Hoegaarden Grand Cru @Tuulensuun Schnitzelviikot

Tampereen Gastropub Tuulensuuhun tuli taas poikettua viime viikonloppuna, ja kuten ennenkin, hyvät ruoat ja juomat saatiin pöytään. Pubissa oli schnitzelviikot, eli Saksasta ja alppimaista inspiroituneita leikkeitä eri lihoista on ollut tarjolla nyt jo kolmella viikolla, ja vielä tänä viikonloppuna on tapahtuma käynnissä. Sunnuntaierikoisuutena on tällä viikolla cordon bleu eli juustotäytteinen sveitsinleike.

Olutpuolella illan aikana tuli nautittua pitkästä aikaa yhtä Hoegaardenin panimon vahvemmista oluista eli Grand Cru’tä. Hoegaarden Grand Cru on peräti 8,5-prosenttinen samea blond, jossa on kuitenkin vähän vehnäolutmaista banaanituoksua ja reippaasti mausteita. Tämähän oli 1980-luvulla belgialaisen oluen ystävien suursuosikkeja, silloin viiden tähden olueksikin mainittu. Myöhempinä vuosina Grand Cru on ollut aika matalan profiilin tuote suuressa AB-InBev-panimokonsernissa, ja laatukin on ollut sitä sun tätä. Silloin Belgiassa liikkui Tim Webbin mukaan huhuja, että Hoegaarden Grand Cru olisi sama olut kuin Leffe Tripel, mutta jälkimmäistä vain lantrattiin hieman miedommaksi.

Tällä maistelukerralla Hoegaarden Grand Cru ei ollut mitenkään hassumpi, vähintään keskitason vahva belgialainen olut, jossa ehkä on edelleen jotain Pierre Celisin vehnäolutta muistuttavaa pientä twistiä sinänsä tavanomaisessa kuoressa. Niille, jotka karsastavat korianteria oluessa, ei voi tätä myöskään suositella. Fiksua olisi hinata tätä Grand Cru’tä selkeästi Celisin alkuperäisten kirpeiden retro-oluiden suuntaan, mutta moista kehittelytyötä on AB-InBeviltä turha odottaa. Siinä lokerossa voisi olla kuitenkin potentiaalia.

Toinen havainto samalta illalta: De Dolle Brouwersin Oerbier, joka myös on tehnyt vuosikymmenten mittaan tyylillistä aaltoliikettä ruskean (puoli)hapanoluen ja tumman luostarityyppisen oluen välimaastossa, näyttäisi tällä hetkellä sijaitsevan melkein Rodenbachia muistuttavassa ääripäässä. Olut on kynttilänvalossa jopa voimakkaan punainen eikä ollenkaan niin tumma kuin joskus.

Oma schnitzelini oli vasikanlihaa, melko paksu ainakin wieniläisellä mittapuulla, mutta maukas. Kastike sen sijaan oli currykastike, joka taas viittaa Berliinin makkarakioskeille, ja lisukkeena perunasalaattia. Kastikkeet ja lisukkeet saa siis mieleiselleen leikkeelle Tuulensuun schnitzelviikoilla valikoida useita vaihtoehtoja sisältäviltä listoilta. Matkaseuralaisen pääruoka oli simpukat valkoviinikastikkeessa, ja myös ne olivat oikein makoisat. Alkupalat olivat tällä kertaa pikkelikasvikset ja riimipeura.

Advertisement

Ysibaari uudenvuodenaattona & vegepasta limonello

Olimme viime lauantaina liikkeellä Punavuoressa lounasaikaan ja poikkesimme pitkästä aikaa tuttuun Cafe Bar No 9 -ravintolaan, jossa näytti tavallista väljemmältä. Yleensä paikka on ohi kulkiessa ollut aika täyden oloinen, eli suosiota on riittänyt, vaikka melko samalla konseptilla on jo 1990-luvulta lähtien menty. Nythän Ysille on perustettu sisarbaarejakin ainakin Tapiolaan ja Kallioon, jälkimmäinen siis nimeltään Bar 10.

Viereiseen pöytään kannettiin baarin klassikkoannosta Pollo Limonelloa, kanapastaa, jota saa halutessaan myös halloumijuustolla tai Kalliossa tofulla. Itse söimme bolognesepastan ja korianteriwokin, joissa oli ihan hyvä vanhan ajan tuulahdus – jotain ysärin trendiruokien ja mutkattoman kotiruoan väliltä. Olutvalikoima ei ollut laaja, mutta siinä oli muutama oivallinen valinta, kuten nyt vaikka Alppilaakson Helles. Matkaseuralainen oli pahoillaan, kun hänen Birra Morettinsa kaadettiin old school -kolpakkoon, eikä voinut larpata Etelä-Helsingin hipsteriä italolagerilla rehvastellen.

Alppilaakson Helles on yksi Maku Brewingin parhaista tuotteista, kuten ennenkin olen tainnut sanoa. Ei se isojen baijerilaismerkkien hellesiltä maistu, koska on suodattamaton ja humalaakin on luultavasti heitetty pataan eri valmistusvaiheissa enemmän tai toisilla tavoilla. Maltaat ovat pilsner, münchener ja Cara Pale, humalat Magnum, Hallertau Mittelfrüh ja Saaz. Vaikka panimon kuvauksen mukaan Alppilaakso on ”lempeän maltainen olut”, on tämä siis ruohoisen humalavetoinen enemmän craft-maisella tavalla kuin Saksan rivi-hellesit.

Limonellopastaa olemme tehneet kotioloissa Lyhyenä hetkenä -blogin ohjeella, paitsi että kananrintojen tilalla on käytetty Gold & Green Vegekuutioita. Yhdestä vegekuutiopaketista tulee helposti kolmisen annosta, riippuen keitetyn pastan määrästä. Omassa vegelimonellossamme korvasimme kuohukerman 10-prosenttisella ruokakermalla ja partaäijäjugurttikin oli rasvattominta mahdollista. Öljyllä paistettiin, ei voilla, ja kanafondin voinee korvata kasvisvastaavalla. Makuun nämä muutokset eivät minusta vaikuttaneet niin paljon, etteikö kevennettyä versiota tulisi tehtyä toistekin – varmasti sopii esimerkiksi tähän jouluähkyjen jälkeiseen aikaan.

Joulukuun kuvat 22/24: Markkinat

Viikonloppuna kirjoittelin ennakkoluulosta ja ylpeydestä: siitä, kun jotain paikkaa on epämääräisten ennakko-oletusten perusteella melkeinpä vältellyt ja sitten se osoittautuukin niin hyväksi, että sitä kohtaan tuntee suorastaan ylpeyttä. Tänään tällaisen miedon tunnekuohun aiheuttivat Helsingin Tuomaanmarkkinat, kaupungin virallinen joulutori siis.

Miksiköhän Tuomaanmarkkinat eivät ole aikaisemmin houkutelleet, muuten kuin kävelemään jossain räntäsateessa nopeasti läpi ja hymähtelemään muutamalle kivannäköiselle käsityöläiskojulle? Olen ainakin ennen ajatellut, että Senaatintori on turhan virallisen oloinen miljöö tällaiselle mökkikylälle. Enkä ole erityisemmin syttynyt näille Helsingin mökeillekään, jotka ovat seisseet pastellinsävyisinä jotenkin protestanttisen ylisuorissa riveissään. Jos jotain alppikylän tunnelmaa haetaan, pitäisikö sitä tehdä vielä vähän folkloristisemmalla tyylillä?

Ehkei tarvitse, koska kun Tuomaan mökkikylän tunnelmaan kerran solahtaa, ainakin illansuun hämärässä se vetäisee kävijän yllättävän nopeasti imuunsa. Yliopiston ja senaatin linnat sulavat jouluvalaistuksessa valtiollisesta ylhäisyydestään hilpeän toritunnelman taustamaisemaksi, johon kaupungin puolen Vanha Raatihuone ja muut porvaristalot jo muutenkin solahtavat paremmin. Sitä ehkä voi vielä alleviivata, että glögillä tai muulla alkoholilla ei ollut tähän tunnelman kohoamiseen suoranaista osuutta, koska olin kovasti innoissani Tuomaanmarkkinoista jo ruokaa jonottaessani – pienet glögimukit joimme vasta myöhemmin.

Hyvän näköisiä ruokakojuja osui tänä vuonna silmiin edellistä markkinakäyntiä enemmän, ja tällä varmasti oli ratkaisevakin osa positiivisen kokemuksen syntymisessä. Viihtyminenhän on joulutorin tarkoitus – ainakin etelämpänä manner-Euroopassa – ja se vaatii tunnelman ja käsityökojujen lisäksi hyviä, helppoja naposteltavia ja talveen sopivia torijuomia. Tietysti myös istuma- ja seisomapaikkoja, joilla näitä voi nauttia.

Oma ruokavalintani oli maukas Pork Pastrami Sandwich täytettyihin voileipiin erikoistuneen Sandwich Clubin kojulta. Sandwich Club piti aivan viime viikkoihin saakka myös kiinteää ravintolatilaa Torikortteleissa, ja nyt odotellaan porukan seuraavia siirtoja. Oluen ystäville Sandwich Clubin operaatio tarjosi Kukon lageria ja IPAa. Muiltakin ruokamyyjiltä oli saatavissa oluita, ei ehkä mitään valtavan omaperäistä tai uutta, mutta ei myöskään pelkkää kotimaista bulkkia. Baijerilaisella ruokateltalla näytti olevan Radebergerin pilsneriä, jollain toisella muonittajalla oli Morettin lageria. Tämä ei ole välttämättä koko totuus markkinoiden oluttarjonnasta, mutta nämä tuli tänä iltana bongattua.

Tästä postauksesta ei ole mitään hyötyä kellekään, joka on koko joulukuun harkinnut markkinoilla käyntiä mutta ei ole saanut aikaan – tapahtuma nimittäin päättyi tänä iltana. Jos ensi vuoden Tuomaanmarkkinat ovat tarjonnaltaan samaa tai parempaa tasoa, voin suositella pistäytymistä Senaatintorin adventinajan tunnelmassa.

Joulukuun kuvat 17/24: Ennakkoluulo ja ylpeys

Kalliossa on arviolta satakunta baaria, joissa voi käydä joko pelkällä oluella tai syömässä oluen ohella. Luvun tarkkuus riippuu siitä, ottaako mukaan katuja, jotka sijaitsevat tarkkaan ottaen naapurialueilla kuten Harjussa – tai toisaalta Kallion peruspiiriin kuuluvissa Sörnäisissä ja Kalasatamassa, jotka eivät ole kuitenkaan Kallion kaupunginosaa.

Joissain näistä tulee käytyä useammin, toisissa harvoin tai ei koskaan. Loosisterissa Hämeentiellä kävimme joskus sen avauduttua pizzalla, siis useampi vuosi sitten. Baarihan on 20-vuotista taivaltaan tänä syksynä juhlistaneen Loose-rokkibaarin sisarusravintola. Alkuaikojen jälkeen Loosisterissa ei ole tullut kuitenkaan käytyä. Tähän ei ole ihan selvää syytä, mutta yksi selitys voi olla, että paikka on aina ohi kulkiessa vaikuttanut muutenkin suositulta. Keski-ikäinen hiljaisissa ravintoloissa viihtyjä ei lähde hevillä tungeksimaan muiden meluisiin bileisiin.

Tämä oli siis se ennakkoluulo-osuus. Ruoka oli Loosisterissa muistaakseni silloinkin ihan hyvää. Olutvalikoimasta muistikuvaksi on jäänyt Brooklyn East IPA -tyyppinen, ei niin laaja tai omaperäinen poiminta. Voi olla, että muistan senkin aivan väärin. Tänään poikkesimme Loosisteriin nälkäisinä ravintolan avautuessa klo 14. Baaritiskin ja keittiön meininki yllätti kahdellakin tavalla. Toinen oli se, että vegaanihampurilaisia oli listalla kokonaista kolme erilaista (ei Kalliossa ehkä täysin mullistavaa, mutta kuitenkin). Toinen oli olutvalikoiman kärki, jossa oli muun muassa useampi Andechsin olut sekä belgialaiset Rodenbach ja Delirium. Varsin viihtyisäkin Loosister on, mutta se ei ollut mikään yllätys.

Henkilökunnan edustaja sanoi hampurilaisia pohtiessamme, että Stepsister on suosituin vegaanivaihtoehto ja Rock Burger lihapitoisista. Hyppäsimme siis enemmistön vankkureihin ja söimme nämä kaksi, ja olimme tyytyväisiä valintoihin. Hän mainitsi myös Loosisterin olleen toinen baari Helsingissä, joka otti Andechsin mainiota Spezial Helliä hanaan, ja se on kuulemma mennyt mukavasti kaupaksi. Maahantuoja oli tarjonnut santsia, jota oli runsain mitoin otettukin. Pullo-oluina löytyi myös saman panimon Bergbockia ja Hellestä.

Kalliossa kuten muuallakin baarit vaihtuvat nopeasti, osa ei kestä paikoillaan kauan ja tilalle löytyy pian uusia ravintolayrittäjiä. Korona-aika on saattanut vauhdittaa muutoksia, mutta jo ennen koronaa oli päiväperhoja. Ehkä viime aikoina trendi on ollut poispäin kaljajuottoloista, ja lopettavien sellaisten tilalle on saattanut tulla moderni ruokapaikka tai kahvila. Sitten on hyviä olut- ja ruokapaikkoja, joilla osoittautuu olevan paljon turnauskestävyyttä ja niistä tulee pysyviä fikstuureja. Ehkäpä Loosister on muutamien muiden ohella asemoinut itsensä tähän sarjaan, ja hyvä niin. Kalliolaisena voi olla ylpeä paikoista, jotka hoitavat hommansa ilmeisen hyvin ja tarjoavat vielä vähän valtavirrasta erottuvaa olutsettiä.  

Joulukuun kuvat 16/24: Olutgurun karmea havainto

Helsingin Uutisten viimeviikkoinen artikkeli, jonka tarkoituksena oli pääasiassa haastatella Jouni Koskista tuoreena olutkirjailijana, onnistui tökkäämään yhteen helsinkiläisen ravintolaelämän pitkäaikaisista kipupesäkkeistä – oluenystävien näkökulmasta. Koskisen karmea havainto (lehden mukaan) on siis se, että ”paremmat” ruokaravintolat rajaavat yhä edelleen juomalistansa viineihin. Oluet – jos niitä ylipäätään on tarjolla – ovat mahdollisesti vähän vasurilla valittuja. Olen tästä karmeasta havainnosta täsmälleen samaa mieltä.

Viisitoista vuotta sitten hienompi ruokaravintola saattoikin ehdottaa ainoana olutvaihtoehtonaan esimerkiksi Hartwall Classic 1836:ta, olihan panimo ”designoinut” tuon lagerin parempien illanistujaisten olutvaihtoehdoksi. Nykyään moista väkisinjäykisteltyä scheissea ei ole niin paljon tarjollakaan, vaan myös Sinebrychoffin ja Hartwallin kaltaiset isot tekijät ovat jo varmaan ymmärtäneet, että jos ruoka on hyvää, niin sen kylkeen tarjoiltavan oluenkin pitää olla nimenomaan hyvää eikä vain hienoksi brändättyä.

Silti jokin perustavanlaatuinen askel on olut/viini-kysymyksessä ehkä vielä otettavana. En ole nyt tätä postausta varten kiertänyt järjestelmällisesti esimerkiksi Helsingin Michelin-tähdillä palkittuja ravintoloita läpi, mutta oletettavasti ainakin osassa niistä viini on edelleen ainoa vakavasti otettava ruokajuoma. On tietysti monta syytä siihen, miksi ravintolat haluavatkin panostaa viiniin – esimerkiksi konservatiivinen ja rahakas asiakaskunta, Michelin-organisaation arvostelijoiden mieltymykset, tai vain perinteikkään laaturavintolan ihanne.

Nostan valokuvan muodossa yhden positiivisen esimerkin viimeaikaisista kokemuksistani Helsingin trendikkäissä ruokaravintoloissa, tällä kertaa Eteläesplanadin Alexanderplatsissa. Se on erittäin hyvä ravintola, kekseliäs ranskalaistyylinen ruokapaikka – mutta kuitenkin sen tyyppinen operaatio, jollaisilta ei takavuosina olisi odottanut mitään erityistä olutosaamista. Vaikka viinilista on Alexanderplatsissakin se, mihin on todella panostettu, myös oluthanasta löytyi belgialainen Poperings Hommelbier. Se on erittäin hyvä bongaus maahantuojien tarjonnasta, vaalea helposti juotava pintahiivaolut, joka käy 7,5-prosenttisena aperitiiviksi tai vaikka ruokajuomaksikin – ja ennen kaikkea kannattelee laadukkaan oluenvalmistuksen lippua viinien perinteisellä reviirillä.   

Joulukuun kuvat 15/24: Pizza Marinara

Vasta tänä syksynä maistoin ensimmäisen kerran marinaraa, tuota kaikista pizzoista vanhinta ja alkuperäisintä. Ihmeesti makua napolilaisen pohjan päälle tuovat pelkkä tomaattikastike, valkosipuli ja oliiviöljy, ehkä ripaus oreganoa. Näitä tuli testailtua, kun matkaseuralainen vietti vegaanikuukautta ja itsekin sekä kokkailin että söin ravintoloissa osittain samalla ruokavaliolla. Pizzaa en kylläkään paistanut, vaikka kotitekoistakin marinara-pizzaa olemme tänä syksynä saaneet.

Napolilaistyylisiä pizzoja olen syönyt muutenkin Helsingissä viime aikoina monessa paikassa. Forza, Capperi, Via Tribunali, Daddy Greens – kahdessa viimeksi mainitussa sekä Putte’sissa myös nimenomaan tuota marinaraa. Sen täyte oli paras Karhupuiston Daddy Greensissä, joka on kaiken kaikkiaan erittäin mukava paikka. Pohja on monen mielestä pizzassa tärkeintä, napolilainen pohjakin voi olla vähän pullamaisen pehmeä, jos se ei ole osunut ihan nappiin, jolloin saattaa alkaa kaivata roomalaista tai muuta rapeampaa taikinaa. Parhaimmillaan napolilainen pohja on aivan huippu. Parhaan pohjan ja muutenkin parhaan marinara-pizzan paistoivat tänä syksynä lähipiirimme pizza-asiantuntijat mökkiterassilla.

Napolilaisvaikutteisten pizzerioiden aalto lähti pyyhkimään Suomen yli muutama vuosi sitten, eikä se ole edelleenkään kai aivan laantunut. Juomaksi tulee pizzan kanssa otettua tyypillisesti punaviini, mutta saahan näistä paikoista usein joitakin craft-henkisiä oluitakin. Esimerkiksi Daddy Greens tarjosi hanasta tuusulalaisen Maku Brewingin tupla-IPAa, jota en ollut vähään aikaan juonut, ja se oli oikein maistuva. Punavuoren Forzassa näytti menevän ainakin naapuripöytiin Kakolan panimon oluita.

Mikä olut sopii parhaiten pizzalle, varsinkin lähes pelkällä tomaattikastikkeella kuorrutetulle? Tim Webb ja Stephen Beaumont suosittelevat wieniläistyylistä lageria tai bockia, joiden pieni maltainen makeus pistää kampoihin kypsennetyn tomaatin makeudelle. Garrett Oliverilla on omassa kirjassaan sama ajatus punaruskeasta lagerista, jonka vaihtoehdoksi hän listaa ainakin amber alen. Artesaanipizza ja artesaaniolut antavat luultavasti melko korkeat pisteet ”oletko keskiluokkainen” -testeissä, mutta hyviähän ne tuppaavat olemaan.

Joulukuun kuvat 14/24: Linna maalatulla lasilla

Jos organisoisin johonkin kuvantunnistuskilpailuja – mistä päin Helsinkiä tämä yksityiskohta on? – saattaisin valita alla olevan ikkunakuvan tapaisia otoksia helposti mukaan. Lasimaalauksiin ja muihin ikkunoiden värikuvioihin kiinnittää usein huomiota enemmän niiden luoman tunnelman takia kuin siksi, että kuva esittää jotain tiettyä asiaa. Yhdistäminen johonkin paikkaan ei ole välttämättä jälkikäteen helppoa. Tietysti jos lasin kuvaa sitten on jäänyt joskus tarkastelemaan lähempää, linkki löytyy heti.

Ikkunan takana on ravintola, johon tullaan sisään suoraan kodikkaan baaritiskin edustalle. Siitä jatketaan ruokasaleihin, joita on vasemmalla ja varsinkin oikealla suurempia. Kellari kaareilevine kattoineen on muodoltaan viini- ja oluttupa, tosin se ei ole juurikaan toiminut sellaisena, koska alakerran pöydätkin on käytännössä aina katettu ruokailijaseurueille – paikka on sen verran suosittu ryhmien keskuudessa. Makkarat, possunpihvit, wieninleikkeet ja maksaherkut tekevät kauppansa. Olutlaseihin lasketaan hyviä baijerilaisia lagereita kuten Andechsia, Augustineria tai Weihenstephaneria.

Pakkohan toisin sanoen Zinnkellerkin oli ottaa mukaan näihin joulunaluskuviin, kun Kolme Kruunua jo oli. Ruoat ja juomat olivat siellä jälleen tänä iltana hyvää saksalaista tavaraa. Varmaan myös Zinnkellerin baaritiskin ääreen voisi istua vain yhdelle oluelle, ainakin hiljaisempaan aikaan, jos varoo tukkimasta tarjoilijoiden reittiä. Varsinaisia pitkän linjan olutpaikkoja Kruununhaassa on ollut viime aikoina vähemmän, kadonneiden listaan on liittynyt takavuosien Savannan jatkoksi ainakin Marian Helmi. Harry’s Bar Liisankadulla kyllä jatkaa, ehkä osin samoilla eväillä, vähän boheemina korttelipubina jos oikein muistan.  

Joulukuun kuvat 9/24: Fondue

Näinä päivinä ihminen etsii tapoja paeta pakkaselta, viimalta ja rännän roiskeelta. Genevestä löysimme maanantaina hyvän pakopaikan, Jardin des Anglais’n puiston joulutorin keskuksena toimivan fondue-mökin. Mökki on ehkä vähättelevä sana, enemmänkin rakennus oli moderni alppimaja tai kakkoskoti, jonka suurempaan saliin mahtui kymmenittäin pitkiä ravintolapöytiä. Paikka oli arkena lounasaikaan suosittu, ja voi kuvitella sen olevan viikonloppuisin tupaten täynnä.

Odottelu- ja ruokajuomaksi tilasin Valaisanne Lagerin (4,8 %), joka oli kevyt mutta hedelmäinen vaalea peruslager. Panimo kuuluu Carlsberg-omisteisen ison Feldschlösschenin talliin, mutta oluessa on hillittyä käsityöläismäistä rosoa, mahtaako olla amerikkalaisesta Bravo-humalasta peräisin vai mistä. En tiedä, mikä olisi ihanteellinen fondue-olut, koska juustot voivat olla terävänkin voimakkaita. Sveitsiläiset kai juovat valkoviiniä yleensä juustoruokiensa kanssa. Kannattaisiko jotain hapanolutta kokeilla, jos mitä tahansa olisi tarjolla? Laadukasta viinin vahvuista lageria à la Samichlaus?

Fondue-keittiön koneisto toimi erinomaisesti, padat tulivat pöytään nopeasti ja leipäkorit oli käyty tuomassa jo sitä ennen. Tarjoilija suositteli keitettyjä perunoita kylkiäiseksi, ja ne kannattikin ottaa. Valitsemassamme fonduessa oli huhtasieniä juustoseoksen joukossa, mikä nosti hintaa hieman, mutta annokset olivat joka tapauksessa enemmän ravintola- kuin joulutorihinnoissa. Maku lunasti lupaukset. Juustoissa oli sen verran ytyä, että hienot sienet olisivat melkein voineet jäädä varjoon – eivät ne onneksi aivan jääneet. Kodikkaan lämpimässä alppimajatunnelmassa heikompikin fondue olisi menetellyt, mutta nyt kokemus oli harvinaisen tasokas.   

Joulukuun kuvat 8/24: Gwiniz Du?

Ranskassa uusi pienpanimoaalto lähti käyntiin 1980-luvun puolessavälissä Bretagnesta. Atlanttiin työntyvä suuri niemi on kelttiläisen olutperinteen saareke, jossa ehkä muutenkin ajatellaan osin asterixmaisesti suhteessa Pariisi-johtoiseen keskusvaltaan. Paikallisuus ja eksoottisuus ovat olleet valttia indie-oluiden markkinoilla, joten tuotteiden bretoninkieliset nimet ja etikettien kelttifontit ovat vedonneet myös muualla.

Pariisissa voi olla moniakin bretonikulttuurin keskittymiä, joista en tiedä, mutta tunnetuimpiin kuuluu varmasti crêperie-ravintoloiden kehto Rue du Montparnasse. Ainakin joidenkin tahojen mukaan näitä kansanomaisia ravintoloita olisi ollut Montparnassen aseman ympäristössä suunnilleen siitä alkaen, kun rautatie 1850-luvulla yhdisti Pariisin ja Bretagnen. Oli aitouden taso mitä tahansa, oma erillinen juttunsa nämä kuitenkin ovat pääkaupungin ruokatarjonnassa.

Tavallaan tällaisen ravintolakadun saattaisikin olettaa olevan muovisen turistisuuden huipentuma, mutta kummasti joulukuisena iltana koko muu asiakaskunta vaikuttaa olevan ranskalaista. Paikat ovat melkein täynnä. Suolainen tattariohukainen eli galette täytteineen on pääruoka, mutta myös vehnäjauhosta valmistettuja makeita lättyjä menee joihinkin pöytiin. Keittiö on tehokas, ja vaikka tämä onkin ikään kuin entisaikojen pikaruokaa, ravintoloissa on vuosikymmenten patinoimaa tunnelmaa.

Useimmat juovat galettensa kanssa siideriä, jota varten pöytiin on jo valmiiksi katettu pienet keraamiset juomakupit. Siideriä lasketaan hanasta savikannuihin. Löydän listalta silti myös pari bretagnelaista olutta, joista tumma tattariolut Dremmwel Blé Noir (5,4 %) vaikuttaa sopivalta ruoan kylkeen. Panimo on Brasserie de Bretagne, joka on toiminut Bretagnen Trégunc’ssä jo kohta 25 vuotta ja oli ennen nimeltään Brasserie Britt.  

Panimo vekslaa ilmeisesti tattariolutta eri ”brändiensä” välillä miten sattuu. Aikaisemmin heidän tumma 5,4-prosenttinen tattarioluensa oli nimeltään Gwiniz Du, mikä tarkoitti yksinkertaisesti mustaa vehnää (kuten tattaria ranskaksikin kutsutaan). Brasserie de Bretagnen nykyisillä verkkosivuilla tämän vahvuinen tumma tattariolut on kuitenkin nimeltään Ar-Men Blé Noir, eikä Dremmwel-sarjassa mainita tällaista olutta lainkaan. Sellainenkin etiketti netistä löytyy, missä Dremmwel-nimen alla lukee Gwiniz Du. Silti ravintolassa nauttimani pullon etiketissä seisoo pelkästään Dremmwel Blé Noir.

Oli miten oli, minusta tattariolut on mielenkiintoinen – ja hyvä ruokajuoma – maalaismaisen tuhdin olemuksensa ansiosta. Tämä siis melko miedoista prosenteista huolimatta. Se varmasti kestää voimakkaammatkin juustot, joita tattariohukaisten täytteiksi ravintolasta saa. Jotain samaa pehmeän tummaa vehnäisyyttä tässä on kuin esimerkiksi baijerilaisen Erdingerin 7,3-prosenttisessa Pikantuksessa. Miedompien lukemiensa vuoksi Dremmwel Blé Noiria voisi juoda useammankin ison tuopillisen, sillä se on myös sen tyyppinen käyttöolut. Samaan tapaan kuin Takatalo & Tompurin Mustakaura täällä kotimaassa. Pikkupullo yhden galetten kyytipojaksi riittää silti hyvin.

Tampereella taas: Tuulensuu ja Pispalan Pulteri

Toukokuun lopussa kirjoittelin Tampereen keskustorin kesäterassista ja jääkiekon finaaliviikonlopun tunnelmista. Reittimme veivät viikko sitten uudemman kerran Tampereelle, jossa oli mahdollisuus testata pitkästä aikaa legendaarinen gastropubi Tuulensuu. Lisäksi pistäydyimme harjukaupunginosan olohuoneessa Pispalan Pulterissa, jossa en ollut ennen käynyt.

Aika paljon olen Tamperetta vuosien varrella kulkenut ristiin rastiin, mutta metsäistä Pyynikintietä en ollut koskaan mennyt päästä päähän. Nyt navigoimme sitä sähköpotkulaudoilla, ja tie on tarkoitettukin jalankulkijaa nopeammin eteneville. Dramaattiset jyrkänteet ja penkereet toivat melkein mieleen jonkin keskieurooppalaisen esikaupungin vuoristometsät. Potkulaudat jätimme Pispalan portaiden alapäähän ja tihkusateen alkaessa kipusimme portaikkoa ylös.

Sadekuuro ehti jo lakatakin, ennen kuin pääsimme Pispalan Pulterin ovelle. Syksyllä 1968 aloittanut kortteliravintola kuului pitkään Alkon Arctian ravintolalinnakkeeseen, mutta pitää nykyään yllä mainettaan – monien vastaavien krouvien tavoin – itsenäisenä pihvien, kotiruoan ja konstailemattoman tunnelman pesänä. Sisustus ilmeisesti palautettiin jo joskus 90-luvulla epäonnistuneiden modernisointien jälkeen lähemmäs alkuperäistä, ja tätä perua ovat esimerkiksi nykyiset kelohonkaloossit.

Emme syöneet Pulterissa, mutta joimme oluitamme kaikessa rauhassa ja tarkkailimme, kun iltapäivän hiljaisempien tuntien jälkeen alkuillan ruokailevaa yleisöä ilmestyi vähitellen vapaisiin pöytiin. Olutvalikoima ei vaikuttanut laajalta, mutta yksittäisiä kotimaisia, saksalaisia ja brittiläisiä pienpanimoita oli mukana täydentämässä suurten toimijoiden perusoluita. Itse join König Ludwig Weissbierin, joka ei ole Baijerin vehnäoluista paras jos ei suinkaan heikoimpiakaan. Pulteri voisi pienellä vaivalla skarpata vähän oluttarjontaansa, jotta se tukisi vielä paremmin paikan ruokalistaa ja tarjoaisi perinneravintolan satunnaisille fiilistelijöille enemmän valinnanvaraa.

Tuulensuu on nuorempaa sukupolvea, se viettänee 20-vuotisjuhliaan parin vuoden säteellä tästä kirjoitushetkestä. Sillä on gastropubina vähintään kaksi kärkeä – erinomainen ruoka ja huolella valikoitu juoma-, erityisesti olutvalikoima. Viimeksi vuonna 2018 se pääsi jopa Viisi Tähteä -median kunnianarvoisalle Suomen 50 parhaan ravintolan listalle. Tämän tunnustuksen päälle se sai samassa arvostelussa sen vuoden Paras Olutlista -maininnan.

Helsinki on näiden korpimaiden pääkaupunki, jolla on laajempi seutukuntansa mukaan lukien kolmin verroin ostavaa yleisöä Tampereeseen ja Pirkanmaahan verrattuna. Silti täällä ei ole Tuulensuuta. Juuri missään muualla ei tule näinä aikoina tunnetta, että jääkaapeista saattaa löytää periaatteessa mitä tahansa belgialaista olutta – ei toki kaikkia niitä, mutta runsaasti muitakin kuin Alkossa ja baareissa eniten kohtaamiani merkkejä. Untappdista tämä ensivaikutelma on aika pitkälti todennettavissa – Tuulensuu on harrastanut vuosien saatossa paljon omatuontia ja ilmeisesti edelleenkin. Lisäksi baari panostaa jonkin verran harvinaisempiin saksalaisiin oluihin, joissa suoraan sanottuna Citymarketit ovat olleet viime aikoina vahvemmilla kuin monetkaan oluthuoneet.

Ruoka oli yksinkertaista ranskalais-belgialaista tai keskieurooppalaista ravintolaruokaa, ei fine diningia mutta tosiaan erittäin hyvää. Lihaa oli monessa annoksessa, kuten omassa paahdetussa possunniskassani. Matkaseuralainen tykkäsi kovasti sammakonreisistä. Annoksissa oli yksi sama lisuke, juustokermaperunat. Niille, jotka kaipaavat ruoan kylkeen nimenomaan viiniä, löytyy kyllä Tuulensuun kaapeista ja kellarista reilusti vaihtoehtoja. Ennen ja jälkeen aterian voi lisäksi nauttia listan vermutti-, pastis- tai absinttivalikoimista, sekä harvinaisemmista ranskalaisista juomatyypeistä kuten pineau’ista tai pommeau’ista.

Huhhuh, mikä baari. Eräs tamperelainen aluevaltuutettu ehdotti viime viikolla pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Tampereelle, jossa kaupunkikehittämisessä tuntuu olevan draivi päällä. On kiekkokisoja, ratikkaa ja ratakantta. Jos minä joutuisin perustelemaan, miksi Helsingin pitäisi kokea vuorollaan tämä Turun kohtalo, Tuulensuun olemassaolo olisi listani kärkipäässä.