Olutpaja XA Stout ja Jouluolut

Viime kesänä ajelimme kerran Tampereelle Pälkäneen kautta. Reitin varrella on muutamia kiinnostavia juttuja, ei vähäisimpänä Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa jokaisen suomalaisen kyllä kannattaisi käydä vähintään kerran elämässään. Emme olleet ennen poikenneet tuossa kirkossa, ja ainutlaatuiset seinämaalaukset tekivät melkoisen vaikutuksen.

Kirkon eteisestä ostin Matkaoppaan keskiajan Suomeen, joka on kirjoitettu keskiajan Itämaahan “turistina” saapuvalle nykyihmiselle. Hauska idea – välillä on vaikea uskoa, että kaikki se yksityiskohtien kirjo moisesta alkukantaisesta maasta tuolta ajalta tiedetään, mutta ilmeisesti kokonaisuus perustuu kuitenkin tutkimukseen.

Oluenystävälle hyviä vinkkejä ovat esimerkiksi Turun keskiaikaiset yöpymispaikat. Kirja kertoo muun muassa, minkä killan majatalosta matkalainen sai minkäkinlaista hyvää tai heikompaa olutta. Parhaissa paikoissa se oli lyypekkiläistä tai gotlantilaista tuontitavaraa, tai luostariveljien panemaa. Yleinen hinta oluelle oli Suomessa yksi penninki tuopilta (1,3 litraa) – tosin tämä ei varmaan koskenut Turkua eikä ainakaan arvokkaita tuontioluita.

Pyhän Ristin kirkko on seissyt paikallaan nykytiedon mukaan 1400-luvun lopulta. Pari peninkulmaa pohjoiseen Pälkäneen puolella lienee tänä päivänä kirkkoa lähin oluenvalmistaja, Rönnvikin tilan yhteydessä toimiva Olutpaja. Hattulan lähikaupunki Hämeenlinna on nimittäin kokoisistaan kaupungeista yksi niitä harvoja, joilla ei omaa panimoa ole.

Rönnvik tunnetaan tietysti ennen kaikkea viinitilana, joka iski heti vuonna 1995 EU-jäsenyyden myötä vapautuneeseen tilaviinikuvioon kiinni ja ryhtyi tekemään sillä nimeä itselleen. Vuodesta 2014 asti tiluksilla toiminut Olutpaja on kokeneen oluentekijän Timo Jukan projekti, jossa paria satunnaista NEIPAa lukuun ottamatta keskitytään hiomaan pajan omia versioita melko perinteisistä oluttyyleistä.

Tuolloin kesähelteillä olimme ajatelleet poiketa viinitilan ravintolaan lounaalle, mutta jo pihaan ajaessa Rönnvikin vieraslogistiikka tökki. Vapaata parkkipaikkaa ei näkynyt, ja ajoimme ensin opasteiden puuttuessa pihatielle, jolle ilmeisesti ei ollut tarkoitus eksyä. Vasta hetken pyörimisen jälkeen isompi parkkis löytyi kulman takaa. Ravintolan tiskillä sitten selvisi, että ruoan saaminenkin kestäisi keittiön ruuhkautumisen takia noin tunnin verran. Pöytiä oli erilaisissa takahuoneissa, lisäsiivessä ja terasseilla niin paljon, ettei kyllä jumitus ihmetyttänytkään. Toivottavasti ensi kesäksi saavat keittiöön lisää toimintavarmuutta.

Emme näin ollen jääneet syömään, vaan ajelimme nälissämme Valkeakoskelle. Sitä ennen poimimme kuitenkin Rönnvikin viini- ja olutmyymälästä muutaman pullon Olutpajan tuotteita – Agrippinan (kölsch-tyylinen vaalea olut), Kolmiapilan (red ale) ja Maltaan Haukan (altbier). Nämä tuli maisteltua jo kesän aikana jossain järven rannalla, en tehnyt tarkempia muistiinpanoja mutta ihan hyviä oluita olivat muistaakseni kaikki.

Pääkaupunkiseudun kaupoissa en ole tainnut Olutpajan oluisiin törmätä, ennen kuin nyt vuodenvaihteen tienoilla. Napsin yhdet pullot sekä Alkosta että paikallisesta K-kaupasta, nimittäin 6-prosenttisen XA Stoutin ja ruokakauppavahvuisen Jouluoluen. Nämäkin on nyt sitten tullut testailtua, ja melko positiivinen käsitykseni panimon tarjonnasta jopa hieman vahvistui.

XA Stout on tumma mutta ei läpitunkemattoman yönmusta stout. Tuoksu on miedosti karamellimaltainen ja hedelmäinen, maussa samat elementit jatkuvat. Äärimmäisen paahteinenkaan tämä stout ei ole, enemmänkin ehkä Koffin portterin sukua: tummaa toffeeta, hedelmää, lievää katkeroa ja paahtuneisuutta, aavistus soijakastiketta. Jälkimaku ei ole pitkäkestoinen mutta se on kuitenkin olemassa. Monet pienpanimostoutit ovat nykyään aika toisenlaisia, askeettisemmin lakupiipun ja sikarintuhkan hallitsemia, mutta tämä siis ei. Mukavaa vaihtelua, ja pistää miettimään, kannattaisiko tätä mahdollisesti vahventaa vaikka Sinebrychoffin mittoihin, pisteellä tai parilla. Olutpajalla on ilmeisesti imperial stoutkin, mutta se ei ole tullut minua vastaan.

Jouluolut on kauniin punaruskea ja kirkas, kuin brittibitterit tummimmillaan. Prosentteja on tasan 5 %. Tuoksu on miedon maltainen, brittityylinen, siinä ehkä ripaus marjaisuutta mukana. Maussa mennään sen verran keskiverrolla maltaisella linjalla, ettei aivan sellaista ole tullut järin monta kertaa koettua sitten pienpanimoilmiön alkuaikojen. On pähkinää, mausteisuutta, vähän sitrusta ja tummempaakin hedelmää, pienoinen katkeruuskin kyllä. Laadussa ei ole ongelmaa, mutta vähän luonnetta – jossain päin sanottaisiin oomphia – voisi mukana olla lisää. Maltainen perusmaku myös loppuu vähän tussahtaen vesiesteeseen.

* * * * *

Tässä Olutpaja-kaksikossa XA Stout oli se, jossa aistin enemmän potentiaalia. Kaiken kaikkiaan sen olemassaolo – ja Alko-saatavuus – on mainio juttu, kun ei suoraviivaisia export stouteja niin moni suomalaispanimo edes tee. Ehkä se tunnetuin, Koff Porter, syö liikaa ilmatilaa.

Panimon visuaalinen ilme on suorastaan koomisen yksinkertainen, etiketeissa on vain valkoista ja jotain olutkohtaista tunnusväriä sekä oluen nimi ja panimon logo tikkukirjaimilla. Tällainenkin on kai ihan virkistävää nykypäivän värikylläisten tölkkirivistöjen rinnalla. Jos Olutpajalla on perusasiat kunnossa – kuten näyttää olevan – heiltä voisi toivoa vaikka vielä muitakin eurooppalaisia klassikkotyylejä kuten bockeja tai jotain belgialaista.  

Tampereen ratikka & Pub Kultainen Apina

Olutkoiralla on ollut jo elokuusta saakka suunnitelmissa matkustaa Tampereen raitiovaunulla Hervantaan ja nauttia virvoke siellä Kultaisen Apinan kapakassa. Nyt vihdoin joululomalla sankarimatkailija sai aikaiseksi kammeta itsensä tähän komean punaiseen, uuteen liikennevälineeseen (alla oleva kuva kesältä). Matkamme alkoi Rautatieaseman pysäkiltä, ja aiotun Hervannan etapin jälkeen palasimme keskustan päätepysäkille Pyynikintorille.

Ratikkaan nousu oli helppoa, koska ei tarvitse ladata erillistä sovellusta tai etsiä kertalippujen myyntipaikkaa. Sen kun vilautti vaunun sisällä olevalle koneelle pankkikorttia ja lippu oli hankittu lähimaksulla. Tätä maksutapaa on tullut ennen harrastettua vain ulkomailla. Toivottavasti HSL, joka ei ole koskaan ollut vahvimmillaan satunnaisten matkustajien (esimerkiksi turistien) palvelemisessa, ottaa tässä oppia Tampereen kollegoista.

Kyyti oli sujuvaa, ja varsinkin rakentamattomilla alueilla, joita ratikkareitin varrelle pariin otteeseen osuu, vauhti oli Helsingin ratikoihin verrattuna huikean nopeaa. Nimenomaan “pikaratikkaahan” Tampereelle jo kauan sitten alettiin suunnitella, vaikka jossain prosessin kohdassa pika-etuliite unohtui historian lehdille. Helsinkiläisiin korviimme kuulosti tietysti oudolta, ettei pysäkeille kuulutettu ruotsinkielisiä nimiä, joten matkaseuralainen alkoi täydentää niitä omatoimisesti: Hakametsä–Hagskog, Pohjois-Hervanta–Norra Hervanda, ja niin edelleen.

Ratikan hienoudesta huolimatta matkan kohokohta oli Kultainen Apina – paikka, jossa olisin varmasti käynyt jo lukuisat kerrat, jos se ei olisi sijainnut hankalantuntuisen bussimatkan päässä opiskelijalähiössä. Kyseessä on jo vuonna 1990 perustettu olutravintola, jossa on säilynyt kosolti kolmen vuosikymmenen aikana kertynyttä tunnelmaa ja patinaa. Seinät ovat täynnä vanhoja olutmainoksia, lehtileikkeitä ja pubin oman historian vaiheita. Itse nautin Prykmestarin Saaz Lagerin ja vuoden 2020 Orvalin.

Nykyinen olutvalikoima ei ole ihan linjassa belgialaista ja saksalaista tunnelmaa huokuvan memorabilian kanssa. Valikoimassa on vahva amerikkalaisen NEIPA- ja pastry stout -vetoisen 2010-lukulaisen muodin leima, mikä on varmasti ymmärrettävää tässä sijainnissa, jossa ainakin osa yleisöstä on nuorinta olutsukupolvea. Seinällä on värikkäiden nykytölkkien rivistöä, epäilemättä myös Britanniasta ja muualta Euroopasta. Itse tietysti toivoisin valikoimaan hiukan lisävahvistusta vähemmän trendikkäistä oluttyyleistä kuten bockeista ja perinteisistä brittioluista. Belgiaa edustavat lähinnä trappistit, Leffet ja Duvel ja Delirium, eli sitäkin puolta voisi vahvistaa.

Oli miten oli, pubin tunnelma on erinomainen, palvelu hyvää ja muu asiakaskunta meidän lisäksemme ei suinkaan ollut mitään oluthipstereitä vaan vanhempaa paikallista väkeä. Tuli tunne, että kaikki ovat tervetulleita. Lisäksi take away -kaapeista löytyi mielenkiintoisia ostoksia kuten Pax-Bräun Vollbier tai Jester Kingin saison. Tämän jouluisen rekiretken tuloksena täytyy antaa vahva suositus Kultaiselle Apinalle. Tästä päivästä alkaen se on muiden baarien tavoin joutunut taas sopeutumaan entistä hankalampiin aukioloaikoihin, mutta toivottavasti näistäkin rajoituksista pian päästään.

Paluumatkalla toisen pään päätepysäkillä poikkesimme vielä Pyynikintorin Tuoppiin, jolla on tietysti pitempikin historia, se on avattu jo vuonna 1964. Ihan mukavat oluet sielläkin vielä saatiin, lager-puolelta löytyi esimerkiksi Weltenburgerin Spezialia ja Helsingin Viidessä Pennissä toimivan Mad Hopperin wiener-tyylinen Daydream Lager. Hyvä näin – kokonaan käymättä jäivät kymmenen kilometrin ratikkareitin varrelta löytyvät muut baarit, joten jotain jäi kesäksikin.  

Reksi @Panimoravintola Koulu, Turku

Reksi oli minulle ennestään maistamaton olut. 7,2-prosenttisena (doppel)bockina se on Panimoravintola Koulun vahvin tuote, ainakin tällä hetkellä, ja arktisena viikonloppuna sopiva lämmike. Vietimme viikonloppuna Turussa yhden illan ja yön ja söimme vielä seuraavan päivän lounaan ennen paluujunaa Helsinkiin. Tavoitteena oli mahduttaa johonkin väliin lyhyt pistäytyminen Kouluun, ja se saatiinkin hyvin onnistumaan.

Koulussa on jotain vanhaa mannermaista meininkiä, jota Helsingin panimoravintoloista (uusista tai entisistä) ei ole helppo löytää. Suomenlinna on tietysti oma jäljittelemätön miljöönsä – varsinkin kesällä – mutta näinä kylmempinä vuodenaikoina maan parhaat perinteiset panimoravintolat ehkä löytyvät kuitenkin Turun Eerikinkadulta ja Tampereen Finlaysonin alueelta.

Matkaseuralainen ilmoitti ottavansa Maisteria, koska hän on maisteri. Minä join silti Reksiä, vaikka en olekaan rehtori. Molemmat oluet olivat miellyttäviä ja lähinnä vahvistivat kuvaamme Koulusta hyvänä tekijänä tyylilajissaan. Reksi oli hunajaisen maltainen, yrttinen, vähän lakritsinenkin vaalea olut, jossa makeutta ei ollut liiaksi mutta pientä raakaa alkoholisuutta pääsi läpi. Vaikka vaalea bock voisi mahdollisesti olla piirun verran hiotumpikin, pidin kuivahkosta lähestymistavasta, jonka ansiosta Reksiä olisi voinut nauttia sopivan tilaisuuden tullen parikin lasillista.

Turku on julistautunut yksipuolisesti Suomen joulupääkaupungiksi. Totta onkin, että idyllinen Aurajoen ranta ja muutkin kaupungin keskeiset alueet on viritelty ansiokkaasti juhlakauteen. Monet ravintolat ovat tehneet itsensä kutsuviksi panostamalla havuihin, valoihin ja muihin joulukoristeisiin. Vanhalla Suurtorilla on tunnelmalliset joulumarkkinat. Teatterisillalla sen sijaan hönkii lohikäärme Smaug, jonka epäkiitollinen rooli kylminä pakkasiltoina on mainostaa Turun Kaupunginteatterin Hobitti-näytelmää. Kaikenlaista on meneillään. Tiedoksi ensi vuotta ajatellen muuten, että Time Out valitsi juuri Turun yhdeksi Euroopan 16 parhaasta kaupunkilomakohteesta vuodelle 2022.

Ravintolakaupunkina Turku on paitsi tasokas myös kompakti – mukavien kävelymatkojen päästä löytyy kivoja paikkoja ehkä jopa Helsinkiä helpommin. Kesällä jo kehuin Gustavoa, nyt joenvarren monista ravintoloista tuli testattua Tintå lauantain lounasaikaan. Matkaseuralaisen peuratartar oli hyvä, kotitekoisissa ranskanperunoissa sitruunavetoinen majoneesi. Itse söin vegaanisen herkkutatti-rosmariiniperunapizzan, jossa tomaattikastikkeen tilalla oli purjo-pinaattihauduketta. On makuasia, oliko pizza ruoalle osuvin nimitys mutta maut olivat hienoja. Tintå on muuten Turun ravintoloiden nimiä vaivaavasta sanaleikkivillityksestä ehkä se onnistunein, muut (Tårget, Oobu, Hügge jne.) pääasiassa hieman kiusallisia. Olutlista oli Tintåssa lyhyt mutta Kakola-painotteinen, itse tosin valitsin Weihenstephanin aromaattisen vehnäoluen.

Majapaikkamme oli saunallinen kolmio linja-autoaseman lähellä, joka varattiin lyhytvuokrausta harrastavalta firmalta hotellivaraussivuston kautta. Pikku sähkösauna oli tietysti kylmässä säässä ehdoton bonus kaupungilta palaillessa. Perjantai-illaksi olimme hakeneet Linnankadulta Hương Việt -ravintolasta vietnamilaista ruokaa asunnolla syötäväksi. Jo kesällä testasimme samassa paikassa sticky rice -annoksen, jossa on vietnamilaista makkaraa, kanaa ja katkarapua. Nytkin se oli erittäin hyvä. Tässä ilmanalassa tarvitaan jonkin verran helppoutta, kodikkuutta ja lämpöä – ja herkullista ruokaa ja juomaa. 

Kirjakesä ’21: Olutreissu Suomi – matka halki Suomen olutkaupunkien

Kirjakesä sen kun jatkuu vaikka joulu on kohta ovella. Vielä kesällä en ollut päättänyt postata kaikista vastedes ilmestyvistä kotimaisista olutkirjoista, mutta nyt olen linjannut niin, ja siksi pureudun tässä jo alkukesästä julkaistuun matkakirjaan. Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen Olutreissu Suomi on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle Olutreissu Eurooppa. Tästähän tietysti olisi ollut enemmän iloa kesän kotimaanmatkoilla kuin nyt kaamoksen kynnyksellä, mutta voihan olutretkiä talvellakin tehdä – tai ensi kesänä.

Kirjassa poiketaan suureen osaan Suomen keskeisimmistä kaupungeista ja käydään niiden ulkopuolellakin. Tarkoituskaan ei ole opastaa kotimaan jokaisen paikkakunnan olutnähtävyyksiin, vaan kirja koostuu ennakkoon suunnitelluista juna-, auto-, pyörä-, laiva- ja metroreiteistä ja niiden lukuisista etapeista. Lehtinen ja Markus tutustuvat kaupunkeihin yleensä rekrytoimalla jonkun tuntemansa paikallisen oluttoimijan oppaaksi, ja tämän tietäjän näkökulma ohjaa sitten enemmän tai vähemmän seikkailujen kulkua.

Listataan jälleen, mikä kirjassa oli parasta ja missä jäi toivomisen varaa.

Plussaa (+)

Ehdottoman hienoa Olutreissussa oli se, miten sivuilta välittyi (kesäisessä) olut-Suomessa harhailemisen hauskuus. Tiedän tunteen, koska olen itsekin tämän vuoden mittaan tehnyt pieniä olutpistäytymisiä tuttuihin ja vieraisiin Suomen kaupunkeihin. Se, mitä syrjäisemmillä paikkakunnilla tulee vastaan, ei tietenkään aina nouse nirppanokkaisimpien olutsnobien odotusten tasolle. Huvi onkin vaihtelevan tyylisissä ja tasoisissa olutkokemuksissa – ja tietenkin komeissa luonnollisissa ja urbaaneissa miljöissä, joita tästä maasta löytyy.

Plussaa on myös tekijöiden rento tyyli ja se, miten persoona saa tarvittaessa mennä geneerisen matkaoppaan vaatimusten edelle. Kun esimerkiksi Maria Markus on oppaan mukaan kasvanut Raahessa, niin Raaheen mennään siitäkin huolimatta, ettei sieltä ole olutkentän näkökulmasta yhtä paljon yleispätevää suositeltavaa kuin jossain muualla. Silloin esitellään sitä, mitä on. Käydään pussikaljalla raahelaisen nuorison tapaan. Jossain kaupungissa saatetaan vierailla vaikka paikallisessa irkkupubissa.

Lisää pluspisteitä voinee antaa siitä, että tämäkin kirja taas osaltaan murtaa kuvaa olutmaailmasta miehisenä linnakkeena. Suuri osa vierailuisännistä ja paikallisoppaista kaupungeissa on kyllä edelleen partasuita, mutta myös alalla vaikuttavia naisia vilahtelee kirjan sivuilla eri puolilla Suomea – tietysti kahden kirjoittajan itsensä lisäksi.

Miinusta (–)

Kuten niin monissa kirjoissa, viimeiset tarkistukset olisi tässäkin voinut ennen painoon menoa hoitaa paremmin. Melkein absurdin puolelle mennään siinä, kun sahtitalo Hollolan Hirvi esitellään ainoana kohteena luvussa, jonka otsikko on Heinola. Muuten virheet taitavat olla pääasiassa pienempiä ongelmia kuten lyöntivirheitä tai toistoa.

Yksi pointti, jota mietin jonkinlaisena miinuksena, oli “läpihiihtämisen” maku, joka ainakin osasta kaupunkien tarjontaa vähän jäi. Jos joltain paikkakunnalta saan käteeni vain linkkilistan ilman selityksiä – eli sen mitä kunnan turismisivuiltakin saisin – mistä silloin maksan tässä kirjassa? Jopa muutaman sanan supertiivis kuvaus kohteesta tuntuu jossain kohdissa ylimalkaiselta. Toki painotuotteessa on aina vain rajallisesti palstatilaa, mutta silti.

Myös karttojen täydellisestä puuttumisesta voisi halutessaan valittaa. Tarvitseeko nykyihminen sitten kirjojen karttoja kotimaan matkoilla, kun karttoja löytyy puhelimista ja ties mistä laitteista? Ehkä ei, mutta sillä logiikalla ei tarvitse välttämättä opaskirjojakaan. Jopa yksi ainoa, vaikka tussilla lautasliinaan luonnosteltu Suomen kartta kiintopisteineen ja reitteineen olisi ollut riittävä nyökkäys tähän suuntaan. Tai sitten vain taitollisillakin keinoilla voisi antaa osviittaa siitä, millä kierroksella ja missä päin maata ollaan menossa – nyt kaikki sivut ovat enemmän tai vähemmän samaa massaa.

* * * * *

Matkaoppaita ja siis olutoppaitakin on moneen lähtöön. On sellaisia kuin Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium, jossa kirjoittaja tekee äärimmäisen selväksi sen, ettei hän todellakaan arvosta kaikkia Belgian olutkentän ilmiöitä. Niille paikoille ja panimoille, joita nostetaan erikseen Belgia-oppassa esiin, annetaan selkeät kehut selkeillä kriteereillä. Vähemmän onnistuneet jutut saavat armotta raippaa. Kirjoittaja myös korostaa omaa puolueettomuuttaan suhteessa arvioitaviin asioihin ja toimijoihin.

Olutreissulaiset eivät kritisoi juuri mitään. He eivät myöskään yritä olla neutraaleja, koska paikallisoppaana on yleensä joku kaveri, ja lisää hyviä tuttuja löytyy panimoista ja baaritiskien takaa. Tämäkin on toki perusteltu valinta, ja silloin lukijan täytyy vain päätellä, että ne asiat, joita kirjaan on ylipäätään katsottu tarpeelliseksi ottaa mukaan, ovat varmasti kokemisen arvoisia.

Ei Olutreissu toisaalta ole pelkkää vuolasta ylistystäkään, kuten jotkut matka- tai lifestyle-blogit. Elämänmakuinen roadtrippailun tunnelma säilyy, ja tämä houkuttaa meitä laajasti oluen ympärillä pyörivistä asioista kiinnostuneita piipahtamaan vähän nukkavierumpiinkin Kehä III:n ulkopuolisiin paikkoihin – niitä joita Suomen paikat ylipäänsä houkuttavat.

Täytyy muuten vielä mainita, etteivät läheskään kaikki kirjassa mainitut kaupunkien tärpit liity millään lailla olueen. Tämä on hyvä juttu; näin paikkakunnista piirtyy täydellisempi ja aidomman oloinen kuva. On lettukahvilaa, lintutornia, muikkuravintolaa, Valamon luostaria ja Finlaysonin kattokävelyä. Possot, lörtsyt, atomit ja vedyt, pärämätsit ja muut paikallisherkut käydään myös kuuliaisesti läpi. Onhan olut kuitenkin vain osa elämää kesä-Suomessakin, ei toisin päin.  

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Kaljakesä ’21: Birra, Lappeenranta

Lappeenranta on varmasti kesäkaupunkina paljon muutakin kuin “yksi katu alas ja toinen ylös”, mutta siihen moni pikaisempi visiitti ehkä tiivistyy. Hotellimme oli ylhäällä mäellä ja satama tietenkin Saimaan rannan tasalla. Kuljeskelimme tiistai-illan kuumuudessa Prinsessa Armadan ja live-musiikkia tarjoavan lavan ohi Linnoituksen niemen kärkeen, jossa en muista ennen käyneeni. Nyt siellä toimii Lehmus Roasteryn kuppila vanhassa Satamatie 6:n tiilimakasiinissa, jota on ilmeisesti käytetty muinoin hevostallinakin.

Heidän terassillaan nautimme Aperol Spritzit kuten ulkoilmaihmisten kuuluu. Lehmuksella oli tiskillään myös rivistö pienpanimo-oluita Virolahden Takatalo & Tompurilta ja paikalliselta Tujulta. Näistä Valliolut on kahvilan ja Tuju-panimon yhteistyötä. Kapusimme seuraavaksi katselemaan tunnelmallista Linnoitusta, jossa oli meneillään jonkinlainen vanhojen autojen kokoontumisajo. Söimme jälleen pizzaa, tällä kertaa Valliravintolassa ja ohutpohjaista, ei napolilaista – joka tapauksessa hyvää.

Kellon lyödessä kahdeksan kajahti iltasoittona vanha tuttu Karjalan kunnailla. Trumpettitulkintaa soitetaan tänä kesänä kaupungintalon katolta, aikaisemmin sama äänite on soinut muun muassa Linnoituksen ortodoksikirkon kellotapulista. En ollut tästä perinteestä tiennyt. Hieno kansanlauluhan se on, ja kun Olutkoirallakin on juuria sekä Lappeenrannassa että rajan taakse jääneessä Karjalassa, sydäntä lämmitti tällainen soitanta.

Oluiden bermudankolmio löytyy Lappeenrannassa Kauppakadun rinteestä, jossa ovat vastakkain S-ryhmän baari Birra ja Teerenpelin paikallinen haarakonttori. Aivan vieressä kadunkulmassa on myös Wolkoffin viini- ja olutkellari, joka ei kuitenkaan ollut tiistai-iltana auki. “Huurteisen” voi nauttia selvästikin myös Birran vieressä olevassa osuuskaupparavintola Lampussa, joka on ollut paikalla jo vuodesta 1965. Terassi on Birran kanssa yhteinen, ja itse siis noudimme juomamme ulkopaikoille nimenomaan Birrasta.

Ensimmäinen valintani oli champagne beer -termillä itseään kutsuva Speakeasy (7 %), jota luulin henkilökunnan kuvauksen perusteella belgialaiseksi mutta jonka tekijä WooHa Brewing onkin Skotlannista. Olut on kuitenkin belgialaistyylinen, ihan tunnistettavastikin, ja maistui ainakin minulle hyvin – hedelmäistä, aika selkeän oloista vahvaa blondia. Tiskillä kerrottiin, että oluen laskeminen lasiin kestää kauan ja niin se kestikin. Tarkempi samppanjayhteys jäi epäselväksi, olisiko kyseessä hiivaan ja käymiseen liittyvä menetelmä.

Toisena kokeilin vielä paikallisen suuruuden Tujun taidonnäytettä nimeltä Full HD 8K Ultra Citra (8 %). Se oli suunnilleen sitä miltä kuulostaa, jenkkihumaloitua tupla-NEIPAa mutta ei trooppisen tönköillä avantgarde-humalilla. Tämä olut oli varsinkin alkuun mukavan raikas easy-drinking NEIPA ilman kärventävää humalaa – melko makea ja tuoreen oloinen – mutta lasin hiljalleen tyhjentyessä ja hiukan lämmetessä irtosi jo pienet poltteetkin. Joka tapauksessa tuotteesta tuli jälleen kerran olo, että Panimoyhtiö Tuju hallitsee hommansa eikä sitä turhaan pidetä yhtenä lajin taitajista.

Olimme lähteneet Puumalasta samana aamuna kohti Lappeenrantaa ajatuksena pysähtyä vain lounaalle Niinisaaren ravintola Niinipuuhun. Tämä on lossimatkan päässä sijaitseva maatilaravintola, johon käännytään kantatie 62:lta pian Puumalansalmen sillan jälkeen. Ravintolassa oli kalapainotteinen à la carte -lista sekä vaihtuva lounas. Söimme jälkimmäisen, johon kuului lohikeittoa ja lammaspataa. Hyvät ruoat – ja palanpainikkeeksi matkustajalle eli minulle Waahto Breweryn Kahvi Stout (7,4 %) Savonlinnasta.

Ruokolahdella Kyläniemen kohdalla poikkesimme toistamiseen päätieltä ja kävimme katsomassa 1,5 kilometrin pituisen Huuhanrannan. Se on Saimaan pisimpiä hiekkarantoja, jolta löytyy myös geologisesti ja kasvitieteellisesti kiinnostavaa nähtävää. Porukkaa ei ollut aivan valtavasti, koska rannalla ei ole erityisemmin palveluita ja se on jonkinmoisen ajomatkan päässä kaikkialta. Ranta on nähtävyys, mutta tällä kertaa emme jääneet siitä pitkäksi aikaa nauttimaan, kun kesän toistaiseksi viimeinen 30 asteen helle alkoi korventaa tukalasti päätä. Ei auttanut vaikka vieressä olivat Suomen suurimman järven viileät vedet.

Keskiviikkoaamuna Lappeenrannasta Helsinkiin päin lähtiessä kävimme vielä syömässä torilla “pakolliset” vedyt ja atomit. En ollut niitä varmaan pariin kymmeneen vuoteen syönyt, mutta suositella kyllä voin – summittainen kuvaus täytetyistä lihapiirakoista ei anna oikeaa kuvaa asiasta. Piirakat ovat juuri sopivan pieniä ja pehmeitä, hyvine täytteineen, ja ainakin Sirkka Peitsoman torikojulla ne tarjotaan hassuista lasipikareista. Seinällä oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön kiitoskirje muutaman vuoden takaisesta vetyhetkestä maakuntamatkalla. Mausteiksi otan vain sinapin ja ketsupin, kurkkusalaattia ja majoneeseja vierastan.

Pakko on vielä suositella yhtä pysähdyspaikkaa matkalla Helsingistä joko Etelä-Savoon tai Etelä-Karjalaan, nimittäin Repoveden kansallispuistoa. Siellä kävimme itse jo matkalla Mikkeliin, mutta se ei ole kovin kaukana reitiltä kummassakaan suunnassa. Melko lähellä kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialuetta on sitä paitsi maailmanperintökohde Verlan tehdasmuseo. Repovedellä harpoimme itse 3,5 kilometrin pituisen Ketunlenkin, jonka varrelta löytyy sekä riippusilta että käsikäyttöinen lossi. Eväidensyöntipaikkojakin on, samoin uimapaikkoja, jos kesäpäivät jatkuvat yhtä kuumina kuin tähän asti tänä poikkeuksellisena vuonna.

Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Kaljakesä ’21: Koulun Piha, Turku

Turkuun päättyi viime postauksessa mainittu Saariston Rengastien kierroksemme, ja kun emme olleet pitkään aikaan ex-pääkaupungissa käyneet, vietimme siellä vielä kierroksen jälkeen yhden illan ja yhden päivän. Ankara helle oli edelleen päällä, kun tulimme Turkuun, joten vilvoittelimme kohtuullisen viileässä hotellihuoneessamme Seurahuoneella jonkin aikaa ennen kaupungille lähtöä.

Elämä keskittyy kesä-Turussa Auran rannoille, ja miksei keskittyisi. Jokivarsi on luonteva paikka terassiryppäille, ravintolalaivoille ja muulle viihtymiselle. Helsingissä ei ehkä ihan vastaavaa keskittymää ole, vaikka merenrantaa on keskustan tuntumassakin muille jakaa. Ennen iltaruokailua testasimme jokilautan nimeltä Jakke. Se otti ja jätti matkustajia useammassa paikassa Auransillan ja Suomen Joutsenen välillä, ja 7–10 € hintaisella lipulla saa istuskella kannella haluamansa ajan. Oluet ja muut juomat maksoivat tietysti erikseen, ja valikoima näytti koostuvan pitkälti Hartwallin aluepanimoiden jutuista eli erivärisistä Lahden Erikoisista ja Aurasta. Olutta sai myös useamman litran pöniköissä, joita voi jakaa pöytäkunnan kesken. Osa pöydistä oli miellyttävästi varjossa katoksen alla.

Hypättyämme pois Jaken kyydistä suunnistimme Ravintola Gustavoon. Sekin on rannassa, Kirjastosillan kupeessa ja kertoo edustavansa välimerellistä keittiötä. Tästä voi saada vääränkin käsityksen, eli mitään pelkkiä mereneläviä, fetasalaatteja ja oliiviöljyjä ei listalla ole. Välimeren maista – ehkä varsinkin Italiasta ja Pohjois-Espanjasta – on kuitenkin vaikutteita ja raaka-aineita hankittu, ja kokonaiselämyksessä on minusta myös ranskalaisen bistron henkeä. Todella hyvää ja varman tuntuista toimintaa, voi suositella!

Vetäydyimme vielä rauhallisille myöhäisillan juomille klassikkopaikkaan Panimoravintola Kouluun, ja kun Turun yöhön selvästikin lämpöä riitti, oluet piti tietysti juoda Koulun Pihalla. Pihaan pääsee Kristiinankadulta, josta on kuulemma muodostunut muutenkin paikallisten suosima ravintolakatu. Terassilla myytiin pitkän linjan Koulu-oluita Lehtoria ja Maisteria, Boris Orlo -pilsneriä, pihkanpunaista Kesäolutta sekä vaaleaa vehnäoluita. Näiden lisäksi uutena oli juuri tullut hanaan TPA, ilmeisesti Turku Pale Ale. Kaikki toki oman talon tuotteita.  

Luin takavuosina koululaisten haastattelussa sanovan, että jos Koulu sijaitsisi muutamankin korttelin väärään suuntaan Turun keskustassa, sitä ei olisi olemassa. Kyse on siis äärimmäisen paikallisesta ja sijaintiin sidotusta toiminnasta, joka on riippuvainen turkulaisten reiteistä. Runsaat 20 vuotta homma on näin toiminut, ja vaikka en tiedä miten paikka on koronan ja muiden paineiden alla viime aikoina pärjännyt, ainakin nyt lämpimänä arki-iltana porukkaa oli terassilla melko mukavasti.

Maisteri (5,5 %) maistui, tällaista puolitummaa tai tummaa peruslageria joisi mielellään tuoreena hanatuotteena enemmänkin jos panimot tekisivät ja baarit myisivät. Ylipäätään Koulun tekemisessä on 90-luvun klassinen tatsi, joka ainakin silloin tällöin on NEIPA-meressä pärskiessä todella virkistävää. Pähkinäistä, vähän karamellimaista, rauhallisesti humaloitua janonsammuttajaa oli tosiaan nyt lasissa, ja toinen testattu olut TPA (5,1 %) toi sekin jossain mielessä muistoja parinkymmenen vuoden takaa, kun vakiintuneet pienpanimot ensimmäisiä kertoja kokeilivat tehdä jenkkityylisiä pale aleja. Hyvin hillittyä mutta miksei ihan toimivaa kamaa tämäkin; tuoreeltaan ainakin tuli myös runsaat humala-aromit nenään.

Jos vertailukohtia pitäisi Koulun Pihalle omasta viime vuosien kokemuksesta etsiä, yksi mahdollinen olisi Lemken panimoravintolan takapiha Berliinin Hackescher Marktilla. Siellähän on myös reilun parin vuosikymmenen kokemus taustalla, ja eri aikojen pintatrendien suuntaan heiluteltu ainakin joitakin tuntosarvia.

Uudempaa turkulaista tekemistä pääsimme katsomaan vain ulkoa käsin Kakolanmäellä, kun heti aamusta testailimme pahamaineista funikulaaria – Kakola Brewing Companyn myymälä ja baari olivat nimittäin keskiviikkoaamuna kiinni. Heidän oluitaan toki saa myös täällä pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Alkosta useampaakin sorttia. Funikulaari toimi tällä kertaa esimerkillisesti, ja ihan mielenkiintoista oli nähdä myös Kakolan vankila-alueelle toteutettuja asuinkortteleita. Miljööstä on tullut jännä, siinä on jotain entisaikojen tiiviin mutta autottoman kivikaupungin tunnelmaa.

Itse asiassa kakolalaiset anniskelivat oluitaan myös tuomiokirkon edustalle pystytetyllä Kirkkopuiston Terassilla, joka näytti toimivan vähän samalla periaatteella kuin Helsingin viimevuotinen Senaatintorin terassi ja tämän kesän Kasarmitori. Ruokaa ja juomaa on siis tarjolla erinäisiltä pienehköiltä toimijoilta, jotka muulloinkin jossain päin kaupunkia vaikuttavat. Tällä viikolla tuomiokirkon terassin valtaa Turku Craft Beer Park -tapahtuma, joka on sukua aiempien vuosien Turku Craft Beer -festivaaleille.

 

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)

Olutkoira raiteillaan #7: Praha – Büchen – Lyypekki – Helsinki

Paluumatka Wienistä pohjoiseen mentiin pienillä pysähdyksillä, joista ei ole kovin paljon kerrottavaa. Prahaan jäi noin tunti, jonka aikana kävimme haukkaamassa happea aseman ulkopuolella mutta emme lähteneet syömään tai juomaan. Lounasaika kului seuraavassa junassa, josta kyllä tarjoiluja löytyikin. Büchenissä vaihdoimme illansuussa Lyypekin junaan ja hansakaupungista sitten parin tunnin ruokailutauon jälkeen paikallisjunalla satamaan.

* * * * *

Tšekin junaravintolayhtiön asiakaslehti oli haastatellut Václav Berkaa, joka on pitkäaikainen Plzeňský Prazdroj’n eli Urquellin panimomestari. Berka on jo kolmannessa polvessa töissä kyseisellä panimolla, jossa hänen isoisänsä aloitti vuonna 1927. Setä taas työskenteli toisella lähiseudun panimolla, josta myös Václavin oma ura poikasena alkoi. Urquellilla hän ei ollut alkuaikoina tekemisissä oluenpanon kanssa kuten moni kollega, vaan hänen vastuullaan oli panimon 3 500 tammitynnyrin maanalainen armeija. Niissä oluen käyminen tapahtui aina vuoteen 1993 saakka, jolloin siirryttiin nykyisiin astioihin.

Berka on sittemmin muun muassa johtanut samaan konserniin kuuluvaa Gambrinus-panimoa ja ollut tietysti päävastuussa oluenpanosta Urquellillä. Jossain vaiheessa hän toimi myös oman isänsä esimiehenä, mikä ei ollut aluksi helppoa. He asuivat kumpikin Plzeňin lähistöllä, heräsivät aamuisin puoli viisi lähteäkseen töihin ja juttelivat junamatkalla panimon asioista. Berka korostaa sitä, miten Urquellin raaka-aineet ja osin valmistusmenetelmätkin ovat pysyneet niin kauan samanlaisina. Vaikka se meistä voi tuntua joskus ”peruspilsneriltä”, panimon kannalta se on kuitenkin laadukas varasto-olut, kun taas arkisemman ja kotimaan markkinoille suunnatun käyttöoluen virkaa hoitaa Gambrinus.

Panimo on opastanut Tšekin junayhtiön ravintolahenkilökuntaa oikeaoppisessa Pilsner Urquellin laskemisessa, ja hyvät oluet meille nytkin ravintolavaunun hanasta saatiin. Vaunussa on erilaisiin aikoihin päivästä ”happy hour” -hetkiä, ja ehdimme tilata ruokamme ja juomamme juuri yhdellä näistä, vaikka emme olleet ajoitusta suunnitelleet. Niinpä esimerkiksi Urquellin hinnaksi tuli 39 korunaa eli noin 1,60 euroa (tosin 0,33 l eikä 0,5 kolpakosta). Oluita juodessa nautimme myös paluumatkan kauneimmista maisemista Elben laaksossa.

* * * * *

Käyttöoluesta puheen ollen, sitä on tämän reissun aikana nautittu monessa paikassa ja taas Lyypekissä oli sitten Holsten Pilsenerin aika. Holsten ei ole pohjoisimman Saksan pilsnerien kärkeä, eli makua on minusta vähemmän kuin esimerkiksi Jeverissä tai Flensburgerissa. Nyt sitä kuitenkin Lyypekin Ratskellerissä oli tarjolla, ja olihan se kaaliruokani kumppanina vähintäänkin pitkää ja kylmää, ellei muuta.

Kun jo Hampurissa tällä reissulla törmättiin Holsteniin, alkoi välittömästi soida päässä Oodi ilolle kuuluisan brittiläisen baritonin Robert Benningtonin sanoilla. Bennington (Rowan Atkinson) nimittäin huomaa vasta lavalla, että hänen nuoteistaan puuttuu kaikki paitsi kansilehdet. Baritoni ei hätkähdä vaan laskettelee saksankielistä puppua, jota sylki suuhun tuo: ja ja, nein nein, Apfelstrudel, Hofmeister und Holsten-Pils. Piti sitten tarkistaa, miksi juuri nuo kaksi olutmerkkiä. Netin mukaan molemmat olivat aikanaan vahvasti Englannissa mainostettuja (ja myös siellä valmistettuja) lagermerkkejä ja niillä raivattiin saarivaltakuntaan tölkkilagerin markkinat.

Kaksi muuta asiaa täytyy nostaa vielä: toinen on, että Schleswig-Holsteinissa syödään ilmeisesti paljon lehtikaalia, muutkin kuin hipsterit. Nyt loppusyksystä on juurikin Grünkohl-sesonki ja minun annoksessani, joka kulki nimellä Kuddelmuddel, oli sitä maukkaassa mössössä, jonka päällä oli makkara ja kasslerviipale. Vähän belgialaisen stoempin tapaan. Vihanneksen ympärille syntyneeseen kulttiin kuuluu osavaltiossa sitten kaalikuninkaan kruunaaminen ja muita rientoja.

Toinen asia on raatihuoneen kellarit. Niitä pitäisi olla joka kaupungissa. Oli erinomaista mennä perjantai-iltana – tietämättä Lyypekistä tai sen ravintolatarjonnasta ennalta mitään – suoraan kaupungin ytimeen ja löytää rauhallinen, tunnelmallinen kellariravintola ja sieltä lähialueen ruokaa. Tiiliholvit kuuluvat asiaan, samoin olut, puiset loosit, kokeneet tarjoilijat, vanhojen paikallisten seurueet sekä se, että kellari suljetaan ihmisten aikoihin eikä riekuta aamuun.

* * * * *

Kaksi viikkoa aikaisemmin olimme tulleet Suomesta Keski-Eurooppaan päin Ruotsin ja Tanskan halki, mutta nyt Itämeren yli palattiin laivalla Travemündestä Vuosaareen. Tämän blogin kommenteissa ehdittiin jo jossain vaiheessa mainita junamatkailun ekologisuudesta, mutta tässä rahtilaivaratkaisussa tulee saasteiden näkökulmasta vähän takkiin, koska se ei ole käsittääkseni mikään vähäpäästöinen matkustusmuoto.

Laiva lähtee tietysti Skandinavienkailta, johon pääsee sinänsä kätevästi junalla, mutta rautatieseisakkeen ja laivaterminaalin välinen etäisyys tuli meille kuitenkin pienenä yllätyksenä. Illan pimennyttyä seisoimme junan laiturilla ja yritimme etsiä jostain opastusta perille. Onneksi laiturilla oli lisäksemme yksi paikallinen mies, joka osasi neuvoa kävelemään radan ali julkisen liikenteen bussipysäkille. On tosin mahdollista, että samaisella bussilla, joka meidät vei sataman porteista sisään ja terminaalille, olisi voinut tulla myös koko matkan Lyypekin keskustasta.

Itse laivalla eli Finnstarilla olo oli leppoisaa, hytti oli viihtyisä ja ateriapakettiin sisältyvät ruoat päästiin syömään ikkunapöydässä. Kyllähän merta mielellään katselee, vaikkei näkymässä paljon vaihtelua tällä matkalla ollut – toista ovat Turun ja Tukholman saaristot ja Ahvenanmaa. Baarin olutvalikoima näyttää laivan nettisivuilla suppeammalta kuin se oikeasti oli. Peruslagerien ja vehnäoluen lisäksi jääkaapista löytyi esimerkiksi kolmea erilaista Stallhagenin olutta ja kahta väriä Leffeä.

Kun laiva kurvasi Vuosaaren laituriin, olimme olleet matkalla kaksi viikkoa – 14 vuorokautta ja risat. Olimme junailleet kahdeksassa maassa kolmellatoista eri junalla. Juotuja oluita en lähde laskemaan, eikä niiden määrä varmasti päätä huimaisikaan, kun minussa ei ole pahemmin tikkerin vikaa. Matkan eteläisimmissä pisteissä aperitiiveina ja ruokajuomina oli usein viini tai katkerospritz. Junan penkissä istumisen puuduttavuutta pelkäsimme etukäteen ehkä turhankin paljon, ja toisaalta mielenkiintoista nähtävää ja havainnoitavaa oli eri etapeilla enemmän kuin toivoinkaan. Tekisin uudestaan – jos ei tällä niin vaikka jollain muulla reitillä.

lub-2lub-0lub-1cofsdrcof