Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Hauki-yhd

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Mainokset

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

cofAlpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

cof

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

  • Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1

Oletko koskaan miettinyt, kuka suomalainen on ensimmäisenä pannut India pale ale -tyyppisen oluen oikeassa panimossa? Kiinnostuin kysymyksestä selailtuani jälleen kerran vanhoja olutlehtiä ja juteltuani joidenkin olutihmisten kanssa. Tyhjentävää vastausta en ollut toistaiseksi missään nähnyt tai kuullut.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa se, kuka teki ensimmäisen suomalaisen IPAn, ei luultavasti ole paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin kuka teki ekana IPAa Sloveniassa tai San Marinossa. Kyseessä on kuitenkin oluttyyli, joka on viime vuosina levinnyt melko samaa kaavaa noudattaen lähes kaikkiin maihin, joissa ylipäänsä olutta juodaan.

Kun asia alkoi vaivata mieltä, vastausta piti sitten yrittää selvittää. Tarinasta tuli lopulta aika kiinnostavakin. Siinä esiintyvät muun muassa helsinkiläinen työläiskirjailija ja 1990-luvulla Keski-Suomessa toiminut real ale -panimo.

Mutta kuten tässä blogissa on tapana, ensin pitää tehdä hieman perusteellisempaa taustoitusta. Katsotaan, miten maailma makasi, kun ensimmäiset kotimaiset katkerat pantiin alulle. Niille, jotka eivät jaksa lukea kaikkia rönsyjä, suosittelen hyppäämistä suoraan postauksen osaan 2.

Ilmiöt tulevat merten takaa

Näin se vain on. Joku teki joskus Suomen ensimmäisen pop-laulun ja joku muu paistoi jossain maamme ensimmäisen hampurilaisen. En tiedä, ketkä ja milloin. Nämä ovat IPAn tavoin paljolti Amerikkaan yhdistettyjä kulttuurisia juttuja, joilla on myös paksuja eurooppalaisia juuria.

Ilmiöillä on tapana matkustaa maasta toiseen, joskus edestakaisinkin, ja kehittyä siinä sivussa. Kun tietoisuus ulkomaan ihmeistä leviää, niistä syntyy ennen pitkää suomalaiset versiot. Islanders ja Jormas soittivat poppia ja Go-Inn ja Hesburger myivät hampurilaisia. Saksalais-tšekkiläisellä alueella tehtiin ensin vaaleaa lageria ja jo 1800-luvun loppupuolella sitä tehtiin ympäri maailman – meilläkin.

Amerikkalaistyylistä IPAa olisi varmaan voitu nähdä Suomessa jo varhain tuontitavarana, jos kanavia Kalifornian panimoihin olisi syntynyt 1990-luvulla. Jenkkipanimot vain eivät taitaneet olla vielä kovin isoja tai vientikykyisiä. Jos jokin yksilö oli täällä saatavana, en ole siitä kuullut. Milloin siis ensimmäiset kotimaiset tekijät lähtivät luomaan IPA-tyylisiä oluita? Tässä kaksiosaisessa postauksessa yritetään vastata kysymykseen.

Käväistään kuitenkin vielä nopeasti kauempana historiassa. Suomi on nimittäin olutmaana ollut monena aikakautena kohtalaisen kansainvälinen. Vaikka sisämaasta löytyykin arvokas paikallinen muinaisjäänne sahti, rannikkokaupunkeihin on virrannut tynnyrikaupalla olutta ulkomailta.

1800l

Lehti-ilmoituksia myytävänä olevasta IPAsta: Åbo Underrättelser 18.8.1857 (vas. ylh.) ja Helsingfors Dagblad 5.8.1873 (vas. alh.). Oikealla Bassin IPAn tarinaa panimodynastian vesan kuolinuutisessa, Nya Pressen 15.5.1884.

Jonnet eivät muista, että IPAa oli myytävänä Suomen kaupungeissa jo 1800-luvulla. Tämä käy ilmi aikakauden lehtimainoksista. Kuvittelen ainakin, että sitä on tuotu Britanniasta samoilla laivoilla, joilla myös Suomessa suosittua portteria tuotiin. Portteri sai ajan mittaan lukuisia kotimaisia matkijoita, mutta IPAa eivät suomalaispanimot taitaneet tuolloin tehdä.

150 vuotta sitten IPA oli juuri nimenomaan brittiläinen oluttyyli. Alkujaan se oli lontoolaiskeksintö kuten portterikin, ja supervahvan October beerin jälkeläinen. Myöhemmin Burton-on-Trent tuli tunnetuksi sen tyyssijana. India pale ale oli vaaleampaa kuin tummat alet ja portterit, mutta suhteellinen vaaleus saattoi tarkoittaa vaikka mahonginruskeaa. Ei välttämättä siis mitään ananasmehun väristä NEIPAa.

Intiaan vietiin myös portteria, joten tarina, jonka mukaan IPA oli ainoa pitkälle merimatkalle soveltuva oluttyyppi, lienee sepitetty. IPA oli kyllä hiusjuuriaan myöten humaloitu olut, kuten mihin tahansa lämpimään ilmastoon kuljetettava olut sai ollakin. Humala suojasi pilaantumiselta. Toisaalta useimmat muutkin 1800-luvun brittityylit mildista portteriin olivat nykymakuun nähden ronskisti humaloituja, ja kautta linjan vahvoja.

Jokseenkin tuon vanhan britti-IPAn pohjalle hahmoteltiin vuosituhannen vaihteessa amerikkalainen versio. Sen ominaisuuksista – erityisesti prominentista humaloinnista – tuli sittemmin maailmanlaajuisesti ihailtuja. Amerikkalainen humalahan on ollut varsinkin 2010-luvun käsityöolutaallon tärkeimpiä rakennuspalikoita. Miten brittiläisestä ideasta sitten kehkeytyi tämä transatlanttinen olut?

Amerikan ensimmäinen panimoravintola ja ensimmäinen IPA

Vuosi oli 1983, ja skotlantilaissyntyinen Bert Grant oli avannut edellisenä vuonna panimoravintolan keskelle USA:n luoteisvaltioiden humalanviljelyaluetta. Kovin monta uutta pienpanimoa ei Yhdysvalloissa vielä yhteensäkään ollut. Niiden perustajat olisivat luultavasti mahtuneet saman baaritiskin ääreen.

Grant’s Brewpub toimi Yakiman kaupungin vanhassa oopperatalossa Washingtonissa. Sitä pidetään ensimmäisenä kieltolain jälkeen Yhdysvaltoihin perustettuna panimoravintolana. Ravintolaa tai panimoa ei enää ole olemassa, mutta Grant on silti jättänyt pysyvän jäljen maansa oluthistoriaan.

Bert Grant teki nimittäin tuona vuonna USA:n ensimmäisen nykyaikaisen IPAn, siis pienpanimo-oluen, jonka tyylilajina oli India pale ale. Se tosin ei ollut syntymähetkellään ainoa yhdysvaltalainen IPA. Perinteikäs, 1840-luvulla aloittanut Ballantine oli edelleen olemassa.

Tuo Newarkin konkaripanimo oli kuitenkin jo tässä vaiheessa isoksi nousseen kilpailijan Falstaffin omistuksessa, joka myi Ballantinen Pabstille vuonna 1985. Klassikko-olut Ballantine’s IPAn sanotaan olleen jo tässä vaiheessa vain kalpea haamu entisestä, tuhdisti humaloidusta itsestään.

Bert Grantin oluita sen sijaan kävi ylistämässä jo alusta asti itse Michael Jackson, joka miltei kauhisteli esimerkiksi Grantin scotch alen epäskottilaisen runsasta humalointia. Grantin mielestä kaikissa oluissa piti olla paljon enemmän humalaa kuin 80-luvun alussa oli tyypillistä. Ja yksi Grantin panimoravintolan vanhimmista oluista oli juuri vuonna 1983 lanseerattu IPA, Jacksonin luonnehdinnan mukaan ”täysin nimensä mukainen”.

Amerikkalainen historiankirjoitus ei ilmeisesti ole onnistunut selittämään, miksi juuri IPAsta tuli seuraavilla kahdella vuosikymmenellä craft beer -liikkeen johtava oluttyyli ja miksi juuri länsirannikolla. Näin todetaan ainakin lähdeteoksessani, Tom Acitellin kirjassa The Audacity of Hops.

ballantines-ipa-copyright-pabstLänsirannikoltahan USA:n olutrenessanssi lähti ylipäätään liikkeelle, ja siellä syntyi varhain Anchor Liberty Alen (1975) ja Sierra Nevada Pale Alen (1980) tyyppisiä humalaprofiilia korostavia oluita – kai osittain brittien ja osittain Ballantinen innoittamina. Toki yksittäisillä visionääreillä ja eksentrikoilla on ollut merkityksensä, ja Bert Grant humala-asiantuntijana on ollut mitä ilmeisimmin yksi näistä.

Tuskin tästä varsinaista muna ja kana -ongelmaa saakaan aikaiseksi. Ensin oli varmasti halu humaloida, ja IPA löytyi tyyliksi, jolla tätä innostusta pystyi kanavoimaan. Vuosien mittaan se vähitellen paisui yhä isommaksi trendiksi.

Aidointa IPAa Amerikasta – myyttikö?

Mitä valtameren tällä puolella oli sitten tapahtunut? Aika yleisesti ajatellaan, että IPA taantui 1900-luvulla Britanniassa noin 4-prosenttiseksi oluttyyliksi, jolla ei ollut juurikaan tekemistä alkuperäisen Intia-oluen kanssa – ja että amerikkalaiset nostivat tyylin takaisin kukoistukseen.

Empiirisesti brittioluita tutkimalla päätyykin varmasti tähän johtopäätökseen. Britit omaksuivat varsin hitaasti esimerkiksi ajatuksen, että IPAn pitäisi olla perus-ale-valikoimaa vahvempaa. Vielä vuoden 2008 Good Beer Guiden noin 80:sta IPA-oluesta yli kaksi kolmasosaa oli vahvuudeltaan 3,4–4,9 % abv. IPA saattoi hyvin olla panimon valikoiman miedoin olut.

Olisi kuitenkin virhe olettaa, että amerikkalaiset olisivat vasta 2000-luvulla palauttaneet Britanniaan ajatuksen ”aidosta”, vahva-alkoholisesta ja voimakkaasti humaloidusta IPAsta.

Tietoisuus viktoriaanisen IPAn ominaisuuksista oli kyllä brittipiireissä säilynyt. Ehkä sitä kautta se jotenkin päätyi myös Grantin kaltaisten jenkkipioneerien tietoon, tai sitten nämä perustivat omat kokeilunsa Ballantineen tai muuhun paikalliseen reliikkiin. Asiaa on varmasti joku tutkaillut, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa.

Britanniassa oli kuitenkin kuhistu aiheesta pitkään. Vuonna 1976 Old British Beers and How to Make Them-nimisessä julkaisussa todettiin, että Hodgsonin 1700-luvun IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 1.070 (kenties noin 7 % ABV) ja että siinä oli ”rikas maku, joka kehittyy alun perin ylihumaloituun mutta ajan mittaan kypsyneeseen olueen”.

Samana vuonna 1976 iso brittipanimo Ind Coope lanseerasi uutena cask-oluenaan Burtonin, joka oli kunnianosoitus Burton-on-Trentin alkuperäisille IPA-oluille (eikä siis ollut tumma Burton ale). Esimerkiksi Roger Protz on muistellut, että tämä Draught Burton Ale oli caskissa yli 5 % vahvuinen eli silloisiin valikoimiin suhteutettuna vahva. Humalan aromia ja makua pidettiin aikanaan erittäin vakuuttavina.

Myös 1990-luvun alussa edistettiin viktoriaanisen IPAn palautusta alkuperäiseen loistoonsa. Burton-on-Trentissä pantiin vuonna 1993 reilun seitsemän ABV-prosentin vahvuista ja 83-IBUista IPAa, jolla tavoiteltiin nimenomaan edellisen vuosisadan vahvan, katkeran vientioluen tunnelmaa.

Martyn Cornell huomauttaa, että amerikkalainen nyky-IPA ei näihin ajatuksiin suhteutettuna edusta mitenkään yksiselitteisesti ”aitoa” 1800-luvun India pale ale -tyyliä. Jenkki-IPA perustuu humala-aromien tuoreuteen, mikä oli alkuperäisessä Intia-oluessa mahdoton ajatus pitkän laivamatkan takia. Tähän liittyen myös humalalajikkeiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia: monille amerikkalaislajikkeille tyypillistä on esimerkiksi nopeammin pilaantuvien alfahappojen korkeat pitoisuudet. Lisäksi pitkä tynnyrisäilytys saattoi tuoda 1800-luvun britti-ipoihin Brettanomyces-villihiivan sävyjä.

Sysilä opastaa pikopanimoita

Palataan kuitenkin Suomeen ja vuosituhannen viimeisiin vuosiin. Melkeinpä oma lukunsa suomalaisen olutkirjoittamisen historiassa ovat Ilkka Sysilän vuosina 1994 ja 1997 julkaisemat omakustanteet Ohrapellosta etiketin taakse ja Small-scale brewing.

Ulkoasunsa, kielensä ja tietämyksensä puolesta kirjat muistuttavat akateemisten kustannustalojen tuotoksia. Kaavakuvia piisaa, ja kemia ja tekniikka tulevat tutuiksi. Sysilä alkoi opettaa noihin aikoihin oluenvalmistusta Mustialan maatalousoppilaitoksessa.

Tässä yhteydessä kiinnostuin nyt tietysti katsomaan, mitä tekijä kirjoittaa yhtäältä IPA-tyylistä ja toisaalta amerikkalaisesta pienpanimo-oluesta. Suomessahan kotimainen olutmeininki oli vielä mittakaavaltaan aika vaatimatonta kolmen suurpanimon ulkopuolella. Varsinkin suomenkielinen Sysilä vuodelta 1994 on niin varhainen teos, että olisi ymmärrettävää, jos nämä aiheet eivät juurikaan kirjassa esiintyisi. Esiintyvät ne silti.

Nykyajasta käsin katsoen huomaa tietysti, ettei India pale ale -olutta vielä yhdistetä tekstissä mitenkään Amerikkaan, vaan sitä käsitellään laajemman (lähinnä brittiläisen) pale ale -perinteen osana. Sitähän se onkin. Asiallisiksi mainitut IPA-humalat ovat englantilaiset Fuggle ja Golding, ja kuivahumalointia suositellaan. Humalointi on kirjan reseptissä bitteriä runsaampi (30–50 IBU), samoin vahvuus (jopa 7 % ABV). Hiivat ovat samat kuin bitterissä.

Tämä vaikuttaa siis jonkinlaisen historiallisen britti-IPAn kuvaukselta. Amerikkalaisia humalalajikkeita sinänsä esitellään kirjassa useitakin: katkerohumalista Chinook, Cluster, Eroica ja Galena, ja aromihumalista Cascade. Samoin amerikkalainen ale-hiiva Brewer’s Choice 1056 mainitaan. IPAan näitä ei yhdistetä. Muuten amerikkalainen pienpanimokenttä kuittautuu toteamuksella, että USA:ssa on runsaasti panimoravintoloita.

Sysilällä ei ole vuoden 1994 kirjassa lähdeluetteloa, ja vaikka olen ollut häneen tämän postauksen tiimoilta yhteydessäkin, en tullut kysyneeksi, mistä kirjan tiedot ovat tarkemmin peräisin. Hän voi kommentoida alle, jos sattuu tämän näkemään. Näppituntumalta oluttyylien kuvaukset kuulostavat suhteellisen samankaltaisilta kuin ne, joita Amerikan homebrewing-väki tuolloin käytti ja levitti.

Joka tapauksessa on sanottava, että kuka tahansa Ohrapellosta etiketin taakse -kirjan lukenut suomalainen ”pikopanimomestari” on ollut erittäin hyvin kartalla olutmaailman virtauksista. Tuskin brittipubiin menemällä sai esimerkiksi IPAsta tätä 1990-luvulla tätä käsitystä. Kirjoittajan asiantuntemusta ei voi kuin ihailla.

* * * * * *

Tämän postauksen seuraavassa osassa päästään vihdoin otsikon aiheeseen ja katsotaan, missä panimoissa sitten tehtiin varhaisimpia suomalaisia IPA-oluita. Ainakin joihinkin niistä sopinee tuo Sysilän maailmalta tuoma pikopanimo-sana, muut ovat ehkä nanopanimoita.

Pääsiäisoluet 2019: mignonia, mämmiä ja Belgia-tyyliä

Vietimme pääsiäisen enimmäkseen kotosalla, vaikka joitakin reissusuunnitelmiakin oli alun perin pyöritelty. No jos ei nyt niin ehkä jokin olutmatka myöhemmin keväällä tai kesällä, ja tähän väliin pääsiäisoluiden maistelua Helsingissä. Matkaseuralainen oli käsityöihmisenä virkannut kätevän korin, josta ei sinänsä pitänyt tulla olutkori mutta johon huomasimme mahtuvan tasan yhdeksän olutpulloa tai -purnukkaa.cof

Siinä ovat nyt kuvattuna kaikki Alkosta ja eräästä keskustan K-kaupasta löytyneet pääsiäisoluet, yhdeksän kappaletta. Yksi on ulkomainen ja kahdeksan kotimaisia. Kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin siitä, onko pääsiäisoluilla ylipäätään nykymaailmassa enää tilausta. Niitä tuntui olevan vuosi vuodelta vähemmän. Nyt siis Alkon valikoimassa on surkeat kolme, mutta kotimaisilta panimoilta sen sijaan löytyy yhä pitkä liuta ruokakauppavahvuisia pääsiäisoluita.

Alko-vahvuiset ovat ruotsalainen Wisby Påsköl, jota valmistaa ison Spendrupsin tytäryhtiö Gotlands Bryggeri, sekä suomalaiset Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisporter ja Stadin Panimon Easterhof Weizen.

K-kaupan valikoimista löytyivät Pyynikin Mietaan Mämmiolut, Malmgårdin Pääsiäisolut, Fiskars Påske Saison, Bryggeri Noita-akka, Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisolut sekä Stadin Panimon Rosmariini Lager. Pari panimoa on siis tehnyt pääsiäisoluen sekä ruokakauppaan että Alkoon.

Kuten kirjoitin jo tuossa vanhassa jutussani, pääsiäisoluet voivat olla tyylilajiltaan melkein mitä vain. Siinä mielessä tätä yhdeksän oluen satsia oli hauskaa maistella vähitellen pyhien mittaan. Joukossa oli enemmän ja vähemmän onnistuneita oluita, mutta en nyt arvioi niitä kaikkia tarkemmin – mainitsen vain omat suosikkini ja sanon muutaman sanan oluttyylien näkökulmasta.

Kotimainen valikoima on jaettavissa nimittäin melko tarkkaan kahteen joukkoon. Yhden rykelmän muodostavat tummat, ”pääsiäisen makuiset” oluet, joiden raaka-aineisiin sisältyy ehkä suklaata, pähkinää tai mämmimallasta. Näistä syntyy syvän jälkiruokamainen pääsiäistunnelma, joka lipsahtaa hyvin helposti ylimakean puolelle. Malmgårdin olut ja Vakka-Suomen molemmat oluet kuuluvat näihin, samoin Mietaan Mämmiolut.

Toinen porukka on tavalla tai toisella belgialaisittain virittynyttä. Tässä ryhmässä on ehkä enemmän hajontaa. Stadin Easterhof Weizen viittaa nimellään Saksaan, mutta ryydittämässä on belgialaisen vehnäoluen mausteita. Fiskarsin Påske Saison ja Bryggerin Noita-akka Belgian Ale myöntävät jo nimessään olevansa belgialaistyylisiä.

Stadin Rosmariini Lager ei ole suoraan nimensä perusteella sen kummemmin suoranainen pääsiäisolut kuin kumpaakaan yllä mainittua tyyliryhmää. Se on kuitenkin keväisen raikas tapaus, jossa saattaa olla vielä pientä virittämistä, mutta joka tästä yhdeksän ryhmästä nousee omaan kärkikolmikkooni, joskin jaetulle kolmannelle sijalle kirsikkaolut Påske Saisonin kanssa.

Toinen kärkikolmikkoni olut on Bryggerin Noita-akka. Se ei kuitenkaan ehkä herätä voimakkaita Belgia-assosiaatioita vaan on yksinkertaisesti hyvä ja selkeäpiirteinen kuparinpunainen pintahiivaolut. Veikkaan hiivan olevan belgialaista perua, kun kerran tämä olut on panimossa näin lokeroitu. Myös brittioluena saattaisin tämän ostaa sen kummempia ihmettelemättä.

Ruotsalainen pääsiäisolut on tällä kertaa palkintopallilla myös, ja siinä yrttinen humalointi tukee ihan mukavasti puolitummaa lageria. En osaisi tätäkään ihan helposti sijoittaa maantieteellisesti, jos sokkona pitäisi maistella, mutta se ei ole omissa kirjoissani mikään ongelma. En osaa sanoa varmaksi, kummasta pidin enemmän, Noita-akasta vai Wisby Påskölistä.

Systembolagetin ja suomalaisten jälleenmyyjien pääsiäisolutvalikoimat olivat tänäkin vuonna jonkin verran erilaisia. Systemin valikoimassa oli ehkä jopa voittopuolisesti tummia lagereita ja brown ale -akselille asettuvia pintahiivaoluita. Useimmat olivat vahvuudeltaan alle 5,5 % eli Suomessa niitä olisi voinut myydä ruokakaupassakin, ja Ruotsissahan meidän keskioluemmekin ovat monopolikamaa. Muutama olut oli sitten 6 prosentin molemmin puolin. Ei vaikuttanut siltä, että erityisiä suklaamakuja tai muita Reinheitsgebot-yhteensopimattomia juttuja olisi paljonkaan haettu Pohjanlahden takana. Ruotsalaisilla oli muutenkin noin tuplasti pitempi lista.

Juhlakausioluiden ystävänä kiitän kaikkia kotimaisia panimoita tämänvuotisesta panostuksesta. Oma toiveeni olisi, että pääsiäisoluita löytyisi enemmän myös 5,5 % rajan pohjoispuolelta. Esimerkiksi Noita-akka (5,0 %) oli sellainen olut, josta jäi hieman kaivelemaan mieltä, miten se toimisi muutamaa ABV-pistettä vahvempana.

Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Alkon olutvalikoiman kehitys 1975–2000

Ehkä on olemassa scifi-kirja, jossa ihminen elää elämäänsä ajallisesti takaperin. Iäkäs tai keski-ikäinen jäärä ryhtyykin vanhenemisen sijaan kulkemaan kohti syntymäänsä. Jos joku tietää, lisätköön kirjan nimen kommenttikenttään. Olutelämäni eläminen takaperin olisi mielenkiintoinen kokemus sekin: että tästä eteenpäin valikoima Alkossa, kaupoissa ja ravintoloissa kutistuisi vuosi vuodelta, kunnes jäljellä olisi enää pari keskenään identtistä Suomi-lageria kolmos- ja nelosvahvuisina.

Milloin tulee vastaan nollapiste tai pahin matala? Äkkiseltään erehdyin ajattelemaan, että mitä kauemmas nykyhetkestä mennään taaksepäin, suunnilleen koko oman tähänastisen ikäni ajan valikoima hupenisi. Aivan niin ei kuitenkaan ole, kun vaikkapa Alkon vanhoja hinnastoja selaa. Paperikooltaan Alkon hinnastot ovat muuten viimeksi olleet A4-kokoisia, ja ne alkavat pienentyä vähitellen taaksepäin mentäessä. 1990-luvulla on A5:ia, 1980-luvulla pärjätään A6-paperikoolla. Mallasjuomat mahtuivat yhdelle pikkuvihon sivulle.

Panimoita oli Suomessa kuitenkin vähiten suunnilleen 80–90-lukujen vaihteessa. Kun jatkoin vuoteen 1975 asti, huomasinkin panimoiden määrän jo taas pienesti kasvavan. Oli Raninin oluttehdas Kuopiossa, ja tietysti Pyynikki ja Mallasjuoma itsenäisinä panimoina. Hartwall valmisti vielä olutta Vaasassa Bockin panimolla, Auralla Kaarinassa ja Turussa sekä tietysti Etelä-Karjalassa, ja Mallasjuoma Lahden lisäksi Heinolassa sekä Oulun Toppilassa. Nämä tehdaskohtaiset tiedot näkyivät Alkon hinnastossa.

Pari muuta yllätystä vuoden 1975 läpyskässä oli myös. Kahden tanskalaisen oluen, Carlsbergin ja Tuborgin nelosten, lisäksi Alkon ulkomaiseen valikoimaan kuului kolmaskin, itävaltalainen Gösser Export. En tunne maahantuonnin historiaa tältä ajalta reilusti ennen tuonnin vapautumista ja Suomen EU-jäsenyyttä, mutta ehkäpä EFTA-yhteytemme mahdollistivat tämän tuontioluen. Muita ulkomaisia valikoimassa ei tosiaan ollut.

Toinen yllätys oli kuitenkin, että Mallasjuoman portteri eli Special Stout kummitteli vielä valikoimassa. Seuraavana vuonna se jo olikin kadonnut. Malski oli lanseerannut tämän tuotteensa tietääkseni samana vuonna kuin Sinebrychoff oman Porterinsa, eli 1957. Myös Sinebrychoff Porterin nimi oli vielä tuolloin KOFF Stout, kunnes nimi joskus vuoden 1979 aikana muuttui nykyiseksi. Tarkkoja vahvuuksia tuolloiset hinnastot eivät kerro, mutta portterien ABV-haarukka on 6,5–7,6 %.

alko-1975-2000-kotimaa-ulkomaa

Valikoiman kasvupyrähdykset osuvat 1990-luvun alun molemmin puolin

Jos oluttarjontaa katsotaan määrällisestä näkökulmasta, Suomen oluthistorian tylsintä kautta on 1980-luvun alkupuoli. Mitään ei tapahdu. Joku nelosolutnimike katoaa, tilalle tulee ehkä kolmosnimike, tai toisinpäin. Sanat Light Beer ilmestyivät isojen merkkien uusiin olutnimikkeisiin kuten Amerikassakin. Tarjonnassa ei näin nykyajasta katsoen paljon hurraamista ollut. Jää historioitsijoiden pohdittavaksi, milloin ankeus johtui Alkon politiikasta ja milloin panimoiden mukavuudenhalusta.

Vuonna 1986 jokin liikahtaa. Koff tuo markkinoille irlantilaisiin mielikuviin vetoavan Cheers-oluen, joka on etikettinsä mukaan ”tumma ja pehmeä”, pohjahiivamenetelmällä valmistettu olut, jota saa III- ja IV A -vahvuisena. Heikki Kähkönen on sanonut Cheersin olleen ”käytännössä portterin ja vaalean lagerin sekoitusta”. Kestosuosikkia tästä ei tullut, ja kolmen vuoden kuluttua Alkosta sitten sai jo oikeaa irlantilaista oluttakin.

Pelkästään Cheers ei Alkon valikoimaa kuitenkaan vuonna 1986 komistanut, vaan tuontioluiden lista kasvoi tuona vuonna kahdesta tanskalaislagerista kokonaiseen kuuteen, kun myös Beck’s, Kronenbourg, Urquell ja Heineken löytyivät uutuustuotteiden hinnastosta kesän kynnyksellä. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen vehnäolut ilmestyi Alkon valikoimaan. Kyseessä oli Itävallassa Josef Siglillä valmistutettu Karjala Weizen-Fest.

Pintahiivaoluiden valikoima kasvaa vuoden 1989 aikana. Löydän kesän uutuuksista brittipuolelta Newcastle Brown Alen, McEwan’s Export Alen ja Bass Pale Alen, ja myös Guinness näkyy tekevän ensiesiintymisensä. Eurolagereista Amstel, Holsten, Löwenbrau, Jever Pilsener ja Beck’s Dark ilmaantuvat, Itä-Saksasta Radeberger ja muilta mantereilta Budweiser ja Tsingtao. Sahtia saa tilata nyt neljältä tuottajalta niin, että asiakas maksaa Alkoon ja hakee tuotteet sahtipanimolta.

Vuonna 1991 uutuusvihossa mainitaan belgialaisia: Belle-Vue Gueuze, Mort Subite Kriek ja Belle-Vue Framboise. Vahvempaa settiä – De Verboden Vrucht ja punainen ja valkoinen Chimay – saadaan Belgiasta seuraavana vuonna. Vuoden 1992 uutuuksiin kuuluvat myös muun muassa Asahi Dry, Sol, San Miguel, London Pride, Bitburger ja Schlenkerla Rauchbier. Vuonna 1993 ovat vuorossa vahvemmat saksalaiset Weltenburger Kloster Asam-Bock ja Kulmbachin supervahva doppelbock EKU 28, ja myös kotimaiset panimot tekevät nyt doppelbock-vahvuisia IV B -lagereitaan.

Kymmenessä vuodessa ajanjaksolla 1985–1995 Alkon olutvalikoima harppasi reilusta parista kymmenestä lähes viisinkertaiseksi, sadan pintaan. Lisäyksiä tuli sekä 1980-luvun loppuvuosina että 1990-luvun puolella. Valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella.

Tarkistin vielä yhtenä poikkileikkauksena vuoden 2000 ensimmäisen valikoiman. Tietyt myöhemmin keskeisiksi nousseet olutilmiöt eivät näkyneet silloinkaan vielä ollenkaan Alkon valikoimassa. Kotimaisia pienpanimo-oluita ei ala ilmestyä valikoimiin edes vuosituhannen vaihteessa, lukuun ottamatta 1990-luvun alun Rakuunaa ja vähän myöhäisempää Pirkanmaan Uutta Panimoa eli nykyistä Nokian Panimoa.

Amerikkalainen käsityöolut on toinen ilmiö, joka loistaa poissaolollaan vielä vuoden 2000 talven ja kevään hinnastossakin. Myöskään aiemmin mukana olleita Millerin ja Budweiserin tapaisia tuotteita ei enää hinnastossa ole. Täytyy varmaan tehdä tälle postaukselle joskus jatko-osa, jossa vilkaistaan tilanteen kehittymistä vielä uuden vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Alla olevaan taulukkoon yritin ryhmitellä Alkon valikoiman kasvua oluttyylien jakauman kautta vuosina 1985–2000, joiden väliin aika iso lisäys osuu. Peruslagerista liikutaan poispäin, ja tätä tapahtuu varsinkin poikkileikkausvuosien 1995 ja 2000 välissä, vaikka valikoiman yhteen laskettu koko ei silloin enää nouse. Myöhemmin sekin taas toki nousee. Valikoimaa paisuttaa joinakin aikaisempina vuosina se, että myös ulkkarioluista oli hankittu sekä III- että IV-versio. Kotimaisella puolella tämä käytäntö on tietysti lähes tuplannut valikoiman kaikkina aikoina.

Lähteinä ovat kunkin vuoden ensimmäiset perushinnastot, tai muulta vuodenajalta, ellei ensimmäistä löytynyt. Ne blogin lukijat, jotka muistavat nämä ajat minua paremmin, voivat oikoa, jos virhetulkintoja näyttäisi sattuneen. Ajattelin tämän lähinnä sormiharjoituksena, josta näkee kehityksen suuntaa. En pohdi, mitä kautta mikäkin olut on valikoimiin päätynyt tai onko tyylit luokiteltu sataprosenttisen järkevästi. Itsestään selvää on, että valikoima on tarkastellulla jaksolla kasvanut paljon, mutta tästä nyt itsekin näen vähän, mihin vaiheisiin kasvu tarkemmin osuu.alko-1985-2000-tyyleittäin

Yksi ajatusleikki vielä: jos saisin toivoa, että lähi-Alkon valikoimiin palaisi vaikka huomenna kolme näissä muinaisissa hinnastoissa ollutta olutta, mitkä pitäisi ottaa? Vuoden 1975 hinnastosta ehkä houkuttaisi maistaa Mallasjuoman kadonnutta Special Stoutia, ellei muuten niin vertailukohtana Koffin portterille. Miedon Guinnessin tilalla oli vuoden 2000 hinnastossa 8 % vahvuista Guinness Special Export IV B:tä, se olisi toinen. EKU 28 voisi toimia myös, mutta ei välttämättä haittaisi, jos pullo olisi unohtunut Alkon varaston nurkkaan vuonna 1995 ja löytyisi sieltä nyt.

Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.