Laitilan Tuomas Altbier (Hyvä Tuomas 2019)

Olutliitto valitsee vuosittain Hyvän Tuomaan tai toisinaan kaksikin. Palkittu henkilö on sitten päässyt tavan mukaan suunnittelemaan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan seuraavan vuoden jouluoluen, jonka nimenä on nähty ainakin Kievari Tuomasta ja pelkkää Tuomasta. Niinpä viime vuoden loppupuoliskolla markkinoille lasketun Tuomas Altbierin ovat suunnitelleet panimolle vuoden 2019 tunnustuksensaajat, toimittajat Mariaana Nelimarkka ja Jussi Rokka. Tuomasten palkitsemisessa on ilmeisesti painotettu pitkäaikaisempia ansioita, joten esimerkiksi uusimman NEIPA-sukupolven kellokkaita ei ole vielä Tuomaina nähtykään. Ehkä tästä syystä myös Tuomas-oluet ovat usein edustaneet tyylikategorioiltaan perinteikkäämpiä olutlaatuja.

Minulta tämä olut meni viime vuoden puolella tuoreeltaan ohi, mutta olen sitä sittemmin bongaillut toisinaan ihan lähikaupoissakin, esimerkiksi oman kadun Alepassa. Nyt se sitten tuli otettua viikonloppua varten ostoskoriin ja pääsee viimein maisteluun. Tyylinä altbier on yksi omia suosikkejani, vähäeleisen tyylikäs saksalainen pintahiivaolut.    

Tämä Tuomas-tulkinta on väriltään punaruskea, ja tuoksu on mieto, siinä leipää ja häivähdys hedelmää. Pähkinäisen, karamellisen, hillitysti hedelmäisen makuinen olut voisi olla varmaan makujensa puolesta lagerkin, mutta on epäilemättä kylmässä käynyt pintahiivaolut kuten alt-tyyliin kuuluu. Reseptissä on näköjään myös vehnämallasta, ja siltä osin on tavoiteltu Münsterin altbierin luonnetta. Jonkin verran leipää maistuu mutta ei mennä paahteiselle ruisleipävaihteelle. Jälkimakuun jää väreilemään jotain yrttistä, epäilemättä pientä humalan katkeroa. Kokonaisuutena tämä Hyvä Tuomas on miellyttävä, selkeähkö, nähdäkseni tyylinmukainen olut.  

Düsseldorfin ja lähiseutujen alt-vyöhykkeen ulkopuolinen maailma elää jatkuvasti jonkinlaisessa alt-tyhjiössä. Tyylin edustajia tulee vastaan todella harvoin (toki viime aikoina Alkosta on saanut Uerigen sticke-versioita). En siten osaa tätäkään kovin hyvin lennosta verrata tyylin kotikaupungin parhaisiin tai heikompiin suorituksiin. Ensi vuoden keväällä tulee kymmenen vuotta siitä, kun olen edellisen ja ainoan kerran maistellut aitoja altbiereja Düsseldorfissa. Silloin tuli testattua ainakin vanhassakaupungissa edustettuina olleet merkit – Füchschen, Schlüssel, Schumacher, Uerige ja Kürzer – joissa kaikissa oli hyvät puolensa. S:llä alkavien panimoiden oluista jommastakummasta tykkäsin selvästi enemmän, mutta en enää muista kummasta.

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)

Stille Nacht, Heilige Nacht

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 24. luukku.  

Joulukalenterin ovet sulkeutuvat tältä vuodelta, ja on aika rauhoittua vähäksi aikaa juhlan viettoon. Tähän johdattaa yksi tunnetuimmista 1980-luvun alun belgialaisista oluista, De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht. Löysin sitä eilen kaapistani paitsi vuoden 2019 versiona, myös yllättäen viisi vuotta vanhempana eli 2014 vuosikertana. Nämä pääsivät maisteluun rinnakkain.  

Stille Nacht ei ole enää sama olut kuin 80-luvulla. Kuten usein käy, esimerkiksi sen voimakkuus on pompannut muutaman pykälän ylöspäin kahteentoista prosenttiin. Sitä ennen se oli pitkään 8–8,5 % maastossa. Tuoreemmassa Stille Nachtissa tuntuu, että kyseessä on joulujuhlan railakas alkuilta, ei hiljainen keskittyminen. Sokerin kuumuus ja melkein sitruunamehumainen sivumaku nappaavat suun pinnoille. Kokemus on jopa vähän hajanainen ja mieleen tulee sima. Ehkä viinan henkikin vislaa mukana.

Viisi vuotta kauemmin ikääntynyt versio on toista maata: akuutti sitrushedelmä ja sokeri ovat vaihtuneet sherryn eleganssiin, jota voi hyvin kuvitella siemailevansa hiljaa hiipuvan takkatulen ääressä jouluyönä. Tumma ruokosokeri on tuonut ikääntyneeseen olueen ehkä rommimaisiakin piirteitä, mutta perusrunkoa ajan hammas ei ole vielä syönyt. Ainakin näiden kahden vuoden vertailun perusteella kannattaa antaa viime vuosien Stille Nachtien rauhoittua kellarissa pari vuotta, ehkä enemmänkin.

Kun asioiden antaa ikääntyä, niihin saa uusia näkökulmia ja erilaisen perspektiivin. Ehkä siitä on ollut tämän vuoden joulukalenterissakin kyse. Ajan kuohujen rauhoituttua alkaa näkyä selkeämpiä kehityskulkuja, ja jotkut isot ilmiöt, joihin on aikoinaan liittynyt paljon innostusta, pelkoa tai huolta, näyttävätkin pieniltä sivujuonteilta ajan virrassa.

Ikääntyneiden oluiden tarjoilu ja siihen erikoistuneet baarit olivat belgialainen ilmiö jo viimeistään 80-luvulla, ja samaa voi tietysti harrastaa siellä ja muissakin maissa myös nykyään. Ehkä muutaman vuoden päästä joulun alla taas pääsee vaikka Antwerpenin Kulminatoriin, jossa voi testata saman syksyn Stille Nachtia – onko se jälleen kuuman paahteinen, kuin jouluviikon shoppailustressi nestemäisessä muodossa. Ja kaivaa kellarista sen rinnalle vaikka vuoden 2020 tai 2010 versio, täynnä tyyntä pyhäpäivien rauhaa.

Olutkoira toivottaa levollista ja maltaiden tuoksuista joulua!

Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 22. luukku.

Jotkut uskollisimmat tämän blogin lukijat ehkä muistavat minun maininneen muutamaankin kertaan, etten osaa panna olutta. En ole kerta kaikkiaan koskaan tehnyt – edes yrittänyt. Ainoita poikkeuksia ovat muutamat kerrat 90-luvun alussa, jolloin kavereiden kanssa hädin tuskin täysi-ikäisinä kipitimme Pohjois-Tapiolan kotiolutkauppaan ja onnistuimme ohjeiden avulla keittämään jotain savisen tummaa ja alkoholipitoista, josta tuli tarvittaessa humalaan.

Noita kotioluita tehtiin tietysti valmiista uutepaketeista, ja lopputulos oli parempi tai huonompi versio siitä, millaiseksi uutteen tekijä oli kotioluen suunnitellut. Vasta tänä vuonna, yli 25 vuotta myöhemmin, olen ensimmäistä kertaa tehnyt alusta loppuun itse sellaisen oluen, jossa edes suurin osa maltaasta on aitoa mallasta, humala aitoa humalaa ja hiivakin varta vasten valittua oluthiivaa.

Ehkä jonkinlainen nyökkäys noille nuoruusvuosien kotioluthankkeille on, etteivät raaka-aineet nytkään siis olleet sataprosenttisesti “sitä itseään”. Päädyimme nimittäin tekemään tässä kuussa jouluoluen viime vuonna Hangon kirjakaupasta mukaan tarttuneesta Oma pikku panimo -kirjasta. Olennaista oli, että valmistus toimisi omassa keittiössä ja lähinnä normaaleilla keittiövälineillä – mahdollisimman helposti – ja että tulos olisi suurella todennäköisyydellä onnistunut. Toki toinen vaihtoehto olisi voinut olla vaikka kokeilla Reittausblogin pussimäskäysohjeita tai jotain vastaavaa, mutta ehkä ensi kerralla.

Vaikka osa maltaista on kyseisen kirjan ohjeissa aina spraymallasta eli kuivattua uutetta, loput olivat sitten erilaisia värimaltaita, jotka valikoin nettikaupasta kuin kuka tahansa kotiolutharrastaja. Tarpeet siis hankittiin erään panimotarvikekaupan verkkokaupasta ja noudettiin heidän varastostaan pääkaupunkiseudulla. Maltaat – ne muut kuin spraymallas – rouhittiin paikan päällä odottaessani. Olin poiminut nettitilaukseen mukaan myös muita keittiöstämme puuttuneita tarpeita kuten lämpömittarin, lapon ja pullotusvehkeet.

Kirjan jouluoluessa oli crystal-, carafa- ja suklaamallasta sekä juurikin tuota spraymallasta. Kun kotona avasin noutamani paketin, huomasin sprayn olevan vehnämallasta (ehkä vehnän ja ohran sekoitusta?). Olin varma, että olin tilannut medium-väristä ohraspraymallasta. Ehkä olin ymmärtänyt jotain väärin tai tilauksessa oli tullut moka, mutta emme antaneet tämän häiritä, vaan ryhdyimme toimeen.

Ruotsalaisesta kirjasta suomennettu Oma pikku panimo toimi kyllä ohjeiden puolesta ihan hyvin; saimme sillä tehtyä ne vaiheet mitkä pitikin. Mäskääminen, keitto, suodatus ja muut vaiheet sujuivat asianmukaisesti, ja lopulta desinfiointiin liittyvän säätämisen jälkeen (siinä ei haluttu tehdä virheitä!) vierre päätyi kuivahiivan kanssa viiden litran käymispulloon. Tuoksut ja vierteen ulkoinen olemus antoivat nekin jo vihjeitä siitä, ettemme ainakaan tehneet kaikkea aivan päin mäntyä. Humalana oli Libertyä ja East Kent Goldingsia sellaisessa suhteessa, että oletin lopputuloksessa maistuvan jonkin verran modernia amerikkalaista sävyäkin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa käymisastiassa olut käyttäytyi vaisusti, ja pohdimme välillä, tekikö hiiva ollenkaan sille uskottua tehtäväänsä. Pullotusvaiheessa suoritettu maistaminen palautti kuitenkin taas uskoa: jotain kaapin perällä oli tapahtunut. Nyt kahden viikon pullokäymisen jälkeen oli sitten maistamisen vuoro.

Jo kruunukorkin avaamisen ääni ja viimeistään lasiin kaatuvan oluen kaunis mutta ei ylenpalttinen vaahto lupasi, että ainakin käyminen oli sujunut asianmukaisesti. Jouluolutreseptin mausteet maistuivat maussa, samoin hieman amerikkalaistyylinen humalakatkero – melko mietona tosin. Hiilihappo tuntui suussakin juuri sopivalta. Olut oli ihan asiallisen näköistä, tummanruskeaa, hieman sameaa, mutta paljon kirkkaampaa kuin olin pitkään pelännyt. Makukokemus oli mielestäni sitä, mitä resepti suunnilleen lupasikin.

Kokeilu päättyi siis onnellisesti, ja siitä jäi tunne, että tätä voisi aina silloin tällöin tehdä ilman sen suurempaa jännitystä tai juhlallisuuksia. Olisiko seuraava yritys sitten talvikauteen sopivasti vahvempi portteri tai stout? Myös muun tyyppisiä ohjeita kuin tämän kirjan filosofiaa voisi olla kiinnostavaa testata, vaikka kovin syvälle kotiolutharrastuksen madonreikiin en aio ainakaan toistaiseksi sukeltaa. Joulua päästään joka tapauksessa nyt skoolaamaan omassa kaapissa käyneellä kausi-alella, josta edes piparimausteiden jalanjälki ei onnistunut saamaan yliotetta. Belgialaistyyppisissä pulloissamme on kyllä joulunpunaiset korkit, mutta omaa etikettiä emme ehtineet tähän hätään askarrella.

Jouluolut #9: Delirium Christmas/Noël

Tämä belgialainen taitaa olla tällä kertaa viimeinen Alkon joulunajan oluista, joita tähän postausten “sarjaan” aion maistaa. Ei näitä ollut näinkään monta tarkoitus alun perin käydä läpi, mutta tarjontaa on ollut ehkä näppituntumalta joitakin viime vuosia enemmän, ja monet jouluoluet osuvat hyvinkin omaan makuuni. Välillä mausteita tai vahvuutta on niissä liikaa, mutta toisaalta kausioluissa pääsee esiin hienoja mallas- ja hiivavetoisia sävyjä, jotka nykyajan humalakeskeisyydessä voivat jäädä varjoon.

Jouluoluet ovat yleensä tummia, harvemmin vaaleita, ja kohtalaisen harvoin myöskään siltä väliltä. Kuten Karmeliten Kloster Doppelbock, tämä Huyghen panimon joulu-Delirium osuu kuitenkin paletin keskivaiheille kuparinpunaisten värisävyjen joukkoon. Ympärivuotinen perustuote Delirium Tremens on vaalea, mutta sillähän on muutama nuorempi, erinäköinen sisarus: tumma Delirium Nocturnum, vaaleahko humalavetoinen Delirium Argentum ja marjavetoinen Delirium Red ainakin.

Delirium Christmas – tai ranskaksi Noël – on peräti 10 % vahvuinen ja sen piirteet ovat melko tyypillisiä belgialaisen ohraviinin (vrt. Bush Beer) piirteitä. Humala on taka-alalla; sen sijaan jyllää mausteinen belgialaishiiva (ja kenties jokin mauste, vaikka sitä ei etiketissä myönnetä) rinnallaan makea mallas, ja näiden ansiosta oluessa on joulun rusinaisia makuja sekä Välimeren hedelmiä kuten persikoita ja sitruksia, sekä tummaa sokeria ja sherryä. Tyylikkäät elementit tulevat huyghemäiseen tyyliin hiukan kasassa ja sikinsokin pikemmin kuin harmonisena sinfoniana, mutta kyllähän tämä olut puolustaa paikkaansa joulupöydässä jos tyylilaji miellyttää. Vähän alkoholin kuumuuttakin on maussa mukana, ja muutenkin tämän terä varmasti riittää leikkaamaan rasvaisten ja täyteläisten jouluruokien läpi toivotulla tavalla.

Jouluoluet #7 ja #8: Ridgeway Bad Elf Winter’s IPA ja BrewDog Hoppy Xmas

Ridgewayn oluita uiskenteli yhteen aikaan Alkon valikoimiin nykyistä tiheämmin, ja varsinkin joulukausina muistan maistaneeni yhtä jos toista pahaa tonttua tai todella pahaa tonttua. Muitakin panimon tuotteita on tullut vuosien varrella testattua. Tonttuoluista moni on ollut strong ale- tai barley wine -osastoa, ja tämänvuotinen inkarnaatio kantaa titteliä Winter’s IPA.

Enpähän tiedä, onko kyse eri reseptistä kuin siinä Bad Elfissä, jota kutsutaan Winter Aleksi vaan ei Winter’s IPAksi. Prosentit ovat joka tapauksessa 6,0 %. Panimon omien verkkosivujen kausiolutvalikoima tuntee vain ensin mainitun, ja siihen on liitetty myös sanat dry hop. Tyylinä on English strong ale. Muiden lähteiden mukaan ekstrahumalointia on tehty Cascade-lajikkeella, mikä myös Amerikkaan ja IPA-puolelle tavallaan viittaa. Kun pullon kyljessä kerran lukee Bad Elf Winter’s IPA, niin olkoon sitten sellainen.

Samanvahvuinen humalavetoinen jouluolut Hoppy Xmas tulee saman saaren pohjoisemmasta osasta, Skotlannin BrewDogilta. Tämä on nimenä vanha tuttu, mutta aiempina vuosina on taidettu nähdä vahvempaakin versiota. Humalana on Simcoe, ja tässä tapauksessa panimo itsekin puhuu toki IPAsta. Ulkonäöltään sekä tämä että Bad Elf IPA ovat kullanvärisiä ja melko kirkkaita, eli ne ovat kaukana nykyajan ananasmehu-neipoista mutta eivät toisaalta niin tummia kuin jotkut vanhan koulukunnan West Coast IPAt.

Odotukset näiden oluiden suhteen ovat muuten melko samanlaiset: ensimmäisen sukupolven jenkkityylisiä euro-ipoja kuitenkin, ja joulun aikaan sopien ehkä enemmän karamellisen lempeitä kuin extreme-humalaista tykittelyä. Erot alkavat tuntua kuitenkin jo tuoksusta: BrewDog on saanut olueensa asiallisen humala-aromin, joka Ridgewayn talvi-IPAsta puuttuu kokonaan. Muutenkaan tuoksu ei tahdo kertoa jälkimmäisestä oluesta mitään.

Alko on luokitellut BrewDogin jouluoluen keskiasteisesti humaloiduksi ja Bad Elfin voimakkaasti humaloiduksi. IBU-asteikolla eroa ei ole kuin nelisen pykälää. Maun perusteella heittäisin ne todennäköisesti samaan karsinaan: mitään kovin tömäkkää katkeroa tai muitakaan humalaefektejä ei tarvitse näissä pelätä. Kypsän sitruunan vähän kitkerä maku Bad Elfissä on varmasti humalasta peräisin, mutta sen alta tulvii kevyttä maltaisuutta, jossa on melkeinpä hiivainen reuna. Tämä on jonkinlainen hybridi keskitien brittialen ja 2000-lukulaisen humalapainotuksen välillä, joka pistää hetkittäin pohtimaan, voisiko tämä toimia paremmin caskista.

Hoppy Xmas on sitä mitä “maailman suurimmaksi craft beer -brändiksi” kutsutulta merkiltä voi ehkä odottaakin: melko turvallista, varovaista ja isojen ipanjuojamassojen pirtaan sopivaa.  Maussa on männynhavuista, yrttistä humalaa, karamellia ja vähän trooppisten hedelmienkin sävyjä, ja kaikesta jää jälkimakuun lähinnä jonkinlaista makeutta mutta ei esimerkiksi pahemmin katkeruutta. Tämä tuntuisi edustavan tyylillisesti eurooppalaisen jenkkivaikutteisen IPAn ensimmäistä vuosikymmentä, joka käynnistyi isommassa mittakaavassa juuri joskus vuoden 2007 paikkeilla, kun BrewDog pisti panimonsa pystyyn.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Jouluolut #3: Karmeliten Kloster Doppelbock

Kolmas jouluolut tulee ensimmäisen tavoin bock-osastolta, ja se on panimon nettisivujen mukaan saatavana vuosittain marraskuun puolestavälistä alkaen. Kyseessä on Karmeliten-panimon Kloster Doppelbock. Alkostahan Karmeliten-oluita saa kai tällä hetkellä neljää erilaista – muun muassa vaaleaa vehnäbockia – ja nyt lokakuun lopussa myyntiin tulleessa kausiolutvalikoimassa siis tätä ohraista tuplapukkia. 

Yleensä bockeja ja doppelbockeja tulee ajateltua joko tummina tai vaaleina, mutta toki niitä on myös siltä väliltä. Tämäkin on ehkä enemmän rajatapaus, punertavan kultainen ja mahonginruskeaan vivahtava. Karmeliten-Brauerei toimii Straubingissa, joka on Münchenistä aimo harppauksen Plzeňin suuntaan, muutamia kymmeniä kilometrejä Tšekin rajalta. Panimo on yksi Saksan vanhimpia: jo 1300-luvulla se toimi paikallisen luostarin yhteydessä, vaikka onkin nykyään yksityinen perheyritys.

Kloster Doppelbockissa on paahdettu leipäinen, viljainen tuoksu, jossa on vähän toffeen makeutta. Maku ei ole kuiva mutta ei siirappisen makeakaan, siinä on karamellin, pähkinöiden ja mausteiden makua. Katkeruus on vähäistä mutta hiukan pistävää. Jälkimaku on näinkin vahvaksi (8 %) täysmallasolueksi ohut, eikä tuote aivan mestaruusluokkaan Saksan luostarioluiden ja vastaavien joukossa ehkä nousekaan. Tumman toffeen hallitsema lempeä yleismaku on kuitenkin miellyttävä.

Jos tämä olut ei nyt siis kohoa aivan taivaisiin sfääreihin, täytyy kuitenkin kiittää Alkoa ja/tai maahantuojaa jälleen siitä, että saksalaisista klassikkotyyleistä nähdään välillä muitakin kuin sikäläisiä top 3 -klassikkoja. Toki Paulaner Salvator, Ayinger Celebrator ja jokunen muu ovat varmasti tummempien pukkien kärkeä, mutta vaihteeksi on kiva nähdä muidenkin panimoiden taidonnäytteitä täällä Pohjolan joulussa.