Alkon jouluoluet 2022 (#3): A. Le Coq Jõuluporter

Etelänaapurin klassikkopanimolle on siunaantunut jo ainakin neljä vahvanpuoleista portteri- tai stout-tuotetta. Se olisi sinänsä suurelle teollisuuspanimolle omituisenkin paljon, mutta A. Le Coqin historian huomioiden valikoimassa on vinha peränsä. Onhan Le Coq – neuvostoaikaan pelkkä Tartu Õlletehas – varmasti aina tehnyt pääasiassa muuta kuin portteria, mutta sen juuret kuitenkin johtavat Itämeren kuuluisaan portterikauppaan suoremmin kuin muiden pohjoiseurooppalaisten panimoiden. Kirjoitin tämän vuoden alussa tarttolaisten portterikavalkadista.

A. Le Coqin perus-Porter on ollut Alkon valikoimassa jo pitkään, mutta Jõuluporteria ei ole näkynyt kausivalikoimassa – ei ainakaan hyvin moneen vuoteen. Ensin mainittu on tumma lager, jossa on vain vähän portteriin viittaavia syvällisempiä mallasmakuja. Nyt Alkon jouluvalikoimaan saadussa Jõuluporterissa on enemmän ryhtiä ja pimeän vuodenajan juhliin sopivaa tummaa lämpöä. Tuoksu tuo mieleen lakritsikastikkeen, maussa jatkuu vähän lakua tai salmiakkijauhetta muistuttava tumma karamellisuus.

Oikeasti myös mallasta tai ekstraktia on tässä oluessa selvästi enemmän kuin normaalissa Porterissa. Kantavierrevahvuus on jouluportterissa 17,5°P ja tavallisessa vain 15,3°P, vaikka alkoholiprosentti on molemmissa 6,5 %. Humala on molemmissa vähäisessä roolissa, tosin jouluversiossa sen katkeruutta on laskennallisesti vähän enemmän (EBU 19 ja EBU 15). Kaikesta tästä seuraa, että Jõuluporter on portterimaisempi ja onnistuneempi olut kuin Porter, ja ylipäätään järkevämpi ostos. Se muistuttaa enemmän uudehkoa Imperial Extra Double Stoutia kuin perusportteria, joista jälkimmäinen onkin hämmästyttävän pliisu lajityyppiinsä. En nyt Jõuluporteriakaan kaikkien maailman portterien ja stoutien kärkikastiin nostaisi, mutta kiva pieni jouluolut tässä kai on kuitenkin käsillä.

Advertisement

Alkon jouluoluet 2022 (#2): Ridgeway Very Bad Elf (Special Reserve Ale)

Kaikki tuntevat Ridgewayn panimon jouluolutsarjan. Tonttujen tuhmuusasteita on nähty vuosien varrella ainakin Bad, Very Bad, Seriously Bad, Criminally Bad ja Insanely Bad. Kukin adjektiivi on ainakin jossain yhteydessä oluen vahvuuteen. Tänä vuonna Alkon jouluolutvalikoimaan on uinut Very Bad Elf -niminen strong ale, jota panimo etiketissään nimittää jopa hienommin special reserve aleksi. Ilmeisesti melko perinteisellä – joskin 7,5 prosentin vahvuisella – brittityylillä mennään tällä kertaa.

Väri on tumman kultainen, vaahto melko runsasta ja tuoksu brittiläisen appelsiinimaltainen. Maltaat maistuvat makeina, ne eivät ole pahanmakuisia mutta hieman pahvisia kuitenkin. Ihan mukavia brittityylisiä karamellin, hunajan ja kuivattujen hedelmien makuja on mukana, mutta kokonaisuus jää amatöörimäisen kemikaaliseksi. Jossain mielessä tämä muistuttaa vähän vaaleita vahvoja belgialaisoluitakin, mutta ei erityisen hyvällä tavalla.

7,5-prosenttinen olut on tietysti vahvahko, mutta sentään vielä sellainen, josta pitäisi lasillisen jälkeen jäädä pohdinta ”ottaisinko toisen”. Yhden Very Bad Elfin jälkeen on kyllä selkeää, että eiköhän tämä ollut tässä. Alkoholi – kenties humalan kanssa yhteistyössä – jättää jälkeensä lääkemäisen kitkerän piston, joka karkottaa luotaan. Esimerkiksi joulupöytään alkaa sen jälkeen kaivata pikemminkin pehmeää, hyvin käynyttä sahtia. Ridgewayllä luulisi olevan vuosien kokemuksen jälkeen jouluoluthomma hallussa, mutta ainakin tällä kertaa tonttu-ukot hyppivät nolosti riman ali. (Kuva: Alko.)

Alkon jouluoluet 2022 (#1): Grünbacher Prinzen-Bock Weisse

Tämän vuoden jouluoluissa on tällä tietoa ainakin pari sellaista, joita en ole ennen maistanut. Voi olla, että jos valikoima jatkossa täydentyy, niitä tulee useampiakin. Ensimmäisenä testiin päätyy – jo nyt lokakuun puolessavälissä – baijerilaisen Brauerei Grünbacherin Prinzen-Bock Weisse, vahva vehnäolut. Panimon viestinnästä ei ole mielestäni mistään pääteltävissä, että tämä olisi heillä juuri joulun ajan olut, mutta se on mahdollista.

Panimo on ilmeisen perinteikäs, vuonna 1810 perustettu linnapanimo parinkymmenen kilometrin päässä Münchenin liepeiltä, toisen panimopaikkakunnan Erdingin vieressä. Kuten Erdinger-panimo, myös tämä Grünbacher on erikoistunut nimenomaan vehnäoluihin. Ei sen valikoimasta taida muita oluita juuri löytyäkään, ja sinänsä tällainen yhteen asiaan keskittyminen onkin hienoa. Nyt ei kuitenkaan päästä arvioimaan perustuotteita vaan hypätään tosiaan suoraan tuohon vahvimpaan erikoisuuteen.

Prinzen-Bock (7 %) on lasissa oranssinpunertava, ei siis vaalein mahdollinen vehnäbock jos ei tummakaan, ja tietysti samea. Nenään tuntuu tyypillistä saksalaisen vehnäoluen runsautta, mutta se vivahtaa jonkin sitruunaisen belgialaisen luostarioluen tuoksuun. Herkullinen, purukumimainen vehnämallas muodostaa maun, jossa on mukana mineraaleja ja sitruunapippuria. Jonkin verran sitä tuttua uunibanaania on jälleen sekä tuoksussa että maussa. Jälkimakuun jää vähän ummehtuneempaa hedelmäisyyttä.

Tämä vehnäbock on ihan kelvollinen avaus Alkon loppuvuoden kausiolutvalikoimaan. Se ei ole ihan Etelä-Saksan parhaita lajissaan mutta ei huonommasta päästäkään. Tälle tyylilajille toisinaan ominainen ylenpalttinen makeus vältetään, eikä muitakaan ikäviä piirteitä kuten läpitunkevaa alkoholia minusta tunnu. Kyllä tämä kannattaa monopolin hyllystä ottaa testiin, jos weizenbock-tyyli ylipäätään kiinnostaa. Ote on vähän rustiikkinen mutta osaava.

(Vuoden 2022 jouluoluita esitellään Alkon artikkelissa. Tämän postauksen kuva on Alkolta.)

Olutpaja XA Stout ja Jouluolut

Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.

Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.

Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.

Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.

Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.

Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.

Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.

Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.

XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.

Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.

* * * * *

Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.

Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.  

Jouluoluet #5–7: Ruosniemen Jouluapulainen, St. Olaf Christmas Ale & Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad

Palataan jouluoluttestien pariin vielä hetkeksi, vaikka juhla-aika päättyykin jo aivan näillä näppäimillä Nuutin päivään. Muutama olut, joita ehdin jo ennen joulua maistella, on jäänyt postaamatta tänne blogiin – joukossa myös kotimaisia tekijöitä, kuten tässä alla Porin Ruosniemi ja Savonlinnan St. Olaf. Ne ovat lähteneet liikkeelle tummalla lagerilla ja tummalla alella.

Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lagerin (6 %) väri on selkeän ruskea, ei niinkään tyylin punaruskeasta päädystä. Olut tuoksuu tummille maltaille ja lempeille hedelmille, ehkä kypsälle päärynälle tai banaanillekin. Makuun iskeytyy vähän tuhkaa tai salmiakkijauhetta, jollaista joissain porttereissa tai stouteissa joskus maistaa. Varsin helposti juotavalla oluella kuitenkin mennään, mukana jonkin verran paahtunutta leivän kuorta, karamellimäistä mallasta tai siirappia. Pientä kirpeyttäkin löytyy, ehkä sitruksen suuntaista enemmän kuin marjojen. Loppumakuun jää melkein savumaisen tummaa mallasta, katkerotaso on matalalla. Tätä voisi siemailla joulupyhän alkuillasta ruoanlaittojuomana, mutta kuudella prosenteilla voisi odottaa tuhdimpaakin tuotetta.

St. Olaf Christmas Ale (5,6 %) on vaaleampi kuin edellinen, colajuoman värinen. Saan tästä oluesta paljon huonommin otetta, ainakin näin peräkkäin tässä järjestyksessä maisteltuna. Hedelmää on runsaasti, jotain eksoottisempaa kuten ananaskirsikkaa tällä kertaa. En tiedä mitä mallasta on mukana, tässä kuitenkin profiili selvästi vaaleampi maunkin perusteella – tummempien maltaiden runkoa ja syvyyttä ei ole, ja vaikutelma vetisempikin (on toki myös alkoholipitoisuudeltaan miedompi). Ehkä vähän englantilaistyylistä sitrusmarmeladia on tarjolla, liekö sikäläisiä humaloita tai hiivoja käytetty. Katkeruutta ei pahemmin tässäkään ole. Jättäisin tämän hieman vähemmille tähdille näistä kahdesta, mutta kumpikaan ei sittenkään nouse aivan kotimaisen tummien oluiden kärkikastiin. 

Osittain jäi harmittamaan, olisi tehnyt mieli innostua näistä enemmän. Tyylit ovat sellaisia, joita mielelläni Suomenkin pienpanimoissa useamminkin näkisin. Voisiko resepteissä tai tekotavoissa jotenkin petrata, siihen ei ole maallikolla antaa eväitä. Onko käytetty joitain humalalajikkeita, jotka eivät toimi ihanteellisesti maltaiden kanssa, vai onko matkalla kattiloista asiakkaan lasiin tullut jostain jokin ei-toivottu piirre? Joskus ongelma voi olla prosesseissa, joskus varmaan myös maistajan päässä.

* * * * *

Hollantilainen Big Belly Brewing on yksi niistä tuhansista 2010-luvun lopulla aloittaneista eurooppalaispanimoista, joista ei äkkiseltään välity erityisen omaperäistä kuvaa. “Jaaha, taas yksi tällainen”. Kevyempi tarjonta ja perusvalikoima painottuu NEIPAaan, ja erikoisuuksissa – joista tärkein portfolio on nimetty informatiivisesti Liquid Dessertsiksi – on makeita ja vahvoja oluita, joissa konditoriatuotteet ja baarin ylähylly paiskaavat kättä. Pastry stouteja ja muuta vastaavaa siis.  

Red Velvet on punaisesta kaakaosta valmistettu (tai usein sitä korvaavilla väriaineilla värjätty) suklaakakku, ja se selittää pinkin häivähdyksen myös tämän oluen vaahdossa ja pullon pohjasakassa. Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad on oluen nimi, prosentteja peräti 11 % ja tyylilajina vahva luostariolut. Maussa red velvet kai tarkoittaa siis kaakaosta, eli muuta punaisen värin lähdettä kuten marjoja ei pitäisi olla reseptissä mukana. Christmas cake on Englannissa lähinnä marsipaani-sokerikuorrutettu hedelmäkakku, ja sillä voi olla tähän olueen jokin yhteys tai sitten ei.

Tuoksu on hyökkäävän vaniljainen, ehkä kookosta, kaakaota ja jotain maustetta tuntuu siinä myös. Tämä linja selvästikin monia olutharrastajia tänä päivänä miellyttää, kun erilaiset jälkiruokastoutit ja tynnyrikypsytetyt oluet ovat piireissä niin suosittuja. Makua hallitsee karamellinen, vaniljainen, suklainen maltaisuus, jossa humalaa tai sen katkeroita ei tunnu käytännössä ollenkaan. Jälkimakuun jää vähän tumman suklaan kirpeyttä.

Olut on tumma, ei ihan musta, mutta ei päästä paljoa väriä lävitseen ennen kuin lasin ollessa jo tyhjempi. Kakku on ottanut tässä niin vankan yliotteen oluesta, että tyylinä voisi olla yhtä hyvin portteri, eikä kukaan huomaisi mitään eroa. Luostarioluiden ystävien on siis turha tähän olueen kajota, tämä on puhtaasti kakkuoluiden ystävien juttu. Lopulta on myönnettävä, ettei Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad kuitenkaan ole ainakaan ihan niin saatanallisen makea kuin ennakolta pelkäsin. Sain kokonaisen lasillisen alas ilman että ällötti, ja ihan hyvin tehty tämä varmaan tyylilajissaan onkin. Kolme tähteä, kolme ja puoli?

* * * * *

Näistä maisteluista jäi käteen paljon toiveita ensi vuoden jouluolutpukille: hyviä aihioita kyllä, mutta muutamia muokkauksia tarvittaisiin, että nämä minun makuuni sopisivat ihanteellisesti. Hyvä juttu on se, että Alkon jouluolutlistaus on ainakin melko monimuotoinen, joten erilaisten tyylien fanit löytänevät sieltä jotain talvi-iltojen iloksi.

Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

Jouluoluet #2 ja #3: Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout ja Nøgne Ø God Jul Christmas Ale

Jatketaan vielä viikonlopun jouluolutmaistelujen satoa, tällä kertaa pöydällä oli kaksi tummanpuhuvaa olutta, joista toinen on stout ja toinen miltei stoutmaisempi kuin se stout. Brittiläisen Ridgewayn hiilikimpale, Lump of Coal, on siis etikettinsäkin mukaisesti “holiday stout”, ja tämä tarkoittaa pullon prosenteista (7,5 %) päätellen jotain foreign export stout -tyyppistä. Brittilinjalla joka tapauksessa ollaan.

Norjalaisen Nøgne Ø:n God Jul (8,5 %) on jouluolut, jolle pakkaus ei tarjoa tarkempaa oluttyyliä. Tuoksussa on tummien maltaiden muhkeutta, joka Lump of Coalissa oli selvästi heikompaa ja yhdistyi melkeinpä belgialaiseen tumman oluen sokerisuuteen. Ridgewayn oluen tuoksussa on myös salmiakkia, jopa kärähtänyttä ruisleipää. Kumpikin olut on hajuaistin perusteella melko eurooppalainen, vaikka God Julin reseptissä on amerikkalaista humalaa mukana. Vaahto on Nøgne Ø:llä aavistuksen tummempaa mutta korkeintaan cappuccinon väristä.

Lump of Coalin makua joku nettiarvioija kuvasi sanoilla “like lemony Guinness”, mikä ehkä menee harhaan Guinnessin paahteisuuden suhteen, mutta pieni sitruksen, ehkä appelsiinin terä tässä oluessa kyllä on. Makeuttakin on hiukan, ja riittävästi pehmeyttä ja tumman maltaan turvaa, vaikka enemmänkin voisi olla. Lisäksi maussa on ruskeaa toffeeta, kaakaojauhetta ja suklaata, lakritsia, multaa ja kahvia, mutta toisaalta myös laastarin tai tärpätin häivähdys. Alkoholi ei sinänsä polta pahasti läpi. Onko suutuntumaa ohentamassa jokin brittityylinen tumma panimosokeri?

Katkeroa ei maistu kovin paljon, joten Lump of Coal kai edustaa enemmän perinteistä britti- tai siirtomaastoutin tyyliä kuin amerikkalaista nykystoutia. EBU-lukema on 26, yllättäen esimerkiksi God Julissakin on Alkon mukaan vain 28 (panimon antama luku on tosin 30), eli käytännössä samaa tasoa. 

Nøgne Ø:n oluessa humalat ovat siis amerikkalaisia mutta niitä on käytetty varsin kohtuudella, eli yleistunnelma on ehkä brittiläinenkin ja tosiaan jopa stout-henkinen (vai baltic porter?). Tuoksussa jo tuntui noita herkullisia tummia maltaita ja niitä on myös maussa – resepti sisältää müncheniä sekä suklaa-, mustaa ja karamellimallasta. Runsaasti maistuu tummaa melassia, makeuttakin, ehkä maitokaakaota ja kahvia, hiukan lääkemäistä särmää, sitrushedelmää mutta ei oikeastaan havua. Suutuntuma lipsahtaa öljymäiseen suuntaan.

* * * * *

Mitä näistä vetäisi yhteen? Laajasti ottaen Nøgne Ø:llä on kai paletti paremmin hallussa kuin Ridgewayllä, mutta onhan norjalaispanimon suuruuden päivistä jo aikaa. Jotain kokonaisuudesta jää siis God Julissakin puuttumaan, ja tämä tunne liittyy siihen, että olut on melko lähellä 2000-lukulaista imperial stout -maailmaa, jossa on hyvin usein revitelty voimakkaammilla mauilla. Iso osa tämän oluen arvioista esimerkiksi RateBeerissä on niiltä vuosilta, jolloin vahvaluonteista olutta oli maailmassa paljon vähemmän, joten korkeiden pistemäärien luotettavuutta voi pohtia.  

Ridgewayn Lump of Coal on tässä vertailussa hitusen ohut (esim. Plato-lukemat ovat Nøgnellä 22° ja Ridgewayllä 17°, kun alkoholitilavuudessa on kuitenkin vain prosenttiyksikön ero). Brittipanimoiden pitäisi saada tämä export/foreign/imperial-stoutien rintama aivan aukottomasti hallintaan, jotta maailma ymmärtäisi, mistä munasta tämä kana on alun perin kuoriutunut. Jenkit pääsivät nappaamaan yliotteen omilla tulkinnoillaan 1990–2000-luvuilla, ja knallit ja sateenvarjot yllätettiin kalsarit nilkoissa. Vaikka nyt varsinkaan Brexitin jälkeen ei ole tehnyt paljon mieli puhaltaa liekkiä brittiläisen erityisyyden kipinöihin, niin saarten portteri- ja stouthistoria on kuitenkin yhä Euroopan olutkulttuurin kulmakiviä, ei amerikkalaisen craft beer -innovoinnin sivutuote.

(Kuvalähde: Flickr.com / Catherine, CC BY 2.0.) 

Alkon jouluoluet #1: Hohenthanner Winterfestbier

Ryhdyn postailemaan Alkon jouluoluista itse asiassa täsmälleen samana päivänä kuin vuosi sitten: 24. lokakuuta. Maisteluun päätyi tällä kertaa ensimmäisenä Hohenthanner Winterfestbier (5,8 %), Hohenthannin linnapanimosta Baijerista. Minulle panimo oli ennestään tuntematon, mutta pienen selvittelyn perusteella se näyttäisi olevan juuri sellainen kuin voi kuvitella.

1800-luvulta asti pikkukaupungin kartanolinnan mailla toiminut panimo on ollut luonnollisestikin saman suvun omistuksessa alusta asti, ja valikoima on varmasti vuosikymmenten saatossa elänyt vain vähän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana mukaan on tullut muutama craftbier, jotka eroavat perussaksalaisista oluista hieman korkeampien katkeroiden ja uudentyyppisten humalalajikkeiden osalta (yhdessä oluessa on jopa ale-hiivaa). Talvinen juhlaolut ei kuitenkaan kuulu näihin erikoisuuksiin vaan edustaa hyvin perinteistä saksalaista lager-tyyliä.

Se ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin odotin. Olin ajatellut, että Winterfestbier saattaisi olla vain muutamaa pykälää vahvempi versio panimon vaaleasta peruslagerista. Kyse on kuitenkin hieman punertavasta festbieristä, johon sopisi varmasti myös sana märzen. Tämä tarkoittaa usein – kuten tässäkin tapauksessa – runsaampaa maltaan makeutta ja miedompaa humalan makua.

Vähäeleinen juhlaolut tämä onkin. Vaikka panimo taitaa jopa jäädä Saksan kuuluisimman humalankasvatusalueen Hallertaun rajojen sisään, humala on tässä oluessa todella sivuosassa. EBUja on 15 eli meikäläisten bulkkikeskioluiden luokkaa mutta aistinvaraisesti humalasta ei ole paljonkaan jälkiä. Vahvuutta on etiketin mukaan 5,8 %, mutta aikaisempien kirja- ja nettitietojen mukaan olut on takavuosina ollut hieman miedompi. Makeahkon maltaisuuden lisäksi maussa on aavistus pähkinää ja kevyt sitruksen kirpeys, ehkä vähän yrttisyyttä loppuliu’ussa. Tuoksu on neutraali, jos jotain niin maltainen.

Tyyliin nähden kyllä melko raikas ja hyvin tehty olut on linnapanimolta tuotu – kuten Saksassa on tapana, ongelmia ei pahemmin ole. Ei tämä tietenkään herätä riemun kiljahduksia tai jännityksen värinää juuri kenessäkään. Näiden juhlaoluiden juhlavuus on sidottu aikaan ja paikkaan, sinne kyliin ja pikkukaupunkeihin joissa tällaisia on juotu ties monenko polven ajan. Mukavaa silti että Saksastakin tulee monennäköistä ja -makuista olutta myös monopolin hyllyille.

Alkon jouluolutvalikoimasta kerroin edellisessä postauksessa ja luultavasti muutamassa seuraavassa maistellaan vielä lisää kauden tuotteita.

(Baijeri-kuva: Flickr.com / Dr. Matthias Ripp, CC BY 2.0.)

Alkon jouluoluet 2021 – koko valikoima ja odotukset kiinnostavimmista

Muutamana vuonna olen seurannut apeana Alkon jouluolutvalikoiman surkastumista. Ei se ole ehkä muistuttanut sentään pyytä maailmanlopun edellä – kuten yhtiön pääsiäisolutvalikoima – mutta ennen pitkää Schlenkerla Eichen ja Gouden Carolus Christmasin seurana ei olisi varmaan ollut kuin korkeintaan Shepherd Neamen tai vastaavan brittipanimon joulu-ale, jos sitäkään. Vähiin käy ennen kuin loppuu?

Mutta olisikohan tällä saralla kuitenkin ryhdistäydytty taas. Viime vuonna huomaan testanneeni blogissa kokonaista yhdeksän ennen kokematonta jouluolutta, ja myös vuoden 2021 valikoimassa on useita ihan harkitsemisen arvoisia. En väitä, että tämä on kiinnostavin mahdollinen jouluolutkattaus, minkä maailman eri panimoilta saisi koottua, mutta aika monenlaisia aineksia on sentään mukana.

Oluita on nopeasti laskien ilmestynyt Alkon sivustolle nyt parikymmentä, joskin muutamaan on merkitty seuraava tilausajankohta vasta loppiaisen tuolle puolen. Aina voi myös yksittäisten oluiden kohdalla pohtia, onko kyseessä jouluolut, talviolut vai vain sopivasti kausioluelta näyttävä muu olut. Joka tapauksessa lista ei näin ole valovuosia lyhyempi kuin Systembolagetilla (jolla valtakunnalliseen jakeluun tulee noin 35 jouluolutta). Tosin ruotsalaisten monopoli myy myös paikallisesti eri alueilla toimivien pienpanimoiden jouluoluita. Silloin Suomen ja Ruotsin vertaamista tietysti sotkee se, että iso osa Systemin jouluoluista olisi meillä ruokakauppavahvuisia. Ainahan myös kauppojen jakeluun tulee Suomessa jonkin verran jouluoluita, joita taas ei Alkossa nähdä.

Koko valikoima – tai ainakin ne jotka sain Alkon nettihausta ulos – löytyy tämän postauksen lopusta.

Ensin henkilökohtaiset tärppini. Lyhyt lista ei ole siis objektiivisiksi suosituksiksi tarkoitettu, vaan siinä ovat vain ne, joita aion hankkia omien mieltymysten ynnä muiden syiden takia.

1. Nøgne Ø God Jul: Olen luultavasti maistanut tätä 2000–10-lukujen taitteessa, kun NØ oli pohjoismaisen oluen messias. Kunnollista muistikuvaa ei ole kuitenkaan jäänyt, joten kokeillaan, miten toimii nyt kun aikakausi on toinen.

2. Abbaye d’Aulne Christmas Beer: Eihän Abbaye d’Aulne (entinen Val de Sambre) varmaan kiinnostavin belgialainen panimo ole, mutta aina on tartuttava kiinni, kun ennen maistamaton belgialainen jouluolut tulee tarjolle.

3. Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout: Tästä on sanottava hiukan samaan tyyliin kuin edellisestä, eli että panimo ei ole ykkössuosikki mutta tyyli kiinnostaa. Spekseiltään tämä on lähellä taannoin Suomessakin nähtyä Foreign Extra Stoutia, mutta ei ilmeisesti ole sama olut. Ridgeway on monena vuonna uittanut Alkon joulukattaukseen Bad Elf -oluttaan ja sen lukuisia versiointeja, mutta nyt ilkeiden tonttujen aika näyttäisi olevan ohi. 

4. Fiskarsin Luostarin Talvipolku: Tölkin kylkeen painetun kuvauksen mukaan “belgi-dubbel” ja alkoholia on 6,7 %. Kuulostaa Munkintieltä. Jos kyseessä ei ole sama olut, kiinnostaa. Jos on, voin silti maistaa, missä kunnossa Munkintie on näinä aikoina.

5. Hohenthanner Winterfestbier: Baijerilainen festbier ennen näkemättömältä panimolta on kai pakkohankinta, vaikka osoittautuisikin (kuten yleensä osoittautuu), että tämä on hieman exportimpi versio heidän perus-hellesistään ilman sen kummempia joulupiirteitä. Sopinee silti joulusaunaan, jos tekee mieli jotain sahtia kevyempää. (Ks. myös Wieninger Festbier.)

6.–7. Santa Olaf Christmas Ale ja Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager: Näissä juuri ja juuri 5,5 % rajan ylittävissä kotimaisissa aina vähän ihmetyttää, miksei tehdä joko selkeästi Alko-vahvuista tai sitten ruokakaupparajan alittavaa. Näissä tyyleissä ja tähän vuodenaikaan pieni lisävahvuus tuskin haittaisi. Toisinaan tuollainen vajaa 6 % toki osuu juuri johonkin soft spotiin maunkin puolesta.  

8. Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad: Tämä tulee olemaan överimakea olut ilman muuta potkua kuin alkoholi, ja tulen katumaan hankintaa. Uteliaisuus saattaa silti voittaa.

Koko lista:   

Wieninger Festbier, Prykmestar Vahva NEIPA, Ayinger Winterbock (14.1.), BRLO Berlin Winter IPA, Abbaye d’Aulne Christmas Beer, Karmeliten Karmentinus Heller Weizen-Doppelbock, Erdinger Schneeweisse, Shepherd Neame Christmas Ale, Fiskarsin Luostarin Talvipolku (14.1.), Stella Artois 75 cl (14.1.), Santa Olaf Christmas Ale, Nøgne Ø God Jul Christmas Ale, Hohenthanner Winterfestbier, Mikkeller Santa’s Hoppy Helpers Holiday IPA (14.1.), Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout, Aecht Schlenkerla Eiche, Gouden Carolus Christmas (14.1.), Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad, Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager, To Øl Jule Malt.

(Sekä Zoller-Hof Donator, joka on ilmeisesti jäänne viime vuoden jouluolutvalikoimasta ja muutama pullo on jäänyt uinumaan Urjalan ja Heinolan Alkojen hyllyihin.)

Ulkopuolisia kuvalähteitä: Flickr.com, [cipher] (CC BY-SA 2.0), Smabs Sputzer (CC BY 2.0).

Laitilan Tuomas Altbier (Hyvä Tuomas 2019)

Olutliitto valitsee vuosittain Hyvän Tuomaan tai toisinaan kaksikin. Palkittu henkilö on sitten päässyt tavan mukaan suunnittelemaan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan seuraavan vuoden jouluoluen, jonka nimenä on nähty ainakin Kievari Tuomasta ja pelkkää Tuomasta. Niinpä viime vuoden loppupuoliskolla markkinoille lasketun Tuomas Altbierin ovat suunnitelleet panimolle vuoden 2019 tunnustuksensaajat, toimittajat Mariaana Nelimarkka ja Jussi Rokka. Tuomasten palkitsemisessa on ilmeisesti painotettu pitkäaikaisempia ansioita, joten esimerkiksi uusimman NEIPA-sukupolven kellokkaita ei ole vielä Tuomaina nähtykään. Ehkä tästä syystä myös Tuomas-oluet ovat usein edustaneet tyylikategorioiltaan perinteikkäämpiä olutlaatuja.

Minulta tämä olut meni viime vuoden puolella tuoreeltaan ohi, mutta olen sitä sittemmin bongaillut toisinaan ihan lähikaupoissakin, esimerkiksi oman kadun Alepassa. Nyt se sitten tuli otettua viikonloppua varten ostoskoriin ja pääsee viimein maisteluun. Tyylinä altbier on yksi omia suosikkejani, vähäeleisen tyylikäs saksalainen pintahiivaolut.    

Tämä Tuomas-tulkinta on väriltään punaruskea, ja tuoksu on mieto, siinä leipää ja häivähdys hedelmää. Pähkinäisen, karamellisen, hillitysti hedelmäisen makuinen olut voisi olla varmaan makujensa puolesta lagerkin, mutta on epäilemättä kylmässä käynyt pintahiivaolut kuten alt-tyyliin kuuluu. Reseptissä on näköjään myös vehnämallasta, ja siltä osin on tavoiteltu Münsterin altbierin luonnetta. Jonkin verran leipää maistuu mutta ei mennä paahteiselle ruisleipävaihteelle. Jälkimakuun jää väreilemään jotain yrttistä, epäilemättä pientä humalan katkeroa. Kokonaisuutena tämä Hyvä Tuomas on miellyttävä, selkeähkö, nähdäkseni tyylinmukainen olut.  

Düsseldorfin ja lähiseutujen alt-vyöhykkeen ulkopuolinen maailma elää jatkuvasti jonkinlaisessa alt-tyhjiössä. Tyylin edustajia tulee vastaan todella harvoin (toki viime aikoina Alkosta on saanut Uerigen sticke-versioita). En siten osaa tätäkään kovin hyvin lennosta verrata tyylin kotikaupungin parhaisiin tai heikompiin suorituksiin. Ensi vuoden keväällä tulee kymmenen vuotta siitä, kun olen edellisen ja ainoan kerran maistellut aitoja altbiereja Düsseldorfissa. Silloin tuli testattua ainakin vanhassakaupungissa edustettuina olleet merkit – Füchschen, Schlüssel, Schumacher, Uerige ja Kürzer – joissa kaikissa oli hyvät puolensa. S:llä alkavien panimoiden oluista jommastakummasta tykkäsin selvästi enemmän, mutta en enää muista kummasta.