Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 24

“Kaupungin työ- ja vaivaistalossa vietettiin jouluiltaa tavanomaisin menoin. Kello viideltä kaikki laitoksen suojatit kokoontuivat sen kirkkoon, jossa joulusaarnan luki pastori E. Murén. Sen jälkeen syötiin joulupuuroa ruokasalissa, ja P. Sinebrychoffin yhtiö oli antanut tilaisuutta varten erityistä jouluolutta. Joulukuusiin syttyivät valot laitoksen yhteydessä sijaitsevilla mielenterveyshuollon osastoilla, ja täälläkin tanssittiin kuusten ympärillä. Laitoksen lääkäri tri Emil Hougberg rouvineen oli läsnä. Köyhäintalon lastenosastolle toivat kauppias N. Kochtomow lahjoittamat joulupaketit suurta iloa. Joulupäivän aamuna tarjottiin kaikille asukkaille kahvia ja pullaa.”

julkvall-aftonposten-27-12-1895Edellä vuoden 1895 Helsingin köyhäinhuollon järjestämästä joulunvietosta kertoi Aftonposten. Samalla sivulla uutisoitiin myös muista “vähävaraisten ja kärsivien” joulujuhlista, ja näihinkin oli saatu muun muassa kaupungin mahtavalta panimoperheeltä lahjoituksia: rouva Anna Sinebrychoff oli hankkinut kukkia vanhustentalon jouluun sekä joululahjoja Lapinlahdenkadun lastenkotiin.

Olutkoira hiljentyy joulunviettoon, ja joulukalenteri samalla sulkeutuu viimeisen luukun myötä. Toivotan kaikille lukijoille iloista tai rauhallista joulua, kullekin makunsa mukaan. Olipa joulupöytänne runsas tai vähän vaatimattomampi, toivottavasti siinä on ainakin jouluolutta!

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 4

Kieltolain aikana jouluportteria myi ainakin Iso-Kaljatehdas Tampereella. Ilmoituksessa joulukuulta 1927 tarjotaan sekä juldricka– että julporter-nimisiä juomia. Mahtoiko ensin mainittu olla kotikaljan tyyppinen alkoholiton juoma ja toinen mieto mallasjuoma? Pyynikin panimo myi samassa Tammerfors Aftonblad -lehdessä aatonaattona julvaarinkalja– ja julmjöd -tuotteitaan.

Portteri-sana lähti noina aikoina elämään omaa elämäänsä toisaalta myös virvoitusjuoman nimenä. Esimerkiksi Savon Sanomat ilmoitti syksyllä 1919 paikallisen työväen osuuskaupan limonaditehtaan tuotteista, joita olivat limonadi, portteri ja metsämarjakuohu.

Myöhemmilläkin vuosikymmenillä tunnettu juoman nimi oli portterilimonadi, vaikka itse portteriakin sai taas vuodesta 1932 alkaen ennen kaikkea myös vahvana oluena, joka oli selkeästi alkoholipitoisempi kuin muut Alkon myymät oluet.

julporter-tammerfors-aftonblad-21-12-1927limonadi-savon-sanomat-06-09-1919

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 2

Eilistä luukkua avatessa mainitsin, että 1800-luvun loppua kohti lehdissä muisteltiin menneitä vuosikymmeniä, jolloin jouluolutta tehtiin kodeissa osaksi joulupöytää. Ainakin lehtiä selatessa vaikutti, että oltiin siirtymässä aikaan, jolloin jouluolutta useimmin jo ostettiin panimoilta. Muutamat panimot eri kaupungeissa mainostivatkin omia jouluoluitaan – esimerkiksi Tampereella Pyynikki kehui omaa “aina erittäin pidettyä” jouluoluttaan monena vuonna.

Vuonna 1899 panimo valittelee Tammerfors Nyheterin mainoksessaan, että suosittu Bock-olut on loppunut mutta että jouluksi on valmistunut maultaan ja ulkonäöltään Bockin kaltainen jouluolut. Jouluolut on makeaa, ravitsevaa ja miedosti humaloitua. Tämä on niitä melko harvoja tuon ajan lehtimainoksia, joista käy ilmi hiukan sitä, millaista mainostettu olut oikeastaan on. Saman lehden mainoksessa kaksi vuotta myöhemmin Pyynikki luonnehtii jouluoluttaan myös sanoilla rödt och sött.

tammerfors-nyheter-18-12-1899

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 1

Minulla ei ole tänä(kään) vuonna olutjoulukalenteria avattavanani, eli sellaista postaussarjaa ei ole tähän blogiin luvassa. Ajattelin kuitenkin, että elettiin sitä ennenkin, joten jaan joulukuun ajan joitakin viime aikojen kahlailujani oluthistorian laajassa ja osin kartoittamattomassa maailmassa. Todennäköisesti tulossa on vanhoja lehtileikkeitä tai kuvia ilman sen kummempia selityksiä, ehkä silloin tällöin joku vähän pitempikin mietitty juttu.

Ensimmäinen luukku koskee suomalaista jouluolutta, ja todennäköisesti ainakin osa seuraavistakin luukuista. 1890–1900-luvuilla lehdissä putkahteli joulunalusajan aiheena menneiden jouluperinteiden muistelu ja siinä yleisenä havaintona, ettei jouluolutta enää panna kotona yhtä usein kuin ennen. Esimerkiksi Borgå Nya Tidning vuonna 1894 mainitsi, että Tuomaan markkinoilla ei mallas käy kaupaksi, kun kotoisa jouluoluen valmistamisen perinne on katoamassa.

nya-borgå-tidning-24-12-1894porvoo-flickr-peter-von-bagh-public-domain

 

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

IMG_20191130_122816 (1)Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Olutkoira raiteillaan #1: Helsinki – Turku – Tukholma – Kööpenhamina

Mitä Kööpenhaminassa voi tehdä, jos on aikaa kaksi tuntia junien välillä? Moni varmasti juoksisi Kihoskhiin tai Fermentoreniin tai vastaavaan craft beer -paikkaan, mutta meillä oli tällä kertaa perinteisempi strategia. Halusimme lounaaksi smørrebrødit ja niiden kanssa palanpainikkeeksi jotain hyvää, mieluiten jouluolutta.

Muun maailman juhliessa halloweenia Tanska vietti perjantaina J-dagenia eli Tuborgin jouluoluen lanseerauspäivää. Tuborgin jouluolutmainoksia olikin jo suunnilleen joka toisen baarin ikkunoissa. Samaan aikaan putkahtelee jouluoluita markkinoille muiltakin panimoilta, mitä Köpiksessä kauppojen ohi kulkiessaan ei voinut olla huomaamatta.

Pari etukäteen katsottua voileipiin erikoistunutta ravintolaa olivat täynnä, mutta kiireisen aikataulun takia emme olleet ronkeleita paikan valinnassa. Saimme eteemme asialliset kolme smørrebrødiä Nytorvin kulmilla, ja niiden kanssa oli tarjolla sekä jouluolutta että Gl. Carlsberg Porteria, joka on perinteiseen pohjoismaiseen tapaan nimensä puolesta portteri vaikka etiketissä lukee myös adjektiivit ”imperial stout”. Pullon tekstin mukaan prosentteja näytti olevan 8,2 % vaikka panimon nettisivuilla esitellään 7,8-prosenttista olutta.

Voileivistäni paras oli paistetulla sillillä varusteltu yksilö, joka tuli ensimmäisenä pöytään. Oluista tuo portteri teki ehkä isomman vaikutuksen, vaikka jouluolutkin oli näin ison panimon massatuotteeksi luonteikas. Sinebrychoffin portteriin verrattuna emo-Carlsbergin versiossa oli enemmän Itämeren alueen vaikutusta, tummaa salmiakkia ja lakritsan makeutta, eikä niinkään Brittein saarten kuivempaa, humalavetoisempaa lähestymistapaa.

* * * * *

Kööpenhaminaan tulimme siis aamujunalla Tukholmasta, jonne taas yölaiva Turusta oli saapunut puoli seitsemältä Ruotsin aikaa. Viking Grace on laivoista mukavimmasta päästä, ja esimerkiksi tax free-kaupan olutvalikoimassa on kaikenlaista keskiverrosta poikkeavaa, kuten Chimayn sinistä, Lagunitaksen jouluolutta ja Stallhagenin historia-oluen 99 euroa maksavaa versiota.

Laivamatkan suurin yllätys tuli kuitenkin yhdentoista maissa, jolloin olimme rantautumassa hyttiimme oivallisen à la carte -illallisen jälkeen. Screeniltä näkyi nimittäin, että puoliltaöin aloittaisi yökerhossa settinsä muuan Eppu Normaali. Hetki meni silmiä hieroessa ja miettiessä, että voiko jokin laivan trubaduurien cover-bändi käyttää oikeiden Eppujen nimeä noin avoimesti. Mutta kun hetken hytissä levähdettyämme hankkiuduimme esiintymispaikan tuntumaan, siellähän kampesivat lavalle ilmielävinä tutut Syrjän ukot kavereineen.

Eppu Normaalia en ole ennen nähnyt livenä, ja olin jälkikäteen tyytyväinen, että se tapahtui tähän tapaan laivalla puolivahingossa. He ovat olleet jo kolmisenkymmentä vuotta yksi kotimaisia suosikkiyhtyeitäni, mutta jo pitkään lievä stadionkompleksi on korostunut uuden hyvän materiaalin puuttuessa. Laivalla soitetaan klubimittaisissa oloissa ja Eppujen hittikatalogihan on siihen ehkä liiankin isoa. Parempi kuitenkin niin päin. Eleginen sanojen pyörittely tyyliin Voi kuinka me sinua kaivataan, Vihreän joen rannalla, Kun olet poissa ja Kaikki häipyy, on vain nyt, on bändin ehdottomasti suurin vahvuus ja se pääsi nyt oikeuksiinsa. Hyväntuulinen laivakansa fiilisteli mukana. Vain hetkeksi meinasi ote karata, kun Murheellisten laulujen maata ja Baarikärpästä esitellessään Martti alkoi spiikata jotain ”kontroverseistä” kappaleista ja taustalla pyöri video, jossa kirves heilui. Pelkäsin, että tässä mennään heidän iltapäivälehdissä esittämiinsä höpöpuheisiin sananvapauden kaventumisesta, mutta loppukeikan ajan rock hoiti jälleen pääasiassa puhumisen.

* * * * *

Matka jatkuu Kööpenhaminasta Hampuriin ja siitä edelleen etelään – ei nyt aivan sinne minne kuono vie, koska joitakin varauksiakin olemme tehneet. Parissa seuraavassa postauksessa raporttia etenemisestä ja erityisesti matkalla vastaan tulevista oluista. Jos sellaisia siis tulee. Tätä matkaa ei (jälleen kerran) tehdä olut edellä, mutta kun katsoo maailmaa Olutkoiran silmin, aina jotain tulee nuuhkittua, oli paikka mikä tahansa.

Huomautus 2019-11-04 005418Huomautus 2019-11-04 005418eppHuomautus 2019-11-04 005418cphHuomautus 2019-11-04 005418carlHuomautus 2019-11-04 005418tub

Sinebrychoffin lounastilaisuus ja 200. juhlavuoden saavutukset

Kaupunkimme oluthistorian jättiläinen kutsui 200-vuotisjuhlallisuuksiinsa liittyvälle lounaalle viime torstaina joukon juoma- ja ruokatoimittajia sekä samoihin aiheisiin keskittyviä bloggareita. Kekkerit järjestettiin Pastorissa, Erottajalla sijaitsevassa ravintolassa, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Kyseessä oli ohjelmaltaan ja tarjoiluiltaan yksi perinpohjaisimpia tilaisuuksia, joihin olen oluen kautta päätynyt ainakaan pitkään aikaan. Hyvä niin – mielenkiintoista juttua riitti.

Lounastilaisuuden ideana oli esitellä panimon juhlavuoden tekemisiä. Minut houkutteli paikalle ennen kaikkea Intohimona olut -historiikki, johon toimittaja Jussi Rokka oli kaivellut tietoja Sinebrychoffin panimomestareista ja heidän vaiheistaan, aina 1800-luvun alkupuolelta asti. Muita aterian lomassa esiteltyjä juttuja olivat 1819-juhlaolut sekä Sinebrychoffin tämänvuotinen jouluolut Itämeren suojelu -yhteyksineen.

Miehet panimon kattiloilla

Rokka kertoi kolunneensa erityisesti Sinebrychoffin arkistoa sekä Helsingin henkikirjoja ja kirkonkirjoja selvitellessään panimomestarien tarinoita. Kiinnostavaa tietoa oli löytynyt myös tälle hankkeelle rajatun aiheen ulkopuolelta. Ei Sinebrychoffin tarinaa ole taidettu koskaan muutenkaan koota laajamittaiseksi historiateokseksi, joka kattaisi kaikki relevantit aihealueet. Toki paljon hyvää ja asiantuntevaa tekstiä panimosta ja sen omistajaperheestä on jo tuotettu aiempina juhlavuosina ja muissa yhteyksissä, joten mikään kartoittamaton alue Sinebrychoff-historia ei myöskään ole.

1800-luvulla oli tavallista, että suomalaiset panimot hankkivat itselleen panimomestareita Saksasta. Heitä tuli sekä pohjoisilta saksalaisalueilta että etelän Baijerista. Erityisesti vuosisadan jälkipuoliskolla yleistyneen baijerilaisen panimoprosessin osaajia ei Pohjolan kantaväestöstä alkuun löytynyt. 1930-luvulla Sinebrychoff sai ensimmäiset kansallisuudeltaan suomalaiset panimomestarinsa. Ilmeisesti 1970-luvun alkupuolella taloon tullut Kimmo Jääskeläinen on joukon ensimmäinen äidinkieleltään suomenkielinen.

Panimomestariteema linkittyi historian kautta sulavasti toiseen päivän aiheista, 200-vuotisjuhlaolueen. Tästä 1819-oluesta kirjoitinkin jo pari viikkoa sitten. Juhlaoluessa oli siis mukana panimon lagerhiivan lisäksi Oittaalta tammen kaarnasta löytynyttä villihiivaa, jonka kautta olut ikään kuin viittasi Sinebrychoffin alkuaikoihin ja varastoinnissa käytettyihin tammitynnyreihin. Panimomestari Tapio Kangas-Heiska totesi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Sinebrychoffin olueen on tietoisesti lisätty villinä kasvanutta hiivakantaa – ne ovat perinteisesti teollisissa panimoissa olleet panimomestarin pahoja vihollisia. Tämän oluen käyminen ei Kangas-Heiskan mukaan ollut sinänsä villiä tai spontaania, vaan pikemminkin kontrolloitua.sff2

Kolmas lounaan alustusten aiheista liikkui eniten panimon nykyajassa. Aihe oli itämeriystävällinen KOFF Jouluolut, josta ehkä myöhemmässä postauksessa vielä lisää. Mallasohran viljelijä Antti Finskas Iitistä kertoi ensin ohran viljelystä tilallaan ja tämän vuoden ”poutaohrasta”. Paikalla olivat myös Viking Malt -mallastamon sekä Baltic Sea Action Groupin (BSAG) edustajat, joten esityksissä kuultiin paitsi ohran matkasta mallastamon kautta panimolle, myös BSAG:n suorittamista analyyseistä, joilla maatilan meriystävällisyyttä on todennettu.

Tässä mielessä suurpanimo operoi erilaisessa maailmassa kuin pienet käsityöpanimot, joille raaka-aineiden hankinta tarkoittaa helpoimmillaan napin painalluksia nettikaupoissa. Sinebrychoffin panimomestari muun muassa istuu Panimolaboratorion Ohrakomiteassa, joka hyväksyy mallasohralajikkeet kotimaan tuotantoa varten. Prosessi pellolta pulloon konkretisoituu näin esitettynä myös yksittäisessä oluessa kuten Iitin pelloilla viljellyssä Jouluoluessa, ja toki myös sen markkinoinnissa.

sffpuhujia2

Mallasohran viljelijä Antti Finskas (vas.), toimittaja Jussi Rokka ja panimomestari Tapio Kangas-Heiska.

Miehet ravintolan kattiloilla

Lounas tarjoiltiin Ravintola Pastorissa, jossa en ollut ennen käynyt. Richard Sloan ja Jouni Toivanen tulivat keittiöstä kertomaan annoksista ja niiden yhteydestä 1819-olueen ja Jouluolueen. Alla olevista kuvista näkyy aterian osia, alkupaloista ainakin käpytötterössä oli oluella maustettua lohta, ja veripaltun veri sekä marinoitu ihra taas olivat peräisin maltaisilla eväillä ruokitusta possusta. Speltti-sieniannoksen jälkeen vuoroon tullut sampi oli Varkaudessa kasvatettua, ja jälkiruoan jäädykkeessä puolestaan oli mausteena tammea kuten 1819-oluessakin. Sloanilla ja Toivasella on suunnitelmissa avata tammikuussa Lucy in the Sky -niminen ravintola Espoon Keilaniemeen, entisen Nesteen tornin kattokerrokseen. Lounasyleisössä ainakin vanhempi porukka ymmärsi, mitä rakennusta Sloan tarkoitti, kun hän englanninkielisessä esittelyssään kutsui sitä “Raaden hampaaksi”.sff1sff4

Isompaa joulua odotellessa

Pikkujoulusesonki on kuumimmillaan. Glögiastioiden äärellä hillutaan milloin työporukalla, milloin jonkin harrastuksen tai yhdistystoiminnan vuoden kohokohtana. Kaupungilla törmää iltaisin juhlakansaan, ja baarit ja ravintolat ovat täydempiä kuin muuna vuonna. Iltapäivälehdet kertovat tarinoita mehevimmistä törttöilyistä ja valistavat pukeutumistrendeistä.

Humun varjoon jää pienimuotoisempi juhla, jolla on melkein sama nimi. Pikkujoulut monikossa on tuo rempseä, äärisosiaalinen karnevaali. Yksikössä pikkujoulu on sen sijaan perinteen mukaan ensimmäistä adventtia edeltävä lauantai-ilta, jolloin ollaan kotona ja tehdään olo viihtyisäksi pienemmässä piirissä. Pikkujoulukuusi on minikokoinen ja lahjat ovat lähinnä symbolisia.

Olin siis perjantaina juhlinut työpaikan pikkujouluja ja lauantaina rauhoituin pikkujoulun viettoon. Kun aihetta googlailee, käy selväksi, että pikkujoulu (lillajul) on ennen kaikkea ruotsinkielisten juhlistama päivä. Muutkin muistavat sen, kun pintaa vähän raaputtaa. Esimerkiksi Hakaniemen torilla myytiin lauantaina pöytäkokoisia pikkujoulukuusia ja hallin myyjäkin toivotti hyvää pikkujoulua.

Pikkujoulun kunniaksi ostin Alkosta pari jouluolutvalikoimaan kuuluvaa olutta. Nämä joulukuun ensimmäiset oluet olivat kaupan kausituotteisiin aiemminkin kuuluneet Shepherd Neamen Christmas Ale (7 %) ja Brasserie d’Achouffen N’Ice Chouffe (10 %). Christmas Ale on tuttua, hedelmäkakkumaista strong alea, joka on brittiläisittäin vahvaa mutta ei erityisen tuhtia. Mausteisuus kääntyy pieneksi, melkein puisevaksi katkeruudeksi, joka jättää miettimään, miten tämä toimisi real ale -versiona. Mikä osa makua tulee (talon)hiivasta?

Tyylilajista tykkään ja myös Shepherd Neamen tulkintaa todennäköisesti silti joisin ympäri vuoden, jos sitä olisi saatavana, vaikkei se lajissaan aivan paras mahdollinen ehkä olekaan. N’Ice Chouffe on puolestaan kelpo esimerkki belgialaisesta jouluoluesta, jotka harvoin ovat sellaisia, ettei niitä voisi kiteyttää kolmeen adjektiiviin tumma, vahva ja maustettu. Tämä on yllättävänkin paljon täyteläisempi ja mustempi, stoutmaisempi, kuin saman panimon skottiolut McChouffe. Maustaminen pysyy juuri ja juuri aisoissa.

Hyviä hankintoja kumpikin, ja vaikka Alkon kausioluihin joskus toivoisi enemmän vaihtelua, on kuitenkin positiivista, että siellä nämä peruslajit pysyvät. Nythän varianssia tuovat esimerkiksi kotimaiset joulu-IPAt sen sijaan, että Shepherd Neameja tai Chouffeja vaihdeltaisiin vastaavien muiden panimoiden tuotteisiin. Britit ja belgialaiset ovat vanhastaan jouluoluen ystäviä, ja taitaa olla vielä historiallisesti niin päin, että Belgian perinne on saanut aikanaan innoitusta Kanaalin takaa eikä toisin päin.

Joulunodotuksen avausta ja oluiden nautintaa sai säestää perinteinen joululevymme, joka on hankittu muutama vuosi sitten Belgiasta. Siitä löytyy kyllä klassisia joulun listahittejä kuten Do They Know It’s Christmas, Whamin Last Christmas tai John Lennonin ja Yoko Onon Happy Xmas (War is Over). Koska levy on kasattu Hollannissa, mukana on sikäläisten isojen nimien vanhoja joulusinglejä kuten Andre Hazesin Eenzame Kerst ja Fay Lovskyn Christmas Was a Friend of Mine. Varsinkin jälkimmäinen on psykedeelisessä lupsakkuudessaan kiinnostava tuttavuus.

pikkuj

IMG_0373 (1)

Jouluoluet 2017, Olutkoira international edition

Viime vuoden tapaan teen nyt tiliä ulkomailta hankkimistani jouluoluista, joita oli tällä kertaa kuusi kappaletta. Alkon jouluoluistakin tuli osa maisteltua, lähinnä vanhoja tuttuja, mutta niistä ei nyt sen enempää.

cofJulemælk (To Øl, 15 %). Kattauksen vahvin olut tarjoaa myös eniten sellaisia skandiääkkösiä, joita suomalaisesta näppäimistöstä ei löydy. Milk stoutin yllättävä suosio tämän hetken käsityöpanimoiden keskuudessa toimii vasta-argumenttina sille oletukselle, että craft-väki vaatisi aina oluelta äärimmäisiä makuja kuten tömäkkää katkeruutta tai happamuutta. Omaan makuuni milk stoutit ovat usein vähän pliisuja, mutta en aio heittää ensimmäistä kiveä minkään oluttyylin suuntaan pelkästään omien mieltymysteni perusteella. Näin vahvana milk stout on tietysti ihan toinen juttu. Maku on laktoosinen, kalkkinen, vähän katkerakin, eikä yksinomaan makea alusta loppuun. Taustalla vaanii salmiakkia, hedelmäisyyttä ja kemikaaleja. Tuoksussa on stoutin paahteisuutta. Reseptissä on ilmeisesti Sorachi Ace -humalaa, jonka omaleimaista olemusta en tainnut tästä oikein erottaa. Johonkin joulunpyhien meditointihetkeen tämä olut on varmasti ihan paikallaan, ainakin pienenä lasillisena. Itse tykkään, että näin vahvassa oluessa saisi olla hiukan enemmän särmää.

St. Bernardus Christmas Ale (Brouwerij St. Bernard, 10 %). St. Bernardin normaalivalikoiman vahvin olut Abt on yksi belgialaisia luotto-oluitani ja saman panimon jouluolut on ulkonäöltään mustanpuhuvaa ja tiheävaahtoista kuten sekin. Panimon tarinahan on sikäli erikoinen, että Westvleterenin munkit valmistuttivat luostarioluitaan lisenssillä täällä vuosina 1946–1992, kunnes jälleen ottivat mäskilapiot omiin kauniisiin käsiinsä. Abtiin verrattuna Christmas Ale on kevyemmän oloinen, vaikka alkoholin näkökulmasta tilavuusprosentit ovat samat. Tuoksussa ja maussa on yllättävää metsämansikkaa, jota tumman lakritsisesta Abtista en muista maistaneeni. En tiedä, onko resepteissä paljon eroja ja jos niin mitä. Hiilihappo on pehmeää, jälkimaussakin hieman mansikkalikööriä ja jopa aivan aavistuksenomaista happamuutta. Jouluoluet ovat usein panimon valikoiman tummimpia ja tuhdeimpia juhlajuomia, tässä kausituote ehkä jää ympärivuotisen jalkoihin.

Wesołych Świąt 2017 (PINTA, 8,4 %). Puolan tunnetuimman käsityöpanimon jouluolut on nimeltään yksinkertaisesti ”Hyvää joulua”, ja sitä toivotetaan tällä kertaa Madagaskarin vaniljalla maustetun itämerenportterin muodossa. Vanilja ei kokonaisuudessa näyttele kovin suurta roolia, eikä tämä miltään erityisen tyypilliseltä puolalaiselta Baltic porterilta muutenkaan tunnu. Hieman savuisen samea olut tuo mieleen pehmeät lakritsimöhkäleet, joita ainakin ennen myytiin irtokarkkitiskeissä Väyrysen pään nimellä. Suutuntumassa on jotain lesemäisen sakeaa, ja taustalla leijuu vieno kotieläinkarsinan tuoksu. Reseptissä näkyy olevan hunajaa, mutta sitä en erota. Humala on tyylille ominaiseen tapaan vähissä.

Bush de Noël (Dubuisson, 12 %). Tämä belgialainen vahva jouluolut oli testissä viime vuonnakin, mutta tällä kertaa maistelin sen perus-Bushin eli Bush Ambréen rinnalla. Jälkimmäinen on yksi vanhimpia yhtäjaksoisesti tuotannossa olleita oluita maassaan, sillä se on kuulunut panimon valikoimiin vuodesta 1933 lähtien. Vaatimattomasta maalaiskylän panimosta ponnistava Bush on yksi Belgian monumentaalisimpia oluita, voimakkaasti kanelin ja omenan tuoksuinen talven(kin) lämmittäjä, jossa belgialaisten hiivojen mausteisuus yhdistyy englantilaisten esikuvien hedelmäisyyteen. Jouluversion tuoksu on pikemminkin suklaata ja karamellia, eikä se ole yhtä voimakas. Maussa on mukana aavistus kahvia ja tummempaa mallasta, ehkä vähän omenan tai muun happaman hedelmän vivahdetta tässäkin. Kuten St. Bernarduksen tapauksessa, tässäkin vie ympärivuotinen versio ehkä voiton joulujuomasta.

Captain Baltic Winter Edition (Pracownia Piwa, 9,5 %). Jälleen Baltic porter -tyyppisestä oluesta on tullut maustehyllylle tehdyn visiitin jälkeen puolalainen joulu- tai talviolut, eikä siinä mitään. En itse asiassa ymmärrä, mikä järki on etiketin määritelmässä ”imperial Baltic porter”, voihan 9,5-prosenttinen olut olla myös pelkästään Baltic porter ja Puolassa yleensä onkin. Olut on sinänsä puolalaiseksi portteriksi aina tyypillinenkin ja maussa on salmiakkia, ehkä vähän viileää mentolia tai yskänlääkettä. Mausteena on käytetty biisoniruohoa, josta jo aiemmin toisen oluen yhteydessä kirjoitin. Tätä kautta mukaan tulee aniksen, vaniljan ja kookoksen sävyjä, ja toisena mausteena ollut limetinkuori maistuu myös melko selvästi. Aika paljon tässä oluessa tapahtuu, ja ainakin yhden maistelukerran perusteella kokonaisuudesta jää hiukan sekava kuva. Siitä huolimatta tykkäsin tästä tosin enemmän kuin yllä mainitusta PINTAn portterista.

Tsjeeses Reserva (Bourbon Barrel Aged) 2014 Vintage (De Struise Brouwers, 10 %). Kuparinvärinen bourbon-tynnyreissä kypsytetty olut on jatkanut käymistään pullossa. Tyyliltään tämä jouluolut on sukua tietyille muille länsiflaamilaisille vahvoille oluille, lähinnä kai Sint-Bernardus Tripelille ja De Dolle Brouwersin kausioluille Stille Nachtille ja Boskeunille. Hedelmäiseen perusolueen on tarttunut ilmeisesti tynnyreistä väkevien alkoholijuomien makua, bourbonia varmaankin mutta myös konjakin olemusta. Mausteinen, vaniljainen, suolaisen karamellin sävyinen tanakka herkku, joka viilennettynä lämmittää takkatulen edessä mutta itse lämmettyään on aika intensiivistä juotavaa.

Sessio #3: Ale eggnog – ghost of Christmases past

Kotimaisten olutblogien kolmannen Sessio-yhteispostausrupeaman julisti alkaneeksi Helppoa juotavaa -blogi, johon en ollut juurikaan ennen tutustunut. Teemana on yksinkertaisesti mutta kauteen sopivasti joulu ja olut.

Koska teeman käsittelyyn annettiin jälleen kerran vapaat kädet, oma panokseni on joulujuomaresepti. Eggnog eli munatoti on ollut minulle käsitteenä etäisesti tuttu jo pitkään, lähinnä amerikkalaisen joulukulttuurin osana, tai glögin tyyliin yleisenä loppuvuoden juhlajuomana. Itse en ole sitä juonut enkä ole ennen tiennyt, että olut liittyy olennaisesti juoman historiaan. Nykyisen amerikkalaisen eggnogin alkoholipitoiset ainesosat kai ovat tyypillisesti brandyä, rommia tai vastaavia väkeviä juomia.

Eggnogin yhteys oluthistoriaan selvisi minulle Don Russellin kirjasta Christmas beer: the cheeriest, tastiest and most unusual holiday beers -kirjasta, joka oli yksi tämän vuoden joululahjakirjoistani. Niinpä oli heti päästävä kokeilemaan oluella höystettyä munatotia, ja toteutimmekin sen kirjan reseptiosiosta löytyvää ohjetta soveltamalla. Sana nog on vanha termi, joka ainakin sanakirjan mukaan tarkoittaa East Anglian kreivikunnassa edelleenkin paikallista vahvaa (ale-)olutta.

cofAmerikkalaisen eggnogin lähtökohtana on ollut tämän etymologian mukaisesti juoma, joka sisältää vahvaa olutta ja kananmunia, ja niin sana on vielä siirtokunta-aikoina 1700-luvulla ymmärrettykin. Näin kertoo meille itse Wikipedia poikkeuksellisen laajassa artikkelissaan. Myöhemmin oluen paikalla on voinut olla viiniä tai vahvempiakin juomia. Varmasti nykyisten reseptien sokeri ja meijerituotteet, ehkä joulumausteetkin, ovat kuuluneet jo varhaisiin resepteihin.

Itse käytimme tällä kertaa oluena sopimusvalmistuttaja Ridgewayn (Hepworth Breweryllä teettämää) Insanely Bad Elfiä, joka löytyy edellisten joulujen tavoin nytkin Alkon jouluolutvalikoimasta. Olut ei ole East Angliasta mutta Etelä-Englannista kuitenkin. Se on jouluolutvalikoiman vahvemmasta päästä ja tuo sekoitukseen mukaan bourbonin tai brandyn lämpöisyyttä.

sdrLopputulos alla olevan ohjeen mukaan tehtynä on kermaisen kuohkea, ja siinä on melkeinpä leivonnaisten paksua ja mausteista tuntua. Olut ei maistu kovin selvästi läpi, koska mukana on myös vahvempia alkoholijuomia. Tämä olutnogi on silti uskollisempi juoman historialle kuin oluettomat versiot, ja reseptiä voi tietysti koettaa varioida myös muunlaisilla oluilla. Juoma on toki hyvin makeaa eikä mitään kevyttä muutenkaan, mutta toisaalta joulu on vain kerran vuodessa!

Ohje:

Sekoita runsas desilitra sokeria (ja ½ tl vaniljasokeria) ja saman verran vettä kasarissa ja kuumenna kiehuvaksi. Hämmennä kunnes sokeri on sulanut. Anna porista viitisen minuuttia kunnes muuttuu siirappimaisemmaksi seokseksi ja saa vähän kullankeltaista väriä. Poista liedeltä ja lisää 2 rkl hunajaa. Vatkaa kolme kananmunaa ja yksi munanvalkuainen vaahtomaiseksi. Koko ajan vispaten kaada kuuma siirappi (eli vesi-sokeri-hunajaseos) munavaahtoon ohuena nauhana. Jos kaadat liian nopeasti, seos voi juoksettua. Sekoita mukaan 2,5 dl kuohukermaa, 4 rkl tummaa rommia, 2 rkl konjakkia, ½ tl kanelia, maustemitta maustepippuria ja ripaus neilikkajauhetta. Lisää viimeisenä puoli pulloa (165 ml) huoneenlämpöistä jouluolutta, joka on dekantoitu ja josta on vatkattu hiilihappoa pois. Jäähdytä seos hyvin kylmäksi. Ennen tarjoilua vatkaa tasaiseksi (voit halutessasi siivilöidä). Tarkista maku, kaada laseihin ja raasta päälle muskottipähkinää. Ohje on kahdelle jälkiruoka-annokselle tai neljälle pienemmälle lasilliselle.