Jouluoluet #5–7: Ruosniemen Jouluapulainen, St. Olaf Christmas Ale & Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad

Palataan jouluoluttestien pariin vielä hetkeksi, vaikka juhla-aika päättyykin jo aivan näillä näppäimillä Nuutin päivään. Muutama olut, joita ehdin jo ennen joulua maistella, on jäänyt postaamatta tänne blogiin – joukossa myös kotimaisia tekijöitä, kuten tässä alla Porin Ruosniemi ja Savonlinnan St. Olaf. Ne ovat lähteneet liikkeelle tummalla lagerilla ja tummalla alella.

Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lagerin (6 %) väri on selkeän ruskea, ei niinkään tyylin punaruskeasta päädystä. Olut tuoksuu tummille maltaille ja lempeille hedelmille, ehkä kypsälle päärynälle tai banaanillekin. Makuun iskeytyy vähän tuhkaa tai salmiakkijauhetta, jollaista joissain porttereissa tai stouteissa joskus maistaa. Varsin helposti juotavalla oluella kuitenkin mennään, mukana jonkin verran paahtunutta leivän kuorta, karamellimäistä mallasta tai siirappia. Pientä kirpeyttäkin löytyy, ehkä sitruksen suuntaista enemmän kuin marjojen. Loppumakuun jää melkein savumaisen tummaa mallasta, katkerotaso on matalalla. Tätä voisi siemailla joulupyhän alkuillasta ruoanlaittojuomana, mutta kuudella prosenteilla voisi odottaa tuhdimpaakin tuotetta.

St. Olaf Christmas Ale (5,6 %) on vaaleampi kuin edellinen, colajuoman värinen. Saan tästä oluesta paljon huonommin otetta, ainakin näin peräkkäin tässä järjestyksessä maisteltuna. Hedelmää on runsaasti, jotain eksoottisempaa kuten ananaskirsikkaa tällä kertaa. En tiedä mitä mallasta on mukana, tässä kuitenkin profiili selvästi vaaleampi maunkin perusteella – tummempien maltaiden runkoa ja syvyyttä ei ole, ja vaikutelma vetisempikin (on toki myös alkoholipitoisuudeltaan miedompi). Ehkä vähän englantilaistyylistä sitrusmarmeladia on tarjolla, liekö sikäläisiä humaloita tai hiivoja käytetty. Katkeruutta ei pahemmin tässäkään ole. Jättäisin tämän hieman vähemmille tähdille näistä kahdesta, mutta kumpikaan ei sittenkään nouse aivan kotimaisen tummien oluiden kärkikastiin. 

Osittain jäi harmittamaan, olisi tehnyt mieli innostua näistä enemmän. Tyylit ovat sellaisia, joita mielelläni Suomenkin pienpanimoissa useamminkin näkisin. Voisiko resepteissä tai tekotavoissa jotenkin petrata, siihen ei ole maallikolla antaa eväitä. Onko käytetty joitain humalalajikkeita, jotka eivät toimi ihanteellisesti maltaiden kanssa, vai onko matkalla kattiloista asiakkaan lasiin tullut jostain jokin ei-toivottu piirre? Joskus ongelma voi olla prosesseissa, joskus varmaan myös maistajan päässä.

* * * * *

Hollantilainen Big Belly Brewing on yksi niistä tuhansista 2010-luvun lopulla aloittaneista eurooppalaispanimoista, joista ei äkkiseltään välity erityisen omaperäistä kuvaa. “Jaaha, taas yksi tällainen”. Kevyempi tarjonta ja perusvalikoima painottuu NEIPAaan, ja erikoisuuksissa – joista tärkein portfolio on nimetty informatiivisesti Liquid Dessertsiksi – on makeita ja vahvoja oluita, joissa konditoriatuotteet ja baarin ylähylly paiskaavat kättä. Pastry stouteja ja muuta vastaavaa siis.  

Red Velvet on punaisesta kaakaosta valmistettu (tai usein sitä korvaavilla väriaineilla värjätty) suklaakakku, ja se selittää pinkin häivähdyksen myös tämän oluen vaahdossa ja pullon pohjasakassa. Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad on oluen nimi, prosentteja peräti 11 % ja tyylilajina vahva luostariolut. Maussa red velvet kai tarkoittaa siis kaakaosta, eli muuta punaisen värin lähdettä kuten marjoja ei pitäisi olla reseptissä mukana. Christmas cake on Englannissa lähinnä marsipaani-sokerikuorrutettu hedelmäkakku, ja sillä voi olla tähän olueen jokin yhteys tai sitten ei.

Tuoksu on hyökkäävän vaniljainen, ehkä kookosta, kaakaota ja jotain maustetta tuntuu siinä myös. Tämä linja selvästikin monia olutharrastajia tänä päivänä miellyttää, kun erilaiset jälkiruokastoutit ja tynnyrikypsytetyt oluet ovat piireissä niin suosittuja. Makua hallitsee karamellinen, vaniljainen, suklainen maltaisuus, jossa humalaa tai sen katkeroita ei tunnu käytännössä ollenkaan. Jälkimakuun jää vähän tumman suklaan kirpeyttä.

Olut on tumma, ei ihan musta, mutta ei päästä paljoa väriä lävitseen ennen kuin lasin ollessa jo tyhjempi. Kakku on ottanut tässä niin vankan yliotteen oluesta, että tyylinä voisi olla yhtä hyvin portteri, eikä kukaan huomaisi mitään eroa. Luostarioluiden ystävien on siis turha tähän olueen kajota, tämä on puhtaasti kakkuoluiden ystävien juttu. Lopulta on myönnettävä, ettei Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad kuitenkaan ole ainakaan ihan niin saatanallisen makea kuin ennakolta pelkäsin. Sain kokonaisen lasillisen alas ilman että ällötti, ja ihan hyvin tehty tämä varmaan tyylilajissaan onkin. Kolme tähteä, kolme ja puoli?

* * * * *

Näistä maisteluista jäi käteen paljon toiveita ensi vuoden jouluolutpukille: hyviä aihioita kyllä, mutta muutamia muokkauksia tarvittaisiin, että nämä minun makuuni sopisivat ihanteellisesti. Hyvä juttu on se, että Alkon jouluolutlistaus on ainakin melko monimuotoinen, joten erilaisten tyylien fanit löytänevät sieltä jotain talvi-iltojen iloksi.

Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

Jouluoluet #2 ja #3: Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout ja Nøgne Ø God Jul Christmas Ale

Jatketaan vielä viikonlopun jouluolutmaistelujen satoa, tällä kertaa pöydällä oli kaksi tummanpuhuvaa olutta, joista toinen on stout ja toinen miltei stoutmaisempi kuin se stout. Brittiläisen Ridgewayn hiilikimpale, Lump of Coal, on siis etikettinsäkin mukaisesti “holiday stout”, ja tämä tarkoittaa pullon prosenteista (7,5 %) päätellen jotain foreign export stout -tyyppistä. Brittilinjalla joka tapauksessa ollaan.

Norjalaisen Nøgne Ø:n God Jul (8,5 %) on jouluolut, jolle pakkaus ei tarjoa tarkempaa oluttyyliä. Tuoksussa on tummien maltaiden muhkeutta, joka Lump of Coalissa oli selvästi heikompaa ja yhdistyi melkeinpä belgialaiseen tumman oluen sokerisuuteen. Ridgewayn oluen tuoksussa on myös salmiakkia, jopa kärähtänyttä ruisleipää. Kumpikin olut on hajuaistin perusteella melko eurooppalainen, vaikka God Julin reseptissä on amerikkalaista humalaa mukana. Vaahto on Nøgne Ø:llä aavistuksen tummempaa mutta korkeintaan cappuccinon väristä.

Lump of Coalin makua joku nettiarvioija kuvasi sanoilla “like lemony Guinness”, mikä ehkä menee harhaan Guinnessin paahteisuuden suhteen, mutta pieni sitruksen, ehkä appelsiinin terä tässä oluessa kyllä on. Makeuttakin on hiukan, ja riittävästi pehmeyttä ja tumman maltaan turvaa, vaikka enemmänkin voisi olla. Lisäksi maussa on ruskeaa toffeeta, kaakaojauhetta ja suklaata, lakritsia, multaa ja kahvia, mutta toisaalta myös laastarin tai tärpätin häivähdys. Alkoholi ei sinänsä polta pahasti läpi. Onko suutuntumaa ohentamassa jokin brittityylinen tumma panimosokeri?

Katkeroa ei maistu kovin paljon, joten Lump of Coal kai edustaa enemmän perinteistä britti- tai siirtomaastoutin tyyliä kuin amerikkalaista nykystoutia. EBU-lukema on 26, yllättäen esimerkiksi God Julissakin on Alkon mukaan vain 28 (panimon antama luku on tosin 30), eli käytännössä samaa tasoa. 

Nøgne Ø:n oluessa humalat ovat siis amerikkalaisia mutta niitä on käytetty varsin kohtuudella, eli yleistunnelma on ehkä brittiläinenkin ja tosiaan jopa stout-henkinen (vai baltic porter?). Tuoksussa jo tuntui noita herkullisia tummia maltaita ja niitä on myös maussa – resepti sisältää müncheniä sekä suklaa-, mustaa ja karamellimallasta. Runsaasti maistuu tummaa melassia, makeuttakin, ehkä maitokaakaota ja kahvia, hiukan lääkemäistä särmää, sitrushedelmää mutta ei oikeastaan havua. Suutuntuma lipsahtaa öljymäiseen suuntaan.

* * * * *

Mitä näistä vetäisi yhteen? Laajasti ottaen Nøgne Ø:llä on kai paletti paremmin hallussa kuin Ridgewayllä, mutta onhan norjalaispanimon suuruuden päivistä jo aikaa. Jotain kokonaisuudesta jää siis God Julissakin puuttumaan, ja tämä tunne liittyy siihen, että olut on melko lähellä 2000-lukulaista imperial stout -maailmaa, jossa on hyvin usein revitelty voimakkaammilla mauilla. Iso osa tämän oluen arvioista esimerkiksi RateBeerissä on niiltä vuosilta, jolloin vahvaluonteista olutta oli maailmassa paljon vähemmän, joten korkeiden pistemäärien luotettavuutta voi pohtia.  

Ridgewayn Lump of Coal on tässä vertailussa hitusen ohut (esim. Plato-lukemat ovat Nøgnellä 22° ja Ridgewayllä 17°, kun alkoholitilavuudessa on kuitenkin vain prosenttiyksikön ero). Brittipanimoiden pitäisi saada tämä export/foreign/imperial-stoutien rintama aivan aukottomasti hallintaan, jotta maailma ymmärtäisi, mistä munasta tämä kana on alun perin kuoriutunut. Jenkit pääsivät nappaamaan yliotteen omilla tulkinnoillaan 1990–2000-luvuilla, ja knallit ja sateenvarjot yllätettiin kalsarit nilkoissa. Vaikka nyt varsinkaan Brexitin jälkeen ei ole tehnyt paljon mieli puhaltaa liekkiä brittiläisen erityisyyden kipinöihin, niin saarten portteri- ja stouthistoria on kuitenkin yhä Euroopan olutkulttuurin kulmakiviä, ei amerikkalaisen craft beer -innovoinnin sivutuote.

(Kuvalähde: Flickr.com / Catherine, CC BY 2.0.) 

Alkon jouluoluet #1: Hohenthanner Winterfestbier

Ryhdyn postailemaan Alkon jouluoluista itse asiassa täsmälleen samana päivänä kuin vuosi sitten: 24. lokakuuta. Maisteluun päätyi tällä kertaa ensimmäisenä Hohenthanner Winterfestbier (5,8 %), Hohenthannin linnapanimosta Baijerista. Minulle panimo oli ennestään tuntematon, mutta pienen selvittelyn perusteella se näyttäisi olevan juuri sellainen kuin voi kuvitella.

1800-luvulta asti pikkukaupungin kartanolinnan mailla toiminut panimo on ollut luonnollisestikin saman suvun omistuksessa alusta asti, ja valikoima on varmasti vuosikymmenten saatossa elänyt vain vähän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana mukaan on tullut muutama craftbier, jotka eroavat perussaksalaisista oluista hieman korkeampien katkeroiden ja uudentyyppisten humalalajikkeiden osalta (yhdessä oluessa on jopa ale-hiivaa). Talvinen juhlaolut ei kuitenkaan kuulu näihin erikoisuuksiin vaan edustaa hyvin perinteistä saksalaista lager-tyyliä.

Se ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin odotin. Olin ajatellut, että Winterfestbier saattaisi olla vain muutamaa pykälää vahvempi versio panimon vaaleasta peruslagerista. Kyse on kuitenkin hieman punertavasta festbieristä, johon sopisi varmasti myös sana märzen. Tämä tarkoittaa usein – kuten tässäkin tapauksessa – runsaampaa maltaan makeutta ja miedompaa humalan makua.

Vähäeleinen juhlaolut tämä onkin. Vaikka panimo taitaa jopa jäädä Saksan kuuluisimman humalankasvatusalueen Hallertaun rajojen sisään, humala on tässä oluessa todella sivuosassa. EBUja on 15 eli meikäläisten bulkkikeskioluiden luokkaa mutta aistinvaraisesti humalasta ei ole paljonkaan jälkiä. Vahvuutta on etiketin mukaan 5,8 %, mutta aikaisempien kirja- ja nettitietojen mukaan olut on takavuosina ollut hieman miedompi. Makeahkon maltaisuuden lisäksi maussa on aavistus pähkinää ja kevyt sitruksen kirpeys, ehkä vähän yrttisyyttä loppuliu’ussa. Tuoksu on neutraali, jos jotain niin maltainen.

Tyyliin nähden kyllä melko raikas ja hyvin tehty olut on linnapanimolta tuotu – kuten Saksassa on tapana, ongelmia ei pahemmin ole. Ei tämä tietenkään herätä riemun kiljahduksia tai jännityksen värinää juuri kenessäkään. Näiden juhlaoluiden juhlavuus on sidottu aikaan ja paikkaan, sinne kyliin ja pikkukaupunkeihin joissa tällaisia on juotu ties monenko polven ajan. Mukavaa silti että Saksastakin tulee monennäköistä ja -makuista olutta myös monopolin hyllyille.

Alkon jouluolutvalikoimasta kerroin edellisessä postauksessa ja luultavasti muutamassa seuraavassa maistellaan vielä lisää kauden tuotteita.

(Baijeri-kuva: Flickr.com / Dr. Matthias Ripp, CC BY 2.0.)

Alkon jouluoluet 2021 – koko valikoima ja odotukset kiinnostavimmista

Muutamana vuonna olen seurannut apeana Alkon jouluolutvalikoiman surkastumista. Ei se ole ehkä muistuttanut sentään pyytä maailmanlopun edellä – kuten yhtiön pääsiäisolutvalikoima – mutta ennen pitkää Schlenkerla Eichen ja Gouden Carolus Christmasin seurana ei olisi varmaan ollut kuin korkeintaan Shepherd Neamen tai vastaavan brittipanimon joulu-ale, jos sitäkään. Vähiin käy ennen kuin loppuu?

Mutta olisikohan tällä saralla kuitenkin ryhdistäydytty taas. Viime vuonna huomaan testanneeni blogissa kokonaista yhdeksän ennen kokematonta jouluolutta, ja myös vuoden 2021 valikoimassa on useita ihan harkitsemisen arvoisia. En väitä, että tämä on kiinnostavin mahdollinen jouluolutkattaus, minkä maailman eri panimoilta saisi koottua, mutta aika monenlaisia aineksia on sentään mukana.

Oluita on nopeasti laskien ilmestynyt Alkon sivustolle nyt parikymmentä, joskin muutamaan on merkitty seuraava tilausajankohta vasta loppiaisen tuolle puolen. Aina voi myös yksittäisten oluiden kohdalla pohtia, onko kyseessä jouluolut, talviolut vai vain sopivasti kausioluelta näyttävä muu olut. Joka tapauksessa lista ei näin ole valovuosia lyhyempi kuin Systembolagetilla (jolla valtakunnalliseen jakeluun tulee noin 35 jouluolutta). Tosin ruotsalaisten monopoli myy myös paikallisesti eri alueilla toimivien pienpanimoiden jouluoluita. Silloin Suomen ja Ruotsin vertaamista tietysti sotkee se, että iso osa Systemin jouluoluista olisi meillä ruokakauppavahvuisia. Ainahan myös kauppojen jakeluun tulee Suomessa jonkin verran jouluoluita, joita taas ei Alkossa nähdä.

Koko valikoima – tai ainakin ne jotka sain Alkon nettihausta ulos – löytyy tämän postauksen lopusta.

Ensin henkilökohtaiset tärppini. Lyhyt lista ei ole siis objektiivisiksi suosituksiksi tarkoitettu, vaan siinä ovat vain ne, joita aion hankkia omien mieltymysten ynnä muiden syiden takia.

1. Nøgne Ø God Jul: Olen luultavasti maistanut tätä 2000–10-lukujen taitteessa, kun NØ oli pohjoismaisen oluen messias. Kunnollista muistikuvaa ei ole kuitenkaan jäänyt, joten kokeillaan, miten toimii nyt kun aikakausi on toinen.

2. Abbaye d’Aulne Christmas Beer: Eihän Abbaye d’Aulne (entinen Val de Sambre) varmaan kiinnostavin belgialainen panimo ole, mutta aina on tartuttava kiinni, kun ennen maistamaton belgialainen jouluolut tulee tarjolle.

3. Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout: Tästä on sanottava hiukan samaan tyyliin kuin edellisestä, eli että panimo ei ole ykkössuosikki mutta tyyli kiinnostaa. Spekseiltään tämä on lähellä taannoin Suomessakin nähtyä Foreign Extra Stoutia, mutta ei ilmeisesti ole sama olut. Ridgeway on monena vuonna uittanut Alkon joulukattaukseen Bad Elf -oluttaan ja sen lukuisia versiointeja, mutta nyt ilkeiden tonttujen aika näyttäisi olevan ohi. 

4. Fiskarsin Luostarin Talvipolku: Tölkin kylkeen painetun kuvauksen mukaan “belgi-dubbel” ja alkoholia on 6,7 %. Kuulostaa Munkintieltä. Jos kyseessä ei ole sama olut, kiinnostaa. Jos on, voin silti maistaa, missä kunnossa Munkintie on näinä aikoina.

5. Hohenthanner Winterfestbier: Baijerilainen festbier ennen näkemättömältä panimolta on kai pakkohankinta, vaikka osoittautuisikin (kuten yleensä osoittautuu), että tämä on hieman exportimpi versio heidän perus-hellesistään ilman sen kummempia joulupiirteitä. Sopinee silti joulusaunaan, jos tekee mieli jotain sahtia kevyempää. (Ks. myös Wieninger Festbier.)

6.–7. Santa Olaf Christmas Ale ja Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager: Näissä juuri ja juuri 5,5 % rajan ylittävissä kotimaisissa aina vähän ihmetyttää, miksei tehdä joko selkeästi Alko-vahvuista tai sitten ruokakaupparajan alittavaa. Näissä tyyleissä ja tähän vuodenaikaan pieni lisävahvuus tuskin haittaisi. Toisinaan tuollainen vajaa 6 % toki osuu juuri johonkin soft spotiin maunkin puolesta.  

8. Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad: Tämä tulee olemaan överimakea olut ilman muuta potkua kuin alkoholi, ja tulen katumaan hankintaa. Uteliaisuus saattaa silti voittaa.

Koko lista:   

Wieninger Festbier, Prykmestar Vahva NEIPA, Ayinger Winterbock (14.1.), BRLO Berlin Winter IPA, Abbaye d’Aulne Christmas Beer, Karmeliten Karmentinus Heller Weizen-Doppelbock, Erdinger Schneeweisse, Shepherd Neame Christmas Ale, Fiskarsin Luostarin Talvipolku (14.1.), Stella Artois 75 cl (14.1.), Santa Olaf Christmas Ale, Nøgne Ø God Jul Christmas Ale, Hohenthanner Winterfestbier, Mikkeller Santa’s Hoppy Helpers Holiday IPA (14.1.), Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout, Aecht Schlenkerla Eiche, Gouden Carolus Christmas (14.1.), Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad, Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager, To Øl Jule Malt.

(Sekä Zoller-Hof Donator, joka on ilmeisesti jäänne viime vuoden jouluolutvalikoimasta ja muutama pullo on jäänyt uinumaan Urjalan ja Heinolan Alkojen hyllyihin.)

Ulkopuolisia kuvalähteitä: Flickr.com, [cipher] (CC BY-SA 2.0), Smabs Sputzer (CC BY 2.0).

Laitilan Tuomas Altbier (Hyvä Tuomas 2019)

Olutliitto valitsee vuosittain Hyvän Tuomaan tai toisinaan kaksikin. Palkittu henkilö on sitten päässyt tavan mukaan suunnittelemaan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan seuraavan vuoden jouluoluen, jonka nimenä on nähty ainakin Kievari Tuomasta ja pelkkää Tuomasta. Niinpä viime vuoden loppupuoliskolla markkinoille lasketun Tuomas Altbierin ovat suunnitelleet panimolle vuoden 2019 tunnustuksensaajat, toimittajat Mariaana Nelimarkka ja Jussi Rokka. Tuomasten palkitsemisessa on ilmeisesti painotettu pitkäaikaisempia ansioita, joten esimerkiksi uusimman NEIPA-sukupolven kellokkaita ei ole vielä Tuomaina nähtykään. Ehkä tästä syystä myös Tuomas-oluet ovat usein edustaneet tyylikategorioiltaan perinteikkäämpiä olutlaatuja.

Minulta tämä olut meni viime vuoden puolella tuoreeltaan ohi, mutta olen sitä sittemmin bongaillut toisinaan ihan lähikaupoissakin, esimerkiksi oman kadun Alepassa. Nyt se sitten tuli otettua viikonloppua varten ostoskoriin ja pääsee viimein maisteluun. Tyylinä altbier on yksi omia suosikkejani, vähäeleisen tyylikäs saksalainen pintahiivaolut.    

Tämä Tuomas-tulkinta on väriltään punaruskea, ja tuoksu on mieto, siinä leipää ja häivähdys hedelmää. Pähkinäisen, karamellisen, hillitysti hedelmäisen makuinen olut voisi olla varmaan makujensa puolesta lagerkin, mutta on epäilemättä kylmässä käynyt pintahiivaolut kuten alt-tyyliin kuuluu. Reseptissä on näköjään myös vehnämallasta, ja siltä osin on tavoiteltu Münsterin altbierin luonnetta. Jonkin verran leipää maistuu mutta ei mennä paahteiselle ruisleipävaihteelle. Jälkimakuun jää väreilemään jotain yrttistä, epäilemättä pientä humalan katkeroa. Kokonaisuutena tämä Hyvä Tuomas on miellyttävä, selkeähkö, nähdäkseni tyylinmukainen olut.  

Düsseldorfin ja lähiseutujen alt-vyöhykkeen ulkopuolinen maailma elää jatkuvasti jonkinlaisessa alt-tyhjiössä. Tyylin edustajia tulee vastaan todella harvoin (toki viime aikoina Alkosta on saanut Uerigen sticke-versioita). En siten osaa tätäkään kovin hyvin lennosta verrata tyylin kotikaupungin parhaisiin tai heikompiin suorituksiin. Ensi vuoden keväällä tulee kymmenen vuotta siitä, kun olen edellisen ja ainoan kerran maistellut aitoja altbiereja Düsseldorfissa. Silloin tuli testattua ainakin vanhassakaupungissa edustettuina olleet merkit – Füchschen, Schlüssel, Schumacher, Uerige ja Kürzer – joissa kaikissa oli hyvät puolensa. S:llä alkavien panimoiden oluista jommastakummasta tykkäsin selvästi enemmän, mutta en enää muista kummasta.

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)

Stille Nacht, Heilige Nacht

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 24. luukku.  

Joulukalenterin ovet sulkeutuvat tältä vuodelta, ja on aika rauhoittua vähäksi aikaa juhlan viettoon. Tähän johdattaa yksi tunnetuimmista 1980-luvun alun belgialaisista oluista, De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht. Löysin sitä eilen kaapistani paitsi vuoden 2019 versiona, myös yllättäen viisi vuotta vanhempana eli 2014 vuosikertana. Nämä pääsivät maisteluun rinnakkain.  

Stille Nacht ei ole enää sama olut kuin 80-luvulla. Kuten usein käy, esimerkiksi sen voimakkuus on pompannut muutaman pykälän ylöspäin kahteentoista prosenttiin. Sitä ennen se oli pitkään 8–8,5 % maastossa. Tuoreemmassa Stille Nachtissa tuntuu, että kyseessä on joulujuhlan railakas alkuilta, ei hiljainen keskittyminen. Sokerin kuumuus ja melkein sitruunamehumainen sivumaku nappaavat suun pinnoille. Kokemus on jopa vähän hajanainen ja mieleen tulee sima. Ehkä viinan henkikin vislaa mukana.

Viisi vuotta kauemmin ikääntynyt versio on toista maata: akuutti sitrushedelmä ja sokeri ovat vaihtuneet sherryn eleganssiin, jota voi hyvin kuvitella siemailevansa hiljaa hiipuvan takkatulen ääressä jouluyönä. Tumma ruokosokeri on tuonut ikääntyneeseen olueen ehkä rommimaisiakin piirteitä, mutta perusrunkoa ajan hammas ei ole vielä syönyt. Ainakin näiden kahden vuoden vertailun perusteella kannattaa antaa viime vuosien Stille Nachtien rauhoittua kellarissa pari vuotta, ehkä enemmänkin.

Kun asioiden antaa ikääntyä, niihin saa uusia näkökulmia ja erilaisen perspektiivin. Ehkä siitä on ollut tämän vuoden joulukalenterissakin kyse. Ajan kuohujen rauhoituttua alkaa näkyä selkeämpiä kehityskulkuja, ja jotkut isot ilmiöt, joihin on aikoinaan liittynyt paljon innostusta, pelkoa tai huolta, näyttävätkin pieniltä sivujuonteilta ajan virrassa.

Ikääntyneiden oluiden tarjoilu ja siihen erikoistuneet baarit olivat belgialainen ilmiö jo viimeistään 80-luvulla, ja samaa voi tietysti harrastaa siellä ja muissakin maissa myös nykyään. Ehkä muutaman vuoden päästä joulun alla taas pääsee vaikka Antwerpenin Kulminatoriin, jossa voi testata saman syksyn Stille Nachtia – onko se jälleen kuuman paahteinen, kuin jouluviikon shoppailustressi nestemäisessä muodossa. Ja kaivaa kellarista sen rinnalle vaikka vuoden 2020 tai 2010 versio, täynnä tyyntä pyhäpäivien rauhaa.

Olutkoira toivottaa levollista ja maltaiden tuoksuista joulua!

Jouluolut uutelisällä oli tribuutti nuoruuden kotiolutbuumille

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 22. luukku.

Jotkut uskollisimmat tämän blogin lukijat ehkä muistavat minun maininneen muutamaankin kertaan, etten osaa panna olutta. En ole kerta kaikkiaan koskaan tehnyt – edes yrittänyt. Ainoita poikkeuksia ovat muutamat kerrat 90-luvun alussa, jolloin kavereiden kanssa hädin tuskin täysi-ikäisinä kipitimme Pohjois-Tapiolan kotiolutkauppaan ja onnistuimme ohjeiden avulla keittämään jotain savisen tummaa ja alkoholipitoista, josta tuli tarvittaessa humalaan.

Noita kotioluita tehtiin tietysti valmiista uutepaketeista, ja lopputulos oli parempi tai huonompi versio siitä, millaiseksi uutteen tekijä oli kotioluen suunnitellut. Vasta tänä vuonna, yli 25 vuotta myöhemmin, olen ensimmäistä kertaa tehnyt alusta loppuun itse sellaisen oluen, jossa edes suurin osa maltaasta on aitoa mallasta, humala aitoa humalaa ja hiivakin varta vasten valittua oluthiivaa.

Ehkä jonkinlainen nyökkäys noille nuoruusvuosien kotioluthankkeille on, etteivät raaka-aineet nytkään siis olleet sataprosenttisesti “sitä itseään”. Päädyimme nimittäin tekemään tässä kuussa jouluoluen viime vuonna Hangon kirjakaupasta mukaan tarttuneesta Oma pikku panimo -kirjasta. Olennaista oli, että valmistus toimisi omassa keittiössä ja lähinnä normaaleilla keittiövälineillä – mahdollisimman helposti – ja että tulos olisi suurella todennäköisyydellä onnistunut. Toki toinen vaihtoehto olisi voinut olla vaikka kokeilla Reittausblogin pussimäskäysohjeita tai jotain vastaavaa, mutta ehkä ensi kerralla.

Vaikka osa maltaista on kyseisen kirjan ohjeissa aina spraymallasta eli kuivattua uutetta, loput olivat sitten erilaisia värimaltaita, jotka valikoin nettikaupasta kuin kuka tahansa kotiolutharrastaja. Tarpeet siis hankittiin erään panimotarvikekaupan verkkokaupasta ja noudettiin heidän varastostaan pääkaupunkiseudulla. Maltaat – ne muut kuin spraymallas – rouhittiin paikan päällä odottaessani. Olin poiminut nettitilaukseen mukaan myös muita keittiöstämme puuttuneita tarpeita kuten lämpömittarin, lapon ja pullotusvehkeet.

Kirjan jouluoluessa oli crystal-, carafa- ja suklaamallasta sekä juurikin tuota spraymallasta. Kun kotona avasin noutamani paketin, huomasin sprayn olevan vehnämallasta (ehkä vehnän ja ohran sekoitusta?). Olin varma, että olin tilannut medium-väristä ohraspraymallasta. Ehkä olin ymmärtänyt jotain väärin tai tilauksessa oli tullut moka, mutta emme antaneet tämän häiritä, vaan ryhdyimme toimeen.

Ruotsalaisesta kirjasta suomennettu Oma pikku panimo toimi kyllä ohjeiden puolesta ihan hyvin; saimme sillä tehtyä ne vaiheet mitkä pitikin. Mäskääminen, keitto, suodatus ja muut vaiheet sujuivat asianmukaisesti, ja lopulta desinfiointiin liittyvän säätämisen jälkeen (siinä ei haluttu tehdä virheitä!) vierre päätyi kuivahiivan kanssa viiden litran käymispulloon. Tuoksut ja vierteen ulkoinen olemus antoivat nekin jo vihjeitä siitä, ettemme ainakaan tehneet kaikkea aivan päin mäntyä. Humalana oli Libertyä ja East Kent Goldingsia sellaisessa suhteessa, että oletin lopputuloksessa maistuvan jonkin verran modernia amerikkalaista sävyäkin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa käymisastiassa olut käyttäytyi vaisusti, ja pohdimme välillä, tekikö hiiva ollenkaan sille uskottua tehtäväänsä. Pullotusvaiheessa suoritettu maistaminen palautti kuitenkin taas uskoa: jotain kaapin perällä oli tapahtunut. Nyt kahden viikon pullokäymisen jälkeen oli sitten maistamisen vuoro.

Jo kruunukorkin avaamisen ääni ja viimeistään lasiin kaatuvan oluen kaunis mutta ei ylenpalttinen vaahto lupasi, että ainakin käyminen oli sujunut asianmukaisesti. Jouluolutreseptin mausteet maistuivat maussa, samoin hieman amerikkalaistyylinen humalakatkero – melko mietona tosin. Hiilihappo tuntui suussakin juuri sopivalta. Olut oli ihan asiallisen näköistä, tummanruskeaa, hieman sameaa, mutta paljon kirkkaampaa kuin olin pitkään pelännyt. Makukokemus oli mielestäni sitä, mitä resepti suunnilleen lupasikin.

Kokeilu päättyi siis onnellisesti, ja siitä jäi tunne, että tätä voisi aina silloin tällöin tehdä ilman sen suurempaa jännitystä tai juhlallisuuksia. Olisiko seuraava yritys sitten talvikauteen sopivasti vahvempi portteri tai stout? Myös muun tyyppisiä ohjeita kuin tämän kirjan filosofiaa voisi olla kiinnostavaa testata, vaikka kovin syvälle kotiolutharrastuksen madonreikiin en aio ainakaan toistaiseksi sukeltaa. Joulua päästään joka tapauksessa nyt skoolaamaan omassa kaapissa käyneellä kausi-alella, josta edes piparimausteiden jalanjälki ei onnistunut saamaan yliotetta. Belgialaistyyppisissä pulloissamme on kyllä joulunpunaiset korkit, mutta omaa etikettiä emme ehtineet tähän hätään askarrella.

Jouluolut #9: Delirium Christmas/Noël

Tämä belgialainen taitaa olla tällä kertaa viimeinen Alkon joulunajan oluista, joita tähän postausten “sarjaan” aion maistaa. Ei näitä ollut näinkään monta tarkoitus alun perin käydä läpi, mutta tarjontaa on ollut ehkä näppituntumalta joitakin viime vuosia enemmän, ja monet jouluoluet osuvat hyvinkin omaan makuuni. Välillä mausteita tai vahvuutta on niissä liikaa, mutta toisaalta kausioluissa pääsee esiin hienoja mallas- ja hiivavetoisia sävyjä, jotka nykyajan humalakeskeisyydessä voivat jäädä varjoon.

Jouluoluet ovat yleensä tummia, harvemmin vaaleita, ja kohtalaisen harvoin myöskään siltä väliltä. Kuten Karmeliten Kloster Doppelbock, tämä Huyghen panimon joulu-Delirium osuu kuitenkin paletin keskivaiheille kuparinpunaisten värisävyjen joukkoon. Ympärivuotinen perustuote Delirium Tremens on vaalea, mutta sillähän on muutama nuorempi, erinäköinen sisarus: tumma Delirium Nocturnum, vaaleahko humalavetoinen Delirium Argentum ja marjavetoinen Delirium Red ainakin.

Delirium Christmas – tai ranskaksi Noël – on peräti 10 % vahvuinen ja sen piirteet ovat melko tyypillisiä belgialaisen ohraviinin (vrt. Bush Beer) piirteitä. Humala on taka-alalla; sen sijaan jyllää mausteinen belgialaishiiva (ja kenties jokin mauste, vaikka sitä ei etiketissä myönnetä) rinnallaan makea mallas, ja näiden ansiosta oluessa on joulun rusinaisia makuja sekä Välimeren hedelmiä kuten persikoita ja sitruksia, sekä tummaa sokeria ja sherryä. Tyylikkäät elementit tulevat huyghemäiseen tyyliin hiukan kasassa ja sikinsokin pikemmin kuin harmonisena sinfoniana, mutta kyllähän tämä olut puolustaa paikkaansa joulupöydässä jos tyylilaji miellyttää. Vähän alkoholin kuumuuttakin on maussa mukana, ja muutenkin tämän terä varmasti riittää leikkaamaan rasvaisten ja täyteläisten jouluruokien läpi toivotulla tavalla.