Juhannusta kohti: Kullervo Tumma Ruissahti

Ruisrockia ei tänä kesänä ole, mutta ruissahtia sentään on. Harvinainen tapahtumakin tämä on, kun uutta sahtimerkkiä saadaan peräti Alkoon. Eihän Helsingin Alkoissa ole pitkään aikaan ollut muuta kuin Finlandia Sahtia – hyvä toki että sitä on – ja paikallisesti Lammilla on puolestaan lammilaista pitkäripaisessa. Joskus Lammin Sahtia sai myös pääkaupungin Alkosta. Onko vuosien mittaan ollut muita, ehkä joku muistaa?

Nyt sitten Olu Bryki Rauman toimesta on seitsemän Alko-myymälän jääkaappiin pääkaupunkiseudulle uinut Kullervo Tumma Ruissahti (7,5 %). Se myydään alumiinisessa pikku viinipussissa, jossa on tuttu hana. Olen juonut Urkin sahtipäivillä saman panimon sahtia, joka oli silloin 6,5-prosenttista ja listassa nimeltään “Kullervo tumma”. En tiedä, oliko se juuri tätä ruissahtia, mutta se ei ollut mielestäni parhaassa mahdollisessa kuosissa sahtitapahtuman jatkuttua jo muutaman päivän.cof

Tällä kertaa kataja-astiaani kaatuu melkein siirappimaisesti käyttäytyvä, punaruskea juoma, joka tuoksuu kiistämättä sahdilta. Pieni leipäinen happamuus tuoksussa on asianmukaista ja tuoksu on muuten raikas. Suutuntuma on paksu kuten ulkonäkö lupaa. Maussa on tömäkkää viljapohjaa, jonkin verran persikkaista hedelmääkin, ja ehkä tummempien maltaiden kautta jokin melkein savusaunamainen vivahde. Humalaa ei reseptissä ole.

Jos Alkon tarjonnan kautta joutuisi muodostamaan näkemyksen siitä “mitä sahti on”, niin tämä on ainakin varsin erilainen tuote kuin Finlandia Sahti, jota voisi sokkomaistelussa luulla jopa joksikin äärimakeaksi banaaniseksi weizendoppelbockiksi. Hyvä, että ne harvat sahdit, joita näin laajalti jaellaan, ovat luonteeltaan keskenään erilaisia.
cof

Onnen päivä koitti, kun saunavuorot alkoivat talossamme uudelleen. Koronan takia taloyhtiön sauna on ollut melkein kolme kuukautta poissa käytöstä. Kun en ole tänä juhannuksena menossa mihinkään perinteisempään mökki-illanviettoon, torstai-illan sauna tulee tarpeeseen. Tällä kertaa saunajuomana on siis raikkaan lagerin tilalla makeaa sahtia, mutta se sopii juhannusviikon tunnelmaan sinänsä hyvin.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

cofMonelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Panimomestari Bäckin murha Inkoon saaristossa

Lauantaina Yle TV1 -kanavalla esitetyssä Stugor-ohjelman jaksossa vierailtiin muun muassa kirjailija David Lagercrantzin huvilalla Inkoossa. Ruotsalaisen Lagercrantzin juuret ovat äidin puolelta Suomessa, ja suku on omistanut Härligön huvilan jo yli sata vuotta. Ohjelmassa mainittiin, että suku osti paikan sen jälkeen, kun entinen omistaja panimomestari Bäck oli kuollut raa’an murhan uhrina.

Piti tietysti tarkistaa, mikä Bäck on miehiään ja mistä panimosta oli kyse. Vastaus siihen löytyy helpoiten Antti Rädyn BeerFinland.com-sivustolta, kuten moniin Suomen panimohistorian kysymyksiin. Otto Berndt Bäck toimi Tammisaaressa Porter- och Ölbryggeri Ab:ssa ensin isäpuolensa Arenanderin apulaisena ja sitten vuodesta 1883 itse panimomestarina. Bäck oli suorittanut panimomestarikoulutuksen Ruotsissa.

Jo seuraavana vuonna Bäck oli tilanteessa, jossa sekä isäpuoli ja äiti että biologinen isä olivat kuolleet, ja huomattavan perintönsä turvin hän osti Härligön saaren Inkoon sisäsaaristosta ja rakennutti sinne hulppean huvilan. Panimotyö jäi taakse. Kuitenkin alle kymmenen vuotta myöhemmin Otto Bäck makasi kuolleena Härligön talossaan. Seuraavassa tiivistettynä 1890-luvun sanomalehtijutuista* murhaan liittyvien tapausten kulku.

* * * * *

Taloudenhoitaja Anna Sofia Leinonen kertoi Mustion aseman rautatiehenkilökunnalle maanantaina 16.1.1893 karmeasta tapauksesta, jonka osalliseksi hän oli joutunut työnantajansa Otto Bäckin talossa kaksi päivää aikaisemmin. Leinonen oli aikeissa matkustaa Helsinkiin, jossa voisi paikkauttaa haavojaan Kirurgisessa sairaalassa. Lauantaina – eli tapahtumapäivänä – ja vielä sunnuntainakin hän sanoi olleensa liian huonossa kunnossa poistumaan saarelta. Hangö-lehden toimittajan mukaan Leinonen näytti maanantaina hyvävointiselta mutta toinen silmä oli turvoksissa.

Helsinkiläinen Nya Pressen julkisti keskiviikkona Kirurgisesta sairaalasta saamansa tiedon, että sairaalassa hoidetulla Leinosella oli mustan silmän lisäksi suuri haava käsivarressa ja pienempiä eri puolilla päätä. Poliisikuulustelussa hän oli kertonut, että lauantaiaamuna Bäckin pihaan Härligössä oli saapunut ennestään tuttu 35–40-vuotias mies, ammatiltaan kirvesmies. Ennen joulua Bäck oli kuulemma maininnut samalle miehelle, että uudenvuoden jälkeen huvilalla olisi puusepäntöitä vailla tekijää.

Loskainen-jää_Espoon-kaupunginmuseo_Finna_Peter-Lindgren_CC-BY-ND-4-0Taloudenhoitajan kertomuksen mukaan kello 10 jälkeen lauantaina 14. tammikuuta mies oli tullut sisään huvilaan ja uhannut häntä sanoen: “Tapoin Bäckin tuossa ulkona. Anna minulle heti kaikki rahat tai tapan sinutkin.” Miehellä oli kädessään kirves. Mutta Anna Sofia Leinonen ei ollut arkajalka, vaan hän heitti tunkeutujan kasvoille kuumaa vettä kauhasta, joka hänellä sattui olemaan kädessään. Se sai tappajalta hetkeksi pasmat sekaisin.

Tämä hyökkäsi kuitenkin kirveineen Leinosen kimppuun ja isku osui olkavarteen. Leinonen kaatui mutta ei menettänyt taistelutahtoaan vaan yritti tavoitella seinällä roikkunutta Bäckin revolveria. Tappaja huomasi aikeet ja ryhtyi kuristamaan taloudenhoitajaa hengiltä. Siinä hän olisi saattanut onnistuakin, ellei Bäck – joka oli yhä hengissä – olisi hoiperrellut pihalta takaisin taloon juuri silloin. Kuullessaan Bäckin askelet portaissa tunkeilija pelästyi ja pakeni.

Haavoittuneet isäntä ja palvelija jäivät kahdestaan taloon. Leinosella ei ollut voimia sitoa Bäckin haavoja eikä hakea apuakaan. Otto Berndt Bäck kuoli kello 11 maissa, noin tunti hyökkäyksen jälkeen. Sunnuntai-iltapäivänä Anna Sofia Leinonen näki ikkunasta ohikulkevan vanhan naisen, jonka hän lähetti hakemaan apua paikkakunnan apteekkarilta. Apteekkari saapui sitomaan haavat ja seuraavana päivänä Leinonen oli jo paremmassa kunnossa.

* * * * *

Bäck oli äkkiväärä luonne. Tämä on ilmeisesti tullut ilmi jo hänen panimomestariaikoinaan, koska Antti Räty erikseen mainitsee asian Porter- och Ölbryggeri Ab i Ekenäs -yhtiöstä kertoessaan. Bäckissä lienee ollut erakon vikaa, ja selvästikin hän oli aktiivinen luonnon tarkkailija. Tammisaaressa hän oli pyydystänyt pesästään kaksi kotkanpoikasta ja piti niitä häkissä panimon pihassa. Myöhempi lehtijuttu kertoo, miten hän oli Inkoon saarensa vesiltä löytänyt katkarapulajeja, joita yleensä Suomessa ei esiinny.

Lauantaiaamuna 14. tammikuuta 1893 tappaja oli oikeudenkäynnin pöytäkirjojen mukaan tullut kysymään Härligön huvilalta joulun alla luvattua työtä. Näin tekijä kertoi siis syytetyn penkillä myöhemmin. Pihalla ollut Bäck oli käskenyt tulijaa suksimaan kuuseen, ja vaikka kirvesmies oli sanonut lähtevänsäkin saman tien, Bäck oli ryhtynyt ajamaan häntä pois lumilapiota heiluttaen.

Kirvesmies oli ottanut sanojensa mukaan pari kipeää iskua Bäckin lapiosta, ja ne olivat saaneet hänen verensä kiehahtamaan. Kun huvilan isäntä oli kääntynyt palatakseen taloon, työnhakija oli seurannut häntä ja iskenyt talon edustalla kirveensä Bäckin niskaan. Bäck oli kaatunut maahan ja hyökkääjä oli arvellut hänen jo kuolleen. Myöhemmin tehdyn ruumiinavauksen mukaan kirveen aiheuttamat haavat olivatkin vaikeat, ja kuolinsyynä olikin pidetty verenhukkaa, vaikka kuolema oli tullut vasta tuntia myöhemmin.

Tekijä oli jo kaukana, kun Anna Sofia Leinonen pääsi poliisin juttusille. Leinonen kertoi kuitenkin kuulustelijalle Helsingissä, että paikallinen kalastaja oli nähnyt tuntomerkkejä muistuttavan miehen juoksevan Härligön suunnasta pian surman jälkeen. Samannäköinen mies oli nähty myöhemmin Dalin kestikievarin luona Inkoossa. Lehdille annettu kuvaus teon tekijästä oli, että hän oli mahdollisimman tavallisen näköinen, lyhyenläntä ja tummanvaalea mies, jota ei olisi ulkomuodon perusteella kuvitellut kirvesmurhaajaksi.

Lohjalla tapahtui seuraavalla viikolla toinen murha, jonka tekijää yritettiin yhdistää Bäckin kuolemaan. Sen tekijä, verhoilijan oppipoika Ananias Lindroos, ei kuitenkaan sopinut ulkoisilta tuntomerkeiltään Härligön surmaajaksi. Kaksi väkivallantekijää olivat silti liikkuneet jokseenkin samalla suunnalla. Sunnuntaina 22. päivänä oli nimittäin Karjalohjalla sijainneesta talosta soitettu Vihtiin kruununvoudille tieto, että Bäckin tappajan näköisen miehen tiedettiin tulleen Karjaalta junalla Nummelan asemalle ja liikkuneen paikkakunnalla aiemmin viikolla.

Kruununvouti lähetti poliisikonstaapeli Grönbergin surmaajajahtiin Vihdin metsiin, ja tämä etenikin torpasta torppaan miehen jäljillä. Konstaapeli sai paikkakuntalaisilta kuulla, että henkilö oli nähty Salmen alueella ja oli sittemmin lähtenyt sieltä Helsinkiin. Huhun mukaan mies oli kuitenkin pian pääkaupungista palaamassakin, joten Grönberg jäi passiin. Helsingistä saapui hänen avukseen kaksi etsivää.

* * * * *

Lauantaina 29. päivänä tammikuuta toinen Helsingistä tulleista etsivistä tunnisti Salmen tilalla käydessään etsintäkuulutetun tuntomerkkejä vastaavan miehen, joka oli ollut siellä keskiviikosta asti puusepäntöissä. 39-vuotias Johan Enkel (tai Enkell/Enckell riippuen sanomalehdestä) pidätettiin kello yhden aikaan ja vietiin Helsinkiin kuulusteltavaksi.

Enkel oli syntyisin Karjalohjalta mutta kirjoilla Vihdissä, jossa hän aika ajoin oli käynyt etsimässä töitä. Pidätettäessä hän käyttäytyi rauhallisesti ja tunnusti ilman näkyviä tunnontuskia lyöneensä kaksi viikkoa aikaisemmin hengiltä panimomestari Bäckin, kun oli tilanteessa kiivastunut tälle. Resuisista ja kuluneista vaatteista saatettiin päätellä Enkelin elävän huomattavassa köyhyydessä.

Oikeudenkäynnin lopputulos erosi ilmeisesti jonkin verran Enkelin kertomuksesta. Syyttäjä nimittäin vaati tätä tilille harkituista murhista: hänen mukaansa Enkelin tarkoituksena oli ollut tappaa sekä Bäck että taloudenhoitaja. Enkelin lausuntoihin sisältyi selvästikin valheita ja hän puhui itsensä pariin kertaan pussiin. Matkalla Bäckin taloon hän oli muun muassa kertonut lähitalon emännälle olevansa menossa puutöihin Fagervikiin. Sama nainen oli kuitenkin surmatyön jälkeen neuvonut hänelle tien Dalin kestikievariin, josta hän oli aloittanut pakomatkansa. Se, mikä Enkelin oli saanut alun perin suunnittelemaan saaren asukkaiden murhia, jäi lehtijutuista hieman epäselväksi: oletettiin, että hän oli muilta työmiehiltä kuullut etukäteen pahaa Bäckistä.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun panimomestari Bäckin murhaaja pidätettiin, pidettiin Porter- och Ölbryggeri i Ekenäsin viimeinen yhtiökokous, jossa sinetöitiin panimon yhdistyminen kilpailijansa Hultmanin panimon kanssa. Panimo ehti toimia Tammisaaren Panimotiellä Hultmanin naapuritontilla vajaat 20 vuotta. Vielä viimeisenä täytenä toimintavuotenaan se tuotti Antti Rädyn mukaan lähes 250 000 litraa olutta, portteria ja mietoja juomia, mikä on saattanut olla suunnilleen samaa kokoluokkaa Hultmanin kanssa.

Ivar-Sneitz-tuntematon-kuvaaja_Espoon-kaupunginmuseo_Finna-CC-BY-4-0Murhatapaus, jota Uudenmaan lehdet muutaman viikon ajan herkeämättä seurasivat, säilyi paikallisten muistissa vielä jonkin aikaa. Anna Sofia Leinonen jäi entisen isäntänsä jälkeen hoitamaan Härligön huvilaa ja häntä avusti siinä eräs torppariperhe. Kun seuraavana talvena uutisoitiin Inkoon jäällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa hukkui Leinosen lisäksi kaksi palveluskunnan jäsentä ja sukulaistyttö, lehdet muistivat mainita yhden hukkuneen liittyvän panimomestarin murhaan. Toimittajille oli jäänyt mieleen Leinosen sitkeys: nyt ruumiissa oli nähty hankaumia, jotka todistivat pitkästä kamppailusta hänen pyrkiessään merestä jäänreunan yli. Voimat olivat kuitenkin hyisessä meressä loppuneet kesken.

(Kuvat: Finna.fi / Espoon kaupunginmuseo: Peter Lindgren ja tuntematon kuvaaja, CC BY-ND 4.0.)

*Lähteet: Nya Pressen 28.2.1893, Borgå Nya Tidning 15.3.1893, Nya Pressen 18.1.1893, Västra Nyland 6.2.1894, Hangö 17.1.1893, Hangö 31.1.1893.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Skotlannin savua ilman tulta: Kimito Brewing Wee Heavy

Savu ja Skotlanti – siinä mielleyhtymä, joka on juurtunut tiukasti myös käsityöpanimoiden ajatuksiin, kun skottityylisiä oluita tehdään. Jotenkin tähänkin kai ovat alun perin syypäänä takavuosien amerikkalaiset kotiolutpiirit, joiden tarinat eurooppalaisten oluttyylien historioista perustuivat milloin luotettaviin lähteisiin, milloin tee se itse -ajatteluun.

Erään skottilaisen mallaspohjaisen juoman ja turpeenpoltolla kuivatun maltaan yhteys on tietysti ilmiselvä – mutta se on viski, ei olut. Muun muassa Ron Pattinson on käyttänyt aika paljon palstamillimetrejä sen todistamiseen, ettei Skotlannissa ole uudella ajalla käytetty turvetta olutmaltaan kuivattamiseen – tai jos on, ei ainakaan niin, että siitä olisi tullut olueen makua. Hänen mukaansa mikään oikea skotlantilainen olut ei ole maistunut turpeelta tai savulta.

Samaan aikaan toiset olutasiantuntijat ovat mielestään maistaneet skottilaisissa perusoluissa kuten Belhavenin tuotteissa turpeen maanläheistä makua, savuisuuttakin. On spekuloitu, voiko turpeen maku joskus johtua turvekerrosten läpi suodattuneesta vedestä (tuskin) tai perinteisten skotlantilaisten hiivojen ominaispiirteistä (kenties, mutta tästäkään ei oikein ole näyttöä).

Niinpä totuus on tavallaan yhä “tuolla ulkona”, ja monia panimoita kiehtoo ajatus tuoda joitain savuisia piirteitä omiin scotch ale -tyyppisiin tuotteisiinsa. Mikäpä siinä – eihän savumaltaan sinänsä mielenkiintoista makua ole pakko jättää Bambergin tummien lagereiden yksinoikeudeksi.

cofSiinä, miten tämä tehdään, on sitten eri tapoja. Jokin aika sitten maistamani Einstök Ölgerðin Icelandic Wee Heavy on islantilaisesta savumaltaasta tehty skotlantilaistyylinen olut. Nyt vapuksi ostamani kotimainen Kimito Brewingin Wee Heavy (Smoke Whiskey Barrel Aged) käyttää puolestaan normaaleja maltaita mutta olut on saanut kypsyä skottilaisessa viskitynnyrissä. Näiden kahden oluen vertaamisessa ei ole välttämättä paljon järkeä – juuri tuosta tynnyröinnistä johtuen – mutta teen nyt kuitenkin joitain havaintoja.

Icelandic Wee Heavy on kermatoffeinen, miedosti savuinen, miellyttävä jälkiruokaolut. Vahvuutta on 8 %, eli wee heavyyn sopivasti. Mausteena käytettyä väinönputken juurta en osannut erottaa, kun en tunne sen makua. Myös Suomen Lapissahan kyseinen putki kasvaa. Ehkä pieni epämääräinen imelyys maussa oli siitä peräisin. Samaa juurta käytetään mausteena myös esimerkiksi ranskalaisissa yrttilikööreissä.

Kemiönsaarella toimivan Kimito Brewingin skottiolut on siis muhinut savuviskitynnyreissä, ja siltä tieltä olueen onkin tarttunut todella mahtipontinen savun ja alkoholin tuoksu. Vahvuudeltaan kemiöläinen on hitusen islantilaista tuhdimpi: 8,5 %. En tunne Kimiton Wee Heavyn tarinaa muuten, mutta RateBeeriin se on merkitty 9-prosenttisena ja Laphroaig BA-lisänimellä – olisiko tällaista ollut hanaliikenteessä jossain vaiheessa.

Väriltään Kimito on tummempi, ja siinä on ohramaltaan ohella ruis- ja vehnämaltaita. Maussakin viskimäisyys jyrää aika paljon muita ominaisuuksia alleen, ja sen alta jää suuhun erityisesti maltaista makeutta, kenties pientä happamuutta, joka on ehkä toissijaisten viljalajien perua. Sinänsä brittityylisten vahvojen oluiden kypsytys ja ikäännyttäminen on lähellä sydäntäni olevia aiheita. Skotlannin olutperinteeseen ei kai ole kuitenkaan kuulunut oluen säilyttäminen viskitynnyreissä – joten sillä, että nykyään näin tehdään, on tarkoitus tuoda perusolueen jotain lisäarvoa? Tämän oluen arviointia siis helpottaisi, jos pääsisi maistamaan sitä ennen tynnyriin laskua.

Sateisen pääsiäispäivän oluet

Jos oikein tilannetta luen, Alkossa on tultu siihen pisteeseen, ettei pääsiäiseksi ole tilattu valikoimaan yhtä ainutta “pääsiäisolutta”. Katalogissa saattaa kummitella vielä Gotlands Wisby Påsköl, mutta jos näin on, se on jonkin vuonna 2019 (pääsiäiseksi?) hankitun erän jäänteitä. Yli 5,5-prosenttisia pääsiäisoluita ei siis tästä maasta nyt löydy, ellei jollakin pienpanimolla sitten ole sellaista omasta kaupastaan haettavissa.

Ruokakauppavahvuisia kotimaisia pääsiäisoluita on kyllä tarjolla, kuten viime vuonnakin. Koronakriisin jo alettua nappasin kolme sellaista naapurikaupunginosan K-supermarketista. Nämä näyttivät uutuuksilta tai ainakin sellaisilta, joita en ole edellisinä vuosina maistanut.

sdrMallaskoski oli tehnyt Easter Licorice Porterin (5,5 %). Lakritsijuurella maustettu portteri ei ole ihan suoranaisesti panimon aiempi Lempo Laku Porter salanimellä, koska viimeksi mainittu oli Alko-vahvuinen. Molemmissa on kuitenkin sama idea, eli viskimallasta ja lakua. Lakritsi on dominoiva maku, joka minusta sopii portteriin hyvin ja niinpä tästäkin oluesta pidin. Viskimallasta en olisi välttämättä maistanut sen alta, ellen olisi pullon kyljestä lukenut. Humalana oli Centennial, joka sekin lähinnä täydensi makua, IBU-lukemat (32) huomioon ottaen maltillisella katkeruudella.

Setin toinen tumma olut oli Mustan Virran Pääsiäisolut (4,6 %), panimolta, joka nykyään näkyy kulkevan Olaf Brewing -nimellä. Savonlinnalaiset ovat saaneet viime viikkoina näkyvyyttä myymällä valmistamaansa käsidesiä, mutta esimerkiksi kunnianhimoisen Arctic Beer Festivalinsa he joutuivat koronapulmien takia lykkäämään tulevaisuuteen. Pääsiäisoluesta ei ole pidetty niinkään meteliä, eikä pullostakaan selviä muuta kuin “tumma olut” ja perusraaka-aineet vesi, ohramallas, humala ja hiiva.

Jostain on kuitenkin kulkeutunut nettiin tieto, että tämä on nimenomaan tumma ale, vaikka hiivan laji ei olisi puhtaasta tuoksusta ja melko simppelistä mausta ainakaan minulle välttämättä aistinvaraisesti selvinnyt. Maltainen ja multainen, hieman paahteinen maku ei aivan suoraan viittaa sen kummemmin Tšekki–Saksa-akselille kuin Brittein saarillekaan, joten onko tämä enemmänkin nykyamerikkalainen dark ale, joka vain on humaloitu kerrostalopedaalilla?

Stadin Panimo eli oman kulmakuntamme lähipanimo juhlisti puolestaan koronapääsiäistä Red Passion Alella (5,5 %). Kun pääsiäisenä muutenkin pohditaan syntyjä syviä, voi nyt taas miettiä, mikä red ale oikein on. Toisaalta on “Irish red ale”, joka oli nykyisen pienpanimoliikehdinnän alkaessa juuri sen verran eriytynyt brittiesikuvistaan kuten bitteristä, että joku saattoi keksiä sen olevan oma oluttyylinsä. Toisaalta red ale on myös American amber ale -tyylistä käytetty nimi, jolloin puhutaan usein vahvemmasta, tuhdimman maltaisesta ja kovastikin humaloidusta makupommista.

Stadin pääsiäiskärsimysolut kuuluu epäilemättä jälkimmäiseen karsinaan pikemmin kuin ensimmäiseen. Kovin mahtaileva se ei kuitenkaan ole, vaan tuntuu olevan suunnattu jopa enemmän passiohedelmän kuin red alen ystäville. Kirpakka ja trooppiselle haiskahtava hedelmä hallitsee makua selkeämmin kuin itse olisin toivonut. Kyllä stadilaiset asiansa osaavat ja tässäkin on mukana myös sitä “hyvää red ale -makua”, mutta ehkä allekirjoittaneen pitäisi jättää hedelmällä maustetut oluet niille, jotka sellaisia yleisesti arvostavat. Sanaleikkiä konkretisoitiin nyt sekä passiohedelmän että etikettiin painetun orjantappuraseppeleen voimalla.

Näin on taas yksi pääsiäispäivä vietetty arkivahvuisia pääsiäisoluita maistellen. Jos ensi vuoteen mennessä virus ei ole tuhonnut koko olutalaa, pitää ehkä tilata myös verkkokaupoista muutama ulkomainen juhlaolut kevään minilomaa piristämään. Pisteitä kuitenkin jälleen kotimaisille pienpanimoille siitä, että jonkinlaista suomalaista pääsiäisolutperinnettä on kaikesta huolimatta jaksettu ylläpitää. Omaan kaappiini kuitenkin mahtuisi hyvin esimerkiksi pari belgialaistyylistä pääsiäisjuomaa, jossa paaston loppumisen kunniaksi olisi prosentit lähempänä kymmentä kuin neljää.

(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Saunaolut ilman saunaa

Voi paha kurki!

Jo pari viikkoa olimme seuranneet, kun koronauutisoinnissa oli yritetty viritellä pientä keskustelua siitä, pitäisikö taloyhtiöiden saunat sulkea viruksen leviämisen estämiseksi. Kauhulla olimme odottaneet hetkeä, jolloin oman talomme hallitus tai isännöitsijä lukee näitä uutisia ja päättää toimia. Toistaiseksi mikään viranomainen ei tietääkseni ole käskenyt taloyhtiöiden suorastaan sulkea saunojaan, mutta liian varovainenhan näinä aikoina ei voi olla.cof

Tällä viikolla kovan onnen päivä koitti. Postiluukusta putosi A4-tuloste, jonka etupuolelta löytyi hallituksen ilmoitus saunavuorojen lopettamisesta (sekä asuntojen vakivuorojen että lenkkisaunojen). Peräpuolelle oli printattu Kiinteistöliiton koronaohjeet taloyhtiöille. Kiinteistöliitto ei muuten saunavuoroasiasta anna sekään mitään suositusta suuntaan tai toiseen mutta toteaa, että taloyhtiöt voivat toimia asiassa harkintansa mukaan.

Torstai-illan sauna – ja tietenkin sen jälkeinen saunaolut – ovat olleet tärkeä osa viikkorutiiniamme koko sen kahdeksan vuotta, jonka olemme nykyisessä talossamme Kalliossa asuneet. Saunavuoro jätetään väliin vain erittäin hyvällä syyllä. Kellarikerroksen kuumassa kopissa otetaan kunnon löylyt, ja saunajuoma minulla on tapana korkata oman kodin parvekkeella.

* * * * *

Kotiharjun ja Arlan saunat ovat kiinni, kuten yleisten saunojen on ohjeistettu olevankin. Ravintolat sulkevat vähitellen oviaan, monet muut yksityiset palvelut kärvistelevät lähes mahdottomassa tilanteessa ja myös osa julkisista palveluista on sulkenut ovensa. Yhteiskunta elää poikkeustilassa. Onhan se myönnettävä, että kaikesta tästä huolimatta Olutkoira itse ei ole joutunut vielä paljonkaan sopeuttamaan arkirutiinejaan muuttuneisiin oloihin, jos etätöitä ei lasketa.

mdeNyt sitten improvisoin peruutetun saunavuoron tilalle kuuman suihkun ja sen jälkeisen vilvoitteluoluen. Melkein samalta tuo jäähdyttely hyvän oluen kanssa tuntui nytkin, vaikka sauna on tietysti aina sauna. Tällä kertaa saunattoman saunan jälkilöylyillä kaatui lasiin Ayingerin 1970-luvulla lanseeraamaa Jahrhundert-Bieriä, joka on yksi parhaita Suomesta myytäviä saksalaislagereita.

Ayinger Privatbrauerei itse siteeraa nettisivuillaan itävaltalaisen oluttuntijan Conrad Seidlin luonnehdintaa, jonka mukaan “tässä mallasvetoisessa oluessa korostuvat mallasohran maanläheiset makuominaisuudet”. Tämä on hyvä havainto: olut on erittäin viljainen, ja baijerilaiset jalohumalat tuovat mallaspohjan vierelle vain yrttisen, miedosti katkeran selkänojansa. Hallertaun humalanviljelyalue on vain noin 50 km päässä Ayingista, mutta ainakaan tämän juhlaoluen tarkoitus ei ole esitellä sikäläisen humalan tuoreita ominaisuuksia.

Saunaolut on yksi suomalaisessa kulttuurissa erittäin laajalle levinneitä fikstuureja. Erilaisilla palstoilla käydään silloin tällöin keskusteluja siitä, millainen olut on paras saunaolut. Näyttää siltä, että useimmille keskitien lager- tai pilsneriolut on yhä edelleen luontevin vaihtoehto. Monet toisaalta vannovat nykyään humalavetoisen pale alen nimeen, ja varmasti myös alkoholittomilla tai miedoilla oluilla on jo kasvava ystäväjoukkonsa.

Oma saunaolutfilosofiani perustuu siihen, että oluessa täytyy olla jotain – selkärankaa ja luonnetta, joka tasapainottaa olotilan lämmön vaihtelujen sekä suolojen ja nesteen menetyksen jälkeen. En ole sitä mieltä, että paras saunaolut on mahdollisimman kevyt, raikas tai mieto olut. Mallasvetoinen saksalainen olut on hyvä, mutta siinä pitää olla riittävästi makua ja kaikupohjaa. En kaihtaisi hieman vahvempaakin olutta, mutta Saksassa yli 5,5 % oluet alkavat olla usein jo hiukan makeita. Jahrhundert-Bier oli tällä kertaa se olut, johon valinta kohdistui, ja vaikka luonteikkaampiakin tuotteita tässä tyylilajissa saattaa löytyä, kovin monia niistä ei ole ainakaan muutaman tunnin varoitusajalla Suomesta saatavana.

Oispa kaljaa -näyttely Hotelli- ja ravintolamuseossa …ja sitähän oli

Hotelli- ja ravintolamuseon huomenna 24.1. avautuvan uutuusnäyttelyn otsikko Oispa kaljaa herätti keskustelun tynkää tänä aamuna pidetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa oli paikalla pieni, enimmäkseen leppoisa joukko pitkän linjan olutjournalisteja ja nuorempiakin kirjoittajia.

Onko väärin typistää jalo juoma ja sen kunniakas kulttuurihistoria meemihenkiseen sanontaan, jossa kalja on alun perin heikompia olutlaatuja tarkoittava kansanomainen ilmaus? Vai tavoittaako näyttelyn otsikko juuri sen pipoa kiristämättömän, hilpeän tunteen, johon olut kansakunnan mielessä yhdistyy? Kaljakoira kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan, mutta joku muuhan saa olla halutessaan eri mieltä.

* * * * *

Lyhyiden tervetulosanojen jälkeen näyttelyn käsikirjoittajat Anna-Elina Hintikka, Tiina Kiiskinen ja Anikó Lehtinen kertoivat näyttelyn ajatuksesta ja aiheesta. Kaksi ensimmäistä ovat museon omia tutkijoita, kolmas monesta yhteydestä tuttu olutammattilainen. Myös jonkin verran muuta ulkopuolista asiantuntija-apua on hyödynnetty, ja yleisöä on osallistettu jo suunnitteluvaiheessa kyselyn ja Facebook-ryhmän kautta.

Näyttelyn tuottamista on ohjannut kolme temaattista otsikkoa: oluen valmistus, oluen ympärille kehittynyt kulttuuri ja olueen liittyvät yhteiskunnalliset rakenteet. Mistä tahansa näistä otsikoista saisi varmasti jo koottua aineistoa erilliseen näyttelyynkin, joten käytännössä myös kolmen teeman sisällä on tehty rajauksia eikä läheskään kaikkea ole ollut tarkoituskaan kertoa. Museo halusi lähestyä olutta ennen kaikkea inhimillisenä ilmiönä, jossa juuri nyt tapahtuu paljon – tämä muutos ja oluen eri merkitykset eri aikoina ovat yksi näyttelyn tulokulmista.

Oluen ehkä tunnetuin rooli – ja se, johon näyttelyn nimikin viittaa – on arkinen janojuoma ja sellaisten rentoutumis- ja yhdessäolohetkien liukastaja, joihin ei liity suurta juhlallisuutta. Toki Suomen ja muidenkin maiden historiassa vahvoilla juhlaoluilla on kilistelty myös suuria, merkittäviä tapahtumia ja pyhiä rituaaleja. Oluen myyttiset ulottuvuudet ovat nekin näyttelyssä esillä.

Näyttelyn punaiset langat kulkevat ristiin rastiin, kun esimerkiksi keskioluelle jätetään jäähyväisiä (omia muistojaan voi kirjoittaa surunvalittelukirjaan). Keskiolut on toisaalta Suomen yhteiskuntapolitiikan lapsi, toisaalta kansanomaista olutelämää, johon monilla näyttelyvierailla on varmasti jokin henkilökohtainen suhde. Olutkulttuurin katoavaisuus oli vahvasti läsnä kuvakavalkadissa, joka koostui entisten ja nykyisten baarien sisätiloista.

Kysyinkin toteuttajilta, tuliko näyttelyä suunnitellessa vastaan mitään sellaista, mitä he olisivat toivoneet saavansa mukaan mutta tarvittavaa tietoa tai esineistöä ei löytynyt. He mainitsivat, että esineistöön olisi haluttu esimerkiksi hiivakranssi (siis tällainen), mutta se ei ollut mahdollista. Muita varsin kiinnostavia esineitä vitriineissä kyllä on – muun muassa lasinen päärynätuoppi Somerolta 1700-luvun lopulta. Nimensä se on ilmeisesti saanut hieman päärynää muistuttavasta muodostaan.

cof

Tämä on kännikkä eli kannellinen puutuoppi Lapualta vuodelta 1818. Pieni yksikorvainen tuoppi oli känni, ja sen nimestä johtuu sanonta ”olla kännissä”.

Näyttely itsessään ei ole valtavan laaja, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös sen oheisohjelmaan. Tätä on luvassa kevään mittaan: ainakin luentosarja, joka toteutetaan yhdessä Helsingin työväenopiston kanssa, sekä tasting-opastuksia ryhmille ja olut- ja ruoka-aiheisia työpajoja. Näissä on mahdollisuus pureutua syvemmin joihinkin olutaiheisiin, kun taas itse näyttelyn kohderyhmänä on ns. suuri yleisö.

Teerenpelissä on pantu näyttelyä varten Oispa kaljaa -olut, jota tiedotustilaisuudessa jo maisteltiin. Nimikko-olut on 4,5-prosenttinen pilsneri, joka tuntuu olevan maultaan lähellä panimonsa vastaavaa perustuotetta – ja toki muitakin suomalaisia pienpanimopilsejä. Olutta on kuulemma tulossa myyntiin Ruoholahden K-Citymarketiin, ja sitä saa myös Teerenpelin omista baareista ja Lahden panimokaupasta. Näyttely on auki Kaapelitehtaalla 3.1.2021 asti.

oispa-kaljaa_kuvaaja_Mirella-Penttila_HRM

Näyttelyn nimikko-olut. (Kuva: Mirella Penttilä.)

kantakrouvi-karstula-HRM

Katoavaa kansanperinnettä. Karstulan Kantakrouvi 1960-luvulla.

cof

Näyttely on auki Helsingin Kaapelitehtaalla Hotelli- ja ravintolamuseossa 3.1.2021 asti.

 

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.