Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Tero Liukkonen: Häätanhu

Haeskelin sahtiin liittyvää luukkua tätä joulukalenteria varten, mielellään jotain harvemmin nähtyä kuvausta perinnejuoman teosta tai nautiskelusta kaunokirjallisuudessa. Aivojen sopukoista kaivelin muistikuvan takavuosien pikkuromaanista, joka kertoi maalaishäistä. Nuo häät kun ovat monille suomalaisille se ainoa ympäristö, jossa sahtiin on saatettu aidossa käyttötilanteessa törmätä. Nimi ja tekijäkin löytyi, Tero Liukkonen ja Häätanhu (1996).

Mäkelän Jussi palaa vaimoineen ja lapsineen pitkän ajan jälkeen vanhoille kotinurkilleen häävieraaksi. Morsian ja sulhanen ovat hänen nuoruudenystävänsä Tuula ja Heikki, ja tavan mukaan juhlapaikkana morsiamen kotitalo. Jussin vaimo Anna ei ole innostunut sahdin juonnista, joka alkaa käytännössä heti juhlapaikalle saavuttua. Jussi, jolla näyttää olevan tapana soittaa myös selvänä suutaan, valittaa vähäisen kiinnostuksen johtuvan “kulttuurin puutteesta”.

Myöhemmin Jussi kuitenkin onnistuu taivuttelussaan.

Sahtikojun luona oli vapautunut tunnelma. Penkeillä istui yhä enimmäkseen miehiä, mutta naisia oli lyöttäytynyt mukaan, eivätkä muutamat näistä aikoneet jäädä miehiä huonommiksi. Jatkuva pieni kuhina kävi joukossa, ja tulijoita ja menijöitä riitti. Puheen sorina aaltoili taukoamatta. Joukkoon liittyessämme jonkun sanoista kohosi naurunremakka. Kehotin Annaa istuutumaan ja menin hakemaan meille sahtia. Mannisen Pentti laski juoman puolen litran muovimukeihin, jollaisista kaupungin kesäterassitkin nykyään mallasjuomansa tavallisesti tarjosivat. Palasin vaimoni luokse ja istuuduin kahareisin penkin päähän. Nostin vasemman käteni Annan hartioille ja joimme sahtia. Se oli kylmää ja hyvää. Annan mielestä se ei ollut hassumpaa.

Sahtia oli pantu häihin “valehtelematta kymmenen säkkiä”, ja kyllä sitä seuraavien lukujen aikana kuluukin. Myös pontikkaa, jallua ja koskenkorvaa juodaan. Aika tavanomaisesta alkuasetelmasta kehittyy illan kuluessa se tavallinen tarina: sulhanen juotetaan kaatokänniin ja hänen kustannuksellaan keppostellaan, morsian suuttuu, naapurin aikamiespojat aiheuttavat hässäkkää, lopulta tapellaan ja vedetään haulikkoakin esiin. Potentiaalista kierrettä syntyy siitäkin, että morsian on kertoja-Jussin entinen heila.

Sahti on tihentyvän tunnelman polttoaine, katastrofin airut, mikä on tavallaan kliseistä mutta varmasti monista tosielämän häistä tuttu kuvio. Toisaalta se on illan rankempien ryyppyrupeamien välissä puhdistavakin neste, joka maistuu aina hyvältä vaikka ilmapiiri muuten jo happanisi. Pappikin suostutellaan mukaan sahtia maistamaan ja hänkin innostuu sen vahvasta mausta.

Häätanhu on äijäproosaa, jossa maailman meno etenee syvään uurrettuja uriaan, miehiset ladut eri reittejä kuin naiselliset, ja näiden kohtauspaikoissa tapahtuu tietysti asioita. Lakoninen naljailu ja uho taitaa olla paljon velkaa Antti Tuurin Pohjanmaan henkilöille, melkein pastissinomaisia lauserakenteita myöten, vaikka nyt ollaankin “Hämeen ja Savon rajamailla”. Tapahtumien kiihtyvä intensiteetti johtaa lopulta yhteenottoon ja pahoinpitelyyn, mutta jännitteet jäävät silti kummasti ratkaisematta. Mihin kaikki johti, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi?

Sahtitonkat varmasti tyhjenivät, ja jos Jussista ei oikein jää muuta käteen, sahdin ilojen sanallistajana hän on taitava. Pieni piikki tulee olutviisaidenkin suuntaan, kun Jussi keskustelee pastori Könösen kanssa.

–Ehkä olet pannut merkille, selostin Könöselle, –että valtakunnan lehdissä asiantuntijat ovat tutustuneet sahtiin ja ovat kirjoittaneet maistavansa siinä muka banaania ja mansikkaa. En tiedä mistä ne kummallisia luonnehdintojaan keksivät, mutta näillä nuuhkijoilla ja suutaan suipistavilla lasinpyörittäjillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää sahdin olemusta. Sahti on pellon piimää, joka sopii iloon ja suruun. Kyllä sen jokainen suullaan maistaa, onko kalja hyvää vai liian harvaa.

(Kuva: Greg Buri, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Suomen ensimmäisiä uuden aallon pintahiivaoluita

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 21. luukku.

Aihe on tällä kertaa enemmänkin 1990-lukulainen, vaikka kalenterin teemana on ollut 80-luku. Suomessa “erikoisoluiden” buumi alkoi tietysti 80-luvulla ja voimistui seuraavalla vuosikymmenellä, kun mukaan tuli vähitellen myös kotimaisia uusia pienpanimoita. Seuraavat poiminnat ovat jälleen Olut-lehdestä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1991.

Pintahiivaoluita oli Suomessa pitkään tasan yksi: Sinebrychoffin Porter, joka myös Stoutin nimellä välillä tunnettiin. Kun kotimainen pienpanimotoiminta sitten alkoi aktivoitua, monet uudet yrittäjät tulivat markkinoille ainakin alkuun etenkin pohjahiivaoluilla – tummilla ja vaaleilla lagereilla. Entä ensimmäiset uudet suomalaiset pintahiivaoluet? Niitäkin oli joukon jatkona suhteellisen monilla valmistajilla.

Ensimmäinen suomalainen ale-olut oli tulossa markkinoille Vantaalla sijaitsevalta Alex-firmalta, jossa mukana olivat Lammin Sahti ja Olvi. Näin kerrottiin vuonna 1992 Olut-lehdessä. Lasse Lehtinen maistoi sen ja tuomio oli: ”maku jotain englantilaisen alen ja kotimaisen lagerin väliltä”. Kokonaan toinen asia oli, ehtikö tätä kellokasta koskaan saada mistään kaupallisesti.

Samana vuonna Sinebrychoff myi vuosikertaportteria, joka tavallaan oli tuoteuutuus sekin. Suomen ensimmäinen vuosikertaolut siitä joka tapauksessa tuli. Tässä oli kyse vuoden 1988 Porterista, joka oli saanut kypsyä nelisen vuotta, ja myyntiin tuli 75 000 erikseen numeroitua pulloa.

Koff oli aktiivinen myös seuraavana vuonna. Heidän juhlaoluttaan Vihkiäisolutta kuvailtiin upeaksi ja barley wine -tyyppiseksi, prosentteja oli tosin vain 6,1 %. Tapaus taisi olla uuden Keravan panimon vihkiminen käyttöön.

Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) oli yhtiönä perustettu jo kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1993 se lupaili ensimmäisiksi tuotteikseen pohjahiivaoluita – myöhemmin valikoimaan oli kuitenkin tarkoitus tehdä panimon mukaan myös “erikoisoluita”.

Ensimmäisenä itsenäisenä pienpanimona taisi kuitenkin päästä tuotteineen liikkeelle Turun Kaskenmäen Panimo, ja heiltä tuli nimenomaan vuonna 1993 Uuteen Apteekkiin oma olut: Vanhan Luostarin Kellariolut -ale. “Pyrimme mahdollisimman lähelle brittiläistä bitteriä”, panimosta kerrottiin. Talveksi oli tulossa myyntiin myös stoutia.

Vuoden 1994 puolella Sinebrychoff puuhasi jälleen ale-rintamalla, ja olutuutuuksista lehdessä mainittiin Brewmaster’s Brown Ale. Pienpanimoiden suunnalta kerrottiin, että “luvan saaminen ei välttämättä johda panimon perustamiseen” ja että näin oli käynyt muun muassa alussa mainitun Vantaan Alexin kohdalla. Myös kotiolutrintamalla pintahiivaolut jylläsi: Olut-lehden Vuoden Kotipanija -kilpailu ratkesi, ja sen voittajissa oli useita aleja. Ammattilaissarjan voittaja oli peräti American Pale Ale.

Syyspuolella vuonna 1994 kerrottiin, että Kappelin Panimo valmistaa ensimmäisenä Suomessa hefeweizenia – pintahiivaolut sekin. Kappelin Panimo oli Sinebrychoffin edellisenä vuonna Helsingin legendaarisen puistoravintolan kellariin perustama pienpanimo. Vehnäoluista Alkon valikoimassa oli ollut jo 80-luvun puolella uutuutena Karjala Weizen-Fest, mutta sitä valmistutettiin Itävallassa. Tampereen kaksi uutta panimoa, Plevna (Koskipanimo) ja Wanha Posti, aloittivat vuonna 1994, molemmat lagereilla.

Helsingin ravintolakoulu Perhoon valmistui opetuspanimo seuraavan vuoden huhtikuussa. Sinne hankitussa 60 litran kattilassa pantiin olutta kahdesti viikossa, ja tarkoituksena oli näyttää oppilaille konkreettisesti, kuinka olut syntyy. Oluttyyppiä vaihdettiin 2–3 kertaa vuodessa ja tuotteita myytiin Perhon ravintolassa. Alkuun lähdettiin ale-tyyppisellä oluella, joka lienee sama kuin nykyvalikoimastakin löytyvä Perhon Rohkea.

Kaskenmäen Panimo teki vuonna 1995 kölschin. Maistamassa käynyt Michael Jackson totesi, että se “muistutti mielestäni vähemmän kölschiä kuin frankenilaista zwickelbieriä”. Samean keltaisessa, täyteläisessä oluessa oli Jacksonin mielestä hyvä, tuore aromi ja helppo juotavuus. Mallaspohja oli kunnossa, ja maun viimeistelevä humalan katkero houkutti maistamaan lisää.

Vuoden oluina palkituista tuotteista 1995 ale-sarjan voitti Lappeenrannan Panimon Husaari. Kärkikolmikkoon päätyi myös vasta aloittaneen Mustialan Kuninkaankartanon Panimon Tumma.

Saarijärveläinen Palvasalmen panimo valmisti samana vuonna ensimmäisenä Suomessa real alea. Brittityyppinen pintahiivaolut Best Pal valmistettiin ravintolajakeluun, ja tuotanto oli tuhat litraa viikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Michael Jackson maistoi Palvasalmen toista olutta, Valtea, ja luonnehti sitä old aleksi. Vuonna 1997 Palvasalmi myös pullotti portteriaan.

Ulvilan Ravintola Gasteriaan perustetun panimon puuhamiehet esittelivät kölschiään ja bitteriään, ja totesivat, että “emme halunneet tehdä valtavirran lageria”. Vuoden 1997 kesällä päästiin maistelemaan myös Suomenlinnan Panimon keitoksia. Heillä yksi alkuaikojen kokeiluista oli belgialaisen De Koninckin innoittama ale-tyylinen olut.

Sinebrychoff otti seuraavana vuonna taas yhden askelen kohti nykyaikaa tekemällä pintahiivaolutta, jossa oli amerikkalaista humalalajiketta. Suurpanimo ei ollut tässä suhteessa tietääkseni Suomen ensimmäinen, mutta takuulla kyseessä oli siihen asti laajimpaan jakeluun päässyt Cascade-humaloitu olut. 4,3-prosenttinen 179 Birthday Bitter oli kantavierrevahvuudeltaan 14° (!), ja Olut-lehdessä luonnehdittiin sitä katkerotasoltaan liian alhaiseksi ja lämpimänä siman makuiseksi.

Vuonna 1999 Suomenlinnan Panimon uutuustuote oli Helsinki Porter. Haagassa Mikko Salmi oli polkaissut käyntiin tilapäisesti jäissä olleen ravintolakoulun panimotoiminnan, ja portteria syntyi sielläkin, nimeltään Stydi ja vahvuudeltaan 5,6 %.

(Lähde: Olut-lehdet 1991–1999. Kuvat: Finna.fi, HKM/Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0, Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0., Finna.fi/Työväen arkisto.)

Irkkupubi, olutmaailman näkymätön aikuinen (osa I)

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 17. luukku.

Kuka muistaa vielä irkkupubit, yhden isoimmista olut- ja baarimaailman ilmiöistä kolmisenkymmentä vuotta sitten?

Muodin rantautuminen Suomeen – ja samalla moniin muihin maihin kotisaarensa ulkopuolella – osui suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin myös erikoisoluet tulivat ryminällä hanoihin ja pullokaappeihin. Käyn läpi muisteloita näistä vaiheista kaksiosaisessa joulukalenteripostauksessa, ensin Suomen osalta ja sitten kansainvälisen ilmiön. Millainen aikuinen globaalista irkkupubista on kasvanut, ja onko se viime aikoina muuttunut ivasta ja rakkauden puutteesta jo lähes näkymättömäksi?

Ensimmäisenä – jo reilusti ennen varsinaista buumia – tuli Helsinkiin O’Malley’s. Se avasi ovensa Torni-hotellin katutasoon irlantilaisena pubina jo vuonna 1980. Olli Pellikka kirjoittaa Olut-lehdessä vuonna 1996, että ravintolapäällikkö Teijo Postille kuului kunnia ideasta, ja että mallia oli otettu Irlannin-matkalta. Pellikan artikkelin kirjoitusaikana irkkupubimuoti oli vielä miltei kuumimmillaan, ja O’Malley’skin oli ehtinyt tehdä jo laajennusremontin.

Alkuperäisessä O’Malley’sissä oli 50 asiakaspaikkaa ja kolmilehtiset shamrockit koristivat seiniä. Pubiin päästettävien asiakkaiden määrää säädeltiin tarkkaan, ja juomia sai nauttia vain istumapaikoilla; lasien kanssa ei liikuskeltu. Alkuun pubiin hankittiin Guinness-olutta Pellikan mukaan “itse” pulloissa, mutta mustan stoutin saatavuus jäi pitkäksi aikaa katkolle, kun Alko teki lystistä liian kallista. Liekö se tullut takaisin vuonna 1989, jolloin sitä muutenkin alkoi Suomesta saada?

Pellikka myöntää, että O’Malley’sin “irlantilaisuudessa” saattoi olla toivomisen varaa, mutta hän kuitenkin kehuu sitä tunnelmaltaan olohuoneen jatkeeksi, jossa henkilökunta ja asiakkaat tunsivat parhaimmillaan olevansa yhtä perhettä. Tämä tietysti sopii siihen irlantilaisen pubin ideaan, jota levittivät maailmalle sekä Guinness itse että monet pubiketjut ja itsenäiset baarinpitäjät eri maissa.

Myös muusikot löysivät O’Malley’sin jo alkuaikoina, ja torstai-iltaisin oli kuuluisat jamit. Paikan tunnelma säilyi senkin jälkeen, kun sitä vuonna 1991 laajennettiin. Näin O’Malley’siin saatiin – irlantilaistermeillä – baarin lisäksi myös lounge.

Guinnessin tulo Alkon maahantuontiin vuonna 1989 oli joka tapauksessa tärkeä tekijä irkkubuumin rakettimaisessa nousussa myös Suomessa. Artikkelin kirjoitushetkellä vuonna 1996 pubeja oli pääkaupunkiseudun lisäksi jo ainakin Porvoossa, Turussa, Tampereella, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Joensuussa ja Vaasassa. Moni ravintoloitsija oli vieraillutkin irlantilaistyylisissä pubissa ulkomailla – jos ei aina Irlannissa niin vaikkapa Ruotsissa, jossa ilmiö myös jylläsi. Jotkut käyttivät sisustukseen paljonkin rahaa, ja siitä tuli sitten enemmän tai vähemmän “aitoirlantilaista”. Pellikan mukaan tunnelma on kuitenkin tärkein, ei ovenkahvojen tai lampunvarjostimien muoto.

Tässä vaiheessa Guinness-hana oli jo näissä paikoissa itsestäänselvyys; vantaalaista irkkupubia, jossa sellaista ei vielä ollut, saattoi pitää kummajaisena. Hanaa myös osattiin useimmiten käyttää, ja oikealla lämpötilalla varustettu kylmähuone jo yleensä löytyi. Vielä joitakin vuosia aikaisemminhan hanaolut ei ollut ylipäätään suomalaisbaareissa aina mikään oletusarvo. Irlantilaista henkilökuntaa oli tusinan verran täkäläisissä irkkupubeissa, ja heillä oli sitten oma sopeutumisensa Suomen baarikulttuuriin ja sääntöihin – mutta myös esimerkiksi Irlantia laajempaan olutvalikoimaan.

Pellikka pohtii artikkelissaan, miksi irkkupubeista on tullut niin suosittuja ja mikä niissä on erikoista. Hän pitää itse kysymystä vaikeana, eikä hänen kuvauksensa aidoista Irlannin baareista – edes verrattuna suomalaisiin tai kansainvälisiin kopioihin – oikeastaan tarjoakaan yksiselitteistä vastausta. Monet asiat, jotka ovat irlantilaisbaarille olennaisia, ovat sitä myös brittipubeille, kuten sosiaalinen elämä, henkilökunnan rooli tunnelman luojana tai pubin erilaisten osien kokonaisuus. Jäljelle jää toki vielä irlantilainen kansanmusiikki ja tietysti itse oluet, Guinness etunenässä. Irlantilainen ruoka on lisäksi oma juttunsa, jota useimmissa irkkupubeissa Irlannin ulkopuolella ei kovin usein ole nähty.

Pääkaupunkiseudulta vuonna 1996 listatuista irkkupubeista kolme – O’Malley’s ja kaksi Molly Malone’sia – ovat edelleen alkuperäisen konseptinsa mukaisesti “irlantilaisia”. (Tosin O’Malley’s on parhaillaan remontissa.) Kurvin Parnell’s on sen sijaan vaihtanut luonnetta pariinkin otteeseen, ja Richard O’Donoghue’s Rikhardinkadulla on jo pitkään ollut ruokaravintola. Mulligan’s Irish Bar oli Marski-hotellin alakerrassa ja jäi lyhytikäiseksi, mutta naapurikorttelissa Primulan kulmassa on nyt kesästä 2020 ollut tanskalaisketju Old Irish Pubin haarakonttori. Kauniaisissa ei taida enää olla irlantilaista paikkaa, mutta Myyrmäen Molly Malone’s (Toppari) tosiaan oli irkkupubi jo 90-luvulla.

(Kuvat: Flickr.com, Näystin, Ethan Kan, CC BY-SA 2.0, Denis Simonet, CC BY 2.0.)

Ranskan uusi pienpanimoaalto käynnistyi Bretagnessa brittituella

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 11. luukku.

Kirjoitin tällä ja viime viikolla tähän joulukalenteriin jo Alankomaiden ja Belgian olutkentän vaiheista 1980-luvulla, kun pisaroittain syntyneistä uusista pienpanimoista alkoi muodostua pieni aalto. Saksasta ja Britanniasta on tulossa lisää myöhemmissä luukuissa, mutta tänään käännetään katse Ranskaan. Nyt 2020-luvun alkaessa Ranska on yllättäen Euroopan panimorikkain maa, mutta 40 vuotta sitten panimoita oli siellä vain kaksi tusinaa.

Germaanisen ja romaanisen Euroopan raja on ehkä häilyvä, mutta se kulkee suurin piirtein Eurotunnelin suulta Belgian halki Luxemburgiin ja sieltä Vogeeseille ja Sveitsiin. Olut- ja viini-Euroopan raja menee ainakin nykyään hieman etelämpänä. Koko Belgia ja iso osa Pohjois-Ranskaa on kiistatonta olutaluetta, yhtä maanosan vanhimmista ja tiheimmistä. Alsace–Lorrainen alueella ja varsinkin Strasbourgissa on tunnetusti pitkiä panimoperinteitä. Omana kelttiläisenä saarekkeenaan on Bretagne, jonka kulttuuriin oluenvalmistus on myös perinteisesti kuulunut.

Juuri Bretagnessa syntyi vuonna 1985 panimo, joka monien lähteiden mukaan on Ranskan ensimmäinen uusi pienpanimo maailmansotien jälkeen. Panimon nimi oli tuolloin Brasserie des Deux Rivières (“kahden joen panimo”), ja se kulkee nykyään olutbrändinsä nimellä Coreff. Coreff (korev) tarkoittaa bretonin kielellä olutta, ja perustajien Christian Blanchardin ja Jean-Franois Malgornen ensimmäinen resepti oli punaruskea Coreff Ambrée.

Puuhamiehet saivat tuolloin 80-luvulla avukseen panimoa rakentamaan Peter Austinin, joka oli perustanut Englantiin vuonna 1978 Ringwood Breweryn. Austin auttoi sittemmin alkuun kymmeniä panimoita Britanniassa ja muissa maissa – esimerkiksi Amerikassa oli lähes sata hänen pystyttämillään laitteilla toimivaa pienpanimoa. Tänä päivänä Coreff on Bretagnen suurin panimo, ja se on siirtynyt alkuperäisestä sijainnistaan rannikon Morlaix’sta sisämaahan Carhaix’hen.

Kun pienpanimorintamalla alkoi tapahtua, yksi polttopisteistä oli Nord, Ranskan pohjoisin osa. Lillessä avautui jo vuonna 1986 ensimmäinen Les 3 Brasseurs -panimoravintola, ja muutakin aktiivisuutta kaupungissa oli. Maaseudulla uusia panimoita avautui esimerkiksi vuonna 1989 Brasserie Bailleux, vuonna 1993 maatilapanimo Ferme-Brasserie Beck ja vuonna 1996 Brasserie Thiriez. Näiden rinnalla oli muitakin innokkaita yrittäjiä, jotka katsoivat tulevaisuuteen katsomalla menneisyyteen, entisaikojen pintahiivaperinteisiin.

Ehkä yhtenä syynä pohjoisranskalaisten aktiivisuuteen oli Belgian rajan läheisyys. Belgiassa uusia pienpanimoita oli syntynyt 80-luvulla ja 90-luvun alussa jo pitkä liuta. Inspiroiduttiin esimerkiksi luostarioluista. Toinen syy oli se, ettei vanha pienpanimoperinne ollut Pohjois-Ranskasta koskaan kunnolla sammunutkaan – ja se perinne oli pääkaupunkien asettamista valtionrajoista riippumaton. Historiallisesti Flanderi jatkui olutalueena kymmenien kilometrien matkalla Ranskan puolelle; esimerkiksi oud bruin oli muinoin flaamilainen perusolut molemmin puolin rajaa.

Ranskan pohjoisrajan tuntumassa toimi edelleen muutamia vanhoja pienpanimoita, saman tapaisia joita Belgiassa oli yhä kymmenittäin. Esimerkiksi Duyckin panimosuku, jonka ensimmäinen panimo perustettiin jo vuonna 1900, lanseerasi vuonna 1949 samppanjapullossa myytävän bière de garden, joka on oikeastaan nykyajan pohjoisranskalaisen pienpanimoperinteen kulmakivi. Sitä kutsuttiin “vanhaksi olueksi”, eikä pullossa ollut etikettiä eikä muutakaan tekstiä. Brasserie Duyck rakensi siitä kuitenkin brändin, joka pääsi 1960-luvun lopussa levitykseen ruokakauppoihin. Oluen nimeksi tuli Jenlain kylän mukaan, jossa panimo oli 1920-luvulta asti sijainnut.

Muita useammassa sukupolvessa periytyneitä perhepanimoita Nordissa ovat muun muassa Brasserie Theillier, Brasserie de Saint-Sylvestre, Brasserie de Saint-Omer, Brasserie la Choulette ja Brasserie Castelain. Kukin näistä 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa perustetuista panimoista tekee jotakin enemmän tai vähemmän bière de garde -tyylistä tuotetta, ja sen lisäksi mahdollisesti lukuisia muita oluita. Esimerkiksi Brasserie Castelainin vuonna 1979 lanseeraama Biere du Ch’ti (6,4 %) sai muuten uutta imua kymmenkunta vuotta sitten Bienvenue chez les Ch’tis -komediasta (vapaasti suomennettuna: “Tervetuloa Pohjois-Ranskaan”).

Bière de garde on olut, jota nykyajan oluttyylikuvastot (esim. BJCP) kohtelevat jokseenkin eri lailla kuin Belgian puolella syntynyttä saisonia, vaikka näissä kahdessa on todennäköisesti ollut alun perin kyse käytännössä samasta perinteestä. Saisonista kuvaillaan miedompaa pöytäolutversiota (“maatyöläisille”) ja tavernavahvuista versiota. Bière de gardea kohdellaan vain mallasvetoisena luksusoluena, joka todellisuudessa kuitenkin on siis maailmansotien jälkeinen versio tästä perinteestä (vrt. Saison Dupont). Tämä on oluttyyliluokituksiin sisäänrakennettu ongelma: jos halutaan, että saison ja bière de garde ovat yksiselitteisesti kaksi eri tyyliä, silloin jommankumman historiaa on keinotekoisesti vääristeltävä.

* * * * *

Pohditaan jatkopostauksessa lisää Ranskan pienpanimorenessanssin vaiheita 1990-luvulla ja uuden vuosituhannen puolella. Kuinka pitkälle pärjättiin kotimaisella blondeambréebrune (vaalea–punaruskea–tumma) -valikoimalla, ja missä vaiheessa piti ryhtyä tuomaan kolmikirjaimisia lyhenteitä kuten IPAa ja APAa Atlantin takaa? Ja mikä oli Pariisin rooli Ranskan nykyisessä olutmaisemassa?

(Kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0. Lähde: G. Thierry, Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais.)

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

Firestone Walker XXII Anniversary Ale (2018)

Olut, jossa “tynnyrit ovat se juttu” – tässä tapauksessa bourbon-, rommi- ja ginitynnyrit. Minä, joka en yleensä jaksa vahvoista, viinatynnyreissä lilluneista oluista liiemmin hekumoida. Ja kuitenkin tätä Paso Roblesin ilolientä on tullut nyt kuluneen vuoden mittaan jo pariin kolmeenkin kertaan Alkosta napattua, hintaan à 18,99 €. Mitäköhän nyt taas?

Firestone Walker on yksi Amerikan toisen pienpanimosukupolven (eli viimeistä edellisen tai sitä edellisen) perustamista menestyjistä. Vuonna 1996 avattu panimo sijaitsi alun perin Santa Ynez Valleyssä, jonka viimeistään Sideways-elokuva teki maailmanlaajuisesti tunnetuksi yhtenä Kalifornian keskeisistä viininviljelyalueista. Firestonen suku on autonrenkaiden valmistajia, ja heillä on ollut 1970-luvulta saakka alueella myös viinitila.

Adam Firestonen ja lankomies David Walkerin panimo on siis siirtynyt sittemmin Paso Roblesiin, jossa suku myös viljelee viiniä, ja viinihistoria onkin osa myös panimon identiteettiä. Tynnyrikypsytystä on tehty alusta asti. Panimolta löytyy yli 1 500 tynnyrin kokoelma – paljolti paikallisilta viinitiloilta hankittuja. Ensimmäinen olut oli DBA (Double Barrel Ale), jonka valmistamiseen panimo käyttää Burton Union -järjestelmästä sovellettua tammitynnyrikombinaatiota. Brittiläisen Marstonin ohella Firestone Walker on ilmeisesti edelleen ainoa panimo maailmassa, jolla tällainen historiallinen järjestely on käytössä.

Henkisestä brittiyhteydestä huolimatta Firestone Walkerin on omistanut vuodesta 2015 alkaen belgialainen Duvel Moortgat, ja myös belgialaisiin perinteisiin viittaavia hapanoluita ja luostarioluita kuuluu toki panimon valikoimiin. Anniversary Alet, joita Firestone Walker on julkaissut vuosittain 10-vuotispäivästään lähtien, ovat useammasta eri oluesta sekoitettuja. Tämä hieman unohtunut tapa kuuluu toki sekä belgialaiseen että brittiläiseen olutperinteeseen.

Luultavasti juuri tämä sekoittaminen sai minutkin kiinnostumaan Anniversary Alesta, josta Alkon hyllyssä on viime aikoina ollut saatavana 22. vuosikerta. Sekoitussuhde tähän vuoden 2018 syntymäpäiväolueen on seuraava: 44 % vahvaa luostariolutta (“quad”), 22 % imperial stoutia ja 22 % vahvaa brown alea (kaikki kolme edellä mainittua bourbon-tynnyreissä muhineina), sekä 7 % vaaleaa barley winea rommitynnyristä ja 7 % ginitynnyristä. Tuoksu on mainio, ei ehkä sinänsä erikoinen, mutta kertoo tummasta makeahkosta oluesta, joka on saanut rauhassa imeä vaikutteita tynnyrien sisäpinnoista.

Maussa imperial stoutin paahteisuus on ilmiselvä, samoin makeamman ohraviinin tai ehkä todennäköisemmin vielä quadrupelin sokerisuus. Makeutta on tosiaan aika paljonkin, ja kun olutta erikseen kehotetaan ikäännyttämään kellarissa, oletan sokerisuuden siellä vuosien mittaan taittuvan pois. Eri viinoja en aivan osaa erottaa tässä toisistaan, mutta niiden maut sekoittuvat kokonaisuuteen melko tyylikkäinä, ei pelkästään alkoholisina. Tammitynnyrien yleinen vaniljaisuus ja puisevuus ovat läsnä myös, ja jostain tuntuu tulevan intensiivistä suklaan makuakin, ehkä brown alesta. Katkeruudella ei ole tässä oluessa isoa roolia.

Tämä vuoden 2018 Firestone Walker Anniversary Ale on nyt siis pariin otteeseen sattunut omaan vahvemman oluen makuuni hyvin. Täytyyköhän ruveta katselemaan, olisiko vuosikertaoluen seuraavia versioita jostakin löydettävissä?

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.