Dortmunder Exportista ei tullutkaan tulevaisuuden olutta

Vuosi 1968. Melkein 60 prosenttia Saksan oluttuotannosta edusti Dortmunder Export -tyyliä, kun myöhempi ykköstyyli Pils sai tyytyä 19 prosenttiin. Heiluri heilahti pian toiseen suuntaan.

Empiirisen kokemuksen perusteella saattaa olla vaikeaa päästä sisälle viisikymmentä vuotta sitten suositun Export-tyylin erikoispiirteisiin, koska sen edustajia ei kerta kaikkiaan ole nykymaailmassa liiaksi.

Jo Wolfgang Kaulin ja Dietrich Höllhuberin vuonna 1988 julkaisemassa Die Biere Deutschlands -kirjassa todettiin, että harvat panimot enää olivat erikoistuneet Export-olueen. Heidän oluttyyliluokittelussaan se on heitetty samaan koppaan Helles- ja Lager-termien kanssa.

Helles ja Lager ovat baijerilaisia täysoluita, joiden humalapitoisuus on (tavallisesti) mieto ja vahvuus tilavuusprosentteina reilut 5 %. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti vaalea ja jälkimmäisellä on laajempi väriskaala. Dortmunder Export on tekijöiden mukaan tyypillisesti Hellesiä hieman vahvempaa vaaleaa olutta. Miedon humaloinnin taustalla on osittain Dortmundin vesi, joka on esimerkiksi Pilsenin vettä kivennäispitoisempi ja saattaa antaa humalan katkeroille tahattoman sivumaun.

Sen lisäksi ainakin Frankenissa Pohjois-Baijerissa tehdään erilaisia Export-nimisiä oluita, jotka eivät ole välttämättä tyylillisesti muuten kuin vahvuutensa puolesta sukua dortmundilaisille serkuilleen. Toki myös Lager on lähinnä frankenilainen termi eikä ehkä oluttyylinä kovin helposti määriteltävissä.

Dortmundilaisen export-oluen historiaa

Nykyisen Pohjois-Saksan kaupungeissa tehtiin 1800-luvun alussa vielä käytännössä pelkkää pintahiivaolutta (paikoin ehkä muilla organismeilla höystettynä), ja näin oli myös Dortmundissa, jossa ensimmäinen pohjahiivaolut nähtiin vasta 1840-luvulla. Kaupunki kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pikkupaikkakunnasta tärkeäksi kivihiili- ja terästeollisuuden keskukseksi.

Pohjahiivatyylien leviäminen Baijerista ja Böömistä Saksan muihin osiin ja ulkomaille 1800-luvun lopulla on ihan mielenkiintoinen vaihe oluen historiassa. Dortmundin pohjahiivaolut muuttui näihin aikoihin tummasta kullankeltaiseksi, ja taustalla on ilmeisesti ollut jo tällöin vaalean Pilsenerin kasvava suosio muuallakin kuin kotialueillaan. Müncheniläisethän vastustivat tätä trendiä ja joivat 1920-luvulle saakka jääräpäisesti tummaa pohjahiivaoluttaan.

Noin vuosina 1875–1880 olutmaailma pääsi nauttimaan erilaisista uudistuksista, joihin kuuluivat kylmälaitteet sekä Pasteurin laboratoriokokeiden tuloksen syntyneet puhtaat pohjahiivat. Ammoniakkikylmäkoneita ja muita teknisiä uutuuksia otettiin käyttöön Dortmundin isoiksi kasvaneilla panimoilla, jotka jo näihin aikoihin alkoivat myös viedä olutta ulkomaille.

Alkava vuosisata oli Dortmunderin valtakautta aina 1960–70-luvulle saakka. Dortmundin isot DAB- ja DUB-panimot (Dortmunder Aktien Brauerei, Dortmunder Union Brauerei) olivat silloin Saksan suurimpia.

Baijerissa paikallinen kilpailu oli kovempaa, ja pienillä panimoilla ei ollut rahkeita lähteä moderneille olutmarkkinoille. Münchenin isot panimot alkoivat toki jo maailmansotien välissä pärjätä muun Saksan jättimäisille teollisille panimoyhtiöille, mutta kansallisen kilpailun voitto lankesi lopulta pohjoisen Pils-valmistajille.

Export-oluen markkinaosuus putoaa nopeasti. Valtasuhteet Pilsin ja Exportin välillä ovat vaihtuneet jo vuonna 1976, jolloin 41 % Saksan tuotannosta on Pilsiä ja vain 32 % Exportia.

Export_flessa1990-luvulla Exportin osuus notkahtaa alle 9 prosentin, minkä jälkeen se taas lähtee nousuun. Vuonna 2006 käväistään jopa 12,5 prosentissa. Tämän nousun syyt eivät ole minulle selvillä. Lukemassa ovat mukana myös Spezial-tyyppiset oluet – vahvoja pohjahiivaoluita nekin – mutta eivät esimerkiksi Hellesit.

Ei sittenkään tulevaisuuden olut?

Kyselin Deutscher Brauer-Bundista viime vuoden tilastoja, ja heidän mukaansa Export-oluita oli vuonna 2016 Saksan off-trade-olutmyynnistä 7,7 prosenttia. Pils on edelleen Saksan suosituin oluttyyppi noin 50 prosentin osuudellaan.

Osavaltioittain jakauma vaihtelee, ja etenkin Baden-Württembergissä Exportit ovat suosittuja (12,9 %). Samoin idässä. Pohjoisessa niitä ei enää paljon juoda, mutta tarkemmalla aluetasolla olisi tietysti hauskaa tietää, ovatko ne kuitenkin voimissaan Dortmundin alueella.

Muutaman vuoden ajan näytti siis siltä, että Export-oluet ehkä olisivat palaamassa saksalaisen oluen eturintamaan, ja nyt tämä kasvu tosiaan on taittunut. Onko Exportilla edellytyksiä pärjätä craft beer -aikakaudella, jos Saksassa käy kuten muuallakin ja vanha pienpanimokanta korvautuu uusilla amerikkalaishenkisillä käsityöläisvalmistajilla?

Tavallaan voisi ollakin, koska craft-porukka suosii tyylillistä monimuotoisuutta. Yleisö janoaa jatkuvasti uutuuksia, ja tyylien muuntelu ja kokeilu tarjoavat siihen hyviä tekosyitä. Toisaalta Export on vähähumalainen olut, mikä ei ole nykyään muodikasta (ellei miedon humaloinnin vastapainona ole jotain muuta vahvaa makua kuten happamuutta).

Yksi tämän tyylin haaste on myös sen epämääräisyys. Viisi viimeksi juomaani Export-olutta ovat keskenään toivottoman erilaisia.

Täytyy tietysti myöntää, ettei yksikään niistä ollut varsinaisesti peräisin läheltäkään Dortmundia. Flessa-Bräun Export (5 %) on Berliinin Friedrichshainista, yllättävänkin kuiva ja kevyt (siis vailla Exportilta odottamaani makeutta), mineraalinen, heinäisen yrttinen olut. Lopputulos on hieman rosoinen mutta kehityskelpoinen, ei kuitenkaan ehkä henkisesti kovin lähellä dortmundilaisia esi-isiään.

Export_tucherTucherin Übersee Export (5,5 %) ei ole tietenkään dortmundilainen sekään, vaan peräisin Nürnbergin lähellä toimivalta pitkän linjan panimolta, jonka nykyään omistaa Dr. Oetker ja joka on viime aikoina onnistunut pitchaamaan Alkoon useammankin oluen valikoimastaan. Eiväthän nämä mitään Baijerin parhaita oluita ole, eli vähän sitä kartonkia ja ohuen tunkkaista humalaa on mukana. Viljapuolelta löytyy makea reunus, mutta ei tämä olut myöskään sinänsä maltainen ole.

Keveydessä kuitenkin ohi ajaa vielä Sternburg Export (5,1 %), jota toissa viikon Berliinin-reissulla ostimme hotellin läheiseltä Imbissiltä. Saksan hienous on, että vaikka ostaisit kaupungin kököintä olutta nakkikioskilta, se saattaa kuitenkin olla puhdasta ja hyvin tehtyä – ja tässä tapauksessa valikoimakin oli ympäristöön nähden aivan häikäisevä. Isojen ja keskisuurten panimoiden lagereita oli kioskilla varmaan parikymmentä. ”Sterni” on ilmeisesti ollut itäpuolen punkkareiden suosima merkki, ja tosiaan erittäin hyvin alas meneväksi suunniteltu, mutta äärimmäisen kaukana meikäläisten punkkareiden kiljunkatkuisesta maailmasta… Varsin kunniallinen keskivahva lager.

Export_rothausRothaus Märzen-Export (5,6 %) on eteläsaksalainen olut, tällä kertaa ei Baijerista vaan Baden-Württembergistä, ja tässä kyllä Export tuntuu olevan nimessä pikemminkin hämäyksenä. Kyseessä on Frankenin Festbierejä muistuttava makea ilmestys, Märzen ehkä, mutta Ruhrin laakson duunareiden oluista ollaan kaiketi aika kaukana. Eikä siinä mitään, tällaiset hunajaisen helpot oluet tuntuvat etelän miehille maistuvan silloin kuin jotain normaalia vahvempaa kaivataan.

Muutaman viime viikon sisään olen onnistunut maistamaan myös puolalaista Dortmunder Exportia. Panimo on Browar Waszczukowe ja oluen nimenä Janusz Moczywąs (4,8 %). Vahvimmasta päästä dortmundilaisia tämä ei ole, ja joidenkin tšekkiläisten pilsnerien tyyliin haju- ja makureseptorit täyttää voinen diasetyyli. Humalointi on kuitenkin mietoa, ulkomuoto okrankeltaista ja sameahkoa, ja maussa tuntuu karamellisen keksin lisäksi hento sitruunaisuus.

Export_waszczukoweEn tiedä, mitä Export-sana yleisesti ottaen puolalaisille merkitsee, sillä heidän isojen panimoidensa peruslagerien etiketeissä sana usein esiintyy. Kysehän onkin noin 5,5-prosenttisista melko makeista, tuhdeista oluista – erilaisista kuin Saksan panimoiden peruslagerit. Ja onhan esimerkiksi meilläkin Olvi Export A, erilainen toki kuin puolalaiset virkaveljensä. Ehkä nämä ovat kuitenkin kaikuja Dortmundin historiallisesta olutherruudesta?

 

Puolalainen olut eilen ja tänään

Olen kirjoitellut Puolan olutkulttuurista sitä sun tätä oikeastaan koko tämän blogin olemassaolon ajan, ja nyt kävi kutsu alustamaan aiheesta Bryggeri Helsingin puolalaisen oluen viikon avausmaljojen yhteydessä. Kutsujana oli Helsingin Suomi-Puola-yhdistys, yksi tapahtuman kumppaneista. Tiivistän tähän alle sen, mitä viime torstaina Bryggerissä puhuin, höystettynä paikalla olleiden kommenteilla ja keskustelulla.

Puolalainen olut on säilynyt aika tuntemattomana suureena muissa maissa. Tähän voi olla monia syitä, ilmeisimpänä varmasti se, ettei Puolassa ole koskaan suhtauduttu olueen aivan yhtä vakavasti kuin esimerkiksi naapurimaissa Saksassa ja Tšekissä. Kommunistisen järjestelmän ja vanhan vodkakulttuurin painolasti tuntuu siinä, että oluenkulutus ja -tuotanto ovat lähteneet tosissaan käyntiin vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin tuontikuviot ehkä olivat jo suhteellisen vakiintuneita monissa Euroopan maissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten brittiläiset – nykyisin arvostetut, silloin aloittelevat – olutbloggaajat Boak ja Bailey herättelivät poleemiseen sävyyn kysymystä siitä, miksi puolalainen olut ei ole kovin hyvää. Empiirinen data, jota heillä oli, perustui yleisimpiin lager-merkkeihin (Zywiec, Lech, Tyskie, Okocim, EB). Eivät kirjoittajat olleet suoranaisesti sitä mieltä, että nuo merkit olisivat olleet huonoja, mutta totesivat ne isojen omistajiensa näköisiksi melko persoonattomiksi perusoluiksi.

Blogissa viitataan toisen käden tietona siihen, että kommunistisen ajan oluet Puolassa olisivat olleet ainakin joskus heikkolaatuisia ja että taso olisi 1990-luvun alussa ainakin väliaikaisesti parantunut. Kansantasavallan oluiden laatuun en osaa ottaa kantaa – mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Sen sijaan siitä, että 1990-luvun alussa Puolasta tuli jonkin aikaa markkinoille oikein hyviäkin oluita, kuulin muisteluita myös torstain tilaisuudessa.

Briteillehän puolalaiset oluet eivät ole nykyään mikään erikoisuus, eivät ainakaan isot puolalaiset lager-merkit. Britannian sadattuhannet puolalaiset siirtolaiset juovat mielellään oman maansa merkkejä ja niinpä puolalaiset kaupat ympäri saarivaltion niitä myös myyvät. Tyskie oli pari vuotta sitten noussut kaikkien ei-brittiläisten oluiden kymmenen myydyimmän listalle Britanniassa.

Olutmaan historiallinen nousu

Historian lehtiä selaillessa on kuitenkin melkoisen selvää, että Puola on – varmasti vankan vodkakulttuurinsa ohella – myös merkittävä olutmaa. Se ei ole aivan maailman kärkikaartissa kuten Belgia, Britannia tai Saksa, mutta Puolan historiasta löytyy kuitenkin sekä runsaasti panimotoimintaa että omaperäisiä olutperinteitä.

Kun katsotaan tilannetta vuonna 1900, Puolassa (tai tarkemmin ottaen sillä maantieteellisellä alueella, josta tuli itsenäinen Puola vuonna 1918) oli kaiken kaikkiaan noin 500 panimoa. Edellisellä vuosisadalla luvut olivat korkeampiakin. Tämä kertoo vakiintuneesta oluen panemisen ja juomisen kulttuurista. Oletan, että panimoita oli tuolloin Saksalle tai Itävallalle kuuluneilla puolalaisalueilla enemmän kuin muualla Puolassa, mutta yhtä kaikki puolalaisesta panimo-osaamisesta ei ollut puutetta.

Suhteutettuna Puolan väkilukuun tuollaiset panimomäärät eivät tosiaan olleet samaa luokkaa kuin vaikkapa Belgiassa tai Baijerissa, ja oluen kokonaiskulutus Puolassa olikin matalaa aina toiseen maailmansotaan saakka. Se oli eurooppalaisittain verrattain laiskaa myös sodan jälkeen ja kansantasavallan vuosina. Vasta 1980-luvulta alkaen oluen kulutus Puolassa lähti reippaaseen nousuun.

Nykyisin puolalaiset ovat EU:n kolmanneksi ahkerimpia oluen juojia, jos katsotaan kansakunnan kokonaiskulutusta. Puolalaiset juovat noin 38 miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa, mistä saadaan henkeä kohti jaettuna myös EU:n neljänneksi suurin per capita -kulutus. Oluen tuottajana Puola on tällä hetkellä EU:n kolmanneksi suurin Saksan ja Britannian jälkeen. Parin vuoden kuluttua se kohonnee tilaston kakkoseksi, tosin ilman omaa ansiotaan.

Puolalaisten mitalisijat eurooppalaisissa oluttilastoissa eivät tietenkään liity pääasiassa kovin läheisesti pienpanimokenttään tai käsityöolueen. Kuten muissakin maissa, Puolan oluenkulutuksesta kolme neljännestä koostuu tavallisesta vaaleasta lagerista. Jos mukaan lasketaan vielä sikäläisittäin suosittu vahva lager, päästään ilmeisesti 90 prosentin paremmalle puolelle. Piwo jasne pełne (vaalea täysmallasolut) on yleinen maininta perusoluen tölkissä, ja jos kyse on vahvemmasta versiosta, pakkauksesta löytyy vielä adjektiivi mocne.

Markkinoita hallitsevat isot globaalit toimijat – jälleen kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Puolan isoimman panimoyhtiön Kompania Piwowarskan osti joulukuussa japanilainen Asahi, ja myyjänä oli fuusiojärjestelyjään tekevä SAB Miller. Tämän firman merkkejä ovat Tyskie, Lech ja Żubr. Kakkosena on Heinekenin omistama Grupa Żywiec, jonka brändejä ovat Żywiec, Warka, Królewskie ja Tatra. Kolmosena komeilee tuttuun tapaan Carlsberg, ja sillä on Okocim- ja Kasztelan-merkit.

 

sdr

Tosissaan asialla: meininkiä Varsovan olutfestivaaleilta viime syksyltä.

Käsityöoluen nousu alkaa vuonna 2011

Mistä olutihmiset Puolassa sitten puhuvat? Eivät suinkaan näistä menneistä kasvukivuista tai isoista brändeistä, vaan tietenkin käsityöoluesta.

Se, että kaikkiin maihin levinnyt craft beer -kulttuuri on nyt valloittanut Puolankin, ei ole sinänsä mikään yllätys. Uutinen se silti on, koska Puola on niin iso maa ja kiinnostus olueen siellä nykyisin niin suurta. Veikkaisin, että 40-miljoonainen kansa on riittävän iso pistämään tarvittaessa vaikka jonkin oman twistinsä yleensä melko homogeeniseen globaaliin craft-kenttään.

Käsityöolut on Puolassa toistaiseksi uudehko juttu. Tarkoitan käsityöoluella nyt globaalien mallien mukaista uusimman aallon pienpanimo-olutta, joka muuallekin Eurooppaan on rantautunut yleensä 2000- tai vasta 2010-luvulla. Euroopassa on toki vanhempiakin pienpanimoperinteitä. Puolassa näitä alettiin nähdä markkinatalouteen siirtymisen myötä, ja usein kyse oli esimerkiksi saksalaistyyppisistä panimoravintoloista, jossa oluet noudattelivat Helles-Dunkles-Pils-Weizen-hegemoniaa.

Uuden aallon ensimmäisenä airuena on pidetty PINTA-nimistä sopimusvalmistuttajaa, joka teki ensimmäisen erän Atak Chmielu (”Humalan hyökkäys”) -nimistä ipaansa 28. maaliskuuta 2011. Sattumoisin PINTA pitää päämajaansa Żywiecin kaupungissa, johon myös yksi Puolan vanhimmista panimoista perustettiin kaupungin vielä kuuluessa Itävalta-Unkariin vuonna 1856.

Nopean laskelman mukaan PINTA on tehnyt kuuden olemassaolovuotensa aikana ainakin kolmeakymmentä eri oluttyyliä. Saison, IPA, APA, Barley Wine, Schwarzbier, Tmáve, Kentucky Common, Grisette, Maibock, Irish Ale, Altbier, Witbier, ja niin edelleen – panimo on valmistanut pariin otteeseen jopa sahtia. Näistä vaaleampaa olen maistanutkin ja ihan sahdilta se maistui.

Yhteistyötä on tehty sekä puolalaisten että ulkomaisten panimoiden kanssa, ja Puolan ensimmäinen käsityöpanimo on saanut näkyvyyttä kansainvälisissä tapahtumissa ja päässyt eri maiden jakeluverkostoihin. PINTAn vanavedessä Puolaan on ilmestynyt kymmeniä muita nuoria ja nälkäisiä panimoita ja mustalaisvalmistuttajia, jotka uivat craft beer -kuvioissa kuin kalat vedessä.

Panimoita on Puolassa Brewers of Europen viimeisimpien tilastojen mukaan 150. Tieto on kahden vuoden takaa. Ratebeer antaa lukemaksi 312. Heikki Kähkönen sanoi siivonneensa Ratebeerin listasta sopimusvalmistuttajat pois ja saaneensa lopputulokseksi noin 170. Tämä lienee tuorein mahdollinen tieto Puolan panimomäärästä.

Monet eturivin puolalaisista craft-panimoista ovat mukana myös Bryggerin puolalaisen oluen viikolla, joka edelleen jatkuu muutaman päivän ajan. En tiedä, minkä verran olutta on tällä hetkellä jäljellä. Tarjolla oli ainakin viime torstaina PINTAn lisäksi Kingpinin, Perúnin, Wąsoszin, AleBrowarin, Deer Bearin, Trzech Kumplin ja Radugan oluita sekä kahta Cider Circusin siideriä.

Portteria Itämeren etelärannalta

Craft beer -kulttuurin tyypillisiin piirteisiin kuuluu paitsi sosiaalisuus ja verkostohakuisuus myös tyylillisten vaikutteiden omaksuminen oman ja muiden maiden olutperinteistä. Puolassakin käsityöpanimot ovat ottaneet asiakseen tutustua oman alueensa historiallisiin oluttyyppeihin.

Uuteen kukoistukseen on noussut esimerkiksi piwo grodziskie, läntisessä Puolassa aikaisemmin suosittu historiallinen vehnäolut. Sen vehnämaltaat kuivataan tammensavulla, ja lopputulos on nykypäivän olutmaailmassa hyvin mieto, usein vain 2,5-prosenttinen. Oluttyylin kotiseutua on Grodzisk Wielkopolski, jonka ympäristössä on humalanviljelyaluetta. Grodziskie oli ilmeisesti kadonnut kaupallisilta markkinoilta joskus toisen maailmansodan aikaan mutta säilyi paikallisena tuotteena tai kotioluena – tai ainakin tieto sen valmistustavasta säilyi – niin että se on ollut mahdollista viime vuosina herättää isommassa mittakaavassa jälleen henkiin.

Toinen historiallinen olutlaatu, jota uudetkin pienpanimot ovat Puolassa suosineet, on portteri. Vaikka portteri on alkujaan lontoolainen oluttyyli, sen omalaatuinen historia Itämeren alueella on lähes yhtä vanha kuin oluttyyli itse. Jo 1700-luvulla portteria juotiin Ruotsin, Venäjän ja Preussin satamissa. Alun perin kyse oli tietenkin englantilaisesta tuontioluesta, jonka vahvaan versioon (imperial stout ym.) itse tsaarin hovi Pietarissa ihastui.

Myöhemmin portteri sai paikallisia muotoja, sitä alettiin tehdä pintahiivan sijaan pohjahiivalla, ja sen olemus on alkanut muistuttaa Itämeren maissa ehkä enemmän vahvoja saksalaisia oluita. Danzig eli nykyinen Gdańsk oli tietenkin yksi brittilaivojen kohdesatamia, mutta jo reilut 150 vuotta sitten portteria tehtiin myös Etelä-Puolan isoissa panimoissa kuten Żywiecissä.

Itse asiassa Żywiecin portteri on hyvä esimerkki nykypäivän puolalaisesta Baltic porterista eli itämerenportterista. Verrokki löytyy tietysti Helsingistä, jossa Sinebrychoffin portteri on ainakin sotienjälkeisen reinkarnaationsa myötä alkanut muistuttaa brittityyppistä pintahiivalla pantua foreign extra stoutia. Żywiecillä ja monilla muilla puolalaispanimoilla vahvoissa porttereissa korostuvat kuivan paahteisten maltaiden sijaan lääkemäinen makeus, salmiakkisuus ja yrttiset puolalaishumalat.

Puolalaiset panimot, varsinkin pienemmät alueelliset panimot ja uudet craft-valmistajat, ovat usein tarttuneet portteriin paikallisena erikoisuutena, jota voi markkinoida näyttävissä pulloissa tai pakkauksissa. Se on nautiskeluolut, usein aika vahva 9–10 alkoholiprosentillaan, ja joskus reseptissä on savumaltaita tai jotain eleganttia lisämakua kuten savukuivattua luumua.

Portteri ei muuten ollut ainoa vahva jäänne tummista oluista, joita Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla muinaisina aikoina esiintyi. Toinen esimerkki on Jopenbier, puolaksi piwo jopejskie, joka on sekin säilynyt ainakin ajatuksena. Se oli jonkinlaisella spontaanikäymisellä aikaansaatu, portviinimäinen makea olut, jonka alkoholipitoisuus saattoi ainakin 1900-luvun alussa olla melko mietokin. Ilmeisesti Gdańskin suunnalla jotkut ovat koettaneet sitä viime aikoina valmistaa, mutta kaupallista versiota ei ole ainakaan minua vastaan osunut.

Yhtenä puolalaisen olutkulttuurin piirteenä nostaisin vielä esiin kiinnostukseen paikallisiin humalalajikkeisiin. Marynka ja Junga ovat eurooppalaistyylisiä katkerohumalia, Sybillassa, Lubelskissa ja Tomyskissa on enemmän aromiominaisuuksia. Lubelski on paikallinen Saazin variantti ja Tomyski kuuluu erityisesti grodziskie-perinteeseen. Isotkin lager-merkit Puolassa mainitsevat kuitenkin mielellään käyttävänsä kotimaista humalaa ja saattavat mainita jopa lajikkeiden nimiä etiketeissään.

Mistä hankkia puolalaista olutta?

Suomessa puolalaisen oluen saatavuus on Bryggerin teemaviikon ulkopuolella melko heikkoa tai parhaimmillaan vaihtelevaa. Alko myy perus-Żywieciä ja tällä hetkellä yhtä käsityöolutta. Lisäksi valikoimassa on Wąsoszin panema puolukka-kahvistout Puola/Polska, joka on tehty yhteistyössä Humaloven kanssa (viimeksi mainittu toimii muuten maahantuojana myös Bryggerin tapahtumassa).

Isommista ruokakaupoista, varsinkin K-ketjulta, löytyy yleensä muutamaa alle 4,7-prosenttista puolalaista craft-alea tai -pilsneriä. Ravintoloiden valikoimista on tietenkään vaikea sanoa mitään yleisempää, mutta yksittäisiä esimerkkejä on tullut toki siellä täällä vastaan. Lisäksi ainakin eBrowarium-nimisestä nettikaupasta Suomeen tilaaminen on vielä viime kesänä onnistunut.

Paikan päällä Puolassa käsityöoluiden löytäminen on tietysti varsin helppoa. Jos perusbaarit vielä pitäytyvätkin pitkälti isommissa lager-merkeissä, ainakin Varsovan, Krakovan ja muiden isojen kaupunkien keskustoista löytyy roppakaupalla craft-baareja. Hintataso saattaa olla suomalaisittain hyvinkin alhainen, vaikka toki kaulaa paikalliseen peruslageriin varmasti on. Isoista ruokakaupoista voi löytää kohtuullisen hyvän valikoiman sekä puolalaisia että ulkomaisia ei-bulkkioluita. Varsovan baarit ja kaupat on koonnut aika hyvin yhdelle sivulle viime syksynä tämä bloggaaja.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten vaikutti järkevältä pohtia, miksi puolalainen olut ei ole hyvää, tänä päivänä tuollaisessa kategorisessa kysymyksessä ei olisi juuri mieltä. Kun aloittelevia käsityöpanimoita on paljon, laadun viilaaminen huippuunsa voi tietysti osalla niistä kestää aikansa. Nyt jo joukossa on paljon helmiä, joita kannattaa metsästää ja joita varmasti nähdään jatkossa Suomessakin yhä enemmän.

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Cottbuser Bier – loistavaa olutmenneisyyttä etsimässä

Taas tuli vastaani yksi yritys elvyttää kadonnutta saksalaista kaupunkiolutta, ja se innosti kaivelemaan kyseisen kaupungin oluthistoriaa. Nyt vuorossa on siis Cottbus.

En ole paikan päällä käynyt, sanottakoon se heti kärkeen. Maistamani tuore Cottbuser Bier -tyylin edustaja ei ole peräisin Cottbusista itsestään vaan läheisen valtakunnanrajan toiselta puolelta, Puolasta. Koska oluttyylillä näyttää olevan vahva historiallinen yhteys nykyisen Puolan alueella valmistettaviin oluihin, toimikoon pullolöytöni kuitenkin tämän historiatuokion kimmokkeena.

lodzermenschCottbus ei ole mikään nykyisen Saksan olutkulttuurin keskus, pikemminkin lähellä toista ääripäätä. Kymmenen vuotta vanhan Good Beer Guide to Germany -painokseni mukaan kaupungissa ei ollut vuonna 2006 ensimmäistäkään panimoa. Nykypäivänä Ratebeer kertoo keskustorilla olevan yksi panimoravintola, jonka lisäksi kaupungissa toimii uusi käsityöpanimo LaBieratorium. Yleisesti ottaen entisen Itä-Saksan osavaltiot kuuluvat Saksan passiivisimpiin olutalueisiin.

Vehnäoluen vientiä

Kuten arvata saattaa, Cottbusin oluthistoria alkaa keskiajalta ja ensimmäiset maininnat panimotoiminnasta ajoittuvat 1300-luvulle. Jo seuraavalla vuosisadalla Cottbusin olut oli saanut mainetta paitsi kaupungin ulkopuolella, jopa ulkomaita myöten.

Oluen vienti yhtään minnekään – saati muihin maihin asti – ei ollut myöhäiskeskiajan säilytys- ja kuljetusoloissa mitenkään joka kaupungin heiniä. Toiseen suuntaan vaikutteet eivät toisaalta myöskään virranneet, vaan Cottbusissa ja sen ympäristössä vallitsi ns. olutpakko eli pelkästään paikallisen oluen myynti oli sallittua.

1600-luvulla alettiin panna vehnäolutta, kun siihen asti mallasjuomaa oli tehty vain ohrasta. Berliinissä ja Tukholmassa asti kiiteltiin Cottbusin olutta. Dresdenissä sitä juotiin sitruunan ja sokerin kanssa. Vehnäoluen tekijät nauttivat kaupungissa suurta arvostusta. Kaupungissa oli 1600-luvun lopussa runsaat sata panimoravintolaa ja sama määrä noin sata vuotta myöhemmin.

Tässä välissä oli kuitenkin tapahtunut jotain: cottbusilainen olut ei enää käynyt yhtä hyvin kaupaksi kuin ennen. Vaikeudet jatkuivat 1800-luvulla, jolloin uutiset muualta saksalaisalueilta kertoivat, että Bitterbier oli syrjäyttänyt suosiossa Cottbusin oluen monissa suurissa kaupungeissa. (Bitterbier on kai jonkinlainen kattotermi, joka viittaa ainakin kölschmäiseen, lageria muistuttavaan vaaleahkoon pintahiivaolueen.)stadtcb1720

Oluentuotanto alkoi pian teollistua Cottbusissa kuten monissa Euroopan merkittävissä olutkaupungeissa. Paljastettakoon tässä vaiheessa, että käyttämäni lähde Cottbusin oluthistoriasta on DDR:n aikaisen juomakombinaatin johtajan allekirjoittama historiikki kaupungin 600-vuotisesta oluthistoriasta. Eli edellinen lause hänen 1980-luvulla ilmaisemanaan: 1800-luvun toisella puoliskolla päädyttiin Cottbusissakin kapitalismin nopeaan nousuun, ja se näkyi myös oluessa.

Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jotkut niistä panimoista, jotka myöhemmin DDR-aikana sulautettiin kansan omistamiin yhtyneisiin juomatehtaisiin, valmistivat Cottbuser Weiβbier -olutta. Eräästä vuonna 1901 perustetusta panimosta, nimeltään Braurei Gustav Schultze Söhne, tiedetään kertoa seuraavaa:

Cottbuser Weiβbier oli erikoisolut, jota tehtiin vehnäsavumaltaan avulla. Pulloina käytettiin 0,7 litran vetoisia savipulloja, joissa samalla tapahtui jälkikäyminen. Tuotanto-olosuhteet olivat välttävät, tuotantovälineet täysin primitiivisiä ja miltei kaikki työt jouduttiin tekemään käsin. Kaikki olut kuljetettiin hevos- tai käsikärryillä.

Savuvehnäoluesta tulee tietysti mieleen Grätzer Bier, nykyisen Puolan piwo grodziskie. Cottbusin ja Grodzisk Wielkopolskin (Grätz) välinen matka on sadan kilometrin luokkaa. Moderni aika vaati muutenkin tuotevalikoiman päivittämistä, ja vuoden 1934 jälkeen Schultze teki myös Cottbuser Kristall-Weiβbier -nimistä tuotetta. Erilaiset lager-oluet olivat tässä vaiheessa olleet jo kauan valtavirtaa Cottbusinkin panimoissa.

Kombinaatti ponnistelee hyvälaatuisen oluen eteen

Toisen maailmansodan jälkeen koettiin melko ilmeisiä käynnistymisvaikeuksia: panimohenkilökuntaa oli kaatunut sodassa tai yhä vankeina, ja rakennuksia ja ajokalustoa oli tuhoutunut. Pienetkin arkiset asiat kuten työvaatteiden puute jarruttivat käyntiin pääsyä. DDR:n puolella panimoiden sopeutuminen sodanjälkeiseen aikaan oli toki länteen verrattuna muutenkin oman laistaan.

Esimerkiksi cottbusilainen panimomestari Kircher jatkoi toimintaansa syyskuussa 1945 mutta poistui muutamaa vuotta myöhemmin vähin äänin länteen, kun sosialistivaltion perustaminen alkoi uhata yksityisen yritystoiminnan edellytyksiä. Kircherin panimo oli yksi niistä, jotka tässä vaiheessa päätyivät valtiollistetun panimoyhtiön siipien suojaan.

Toiset panimot sulautuivat kansan omistamaan sektoriin ennemmin tai myöhemmin kuka mitäkin kautta.

Vuoden 1981 alusta perustettuun alueelliseen juomakombinaattiin (VEB Getränkekombinat) oli vihdoin saatu yhdistettyä kaikki Cottbusin alueella toimivat kansan omistamat juomayritykset. Se tuotti 1980-luvun puolivälissä vuosittain 215 000 hl olutta, yhteensä kolmea oluttyyppiä: Vollbier Hell, Deutsches Pilsener ja Bockbier. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, missä vaiheessa perinteisen vehnäoluen valmistus on kaupungissa lakannut.

Tämän lisäksi Cottbusin alueelle tuotiin muista juomakombinaateista pullotettavaksi vielä monin verroin suurempi määrä olutta. Oman alueen voimin ei saatu siis sammutettua läheskään kaikkien janoa, ja olut tosiaan maistui cottbusilaisille 1980-luvullakin. Vuonna 1985 kulutus henkeä kohden oli Cottbusin kaupungissa 149 litran luokkaa, mikä vastaa melko tarkkaan kyseisen vuoden keskimääräistä oluenkulutusta Länsi-Saksassa. Idässä keskiarvo oli muutamia litroja matalampi.

Sosialistisen kilpailun puitteissa Cottbusin yrityksen työntekijät ponnistelivat ankarasti tuottaakseen väestölle hyvälaatuista olutta, kombinaatin johtaja kirjoittaa.

Laatuongelmia selvästikin oli, vaikka historiikissa kerrotaan monisanaisesti kaikista teknologisista edistysaskeleista, joita on otettu. DDR:n viidentoista juomakombinaatin laatukilpailussa oli noustu vuoden 1983 viimeistä edelliseltä sijalta vuonna 1985 hyvään keskikastiin. Säännöllisesti pidettiin asiantuntijaraadin suorittamia koemaistatuksia, joiden avulla muodostettiin oluen ”laatukerroin”.

Työllämme haluamme yhtäältä jatkaa panimoteollisuuden perinteitä ja toisaalta suorittaa poliittisen tehtävämme taata väestön huollon taso ja korottaa sitä, kuten puolueen ja valtion johto on päättänyt. Yrityksemme työntekijät antavat kilpailuvelvoitteissaan tukensa [sosialistiselle yhtenäispuolueelle] SED:lle ja alueemme asukkaille SED:n XI puoluekokouksen arvokkaaseen valmisteluun.

Puolalaista versiota maistamassa

Tällä kertaa oluen maistelu ei ole ainakaan omasta mielestäni varsinaisesti tämän postauksen sisällöllinen huipentuma, vaikka olenkin säästänyt sen viimeiseksi. Oluen nimi on Lodzermensch, ja sen on tehnyt sopimusvalmistuttaja Piwotekalle käsityöpanimo Jan Olbracht.

Ratebeer luokittelee tämän sour/wild aleksi, mutta ainakaan omaan suuhuni happamuutta tai villiyttä ei ole enempää kuin kauran tai vehnän tuomassa aavistuksen kirpeässä maussa. Voi olla, että historiallisesti Cottbuser Bier on ollutkin joskus hapan olut.

Pilsnerimaltaan, vehnämaltaan ja kaurahiutaleiden lisäksi reseptiin kuuluu hunajaa ja sokeria. Samat raaka-aineet kuuluivat Ron Pattinsonin taannoin julkaisemaan Cottbuser Bier -reseptiin vuodelta 1853. Savustetuista vehnämaltaista ei nyt ainakaan tässä modernissa puolalaistulkinnassa näytä olevan kyse. Humalana on puolalainen Lubelski, hiivana amerikkalainen ale-hiiva US-05.

Olut itse on kuivahko, vehnäolutmaisen sakea mutta jotenkin lyhyt ja tylppä maultaan. Vahvuus (5 %) vastaa saksalaista Weizenia, mutta sen mausteisuus ja banaaninen hedelmäisyys puuttuvat, varmaankin eri hiivan ansiosta. Humalan makua ei juuri ole. Grodziskien keveyden ja juotavuuden kanssa tämä ei yritä kilpailla, pikemminkin puolalaisen lagerin haamu kummittelee taustalla.

Cottbus-markt_Flickr_Endless-Autumn_CC-BY-SA-2-0-att.jpgMuinaisten oluiden henkiinherätykset ovat aina viihdyttäviä tapauksia, ainakin minun kaltaiselleni oluthistoriafriikille. Tässä puolalaiset eivät ehkä ole saaneet kuitenkaan aikaiseksi ihan elämää suurempaa olutta. Itse Cottbusin kaupungissa LaBieratorium on näköjään myös tehnyt vastaavan kokeilun otsikolla Alte Welt Ale, jossa kuvausten perusteella on savumallasta mutta toisaalta humalaprofiilissa osittain Uuden maailman lajikkeita. Mene ja tiedä. Jos saan käsiini, maistan kyllä.

(Alkuperäinen saksankielinen lähdeteksti löytyy täältä. Se vaikuttaa uskottavalta, mutta en silti laita omaa päätäni pantiksi tietojen oikeellisuudesta. Käännösavusta kiitokset jälleen Annelle!)    

 

Lyhyet erikoiset: Puolalainen Vermont IPA

Oluttyyli valloittaa maailmaa.

Valittelin pari viikkoa sitten Sonnisaaren Humalajaa maistellessani, etten ole pahemmin päässyt testaamaan viime aikoina suosituksi noussutta New England IPA- tai Vermont IPA -oluttyyliä. Suomessa sitä ei ole ollut liiemmälti tarjolla. Niinpä olin hieman eksyksissä sen suhteen, miltä tuollaisen oluen kuuluu maistua.

Tänään kuljeskelimme iltapäivällä Varsovan uudessa Hala Koszyki -kauppahallikompleksissa. Halli on siis uusi vain siinä mielessä, että alun perin vuosina 1906–1908 pystytetyt rakennukset avattiin kunnostettuina loppuvuodesta 2016. Sisään astellaan yhä alkuperäisen näköisten art nouveau -porttien alta. Paikka toimii nyt monista länsieurooppalaisista kaupungeista tuttuna ”hipsterikauppahallina”, sellaisena jossa on useita kaupungin cooleimpia ravintoloita mutta joka ei sovellu kovin hyvin perusruokaostosten tekemiseen (paitsi kellarikerroksen supermarketissa).

Yhden herkkukaupan perukoilta löysin viinitiskin, jonka vieressä seisoi – ei ehkä kovin yllättäen – jääkaappi täynnä puolalaisia käsityöoluita. Mukaan tarttui pari portteria, joita en ollut ennen nähnyt, ja tietysti pakko oli ottaa myös tyrkyllä ollut puolalainen Vermont IPA. Valmistuttajana on Browar Deer Bear, ja olut on tehty Wąsosz-panimolla.

Lähempää tuttavuutta tehdessäni tulin siihen tulokseen, että tässä taisi olla nyt ainakin oppikirjamääritelmän mukainen Vermont IPA. Tarkoitan oluttyylin ominaisuuksia, joita useissa artikkeleissa ja nettijutuissa on tullut vastaan: sameankeltainen ulkonäkö, mehumainen makeus, humalan läsnäolo aromina ja makuna enemmän kuin katkeruutena, sekä mallastamattoman viljan lisääminen.

img_0025
Oliko tämä hyvä olut? Siinä rajalla mennään: mitä selvemmin edellä mainitut ominaisuudet korostuivat muutaman kulauksen jälkeen, sen enemmän tuntui ettei kokonaisuus pysynyt ihan tasapainossa. Vehnä- ja kaurahiutaleet toivat olueen pölyisen kuohkeaa suutuntumaa ja makua. Limonadimainen, joskin miedohko hiilihappo vei hedelmäisyyttä välillä liikaa Fantan suuntaan. Tuoksussa oli vahvasti amerikkalaista humalaa, mutta maussa se hävisi oransseille sitrushedelmille.

Mielenkiintoinen kokemus tämä joka tapauksessa oli ainakin oppituntina. Tyylistä voisi hyvinkin tulla yksi suosikkini, jos pääsisi testaamaan vielä paremmin tehtyjä esimerkkejä.

En nyt tästä nimenomaisesta ala sen kummemmin intoilemaan, vaikka kyllä sitä ihan ilokseen joi. Sen sijaan suosittelen kahta muuta asiaa: ensimmäinen on Koszyki-kauppahallin tapasravintola nimeltä Sobremesa, ja toinen on Browar Deer Bearin kotipaikka Toruń, mainio keskiaikainen kaupunki suunnilleen puolimatkassa Varsovasta Gdańskiin. Hyvä viikonloppukohde, josta oluttakin löytyy.

img_0022

img_0011

Luottomesta: Cella, Plevna Weizenbock ja Vorschmack

Sellaisia ei ole enää / sella in curuli struma Nonius sedet.

Noin runoili Saarikoski aikoinaan. En muista mitä mahtoi tarkoittaa. Cella on kuitenkin yhä paikoillaan Kalliossa, eikä oikeastaan liity asiaan välttämättä mitenkään, vaikka onkin 1960-luvun peruja kuten runokin.

Vajaa 50 vuotta on Helsingin ravintolaelämässä aivan helvetin pitkä aika. Täytyy joskus kunnioittaa näitä pitkän linjan selviytyjiä ihan erillisellä postauksella. Tämän kirjoituksen ajatuksena on luoda katsaus siihen, miten Cella toimii tänä päivänä (oikeastaan toissapäivänä).

sdrEi tällaista klassikkoravintolaa tietenkään ole meikäläisen blogissa mahdollista arvioida puhtaalta pöydältä. Turha kuvitellakaan. Itse asiassa oli erikoinen sattuma, että samana viikonloppuna päädyin Sori Taproomiin, joka on todennäköisesti uusin kilometrin säteellä kotoani avattu ravintola. Cella on yksi vanhimmista.

Päätöksemme lounastaa pitkästä aikaa Cellassa tapahtui kuitenkin aivan riippumatta tästä kaikesta. Teki mieli vorschmackia. Seuralainen söi lohi-silakkapihvit, jotka kuulemma olivat hyvät. Ruokasalissa kaikki oli ennallaan. Tunnelma oli kaurismäkeläisen hiljainen, mutta silti kaikissa pöydissä taisi lopulta olla asiakkaita oman vierailumme aikana. Oli yksikseen istuvia ja kolmen–neljän hengen seurueita, ja kaksi pöytäkuntaa koostui isästä ja lapsesta.

Käsitellään oluet ensin, vaikka ne eivät olekaan Cellan pointti. Hanassa olivat Weizenbock ja Severin IPA Plevnalta sekä Stallhagenin Raspberry Stout ja Mallaskosken Roihu IPA. Ilmeisesti myös Shepherd Neame IPA, Laitilan Mississippi, Erdingerin vehnä sekä Urquell ja pari peruslageria. Pullopuolella komeili vahvoja belgialaisia, muutama hyvä saksalainen ja uudemmalta pienrintamalta lähinnä Stallhagen Baltic Porter ja Põhjala Virmalised IPA.

Cellan olutvalikoima on aina yllättänyt pikemminkin positiivisesti kuin toisin päin. Oletuksena on siis, ettei näin pitkällä aikajanalla toimiva ravintolaklassikko älyäisi välttämättä panostaa lainkaan pienpanimotuotteisiin. Cella ymmärtää. Ikimuistoinen tapaus oli parin vuoden takainen Kallion baarikierros työkavereiden kanssa, jolloin täältä löytyi hanatuotteena silloinen suursuosikkini Tripel Karmeliet.

plevna-cellaOma ruokajuomavalintani oli siis tuo Plevnan Weizenbock. Tamperelaisten lähestymistapa vehnäpukki-teemaan muistuttaa ehkä enemmän Malmgårdin Emmer Tripeliä kuin esimerkiksi Weihenstephanin Vitusta. Totta kai Weizenbock on taipuisa oluttyyli, ja minulle tämä plevnalainen versio on uponnut oikein hyvin aina silloin (harvoin) kun sitä on saanut.

Vorschmackin kylkeen se ei erityisen hyvin sopinut, eikä tämä yhdistelmä kyllä ollut menun suosituskaan. Olut ja ruoka olivat tällä kertaa omia erillisiä nautintojaan. Cellan vorschmack nimittäin on lajinsa ansiokas edustaja. Se oli kuohkea, hieman makea mutta kuitenkin lihaisa kakku, jota taustoitti maustepippurin tai vastaavan itämaisen mausteen kotoinen eksotiikka. Perunamuusi oli kermaisen sileää.

Vorschmackin juurilla

Yksi vorschmackiin liittyvä tarina on, että marsalkka C.G.E. Mannerheim olisi tuonut sen Puolan-matkoiltaan Suomeen. Tätä on vaikea pikaisten nettilähteiden perusteella päätellä oikeaksi tai vääräksi. Ehkä joku ravintolahistorioitsija osaa kertoa ruokalajin Mannerheim-yhteyksistä enemmän. Nykyisessä Puolassa seikkaillessani vorschmack ei ole tullut vastaan kertaakaan.

sdrSen sijaan esimerkiksi Wikipedia vihjaa ruokalajilla olevan historiaa monessakin paikassa Itämeren ympärillä. Siis jos lukee (tai google-kääntää) suomen-, venäjän-, ukrainan- ja puolankieliset artikkelit. Ilmeisesti kyseessä on ollut pilkottuun silliin ja jauhettuun lihaan perustunut ruoka, josta ainakin juutalaisessa keittiössä liha saatettiin jättää poiskin. Itämeren itärannoille ominaisia lisukkeita kuten sipulia, smetanaa tai perunaa on ollut eri versioissa mukana, ja joskus juustokuorrutuskin.

Nyky-Puolassa tunnetaan näköjään Lublinin forszmak, pikemminkin gulassin näköinen lihapata, johon makua tuovat maustekurkut, makkara ja tomaattipyree. Paha sanoa, mitä Mannerheim on Puolassa asuessaan syönyt. Hän ei ota tähän asiaan muistelmissaan kantaa, mikä on nykylukijan kannalta äärimmäisen turhauttavaa. Ainakin Wikipedian perusteella venäläiset tuntuvat ymmärtävän helsinkiläisen tyyppisen jauhelihaan perustuvan vorschmackin päälle puolalaisia enemmän.

Astuminen ajan ulkopuolelle

Cella elää tavallaan, vieraat kulkevat ajallaan. Odottelimme ruokiamme suhteellisen kauan ja laskua vielä monin verroin kauemmin. Meidän jälkeemme tullut kanta-asiakas ilmoitti jo eteisessä kokille haluavansa silakat ja sai ne suunnilleen heti. Muutenkin tarjoilijalla oli totutut reittinsä, joista maallikko ymmärsi yhtä vähän kuin mehiläisten lentoradoista.

Tällä ei ole mitään merkitystä. Ruoka oli sitä mitä toivoimmekin, ja hyvä olut tuli siihen päälle pelkkänä bonuksena.

Lähes viisikymmentä vuotta vanhaa salia koristaa marskin muotokuva, ehkä kunnianosoituksena vorschmackin ystävälle. Silläkin uhalla, että kuulostan rautalangasta vääntäjältä: tämä paikka on parin muun ohella helsinkiläisittäin ainutlaatuinen, hieman nukkavieru historiallinen kortteliravintola. Sellaisia ei juurikaan ole enää. Näissä paikoissa jyllää yhä klassinen ravintolakeittiö täydennettynä stadilaisen kotiruoan piirteillä. Vegetarjontaa ei tullut testattua; sitä on, mutta kasvissyöjät kertokoot, miten se vastaa paikan muuta tasoa.

Summa summarum: Kun Cella parin vuoden päästä täyttää viisikymmentä, toivottavasti Kalliossa ammutaan ilmoille isot ilotulitukset.

sdr