Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.

Mainokset

The Flying Dutchman: Mushroom Picking Ass Kicking Matsutake Ale

Jokin aika sitten sitten Alkon valikoimiin tullut matsutake-olut on Ronald de Waalin vantaalaisen kiertolaispanimon oluista ensimmäinen, josta tuli “pakko ostaa” -olo, varsinkin sieni-ihmisenä. Hankin pullon viikolla saunaevääksi, jotta näkisin, miten Japanissa tuhansien eurojen kilohinnoilla myytävä metsäsieni – suomeksi männyntuoksuvalmuska – sopii oluen ainesosaksi.

De Waal on hollantilaislähtöinen olutvaikuttaja ja reseptinikkari, joka teettää nykyiset tuotteensa monien muiden kiertolaisten tavoin Belgian Proefbrouwerij’lla. Tämähän hänestä on lukuisissa näkemissäni haastatteluissa todettu. Mitään erityistä minulla ei tätä Lentävää hollantilaista vastaan toki ole – tähän asti näkemäni oluet ovat vain edustaneet sellaisia tyylejä, joita harvoin muutenkin juon. Tai no, jos ihan rehellinen olen, Flying Dutchmanin oluiden nimeämispolitiikka on kyllä pieni turn-off.

cofMutta oluen kimppuun. Tuoksu on metsäisen hedelmäinen. Sientä en tässä vaiheessa selvästi erota, ja myönnänkin, että matsutakea en ole koskaan haistanut enkä maistanutkaan. Tuoksu assosioitui pikemminkin Ayingerin syysoluen Kirta-Bierin tyyppiseen, miedosti humaloituun mallasvetoiseen olueen, joka tarjoaa hajuaistille enemmän pureksittavaa (sic) kuin saksalaislagerit yleensä. Värikin on laajasti ottaen märzenmäinen, kultainen, ei kovin tumma.

Mausta sen sijaan aistii, että jollakin sienellä (muullakin kuin oluthiivalla) on osuutta asiaan. Tutun kanttarellin maun saan ainakin kiinni, ja etiketistä käykin ilmi, että molempia sieniä on keitokseen laitettu. Tuoksun ja maun lagermaisuuteen – ja tämä siis positiivisena sanana – vaikuttavat todennäköisesti myös oluessa käytetyt humalat. Nämä neljä keskieurooppalaista jalohumalalajiketta ovat paljon yleisempiä pohja- kuin pintahiivaoluissa. Ratebeerissä tälle lätkäisty IPA-leima kuulostaa oudolta, koska humalointi on sekä maltillista että hyvin mannermaista.

En tiedä, oliko Matsutake Ale kausiolueksi tarkoitettu, mutta ainakin tähän kauteen tämä toimi minulle hyvin. Etiketissä lukee “Harvest 2017”. Kuten kurpitsaoluissa tai maustetuissa jouluoluissa, erikoinen maku ja makeus saattaisi alkaa tökkiä, jos olisi tarvetta juoda useampi pullo lyhyen ajan sisään. Pisteet tälle nomadipanimolle hauskasta ideasta. Vaikka joskus narisenkin siitä, miksi olueen on pakko laittaa kaikkea voileipäkakusta käytettyihin autonrenkaisiin, toisinaan taas sitä vain tarttuu erikoiseen uutuuteen sen kummempia problematisoimatta. Vaihtelu voi myös virkistää.  

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Onko craft beer -yhteisöä olemassa?

Viikonloppuna lähes samalla hetkellä silmiini osui kaksi kirjoitusta, joissa lähestyttiin vastakkaisista näkökulmista nykyisen olutmaailman yhteisöllistä olemusta.

Ensimmäinen oli New York Timesin toimittajan Daniel Fromsonin kolumni, jossa ylistettiin amerikkalaisen oluen kykyä yhdistää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja kertoi muun muassa junailleensa tapaamisen New Yorkissa eteläkorealaisen turistin kanssa beer tradingin merkeissä, oltuaan ensin tähän yhteydessä nettifoorumin kautta. Korealainen oli tullut Amerikkaan kiertääkseen itärannikon kuuluisimpia käsityöpanimoita.

“Tämä on meidän ajallemme ominainen rituaali, jonka voi lukea kyseisen alakulttuurin huvittaviin puoliin: kaksi aikuista miestä sopii sokkotreffit vain vaihtaakseen keskenään harvinaisia olutpulloja.”

USA:n craft beer -liike on luonut omat tulkintansa muiden maiden oluttyyleistä ja onnistunut markkinoimaan ne isolle, nuorekkaalle kuluttajakunnalle ympäri maapalloa. Amerikkalainen olut – tässä merkityksessä, pikemminkin kuin takapihan grillin ympärillä juotuna Budweiserina – ei kuulu enää Fromsonin mukaan pelkästään yhdysvaltalaisille vaan kaikille planeetan oluenystäville.

Craft beer -kulttuuri ei ole enää edes pelkästään kansainvälistä vaan ylikansallista, kolumnissa todetaan. Sitä auttavat sosiaalinen media, halvat lentoliput sekä jakelijat ja tapahtumat, joiden polttopiste on globaali.

Kuten Fromson mainitsee, esimerkiksi viime kuussa Ranskassa järjestetyssä Paris Beer Week -tapahtumassa valittiin palkittavia oluita neljänkymmenen ranskalaispanimon joukosta, jotka käytännössä kaikki tekivät amerikkalaistyylistä IPA-olutta. IPA on siis alun perin brittiläinen oluttyyli, vaikka sen nykyinen olemus onkin amerikkalaisten pienpanimoiden muokkaama ja heidän ansiostaan se on palannut myös Eurooppaan edistyksellisten panimoiden agendalle.

Me” voimme edelleen kokoontua nauttimaan amerikkalaista olutta, Fromson toteaa. Vain se on muuttunut, keitä meillä tarkoitetaan.” Lue: tarkoitetaan kaikkia niitä tämän taivaankappaleen asukkaita, joilla on kiinnostusta juoda olutta ja mahdollisuus maksaa sen laadusta hieman perustuotetta enemmän.

* * * * *

Toiseen kirjoitukseen törmäsin brittiläisessä Zythophile-blogissa. Postaus käsitteli kesäkuussa tapahtunutta Beavertown-panimon vähemmistöosuuden myyntiä Heinekenille. Blogin kirjoittaja Martyn Cornell kritisoi UK Craft Beer Forum -Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua, jossa ryhmän ylläpitäjä oli muun muassa todennut Beavertownin täten päättäneen kääntää selkänsä craft beer -yhteisölle”.

Foorumin ylläpitäjän mukaan Beavertownin pitäisi ymmärtää, mitkä tämän takinkääntämisen vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta”.

Martyn Cornellin vastaväite on vapaasti tulkittuna, että craft-puristit unohtavat panimon pitämisen olevan liiketoimintaa, jos he vaativat käsityöpanimoita pysymään pieninä ollakseen uskollisia periaatteilleen (tai kuvitellun craft beer -yhteisön periaatteille). Hänestä oikea tavoite olisi, että laadukas olut olisi yhä useampien ulottuvilla ja muodostaisi yhä suuremman osuuden olutmarkkinasta. Tällä tiellä voidaan edetä vain, jos pienillä käsityöpanimoillakin on moraalinen oikeus tietoiseen kasvuun silloin kun siihen on tilaisuus – eli tuotteille enemmän kysyntää kuin nykykapasiteetilla on voitu tarjota.

Cornell väittää myös, että mitään craft beer -yhteisöä ei ole olemassa”. Hän toteaa juovansa kyllä käsityöolutta (mitä se sitten onkin”), mutta ei ole mielestään osa sellaista yhteisöä, jota UK Craft Beer Forumin FB-ryhmä olettaa edustavansa.

“Se ei ole yhteisö vaan ryhmä elitistisiä snobeja, joilla on päät niin syvällä omissa peräaukoissa, että he takuulla näkevät kitarisansa.”

Poleemisesta kirjoituksesta seurasi – ei ehkä kovin yllättäen – vilkas keskustelu blogin kommenttikentässä. Craft beer -foorumin tyypit ja heidän puolustajansa nostelivat nokkiaan ja pyrkivät todistelemaan, mitä kauheuksia Beavertownin ajautumisesta Heinekenin kitaan on pelättävissä.

He myös yrittivät osoittaa sanakirjojen avulla, että yhteisön määritelmäksi riittää, kun ihmiset ovat kiinnostuneita samasta asiasta tai heillä on samanlaiset asenteet. Cornell ei hyväksynyt todisteita. Hänestä saman harrastuksen ympärille kerääntyneet, toisilleen vieraat ihmiset eivät ole yhteisö missään sanan merkityksellisessä mielessä.

* * * * *

Muistin lukeneeni kolmannestakin paikasta hiljattain saman sävyistä keskustelua. Kyse oli kotimaisen kollegan Arden blogikirjoituksesta, jossa arvioitiin kahden suomalaisen pienpanimon olutuutuuksia. Asetelmassa oli joitakin samoja piirteitä, vaikka tapaukset eivät mitenkään identtisiä olekaan. Jälleen sivuttiin kysymystä, ovatko isomman oluttehtaan helmoihin päätyneen pienen panimon tuotteet vaarassa muuttua epäedulliseen suuntaan. Panimot olivat tällä kertaa Malmgård ja Saimaa Brewing Company, vaikka sillä ei nyt olekaan oman pohdintani kannalta merkitystä.

Arden esittämään muotoiluun, että olutharrastajissa on herättänyt huolestumista Malmgårdin ajautuminen Saimaan kylkeen”, tartuttiin kommenttiosiossa.

Miten määritellään olutharrastajat, tivasi pitkän linjan oluttoimittaja Heikki Kähkönen.

Kähkösen kokemuksen mukaan esimerkiksi olutseuroissa – joissa kohtuullisen suuri osa maamme olutharrastajista lymyää – ei ole esiintynyt mitään huolta tästä asiasta. Arde argumentoi, että huolta on esitetty some-keskusteluissa ja baaritiskeillä. Hän totesi käyttäneensä muotoa olutharrastajissa” kieliopillisesti partitiivin monikkona (sanasta olutharrastajia” eikä nominatiivista ”olutharrastajat”). Puhuttiin siis joistakin harrastajista eikä kaikista.

Beerglass_Flickr_DonLaVange_CC-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Don La Vange, CC BY-SA 2.0.

 

Väittelyä aiheesta käytiin ehkä osin kieli poskessa, mutta itse kysymys on minusta ihan kiinnostava. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu muutenkin paljon, kun internet-kulttuuri on viime vuosina kypsynyt täysi-ikäiseksi. Edustaako yksi some-ryhmä olutharrastajia tai olutyhteisöä? Entä useampi ryhmä? Entä baaritiskillä notkujat tai olutseurojen jäsenet?

* * * * *

Yhteisöllisyys on murroksessa. Tästä on tietysti paljon kirjoitettu, ja yksi yritys kiteyttää tilannetta on tämä The Atlantic -lehden artikkeli. Se, mikä mielletään tyypillisenä esimerkkinä yhteisöstä, saattaa olla nyt eri asia kuin parikymmentä vuotta sitten, jutussa todetaan. Ennen yhteisö ehkä olikin useimmiten jokin selkeästi organisoitunut taho, tai sellainen, johon kuulutaan syntyperän perusteella. Koulu saattoi olla tällainen yhteisö, samoin asuinkortteli tai kylä.

Nettiaikakaudella näiden yhteisöjen – kuten myös perinteisten seurojen ja yhdistysten – rinnalle on tullut yhä enemmän löyhästi organisoituneita liikkeitä tai yhteisöllisiä fiilistelyporukoita, olipa kyse kaupunkiaktivisteista, vasemmistolaisittain tai oikeistolaisittain ajattelevista twitter-kuplista, taikka käsityöoluen ystävistä.

Nämä internetin kautta rakentuvat, erittäin huokoiset kollektiivit ovat juuri sitä yhteisöllisyyden lajia, joka The Atlanticin jutun mukaan tänä päivänä korostuu. Se, että monet tämän hetken menestyneimmistä yrityksistä on sosiaalisen median operaattoreita, ei ole tietenkään sattumaa. Yhteisöllisyyden alustoille ja muille sen mahdollistaville teknisille ratkaisuille on iso kysyntä.

Osa online-yhteisöistäkin on pieniä ja tiiviitä, ja niihin kuuluminen perustuu omaan aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Toisaalta puhutaan esimerkiksi LGBT-yhteisöstä tai latinoyhteisöstä, joihin käytännössä miljoonat ihmiset liittyvät tietyn ominaisuutensa kautta. Identiteetti on joka tapauksessa tämän 2000-lukulaisen yhteisöllisyyden tyypillinen rakennuspalikka. Osallistumista motivoi usein tarve muovata omaa minuutta kuulumalla johonkin – lopulta siis ehkä individualismi jopa enemmän kuin kollektivismi.

Yhteisö on silti epäilemättä hyvä sana myös näiden 2000-luvun netti-ilmiöiden kuvaamiseen. Perusteluitakin löytyy ihan uskottavista sanakirjoista. Väittelyyn päädytään kuitenkin siinä tapauksessa – kuten Zythophilen kommenteissa – kun oletetun yhteisön sisällä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun joku antaa ymmärtää puhuvansa koko yhteisön, “kaikkien”, puolesta, eri mieltä olevien on helppo kyseenalaistaa tämä bluffi. Kuten Cornell mainitseekin, hänelle suivaantunut Facebook-ryhmä edustaa konkreettisesti vain noin 0,08 %:a Britannian oluenjuojista.

Laajasti ottaen craft beer -yhteisö – jos sillä tarkoitetaan vaikkapa kaikkia hyvästä pienpanimo-oluesta kiinnostuneita – on kyllä usein samaa mieltä monista perusasioista. Kukaan ei halua esimerkiksi palata tilanteeseen, jossa olutta valmistaa vain kourallinen megapanimoita, joita oluen laatu ei kiinnosta tai voiton maksimointi ajaa sen edelle. Kaikki todennäköisesti pitävät tyylillisesti monipuolista oluttarjontaa hyvänä asiana. Lähes kaikki myös kannattanevat sellaisia poliittisia toimia, joilla tätä päämäärää edistetään – kuten nyt Suomen tapauksessa esimerkiksi ulosmyyntioikeutta.

Alrode_Media-club_Flickr-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Media Club, CC BY-SA 2.0.

 

Tunnistan hyvin myös New York Timesin Daniel Fromsonin kuvaileman globaalin craft beer -yhteisön. Olen esimerkiksi juuri sopinut ensi viikonlopuksi tapaamisen erään puolalaisen olutaktiivin kanssa – henkilön, jota en ennestään tunne – periaatteessa siltä pohjalta, mitä olen netin pohjalta voinut hänestä päätellä ja muilta kuullut. Vastaavasti olen saanut itse joitakin yhteydenottoja ulkomaisilta olutihmisiltä siksi, että minulla on oma pieni roolini Suomen harrastajayhteisössä.

Toisaalta jos yhteisö(t) mielletään näin väljästi, kenelläkään ei ole mandaattia esittää omaa mielipidettään jostain asiasta koko olutharrastajayhteisön mielipiteenä. Aika varovainen kannattaa olla myös sen suhteen, että kanavoi yhteisön edustajana sellaisia näkemyksiä, joita näppituntumalta olettaa koko muun porukan kannattavan (olipa porukka sitten yksittäinen Facebook-ryhmä tai vaikka kaikki oman maan craft beer -harrastajat).

* * * * *

Kysyin otsikossa, onko craft beer -yhteisöä olemassa, ja nyt vastaan. Kyllä: kun puhutaan löyhästä verkostosta, jonka kautta yksityiset harrastajat, olutseurat ja -järjestöt, olutkirjoittajat, panimot ja ravintolapuolen ihmiset eri maissa liittyvät esimerkiksi nettisovellusten avulla toisiinsa, tietynlainen globaali yhteisö on todella olemassa. Se on paitsi olemassa, sillä myös on merkitystä alan ja harrastuksen kannalta ihmisten yhteentuojana ja mielipiteiden vaihtamisen alustana. Varmasti se inspiroi harrastajia myös identiteetin luomisen välineenä: Untappdin näppäily houkuttaa, koska samaa tekevät trenditietoiset tyypit kaikkialla maailmassa.

Toisaalta myös: ei ole. Jos Martyn Cornellin tavoin edellyttää, että “mielekkään” yhteisön pitäisi pystyä ehkä muodostamaan selkeitä yhteisiä kantoja ja nauttia jonkinlaista oikeutta lausua niitä jäsentensä puolesta, tällaista universaalia kattoyhteisöä ei maailmassa tai missään maassa taida olla. On kuluttajien yhdistyksiä, panimoalan yhdistyksiä, some-ryhmiä ja niin edelleen. Nämä ovat kuitenkin kukin tässä mielessä oma erillinen yhteisönsä. Jos kaksi keskustelijaa ovat siis esimerkiksi blogin kommenttiketjussa eri mieltä jostakin asiasta, kumpikaan heistä ei voi sanoa edustavansa koko craft beer -yhteisön näkemystä – ei vaikka hänellä olisi millaiset verkostot niin harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa.

Sessio #4: Tiedon puute ahistaa, kun pitää puhua viisaita Suomi-oluista

Mennään neljättä Sessio-yhteispostauskierrosta aika lyhyen ajan sisään. Ainakin edelliseen, joulu ja olut -aiheiseen sessioon näytti tulleen osallistumisia ihan kiitettävästi, ja toivottavasti tähänkin. Koollekutsujana on tällä kertaa länsirannikon nuori vihainen mies Ölmönger.

Aiheesta Suomalainen vs. ulkomainen olut ovat tuottaneet tähän uusimpaan sessioon pitempää esseistiikkaa jo ainakin Arde ja Tuopillinen. Suosittelen näitä jo heti kärkeen. Ensin mainittu käy läpi kotimaisten pienpanimojen laadullista kehitystä alkuaikojen joskus huojuvistakin yrityksistä aina nykytilanteeseen, jossa kohtalaisen vakaata osaamista on jo hyvin monilla. Myös Suomen mahdollisuuksia erottua raaka-aineilla pohditaan. Tuopillinen taas pähkäilee muun muassa aitojen suomalaisten oluttyylien olemassaoloa suhteessa craft-kulttuurin globaaliin yhdenmukaisuuteen.

En ole ehtinyt tehdä tätä Sessiota varten mitään yhtenäistä tarinaa, mutta jos pitäisi tehdä kiireellä powerpoint-esitys aiheesta ja puhua sen perusteella parikymmentä minuuttia, joitakin seuraavan kaltaisia pointteja saattaisin laittaa dioihini.

1. Suomalaisen oluen historia suhteessa ulkomaiseen olueen

Meillä on valtavan vähän tietoa suomalaisen oluen menneisyydestä. Tai sanotaan pikemminkin niin, että tiedämme – ainakin minun käsittääkseni – kohtuullisen heikosti, millaista olutta suomalaisten kolpakoissa on ollut esimerkiksi ennen Suomen itsenäistymistä ja kieltolakia.

Monilta osin Suomen olut- ja panimohistoriaa kyllä tunnetaan ja siitä on muutama kohtuullisen paksu kirjakin kirjoitettu. Valtion historiallisesta suhteesta alkoholiin tiedetään paljon (esim. olutverotus ja panimoluvat), samoin lukuisien panimoiden nimiä, omistajien nimiä, sijainteja ja joitakin tuotantolukujakin on helppo löytää.

Sen sijaan kiven takana on tieto siitä, mitä raaka-aineita ja kuinka paljon on laitettu vaikkapa suomalaisvalmisteisiin porttereihin 1890-luvulla ja millaisesta panoprosessista on ollut kysymys. Tai että kuinka paljon brittiläistä portteria vastaavasti Suomeen tuotiin 1800-luvulla, mistä ja kenen tekemää. En ole itse ainakaan toistaiseksi ryhtynyt mihinkään suuriin arkistojenkaivelu-urakoihin, joten tietoa saattaa toki jossain kätköissä lymyillä.

Mitä oli svensk öl, Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella laajalle levinnyt oluttyyppi, joka oli perua entisen emämaan vanhasta olutkulttuurista ja jonka lager ja portteri sittemmin syrjäyttivät? Ilmeisesti se oli pintahiivaolutta ja mitä todennäköisimmin tummaa, mutta emme taida tiedä siitä tämän lisäksi paljonkaan. Ehkä sitä panemalla aloitti kuitenkin tuotantonsa esimerkiksi Pohjoismaiden vanhin yhä toimiva panimo Sinebrychoff?

Entä keitä olivat baijerilaiset panimomestarit, joita yhteen jos toiseenkin suomalaiseenkin pienpanimoon reilu sata vuotta sitten rekrytoitiin? Mistä he tulivat? Millaisia oppeja he toivat kotimaastaan (jossa lageria kai tehtiin siihen aikaan vielä vähän eri tavoilla kuin nykyään), ja millaisia näillä opeilla tehdyistä saksalaisoluista lopulta kehittyi?

Ukonjärvi_Flickr_Stefanie-Kurtz_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Stefanie Kurtz, CC BY-SA 2.0.

2. Suomalaisen oluen laatu ulkomaisiin verrattuna

Jos rajataan pois se kysymys, onko suomalainen bulkkilager samantasoista kuin muunmaalainen, niin päädytään pienpanimo-oluiden mahdollisiin laatueroihin. En ole kovin innostunut uhraamaan liikaa ajatuksia tällekään ongelmalle. On turhan helppoa todeta Ratebeerin tai vastaavan median perusteella, että Suomi-craft ei saa yhtä hyviä arvioita kuin vaikka muut skandinaavit, tai ei näy joissakin merkittävissä kansainvälisissä oluttapahtumissa.

Voisi kuvitella, että vaikka suomalaiset ovatkin saattaneet aloittaa jossain mielessä takamatkalta, tanskalaisten tai ruotsalaisten tasoa on saatu myös koko ajan kurottua kiinni. Ehkä on syntynyt itseään ruokkiva positiivinen kehä: paitsi että oluen tekijöillä on tietysti oma itsenäinen tarpeensa kehittää jatkuvasti taitojaan, heitä sparraa siinä yhä kasvava fanien, arvostelijoiden, bloggaajien ynnä muiden joukko.

Mitkä tekijät estävät sitä, että meille ei ole vielä syntynyt omaa Mikkelleriä tai Omnipolloa? Bloggarikollega oli sitä mieltä, että Suomesta löytyy kymmenkunta kansainvälisen tason panimoa eikä kansainvälinen läpimurto ole enää oluen laadusta kiinni. Tämä pistää ajattelemaan, että kyse on ilmeisesti sitten markkinoinnista – ainakin osin. Hypetetyimmät ”panimot” monissa Euroopan maissa ovatkin itse asiassa pikemminkin ideointi- ja suhdetoimintapajoja, jotka kyllä vastaavat oluidensa konseptista ja kuluttajille päin näkyvästä imagosta – mutta eivät välttämättä itse nesteen jokaisesta vaiheesta sen matkalla ajatuksesta pulloon.

3. Suomalaiset olutmarkkinat vs. kansainväliset trendit

Mielenkiintoista on ollut, että kun olen kirjoittanut tässä blogissa oluttrendeistä tai esimerkiksi Amerikan pienpanimokentän kehityksestä, kommenteissa on pariinkin otteeseen pyydetty vastaavia analyysejä Suomen tilanteesta. Toive on järkeenkäypä: jos kotimaiset olutkirjoittajat eivät kirjoita Suomen kentästä, ketkä sen sitten tekisivät?

Totta kai kotimaisesta pienpanimo-oluesta kirjoitetaan sinällään aika paljon. Blogeissa perataan erityisesti itse oluita hyvinkin tarkkaan ja monen eri kirjoittajan kynällä. Joskus jututetaan panimoitakin ja pohditaan vähän tilannetta muutenkin kuin yksittäisten oluiden kautta. Olutposti hoitaa oman leiviskänsä, joka on pääasiassa sekoitus uutisia, tekijöiden haastatteluja ja järjestöväen sanomaa, usein myös terveisiä ulkomaan reissuilta. Valtamediassakin olut pulpahtelee pintaan silloin tällöin, pääasiassa kausioluita arvioivien raatien kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista suomalaisesta olutkentästä jää kuitenkin jatkuvasti vähän varjoon. Meillä on ehkä yksittäisten pienpanimoyrittäjien näkemyksiä siitä, miltä bisnes heidän näkökulmastaan tuntuu, mutta onko kukaan vetänyt yhteen näitä näkemyksiä kaikkien lähes sadan pienpanimomme puolesta? Miten on viime vuosina kehittynyt käsityöoluen merkitys koko kansantaloudelle esimerkiksi suhteessa muihin maihin? Lisäksi osaamme kohtuullisen hyvin havaita näppituntumalta, kun jokin uusi trendi rantautuu Suomeen – olkoon se vaikka saison – mutta tekeekö kukaan data-analyysiä siitä, miten trendi sen jälkeen kehittyy? Onko saison jo ohittanut huippunsa Suomessa ja lähtenyt laskusuuntaan, vai nouseeko tähti edelleen?

Angloamerikkalaisessa olutkentässä on olutkirjoittajia, jotka ansaitsevat elantonsa tai ainakin suuren osan siitä vain kirjoittamalla oluesta. Meillä tätä porukkaa on hyvin vähän jos ollenkaan – nuo harvatkin ehkä kirjoittavat samaan aikaan myös ruoasta tai tekevät jotain muuta juoma-alan hommaa. Esimerkiksi harrastelijabloggaajalle on aika haastavaa lähteä tekemään markkina-analyysia omin päin. Sen sijaan kansainvälistä keskustelua useamman valmiin lähteen perusteella referoiva postaus on rakennettavissa yhdessä illassa.

4. Miksi minä ostan tai en osta suomalaista olutta?

Ostanko jossain tietyssä tilanteessa kotimaista olutta vai en? Perusteluja on tietysti useita. Kyllä (koska sitä on laajemmin saatavilla kuin ulkomaisia merkkejä). Kyllä (koska haluan tukea kotimaan tai lähiseudun tuottajia). Kyllä (jos se on laadukasta). En (jos ulkomainen olut on laadukkaampaa, ks. kohta 2). En (koska kotimaiset pienpanimot eivät tee sellaisia oluttyylejä, joita haluan juoda). Ja niin edespäin.

Kotimaiset panimotko eivät tee oluttyylejä, joita haluan juoda? Kuulostaa kummalliselta, mutta henkilökohtaisesti tämä on yllättävänkin usein perusteluna jättää kotimainen olut hyllyyn tai hanaan ja ostaa jotain kansainvälistä. Käytännössä kyse on siitä, että suuri osa Suomen noin 90 panimosta on perustettu aivan viime vuosina ja ne tekevät pääasiassa oluita, jotka ovat tällä hetkellä kansainvälisesti käsityöolutfanien suosiossa. Ykköstyyli taitaa yhä olla IPA/APA amerikkalaisilla humalilla, ja muita tällä hetkellä ylikorostuvia tyylejä ovat  imperial stoutit sekä erilaiset hapanoluet, ehkä myös jenkkipilsnerit. Myös vakiintuneet hieman vanhemmat kotimaiset pienpanimot ovat painottaneet tuotantoaan yhä enemmän näihin tyyleihin.

En pidä ihan mielettömästi amerikkalaisten humalien mausta: joskus niillä tehty olut on tietenkin paikallaan – ja loistavaakin – mutta kaipaan usein myös jotain aivan muuta. En ole suunnaton hapanoluen ystävä myöskään. Fanitan perinteisiä hapantyylejä oluen kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta ostan niitä itse hyvin harvoin. Ja nykytyyliset vahvat stoutit ovat usein minulle joko ihan liian makeita (jos edustavat leivos- tai vaahtokarkkilinjaa) tai sitten vahvuuteen ja paahteisuuteen yhdistyy turhan napakka humalointi.

Kun joudun tilanteeseen, jossa kaikki tarjolla olevat suomalaiset oluet edustavat jotain näistä muutamasta kansainvälisestä suosikkityylistä, saatan helposti päätyä johonkin ulkomaiseen klassikkoon. Ehkäpä minun tekee mieli vahvaa saksalaista bockia, brittiläistä strong alea tai jotain belgialaista? Näihin mielitekoihin löytyy yllättävän harvoin vakavasti otettavaa suomalaista vastausta. Toki kokeilen kotimaisia tulkintoja myös vähemmän trendikkäistä ulkomaisista tyyleistä ja joskus ne ovat oikein hyviäkin. Tuntuu vain, että suuri osa lahjakkaimpien pienpanimotyyppiemme energiasta menee Suomen nostamiseen maailmankartalle nimenomaan craft-kansan suosikkityyleissä. Näin kai sen pitää ollakin.

* * * * *

Loppukaneettina: suomalaisen oluen tilanne suhteessa ulkomaiseen on parantunut todella paljon muutaman viime vuoden aikana. Tätä ei kannata unohtaa, vaikka asia tavallaan itsestäänselvältä tällä hetkellä tuntuukin. Kotimaisten pienpanimoiden taso on epäilemättä parantunut jatkuvasti, ja onnistumisten myötä yhä uudet ihmiset kiinnostuvat oluesta ja tuovat skeneen oman panoksensa, kuka kirjoittamalla, kuka graafikkona tai tapahtumajärjestäjänä. Jotkut jättävät jopa päivätyönsä omistautuakseen oluen asialle. Tietoa oluesta kertyy uusien digitaalisten välineiden avulla kuin itsestään, mutta esimerkiksi tutkijat voisivat tuoda datan pohjalta uusia näkökulmia olutkeskusteluun. Laajapohjainen ammattilaisten ja harrastajien joukko on oluelle vain hyväksi. Siten saadaan sekä napattua kiinni uusimmista trendeistä että vaalittua vanhaa osaamista sahdin ja kansainvälisten klassikkotyylien valmistuksessa ja tarjoilussa.

Suomi 100 -postaus: Maakunnat ja niiden oluet

Tämän jutun idea on niin yksinkertainen, ettei se kaipaa pitempiä selittelyjä. Tavoitteena oli juhlistaa Suomen merkkipäivää etsimällä yksi olut joka maakunnasta, ja sanoa jotain jokaisesta maistetusta oluesta. Myönnettäköön, että oluet on testailtu jo etukäteen, joten kaikkea maistelua ja tarinointia ei ole toteutettu nyt itsenäisyyspäivänä.

POHJOIS-POHJANMAA

Humalaja (Sonnisaari, Oulu, 6,7 %). Itsenäisyyden sadas juhlavuosi on ollut Suomessa myös New England IPA:n vuosi. Olutkoira ennusti tammikuussa, että näitä maailmalla suosituiksi tulleita sameita, pehmeän hedelmäisiä mutta kuitenkin ipamaisen katkeria oluita tullaan näkemään myös meillä vuoden mittaan yhä uusia. Tulihan niitä, eikä moinen ennustus salatieteiden opiskelua vaatinutkaan. Oululaisten Humalaja oli tämän pienoistrendin eturintamassa, sitä olivat monet maistelleet jo viime vuoden puolella. Nyt pullosta lasiin kaadettuna se on utuisempi (ja siksi kai tyylinmukaisempi) kuin keväällä helsinkiläisessä baarissa maistamani erä. Tuoksu on kuin jostakin trooppisesta hedelmästä tehtyä marmeladia. Sitä tuo olueen varmasti esimerkiksi Azacca, alfahappopitoisuudeltaan korkein Humalajan neljästä humalasta. Muut ovat samaa maata, ja kitalakeen jääkin katkera happoisuus. Pehmeimmästä päästä NEIPA-oluita tämä ei varmasti ole, mutta tervaporvarit ovat iskeneet sopivaan saumaan noustakseen kansalliseen tietoisuuteen taitavasti tehdyllä ja trendikkäällä tuotteella.

SATAKUNTA

Mufloni CCCCC (Beer Hunter’s, Pori, 7 %). IPA on tämäkin. C-kirjainten rivi käynnistyy yhtä ponnekkaasti kuin itänaapurin entinen nimi, mutta lopussa ei ole p:tä, ja modernina oluena tämä muutenkin assosioituu pikemminkin Amerikan länsirannikolle. Sieltä ovat peräisin viisi c:llä alkavaa humalalajiketta. Muflonin viiden c:n IPA on ollut tuotannossa jo vuodesta 2011, ja jos se syntyessään edusti uutta aaltoa, se on nykypäivänä vahvasti keskellä valtavirtaa. CCCCC on yksi parhaita pisteitä Ratebeerin käyttäjiltä saaneista suomalaisoluista. Viimeksi juomani näyte tästä oluesta pari vuotta sitten oli mangomaisempaa kuin mangosose itse. Tätä postausta varten avaamaani pulloa hedelmät eivät niinkään hallitse, pikemminkin havujen tuoksu ja pihkainen jälkimaku. Suurten humalamäärien kanssa pelaaminen on tällaista: kaksi pulloa eivät ole välttämättä veljiä keskenään. Vaahtoa on muuten kuin belgialaisessa artesaanioluessa. CCCCC on yksi 2010-luvun suomalaisen käsityöolutbuumin keskeisiä sanansaattajia ja on näytellyt todennäköisesti myös jonkinlaista roolia Porin Beer Hunter’sin kovan maineen muodostumisessa. Jos Pori on Suomen Bilbao, Beer Hunter’s on sen Guggenheim.

VARSINAIS-SUOMI

Prykmestar Savukataja (Vakka-Suomen Panimo, 9 %). En aio tässä postauksessa muuten arvottaa tai arvioida maistettuja oluita, mutta Savukatajasta joudun myöntämään, että se on ollut jo pitkään ykkössuosikkini kotimaisista pienpanimo-oluista. Uusikaupunki kuten monet rannikon pikkukaupungit ei ole panimopaikkakuntana mikään eilisen teeren kaupunki, vaan täällä on tykitelty portteria jo 1890-luvulla, ja ehkäpä se oli tummaa, vahvaa ja pohjahiivalla pantua kuten tämä. Savukataja lyö kuitenkin isomman suomalaiskansallisen vaihteen silmään monellakin tasolla: vahvuudessa ei ole arasteltu, ja kun katajan kautta mukaan tuodaan koko sisämaan sahtiperinteen jylhyys, lopputulos on hieman savu-barbecue-kastikkeillekin vivahtava suomalaisen panimoperinteen merkkipaalu, joka hakee omaperäisyydessä vertaistaan. Kevyeen lipittelyyn tämä ei ehkä sovellu mutta juhlahetkeen kyllä.

POHJANMAA/ÖSTERBOTTEN

Heller Bock (Bock’s Corner, Vaasa, 6,5 %). Bock’s Corner majailee Vaasan niin sanotussa Pukinkulmassa, johon panimomestari Hjalmar Westerlund ja kumppanit perustivat Bryggeri Ab Bockin vuonna 1890. Panimo toimi viimeiset parikymmentä vuottaan Hartwallin omistuksessa ja osana, kunnes sulki ovensa vuonna 1987. Lähes satavuotista historiaa jatkaa nyt pari vuotta sitten perustettu pienpanimo, jolta ehdin bongata Alkon hyllystä useamman pintahiivaoluen ennen kuin sitten vastaan tuli vihdoin varsinainen Bock. Muuten sen valikoimasta löytyy sekä saksalaisen että brittiläis-amerikkalaisen perinteen mukaista tavaraa. Tämä Heller Bock on tumman kullankeltainen, ruohoinen ja maltainen. Tuoksussa nenään käy raikas tuoreen herneen tuoksu, kuin suoraan kesäiseltä torilta. Pils-humala kolkuttelee suun takaosaa, mutta kokonaisuutena viljainen olut ei kuitenkaan vivahda paljon tšekkiläiseen suuntaan vaan on nimensä mukaisesti makeahko Bock. Bock ei ole ehkä tällä hetkellä kaikkein trendikkäin oluttyyli, mutta nimi ja historia ehkä velvoittavat. Vaaleiden kevätbockien ystävänä toivon tästä vaasalaisoluesta kehittyvän vielä Suomen paras Bock.

LAPPI

Original 1964 Lager (Tornion Panimo, Tornio, 5,2 %). Tässä on jonkinlainen hyvän olon lager, monestakin syystä. Ensinnäkin tarina siitä, miten alkuperäisen Tornion Panimon seuraajaksi perustettu pienpanimo sai vuonna 1964 Lapin Kulta -reseptin kehittäneen Leo Andelinin panemaan itselleen ”Original 1964 Lagerin” silloisilla spekseillä, on melko vastustamaton. Ainakin Tuopillinen on analysoinut, miten tämä alkuperäisen Lapparin replika vertautuu siihen Lapin Kultaan, jota Hartwall tänä päivänä myy. En ole itse juonut 1964:n kolmosvahvuista versiota, mutta tämä nelonen on raikas, puhtoinen, hedelmäinen, paahtoleipäinen ja piirua vahvemmin humaloitu kuin mikään kotimainen standardikolmonen tai -nelonen. Kyllähän tästä vielä luonteikkaammaksikin pääsisi, mutta jos useammat kotimaiset lagerit olisivat tämän tyyppisiä, joisin niitä paljon tiheämmin. Etiketissä näkyy etäisesti tutunnäköisiä tunturien taakse laskevan auringon värisävyjä, ja jopa tunturipuro-sana on rohjettu mainita etiketin tekstissä.

UUSIMAA

Paavin polku (Fiskarsin panimo, 9 %). Fiskars on suosikkipaikkojani kesäisen terassioluen nauttimiseen. Esimerkiksi ruukkikylän Laundry-ravintolasta löytyy pikkupurtavaa ja näitä Fiskarsin panimon vahvempiakin oluita. Tumma Munkintie karisti jossain vaiheessa hieman alkuaikojen siirappisuuttaan ja on tyylikäs olutsuoritus. Uudempana rinnalle on tullut belgialaisesta vaaleasta tripel-luostarioluesta inspiroitunut Paavin polku. Kypsän aprikoosin värinen samea olut tuoksuu jännästi mintulle ja tupakalle. Paavi kulkee normaaleihin tripel-munkkeihin ja apotteihin verrattuna aika lailla omia polkujaan, tämä on makea, todella tuhti ja mausteinen olut. Maussa on kuivattuja keltaisia hedelmiä ja jälleen vähän sitä tupakkaa, alkoholikin taka-alalla vähän lämmittelee. Nykyaikana, kun useimmissa maissa tehdään kaikkia mahdollisia oluttyylejä ja -erikoisuuksia, olen sitä mieltä, että sivistysvaltiosta pitää löytyä ainakin yksi maailmanluokan belgialaistyylinen tripel. Kannustan uusmaalaisten kulttuurimaisemien keskellä toimivia Malmgårdia ja Fiskarsia tarttumaan tähän haasteeseen; heillä on nyt näistä belgialaishenkisistä oluista jo useampien vuosien kokemus.

AHVENANMAA

Barley Wine (Stallhagen, 10,1 %). Stallhagenin panimoravintola, kuten edellinenkin, on yksi suosikkiolutpaikkojani Suomen kamaralla. Olen käynyt tosin vain kerran, mutta seuraavaa visiittiä jo odottelen. Panimon oluet ovat yleensä lauhkeita kuin Ahvenanmaan ilmasto, ja tyypit ovat kehitelleet reseptejään rauhassa jo vuodesta 2004. Baltic Porteria heiltä ostan melko usein, Julbock tuli taas tänäkin vuonna maistettua, ja tähän esittelyyn päätyi nyt sitten uutuus Barley Wine. Ohraviiniä pääsin testaamaan monille tutussa Oak Barrelissa Helsinki-Vantaalla, jossa pienin annoskoko oli viinilasillisen verran eli 12 cl. Enemmän kuin viinin tunnelmaa tässä oli brändyn tai viskin poltetta, reunustettuna kuivatuilla marjoilla ja kevyellä humaloinnilla. Monia nuppeja oli käännetty kaakkoon, eli sikäli poikkeuksellinen olut stallhagenilaiseksi. Hieman tämäntyyppisiä oluita kuitenkin ehkä seilasi Itämeren laivoilla matkalla Englannista tsaarin valtakuntaan jo 1700-luvulla. Tämä vuosi on tuonut uutta kalastajaa Stallhagenin apajille, kun Ahvenanmaalle avattiin maakunnan toinen panimo Open Water. Saa nähdä millainen kilpailuasetelma kaksikon välille kehittyy.

KANTA-HÄME

Lammin Sahti (Lammin Sahti, 7,5 %). Hämeen sydänmaat ovat sahdin kotialuetta, ja sieltä tulee myös virallinen festariolueni Lammin Sahti. Jos sahtia vain on tarjolla, se on avausjuomani tapahtumassa kuin tapahtumassa. Viimeksi törmäsin siihen joitakin päiviä sitten Bryggeri Helsingissä työpaikan pikkujoulujen jatkoilla, ja itseoikeutetusti sahti oli ensimmäinen tilaukseni. Sahdin saatavuus ylipäänsä on ymmärrettävästi Helsingissä heikko tai korkeintaan vaihteleva, koska kyseessä on tuoretuote ja useimmilta yksityisiltä sahdintekijöiltä sitä ei paljon liikene yli oman käytön. Bryggerissä lammilainen ei ole mikään yllätys sinänsä, koska taustavoimat historiallisten Torikorttelien panimoravintolan taustalla ovat samat kuin Lammilla majailevan sahtipanimon. Jälkimmäinen on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut pienpanimo. En ole kovin hyvä vertailemaan sahteja keskenään, koska niitä niin harvakseltaan pääsee maistelemaan, mutta lammilainen on mielestäni hyvä keskitien ruskea sahti, jota vahva kypsän banaanin maku yhdistää myös Baijerin tummiin vehnäbockeihin.

PÄIJÄT-HÄME

Unto Porter (Kanavan Panimo, 7,1 %). Nelostien linjaus kulki ennen Vääksyn kautta, ja siihen viittasi kai Ultra Brakin kappaleessaan. Siksi kanavapaikkakunta on nimenä monille Suomea etelä-pohjoissuunnassa reissanneille keskimääräistä tutumpi, ja nyt Vääksyssä on toiminut jo toista vuotta sitten panimokin. Jos Päijät-Hämeen konkaripanimo Teerenpeli on jo ajat sitten levittänyt lonkeroitaan isompiinkin kaupunkeihin, Kanavan Panimo on selkeästi pienempi ja paikallisempi. Perinteinen suomalainen oluttyyli portteri kävelee vastaan Kanavan tulkintana jykevästi tuoksuvana, varsinkin kun nautin sitä Spiegelaun stout-lasistani. Tuoksussa on lakritsaa, savua, nahkaa, ehkä pientä lannan vivahdettakin. Vahva portteri on joskus todella makeaa, tämä ei ole. Maku on paahteisen suklainen, mausteinen, vähän puinen, ja humalaa on tyyliin nähden ihan reippaasti. Kahden järven ja useampien teiden yhtymäkohta on itsestäänselvästi paikka, jossa paljon ihmisiä on liikkunut jo muinaisina aikoina, ja jonkinlainen olut niihin kohtaamisiin on takuulla liittynyt. Niinpä on paikallaan, että Vääksyssä on siihen tarkoitukseen panimokin; ilmeisesti aikaisemmin modernin panimohistorian aikana sellaista ei ole ollut.

ETELÄ-POHJANMAA

Pumpkin Ale (Mallaskuu, Lapua, 8 %). Eteläpohjalainen olut on kyllä ennestään tuttua. Mallaskosken oluita olen tietysti maistellut useampia jo 1990-luvun lopulta asti ja juonut niitä joskus heidän panimoravintolassaankin Seinäjoen vesitornissa. Tuon panimon historia ulottuu hieman katkonaisena lähes sadan vuoden taakse. Sen sijaan tämänkertaiseen satsiin valikoitunut Lapuan ylpeys Mallaskuu on kuitenkin vasta pari vuotta vanha ja minulle uusi tuttavuus. Valmistelin tätä postausta erilaisten kurpitsa- ja kalkkunajuhlien aikaan keskellä pimeintä syksyä, joten kurpitsaolut on nyt sitten Mallaskuulta lasissa. Kurpitsat ovat peräisin omasta tarhasta, ja tässä on hyvä vahvan syksyisen oluen tunnelma. Kaneli, muskotti ja muut mausteet hallitsevat, mutta humalaakin on maistuvasti. Prosentit ovat aika korkealla, ja siihen nähden runko ei ole jyhkeimpiä mitä olen kurpitsaoluissa nähnyt, eli ehkä siinä toive tuleville syksyille, mutta kaikkiaan miellyttävä tuttavuus tämäkin.

POHJOIS-KARJALA

Double Doc (Honkavuoren Panimo, Joensuu, 7,3 %). Kun Pohjois-Karjalan ainoa panimo Kiteen Panimo lopetti toimintansa alkuvuodesta 2015, maakunnan ei tarvinnut olla kauan ilman panimoa. Vielä samana vuonna biologikaksikko Jani Honkanen ja Ville Vuorio perustivat panimon kaupunkiin, jonka yliopistolla olivat tutustuneet. Tässä on tausta nyt testissä olleen honkavuorelaisoluen nimelle: molemmilla panimon puuhamiehillä on nimittäin myös tohtorihattu. Tyyliltään olut on tumma Doppelbock. Honkavuorelaiset ovat kertoneet haluavansa tehdä helposti nautittavaa olutta, jossa ei – ajan muotivirtauksesta poiketen – ole liiaksi humalaa. Joensuulainen tuplapukki on makean suklainen olut, mikä usein tähän tyyliin sopiikin. Tuoksu on voimakkaan luumuinen, maltainen, ja melkein siirappia muistuttavan makeuden jälkeen suuhun jää paahtunut leipäinen maku. Näin täyteläinen olut lämmittää mukavasti talvella, kun Pohjois-Karjalassakaan ei oikein voi juoda kaljaa auringonnousuun. Ehkä se siihen tarkoitukseen voisi olla jopa vielä vahvempaa?

ETELÄ-SAVO

Marsalkka Pils (Saimaan Juomatehdas, 5,8 %). Pils-tyyppistä olutta ei ole tähän joukkoon muilta panimoilta mahtunut, vaikka oluttyyli on taas viime aikoina melko suosittu ollutkin myös kotimaassa. Kuten monet muistavat, tänä vuonna on tullut kuluneeksi paitsi sata vuotta Suomen itsenäistymisestä, myös 150 vuotta marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymästä. Toimikoon siis hänen mukaansa nimetty olut pilsnerityylin edustajana tässä kattauksessa. Päämajakaupungin luomupilsneri on alkoholipitoisuudellaan tyylilajinsa vahvimmasta päästä, ja ulkonäöltään samean kellanoranssi. Tuoksussa on panostettu pikemminkin maltaisiin kuin humalaan, ja sen jälkeen maun suhteellisen tanakka katkeruus tuleekin pienenä yllätyksenä. Oluen nimihenkilö saattaa olla jämpti ja korrektisti käyttäytyvä aatelismies ja upseeri, mutta tämä pilsneri tuo pikemminkin mieleen rustiikin maalaispanimon jostakin Tšekin syrjäseuduilta. Ote on jotenkin ronski ja siloittematon. Jalohumalaa ja mahdollisesti myös diasetyyliä löytyy sen verran, että kyllä tämä tšekkiläisestä kävisi, ja se on siis tässä tapauksessa kehu.

POHJOIS-SAVO

American Brown Ale (Olvi, Iisalmi, 4,7 %). Vaikka Savonmaalta pienpanimojakin löytyy, iisalmilainen isompi tekijä on sekin löytänyt itselleen markkinaraon craft beer -segmentistä. Olvin käsityöläistölkit ovat saaneet myötäsukaisia arvioita. IPAnsa Olvi on jo vakiinnuttanut sekä kotimaahan että Suomenlahden eteläpuolelle. Tällaista tummaa pintahiivaolutta kuten sarjan uutuus American Brown Ale on saattanut itse Johan August Sandels juoda Koljonvirralla Suomen sodan aikaan. Näin aromaattisesti ja maukkaasti humaloitua ei silloinen olut ole varmasti ollut, mutta ei se myöskään ollut vaaleaa lageria kuten Olvin Sandels. American Brown Alen kanelia ja muita vanhoja mausteita tulvivassa tuoksussa on toisaalta paljonkin jotain pohjoismaiseen ilmastoon sopivaa. Niinpä tämä tyylilajiltaan kansainvälinen olut saa luvan edustaa tässä postauksessa maakuntaa, jossa on Suomen vanhin itsenäinen panimo – ja siinä lajissa ainoa, joka on onnistunut haukkaamaan itselleen huomattavan siivun naapurimaidenkin olutmarkkinoista ilman, että on itse päätynyt suurempien petojen kitaan.

KYMENLAAKSO

Kaski Kylmäsavulager (Takatalo & Tompuri, Virolahti, 4,6 %). Kaski-olut tuli minulle ensimmäisen kerran vastaan marraskuussa Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa. Mikko oli ollut Takatalo & Tompurin tyyppien apuna keittelemässä aloittelevan panimon tuotteita sen käynnistämisvaiheissa. Tämä savuolut valittiin vuoden parhaaksi vaaleaksi lageriksi Suomen paras olut -mittelössä. Nyt marraskuun lopussa ostamassani Kaski-pullossa on maininta tuosta voitosta ehditty printata jo etikettiinkin. Vaaleassa savulagerissa referenssiolueni olisi varmaan Aecht Schlenkerla Helles Lagerbier, joka on parhaita suomalaisista ruokakaupoista löytyviä lagereita. Tässä savulagerissa on tuoksussa savua ja leipää, vähäsuolaista merivettä, ja maku on myös hyvin viljainen, sen verran kirpakka että täytyy luntata onko reseptissä muutakin kuin ohraa (ei ole). Aavistuksen metallinen, lehtimetsäinen vaalean savulihan fiilis. Olut on samean kullankeltainen, tekee varmasti kunniaa Takatalon ja Tompurin maatilojen historialle, jolloin peltoa on ilmeisesti raivattu kaskeamalla.

PIRKANMAA

Plevnan Siperia (Koskipanimo, Tampere, 8 %). Imperial stout on vahvaa portteria, jota brittien kauppalaivat veivät jo 1700-luvun loppupuolella Venäjälle ja muihin Itämeren maihin. Stoutia pantiin myös Tampereella jo 1800-luvulla Onkiniemessä. Venäjä-yhteyden vuoksi Plevnan stout lienee kuitenkin nimensä saanut, vaikkakin Siperia vie ajatukset etenkin humalointinsa ansiosta Beringinsalmen toiselle puolelle – jos ei nyt Alaskaan niin etelämmäksi Washingtonin ja Oregonin vuorille. Sieltä ovat kotoisin Mount Hood ja muut tässä oluessa käytetyt humalalajikkeet. Kun Siperiaa ensi kerran pantiin Helsingin Pikkulinnun viisivuotisjuhliin vuonna 2005, tällaista humalointia ei ollut stoutissa tai juuri muissakaan oluissa Suomessa nähty. Oma edellinen kokemukseni Siperiasta on hanaoluena eräästä parin vuoden takaisesta oluttapahtumasta, ja silloin ajattelin, että jenkkihumalat jyräsivät turhan paljon oluen muita ominaisuuksia. Nyt pullosta lasiin kaadettuna vaikutelma on lempeämpi, vaikka humalointi toki on yhä huomattavan tömäkkä. Tuoksussa on kahvia ja havuja, suussa kahvinmakuista toffeeta, jykevää paahtunutta mallasta ja vähän maidon makeutta. Turhaan ei Siperia ole Suomen arvostetuimpia oluita, mistä se on vuosien mittaan palkintojakin napannut.

ETELÄ-KARJALA

Maalaine (Panimoyhtiö Tuju, 4,5 %). Vielä pari vuotta sitten olisi eteläkarjalaisen oluen hankkiminen tällaista postausta varten saattanut jäädä haaveeksi. Sinänsä Lappeenrannan panimohistoria ei ole vaatimaton, siellä on tehty aikoinaan niin portteria kuin bockia, münchneriä ja muita saksalaistyyppisiä oluita. Tämän lisäksi Suomi on Lappeenrannan kautta saanut yhden keskeisimmistä keskiolutmerkeistään, Karjalan, joka alkujaan ei ollut suinkaan mikään Hartwallin brändi. Hartwall lopetti Karjalan tuotannon 1990-luvun alussa, ja sen jälkeen Lappeenrannassa on ollut satunnaisesti pienpanimoita. Nyt kaupungin panimoperinnettä pitää yksinään yllä kahden miehen panimo-operaatio Tuju, jonka maitokauppavahvuista saisonia löysin Helsingistä Pien-olutkaupasta. Kuten nimi lupaa, belgialaisen maalaisoluen hiiva on piiloutuneena tämän oluen aromiin Uuden maailman tyylisen humaloinnin alle. Humalat ovat trooppisen tuoksuista laatua, ja tällä yhdistelmällä tuoreehko lappeenrantalaisolut liittää itsensä yhteen maailmalla tällä hetkellä suosituimmista oluttyylin tulkinnoista.

KESKI-SUOMI

Raivoava Rakki (Panimo Hiisi, Jyväskylä, 6,2 %). Maakuntalaulun männikkömetsät tuoksuvat ja maistuvat tässä keskisuomalaisessa IPAssa kyllä, jenkkihumalien ansiosta nimittäin. Rantojen raidoista en ole varma. Hiiden rakki ei räksytä, vaan puree jalan poikki, jos lähelle päästää, kertoo etiketti. Etiketti paljastaa kuitenkin samalla runsaan maltaisuuden: karamellimallasta ja jotain tummempaakin taitaa tässä olla. Väri on pihkanruskea. Mallas vie nyt ainakin tässä pullossa suorastaan voiton hurjasta humalaisuudesta, mikä tietysti minulle sopiikin. Maltaisuus panee IPA-koiran raivoon huomattavaa sordiinoa. On mahdollista, että pullotuspäivänä tasapaino olisi ollut toisensuuntainen. Hiisi on aktiivinen uuden sukupolven pienpanimo ja tekee paljon yhteistyötä muidenkin, erityisesti kotimaisten toimijoiden kanssa. Villiin muinaiseen mytologiaan viittaava olutnimistö ja visuaalinen tyyli vetoavat, ja panotaitoakin on tainnut karttua sen verran, että Hiisi pysynee jatkossakin yhtenä kotimaisen käsityöolutbuumin vakiokasvoista.

Loppukaneetti

Tarkkasilmäinen on voinut laskea, että maakuntia on Suomessa tänä päivänä 19 ja oluita tässä koosteessa kaksi vähemmän. Kainuulaista ja keskipohjalaista olutta en onnistunut tähän hätään saamaan haltuuni. Joitakin verkkoja yritin laittaa vesille, ja jos noiden maakuntien oluita myöhemmin onnistun hankkimaan, postaan niistä erikseen. Näistä kahdesta maakunnasta ei tällä hetkellä omia panimoja tietääkseni löydy, ei ainakaan sellaisia joiden jakelukanavat ulottuisivat pääkaupunkiseudulle. Suhteellisen satunnaisella otteella valitusta kattauksesta jäi toki pois myös isoja ja tärkeitäkin panimokaupunkeja, ei vähäisimpänä Helsinki.

Mutta lopuksi kuitenkin olennainen: Onnea Suomi – ensin tietenkin satavuotisesta itsenäisyydestä – ja sen perään kaikista uusista ja vanhoista panimoista, joiden määrä lähestyy uhkaavasti sataa (ellei ole jo sitä ylittänyt)!

Mikko Salmen olutkirja on erittäin hyvä, mutta lankoja jää solmimatta

Tuomio: ehdottomasti pukinkonttiin.

Viime viikolla pitkän linjan oluentekijä ja olutasiantuntija Mikko Salmi lanseerasi tuoreen kirjansa nimeltä Olut!, joka oli kuulemma ollut tekeillä viimeiset viisitoista vuotta. “Aloitin kirjoittamisen vähän yli parikymppisenä ja sain sen valmiiksi nelikymppisenä”, Salmi kertoili julkistustilaisuudessa.

Pitkä valmistumisaika kirjasta kyllä näkyykin, ainakin näin kun sen tietää. Ja se on sekä kirjan paras puoli että mahdollisesti myös sen ainoa heikkous.

Olut! on selvästikin tarkoitettu kirjahyllyihin perusteokseksi oluesta. Mitä hyvän perusteoksen pitäisi sisältää, jotta se kertoisi meille kaiken olennaisen maailman suosituimmasta alkoholijuomasta?

Yleisimpien tai keskeisimpien oluttyylien esittelyä ei varmasti voi kiertää; oluen monimuotoisuudesta kertominen tavalla tai toisella on ainakin nykypäivänä olutkirjan peruskauraa. Michael Jacksonin viitoittamalla tiellä jatketaan.

Tämän voi tehdä poikkileikkauksena – eli miltä tilanne näyttää nyt – tai kertomalla historiasta, oluttyylien syntyvaiheista ja niiden kehittymisestä vuosikymmenten tai vuosisatojen saatossa. Ensin mainittu lähestymistapa on yllättävänkin yleinen, vaikka sen riskinä on, että tieto vanhenee jo ensi vuosikymmenellä tai sitä seuraavalla. Salmi on turvautunut onneksi jälkimmäiseen strategiaan: hänen oluttyyliesittelynsä ovat enemmänkin tärkeimpien eurooppalaisten olutperinteiden tarinoita.

Toinen olutkirjoissa yleinen elementti on yksittäisten oluiden esitteleminen, yleensä jonkin tietyn oluttyypin edustajina. Niin nytkin. Jokaisesta kolmestatoista kirjassa käsitellystä olutperinteestä Salmi antaa kymmenkunta maisteltua esimerkkiä, välillä enemmänkin. Tai toisaalta, jos tyylin edustajat ovat keskenään kovin samanlaisia, kuten witbierin tapauksessa, vähempikin riittää.

cofKolmas asia, joka muuten yhdistää monia hyviä olutkirjoja ja -kirjoittajia, on taito kuvata sitä, miltä oluella oleminen tuntuu. Tämä on enemmän kuin pelkät maut ja muut aistihavainnot, ja muuta kuin historialliset faktat ja tarinat. Parhaiden pubien ja baarien, panimojen ja muiden olutpaikkojen fiiliksessä on jotain lähes myyttistä, ja toisaalta samalla usein hauskaa ja arkista. Tätä ”oluen tunnelmaa” Salmi tuo hyvin esiin lukujen loppuun sijoitelluissa mininovelleissaan ja muussakin tekstissään.

Ajan kulumisen vaikutuksista

Tempus fugit, sanoivat entiset roomalaiset. Aika juoksee pakoon.

Ainakin oma kokemukseni siitä kaikesta, mitä oluessa on viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunut, on juuri tietynlainen ajan tihentyminen. Koko ajan tapahtuu kaikkea ja yhä nopeutuvalla tahdilla. Tuntuu siltä, että olut on tällä hetkellä niitä aiheita, joista kertovaa kirjaa ei kannata valmistella viittätoista vuotta. Se teos on valmistuessaan joko auttamatta vanhentunut – tai, jos tietoa on jatkuvasti päivitetty, lopputulos on aivan eri kirja kuin se mikä aikanaan aloitettiin.

Olut! ei ole missään tapauksessa vanhentunut opus. Se painottuu melko vahvasti ikuisiin olutasioihin ja pitempiin ajallisiin kaariin, mutta tämän painotuksen tulkitsen Mikko Salmen muita tekstejä lukeneena hänen henkilökohtaiseksi valinnakseen, joka ei riipu siitä, että tämän kirjan kirjoitusrupeamasta tuli kenties aiottua pidempi.

2010-luvulla voimistunut pienpanimobuumi tosin kirjassa noteerataan – erityisesti IPA-perinnettä käsittelevässä luvussa – mutta se jää kokonaisuutta katsoen sivurooliin. Viisi tai kymmenen vuotta on oluen vuosituhantisessa historiassa toki lyhyt aika. Silti kuvittelisin, että mikä tahansa viime vuosina aloitettu olutkirja toteaisi jo heti johdannossa, että nyt oluessa on tapahtumassa jälleen jotain melko poikkeuksellista. Salmi ei näin tee.

Yllätän itseni ajattelemasta, että tämän tuoreimman pienpanimojen nousun olisin saattanut käsitellä joiltakin osin toisin, jos olisin Olut!-kirjan kaltaisen yleiskatsauksen kirjoittaja. Näin siitä huolimatta, että olen muissa yhteyksissä pyrkinyt pikemminkin vähättelemään viime vuosien merkitystä pitemmässä historiallisessa katsannossa, tai näin omat blogijuttuni on ainakin mahdollista lukea.

Kysymys on tasapainosta. Olisin ehkä koonnut “craft beer -aikakaudesta” (joka ainakin eurooppalaisittain merkitsee korkeintaan viimeisintä kymmentä vuotta) erillisen pienen lukunsa. Siinä olisi voinut todeta amerikkalaisten uudistaman IPAn hämmästyttävän menestystarinan lisäksi esimerkiksi belgialaisperäisen saisonin melkein yhtä yllättävän buumin.

Luin hiljattain, että saison on BeerAdvocateen listattujen oluiden joukossa kolmanneksi yleisin tyyli: saisoneja on siellä yli 9 000. Tämä on ihan käsittämätön kasvu, kun vertaa Salmen kuvaamaan 1990-lukuun, jolloin maailman saisonit pystyi laskemaan suurin piirtein kahden käden sormin. Tietenkin ipoja on nyt kolmin verroin enemmän, mutta kuitenkin.

Gosesta en löytänyt yhtään mainintaa tästä kirjasta, eikä Berliner Weissestakaan taidettu oikeastaan puhua. Nämähän ovat olleet äärimmäisen marginaalisia oluttyylejä aivan viime vuosiin saakka, mutta kun menet trendikkääseen craft beer -baariin tänä päivänä, melko todennäköisesti listalla on jompaakumpaa pohjoissaksalaista hapanvehnää. Onko tämä tuore suosio sitten maininnan arvoinen – riippuu varmaan siitä, kenet kirjan kohderyhmäksi on ajateltu.

Joitakin muitakin lankoja jää mielestäni solmimatta. Esimerkiksi puolalaisesta (tai saksalaisesta, historiallisesta katsantokannasta riippuen) Grätzer-oluen perinteestä mainitaan, että se katosi 1930-luvulla. Olisi kuitenkin paikallaan lisätä, että kyseinen oluttyyli voi taas nyky-Puolassa erittäin hyvin, toki puolalaisella nimellään grodziskie. Näitä mietoja savuvehnäoluita tekee yksi jos toinenkin uusi puolalainen pienpanimo. Ja tiedämmekö, katosiko grodziskie kokonaan vai katkesiko vain sen kaupallinen tuotanto joksikin aikaa?

Samoin koen, että ranskalainen olut ja varsinkin pohjoisranskalainen pintahiivaolutperinne alistetaan hieman epäreilusti pelkäksi alaviitteeksi sille, että Ranska on voittopuolisesti viinimaa ja Pariisi on lager-kaupunki. Kyllä pohjoinen Nord-Pas-de-Calais on maantieteellistä jatkoa sille samalle olutalueelle, joka kattaa Belgian ja historiallisesti myös Hollannin ja Pohjois-Saksan. Perinneoluiden kunnianpalautus vain eteni Ranskan puolella hieman syrjäisempiä latuja ja vähemmän kansainvälisen huomion saattelemana kuin pohjoisnaapurissa.

Vielä yksi pieni moite: olisin toivonut tällaiseen oluttiedon aarreaittaan kunnollista kirjallisuusluetteloa ja mieluiten jopa lähdeviitteitä jokaisen kappaleen teksteihin. Kuvittelen tunnistavani Salmen teksteissä kaikuja joistakin kirjoista, joita olen itsekin käyttänyt, esimerkiksi Belgia-luvun taustalla on kenties Perrier-Robertin ja Fontainen La Belgique par la Bière, la bière par la Belgique. Mutta se jää arvailuksi.

Jätän nämä pienet toiveeni ilmaan seuraavaa painosta ajatellen. Yleinen tuomioni tästä kirjasta on joka tapauksessa: aivan ehdottomasti pukinkonttiin. Varsinkin niille, joiden olutharrastus on vielä alkutaipaleellaan. Tämä kirjaprojekti on ollut selvästikin kunnianhimoinen, ja olen iloinen, että näin kattava ja monipuolinen tuotos on nyt sitten kirjakaupoissa.

Mikko Salmen missiona on osoittaa, että hyvän oluen asialla on oltu jo satoja vuosia, ja esimerkiksi hänen eläytymisensä historiallisten olutihmisten rooleihin on luovaa ja viihdyttävää kirjoittamista. Tietysti Martti Lutherin tai Pierre Celisin päivistä on tultu pitkä matka Untappdin näppäilijöiden maailmaan, mutta sama etsintä jatkuu ja tämä kirja kertoo siitä.