Kirjakesä ’21: Olutreissu Suomi – matka halki Suomen olutkaupunkien

Kirjakesä sen kun jatkuu vaikka joulu on kohta ovella. Vielä kesällä en ollut päättänyt postata kaikista vastedes ilmestyvistä kotimaisista olutkirjoista, mutta nyt olen linjannut niin, ja siksi pureudun tässä jo alkukesästä julkaistuun matkakirjaan. Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen Olutreissu Suomi on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle Olutreissu Eurooppa. Tästähän tietysti olisi ollut enemmän iloa kesän kotimaanmatkoilla kuin nyt kaamoksen kynnyksellä, mutta voihan olutretkiä talvellakin tehdä – tai ensi kesänä.

Kirjassa poiketaan suureen osaan Suomen keskeisimmistä kaupungeista ja käydään niiden ulkopuolellakin. Tarkoituskaan ei ole opastaa kotimaan jokaisen paikkakunnan olutnähtävyyksiin, vaan kirja koostuu ennakkoon suunnitelluista juna-, auto-, pyörä-, laiva- ja metroreiteistä ja niiden lukuisista etapeista. Lehtinen ja Markus tutustuvat kaupunkeihin yleensä rekrytoimalla jonkun tuntemansa paikallisen oluttoimijan oppaaksi, ja tämän tietäjän näkökulma ohjaa sitten enemmän tai vähemmän seikkailujen kulkua.

Listataan jälleen, mikä kirjassa oli parasta ja missä jäi toivomisen varaa.

Plussaa (+)

Ehdottoman hienoa Olutreissussa oli se, miten sivuilta välittyi (kesäisessä) olut-Suomessa harhailemisen hauskuus. Tiedän tunteen, koska olen itsekin tämän vuoden mittaan tehnyt pieniä olutpistäytymisiä tuttuihin ja vieraisiin Suomen kaupunkeihin. Se, mitä syrjäisemmillä paikkakunnilla tulee vastaan, ei tietenkään aina nouse nirppanokkaisimpien olutsnobien odotusten tasolle. Huvi onkin vaihtelevan tyylisissä ja tasoisissa olutkokemuksissa – ja tietenkin komeissa luonnollisissa ja urbaaneissa miljöissä, joita tästä maasta löytyy.

Plussaa on myös tekijöiden rento tyyli ja se, miten persoona saa tarvittaessa mennä geneerisen matkaoppaan vaatimusten edelle. Kun esimerkiksi Maria Markus on oppaan mukaan kasvanut Raahessa, niin Raaheen mennään siitäkin huolimatta, ettei sieltä ole olutkentän näkökulmasta yhtä paljon yleispätevää suositeltavaa kuin jossain muualla. Silloin esitellään sitä, mitä on. Käydään pussikaljalla raahelaisen nuorison tapaan. Jossain kaupungissa saatetaan vierailla vaikka paikallisessa irkkupubissa.

Lisää pluspisteitä voinee antaa siitä, että tämäkin kirja taas osaltaan murtaa kuvaa olutmaailmasta miehisenä linnakkeena. Suuri osa vierailuisännistä ja paikallisoppaista kaupungeissa on kyllä edelleen partasuita, mutta myös alalla vaikuttavia naisia vilahtelee kirjan sivuilla eri puolilla Suomea – tietysti kahden kirjoittajan itsensä lisäksi.

Miinusta (–)

Kuten niin monissa kirjoissa, viimeiset tarkistukset olisi tässäkin voinut ennen painoon menoa hoitaa paremmin. Melkein absurdin puolelle mennään siinä, kun sahtitalo Hollolan Hirvi esitellään ainoana kohteena luvussa, jonka otsikko on Heinola. Muuten virheet taitavat olla pääasiassa pienempiä ongelmia kuten lyöntivirheitä tai toistoa.

Yksi pointti, jota mietin jonkinlaisena miinuksena, oli “läpihiihtämisen” maku, joka ainakin osasta kaupunkien tarjontaa vähän jäi. Jos joltain paikkakunnalta saan käteeni vain linkkilistan ilman selityksiä – eli sen mitä kunnan turismisivuiltakin saisin – mistä silloin maksan tässä kirjassa? Jopa muutaman sanan supertiivis kuvaus kohteesta tuntuu jossain kohdissa ylimalkaiselta. Toki painotuotteessa on aina vain rajallisesti palstatilaa, mutta silti.

Myös karttojen täydellisestä puuttumisesta voisi halutessaan valittaa. Tarvitseeko nykyihminen sitten kirjojen karttoja kotimaan matkoilla, kun karttoja löytyy puhelimista ja ties mistä laitteista? Ehkä ei, mutta sillä logiikalla ei tarvitse välttämättä opaskirjojakaan. Jopa yksi ainoa, vaikka tussilla lautasliinaan luonnosteltu Suomen kartta kiintopisteineen ja reitteineen olisi ollut riittävä nyökkäys tähän suuntaan. Tai sitten vain taitollisillakin keinoilla voisi antaa osviittaa siitä, millä kierroksella ja missä päin maata ollaan menossa – nyt kaikki sivut ovat enemmän tai vähemmän samaa massaa.

* * * * *

Matkaoppaita ja siis olutoppaitakin on moneen lähtöön. On sellaisia kuin Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium, jossa kirjoittaja tekee äärimmäisen selväksi sen, ettei hän todellakaan arvosta kaikkia Belgian olutkentän ilmiöitä. Niille paikoille ja panimoille, joita nostetaan erikseen Belgia-oppassa esiin, annetaan selkeät kehut selkeillä kriteereillä. Vähemmän onnistuneet jutut saavat armotta raippaa. Kirjoittaja myös korostaa omaa puolueettomuuttaan suhteessa arvioitaviin asioihin ja toimijoihin.

Olutreissulaiset eivät kritisoi juuri mitään. He eivät myöskään yritä olla neutraaleja, koska paikallisoppaana on yleensä joku kaveri, ja lisää hyviä tuttuja löytyy panimoista ja baaritiskien takaa. Tämäkin on toki perusteltu valinta, ja silloin lukijan täytyy vain päätellä, että ne asiat, joita kirjaan on ylipäätään katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan, ovat varmasti kokemisen arvoisia.

Ei Olutreissu toisaalta ole pelkkää vuolasta ylistystäkään, kuten jotkut matka- tai lifestyle-blogit. Elämänmakuinen roadtrippailun tunnelma säilyy, ja tämä houkuttaa meitä laajasti oluen ympärillä pyörivistä asioista kiinnostuneita piipahtamaan vähän nukkavierumpiinkin Kehä III:n ulkopuolisiin paikkoihin – niitä joita Suomen paikat ylipäänsä houkuttavat.

Täytyy muuten vielä mainita, etteivät läheskään kaikki kirjassa mainitut kaupunkien tärpit liity millään lailla olueen. Tämä on hyvä juttu; näin paikkakunnista piirtyy täydellisempi ja aidomman oloinen kuva. On lettukahvilaa, lintutornia, muikkuravintolaa, Valamon luostaria ja Finlaysonin kattokävelyä. Possot, lörtsyt, atomit ja vedyt, pärämätsit ja muut paikallisherkut käydään myös kuuliaisesti läpi. Onhan olut kuitenkin vain osa elämää kesä-Suomessakin, ei toisin päin.  

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Finlayson Art Area & Plevna Art Ale

Tampereen vanha Finlaysonin tehdasalue on mahtava miljöö, jossa on tullut viihdyttyä vuosien varrella sekä Plevnan panimoravintolassa että erinäisissä muissa yhteyksissä. Näin loppukesästä alueen tiloja täyttää – nyt jo seitsemättä kertaa – maksuton taidetapahtuma Finlayson Art Area.

Jos ette ole koskaan käyneet, poikkeaminen kannattaa jo siksikin, että tapahtuman varjolla pääsee luontevasti seikkailemaan esimerkiksi Kuusvooninkisen, vanhan tehtaan, 1800-lukulaisiin tehdassaleihin. Suuri osa taiteilijoista on esillä juuri täällä. Vanhassa tehtaassa olevista kotimaisista taiteilijoista jäivät tänä vuonna ehkä parhaiten mieleen Teemu Mäenpään graffitivaikutteiset maalaukset, Esko Männikön valokuvat, miksei myös Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation humiseva kuusi tai Birger Kaipiaisen klassinen keramiikka. Koskitehtaassa Grafiikanpaja Himmelblaussa oli Norman Ackroydin mustavalkoista grafiikkaa brittimaisemista. Anni Laukan varjoteokset Media 54 -galleriassa olivat myös mielenkiintoisia.

Tapahtumahan vetelee siis tältä vuodelta jo viimeisiään, eli sunnuntaihin asti on aikaa pistäytyä paikalla. Koko taiteilijakatras on tarkistettavissa etukäteen tapahtuman verkkosivuilta, josta löytyy myös alueen kartta. Lisäksi Plevnan puolella voi käydä siemailemassa tapahtumaan liittyvää kausituotetta Art Alea, joka ainakin jonain aikaisempana vuonna oli muistaakseni aika keskitien APA – ehkei kovin mieleenpainuva.

Tämän vuoden Art Ale (Not So Hazy) (6 %) on Plevnan mukaan “panimon poikien” näkemys suositusta NEIPA-oluttyylistä. Kyse on tietenkin Uuden-Englannin sameankeltaisesta, hedelmäisen katkerasta pintahiivaoluesta. Niinpä usvaisuuden käytännössä täydellinen puuttuminen tästä Plevna-oluesta on toki erikoinen piirre, olkoonkin näkemyksellistä. Vahvuutta on kuitenkin nyt enemmän kuin joskus ennen, ja ulosmyyntioikeuden ansiostahan pullon voi ostaa Plevnan puodin jääkaapista vaikka kotiin nautittavaksi. DDH-lyhenne viittaa tuttuun tapaan tuplakuivahumalointiin. Ei yhtään hassumpi olut – tuoksussa ja maussa oli joitain neipamaisia piirteitä vaikka ulkonäössä ei ollut – ja osaamistahan talosta kyllä löytyy, vaikka sameita ipoja eivät tykkäisi tehdäkään.

Kaljakesä ’21: Birra, Lappeenranta

Lappeenranta on varmasti kesäkaupunkina paljon muutakin kuin “yksi katu alas ja toinen ylös”, mutta siihen moni pikaisempi visiitti ehkä tiivistyy. Hotellimme oli ylhäällä mäellä ja satama tietenkin Saimaan rannan tasalla. Kuljeskelimme tiistai-illan kuumuudessa Prinsessa Armadan ja live-musiikkia tarjoavan lavan ohi Linnoituksen niemen kärkeen, jossa en muista ennen käyneeni. Nyt siellä toimii Lehmus Roasteryn kuppila vanhassa Satamatie 6:n tiilimakasiinissa, jota on ilmeisesti käytetty muinoin hevostallinakin.

Heidän terassillaan nautimme Aperol Spritzit kuten ulkoilmaihmisten kuuluu. Lehmuksella oli tiskillään myös rivistö pienpanimo-oluita Virolahden Takatalo & Tompurilta ja paikalliselta Tujulta. Näistä Valliolut on kahvilan ja Tuju-panimon yhteistyötä. Kapusimme seuraavaksi katselemaan tunnelmallista Linnoitusta, jossa oli meneillään jonkinlainen vanhojen autojen kokoontumisajo. Söimme jälleen pizzaa, tällä kertaa Valliravintolassa ja ohutpohjaista, ei napolilaista – joka tapauksessa hyvää.

Kellon lyödessä kahdeksan kajahti iltasoittona vanha tuttu Karjalan kunnailla. Trumpettitulkintaa soitetaan tänä kesänä kaupungintalon katolta, aikaisemmin sama äänite on soinut muun muassa Linnoituksen ortodoksikirkon kellotapulista. En ollut tästä perinteestä tiennyt. Hieno kansanlauluhan se on, ja kun Olutkoirallakin on juuria sekä Lappeenrannassa että rajan taakse jääneessä Karjalassa, sydäntä lämmitti tällainen soitanta.

Oluiden bermudankolmio löytyy Lappeenrannassa Kauppakadun rinteestä, jossa ovat vastakkain S-ryhmän baari Birra ja Teerenpelin paikallinen haarakonttori. Aivan vieressä kadunkulmassa on myös Wolkoffin viini- ja olutkellari, joka ei kuitenkaan ollut tiistai-iltana auki. “Huurteisen” voi nauttia selvästikin myös Birran vieressä olevassa osuuskaupparavintola Lampussa, joka on ollut paikalla jo vuodesta 1965. Terassi on Birran kanssa yhteinen, ja itse siis noudimme juomamme ulkopaikoille nimenomaan Birrasta.

Ensimmäinen valintani oli champagne beer -termillä itseään kutsuva Speakeasy (7 %), jota luulin henkilökunnan kuvauksen perusteella belgialaiseksi mutta jonka tekijä WooHa Brewing onkin Skotlannista. Olut on kuitenkin belgialaistyylinen, ihan tunnistettavastikin, ja maistui ainakin minulle hyvin – hedelmäistä, aika selkeän oloista vahvaa blondia. Tiskillä kerrottiin, että oluen laskeminen lasiin kestää kauan ja niin se kestikin. Tarkempi samppanjayhteys jäi epäselväksi, olisiko kyseessä hiivaan ja käymiseen liittyvä menetelmä.

Toisena kokeilin vielä paikallisen suuruuden Tujun taidonnäytettä nimeltä Full HD 8K Ultra Citra (8 %). Se oli suunnilleen sitä miltä kuulostaa, jenkkihumaloitua tupla-NEIPAa mutta ei trooppisen tönköillä avantgarde-humalilla. Tämä olut oli varsinkin alkuun mukavan raikas easy-drinking NEIPA ilman kärventävää humalaa – melko makea ja tuoreen oloinen – mutta lasin hiljalleen tyhjentyessä ja hiukan lämmetessä irtosi jo pienet poltteetkin. Joka tapauksessa tuotteesta tuli jälleen kerran olo, että Panimoyhtiö Tuju hallitsee hommansa eikä sitä turhaan pidetä yhtenä lajin taitajista.

Olimme lähteneet Puumalasta samana aamuna kohti Lappeenrantaa ajatuksena pysähtyä vain lounaalle Niinisaaren ravintola Niinipuuhun. Tämä on lossimatkan päässä sijaitseva maatilaravintola, johon käännytään kantatie 62:lta pian Puumalansalmen sillan jälkeen. Ravintolassa oli kalapainotteinen à la carte -lista sekä vaihtuva lounas. Söimme jälkimmäisen, johon kuului lohikeittoa ja lammaspataa. Hyvät ruoat – ja palanpainikkeeksi matkustajalle eli minulle Waahto Breweryn Kahvi Stout (7,4 %) Savonlinnasta.

Ruokolahdella Kyläniemen kohdalla poikkesimme toistamiseen päätieltä ja kävimme katsomassa 1,5 kilometrin pituisen Huuhanrannan. Se on Saimaan pisimpiä hiekkarantoja, jolta löytyy myös geologisesti ja kasvitieteellisesti kiinnostavaa nähtävää. Porukkaa ei ollut aivan valtavasti, koska rannalla ei ole erityisemmin palveluita ja se on jonkinmoisen ajomatkan päässä kaikkialta. Ranta on nähtävyys, mutta tällä kertaa emme jääneet siitä pitkäksi aikaa nauttimaan, kun kesän toistaiseksi viimeinen 30 asteen helle alkoi korventaa tukalasti päätä. Ei auttanut vaikka vieressä olivat Suomen suurimman järven viileät vedet.

Keskiviikkoaamuna Lappeenrannasta Helsinkiin päin lähtiessä kävimme vielä syömässä torilla “pakolliset” vedyt ja atomit. En ollut niitä varmaan pariin kymmeneen vuoteen syönyt, mutta suositella kyllä voin – summittainen kuvaus täytetyistä lihapiirakoista ei anna oikeaa kuvaa asiasta. Piirakat ovat juuri sopivan pieniä ja pehmeitä, hyvine täytteineen, ja ainakin Sirkka Peitsoman torikojulla ne tarjotaan hassuista lasipikareista. Seinällä oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön kiitoskirje muutaman vuoden takaisesta vetyhetkestä maakuntamatkalla. Mausteiksi otan vain sinapin ja ketsupin, kurkkusalaattia ja majoneeseja vierastan.

Pakko on vielä suositella yhtä pysähdyspaikkaa matkalla Helsingistä joko Etelä-Savoon tai Etelä-Karjalaan, nimittäin Repoveden kansallispuistoa. Siellä kävimme itse jo matkalla Mikkeliin, mutta se ei ole kovin kaukana reitiltä kummassakaan suunnassa. Melko lähellä kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialuetta on sitä paitsi maailmanperintökohde Verlan tehdasmuseo. Repovedellä harpoimme itse 3,5 kilometrin pituisen Ketunlenkin, jonka varrelta löytyy sekä riippusilta että käsikäyttöinen lossi. Eväidensyöntipaikkojakin on, samoin uimapaikkoja, jos kesäpäivät jatkuvat yhtä kuumina kuin tähän asti tänä poikkeuksellisena vuonna.

Kaljakesä ’21: Bar DOM, Mikkeli

Sunnuntai-ilta oli Mikkelissä helteinen, kuten monet illat Suomen kesässä ovat tänä vuonna olleet. DOM-ravintolakompleksin terassi on kuitenkin keskustakorttelin sisäpihalla kahden korkean tiiliseinän välissä, jossa ollaan suuri osa päivästä suojassa pahalta paahteelta. Illalla DOMin terassin pihakeinussa oli jo miellyttävää istua ja huuhtoa ajomatkan pölyjä baarin hyvillä oluilla.

Tiskillä mainostettiin Rauman Olu Brykin sahteja, joista jäljellä oli kuulemma tummaa juhlasahtia sekä marjasahtia. Valitsin ensin mainitun, ja se oli tuttua paksuhkoa, ei ylimakeaa raumalaista. Matkaseuralaisen juoma DOM Pilsner – Savonlinnan Olafin tekemä talonolut – ei ollut kuulemma hassumpi sekään. Söimme oluiden kanssa lohipizzan ja leikkelelautasen, molemmat maukkaita. Pizzan pohja oli nykyaikaiseen tyyliin sitkoinen ja melko tukeva.

DOMin olutvalikoimassa paikallisen Saimaan tuotteiden lisäksi Etelä-Savoa edustivat ainakin mäntyharjulainen Nilkko Brewing ja edellä mainittu Olaf Brewing. Muualta Suomesta oli Tujua, CoolHeadia, Suomenlinnaa ja joitain muitakin. Manchesterin Marble Brewing oli kyseisenä iltana ehkä näkyvimmin esillä muun maailman tekijöistä, ja bongasin liitutaululta muun muassa heidän mielenkiintoisen Three Threads Porterinsa, jota en ole maistanut (en tosin maistanut nytkään).

Tarkoitus oli pikatestata vielä DOMin jälkeen jokin toinenkin Mikkelin torikortteleiden pubeista, mutta valitettavasti sunnuntai-illan niukat aukioloajat iskivät kasvoille. Gastropub Eino oli juuri julistanut pilkun, kun ylitimme toria puoli kymmenen aikaan, ja Päämaja-pubi näytti kuolleelta. (Se on paikallislehden mukaan sulkemassa syksyllä ovensa lopullisesti.) Wilhelm Public Housen olimme jo aikaisemmin huomanneen olevan sunnuntaisin kiinni. Päädyimme siis Keskusbaariin (KB), jonka terassilla oli väsähtäneen näköistä kantajengiä ja sisällä tyhjää.

KB on ilmeisesti ollut ainakin jossain muodossa olemassa jo pitempään, sisätiloissa on ensimmäisen sukupolven Guinness-baarien tummaa patinoitunutta kiiltoa. Nostalgisista – tai jostain muista – syistä olen aina viihtynyt hyvin tällaisissa interiööreissä. Jonkinlaista “intiaaniteemaa” oli viritelty, mutta seinillä oli myös taidetta sekä muinaisia kotimaisten panimoiden mainoksia ja pulloja. Stereoista kaikui bluesahtavia säveliä. Olutvalikoima näytti olevan pääosin isojen panimoiden erikoisempia ja tavallisempia oluita. Itse join pitkästä aikaa hana-Guinnessin ja matkaseuralainen Mattssonin Heather IPAn. Yömyssynä meni vielä Koffin portteri.

Seuraavana aamuna tutkimme Mikkelin torin, jonka laidalle päättyneestä kuuluisasta panttivankidraamasta tulee muuten reilun viikon päästä kuluneeksi 35 vuotta. Tori itse oli aamutuimaan vilkas ja tarjolla oli paljon lähiseutujen vihanneksia ja muita tuotteita. Suunnistimme kuitenkin Sodan ja rauhan keskus Muistiin, joka on avattu tänä keväänä Päämajamuseon yhteyteen. Keskuksen ensimmäinen näyttelykokonaisuus on Poikkeustila, ja esillä on tavallisten suomalaisten tarinoita ja kokemuksia toisen maailmansodan ajalta. Museo oli moderni ja komeasti toteutettu, ja kun sisäkautta pääsee vanhaan Päämajaankin, samalla oli tietysti kätevää tarkastaa Mannerheimin työhuone ja muut tilat.

Visulahden vahakabinetti piti käydä katsomassa sen tahattoman viihdearvon takia. Sama Mannerheim päivysti siellä vahasta muovattuna, toisaalta presidenttirykelmässä, toisaalta sodanjohtohommissa. Hän ei ollut hahmoista aivan onnettomimpia, toisin kuin nykyinen presidentti Niinistö, joka oli ryypännyt itsensä aika punakaksi. Kabinetin kauhut voi jakaa kahteen luokkaan: toiseen kuuluvat epäonnistuneet keltaiset vahakasat (muutkin kuin Juice, jolla keltaisuus olisi voinut johtua maksaoireista), toiseen pelottavan aidoissa asennoissa tuijottavat hypnootikot kuten Kari Salmelainen tai Jörn Donner. Oma koomisuutensa on siinä, että kovin paljon uusia nukkeja ei ole viime aikona hankittu vaan kavalkadi on lähinnä läpileikkaus 1990-luvun julkisesta elämästä.

   

Jatkoimme Mikkelistä lounasaikaan Juvalle, jossa vanhan herraskartanon entisessä hevostallissa toimii TeaHouse of Wehmais. Nautimme mainiot afternoon teat suolaisine ja makeine pikkusyötävineen. Wehmais ei ole olutkohde (jotain heillä voi kaapista löytyä, en tarkistanut), mutta anniskeluoikeudet kartanolla siis on ja niitä käytetään erityisesti teepohjaisten cocktailien tarjoiluun. Näitä kannettiin joihinkin pöytiin, itse pysyttelimme kuitenkin pelkässä teessä.

Olimme varanneet mökin Puumalan kirkonkylän lähistöltä Koskenselästä. Pääsimme siis illaksi Saimaan rantaan, ja mukana oli grillattavia eväitä sekä satunnaisia matkan varrelta mukaan tarttuneita juomia. Näiden joukossa oli muun muassa naapurikunta Mäntyharjun tuote, Nilkko Brewingin black IPA nimeltään Korra. Se oli muuten hankittu Mikkelin Kenkäverosta, jossa entisen pappilan sivurakennukset ovat täynnä monipuolista käsityö- ja ruokatarjontaa, mukana esimerkiksi pieni valikoima lähiseudun pienpanimoiden (alle 5,5-prosenttisia) oluita.

Kaljakesä ’21: Koulun Piha, Turku

Turkuun päättyi viime postauksessa mainittu Saariston Rengastien kierroksemme, ja kun emme olleet pitkään aikaan ex-pääkaupungissa käyneet, vietimme siellä vielä kierroksen jälkeen yhden illan ja yhden päivän. Ankara helle oli edelleen päällä, kun tulimme Turkuun, joten vilvoittelimme kohtuullisen viileässä hotellihuoneessamme Seurahuoneella jonkin aikaa ennen kaupungille lähtöä.

Elämä keskittyy kesä-Turussa Auran rannoille, ja miksei keskittyisi. Jokivarsi on luonteva paikka terassiryppäille, ravintolalaivoille ja muulle viihtymiselle. Helsingissä ei ehkä ihan vastaavaa keskittymää ole, vaikka merenrantaa on keskustan tuntumassakin muille jakaa. Ennen iltaruokailua testasimme jokilautan nimeltä Jakke. Se otti ja jätti matkustajia useammassa paikassa Auransillan ja Suomen Joutsenen välillä, ja 7–10 € hintaisella lipulla saa istuskella kannella haluamansa ajan. Oluet ja muut juomat maksoivat tietysti erikseen, ja valikoima näytti koostuvan pitkälti Hartwallin aluepanimoiden jutuista eli erivärisistä Lahden Erikoisista ja Aurasta. Olutta sai myös useamman litran pöniköissä, joita voi jakaa pöytäkunnan kesken. Osa pöydistä oli miellyttävästi varjossa katoksen alla.

Hypättyämme pois Jaken kyydistä suunnistimme Ravintola Gustavoon. Sekin on rannassa, Kirjastosillan kupeessa ja kertoo edustavansa välimerellistä keittiötä. Tästä voi saada vääränkin käsityksen, eli mitään pelkkiä mereneläviä, fetasalaatteja ja oliiviöljyjä ei listalla ole. Välimeren maista – ehkä varsinkin Italiasta ja Pohjois-Espanjasta – on kuitenkin vaikutteita ja raaka-aineita hankittu, ja kokonaiselämyksessä on minusta myös ranskalaisen bistron henkeä. Todella hyvää ja varman tuntuista toimintaa, voi suositella!

Vetäydyimme vielä rauhallisille myöhäisillan juomille klassikkopaikkaan Panimoravintola Kouluun, ja kun Turun yöhön selvästikin lämpöä riitti, oluet piti tietysti juoda Koulun Pihalla. Pihaan pääsee Kristiinankadulta, josta on kuulemma muodostunut muutenkin paikallisten suosima ravintolakatu. Terassilla myytiin pitkän linjan Koulu-oluita Lehtoria ja Maisteria, Boris Orlo -pilsneriä, pihkanpunaista Kesäolutta sekä vaaleaa vehnäoluita. Näiden lisäksi uutena oli juuri tullut hanaan TPA, ilmeisesti Turku Pale Ale. Kaikki toki oman talon tuotteita.  

Luin takavuosina koululaisten haastattelussa sanovan, että jos Koulu sijaitsisi muutamankin korttelin väärään suuntaan Turun keskustassa, sitä ei olisi olemassa. Kyse on siis äärimmäisen paikallisesta ja sijaintiin sidotusta toiminnasta, joka on riippuvainen turkulaisten reiteistä. Runsaat 20 vuotta homma on näin toiminut, ja vaikka en tiedä miten paikka on koronan ja muiden paineiden alla viime aikoina pärjännyt, ainakin nyt lämpimänä arki-iltana porukkaa oli terassilla melko mukavasti.

Maisteri (5,5 %) maistui, tällaista puolitummaa tai tummaa peruslageria joisi mielellään tuoreena hanatuotteena enemmänkin jos panimot tekisivät ja baarit myisivät. Ylipäätään Koulun tekemisessä on 90-luvun klassinen tatsi, joka ainakin silloin tällöin on NEIPA-meressä pärskiessä todella virkistävää. Pähkinäistä, vähän karamellimaista, rauhallisesti humaloitua janonsammuttajaa oli tosiaan nyt lasissa, ja toinen testattu olut TPA (5,1 %) toi sekin jossain mielessä muistoja parinkymmenen vuoden takaa, kun vakiintuneet pienpanimot ensimmäisiä kertoja kokeilivat tehdä jenkkityylisiä pale aleja. Hyvin hillittyä mutta miksei ihan toimivaa kamaa tämäkin; tuoreeltaan ainakin tuli myös runsaat humala-aromit nenään.

Jos vertailukohtia pitäisi Koulun Pihalle omasta viime vuosien kokemuksesta etsiä, yksi mahdollinen olisi Lemken panimoravintolan takapiha Berliinin Hackescher Marktilla. Siellähän on myös reilun parin vuosikymmenen kokemus taustalla, ja eri aikojen pintatrendien suuntaan heiluteltu ainakin joitakin tuntosarvia.

Uudempaa turkulaista tekemistä pääsimme katsomaan vain ulkoa käsin Kakolanmäellä, kun heti aamusta testailimme pahamaineista funikulaaria – Kakola Brewing Companyn myymälä ja baari olivat nimittäin keskiviikkoaamuna kiinni. Heidän oluitaan toki saa myös täällä pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Alkosta useampaakin sorttia. Funikulaari toimi tällä kertaa esimerkillisesti, ja ihan mielenkiintoista oli nähdä myös Kakolan vankila-alueelle toteutettuja asuinkortteleita. Miljööstä on tullut jännä, siinä on jotain entisaikojen tiiviin mutta autottoman kivikaupungin tunnelmaa.

Itse asiassa kakolalaiset anniskelivat oluitaan myös tuomiokirkon edustalle pystytetyllä Kirkkopuiston Terassilla, joka näytti toimivan vähän samalla periaatteella kuin Helsingin viimevuotinen Senaatintorin terassi ja tämän kesän Kasarmitori. Ruokaa ja juomaa on siis tarjolla erinäisiltä pienehköiltä toimijoilta, jotka muulloinkin jossain päin kaupunkia vaikuttavat. Tällä viikolla tuomiokirkon terassin valtaa Turku Craft Beer Park -tapahtuma, joka on sukua aiempien vuosien Turku Craft Beer -festivaaleille.

 

Saariston Rengastie, kesäkuu 2021

Saariston Rengastie alkaa ja päättyy reittikuvauksensa mukaan Turun tuomiokirkolta, mutta tietä voi seurata kumpaan suuntaan tahansa. Itse lähdimme sunnuntaina Turun kohdalta vastapäivään eli pohjoiseen – eikä edes tuomiokirkolta vaan jo ohitustietä kohti Naantalin keskustaa. Moni on vinkannut, että vilkkaimpaan aikaan “väärään suuntaan” kulkeva reitti on vähemmän ruuhkainen kuin Turusta Paraisiin lähtevä yleisempi suunta. Reitti on merkitty molempiin suuntiin, ja kun itse toimin automatkoillamme aina kartanlukijana, sitä hommaa hyvät merkinnät helpottavat.

Ensimmäinen pysähdyksemme olikin Naantalin vierasvenesatamassa, jossa istahdimme Uuden Killan terassille. Sää oli paahteinen, joten valinta tehtiin varjoisten terassipöytien perusteella. Ravintolalla on nettipalstoilla vanhoja heikkoja arvioita, mutta nyt syöty nieriä tomaattihollandaisella oli oikein maukas ja vuohenjuustosalaatti samoin kelpo tavaraa. Olutvalikoiman laajuutta en ehtinyt tarkastaa: kuumimpina päivinä ensimmäinen refleksini on tilata iso tuoppi vaaleaa lageria, joka tässä tapauksessa oli maakunnan omaa Auraa.

Naantalissa teimme lounaan jälkeen vain pienen kierroksen vanhoissa puutalokortteleissa, jotka ovat viehättäviä kuten monissa rannikon pikkukaupungeissa. Sitten auton nokka kääntyi kohti Kustavia, josta oli tarkoitus nousta lauttaan kohti Iniötä, ensimmäistä yöpymispaikkaamme. Matkan varrella ainoa etukäteen suunniteltu pysähdys oli Louhisaaren kartanossa. Komea 1600-luvun kivilinna on tietysti Mannerheimin syntymäkoti ja arkkitehtuuriltaankin Suomessa poikkeuksellinen, joten ehdottomasti vierailun väärti. Museokaupassa selailin Louhisaaren linnan talousreseptit -kirjaa, jossa muun muassa selitettiin linnan muinainen tapa tehdä olutta tai sahtia. Kahvilasta ostimme mukaamme Louhisaaren juomaa, joka puolestaan on viinimarjanlehdillä maustettu sima.

Kun Rengastietä lähtee kiertämään pohjoisen kautta, ensimmäinen lauttayhteyden takana oleva saari on siis Iniö. Tai tarkemmin ottaen Jumo on ensimmäinen saari, ja siltä on vielä lyhyt lossimatka pääsaari Iniölandetille. Iniö oli yön yli pysähtymispaikkana oivallinen tapa päästä suoraan saariston eristyneeseen tunnelmaan ja rauhalliseen rytmiin. Majapaikkamme Villa Högbo – entinen Iniön kunnantalo – on hiljainen ja mukava bed and breakfast, jossa on maukas aamiainen.

Bruddalsvikenin pienen telakan rannasta löytyi yllättäen thairavintola, joka oli sunnuntai-iltana saaren harvoista ruokapaikoista pisimpään auki (klo 20:een). Vaalea Krušovice toimi ruokajuomana maukkaiden katkarapunuudelien kanssa, matkaseuralaisella Singha. On mahdollista, että valikoimassa oli jotain pienpanimo-oluttakin. Ainakin Iniön muissa ruokapaikoissa Leonellassa ja Café Gamla Bankenissa sellaisia on viime vuonna näköjään bongattu.

Thai-aterian jälkeen vuokrasimme pyörät ja ajelimme saarta melkein päästä päähän, ihailimme viilenevää iltaa ja nuuhkimme lehdokkien tuoksua. Kiipesimme myös luontopolkua Iniön pääsaaren korkeimmalle kohdalle, josta on hienot näkymät moneen suuntaan – ehdoton kohde varsinkin auringonlaskun aikaan. Aamulla ennen seuraaville saarille siirtymistä tarkastimme vielä Norrbyn sataman kyläkaupan sekä Iniön 1700-luvun lopussa rakennetun pienen kivikirkon.

Houtskarin ja Korppoon saaret ohitimme vähän nopeampaa tahtia, koska seuraava yöpymisemme oli vasta Nauvossa. Houtskarissa Näsbyn venesatamassa lounastimme Grillcafé Skagenissa, josta saa monenlaista kala- ja katkarapupainotteista murkinaa. Itse söin Skagenfickan, joka oli katkaravuilla ja emmentaljuustolla täytetty possun lehtipihvi. Mikäpä siinä! Juomana meni sininen Kukko Helles, mutta myös esimerkiksi Kimito Brewingin tuotteita olisi jääkaapissa ollut.

Maanteillä ja lautoilla pyörii tietysti paikallisten lisäksi ennen kaikkea Rengastien kiertäjiä – pyöräilijöitä ja autokuntia – mutta Skagenin tapaisissa etapeissa muistaa saariston palvelujen käyttäjiin kuuluvan myös kosolti erilaisia veneilijöitä. Vaikka olimme paikalla maanantaina ennen kaikkien kuuminta matkailusesonkia, ravintolan runsaat asiakaspaikat olivat hetkittäin lähes täynnä. Palvelu tosin pelasi todella nopeasti, ilmeisesti annokset oli viritelty niin, ettei kenenkään tarvitsisi myöhästyä seuraavasta lautasta.

Nauvoon saavuimme illaksi, ja tavoitteena oli majoittumisen jälkeen käydä syömässä keskustan vierasvenesatamassa ja sitten katsoa Belgian ja Suomen peli hotellihuoneessa. Huoneemme oli Stallbackenissa, joka on maatilan vanhaan kivinavettaan remontoitu moderni hotelli noin 4 km päässä Nauvon ytimestä. Vuokrasimme jälleen pyörät ja sotkimme niillä kirkolle. Huomattavasti tylsempiä pyöräilymaastoja kuin idyllisessä Iniössä! Stallbackenin ympäristö on kylläkin kaunista maaseutua ja Nauvon keskusta jälleen hauska merellinen paikka täynnä elämää, mutta välissä on lähinnä maantien vartta ja yllättävän mäkistä sellaista.

L’Escale Nauvon satamassa on klassinen ranskalaisesta keittiöstä inspiroitunut ravintola, jossa on myös paikallista väriä – esimerkiksi maanantai-iltana syömäni saariston ahvenet uusien perunoiden ja beurre blanc -kastikkeen kera. Ne olivat todella hyvät, ja matkaseuralainen kehui pippuripihviä konjakkikastikkeessa. Alkuruoan eli riimihärän kanssa nautin Kimito Brewingin Vienna Lagerin (5,5 %), joka on tyylilajissaan Suomen kärkeä. Tämän maltillisen makuisen punaruskean lagerin voisi julistaa saariston viralliseksi olueksi, ainakin siihen saakka kunnes Paraisten alueelle saadaan oma panimo (onkohan suunnitelmissa?). Kemiöläisiä oluita nimittäin saa varsin monesta paikasta myös näillä saarilla.

Jalkapallokatsomoomme hankimme juomia Nauvon K-marketista, jossa jälleen oli ainakin Kimiton tuotteita sekä Stallhagenia. Vinkkinä vain: myös pienemmän Korppoon keskustassa on saaristorantojen gourmet-ruokailujen valmisteluun viritetty marketti. Pallopelissä tietysti kävi niin kuin kävi – suomalaiskatsomoille pääasiassa kipeä isku, mutta koska Belgia on jo useammissa arvokisoissa ollut ykkössuosikkimme, tästä eteenpäin voikin keskittyä täysillä sen kannattamiseen.

Aamun valjettua kävimme katsomassa Nauvon kirkon ja Finbyn jatulintarhan. Jälkimmäiselle pääsee joko opastettua kävelyreittiä seuraamalla Nauvosta (reilu 2 km suuntaansa) tai jättämällä pyörän tai auton Norrstrandsvägenin ja Sellmovägenin risteyksen levennykseen. Tienristeyksen ja mystisen jatulintarhan välinen matka on vain sadan metrin mittainen mutta hyvin jyrkkää polkua, ja kun itse kapusimme sinne lähes 30 asteen helteessä, retken jälkeen oli päästävä saman tien uimaan. Tässä apuun tuli Framnäsin uimaranta Nauvon keskustan tuntumassa – aivan loistava paikka kuten kuvista ehkä näkyy.

Paraisten suuntaan ajaessamme pysähdyimme lounaalle Sattmarkin sillan kupeessa olevalle “kahvitorpalle”, jonka pihapiirissä on ollut jo muutaman vuoden myös trendikäs ravintolaterassi. Fish and chips oli tehty kuhasta, mikä jo sinänsä tuo globaalin pubiherkun lähemmäksi suomalaista sielunmaisemaa, mutta tämän lisäksi annos oli tartarkastikkeineen oikein hyvä. Jääkaapista löytyi Duvelin juhlaversio Duvel 6,66 (6,66 %), joka oli perus-Duveliin verrattuna kevyemmän kesäinen appelsiininkuorineen ja miedompine prosentteineen. Reseptissä oli kuutta humalaa, kuivahumalointia ja muuta kikkailua, mutta lopputulos oli yhtä kaikki mainiota Moortgat-laatua.

Keskustaa lähestyessämme kävimme vielä katsomassa mielenkiintoisen kotiseutumuseon, jossa korjattiin kuumimmassa kesähelteessä erään historiallisen torpan kattoa. Paraisten puutalokaupunginosan Vanhan Malmin katuja emme enää meinanneet jaksaa koluta kovin pitkään, kun lämpömittari tosiaan kolkutteli retken korkeimpia lukemia. Vetäydyimme keskiaikaisen kirkon viileyteen, ja siellä hengähdettyämme kävelimme kanavan vartta takaisin autolle. Seuraava etappi oli Turku, johon palataan vielä seuraavassa postauksessa hetkeksi.

Saariston Rengastietä on ainakin autoilevalle matkailijalle helppo tämän perusteella suositella, ja varmasti pyörälläkin sen kiertäminen onnistuu mukavasti. Lauttayhteyksiä taisi olla reitillä peräti seitsemän, joista kolme muutaman kerran päivässä liikennöiviä yhteysaluksia ja loput jatkuvasti suhaavia losseja. Kunkin matkapäivän aikataulut kannattaa suunnitella väljästi näiden ympärille, varsinkin kun jonoja kertyy lauttarantoihin hyvin helposti. Vaikka siis kiersimme reittiä vähemmän ruuhkaiseen suuntaan, saimme pariinkin kertaan jännittää mahtumistamme lautoille.

Erityisesti isoon tai merkittävään olutvalikoimaan erikoistuneita baareja ja ravintoloita ei saariston keskuskylissä taida vielä olla, mutta parin varsinaissuomalaisen pienpanimon ja ahvenanmaalaisen Stallhagenin tuotteita tosiaan näkyi yhtenään. Varsinkin isommilla saarilla on toki ravintoloita, jotka eivät meidän reitillemme mahtuneet, joten kommentteihin saa vinkata hyvistä olutpaikoista, joita tässä en ole maininnut. (Naantalin Mallasseppien myymälä on muuten vain parin kilometrin päässä Rengastieltä, Turusta toki löytyy kaikenlaista, ja niin poispäin.)

Mitäpä muuta? Pikkusaaria on tietysti Turun saaristossa tämän rengastien saarten lisäksi lukemattomia, ja joillekin niistä pääsee yhteysaluksilla, joten reitin voisi suorittaa paitsi lyhyempänä niin myös paljon pitempänä, sinne tänne poikkeillen. Rauhaa ja viileitä rantatuulia kannattaa haeskella, niitä on monilla saarilla tarjolla. Kulttuurivinkkejä löytyy lisää esimerkiksi täältä. Kirkoissa poikkesimme lähes joka paikkakunnalla, ja ne olivat keskenään yllättävän erilaisia: Houtskarin punaiseksi maalatusta 1700-luvun puukirkosta Nauvon kivikirkkoon, josta löytyi Suomen vanhin Raamattu ja erikoisia keskiaikaisia maalauksia kuten “Nauvon peikko”. Ja vaikka aivan ulkosaaristossa ei tällä reissulla käytykään, näidenkin saarten omalaatuinen tunnelma mannermaan pikkupaikkakuntiin verrattuna oli nytkin käsinkosketeltavissa – kotimaan eksotiikkaa parhaimmillaan, kun ulkomaillekaan ei ole pandemian vuoksi oikein asiaa.  

Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Muinaiset twistillä: Jopen Many-Faced Got (BA) ja Mallaskuun braggotit

Gotlantilaiset tekevät gotlandsdrickaa tai “drickua”, se on heidän vastineensa sisä-Suomen sahdille tai Norjan maaseudun maltølille. Ruotsissa en ole koskaan gotlandsdrickaa juonut, Puolassa sen sijaan kerran olen, ja nyt hankin Alkosta pullollisen hollantilaispanimo Jopenin valmistamaa tuotetta nimeltä Many-Faced Got (10,5 %). Kyseessä ei ole Jopenin oluen perusversio vaan punaviinitynnyrissä kypsynyt erikoisuus.

Liekö punaviinin ansiota mutta ainakaan sahtimaiselle muinaisoluelle tämä ei tuoksu, pikemminkin belgialaiselle vahvalle oluelle kuten Dolle Brouwersin juhlaoluet. Maku on niitä rustiikkisempi, siinä ehkä pieni happamuus tuokin mieleen jotkut sahdit tai sahdinkaltaiset juomat. Viinitynnyrikypsytyksestä on jäänyt mukaan sherrymäisiä piirteitä.

On tässä sameassa, kypsän aprikoosin värisessä oluessa toki selkeitä yhtäläisyyksiä myös pohjoismaisiin muinaisoluihin, ehkä eniten muhkean hedelmäisessä mallaspohjassa. Katajanmarjaa on reseptissä mutta se ei tule mielestäni maussa paljonkaan läpi. Hiilihappoa on mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Perusvaikutelma on melko makea, mutta sitä tukee mausteinen, lakritsinen pohjavire. Ei hassumpi olut – eikä liian hienostunut Valhallan juominkeihin, sarvekkaasta kypärästä nautittuna.

* * * * *

Myös braggotia olen juonut tähän mennessä ainoastaan Puolassa – syynä se, että puolalaiset tekevät outoja historiallisia oluita paljon matalammalla kynnyksellä kuin esimerkiksi suomalaispanimot. Miksi niin? Ehkä markkina on meillä vain sen verran pienempi, tai ehkä kokeilunhalua hillitsee takaraivossa kolkuttava huoli siitä miten tuotteen saa tarjottua Alkon hakuun. Braggot on siis alun perin kelttiläinen hunajasimaa muistuttava juoma, jossa hunajan lisäksi myös ohramaltaan sokereita käytetään alkoholiksi.

Tällaista vahvaa mallassimaa on nyt tehnyt peräti kahtena eri versiona lapualainen Mallaskuu. Sekä maustamaton (siis pelkällä hunajalla maustettu) että mustaherukkaversio ovat nimeltään Torhammer, ja molemmat ovat 10-prosenttisia.

Ensin maistoon naturelli Torhammer Braggot. Panimo mainostaa, että oluen tuoksussa voi aistia hunajan kukkaisuutta ja maltaan keksimäistä aromia. En oikein löydä niitä, vaan tuoksu tuntuu lähinnä jotenkin metalliselta, epäolutmaiselta, ehkä sitten hunajan vaikutuksesta. Hunaja ei yleensä – ainakaan omasta mielestäni – auta oluiden raikkautta vaan joskus tukkii ne vahamaisella, vähän härskilläkin aromillaan ja maullaan.

En toisaalta oikein tiedä, millä kriteereillä braggoteja pitäisi arvioida, ehkä ei oluina ollenkaan. Hyvin olutmaisia ne kuitenkin ovat, ja on vaikea pidättäytyä sanomasta asioita, mitä samanvahvuisesta ja samantapaisesta oluesta sanoisi. Panimo korostaa Torhammerin makeutta, mutta minusta sokerit – olivatpa maltaasta tai hunajasta peräisin – ovat aika pitkälle palaneet pois. Muistan juoneeni sokerisempaakin braggotia, jopa aivan äkkimakeaa. Maussa on pientä hedelmäistä happamuutta ja hiivaisuuttakin, mutta myös herkullista hunajaa.

Aivan suosikkijuomiini mikään braggot ei tule välttämättä koskaan kuulumaan, mutta on ehdottomasti mielenkiintoista, että tätä tuhatvuotista kelttijuomaa kokeillaan nyt myös muinaisen sahtialueen tuntumassa.

Entä kun mallassimaan kaadetaan roppakaupalla mustaherukkamehua? Torhammer Blackcurrant Braggotin hyvä puoli on ehdottomasti se, että marjan makua ei tarvitse etsiä vaan se on kokonaisuudessa vahvasti etualalla. Mieleen tulee kir, tuo ranskalainen aperitiivi, jonka ainesosat ovat makea cassis-likööri ja kuiva burgundilainen valkoviini (tai kir royal -versiossa kuohuviini). Blackcurrant Braggotissa ei olla kuitenkaan makean mustaherukan äärellä, vaan marjamehu tuo juomaan pikemminkin happaman sävyn. Hapanoluesta ei sentään ole kysymys, mutta mitään helppoa makeaa lipittelyäkään ei ole luvassa.

Jos nyt joku on kiertänyt nämä pullot Alkossa liian outoina kaukaa, suosittelen testaamaan. Siinä on aina jotain jännää, kun muinaistyylisten oluiden (ja oluen kaltaisten juomien) kautta pääsee hetkeksi henkiseen yhteyteen menneiden vuosisatojen kanssa. Näitä ikivanhoja juomaperinteitä on moneen lähtöön, ja aika luontevasti useampiin niistä saa myös yhdisteltyä kaikkea mitä luonnosta löytyy – kuten Mallaskuu on tehnyt viinimarjoilla. Niinhän muinaiset eurooppalaiset monin paikoin tekivät.  

Kuva (runsten): Udo Schröter, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!