Tampereella taas: Tuulensuu ja Pispalan Pulteri

Toukokuun lopussa kirjoittelin Tampereen keskustorin kesäterassista ja jääkiekon finaaliviikonlopun tunnelmista. Reittimme veivät viikko sitten uudemman kerran Tampereelle, jossa oli mahdollisuus testata pitkästä aikaa legendaarinen gastropubi Tuulensuu. Lisäksi pistäydyimme harjukaupunginosan olohuoneessa Pispalan Pulterissa, jossa en ollut ennen käynyt.

Aika paljon olen Tamperetta vuosien varrella kulkenut ristiin rastiin, mutta metsäistä Pyynikintietä en ollut koskaan mennyt päästä päähän. Nyt navigoimme sitä sähköpotkulaudoilla, ja tie on tarkoitettukin jalankulkijaa nopeammin eteneville. Dramaattiset jyrkänteet ja penkereet toivat melkein mieleen jonkin keskieurooppalaisen esikaupungin vuoristometsät. Potkulaudat jätimme Pispalan portaiden alapäähän ja tihkusateen alkaessa kipusimme portaikkoa ylös.

Sadekuuro ehti jo lakatakin, ennen kuin pääsimme Pispalan Pulterin ovelle. Syksyllä 1968 aloittanut kortteliravintola kuului pitkään Alkon Arctian ravintolalinnakkeeseen, mutta pitää nykyään yllä mainettaan – monien vastaavien krouvien tavoin – itsenäisenä pihvien, kotiruoan ja konstailemattoman tunnelman pesänä. Sisustus ilmeisesti palautettiin jo joskus 90-luvulla epäonnistuneiden modernisointien jälkeen lähemmäs alkuperäistä, ja tätä perua ovat esimerkiksi nykyiset kelohonkaloossit.

Emme syöneet Pulterissa, mutta joimme oluitamme kaikessa rauhassa ja tarkkailimme, kun iltapäivän hiljaisempien tuntien jälkeen alkuillan ruokailevaa yleisöä ilmestyi vähitellen vapaisiin pöytiin. Olutvalikoima ei vaikuttanut laajalta, mutta yksittäisiä kotimaisia, saksalaisia ja brittiläisiä pienpanimoita oli mukana täydentämässä suurten toimijoiden perusoluita. Itse join König Ludwig Weissbierin, joka ei ole Baijerin vehnäoluista paras jos ei suinkaan heikoimpiakaan. Pulteri voisi pienellä vaivalla skarpata vähän oluttarjontaansa, jotta se tukisi vielä paremmin paikan ruokalistaa ja tarjoaisi perinneravintolan satunnaisille fiilistelijöille enemmän valinnanvaraa.

Tuulensuu on nuorempaa sukupolvea, se viettänee 20-vuotisjuhliaan parin vuoden säteellä tästä kirjoitushetkestä. Sillä on gastropubina vähintään kaksi kärkeä – erinomainen ruoka ja huolella valikoitu juoma-, erityisesti olutvalikoima. Viimeksi vuonna 2018 se pääsi jopa Viisi Tähteä -median kunnianarvoisalle Suomen 50 parhaan ravintolan listalle. Tämän tunnustuksen päälle se sai samassa arvostelussa sen vuoden Paras Olutlista -maininnan.

Helsinki on näiden korpimaiden pääkaupunki, jolla on laajempi seutukuntansa mukaan lukien kolmin verroin ostavaa yleisöä Tampereeseen ja Pirkanmaahan verrattuna. Silti täällä ei ole Tuulensuuta. Juuri missään muualla ei tule näinä aikoina tunnetta, että jääkaapeista saattaa löytää periaatteessa mitä tahansa belgialaista olutta – ei toki kaikkia niitä, mutta runsaasti muitakin kuin Alkossa ja baareissa eniten kohtaamiani merkkejä. Untappdista tämä ensivaikutelma on aika pitkälti todennettavissa – Tuulensuu on harrastanut vuosien saatossa paljon omatuontia ja ilmeisesti edelleenkin. Lisäksi baari panostaa jonkin verran harvinaisempiin saksalaisiin oluihin, joissa suoraan sanottuna Citymarketit ovat olleet viime aikoina vahvemmilla kuin monetkaan oluthuoneet.

Ruoka oli yksinkertaista ranskalais-belgialaista tai keskieurooppalaista ravintolaruokaa, ei fine diningia mutta tosiaan erittäin hyvää. Lihaa oli monessa annoksessa, kuten omassa paahdetussa possunniskassani. Matkaseuralainen tykkäsi kovasti sammakonreisistä. Annoksissa oli yksi sama lisuke, juustokermaperunat. Niille, jotka kaipaavat ruoan kylkeen nimenomaan viiniä, löytyy kyllä Tuulensuun kaapeista ja kellarista reilusti vaihtoehtoja. Ennen ja jälkeen aterian voi lisäksi nauttia listan vermutti-, pastis- tai absinttivalikoimista, sekä harvinaisemmista ranskalaisista juomatyypeistä kuten pineau’ista tai pommeau’ista.

Huhhuh, mikä baari. Eräs tamperelainen aluevaltuutettu ehdotti viime viikolla pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Tampereelle, jossa kaupunkikehittämisessä tuntuu olevan draivi päällä. On kiekkokisoja, ratikkaa ja ratakantta. Jos minä joutuisin perustelemaan, miksi Helsingin pitäisi kokea vuorollaan tämä Turun kohtalo, Tuulensuun olemassaolo olisi listani kärkipäässä.

Hedelmäkakkua ja imperial stoutia

Olutvaikuttaja Lotte Peplow ehdotti kuningatar Elisabetin platinajuhlaviikonlopun viettoon kakku- ja olutparituksia. Peplow on brittiläisyydestään huolimatta amerikkalaisen pienpanimoliiton Brewers’ Associationin palveluksessa, joten hänen suosituksissaan keskityttiin jenkkioluihin ja brittiläisiin kakkuihin.

Otimme kokeiluun yhden näistä suosituksista: englantilaistyylinen hedelmäkakku ja tynnyrikypsytetty imperial stout. Neuvona oli viinojen harmonia – eli jos olut oli kypsynyt esimerkiksi konjakkitynnyreissä, kakkuohjeessakin oli hyvä olla konjakkia. Koska meillä ei ollut erityistä syytä haeskella nimenomaan amerikkalaista olutta, juomapuolelta valikoitui brittipanimo Thornbridgen konjakkitynnyreissä valmistettu Necessary Evil. Olut on 13-prosenttinen, joten pieni sherrylasillinen riittää yhden paksun kakkuviipaleen kumppaniksi.

Yhdistelmä oli mukava, stout leikkaa kakun makeutta hyvin ja brittihumalan kuivatun appelsiinin sävyt löysivät samoja makuja kakun ainesosista. Oluessa ja kakussa oli jollain lailla samaa kontrastia kuin kahvissa hedelmäkakun palanpainikkeena. Tynnyristout ei ole välttämättä niin makeaa tavaraa kuin luulisi. Kakkumme oli toki leivottu suomalaisen keittokirjan ohjeella, josta lopputuloksena oli aika vaalea kakku. On olemassa brittiläisiä hedelmäkakkuohjeita, joihin tungetaan niin paljon siirappia, tummia rusinoita ja jopa mustaa teetä, että yhtymäkohtia stout-oluen makuun on varmasti vielä enemmän. Kakkuja saatetaan pitää myös kellarissa kuukausikaupalla ja valella säännöllisesti vaikkapa brandyllä.

 

Oltiinpa monarkian sopivuudesta nykyaikaiseksi hallitsemistavaksi mitä mieltä tahansa, tässä blogissa ainakin kohotetaan pieni malja pitkän päivätyön tehneelle hallitsijalle. Ymmärrettävästikin kuningashuone symboloi monille brittiyhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja etuoikeuksia, mutta ongelmien purkaminen pitää aloittaa isommista poliittisista kysymyksistä. Platinajuhla on tietysti tarkoitettukin hyvän mielen tapahtumaksi, jossa kuningatar pääsi muun muassa nauttimaan teetä Karhuherra Paddingtonin kanssa.

Oluen ystäville kuninkaalliset merkkipäivät Britanniassa ovat olleet kautta aikojen tilaisuus maistaa erityisiä Jubilee Ale-, Coronation Ale- ja muita juhlaoluita, jollaisia nytkin on ollut tarjolla vaikkapa Fuller’sin panimolla tai Marks & Spencer -kauppaketjussa. Tänne Pohjan perukoille niitä ei ole ehkä päätynyt, mutta Thornbridgen hieno stout oli aiheeseen sopiva herkku.

Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Pikkujoulu, currywurst ja Andechser Weizenbock

Pikkujoulu on taas käsillä, oli tarkemmin ottaen toissapäivänä. Jo edellisinä vuosina olen juhlistanut tätä vanhaa kotoisan joulunodotuksen alkua tässä blogissa nauttimalla jonkin oluen ja kokkailemalla. Tähän vuoteen se sopii tietysti sitäkin paremmin, kun firmojen ja muiden tahojen railakkaammat pikkujoulut (aivan eri asia) ovat koronan takia katkolla.

Ostimme Hakaniemen torilta lauantaina pöytäkokoisen pikkujoulukuusen, ja kuusimyyjäkin toivotti iloisesti “hyvää pikkujoulua!”. Keittiön puolella valmistui currywurstia vanhalla ohjeellamme, joka on alkujaan peräisin Pastanjauhantaa-blogista. Makkarana oli tällä kertaa vegaaninen Muu Kasvigrillimakkara, mutta aikaisemmin olemme käyttäneet reseptissä ainakin Lidlin paksuja bratwursteja. Lisukkeena olivat lohkoperunat. Kyseessä ei ole ehkä kaikkein jouluisin ruokalaji, mutta voihan sitä syödessään kuvitella olevansa vaikka saksalaisilla joulumarkkinoilla, makkarakioskilla notkuen ja olut- tai glühweinlasi kädessä.

* * * * *

Andechser Weizenbock on vahvempi vehnäolut (7 %) baijerilaispanimolta, jolta suurin piirtein koko valikoima on nähty Alkossa parin viime vuoden aikana. Tältä luostaripanimolta on tullut tasaisen laadukasta tavaraa, ja vahvemmalla puolella loistavien Exportin ja Bergbockin rinnalle on ilmaantunut siis monopolin hyllyille nyt myös vehnäbock.

Tuplavehnät ovat joskus hyvin makeita superoluita, mutta tässä sokerisuus pysyy hallinnassa. Maistelin Weizenbockia rinnakkain Weihenstephaner Vitusin kanssa, joka on vahvojen vehnäoluiden joukossa aivan vaaleimpia ja makeudeltaan sekin maltillinen. Andechsin vehnäpukki on kyllä sitä asteen tummempi, siinä on punertavaa toffeen värisävyä. Vitus puolestaan on voimakkaampi: prosentteja on kokonaiset 7,7.

Näissä kahdessa oluessa on siis jotain samaa ja myös selkeitä eroja. Vitus päästää aavistuksen verran viinan makua läpi, ehkä koska muissa elementeissä pidetään tälle oluttyylille epätyypillisesti melko matalaa profiilia. Lämmetessä makuun nousee myös vähän vehnäistä makeutta, hieman saman oloista kuin esimerkiksi moniviljaisessa Tripel Karmelietissa. Andechser Weizenbock sen sijaan on keskitumman vehnäoluen (vrt. Ayinger Urweisse) vahva serkku, ja siinä hiivan mausteiset ominaisuudet pääsevät esille. Molemmat mainitut saksalaiset ovat minusta hienoja oluita, vaikkakaan eivät välttämättä pärjää currywurst-annokselle – sen pariksi ehkä kannattaa etsiä jotain makeampaa ja tummempaa lämmikettä.

Puolisaksalainen kevätlounas

Nakit ja perunasalaatti ovat aina minusta tuntuneet melkein liian sovinnaiselta vappuruoalta. Vähän kuin kalvosinnapit rippilahjana tai ruisleipä ja suola tupaantuliaisten viemisenä. Varsinkin kun samoja eväitä syödään myös uudenvuodenyönä, ja ne haetaan lähikaupan eineshyllystä – usein ehkä nykyään maukkaampien tarjoilujen jatkeeksi (siltä varalta että joku vieras on tarpeeksi perinnetietoinen odottaakseen juuri niitä).

Nyt olin kuitenkin ottanut vapun noutotilaukseeni K-kaupasta Snellmanin kuorettomia nakkeja ja ainekset kermapohjaiseen perunasalaattiin. Kutsuin sitä baijerilaiseksi, mutta minulle huomautettiin, että Baijerissa yleensä syödään erilaista perunasalaattia: kirkkaalla liemellä kostutettua kuten Itävallassa. Ilmeisesti minun salaattini on sitten enemmän pohjoissaksalainen – jos sitäkään. Tai ehkä suomalainen.nakit

Kuutioitujen pottujen lisäksi perunasalaatissani on sipulia, sinappia, omenaa, kapriksia, etikkaa, crème fraîchea ja kermaviiliä – ei kuitenkaan majoneesia. Se on sovellettu Ilta-Sanomien vapun alla hehkuttamasta Peggyn perunasalaatista, jonka alkuperäinen lähde on Peggyn pieni punainen keittiö -blogi. Viereisessä kuvassa ruoan kanssa poseeraa Andechser Weissbier, mutta tarkemmin ajatellen kokeilisin ehkä weizenbockia tai pilsneriä, joissa joko alkoholi tai humalointi pärjäisi perunasalaatin etikalle ja sipulille.

Näin se syntyy:

Perunasalaattia varten kuori 800 g–1 kg verran hyviä perunoita, omani olivat joitain kiinteähköjä yleisperunoita. Keitä suolavedessä kypsiksi mutta älä anna pehmentyä liikaa. Kuutioi jäähtyneinä. Pilko pieni punasipuli hienoksi silpuksi, tai jätä karkeammaksi jos tykkäät niin. Kuori ja kuutioi iso omena, mieluiten vähän hapan. Valuta 10–15 pientä kaprista. Kokoa kaikki kulhoon.

Kastikkeeksi sekoitetaan puolisen purkkia kermaviiliä ja 150 g purkki crème fraîchea (itse en käyttänyt kokonaista). Sinappia tulee 2 rkl, tässä käytin mitä jääkaapista löytyi eli puolet Turun Sinappia ja puolet maustamatonta dijonia. Valkoviinietikkaa 1–1,5 rkl. Mausteeksi riittävät suola ja pippuri, mutta lisää hyppysellinen sokeria varsinkin jos sinappisi ei ole makea. Sekoita kastike kiinteisiin aineisiin.

Kuorettomille nakeille ei tarvitse paljon tehdä, kunhan ne saa suurin piirtein lämpimiksi. Itse tein tämän niin, että kiehautin kattilallisen suolattua vettä ja heitin nakit sinne hetkeksi. Melkein saman tien lämmön voi kuitenkin kääntää pois ja jättää nakit muutamaksi minuutiksi kuumaan veteen tekeytymään. Sitten vain nakit ja salaatti lautaselle ja olutta lasiin!

Urkin portteripäivillä

Maailmassa on muutama kaupunki, jota voi kohtuudella kutsua portterin tyyssijaksi. Mustalla oluttyylillä on ollut paikan historiassa jokin merkitys. Lontoo on sitä itseoikeutetusti, samoin Dublin tai Pietari, miksei myös Göteborg tai Tartto.

Helsingin voi melkeinpä lukea näiden kaupunkien joukkoon: portteria on valmistettu täällä joitakin keskeytyksiä lukuun ottamatta lähes 190 vuotta, kauemmin kuin mitään oluttyyliä. Sinebrychoff Porterilla oli takavuosina mainetta maailmallakin, olihan Michael Jacksonkin sitä olutkirjoissaan kehunut. Toki portterityyppisiä oluita tehtiin varsinkin 1800-luvulla myös muualla Suomessa.

Tällainen kehyskertomus pyöri mielessäni, kun mietin, miksi pidän erityisen paljon St. Urho’s Pubin vuotuisista Stout- ja Porterpäivistä. Ne sopivat hyvin tähän kaupunkiin, vaikka tarjolla olevista oluista monet edustavatkin oluttyylin uudempia tulkintoja. Useimmat eivät ole sukua esimerkiksi Koffin export stoutia ja tummaa lageria yhdistelevälle perinteelle.

Jos cask-oluet luetaan pois, Urkin tämänvuotisen ohjelman kahdestatoista oluesta viisi on suomalaisia ja loput seitsemän Islannista, Britanniasta, Uudesta-Seelannista, Tanskasta ja Espanjasta. Yksi espanjalaisoluista oli kollaboraatio Puolan Wrocławissa toimivan Sadan sillan panimon eli Browar Stu Mostówin kanssa.

Tämä Black Widow (8 %) oli ensimmäisenä testaamani olut. Laugarin ja Stu Mostówin yhteistyöportteri oli ilmeisesti tähtianiksella maustettu, mutta se ei ainakaan omaan suuhuni maistunut liikaa. Melko tyypilliseksi puolalaiseksi Baltic porteriksi tätä voi sanoa, makeahko, hieman salmiakkinen, paksu mustanpuhuva olut oli kyseessä.urkki20201

Joimme puolikkaita pintteja kuten joissakin muissakin pöydissä näemmä tehtiin, ja ensimmäiseen satsiin Black Widowin ohella valikoitui myös Kimito Porter 2019 (6 %), kotimainen perusportteri, joka on maannut astiassaan vuoden verran. Kuivempaan stoutiin vivahtavassa oluessa ei ollut vikaa, mutta syvällisyyttä siitä ehkä vähän puuttui. Tätä olisi ollut tarjolla myös viskitynnyrissä kypsyneenä versiona, joka nyt valitettavasti jäi kokeilematta.

Maistilan Colonia (7,2 %) kiinnosti, muutenkin kyllä mutta erityisesti alaotsikkonsa East India porter takia. En tiedä, mitä panimo tällä oli tarkkaan ottaen hakenut, mutta aina on hyvä tilaisuuden tullen muistella, etteivät britit Intian siirtomaahan pelkkää sitä IPAa vieneet. Portteri oli 1700–1800-luvuilla suosittu perusolut kotipuolessa, ja se kelpasi myös Bengalissa ja sittemmin muualla niemimaalla palvelleelle henkilöstölle.

Colonian musta, mentolinen vahvuus jyräsi taas alleen samaan aikaan pöydässä olleen Paloaseman Britti Portterin (5 %), joka oli jännän vaalea portteriksi. Ruskea olut välkehti lasiin laskettaessa punertavana ja siitä näki miltei läpi. Portteri on vuosisatojen varrella vaihdellut perusväriään mustan ja ruskean välillä, ja tässä on nyt ehkä haettu jotain 1900-luvun lopun brittiläisten pienpanimoiden tulkintaa aiheesta. Paahteisuudessa oli vähän palaneen leivän tyyppistä makua, joka kevyehkössä oluessa maistui läpi. Omaan makuuni portterit toimivat parhaiten vähän jykevämpinä, mutta miedommissa versioissakin on oma viehätyksensä, joka korostuu varsinkin brittiläisen real ale -osaamisen tuottamissa hedelmäisen raikkaissa mauissa.

Urkin tapahtuma toimi jälleen mainiosti ainakin tällaisena lauantai-iltapäivän etappina, jossa ei tarkoitustaan ollut testailla koko listaa läpi. Mustat vierailijaoluet olivat vallanneet hanarivistön keskiviikkona, ja niitä oli edelleen koko lailla täysi kattaus jäljellä. Urhon pubi on selviytynyt myös taannoisesta pintaremontistaan voittajana; tunnelmaa ei ole pilattu liialla uudistamisella. Ruokalistalta löytyi pikkupurtavaksi hyvä kinkkueväs eli savukinkkua, piparjuurikermaa ja suolakurkkua ruisleivällä.urkki20202

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 18

Oopperakellari suosittelee Uudessa Suomettaressa 17.12.1911 hyviä ja halpoja aamiaisia ja päivällisiä sekä hienostuneita (recherché) illallisiaan. Osteri- ja hummeriaterioiden lisäksi tarjolla on “oikeita Kulmbacher Sandlerleipiä vadilta”.

Mitä sellaiset leivät ovat ja miksi erikseen mainitaan, että niitä annostellaan vadilta?

operakellari-uusi-suometar-17-12-1911

Toinen lehti, Tuulispää, tarjoilee joulun jälkeen hieman huvittuneena lisävalaistusta asiaan.

“Tietäen että U. S. ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia täytyy ihmetellä sitä taitavuutta, jolla tässä on toisin sanoin saatu esiin ilmoittajan tarkoitus: Oikeata Culmbachin Sandler-olutta tynnyristä (Culmbacher Bräu vom Fass). Mutta olisiko Culmbachin oluella todellakin leivän veroinen ravintoarvo? Hels. Sanomat, joka myöskään ei julkaise väkijuoma-ilmoituksia, antaa lukijoittensa itse ratkaista mitä on Alkuper. Kulmbacher Sandlerbräu tynnyristä.”

Ovatko helsinkiläiset ravintola-asiakkaat ymmärtäneet ilmoituksen jujun? Totta on, että Kulmbachin olut oli 1800–1900-lukujen vaihteessa suuressa huudossa niin meillä kuin maailmalla. Sitä tuotiin Saksasta mutta siitä tehtiin myös paikallisia imitaatioita.

Sandwich-leipiäkin oli Suomessa nähty. Olivatko ilmoituksen Sandlerleivät ironinen viittaus niihin? Ja mitä “Opriksessa” olisi eteensä saanut, jos olisi pahaa aavistamatta – siis sanaleikkiä ymmärtämättä – olisi tilannut tuollaisen ilmoitetun leivän?

* * * * *

Millaista muuten Kulmbacher- tai Culmbacher-olut sitten oli? Vaikka Kulmbachin kaupungissa Bayreuthin pohjoispuolella toimii edelleen kaupungin nimeä kantava isohko panimo, on 1800-luvulla ympäri Euroopan levinnyt kulmbachilaisolut käytännössä kadonnut. Ron Pattinson, joka tuntee Saksan entiset olutyylit, on olettanut sen olleen müncheniläistä tummaa olutta mustempi ja katkerampi. Export-versiot olivat voimakkaita, ainakin joissain tapauksissa yli 6 % tilavuusprosentin vahvuisia.

Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kulmbacherin suosio näyttää huvenneen lähes olemattomiin – meillä tietysti kieltolain takia mutta muuallakin muotien muuttuessa.

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

IMG_20191130_122816 (1)Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Sinebrychoffin lounastilaisuus ja 200. juhlavuoden saavutukset

Kaupunkimme oluthistorian jättiläinen kutsui 200-vuotisjuhlallisuuksiinsa liittyvälle lounaalle viime torstaina joukon juoma- ja ruokatoimittajia sekä samoihin aiheisiin keskittyviä bloggareita. Kekkerit järjestettiin Pastorissa, Erottajalla sijaitsevassa ravintolassa, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Kyseessä oli ohjelmaltaan ja tarjoiluiltaan yksi perinpohjaisimpia tilaisuuksia, joihin olen oluen kautta päätynyt ainakaan pitkään aikaan. Hyvä niin – mielenkiintoista juttua riitti.

Lounastilaisuuden ideana oli esitellä panimon juhlavuoden tekemisiä. Minut houkutteli paikalle ennen kaikkea Intohimona olut -historiikki, johon toimittaja Jussi Rokka oli kaivellut tietoja Sinebrychoffin panimomestareista ja heidän vaiheistaan, aina 1800-luvun alkupuolelta asti. Muita aterian lomassa esiteltyjä juttuja olivat 1819-juhlaolut sekä Sinebrychoffin tämänvuotinen jouluolut Itämeren suojelu -yhteyksineen.

Miehet panimon kattiloilla

Rokka kertoi kolunneensa erityisesti Sinebrychoffin arkistoa sekä Helsingin henkikirjoja ja kirkonkirjoja selvitellessään panimomestarien tarinoita. Kiinnostavaa tietoa oli löytynyt myös tälle hankkeelle rajatun aiheen ulkopuolelta. Ei Sinebrychoffin tarinaa ole taidettu koskaan muutenkaan koota laajamittaiseksi historiateokseksi, joka kattaisi kaikki relevantit aihealueet. Toki paljon hyvää ja asiantuntevaa tekstiä panimosta ja sen omistajaperheestä on jo tuotettu aiempina juhlavuosina ja muissa yhteyksissä, joten mikään kartoittamaton alue Sinebrychoff-historia ei myöskään ole.

1800-luvulla oli tavallista, että suomalaiset panimot hankkivat itselleen panimomestareita Saksasta. Heitä tuli sekä pohjoisilta saksalaisalueilta että etelän Baijerista. Erityisesti vuosisadan jälkipuoliskolla yleistyneen baijerilaisen panimoprosessin osaajia ei Pohjolan kantaväestöstä alkuun löytynyt. 1930-luvulla Sinebrychoff sai ensimmäiset kansallisuudeltaan suomalaiset panimomestarinsa. Ilmeisesti 1970-luvun alkupuolella taloon tullut Kimmo Jääskeläinen on joukon ensimmäinen äidinkieleltään suomenkielinen.

Panimomestariteema linkittyi historian kautta sulavasti toiseen päivän aiheista, 200-vuotisjuhlaolueen. Tästä 1819-oluesta kirjoitinkin jo pari viikkoa sitten. Juhlaoluessa oli siis mukana panimon lagerhiivan lisäksi Oittaalta tammen kaarnasta löytynyttä villihiivaa, jonka kautta olut ikään kuin viittasi Sinebrychoffin alkuaikoihin ja varastoinnissa käytettyihin tammitynnyreihin. Panimomestari Tapio Kangas-Heiska totesi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Sinebrychoffin olueen on tietoisesti lisätty villinä kasvanutta hiivakantaa – ne ovat perinteisesti teollisissa panimoissa olleet panimomestarin pahoja vihollisia. Tämän oluen käyminen ei Kangas-Heiskan mukaan ollut sinänsä villiä tai spontaania, vaan pikemminkin kontrolloitua.sff2

Kolmas lounaan alustusten aiheista liikkui eniten panimon nykyajassa. Aihe oli itämeriystävällinen KOFF Jouluolut, josta ehkä myöhemmässä postauksessa vielä lisää. Mallasohran viljelijä Antti Finskas Iitistä kertoi ensin ohran viljelystä tilallaan ja tämän vuoden ”poutaohrasta”. Paikalla olivat myös Viking Malt -mallastamon sekä Baltic Sea Action Groupin (BSAG) edustajat, joten esityksissä kuultiin paitsi ohran matkasta mallastamon kautta panimolle, myös BSAG:n suorittamista analyyseistä, joilla maatilan meriystävällisyyttä on todennettu.

Tässä mielessä suurpanimo operoi erilaisessa maailmassa kuin pienet käsityöpanimot, joille raaka-aineiden hankinta tarkoittaa helpoimmillaan napin painalluksia nettikaupoissa. Sinebrychoffin panimomestari muun muassa istuu Panimolaboratorion Ohrakomiteassa, joka hyväksyy mallasohralajikkeet kotimaan tuotantoa varten. Prosessi pellolta pulloon konkretisoituu näin esitettynä myös yksittäisessä oluessa kuten Iitin pelloilla viljellyssä Jouluoluessa, ja toki myös sen markkinoinnissa.

sffpuhujia2

Mallasohran viljelijä Antti Finskas (vas.), toimittaja Jussi Rokka ja panimomestari Tapio Kangas-Heiska.

Miehet ravintolan kattiloilla

Lounas tarjoiltiin Ravintola Pastorissa, jossa en ollut ennen käynyt. Richard Sloan ja Jouni Toivanen tulivat keittiöstä kertomaan annoksista ja niiden yhteydestä 1819-olueen ja Jouluolueen. Alla olevista kuvista näkyy aterian osia, alkupaloista ainakin käpytötterössä oli oluella maustettua lohta, ja veripaltun veri sekä marinoitu ihra taas olivat peräisin maltaisilla eväillä ruokitusta possusta. Speltti-sieniannoksen jälkeen vuoroon tullut sampi oli Varkaudessa kasvatettua, ja jälkiruoan jäädykkeessä puolestaan oli mausteena tammea kuten 1819-oluessakin. Sloanilla ja Toivasella on suunnitelmissa avata tammikuussa Lucy in the Sky -niminen ravintola Espoon Keilaniemeen, entisen Nesteen tornin kattokerrokseen. Lounasyleisössä ainakin vanhempi porukka ymmärsi, mitä rakennusta Sloan tarkoitti, kun hän englanninkielisessä esittelyssään kutsui sitä “Raaden hampaaksi”.sff1sff4

Juustotarjottimen äärellä: Stille Nacht 2018 ja Canaster Winterscotch

Muistan, miten tulin ensi kerran tietoiseksi oluen ja juuston yhdistämisen hienoudesta. Se tapahtui vuonna 2005 Cambridge Beer Festivalilla, johon olimme eksyneet sattumalta – pistäydyimme yliopistokaupungissa muuten vain tietämättä ajankohtaisista tapahtumista. Sittemmin selvisi, että festari on Camran vuotuisista oluttapahtumista vanhin, ja sitä on järjestetty vuodesta 1974 alkaen.

Festivaali oli jo tuolloin nykyisessä paikassaan Jesus Green -puistossa, saman nimisen collegen lähistöllä. Maistettuja oluita en merkinnyt ylös, mutta esimerkiksi Skull Splitter jäi mieleen erikoisen nimensä ja poikkeuksellisen vahvuuden takia. Muutkin normaaleilla brittiläisillä humala- ja mallasprofiileilla varustetut real alet toimivat paikallisten kovien juustojen kanssa. Toukokuisena iltapäivänä oli hienoa loikoilla nurmikolla piknik-tyyliin ja hakea teltalta juustolautasten kylkiäisiksi erinomaisia oluita.

Usein hyvien juustojen kanssa on kuitenkin tämän jälkeenkin tullut juotua viiniä, se on tuntunut selviöltä vaikka oluiden ja erilaisten syömisten yhdistelystä puhutaan tietysti yhä enemmän. Nyt lauantaina avasimme pitkästä aikaa pari belgialaista olutta Hakaniemen hallista ostettujen juustojen kumppaniksi. Juustoista kaksi oli ranskalaisia, sydämen muotoista normandialaista Cœur de Neufchâtelia ja Jura-vuorten Comtéta. Lisäksi pöydässä oli espanjalaista Cabrales-homejuustoa.

Oluet toin kuukausi sitten Brysselistä. Canaster Winterscotch on De Glazen Toren -panimon tumma skottityylinen olut, vaikkakin varmasti belgialaisemmasta päästä kaikkia niitä oluita, joita vanhan ajan muistoksi Belgiassa kutsutaan nimellä scotch. Stille Nacht on klassinen vaalea jouluolut De Dolle Brouwersilta, ja sen eri vuosikertoja on tullut monenakin menneenä talvena maistettua.

fromagesPidin erityisesti Neufchâtelin valkoisen sydämen ja makean Stille Nachtin yhdistelmästä, ja myös navetalta tuoksuvan Cabralesin kanssa vahva olut pärjäili. Muutama vuosi sitten söimme Neufchâtelin juustoa lähellä sen valmistusaluetta maatilamajoituksen aamiaisella, jossa sitä tarjottiin paikallisen omenamehun kanssa. Se oli täydellinen yhdistelmä ja varmasti normandialaisen siiderin kanssa juusto myös toimisi.

Belgialaisia oluita silti pitäisi juoda useammin juustojen seuralaisina. Myös De Glazen Torenin scotch oli juustopöytään otollinen: vähemmän makea kyllä kuin monet belgialaiset skottioluet, ja maultaan Westmalle Dubbelin suuntaan vivahtava. Kaappiin jäi saman panimon Ondineke-tripel, hienoon paperiin käärityssä 75 cl pullossa kuten skottikin. Täytyy muistaa ostaa jotain juustoa sillekin kumppaniksi, kun se joskus lähitulevaisuudessa avataan…