Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.

lub-2lub-0lub-1cofsdrcof

Olutkoira raiteillaan #5: Venetsia

Venetsiassa oli tavallista vakavampi acqua alta -tilanne jo, kun tiistaiaamuna heräsimme. Vuorovesi oli noussut aamun tunteina. Ei se toki ollut vielä dramaattista verrattuna tulevaan hullunmyllyyn. Emme olleet toisaalta etukäteen osanneet odottaa näinkään pahasti tulvivaa vettä, ennen kuin sitten maanantai-iltana tutkimme seuraavan päivän ennusteita. Ellemme olisi maanantaina ostaneet kumisia kengänsuojuksia matkamuistomyymälästä, emme olisi tiistaina päässeet kuivin jaloin edes hotellista ulos. 145 cm tavallista korkeampi vedenpinta tarkoitti, että hotellin molemmin puolin kulkevilla kaduilla kahlattiin lähes polveen saakka ulottuvassa vedessä. Hotellin vastaanotossa vettä oli nilkkoihin.

Iltayöstä ja jälleen aamulla nouseva vesi on meille satunnaisille matkailijoille lähinnä jännittävä kokemus, onhan erikoista rämpiä tummanvihreässä Adrianmeressä kaupungin kapeilla kujilla. Valokuvia räpsitään, ja veden peittämä Pyhän Markuksen tori ilta-aikaan on kaunis näky. Turistien kirjavat kumijalkineet suojaavat lahjetta polveen saakka, kun taas joillakin paikallisilla on takapuoleen asti ulottuvia saappaita. Venetsian vuorovesi on sinänsä osa arkea tähän aikaan vuodesta. Paikallisille korkea nousuvesi on kuitenkin paitsi toistuva pikkuriesa, joka vaatii varautumista ja siivoamista, myös koko Venetsiaa uhkaavan tuhon ennusmerkki.

Maan vajoaminen yhdistettynä ilmastonmuutokseen tarkoittaa, että tulvatilanteet hankaloituvat jatkuvasti. Tiistai-iltana vuorovesi nousi 187 cm tasolle, toiseksi korkeimmalle mittaushistorian aikana. Se tarkoittaa, että laskennallisesti 80 prosenttia laguunikaupungin maa-alasta on veden peitossa. Suojapatojärjestelmä, jota Venetsia rakentaa, on pahasti viivästynyt eikä yksimielisyyttä ole siitäkään, auttaisiko se todella ehkäisemään ongelmia. Kaikki ihmisen tekemät muutokset – rautatiepenkereestä sataman täyttömaa-alueisiin – ovat tähän mennessä todennäköisesti vain lisänneet vuorovesiriskien monimutkaisuutta herkässä laguunissa.

* * * * *

Venetsiassa vierailee 25 miljoonaa turistia vuodessa. Turistien läsnäolo tuo kaupunkiin paitsi tietysti massoittain rahaa myös ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden ongelmia, jotka ehkä eivät liity vuorovesiin kuin välillisesti. Laguuni ja sen saaret ovat kaiken kaikkiaan erityislaatuinen maantieteellinen ympäristö, rakennuskannan korkea ikä tuo omat pulmansa, ja kanta-asukkaiden määrä suhteessa matkailijoihin on hyvin pieni. Paljon keskustelua käydään siitä, voiko Venetsiassa käyminen turistina olla enää kestävää lainkaan. Jos asia mietityttää, tutustu vaikka kaupungin omiin ohjeisiin maailmanperintökohdetta kunnioittavasta turismista. Tähän suomalaiseen blogiin on koottu samantyyppisiä pointteja.

Ei kai meilläkään Venetsiaa tutkiessamme ollut mitään sen jalompaa suunnitelmaa kuin pysyä poissa kaikkein kitscheimmistä turistirysistä ja yrittää ehkä löytää jotain paikallisille ominaista kaupunkikulttuuria. Kävimme toisaalta myös Biennalessa, joka on auki tänä vuonna vielä viikon ajan. Sen halusimme nähdä, vaikka taidetapahtumalla on varmasti roolinsa Venetsian jo ennestään huomattavien turistivirtojen kasvattamisessa nykyisiin kolossaalisiin mittoihinsa. Biennalen tärkeimmät tapahtumapaikat ovat noin kilometrin Pyhän Markuksen torista itään sijaitsevassa puistossa ja vanhalla Arsenalen laivastoalueella.

Muuten kaupungilla kulkiessamme huomasimme, että turistireitit kattoivat Venetsian keskeisistä alueista vain yllättävän pienen osan. Muualla kujia ja kanavien varsia sai vaellella rauhassa, ja oli myös mahdollista löytää ravintoloita ja baareja, joissa asiakaskunta koostui lähinnä venetsialaisista tai ainakin italialaisista. Tämä ei tarkoita, etteikö turismi aina jossain määrin hankaloittaisi paikallisten arkea: varsinkin kesällä venetsialaiset saavat varmasti usein taistella vähistä palveluistaan hirviömäisen matkailijamassan kanssa.

* * * * *

Kun tämä kuitenkin on olutblogi, ehkä ruoka- ja juomakokemuksistakin on taas mainittava. Samaa alkuillan pikkunaposteltavaa, mitä Milanossa kutsutaan aperitivoksi, saa Venetsiassa cicchettin nimellä. Tai ei aivan samaa: olennainen ero on se, että Milanossa maksetaan juomasta, jonka kylkiäiseksi saa ruokia, kun taas Venetsiassa juoma ja cicchetti maksetaan erikseen. Tyypillisesti cicchetti vaikuttaa olevan patongista sahattuja leipäviipaleita, joiden päällisinä on herkullista sardiini-sipuliseosta, turskatahnaa tai erilaisia kinkkuihin ja juustoihin perustuvia makuyhdistelmiä. Yhteensä erilaisia cicchetti-versioita on Venetsiassa varmasti kymmeniä ellei satoja.

Näppituntumalta veikkaisin, että juuri näissä voileipäpaikoissa on helpointa päästä pakoon Venetsian turistimassoja ja samalla syödä ja juoda jotain aidosti paikallista. Jos juomaksi haluaa olutta (ja nimenomaan muuta kuin peruslageria), voi mennä vaikkapa Panini e Vini da Babboon Dorsoduron kaupunginosaan. Siellä oli hanassa Kwakia ja jääkaapissa esimerkiksi belgialaista Lupulusta sekä italialaista Birra del Borgoa. Jos tunnelmallisempi maisema kiinnostaa, Squero di San Trovason gondolitelakkaa vastapäätä on Osteria al Squero. Kun sää oli vielä viikko sitten sunnuntaina aurinkoinen, nautimme cicchettejämme kanavan rannassa. Oluena oli tuolloin ison mutta italialaisomisteisen Castellon punaruskea La Rubina (6,7 %), mukava juoma sekin.

Hienoja cicchetti-baareja löytyi välillä myös aivan kiireisimpien turistireittien läheltä. Nurkan takana Rialton sillalle johtavalta tieltä on esimerkiksi Osteria Bancogiro, jonka alakerran baarijakkaroilta on näkymä Canal Granden mutkaan. Samaan tapaan vahvaa paikallisväriä uhkuva Enoteca Do Colonne majailee Cannaregiossa aukion kulmalla, jonka ohi matkailijat viilettävät kohti rautatieasemaa. Täällä nautin oluen sijaan spritziä, ei tosin Aperolista vaan ruskeasta artisokkapohjaisesta katkerosta Cynarista sekoitettuna. Muutama ukko joi tiskillä olutta, ja huomasin parin paikallisen tilaavan jopa vaalean ja tumman Forst-hanalagerin sekoitusta – tuli suorastaan Praha mieleen!

Entä sitten oluttuliaiset? Venetsiassa ei tarvitse lähteä esikaupunkien laidoille asti paikantaakseen aivan kelvollisen craft beer -kaupan. Itse asiassa sellainen löytyy aivan muutaman korttelin päässä Rialtolta Markuksen torille johtavalla turistien perusreitiltä. Beershop Venezia on erittäin pieni mutta kohtalaisen pippurinen italialainen olutpuoti. Kaikkia mahdollisia italialaisia käsityöoluita se ei toki myy, mutta jotain uutta löytynee jokaiselle, joka ei ole tätä maata etelästä pohjoiseen kiertänyt. Myyjällä on selvästikin tapana pyytää ulkomaisia asiakkaita poseeraamaan kuvissa, joita sitten julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Suostuin tähän, kun pyyntö oli kohtelias ja selkeä. Niinpä minutkin voi nyt sitten nähdä tripel-pullo kädessäni Beershop Venezian Facebook-janalla.

Matkaseuralainen oli muuten odotellut kaupan ulkopuolella, kun tein ostoksiani Beershop Veneziassa. Hän oli katsellut vastapäistä Trattoria Antico Calice -ravintolaa ja tullut siihen tulokseen, että tässä olisi potentiaalinen lounaspaikka. Kun paikka sitten lounasaikaan avautui, tulimme syömään ja huomasimme hämmästykseksemme, että ympäröivistä pöydistä kolmessa istui gondolieeriseurueita. Kuulemma gondolieereja seuraamalla löytää Venetsiasta hyviä ruokapaikkoja. Antico Calicen vongole-simpukkapasta olikin maanmainio. Seuraavan päivän lounaspaikkamme, Trattoria alla Rampe del Piave, oli vielä selvästi kansanomaisempi ja ruoat erittäin maittavia – niin grillattu maksa kuin musta mustekalaspagetti. Tämä baari-ravintola löytyy Fondamenta Sant’Annan varrelta, jossa tuotteitaan veneistään myyvät hedelmäkauppiaat tulevat trattoriaan syömään jo aamuvarhaisella.

* * * * *

Kun vedet nousivat Venetsiassa korkeimmalle tiistai-iltana, olimme junassa matkalla Wieniin. Olimme järkyttyneitä uutisista, joissa kerrottiin pormestarin julistamasta hätätilasta ja kahdesta kuolonuhrista. Tiistaina kaupungilla oli jo ollut aistittavissa jännittynyttä tunnelmaa, tai ainakin jälkikäteen näin oli helppoa tulkita. Me olimme ehtineet kokea Venetsian kiehtovana pysähtymispaikkana, jossa säät olivat vaihdelleet parin päivän aikana lämmittävästä, syksyisestä auringosta marraskuun sateeseen. Iltayöstä saapumispäivänämme olimme ajaneet kuunvalossa vaporettolla alas Canal Grandea ihmetellen muinaisten palatsien rivistöjä, dogejen asumusta ja muita mystisesti valaisematta jätettyjä nähtävyyksiä.

Turistien virrat olivat ohuempia kesäkuukausiin verrattuna, mutta mitenkään hiljainen Venetsia ei ollut näin loppusyksylläkään. Voihan tietysti olla, että me matkailijat – nyt yksi Venetsian vitsauksista – autamme lopulta kaupungin eloonjäämistä. ”Venetsia kyllä pelastuu”, väitettiin jossain merenpinnan nousua käsittelevässä artikkelissa, jota luin. Ilmastonmuutos uhkaa monia matalalla sijaitsevia yhdyskuntia, ja suurin osa niistä ei ole rikkaiden eurooppalaisten rakastamia matkailukohteita. Kenties toiset kaupungit uppoavat ja Venetsialle tosiaan riittää tukieuroja. Kovin varmoja veikkauksia näinä aikoina vain ei kannata tehdä, kun jo nykyiselläänkin monien eri tekijöiden yhteisvaikutus painaa yhtä historian mahtavimmista kaupungeista kohti merenpohjaa.

cofcofdigcofcofsdrcofmdecof

Olutkoira raiteillaan #3: Zürich – Milano

Kaksi tuokiokuvaa milanolaisen olutkulttuurin ääripäistä.

Lopettelemme ateriaamme naapurikorttelin pizzeriassa Ticinesen kaupunginosassa. Tuolloin, puoli kymmenen maissa, viereiseen pöytään istuu kaksi harmaapäistä rouvaa, jotka vaikuttavat olevan alueen asukkaita. He valikoivat listalta pizzoja ja niille juomia, toisen tilaus on ”una piccola rossa”. Äkkiseltään hataralla italian ymmärrykselläni päättelen juomatilauksen olevan punaviiniä kuten meilläkin.

Rouville kannetaan kuitenkin pienet oluet kummallekin, rossan tilaajalle Peronin Gran Riserva Rossa (nykytermeillä ehkä vienna lager). Näin se on, viini olisi kai ollut maskuliininen sana rosso. Toinen rouvista saa vaaleaa Peronia. Konstailematon korttelipizzeria on kenties jonkinlainen kaikuluotain milanolaisten arkipäiväisiin juomatottumuksiin – Franciacorta ja muut Lombardian viinit taitavat olla tyypillisiä palanpainikkeita monissa ravintoloissa, mutta olutlasiinkaan ei tässä kaupungissa syljetä.

Edellisenä päivänä kiertelimme keskustan La Rinascente-tavaratalossa, josta löytyy kerroskaupalla paikallista ja kansainvälistä muotia. Vaatemerkit vilahtelevat vasemmalla ja oikealla, kun nousee liukuportaita ylimmän kerroksen ruokamaailmaan. Siellä herkkuja on tarjolla sekä tuoreeltaan ravintolatiskeillä että erilaisina säilykkeinä ja kuivatuotteina pitkillä hyllyrivistöillä. Osaston takaosa on pyhitetty viineille, kun taas olutvalikoima on suppea ja hintahaitarin yläpäähän painottuva.

Kallein oluista on sellofaaniin kääritty SoàSia, jonka pakkauksena on kaulasta kapea ja alhaalta leveä täkäläinen kuohuviinipullo. Hintaa kertyy 110 euroa. Olut on Corriere della Seran mukaan jalkapalloilija Alessandro del Pieron ja muotisuunnittelija Stella McCartneyn suosikki. Sen on suunnitellut Oscar Severi, entinen L’Orealin ja Sky Europen johtaja. Severi oli kyllästynyt toisaalta turvalliseen teolliseen lageriin ja toisaalta ”poliittisesti korrektiin” niche-käsityöolueen. Hän lähti tutkimaan kartoittamattomia korpimaita ja sieltä sitten löytyi tämä kolmas tie, hintavan design-oluen idea.

En ostanut pulloa, joten en osaa sanoa siitä muuta kuin ilmoitetun tyylilajin – birra tripel in stile champagne – ja vahvuuden, 7,8 %. Tripel kai viittaa belgialaistyyliseen olueen, ja sanomalehden kuvissa pulloja on samppanjatyylisesti kumollaan pyöräyteltävänä. Jälkikäyminen on saatettu alkuun hiivalla ja sokerilla. Oscar Severi puhuu lehtijutussa halunneensa tehdä una birra aliena, versatile e femminile (epätavallisen, moneen taipuvan ja feminiinisen oluen). Inspiraatiota hän kertoo hakeneensa keskiajan benediktiinimunkeiltakin, mutta muutaman tuhannen pullon erästä suurin osa on kuitenkin myyty ”itään”, kenties erilaisille oligarkeille, šeikeille ja mandariineille. Corriere della Seran artikkelissa todetaan pullon hinnan venyvän 200 euroon saakka, ja jutun pääkuvassa kaksi hymyilevää herraa skoolaavatkin kuunnellessaan kassakoneen kilinää.

* * * * *

Tämän kaiken ulkopuolella Milano on myös italialaisten pienpanimoiden jakelukanavien päätepiste, ja vaikkapa Naviglin ravintolakaduilta löytyy italo-craftia yhdeltä jos toiselta panimolta. La Belle Alliance on mainio pubi kanava-alueen laitamilla, ja sen vahvuuksia ovat yhtä lailla pitkä ja monipuolinen hanalista kuin rouhean pubimainen tunnelma jalkapalloscreeneineen. Katosta roikkui joukkueiden huiveja. Olimme nyt paikalla torstain alkuillasta ja meno oli rentoa, ei liian riehakasta. Ruokaakin kannettiin joihinkin pöytiin. Olutvalintani, Croce di Malton tripel-tyylinen TripleXXX, oli miedosti maustettu kolmen viljan olut (7,8 %), jonka maku oli paitsi hedelmäinen myös hieman kanelinen. Mausteita panimo ei paljasta mutta kertoo niitä olevan kolme erilaista – onneksi ryytipurkista ei kuitenkaan ole kaatunut olueen liikaa. Tykkäsin tästä tripelistä.

Aperitivo on Milanon juttu. Kysehän on siitä, että käydään alkuillasta neuvoa-antavilla ja baari tarjoaa juomien kylkiäiseksi enemmän tai vähemmän pientä purtavaa. Joskus aperitivo-buffetit ovat ylipursuavia ja niistä täyttää vaivatta vatsansa niin, ettei loppuillasta juuri muuta ruokaa kaipaa. Toisissa baareissa tarjoilut rajoittuvat oliiveihin, perunalastuihin ja muihin naposteltaviin. Tätä perinteisempää linjaa edustaa esimerkiksi Bar Basso, jossa koko aperitivon ajatus on alun perin keksittykin. Baarissa syntyi vuonna 1972 tunnettu drinkki negroni sbagliato, jossa alkuperäisen negronin (punainen vermutti, gini ja Campari) reseptistä korvautui vahingossa gini kuohuviinillä. Täällä drinkkien kylkeen saatiin kippo oliiveja, perunalastuja ja muuta pientä napostelua.

Erilaisista aperitivon muodoista, joihin Milanossa törmäsimme, Naviglissa sijaitsevan tunnelmallisen Ugon alkuillan naposteltavat muistuttivat ehkä eniten Bar Basson perinteisiä tarjottavia. Olueksi tästä baarista löytyi Birra del Borgon Maledetta (6,2 %), jonkinlainen kuparinpunainen belgialaistyyppinen olut. Paljon runsaampaa aperitivo-tarjontaa taas edusti La Hora Feliz -niminen ravintola, jossa eteemme kannettiin keittiöstä lihavartaita ja kinkkujuustoleipiä ennen kuin olimme ehtineet edes kunnolla istuutua. Saatuamme juomat – olutpuolelta Carlsbergin omistaman Porettin 7 humalan amber-olut – lähdimme tutustumaan mitä moninaisimpia italialaisia herkkuja pursuileviin buffetpöytiin.

* * * * *

Zürichiin jäi tällä reissulla vain lyhyehkön pysähdyksen verran aikaa. Kävelimme rautatieasemalta joelle ja järvelle ja ihastelimme aamupäivän auringossa kylpevää kaupunkia, jonka keskusta oli pankkikaupungille sopivasti vauraan ja siistin oloinen. Vanhankaupungin idylliset kapeat kujat nousivat rinnettä ylös, ja niillä oli hauskaa harhailla. Joen rannassa, historiallisen uimalaitoksen vieressä, vietettiin paikallista Oktoberfestiä lounas- ja ilta-aikaan. Sveitsin noin tuhannesta pienpanimosta ei näkynyt ydinkeskustassa juurikaan jälkiä. Ennen asemalle paluuta joimme virvokkeet Hotel Schweizerhofin baarissa, ja siellä oluena oli Ittingerin luostarin punaruskea lager (5,6 %), jossa omistajana ja jakelijana on puolestaan Heineken.

Milanossa puolestaan paikallisen olutkentän kartoittamiseen oli siis enemmän aikaa. A Tutta Birra -kaupasta tein muutamia hankintojakin junalaukkuuni – osa niistä nautitaan ehkä matkan varrella ja loput kulkeutuvat Suomeen asti. Kohtuullisen kävelymatkan päässä rautatieasemalta sijaitseva kauppa tarjoaa melko tasapuolisesti italialaista, belgialaista, saksalaista, brittiläistä ja muistakin maista tuotua olutta. Muitakin olutpuoteja Milanossa on, mutta tuo oli näille reiteille sopivin. Porta Romanan suunnalla, ehkä kilometrin kaupasta etelään, on rento baari nimeltä Hop, jossa join paikallisen Birrificio Lambraten belgialaistyylisen Sant’Ambroeusin (7,1 %). Se vaikutti humaloinniltaan amerikkalaishenkiseltä, mutta oli ehkä turhan sekava ja hahmoton yleensä linjakkaiden italobelgien joukossa.

Oluen arvostus on hiipinyt vähitellen ruoka- ja juomatietoisten italialaisten arkeen. En väitä, että kaikkialla, missä Milanossa on tarjolla hyvää ruokaa, olisi myös hyviä oluita. Silti monissa paikoissa näiden kahden yhdistäminen onnistuu helposti. Hyvä esimerkki on keskustan herkkukauppa Peck, jonka historia juontaa vuoteen 1883. Nykyisin kaupasta löytyy yläkerran ravintolan lisäksi kätevä lounasruokala Piccolo Peck, jossa tarjoillaan paitsi myymälän laadukkaita tuotteita myös muutamaa paikallista olutta. Itse join La Mancina-nimisen 7,5-prosenttisen belgialaistyylisen oluen Birrificio del Fortelta. Vaalea olut muistutti tyyliltään lähinnä toffeenmakuista Watou Tripeliä belgialaiselta Sint-Bernarduksen luostaripanimolta.

Milano on vilkas suurkaupunki, josta tämän kolmen päivän seikkailun jälkeenkään en väitä tietäväni kovinkaan paljoa. Eri puolilla keskustaa on useita kiinnostavan oloisia kaupunginosia, joista osa jäi edelleen tulevilla reissuilla kartoitettaviksi. Nähtävyyksistä tuomiokirkko Duomo sekä Galleria Vittorio Emanuele II:n hulppeat 1800-lukulaiset katetut ostoskadut osuivat reitillemme useampaankin kertaan, kun moniin muihin paikkoihin kuljettiin ydinkeskustan kautta. Gallerian kirjakauppa Rizzolilla bongasimme Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen kirjasta Kuohuvaa historiaa tehdyn italiankielisen käännöksen Storia dell’Europa in 24 pinte. En tiennytkään, että sellainen oli tehty.

* * * * *

Matka jatkuu itään kohti Venetsiaa. Pysähdymme yhdeksi yöksi Vicenzassa ja seuraavan kerran Trevisossa. Suurkaupungin melske jää taakse, ja raiteet kulkevat läheltä eteläisimpien Dolomiittien rinteitä. Horisontissa saattaa näkyä lumisia huippuja, mutta tasangoille on luvattu kosteaa marraskuun säätä, sateita ja väliin aurinkoisempiakin päiviä.

Huomautus 2019-11-10 020839 mil1Huomautus 2019-11-10 020839 mil2Huomautus 2019-11-10 020839 mil3Huomautus 2019-11-10 020839 mil6Huomautus 2019-11-10 020839 mil7Huomautus 2019-11-10 020839 mil4Huomautus 2019-11-10 020839 mil5

Tšekki, osa 5: Viime kuussa Marienbadissa

Viimeinen osa Tšekki-sarjaani on käsillä. Nyt ajettiin Plzeńin suunnasta Mariánské Lázněn kylpyläkaupunkiin, jonka Euroopan hienosto tunsi aikoinaan saksankielisellä nimellään Marienbad. Pikkukaupunki syntyi 1800-luvun alussa kymmenien kivennäisvesilähteidensä ympärille. Kuten lähistöllä sijaitseva vanhempi kylpyläpaikkakunta Karlovy Vary (Karlsbad), Marienbad alkoi 150 vuotta sitten vetää puoleensa koko maanosan varakasta, runsaalla vapaa-ajalla siunattua väestöä.

Nykypäivän Mariánské Lázněssa on yhä aika helppo sukeltaa tuon ajan tunnelmaan. Käytännössä kaikki kaupungin vanhat kylpylärakennukset ja muu koristeellinen arkkitehtuuri on yhä tallella, ja kermakakkutalot reunustavat keskustan metsäistä laaksoa. Monet taloista ovat tietenkin hotelleja, ja ainakin näin kesäsesongin ulkopuolella oli tasokasta majoitusta saatavana melko edullisestikin.

digcofKuulemma normaali tapa nauttia vesien puhdistavista vaikutuksista on yhä hankkia paikan päällä lääkärintarkastus ja suorittaa hoitoja ammattilaisen laatiman ohjelman mukaan. Varmasti on mahdollista myös pulahtaa virkistäviin vesiin hieman pikaisemmin tai vaikka tilata hieronta, mutta tällaisia hoitoja ei mitenkään näkyvästi mainosteta. Marianské Lázněssa otetaan vesien parantava voima vakavasti.

Kivennäisvesiä on kyllä mahdollista myös vain maistaa. Se onnistuu aika helpostikin. Sen kun marssii esimerkiksi 1880-luvulla rakennetun kolonnadin päähän Ristin lähteen (Křížový pramen) paviljonkiin. Sieltä saa itselleen kymmenellä korunalla muovimukin, ellei sitten halua ostaa perinteistä posliinista nokkamukia, joita myyvät kaikki turistipuodit.

Mukiin voi laskea paviljongin hanoista kolmen eri lähteen vettä. Ristin lähteestä nousee poreilevaa rikkipitoista mineraalivettä, joka on hyvin voimakkaan makuista ja aiheuttaa paljon juotuna laksatiivireaktion (en kokeillut), mutta auttaa – ainakin väitteiden mukaan – moniin ruoansulatuskanavan ja aineenvaihdunnan häiriöihin. Muiden lähteiden vedet ovat lempeämmän makuisia.

Irkkupubi ja viinibaari

Koska tämä on olutblogi, siirrytään kivennäisvesistä ohrapitoisempiin kupliviin juomiin. Sen kummemmin Marianské Lázně kuin Karlovy Vary eivät ole mitään panimokaupunkeja. Vierailijat näyttävät olevan isolta osin eläkeläisiä, jotka ilmeisesti eivät (ainakaan vielä) vaadi craft beeria tai muita erikoisuuksia.

Marianské Lázněsta saattaa löytää Chodovarin panimon oluita, joiden etiketeissä seikkailevat hienot koirahahmot. Panimolle on kylpyläkaupungista kahdeksan kilometrin matka (emme käyneet, mutta luimme, että paikan päällä Chodová Planássa olisi tarjolla myös olutkylpyjä). Vuonna 1573 perustettu Chodovar ei ole ehkä Tšekin jännittävin panimo, mutta jos vaihtoehtona on juoda jotain Gambrinusta, niin tämä on ainakin paikallinen ja pienempi. Ainakin 13° vahvuisina heidän special-lagerinsa ovat kelpo oluita, jos sellaisia sattuu tulemaan vastaan.

Mihin Marianské Lázněssa sitten kannattaa oluelle mennä? Tätä en tule kovin monesta kaupungista sanomaan, mutta nyt kovan suosituksen saa paikallinen irkkupubi, joka on nimeltään mielikuvituksellisesti Irish Pub (Poštovní 9). Kuten Tšekissä ilmeisen usein, tunnelma on taaskin enemmän mainitsemisen arvoinen kuin olutvalikoima. Paikka on erikoinen yhdistelmä irlantilaista baaria ja maaseudun sokkeloista saluunaa, ja seinillä roikkuvien artefaktien paljoudessa on melkein meksikolaista värikkyyttä.

Joimme kausituotetta eli tässä tapauksessa Volba Sladkú Velikonocni Zlatá 13° -pääsiäisolutta, joka on peräisin Plzeńistä Urquell-konserniin kuuluvalta panimolta. Se oli asiallinen punaruskea tšekkiolut, joka ei tarjonut tajunnan räjäyttäviä elämyksiä mutta kantoi makeahkon maltaisen runkonsa ja riittävän humaloinnin ihan ongelmitta. Irkkupubin ruokalistalta tilasimme pikkunälkään kotitekoiset friteeratut perunat, jotka olivat todella hyviä. Isompiakin ruokia olisi baarista löytynyt.

Tsekki-5-marianske-irishToinen lämmin suositus Marianské Lázněn baaritarjonnasta on viinibaari nimeltä Smaragd, joka löytyy Ruská-kadulta. Olutta janoaville täällä ei ole välttämättä tarjolla mitään, mutta Tšekin ja lähimaiden viineistä on koottu ansiokkaat valikoimat ja paikka on kaiken kaikkiaan todella sympaattinen. Söimme viiniä maistellessamme myös juustolautasen, ja juustot olivat herkullisia.

Loket ja oluen paluu

Lähdimme ajamaan Marianské Lázněsta ylöspäin vuoristoon, ja siellä aikamme mutkiteltuamme tulimme pikkukaupunkiin, joka vetää kuvauksellisen sijaintinsa puolesta vertoja aiemmassa postauksessa kehumalleni Český Krumloville. Kumpikin on paikassa, johon joen mutkan kovertamalle jyrkälle kalliolle on ensin rakennettu keskiaikainen, helposti puolustettava linna ja sen ympärille on noussut kaupunki.

Kaupunki on Loket. Kun James Bond tulee sinne Casino Royale -elokuvassa, Loket esittää olevansa Montenegrossa ja seinissä lukee asioita kyrillisillä kirjaimilla. Bílý kůň -hotellin eli Valkoisen hevosen nimi on unohdettu peittää, kuten tästä klipistä voi todeta. Jos käytte Loketissa pikavisiitillä, kuten me tulimme vain lounaalle, kannattaa saapua hyvissä ajoin, koska parkkipaikat täyttyvät iltapäivästä. Pohjoisen puolella, isomman sillan luona, on kunnollinen parkkipaikka, ja vanhankaupungin toisella laidalla vain muutama hassu ruutu.

Olutihmisille Loketin pääkohde löytyy heti ison sillan korvalta, sitä ei tarvitse haeskella. Svatý Floriánin panimo (T.G. Masaryka 136) on Prahan lähellä sijaitsevan Únětický pivovarin tavoin satoja vuosia vanha panimokiinteistö, jossa oluenpano on viime vuosina herätetty henkiin pitkästä Ruususen unesta. Florián aloittaa historiansa laskemisen vuodesta 1352, jolloin kaupunki sai kuninkaalta oluenpano-oikeudet, mutta vuosina 1953–2006 panimo oli siis suljettuna.

Nyt Loketin sympaattinen panimo pyörittää paitsi mainiota ravintolaa ja pientä puotia, myös panimomuseota, jossa kerrotaan toiminnan historiasta. Museokierroksen jätimme nyt väliin, koska olimme juuri edellisenä päivänä tehneet sellaisen Plzeńissä. Hauskana erikoisuutena Svatý Floriánin museopuolelta löytyisi muuten myös kylpyläpaikkakunnilta koottujen kivennäisvesimukien historiallinen kokoelma.

Loketista jatkoimme matkaamme Karlovy Varyyn, joka on Tšekin kylpyläkaupungeista suurin ja melkein kaikessa kuin Marianské Lázně steroideilla. Koristeellisia taloja on vielä enemmän, ne nousevat korkeammalle vuorenrinteeseen, ja turisteja pyörii kaupungin monilla lähteillä ja niiden välisillä joenrantapromenadeilla tiiviimpänä massana. No, Marianské Lázně olikin itse asiassa tähän vuodenaikaan suorastaan rauhallinen.

Joimme kahvit Grandhotel Puppissa, jota – elokuvaviittauksia jatkaakseni – käytettiin The Grand Budapest Hotel -elokuvan fantasiahotellin esikuvana. Voin suositella omenastruudelia. Ja kahvilasta kannattaa kipaista portaat ylös hotellin pääaulaan (esimerkiksi vessakäynnin varjolla),  jos haluaa nähdä hieman todellista entisajan loistoa.

Retken viimeinen etappi ennen Prahaan paluuta oli erikoinen vuoristohotelli Vitkov Hunting Lodge, jossa vietimme viimeisen kokonaisen yömme Tšekin kamaralla. Paikka on parinkymmenen kilometrin päässä Karlovy Varysta, metsäisessä jokilaaksossa, jossa ei vielä joitakin vuosia sitten ollut mitään ja jossa ei oikeastaan ole nytkään muuta kuin tämä metsästysteemasta inspiroitunut pikku majapaikka. Alakerrassa oli hyvä ravintola, ja omistaja vaikutti mukavalta veikolta, eli voimme kyllä suositella paikkaa – mutta vain niille, jotka kaipaavat täydellistä rauhaa ja virikkeettömyyttä metsäluonnon helmassa.

* * * * *

Tässä siis tämänkertainen viisiosainen matkaraportti. Joissakin tulevissa postauksissa palaan ehkä yhteenvedon omaisesti tšekkiläisen oluen nykytilanteeseen – sellaisena kuin minä sen koin – ja ehkä kokoan myös ajantasaisen katsauksen Budějovický Budvarin ja jenkki-Budweiserin pitkään ja kiemuraiseen tavaramerkkien taistoon.

Viimeiset oluemme Tšekin alueella olivat itseoikeutetusti Pilsner Urquellit, jotka hankimme Prahan rautatieaseman Billa-ruokakaupasta ja joimme yöjunassa matkalla Varsovaan. Jos Varsovasta Tšekkiin päin tullut tšekkiläinen päiväjuna oli mukavuuksiltaan ja tarjoiluiltaan korkeintaan välttävää tasoa, tämä puolalainen yöjuna oli kevyesti paras ja modernein yöjuna, jolla olimme koskaan matkanneet. Hintaan sisältyivät muun muassa aamiaiset hyttiin tarjoiltuina. Ei taida VR:llä olla sellaista kuin ehkä Moskovaan mennessä…

Tšekki, osa 1: Olomouc ja oluen olemus

Heti tämän matkamuistelupostausten sarjan kärkeen on todettava – kuten joskus olen aiemminkin maininnut – etten ollut koskaan ennen astunut jalallani Tšekin kamaralle. (Paitsi kerran olen vaihtanut konetta Prahan lentokentällä.) Kun reilu viikko sitten tämän suuren askelen olutihmiselle sitten otin, se tapahtui ehkä hieman yllättäen kaupungissa nimeltä Olomouc, jossa tepastelimme junasta ulos.

Siellä ensimmäisessä baarissa eteeni iskettiin heti olut, joka jälkikäteen ajateltuna oli itse asiassa omaan makuuni yksi reissun parhaista. Maistuvuuteen saattoi vaikuttaa vähän sekin, että olimme istuneet lähes kuuden tunnin matkan Varsovasta junassa, jossa ei ollut ravintolaa tai edes juoma-automaattia. Tšekin puolelle päästyä sentään kahvikärry köyrättiin junaan sisään, mutta liian myöhään: olimme jo päättäneet sinnitellä loppuun asti tarjoiluitta. Ehkä junayhtiöt olisivat voineet tiedottaa ennakkoon tästä hiukan selkeämmin, tai ainakin meidän olisi kannattanut varautua pitkään junamatkaan eväillä.

Eli mikä ihmeen Olomouc? Tätä ennen olin noteerannut paikkakunnan olemassaolon vain ja ainoastaan siksi, että se mainitaan R.E.M.in kappaleessa Disappear. Siinä se on jonkinlaisena esimerkkinä kaukaisesta paikasta, joka ehkä kuvastaa esiintyvän artistin kaipuuta kadota välillä kokonaan. (”Lost, invisible, here / Tel Aviv and Agadir, / Taroudant or Olomouc / Before I learned to see / The vanishing point appear.”)

Olomouc onkin juuri sen verran tuntematon, että nimeen voi liittää tuollaista eksotiikkaa. Melko harva osannee laittaa nuppineulan oikeaan paikkaan kartalla. Itse en olisi osannut. Olomouc on oikeasti noin Kuopion kokoinen yliopistokaupunki parisataa kilometriä Prahasta itään. Se saattaa olla myös yksi maan komeimmista kaupungeista – mikä Tšekissä on paljon sanottu – ja matkaoppaiden mukaan aliarvostetuin.

Moritz, uudemman kaartin konkareita

Lauantai-ilta oli maaliskuisen viileä, ja opiskelijakaupungin vilinä keskittyi baarien sisään. Kaduilla liikkui porukkaa harvakseltaan. Baareja on tipoittain ympäri vanhaakaupunkia ja sen ulkopuolellakin, ei isompina keskittyminä, mutta sen verran runsaasti, että mukava olutaiheinen ilta onnistunee kyllä. Meillä illan ensimmäinen ja pääasiallinen etappi oli lähellä hotelliamme sijaitseva Moritz-panimoravintola (Nešverova 2).

Moritz on päivystänyt kadunkulmassaan kivenheiton päässä vanhankaupungin laidalta jo reilut kymmenen vuotta, ja paikassa on kosolti ajattoman viihtyisän kellaribaarin tunnelmaa. Pöydät olivat täynnä, enimmäkseen meitä nuorempia seurueita, joten päätimme ottaa paikat baaritiskiltä ja seurata siinä tilannetta.

Baarimikot laskivat hanoista etupäässä panimon omia vaaleita (12° ja 11°) Moritz-oluita sekä puolitummaa 11°:tä. Viimeksi mainitun nimi on Maisel, mutta sillä ei siis ole mitään tekemistä samannimisen baijerilaispanimon kanssa. Neljännessä hanassa näytti olevan jotain tummaa, mutta tämän oluen identiteetistä ei ihan tullut selvyyttä.cof

Oma 12°:ni oli tuoreen, hedelmäisesti humaloidun tuntuista světlý ležákia, jossa ananasmehumaisuus toi mieleen syksyllä maistamani Kout na Šumavěn vastaavan tuotteen. Pilsnereiksihän näitä ulkomailla sanotaan, mutta mennään nyt näissä matkaraporteissa tšekkilinjalla ja säästetään se sana pelkälle Urquellille. Minusta olut oli hyvässä kuosissa, eli ainakaan juuri nyt ei välttämättä kannata uskoa tuoreimpiin RB-arvioihin, jotka ovat parin vuoden takaa. Myös matkaseuralainen tykkäsi omasta Maisel 11°:stään.

Ruokapuolelta voi suositella oluessa marinoitua makkaraa, ja vähintään kuriositeettina kannattaa kokeilla myös paikallista tvarůžky-juustoa, jota sai Moritzissa leipien päälle sulatettuna. Jos voimakkaan tuoksuiset juustot eivät kiehdo, silloin tämä kokemus tosin on parempi jättää väliin. Tšekkiläisten baariruokien kaanoniin näyttää muutenkin kuuluvan erilaisia marinoituja tai olueen sekoitettuja juustoja, jotka ainakin omasta mielestämme toimivat pikkupurtavina hyvin.cof

Parit tuopit Moritzissa juotuamme teimme vielä pientä kierrosta vanhankaupungin kaduilla. Svatováclavský pivovar, kaupungin vanhin panimoravintola, näytti yllättäen pimeältä, joten jatkoimme matkaa. Mietin seuraavana aamuna, olisiko heillä ollut kuitenkin baari auki saman korttelin toisella porttikongilla, mutta tämä siis jäi todentamatta.

Sen sijaan menimme Citadelaan, joka oli sympaattisen näköinen baari vanhan talon holvatussa pohjakerroksessa Panská-kadulla. Jälleen paikalla oli lähinnä opiskelijaporukoita ja tarjoilu hoidettiin käytännössä yhdellä olutlaadulla. Se ei kuitenkaan ollut mikään isoimmista merkeistä vaan Svijanský Máz 11°, joka ainakin hanasta laskettuna tuolla oli kelpo lager.tsekki-olomouc-citadela

Böömi olutmaa, Määri viinimaa?

Lonely Planet -opaskirjamme oli päättänyt kärjistää tšekkiläisten juomatavat niin, että Böömissä pidetään oluesta ja Määrissä viinistä. Totta on, että ainakin joukko tunnettuja vanhoja olutmerkkejä – Pilsner Urquell, Budweiser Budvar, Velkopopovický Kozel, Staropramen ja Krušovice – liittyy maantieteellisesti juuri Böömin eli Tšekin läntisen osan vanhaan olutteollisuuteen. Vastaavasti ylivoimainen enemmistö maan viinitarhoista on idässä Määrin puolella.

Kun katsoo nykyisten reilun 400 olutpanimon jakautumista koko maahan, tiheys on kuitenkin Böömissä ja Määrissä suunnilleen sama. Plzeńin läänissä Böömissä panimoiden määrä 100 000 asukasta kohti on maan korkein (6,4), mutta kummassakin Tšekin kahdessa historiallisessa osassa on sekä kansallisen keskiarvon ylittäviä että alittavia läänejä. Määrissä muun muassa Olomoucin ja Etelä-Määrin läänit (4,7 ja 4,3) ovat panimotiheydeltään selvästi koko maan tiheyden (3,9 panimoa 100 000 asukasta kohti) yläpuolella. Tämä oli ehkä pieni yllätys, mutta laskin aivan itse eilen.tsekki-olomouc-citadela-svijany

Olomoucin kaupungissa on muuten myös kokonaista viisi panimoa, tai kuudeskin taitaa olla jossain kaupungin liepeillä. Kaikki ovat panimoravintoloita, ja Moritzia ja Svatováclavskýa lukuun ottamatta perustettu tällä vuosikymmenellä. Uudempien valikoimasta löytyy IPAa, stoutia ja muita kansainvälisesti suosittuja tyylejä. Kuten muuallakin Tšekin pienpanimoissa ja tietenkin ulkomailla, myös Olomoucin oluen olemus näyttää olevan muuttumassa.

Nämä jäivät tällä kertaa kokeilematta, samoin joitakin ihan asiallisen tuntuisia baareja. Kehuttu U Kuděje ei olisi ollut kauhean kaukana Moritzista. Vanhankaupungin kaduilla tuli vastaan ainakin Good Beer Club -niminen paikka, jonka edustalle pystytetty liitutaulu kanavoi jonkinlaista craft beer -henkisyyttä. Keskustorilla Horní náměstílla vilahti myös yhden baarin ikkunassa tuo tuttu c:llä alkava sana. Näihin eivät matkapäivän jälkeen enää voimat riittäneet. Ensikosketus Tšekkiin oli joka tapauksessa lupaava: tunnetuimpien olutalueiden ulkopuolella oli selvästikin elämää.

tsekki-olomouc-talot

dig

tsekki-olomouc-kaari

Pääsiäistervehdys vihreän oluen ääreltä

Olutkoira toivottaa blogin lukijoille hyvää pääsiäisen jatkoa muutaman Tšekin-matkalla napatun kuvan myötä. Matkakertomusta on tulossa lähipäivinä lisää.

Pääsiäisviikko kun on, tien päällä on tullut vastaan erilaisia pääsiäismarkkinoita, komeita pääsiäiskoristeluja sekä asiaan kuuluvia ruokia ja vähän juomiakin.

Hyväksi olemme havainneet muun muassa ”pääsiäistäytteen” (velikonoční nádivka), joka pienen googlailun perusteella liittyy kiirastorstain eli sikäläisittäin vihreän torstain perinteeseen. Pöydässä kuuluu olla silloin jotain vihreää, ja pääsiäistäytteessä tätä virkaa toimittavat nokkosen versot tai muut vihreät kasvit. Ruokalaji on muuten hieman erikoinen: se koostuu lisäksi savulihasta, munamaidosta ja leivänpaloista, jotka on uunissa paistamisen jälkeen viipaloitu pateen tavoin. Nimestä huolimatta täytettä ei paisteta minkään paistin sisällä vaan sellaisenaan.

Vihreää teemaa jatkavat joidenkin panimoiden pääsiäisoluet. Oletan, että toissailtana juomamme sellainen on Lobkowiczin panimolta, mutta unohdin kyllä rehellisyyden nimissä kysyä asiaa tarjoilijalta, joka suositteli sitä (ruokalistassa olutta ei mainittu). Alla oleva olutmainoksen kuva on kuitenkin eri paikasta. Vihreässä oluessa voi olla mukana yrttejä – jälleen nokkosta – tai ”salaisia ainesosia”, ehkä elintarvikeväriä. Mausta saattoi arvailla jonkin yrtin läsnäoloa, mutta varmasti sekin on mahdollista, että väri tuli vain jostakin vihreästä e-aineesta.

tsekki-vihreäolut

Pääsiäisolutta Vitkovin metsästysmajalla.

Monet muut panimot tekevät pääsiäisoluitaan ilman vihreää väriä, ja ne saattavat olla esimerkiksi hieman tavallista vahvempaa puolitummaa olutta. Sellaista on muun muassa kehutusta Úněticen panimoravintolasta mukaan ostamani pullo. Tšekkiläinen olutkenttä tuntuu tässä tapauksessa elävän vanhan vuodenkierron mukaan, mihin kuuluu, että juhlapyhiksi tehdään voimakkaampi versio normaalista oluesta. Meillä Suomessa pääsiäisolut näkyy ilmiönä vuosi vuodelta yhä vähemmän, Tšekissä taas juttu on ilmeisesti yhä voimissaan.

Kuten sanottu, seuraavissa postauksissa palaan matkan varrella bongattuihin olutjuttuihin ja muihin tšekkiolueen liittyviin pohdintoihin.

cof

Pääsiäistäytettä Uneticky Pivovarin lounaspöydässä.

tsekki-irishpub-pääsiäisolut

Ei niin vihreää pääsiäisolutta…

cof

…ja taas vähän vihreämpää.

cof

Pääsiäispuu Prahan vanhankaupungin pääsiäismarkkinoilla.

Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.