei muualla voinut kokea. Tarkoitan kokemisella nimenomaan sitä, että vietitpä Belgiassa vaikka vain päivän tai pari, pystyit maistamaan luultavasti kaikkia mahdollisia oluttyyppejä ja vielä samassa baarissa. (Mikäli pysyit tolpillasi.)

Yksi 1900-luvun olutinnovaatioista on nimittäin juuri belgialainen maistelubaari. Kun kerran Belgiassa tehtiin satoja oluita, jotka tyypillisesti olivat keskenään hyvin erilaisia, oli erinomainen idea hankkia useimpia niistä saman baarin kellariin. Ei muualla ollut 1980-luvulla baareja, joissa oli mahdollista testailla jopa satoja kotimaisia pulloja – kaikkia maistamisen arvoisia, ja usein jopa niiden vuosikertaversioita. Minusta nykyiset craft beer -baarit ovat jossain mielessä tämän ajatuksen jatkajia.

Tuollainen baari oli toki silloin helpompaa toteuttaa Belgiassa kuin esimerkiksi Britanniassa, jossa olutkulttuuri painottui vahvasti tuoreeseen hanaolueen.deleite

Se, että oluenpanossa hyödynnetään villihiivoja tai sekakäymistä ei ole nykyään enää kovin ihmeellistä – ainakaan aktiiviharrastajien silmissä – eikä suinkaan rajoitu Belgiaan.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä kolmeakymmentä vuotta kauemmas menneisyyteen, että esimerkiksi Brettanomyces oli käytännössä vain belgialaisen lambicin hiiva, reliikki kaukaa menneisyydestä. Jotain melko poikkeuksellista. Voi pohtia, olisiko nykyistä hapanoluen suursuosiota koskaan tullutkaan, ellei tapa olisi pysynyt Belgiassa joten kuten hengissä.

Ja ne monet belgialaiset oluttyylit: missäpä maassa nykyään ei joku panimo tekisi witbieriä, tripeliä tai saisonia. Ei ennen näin ollut. Noita oluita tehtiin vain Belgiassa, jossa ne oli aikoinaan keksitty. Jos tehtiin sielläkään. Witbier ehti jo välillä kadota kokonaan, ja saisonia uhkasi sama kohtalo.

Jos olisin Belgia ja minulla olisi rajattomasti tilaa perustella Unescolle, miksi olutkulttuurini on erityinen, alleviivaisin hyvin painokkaasti lukuisien oluttyylien belgialaista historiaa. Vaatii ehkä mielikuvitusta löytää maasta 50 erilaista oluttyyliä, mutta yli tusinan pääsee aika karkeallakin jaottelulla. Ja kuten todettu, näillä on usein juurensa tietyllä alueella tai tietyssä kulttuuriympäristössä (kuten luostareissa).

Vertailun vuoksi brittioluet olivat paljon yhtenäisempi joukko, ja esimerkiksi Michael Jackson tiivisti ne vuonna 1977 neljään perustyyliin: pale ale (bitter), brown ale (mild), stout ja strong ale. Brittityylit olivat enemmän tai vähemmän ”kansallisia”, ja lähinnä niiden suosiossa oli alueellisia painotuksia.

Kiistämättä Belgian pienuuskin on yksi sen valtti. On paljon helpompaa puhua belgialaisesta olutkulttuurista kuin esimerkiksi saksalaisesta, kun Baijerilla on aika omanlaisensa perinteet ja esimerkiksi Düsseldorfin Altbierillä tai Kölnin Kölschillä ei ole niiden kanssa juuri mitään tekemistä.

Pieni kansakunta voi järjestäytyä yhtenä rivistönä olutkulttuurinsa takuumiehiksi. Olut on mahdollista nostaa yhdeksi matkailumarkkinoinnin kärjistä. Ministereitä tai kuninkaallisia saa puhuttua esiintymään olutlasi kädessä sopivissa tilanteissa. Bryssel on ilmeisesti muuttamassa paraatipaikalla keskustassaan sijaitsevan entisen Pörssitalon valtavaksi ”oluttemppeliksi”.

Belgian tyyppisessä paikassa riittää luultavasti myös julkista rahaa olutaiheisten aloitteiden ja kampanjoiden tukemiseen eri lailla kuin sellaisissa maissa, joissa tuetaan nihkeämmin kulttuuritoimintaa verovaroin. En pysty arvioimaan, onko Belgiassa absoluuttisesti enemmän olutseuroja, -museoita tai -tapahtumia kuin muualla, mutta jälleen niiden kattavuus voi hyvinkin olla muita maita tiheämpi.

Tulevaisuutta varten

Selvennyksenä vielä: tämä ei ole siis yritys todistella, miksi Belgian kuuluu saada aineettoman kulttuuriperinnön asema omalle olutkulttuurilleen (ja muiden olutmaiden ei) – vaan pikemminkin argumentteja sen puolesta, että Belgia ei ole kuin mikä tahansa muu olutmaa.

Samassa kokouksessa, jossa Belgian olutkulttuuri otettiin maailmanperintöluetteloon, listalle otettiin myös intialainen jooga ja kuubalainen rumbaperinne. Hyvässä seurassa siis ollaan. (Ja varmasti esimerkiksi Kuuban rumba on sukua ja velkaa muille tanssi- ja musiikkiperinteille kuten belgialainen olutkulttuuri muille olutkulttuureille.)

Onko maailmanperintöstatuksella sitten jotain käytännön merkitystä? On. Se velvoittaa hakijan toteuttamaan hakemuksessa mainittuja suojelutoimenpiteitä, ja suojellun kulttuurikohteen säilymistä myös valvotaan.

Tällainen voi tuntua turhalta byrokratialta nykyisessä tilanteessa, jossa käsityöoluella menee joka tapauksessa hyvin. Toisaalta ihmisluonto on arvaamaton. Entä jos nykyinen craft-buumi hiipuukin ja joskus ollaan taas 1970-lukua muistuttavassa tilanteessa, jossa oluen henki ei ole kovin monelle kallis?