Tšekki, osa 5: Viime kuussa Marienbadissa

Viimeinen osa Tšekki-sarjaani on käsillä. Nyt ajettiin Plzeńin suunnasta Mariánské Lázněn kylpyläkaupunkiin, jonka Euroopan hienosto tunsi aikoinaan saksankielisellä nimellään Marienbad. Pikkukaupunki syntyi 1800-luvun alussa kymmenien kivennäisvesilähteidensä ympärille. Kuten lähistöllä sijaitseva vanhempi kylpyläpaikkakunta Karlovy Vary (Karlsbad), Marienbad alkoi 150 vuotta sitten vetää puoleensa koko maanosan varakasta, runsaalla vapaa-ajalla siunattua väestöä.

Nykypäivän Mariánské Lázněssa on yhä aika helppo sukeltaa tuon ajan tunnelmaan. Käytännössä kaikki kaupungin vanhat kylpylärakennukset ja muu koristeellinen arkkitehtuuri on yhä tallella, ja kermakakkutalot reunustavat keskustan metsäistä laaksoa. Monet taloista ovat tietenkin hotelleja, ja ainakin näin kesäsesongin ulkopuolella oli tasokasta majoitusta saatavana melko edullisestikin.

digcofKuulemma normaali tapa nauttia vesien puhdistavista vaikutuksista on yhä hankkia paikan päällä lääkärintarkastus ja suorittaa hoitoja ammattilaisen laatiman ohjelman mukaan. Varmasti on mahdollista myös pulahtaa virkistäviin vesiin hieman pikaisemmin tai vaikka tilata hieronta, mutta tällaisia hoitoja ei mitenkään näkyvästi mainosteta. Marianské Lázněssa otetaan vesien parantava voima vakavasti.

Kivennäisvesiä on kyllä mahdollista myös vain maistaa. Se onnistuu aika helpostikin. Sen kun marssii esimerkiksi 1880-luvulla rakennetun kolonnadin päähän Ristin lähteen (Křížový pramen) paviljonkiin. Sieltä saa itselleen kymmenellä korunalla muovimukin, ellei sitten halua ostaa perinteistä posliinista nokkamukia, joita myyvät kaikki turistipuodit.

Mukiin voi laskea paviljongin hanoista kolmen eri lähteen vettä. Ristin lähteestä nousee poreilevaa rikkipitoista mineraalivettä, joka on hyvin voimakkaan makuista ja aiheuttaa paljon juotuna laksatiivireaktion (en kokeillut), mutta auttaa – ainakin väitteiden mukaan – moniin ruoansulatuskanavan ja aineenvaihdunnan häiriöihin. Muiden lähteiden vedet ovat lempeämmän makuisia.

Irkkupubi ja viinibaari

Koska tämä on olutblogi, siirrytään kivennäisvesistä ohrapitoisempiin kupliviin juomiin. Sen kummemmin Marianské Lázně kuin Karlovy Vary eivät ole mitään panimokaupunkeja. Vierailijat näyttävät olevan isolta osin eläkeläisiä, jotka ilmeisesti eivät (ainakaan vielä) vaadi craft beeria tai muita erikoisuuksia.

Marianské Lázněsta saattaa löytää Chodovarin panimon oluita, joiden etiketeissä seikkailevat hienot koirahahmot. Panimolle on kylpyläkaupungista kahdeksan kilometrin matka (emme käyneet, mutta luimme, että paikan päällä Chodová Planássa olisi tarjolla myös olutkylpyjä). Vuonna 1573 perustettu Chodovar ei ole ehkä Tšekin jännittävin panimo, mutta jos vaihtoehtona on juoda jotain Gambrinusta, niin tämä on ainakin paikallinen ja pienempi. Ainakin 13° vahvuisina heidän special-lagerinsa ovat kelpo oluita, jos sellaisia sattuu tulemaan vastaan.

Mihin Marianské Lázněssa sitten kannattaa oluelle mennä? Tätä en tule kovin monesta kaupungista sanomaan, mutta nyt kovan suosituksen saa paikallinen irkkupubi, joka on nimeltään mielikuvituksellisesti Irish Pub (Poštovní 9). Kuten Tšekissä ilmeisen usein, tunnelma on taaskin enemmän mainitsemisen arvoinen kuin olutvalikoima. Paikka on erikoinen yhdistelmä irlantilaista baaria ja maaseudun sokkeloista saluunaa, ja seinillä roikkuvien artefaktien paljoudessa on melkein meksikolaista värikkyyttä.

Joimme kausituotetta eli tässä tapauksessa Volba Sladkú Velikonocni Zlatá 13° -pääsiäisolutta, joka on peräisin Plzeńistä Urquell-konserniin kuuluvalta panimolta. Se oli asiallinen punaruskea tšekkiolut, joka ei tarjonut tajunnan räjäyttäviä elämyksiä mutta kantoi makeahkon maltaisen runkonsa ja riittävän humaloinnin ihan ongelmitta. Irkkupubin ruokalistalta tilasimme pikkunälkään kotitekoiset friteeratut perunat, jotka olivat todella hyviä. Isompiakin ruokia olisi baarista löytynyt.

Tsekki-5-marianske-irishToinen lämmin suositus Marianské Lázněn baaritarjonnasta on viinibaari nimeltä Smaragd, joka löytyy Ruská-kadulta. Olutta janoaville täällä ei ole välttämättä tarjolla mitään, mutta Tšekin ja lähimaiden viineistä on koottu ansiokkaat valikoimat ja paikka on kaiken kaikkiaan todella sympaattinen. Söimme viiniä maistellessamme myös juustolautasen, ja juustot olivat herkullisia.

Loket ja oluen paluu

Lähdimme ajamaan Marianské Lázněsta ylöspäin vuoristoon, ja siellä aikamme mutkiteltuamme tulimme pikkukaupunkiin, joka vetää kuvauksellisen sijaintinsa puolesta vertoja aiemmassa postauksessa kehumalleni Český Krumloville. Kumpikin on paikassa, johon joen mutkan kovertamalle jyrkälle kalliolle on ensin rakennettu keskiaikainen, helposti puolustettava linna ja sen ympärille on noussut kaupunki.

Kaupunki on Loket. Kun James Bond tulee sinne Casino Royale -elokuvassa, Loket esittää olevansa Montenegrossa ja seinissä lukee asioita kyrillisillä kirjaimilla. Bílý kůň -hotellin eli Valkoisen hevosen nimi on unohdettu peittää, kuten tästä klipistä voi todeta. Jos käytte Loketissa pikavisiitillä, kuten me tulimme vain lounaalle, kannattaa saapua hyvissä ajoin, koska parkkipaikat täyttyvät iltapäivästä. Pohjoisen puolella, isomman sillan luona, on kunnollinen parkkipaikka, ja vanhankaupungin toisella laidalla vain muutama hassu ruutu.

Olutihmisille Loketin pääkohde löytyy heti ison sillan korvalta, sitä ei tarvitse haeskella. Svatý Floriánin panimo (T.G. Masaryka 136) on Prahan lähellä sijaitsevan Únětický pivovarin tavoin satoja vuosia vanha panimokiinteistö, jossa oluenpano on viime vuosina herätetty henkiin pitkästä Ruususen unesta. Florián aloittaa historiansa laskemisen vuodesta 1352, jolloin kaupunki sai kuninkaalta oluenpano-oikeudet, mutta vuosina 1953–2006 panimo oli siis suljettuna.

Nyt Loketin sympaattinen panimo pyörittää paitsi mainiota ravintolaa ja pientä puotia, myös panimomuseota, jossa kerrotaan toiminnan historiasta. Museokierroksen jätimme nyt väliin, koska olimme juuri edellisenä päivänä tehneet sellaisen Plzeńissä. Hauskana erikoisuutena Svatý Floriánin museopuolelta löytyisi muuten myös kylpyläpaikkakunnilta koottujen kivennäisvesimukien historiallinen kokoelma.

Loketista jatkoimme matkaamme Karlovy Varyyn, joka on Tšekin kylpyläkaupungeista suurin ja melkein kaikessa kuin Marianské Lázně steroideilla. Koristeellisia taloja on vielä enemmän, ne nousevat korkeammalle vuorenrinteeseen, ja turisteja pyörii kaupungin monilla lähteillä ja niiden välisillä joenrantapromenadeilla tiiviimpänä massana. No, Marianské Lázně olikin itse asiassa tähän vuodenaikaan suorastaan rauhallinen.

Joimme kahvit Grandhotel Puppissa, jota – elokuvaviittauksia jatkaakseni – käytettiin The Grand Budapest Hotel -elokuvan fantasiahotellin esikuvana. Voin suositella omenastruudelia. Ja kahvilasta kannattaa kipaista portaat ylös hotellin pääaulaan (esimerkiksi vessakäynnin varjolla),  jos haluaa nähdä hieman todellista entisajan loistoa.

Retken viimeinen etappi ennen Prahaan paluuta oli erikoinen vuoristohotelli Vitkov Hunting Lodge, jossa vietimme viimeisen kokonaisen yömme Tšekin kamaralla. Paikka on parinkymmenen kilometrin päässä Karlovy Varysta, metsäisessä jokilaaksossa, jossa ei vielä joitakin vuosia sitten ollut mitään ja jossa ei oikeastaan ole nytkään muuta kuin tämä metsästysteemasta inspiroitunut pikku majapaikka. Alakerrassa oli hyvä ravintola, ja omistaja vaikutti mukavalta veikolta, eli voimme kyllä suositella paikkaa – mutta vain niille, jotka kaipaavat täydellistä rauhaa ja virikkeettömyyttä metsäluonnon helmassa.

* * * * *

Tässä siis tämänkertainen viisiosainen matkaraportti. Joissakin tulevissa postauksissa palaan ehkä yhteenvedon omaisesti tšekkiläisen oluen nykytilanteeseen – sellaisena kuin minä sen koin – ja ehkä kokoan myös ajantasaisen katsauksen Budějovický Budvarin ja jenkki-Budweiserin pitkään ja kiemuraiseen tavaramerkkien taistoon.

Viimeiset oluemme Tšekin alueella olivat itseoikeutetusti Pilsner Urquellit, jotka hankimme Prahan rautatieaseman Billa-ruokakaupasta ja joimme yöjunassa matkalla Varsovaan. Jos Varsovasta Tšekkiin päin tullut tšekkiläinen päiväjuna oli mukavuuksiltaan ja tarjoiluiltaan korkeintaan välttävää tasoa, tämä puolalainen yöjuna oli kevyesti paras ja modernein yöjuna, jolla olimme koskaan matkanneet. Hintaan sisältyivät muun muassa aamiaiset hyttiin tarjoiltuina. Ei taida VR:llä olla sellaista kuin ehkä Moskovaan mennessä…

Mainokset

Tšekki, osa 1: Olomouc ja oluen olemus

Heti tämän matkamuistelupostausten sarjan kärkeen on todettava – kuten joskus olen aiemminkin maininnut – etten ollut koskaan ennen astunut jalallani Tšekin kamaralle. (Paitsi kerran olen vaihtanut konetta Prahan lentokentällä.) Kun reilu viikko sitten tämän suuren askelen olutihmiselle sitten otin, se tapahtui ehkä hieman yllättäen kaupungissa nimeltä Olomouc, jossa tepastelimme junasta ulos.

Siellä ensimmäisessä baarissa eteeni iskettiin heti olut, joka jälkikäteen ajateltuna oli itse asiassa omaan makuuni yksi reissun parhaista. Maistuvuuteen saattoi vaikuttaa vähän sekin, että olimme istuneet lähes kuuden tunnin matkan Varsovasta junassa, jossa ei ollut ravintolaa tai edes juoma-automaattia. Tšekin puolelle päästyä sentään kahvikärry köyrättiin junaan sisään, mutta liian myöhään: olimme jo päättäneet sinnitellä loppuun asti tarjoiluitta. Ehkä junayhtiöt olisivat voineet tiedottaa ennakkoon tästä hiukan selkeämmin, tai ainakin meidän olisi kannattanut varautua pitkään junamatkaan eväillä.

Eli mikä ihmeen Olomouc? Tätä ennen olin noteerannut paikkakunnan olemassaolon vain ja ainoastaan siksi, että se mainitaan R.E.M.in kappaleessa Disappear. Siinä se on jonkinlaisena esimerkkinä kaukaisesta paikasta, joka ehkä kuvastaa esiintyvän artistin kaipuuta kadota välillä kokonaan. (”Lost, invisible, here / Tel Aviv and Agadir, / Taroudant or Olomouc / Before I learned to see / The vanishing point appear.”)

Olomouc onkin juuri sen verran tuntematon, että nimeen voi liittää tuollaista eksotiikkaa. Melko harva osannee laittaa nuppineulan oikeaan paikkaan kartalla. Itse en olisi osannut. Olomouc on oikeasti noin Kuopion kokoinen yliopistokaupunki parisataa kilometriä Prahasta itään. Se saattaa olla myös yksi maan komeimmista kaupungeista – mikä Tšekissä on paljon sanottu – ja matkaoppaiden mukaan aliarvostetuin.

Moritz, uudemman kaartin konkareita

Lauantai-ilta oli maaliskuisen viileä, ja opiskelijakaupungin vilinä keskittyi baarien sisään. Kaduilla liikkui porukkaa harvakseltaan. Baareja on tipoittain ympäri vanhaakaupunkia ja sen ulkopuolellakin, ei isompina keskittyminä, mutta sen verran runsaasti, että mukava olutaiheinen ilta onnistunee kyllä. Meillä illan ensimmäinen ja pääasiallinen etappi oli lähellä hotelliamme sijaitseva Moritz-panimoravintola (Nešverova 2).

Moritz on päivystänyt kadunkulmassaan kivenheiton päässä vanhankaupungin laidalta jo reilut kymmenen vuotta, ja paikassa on kosolti ajattoman viihtyisän kellaribaarin tunnelmaa. Pöydät olivat täynnä, enimmäkseen meitä nuorempia seurueita, joten päätimme ottaa paikat baaritiskiltä ja seurata siinä tilannetta.

Baarimikot laskivat hanoista etupäässä panimon omia vaaleita (12° ja 11°) Moritz-oluita sekä puolitummaa 11°:tä. Viimeksi mainitun nimi on Maisel, mutta sillä ei siis ole mitään tekemistä samannimisen baijerilaispanimon kanssa. Neljännessä hanassa näytti olevan jotain tummaa, mutta tämän oluen identiteetistä ei ihan tullut selvyyttä.cof

Oma 12°:ni oli tuoreen, hedelmäisesti humaloidun tuntuista světlý ležákia, jossa ananasmehumaisuus toi mieleen syksyllä maistamani Kout na Šumavěn vastaavan tuotteen. Pilsnereiksihän näitä ulkomailla sanotaan, mutta mennään nyt näissä matkaraporteissa tšekkilinjalla ja säästetään se sana pelkälle Urquellille. Minusta olut oli hyvässä kuosissa, eli ainakaan juuri nyt ei välttämättä kannata uskoa tuoreimpiin RB-arvioihin, jotka ovat parin vuoden takaa. Myös matkaseuralainen tykkäsi omasta Maisel 11°:stään.

Ruokapuolelta voi suositella oluessa marinoitua makkaraa, ja vähintään kuriositeettina kannattaa kokeilla myös paikallista tvarůžky-juustoa, jota sai Moritzissa leipien päälle sulatettuna. Jos voimakkaan tuoksuiset juustot eivät kiehdo, silloin tämä kokemus tosin on parempi jättää väliin. Tšekkiläisten baariruokien kaanoniin näyttää muutenkin kuuluvan erilaisia marinoituja tai olueen sekoitettuja juustoja, jotka ainakin omasta mielestämme toimivat pikkupurtavina hyvin.cof

Parit tuopit Moritzissa juotuamme teimme vielä pientä kierrosta vanhankaupungin kaduilla. Svatováclavský pivovar, kaupungin vanhin panimoravintola, näytti yllättäen pimeältä, joten jatkoimme matkaa. Mietin seuraavana aamuna, olisiko heillä ollut kuitenkin baari auki saman korttelin toisella porttikongilla, mutta tämä siis jäi todentamatta.

Sen sijaan menimme Citadelaan, joka oli sympaattisen näköinen baari vanhan talon holvatussa pohjakerroksessa Panská-kadulla. Jälleen paikalla oli lähinnä opiskelijaporukoita ja tarjoilu hoidettiin käytännössä yhdellä olutlaadulla. Se ei kuitenkaan ollut mikään isoimmista merkeistä vaan Svijanský Máz 11°, joka ainakin hanasta laskettuna tuolla oli kelpo lager.tsekki-olomouc-citadela

Böömi olutmaa, Määri viinimaa?

Lonely Planet -opaskirjamme oli päättänyt kärjistää tšekkiläisten juomatavat niin, että Böömissä pidetään oluesta ja Määrissä viinistä. Totta on, että ainakin joukko tunnettuja vanhoja olutmerkkejä – Pilsner Urquell, Budweiser Budvar, Velkopopovický Kozel, Staropramen ja Krušovice – liittyy maantieteellisesti juuri Böömin eli Tšekin läntisen osan vanhaan olutteollisuuteen. Vastaavasti ylivoimainen enemmistö maan viinitarhoista on idässä Määrin puolella.

Kun katsoo nykyisten reilun 400 olutpanimon jakautumista koko maahan, tiheys on kuitenkin Böömissä ja Määrissä suunnilleen sama. Plzeńin läänissä Böömissä panimoiden määrä 100 000 asukasta kohti on maan korkein (6,4), mutta kummassakin Tšekin kahdessa historiallisessa osassa on sekä kansallisen keskiarvon ylittäviä että alittavia läänejä. Määrissä muun muassa Olomoucin ja Etelä-Määrin läänit (4,7 ja 4,3) ovat panimotiheydeltään selvästi koko maan tiheyden (3,9 panimoa 100 000 asukasta kohti) yläpuolella. Tämä oli ehkä pieni yllätys, mutta laskin aivan itse eilen.tsekki-olomouc-citadela-svijany

Olomoucin kaupungissa on muuten myös kokonaista viisi panimoa, tai kuudeskin taitaa olla jossain kaupungin liepeillä. Kaikki ovat panimoravintoloita, ja Moritzia ja Svatováclavskýa lukuun ottamatta perustettu tällä vuosikymmenellä. Uudempien valikoimasta löytyy IPAa, stoutia ja muita kansainvälisesti suosittuja tyylejä. Kuten muuallakin Tšekin pienpanimoissa ja tietenkin ulkomailla, myös Olomoucin oluen olemus näyttää olevan muuttumassa.

Nämä jäivät tällä kertaa kokeilematta, samoin joitakin ihan asiallisen tuntuisia baareja. Kehuttu U Kuděje ei olisi ollut kauhean kaukana Moritzista. Vanhankaupungin kaduilla tuli vastaan ainakin Good Beer Club -niminen paikka, jonka edustalle pystytetty liitutaulu kanavoi jonkinlaista craft beer -henkisyyttä. Keskustorilla Horní náměstílla vilahti myös yhden baarin ikkunassa tuo tuttu c:llä alkava sana. Näihin eivät matkapäivän jälkeen enää voimat riittäneet. Ensikosketus Tšekkiin oli joka tapauksessa lupaava: tunnetuimpien olutalueiden ulkopuolella oli selvästikin elämää.

tsekki-olomouc-talot

dig

tsekki-olomouc-kaari

Pääsiäistervehdys vihreän oluen ääreltä

Olutkoira toivottaa blogin lukijoille hyvää pääsiäisen jatkoa muutaman Tšekin-matkalla napatun kuvan myötä. Matkakertomusta on tulossa lähipäivinä lisää.

Pääsiäisviikko kun on, tien päällä on tullut vastaan erilaisia pääsiäismarkkinoita, komeita pääsiäiskoristeluja sekä asiaan kuuluvia ruokia ja vähän juomiakin.

Hyväksi olemme havainneet muun muassa ”pääsiäistäytteen” (velikonoční nádivka), joka pienen googlailun perusteella liittyy kiirastorstain eli sikäläisittäin vihreän torstain perinteeseen. Pöydässä kuuluu olla silloin jotain vihreää, ja pääsiäistäytteessä tätä virkaa toimittavat nokkosen versot tai muut vihreät kasvit. Ruokalaji on muuten hieman erikoinen: se koostuu lisäksi savulihasta, munamaidosta ja leivänpaloista, jotka on uunissa paistamisen jälkeen viipaloitu pateen tavoin. Nimestä huolimatta täytettä ei paisteta minkään paistin sisällä vaan sellaisenaan.

Vihreää teemaa jatkavat joidenkin panimoiden pääsiäisoluet. Oletan, että toissailtana juomamme sellainen on Lobkowiczin panimolta, mutta unohdin kyllä rehellisyyden nimissä kysyä asiaa tarjoilijalta, joka suositteli sitä (ruokalistassa olutta ei mainittu). Alla oleva olutmainoksen kuva on kuitenkin eri paikasta. Vihreässä oluessa voi olla mukana yrttejä – jälleen nokkosta – tai ”salaisia ainesosia”, ehkä elintarvikeväriä. Mausta saattoi arvailla jonkin yrtin läsnäoloa, mutta varmasti sekin on mahdollista, että väri tuli vain jostakin vihreästä e-aineesta.

tsekki-vihreäolut

Pääsiäisolutta Vitkovin metsästysmajalla.

Monet muut panimot tekevät pääsiäisoluitaan ilman vihreää väriä, ja ne saattavat olla esimerkiksi hieman tavallista vahvempaa puolitummaa olutta. Sellaista on muun muassa kehutusta Úněticen panimoravintolasta mukaan ostamani pullo. Tšekkiläinen olutkenttä tuntuu tässä tapauksessa elävän vanhan vuodenkierron mukaan, mihin kuuluu, että juhlapyhiksi tehdään voimakkaampi versio normaalista oluesta. Meillä Suomessa pääsiäisolut näkyy ilmiönä vuosi vuodelta yhä vähemmän, Tšekissä taas juttu on ilmeisesti yhä voimissaan.

Kuten sanottu, seuraavissa postauksissa palaan matkan varrella bongattuihin olutjuttuihin ja muihin tšekkiolueen liittyviin pohdintoihin.

cof

Pääsiäistäytettä Uneticky Pivovarin lounaspöydässä.

tsekki-irishpub-pääsiäisolut

Ei niin vihreää pääsiäisolutta…

cof

…ja taas vähän vihreämpää.

cof

Pääsiäispuu Prahan vanhankaupungin pääsiäismarkkinoilla.

Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.  

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.