Perhon Kveik

Helsinkiläinen panimokoulu on pullottanut norjalaisella perinnehiivalla tehtyä olutta. Kveik oluen nimessä viittaa juuri hiivaan, koska kuten Lars Marius Garshol on lukemattomat kerrat sanonut, kveik ei ole oluttyyli. Mitä oluttyyliä Perhon uutuus edustaa? Mukana on ohramaltaan lisäksi ruismallasta, joten ruis-alesta voi ehkä puhua. Voi myös miettiä, onko kyseessä norjalainen maltøl, mutta sitä en osaa arvioida – en tiedä tai ainakaan muista, onko sellaiselle muita tyylivaatimuksia kuin kveik-hiivan käyttö. cof

Olen aikaisemmin maistanut norjalaista maalaishiivaa vain kahdessa oluessa, jotka olivat molemmat puolalaisia, toinen tyyliltään double IPA ja toinen maltøl. DIPAssa moderni humalointi ehkä jyräsi muita makuja alleen, joten en onnistunut lausumaan siitä mitään selkeästi hiivaan liittyvää arviota. Maltølissä pääsin vähän enemmän jyvälle kveik-hiivan luonteesta, ja Vossin alueen hiiva oli siis puolalaista kokeilua ollut käyttämässä.

Perhon hankkima kanta on myös vossilaista hiivaa Sigmund Gjernesiltä, ja se tuntuu nousevan oluessa etualalle. Mieto tuoksu tuo erikoisesti mieleen joidenkin 90-luvun pienpanimoiden ale-oluet, joissa humalaa oli hädin tuskin peruslageria enemmän eikä se tuonut isommin aromiakaan. Jotain hiivaista tuntuu tuoksussa, samoin maussa, jossa ananaksen tai sitrushedelmien kirpeys lisäksi hyppää kielen takaosaan. Tämä ei ole mikään neutraali olut – jossakin tutummassa oluttyylissä epäilisin moista lievää happamuutta viaksi. Mausteita ja hedelmäisyyttä jää jälkimakuunkin, mutta minun on jälleen varsin vaikea sanoa, mitä kaikkea kveik-hiivan on tarkoitus tuottaa olueen ja mitä ominaisuuksia on tullut muista syistä.

Kiinnostava aluevaltaus panimokoululta – varmasti tämä on ollut myös mielenkiintoinen olut tehdä. Minun ei kannata tästä paljon viisastella, kun kveik ja sen käyttö, maut ja ominaisuudet ovat itselleni tuttuja lähinnä kirjoista tai blogeista (noita paria puolalaisolutta lukuun ottamatta). Tietysti olisi hauskaa kuulla, mitä Lars Marius Garshol tai joku norjalainen olutmestari sanoisi tästä helsinkiläisten panimo-opiskelijoiden oluesta. Tai kenties Perhon 44 pullon erä on jo mennyt parempiin suihin.

Kuten pari vuotta sitten totesin, kveikistä saattaa muodostua avantgarde-olutpiireissä vielä hieman nykyistä isompi muotijuttu. Sitähän on nykyään kaupallisestikin saatavilla. Sanon tuon ennustuksen kuitenkin yhä varauksella, koska hiivat ja niiden erot eivät ehkä taivu trendiksi ja hypeksi aivan yhtä helposti kuin humalalajikkeet.

F.C.B.R.-oluet: Mufloni Pumpkin Spice Ale ja Lapland ESB

S-ryhmän olutravintolat ovat jo parina aiempana vuonna järjestäneet Finnish Craft Beer Revolution -tapahtumaa, jossa kotimaiset käsityöpanimot esittäytyvät ketjun eri baareissa. Konseptiin kuuluu jopa hevoskärryajelu, joka tosin toimi vain tämän viikon torstaista lauantaihin, vaikka F.C.B.R.-tapahtuma jatkuu ensi viikon loppuun asti.

Ideana näissä suomalaisen pienpanimo-oluen “täsmäpudotuksissa” on, että kuudessatoista olutravintolassa pääkaupunkiseudulla ja yhdessä Hyvinkäällä on kussakin esillä yhden kotimaisen pienpanimon juomia. Ainakin osa näissä tap takeover -käytäntöä etäisesti muistuttavissa valtauksissa tarjottavista oluista on uusia, tänä syksynä lanseerattuja tuotteita. Kävin kahdessa ässäbaarissa ja tässä vaikutelmia sekä paikoista että oluista.

Ølhus Stockholm, Kamppi

Ølhus Stockholm on lähes tyhjä, kun tulen paikalle lauantai-iltana seitsemän maissa. Tämä on lähellä kaupungin kiireisimpiä reittejä, mutta ei ehkä suoraan yhdelläkään niistä. Hetken tyhjyyttä ihmeteltyäni sisään alkaa kyllä ajelehtia enemmän porukkaa, joten kyseessä onkin ehkä enemmän myöhäisillan paikka. Baari on suhteellisen viihtyisä, vaikka hiljaisella hetkellä vaikuttaa vähän kliiniseltä. Kattokruunuja ja muuta tunnelman luojaa löytyy, joten ei kai tästä puutu kuin lautapelejä pelaava opiskelijaporukka tai jotain vastaavaa.

mdeJuon kurpitsaolutta. Totta puhuen kurpitsaolut on syy, miksi ylipäätään olen lähtenyt F.C.B.R.-tapahtuman baareja kiertämään. Olin aikani selaillut Twitteristä ja muista kanavista amerikkalaista olutpöhinää, ja siellä on nyt pumpkin ale -sesonki. Kun huomasin, että Beer Hunter’s oli tehnyt tällaisen oluen, Pumpkin Spice Alen (7 %) F.C.B.R.-hanoja varten, ajattelin, että tätä tyyliä voisi taas vaihteeksi maistaa. Kun käsityöpanimot Suomessa ja muualla tekevät mitä tahansa hapanta ja sameaa mikä Amerikassa myy, niin mikseivät ne voisi kunnioittaa tätä Halloween-ajan olutperinnettä, jolla on jo yli 30-vuotinen historia.

Pumpkin spice on maustesekoitus, johon kuuluvat suunnilleen samat mausteet kuin meikäläiseen piparkakkumausteeseen tai “joulumaustesekoitukseen”. Kyllä se tämänkin oluen tuoksussa jo tuntuu – siinä on pullaa ja paahdettua kurpitsaa. Itse olut ei ole niin paksu ja mehevä kuin tuoksu antaisi luulla. Vähän siirappista makeutta ja omenapiirakkaa on maussa taustalla, mutta se on pääasiassa hedelmäisen keskitien vahvan alen maku – siitä huolimatta, että olut pelaa mausteen ehdoilla. Aivan pientä happamuuttakin pääsee läpi, ja jälkimaussa on aavistus humalaa. Mietin, olisiko tästä kannattanut tehdä selkeästi vielä makeampaa ja paksua tököttiä? Nyt olut ehkä hieman väistelee kurpitsaisuuttaan. Tällaisenaankin tämä sopii joka tapauksessa vain reilusti maustettujen oluiden ystäville.

Oluthuone Poseidon, Katajanokka

Minulla on ollut pieni kana kynittävänä S-ryhmän kanssa siitä, että se ikään kuin yrittää tehdä hyvää 2010-lukulaista olutravintolaa mutta sortuu brändäyksessä 90-lukulaiseen matalamielisyyteen. Siinä missä muinainen William K -ketju on nyt jo aivan kunniallinen (kuka enää muistaa, mistä sen inspiraatio alkujaan tuli?), Ølhusit olivat aloittaessaan vuonna 2014 ärsyttävän laskelmoituja. Ketjun aiemmat muka-tšekkiläiset baarit teipattiin uudelleen skandinaavisiksi, kun markkinointiosasto kertoi Pohjoismaiden olevan nyt hip ja hype olutalue.

Katajanokan Poseidon on nykyään eri maata. Eräs sukulaiseni piti kiinteistössä 80- tai 90-luvulla Poseidon-nimistä ruokaravintolaa. 2000-luvun alussa Poseidonin omi Oluthuone-ketju ja liitti sen Pivnice Pošeidon -nimisenä “tšekkiläisten” kapakoidensa ryhmään Hádankan ja Milenkan seuraksi. (Nykyinen Ølhus Stockholm oli myös Hostina-nimellä osa tätä joukkoa lähes kymmenen vuotta.) Muista tšekkibaareista tehtiin siis sittemmin skandinaavisia ølhuseja, mutta Katajanokan “Possu” sai pitää neutraalimman identiteetin – enää se ei yritä edes olla tšekkiläinen, ja hyvä niin.

Poseidonissa on suomalaisittain harvinaista pubimaista tunnelmaa, matalia kattoja ja erilaisia hämyisiä tiloja. Tiiltä on paljon, ja sehän sopii katajanokkalaiseen maisemaan. Tämä on yksi suosikkipaikoistani Oluthuone-ketjussa, mutta Helsingin kantakaupungissa Katajanokka on hieman eristäytynyt kolkka, jossa tulee käytyä valitettavan harvoin.

Poseidonissa on väkeä, sekä porukoita että satunnaisia yksittäisiä kävijöitä. Tilaan Tornion Panimon 5,9-prosenttisen Lapland ESB:n. Prosentit ovat samat kuin Fuller’sin ESB:n pullo- ja kegiversiossa. Torniolaista ESB:tä luonnehditaan näin: perinteinen, vahva bitter, jossa yhdistyvät Lapin vesi, suomalaiset maltaat ja aidot brittihumalat. Kuparinruskea, pehmeän maltainen, havuisa humalointi, jossa yrttiset katkerot.poseidon

Osa noista adjektiiveista osuu oman maistelukokemukseni perusteella oikeaan ja loput eivät. Vahva bitter ja havuisa humalointi ovat ehkä ne eniten paikkansa pitävät. Perinteisestä en tiedä – mihin perinteeseen viitataan? Kylmenevään vuodenaikaan ESB kyllä sopii, koska tyylilajin esiäidillä, Fuller’s ESB:llä on juurensa vuonna 1969 Winter Ale -nimen saaneessa oluessa. Jo tuoksussa tuntuu englantilaisen oluen piirteitä: lämmintä hunajatoffeista maltaisuutta.

Varmasti käytetyt humalat ovat brittiläisiä, kun esittelytekstissä kerran niin sanotaan. Kuitenkin amerikkalaisia ominaisuuksia nousee pintaan – havumetsän aromi ja maku, ja pihkainen katkeruus, suorastaan kitkerään vivahtava. Tuoksun lupaama maltaisuus jää näiden piirteiden alla maussa avautumatta, ja tyypillistä brittiläistä appelsiinimarmeladin ja keksien paahteista liittoa ei löydy. Esittelytekstissä mainittua pehmeyttä en aivan allekirjoita – paitsi ehkä verrattuna vielä katkerampiin, humalavetoisempiin oluihin.

* * * * *

Oluiden yksittäisistä piirteistä voi tietysti keskustella, mutta sekä Mufloni Pumpkin Spice Ale että Lapland ESB ovat sellaisia juomia, joita mielelläni tähän aikaan vuodesta maistelen. Olen kausioluiden ystävä, ja tällaiset ystävälliset oluttyylit sopivat kaupungin kylmeneviä iltoja lämmittämään. Vallankumousretoriikkaan en suuremmin usko, mutta F.C.B.R. on joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, miten suuri määrä oluen voimaan luottavia baareja Helsingin keskustasta ja sen lähistöltä löytyy. Osuusliikkeen ulkopuolellakin niitä onneksi on, ja siitä taas tulevissa postauksissa lisää.

Hanko – olut vaeltaa etelään

Millainen olutkohde on Suomen eteläisin kaupunki Hanko? Voisin tietysti aloittaa siitä, ettei kaupungissa ole yhtään panimoa – ei edes nyt, kun koko Suomi on niitä täynnä, ja ylellisyyttä huokuvissa rannikkokaupungeissa parveilee ostovoimaista yleisöä. Sitä mekin ehkä vaatimattomalla tavallamme edustimme, kun pistäydyimme resortissa viime viikonloppuna.

Neljän vuoden ajan 1870-luvulla kaupungissa toimi Hangö Bryggeri eli Hangon Panimo, ja tästä muistona keskustan pohjoispuolella on yhä Panimokatu. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Mutta eipä olutta ole mikään pakko tuottaa sillä paikkakunnalla, jolla se juodaan, vaikka paikallisuus on viime vuosien pienpanimobuumissa ollutkin yksi johtotähti. Tammisaaressa oli panimo 1960-luvulle asti ja nykyään panimoita on Hangon molemmissa naapurikunnissa, Raaseporissa ja Kemiönsaaressa.

Paikallisen puutetta korvaamaan tehdään lisäksi Vakka-Suomen Panimolla Hangøliä, joka voisi maultaan olla suomalainen vahvempi pilsneri, mutta onkin eri lähteiden mukaan Kölsch – siis pintahiivaolut. Vehnää löytyy reseptistä, mikä pilsnerissä ehkä olisikin outoa. Hangøl ei siis mielestäni ollut mutkattoman hedelmäinen kölniläisolut, vaan siinä oli argumentatiivista humalointia, joka tosiaan yleisen näkemyksen mukaan juuri Pilsenin perinteeseen kuuluu.

cof

Hangöliä oli tarjolla muun muassa kenraali Mannerheimin, myöhemmän marsalkan, aikoinaan omistamassa Neljän tuulen tuvassa.

Hanko2Oma vaikutelmani oli, ettei Hangossa ehkä ole sellaista paikallista “beer centralia” kuin vaikkapa Hyvinkään Crafters tai Porvoon Paahtimon baari. Toisaalta paikoissa, joissa söimme tai kahvittelimme, vilahteli kautta linjan ihan asiallisia oluita ja jopa olutvalikoimia. Esimerkiksi illallispaikassamme Origossa oli tyylikäs neljän suora Mathildedalin oluita. Cafferie-kahvilasta, josta vuokrasimme pyörät Neljän tuulen tuvalle ajoon, löytyi muun muassa Bohemia Regentin Prezident 14°, oivallinen vahvempi tšekkilager makeannälkään.

Pubit tuntuivat ajattoman oloisilta. 1960-luvulta asti Bulevardin ytimessä päivystänyt Grönan on – ehkä osittain vihreän värityksensä vuoksi – irkkupubimainen tunnelmaltaan, tai yhdistelmä Brittein saaria ja avaraa amerikkalaista saluunaa. Olutlistalla, josta kyllä ainakin tilapäisesti oli vedetty monia tuotteita yli, löytyi Cool Headin NEIPAa ja happamia sekä Fat Lizardia ja jo lopettanutta Radbrewta. Itse joimme Donut Islandin Mustat munkit.

Hanko4

Pub Grönanissa elettiin rauhallisissa rokkitunnelmissa.

Hanko5

cof

Villa Maija oli majapaikkamme.

Hanko3

Kirjakaupasta mukaan tarttunutta.

cofcofhanko1

Malmgård- ja Hedönist-näytteet

Viimeisten parin kuukauden sisään puhelimeen on kahdesti pärähtänyt ilmoitus, että lähetys Malmgårdin panimolta odottaa postissa noutajaansa. Ensimmäisellä kerralla kyse oli Hedönist-olutmerkin IPA-4-packista, mutta kuten tunnettua, Malmgård ja Hedönistiä isännöivä Saimaa Brewing Company kuuluvat nykyään samaan MBH Breweries Oy -konserniin.

Toisella kerralla paketista löytyi sitten itsensä Malmgårdin kartanopanimon uutuustuotteita, joista tosin ainakin kuivahumaloitu pilsneri oli tölkin tekstin mukaan Mikkelissä Saimaan panimolla pantua. Muut Malmgårdin lähettämät oluet olivat New England Pale Ale, Kuningatar Sour ja Maalaisvehnä. Hedönisteilta puolestaan tuli Brut IPA, NEIPA ja Milkshake IPA, joiden seurana oli pikemminkin sörsselssön-osastoon kuuluva Shandy IPA. No, pirtelö-IPAkin on ehkä rajatapaus.mde

Onko lahjaolutta suuhun katsominen? On kai, eihän niitä muuten posti bloggareille toisi. Ensimmäisenä pullona avautui Maalaisvehnä. Siinä oli aavistus tallimaista tuoksua, joka farmhouse ale -diggareille on tuttu ja myös viime vuosien saisoneissa aika yleinen.

Maultaan olut oli suoraviivaisen kesäinen, otsikkonsa mukainen tuote. Suoraan jääkaapista lasiin kaadettuna apulaistestaaja piti suutuntumaa turhan ohuena (olisiko sitten kannattanut tehdä 4,9 %:a selvästi miedompi tuote?). Lämmetessään olut jätti kuitenkin varsin positiivisen vaikutelman, ja nämä pohdinnat unohtuivat. Tämä meni satsin oluista minulla selkeimmin ”jatkoon”.

Seuraava olut oli Hedönistin puolelta, Brut IPA – yksi viimeisten puolentoista vuoden hypetettyjä oluttyylejä. Tässä ei nyt päästy oikein puusta pitkään arvioinneissa: hikisen tuoksun karkottamina päädyimme pikemminkin keskustelemaan siitä, miksi brutteja ylipäätään tehdään. Kysymykseen en osaa vastata – olen jäänyt käsitykseen, että joku Amerikassa on keksinyt tekniikan niiden tuottamiseen, ja tyylin kaupallistamisella on saatu taas uutuudennälkäinen olutkansa kohisemaan. Eivät kuluttajat kai olisi itse osanneet moista kikkaa toivoa.

Malmgårdin New England Pale Alea ja Hedönistin NEIPAa piti maistella rinnakkain, jos vaikka siten avautuisi uusia näkökulmia tähän sinänsä trendikkääseen – vaikka pari vuotta kauemmin markkinoilla olleeseen – IPAn lajiin. Kumpikaan ei ollut sameaa hedelmämehua muistuttavalla tavalla uusienglantilainen, vaan oluet olivat pikemminkin toffeenvärisiä ja lasissa melko kirkkaitakin. Kohtuullista trooppisuutta ja useamman viljalajin (Malmgårdilla tuttuun tapaan emmerin) tuomaa rustiikkisuutta löytyi molempien tuoksusta tai mausta, ja kaksikko ylitti maaliviivan suunnilleen rinta rinnan. Vertailu ei siis paljastanut mitään mullistavaa. Ratebeerin mukaan molemmat ovat itse asiassa Malmgårdilla pantuja.cof

Saimaalla valmistettu Dry Hop Pilsner oli tämän satsin maustamattomista Malmgård-brändätyistä oluista heikoin. Kun se kerran oli DDH-pilsneri, oli yllättävää, ettei mitään humalan aromia tuntunut tuoksussa. Myös maun suhteen kynnettiin jotenkin vaikeasti raskassoutuisen, ehkä diasetyylisenkin tšekkilagerin ja amerikkalaisen India pale lager -jutun välimaastossa, saavuttamatta kummankaan parhaita puolia.

Maustetut oluet ja sekoitukset ovat oma lukunsa, ja Kuningatar Sour oli ehkä odotuksiin nähden selkein pettymys, omassa suussani ei paljon muumilimua kummempi kokemus. Hedönistin Shandy (3 %) oli kiva sitruunainen humalasooda, jossa kyllä oli niin vähän mitään olutmaista, etten tiedä, onko tämä blogi oikea paikka sen arviointiin. Toisaalta saman voisi varmaan sanoa monistakin maustetuista Goseista tai Berliner Weisseista, joita itsensä vakavasti ottavat oluttyypit eri kanavilla arvioivat. Strawberry Milkshake IPA oli sekin nimensä mukainen easy drinking -juoma, yhtä kaukana kyllä oluesta kuin hattara ohraleivästä. Tässä osastossa tunnelmiin vaikuttaa sekin kysymys, olenko edes oikeaa kohderyhmää.

En ole tehnyt kotiläksyjäni niin hyvin, että tietäisin, ketkä nykyään oluita panevat Mikkelissä ja ketkä Pernajassa – enkä aio yrittää sormella osoittaakaan mihinkään suuntiin. Jotenkin silti tuntuisi, että näiden kahden talon luonteet ja osaamiset kannattaisi pitää jossain määrin erillään. Malmgård–Huvila-jatkumon huiput ovat liittyneet portterin, belgialaistyylien ja erikoisviljojen yhdistelyyn pintahiivapuolella. Moni kartanon vahvempi olut on ollut vakuuttava ilmestys. Saimaan osaaminen lienee muissa jutuissa. Hedönist on sitä paitsi brändäysnäkökulmasta irrallisen tuntuinen idea Saimaan – ja varsinkin Malmgårdin – kyljessä roikkumaan.

cof

Valitan, mutta mä en oo niitä tyyppejä. Kippis kuitenkin!

Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Hauki-yhd

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

cofAlpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

cof

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

  • Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1

Oletko koskaan miettinyt, kuka suomalainen on ensimmäisenä pannut India pale ale -tyyppisen oluen oikeassa panimossa? Kiinnostuin kysymyksestä selailtuani jälleen kerran vanhoja olutlehtiä ja juteltuani joidenkin olutihmisten kanssa. Tyhjentävää vastausta en ollut toistaiseksi missään nähnyt tai kuullut.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa se, kuka teki ensimmäisen suomalaisen IPAn, ei luultavasti ole paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin kuka teki ekana IPAa Sloveniassa tai San Marinossa. Kyseessä on kuitenkin oluttyyli, joka on viime vuosina levinnyt melko samaa kaavaa noudattaen lähes kaikkiin maihin, joissa ylipäänsä olutta juodaan.

Kun asia alkoi vaivata mieltä, vastausta piti sitten yrittää selvittää. Tarinasta tuli lopulta aika kiinnostavakin. Siinä esiintyvät muun muassa helsinkiläinen työläiskirjailija ja 1990-luvulla Keski-Suomessa toiminut real ale -panimo.

Mutta kuten tässä blogissa on tapana, ensin pitää tehdä hieman perusteellisempaa taustoitusta. Katsotaan, miten maailma makasi, kun ensimmäiset kotimaiset katkerat pantiin alulle. Niille, jotka eivät jaksa lukea kaikkia rönsyjä, suosittelen hyppäämistä suoraan postauksen osaan 2.

Ilmiöt tulevat merten takaa

Näin se vain on. Joku teki joskus Suomen ensimmäisen pop-laulun ja joku muu paistoi jossain maamme ensimmäisen hampurilaisen. En tiedä, ketkä ja milloin. Nämä ovat IPAn tavoin paljolti Amerikkaan yhdistettyjä kulttuurisia juttuja, joilla on myös paksuja eurooppalaisia juuria.

Ilmiöillä on tapana matkustaa maasta toiseen, joskus edestakaisinkin, ja kehittyä siinä sivussa. Kun tietoisuus ulkomaan ihmeistä leviää, niistä syntyy ennen pitkää suomalaiset versiot. Islanders ja Jormas soittivat poppia ja Go-Inn ja Hesburger myivät hampurilaisia. Saksalais-tšekkiläisellä alueella tehtiin ensin vaaleaa lageria ja jo 1800-luvun loppupuolella sitä tehtiin ympäri maailman – meilläkin.

Amerikkalaistyylistä IPAa olisi varmaan voitu nähdä Suomessa jo varhain tuontitavarana, jos kanavia Kalifornian panimoihin olisi syntynyt 1990-luvulla. Jenkkipanimot vain eivät taitaneet olla vielä kovin isoja tai vientikykyisiä. Jos jokin yksilö oli täällä saatavana, en ole siitä kuullut. Milloin siis ensimmäiset kotimaiset tekijät lähtivät luomaan IPA-tyylisiä oluita? Tässä kaksiosaisessa postauksessa yritetään vastata kysymykseen.

Käväistään kuitenkin vielä nopeasti kauempana historiassa. Suomi on nimittäin olutmaana ollut monena aikakautena kohtalaisen kansainvälinen. Vaikka sisämaasta löytyykin arvokas paikallinen muinaisjäänne sahti, rannikkokaupunkeihin on virrannut tynnyrikaupalla olutta ulkomailta.

1800l

Lehti-ilmoituksia myytävänä olevasta IPAsta: Åbo Underrättelser 18.8.1857 (vas. ylh.) ja Helsingfors Dagblad 5.8.1873 (vas. alh.). Oikealla Bassin IPAn tarinaa panimodynastian vesan kuolinuutisessa, Nya Pressen 15.5.1884.

Jonnet eivät muista, että IPAa oli myytävänä Suomen kaupungeissa jo 1800-luvulla. Tämä käy ilmi aikakauden lehtimainoksista. Kuvittelen ainakin, että sitä on tuotu Britanniasta samoilla laivoilla, joilla myös Suomessa suosittua portteria tuotiin. Portteri sai ajan mittaan lukuisia kotimaisia matkijoita, mutta IPAa eivät suomalaispanimot taitaneet tuolloin tehdä.

150 vuotta sitten IPA oli juuri nimenomaan brittiläinen oluttyyli. Alkujaan se oli lontoolaiskeksintö kuten portterikin, ja supervahvan October beerin jälkeläinen. Myöhemmin Burton-on-Trent tuli tunnetuksi sen tyyssijana. India pale ale oli vaaleampaa kuin tummat alet ja portterit, mutta suhteellinen vaaleus saattoi tarkoittaa vaikka mahonginruskeaa. Ei välttämättä siis mitään ananasmehun väristä NEIPAa.

Intiaan vietiin myös portteria, joten tarina, jonka mukaan IPA oli ainoa pitkälle merimatkalle soveltuva oluttyyppi, lienee sepitetty. IPA oli kyllä hiusjuuriaan myöten humaloitu olut, kuten mihin tahansa lämpimään ilmastoon kuljetettava olut sai ollakin. Humala suojasi pilaantumiselta. Toisaalta useimmat muutkin 1800-luvun brittityylit mildista portteriin olivat nykymakuun nähden ronskisti humaloituja, ja kautta linjan vahvoja.

Jokseenkin tuon vanhan britti-IPAn pohjalle hahmoteltiin vuosituhannen vaihteessa amerikkalainen versio. Sen ominaisuuksista – erityisesti prominentista humaloinnista – tuli sittemmin maailmanlaajuisesti ihailtuja. Amerikkalainen humalahan on ollut varsinkin 2010-luvun käsityöolutaallon tärkeimpiä rakennuspalikoita. Miten brittiläisestä ideasta sitten kehkeytyi tämä transatlanttinen olut?

Amerikan ensimmäinen panimoravintola ja ensimmäinen IPA

Vuosi oli 1983, ja skotlantilaissyntyinen Bert Grant oli avannut edellisenä vuonna panimoravintolan keskelle USA:n luoteisvaltioiden humalanviljelyaluetta. Kovin monta uutta pienpanimoa ei Yhdysvalloissa vielä yhteensäkään ollut. Niiden perustajat olisivat luultavasti mahtuneet saman baaritiskin ääreen.

Grant’s Brewpub toimi Yakiman kaupungin vanhassa oopperatalossa Washingtonissa. Sitä pidetään ensimmäisenä kieltolain jälkeen Yhdysvaltoihin perustettuna panimoravintolana. Ravintolaa tai panimoa ei enää ole olemassa, mutta Grant on silti jättänyt pysyvän jäljen maansa oluthistoriaan.

Bert Grant teki nimittäin tuona vuonna USA:n ensimmäisen nykyaikaisen IPAn, siis pienpanimo-oluen, jonka tyylilajina oli India pale ale. Se tosin ei ollut syntymähetkellään ainoa yhdysvaltalainen IPA. Perinteikäs, 1840-luvulla aloittanut Ballantine oli edelleen olemassa.

Tuo Newarkin konkaripanimo oli kuitenkin jo tässä vaiheessa isoksi nousseen kilpailijan Falstaffin omistuksessa, joka myi Ballantinen Pabstille vuonna 1985. Klassikko-olut Ballantine’s IPAn sanotaan olleen jo tässä vaiheessa vain kalpea haamu entisestä, tuhdisti humaloidusta itsestään.

Bert Grantin oluita sen sijaan kävi ylistämässä jo alusta asti itse Michael Jackson, joka miltei kauhisteli esimerkiksi Grantin scotch alen epäskottilaisen runsasta humalointia. Grantin mielestä kaikissa oluissa piti olla paljon enemmän humalaa kuin 80-luvun alussa oli tyypillistä. Ja yksi Grantin panimoravintolan vanhimmista oluista oli juuri vuonna 1983 lanseerattu IPA, Jacksonin luonnehdinnan mukaan ”täysin nimensä mukainen”.

Amerikkalainen historiankirjoitus ei ilmeisesti ole onnistunut selittämään, miksi juuri IPAsta tuli seuraavilla kahdella vuosikymmenellä craft beer -liikkeen johtava oluttyyli ja miksi juuri länsirannikolla. Näin todetaan ainakin lähdeteoksessani, Tom Acitellin kirjassa The Audacity of Hops.

ballantines-ipa-copyright-pabstLänsirannikoltahan USA:n olutrenessanssi lähti ylipäätään liikkeelle, ja siellä syntyi varhain Anchor Liberty Alen (1975) ja Sierra Nevada Pale Alen (1980) tyyppisiä humalaprofiilia korostavia oluita – kai osittain brittien ja osittain Ballantinen innoittamina. Toki yksittäisillä visionääreillä ja eksentrikoilla on ollut merkityksensä, ja Bert Grant humala-asiantuntijana on ollut mitä ilmeisimmin yksi näistä.

Tuskin tästä varsinaista muna ja kana -ongelmaa saakaan aikaiseksi. Ensin oli varmasti halu humaloida, ja IPA löytyi tyyliksi, jolla tätä innostusta pystyi kanavoimaan. Vuosien mittaan se vähitellen paisui yhä isommaksi trendiksi.

Aidointa IPAa Amerikasta – myyttikö?

Mitä valtameren tällä puolella oli sitten tapahtunut? Aika yleisesti ajatellaan, että IPA taantui 1900-luvulla Britanniassa noin 4-prosenttiseksi oluttyyliksi, jolla ei ollut juurikaan tekemistä alkuperäisen Intia-oluen kanssa – ja että amerikkalaiset nostivat tyylin takaisin kukoistukseen.

Empiirisesti brittioluita tutkimalla päätyykin varmasti tähän johtopäätökseen. Britit omaksuivat varsin hitaasti esimerkiksi ajatuksen, että IPAn pitäisi olla perus-ale-valikoimaa vahvempaa. Vielä vuoden 2008 Good Beer Guiden noin 80:sta IPA-oluesta yli kaksi kolmasosaa oli vahvuudeltaan 3,4–4,9 % abv. IPA saattoi hyvin olla panimon valikoiman miedoin olut.

Olisi kuitenkin virhe olettaa, että amerikkalaiset olisivat vasta 2000-luvulla palauttaneet Britanniaan ajatuksen ”aidosta”, vahva-alkoholisesta ja voimakkaasti humaloidusta IPAsta.

Tietoisuus viktoriaanisen IPAn ominaisuuksista oli kyllä brittipiireissä säilynyt. Ehkä sitä kautta se jotenkin päätyi myös Grantin kaltaisten jenkkipioneerien tietoon, tai sitten nämä perustivat omat kokeilunsa Ballantineen tai muuhun paikalliseen reliikkiin. Asiaa on varmasti joku tutkaillut, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa.

Britanniassa oli kuitenkin kuhistu aiheesta pitkään. Vuonna 1976 Old British Beers and How to Make Them-nimisessä julkaisussa todettiin, että Hodgsonin 1700-luvun IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 1.070 (kenties noin 7 % ABV) ja että siinä oli ”rikas maku, joka kehittyy alun perin ylihumaloituun mutta ajan mittaan kypsyneeseen olueen”.

Samana vuonna 1976 iso brittipanimo Ind Coope lanseerasi uutena cask-oluenaan Burtonin, joka oli kunnianosoitus Burton-on-Trentin alkuperäisille IPA-oluille (eikä siis ollut tumma Burton ale). Esimerkiksi Roger Protz on muistellut, että tämä Draught Burton Ale oli caskissa yli 5 % vahvuinen eli silloisiin valikoimiin suhteutettuna vahva. Humalan aromia ja makua pidettiin aikanaan erittäin vakuuttavina.

Myös 1990-luvun alussa edistettiin viktoriaanisen IPAn palautusta alkuperäiseen loistoonsa. Burton-on-Trentissä pantiin vuonna 1993 reilun seitsemän ABV-prosentin vahvuista ja 83-IBUista IPAa, jolla tavoiteltiin nimenomaan edellisen vuosisadan vahvan, katkeran vientioluen tunnelmaa.

Martyn Cornell huomauttaa, että amerikkalainen nyky-IPA ei näihin ajatuksiin suhteutettuna edusta mitenkään yksiselitteisesti ”aitoa” 1800-luvun India pale ale -tyyliä. Jenkki-IPA perustuu humala-aromien tuoreuteen, mikä oli alkuperäisessä Intia-oluessa mahdoton ajatus pitkän laivamatkan takia. Tähän liittyen myös humalalajikkeiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia: monille amerikkalaislajikkeille tyypillistä on esimerkiksi nopeammin pilaantuvien alfahappojen korkeat pitoisuudet. Lisäksi pitkä tynnyrisäilytys saattoi tuoda 1800-luvun britti-ipoihin Brettanomyces-villihiivan sävyjä.

Sysilä opastaa pikopanimoita

Palataan kuitenkin Suomeen ja vuosituhannen viimeisiin vuosiin. Melkeinpä oma lukunsa suomalaisen olutkirjoittamisen historiassa ovat Ilkka Sysilän vuosina 1994 ja 1997 julkaisemat omakustanteet Ohrapellosta etiketin taakse ja Small-scale brewing.

Ulkoasunsa, kielensä ja tietämyksensä puolesta kirjat muistuttavat akateemisten kustannustalojen tuotoksia. Kaavakuvia piisaa, ja kemia ja tekniikka tulevat tutuiksi. Sysilä alkoi opettaa noihin aikoihin oluenvalmistusta Mustialan maatalousoppilaitoksessa.

Tässä yhteydessä kiinnostuin nyt tietysti katsomaan, mitä tekijä kirjoittaa yhtäältä IPA-tyylistä ja toisaalta amerikkalaisesta pienpanimo-oluesta. Suomessahan kotimainen olutmeininki oli vielä mittakaavaltaan aika vaatimatonta kolmen suurpanimon ulkopuolella. Varsinkin suomenkielinen Sysilä vuodelta 1994 on niin varhainen teos, että olisi ymmärrettävää, jos nämä aiheet eivät juurikaan kirjassa esiintyisi. Esiintyvät ne silti.

Nykyajasta käsin katsoen huomaa tietysti, ettei India pale ale -olutta vielä yhdistetä tekstissä mitenkään Amerikkaan, vaan sitä käsitellään laajemman (lähinnä brittiläisen) pale ale -perinteen osana. Sitähän se onkin. Asiallisiksi mainitut IPA-humalat ovat englantilaiset Fuggle ja Golding, ja kuivahumalointia suositellaan. Humalointi on kirjan reseptissä bitteriä runsaampi (30–50 IBU), samoin vahvuus (jopa 7 % ABV). Hiivat ovat samat kuin bitterissä.

Tämä vaikuttaa siis jonkinlaisen historiallisen britti-IPAn kuvaukselta. Amerikkalaisia humalalajikkeita sinänsä esitellään kirjassa useitakin: katkerohumalista Chinook, Cluster, Eroica ja Galena, ja aromihumalista Cascade. Samoin amerikkalainen ale-hiiva Brewer’s Choice 1056 mainitaan. IPAan näitä ei yhdistetä. Muuten amerikkalainen pienpanimokenttä kuittautuu toteamuksella, että USA:ssa on runsaasti panimoravintoloita.

Sysilällä ei ole vuoden 1994 kirjassa lähdeluetteloa, ja vaikka olen ollut häneen tämän postauksen tiimoilta yhteydessäkin, en tullut kysyneeksi, mistä kirjan tiedot ovat tarkemmin peräisin. Hän voi kommentoida alle, jos sattuu tämän näkemään. Näppituntumalta oluttyylien kuvaukset kuulostavat suhteellisen samankaltaisilta kuin ne, joita Amerikan homebrewing-väki tuolloin käytti ja levitti.

Joka tapauksessa on sanottava, että kuka tahansa Ohrapellosta etiketin taakse -kirjan lukenut suomalainen ”pikopanimomestari” on ollut erittäin hyvin kartalla olutmaailman virtauksista. Tuskin brittipubiin menemällä sai esimerkiksi IPAsta tätä 1990-luvulla tätä käsitystä. Kirjoittajan asiantuntemusta ei voi kuin ihailla.

* * * * * *

Tämän postauksen seuraavassa osassa päästään vihdoin otsikon aiheeseen ja katsotaan, missä panimoissa sitten tehtiin varhaisimpia suomalaisia IPA-oluita. Ainakin joihinkin niistä sopinee tuo Sysilän maailmalta tuoma pikopanimo-sana, muut ovat ehkä nanopanimoita.