Onko craft beer -yhteisöä olemassa?

Viikonloppuna lähes samalla hetkellä silmiini osui kaksi kirjoitusta, joissa lähestyttiin vastakkaisista näkökulmista nykyisen olutmaailman yhteisöllistä olemusta.

Ensimmäinen oli New York Timesin toimittajan Daniel Fromsonin kolumni, jossa ylistettiin amerikkalaisen oluen kykyä yhdistää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja kertoi muun muassa junailleensa tapaamisen New Yorkissa eteläkorealaisen turistin kanssa beer tradingin merkeissä, oltuaan ensin tähän yhteydessä nettifoorumin kautta. Korealainen oli tullut Amerikkaan kiertääkseen itärannikon kuuluisimpia käsityöpanimoita.

“Tämä on meidän ajallemme ominainen rituaali, jonka voi lukea kyseisen alakulttuurin huvittaviin puoliin: kaksi aikuista miestä sopii sokkotreffit vain vaihtaakseen keskenään harvinaisia olutpulloja.”

USA:n craft beer -liike on luonut omat tulkintansa muiden maiden oluttyyleistä ja onnistunut markkinoimaan ne isolle, nuorekkaalle kuluttajakunnalle ympäri maapalloa. Amerikkalainen olut – tässä merkityksessä, pikemminkin kuin takapihan grillin ympärillä juotuna Budweiserina – ei kuulu enää Fromsonin mukaan pelkästään yhdysvaltalaisille vaan kaikille planeetan oluenystäville.

Craft beer -kulttuuri ei ole enää edes pelkästään kansainvälistä vaan ylikansallista, kolumnissa todetaan. Sitä auttavat sosiaalinen media, halvat lentoliput sekä jakelijat ja tapahtumat, joiden polttopiste on globaali.

Kuten Fromson mainitsee, esimerkiksi viime kuussa Ranskassa järjestetyssä Paris Beer Week -tapahtumassa valittiin palkittavia oluita neljänkymmenen ranskalaispanimon joukosta, jotka käytännössä kaikki tekivät amerikkalaistyylistä IPA-olutta. IPA on siis alun perin brittiläinen oluttyyli, vaikka sen nykyinen olemus onkin amerikkalaisten pienpanimoiden muokkaama ja heidän ansiostaan se on palannut myös Eurooppaan edistyksellisten panimoiden agendalle.

Me” voimme edelleen kokoontua nauttimaan amerikkalaista olutta, Fromson toteaa. Vain se on muuttunut, keitä meillä tarkoitetaan.” Lue: tarkoitetaan kaikkia niitä tämän taivaankappaleen asukkaita, joilla on kiinnostusta juoda olutta ja mahdollisuus maksaa sen laadusta hieman perustuotetta enemmän.

* * * * *

Toiseen kirjoitukseen törmäsin brittiläisessä Zythophile-blogissa. Postaus käsitteli kesäkuussa tapahtunutta Beavertown-panimon vähemmistöosuuden myyntiä Heinekenille. Blogin kirjoittaja Martyn Cornell kritisoi UK Craft Beer Forum -Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua, jossa ryhmän ylläpitäjä oli muun muassa todennut Beavertownin täten päättäneen kääntää selkänsä craft beer -yhteisölle”.

Foorumin ylläpitäjän mukaan Beavertownin pitäisi ymmärtää, mitkä tämän takinkääntämisen vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta”.

Martyn Cornellin vastaväite on vapaasti tulkittuna, että craft-puristit unohtavat panimon pitämisen olevan liiketoimintaa, jos he vaativat käsityöpanimoita pysymään pieninä ollakseen uskollisia periaatteilleen (tai kuvitellun craft beer -yhteisön periaatteille). Hänestä oikea tavoite olisi, että laadukas olut olisi yhä useampien ulottuvilla ja muodostaisi yhä suuremman osuuden olutmarkkinasta. Tällä tiellä voidaan edetä vain, jos pienillä käsityöpanimoillakin on moraalinen oikeus tietoiseen kasvuun silloin kun siihen on tilaisuus – eli tuotteille enemmän kysyntää kuin nykykapasiteetilla on voitu tarjota.

Cornell väittää myös, että mitään craft beer -yhteisöä ei ole olemassa”. Hän toteaa juovansa kyllä käsityöolutta (mitä se sitten onkin”), mutta ei ole mielestään osa sellaista yhteisöä, jota UK Craft Beer Forumin FB-ryhmä olettaa edustavansa.

“Se ei ole yhteisö vaan ryhmä elitistisiä snobeja, joilla on päät niin syvällä omissa peräaukoissa, että he takuulla näkevät kitarisansa.”

Poleemisesta kirjoituksesta seurasi – ei ehkä kovin yllättäen – vilkas keskustelu blogin kommenttikentässä. Craft beer -foorumin tyypit ja heidän puolustajansa nostelivat nokkiaan ja pyrkivät todistelemaan, mitä kauheuksia Beavertownin ajautumisesta Heinekenin kitaan on pelättävissä.

He myös yrittivät osoittaa sanakirjojen avulla, että yhteisön määritelmäksi riittää, kun ihmiset ovat kiinnostuneita samasta asiasta tai heillä on samanlaiset asenteet. Cornell ei hyväksynyt todisteita. Hänestä saman harrastuksen ympärille kerääntyneet, toisilleen vieraat ihmiset eivät ole yhteisö missään sanan merkityksellisessä mielessä.

* * * * *

Muistin lukeneeni kolmannestakin paikasta hiljattain saman sävyistä keskustelua. Kyse oli kotimaisen kollegan Arden blogikirjoituksesta, jossa arvioitiin kahden suomalaisen pienpanimon olutuutuuksia. Asetelmassa oli joitakin samoja piirteitä, vaikka tapaukset eivät mitenkään identtisiä olekaan. Jälleen sivuttiin kysymystä, ovatko isomman oluttehtaan helmoihin päätyneen pienen panimon tuotteet vaarassa muuttua epäedulliseen suuntaan. Panimot olivat tällä kertaa Malmgård ja Saimaa Brewing Company, vaikka sillä ei nyt olekaan oman pohdintani kannalta merkitystä.

Arden esittämään muotoiluun, että olutharrastajissa on herättänyt huolestumista Malmgårdin ajautuminen Saimaan kylkeen”, tartuttiin kommenttiosiossa.

Miten määritellään olutharrastajat, tivasi pitkän linjan oluttoimittaja Heikki Kähkönen.

Kähkösen kokemuksen mukaan esimerkiksi olutseuroissa – joissa kohtuullisen suuri osa maamme olutharrastajista lymyää – ei ole esiintynyt mitään huolta tästä asiasta. Arde argumentoi, että huolta on esitetty some-keskusteluissa ja baaritiskeillä. Hän totesi käyttäneensä muotoa olutharrastajissa” kieliopillisesti partitiivin monikkona (sanasta olutharrastajia” eikä nominatiivista ”olutharrastajat”). Puhuttiin siis joistakin harrastajista eikä kaikista.

Beerglass_Flickr_DonLaVange_CC-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Don La Vange, CC BY-SA 2.0.

 

Väittelyä aiheesta käytiin ehkä osin kieli poskessa, mutta itse kysymys on minusta ihan kiinnostava. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu muutenkin paljon, kun internet-kulttuuri on viime vuosina kypsynyt täysi-ikäiseksi. Edustaako yksi some-ryhmä olutharrastajia tai olutyhteisöä? Entä useampi ryhmä? Entä baaritiskillä notkujat tai olutseurojen jäsenet?

* * * * *

Yhteisöllisyys on murroksessa. Tästä on tietysti paljon kirjoitettu, ja yksi yritys kiteyttää tilannetta on tämä The Atlantic -lehden artikkeli. Se, mikä mielletään tyypillisenä esimerkkinä yhteisöstä, saattaa olla nyt eri asia kuin parikymmentä vuotta sitten, jutussa todetaan. Ennen yhteisö ehkä olikin useimmiten jokin selkeästi organisoitunut taho, tai sellainen, johon kuulutaan syntyperän perusteella. Koulu saattoi olla tällainen yhteisö, samoin asuinkortteli tai kylä.

Nettiaikakaudella näiden yhteisöjen – kuten myös perinteisten seurojen ja yhdistysten – rinnalle on tullut yhä enemmän löyhästi organisoituneita liikkeitä tai yhteisöllisiä fiilistelyporukoita, olipa kyse kaupunkiaktivisteista, vasemmistolaisittain tai oikeistolaisittain ajattelevista twitter-kuplista, taikka käsityöoluen ystävistä.

Nämä internetin kautta rakentuvat, erittäin huokoiset kollektiivit ovat juuri sitä yhteisöllisyyden lajia, joka The Atlanticin jutun mukaan tänä päivänä korostuu. Se, että monet tämän hetken menestyneimmistä yrityksistä on sosiaalisen median operaattoreita, ei ole tietenkään sattumaa. Yhteisöllisyyden alustoille ja muille sen mahdollistaville teknisille ratkaisuille on iso kysyntä.

Osa online-yhteisöistäkin on pieniä ja tiiviitä, ja niihin kuuluminen perustuu omaan aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Toisaalta puhutaan esimerkiksi LGBT-yhteisöstä tai latinoyhteisöstä, joihin käytännössä miljoonat ihmiset liittyvät tietyn ominaisuutensa kautta. Identiteetti on joka tapauksessa tämän 2000-lukulaisen yhteisöllisyyden tyypillinen rakennuspalikka. Osallistumista motivoi usein tarve muovata omaa minuutta kuulumalla johonkin – lopulta siis ehkä individualismi jopa enemmän kuin kollektivismi.

Yhteisö on silti epäilemättä hyvä sana myös näiden 2000-luvun netti-ilmiöiden kuvaamiseen. Perusteluitakin löytyy ihan uskottavista sanakirjoista. Väittelyyn päädytään kuitenkin siinä tapauksessa – kuten Zythophilen kommenteissa – kun oletetun yhteisön sisällä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun joku antaa ymmärtää puhuvansa koko yhteisön, “kaikkien”, puolesta, eri mieltä olevien on helppo kyseenalaistaa tämä bluffi. Kuten Cornell mainitseekin, hänelle suivaantunut Facebook-ryhmä edustaa konkreettisesti vain noin 0,08 %:a Britannian oluenjuojista.

Laajasti ottaen craft beer -yhteisö – jos sillä tarkoitetaan vaikkapa kaikkia hyvästä pienpanimo-oluesta kiinnostuneita – on kyllä usein samaa mieltä monista perusasioista. Kukaan ei halua esimerkiksi palata tilanteeseen, jossa olutta valmistaa vain kourallinen megapanimoita, joita oluen laatu ei kiinnosta tai voiton maksimointi ajaa sen edelle. Kaikki todennäköisesti pitävät tyylillisesti monipuolista oluttarjontaa hyvänä asiana. Lähes kaikki myös kannattanevat sellaisia poliittisia toimia, joilla tätä päämäärää edistetään – kuten nyt Suomen tapauksessa esimerkiksi ulosmyyntioikeutta.

Alrode_Media-club_Flickr-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Media Club, CC BY-SA 2.0.

 

Tunnistan hyvin myös New York Timesin Daniel Fromsonin kuvaileman globaalin craft beer -yhteisön. Olen esimerkiksi juuri sopinut ensi viikonlopuksi tapaamisen erään puolalaisen olutaktiivin kanssa – henkilön, jota en ennestään tunne – periaatteessa siltä pohjalta, mitä olen netin pohjalta voinut hänestä päätellä ja muilta kuullut. Vastaavasti olen saanut itse joitakin yhteydenottoja ulkomaisilta olutihmisiltä siksi, että minulla on oma pieni roolini Suomen harrastajayhteisössä.

Toisaalta jos yhteisö(t) mielletään näin väljästi, kenelläkään ei ole mandaattia esittää omaa mielipidettään jostain asiasta koko olutharrastajayhteisön mielipiteenä. Aika varovainen kannattaa olla myös sen suhteen, että kanavoi yhteisön edustajana sellaisia näkemyksiä, joita näppituntumalta olettaa koko muun porukan kannattavan (olipa porukka sitten yksittäinen Facebook-ryhmä tai vaikka kaikki oman maan craft beer -harrastajat).

* * * * *

Kysyin otsikossa, onko craft beer -yhteisöä olemassa, ja nyt vastaan. Kyllä: kun puhutaan löyhästä verkostosta, jonka kautta yksityiset harrastajat, olutseurat ja -järjestöt, olutkirjoittajat, panimot ja ravintolapuolen ihmiset eri maissa liittyvät esimerkiksi nettisovellusten avulla toisiinsa, tietynlainen globaali yhteisö on todella olemassa. Se on paitsi olemassa, sillä myös on merkitystä alan ja harrastuksen kannalta ihmisten yhteentuojana ja mielipiteiden vaihtamisen alustana. Varmasti se inspiroi harrastajia myös identiteetin luomisen välineenä: Untappdin näppäily houkuttaa, koska samaa tekevät trenditietoiset tyypit kaikkialla maailmassa.

Toisaalta myös: ei ole. Jos Martyn Cornellin tavoin edellyttää, että “mielekkään” yhteisön pitäisi pystyä ehkä muodostamaan selkeitä yhteisiä kantoja ja nauttia jonkinlaista oikeutta lausua niitä jäsentensä puolesta, tällaista universaalia kattoyhteisöä ei maailmassa tai missään maassa taida olla. On kuluttajien yhdistyksiä, panimoalan yhdistyksiä, some-ryhmiä ja niin edelleen. Nämä ovat kuitenkin kukin tässä mielessä oma erillinen yhteisönsä. Jos kaksi keskustelijaa ovat siis esimerkiksi blogin kommenttiketjussa eri mieltä jostakin asiasta, kumpikaan heistä ei voi sanoa edustavansa koko craft beer -yhteisön näkemystä – ei vaikka hänellä olisi millaiset verkostot niin harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa.

Mainokset

Sessio #4: Tiedon puute ahistaa, kun pitää puhua viisaita Suomi-oluista

Mennään neljättä Sessio-yhteispostauskierrosta aika lyhyen ajan sisään. Ainakin edelliseen, joulu ja olut -aiheiseen sessioon näytti tulleen osallistumisia ihan kiitettävästi, ja toivottavasti tähänkin. Koollekutsujana on tällä kertaa länsirannikon nuori vihainen mies Ölmönger.

Aiheesta Suomalainen vs. ulkomainen olut ovat tuottaneet tähän uusimpaan sessioon pitempää esseistiikkaa jo ainakin Arde ja Tuopillinen. Suosittelen näitä jo heti kärkeen. Ensin mainittu käy läpi kotimaisten pienpanimojen laadullista kehitystä alkuaikojen joskus huojuvistakin yrityksistä aina nykytilanteeseen, jossa kohtalaisen vakaata osaamista on jo hyvin monilla. Myös Suomen mahdollisuuksia erottua raaka-aineilla pohditaan. Tuopillinen taas pähkäilee muun muassa aitojen suomalaisten oluttyylien olemassaoloa suhteessa craft-kulttuurin globaaliin yhdenmukaisuuteen.

En ole ehtinyt tehdä tätä Sessiota varten mitään yhtenäistä tarinaa, mutta jos pitäisi tehdä kiireellä powerpoint-esitys aiheesta ja puhua sen perusteella parikymmentä minuuttia, joitakin seuraavan kaltaisia pointteja saattaisin laittaa dioihini.

1. Suomalaisen oluen historia suhteessa ulkomaiseen olueen

Meillä on valtavan vähän tietoa suomalaisen oluen menneisyydestä. Tai sanotaan pikemminkin niin, että tiedämme – ainakin minun käsittääkseni – kohtuullisen heikosti, millaista olutta suomalaisten kolpakoissa on ollut esimerkiksi ennen Suomen itsenäistymistä ja kieltolakia.

Monilta osin Suomen olut- ja panimohistoriaa kyllä tunnetaan ja siitä on muutama kohtuullisen paksu kirjakin kirjoitettu. Valtion historiallisesta suhteesta alkoholiin tiedetään paljon (esim. olutverotus ja panimoluvat), samoin lukuisien panimoiden nimiä, omistajien nimiä, sijainteja ja joitakin tuotantolukujakin on helppo löytää.

Sen sijaan kiven takana on tieto siitä, mitä raaka-aineita ja kuinka paljon on laitettu vaikkapa suomalaisvalmisteisiin porttereihin 1890-luvulla ja millaisesta panoprosessista on ollut kysymys. Tai että kuinka paljon brittiläistä portteria vastaavasti Suomeen tuotiin 1800-luvulla, mistä ja kenen tekemää. En ole itse ainakaan toistaiseksi ryhtynyt mihinkään suuriin arkistojenkaivelu-urakoihin, joten tietoa saattaa toki jossain kätköissä lymyillä.

Mitä oli svensk öl, Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella laajalle levinnyt oluttyyppi, joka oli perua entisen emämaan vanhasta olutkulttuurista ja jonka lager ja portteri sittemmin syrjäyttivät? Ilmeisesti se oli pintahiivaolutta ja mitä todennäköisimmin tummaa, mutta emme taida tiedä siitä tämän lisäksi paljonkaan. Ehkä sitä panemalla aloitti kuitenkin tuotantonsa esimerkiksi Pohjoismaiden vanhin yhä toimiva panimo Sinebrychoff?

Entä keitä olivat baijerilaiset panimomestarit, joita yhteen jos toiseenkin suomalaiseenkin pienpanimoon reilu sata vuotta sitten rekrytoitiin? Mistä he tulivat? Millaisia oppeja he toivat kotimaastaan (jossa lageria kai tehtiin siihen aikaan vielä vähän eri tavoilla kuin nykyään), ja millaisia näillä opeilla tehdyistä saksalaisoluista lopulta kehittyi?

Ukonjärvi_Flickr_Stefanie-Kurtz_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Stefanie Kurtz, CC BY-SA 2.0.

2. Suomalaisen oluen laatu ulkomaisiin verrattuna

Jos rajataan pois se kysymys, onko suomalainen bulkkilager samantasoista kuin muunmaalainen, niin päädytään pienpanimo-oluiden mahdollisiin laatueroihin. En ole kovin innostunut uhraamaan liikaa ajatuksia tällekään ongelmalle. On turhan helppoa todeta Ratebeerin tai vastaavan median perusteella, että Suomi-craft ei saa yhtä hyviä arvioita kuin vaikka muut skandinaavit, tai ei näy joissakin merkittävissä kansainvälisissä oluttapahtumissa.

Voisi kuvitella, että vaikka suomalaiset ovatkin saattaneet aloittaa jossain mielessä takamatkalta, tanskalaisten tai ruotsalaisten tasoa on saatu myös koko ajan kurottua kiinni. Ehkä on syntynyt itseään ruokkiva positiivinen kehä: paitsi että oluen tekijöillä on tietysti oma itsenäinen tarpeensa kehittää jatkuvasti taitojaan, heitä sparraa siinä yhä kasvava fanien, arvostelijoiden, bloggaajien ynnä muiden joukko.

Mitkä tekijät estävät sitä, että meille ei ole vielä syntynyt omaa Mikkelleriä tai Omnipolloa? Bloggarikollega oli sitä mieltä, että Suomesta löytyy kymmenkunta kansainvälisen tason panimoa eikä kansainvälinen läpimurto ole enää oluen laadusta kiinni. Tämä pistää ajattelemaan, että kyse on ilmeisesti sitten markkinoinnista – ainakin osin. Hypetetyimmät ”panimot” monissa Euroopan maissa ovatkin itse asiassa pikemminkin ideointi- ja suhdetoimintapajoja, jotka kyllä vastaavat oluidensa konseptista ja kuluttajille päin näkyvästä imagosta – mutta eivät välttämättä itse nesteen jokaisesta vaiheesta sen matkalla ajatuksesta pulloon.

3. Suomalaiset olutmarkkinat vs. kansainväliset trendit

Mielenkiintoista on ollut, että kun olen kirjoittanut tässä blogissa oluttrendeistä tai esimerkiksi Amerikan pienpanimokentän kehityksestä, kommenteissa on pariinkin otteeseen pyydetty vastaavia analyysejä Suomen tilanteesta. Toive on järkeenkäypä: jos kotimaiset olutkirjoittajat eivät kirjoita Suomen kentästä, ketkä sen sitten tekisivät?

Totta kai kotimaisesta pienpanimo-oluesta kirjoitetaan sinällään aika paljon. Blogeissa perataan erityisesti itse oluita hyvinkin tarkkaan ja monen eri kirjoittajan kynällä. Joskus jututetaan panimoitakin ja pohditaan vähän tilannetta muutenkin kuin yksittäisten oluiden kautta. Olutposti hoitaa oman leiviskänsä, joka on pääasiassa sekoitus uutisia, tekijöiden haastatteluja ja järjestöväen sanomaa, usein myös terveisiä ulkomaan reissuilta. Valtamediassakin olut pulpahtelee pintaan silloin tällöin, pääasiassa kausioluita arvioivien raatien kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista suomalaisesta olutkentästä jää kuitenkin jatkuvasti vähän varjoon. Meillä on ehkä yksittäisten pienpanimoyrittäjien näkemyksiä siitä, miltä bisnes heidän näkökulmastaan tuntuu, mutta onko kukaan vetänyt yhteen näitä näkemyksiä kaikkien lähes sadan pienpanimomme puolesta? Miten on viime vuosina kehittynyt käsityöoluen merkitys koko kansantaloudelle esimerkiksi suhteessa muihin maihin? Lisäksi osaamme kohtuullisen hyvin havaita näppituntumalta, kun jokin uusi trendi rantautuu Suomeen – olkoon se vaikka saison – mutta tekeekö kukaan data-analyysiä siitä, miten trendi sen jälkeen kehittyy? Onko saison jo ohittanut huippunsa Suomessa ja lähtenyt laskusuuntaan, vai nouseeko tähti edelleen?

Angloamerikkalaisessa olutkentässä on olutkirjoittajia, jotka ansaitsevat elantonsa tai ainakin suuren osan siitä vain kirjoittamalla oluesta. Meillä tätä porukkaa on hyvin vähän jos ollenkaan – nuo harvatkin ehkä kirjoittavat samaan aikaan myös ruoasta tai tekevät jotain muuta juoma-alan hommaa. Esimerkiksi harrastelijabloggaajalle on aika haastavaa lähteä tekemään markkina-analyysia omin päin. Sen sijaan kansainvälistä keskustelua useamman valmiin lähteen perusteella referoiva postaus on rakennettavissa yhdessä illassa.

4. Miksi minä ostan tai en osta suomalaista olutta?

Ostanko jossain tietyssä tilanteessa kotimaista olutta vai en? Perusteluja on tietysti useita. Kyllä (koska sitä on laajemmin saatavilla kuin ulkomaisia merkkejä). Kyllä (koska haluan tukea kotimaan tai lähiseudun tuottajia). Kyllä (jos se on laadukasta). En (jos ulkomainen olut on laadukkaampaa, ks. kohta 2). En (koska kotimaiset pienpanimot eivät tee sellaisia oluttyylejä, joita haluan juoda). Ja niin edespäin.

Kotimaiset panimotko eivät tee oluttyylejä, joita haluan juoda? Kuulostaa kummalliselta, mutta henkilökohtaisesti tämä on yllättävänkin usein perusteluna jättää kotimainen olut hyllyyn tai hanaan ja ostaa jotain kansainvälistä. Käytännössä kyse on siitä, että suuri osa Suomen noin 90 panimosta on perustettu aivan viime vuosina ja ne tekevät pääasiassa oluita, jotka ovat tällä hetkellä kansainvälisesti käsityöolutfanien suosiossa. Ykköstyyli taitaa yhä olla IPA/APA amerikkalaisilla humalilla, ja muita tällä hetkellä ylikorostuvia tyylejä ovat  imperial stoutit sekä erilaiset hapanoluet, ehkä myös jenkkipilsnerit. Myös vakiintuneet hieman vanhemmat kotimaiset pienpanimot ovat painottaneet tuotantoaan yhä enemmän näihin tyyleihin.

En pidä ihan mielettömästi amerikkalaisten humalien mausta: joskus niillä tehty olut on tietenkin paikallaan – ja loistavaakin – mutta kaipaan usein myös jotain aivan muuta. En ole suunnaton hapanoluen ystävä myöskään. Fanitan perinteisiä hapantyylejä oluen kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta ostan niitä itse hyvin harvoin. Ja nykytyyliset vahvat stoutit ovat usein minulle joko ihan liian makeita (jos edustavat leivos- tai vaahtokarkkilinjaa) tai sitten vahvuuteen ja paahteisuuteen yhdistyy turhan napakka humalointi.

Kun joudun tilanteeseen, jossa kaikki tarjolla olevat suomalaiset oluet edustavat jotain näistä muutamasta kansainvälisestä suosikkityylistä, saatan helposti päätyä johonkin ulkomaiseen klassikkoon. Ehkäpä minun tekee mieli vahvaa saksalaista bockia, brittiläistä strong alea tai jotain belgialaista? Näihin mielitekoihin löytyy yllättävän harvoin vakavasti otettavaa suomalaista vastausta. Toki kokeilen kotimaisia tulkintoja myös vähemmän trendikkäistä ulkomaisista tyyleistä ja joskus ne ovat oikein hyviäkin. Tuntuu vain, että suuri osa lahjakkaimpien pienpanimotyyppiemme energiasta menee Suomen nostamiseen maailmankartalle nimenomaan craft-kansan suosikkityyleissä. Näin kai sen pitää ollakin.

* * * * *

Loppukaneettina: suomalaisen oluen tilanne suhteessa ulkomaiseen on parantunut todella paljon muutaman viime vuoden aikana. Tätä ei kannata unohtaa, vaikka asia tavallaan itsestäänselvältä tällä hetkellä tuntuukin. Kotimaisten pienpanimoiden taso on epäilemättä parantunut jatkuvasti, ja onnistumisten myötä yhä uudet ihmiset kiinnostuvat oluesta ja tuovat skeneen oman panoksensa, kuka kirjoittamalla, kuka graafikkona tai tapahtumajärjestäjänä. Jotkut jättävät jopa päivätyönsä omistautuakseen oluen asialle. Tietoa oluesta kertyy uusien digitaalisten välineiden avulla kuin itsestään, mutta esimerkiksi tutkijat voisivat tuoda datan pohjalta uusia näkökulmia olutkeskusteluun. Laajapohjainen ammattilaisten ja harrastajien joukko on oluelle vain hyväksi. Siten saadaan sekä napattua kiinni uusimmista trendeistä että vaalittua vanhaa osaamista sahdin ja kansainvälisten klassikkotyylien valmistuksessa ja tarjoilussa.

Suomi 100 -postaus: Maakunnat ja niiden oluet

Tämän jutun idea on niin yksinkertainen, ettei se kaipaa pitempiä selittelyjä. Tavoitteena oli juhlistaa Suomen merkkipäivää etsimällä yksi olut joka maakunnasta, ja sanoa jotain jokaisesta maistetusta oluesta. Myönnettäköön, että oluet on testailtu jo etukäteen, joten kaikkea maistelua ja tarinointia ei ole toteutettu nyt itsenäisyyspäivänä.

POHJOIS-POHJANMAA

Humalaja (Sonnisaari, Oulu, 6,7 %). Itsenäisyyden sadas juhlavuosi on ollut Suomessa myös New England IPA:n vuosi. Olutkoira ennusti tammikuussa, että näitä maailmalla suosituiksi tulleita sameita, pehmeän hedelmäisiä mutta kuitenkin ipamaisen katkeria oluita tullaan näkemään myös meillä vuoden mittaan yhä uusia. Tulihan niitä, eikä moinen ennustus salatieteiden opiskelua vaatinutkaan. Oululaisten Humalaja oli tämän pienoistrendin eturintamassa, sitä olivat monet maistelleet jo viime vuoden puolella. Nyt pullosta lasiin kaadettuna se on utuisempi (ja siksi kai tyylinmukaisempi) kuin keväällä helsinkiläisessä baarissa maistamani erä. Tuoksu on kuin jostakin trooppisesta hedelmästä tehtyä marmeladia. Sitä tuo olueen varmasti esimerkiksi Azacca, alfahappopitoisuudeltaan korkein Humalajan neljästä humalasta. Muut ovat samaa maata, ja kitalakeen jääkin katkera happoisuus. Pehmeimmästä päästä NEIPA-oluita tämä ei varmasti ole, mutta tervaporvarit ovat iskeneet sopivaan saumaan noustakseen kansalliseen tietoisuuteen taitavasti tehdyllä ja trendikkäällä tuotteella.

SATAKUNTA

Mufloni CCCCC (Beer Hunter’s, Pori, 7 %). IPA on tämäkin. C-kirjainten rivi käynnistyy yhtä ponnekkaasti kuin itänaapurin entinen nimi, mutta lopussa ei ole p:tä, ja modernina oluena tämä muutenkin assosioituu pikemminkin Amerikan länsirannikolle. Sieltä ovat peräisin viisi c:llä alkavaa humalalajiketta. Muflonin viiden c:n IPA on ollut tuotannossa jo vuodesta 2011, ja jos se syntyessään edusti uutta aaltoa, se on nykypäivänä vahvasti keskellä valtavirtaa. CCCCC on yksi parhaita pisteitä Ratebeerin käyttäjiltä saaneista suomalaisoluista. Viimeksi juomani näyte tästä oluesta pari vuotta sitten oli mangomaisempaa kuin mangosose itse. Tätä postausta varten avaamaani pulloa hedelmät eivät niinkään hallitse, pikemminkin havujen tuoksu ja pihkainen jälkimaku. Suurten humalamäärien kanssa pelaaminen on tällaista: kaksi pulloa eivät ole välttämättä veljiä keskenään. Vaahtoa on muuten kuin belgialaisessa artesaanioluessa. CCCCC on yksi 2010-luvun suomalaisen käsityöolutbuumin keskeisiä sanansaattajia ja on näytellyt todennäköisesti myös jonkinlaista roolia Porin Beer Hunter’sin kovan maineen muodostumisessa. Jos Pori on Suomen Bilbao, Beer Hunter’s on sen Guggenheim.

VARSINAIS-SUOMI

Prykmestar Savukataja (Vakka-Suomen Panimo, 9 %). En aio tässä postauksessa muuten arvottaa tai arvioida maistettuja oluita, mutta Savukatajasta joudun myöntämään, että se on ollut jo pitkään ykkössuosikkini kotimaisista pienpanimo-oluista. Uusikaupunki kuten monet rannikon pikkukaupungit ei ole panimopaikkakuntana mikään eilisen teeren kaupunki, vaan täällä on tykitelty portteria jo 1890-luvulla, ja ehkäpä se oli tummaa, vahvaa ja pohjahiivalla pantua kuten tämä. Savukataja lyö kuitenkin isomman suomalaiskansallisen vaihteen silmään monellakin tasolla: vahvuudessa ei ole arasteltu, ja kun katajan kautta mukaan tuodaan koko sisämaan sahtiperinteen jylhyys, lopputulos on hieman savu-barbecue-kastikkeillekin vivahtava suomalaisen panimoperinteen merkkipaalu, joka hakee omaperäisyydessä vertaistaan. Kevyeen lipittelyyn tämä ei ehkä sovellu mutta juhlahetkeen kyllä.

POHJANMAA/ÖSTERBOTTEN

Heller Bock (Bock’s Corner, Vaasa, 6,5 %). Bock’s Corner majailee Vaasan niin sanotussa Pukinkulmassa, johon panimomestari Hjalmar Westerlund ja kumppanit perustivat Bryggeri Ab Bockin vuonna 1890. Panimo toimi viimeiset parikymmentä vuottaan Hartwallin omistuksessa ja osana, kunnes sulki ovensa vuonna 1987. Lähes satavuotista historiaa jatkaa nyt pari vuotta sitten perustettu pienpanimo, jolta ehdin bongata Alkon hyllystä useamman pintahiivaoluen ennen kuin sitten vastaan tuli vihdoin varsinainen Bock. Muuten sen valikoimasta löytyy sekä saksalaisen että brittiläis-amerikkalaisen perinteen mukaista tavaraa. Tämä Heller Bock on tumman kullankeltainen, ruohoinen ja maltainen. Tuoksussa nenään käy raikas tuoreen herneen tuoksu, kuin suoraan kesäiseltä torilta. Pils-humala kolkuttelee suun takaosaa, mutta kokonaisuutena viljainen olut ei kuitenkaan vivahda paljon tšekkiläiseen suuntaan vaan on nimensä mukaisesti makeahko Bock. Bock ei ole ehkä tällä hetkellä kaikkein trendikkäin oluttyyli, mutta nimi ja historia ehkä velvoittavat. Vaaleiden kevätbockien ystävänä toivon tästä vaasalaisoluesta kehittyvän vielä Suomen paras Bock.

LAPPI

Original 1964 Lager (Tornion Panimo, Tornio, 5,2 %). Tässä on jonkinlainen hyvän olon lager, monestakin syystä. Ensinnäkin tarina siitä, miten alkuperäisen Tornion Panimon seuraajaksi perustettu pienpanimo sai vuonna 1964 Lapin Kulta -reseptin kehittäneen Leo Andelinin panemaan itselleen ”Original 1964 Lagerin” silloisilla spekseillä, on melko vastustamaton. Ainakin Tuopillinen on analysoinut, miten tämä alkuperäisen Lapparin replika vertautuu siihen Lapin Kultaan, jota Hartwall tänä päivänä myy. En ole itse juonut 1964:n kolmosvahvuista versiota, mutta tämä nelonen on raikas, puhtoinen, hedelmäinen, paahtoleipäinen ja piirua vahvemmin humaloitu kuin mikään kotimainen standardikolmonen tai -nelonen. Kyllähän tästä vielä luonteikkaammaksikin pääsisi, mutta jos useammat kotimaiset lagerit olisivat tämän tyyppisiä, joisin niitä paljon tiheämmin. Etiketissä näkyy etäisesti tutunnäköisiä tunturien taakse laskevan auringon värisävyjä, ja jopa tunturipuro-sana on rohjettu mainita etiketin tekstissä.

UUSIMAA

Paavin polku (Fiskarsin panimo, 9 %). Fiskars on suosikkipaikkojani kesäisen terassioluen nauttimiseen. Esimerkiksi ruukkikylän Laundry-ravintolasta löytyy pikkupurtavaa ja näitä Fiskarsin panimon vahvempiakin oluita. Tumma Munkintie karisti jossain vaiheessa hieman alkuaikojen siirappisuuttaan ja on tyylikäs olutsuoritus. Uudempana rinnalle on tullut belgialaisesta vaaleasta tripel-luostarioluesta inspiroitunut Paavin polku. Kypsän aprikoosin värinen samea olut tuoksuu jännästi mintulle ja tupakalle. Paavi kulkee normaaleihin tripel-munkkeihin ja apotteihin verrattuna aika lailla omia polkujaan, tämä on makea, todella tuhti ja mausteinen olut. Maussa on kuivattuja keltaisia hedelmiä ja jälleen vähän sitä tupakkaa, alkoholikin taka-alalla vähän lämmittelee. Nykyaikana, kun useimmissa maissa tehdään kaikkia mahdollisia oluttyylejä ja -erikoisuuksia, olen sitä mieltä, että sivistysvaltiosta pitää löytyä ainakin yksi maailmanluokan belgialaistyylinen tripel. Kannustan uusmaalaisten kulttuurimaisemien keskellä toimivia Malmgårdia ja Fiskarsia tarttumaan tähän haasteeseen; heillä on nyt näistä belgialaishenkisistä oluista jo useampien vuosien kokemus.

AHVENANMAA

Barley Wine (Stallhagen, 10,1 %). Stallhagenin panimoravintola, kuten edellinenkin, on yksi suosikkiolutpaikkojani Suomen kamaralla. Olen käynyt tosin vain kerran, mutta seuraavaa visiittiä jo odottelen. Panimon oluet ovat yleensä lauhkeita kuin Ahvenanmaan ilmasto, ja tyypit ovat kehitelleet reseptejään rauhassa jo vuodesta 2004. Baltic Porteria heiltä ostan melko usein, Julbock tuli taas tänäkin vuonna maistettua, ja tähän esittelyyn päätyi nyt sitten uutuus Barley Wine. Ohraviiniä pääsin testaamaan monille tutussa Oak Barrelissa Helsinki-Vantaalla, jossa pienin annoskoko oli viinilasillisen verran eli 12 cl. Enemmän kuin viinin tunnelmaa tässä oli brändyn tai viskin poltetta, reunustettuna kuivatuilla marjoilla ja kevyellä humaloinnilla. Monia nuppeja oli käännetty kaakkoon, eli sikäli poikkeuksellinen olut stallhagenilaiseksi. Hieman tämäntyyppisiä oluita kuitenkin ehkä seilasi Itämeren laivoilla matkalla Englannista tsaarin valtakuntaan jo 1700-luvulla. Tämä vuosi on tuonut uutta kalastajaa Stallhagenin apajille, kun Ahvenanmaalle avattiin maakunnan toinen panimo Open Water. Saa nähdä millainen kilpailuasetelma kaksikon välille kehittyy.

KANTA-HÄME

Lammin Sahti (Lammin Sahti, 7,5 %). Hämeen sydänmaat ovat sahdin kotialuetta, ja sieltä tulee myös virallinen festariolueni Lammin Sahti. Jos sahtia vain on tarjolla, se on avausjuomani tapahtumassa kuin tapahtumassa. Viimeksi törmäsin siihen joitakin päiviä sitten Bryggeri Helsingissä työpaikan pikkujoulujen jatkoilla, ja itseoikeutetusti sahti oli ensimmäinen tilaukseni. Sahdin saatavuus ylipäänsä on ymmärrettävästi Helsingissä heikko tai korkeintaan vaihteleva, koska kyseessä on tuoretuote ja useimmilta yksityisiltä sahdintekijöiltä sitä ei paljon liikene yli oman käytön. Bryggerissä lammilainen ei ole mikään yllätys sinänsä, koska taustavoimat historiallisten Torikorttelien panimoravintolan taustalla ovat samat kuin Lammilla majailevan sahtipanimon. Jälkimmäinen on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut pienpanimo. En ole kovin hyvä vertailemaan sahteja keskenään, koska niitä niin harvakseltaan pääsee maistelemaan, mutta lammilainen on mielestäni hyvä keskitien ruskea sahti, jota vahva kypsän banaanin maku yhdistää myös Baijerin tummiin vehnäbockeihin.

PÄIJÄT-HÄME

Unto Porter (Kanavan Panimo, 7,1 %). Nelostien linjaus kulki ennen Vääksyn kautta, ja siihen viittasi kai Ultra Brakin kappaleessaan. Siksi kanavapaikkakunta on nimenä monille Suomea etelä-pohjoissuunnassa reissanneille keskimääräistä tutumpi, ja nyt Vääksyssä on toiminut jo toista vuotta sitten panimokin. Jos Päijät-Hämeen konkaripanimo Teerenpeli on jo ajat sitten levittänyt lonkeroitaan isompiinkin kaupunkeihin, Kanavan Panimo on selkeästi pienempi ja paikallisempi. Perinteinen suomalainen oluttyyli portteri kävelee vastaan Kanavan tulkintana jykevästi tuoksuvana, varsinkin kun nautin sitä Spiegelaun stout-lasistani. Tuoksussa on lakritsaa, savua, nahkaa, ehkä pientä lannan vivahdettakin. Vahva portteri on joskus todella makeaa, tämä ei ole. Maku on paahteisen suklainen, mausteinen, vähän puinen, ja humalaa on tyyliin nähden ihan reippaasti. Kahden järven ja useampien teiden yhtymäkohta on itsestäänselvästi paikka, jossa paljon ihmisiä on liikkunut jo muinaisina aikoina, ja jonkinlainen olut niihin kohtaamisiin on takuulla liittynyt. Niinpä on paikallaan, että Vääksyssä on siihen tarkoitukseen panimokin; ilmeisesti aikaisemmin modernin panimohistorian aikana sellaista ei ole ollut.

ETELÄ-POHJANMAA

Pumpkin Ale (Mallaskuu, Lapua, 8 %). Eteläpohjalainen olut on kyllä ennestään tuttua. Mallaskosken oluita olen tietysti maistellut useampia jo 1990-luvun lopulta asti ja juonut niitä joskus heidän panimoravintolassaankin Seinäjoen vesitornissa. Tuon panimon historia ulottuu hieman katkonaisena lähes sadan vuoden taakse. Sen sijaan tämänkertaiseen satsiin valikoitunut Lapuan ylpeys Mallaskuu on kuitenkin vasta pari vuotta vanha ja minulle uusi tuttavuus. Valmistelin tätä postausta erilaisten kurpitsa- ja kalkkunajuhlien aikaan keskellä pimeintä syksyä, joten kurpitsaolut on nyt sitten Mallaskuulta lasissa. Kurpitsat ovat peräisin omasta tarhasta, ja tässä on hyvä vahvan syksyisen oluen tunnelma. Kaneli, muskotti ja muut mausteet hallitsevat, mutta humalaakin on maistuvasti. Prosentit ovat aika korkealla, ja siihen nähden runko ei ole jyhkeimpiä mitä olen kurpitsaoluissa nähnyt, eli ehkä siinä toive tuleville syksyille, mutta kaikkiaan miellyttävä tuttavuus tämäkin.

POHJOIS-KARJALA

Double Doc (Honkavuoren Panimo, Joensuu, 7,3 %). Kun Pohjois-Karjalan ainoa panimo Kiteen Panimo lopetti toimintansa alkuvuodesta 2015, maakunnan ei tarvinnut olla kauan ilman panimoa. Vielä samana vuonna biologikaksikko Jani Honkanen ja Ville Vuorio perustivat panimon kaupunkiin, jonka yliopistolla olivat tutustuneet. Tässä on tausta nyt testissä olleen honkavuorelaisoluen nimelle: molemmilla panimon puuhamiehillä on nimittäin myös tohtorihattu. Tyyliltään olut on tumma Doppelbock. Honkavuorelaiset ovat kertoneet haluavansa tehdä helposti nautittavaa olutta, jossa ei – ajan muotivirtauksesta poiketen – ole liiaksi humalaa. Joensuulainen tuplapukki on makean suklainen olut, mikä usein tähän tyyliin sopiikin. Tuoksu on voimakkaan luumuinen, maltainen, ja melkein siirappia muistuttavan makeuden jälkeen suuhun jää paahtunut leipäinen maku. Näin täyteläinen olut lämmittää mukavasti talvella, kun Pohjois-Karjalassakaan ei oikein voi juoda kaljaa auringonnousuun. Ehkä se siihen tarkoitukseen voisi olla jopa vielä vahvempaa?

ETELÄ-SAVO

Marsalkka Pils (Saimaan Juomatehdas, 5,8 %). Pils-tyyppistä olutta ei ole tähän joukkoon muilta panimoilta mahtunut, vaikka oluttyyli on taas viime aikoina melko suosittu ollutkin myös kotimaassa. Kuten monet muistavat, tänä vuonna on tullut kuluneeksi paitsi sata vuotta Suomen itsenäistymisestä, myös 150 vuotta marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymästä. Toimikoon siis hänen mukaansa nimetty olut pilsnerityylin edustajana tässä kattauksessa. Päämajakaupungin luomupilsneri on alkoholipitoisuudellaan tyylilajinsa vahvimmasta päästä, ja ulkonäöltään samean kellanoranssi. Tuoksussa on panostettu pikemminkin maltaisiin kuin humalaan, ja sen jälkeen maun suhteellisen tanakka katkeruus tuleekin pienenä yllätyksenä. Oluen nimihenkilö saattaa olla jämpti ja korrektisti käyttäytyvä aatelismies ja upseeri, mutta tämä pilsneri tuo pikemminkin mieleen rustiikin maalaispanimon jostakin Tšekin syrjäseuduilta. Ote on jotenkin ronski ja siloittematon. Jalohumalaa ja mahdollisesti myös diasetyyliä löytyy sen verran, että kyllä tämä tšekkiläisestä kävisi, ja se on siis tässä tapauksessa kehu.

POHJOIS-SAVO

American Brown Ale (Olvi, Iisalmi, 4,7 %). Vaikka Savonmaalta pienpanimojakin löytyy, iisalmilainen isompi tekijä on sekin löytänyt itselleen markkinaraon craft beer -segmentistä. Olvin käsityöläistölkit ovat saaneet myötäsukaisia arvioita. IPAnsa Olvi on jo vakiinnuttanut sekä kotimaahan että Suomenlahden eteläpuolelle. Tällaista tummaa pintahiivaolutta kuten sarjan uutuus American Brown Ale on saattanut itse Johan August Sandels juoda Koljonvirralla Suomen sodan aikaan. Näin aromaattisesti ja maukkaasti humaloitua ei silloinen olut ole varmasti ollut, mutta ei se myöskään ollut vaaleaa lageria kuten Olvin Sandels. American Brown Alen kanelia ja muita vanhoja mausteita tulvivassa tuoksussa on toisaalta paljonkin jotain pohjoismaiseen ilmastoon sopivaa. Niinpä tämä tyylilajiltaan kansainvälinen olut saa luvan edustaa tässä postauksessa maakuntaa, jossa on Suomen vanhin itsenäinen panimo – ja siinä lajissa ainoa, joka on onnistunut haukkaamaan itselleen huomattavan siivun naapurimaidenkin olutmarkkinoista ilman, että on itse päätynyt suurempien petojen kitaan.

KYMENLAAKSO

Kaski Kylmäsavulager (Takatalo & Tompuri, Virolahti, 4,6 %). Kaski-olut tuli minulle ensimmäisen kerran vastaan marraskuussa Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa. Mikko oli ollut Takatalo & Tompurin tyyppien apuna keittelemässä aloittelevan panimon tuotteita sen käynnistämisvaiheissa. Tämä savuolut valittiin vuoden parhaaksi vaaleaksi lageriksi Suomen paras olut -mittelössä. Nyt marraskuun lopussa ostamassani Kaski-pullossa on maininta tuosta voitosta ehditty printata jo etikettiinkin. Vaaleassa savulagerissa referenssiolueni olisi varmaan Aecht Schlenkerla Helles Lagerbier, joka on parhaita suomalaisista ruokakaupoista löytyviä lagereita. Tässä savulagerissa on tuoksussa savua ja leipää, vähäsuolaista merivettä, ja maku on myös hyvin viljainen, sen verran kirpakka että täytyy luntata onko reseptissä muutakin kuin ohraa (ei ole). Aavistuksen metallinen, lehtimetsäinen vaalean savulihan fiilis. Olut on samean kullankeltainen, tekee varmasti kunniaa Takatalon ja Tompurin maatilojen historialle, jolloin peltoa on ilmeisesti raivattu kaskeamalla.

PIRKANMAA

Plevnan Siperia (Koskipanimo, Tampere, 8 %). Imperial stout on vahvaa portteria, jota brittien kauppalaivat veivät jo 1700-luvun loppupuolella Venäjälle ja muihin Itämeren maihin. Stoutia pantiin myös Tampereella jo 1800-luvulla Onkiniemessä. Venäjä-yhteyden vuoksi Plevnan stout lienee kuitenkin nimensä saanut, vaikkakin Siperia vie ajatukset etenkin humalointinsa ansiosta Beringinsalmen toiselle puolelle – jos ei nyt Alaskaan niin etelämmäksi Washingtonin ja Oregonin vuorille. Sieltä ovat kotoisin Mount Hood ja muut tässä oluessa käytetyt humalalajikkeet. Kun Siperiaa ensi kerran pantiin Helsingin Pikkulinnun viisivuotisjuhliin vuonna 2005, tällaista humalointia ei ollut stoutissa tai juuri muissakaan oluissa Suomessa nähty. Oma edellinen kokemukseni Siperiasta on hanaoluena eräästä parin vuoden takaisesta oluttapahtumasta, ja silloin ajattelin, että jenkkihumalat jyräsivät turhan paljon oluen muita ominaisuuksia. Nyt pullosta lasiin kaadettuna vaikutelma on lempeämpi, vaikka humalointi toki on yhä huomattavan tömäkkä. Tuoksussa on kahvia ja havuja, suussa kahvinmakuista toffeeta, jykevää paahtunutta mallasta ja vähän maidon makeutta. Turhaan ei Siperia ole Suomen arvostetuimpia oluita, mistä se on vuosien mittaan palkintojakin napannut.

ETELÄ-KARJALA

Maalaine (Panimoyhtiö Tuju, 4,5 %). Vielä pari vuotta sitten olisi eteläkarjalaisen oluen hankkiminen tällaista postausta varten saattanut jäädä haaveeksi. Sinänsä Lappeenrannan panimohistoria ei ole vaatimaton, siellä on tehty aikoinaan niin portteria kuin bockia, münchneriä ja muita saksalaistyyppisiä oluita. Tämän lisäksi Suomi on Lappeenrannan kautta saanut yhden keskeisimmistä keskiolutmerkeistään, Karjalan, joka alkujaan ei ollut suinkaan mikään Hartwallin brändi. Hartwall lopetti Karjalan tuotannon 1990-luvun alussa, ja sen jälkeen Lappeenrannassa on ollut satunnaisesti pienpanimoita. Nyt kaupungin panimoperinnettä pitää yksinään yllä kahden miehen panimo-operaatio Tuju, jonka maitokauppavahvuista saisonia löysin Helsingistä Pien-olutkaupasta. Kuten nimi lupaa, belgialaisen maalaisoluen hiiva on piiloutuneena tämän oluen aromiin Uuden maailman tyylisen humaloinnin alle. Humalat ovat trooppisen tuoksuista laatua, ja tällä yhdistelmällä tuoreehko lappeenrantalaisolut liittää itsensä yhteen maailmalla tällä hetkellä suosituimmista oluttyylin tulkinnoista.

KESKI-SUOMI

Raivoava Rakki (Panimo Hiisi, Jyväskylä, 6,2 %). Maakuntalaulun männikkömetsät tuoksuvat ja maistuvat tässä keskisuomalaisessa IPAssa kyllä, jenkkihumalien ansiosta nimittäin. Rantojen raidoista en ole varma. Hiiden rakki ei räksytä, vaan puree jalan poikki, jos lähelle päästää, kertoo etiketti. Etiketti paljastaa kuitenkin samalla runsaan maltaisuuden: karamellimallasta ja jotain tummempaakin taitaa tässä olla. Väri on pihkanruskea. Mallas vie nyt ainakin tässä pullossa suorastaan voiton hurjasta humalaisuudesta, mikä tietysti minulle sopiikin. Maltaisuus panee IPA-koiran raivoon huomattavaa sordiinoa. On mahdollista, että pullotuspäivänä tasapaino olisi ollut toisensuuntainen. Hiisi on aktiivinen uuden sukupolven pienpanimo ja tekee paljon yhteistyötä muidenkin, erityisesti kotimaisten toimijoiden kanssa. Villiin muinaiseen mytologiaan viittaava olutnimistö ja visuaalinen tyyli vetoavat, ja panotaitoakin on tainnut karttua sen verran, että Hiisi pysynee jatkossakin yhtenä kotimaisen käsityöolutbuumin vakiokasvoista.

Loppukaneetti

Tarkkasilmäinen on voinut laskea, että maakuntia on Suomessa tänä päivänä 19 ja oluita tässä koosteessa kaksi vähemmän. Kainuulaista ja keskipohjalaista olutta en onnistunut tähän hätään saamaan haltuuni. Joitakin verkkoja yritin laittaa vesille, ja jos noiden maakuntien oluita myöhemmin onnistun hankkimaan, postaan niistä erikseen. Näistä kahdesta maakunnasta ei tällä hetkellä omia panimoja tietääkseni löydy, ei ainakaan sellaisia joiden jakelukanavat ulottuisivat pääkaupunkiseudulle. Suhteellisen satunnaisella otteella valitusta kattauksesta jäi toki pois myös isoja ja tärkeitäkin panimokaupunkeja, ei vähäisimpänä Helsinki.

Mutta lopuksi kuitenkin olennainen: Onnea Suomi – ensin tietenkin satavuotisesta itsenäisyydestä – ja sen perään kaikista uusista ja vanhoista panimoista, joiden määrä lähestyy uhkaavasti sataa (ellei ole jo sitä ylittänyt)!

Mikko Salmen olutkirja on erittäin hyvä, mutta lankoja jää solmimatta

Tuomio: ehdottomasti pukinkonttiin.

Viime viikolla pitkän linjan oluentekijä ja olutasiantuntija Mikko Salmi lanseerasi tuoreen kirjansa nimeltä Olut!, joka oli kuulemma ollut tekeillä viimeiset viisitoista vuotta. “Aloitin kirjoittamisen vähän yli parikymppisenä ja sain sen valmiiksi nelikymppisenä”, Salmi kertoili julkistustilaisuudessa.

Pitkä valmistumisaika kirjasta kyllä näkyykin, ainakin näin kun sen tietää. Ja se on sekä kirjan paras puoli että mahdollisesti myös sen ainoa heikkous.

Olut! on selvästikin tarkoitettu kirjahyllyihin perusteokseksi oluesta. Mitä hyvän perusteoksen pitäisi sisältää, jotta se kertoisi meille kaiken olennaisen maailman suosituimmasta alkoholijuomasta?

Yleisimpien tai keskeisimpien oluttyylien esittelyä ei varmasti voi kiertää; oluen monimuotoisuudesta kertominen tavalla tai toisella on ainakin nykypäivänä olutkirjan peruskauraa. Michael Jacksonin viitoittamalla tiellä jatketaan.

Tämän voi tehdä poikkileikkauksena – eli miltä tilanne näyttää nyt – tai kertomalla historiasta, oluttyylien syntyvaiheista ja niiden kehittymisestä vuosikymmenten tai vuosisatojen saatossa. Ensin mainittu lähestymistapa on yllättävänkin yleinen, vaikka sen riskinä on, että tieto vanhenee jo ensi vuosikymmenellä tai sitä seuraavalla. Salmi on turvautunut onneksi jälkimmäiseen strategiaan: hänen oluttyyliesittelynsä ovat enemmänkin tärkeimpien eurooppalaisten olutperinteiden tarinoita.

Toinen olutkirjoissa yleinen elementti on yksittäisten oluiden esitteleminen, yleensä jonkin tietyn oluttyypin edustajina. Niin nytkin. Jokaisesta kolmestatoista kirjassa käsitellystä olutperinteestä Salmi antaa kymmenkunta maisteltua esimerkkiä, välillä enemmänkin. Tai toisaalta, jos tyylin edustajat ovat keskenään kovin samanlaisia, kuten witbierin tapauksessa, vähempikin riittää.

cofKolmas asia, joka muuten yhdistää monia hyviä olutkirjoja ja -kirjoittajia, on taito kuvata sitä, miltä oluella oleminen tuntuu. Tämä on enemmän kuin pelkät maut ja muut aistihavainnot, ja muuta kuin historialliset faktat ja tarinat. Parhaiden pubien ja baarien, panimojen ja muiden olutpaikkojen fiiliksessä on jotain lähes myyttistä, ja toisaalta samalla usein hauskaa ja arkista. Tätä ”oluen tunnelmaa” Salmi tuo hyvin esiin lukujen loppuun sijoitelluissa mininovelleissaan ja muussakin tekstissään.

Ajan kulumisen vaikutuksista

Tempus fugit, sanoivat entiset roomalaiset. Aika juoksee pakoon.

Ainakin oma kokemukseni siitä kaikesta, mitä oluessa on viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunut, on juuri tietynlainen ajan tihentyminen. Koko ajan tapahtuu kaikkea ja yhä nopeutuvalla tahdilla. Tuntuu siltä, että olut on tällä hetkellä niitä aiheita, joista kertovaa kirjaa ei kannata valmistella viittätoista vuotta. Se teos on valmistuessaan joko auttamatta vanhentunut – tai, jos tietoa on jatkuvasti päivitetty, lopputulos on aivan eri kirja kuin se mikä aikanaan aloitettiin.

Olut! ei ole missään tapauksessa vanhentunut opus. Se painottuu melko vahvasti ikuisiin olutasioihin ja pitempiin ajallisiin kaariin, mutta tämän painotuksen tulkitsen Mikko Salmen muita tekstejä lukeneena hänen henkilökohtaiseksi valinnakseen, joka ei riipu siitä, että tämän kirjan kirjoitusrupeamasta tuli kenties aiottua pidempi.

2010-luvulla voimistunut pienpanimobuumi tosin kirjassa noteerataan – erityisesti IPA-perinnettä käsittelevässä luvussa – mutta se jää kokonaisuutta katsoen sivurooliin. Viisi tai kymmenen vuotta on oluen vuosituhantisessa historiassa toki lyhyt aika. Silti kuvittelisin, että mikä tahansa viime vuosina aloitettu olutkirja toteaisi jo heti johdannossa, että nyt oluessa on tapahtumassa jälleen jotain melko poikkeuksellista. Salmi ei näin tee.

Yllätän itseni ajattelemasta, että tämän tuoreimman pienpanimojen nousun olisin saattanut käsitellä joiltakin osin toisin, jos olisin Olut!-kirjan kaltaisen yleiskatsauksen kirjoittaja. Näin siitä huolimatta, että olen muissa yhteyksissä pyrkinyt pikemminkin vähättelemään viime vuosien merkitystä pitemmässä historiallisessa katsannossa, tai näin omat blogijuttuni on ainakin mahdollista lukea.

Kysymys on tasapainosta. Olisin ehkä koonnut “craft beer -aikakaudesta” (joka ainakin eurooppalaisittain merkitsee korkeintaan viimeisintä kymmentä vuotta) erillisen pienen lukunsa. Siinä olisi voinut todeta amerikkalaisten uudistaman IPAn hämmästyttävän menestystarinan lisäksi esimerkiksi belgialaisperäisen saisonin melkein yhtä yllättävän buumin.

Luin hiljattain, että saison on BeerAdvocateen listattujen oluiden joukossa kolmanneksi yleisin tyyli: saisoneja on siellä yli 9 000. Tämä on ihan käsittämätön kasvu, kun vertaa Salmen kuvaamaan 1990-lukuun, jolloin maailman saisonit pystyi laskemaan suurin piirtein kahden käden sormin. Tietenkin ipoja on nyt kolmin verroin enemmän, mutta kuitenkin.

Gosesta en löytänyt yhtään mainintaa tästä kirjasta, eikä Berliner Weissestakaan taidettu oikeastaan puhua. Nämähän ovat olleet äärimmäisen marginaalisia oluttyylejä aivan viime vuosiin saakka, mutta kun menet trendikkääseen craft beer -baariin tänä päivänä, melko todennäköisesti listalla on jompaakumpaa pohjoissaksalaista hapanvehnää. Onko tämä tuore suosio sitten maininnan arvoinen – riippuu varmaan siitä, kenet kirjan kohderyhmäksi on ajateltu.

Joitakin muitakin lankoja jää mielestäni solmimatta. Esimerkiksi puolalaisesta (tai saksalaisesta, historiallisesta katsantokannasta riippuen) Grätzer-oluen perinteestä mainitaan, että se katosi 1930-luvulla. Olisi kuitenkin paikallaan lisätä, että kyseinen oluttyyli voi taas nyky-Puolassa erittäin hyvin, toki puolalaisella nimellään grodziskie. Näitä mietoja savuvehnäoluita tekee yksi jos toinenkin uusi puolalainen pienpanimo. Ja tiedämmekö, katosiko grodziskie kokonaan vai katkesiko vain sen kaupallinen tuotanto joksikin aikaa?

Samoin koen, että ranskalainen olut ja varsinkin pohjoisranskalainen pintahiivaolutperinne alistetaan hieman epäreilusti pelkäksi alaviitteeksi sille, että Ranska on voittopuolisesti viinimaa ja Pariisi on lager-kaupunki. Kyllä pohjoinen Nord-Pas-de-Calais on maantieteellistä jatkoa sille samalle olutalueelle, joka kattaa Belgian ja historiallisesti myös Hollannin ja Pohjois-Saksan. Perinneoluiden kunnianpalautus vain eteni Ranskan puolella hieman syrjäisempiä latuja ja vähemmän kansainvälisen huomion saattelemana kuin pohjoisnaapurissa.

Vielä yksi pieni moite: olisin toivonut tällaiseen oluttiedon aarreaittaan kunnollista kirjallisuusluetteloa ja mieluiten jopa lähdeviitteitä jokaisen kappaleen teksteihin. Kuvittelen tunnistavani Salmen teksteissä kaikuja joistakin kirjoista, joita olen itsekin käyttänyt, esimerkiksi Belgia-luvun taustalla on kenties Perrier-Robertin ja Fontainen La Belgique par la Bière, la bière par la Belgique. Mutta se jää arvailuksi.

Jätän nämä pienet toiveeni ilmaan seuraavaa painosta ajatellen. Yleinen tuomioni tästä kirjasta on joka tapauksessa: aivan ehdottomasti pukinkonttiin. Varsinkin niille, joiden olutharrastus on vielä alkutaipaleellaan. Tämä kirjaprojekti on ollut selvästikin kunnianhimoinen, ja olen iloinen, että näin kattava ja monipuolinen tuotos on nyt sitten kirjakaupoissa.

Mikko Salmen missiona on osoittaa, että hyvän oluen asialla on oltu jo satoja vuosia, ja esimerkiksi hänen eläytymisensä historiallisten olutihmisten rooleihin on luovaa ja viihdyttävää kirjoittamista. Tietysti Martti Lutherin tai Pierre Celisin päivistä on tultu pitkä matka Untappdin näppäilijöiden maailmaan, mutta sama etsintä jatkuu ja tämä kirja kertoo siitä.

Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.