Suomi 100 -postaus: Maakunnat ja niiden oluet

Tämän jutun idea on niin yksinkertainen, ettei se kaipaa pitempiä selittelyjä. Tavoitteena oli juhlistaa Suomen merkkipäivää etsimällä yksi olut joka maakunnasta, ja sanoa jotain jokaisesta maistetusta oluesta. Myönnettäköön, että oluet on testailtu jo etukäteen, joten kaikkea maistelua ja tarinointia ei ole toteutettu nyt itsenäisyyspäivänä.

POHJOIS-POHJANMAA

Humalaja (Sonnisaari, Oulu, 6,7 %). Itsenäisyyden sadas juhlavuosi on ollut Suomessa myös New England IPA:n vuosi. Olutkoira ennusti tammikuussa, että näitä maailmalla suosituiksi tulleita sameita, pehmeän hedelmäisiä mutta kuitenkin ipamaisen katkeria oluita tullaan näkemään myös meillä vuoden mittaan yhä uusia. Tulihan niitä, eikä moinen ennustus salatieteiden opiskelua vaatinutkaan. Oululaisten Humalaja oli tämän pienoistrendin eturintamassa, sitä olivat monet maistelleet jo viime vuoden puolella. Nyt pullosta lasiin kaadettuna se on utuisempi (ja siksi kai tyylinmukaisempi) kuin keväällä helsinkiläisessä baarissa maistamani erä. Tuoksu on kuin jostakin trooppisesta hedelmästä tehtyä marmeladia. Sitä tuo olueen varmasti esimerkiksi Azacca, alfahappopitoisuudeltaan korkein Humalajan neljästä humalasta. Muut ovat samaa maata, ja kitalakeen jääkin katkera happoisuus. Pehmeimmästä päästä NEIPA-oluita tämä ei varmasti ole, mutta tervaporvarit ovat iskeneet sopivaan saumaan noustakseen kansalliseen tietoisuuteen taitavasti tehdyllä ja trendikkäällä tuotteella.

SATAKUNTA

Mufloni CCCCC (Beer Hunter’s, Pori, 7 %). IPA on tämäkin. C-kirjainten rivi käynnistyy yhtä ponnekkaasti kuin itänaapurin entinen nimi, mutta lopussa ei ole p:tä, ja modernina oluena tämä muutenkin assosioituu pikemminkin Amerikan länsirannikolle. Sieltä ovat peräisin viisi c:llä alkavaa humalalajiketta. Muflonin viiden c:n IPA on ollut tuotannossa jo vuodesta 2011, ja jos se syntyessään edusti uutta aaltoa, se on nykypäivänä vahvasti keskellä valtavirtaa. CCCCC on yksi parhaita pisteitä Ratebeerin käyttäjiltä saaneista suomalaisoluista. Viimeksi juomani näyte tästä oluesta pari vuotta sitten oli mangomaisempaa kuin mangosose itse. Tätä postausta varten avaamaani pulloa hedelmät eivät niinkään hallitse, pikemminkin havujen tuoksu ja pihkainen jälkimaku. Suurten humalamäärien kanssa pelaaminen on tällaista: kaksi pulloa eivät ole välttämättä veljiä keskenään. Vaahtoa on muuten kuin belgialaisessa artesaanioluessa. CCCCC on yksi 2010-luvun suomalaisen käsityöolutbuumin keskeisiä sanansaattajia ja on näytellyt todennäköisesti myös jonkinlaista roolia Porin Beer Hunter’sin kovan maineen muodostumisessa. Jos Pori on Suomen Bilbao, Beer Hunter’s on sen Guggenheim.

VARSINAIS-SUOMI

Prykmestar Savukataja (Vakka-Suomen Panimo, 9 %). En aio tässä postauksessa muuten arvottaa tai arvioida maistettuja oluita, mutta Savukatajasta joudun myöntämään, että se on ollut jo pitkään ykkössuosikkini kotimaisista pienpanimo-oluista. Uusikaupunki kuten monet rannikon pikkukaupungit ei ole panimopaikkakuntana mikään eilisen teeren kaupunki, vaan täällä on tykitelty portteria jo 1890-luvulla, ja ehkäpä se oli tummaa, vahvaa ja pohjahiivalla pantua kuten tämä. Savukataja lyö kuitenkin isomman suomalaiskansallisen vaihteen silmään monellakin tasolla: vahvuudessa ei ole arasteltu, ja kun katajan kautta mukaan tuodaan koko sisämaan sahtiperinteen jylhyys, lopputulos on hieman savu-barbecue-kastikkeillekin vivahtava suomalaisen panimoperinteen merkkipaalu, joka hakee omaperäisyydessä vertaistaan. Kevyeen lipittelyyn tämä ei ehkä sovellu mutta juhlahetkeen kyllä.

POHJANMAA/ÖSTERBOTTEN

Heller Bock (Bock’s Corner, Vaasa, 6,5 %). Bock’s Corner majailee Vaasan niin sanotussa Pukinkulmassa, johon panimomestari Hjalmar Westerlund ja kumppanit perustivat Bryggeri Ab Bockin vuonna 1890. Panimo toimi viimeiset parikymmentä vuottaan Hartwallin omistuksessa ja osana, kunnes sulki ovensa vuonna 1987. Lähes satavuotista historiaa jatkaa nyt pari vuotta sitten perustettu pienpanimo, jolta ehdin bongata Alkon hyllystä useamman pintahiivaoluen ennen kuin sitten vastaan tuli vihdoin varsinainen Bock. Muuten sen valikoimasta löytyy sekä saksalaisen että brittiläis-amerikkalaisen perinteen mukaista tavaraa. Tämä Heller Bock on tumman kullankeltainen, ruohoinen ja maltainen. Tuoksussa nenään käy raikas tuoreen herneen tuoksu, kuin suoraan kesäiseltä torilta. Pils-humala kolkuttelee suun takaosaa, mutta kokonaisuutena viljainen olut ei kuitenkaan vivahda paljon tšekkiläiseen suuntaan vaan on nimensä mukaisesti makeahko Bock. Bock ei ole ehkä tällä hetkellä kaikkein trendikkäin oluttyyli, mutta nimi ja historia ehkä velvoittavat. Vaaleiden kevätbockien ystävänä toivon tästä vaasalaisoluesta kehittyvän vielä Suomen paras Bock.

LAPPI

Original 1964 Lager (Tornion Panimo, Tornio, 5,2 %). Tässä on jonkinlainen hyvän olon lager, monestakin syystä. Ensinnäkin tarina siitä, miten alkuperäisen Tornion Panimon seuraajaksi perustettu pienpanimo sai vuonna 1964 Lapin Kulta -reseptin kehittäneen Leo Andelinin panemaan itselleen ”Original 1964 Lagerin” silloisilla spekseillä, on melko vastustamaton. Ainakin Tuopillinen on analysoinut, miten tämä alkuperäisen Lapparin replika vertautuu siihen Lapin Kultaan, jota Hartwall tänä päivänä myy. En ole itse juonut 1964:n kolmosvahvuista versiota, mutta tämä nelonen on raikas, puhtoinen, hedelmäinen, paahtoleipäinen ja piirua vahvemmin humaloitu kuin mikään kotimainen standardikolmonen tai -nelonen. Kyllähän tästä vielä luonteikkaammaksikin pääsisi, mutta jos useammat kotimaiset lagerit olisivat tämän tyyppisiä, joisin niitä paljon tiheämmin. Etiketissä näkyy etäisesti tutunnäköisiä tunturien taakse laskevan auringon värisävyjä, ja jopa tunturipuro-sana on rohjettu mainita etiketin tekstissä.

UUSIMAA

Paavin polku (Fiskarsin panimo, 9 %). Fiskars on suosikkipaikkojani kesäisen terassioluen nauttimiseen. Esimerkiksi ruukkikylän Laundry-ravintolasta löytyy pikkupurtavaa ja näitä Fiskarsin panimon vahvempiakin oluita. Tumma Munkintie karisti jossain vaiheessa hieman alkuaikojen siirappisuuttaan ja on tyylikäs olutsuoritus. Uudempana rinnalle on tullut belgialaisesta vaaleasta tripel-luostarioluesta inspiroitunut Paavin polku. Kypsän aprikoosin värinen samea olut tuoksuu jännästi mintulle ja tupakalle. Paavi kulkee normaaleihin tripel-munkkeihin ja apotteihin verrattuna aika lailla omia polkujaan, tämä on makea, todella tuhti ja mausteinen olut. Maussa on kuivattuja keltaisia hedelmiä ja jälleen vähän sitä tupakkaa, alkoholikin taka-alalla vähän lämmittelee. Nykyaikana, kun useimmissa maissa tehdään kaikkia mahdollisia oluttyylejä ja -erikoisuuksia, olen sitä mieltä, että sivistysvaltiosta pitää löytyä ainakin yksi maailmanluokan belgialaistyylinen tripel. Kannustan uusmaalaisten kulttuurimaisemien keskellä toimivia Malmgårdia ja Fiskarsia tarttumaan tähän haasteeseen; heillä on nyt näistä belgialaishenkisistä oluista jo useampien vuosien kokemus.

AHVENANMAA

Barley Wine (Stallhagen, 10,1 %). Stallhagenin panimoravintola, kuten edellinenkin, on yksi suosikkiolutpaikkojani Suomen kamaralla. Olen käynyt tosin vain kerran, mutta seuraavaa visiittiä jo odottelen. Panimon oluet ovat yleensä lauhkeita kuin Ahvenanmaan ilmasto, ja tyypit ovat kehitelleet reseptejään rauhassa jo vuodesta 2004. Baltic Porteria heiltä ostan melko usein, Julbock tuli taas tänäkin vuonna maistettua, ja tähän esittelyyn päätyi nyt sitten uutuus Barley Wine. Ohraviiniä pääsin testaamaan monille tutussa Oak Barrelissa Helsinki-Vantaalla, jossa pienin annoskoko oli viinilasillisen verran eli 12 cl. Enemmän kuin viinin tunnelmaa tässä oli brändyn tai viskin poltetta, reunustettuna kuivatuilla marjoilla ja kevyellä humaloinnilla. Monia nuppeja oli käännetty kaakkoon, eli sikäli poikkeuksellinen olut stallhagenilaiseksi. Hieman tämäntyyppisiä oluita kuitenkin ehkä seilasi Itämeren laivoilla matkalla Englannista tsaarin valtakuntaan jo 1700-luvulla. Tämä vuosi on tuonut uutta kalastajaa Stallhagenin apajille, kun Ahvenanmaalle avattiin maakunnan toinen panimo Open Water. Saa nähdä millainen kilpailuasetelma kaksikon välille kehittyy.

KANTA-HÄME

Lammin Sahti (Lammin Sahti, 7,5 %). Hämeen sydänmaat ovat sahdin kotialuetta, ja sieltä tulee myös virallinen festariolueni Lammin Sahti. Jos sahtia vain on tarjolla, se on avausjuomani tapahtumassa kuin tapahtumassa. Viimeksi törmäsin siihen joitakin päiviä sitten Bryggeri Helsingissä työpaikan pikkujoulujen jatkoilla, ja itseoikeutetusti sahti oli ensimmäinen tilaukseni. Sahdin saatavuus ylipäänsä on ymmärrettävästi Helsingissä heikko tai korkeintaan vaihteleva, koska kyseessä on tuoretuote ja useimmilta yksityisiltä sahdintekijöiltä sitä ei paljon liikene yli oman käytön. Bryggerissä lammilainen ei ole mikään yllätys sinänsä, koska taustavoimat historiallisten Torikorttelien panimoravintolan taustalla ovat samat kuin Lammilla majailevan sahtipanimon. Jälkimmäinen on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut pienpanimo. En ole kovin hyvä vertailemaan sahteja keskenään, koska niitä niin harvakseltaan pääsee maistelemaan, mutta lammilainen on mielestäni hyvä keskitien ruskea sahti, jota vahva kypsän banaanin maku yhdistää myös Baijerin tummiin vehnäbockeihin.

PÄIJÄT-HÄME

Unto Porter (Kanavan Panimo, 7,1 %). Nelostien linjaus kulki ennen Vääksyn kautta, ja siihen viittasi kai Ultra Brakin kappaleessaan. Siksi kanavapaikkakunta on nimenä monille Suomea etelä-pohjoissuunnassa reissanneille keskimääräistä tutumpi, ja nyt Vääksyssä on toiminut jo toista vuotta sitten panimokin. Jos Päijät-Hämeen konkaripanimo Teerenpeli on jo ajat sitten levittänyt lonkeroitaan isompiinkin kaupunkeihin, Kanavan Panimo on selkeästi pienempi ja paikallisempi. Perinteinen suomalainen oluttyyli portteri kävelee vastaan Kanavan tulkintana jykevästi tuoksuvana, varsinkin kun nautin sitä Spiegelaun stout-lasistani. Tuoksussa on lakritsaa, savua, nahkaa, ehkä pientä lannan vivahdettakin. Vahva portteri on joskus todella makeaa, tämä ei ole. Maku on paahteisen suklainen, mausteinen, vähän puinen, ja humalaa on tyyliin nähden ihan reippaasti. Kahden järven ja useampien teiden yhtymäkohta on itsestäänselvästi paikka, jossa paljon ihmisiä on liikkunut jo muinaisina aikoina, ja jonkinlainen olut niihin kohtaamisiin on takuulla liittynyt. Niinpä on paikallaan, että Vääksyssä on siihen tarkoitukseen panimokin; ilmeisesti aikaisemmin modernin panimohistorian aikana sellaista ei ole ollut.

ETELÄ-POHJANMAA

Pumpkin Ale (Mallaskuu, Lapua, 8 %). Eteläpohjalainen olut on kyllä ennestään tuttua. Mallaskosken oluita olen tietysti maistellut useampia jo 1990-luvun lopulta asti ja juonut niitä joskus heidän panimoravintolassaankin Seinäjoen vesitornissa. Tuon panimon historia ulottuu hieman katkonaisena lähes sadan vuoden taakse. Sen sijaan tämänkertaiseen satsiin valikoitunut Lapuan ylpeys Mallaskuu on kuitenkin vasta pari vuotta vanha ja minulle uusi tuttavuus. Valmistelin tätä postausta erilaisten kurpitsa- ja kalkkunajuhlien aikaan keskellä pimeintä syksyä, joten kurpitsaolut on nyt sitten Mallaskuulta lasissa. Kurpitsat ovat peräisin omasta tarhasta, ja tässä on hyvä vahvan syksyisen oluen tunnelma. Kaneli, muskotti ja muut mausteet hallitsevat, mutta humalaakin on maistuvasti. Prosentit ovat aika korkealla, ja siihen nähden runko ei ole jyhkeimpiä mitä olen kurpitsaoluissa nähnyt, eli ehkä siinä toive tuleville syksyille, mutta kaikkiaan miellyttävä tuttavuus tämäkin.

POHJOIS-KARJALA

Double Doc (Honkavuoren Panimo, Joensuu, 7,3 %). Kun Pohjois-Karjalan ainoa panimo Kiteen Panimo lopetti toimintansa alkuvuodesta 2015, maakunnan ei tarvinnut olla kauan ilman panimoa. Vielä samana vuonna biologikaksikko Jani Honkanen ja Ville Vuorio perustivat panimon kaupunkiin, jonka yliopistolla olivat tutustuneet. Tässä on tausta nyt testissä olleen honkavuorelaisoluen nimelle: molemmilla panimon puuhamiehillä on nimittäin myös tohtorihattu. Tyyliltään olut on tumma Doppelbock. Honkavuorelaiset ovat kertoneet haluavansa tehdä helposti nautittavaa olutta, jossa ei – ajan muotivirtauksesta poiketen – ole liiaksi humalaa. Joensuulainen tuplapukki on makean suklainen olut, mikä usein tähän tyyliin sopiikin. Tuoksu on voimakkaan luumuinen, maltainen, ja melkein siirappia muistuttavan makeuden jälkeen suuhun jää paahtunut leipäinen maku. Näin täyteläinen olut lämmittää mukavasti talvella, kun Pohjois-Karjalassakaan ei oikein voi juoda kaljaa auringonnousuun. Ehkä se siihen tarkoitukseen voisi olla jopa vielä vahvempaa?

ETELÄ-SAVO

Marsalkka Pils (Saimaan Juomatehdas, 5,8 %). Pils-tyyppistä olutta ei ole tähän joukkoon muilta panimoilta mahtunut, vaikka oluttyyli on taas viime aikoina melko suosittu ollutkin myös kotimaassa. Kuten monet muistavat, tänä vuonna on tullut kuluneeksi paitsi sata vuotta Suomen itsenäistymisestä, myös 150 vuotta marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymästä. Toimikoon siis hänen mukaansa nimetty olut pilsnerityylin edustajana tässä kattauksessa. Päämajakaupungin luomupilsneri on alkoholipitoisuudellaan tyylilajinsa vahvimmasta päästä, ja ulkonäöltään samean kellanoranssi. Tuoksussa on panostettu pikemminkin maltaisiin kuin humalaan, ja sen jälkeen maun suhteellisen tanakka katkeruus tuleekin pienenä yllätyksenä. Oluen nimihenkilö saattaa olla jämpti ja korrektisti käyttäytyvä aatelismies ja upseeri, mutta tämä pilsneri tuo pikemminkin mieleen rustiikin maalaispanimon jostakin Tšekin syrjäseuduilta. Ote on jotenkin ronski ja siloittematon. Jalohumalaa ja mahdollisesti myös diasetyyliä löytyy sen verran, että kyllä tämä tšekkiläisestä kävisi, ja se on siis tässä tapauksessa kehu.

POHJOIS-SAVO

American Brown Ale (Olvi, Iisalmi, 4,7 %). Vaikka Savonmaalta pienpanimojakin löytyy, iisalmilainen isompi tekijä on sekin löytänyt itselleen markkinaraon craft beer -segmentistä. Olvin käsityöläistölkit ovat saaneet myötäsukaisia arvioita. IPAnsa Olvi on jo vakiinnuttanut sekä kotimaahan että Suomenlahden eteläpuolelle. Tällaista tummaa pintahiivaolutta kuten sarjan uutuus American Brown Ale on saattanut itse Johan August Sandels juoda Koljonvirralla Suomen sodan aikaan. Näin aromaattisesti ja maukkaasti humaloitua ei silloinen olut ole varmasti ollut, mutta ei se myöskään ollut vaaleaa lageria kuten Olvin Sandels. American Brown Alen kanelia ja muita vanhoja mausteita tulvivassa tuoksussa on toisaalta paljonkin jotain pohjoismaiseen ilmastoon sopivaa. Niinpä tämä tyylilajiltaan kansainvälinen olut saa luvan edustaa tässä postauksessa maakuntaa, jossa on Suomen vanhin itsenäinen panimo – ja siinä lajissa ainoa, joka on onnistunut haukkaamaan itselleen huomattavan siivun naapurimaidenkin olutmarkkinoista ilman, että on itse päätynyt suurempien petojen kitaan.

KYMENLAAKSO

Kaski Kylmäsavulager (Takatalo & Tompuri, Virolahti, 4,6 %). Kaski-olut tuli minulle ensimmäisen kerran vastaan marraskuussa Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa. Mikko oli ollut Takatalo & Tompurin tyyppien apuna keittelemässä aloittelevan panimon tuotteita sen käynnistämisvaiheissa. Tämä savuolut valittiin vuoden parhaaksi vaaleaksi lageriksi Suomen paras olut -mittelössä. Nyt marraskuun lopussa ostamassani Kaski-pullossa on maininta tuosta voitosta ehditty printata jo etikettiinkin. Vaaleassa savulagerissa referenssiolueni olisi varmaan Aecht Schlenkerla Helles Lagerbier, joka on parhaita suomalaisista ruokakaupoista löytyviä lagereita. Tässä savulagerissa on tuoksussa savua ja leipää, vähäsuolaista merivettä, ja maku on myös hyvin viljainen, sen verran kirpakka että täytyy luntata onko reseptissä muutakin kuin ohraa (ei ole). Aavistuksen metallinen, lehtimetsäinen vaalean savulihan fiilis. Olut on samean kullankeltainen, tekee varmasti kunniaa Takatalon ja Tompurin maatilojen historialle, jolloin peltoa on ilmeisesti raivattu kaskeamalla.

PIRKANMAA

Plevnan Siperia (Koskipanimo, Tampere, 8 %). Imperial stout on vahvaa portteria, jota brittien kauppalaivat veivät jo 1700-luvun loppupuolella Venäjälle ja muihin Itämeren maihin. Stoutia pantiin myös Tampereella jo 1800-luvulla Onkiniemessä. Venäjä-yhteyden vuoksi Plevnan stout lienee kuitenkin nimensä saanut, vaikkakin Siperia vie ajatukset etenkin humalointinsa ansiosta Beringinsalmen toiselle puolelle – jos ei nyt Alaskaan niin etelämmäksi Washingtonin ja Oregonin vuorille. Sieltä ovat kotoisin Mount Hood ja muut tässä oluessa käytetyt humalalajikkeet. Kun Siperiaa ensi kerran pantiin Helsingin Pikkulinnun viisivuotisjuhliin vuonna 2005, tällaista humalointia ei ollut stoutissa tai juuri muissakaan oluissa Suomessa nähty. Oma edellinen kokemukseni Siperiasta on hanaoluena eräästä parin vuoden takaisesta oluttapahtumasta, ja silloin ajattelin, että jenkkihumalat jyräsivät turhan paljon oluen muita ominaisuuksia. Nyt pullosta lasiin kaadettuna vaikutelma on lempeämpi, vaikka humalointi toki on yhä huomattavan tömäkkä. Tuoksussa on kahvia ja havuja, suussa kahvinmakuista toffeeta, jykevää paahtunutta mallasta ja vähän maidon makeutta. Turhaan ei Siperia ole Suomen arvostetuimpia oluita, mistä se on vuosien mittaan palkintojakin napannut.

ETELÄ-KARJALA

Maalaine (Panimoyhtiö Tuju, 4,5 %). Vielä pari vuotta sitten olisi eteläkarjalaisen oluen hankkiminen tällaista postausta varten saattanut jäädä haaveeksi. Sinänsä Lappeenrannan panimohistoria ei ole vaatimaton, siellä on tehty aikoinaan niin portteria kuin bockia, münchneriä ja muita saksalaistyyppisiä oluita. Tämän lisäksi Suomi on Lappeenrannan kautta saanut yhden keskeisimmistä keskiolutmerkeistään, Karjalan, joka alkujaan ei ollut suinkaan mikään Hartwallin brändi. Hartwall lopetti Karjalan tuotannon 1990-luvun alussa, ja sen jälkeen Lappeenrannassa on ollut satunnaisesti pienpanimoita. Nyt kaupungin panimoperinnettä pitää yksinään yllä kahden miehen panimo-operaatio Tuju, jonka maitokauppavahvuista saisonia löysin Helsingistä Pien-olutkaupasta. Kuten nimi lupaa, belgialaisen maalaisoluen hiiva on piiloutuneena tämän oluen aromiin Uuden maailman tyylisen humaloinnin alle. Humalat ovat trooppisen tuoksuista laatua, ja tällä yhdistelmällä tuoreehko lappeenrantalaisolut liittää itsensä yhteen maailmalla tällä hetkellä suosituimmista oluttyylin tulkinnoista.

KESKI-SUOMI

Raivoava Rakki (Panimo Hiisi, Jyväskylä, 6,2 %). Maakuntalaulun männikkömetsät tuoksuvat ja maistuvat tässä keskisuomalaisessa IPAssa kyllä, jenkkihumalien ansiosta nimittäin. Rantojen raidoista en ole varma. Hiiden rakki ei räksytä, vaan puree jalan poikki, jos lähelle päästää, kertoo etiketti. Etiketti paljastaa kuitenkin samalla runsaan maltaisuuden: karamellimallasta ja jotain tummempaakin taitaa tässä olla. Väri on pihkanruskea. Mallas vie nyt ainakin tässä pullossa suorastaan voiton hurjasta humalaisuudesta, mikä tietysti minulle sopiikin. Maltaisuus panee IPA-koiran raivoon huomattavaa sordiinoa. On mahdollista, että pullotuspäivänä tasapaino olisi ollut toisensuuntainen. Hiisi on aktiivinen uuden sukupolven pienpanimo ja tekee paljon yhteistyötä muidenkin, erityisesti kotimaisten toimijoiden kanssa. Villiin muinaiseen mytologiaan viittaava olutnimistö ja visuaalinen tyyli vetoavat, ja panotaitoakin on tainnut karttua sen verran, että Hiisi pysynee jatkossakin yhtenä kotimaisen käsityöolutbuumin vakiokasvoista.

Loppukaneetti

Tarkkasilmäinen on voinut laskea, että maakuntia on Suomessa tänä päivänä 19 ja oluita tässä koosteessa kaksi vähemmän. Kainuulaista ja keskipohjalaista olutta en onnistunut tähän hätään saamaan haltuuni. Joitakin verkkoja yritin laittaa vesille, ja jos noiden maakuntien oluita myöhemmin onnistun hankkimaan, postaan niistä erikseen. Näistä kahdesta maakunnasta ei tällä hetkellä omia panimoja tietääkseni löydy, ei ainakaan sellaisia joiden jakelukanavat ulottuisivat pääkaupunkiseudulle. Suhteellisen satunnaisella otteella valitusta kattauksesta jäi toki pois myös isoja ja tärkeitäkin panimokaupunkeja, ei vähäisimpänä Helsinki.

Mutta lopuksi kuitenkin olennainen: Onnea Suomi – ensin tietenkin satavuotisesta itsenäisyydestä – ja sen perään kaikista uusista ja vanhoista panimoista, joiden määrä lähestyy uhkaavasti sataa (ellei ole jo sitä ylittänyt)!

Mainokset

Mikko Salmen olutkirja on erittäin hyvä, mutta lankoja jää solmimatta

Tuomio: ehdottomasti pukinkonttiin.

Viime viikolla pitkän linjan oluentekijä ja olutasiantuntija Mikko Salmi lanseerasi tuoreen kirjansa nimeltä Olut!, joka oli kuulemma ollut tekeillä viimeiset viisitoista vuotta. “Aloitin kirjoittamisen vähän yli parikymppisenä ja sain sen valmiiksi nelikymppisenä”, Salmi kertoili julkistustilaisuudessa.

Pitkä valmistumisaika kirjasta kyllä näkyykin, ainakin näin kun sen tietää. Ja se on sekä kirjan paras puoli että mahdollisesti myös sen ainoa heikkous.

Olut! on selvästikin tarkoitettu kirjahyllyihin perusteokseksi oluesta. Mitä hyvän perusteoksen pitäisi sisältää, jotta se kertoisi meille kaiken olennaisen maailman suosituimmasta alkoholijuomasta?

Yleisimpien tai keskeisimpien oluttyylien esittelyä ei varmasti voi kiertää; oluen monimuotoisuudesta kertominen tavalla tai toisella on ainakin nykypäivänä olutkirjan peruskauraa. Michael Jacksonin viitoittamalla tiellä jatketaan.

Tämän voi tehdä poikkileikkauksena – eli miltä tilanne näyttää nyt – tai kertomalla historiasta, oluttyylien syntyvaiheista ja niiden kehittymisestä vuosikymmenten tai vuosisatojen saatossa. Ensin mainittu lähestymistapa on yllättävänkin yleinen, vaikka sen riskinä on, että tieto vanhenee jo ensi vuosikymmenellä tai sitä seuraavalla. Salmi on turvautunut onneksi jälkimmäiseen strategiaan: hänen oluttyyliesittelynsä ovat enemmänkin tärkeimpien eurooppalaisten olutperinteiden tarinoita.

Toinen olutkirjoissa yleinen elementti on yksittäisten oluiden esitteleminen, yleensä jonkin tietyn oluttyypin edustajina. Niin nytkin. Jokaisesta kolmestatoista kirjassa käsitellystä olutperinteestä Salmi antaa kymmenkunta maisteltua esimerkkiä, välillä enemmänkin. Tai toisaalta, jos tyylin edustajat ovat keskenään kovin samanlaisia, kuten witbierin tapauksessa, vähempikin riittää.

cofKolmas asia, joka muuten yhdistää monia hyviä olutkirjoja ja -kirjoittajia, on taito kuvata sitä, miltä oluella oleminen tuntuu. Tämä on enemmän kuin pelkät maut ja muut aistihavainnot, ja muuta kuin historialliset faktat ja tarinat. Parhaiden pubien ja baarien, panimojen ja muiden olutpaikkojen fiiliksessä on jotain lähes myyttistä, ja toisaalta samalla usein hauskaa ja arkista. Tätä ”oluen tunnelmaa” Salmi tuo hyvin esiin lukujen loppuun sijoitelluissa mininovelleissaan ja muussakin tekstissään.

Ajan kulumisen vaikutuksista

Tempus fugit, sanoivat entiset roomalaiset. Aika juoksee pakoon.

Ainakin oma kokemukseni siitä kaikesta, mitä oluessa on viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunut, on juuri tietynlainen ajan tihentyminen. Koko ajan tapahtuu kaikkea ja yhä nopeutuvalla tahdilla. Tuntuu siltä, että olut on tällä hetkellä niitä aiheita, joista kertovaa kirjaa ei kannata valmistella viittätoista vuotta. Se teos on valmistuessaan joko auttamatta vanhentunut – tai, jos tietoa on jatkuvasti päivitetty, lopputulos on aivan eri kirja kuin se mikä aikanaan aloitettiin.

Olut! ei ole missään tapauksessa vanhentunut opus. Se painottuu melko vahvasti ikuisiin olutasioihin ja pitempiin ajallisiin kaariin, mutta tämän painotuksen tulkitsen Mikko Salmen muita tekstejä lukeneena hänen henkilökohtaiseksi valinnakseen, joka ei riipu siitä, että tämän kirjan kirjoitusrupeamasta tuli kenties aiottua pidempi.

2010-luvulla voimistunut pienpanimobuumi tosin kirjassa noteerataan – erityisesti IPA-perinnettä käsittelevässä luvussa – mutta se jää kokonaisuutta katsoen sivurooliin. Viisi tai kymmenen vuotta on oluen vuosituhantisessa historiassa toki lyhyt aika. Silti kuvittelisin, että mikä tahansa viime vuosina aloitettu olutkirja toteaisi jo heti johdannossa, että nyt oluessa on tapahtumassa jälleen jotain melko poikkeuksellista. Salmi ei näin tee.

Yllätän itseni ajattelemasta, että tämän tuoreimman pienpanimojen nousun olisin saattanut käsitellä joiltakin osin toisin, jos olisin Olut!-kirjan kaltaisen yleiskatsauksen kirjoittaja. Näin siitä huolimatta, että olen muissa yhteyksissä pyrkinyt pikemminkin vähättelemään viime vuosien merkitystä pitemmässä historiallisessa katsannossa, tai näin omat blogijuttuni on ainakin mahdollista lukea.

Kysymys on tasapainosta. Olisin ehkä koonnut “craft beer -aikakaudesta” (joka ainakin eurooppalaisittain merkitsee korkeintaan viimeisintä kymmentä vuotta) erillisen pienen lukunsa. Siinä olisi voinut todeta amerikkalaisten uudistaman IPAn hämmästyttävän menestystarinan lisäksi esimerkiksi belgialaisperäisen saisonin melkein yhtä yllättävän buumin.

Luin hiljattain, että saison on BeerAdvocateen listattujen oluiden joukossa kolmanneksi yleisin tyyli: saisoneja on siellä yli 9 000. Tämä on ihan käsittämätön kasvu, kun vertaa Salmen kuvaamaan 1990-lukuun, jolloin maailman saisonit pystyi laskemaan suurin piirtein kahden käden sormin. Tietenkin ipoja on nyt kolmin verroin enemmän, mutta kuitenkin.

Gosesta en löytänyt yhtään mainintaa tästä kirjasta, eikä Berliner Weissestakaan taidettu oikeastaan puhua. Nämähän ovat olleet äärimmäisen marginaalisia oluttyylejä aivan viime vuosiin saakka, mutta kun menet trendikkääseen craft beer -baariin tänä päivänä, melko todennäköisesti listalla on jompaakumpaa pohjoissaksalaista hapanvehnää. Onko tämä tuore suosio sitten maininnan arvoinen – riippuu varmaan siitä, kenet kirjan kohderyhmäksi on ajateltu.

Joitakin muitakin lankoja jää mielestäni solmimatta. Esimerkiksi puolalaisesta (tai saksalaisesta, historiallisesta katsantokannasta riippuen) Grätzer-oluen perinteestä mainitaan, että se katosi 1930-luvulla. Olisi kuitenkin paikallaan lisätä, että kyseinen oluttyyli voi taas nyky-Puolassa erittäin hyvin, toki puolalaisella nimellään grodziskie. Näitä mietoja savuvehnäoluita tekee yksi jos toinenkin uusi puolalainen pienpanimo. Ja tiedämmekö, katosiko grodziskie kokonaan vai katkesiko vain sen kaupallinen tuotanto joksikin aikaa?

Samoin koen, että ranskalainen olut ja varsinkin pohjoisranskalainen pintahiivaolutperinne alistetaan hieman epäreilusti pelkäksi alaviitteeksi sille, että Ranska on voittopuolisesti viinimaa ja Pariisi on lager-kaupunki. Kyllä pohjoinen Nord-Pas-de-Calais on maantieteellistä jatkoa sille samalle olutalueelle, joka kattaa Belgian ja historiallisesti myös Hollannin ja Pohjois-Saksan. Perinneoluiden kunnianpalautus vain eteni Ranskan puolella hieman syrjäisempiä latuja ja vähemmän kansainvälisen huomion saattelemana kuin pohjoisnaapurissa.

Vielä yksi pieni moite: olisin toivonut tällaiseen oluttiedon aarreaittaan kunnollista kirjallisuusluetteloa ja mieluiten jopa lähdeviitteitä jokaisen kappaleen teksteihin. Kuvittelen tunnistavani Salmen teksteissä kaikuja joistakin kirjoista, joita olen itsekin käyttänyt, esimerkiksi Belgia-luvun taustalla on kenties Perrier-Robertin ja Fontainen La Belgique par la Bière, la bière par la Belgique. Mutta se jää arvailuksi.

Jätän nämä pienet toiveeni ilmaan seuraavaa painosta ajatellen. Yleinen tuomioni tästä kirjasta on joka tapauksessa: aivan ehdottomasti pukinkonttiin. Varsinkin niille, joiden olutharrastus on vielä alkutaipaleellaan. Tämä kirjaprojekti on ollut selvästikin kunnianhimoinen, ja olen iloinen, että näin kattava ja monipuolinen tuotos on nyt sitten kirjakaupoissa.

Mikko Salmen missiona on osoittaa, että hyvän oluen asialla on oltu jo satoja vuosia, ja esimerkiksi hänen eläytymisensä historiallisten olutihmisten rooleihin on luovaa ja viihdyttävää kirjoittamista. Tietysti Martti Lutherin tai Pierre Celisin päivistä on tultu pitkä matka Untappdin näppäilijöiden maailmaan, mutta sama etsintä jatkuu ja tämä kirja kertoo siitä.

Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.

Puolalainen olut eilen ja tänään

Olen kirjoitellut Puolan olutkulttuurista sitä sun tätä oikeastaan koko tämän blogin olemassaolon ajan, ja nyt kävi kutsu alustamaan aiheesta Bryggeri Helsingin puolalaisen oluen viikon avausmaljojen yhteydessä. Kutsujana oli Helsingin Suomi-Puola-yhdistys, yksi tapahtuman kumppaneista. Tiivistän tähän alle sen, mitä viime torstaina Bryggerissä puhuin, höystettynä paikalla olleiden kommenteilla ja keskustelulla.

Puolalainen olut on säilynyt aika tuntemattomana suureena muissa maissa. Tähän voi olla monia syitä, ilmeisimpänä varmasti se, ettei Puolassa ole koskaan suhtauduttu olueen aivan yhtä vakavasti kuin esimerkiksi naapurimaissa Saksassa ja Tšekissä. Kommunistisen järjestelmän ja vanhan vodkakulttuurin painolasti tuntuu siinä, että oluenkulutus ja -tuotanto ovat lähteneet tosissaan käyntiin vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin tuontikuviot ehkä olivat jo suhteellisen vakiintuneita monissa Euroopan maissa.

Vielä kymmenen vuotta sitten brittiläiset – nykyisin arvostetut, silloin aloittelevat – olutbloggaajat Boak ja Bailey herättelivät poleemiseen sävyyn kysymystä siitä, miksi puolalainen olut ei ole kovin hyvää. Empiirinen data, jota heillä oli, perustui yleisimpiin lager-merkkeihin (Zywiec, Lech, Tyskie, Okocim, EB). Eivät kirjoittajat olleet suoranaisesti sitä mieltä, että nuo merkit olisivat olleet huonoja, mutta totesivat ne isojen omistajiensa näköisiksi melko persoonattomiksi perusoluiksi.

Blogissa viitataan toisen käden tietona siihen, että kommunistisen ajan oluet Puolassa olisivat olleet ainakin joskus heikkolaatuisia ja että taso olisi 1990-luvun alussa ainakin väliaikaisesti parantunut. Kansantasavallan oluiden laatuun en osaa ottaa kantaa – mielenkiintoinen kysymys sinänsä. Sen sijaan siitä, että 1990-luvun alussa Puolasta tuli jonkin aikaa markkinoille oikein hyviäkin oluita, kuulin muisteluita myös torstain tilaisuudessa.

Briteillehän puolalaiset oluet eivät ole nykyään mikään erikoisuus, eivät ainakaan isot puolalaiset lager-merkit. Britannian sadattuhannet puolalaiset siirtolaiset juovat mielellään oman maansa merkkejä ja niinpä puolalaiset kaupat ympäri saarivaltion niitä myös myyvät. Tyskie oli pari vuotta sitten noussut kaikkien ei-brittiläisten oluiden kymmenen myydyimmän listalle Britanniassa.

Olutmaan historiallinen nousu

Historian lehtiä selaillessa on kuitenkin melkoisen selvää, että Puola on – varmasti vankan vodkakulttuurinsa ohella – myös merkittävä olutmaa. Se ei ole aivan maailman kärkikaartissa kuten Belgia, Britannia tai Saksa, mutta Puolan historiasta löytyy kuitenkin sekä runsaasti panimotoimintaa että omaperäisiä olutperinteitä.

Kun katsotaan tilannetta vuonna 1900, Puolassa (tai tarkemmin ottaen sillä maantieteellisellä alueella, josta tuli itsenäinen Puola vuonna 1918) oli kaiken kaikkiaan noin 500 panimoa. Edellisellä vuosisadalla luvut olivat korkeampiakin. Tämä kertoo vakiintuneesta oluen panemisen ja juomisen kulttuurista. Oletan, että panimoita oli tuolloin Saksalle tai Itävallalle kuuluneilla puolalaisalueilla enemmän kuin muualla Puolassa, mutta yhtä kaikki puolalaisesta panimo-osaamisesta ei ollut puutetta.

Suhteutettuna Puolan väkilukuun tuollaiset panimomäärät eivät tosiaan olleet samaa luokkaa kuin vaikkapa Belgiassa tai Baijerissa, ja oluen kokonaiskulutus Puolassa olikin matalaa aina toiseen maailmansotaan saakka. Se oli eurooppalaisittain verrattain laiskaa myös sodan jälkeen ja kansantasavallan vuosina. Vasta 1980-luvulta alkaen oluen kulutus Puolassa lähti reippaaseen nousuun.

Nykyisin puolalaiset ovat EU:n kolmanneksi ahkerimpia oluen juojia, jos katsotaan kansakunnan kokonaiskulutusta. Puolalaiset juovat noin 38 miljoonaa hehtolitraa olutta vuodessa, mistä saadaan henkeä kohti jaettuna myös EU:n neljänneksi suurin per capita -kulutus. Oluen tuottajana Puola on tällä hetkellä EU:n kolmanneksi suurin Saksan ja Britannian jälkeen. Parin vuoden kuluttua se kohonnee tilaston kakkoseksi, tosin ilman omaa ansiotaan.

Puolalaisten mitalisijat eurooppalaisissa oluttilastoissa eivät tietenkään liity pääasiassa kovin läheisesti pienpanimokenttään tai käsityöolueen. Kuten muissakin maissa, Puolan oluenkulutuksesta kolme neljännestä koostuu tavallisesta vaaleasta lagerista. Jos mukaan lasketaan vielä sikäläisittäin suosittu vahva lager, päästään ilmeisesti 90 prosentin paremmalle puolelle. Piwo jasne pełne (vaalea täysmallasolut) on yleinen maininta perusoluen tölkissä, ja jos kyse on vahvemmasta versiosta, pakkauksesta löytyy vielä adjektiivi mocne.

Markkinoita hallitsevat isot globaalit toimijat – jälleen kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Puolan isoimman panimoyhtiön Kompania Piwowarskan osti joulukuussa japanilainen Asahi, ja myyjänä oli fuusiojärjestelyjään tekevä SAB Miller. Tämän firman merkkejä ovat Tyskie, Lech ja Żubr. Kakkosena on Heinekenin omistama Grupa Żywiec, jonka brändejä ovat Żywiec, Warka, Królewskie ja Tatra. Kolmosena komeilee tuttuun tapaan Carlsberg, ja sillä on Okocim- ja Kasztelan-merkit.

 

sdr

Tosissaan asialla: meininkiä Varsovan olutfestivaaleilta viime syksyltä.

Käsityöoluen nousu alkaa vuonna 2011

Mistä olutihmiset Puolassa sitten puhuvat? Eivät suinkaan näistä menneistä kasvukivuista tai isoista brändeistä, vaan tietenkin käsityöoluesta.

Se, että kaikkiin maihin levinnyt craft beer -kulttuuri on nyt valloittanut Puolankin, ei ole sinänsä mikään yllätys. Uutinen se silti on, koska Puola on niin iso maa ja kiinnostus olueen siellä nykyisin niin suurta. Veikkaisin, että 40-miljoonainen kansa on riittävän iso pistämään tarvittaessa vaikka jonkin oman twistinsä yleensä melko homogeeniseen globaaliin craft-kenttään.

Käsityöolut on Puolassa toistaiseksi uudehko juttu. Tarkoitan käsityöoluella nyt globaalien mallien mukaista uusimman aallon pienpanimo-olutta, joka muuallekin Eurooppaan on rantautunut yleensä 2000- tai vasta 2010-luvulla. Euroopassa on toki vanhempiakin pienpanimoperinteitä. Puolassa näitä alettiin nähdä markkinatalouteen siirtymisen myötä, ja usein kyse oli esimerkiksi saksalaistyyppisistä panimoravintoloista, jossa oluet noudattelivat Helles-Dunkles-Pils-Weizen-hegemoniaa.

Uuden aallon ensimmäisenä airuena on pidetty PINTA-nimistä sopimusvalmistuttajaa, joka teki ensimmäisen erän Atak Chmielu (”Humalan hyökkäys”) -nimistä ipaansa 28. maaliskuuta 2011. Sattumoisin PINTA pitää päämajaansa Żywiecin kaupungissa, johon myös yksi Puolan vanhimmista panimoista perustettiin kaupungin vielä kuuluessa Itävalta-Unkariin vuonna 1856.

Nopean laskelman mukaan PINTA on tehnyt kuuden olemassaolovuotensa aikana ainakin kolmeakymmentä eri oluttyyliä. Saison, IPA, APA, Barley Wine, Schwarzbier, Tmáve, Kentucky Common, Grisette, Maibock, Irish Ale, Altbier, Witbier, ja niin edelleen – panimo on valmistanut pariin otteeseen jopa sahtia. Näistä vaaleampaa olen maistanutkin ja ihan sahdilta se maistui.

Yhteistyötä on tehty sekä puolalaisten että ulkomaisten panimoiden kanssa, ja Puolan ensimmäinen käsityöpanimo on saanut näkyvyyttä kansainvälisissä tapahtumissa ja päässyt eri maiden jakeluverkostoihin. PINTAn vanavedessä Puolaan on ilmestynyt kymmeniä muita nuoria ja nälkäisiä panimoita ja mustalaisvalmistuttajia, jotka uivat craft beer -kuvioissa kuin kalat vedessä.

Panimoita on Puolassa Brewers of Europen viimeisimpien tilastojen mukaan 150. Tieto on kahden vuoden takaa. Ratebeer antaa lukemaksi 312. Heikki Kähkönen sanoi siivonneensa Ratebeerin listasta sopimusvalmistuttajat pois ja saaneensa lopputulokseksi noin 170. Tämä lienee tuorein mahdollinen tieto Puolan panimomäärästä.

Monet eturivin puolalaisista craft-panimoista ovat mukana myös Bryggerin puolalaisen oluen viikolla, joka edelleen jatkuu muutaman päivän ajan. En tiedä, minkä verran olutta on tällä hetkellä jäljellä. Tarjolla oli ainakin viime torstaina PINTAn lisäksi Kingpinin, Perúnin, Wąsoszin, AleBrowarin, Deer Bearin, Trzech Kumplin ja Radugan oluita sekä kahta Cider Circusin siideriä.

Portteria Itämeren etelärannalta

Craft beer -kulttuurin tyypillisiin piirteisiin kuuluu paitsi sosiaalisuus ja verkostohakuisuus myös tyylillisten vaikutteiden omaksuminen oman ja muiden maiden olutperinteistä. Puolassakin käsityöpanimot ovat ottaneet asiakseen tutustua oman alueensa historiallisiin oluttyyppeihin.

Uuteen kukoistukseen on noussut esimerkiksi piwo grodziskie, läntisessä Puolassa aikaisemmin suosittu historiallinen vehnäolut. Sen vehnämaltaat kuivataan tammensavulla, ja lopputulos on nykypäivän olutmaailmassa hyvin mieto, usein vain 2,5-prosenttinen. Oluttyylin kotiseutua on Grodzisk Wielkopolski, jonka ympäristössä on humalanviljelyaluetta. Grodziskie oli ilmeisesti kadonnut kaupallisilta markkinoilta joskus toisen maailmansodan aikaan mutta säilyi paikallisena tuotteena tai kotioluena – tai ainakin tieto sen valmistustavasta säilyi – niin että se on ollut mahdollista viime vuosina herättää isommassa mittakaavassa jälleen henkiin.

Toinen historiallinen olutlaatu, jota uudetkin pienpanimot ovat Puolassa suosineet, on portteri. Vaikka portteri on alkujaan lontoolainen oluttyyli, sen omalaatuinen historia Itämeren alueella on lähes yhtä vanha kuin oluttyyli itse. Jo 1700-luvulla portteria juotiin Ruotsin, Venäjän ja Preussin satamissa. Alun perin kyse oli tietenkin englantilaisesta tuontioluesta, jonka vahvaan versioon (imperial stout ym.) itse tsaarin hovi Pietarissa ihastui.

Myöhemmin portteri sai paikallisia muotoja, sitä alettiin tehdä pintahiivan sijaan pohjahiivalla, ja sen olemus on alkanut muistuttaa Itämeren maissa ehkä enemmän vahvoja saksalaisia oluita. Danzig eli nykyinen Gdańsk oli tietenkin yksi brittilaivojen kohdesatamia, mutta jo reilut 150 vuotta sitten portteria tehtiin myös Etelä-Puolan isoissa panimoissa kuten Żywiecissä.

Itse asiassa Żywiecin portteri on hyvä esimerkki nykypäivän puolalaisesta Baltic porterista eli itämerenportterista. Verrokki löytyy tietysti Helsingistä, jossa Sinebrychoffin portteri on ainakin sotienjälkeisen reinkarnaationsa myötä alkanut muistuttaa brittityyppistä pintahiivalla pantua foreign extra stoutia. Żywiecillä ja monilla muilla puolalaispanimoilla vahvoissa porttereissa korostuvat kuivan paahteisten maltaiden sijaan lääkemäinen makeus, salmiakkisuus ja yrttiset puolalaishumalat.

Puolalaiset panimot, varsinkin pienemmät alueelliset panimot ja uudet craft-valmistajat, ovat usein tarttuneet portteriin paikallisena erikoisuutena, jota voi markkinoida näyttävissä pulloissa tai pakkauksissa. Se on nautiskeluolut, usein aika vahva 9–10 alkoholiprosentillaan, ja joskus reseptissä on savumaltaita tai jotain eleganttia lisämakua kuten savukuivattua luumua.

Portteri ei muuten ollut ainoa vahva jäänne tummista oluista, joita Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla muinaisina aikoina esiintyi. Toinen esimerkki on Jopenbier, puolaksi piwo jopejskie, joka on sekin säilynyt ainakin ajatuksena. Se oli jonkinlaisella spontaanikäymisellä aikaansaatu, portviinimäinen makea olut, jonka alkoholipitoisuus saattoi ainakin 1900-luvun alussa olla melko mietokin. Ilmeisesti Gdańskin suunnalla jotkut ovat koettaneet sitä viime aikoina valmistaa, mutta kaupallista versiota ei ole ainakaan minua vastaan osunut.

Yhtenä puolalaisen olutkulttuurin piirteenä nostaisin vielä esiin kiinnostukseen paikallisiin humalalajikkeisiin. Marynka ja Junga ovat eurooppalaistyylisiä katkerohumalia, Sybillassa, Lubelskissa ja Tomyskissa on enemmän aromiominaisuuksia. Lubelski on paikallinen Saazin variantti ja Tomyski kuuluu erityisesti grodziskie-perinteeseen. Isotkin lager-merkit Puolassa mainitsevat kuitenkin mielellään käyttävänsä kotimaista humalaa ja saattavat mainita jopa lajikkeiden nimiä etiketeissään.

Mistä hankkia puolalaista olutta?

Suomessa puolalaisen oluen saatavuus on Bryggerin teemaviikon ulkopuolella melko heikkoa tai parhaimmillaan vaihtelevaa. Alko myy perus-Żywieciä ja tällä hetkellä yhtä käsityöolutta. Lisäksi valikoimassa on Wąsoszin panema puolukka-kahvistout Puola/Polska, joka on tehty yhteistyössä Humaloven kanssa (viimeksi mainittu toimii muuten maahantuojana myös Bryggerin tapahtumassa).

Isommista ruokakaupoista, varsinkin K-ketjulta, löytyy yleensä muutamaa alle 4,7-prosenttista puolalaista craft-alea tai -pilsneriä. Ravintoloiden valikoimista on tietenkään vaikea sanoa mitään yleisempää, mutta yksittäisiä esimerkkejä on tullut toki siellä täällä vastaan. Lisäksi ainakin eBrowarium-nimisestä nettikaupasta Suomeen tilaaminen on vielä viime kesänä onnistunut.

Paikan päällä Puolassa käsityöoluiden löytäminen on tietysti varsin helppoa. Jos perusbaarit vielä pitäytyvätkin pitkälti isommissa lager-merkeissä, ainakin Varsovan, Krakovan ja muiden isojen kaupunkien keskustoista löytyy roppakaupalla craft-baareja. Hintataso saattaa olla suomalaisittain hyvinkin alhainen, vaikka toki kaulaa paikalliseen peruslageriin varmasti on. Isoista ruokakaupoista voi löytää kohtuullisen hyvän valikoiman sekä puolalaisia että ulkomaisia ei-bulkkioluita. Varsovan baarit ja kaupat on koonnut aika hyvin yhdelle sivulle viime syksynä tämä bloggaaja.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten vaikutti järkevältä pohtia, miksi puolalainen olut ei ole hyvää, tänä päivänä tuollaisessa kategorisessa kysymyksessä ei olisi juuri mieltä. Kun aloittelevia käsityöpanimoita on paljon, laadun viilaaminen huippuunsa voi tietysti osalla niistä kestää aikansa. Nyt jo joukossa on paljon helmiä, joita kannattaa metsästää ja joita varmasti nähdään jatkossa Suomessakin yhä enemmän.