Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 21. luukku.

Aihe on tällä kertaa enemmänkin 1990-lukulainen, vaikka kalenterin teemana on ollut 80-luku. Suomessa “erikoisoluiden” buumi alkoi tietysti 80-luvulla ja voimistui seuraavalla vuosikymmenellä, kun mukaan tuli vähitellen myös kotimaisia uusia pienpanimoita. Seuraavat poiminnat ovat jälleen Olut-lehdestä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1991.

Pintahiivaoluita oli Suomessa pitkään tasan yksi: Sinebrychoffin Porter, joka myös Stoutin nimellä välillä tunnettiin. Kun kotimainen pienpanimotoiminta sitten alkoi aktivoitua, monet uudet yrittäjät tulivat markkinoille ainakin alkuun etenkin pohjahiivaoluilla – tummilla ja vaaleilla lagereilla. Entä ensimmäiset uudet suomalaiset pintahiivaoluet? Niitäkin oli joukon jatkona suhteellisen monilla valmistajilla.

Ensimmäinen suomalainen ale-olut oli tulossa markkinoille Vantaalla sijaitsevalta Alex-firmalta, jossa mukana olivat Lammin Sahti ja Olvi. Näin kerrottiin vuonna 1992 Olut-lehdessä. Lasse Lehtinen maistoi sen ja tuomio oli: ”maku jotain englantilaisen alen ja kotimaisen lagerin väliltä”. Kokonaan toinen asia oli, ehtikö tätä kellokasta koskaan saada mistään kaupallisesti.

Samana vuonna Sinebrychoff myi vuosikertaportteria, joka tavallaan oli tuoteuutuus sekin. Suomen ensimmäinen vuosikertaolut siitä joka tapauksessa tuli. Tässä oli kyse vuoden 1988 Porterista, joka oli saanut kypsyä nelisen vuotta, ja myyntiin tuli 75 000 erikseen numeroitua pulloa.

Koff oli aktiivinen myös seuraavana vuonna. Heidän juhlaoluttaan Vihkiäisolutta kuvailtiin upeaksi ja barley wine -tyyppiseksi, prosentteja oli tosin vain 6,1 %. Tapaus taisi olla uuden Keravan panimon vihkiminen käyttöön.

Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) oli yhtiönä perustettu jo kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1993 se lupaili ensimmäisiksi tuotteikseen pohjahiivaoluita – myöhemmin valikoimaan oli kuitenkin tarkoitus tehdä panimon mukaan myös “erikoisoluita”.

Ensimmäisenä itsenäisenä pienpanimona taisi kuitenkin päästä tuotteineen liikkeelle Turun Kaskenmäen Panimo, ja heiltä tuli nimenomaan vuonna 1993 Uuteen Apteekkiin oma olut: Vanhan Luostarin Kellariolut -ale. “Pyrimme mahdollisimman lähelle brittiläistä bitteriä”, panimosta kerrottiin. Talveksi oli tulossa myyntiin myös stoutia.

Vuoden 1994 puolella Sinebrychoff puuhasi jälleen ale-rintamalla, ja olutuutuuksista lehdessä mainittiin Brewmaster’s Brown Ale. Pienpanimoiden suunnalta kerrottiin, että “luvan saaminen ei välttämättä johda panimon perustamiseen” ja että näin oli käynyt muun muassa alussa mainitun Vantaan Alexin kohdalla. Myös kotiolutrintamalla pintahiivaolut jylläsi: Olut-lehden Vuoden Kotipanija -kilpailu ratkesi, ja sen voittajissa oli useita aleja. Ammattilaissarjan voittaja oli peräti American Pale Ale.

Syyspuolella vuonna 1994 kerrottiin, että Kappelin Panimo valmistaa ensimmäisenä Suomessa hefeweizenia – pintahiivaolut sekin. Kappelin Panimo oli Sinebrychoffin edellisenä vuonna Helsingin legendaarisen puistoravintolan kellariin perustama pienpanimo. Vehnäoluista Alkon valikoimassa oli ollut jo 80-luvun puolella uutuutena Karjala Weizen-Fest, mutta sitä valmistutettiin Itävallassa. Tampereen kaksi uutta panimoa, Plevna (Koskipanimo) ja Wanha Posti, aloittivat vuonna 1994, molemmat lagereilla.

Helsingin ravintolakoulu Perhoon valmistui opetuspanimo seuraavan vuoden huhtikuussa. Sinne hankitussa 60 litran kattilassa pantiin olutta kahdesti viikossa, ja tarkoituksena oli näyttää oppilaille konkreettisesti, kuinka olut syntyy. Oluttyyppiä vaihdettiin 2–3 kertaa vuodessa ja tuotteita myytiin Perhon ravintolassa. Alkuun lähdettiin ale-tyyppisellä oluella, joka lienee sama kuin nykyvalikoimastakin löytyvä Perhon Rohkea.

Kaskenmäen Panimo teki vuonna 1995 kölschin. Maistamassa käynyt Michael Jackson totesi, että se “muistutti mielestäni vähemmän kölschiä kuin frankenilaista zwickelbieriä”. Samean keltaisessa, täyteläisessä oluessa oli Jacksonin mielestä hyvä, tuore aromi ja helppo juotavuus. Mallaspohja oli kunnossa, ja maun viimeistelevä humalan katkero houkutti maistamaan lisää.

Vuoden oluina palkituista tuotteista 1995 ale-sarjan voitti Lappeenrannan Panimon Husaari. Kärkikolmikkoon päätyi myös vasta aloittaneen Mustialan Kuninkaankartanon Panimon Tumma.

Saarijärveläinen Palvasalmen panimo valmisti samana vuonna ensimmäisenä Suomessa real alea. Brittityyppinen pintahiivaolut Best Pal valmistettiin ravintolajakeluun, ja tuotanto oli tuhat litraa viikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Michael Jackson maistoi Palvasalmen toista olutta, Valtea, ja luonnehti sitä old aleksi. Vuonna 1997 Palvasalmi myös pullotti portteriaan.

Ulvilan Ravintola Gasteriaan perustetun panimon puuhamiehet esittelivät kölschiään ja bitteriään, ja totesivat, että “emme halunneet tehdä valtavirran lageria”. Vuoden 1997 kesällä päästiin maistelemaan myös Suomenlinnan Panimon keitoksia. Heillä yksi alkuaikojen kokeiluista oli belgialaisen De Koninckin innoittama ale-tyylinen olut.

Sinebrychoff otti seuraavana vuonna taas yhden askelen kohti nykyaikaa tekemällä pintahiivaolutta, jossa oli amerikkalaista humalalajiketta. Suurpanimo ei ollut tässä suhteessa tietääkseni Suomen ensimmäinen, mutta takuulla kyseessä oli siihen asti laajimpaan jakeluun päässyt Cascade-humaloitu olut. 4,3-prosenttinen 179 Birthday Bitter oli kantavierrevahvuudeltaan 14° (!), ja Olut-lehdessä luonnehdittiin sitä katkerotasoltaan liian alhaiseksi ja lämpimänä siman makuiseksi.

Vuonna 1999 Suomenlinnan Panimon uutuustuote oli Helsinki Porter. Haagassa Mikko Salmi oli polkaissut käyntiin tilapäisesti jäissä olleen ravintolakoulun panimotoiminnan, ja portteria syntyi sielläkin, nimeltään Stydi ja vahvuudeltaan 5,6 %.

(Lähde: Olut-lehdet 1991–1999. Kuvat: Finna.fi, HKM/Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0, Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0., Finna.fi/Työväen arkisto.)

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)

Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnessa brittituella

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 11. luukku.

Kirjoitin tällä ja viime viikolla tähän joulukalenteriin jo Alankomaiden ja Belgian olutkentän vaiheista 1980-luvulla, kun pisaroittain syntyneistä uusista pienpanimoista alkoi muodostua pieni aalto. Saksasta ja Britanniasta on tulossa lisää myöhemmissä luukuissa, mutta tänään käännetään katse Ranskaan. Nyt 2020-luvun alkaessa Ranska on yllättäen Euroopan panimorikkain maa, mutta 40 vuotta sitten panimoita oli siellä vain kaksi tusinaa.

Germaanisen ja romaanisen Euroopan raja on ehkä häilyvä, mutta se kulkee suurin piirtein Eurotunnelin suulta Belgian halki Luxemburgiin ja sieltä Vogeeseille ja Sveitsiin. Olut- ja viini-Euroopan raja menee ainakin nykyään hieman etelämpänä. Koko Belgia ja iso osa Pohjois-Ranskaa on kiistatonta olutaluetta, yhtä maanosan vanhimmista ja tiheimmistä. Alsace–Lorrainen alueella ja varsinkin Strasbourgissa on tunnetusti pitkiä panimoperinteitä. Omana kelttiläisenä saarekkeenaan on Bretagne, jonka kulttuuriin oluenvalmistus on myös perinteisesti kuulunut.

Juuri Bretagnessa syntyi vuonna 1985 panimo, joka monien lähteiden mukaan on Ranskan ensimmäinen uusi pienpanimo maailmansotien jälkeen. Panimon nimi oli tuolloin Brasserie des Deux Rivières (“kahden joen panimo”), ja se kulkee nykyään olutbrändinsä nimellä Coreff. Coreff (korev) tarkoittaa bretonin kielellä olutta, ja perustajien Christian Blanchardin ja Jean-Franois Malgornen ensimmäinen resepti oli punaruskea Coreff Ambrée.

Puuhamiehet saivat tuolloin 80-luvulla avukseen panimoa rakentamaan Peter Austinin, joka oli perustanut Englantiin vuonna 1978 Ringwood Breweryn. Austin auttoi sittemmin alkuun kymmeniä panimoita Britanniassa ja muissa maissa – esimerkiksi Amerikassa oli lähes sata hänen pystyttämillään laitteilla toimivaa pienpanimoa. Tänä päivänä Coreff on Bretagnen suurin panimo, ja se on siirtynyt alkuperäisestä sijainnistaan rannikon Morlaix’sta sisämaahan Carhaix’hen.

Kun pienpanimorintamalla alkoi tapahtua, yksi polttopisteistä oli Nord, Ranskan pohjoisin osa. Lillessä avautui jo vuonna 1986 ensimmäinen Les 3 Brasseurs -panimoravintola, ja muutakin aktiivisuutta kaupungissa oli. Maaseudulla uusia panimoita avautui esimerkiksi vuonna 1989 Brasserie Bailleux, vuonna 1993 maatilapanimo Ferme-Brasserie Beck ja vuonna 1996 Brasserie Thiriez. Näiden rinnalla oli muitakin innokkaita yrittäjiä, jotka katsoivat tulevaisuuteen katsomalla menneisyyteen, entisaikojen pintahiivaperinteisiin.

Ehkä yhtenä syynä pohjoisranskalaisten aktiivisuuteen oli Belgian rajan läheisyys. Belgiassa uusia pienpanimoita oli syntynyt 80-luvulla ja 90-luvun alussa jo pitkä liuta. Inspiroiduttiin esimerkiksi luostarioluista. Toinen syy oli se, ettei vanha pienpanimoperinne ollut Pohjois-Ranskasta koskaan kunnolla sammunutkaan – ja se perinne oli pääkaupunkien asettamista valtionrajoista riippumaton. Historiallisesti Flanderi jatkui olutalueena kymmenien kilometrien matkalla Ranskan puolelle; esimerkiksi oud bruin oli muinoin flaamilainen perusolut molemmin puolin rajaa.

Ranskan pohjoisrajan tuntumassa toimi edelleen muutamia vanhoja pienpanimoita, saman tapaisia joita Belgiassa oli yhä kymmenittäin. Esimerkiksi Duyckin panimosuku, jonka ensimmäinen panimo perustettiin jo vuonna 1900, lanseerasi vuonna 1949 samppanjapullossa myytävän bière de garden, joka on oikeastaan nykyajan pohjoisranskalaisen pienpanimoperinteen kulmakivi. Sitä kutsuttiin “vanhaksi olueksi”, eikä pullossa ollut etikettiä eikä muutakaan tekstiä. Brasserie Duyck rakensi siitä kuitenkin brändin, joka pääsi 1960-luvun lopussa levitykseen ruokakauppoihin. Oluen nimeksi tuli Jenlain kylän mukaan, jossa panimo oli 1920-luvulta asti sijainnut.

Muita useammassa sukupolvessa periytyneitä perhepanimoita Nordissa ovat muun muassa Brasserie Theillier, Brasserie de Saint-Sylvestre, Brasserie de Saint-Omer, Brasserie la Choulette ja Brasserie Castelain. Kukin näistä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa perustetuista panimoista tekee jotakin enemmän tai vähemmän bière de garde -tyylistä tuotetta, ja sen lisäksi mahdollisesti lukuisia muita oluita. Esimerkiksi Brasserie Castelainin vuonna 1979 lanseeraama Biere du Ch’ti (6,4 %) sai muuten uutta imua kymmenkunta vuotta sitten Bienvenue chez les Ch’tis -komediasta (vapaasti suomennettuna: “Tervetuloa Pohjois-Ranskaan”).

Bière de garde on olut, jota nykyajan oluttyylikuvastot (esim. BJCP) kohtelevat jokseenkin eri lailla kuin Belgian puolella syntynyttä saisonia, vaikka näissä kahdessa on todennäköisesti ollut alun perin kyse käytännössä samasta perinteestä. Saisonista kuvaillaan miedompaa pöytäolutversiota (“maatyöläisille”) ja tavernavahvuista versiota. Bière de gardea kohdellaan vain mallasvetoisena luksusoluena, joka todellisuudessa kuitenkin on siis maailmansotien jälkeinen versio tästä perinteestä (vrt. Saison Dupont). Tämä on oluttyyliluokituksiin sisäänrakennettu ongelma: jos halutaan, että saison ja bière de garde ovat yksiselitteisesti kaksi eri tyyliä, silloin jommankumman historiaa on keinotekoisesti vääristeltävä.

* * * * *

Pohditaan jatkopostauksessa lisää Ranskan pienpanimorenessanssin vaiheita 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen puolella. Kuinka pitkälle pärjättiin kotimaisella blondeambréebrune (vaalea–punaruskea–tumma) -valikoimalla, ja missä vaiheessa piti ryhtyä tuomaan kolmikirjaimisia lyhenteitä kuten IPAa ja APAa Atlantin takaa? Ja mikä oli Pariisin rooli Ranskan nykyisessä olutmaisemassa?

(Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0. Lähde: G. Thierry, Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais.)

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

Firestone Walker XXII Anniversary Ale (2018)

Olut, jossa “tynnyrit ovat se juttu” – tässä tapauksessa bourbon-, rommi- ja ginitynnyrit. Minä, joka en yleensä jaksa vahvoista, viinatynnyreissä lilluneista oluista liiemmin hekumoida. Ja kuitenkin tätä Paso Roblesin ilolientä on tullut nyt kuluneen vuoden mittaan jo pariin kolmeenkin kertaan Alkosta napattua, hintaan à 18,99 €. Mitäköhän nyt taas?

Firestone Walker on yksi Amerikan toisen pienpanimosukupolven (eli viimeistä edellisen tai sitä edellisen) perustamista menestyjistä. Vuonna 1996 avattu panimo sijaitsi alun perin Santa Ynez Valleyssä, jonka viimeistään Sideways-elokuva teki maailmanlaajuisesti tunnetuksi yhtenä Kalifornian keskeisistä viininviljelyalueista. Firestonen suku on autonrenkaiden valmistajia, ja heillä on ollut 1970-luvulta saakka alueella myös viinitila.

Adam Firestonen ja lankomies David Walkerin panimo on siis siirtynyt sittemmin Paso Roblesiin, jossa suku myös viljelee viiniä, ja viinihistoria onkin osa myös panimon identiteettiä. Tynnyrikypsytystä on tehty alusta asti. Panimolta löytyy yli 1 500 tynnyrin kokoelma – paljolti paikallisilta viinitiloilta hankittuja. Ensimmäinen olut oli DBA (Double Barrel Ale), jonka valmistamiseen panimo käyttää Burton Union -järjestelmästä sovellettua tammitynnyrikombinaatiota. Brittiläisen Marstonin ohella Firestone Walker on ilmeisesti edelleen ainoa panimo maailmassa, jolla tällainen historiallinen järjestely on käytössä.

Henkisestä brittiyhteydestä huolimatta Firestone Walkerin on omistanut vuodesta 2015 alkaen belgialainen Duvel Moortgat, ja myös belgialaisiin perinteisiin viittaavia hapanoluita ja luostarioluita kuuluu toki panimon valikoimiin. Anniversary Alet, joita Firestone Walker on julkaissut vuosittain 10-vuotispäivästään lähtien, ovat useammasta eri oluesta sekoitettuja. Tämä hieman unohtunut tapa kuuluu toki sekä belgialaiseen että brittiläiseen olutperinteeseen.

Luultavasti juuri tämä sekoittaminen sai minutkin kiinnostumaan Anniversary Alesta, josta Alkon hyllyssä on viime aikoina ollut saatavana 22. vuosikerta. Sekoitussuhde tähän vuoden 2018 syntymäpäiväolueen on seuraava: 44 % vahvaa luostariolutta (“quad”), 22 % imperial stoutia ja 22 % vahvaa brown alea (kaikki kolme edellä mainittua bourbon-tynnyreissä muhineina), sekä 7 % vaaleaa barley winea rommitynnyristä ja 7 % ginitynnyristä. Tuoksu on mainio, ei ehkä sinänsä erikoinen, mutta kertoo tummasta makeahkosta oluesta, joka on saanut rauhassa imeä vaikutteita tynnyrien sisäpinnoista.

Maussa imperial stoutin paahteisuus on ilmiselvä, samoin makeamman ohraviinin tai ehkä todennäköisemmin vielä quadrupelin sokerisuus. Makeutta on tosiaan aika paljonkin, ja kun olutta erikseen kehotetaan ikäännyttämään kellarissa, oletan sokerisuuden siellä vuosien mittaan taittuvan pois. Eri viinoja en aivan osaa erottaa tässä toisistaan, mutta niiden maut sekoittuvat kokonaisuuteen melko tyylikkäinä, ei pelkästään alkoholisina. Tammitynnyrien yleinen vaniljaisuus ja puisevuus ovat läsnä myös, ja jostain tuntuu tulevan intensiivistä suklaan makuakin, ehkä brown alesta. Katkeruudella ei ole tässä oluessa isoa roolia.

Tämä vuoden 2018 Firestone Walker Anniversary Ale on nyt siis pariin otteeseen sattunut omaan vahvemman oluen makuuni hyvin. Täytyyköhän ruveta katselemaan, olisiko vuosikertaoluen seuraavia versioita jostakin löydettävissä?

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Olutkoira raiteillaan #6: Wien

Samuli Edelmann kehui aikoinaan juoneensa ”viinii” Wienissä, ja sitä olen minäkin monet kerrat tehnyt. Heuriger-ravintolat Wieniä ympäröivillä kukkuloilla ovat Euroopan viinipaikoista suosikkieni joukossa. Sen sijaan sanaparista Wien ja olut minulle tulee ensimmäisenä mieleen erityisesti yksi paikka, jossa en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Tämä on 7Stern-Bräu seitsemännen kaupunginosan Siebensterngassella.

Vuosina 2005–2006, jolloin Wien tuli meille hyvinkin tutuksi paikaksi, 7Stern-Bräu oli silloisen panimoravintolailmiön kärkipaikkoja Itävallassa ja ehkä koko Vanhalla mantereella. 7Sternin Märzen oli hyvä esimerkki siitä, miten pienpanimo-olut – silloin vielä uudehko ilmiö monissa Euroopan osissa – erosi suodatetusta ja kuohitusta makrolagerista. Ja kuitenkin ilman, että alkoholipitoisuutta tai humalatasoa olisi hilattu katosta läpi (sanoo muutamaa vuotta myöhempi minä).

Kun en ole muutenkaan vieraillut Wienissä tuon jälkeen kertaakaan, hyödynnän parin päivän pysähdystämme myös sen tarkkailemiseen, miltä paikallinen olutmeininki vaikuttaa nyt. Tässä välissä olutmaailmassa on tapahtunut paljon; sitä ei tarvitse tämän blogin lukijoille teroittaa. Itävalta on Euroopan olutmaista konservatiivisemmasta päästä: vanha, paikallinen olutkulttuuri on vahvaa. Ainakin työhypoteesina voi heittää, että uusilla tulokkailla on saattanut kestää kauemmin kuin muissa maissa lyödä itsensä läpi – ainakin jos he tarjoavat muuta kuin saksankielisten maiden perustavaraa. Tarkempi tutkimus voisi toki tuoda myös vivahteita tähän teoriaan.

Lounaalla Siebensterngassen vuonna 1994 perustetussa panimoravintolassa käy selväksi, että ainakin 7Stern-Bräu on yhä paikoillaan ja voimissaan. Matkaseuralainen vertasi sitä tässä suhteessa Tampereen Plevnaan. Molemmissa ravintolaa ruokkii tasainen virta kantiksia ja satunnaisia kävijöitä, ja panimolla on kunnianhimoa pitää tarjontansa kirkkaasti ”ruokajuomaksi riittävän” tason yläpuolella. Weihnachtsbock (6,3 %) on mainio kinuskinvaalea juhlajuoma ja myös Prager Dunkles (4,7 %) vaikuttaa maukkaalta. Schnitzel on aavistuksen reunasta kuivahtanut mutta muuten hyvä, ja kostea itävaltalainen perunasalaatti on sille ainoa oikea lisuke.

Itävalta vuonna 2005 oli vielä melko puhtaasti itävaltalaisen oluen maa. 7Sternin kausioluina oli kyllä jo joidenkin vuosien ajan tuolloin nähty pale alea ja jopa IPAa – ehkä jokin muukin uutta nuuhkiva panimo oli kokeillut niitä tehdä. Wienin ravintolat ja baarit tarjosivat kuitenkin vielä käytännössä pelkästään muutamaa Itävallan johtavaa lagermerkkiä. Ruokakaupoissa ei törmännyt muihin tyyleihin, eikä juuri mitään ulkomaisia oluita myyty. Nykymallin mukaisia ”olutkauppoja” ei tainnut olla. Vaikka join mielelläni Gösserin tai Ottakringerin normioluita, Eggenbergin Urbock (ja jouluaikaan Samichlaus) oli melkeinpä ainoa erikoisempi olut, jota Wienistä helposti löysin.

Tuolloin Eggenbergin ostopaikkani oli Grabenilla sijaitseva Julius Meinlin kaksikerroksinen herkkukauppa. Alakerrassa on juomia sekä kahvien ja keksien tyyppisiä kuivatuotteita, ylhäällä liha- ja kalatiskit, herkkusäilykkeet ja paljon muuta. Meinlin olutvalikoima piti tietysti tsekata nytkin. Sinne oli ilmestynyt paitsi joitakin ulkomaisia laatumerkkejä, joita en usko silloin olleen, myös Itävallan panimoiden uudempaa rintamaa. Salzburgin Gusswerkiltä ja parilta muulta vastaavalta nuoremmalta tulokkaalta oli amerikkalaisvaikutteisia oluita. Toisaalta suuret panimot ovat Itävallassakin lähteneet mukaan craft-tyylisten oluiden kehittelyyn, ja varsinkin Stieglin erikoiset pullot pistivät hyllyiltä silmään. Meinl oli kaiken kaikkiaan selkeästi päivittänyt oluthyllynsä 2010-luvulle.

Kuten odottaa saattaa, kaupungin laajimmat olutvalikoimat löytyvät kuitenkin käsityöoluelle eli Craftbierille omistautuneista erikoiskaupoista. Otin torstaina kaksi näistä reitilleni. Molempien yhteydessä toimii myös aktiivinen pienpanimo. Meidlingissa sijaitseva Beer Store Vienna on yhtä kuin Next Level Brewing. Kaupan valikoima ei mitenkään häikäissyt minua, mutta varsin kohtuullisen otoksen uusimmasta itävaltalaisesta craft beer -tekemisestä sieltäkin saa. Myymälä palvelee selvästi paikallista olutporukkaa muillakin tavoin, koska pari isoa kaappia oli varattu humala- ja hiivapakkausten esillepanoon. Toinen kauppa Beer Lovers sijaitsi Naschmarktin suunnalla eli lähempänä keskustaa. Sen kellaritiloissa majailee Mothers Milk -panimo. Beer Loversin olutvalikoima on vähintäänkin eurooppalaisittain hyvin laaja. En taida olla missään nähnyt näin hyvin eri maita, eri oluttyylejä ja erityyppisiä panimoita edustavaa kauppaa. Saatan postata asiasta vielä erillisen jutun (tiedän, että maailmassa on varmasti vielä parempia olutkauppoja, mutta ainakin minussa juuri tämä valikoima herätti ajatuksia).

* * * * *

Wien oli muutenkin monin tavoin entisensä. Uusi valtava Hauptbahnhof, jolle keskiviikkoaamuna saavuimme, vihjasi kylläkin kaikkea muuta. Se oli kalsea eikä antanut matkailijalle erityisen sujuvaa kokemusta siitä, miten kaukojunaliikenteestä liitytään paikalliseen joukkoliikenteeseen. Kun lopulta pääsimme keskikaupungille, asiat loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Wien on yhä samaan aikaan vilkas ja rauhallinen, moderni ja keisariaikainen, elitistinen ja kansanomainen, tyylikäs ja hieman korni. Ruoka on hyvää, katukuva on viihtyisä ja joukkoliikenne toimii.

Joulumarkkinoita käynnisteltiin 7. kaupunginosan Spittelbergin korttelissa jo torstai-iltapäivänä, joten ne ehdimme nopeasti katsastaa. Raatihuoneen iso Christkindlmarkt avautui vasta perjantaina, jolloin olimme junassa matkalla kohti kotia. Muutenkin Wien oli lipumassa jo hyvää vauhtia joulukauteen, ja varmasti ilma on näillä toreilla tänäkin iltana sakeana Glühweinin höyryistä. Raatihuoneen nurkilla kävimme ihmettelemässä kaupunginmuseon Das Rote Wien 1919–1934 -näyttelyä, jossa kerrottiin Wienin sotienvälisestä sosiaalidemokraattisesta hallinnosta ja sen nykyäänkin näkyvistä aikaansaannoksista.

Voileipäteema oli hallinnut tätä junamatkaa jo Kööpenhaminasta lähtien, jossa nautiskeltiin smørrebrødejä jouluoluen ja portterin kanssa. Milanossa, Vicenzassa, Trevisossa ja Venetsiassa syötiin italialaisia pieniä aperitivo- ja cicchetti-leipiä. Wienissä perinteinen paikka tämän tyyppiseen ruokailuun on Trześniewskin buffetti, ja siellä nytkin kävimme. Leivät on leikattu pieniksi suorakulmioiksi ja herkulliset kala-, kananmuna- ja lihapäälliset on hienonnettu tahnamaiseksi värikkääksi mosaiikiksi. Tyylikkään annoksen kruunaa 1,77 dl kokoinen Pfiff raikasta lager-olutta. Takavuosina Trześniewskin ainoa voileipäruokala oli Dorotheergassella, jossa se 1900-luvun alussa avattiin, mutta nyt heidän leipiään saa useammasta kaupunginosasta.

Wienissä on tänä päivänä kolmisenkymmentä panimoa tai panimoravintolaa Verband der Brauereien Österreichsin mukaan. Määrässä on kyllä tapahtunut kasvua tuolta 2000-luvun puolestavälistä, jolloin niitä oli 10–15 luokkaa ja ne olivat kaikki uudehkoja. Myös tyylillinen tarjonta on lisääntynyt kuten kaikkialla Euroopassa. Uusien käsityöpanimoiden tuotteet erottaa kaupan hyllyissä 0,33 litran ”virallisesta craft beer -pullosta”, kun taas perinteisimpien panimoiden oluet myydään yhä saksalaisen muotoisissa 0,5 l pulloissa. Saksankielisissä maissa ja Tšekissä moderni ale-kenttä on aina tuntunut minusta enemmän irralliselta kerrokselta kuin vaikka Britanniassa tai toisaalta Puolan kaltaisissa ohuemman olutkulttuurin maissa. Tästä tunteesta en nytkään päässyt eroon, mutta eipä siihenkään kannata jäädä vellomaan.

Nopeasta katsauksestani jää tietysti jälleen puuttumaan paljon – esimerkiksi kaupungin uusimmat olutbaarit. Varmasti Wienistä löytyy 2010-lukulaisia baareja, joissa on laajat hanarivistöt, kuten muistakin suurkaupungeista. Paikallinen Craft Bier Fest osui myös minun kannaltani väärälle viikolle: se järjestetään tulevana viikonloppuna 22.–23. marraskuuta. Mukana on Partnerland Finnland ja sen myötä kymmenen suomalaista panimoa tuotteitaan esittelemässä. Käykää paikan päällä Marx Hallessa, jos olette perjantaina tai lauantaina Wienissä.

cofmdewien-4sdrwien-2wien-9cofcofcof

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1

Oletko koskaan miettinyt, kuka suomalainen on ensimmäisenä pannut India pale ale -tyyppisen oluen oikeassa panimossa? Kiinnostuin kysymyksestä selailtuani jälleen kerran vanhoja olutlehtiä ja juteltuani joidenkin olutihmisten kanssa. Tyhjentävää vastausta en ollut toistaiseksi missään nähnyt tai kuullut.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa se, kuka teki ensimmäisen suomalaisen IPAn, ei luultavasti ole paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin kuka teki ekana IPAa Sloveniassa tai San Marinossa. Kyseessä on kuitenkin oluttyyli, joka on viime vuosina levinnyt melko samaa kaavaa noudattaen lähes kaikkiin maihin, joissa ylipäänsä olutta juodaan.

Kun asia alkoi vaivata mieltä, vastausta piti sitten yrittää selvittää. Tarinasta tuli lopulta aika kiinnostavakin. Siinä esiintyvät muun muassa helsinkiläinen työläiskirjailija ja 1990-luvulla Keski-Suomessa toiminut real ale -panimo.

Mutta kuten tässä blogissa on tapana, ensin pitää tehdä hieman perusteellisempaa taustoitusta. Katsotaan, miten maailma makasi, kun ensimmäiset kotimaiset katkerat pantiin alulle. Niille, jotka eivät jaksa lukea kaikkia rönsyjä, suosittelen hyppäämistä suoraan postauksen osaan 2.

Ilmiöt tulevat merten takaa

Näin se vain on. Joku teki joskus Suomen ensimmäisen pop-laulun ja joku muu paistoi jossain maamme ensimmäisen hampurilaisen. En tiedä, ketkä ja milloin. Nämä ovat IPAn tavoin paljolti Amerikkaan yhdistettyjä kulttuurisia juttuja, joilla on myös paksuja eurooppalaisia juuria.

Ilmiöillä on tapana matkustaa maasta toiseen, joskus edestakaisinkin, ja kehittyä siinä sivussa. Kun tietoisuus ulkomaan ihmeistä leviää, niistä syntyy ennen pitkää suomalaiset versiot. Islanders ja Jormas soittivat poppia ja Go-Inn ja Hesburger myivät hampurilaisia. Saksalais-tšekkiläisellä alueella tehtiin ensin vaaleaa lageria ja jo 1800-luvun loppupuolella sitä tehtiin ympäri maailman – meilläkin.

Amerikkalaistyylistä IPAa olisi varmaan voitu nähdä Suomessa jo varhain tuontitavarana, jos kanavia Kalifornian panimoihin olisi syntynyt 1990-luvulla. Jenkkipanimot vain eivät taitaneet olla vielä kovin isoja tai vientikykyisiä. Jos jokin yksilö oli täällä saatavana, en ole siitä kuullut. Milloin siis ensimmäiset kotimaiset tekijät lähtivät luomaan IPA-tyylisiä oluita? Tässä kaksiosaisessa postauksessa yritetään vastata kysymykseen.

Käväistään kuitenkin vielä nopeasti kauempana historiassa. Suomi on nimittäin olutmaana ollut monena aikakautena kohtalaisen kansainvälinen. Vaikka sisämaasta löytyykin arvokas paikallinen muinaisjäänne sahti, rannikkokaupunkeihin on virrannut tynnyrikaupalla olutta ulkomailta.

1800l

Lehti-ilmoituksia myytävänä olevasta IPAsta: Åbo Underrättelser 18.8.1857 (vas. ylh.) ja Helsingfors Dagblad 5.8.1873 (vas. alh.). Oikealla Bassin IPAn tarinaa panimodynastian vesan kuolinuutisessa, Nya Pressen 15.5.1884.

Jonnet eivät muista, että IPAa oli myytävänä Suomen kaupungeissa jo 1800-luvulla. Tämä käy ilmi aikakauden lehtimainoksista. Kuvittelen ainakin, että sitä on tuotu Britanniasta samoilla laivoilla, joilla myös Suomessa suosittua portteria tuotiin. Portteri sai ajan mittaan lukuisia kotimaisia matkijoita, mutta IPAa eivät suomalaispanimot taitaneet tuolloin tehdä.

150 vuotta sitten IPA oli juuri nimenomaan brittiläinen oluttyyli. Alkujaan se oli lontoolaiskeksintö kuten portterikin, ja supervahvan October beerin jälkeläinen. Myöhemmin Burton-on-Trent tuli tunnetuksi sen tyyssijana. India pale ale oli vaaleampaa kuin tummat alet ja portterit, mutta suhteellinen vaaleus saattoi tarkoittaa vaikka mahonginruskeaa. Ei välttämättä siis mitään ananasmehun väristä NEIPAa.

Intiaan vietiin myös portteria, joten tarina, jonka mukaan IPA oli ainoa pitkälle merimatkalle soveltuva oluttyyppi, lienee sepitetty. IPA oli kyllä hiusjuuriaan myöten humaloitu olut, kuten mihin tahansa lämpimään ilmastoon kuljetettava olut sai ollakin. Humala suojasi pilaantumiselta. Toisaalta useimmat muutkin 1800-luvun brittityylit mildista portteriin olivat nykymakuun nähden ronskisti humaloituja, ja kautta linjan vahvoja.

Jokseenkin tuon vanhan britti-IPAn pohjalle hahmoteltiin vuosituhannen vaihteessa amerikkalainen versio. Sen ominaisuuksista – erityisesti prominentista humaloinnista – tuli sittemmin maailmanlaajuisesti ihailtuja. Amerikkalainen humalahan on ollut varsinkin 2010-luvun käsityöolutaallon tärkeimpiä rakennuspalikoita. Miten brittiläisestä ideasta sitten kehkeytyi tämä transatlanttinen olut?

Amerikan ensimmäinen panimoravintola ja ensimmäinen IPA

Vuosi oli 1983, ja skotlantilaissyntyinen Bert Grant oli avannut edellisenä vuonna panimoravintolan keskelle USA:n luoteisvaltioiden humalanviljelyaluetta. Kovin monta uutta pienpanimoa ei Yhdysvalloissa vielä yhteensäkään ollut. Niiden perustajat olisivat luultavasti mahtuneet saman baaritiskin ääreen.

Grant’s Brewpub toimi Yakiman kaupungin vanhassa oopperatalossa Washingtonissa. Sitä pidetään ensimmäisenä kieltolain jälkeen Yhdysvaltoihin perustettuna panimoravintolana. Ravintolaa tai panimoa ei enää ole olemassa, mutta Grant on silti jättänyt pysyvän jäljen maansa oluthistoriaan.

Bert Grant teki nimittäin tuona vuonna USA:n ensimmäisen nykyaikaisen IPAn, siis pienpanimo-oluen, jonka tyylilajina oli India pale ale. Se tosin ei ollut syntymähetkellään ainoa yhdysvaltalainen IPA. Perinteikäs, 1840-luvulla aloittanut Ballantine oli edelleen olemassa.

Tuo Newarkin konkaripanimo oli kuitenkin jo tässä vaiheessa isoksi nousseen kilpailijan Falstaffin omistuksessa, joka myi Ballantinen Pabstille vuonna 1985. Klassikko-olut Ballantine’s IPAn sanotaan olleen jo tässä vaiheessa vain kalpea haamu entisestä, tuhdisti humaloidusta itsestään.

Bert Grantin oluita sen sijaan kävi ylistämässä jo alusta asti itse Michael Jackson, joka miltei kauhisteli esimerkiksi Grantin scotch alen epäskottilaisen runsasta humalointia. Grantin mielestä kaikissa oluissa piti olla paljon enemmän humalaa kuin 80-luvun alussa oli tyypillistä. Ja yksi Grantin panimoravintolan vanhimmista oluista oli juuri vuonna 1983 lanseerattu IPA, Jacksonin luonnehdinnan mukaan ”täysin nimensä mukainen”.

Amerikkalainen historiankirjoitus ei ilmeisesti ole onnistunut selittämään, miksi juuri IPAsta tuli seuraavilla kahdella vuosikymmenellä craft beer -liikkeen johtava oluttyyli ja miksi juuri länsirannikolla. Näin todetaan ainakin lähdeteoksessani, Tom Acitellin kirjassa The Audacity of Hops.

ballantines-ipa-copyright-pabstLänsirannikoltahan USA:n olutrenessanssi lähti ylipäätään liikkeelle, ja siellä syntyi varhain Anchor Liberty Alen (1975) ja Sierra Nevada Pale Alen (1980) tyyppisiä humalaprofiilia korostavia oluita – kai osittain brittien ja osittain Ballantinen innoittamina. Toki yksittäisillä visionääreillä ja eksentrikoilla on ollut merkityksensä, ja Bert Grant humala-asiantuntijana on ollut mitä ilmeisimmin yksi näistä.

Tuskin tästä varsinaista muna ja kana -ongelmaa saakaan aikaiseksi. Ensin oli varmasti halu humaloida, ja IPA löytyi tyyliksi, jolla tätä innostusta pystyi kanavoimaan. Vuosien mittaan se vähitellen paisui yhä isommaksi trendiksi.

Aidointa IPAa Amerikasta – myyttikö?

Mitä valtameren tällä puolella oli sitten tapahtunut? Aika yleisesti ajatellaan, että IPA taantui 1900-luvulla Britanniassa noin 4-prosenttiseksi oluttyyliksi, jolla ei ollut juurikaan tekemistä alkuperäisen Intia-oluen kanssa – ja että amerikkalaiset nostivat tyylin takaisin kukoistukseen.

Empiirisesti brittioluita tutkimalla päätyykin varmasti tähän johtopäätökseen. Britit omaksuivat varsin hitaasti esimerkiksi ajatuksen, että IPAn pitäisi olla perus-ale-valikoimaa vahvempaa. Vielä vuoden 2008 Good Beer Guiden noin 80:sta IPA-oluesta yli kaksi kolmasosaa oli vahvuudeltaan 3,4–4,9 % abv. IPA saattoi hyvin olla panimon valikoiman miedoin olut.

Olisi kuitenkin virhe olettaa, että amerikkalaiset olisivat vasta 2000-luvulla palauttaneet Britanniaan ajatuksen ”aidosta”, vahva-alkoholisesta ja voimakkaasti humaloidusta IPAsta.

Tietoisuus viktoriaanisen IPAn ominaisuuksista oli kyllä brittipiireissä säilynyt. Ehkä sitä kautta se jotenkin päätyi myös Grantin kaltaisten jenkkipioneerien tietoon, tai sitten nämä perustivat omat kokeilunsa Ballantineen tai muuhun paikalliseen reliikkiin. Asiaa on varmasti joku tutkaillut, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa.

Britanniassa oli kuitenkin kuhistu aiheesta pitkään. Vuonna 1976 Old British Beers and How to Make Them-nimisessä julkaisussa todettiin, että Hodgsonin 1700-luvun IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 1.070 (kenties noin 7 % ABV) ja että siinä oli ”rikas maku, joka kehittyy alun perin ylihumaloituun mutta ajan mittaan kypsyneeseen olueen”.

Samana vuonna 1976 iso brittipanimo Ind Coope lanseerasi uutena cask-oluenaan Burtonin, joka oli kunnianosoitus Burton-on-Trentin alkuperäisille IPA-oluille (eikä siis ollut tumma Burton ale). Esimerkiksi Roger Protz on muistellut, että tämä Draught Burton Ale oli caskissa yli 5 % vahvuinen eli silloisiin valikoimiin suhteutettuna vahva. Humalan aromia ja makua pidettiin aikanaan erittäin vakuuttavina.

Myös 1990-luvun alussa edistettiin viktoriaanisen IPAn palautusta alkuperäiseen loistoonsa. Burton-on-Trentissä pantiin vuonna 1993 reilun seitsemän ABV-prosentin vahvuista ja 83-IBUista IPAa, jolla tavoiteltiin nimenomaan edellisen vuosisadan vahvan, katkeran vientioluen tunnelmaa.

Martyn Cornell huomauttaa, että amerikkalainen nyky-IPA ei näihin ajatuksiin suhteutettuna edusta mitenkään yksiselitteisesti ”aitoa” 1800-luvun India pale ale -tyyliä. Jenkki-IPA perustuu humala-aromien tuoreuteen, mikä oli alkuperäisessä Intia-oluessa mahdoton ajatus pitkän laivamatkan takia. Tähän liittyen myös humalalajikkeiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia: monille amerikkalaislajikkeille tyypillistä on esimerkiksi nopeammin pilaantuvien alfahappojen korkeat pitoisuudet. Lisäksi pitkä tynnyrisäilytys saattoi tuoda 1800-luvun britti-ipoihin Brettanomyces-villihiivan sävyjä.

Sysilä opastaa pikopanimoita

Palataan kuitenkin Suomeen ja vuosituhannen viimeisiin vuosiin. Melkeinpä oma lukunsa suomalaisen olutkirjoittamisen historiassa ovat Ilkka Sysilän vuosina 1994 ja 1997 julkaisemat omakustanteet Ohrapellosta etiketin taakse ja Small-scale brewing.

Ulkoasunsa, kielensä ja tietämyksensä puolesta kirjat muistuttavat akateemisten kustannustalojen tuotoksia. Kaavakuvia piisaa, ja kemia ja tekniikka tulevat tutuiksi. Sysilä alkoi opettaa noihin aikoihin oluenvalmistusta Mustialan maatalousoppilaitoksessa.

Tässä yhteydessä kiinnostuin nyt tietysti katsomaan, mitä tekijä kirjoittaa yhtäältä IPA-tyylistä ja toisaalta amerikkalaisesta pienpanimo-oluesta. Suomessahan kotimainen olutmeininki oli vielä mittakaavaltaan aika vaatimatonta kolmen suurpanimon ulkopuolella. Varsinkin suomenkielinen Sysilä vuodelta 1994 on niin varhainen teos, että olisi ymmärrettävää, jos nämä aiheet eivät juurikaan kirjassa esiintyisi. Esiintyvät ne silti.

Nykyajasta käsin katsoen huomaa tietysti, ettei India pale ale -olutta vielä yhdistetä tekstissä mitenkään Amerikkaan, vaan sitä käsitellään laajemman (lähinnä brittiläisen) pale ale -perinteen osana. Sitähän se onkin. Asiallisiksi mainitut IPA-humalat ovat englantilaiset Fuggle ja Golding, ja kuivahumalointia suositellaan. Humalointi on kirjan reseptissä bitteriä runsaampi (30–50 IBU), samoin vahvuus (jopa 7 % ABV). Hiivat ovat samat kuin bitterissä.

Tämä vaikuttaa siis jonkinlaisen historiallisen britti-IPAn kuvaukselta. Amerikkalaisia humalalajikkeita sinänsä esitellään kirjassa useitakin: katkerohumalista Chinook, Cluster, Eroica ja Galena, ja aromihumalista Cascade. Samoin amerikkalainen ale-hiiva Brewer’s Choice 1056 mainitaan. IPAan näitä ei yhdistetä. Muuten amerikkalainen pienpanimokenttä kuittautuu toteamuksella, että USA:ssa on runsaasti panimoravintoloita.

Sysilällä ei ole vuoden 1994 kirjassa lähdeluetteloa, ja vaikka olen ollut häneen tämän postauksen tiimoilta yhteydessäkin, en tullut kysyneeksi, mistä kirjan tiedot ovat tarkemmin peräisin. Hän voi kommentoida alle, jos sattuu tämän näkemään. Näppituntumalta oluttyylien kuvaukset kuulostavat suhteellisen samankaltaisilta kuin ne, joita Amerikan homebrewing-väki tuolloin käytti ja levitti.

Joka tapauksessa on sanottava, että kuka tahansa Ohrapellosta etiketin taakse -kirjan lukenut suomalainen ”pikopanimomestari” on ollut erittäin hyvin kartalla olutmaailman virtauksista. Tuskin brittipubiin menemällä sai esimerkiksi IPAsta tätä 1990-luvulla tätä käsitystä. Kirjoittajan asiantuntemusta ei voi kuin ihailla.

* * * * * *

Tämän postauksen seuraavassa osassa päästään vihdoin otsikon aiheeseen ja katsotaan, missä panimoissa sitten tehtiin varhaisimpia suomalaisia IPA-oluita. Ainakin joihinkin niistä sopinee tuo Sysilän maailmalta tuoma pikopanimo-sana, muut ovat ehkä nanopanimoita.