Kaksi pukkia: Ayinger Maibock ja Andechser Bergbock

Syksy on sadonkorjuujuhlien aikaa, ja mitä erilaisempien toimijoiden mainoksissa ovat viime viikkoina vilahdelleet baijerilaiset sini-valkoruudut, olutkolpakot ja brezelit. Se, että Alkon valikoimissa nyt on Münchenin lähistöllä tuotettu Maibock, kevätolut, jota siellä loppukeväällä ei ollut, ei haittaa. Ei vaikka nyt on jo pyhäinpäivä ja kekri käsillä.

Tavara on käytännössä samaa, jota Baijerin kesän ja syksyn kansanjuhlissa joka tapauksessa juodaan. Bock toimii keväällä siinä missä sadonkorjuuaikaankin. Se, että vaaleat Bockit ovat Münchenin kuutta Oktoberfest-olutta makeampia, ei merkitse myöskään mitään. Kuitenkin kaikki ovat hiukan erilaisia tulkintoja samasta teemasta – siitä, kun arki vaihtuu hetkellisesti juhlaan. Wikipedia tietää, että Maibockin pitäisi olla muita Bockeja tiukemmin humaloitu, mutta löytyykö väitteelle tukea tämän päivän Baijerista?aying1

Alkossa on Ayinger Maibockin lisäksi myös Andecshin luostarin Bergbock, ja kaksi olutta ovat lähisukulaisia. Bergbockin tuoksu on monen saksalaisen oluen tapaan suoraan ohrapellolta, kuivan viljainen. Suuhun päästyään olut avaa itsestään bockmaisia puolia: makeutta, Toni Tiikerin mainostamien Frostiesien kevyttä paahdetta ja mietoja amaretton sävyjä, hedelmäisyyttäkin.

Ayingerissa puolestaan jo tuoksussa tuntuu viljan ohella hunajaista makeutta, ja maku vain vahvistaa samaa. Lämmetessä tulee esiin liuotinmaisuutta, jota en muista aikaisemmin tässä oluessa haistaneeni tai maistaneeni. Tietysti katkeruuden ynnä muiden mahdollisten piirteiden ollessa matalalla alkoholi saattaa korostua, vaikka sitä ei ole “kuin” 6,9 %. Maussa on mentolista hedelmäpurkkaa, vaaleaksi paistettuja lättyjä, italialaisia mantelikeksejä ja kaikkea muuta jälkiruokamaista hyvää.

Nämä vaaleat Bockit ovat sikäli erikoinen tyylilaji, että saatamme sanoa niitä maltaisiksi koska ne eivät ole selkeästi humala- tai hiivavetoisiakaan. Toisaalta niissä ei ole vahvan leipäistä viljan tuntuakaan, vaan Heller Bockit ovat linnunmaitoa, jossa sokerinen makeus yhdistyy pieneen alkoholiseen poltteeseen ja juhlatunnelmaan. Ne ovat pilsnerimäisen vaaleasta väristään huolimatta Baijerin olutkulttuurin kovaa ydintä. Se (todennäköisesti amerikkalainen), joka lähtee erittelemään eteläsaksalaisia juhlaoluita useammaksi oluttyyliksi omine väri-, maku- ja vahvuuskriteereineen, astuu Ayingin panimon pihalla päivystävän lehmän lantaan.

cofaying2

Saksalaiset Oktoberfest-oluet, pikapäivitys 2019

Alko toi taas kaikessa hiljaisuudessa kausivalikoimaansa kuusi baijerilaista juhlaolutta, joista kolme on Münchenin virallisia Oktoberfest-oluita ja kolme vastaavia tuotteita muualta osavaltiosta. Paulaner, Spaten ja Löwenbräu edustavat pääkaupungin kansanjuhlaa, ja Weihenstephanin valtionpanimon tuote on kotoisin aivan Münchenin lentokentän naapurista. Irlbacher- ja Aldersbacher-oluet ovat puolestaan Tonavan tuntumasta lähempää Itävallan rajaa.

Viime vuoteen verrattuna tilanne on elänyt vain hyvin vähän. Kolmikko Paulaner, Spaten ja Löwenbräu ovat tuttuja vuoden takaa. Niistä varsinkin Paulaner Oktoberfest Bier (6 %) ja Spaten Oktoberfestbier (5,9 %) ovat pitkälti toistensa klooneja huolimatta pienistä eroista oikeinkirjoituksessa ja alkoholiprosentissa. Paahtoleipäinen maltaisuus, pieni sitruksinen aistimus ja maanläheinen jalohumala ovat näiden ytimessä. Löwenbräu Oktoberfestbier (6,1 %) on piirun verran hedelmäisempi ja elefantimpi (viinaisempi), mutta samassa muotissa.

cofMüncheniläiset ovat laatutavaraa, ja jos niitä jostain voi syyttää, niin korkeintaan pienestä persoonallisuuden puutteesta. Weihenstephaner Festbier (5,8 %) on viime vuoden tapaan pitkälti niiden kaltainen, samat vaaleat maltaat, sitruunan raikkaudet ja todennäköisesti läheisen Hallertaun alueen humalat kukkivat siinäkin. Myös Aldersbacher Erntefest Oktoberbier (5,6 %) esiintyy pikemminkin edellä mainittujen veljiensä univormussa kuin Baijerin moninaisten kansanjuhlien kummallisemmissa vaatekerroissa.

Aldersbacher on tämän vuoden Oktoberfest-oluista Alkossa ainoa uusi tulokas. Viime vuonnakin mukana ollut Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) erottuu kuitenkin tyylilajin rajoissa jälleen eniten. Se on hedelmäisempi, miltei vihanneksinen, rustiikkinen juhlaolut. Kuitenkaan sekään ei eroa Paulanerin tai Spatenin edustamasta valtavirrasta niin paljon kuin jotkut Baijerin maaseudun juhlaoluet, esimerkiksi punaruskea Ayinger Kirta-Bier. Kolme vuotta sitten testasimme paikan päällä Forchheimin panimon Annafest-oluita, ja ne olivat punertavaa ja varsin makeaa, vähähumalaista Märzen-kantaa. Juhlaoluita on siis moneen lähtöön, mutta Münchenin esimerkki ohjaa niitä ainakin osittain tiettyyn, kultaiseen ruotuun.

Andechser Bergbock Hell – matka Myyrmäkeen

Klosterbrauerei Andechs on yksi niitä saksalaispanimoita, joiden tuotteet uusi alkoholilaki on tuonut pienellä ryminällä ruokakauppoihinkin. Näköjään BrewSeeker kuskaa näitä Suomeen. Mikään panimon oluista ei olisi mennyt aikaisemman 4,7 %:n rajan alta kauppoihin, mutta nyt sitten Vollbier Hell ynnä muut ovat siellä.

Ylempi sääty, Doppelbock, Spezial Hell ja Bergbock, on tietysti edelleen ruokakaupparajan yläpuolella ja Alko onkin poiminut näitä maahantuojan valikoimista omille hyllyilleen. Kevät on Olutkoiralle vaaleiden Bockien aikaa, ja niinpä katsoin harmikseni, että Bergbock on kuitenkin päätynyt valitettavan harvoihin pääkaupunkiseudun Alkoihin.

Jostain kansalaistoiveiden ja algo(Alko?)ritmien yhdistelmästä johtuen Myyrmannin myymälä pitää hallussaan Andechsin koko valikoimaa. Hetken mielijohteesta – melko epäekologisesti kyllä – huristelimme lauantaina Länsi-Vantaalle hakemaan Bergbockia. Olisihan sitä verkkokaupasta kai saanut maanantaiksi, mutta nyt se tarvittiin viikonlopun maistelujuomaksi. Andechs(1).jpg

Otin kyllä kassiin Bergbock-pullojen lisäksi muutaman kappaleen Spezial Helliä, joka on mainio maltainen ”super-Helles”. Teimme samalla ruokakauppaostoksia Myyrmannissa, joten pelkkien oluiden vuoksi näitä kilometrejä ei sentään ajettu. Vilkaisin paikallisen Alkon muunkin olutvalikoiman läpi, ja se tuntui jotenkin osuvan omiin mieltymyksiini erityisen hyvin – brittejä ja muuta oli paljon.

Kuten ennenkin olen sanonut, Maibock ja muu Heller Bock -kuvio on Suomessa aika ohutta, ja jopa näin sesonkiaikaan keväisin voi käydä paljonkin baareissa ja kaupoissa törmäämättä yhteenkään sellaiseen. Tyyli ei ole mitenkään vahvasti muodissa – päinvastoin. Jotkut kotimaiset panimot ovat kyllä kunnostautuneet asiassa, mutta tuontia ei paljon ole. Ei ehkä sitten kysyntääkään.

Andechsin vaalea Bergbock (6,9 %) on joka tapauksessa hyvä esimerkki lajinsa kermasta. Maltainen, miedon jalohumalainen ja hunajaisen makeaan vivahtava olut on parasta saksalaista peruskamaa – ei spektaakkelinomaista vaan laadukasta ja turvallista. Prosenttiyksikköä miedompi Spezial Hell on samaa sukua mutta kuivempi ja tosiaan ehkä vielä ohraisempi.

Andechs(2)cof

Muuten olen tänä vuonna bongannut taas tutun Ayinger Maibockin sekä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Maibockin, joista jälkimmäinen on märzenmäisen punertava eikä ihan vaalea. Näitä näkee Urkin tai kalaravintoloiden tyyppisissä pitkän linjan paikoissa. Uusien craft-baarien näkökulmasta Saksan kausiperinteet tuntuvat olevan yhtä kaukaisia ja epäkiinnostavia kuin taivaankappale Pluto sen jälkeen kun se alennettiin kääpiöplaneetaksi.

Riedenburger Dolden Bock ja Weizen-Bock Doppelbock

Nykyään on totuttu siihen, että oluiden tyylikuvaukset painetaan näkyvästi pullojen etiketteihin, eikä sisältöä tarvitse pahemmin arvailla. Vaikka ostaisin olutta, josta minulla ei ole aikaisempaa tietoa, pystyn pullon perusteella päättelemään paljon. Perinteisten oluttyylien nimien lisäksi pulloihin on alkanut ilmestyä myös koodisanastoa (imperial = vahva, India = amerikkalaiseen tyyliin humaloitu, New England = samea).

Alkossa on nyt syysbock-kausi, jonkinlaisena jatkona muutama viikko sitten alkaneelle Oktoberfest-sesongille. Loppusyksy oli vanhaan aikaan Saksassa uusien Bockien valmistusaikaa, ja niitä juotiin talven mittaan. Nykyään pukkikauden painopiste on siirtynyt paljon laskiaisaikaan ja toukokuulle.

doldenbockOtin hyllystä 0,33 l pullon Weizenbock-tyyppistä olutta Riedenburger-panimolta, miettien mikä ero tässä Dolden Bock -uutuudessa (7,9 %) mahtoi olla puolen litran pulloissa myytävään saman panimon tuplavehnäbockiin. Jälkimmäinen olut, Weizen-Bock Doppelbock (7,8 %) on ilmeisesti vakiintunut monopolin ympärivuotiseen Bock-valikoimaan.

Kaadoin Dolden Bockista kotona pienen maistelulasillisen, enkä jotenkin edelleenkään keksinyt. Maku oli purkkamaisen banaaninen, mutta kuvittelin, ettei ero normaaliin Weizen-Bock Doppelbockiin ollut kovin selkeä. Paitsi tietenkin se 0,1 tilavuusprosenttiyksikön ero, jota ei suussa tietenkään huomannut.

Olin kuitenkin ostanut varmuuden vuoksi myös yhden pullon tuota tavallista versiota, ja kun maistoin oluita rinnakkain, asian laita valkeni. Huomasin sitten, että idea olisi myös ollut pienellä präntillä luettavissa Dolden Bockin etiketistä, jossa olutta kuvattiin sanaparilla hopfengestopter Weizenbock. Termi ei ollut tuttu ja oletin sen tarkoittaneen kirjaimellisesti ”humalaa täyteen tuupattu”, mutta sain kuulla sen viittaavan kuivahumalointiin.

Dolden Bock edustaa muodikasta saksalaisoluen suuntausta, jota myös Hopfenweißeksi kutsutaan. Sen noin kymmenvuotisen historian alun voi varmasti sijoittaa Schneiderin vehnäolutpanimon yhteistyöhön amerikkalaisen Brooklyn Breweryn kanssa vuonna 2007. Tällöin syntyneessä vehnäbockissa – jonka nimi oli Meine Hopfenweiße – tarkoitus on ollut korostaa humalan makua ja ehkä määrääkin, enemmän kuin Baijerissa oli ollut tapana.

Kyläpanimosta maailmalle

Riedenburgin pikkukaupungissa Ala-Baijerissa on kaksi vehnäolutpanimoa, joista se vanhempi, Riemhofer, on perustettu jo vuonna 1683. Riedenburger Brauhaus puolestaan on hiljattain viettänyt vasta 150-vuotispäiviään. Jo aikaa sitten tämä nuorempi tulokas on kuitenkin kasvanut paikkakunnan panimoista suuremmaksi, parinkymmenen tuhannen hehtolitran vuosituotannollaan.

Riedenburger laskee oman historiansa alkaneen vuodesta 1866, jolloin nykyisen omistajan isoisoisä Michael Krieger osti paikalliselta suvulta yrityksen, joka oli silloin yksi kylän viidestä panimosta. Lisäksi Riedenburgissa oli yhteispanimo, jossa muut talot saattoivat halutessaan panna omaa oluttaan. Vehnäolut oli tuolloin matkalla kohti suosionsa aallonpohjaa, ja vasta 1950-luvulla Riedenburgerin nykyisen omistajan isä alkoi ensimmäisten joukossa elvyttää alueen vanhaa Weizenbier-perinnettä.

Tonava- ja Inn-jokien välinen maaseutu Münchenin koillispuolella oli ainakin 1980-luvulla Baijerin – ja sikäli koko maailman – tiheimmin vehnäolutpanimoiden kansoittamaa aluetta. Näin väittivät Wolfgang Kaul ja Dietrich Höllhuber Die Biere Deutschlands -kirjassaan. Riedenburg on itse asiassa vähän Tonavan pohjoispuolella, mutta Höllhuber ja Kaul mainitsevat tämän pikkukaupungin silti kirjassaan tässä yhteydessä – ja toteavat nimenomaan Riemhoferin vehnäoluen olevan laajasti tunnettua.

Vaikka vehnäolutpanimoista puhutaankin, molemmilla paikallisilla panimoilla on ollut jo vuosikymmenten ajan valikoimassaan myös Pils, ja nykyään ajan hengen mukaisesti muutakin. Riemhofer tosin keskittyy perinteisiin saksalaistyyleihin. Riedenburger on sen sijaan selvästi seikkailunhaluisempi. Siitä todistaa panimon viime vuosina lanseeraama Dolden-sarja, josta löytyy Hopfenweißen lisäksi muun muassa IPA, “black IPA” ja pintahiivalla pantu vahva portteri.

Jos ratebeeristien arvioihin on luottamista, Riedenburgerin miedompi vehnäbock (6,8 %) on parempi olut kuin tämä Alkon myymä Weizen-Bock-Doppelbock. En osaa arvioida, koska en ole maistanut ensin mainittua. Tuplavahvuinen versio on toffeemaisen makea, vehnäolutmaiseen tapaan hiivavetoinen ja pienellä hedelmäisellä happamuudella silattu. Siinä missä Weihenstephanin Vitus on elegantti, vaalean maltainen ja sitruksinen, tämä on astetta krouvimpi serkku.

Nyt Dolden Bockia ja Riedenburger Weizen-Bock Doppelbockia rinnakkain maistettuani en ihan enää ymmärrä, miten saatoin maistaa Dolden-Bockia älyämättä, että humala-aromin korostaminen oli tämän oluen pointti. Mitenkään erityisen katkera tämä Hopfenweiße ei ole, toisin kuin jotkut amerikkalaista humalointityyliä korostavat saksalaiset oluet. Tämä on perinteistä sisaroluttaan vaaleampi, vaaleiden hedelmien makuinen, Weizen-hiivainen olut, jossa humala kuitenkin jää sitruunan kirpeytenä jälkimakuun. En tiedä, mitä humalia on käytetty, mutta kaikki viittaisi siihen, että mukana on jotakin Uuden maailman lajiketta. (EDIT 7.10. Lisätty maininta kuivahumaloinnista.)

Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.

Rogue Dead Guy Ale, Maibock-style…ale?!?

Anteeksi kuinka, kysyi Lasse Lehtinenkin aikoinaan.

Halloweenin korvilla tai oikeastaan jo viime viikonloppuna hieraisin silmiäni, kun huomasin oregonilaisen Rogue Alesin luurankopullon kyljessä tyylimääritelmän, jossa todettiin oluen olevan samaan aikaan sekä Maibockien innoittama että pintahiivalla pantu. Jopa Ratebeer kategorisoi Dead Guy Alen luokkaan heller Bock, siis baijerilaistyyppiseksi olueksi.

Tämähän menee aivan opittua olutviisautta vastaan. Kaikki saksalaiset oluet paitsi vehnäoluet, Kölsch ja Altbier ovat pohjahiivaoluita. Bockeista ainoastaan vehnäbockit (Weizenbock) tehdään pintahiivalla eli voidaan lukea sikäli vehnäoluihin. Saksalaiset eivät näissä asioissa poikkea Reinheitsgebotin säännöksistä, koska he eivät saisi oluita muuten maanmiehilleen kaupaksi.

Kun Roguen oluessa ei vehnää ollut, tapaus kaipasi lisäselvittelyjä. Niinpä pullo lähti Alkon hyllyltä jääkaappiini tarkempaa analysointia varten.

rogue6
Oluen nimi ja pullon design tuntuivat sopivan hyvin vuodenaikaan, jolloin pyhäinpäivän variantit eri kulttuurissa tuntuvat houkuttelevan aaveita ja luurankoja haudoistaan. Jopa suomalainen kekri on ollut paitsi sadonkorjuun juhla, myös mörköjen ja muiden pelättimien kutsumanimi.

Pullosta karkaa vaalean toffeen melkein voinen, kermainen tuoksu, joka lupailee tuhtia maltaista suutuntumaa. Alkuvaikutelmana onkin amber alemäinen makean suklainen mallasjyrä, joka kuitenkin ohenee yllättävän pian pihkaisemmaksi, pähkinänkuoriseksi mauksi. Jälkimakuun jää pikemminkin hermesetasmainen makeus. Katkeruus tai karvaus on ehkä humaloinnin tuomaa mutta voi liittyä myös hiivan vaikutukseen.

Dead Guy Ale on eurooppalainen olut, vaikka Pohjois-Amerikan länsilaidalta tuleekin. Humalat (Revolution, Independent) ovat Roguen omalta maatilalta ja mauiltaan enemmänkin keskieurooppalaisten jalohumalien sukulaisia kuin niiden sitruunaisten lajikkeiden, joista Yhdysvaltain luoteisvaltiot yleensä tunnetaan.

Katsotaan nyt vielä se, mitä eurooppalaista perinnettä tällä oluella mahdollisesti tavoitellaan, kun nyt kerran pintahiivainen Bock tuntuu ensi hätään vähän oudolta ajatukselta.*

Alankomaissa on kohtalaisen vahva pukkioluiden perinne, joka on säilynyt myös niinä vuosikymmeninä, kun koko muu hollantilainen oluttuotanto on ollut Heinekenin pilsneriä ja sen kilpailevia kopioita. Samaan tapaan kuin tanskalaisten pääsiäisoluet ja jouluoluet, nämä bokbierit ovat olleet selkeästi kausituotteita (kuten toki saksalaiset esikuvansakin).

Hollantilaisessa bokbierissä on kuitenkin se ero saksalaiseen Bockiin verrattuna, että se on pintahiivaolut. Ainakin voittopuolisesti, jos ei aina. Vanhastaan hollantilainen bokbier oli kevätolut (lentebok), mutta jo 1800-luvun puolella panimoiden kilpailu siitä, kuka ehti tuoda markkinoille vuoden ensimmäisen pukkioluen, sai sesongin alkamaan yhä aikaisemmin. Lopulta kevätbok-kauden alku oli siirtynyt vuodenvaihteen taakse loppusyksyyn (herfstbok).

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan Alankomaissa on vietetty sekä kevät- että syksybok-kautta. Kevätbokeja kutsutaan myös toukobokeiksi (meibok), ja tämä hollantilainen käytäntö on yksi mahdollinen selitys sille, miksi Oregonissa on lähdetty tekemään ”Maibock-tyylistä” olutta pintahiivalla. Tietysti oluen makukin, pintahiivan vaikutuksesta varmaan, vie ajatukset enemmänkin Hollannin ja Englannin kuin Baijerin perinteisiin.

(* = Kun mennään kauas renessanssin tai myöhäiskeskiajan vuosiin, kaikki baijerilainen olutkin oli mahdollisesti alun perin pintahiivalla pantua, ja Bockin historiaa on pyritty paikantamaan Ala-Saksin pintahiiva-alueille, mutta tällä ei ole nykyajan kannalta paljon merkitystä.)

Schneider Weisse Tap X Marie’s Rendezvous

Kirjoitin kesällä baijerilaisen G. Schneider & Sohn -panimon kypsytysohjelmista ja toisesta Tap X -sarjan erikoisuudesta. Tuo Mein Cuvée Barrique oli viinimäinen, tynnyrissä happamia sävyjä saanut olut. Tämä Marie’s Rendezvous on melko erityyppinen tapaus.  

En tiedä, mikä perusolut tämän kypsytyksen taustalla on ollut. Tummalta Aventinukselta se ei näytä eikä maistu. Olen ennenkin todennut, että kun saksalaisille vehnäbockeille tehdään tiettyjä asioita, päästään aika lähelle belgialaista tripel/”quadrupel”-maailmaa eli vahvoja luostarioluita.

Marie’s Rendezvous on tuoksunsa puolesta läheistä sukua belgialaisen Struise-panimon Tsjeeses Reservalle. Sehän on mainio, vahvasta messingin värisestä oluesta tehty tynnyrikypsytelmä. Tämän oluen tuoksussa on karamellia, jotain hedelmälikööriä, ehkä limoncelloa. Maku muistuttaa joiltain osin vaniljaista espanjalaista brandyä, mutta ehkä vähän tiukemmalla hunajamaisella makeudella.

cofOlut on 10-prosenttisena vahvuudeltaan Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin väliltä. Tässä ei ole aistittavissa happamuutta kuten edellisessä Tap X-oluessa, mutta tynnyrin tuomaa vaniljaa kyllä. Hiilihappo on suhteellisen heikko mutta selvästi havaittava.

Tietojen mukaan olut on jälkihumaloitu Cascade-lajikkeella, ja myös Tradition-humala on ollut osallisena. Kaiken kaikkiaan humalaa on joko käytetty suhteellisen maltillisesti tai se on häipynyt säilytyksessä. Jenkkihumalien tyyli ei ainakaan mitenkään korostu, ellei sitten pienoinen hillottujen sitrushedelmien makeus ole sitä. Alkoholi tuntuu hieman muttei liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä on oikein miellyttävä nautiskeluolut, joka luultavasti kelpaa ainakin saksalaisten vahvojen vehnäoluiden sekä belgialaisten oluiden ystäville. Toistan nyt sen, mitä aikaisemmin sanoin Tap X -olutsarjasta: hienoa, että 1870-luvulla perustettu panimo on lähtenyt laajentamaan horisonttejaan ja tehnyt sen juurilleen uskollisella, tasokkaalla tavalla. Olutmaailma olisi köyhempi ilman näitä Schneiderin kokeiluja.