Maineikkaan uudehkon brittipanimon Anspach & Hobdayn maustekeksi-stout on jouluolut, vaikka taisikin uida Alkon valikoimiin vasta uuden vuoden juhlintojen jälkeen. Siitä kertoo paitsi tiilenpunaisen tölkin kylkeen painettu Joulupukin kuva, myös oluen tuoksu. Tuoksu on aika lailla joulumausteiden täyttämä, kuten on itse asiassa makukin. Inkiväärin ja kanelin aromeista puhutaan tölkin teksteissä, mutta mausteita ei ole eritelty raaka-aineluettelossa.
Jos pelkkää reseptiikka- ja raaka-ainelistausta lukisi, mausteisuus saattaisi jäädä huomaamattakin. Ennen spices-sanaa on ehditty tölkin kyljessä kuvata oluessa käytettyä mallas- ja viljakavalkadia tarkkaankin: Extra Pale Maris Otter, Amber, Chit, Caragold, Chocolate, Roasted Barley, Rye. Jos muuten ”Chit” on vieras mallas, kuten minulle oli, niin tiedoksi, että kyse on vain lievästi mallastuneista viljanjyvistä, joilla haetaan ehkä enemmän maisteluelämystä kuin käymiskelpoista sokeria. Humalaosastolta löytyy amerikkalaista ja brittiläistä: Centennial, Columbus, East Kent Goldings. Hiivana on neutraali amerikkalainen craft-hiiva US05. Plato-asteita on 15° eli ihan kohtuullisesti 6,0 % alkoholipitoisuuteen nähden.
Kuten monet mausteiset tummat jouluoluet, tämä on ihan miellyttävä ja tasapainoisen oloinen olut muuten – paitsi että ne mausteet jyräävät. Jos ei tykkää vahvoista joulumausteista oluessa, ei tykkää tästäkään stoutista. Jokin hieman voimakkaampi stout, ja ehkä mallasprofiilin tummempaan päähän enemmän panostava, saattaisi jo peittää maustekerrosta vähän selvemmin alleen. On sen alta toki aistittavissa monipuolisempaakin tuoksu- ja makumaailmaa, esimerkiksi amerikkalaisten humalien sitrushedelmää (osa tuoksun mausteisuudestakin voi olla tietysti humalalähtöistä). Paahteista mallasta on mukana myös, samoin tummien keksien siirappisuutta.
Nämä piparioluet ovat usein aika raskaita oluita, ja tietysti ne on tarkoitettukin joulunaikaan takkatulen ääressä hiljaa siemailtaviksi. Silti takkatuliosastoltakin löydän usein monia muita oluita, jotka miellyttävät minua enemmän. En periaatteessa suhtaudu maustamiseen kielteisesti, mutta jokin näistä joulumausteista – ehkä kuivattu inkivääri? – tuntuu oluessa vuosi toisensa jälkeen vähän turhan kylmältä ja luotaantyöntävältä.
Tässä on kaksi eurooppalaista vahvan jouluoluen klassikkoa, toinen alkuperältään sveitsiläis–itävaltalainen ja toinen belgialainen. Testaamistani pulloista Stille Nacht (se belgialainen) on ostettu Alkosta, jonka jouluolutvalikoimaan se oli äskettäin ilmestynyt muutama viikko etujoukon perässä. Samichlaus taas on hankittu Genevestä Tom Beersiltä. Se on valmistettu Eggenbergin linnapanimolla Ylä-Itävallassa, jossa kyseistä olutta muutenkin on pantu jo reilusti yli 20 vuotta. Oluen alun perin kehittänyt Hürlimann teki sitä Zürichin liepeillä vuodet 1980–1996.
Samichlaus tunnettiin 1980-luvulla maailman vahvimpana oluena, mitä se 13–14 prosentin tilavuudellaan varmasti siihen aikaan olikin (nyt pullon kyljessä lukee tasan 14 %). Muistan lukeneeni jostain Michael Jacksonin vanhasta kirjasta, miten Hürlimann – laadukkaiden hiivojen kehittelyyn ja myyntiin erikoistunut panimo – teki jouluoluttaan varten lagerhiivan, joka jalostettiin mahdollisimman alkoholinkestäväksi. Yleensä hiivat alkavat ennen pitkää häiriintyä itse tuottamansa alkoholin läsnäolosta ja ajaa toimintaansa alas, mutta tällä bakteerikannalla oli pukin antama erikoistehtävä.
Vaikka 14 alkoholiprosentilla ei nykypäivänä ole enää asiaa ”maailman vahvimman oluen” kilpavarusteluihin, on Samichlaus edelleen hyvin vahvaa. Jos joulupukki tällä itseään kylmänä aattoyönä lämmittää, saa varoa putoamasta porojen kelkasta. Punaruskea olut on hyvin vähävaahtoinen, ja siinä on todella intensiivinen makean maltaan ja konjakin tuoksu. Maku on samaten siirappisen maltainen, nautiskelujuomaksikin melkein turhan makea – ehkä jonkun vahvan juuston kumppanina toimisi parhaiten.
Tämä Samichlaus Classic on siis nyt lähes kaksi vuotta vanha pullo; oluttahan pannaan vain kerran vuodessa joulukuun 6. päivänä. Sinä aikana mukaan on ehkä tullut lisää konjakin tai sherryn sävyjä, ja mieto humalointi on ehkä muuttunut lääkemäisemmän makuiseksi. Sokeri ei ole kuitenkaan palanut pois, eli raskaanpuoleinen juhlajuoma on edelleen kyseessä. Makeutta lukuun ottamatta tämä on ihan hieno ja kunnioitettava perinneolut.
Stille Nachtista kirjoitin kolme vuotta sitten vähän pitemmän jutun, ja nyt tarkoitus on vain katsastaa, ovatko ajatukseni vuosikerrasta 2023 samanlaisia kuin vuoden 2020 Stille Nachtista. De Dolle Brouwers aloitti tämän oluen kehittelyn Belgiassa 1980-luvun alussa vain pari vuotta myöhemmin kuin Hürlimann Sveitsissä rakenteli Samichlausin. Näitä oluita yhdistää syntymäajan lisäksi se, että nuppeja käännetään isossa mittakaavassa kaakkoon, eli ei ajeta sammutetuin lyhdyin.
Stille Nacht (12 %) vaahtoaa kohtalaisen runsaasti, kuten Belgiassa vahvemmatkin oluet usein tekevät. Nenään leijuu tyypillisen belgialaista mausteisen karamellista tuoksua mutta myös sitrushedelmien aromia. Suutuntuma voisi olla raskas mutta runsas hiilihappo keventää sitä. Kuten kolmen vuoden takaisessa Stille Nachtissa, nytkin sanoisin, että pienesti hapokas sitrus – tai makea sitruunapurukumi – on aika hallitseva maku. Olikohan reseptissä taas jotain amerikkalaista humalalajiketta? Stille Nacht on edelleen omaperäinen ja hyvin tehty jouluolut, ei ihan samanlainen kuin 10–15 vuotta sitten (jolloin ehkä tykkäsin siitä vielä enemmän) mutta yhäkin iskevä ja mielenkiintoinen.
Tuskin oli oktoberfest-kausi saatu vauhtiin, kun Alkon valikoimaan rupesi jo puskemaan jouluoluita. Ainakin Amerikassa tähän väliin – halloweenin ja kiitospäivän puristuksiin – olisi voitu mahduttaa vielä kurpitsaoluiden sesonki. Mutta tulkoon joulu, kun on kerran tullakseen. Johan nämä ovat suunnilleen kuukauden olleet myynnissäkin. Monopolin valikoima on jälleen tuttu ja turvallinen: useita vanhoja peruspilareita ja jokunen uutuus.
Jos hallituksen suuret suunnitelmat menevät putkeen, tämä muuten taitaa olla viimeinen vuosi, kun ainoa mahdollinen ostopaikka Alkon jouluvalikoiman useimmille oluille olisi enää Suomessa Alko. Käyn läpi alla ne neljä jouluolutta, joihin en ole aikaisemmin törmännyt (ja pikakelauksella ne loputkin). Esimerkiksi nämä neljä ovat kaikki alle 8-prosenttisia ja sikäli voisivat jouluna 2024 kuulua minkä tahansa suomalaisen ruokakaupan valikoimaan. Tai vaikka R-kioskin tai jouluisen herkkukaupan?
Malmgård Xmas Porter (6,8 %)
Pernajalaisen kartanopanimon pitkälle taipaleelle on sattunut hittejä ja huteja, mutta X-Porter on aina ollut pikemminkin siellä onnistumisten laarissa. Äkkiseltään voisi odottaa, että jouluvalikoimiin tullut Xmas Porter eroaisi heidän perusportteristaan korkeintaan nimellisesti. Normaali X-Porter on esimerkiksi 7-prosenttisena pari piirua vahvempi. Tosiasiassa ne ovat aika erilaiset oluet. Kun maistelin jouluolutkattausta pitemmän ajan kuluessa, minulla oli tilaisuus testata nämä kaksi vierekkäinkin. Tummat värit ovat aika samat, jouluolut hiukan vaaleampi. Tuoksussa päästään selvempiin eroihin: siinä missä X on kahvinen ja tummasuklainen, Xmas tuoksuu metsälle, aika amerikkalaiseen tapaan. Ehkä on haettu joulukuusen aromia. Kuusimetsän takaa taitaa valitettavasti pilkottaa myös kasvimaata. Maltaan makeutta on jonkin verran tarjolla maussa, 17,5°P olut on käytetty vain 6,8 abv-prosenttiseksi. Kuusenkerkkäsiirappi on se aine, joka tästä tulee mieleen, mutta todellisuudessa Xmasin reseptissä on hunajaa. Käytetyistä humalalajikkeista en tiedä, mutta olisivatko ne juurikin joitain Uuden maailman humaloita, joita luonnehtivat männynhavujen ja sitrushedelmien tuoksu ja maku. Perus-X-porterissahan on Columbusta ja Goldingsia, mutta se on aistinvaraisesti paljon brittiläisempi olut. Minusta tämä jouluolut on kuitenkin aivan hyvin toteutettu tuote, joka voi sopia joulun kinkku- ja laatikkopöytään oivallisesti.
Klosterbrauerei Furth Kloster Dunkel (5,7 %)
Tämä tumma lager tehdään Hohenthannin panimossa, eli sikäli tämän vuoden jouluoluissa on myös Saksa-osastolla kaksi tuotetta samalta valmistajalta (kuten brittipuolella on Ridgewayllä). Puunruskean oluen tuoksussa on talkkunamaisesti paahtunutta viljaa, miedosti jotain hedelmää, eli aika tyypillisiä dunkel-tuoksuja. Maussa ei tämän jälkeen mikään elementti yllätä myöskään: on jälkiuunilimppua pienellä happamalla reunalla, jotain perinteistä saksalaista mausteleipää, loraus toffeelikööriä. Ei paha mutta ei tässä nykyajan väliinputoajatyylissä mikään mestariteoskaan.
Mallaskoski Yuletide (7,2 %)
Joulunajan seinäjokinen tuplapukki onkin savuolut – tämä käy ilmi vasta tölkin takaa, jonne on melko näkyvästi printattu mallasluettelo: pilsnerimallasta, savumallasta, wieniläistä sekä tumman suklaista Carafa II:a. Savu on aika selkeästi läsnä sekä tuoksussa että maussa, mutta se päästää ohitseen myös esimerkiksi hedelmäisempiä oluen piirteitä. Käytetyistä humalalajikkeista ei ole jälleen mitään havaintoa, mutta on mahdollista, että ne tuovat keitokseen mukaan näitä hedelmäjuttuja, mausteisuutta sekä ohuen sitruunankirpeän kulman. Muuten makumaailmassa on kahvin ja tumman siirapin sävyjä, joista vastaavat varmasti maltaat. Humalakatkeroa ei ole minusta liikaa, mutta Alkon laskema EBU 30 on toki lukema, joka joidenkin määritelmien mukaan menee doppelbockin spekseistä oikealta ohi. Tämä olut oli mukava loppuvuoden yllätys, josta Mallaskoski voisi varmasti eri nimellä tehdä ympärivuotisenkin.
Neuzeller Weihnachtsbier (6,2 %)
Neuzeller Bock, pitkään Alkon valikoimassa lymyillyt melko pliisu bock-olut, on nyt ilmeisesti poistunut tai poistumassa, ja sen tilalle on ainakin joulukaudeksi tullut saman panimon Weihnachtsbier (6,2 % abv kuten bockillakin). Alaotsikkona on ”Lager Hell”. Laskennallisessa katkeruudessa on mielenkiintoinen ero: jouluoluessa on 23 EBU ja bockissa 14 EBU. Ei tämä jouluolut nyt hassumpi olekaan, vaalea bock kyllä tämäkin ja tyylilajissa aika perustavaraa. Väri on punertavan kultainen, hunajaista maltaan tuoksua. Olisiko humalan puraisu – vaikka heikohko nytkin – sitten vähän aiempaa tuotetta selkeämpi. Maltaan hunajaisuutta on tarjolla niin tuoksussa kuin maussakin, ei hirveästi muita piirteitä tai yllättäviä huomion kiinnittäjiä. Mutta jos joulupöytään kaivataan peruslagerin sijaan ripauksen vahvempaa, makeamman karamellimaista korviketta, tässä on sitä.
Nopeasti muista jouluoluista
A. Le Coq Jõuluporter on tummempi ja tuhdimpi kuin A. Le Coqin normaali Porter, joka on lopulta aika vaatimaton tumma lager suhteessa komeaan alkuperäänsä. Abbaye d’Aulne Christmas Beer on belgialainen vahva jouluolut, josta kirjoitin pari vuotta sitten. Aecht Schlenkerla Eichessa panimolle tyypillisen pyökin sijaan tammipuun savussa kuivatut maltaat tuovat olueen ehkä vähän Schlenkerlan peruskaavasta poikkeavaa makua, mutta 8 % vahvuus merkitsee sitä, että ainakin itselleni puolen litran annos on melkein liian suuri. Ayinger Winterbock on sama kuin panimon normaali doppelbock Celebrator – hieno olut, josta täällä omia ajatuksiani.
Erdinger Schneeweisse lienee sama perusvehnä kuin ennenkin, toki paria promilleyksikköä vahvempi kuin tavalliset vehnäoluet yleensä. Fiskarsin Panimon Luostarin Talvipolku tuli arvioitua tässä blogissa vuosi sitten. Gouden Carolus Christmas on jouluversio belgialaisen perinnepanimon normaalista Caroluksesta, hyvää laatua joskin makeahko. Hohenthanner Winterfestbier käytiin läpi pari vuotta sitten. Leffe d’Hiver/Winter on maailman suurimman panimoyhtiön laiska jouluolutyritelmä, sinänsä kelvollinen belgialaisolut, johon kuitenkin pitäisi käyttää vähän enemmän aivotyötä.
Ridgeway, Alkon valikoimien iki”suosikki” tarjoaa tämän vuoden jouluolutkattaukseen kaksi ennestään tuttua brittiolutta, joista sekä Lump of Coal (se parempi näistä kahdesta) että Very Bad Elf (ainakin vuosi sitten todellakin very bad) on arvioitu tässä blogissa ennen. Shepherd Neame Christmas Ale on vanha tuttu sekin, aivan mainio olut, jos Neamen vähän metallinen talonmaku (?) ei satu häiritsemään.
Vielä oli kaapin perukoilla muutama Sveitsistä ja Ranskasta joulukuussa tuotu olut, näistä viimeisistä kaksi on mannermaisia porttereita ja kaksi jouluoluita. Nekin vielä viikonloppuna testasin, joten saatiin loppuvuoden ”aktiivinen” varasto kulutettua loppuun. Uusi vuosi, uudet oluet. Ehkä Alkokin tuo taas jossain vaiheessa valikoimaansa joitain kiinnostavia uutuuksia, vaikka heidän jouluolutkautensa jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. Panimomyymälät ja ruokakaupat tietysti tekevät jatkuvasti omaa juttuaan.
Näistä porttereista ensimmäisen valmistaja tuli jo mainittua aikaisemmassa postauksessa, jossa heiltä oli testissä tripel. Panimo on siis La Brasserie du Mont-Salève. Tämän tumman ranskalaisen oluen nimi on yksinkertaisesti Porter Baltique, siis oluttyylin nimi baltic porter vain ranskaksi käännettynä. Itse olen suomentanut sen usein itämerenportteriksi, ja niin toki ranskaksikin Itämeri on la mer Baltique. Prosentteja on 8 %.
Noista korkeammista prosenteista huolimatta Mont-Salèven vahva portteri on aika lailla monien kevyempien porttereiden oloinen, kahvin, suklaan ja paahteisen maltaan makuinen, samantapaisia elementtejä myös tuoksussa. Tyylin mukaisesti humalakatkeroa ei ole kauhean paljon. Miellyttävä ja hyvin tehty melko brittihenkinen portteri tämä Porter Baltique on, ja etikettien retrotyyli on myös visuaalisesti onnistunut.
Tässä oluessa ei siis ole varsinaisesti mitään ongelmaa, mutta ei se myöskään tarjoa mitään uutta tarttumapintaa baltic porter -kysymykseen – siis siihen miksi manner-Euroopan perinteiset portterit olisivat brittiläisistä esi-isistään erillinen oluttyyppi. Riittääkö se, jos jäljelle jää vain hiivojen ero, kun lopputulos on kaikilta aistittavilta piirteiltään samanlainen? Portteri on siis pintahiivaolut ja baltic porter tämän tulkinnan mukaan pohjahiivainen. On kuitenkin tunnettuja esimerkkejä, joissa tämäkään ei ole totta, esimerkiksi virolaisen Põhjalan Öö. Chris Pilkington panimolta kertoi joskus minulle, että Öö käy pintahiivalla mutta kylmässä lämpötilassa, ja sen jälkeen kypsyy nollassa asteessa. Pitäisikö eroa hakeakin enemmän mallas- ja humalapuolelta, jossa esimerkiksi Koff Porter ja Żywiec Porter suuntaavat brittiläisten raaka-aineiden sijaan Saksa–Böömi-akselille?
Sen sijaan toinen testatuista ranskalaisporttereista nyökkää manner-Euroopan ohella astetta enemmän myös Uuden maailman suuntaan. Cambier’n panimo on Croix-nimisessä kunnassa, joka on käytännössä Lillen esikaupunki. Tässäkin Baltic Porterissa on prosentteja 8 % mutta katkeruuden IBU-lukema peräti 50. Pullon etiketissä on mainittu humalalajike Tettnang (ei muita), joten humala voi siis olla saksalaistakin mutta sen tanakka määrä muistuttaa 2000-luvun amerikkalaisista tyyliversioinneista. Sinänsä kelpo olut vaikuttaisi olevan tämäkin, mutta korkea humalointiaste vähän peittää alleen muuta ja sopisi ehkä paremmin muhkeaan imperial stoutiin.
Sitten ensimmäinen jouluolut, se on peräisin Sainte-Cru-panimolta Colmarista. Heiltä maistoin Pariisissa myös mainion belgialaistyylisen hunajaoluen nimeltä Orange Mécanique. Rage Against Christmas (7 %) on sen sijaan punaruskea, tammilastuilla maustettu (”triple oak”) olut, joka tuoksuu kuitenkin enemmän entisaikojen karamellisille jenkki-ipoille kuin tammelle. Maku on mausteisen oloinen, karamellimaltainen, mutta siinä on vähän jotain kasvimaisen epämääräistä. Silti myös viskissä uitettujen tammilastujen maku tulee sinänsä tyylikkäästi mukaan. Humalapuolella on Columbusta ja Citraa mutta sen verran maltilla, että maussa edellämainitut tammijutut melkein jyräävät niiden ominaisuudet. Katkeruutta on vain vähän (20 IBU) ja reseptissä lisäksi kandisokeria, viljapuolella normaalin pale-maltaan lisäksi vehnää, caramunichia ja special W:tä.
Le Saut de l’Ange (8 %) on sveitsiläinen tummanruskea jouluolut Le Fou du Roi -panimolta eli Hovinarrilta. Tuoksu on aika lailla joulumausteinen ja maussa vaikutelma vain voimistuu. Etiketissä mainitaankin, että mukana on tähtianista, kanelia ja muskottia, eli jos niistä ei joulutunnelmaa irtoa niin ei mistään. Totuus on, että tästä oluesta on melko vaikea sanoa mitään noiden mausteiden ohi, sen verran ne valtaavat alaa maussa. Ei pohjaolut varmasti huono ole, mutta hieman hillitymmin ainakin itse hyödyntäisin maustehyllyä jopa joulun aikaan.
Mitä tapahtui Munkintielle? Fiskarsin tummahko luostarihenkinen olut näyttää olevan hyvää vauhtia painumassa unholaan. Helsingissä sitä oli muistaakseni syksyllä vielä jossain baarissakin tarjolla, onkohan nyt enää ruukkikylän omissa ravintoloissakaan? Alkosta ja panimon verkkosivuilta olut on kadonnut – tosin korvautuakseen hyvin samantapaisella kausituotteella nimeltä Luostarin Talvipolku (6,7 %). Viimeksi mainittu on jo ainakin toista vuotta monopolin jouluolutkattauksessa.
Tänä jouluna testasin tämän oluen, joka viime vuonna jäi minulta väliin. Hyvässä tuoksussa on paahtunutta sokeria ja karamellimäistä mallasta, ehkä hiukan appelsiinimaista hedelmää. Maku on aika suoraviivainen ja koostuu pääasiassa kahdesta elementistä: suklainen, mutta myös ruisleipää muistuttava mallas ja sitruuna- tai appelsiiniliköörin tyyppinen hedelmä. Mitään vaikeampaa belgialaista hiivaisuutta tai mausteisuutta ei paljonkaan ole. Jälkimaussa on vähän humalan katkeroa, jonka kyljessä kenties pientä brandymäistä poltetta, alkoholiakin. Kaikki häilyy vähän brittiläisen tumman oluen ja belgialaisten luostarijuttujen välimaastossa.
Fiskarsin (alun perin Rekolan) Panimo rakenteli muutama vuosi sitten valikoimansa vahvempaa päätyä belgialaistyylisten luostarioluiden varaan – oli Munkintie ja Paavin Polku. Nyt villihiiva- ja viinivaikutteinen funky-sarja tuntuu olevan etualalla, ja perinteisemmät dubbel– tai tripel-viritykset pelkistyvät oikeastaan ainakin panimon viestinnässä tähän kausituotteeseen Luostarin Talvipolkuun. Tietysti näkisin mielelläni yhden tällaisen perustason tumman alen ympärivuotisena – vaikka vähän vahvempanakin versiona – rakentamassa siltaa ruukkitoiminnan belgialaiseen historiaan, ja siinä ei välttämättä erikoisbakteereita tai viinirypäleitä tarvittaisi.
Kuten siis olen varmaan ennenkin maininnut, entisen Pohjan pitäjän ruukeilla kuten raudanjalostuksessa muuallakin Ruotsin valtakunnassa toimi alkuaikoina lukuisia vallonitaustaisia ammattilaisia – nykyisen Belgian alueelta tulleita. Niinpä Fiskars voisi pitää vakiovalikoimassaan tällaisen tumman belgialais-brittiläisen oluen ja nimetä sen vaikka Ruukkiolueksi. Tarinallinen yhteys Fiskarsin omaan historiaan olisi vahvempi kuin munkkiluostareihin, varsinkin kun olut ei edes ole niin ilmiselvä dubbel.
Nimittäin: olipa Talvipolku sama tai eri olut kuin Munkintie, se on hioutunut jo varsin hyväksi tummaksi olueksi, jolle toivoisi jatkuvaa saatavuutta ja tehokasta jakeluverkkoa, ei vähiten Alkon kautta kun Suomessa kerran ollaan. Käytännössä kuitenkin sitä luultavasti nähdään seuraavan kerran vasta ensi jouluna, toivottavasti ainakin silloin. (Kuva: Alko.)
Usein ”Lefa” pelastaa, kun jossain baarissa tai ravintolassa on heikonlainen olutlista. Parin luokattoman peruslagerin jatkona on monissa paikoissa ympäri Eurooppaa ainakin jompikumpi perus-Leffe, joko Blonde tai Brune. Varsinkin Brune eli tumma Leffe on ollut takavuosina kohtalaisen laadukaskin tuote ottaen huomioon, että sitä tekee maailman suurin panimoyhtiö AB-InBev vailla mitään ihmeempiä paineita tehdä siitä hyvää.
Leffejenkin laatu on varmasti niiden 70-vuotisen historian aikana vaihdellut. Välillä valmistajat ovat osoittaneet niille enemmän rakkautta, toisinaan ne ovat saaneet olla vetämässä miljardien frangien brändivankkureita halpatekoisena korianteriliemenä. Alun perin erään belgialaisen luostarin nimikko-olueksi syntynyt Leffe on aikojen saatossa hioutunut hyvin yleisluontoiseksi ”erikoisolueksi”, joka yhdistyy ehkä munkkimeiningin sijaan nykyisin enemmän lentokenttien tai hotellien baareihin.
Leffen jouluolut, Leffe de Noël, voisi olla joidenkin ulkoisten tunnusmerkkiensä puolesta tavallista Leffe Brunea eri etiketillä. Mutta se ei ole. Alkoholiprosenteissa on minimaalinen ero, Noël on 6,6 % ja Brune 6,5. Kantavierteissä ero on kuitenkin selvempi (Alkon mittauksessa Noël 16,3° ja Brune 15,4°). Tältä pohjalta Noël voisi olla paljon täyteläisempi olut, mutta aistinvaraisesti eroa on sittenkin aika vähän. Väri on sama keskiruskea, punertava. Maut ovat samasta puusta nekin, paahtunutta sokeria tai siirappia, suklaista maustekakkua ja muuta tyypillisen belgialaista. Tuoksu on molemmissa melko neutraali.
Jos olisin Leffe, tekisin tästä jouluoluesta selvemmin perustuotteista erottuvaa. Belgiassahan 8–9-prosenttiset tai sitä vahvemmatkin jouluoluet eivät ole mitään harvinaisuuksia ja ne maistuvat joululta. En ymmärrä, miksi Leffe Radieuse tai vaikka Leffe Tripel – sinänsä arkinen perus-tripel mutta luultavasti Leffe-katraan paras tuote – olisivat kausiolutta selkeästi vahvempia. Juhla-ajan oluiden odottaisi olevan Belgiassa valikoiman kärkeä sekä voimakkuudeltaan että yleiseltä laatutasoltaan. (Kuva: Alko.)
Etelänaapurin klassikkopanimolle on siunaantunut jo ainakin neljä vahvanpuoleista portteri- tai stout-tuotetta. Se olisi sinänsä suurelle teollisuuspanimolle omituisenkin paljon, mutta A. Le Coqin historian huomioiden valikoimassa on vinha peränsä. Onhan Le Coq – neuvostoaikaan pelkkä Tartu Õlletehas – varmasti aina tehnyt pääasiassa muuta kuin portteria, mutta sen juuret kuitenkin johtavat Itämeren kuuluisaan portterikauppaan suoremmin kuin muiden pohjoiseurooppalaisten panimoiden. Kirjoitin tämän vuoden alussa tarttolaisten portterikavalkadista.
A. Le Coqin perus-Porter on ollut Alkon valikoimassa jo pitkään, mutta Jõuluporteria ei ole näkynyt kausivalikoimassa – ei ainakaan hyvin moneen vuoteen. Ensin mainittu on tumma lager, jossa on vain vähän portteriin viittaavia syvällisempiä mallasmakuja. Nyt Alkon jouluvalikoimaan saadussa Jõuluporterissa on enemmän ryhtiä ja pimeän vuodenajan juhliin sopivaa tummaa lämpöä. Tuoksu tuo mieleen lakritsikastikkeen, maussa jatkuu vähän lakua tai salmiakkijauhetta muistuttava tumma karamellisuus.
Oikeasti myös mallasta tai ekstraktia on tässä oluessa selvästi enemmän kuin normaalissa Porterissa. Kantavierrevahvuus on jouluportterissa 17,5°P ja tavallisessa vain 15,3°P, vaikka alkoholiprosentti on molemmissa 6,5 %. Humala on molemmissa vähäisessä roolissa, tosin jouluversiossa sen katkeruutta on laskennallisesti vähän enemmän (EBU 19 ja EBU 15). Kaikesta tästä seuraa, että Jõuluporter on portterimaisempi ja onnistuneempi olut kuin Porter, ja ylipäätään järkevämpi ostos. Se muistuttaa enemmän uudehkoa Imperial Extra Double Stoutia kuin perusportteria, joista jälkimmäinen onkin hämmästyttävän pliisu lajityyppiinsä. En nyt Jõuluporteriakaan kaikkien maailman portterien ja stoutien kärkikastiin nostaisi, mutta kiva pieni jouluolut tässä kai on kuitenkin käsillä.
Kaikki tuntevat Ridgewayn panimon jouluolutsarjan. Tonttujen tuhmuusasteita on nähty vuosien varrella ainakin Bad, Very Bad, Seriously Bad, Criminally Bad ja Insanely Bad. Kukin adjektiivi on ainakin jossain yhteydessä oluen vahvuuteen. Tänä vuonna Alkon jouluolutvalikoimaan on uinut Very Bad Elf -niminen strong ale, jota panimo etiketissään nimittää jopa hienommin special reserve aleksi. Ilmeisesti melko perinteisellä – joskin 7,5 prosentin vahvuisella – brittityylillä mennään tällä kertaa.
Väri on tumman kultainen, vaahto melko runsasta ja tuoksu brittiläisen appelsiinimaltainen. Maltaat maistuvat makeina, ne eivät ole pahanmakuisia mutta hieman pahvisia kuitenkin. Ihan mukavia brittityylisiä karamellin, hunajan ja kuivattujen hedelmien makuja on mukana, mutta kokonaisuus jää amatöörimäisen kemikaaliseksi. Jossain mielessä tämä muistuttaa vähän vaaleita vahvoja belgialaisoluitakin, mutta ei erityisen hyvällä tavalla.
7,5-prosenttinen olut on tietysti vahvahko, mutta sentään vielä sellainen, josta pitäisi lasillisen jälkeen jäädä pohdinta ”ottaisinko toisen”. Yhden Very Bad Elfin jälkeen on kyllä selkeää, että eiköhän tämä ollut tässä. Alkoholi – kenties humalan kanssa yhteistyössä – jättää jälkeensä lääkemäisen kitkerän piston, joka karkottaa luotaan. Esimerkiksi joulupöytään alkaa sen jälkeen kaivata pikemminkin pehmeää, hyvin käynyttä sahtia. Ridgewayllä luulisi olevan vuosien kokemuksen jälkeen jouluoluthomma hallussa, mutta ainakin tällä kertaa tonttu-ukot hyppivät nolosti riman ali. (Kuva: Alko.)
Tämän vuoden jouluoluissa on tällä tietoa ainakin pari sellaista, joita en ole ennen maistanut. Voi olla, että jos valikoima jatkossa täydentyy, niitä tulee useampiakin. Ensimmäisenä testiin päätyy – jo nyt lokakuun puolessavälissä – baijerilaisen Brauerei Grünbacherin Prinzen-Bock Weisse, vahva vehnäolut. Panimon viestinnästä ei ole mielestäni mistään pääteltävissä, että tämä olisi heillä juuri joulun ajan olut, mutta se on mahdollista.
Panimo on ilmeisen perinteikäs, vuonna 1810 perustettu linnapanimo parinkymmenen kilometrin päässä Münchenin liepeiltä, toisen panimopaikkakunnan Erdingin vieressä. Kuten Erdinger-panimo, myös tämä Grünbacher on erikoistunut nimenomaan vehnäoluihin. Ei sen valikoimasta taida muita oluita juuri löytyäkään, ja sinänsä tällainen yhteen asiaan keskittyminen onkin hienoa. Nyt ei kuitenkaan päästä arvioimaan perustuotteita vaan hypätään tosiaan suoraan tuohon vahvimpaan erikoisuuteen.
Prinzen-Bock (7 %) on lasissa oranssinpunertava, ei siis vaalein mahdollinen vehnäbock jos ei tummakaan, ja tietysti samea. Nenään tuntuu tyypillistä saksalaisen vehnäoluen runsautta, mutta se vivahtaa jonkin sitruunaisen belgialaisen luostarioluen tuoksuun. Herkullinen, purukumimainen vehnämallas muodostaa maun, jossa on mukana mineraaleja ja sitruunapippuria. Jonkin verran sitä tuttua uunibanaania on jälleen sekä tuoksussa että maussa. Jälkimakuun jää vähän ummehtuneempaa hedelmäisyyttä.
Tämä vehnäbock on ihan kelvollinen avaus Alkon loppuvuoden kausiolutvalikoimaan. Se ei ole ihan Etelä-Saksan parhaita lajissaan mutta ei huonommasta päästäkään. Tälle tyylilajille toisinaan ominainen ylenpalttinen makeus vältetään, eikä muitakaan ikäviä piirteitä kuten läpitunkevaa alkoholia minusta tunnu. Kyllä tämä kannattaa monopolin hyllystä ottaa testiin, jos weizenbock-tyyli ylipäätään kiinnostaa. Ote on vähän rustiikkinen mutta osaava.
(Vuoden 2022 jouluoluita esitellään Alkon artikkelissa. Tämän postauksen kuva on Alkolta.)
Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.
Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.
Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.
Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.
Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.
Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.
Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.
Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.
XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.
Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.
* * * * *
Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.
Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.
Olutkoira 