(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Saunaolut ilman saunaa

Voi paha kurki!

Jo pari viikkoa olimme seuranneet, kun koronauutisoinnissa oli yritetty viritellä pientä keskustelua siitä, pitäisikö taloyhtiöiden saunat sulkea viruksen leviämisen estämiseksi. Kauhulla olimme odottaneet hetkeä, jolloin oman talomme hallitus tai isännöitsijä lukee näitä uutisia ja päättää toimia. Toistaiseksi mikään viranomainen ei tietääkseni ole käskenyt taloyhtiöiden suorastaan sulkea saunojaan, mutta liian varovainenhan näinä aikoina ei voi olla.cof

Tällä viikolla kovan onnen päivä koitti. Postiluukusta putosi A4-tuloste, jonka etupuolelta löytyi hallituksen ilmoitus saunavuorojen lopettamisesta (sekä asuntojen vakivuorojen että lenkkisaunojen). Peräpuolelle oli printattu Kiinteistöliiton koronaohjeet taloyhtiöille. Kiinteistöliitto ei muuten saunavuoroasiasta anna sekään mitään suositusta suuntaan tai toiseen mutta toteaa, että taloyhtiöt voivat toimia asiassa harkintansa mukaan.

Torstai-illan sauna – ja tietenkin sen jälkeinen saunaolut – ovat olleet tärkeä osa viikkorutiiniamme koko sen kahdeksan vuotta, jonka olemme nykyisessä talossamme Kalliossa asuneet. Saunavuoro jätetään väliin vain erittäin hyvällä syyllä. Kellarikerroksen kuumassa kopissa otetaan kunnon löylyt, ja saunajuoma minulla on tapana korkata oman kodin parvekkeella.

* * * * *

Kotiharjun ja Arlan saunat ovat kiinni, kuten yleisten saunojen on ohjeistettu olevankin. Ravintolat sulkevat vähitellen oviaan, monet muut yksityiset palvelut kärvistelevät lähes mahdottomassa tilanteessa ja myös osa julkisista palveluista on sulkenut ovensa. Yhteiskunta elää poikkeustilassa. Onhan se myönnettävä, että kaikesta tästä huolimatta Olutkoira itse ei ole joutunut vielä paljonkaan sopeuttamaan arkirutiinejaan muuttuneisiin oloihin, jos etätöitä ei lasketa.

mdeNyt sitten improvisoin peruutetun saunavuoron tilalle kuuman suihkun ja sen jälkeisen vilvoitteluoluen. Melkein samalta tuo jäähdyttely hyvän oluen kanssa tuntui nytkin, vaikka sauna on tietysti aina sauna. Tällä kertaa saunattoman saunan jälkilöylyillä kaatui lasiin Ayingerin 1970-luvulla lanseeraamaa Jahrhundert-Bieriä, joka on yksi parhaita Suomesta myytäviä saksalaislagereita.

Ayinger Privatbrauerei itse siteeraa nettisivuillaan itävaltalaisen oluttuntijan Conrad Seidlin luonnehdintaa, jonka mukaan “tässä mallasvetoisessa oluessa korostuvat mallasohran maanläheiset makuominaisuudet”. Tämä on hyvä havainto: olut on erittäin viljainen, ja baijerilaiset jalohumalat tuovat mallaspohjan vierelle vain yrttisen, miedosti katkeran selkänojansa. Hallertaun humalanviljelyalue on vain noin 50 km päässä Ayingista, mutta ainakaan tämän juhlaoluen tarkoitus ei ole esitellä sikäläisen humalan tuoreita ominaisuuksia.

Saunaolut on yksi suomalaisessa kulttuurissa erittäin laajalle levinneitä fikstuureja. Erilaisilla palstoilla käydään silloin tällöin keskusteluja siitä, millainen olut on paras saunaolut. Näyttää siltä, että useimmille keskitien lager- tai pilsneriolut on yhä edelleen luontevin vaihtoehto. Monet toisaalta vannovat nykyään humalavetoisen pale alen nimeen, ja varmasti myös alkoholittomilla tai miedoilla oluilla on jo kasvava ystäväjoukkonsa.

Oma saunaolutfilosofiani perustuu siihen, että oluessa täytyy olla jotain – selkärankaa ja luonnetta, joka tasapainottaa olotilan lämmön vaihtelujen sekä suolojen ja nesteen menetyksen jälkeen. En ole sitä mieltä, että paras saunaolut on mahdollisimman kevyt, raikas tai mieto olut. Mallasvetoinen saksalainen olut on hyvä, mutta siinä pitää olla riittävästi makua ja kaikupohjaa. En kaihtaisi hieman vahvempaakin olutta, mutta Saksassa yli 5,5 % oluet alkavat olla usein jo hiukan makeita. Jahrhundert-Bier oli tällä kertaa se olut, johon valinta kohdistui, ja vaikka luonteikkaampiakin tuotteita tässä tyylilajissa saattaa löytyä, kovin monia niistä ei ole ainakaan muutaman tunnin varoitusajalla Suomesta saatavana.

Oispa kaljaa -näyttely Hotelli- ja ravintolamuseossa …ja sitähän oli

Hotelli- ja ravintolamuseon huomenna 24.1. avautuvan uutuusnäyttelyn otsikko Oispa kaljaa herätti keskustelun tynkää tänä aamuna pidetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa oli paikalla pieni, enimmäkseen leppoisa joukko pitkän linjan olutjournalisteja ja nuorempiakin kirjoittajia.

Onko väärin typistää jalo juoma ja sen kunniakas kulttuurihistoria meemihenkiseen sanontaan, jossa kalja on alun perin heikompia olutlaatuja tarkoittava kansanomainen ilmaus? Vai tavoittaako näyttelyn otsikko juuri sen pipoa kiristämättömän, hilpeän tunteen, johon olut kansakunnan mielessä yhdistyy? Kaljakoira kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan, mutta joku muuhan saa olla halutessaan eri mieltä.

* * * * *

Lyhyiden tervetulosanojen jälkeen näyttelyn käsikirjoittajat Anna-Elina Hintikka, Tiina Kiiskinen ja Anikó Lehtinen kertoivat näyttelyn ajatuksesta ja aiheesta. Kaksi ensimmäistä ovat museon omia tutkijoita, kolmas monesta yhteydestä tuttu olutammattilainen. Myös jonkin verran muuta ulkopuolista asiantuntija-apua on hyödynnetty, ja yleisöä on osallistettu jo suunnitteluvaiheessa kyselyn ja Facebook-ryhmän kautta.

Näyttelyn tuottamista on ohjannut kolme temaattista otsikkoa: oluen valmistus, oluen ympärille kehittynyt kulttuuri ja olueen liittyvät yhteiskunnalliset rakenteet. Mistä tahansa näistä otsikoista saisi varmasti jo koottua aineistoa erilliseen näyttelyynkin, joten käytännössä myös kolmen teeman sisällä on tehty rajauksia eikä läheskään kaikkea ole ollut tarkoituskaan kertoa. Museo halusi lähestyä olutta ennen kaikkea inhimillisenä ilmiönä, jossa juuri nyt tapahtuu paljon – tämä muutos ja oluen eri merkitykset eri aikoina ovat yksi näyttelyn tulokulmista.

Oluen ehkä tunnetuin rooli – ja se, johon näyttelyn nimikin viittaa – on arkinen janojuoma ja sellaisten rentoutumis- ja yhdessäolohetkien liukastaja, joihin ei liity suurta juhlallisuutta. Toki Suomen ja muidenkin maiden historiassa vahvoilla juhlaoluilla on kilistelty myös suuria, merkittäviä tapahtumia ja pyhiä rituaaleja. Oluen myyttiset ulottuvuudet ovat nekin näyttelyssä esillä.

Näyttelyn punaiset langat kulkevat ristiin rastiin, kun esimerkiksi keskioluelle jätetään jäähyväisiä (omia muistojaan voi kirjoittaa surunvalittelukirjaan). Keskiolut on toisaalta Suomen yhteiskuntapolitiikan lapsi, toisaalta kansanomaista olutelämää, johon monilla näyttelyvierailla on varmasti jokin henkilökohtainen suhde. Olutkulttuurin katoavaisuus oli vahvasti läsnä kuvakavalkadissa, joka koostui entisten ja nykyisten baarien sisätiloista.

Kysyinkin toteuttajilta, tuliko näyttelyä suunnitellessa vastaan mitään sellaista, mitä he olisivat toivoneet saavansa mukaan mutta tarvittavaa tietoa tai esineistöä ei löytynyt. He mainitsivat, että esineistöön olisi haluttu esimerkiksi hiivakranssi (siis tällainen), mutta se ei ollut mahdollista. Muita varsin kiinnostavia esineitä vitriineissä kyllä on – muun muassa lasinen päärynätuoppi Somerolta 1700-luvun lopulta. Nimensä se on ilmeisesti saanut hieman päärynää muistuttavasta muodostaan.

cof

Tämä on kännikkä eli kannellinen puutuoppi Lapualta vuodelta 1818. Pieni yksikorvainen tuoppi oli känni, ja sen nimestä johtuu sanonta ”olla kännissä”.

Näyttely itsessään ei ole valtavan laaja, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös sen oheisohjelmaan. Tätä on luvassa kevään mittaan: ainakin luentosarja, joka toteutetaan yhdessä Helsingin työväenopiston kanssa, sekä tasting-opastuksia ryhmille ja olut- ja ruoka-aiheisia työpajoja. Näissä on mahdollisuus pureutua syvemmin joihinkin olutaiheisiin, kun taas itse näyttelyn kohderyhmänä on ns. suuri yleisö.

Teerenpelissä on pantu näyttelyä varten Oispa kaljaa -olut, jota tiedotustilaisuudessa jo maisteltiin. Nimikko-olut on 4,5-prosenttinen pilsneri, joka tuntuu olevan maultaan lähellä panimonsa vastaavaa perustuotetta – ja toki muitakin suomalaisia pienpanimopilsejä. Olutta on kuulemma tulossa myyntiin Ruoholahden K-Citymarketiin, ja sitä saa myös Teerenpelin omista baareista ja Lahden panimokaupasta. Näyttely on auki Kaapelitehtaalla 3.1.2021 asti.

oispa-kaljaa_kuvaaja_Mirella-Penttila_HRM

Näyttelyn nimikko-olut. (Kuva: Mirella Penttilä.)

kantakrouvi-karstula-HRM

Katoavaa kansanperinnettä. Karstulan Kantakrouvi 1960-luvulla.

cof

Näyttely on auki Helsingin Kaapelitehtaalla Hotelli- ja ravintolamuseossa 3.1.2021 asti.

 

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

sörnäs-hbl-30-04-1870Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?

åbo-posten-9-5-1879

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 14

Nykyaikaiset matkaoppaat turisteille kehittyivät 1800-luvun alkupuolella, kun yläluokkien perinteisen Grand Tourin rinnalle syntyi Euroopassa mahdollisuuksia monipuolisempiin ulkomaiden kierroksiin. Rautatie varmasti vauhditti edistystä tässäkin, mutta jo ennen sen yleistymistä brittiläinen John Murray loi pohjaa opaskirjojen kulttuurille ja kirjoitustyylille.

murraysMurrayn ensimmäiset oppaat ilmestyivät vuonna 1836. Selailin hänen vuonna 1865 ilmestynyttä Handbook for Travellers in Russia, Poland, and Finland -kirjaansa, joka ilmeisesti on jo toinen versio tämän maantieteellisen alueen opaskirjasta. Esipuheessaan Murray kertoo, että matkailu alueella on helpottunut viime vuosina, ja liikkuminen on vapaampaa kuin melkein missään manner-Euroopassa. Tullimiehet, poliisit ja muu virkavalta eivät enää häiritse. Tsaarin vaihtuminen edistysmieliseen Aleksanteri II:een ja rautateiden rakentaminen ovat helpottaneet matkailijan elämää.

Suomen esittelyssä tekijä on selvästi perehtynyt paikallisiin oloihin melko hyvin. Toki toimituksellisia erheitä on – esimerkiksi maan nimi on Murrayn mukaan paikallisella kielellä Secomi”, ja Ruotsin vallan vakiinnutti Suomeen Birger Zarl” – mutta vaikeampaahan näitä on ollut silloin tarkistaa kuin nykyään. Lähes hengästyttävä detaljien vyörytys Helsingin ja muiden paikkojen nähtävyyksistä ja matkustusvinkeistä vaikuttaa muuten käytännössä virheettömältä.

Monet matkustavaisten huolenaiheet ovat nykyihmisen näkökulmasta kaukaista menneisyyttä, esimerkiksi nämä havainnot:

“Nervous people have no business to travel in Finland: the horses, though small, are full of life, and know of no other pace than the gallop, whether it is up or down hill. The traveller will, either on land or sea, thus speed his way through Finland, and frequently without meeting one human being from one station to the next; the dark pines and massive boulder-stones… the red verst-posts, and a ragged scanty flock, are the only objects that meet the eye.”

Vaikka hevoskyyti koettelee Murrayn mukaan turistin niveliä, tiet ovat kuitenkin paremmassa kunnossa kuin Venäjällä ja postiasemat hyvin toimivia. Tuttuun tapaan oppaasta löytyy myös fraasisanastoa (“kanssa-puhetta”), jolla suomalaisen kanssa voi haastella, jos sellaisen jossain hyvällä onnella kohtaa.

Where is the inn? – Missä kestkiewari?
Where is the refreshment-room? – Missä rawinto-huone?
Where is the W. C.? – Missä ihmisten ulko-huone?

Kansankulttuuria tai ihmisten arkielämää aikakauden matkaoppaissa ei kovin monisanaisesti esitellä. Kymmeniä sivuja kuluu esimerkiksi Eremitaasin ja muiden museoiden nähtävyyksien luettelemiseen huone ja vitriini kerrallaan.

Jotain sanotaan kuitenkin ruoka- ja juomakulttuurista, ja tämä pätkä oikeastaan alun perin huomioni kiinnittikin tässä Murrayn vuoden 1865 oppaassa:

murray-finland

“Elintaso on Suomessa aivan siedettävä, vaikkei toki millään lailla ylellinen: lähes aina on saatavana runsaasti kuivattua lohta, pihvejä ja perunoita, sekä yleisemminkin kalaa, mutta se on tavallisesti karkeaa ja mautonta. Portviini ja Göteborgin portteri – molemmat lajissaan erinomaisia – ovat tämän maan pääasialliset juomat, kuten myös sima.”

Myös Pietarissa oli Murrayn mukaan hyvää olutta, erityisesti Cazaletin Pale Ale on lähes englantilaisten esikuviensa veroista. Moskovassa hän kertoo juotavan “lähes yksinomaan Danielsonin olutta”. Venäjältä Murray löytää kyllä myös halpaa vodkaa ja muutakin rahvaanomaisempaa – ei pelkästään portviiniä ja portteria kuten Suomesta… Jää arvoitukseksi, missä paikoissa hän on Suomessa ruokaillut, mutta epäilenpä, ettei kallista tuontiportteria ole juuri muualla kuin hienoimmissa ravintoloissa ollut tarjolla. On totta, että portteria tuli meille päin 1800-luvun alkupuolella juuri Göteborgista, jossa toimi Lorentska Porterbruket ja sen maineikas seuraaja Carnegie. Toki 1860-luvulla Suomen kaupungeissa oli jo paikallisiakin portterintuottajia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 13

En ole ikinä ajatellut Lucian päivää muuten kuin kulkueena, jossa nimihenkilö kruunataan kynttiläseppeleellä ja ehkä jossain tilaisuuden vaiheessa tarjotaan glögiä, pipareita tai pullaa. Täkäläisen Lucia-juhlan järjestäjänä on nykyään urbaani ja porvarillinen Svenskfinland, ja sillä on vähän yhteistä kekrin tai muiden loppuvuoden muinaispyhien kanssa.

lucia-hkm-cc-by-4-0Esimerkiksi olut oli kuitenkin keskiajalla ja vielä paikoitellen uuden ajan maaseudullakin osa Lucian juhlintaa Pohjoismaissa. Juhlan luonne oli erilainen, koska sen ajankohta oli toinen. Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja noudattivat 1600-luvun loppuun saakka juliaanista kalenteria, joten Lucia-pyhimyksen päivä oli vuoden pimein päivä – nykyään talvipäivänseisaus on tietenkin pitemmällä joulukuussa.

“Sinä päivänä [joulukuun 13:ntena] vietettiin vielä hiljattain – ja kenties yhä nykyään – Länsi- ja Etelä-Ruotsissa katoliselta ajalta periytyvää Lucian juhlaa”, kertoi Wasa Tidning 18.12.1894. “Kello kolmelta tai neljältä pimeänä talviaamuna koko talon väen herätti valkoisiin pukeutunut tyttö, joka piteli palavien kynttilöiden kranssia päälaellaan. Kaikkia viihdytti laulu, sekä tarjoomukset – kahvi, tai olut tai paloviina – joita hän tarjottimellaan kantoi.”

Kuvittelisin, että 1800–1900-lukujen vaihteessa suomalaiset sanomalehdet kertovat perinteestä, joka vielä ei ollut Suomessa kovin laajasti tunnettu – edes ruotsinkielisillä paikkakunnilla – ja joka toisaalta Ruotsissakin oli muutoksessa. KFUK:n eli ruotsinkielisen NNKY:n lehdessä mainittiin oluen ohella Lucian aamutarjottimen antimena sianliha, ja tämä sopii muinaiseen juhlanviettoon, jossa vuoden pimeimpänä päivänä teurastettiin joulupossu. Mutta nytkään ei siis puhuta sellaisista juhlatavoista, joita lehtiartikkelien kirjoittamishetkellä olisi välttämättä noudatettu, Suomessa varsinkaan.lucia-turun-lehti-07-01-1896

Lucian päivän vietosta julkaistiin monenlaisiin lähteisiin perustuvia artikkeleita, ja eri aikakausilta ja eri alueilta periytyvistä traditioista muodostuu hieman hämärä kokonaiskuva. Joissakin Ruotsin osissa “semmoiset temput, jotka muualla pohjoismaissa tapahtuiwat loppiaisena taikka kolmen pyhän kuninkaan päiwänä” – kuten tietäjäksi pukeutuminen, vuorolaulu tai tähden kuljettaminen – tapahtuivat Lucian päivänä (Turun Lehti 7.1.1896). Ruotsin yliopistojen osakunnilla oli perinteitä, joissa “Lussedagenin” viettoon liittyi naamiaisasuja ja aamuvarhaisella tapahtuvaa juopottelua.

Pitäisi varmaan etsiskellä, olisiko tätä moninaista juhlahistoriaa koottu jossain kirjaksi asti, jos vaikka kuva kirkastuisi.