Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Kaljakesä ’21: Birra, Lappeenranta

Lappeenranta on varmasti kesäkaupunkina paljon muutakin kuin “yksi katu alas ja toinen ylös”, mutta siihen moni pikaisempi visiitti ehkä tiivistyy. Hotellimme oli ylhäällä mäellä ja satama tietenkin Saimaan rannan tasalla. Kuljeskelimme tiistai-illan kuumuudessa Prinsessa Armadan ja live-musiikkia tarjoavan lavan ohi Linnoituksen niemen kärkeen, jossa en muista ennen käyneeni. Nyt siellä toimii Lehmus Roasteryn kuppila vanhassa Satamatie 6:n tiilimakasiinissa, jota on ilmeisesti käytetty muinoin hevostallinakin.

Heidän terassillaan nautimme Aperol Spritzit kuten ulkoilmaihmisten kuuluu. Lehmuksella oli tiskillään myös rivistö pienpanimo-oluita Virolahden Takatalo & Tompurilta ja paikalliselta Tujulta. Näistä Valliolut on kahvilan ja Tuju-panimon yhteistyötä. Kapusimme seuraavaksi katselemaan tunnelmallista Linnoitusta, jossa oli meneillään jonkinlainen vanhojen autojen kokoontumisajo. Söimme jälleen pizzaa, tällä kertaa Valliravintolassa ja ohutpohjaista, ei napolilaista – joka tapauksessa hyvää.

Kellon lyödessä kahdeksan kajahti iltasoittona vanha tuttu Karjalan kunnailla. Trumpettitulkintaa soitetaan tänä kesänä kaupungintalon katolta, aikaisemmin sama äänite on soinut muun muassa Linnoituksen ortodoksikirkon kellotapulista. En ollut tästä perinteestä tiennyt. Hieno kansanlauluhan se on, ja kun Olutkoirallakin on juuria sekä Lappeenrannassa että rajan taakse jääneessä Karjalassa, sydäntä lämmitti tällainen soitanta.

Oluiden bermudankolmio löytyy Lappeenrannassa Kauppakadun rinteestä, jossa ovat vastakkain S-ryhmän baari Birra ja Teerenpelin paikallinen haarakonttori. Aivan vieressä kadunkulmassa on myös Wolkoffin viini- ja olutkellari, joka ei kuitenkaan ollut tiistai-iltana auki. “Huurteisen” voi nauttia selvästikin myös Birran vieressä olevassa osuuskaupparavintola Lampussa, joka on ollut paikalla jo vuodesta 1965. Terassi on Birran kanssa yhteinen, ja itse siis noudimme juomamme ulkopaikoille nimenomaan Birrasta.

Ensimmäinen valintani oli champagne beer -termillä itseään kutsuva Speakeasy (7 %), jota luulin henkilökunnan kuvauksen perusteella belgialaiseksi mutta jonka tekijä WooHa Brewing onkin Skotlannista. Olut on kuitenkin belgialaistyylinen, ihan tunnistettavastikin, ja maistui ainakin minulle hyvin – hedelmäistä, aika selkeän oloista vahvaa blondia. Tiskillä kerrottiin, että oluen laskeminen lasiin kestää kauan ja niin se kestikin. Tarkempi samppanjayhteys jäi epäselväksi, olisiko kyseessä hiivaan ja käymiseen liittyvä menetelmä.

Toisena kokeilin vielä paikallisen suuruuden Tujun taidonnäytettä nimeltä Full HD 8K Ultra Citra (8 %). Se oli suunnilleen sitä miltä kuulostaa, jenkkihumaloitua tupla-NEIPAa mutta ei trooppisen tönköillä avantgarde-humalilla. Tämä olut oli varsinkin alkuun mukavan raikas easy-drinking NEIPA ilman kärventävää humalaa – melko makea ja tuoreen oloinen – mutta lasin hiljalleen tyhjentyessä ja hiukan lämmetessä irtosi jo pienet poltteetkin. Joka tapauksessa tuotteesta tuli jälleen kerran olo, että Panimoyhtiö Tuju hallitsee hommansa eikä sitä turhaan pidetä yhtenä lajin taitajista.

Olimme lähteneet Puumalasta samana aamuna kohti Lappeenrantaa ajatuksena pysähtyä vain lounaalle Niinisaaren ravintola Niinipuuhun. Tämä on lossimatkan päässä sijaitseva maatilaravintola, johon käännytään kantatie 62:lta pian Puumalansalmen sillan jälkeen. Ravintolassa oli kalapainotteinen à la carte -lista sekä vaihtuva lounas. Söimme jälkimmäisen, johon kuului lohikeittoa ja lammaspataa. Hyvät ruoat – ja palanpainikkeeksi matkustajalle eli minulle Waahto Breweryn Kahvi Stout (7,4 %) Savonlinnasta.

Ruokolahdella Kyläniemen kohdalla poikkesimme toistamiseen päätieltä ja kävimme katsomassa 1,5 kilometrin pituisen Huuhanrannan. Se on Saimaan pisimpiä hiekkarantoja, jolta löytyy myös geologisesti ja kasvitieteellisesti kiinnostavaa nähtävää. Porukkaa ei ollut aivan valtavasti, koska rannalla ei ole erityisemmin palveluita ja se on jonkinmoisen ajomatkan päässä kaikkialta. Ranta on nähtävyys, mutta tällä kertaa emme jääneet siitä pitkäksi aikaa nauttimaan, kun kesän toistaiseksi viimeinen 30 asteen helle alkoi korventaa tukalasti päätä. Ei auttanut vaikka vieressä olivat Suomen suurimman järven viileät vedet.

Keskiviikkoaamuna Lappeenrannasta Helsinkiin päin lähtiessä kävimme vielä syömässä torilla “pakolliset” vedyt ja atomit. En ollut niitä varmaan pariin kymmeneen vuoteen syönyt, mutta suositella kyllä voin – summittainen kuvaus täytetyistä lihapiirakoista ei anna oikeaa kuvaa asiasta. Piirakat ovat juuri sopivan pieniä ja pehmeitä, hyvine täytteineen, ja ainakin Sirkka Peitsoman torikojulla ne tarjotaan hassuista lasipikareista. Seinällä oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön kiitoskirje muutaman vuoden takaisesta vetyhetkestä maakuntamatkalla. Mausteiksi otan vain sinapin ja ketsupin, kurkkusalaattia ja majoneeseja vierastan.

Pakko on vielä suositella yhtä pysähdyspaikkaa matkalla Helsingistä joko Etelä-Savoon tai Etelä-Karjalaan, nimittäin Repoveden kansallispuistoa. Siellä kävimme itse jo matkalla Mikkeliin, mutta se ei ole kovin kaukana reitiltä kummassakaan suunnassa. Melko lähellä kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialuetta on sitä paitsi maailmanperintökohde Verlan tehdasmuseo. Repovedellä harpoimme itse 3,5 kilometrin pituisen Ketunlenkin, jonka varrelta löytyy sekä riippusilta että käsikäyttöinen lossi. Eväidensyöntipaikkojakin on, samoin uimapaikkoja, jos kesäpäivät jatkuvat yhtä kuumina kuin tähän asti tänä poikkeuksellisena vuonna.

Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Kaljakesä ’21: Koulun Piha, Turku

Turkuun päättyi viime postauksessa mainittu Saariston Rengastien kierroksemme, ja kun emme olleet pitkään aikaan ex-pääkaupungissa käyneet, vietimme siellä vielä kierroksen jälkeen yhden illan ja yhden päivän. Ankara helle oli edelleen päällä, kun tulimme Turkuun, joten vilvoittelimme kohtuullisen viileässä hotellihuoneessamme Seurahuoneella jonkin aikaa ennen kaupungille lähtöä.

Elämä keskittyy kesä-Turussa Auran rannoille, ja miksei keskittyisi. Jokivarsi on luonteva paikka terassiryppäille, ravintolalaivoille ja muulle viihtymiselle. Helsingissä ei ehkä ihan vastaavaa keskittymää ole, vaikka merenrantaa on keskustan tuntumassakin muille jakaa. Ennen iltaruokailua testasimme jokilautan nimeltä Jakke. Se otti ja jätti matkustajia useammassa paikassa Auransillan ja Suomen Joutsenen välillä, ja 7–10 € hintaisella lipulla saa istuskella kannella haluamansa ajan. Oluet ja muut juomat maksoivat tietysti erikseen, ja valikoima näytti koostuvan pitkälti Hartwallin aluepanimoiden jutuista eli erivärisistä Lahden Erikoisista ja Aurasta. Olutta sai myös useamman litran pöniköissä, joita voi jakaa pöytäkunnan kesken. Osa pöydistä oli miellyttävästi varjossa katoksen alla.

Hypättyämme pois Jaken kyydistä suunnistimme Ravintola Gustavoon. Sekin on rannassa, Kirjastosillan kupeessa ja kertoo edustavansa välimerellistä keittiötä. Tästä voi saada vääränkin käsityksen, eli mitään pelkkiä mereneläviä, fetasalaatteja ja oliiviöljyjä ei listalla ole. Välimeren maista – ehkä varsinkin Italiasta ja Pohjois-Espanjasta – on kuitenkin vaikutteita ja raaka-aineita hankittu, ja kokonaiselämyksessä on minusta myös ranskalaisen bistron henkeä. Todella hyvää ja varman tuntuista toimintaa, voi suositella!

Vetäydyimme vielä rauhallisille myöhäisillan juomille klassikkopaikkaan Panimoravintola Kouluun, ja kun Turun yöhön selvästikin lämpöä riitti, oluet piti tietysti juoda Koulun Pihalla. Pihaan pääsee Kristiinankadulta, josta on kuulemma muodostunut muutenkin paikallisten suosima ravintolakatu. Terassilla myytiin pitkän linjan Koulu-oluita Lehtoria ja Maisteria, Boris Orlo -pilsneriä, pihkanpunaista Kesäolutta sekä vaaleaa vehnäoluita. Näiden lisäksi uutena oli juuri tullut hanaan TPA, ilmeisesti Turku Pale Ale. Kaikki toki oman talon tuotteita.  

Luin takavuosina koululaisten haastattelussa sanovan, että jos Koulu sijaitsisi muutamankin korttelin väärään suuntaan Turun keskustassa, sitä ei olisi olemassa. Kyse on siis äärimmäisen paikallisesta ja sijaintiin sidotusta toiminnasta, joka on riippuvainen turkulaisten reiteistä. Runsaat 20 vuotta homma on näin toiminut, ja vaikka en tiedä miten paikka on koronan ja muiden paineiden alla viime aikoina pärjännyt, ainakin nyt lämpimänä arki-iltana porukkaa oli terassilla melko mukavasti.

Maisteri (5,5 %) maistui, tällaista puolitummaa tai tummaa peruslageria joisi mielellään tuoreena hanatuotteena enemmänkin jos panimot tekisivät ja baarit myisivät. Ylipäätään Koulun tekemisessä on 90-luvun klassinen tatsi, joka ainakin silloin tällöin on NEIPA-meressä pärskiessä todella virkistävää. Pähkinäistä, vähän karamellimaista, rauhallisesti humaloitua janonsammuttajaa oli tosiaan nyt lasissa, ja toinen testattu olut TPA (5,1 %) toi sekin jossain mielessä muistoja parinkymmenen vuoden takaa, kun vakiintuneet pienpanimot ensimmäisiä kertoja kokeilivat tehdä jenkkityylisiä pale aleja. Hyvin hillittyä mutta miksei ihan toimivaa kamaa tämäkin; tuoreeltaan ainakin tuli myös runsaat humala-aromit nenään.

Jos vertailukohtia pitäisi Koulun Pihalle omasta viime vuosien kokemuksesta etsiä, yksi mahdollinen olisi Lemken panimoravintolan takapiha Berliinin Hackescher Marktilla. Siellähän on myös reilun parin vuosikymmenen kokemus taustalla, ja eri aikojen pintatrendien suuntaan heiluteltu ainakin joitakin tuntosarvia.

Uudempaa turkulaista tekemistä pääsimme katsomaan vain ulkoa käsin Kakolanmäellä, kun heti aamusta testailimme pahamaineista funikulaaria – Kakola Brewing Companyn myymälä ja baari olivat nimittäin keskiviikkoaamuna kiinni. Heidän oluitaan toki saa myös täällä pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Alkosta useampaakin sorttia. Funikulaari toimi tällä kertaa esimerkillisesti, ja ihan mielenkiintoista oli nähdä myös Kakolan vankila-alueelle toteutettuja asuinkortteleita. Miljööstä on tullut jännä, siinä on jotain entisaikojen tiiviin mutta autottoman kivikaupungin tunnelmaa.

Itse asiassa kakolalaiset anniskelivat oluitaan myös tuomiokirkon edustalle pystytetyllä Kirkkopuiston Terassilla, joka näytti toimivan vähän samalla periaatteella kuin Helsingin viimevuotinen Senaatintorin terassi ja tämän kesän Kasarmitori. Ruokaa ja juomaa on siis tarjolla erinäisiltä pienehköiltä toimijoilta, jotka muulloinkin jossain päin kaupunkia vaikuttavat. Tällä viikolla tuomiokirkon terassin valtaa Turku Craft Beer Park -tapahtuma, joka on sukua aiempien vuosien Turku Craft Beer -festivaaleille.

 

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)

Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.

lub-2lub-0lub-1cofsdrcof

Olutkoira raiteillaan #5: Venetsia

Venetsiassa oli tavallista vakavampi acqua alta -tilanne jo, kun tiistaiaamuna heräsimme. Vuorovesi oli noussut aamun tunteina. Ei se toki ollut vielä dramaattista verrattuna tulevaan hullunmyllyyn. Emme olleet toisaalta etukäteen osanneet odottaa näinkään pahasti tulvivaa vettä, ennen kuin sitten maanantai-iltana tutkimme seuraavan päivän ennusteita. Ellemme olisi maanantaina ostaneet kumisia kengänsuojuksia matkamuistomyymälästä, emme olisi tiistaina päässeet kuivin jaloin edes hotellista ulos. 145 cm tavallista korkeampi vedenpinta tarkoitti, että hotellin molemmin puolin kulkevilla kaduilla kahlattiin lähes polveen saakka ulottuvassa vedessä. Hotellin vastaanotossa vettä oli nilkkoihin.

Iltayöstä ja jälleen aamulla nouseva vesi on meille satunnaisille matkailijoille lähinnä jännittävä kokemus, onhan erikoista rämpiä tummanvihreässä Adrianmeressä kaupungin kapeilla kujilla. Valokuvia räpsitään, ja veden peittämä Pyhän Markuksen tori ilta-aikaan on kaunis näky. Turistien kirjavat kumijalkineet suojaavat lahjetta polveen saakka, kun taas joillakin paikallisilla on takapuoleen asti ulottuvia saappaita. Venetsian vuorovesi on sinänsä osa arkea tähän aikaan vuodesta. Paikallisille korkea nousuvesi on kuitenkin paitsi toistuva pikkuriesa, joka vaatii varautumista ja siivoamista, myös koko Venetsiaa uhkaavan tuhon ennusmerkki.

Maan vajoaminen yhdistettynä ilmastonmuutokseen tarkoittaa, että tulvatilanteet hankaloituvat jatkuvasti. Tiistai-iltana vuorovesi nousi 187 cm tasolle, toiseksi korkeimmalle mittaushistorian aikana. Se tarkoittaa, että laskennallisesti 80 prosenttia laguunikaupungin maa-alasta on veden peitossa. Suojapatojärjestelmä, jota Venetsia rakentaa, on pahasti viivästynyt eikä yksimielisyyttä ole siitäkään, auttaisiko se todella ehkäisemään ongelmia. Kaikki ihmisen tekemät muutokset – rautatiepenkereestä sataman täyttömaa-alueisiin – ovat tähän mennessä todennäköisesti vain lisänneet vuorovesiriskien monimutkaisuutta herkässä laguunissa.

* * * * *

Venetsiassa vierailee 25 miljoonaa turistia vuodessa. Turistien läsnäolo tuo kaupunkiin paitsi tietysti massoittain rahaa myös ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden ongelmia, jotka ehkä eivät liity vuorovesiin kuin välillisesti. Laguuni ja sen saaret ovat kaiken kaikkiaan erityislaatuinen maantieteellinen ympäristö, rakennuskannan korkea ikä tuo omat pulmansa, ja kanta-asukkaiden määrä suhteessa matkailijoihin on hyvin pieni. Paljon keskustelua käydään siitä, voiko Venetsiassa käyminen turistina olla enää kestävää lainkaan. Jos asia mietityttää, tutustu vaikka kaupungin omiin ohjeisiin maailmanperintökohdetta kunnioittavasta turismista. Tähän suomalaiseen blogiin on koottu samantyyppisiä pointteja.

Ei kai meilläkään Venetsiaa tutkiessamme ollut mitään sen jalompaa suunnitelmaa kuin pysyä poissa kaikkein kitscheimmistä turistirysistä ja yrittää ehkä löytää jotain paikallisille ominaista kaupunkikulttuuria. Kävimme toisaalta myös Biennalessa, joka on auki tänä vuonna vielä viikon ajan. Sen halusimme nähdä, vaikka taidetapahtumalla on varmasti roolinsa Venetsian jo ennestään huomattavien turistivirtojen kasvattamisessa nykyisiin kolossaalisiin mittoihinsa. Biennalen tärkeimmät tapahtumapaikat ovat noin kilometrin Pyhän Markuksen torista itään sijaitsevassa puistossa ja vanhalla Arsenalen laivastoalueella.

Muuten kaupungilla kulkiessamme huomasimme, että turistireitit kattoivat Venetsian keskeisistä alueista vain yllättävän pienen osan. Muualla kujia ja kanavien varsia sai vaellella rauhassa, ja oli myös mahdollista löytää ravintoloita ja baareja, joissa asiakaskunta koostui lähinnä venetsialaisista tai ainakin italialaisista. Tämä ei tarkoita, etteikö turismi aina jossain määrin hankaloittaisi paikallisten arkea: varsinkin kesällä venetsialaiset saavat varmasti usein taistella vähistä palveluistaan hirviömäisen matkailijamassan kanssa.

* * * * *

Kun tämä kuitenkin on olutblogi, ehkä ruoka- ja juomakokemuksistakin on taas mainittava. Samaa alkuillan pikkunaposteltavaa, mitä Milanossa kutsutaan aperitivoksi, saa Venetsiassa cicchettin nimellä. Tai ei aivan samaa: olennainen ero on se, että Milanossa maksetaan juomasta, jonka kylkiäiseksi saa ruokia, kun taas Venetsiassa juoma ja cicchetti maksetaan erikseen. Tyypillisesti cicchetti vaikuttaa olevan patongista sahattuja leipäviipaleita, joiden päällisinä on herkullista sardiini-sipuliseosta, turskatahnaa tai erilaisia kinkkuihin ja juustoihin perustuvia makuyhdistelmiä. Yhteensä erilaisia cicchetti-versioita on Venetsiassa varmasti kymmeniä ellei satoja.

Näppituntumalta veikkaisin, että juuri näissä voileipäpaikoissa on helpointa päästä pakoon Venetsian turistimassoja ja samalla syödä ja juoda jotain aidosti paikallista. Jos juomaksi haluaa olutta (ja nimenomaan muuta kuin peruslageria), voi mennä vaikkapa Panini e Vini da Babboon Dorsoduron kaupunginosaan. Siellä oli hanassa Kwakia ja jääkaapissa esimerkiksi belgialaista Lupulusta sekä italialaista Birra del Borgoa. Jos tunnelmallisempi maisema kiinnostaa, Squero di San Trovason gondolitelakkaa vastapäätä on Osteria al Squero. Kun sää oli vielä viikko sitten sunnuntaina aurinkoinen, nautimme cicchettejämme kanavan rannassa. Oluena oli tuolloin ison mutta italialaisomisteisen Castellon punaruskea La Rubina (6,7 %), mukava juoma sekin.

Hienoja cicchetti-baareja löytyi välillä myös aivan kiireisimpien turistireittien läheltä. Nurkan takana Rialton sillalle johtavalta tieltä on esimerkiksi Osteria Bancogiro, jonka alakerran baarijakkaroilta on näkymä Canal Granden mutkaan. Samaan tapaan vahvaa paikallisväriä uhkuva Enoteca Do Colonne majailee Cannaregiossa aukion kulmalla, jonka ohi matkailijat viilettävät kohti rautatieasemaa. Täällä nautin oluen sijaan spritziä, ei tosin Aperolista vaan ruskeasta artisokkapohjaisesta katkerosta Cynarista sekoitettuna. Muutama ukko joi tiskillä olutta, ja huomasin parin paikallisen tilaavan jopa vaalean ja tumman Forst-hanalagerin sekoitusta – tuli suorastaan Praha mieleen!

Entä sitten oluttuliaiset? Venetsiassa ei tarvitse lähteä esikaupunkien laidoille asti paikantaakseen aivan kelvollisen craft beer -kaupan. Itse asiassa sellainen löytyy aivan muutaman korttelin päässä Rialtolta Markuksen torille johtavalla turistien perusreitiltä. Beershop Venezia on erittäin pieni mutta kohtalaisen pippurinen italialainen olutpuoti. Kaikkia mahdollisia italialaisia käsityöoluita se ei toki myy, mutta jotain uutta löytynee jokaiselle, joka ei ole tätä maata etelästä pohjoiseen kiertänyt. Myyjällä on selvästikin tapana pyytää ulkomaisia asiakkaita poseeraamaan kuvissa, joita sitten julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Suostuin tähän, kun pyyntö oli kohtelias ja selkeä. Niinpä minutkin voi nyt sitten nähdä tripel-pullo kädessäni Beershop Venezian Facebook-janalla.

Matkaseuralainen oli muuten odotellut kaupan ulkopuolella, kun tein ostoksiani Beershop Veneziassa. Hän oli katsellut vastapäistä Trattoria Antico Calice -ravintolaa ja tullut siihen tulokseen, että tässä olisi potentiaalinen lounaspaikka. Kun paikka sitten lounasaikaan avautui, tulimme syömään ja huomasimme hämmästykseksemme, että ympäröivistä pöydistä kolmessa istui gondolieeriseurueita. Kuulemma gondolieereja seuraamalla löytää Venetsiasta hyviä ruokapaikkoja. Antico Calicen vongole-simpukkapasta olikin maanmainio. Seuraavan päivän lounaspaikkamme, Trattoria alla Rampe del Piave, oli vielä selvästi kansanomaisempi ja ruoat erittäin maittavia – niin grillattu maksa kuin musta mustekalaspagetti. Tämä baari-ravintola löytyy Fondamenta Sant’Annan varrelta, jossa tuotteitaan veneistään myyvät hedelmäkauppiaat tulevat trattoriaan syömään jo aamuvarhaisella.

* * * * *

Kun vedet nousivat Venetsiassa korkeimmalle tiistai-iltana, olimme junassa matkalla Wieniin. Olimme järkyttyneitä uutisista, joissa kerrottiin pormestarin julistamasta hätätilasta ja kahdesta kuolonuhrista. Tiistaina kaupungilla oli jo ollut aistittavissa jännittynyttä tunnelmaa, tai ainakin jälkikäteen näin oli helppoa tulkita. Me olimme ehtineet kokea Venetsian kiehtovana pysähtymispaikkana, jossa säät olivat vaihdelleet parin päivän aikana lämmittävästä, syksyisestä auringosta marraskuun sateeseen. Iltayöstä saapumispäivänämme olimme ajaneet kuunvalossa vaporettolla alas Canal Grandea ihmetellen muinaisten palatsien rivistöjä, dogejen asumusta ja muita mystisesti valaisematta jätettyjä nähtävyyksiä.

Turistien virrat olivat ohuempia kesäkuukausiin verrattuna, mutta mitenkään hiljainen Venetsia ei ollut näin loppusyksylläkään. Voihan tietysti olla, että me matkailijat – nyt yksi Venetsian vitsauksista – autamme lopulta kaupungin eloonjäämistä. ”Venetsia kyllä pelastuu”, väitettiin jossain merenpinnan nousua käsittelevässä artikkelissa, jota luin. Ilmastonmuutos uhkaa monia matalalla sijaitsevia yhdyskuntia, ja suurin osa niistä ei ole rikkaiden eurooppalaisten rakastamia matkailukohteita. Kenties toiset kaupungit uppoavat ja Venetsialle tosiaan riittää tukieuroja. Kovin varmoja veikkauksia näinä aikoina vain ei kannata tehdä, kun jo nykyiselläänkin monien eri tekijöiden yhteisvaikutus painaa yhtä historian mahtavimmista kaupungeista kohti merenpohjaa.

cofcofdigcofcofsdrcofmdecof

Olutkoira raiteillaan #3: Zürich – Milano

Kaksi tuokiokuvaa milanolaisen olutkulttuurin ääripäistä.

Lopettelemme ateriaamme naapurikorttelin pizzeriassa Ticinesen kaupunginosassa. Tuolloin, puoli kymmenen maissa, viereiseen pöytään istuu kaksi harmaapäistä rouvaa, jotka vaikuttavat olevan alueen asukkaita. He valikoivat listalta pizzoja ja niille juomia, toisen tilaus on ”una piccola rossa”. Äkkiseltään hataralla italian ymmärrykselläni päättelen juomatilauksen olevan punaviiniä kuten meilläkin.

Rouville kannetaan kuitenkin pienet oluet kummallekin, rossan tilaajalle Peronin Gran Riserva Rossa (nykytermeillä ehkä vienna lager). Näin se on, viini olisi kai ollut maskuliininen sana rosso. Toinen rouvista saa vaaleaa Peronia. Konstailematon korttelipizzeria on kenties jonkinlainen kaikuluotain milanolaisten arkipäiväisiin juomatottumuksiin – Franciacorta ja muut Lombardian viinit taitavat olla tyypillisiä palanpainikkeita monissa ravintoloissa, mutta olutlasiinkaan ei tässä kaupungissa syljetä.

Edellisenä päivänä kiertelimme keskustan La Rinascente-tavaratalossa, josta löytyy kerroskaupalla paikallista ja kansainvälistä muotia. Vaatemerkit vilahtelevat vasemmalla ja oikealla, kun nousee liukuportaita ylimmän kerroksen ruokamaailmaan. Siellä herkkuja on tarjolla sekä tuoreeltaan ravintolatiskeillä että erilaisina säilykkeinä ja kuivatuotteina pitkillä hyllyrivistöillä. Osaston takaosa on pyhitetty viineille, kun taas olutvalikoima on suppea ja hintahaitarin yläpäähän painottuva.

Kallein oluista on sellofaaniin kääritty SoàSia, jonka pakkauksena on kaulasta kapea ja alhaalta leveä täkäläinen kuohuviinipullo. Hintaa kertyy 110 euroa. Olut on Corriere della Seran mukaan jalkapalloilija Alessandro del Pieron ja muotisuunnittelija Stella McCartneyn suosikki. Sen on suunnitellut Oscar Severi, entinen L’Orealin ja Sky Europen johtaja. Severi oli kyllästynyt toisaalta turvalliseen teolliseen lageriin ja toisaalta ”poliittisesti korrektiin” niche-käsityöolueen. Hän lähti tutkimaan kartoittamattomia korpimaita ja sieltä sitten löytyi tämä kolmas tie, hintavan design-oluen idea.

En ostanut pulloa, joten en osaa sanoa siitä muuta kuin ilmoitetun tyylilajin – birra tripel in stile champagne – ja vahvuuden, 7,8 %. Tripel kai viittaa belgialaistyyliseen olueen, ja sanomalehden kuvissa pulloja on samppanjatyylisesti kumollaan pyöräyteltävänä. Jälkikäyminen on saatettu alkuun hiivalla ja sokerilla. Oscar Severi puhuu lehtijutussa halunneensa tehdä una birra aliena, versatile e femminile (epätavallisen, moneen taipuvan ja feminiinisen oluen). Inspiraatiota hän kertoo hakeneensa keskiajan benediktiinimunkeiltakin, mutta muutaman tuhannen pullon erästä suurin osa on kuitenkin myyty ”itään”, kenties erilaisille oligarkeille, šeikeille ja mandariineille. Corriere della Seran artikkelissa todetaan pullon hinnan venyvän 200 euroon saakka, ja jutun pääkuvassa kaksi hymyilevää herraa skoolaavatkin kuunnellessaan kassakoneen kilinää.

* * * * *

Tämän kaiken ulkopuolella Milano on myös italialaisten pienpanimoiden jakelukanavien päätepiste, ja vaikkapa Naviglin ravintolakaduilta löytyy italo-craftia yhdeltä jos toiselta panimolta. La Belle Alliance on mainio pubi kanava-alueen laitamilla, ja sen vahvuuksia ovat yhtä lailla pitkä ja monipuolinen hanalista kuin rouhean pubimainen tunnelma jalkapalloscreeneineen. Katosta roikkui joukkueiden huiveja. Olimme nyt paikalla torstain alkuillasta ja meno oli rentoa, ei liian riehakasta. Ruokaakin kannettiin joihinkin pöytiin. Olutvalintani, Croce di Malton tripel-tyylinen TripleXXX, oli miedosti maustettu kolmen viljan olut (7,8 %), jonka maku oli paitsi hedelmäinen myös hieman kanelinen. Mausteita panimo ei paljasta mutta kertoo niitä olevan kolme erilaista – onneksi ryytipurkista ei kuitenkaan ole kaatunut olueen liikaa. Tykkäsin tästä tripelistä.

Aperitivo on Milanon juttu. Kysehän on siitä, että käydään alkuillasta neuvoa-antavilla ja baari tarjoaa juomien kylkiäiseksi enemmän tai vähemmän pientä purtavaa. Joskus aperitivo-buffetit ovat ylipursuavia ja niistä täyttää vaivatta vatsansa niin, ettei loppuillasta juuri muuta ruokaa kaipaa. Toisissa baareissa tarjoilut rajoittuvat oliiveihin, perunalastuihin ja muihin naposteltaviin. Tätä perinteisempää linjaa edustaa esimerkiksi Bar Basso, jossa koko aperitivon ajatus on alun perin keksittykin. Baarissa syntyi vuonna 1972 tunnettu drinkki negroni sbagliato, jossa alkuperäisen negronin (punainen vermutti, gini ja Campari) reseptistä korvautui vahingossa gini kuohuviinillä. Täällä drinkkien kylkeen saatiin kippo oliiveja, perunalastuja ja muuta pientä napostelua.

Erilaisista aperitivon muodoista, joihin Milanossa törmäsimme, Naviglissa sijaitsevan tunnelmallisen Ugon alkuillan naposteltavat muistuttivat ehkä eniten Bar Basson perinteisiä tarjottavia. Olueksi tästä baarista löytyi Birra del Borgon Maledetta (6,2 %), jonkinlainen kuparinpunainen belgialaistyyppinen olut. Paljon runsaampaa aperitivo-tarjontaa taas edusti La Hora Feliz -niminen ravintola, jossa eteemme kannettiin keittiöstä lihavartaita ja kinkkujuustoleipiä ennen kuin olimme ehtineet edes kunnolla istuutua. Saatuamme juomat – olutpuolelta Carlsbergin omistaman Porettin 7 humalan amber-olut – lähdimme tutustumaan mitä moninaisimpia italialaisia herkkuja pursuileviin buffetpöytiin.

* * * * *

Zürichiin jäi tällä reissulla vain lyhyehkön pysähdyksen verran aikaa. Kävelimme rautatieasemalta joelle ja järvelle ja ihastelimme aamupäivän auringossa kylpevää kaupunkia, jonka keskusta oli pankkikaupungille sopivasti vauraan ja siistin oloinen. Vanhankaupungin idylliset kapeat kujat nousivat rinnettä ylös, ja niillä oli hauskaa harhailla. Joen rannassa, historiallisen uimalaitoksen vieressä, vietettiin paikallista Oktoberfestiä lounas- ja ilta-aikaan. Sveitsin noin tuhannesta pienpanimosta ei näkynyt ydinkeskustassa juurikaan jälkiä. Ennen asemalle paluuta joimme virvokkeet Hotel Schweizerhofin baarissa, ja siellä oluena oli Ittingerin luostarin punaruskea lager (5,6 %), jossa omistajana ja jakelijana on puolestaan Heineken.

Milanossa puolestaan paikallisen olutkentän kartoittamiseen oli siis enemmän aikaa. A Tutta Birra -kaupasta tein muutamia hankintojakin junalaukkuuni – osa niistä nautitaan ehkä matkan varrella ja loput kulkeutuvat Suomeen asti. Kohtuullisen kävelymatkan päässä rautatieasemalta sijaitseva kauppa tarjoaa melko tasapuolisesti italialaista, belgialaista, saksalaista, brittiläistä ja muistakin maista tuotua olutta. Muitakin olutpuoteja Milanossa on, mutta tuo oli näille reiteille sopivin. Porta Romanan suunnalla, ehkä kilometrin kaupasta etelään, on rento baari nimeltä Hop, jossa join paikallisen Birrificio Lambraten belgialaistyylisen Sant’Ambroeusin (7,1 %). Se vaikutti humaloinniltaan amerikkalaishenkiseltä, mutta oli ehkä turhan sekava ja hahmoton yleensä linjakkaiden italobelgien joukossa.

Oluen arvostus on hiipinyt vähitellen ruoka- ja juomatietoisten italialaisten arkeen. En väitä, että kaikkialla, missä Milanossa on tarjolla hyvää ruokaa, olisi myös hyviä oluita. Silti monissa paikoissa näiden kahden yhdistäminen onnistuu helposti. Hyvä esimerkki on keskustan herkkukauppa Peck, jonka historia juontaa vuoteen 1883. Nykyisin kaupasta löytyy yläkerran ravintolan lisäksi kätevä lounasruokala Piccolo Peck, jossa tarjoillaan paitsi myymälän laadukkaita tuotteita myös muutamaa paikallista olutta. Itse join La Mancina-nimisen 7,5-prosenttisen belgialaistyylisen oluen Birrificio del Fortelta. Vaalea olut muistutti tyyliltään lähinnä toffeenmakuista Watou Tripeliä belgialaiselta Sint-Bernarduksen luostaripanimolta.

Milano on vilkas suurkaupunki, josta tämän kolmen päivän seikkailun jälkeenkään en väitä tietäväni kovinkaan paljoa. Eri puolilla keskustaa on useita kiinnostavan oloisia kaupunginosia, joista osa jäi edelleen tulevilla reissuilla kartoitettaviksi. Nähtävyyksistä tuomiokirkko Duomo sekä Galleria Vittorio Emanuele II:n hulppeat 1800-lukulaiset katetut ostoskadut osuivat reitillemme useampaankin kertaan, kun moniin muihin paikkoihin kuljettiin ydinkeskustan kautta. Gallerian kirjakauppa Rizzolilla bongasimme Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen kirjasta Kuohuvaa historiaa tehdyn italiankielisen käännöksen Storia dell’Europa in 24 pinte. En tiennytkään, että sellainen oli tehty.

* * * * *

Matka jatkuu itään kohti Venetsiaa. Pysähdymme yhdeksi yöksi Vicenzassa ja seuraavan kerran Trevisossa. Suurkaupungin melske jää taakse, ja raiteet kulkevat läheltä eteläisimpien Dolomiittien rinteitä. Horisontissa saattaa näkyä lumisia huippuja, mutta tasangoille on luvattu kosteaa marraskuun säätä, sateita ja väliin aurinkoisempiakin päiviä.

Huomautus 2019-11-10 020839 mil1Huomautus 2019-11-10 020839 mil2Huomautus 2019-11-10 020839 mil3Huomautus 2019-11-10 020839 mil6Huomautus 2019-11-10 020839 mil7Huomautus 2019-11-10 020839 mil4Huomautus 2019-11-10 020839 mil5

Tšekki, osa 5: Viime kuussa Marienbadissa

Viimeinen osa Tšekki-sarjaani on käsillä. Nyt ajettiin Plzeńin suunnasta Mariánské Lázněn kylpyläkaupunkiin, jonka Euroopan hienosto tunsi aikoinaan saksankielisellä nimellään Marienbad. Pikkukaupunki syntyi 1800-luvun alussa kymmenien kivennäisvesilähteidensä ympärille. Kuten lähistöllä sijaitseva vanhempi kylpyläpaikkakunta Karlovy Vary (Karlsbad), Marienbad alkoi 150 vuotta sitten vetää puoleensa koko maanosan varakasta, runsaalla vapaa-ajalla siunattua väestöä.

Nykypäivän Mariánské Lázněssa on yhä aika helppo sukeltaa tuon ajan tunnelmaan. Käytännössä kaikki kaupungin vanhat kylpylärakennukset ja muu koristeellinen arkkitehtuuri on yhä tallella, ja kermakakkutalot reunustavat keskustan metsäistä laaksoa. Monet taloista ovat tietenkin hotelleja, ja ainakin näin kesäsesongin ulkopuolella oli tasokasta majoitusta saatavana melko edullisestikin.

digcofKuulemma normaali tapa nauttia vesien puhdistavista vaikutuksista on yhä hankkia paikan päällä lääkärintarkastus ja suorittaa hoitoja ammattilaisen laatiman ohjelman mukaan. Varmasti on mahdollista myös pulahtaa virkistäviin vesiin hieman pikaisemmin tai vaikka tilata hieronta, mutta tällaisia hoitoja ei mitenkään näkyvästi mainosteta. Marianské Lázněssa otetaan vesien parantava voima vakavasti.

Kivennäisvesiä on kyllä mahdollista myös vain maistaa. Se onnistuu aika helpostikin. Sen kun marssii esimerkiksi 1880-luvulla rakennetun kolonnadin päähän Ristin lähteen (Křížový pramen) paviljonkiin. Sieltä saa itselleen kymmenellä korunalla muovimukin, ellei sitten halua ostaa perinteistä posliinista nokkamukia, joita myyvät kaikki turistipuodit.

Mukiin voi laskea paviljongin hanoista kolmen eri lähteen vettä. Ristin lähteestä nousee poreilevaa rikkipitoista mineraalivettä, joka on hyvin voimakkaan makuista ja aiheuttaa paljon juotuna laksatiivireaktion (en kokeillut), mutta auttaa – ainakin väitteiden mukaan – moniin ruoansulatuskanavan ja aineenvaihdunnan häiriöihin. Muiden lähteiden vedet ovat lempeämmän makuisia.

Irkkupubi ja viinibaari

Koska tämä on olutblogi, siirrytään kivennäisvesistä ohrapitoisempiin kupliviin juomiin. Sen kummemmin Marianské Lázně kuin Karlovy Vary eivät ole mitään panimokaupunkeja. Vierailijat näyttävät olevan isolta osin eläkeläisiä, jotka ilmeisesti eivät (ainakaan vielä) vaadi craft beeria tai muita erikoisuuksia.

Marianské Lázněsta saattaa löytää Chodovarin panimon oluita, joiden etiketeissä seikkailevat hienot koirahahmot. Panimolle on kylpyläkaupungista kahdeksan kilometrin matka (emme käyneet, mutta luimme, että paikan päällä Chodová Planássa olisi tarjolla myös olutkylpyjä). Vuonna 1573 perustettu Chodovar ei ole ehkä Tšekin jännittävin panimo, mutta jos vaihtoehtona on juoda jotain Gambrinusta, niin tämä on ainakin paikallinen ja pienempi. Ainakin 13° vahvuisina heidän special-lagerinsa ovat kelpo oluita, jos sellaisia sattuu tulemaan vastaan.

Mihin Marianské Lázněssa sitten kannattaa oluelle mennä? Tätä en tule kovin monesta kaupungista sanomaan, mutta nyt kovan suosituksen saa paikallinen irkkupubi, joka on nimeltään mielikuvituksellisesti Irish Pub (Poštovní 9). Kuten Tšekissä ilmeisen usein, tunnelma on taaskin enemmän mainitsemisen arvoinen kuin olutvalikoima. Paikka on erikoinen yhdistelmä irlantilaista baaria ja maaseudun sokkeloista saluunaa, ja seinillä roikkuvien artefaktien paljoudessa on melkein meksikolaista värikkyyttä.

Joimme kausituotetta eli tässä tapauksessa Volba Sladkú Velikonocni Zlatá 13° -pääsiäisolutta, joka on peräisin Plzeńistä Urquell-konserniin kuuluvalta panimolta. Se oli asiallinen punaruskea tšekkiolut, joka ei tarjonut tajunnan räjäyttäviä elämyksiä mutta kantoi makeahkon maltaisen runkonsa ja riittävän humaloinnin ihan ongelmitta. Irkkupubin ruokalistalta tilasimme pikkunälkään kotitekoiset friteeratut perunat, jotka olivat todella hyviä. Isompiakin ruokia olisi baarista löytynyt.

Tsekki-5-marianske-irishToinen lämmin suositus Marianské Lázněn baaritarjonnasta on viinibaari nimeltä Smaragd, joka löytyy Ruská-kadulta. Olutta janoaville täällä ei ole välttämättä tarjolla mitään, mutta Tšekin ja lähimaiden viineistä on koottu ansiokkaat valikoimat ja paikka on kaiken kaikkiaan todella sympaattinen. Söimme viiniä maistellessamme myös juustolautasen, ja juustot olivat herkullisia.

Loket ja oluen paluu

Lähdimme ajamaan Marianské Lázněsta ylöspäin vuoristoon, ja siellä aikamme mutkiteltuamme tulimme pikkukaupunkiin, joka vetää kuvauksellisen sijaintinsa puolesta vertoja aiemmassa postauksessa kehumalleni Český Krumloville. Kumpikin on paikassa, johon joen mutkan kovertamalle jyrkälle kalliolle on ensin rakennettu keskiaikainen, helposti puolustettava linna ja sen ympärille on noussut kaupunki.

Kaupunki on Loket. Kun James Bond tulee sinne Casino Royale -elokuvassa, Loket esittää olevansa Montenegrossa ja seinissä lukee asioita kyrillisillä kirjaimilla. Bílý kůň -hotellin eli Valkoisen hevosen nimi on unohdettu peittää, kuten tästä klipistä voi todeta. Jos käytte Loketissa pikavisiitillä, kuten me tulimme vain lounaalle, kannattaa saapua hyvissä ajoin, koska parkkipaikat täyttyvät iltapäivästä. Pohjoisen puolella, isomman sillan luona, on kunnollinen parkkipaikka, ja vanhankaupungin toisella laidalla vain muutama hassu ruutu.

Olutihmisille Loketin pääkohde löytyy heti ison sillan korvalta, sitä ei tarvitse haeskella. Svatý Floriánin panimo (T.G. Masaryka 136) on Prahan lähellä sijaitsevan Únětický pivovarin tavoin satoja vuosia vanha panimokiinteistö, jossa oluenpano on viime vuosina herätetty henkiin pitkästä Ruususen unesta. Florián aloittaa historiansa laskemisen vuodesta 1352, jolloin kaupunki sai kuninkaalta oluenpano-oikeudet, mutta vuosina 1953–2006 panimo oli siis suljettuna.

Nyt Loketin sympaattinen panimo pyörittää paitsi mainiota ravintolaa ja pientä puotia, myös panimomuseota, jossa kerrotaan toiminnan historiasta. Museokierroksen jätimme nyt väliin, koska olimme juuri edellisenä päivänä tehneet sellaisen Plzeńissä. Hauskana erikoisuutena Svatý Floriánin museopuolelta löytyisi muuten myös kylpyläpaikkakunnilta koottujen kivennäisvesimukien historiallinen kokoelma.

Loketista jatkoimme matkaamme Karlovy Varyyn, joka on Tšekin kylpyläkaupungeista suurin ja melkein kaikessa kuin Marianské Lázně steroideilla. Koristeellisia taloja on vielä enemmän, ne nousevat korkeammalle vuorenrinteeseen, ja turisteja pyörii kaupungin monilla lähteillä ja niiden välisillä joenrantapromenadeilla tiiviimpänä massana. No, Marianské Lázně olikin itse asiassa tähän vuodenaikaan suorastaan rauhallinen.

Joimme kahvit Grandhotel Puppissa, jota – elokuvaviittauksia jatkaakseni – käytettiin The Grand Budapest Hotel -elokuvan fantasiahotellin esikuvana. Voin suositella omenastruudelia. Ja kahvilasta kannattaa kipaista portaat ylös hotellin pääaulaan (esimerkiksi vessakäynnin varjolla),  jos haluaa nähdä hieman todellista entisajan loistoa.

Retken viimeinen etappi ennen Prahaan paluuta oli erikoinen vuoristohotelli Vitkov Hunting Lodge, jossa vietimme viimeisen kokonaisen yömme Tšekin kamaralla. Paikka on parinkymmenen kilometrin päässä Karlovy Varysta, metsäisessä jokilaaksossa, jossa ei vielä joitakin vuosia sitten ollut mitään ja jossa ei oikeastaan ole nytkään muuta kuin tämä metsästysteemasta inspiroitunut pikku majapaikka. Alakerrassa oli hyvä ravintola, ja omistaja vaikutti mukavalta veikolta, eli voimme kyllä suositella paikkaa – mutta vain niille, jotka kaipaavat täydellistä rauhaa ja virikkeettömyyttä metsäluonnon helmassa.

* * * * *

Tässä siis tämänkertainen viisiosainen matkaraportti. Joissakin tulevissa postauksissa palaan ehkä yhteenvedon omaisesti tšekkiläisen oluen nykytilanteeseen – sellaisena kuin minä sen koin – ja ehkä kokoan myös ajantasaisen katsauksen Budějovický Budvarin ja jenkki-Budweiserin pitkään ja kiemuraiseen tavaramerkkien taistoon.

Viimeiset oluemme Tšekin alueella olivat itseoikeutetusti Pilsner Urquellit, jotka hankimme Prahan rautatieaseman Billa-ruokakaupasta ja joimme yöjunassa matkalla Varsovaan. Jos Varsovasta Tšekkiin päin tullut tšekkiläinen päiväjuna oli mukavuuksiltaan ja tarjoiluiltaan korkeintaan välttävää tasoa, tämä puolalainen yöjuna oli kevyesti paras ja modernein yöjuna, jolla olimme koskaan matkanneet. Hintaan sisältyivät muun muassa aamiaiset hyttiin tarjoiltuina. Ei taida VR:llä olla sellaista kuin ehkä Moskovaan mennessä…

Tšekki, osa 1: Olomouc ja oluen olemus

Heti tämän matkamuistelupostausten sarjan kärkeen on todettava – kuten joskus olen aiemminkin maininnut – etten ollut koskaan ennen astunut jalallani Tšekin kamaralle. (Paitsi kerran olen vaihtanut konetta Prahan lentokentällä.) Kun reilu viikko sitten tämän suuren askelen olutihmiselle sitten otin, se tapahtui ehkä hieman yllättäen kaupungissa nimeltä Olomouc, jossa tepastelimme junasta ulos.

Siellä ensimmäisessä baarissa eteeni iskettiin heti olut, joka jälkikäteen ajateltuna oli itse asiassa omaan makuuni yksi reissun parhaista. Maistuvuuteen saattoi vaikuttaa vähän sekin, että olimme istuneet lähes kuuden tunnin matkan Varsovasta junassa, jossa ei ollut ravintolaa tai edes juoma-automaattia. Tšekin puolelle päästyä sentään kahvikärry köyrättiin junaan sisään, mutta liian myöhään: olimme jo päättäneet sinnitellä loppuun asti tarjoiluitta. Ehkä junayhtiöt olisivat voineet tiedottaa ennakkoon tästä hiukan selkeämmin, tai ainakin meidän olisi kannattanut varautua pitkään junamatkaan eväillä.

Eli mikä ihmeen Olomouc? Tätä ennen olin noteerannut paikkakunnan olemassaolon vain ja ainoastaan siksi, että se mainitaan R.E.M.in kappaleessa Disappear. Siinä se on jonkinlaisena esimerkkinä kaukaisesta paikasta, joka ehkä kuvastaa esiintyvän artistin kaipuuta kadota välillä kokonaan. (”Lost, invisible, here / Tel Aviv and Agadir, / Taroudant or Olomouc / Before I learned to see / The vanishing point appear.”)

Olomouc onkin juuri sen verran tuntematon, että nimeen voi liittää tuollaista eksotiikkaa. Melko harva osannee laittaa nuppineulan oikeaan paikkaan kartalla. Itse en olisi osannut. Olomouc on oikeasti noin Kuopion kokoinen yliopistokaupunki parisataa kilometriä Prahasta itään. Se saattaa olla myös yksi maan komeimmista kaupungeista – mikä Tšekissä on paljon sanottu – ja matkaoppaiden mukaan aliarvostetuin.

Moritz, uudemman kaartin konkareita

Lauantai-ilta oli maaliskuisen viileä, ja opiskelijakaupungin vilinä keskittyi baarien sisään. Kaduilla liikkui porukkaa harvakseltaan. Baareja on tipoittain ympäri vanhaakaupunkia ja sen ulkopuolellakin, ei isompina keskittyminä, mutta sen verran runsaasti, että mukava olutaiheinen ilta onnistunee kyllä. Meillä illan ensimmäinen ja pääasiallinen etappi oli lähellä hotelliamme sijaitseva Moritz-panimoravintola (Nešverova 2).

Moritz on päivystänyt kadunkulmassaan kivenheiton päässä vanhankaupungin laidalta jo reilut kymmenen vuotta, ja paikassa on kosolti ajattoman viihtyisän kellaribaarin tunnelmaa. Pöydät olivat täynnä, enimmäkseen meitä nuorempia seurueita, joten päätimme ottaa paikat baaritiskiltä ja seurata siinä tilannetta.

Baarimikot laskivat hanoista etupäässä panimon omia vaaleita (12° ja 11°) Moritz-oluita sekä puolitummaa 11°:tä. Viimeksi mainitun nimi on Maisel, mutta sillä ei siis ole mitään tekemistä samannimisen baijerilaispanimon kanssa. Neljännessä hanassa näytti olevan jotain tummaa, mutta tämän oluen identiteetistä ei ihan tullut selvyyttä.cof

Oma 12°:ni oli tuoreen, hedelmäisesti humaloidun tuntuista světlý ležákia, jossa ananasmehumaisuus toi mieleen syksyllä maistamani Kout na Šumavěn vastaavan tuotteen. Pilsnereiksihän näitä ulkomailla sanotaan, mutta mennään nyt näissä matkaraporteissa tšekkilinjalla ja säästetään se sana pelkälle Urquellille. Minusta olut oli hyvässä kuosissa, eli ainakaan juuri nyt ei välttämättä kannata uskoa tuoreimpiin RB-arvioihin, jotka ovat parin vuoden takaa. Myös matkaseuralainen tykkäsi omasta Maisel 11°:stään.

Ruokapuolelta voi suositella oluessa marinoitua makkaraa, ja vähintään kuriositeettina kannattaa kokeilla myös paikallista tvarůžky-juustoa, jota sai Moritzissa leipien päälle sulatettuna. Jos voimakkaan tuoksuiset juustot eivät kiehdo, silloin tämä kokemus tosin on parempi jättää väliin. Tšekkiläisten baariruokien kaanoniin näyttää muutenkin kuuluvan erilaisia marinoituja tai olueen sekoitettuja juustoja, jotka ainakin omasta mielestämme toimivat pikkupurtavina hyvin.cof

Parit tuopit Moritzissa juotuamme teimme vielä pientä kierrosta vanhankaupungin kaduilla. Svatováclavský pivovar, kaupungin vanhin panimoravintola, näytti yllättäen pimeältä, joten jatkoimme matkaa. Mietin seuraavana aamuna, olisiko heillä ollut kuitenkin baari auki saman korttelin toisella porttikongilla, mutta tämä siis jäi todentamatta.

Sen sijaan menimme Citadelaan, joka oli sympaattisen näköinen baari vanhan talon holvatussa pohjakerroksessa Panská-kadulla. Jälleen paikalla oli lähinnä opiskelijaporukoita ja tarjoilu hoidettiin käytännössä yhdellä olutlaadulla. Se ei kuitenkaan ollut mikään isoimmista merkeistä vaan Svijanský Máz 11°, joka ainakin hanasta laskettuna tuolla oli kelpo lager.tsekki-olomouc-citadela

Böömi olutmaa, Määri viinimaa?

Lonely Planet -opaskirjamme oli päättänyt kärjistää tšekkiläisten juomatavat niin, että Böömissä pidetään oluesta ja Määrissä viinistä. Totta on, että ainakin joukko tunnettuja vanhoja olutmerkkejä – Pilsner Urquell, Budweiser Budvar, Velkopopovický Kozel, Staropramen ja Krušovice – liittyy maantieteellisesti juuri Böömin eli Tšekin läntisen osan vanhaan olutteollisuuteen. Vastaavasti ylivoimainen enemmistö maan viinitarhoista on idässä Määrin puolella.

Kun katsoo nykyisten reilun 400 olutpanimon jakautumista koko maahan, tiheys on kuitenkin Böömissä ja Määrissä suunnilleen sama. Plzeńin läänissä Böömissä panimoiden määrä 100 000 asukasta kohti on maan korkein (6,4), mutta kummassakin Tšekin kahdessa historiallisessa osassa on sekä kansallisen keskiarvon ylittäviä että alittavia läänejä. Määrissä muun muassa Olomoucin ja Etelä-Määrin läänit (4,7 ja 4,3) ovat panimotiheydeltään selvästi koko maan tiheyden (3,9 panimoa 100 000 asukasta kohti) yläpuolella. Tämä oli ehkä pieni yllätys, mutta laskin aivan itse eilen.tsekki-olomouc-citadela-svijany

Olomoucin kaupungissa on muuten myös kokonaista viisi panimoa, tai kuudeskin taitaa olla jossain kaupungin liepeillä. Kaikki ovat panimoravintoloita, ja Moritzia ja Svatováclavskýa lukuun ottamatta perustettu tällä vuosikymmenellä. Uudempien valikoimasta löytyy IPAa, stoutia ja muita kansainvälisesti suosittuja tyylejä. Kuten muuallakin Tšekin pienpanimoissa ja tietenkin ulkomailla, myös Olomoucin oluen olemus näyttää olevan muuttumassa.

Nämä jäivät tällä kertaa kokeilematta, samoin joitakin ihan asiallisen tuntuisia baareja. Kehuttu U Kuděje ei olisi ollut kauhean kaukana Moritzista. Vanhankaupungin kaduilla tuli vastaan ainakin Good Beer Club -niminen paikka, jonka edustalle pystytetty liitutaulu kanavoi jonkinlaista craft beer -henkisyyttä. Keskustorilla Horní náměstílla vilahti myös yhden baarin ikkunassa tuo tuttu c:llä alkava sana. Näihin eivät matkapäivän jälkeen enää voimat riittäneet. Ensikosketus Tšekkiin oli joka tapauksessa lupaava: tunnetuimpien olutalueiden ulkopuolella oli selvästikin elämää.

tsekki-olomouc-talot

dig

tsekki-olomouc-kaari