Portterin noutajat Muodoslompolossa

Alkon verkkokaupasta olen tilannut oluita lähimpiin myymälöihin useammankin kerran, ja homma toimii hyvin. Ruotsin Systembolagetin verkkovalikoimaakin on tullut silloin tällöin selattua. Oluiden määrän suhde kokonaistuotemäärään on länsinaapurissa edelleen parempi (Systemet: 4319/23597, Alko: 1187/11604), vaikka sitä varmasti selittää osin Ruotsin prosenttipolitiikka, jossa yli 3,5 % olutta ei yhäkään saa myydä viinamonopolin ulkopuolella. Silti niissä vahvemmissakin valikoima on vähän eri lailla painottunut kuin Alkossa, mikä tekee Systembolagetista kiinnostavan ostospaikan.

En ollut tätä ennen tilannut Systembolagetista mitään, kun ei ole ollut viime vuosina sellaisia Ruotsin-reissuja, joilla tilatut tuotteet olisi jotenkin helposti saanut haltuunsa. Viime kuussa kuitenkin keksin tällaisen kuvion, kun suunnitteilla oli matka Lappiin kuun vaihteessa. Muoniosta olisi helppo pistäytyä rajan toisella puolella 70 asukkaan Muodoslompolon kylässä, jonka kyläkauppa Susanns Lanthandel on monien muiden rooliensa ohella alkoholimonopolin noutopiste.

Kotimaa kun taakse jäi…

Kohde havaittu…

Portteripirssi puodin pihassa.

Osoite on oikea.

Oikeastaan alkuperäiseen ajatukseeni kuului sen selvittäminen, voisiko Fuller’s Vintage Ale 2022 -vuosikertaolutta saada hankittua Systembolagetista tätä kautta. Kyseistä olutta nimittäin on Ruotsin monopolin valikoimassa, vaikka Alkoon sitä ei nyt jouluksi saatu – ensimmäistä kertaa vuosiin. Lontoolaisen (japanilaisomistukseen päätyneen) panimon jokavuotinen uutuus on ollut pitkään yksi suosikkioluitani, ja tuonnin tyrehtyminen Suomeen harmitti.

Vaikka kävikin ilmi, että Vintage Ale oli ns. ”pitemmän toimitusajan tuote”, eli se olisi pitänyt tilata aiemmin ehtiäkseen Muodoslompoloon maanantaiksi, tilasin kuitenkin Systembolagetin nettikaupasta joukon pohjoismaisia ja brittiläisiä porttereita, joita en ole Suomen kaupoissa ja Alkossa nähnyt. Ajattelin, että kokeilu on joka tapauksessa kiinnostava, vaikka havittelemani Fuller’s-olut nyt jäikin saamatta.

Saalis kollissa ja unboxing Suomen puolella.

Hakumatka sujui hyvin, ja miksei olisi sujunut, kun Lapin länsiraja on erinäisten koronasulkujen jälkeen ollut jo pitemmän aikaa normaalisti auki. Muodoslompolo on tosiaan asutuskeskukseksi aika vaatimaton, mutta osa seudun taloista on vanhemman ja idyllisemmän näköisiä kuin rajan itäpuolella – ehkä siksikin, etteivät Lapin sodan liekit aikanaan ulottuneet tänne asti. Susanns Lanthandel on kylän kokoon nähden hyvin varusteltu pikkukauppa, josta löytyy pakettipostin ja muiden palvelujen lisäksi muun muassa vääjäämätön nuuskakaappi. Aina on mielenkiintoista käydä ulkomailla ostoksilla, ovathan valikoimat kuitenkin aivan toiset niin ruokapuolella kuin monopolin alaisissa juomissa.   

Palataan joskus lähiviikkoina siihen, miltä Systembolagetista tilatut portterit maistuivat.

Advertisement

Joulukuun kuvat 23/24: Pyvbar Choven

Tämä vuosi on ollut Ukrainan vuosi, ja lännen suuri sympatia puolustustaistelua käyvää maata kohtaan ollut omiaan herättämään uutta optimismia johonkin kansojen yhteishenkeen laajemminkin. Sodasta, sen käänteistä ja olosuhteista olutbloggarin on turha ruveta viisastelemaan, sen muut tekevät paremmin ja aihe on tähän yhteyteen liian raskas. Ensi yönä tulee kuluneeksi kymmenen kuukautta siitä, kun Venäjän tankit ensi kertaa vyöryivät rajan yli.

Löysin valokuva-arkistojani läpikäydessä neljän vuoden takaisia kuvia Lvivistä, ja tähän postaukseen valittu Choven-baarin kuva välittäköön – jos ei muuta niin baaritunnelmaa eurooppalaisesta vanhastakaupungista, joka sinä kesänä oli vahvasti matkalla kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka Krimin valtaus oli jo muutaman vuoden takainen tosiasia, vielä ei tiedetty, miten tämä sotavuosi tulisi rikkomaan elämänmenoa myös kaukana rintamilta sijaitsevissa Länsi-Ukrainan kaupungeissa.

Olimme ajaneet Lviviin Puolasta. Kaupungin keskustan pääreiteillä köröttelimme hieman eksyksissä hotellia etsimässä, vaikka saimme puhelimesta Google-kartankin näkymään. Muutamalla yksisuuntaisella kadulla pompittiin mukulakivillä. Auton stereoissa soi Leevi and the Leavingsin levy, ja kun Unelmia ja toimistohommia käynnistyi toiseen kertaan, piti myöntää pyörineensä samoja ympyröitä jo aika pitkään. Epätoivo hellitti, kun oikea aukio lopulta löytyi ja sieltä wieniläistyylinen hotellirakennus.

Komea Hotel Chopin muistutti omalta osaltaan siitä, että ennen kuin Lvivistä tuli maailmansotien välissä jälleen puolalainen Lwów, kaupunki oli 1800-luvulla Itävallan Lemberg. Suuri osa laajan keskusta-alueen rakennuskannasta on tavalla tai toisella tuota keisarillista perintöä, hienoa vaikka osin kunnostamatonta. Keskustori Rynok oli tietenkin komea, ja esimerkiksi Virmenska eli Armeniankatu oli tunnelmallinen.

Pravda Beer Theatre on olutfanille Rynok-aukion ykkösnähtävyys. Pravda-panimon tuotevalikoimassa oli jo silloin poliittisia sävyjä: Trump-, Trudeau- ja Frau Ribbentrop -nimiset oluet löytyivät listoilta. Myös Putin Huylo oli jo mukana, ja sen juuret ilmeisesti juonsivat vuoteen 2014. Oma terassijuomani Lvivissä oli belgialaistyylinen mieto pale ale nimeltä Chief Poking Fire, joka vaikutti tuoreelta ja hyvin tehdyltä. Pravdan oluentekijöillä on yhteyksiä Belgiaan. Matkaseuralainen joi Trudeau’n, joka oli jonkinlainen IPA, hyvä sekin.

Lvivissä käsityöoluen voittokulku ei ollut ehkä edennyt vielä niin pitkälle kuin Puolan isoimmissa kaupungeissa. Virmenska-kadun varrelta löytyi kuitenkin kuvassa näkyvä Човен (Choven), joka on kaikki standardit täyttävä craft beer -baari. Hanassa oli Põhjalan panimoa Virosta, Pravdaa Lvivista, ja muista ukrainalaisista ainakin kiovalaiset Varvar ja Fusion Crew sekä Lucky Men Brewing Dniprosta, KF Brewing Zaporižžjasta, Black Snake Harkovasta ja Odd Brew Odessasta.

Helsingin Sanomien tämän viikon reportaasissa kerrottiin selviytymistarinoita Ukrainasta, ja jutussa mainittiin muun muassa, että Pravdassa – kaikista maailman olutpaikoista – on vietetty viime viikkoina peräti olutfestivaalia. Tämä siis kaupungissa, jossa sähkökatkot ja energian riittämättömyys ovat tänä talvena jokapäiväinen riesa, ja ravintoloiden toiminta perustuu omiin varavirtalähteisiin. Yritteliäisyys luo osaltaan toivoa paremmasta huomisesta, ja sen hengen tunnistan jo omalta neljän vuoden takaiselta käynniltämme.

Joulukuun kuvat 19/24: Matkamuistoja

En ole tietoisesti päättänyt koskaan ruveta lasinalusten keräilijäksi, enkä niitä aktiivisesti haalikaan. Sen verran usein jostain hienosta baarista tai olutpaikasta tulee napattua tuo kartonkipyörylä taskuun, että onhan niitä kertynyt kaapin perälle jo aika korkea torni tai parikin. Ei ehkä useita satoja, mutta helposti kolminumeroinen määrä.

Ajattelin, että poimin yhteen valokuvaan joitakin suosikkejani sen pitempään ajattelematta. Selvästi kuvasta näkee, että silmää miellyttävät eniten melko konservatiiviset saksalaiset, ympyränmuotoiset aluset. Vain harvoja nelikulmaisia tai modernimmin kuvitettuja on valikoitunut joukkoon. Yhdessä niistä – pariisilaisen The Frog -baariketjun lasinalusessa – vetoaa erityisesti paikan tunnuslause Honi soit qui peu y boit*. Myös muita lasinalusten muotoja kuin pyöreitä ja nelikulmaisia kaapistani löytyy, esimerkiksi belgialaisen Gruut-panimon läpyskät ovat kolmion muotoisia.

Pariltakin altbier-panimolta on tähän kuvaan päätynyt muistoja, ja toisessa eli Zum Uerigen lasinalusessa näkyy myös lyijykynämerkintä paikan päällä juoduista oluista ja niiden maksamisesta. Olemme myös usein itse merkinneet kynällä lasinalusen reunaan, missä ja milloin sen päältä on juotu lasillinen. Näitä merkintöjä tässä kuvassa ei tosin näy. Matkaseuralaisen suvussa tämä on jo pitkä perinne, laatikoiden vanhimmat lasinaluset merkintöineen on tuotu muistoiksi Saksan ja Ranskan oluttuvista 60-luvulla.

(* The Frogin motto mukailee Britannian kuninkaallisesta vaakunastakin löytyvää lausetta honi soit qui mal y pense, hävetköön ken pahaa siitä ajattelee. Baarin motossa siis häpeään saatetaan ne, jotka juovat siellä vain niukasti.)

Karkkila 25.9.2022

En ollut oikein koskaan tajunnut, että Uudenmaan punaisimmasta kaupungista Karkkilasta on tullut somevaikuttajia ja hipstereitä houkuttava ruukkipaikkakunta. Tietysti Karkkila on aina ollut raudan jalostuksen ja tehtaiden ympärille rakentunut paikka, mutta olen jotenkin kuvitellut, ettei se ole kyennyt hyödyntämään teollista historiaansa jonkin Fiskarsin tavoin matkailuvalttina. Onhan kyllä jo pitkään tiedetty, että kulttuuripersoonia kuten Aki Kaurismäki tai Andy ja Angela McCoy on päätynyt seudulle asumaan.

Tämä on siis vain Helsinki-keskeistä sokeutta. Viime viikonloppuna kävimme Karkkilan ruukki- tai tehdasalueella, jossa osoittautui olevan aivan kansainvälisen luokan puitteet kaikenlaiselle jälkiteolliselle viihde-, ravintola-, hotelli- ja ulkoilutoiminnalle. Erona joihinkin entisiin ruukkipaikkakuntiin on se, että Karkkilan jokivarressa toimii ihan oikeasti yhä Componentan valimo. Tästä huolimatta historiallisen ruukkimiljöön monet muut osat ovat viriteltävissä viikonloppuvieraiden viihtymiseen – ja niin on tehtykin.

Kun ajaa parkkiin Valurinkadulle, on helppo poiketa pizzalle Kylärafla Kantoon, joka sijaitsee Ala-Emalissa. Ala-Emali on vanha emalointirakennus, eli siis Karkkilan Högförsin ruukki teki suomalaisille ennen vanhaan vaikkapa kylpyammeita, joihin tarvittiin pinnoite. Saman talon eri osista löytyy myös uusi elokuvateatteri Kino Laika, jossa Kaurismäki on tietysti taustavoimana, ja muun muassa joukko erilaisia käsityö- ja vintage-putiikkeja. Kannon pizzoista voi suositella sienten ystäville ainakin Tatti & Taleggio Deliziosoa, ja myös aasialaisittain marinoidut ribsit olivat hyviä.

 

Pizzan palanpainikkeeksi löytyy craft-oluita Uudeltamaalta, ehkä muualtakin. Join itse Vihdin Kirkon Juhlaoluen, joka on pantu kiertolaismeiningillä naapurikaupungissa Lohjalla, Top Fuelin panimolla. Vihtiläisen kiertolaistoimijan nimi on Kolmen Puupään Panimo. Top Fuelilla on normaalisti 5,5-prosenttinen saison, mutta tässäkin on lähdetty tekemään miedohkoa belgialaistyylistä pintahiivaolutta ja (ilmeisesti) vähän erilaista. Paikallislehden mukaan jopa luostarioluen maailmaan tähdättiin, vaikkakin näin miedoilla prosenteilla. Belgialaisia puolivaaleita, puolimaalaisia ja puoliluostarimaisia oluita voi valmistaa joko sillä selkeän raikkaalla kaavalla kuin vaikka Witkap Stimulo, tai sitten vähän raskaammalla, tummemmalla ja joskus tunkkaisemmallakin tyylillä kuten Saison Regal. Vihdin kirkon olut kallistuu siihen jälkimmäiseen muottiin, ja käsityöläisyys on vähällä lipsua kotikutoisuuden puolelle. Hienoa kuitenkin, että tämä eurooppalainen oluttyyli on valittu kirkon merkkipäivää juhlistamaan mieluummin kuin jokin globaalin algoritmin ohjaama NEIPA.

Karkkilassa ei ole panimoa, eikä ilmeisesti ainakaan isompaa sellaista ole koskaan ollut – outo piirre ottaen huomioon työläisväestön määrän entisaikaan. Nyt sellainen sopisi tänne kuin nenä päähän. Jonkinlaisia etikettioluita tai tilaustöitä karkkilalaiset toimijat ovat kyllä saattaneet teettää, eli esimerkiksi Kino Laikan baarissa on tarjolla oma Roku Laika -olut Paloaseman Panimolta Nummelta.

Luonteva paikka kaupungin omalle panimolle olisi tietysti koskenrannan vanha teollisuusmiljöö. Siellä kannattaa joka tapauksessa käydä kävelyllä, varsinkin kun rannoille on viime vuosina saatu merkittyä hieno Koskireitti. Reitin varrelta löytyvät esimerkiksi ruukin entinen pääkonttori (nykyinen Valimomuseo) sekä puiston ympäröimä patruunan asuintalo, jossa tänä päivänä toimii Tehtaan Hotelli virtuaalivastaanottoineen. Katettu tiilisilta kosken yli on myös vaikuttava. Koskireitti opastaa lisäksi muille Karjaanjoen koskille lähiseudulla sekä joen lähtöpisteeseen eli Pyhäjärven uimarannalle.

* * * * *

Karkkilan keskustan ja ruukin lisäksi seikkailimme saman päivän aikana Kanta-Hämeen puolella Liesjärven kansallispuistossa. Sinne taisi olla Karkkilasta parikymmentä kilometriä. Kansallispuiston erikoisuuksia ovat muun muassa Korteniemen perinnetila, josta saa opastusta patikkapoluista, sekä matala ja kapea Kyynäränharju kahden järven osan välissä. Kävelimme myös viiden kilometrin mittaisen Pohjantikan kierroksen ja kävimme Ahonnokan ikimetsässä, jotka molemmat olivat näkemisen arvoisia. Jonkin verran sieniäkin oli metsään noussut, mutta erikoisimpia siitä eliökunnasta olivat näissä metsissä värikkäät ja runsaslukuiset käävät myrskyn kaatamien puiden kannoissa.

Vasta Helsinkiin palattua sain korvanappiini tiedon, että Liesjärven suunnalla olisi ollut myös Keppanakellari-niminen kummajainen: ”erämaaravintola”, jossa on tarjolla yli kahdensadan oluen valikoima. Ilmeisesti paikka on aika persoonallinen, ja netin kriitikoiden mielipiteet ainakin paikan ruoasta ja palvelusta hyvin kaksijakoisia. Jos joskus tuolle seudulle toiste osumme, pitää käydä katsastamassa, mistä on kysymys.

  

Muualla Päijänteen rannoilla, 1.–3.8.2022

Kokoan loput viime viikolla päättyneestä Päijänteen turneesta yhteen jämäpostaukseen, joka on jos mahdollista vielä vähemmän yhtenäinen kuin edelliset Vääksyn ja Jyväskylän tarinat. Aina ei edes olla kovin lähellä Päijännettä mutta Keski-Suomen tai Päijät-Hämeen maakunnissa kyllä. Tässä tähteitä matkan antimista.

Säynät- ja Muuratsalo ovat hyviä paikkoja tutustua yhteen Jyväskylässä(kin) vaikuttaneista historian suurhenkilöistä, nimittäin arkkitehti Alvar Aaltoon. Säynätsalon kunnantalon kävimme katsomassa. Sekin on tietysti nykyisen kuntajaon mukaan Jyväskylän kaupungissa, johon Säynätsalo sulautettiin vuonna 1993. Sen sijaan Muuratsalon puolella sijaitsevaa koetaloa ei ilman ennakkoon tilattua opastusta näe, mutta sellainenkin Aallon luomus siis löytyy tästä entisestä saaristokunnasta. Myös toinen mestariarkkitehti, Wivi Lönn, on jättänyt kuitenkin jälkensä Muuratsaloon piirtämällä Haikan työläiskortteleiden asemakaavan. Alueen alkuperäiset asukkaat olivat hänen ystävänsä, sahanomistaja Hanna Parviaisen tehtaalla Säynätsalossa työssä.

Ex-kunnantalo on Aallon punatiilikauden komeimpia linnoja, selkeälinjainen italialaisvaikutteinen pikkupalatsi keskisuomalaisessa metsikössä. Epätasaisten seinätiilien lisäksi vahvasti punertava oli ilmeisesti myös kunnanvaltuusto Säynätsalon kultakaudella. Jos menee omatoimikierrokselle, alussa näytettävä opastusvideo kannattaa katsoa tarkkaan ja sitten tutkia yksityiskohtia valtuustosalissa, yleisissä sisätiloissa ja sisäpihan piazzalla. Valtuusto lakkautettiin sen verran kauan sitten, ettei digitalisaatio ehtinyt päästä pilaamaan valtuustosalin ratkaisuja. Monikaan turisti ei välttämättä tiedä, että Säynätsalon kunnantalo tarjoaa myös majoitusta muutamassa eri huoneessa. Emme mekään tosin siellä yöpyneet.

Parin kadun päästä lähtee tie Säynätsalon satamaan. Siellä on saaren luultavasti paras baari paikallisen pienpanimo-oluen nauttimiseen, nimittäin Pub Aallonmurtaja. Se on tänä kesänä avattu Aalto Panimon ”taproom”, jonka terassilla pyöri ihan mukavasti porukkaa sunnuntaina puolenpäivän aikaan. Alvar Aalto luonnehti tunnetusti Säynätsaloa Päijänteen Tahitiksi, ja tämän takia Aalto Panimollakin on Tahiti-niminen olut. Panimon muussa valikoimassa on muutama ruokakauppavahvuinen IPA/APA, pils/lager ja golden ale, sekä ilmeisesti yksi stout ja 8-prosenttinen (West Coast?) IPA. Tahiti siis jäi itselleni ainoaksi tällä matkalla testatuksi Aalto-olueksi.

Joutsan kirkonkylä uinui maanantaina lounasaikaan suomalaisittain vähän painostavan helteen alla. Kellarin viileydessä Hotelli Aatto & Ellin talossa majailevat Ravintola Kellari sekä Varastopanimo. Olisimme ehkä syöneet Kellarissa, mutta heillä ei ollut lounasta maanantaina ja tiistaina tarjolla. Se ei haitannut, koska kylällä on iso K-Supermarket, josta sai hyviä piknikeväitä ja niitä veimme mukanamme Kirkonkylän uimarannalle. Ikävämpi juttu oli, että Varastopanimon Sahtia ei ollut saatavana. Niinpä Päijänteen-kierroksen sahtisaldoksi jäi pyöreä nolla, vaikka useammankin potentiaalisen sahtipaikkakunnan läpi ajettiin. Paremmalla valmistautumisella perinnejuomaa olisi jostain varmaan löytynytkin, mutta nyt kävi näin.

Maisteluun pääsivät siis joutsalaisten Varasto-olut sekä Martti Servon & Napanderin 25-vuotisjuhlaolut. Näitä kellariravintolan takeaway-jääkaapeista löytyi. Olisi ollut myös 5-prosenttista Nenätippu-olutta, joka on sahdin jälkikaljasta käytetty miedompi vehnäolutmainen terassijuoma. Nimi inhottaa minua, joten sitä en voinut ostaa, vaikka itse tuote varmaan onkin hyvä. ”Aina saa nokka vähän tippua”, kertoo panimon tuote-esittely. Ehkä, mutta sitä mielikuvaa en halua yhdistää mihinkään, mitä juon. Sen sijaan wiener-tyylinen Varasto-olut (5,3 %) kolahti sekä maullaan että markkinoinnillaan, miksei myös Servon ja yhtyeen 5-prosenttinen juhlaolut.

Arde kiinnitti viime syksyn postauksessaan huomiota Varasto-oluen matalaan IBU-arvoon 9, tässä ilmeisesti jokin häikkä panimon suunnalta (?). Omankin pulloni etiketissä taisi olla samat lukemat eli EBC 20 värin ja IBU 9 katkeroiden osalta kuin Arden kuvaamassa pullossa. Humalakatkeroa ei kuitenkaan maistelun perusteella ollut noin vähän. Värin mittarissa 20 mahtuisi jo baijerilaisen dunkelin asteikolle. Yhdeksän IBU-astetta on niin matala lukema, että se istuu harvaan tyyliin – ehkä sahtiin tai juuri ja juuri baijerilaiseen vehnäolueen tai witbieriin. Aistihavaintoihin sopisi, jos numerot olivat menneet väärinpäin. Panimon nettisivuilla mainitut lukemat ovat IBU 20, EBC 19. Olisiko kyse siis painovirheistä enemmän kuin reseptin muutoksista. Oletan että IBU 20 ja EBC 9 ovat oikeat.

Tykkään tietysti Varastopanimon tavasta valloittaa maailmaa pohjahiivaoluiden ja sahdin avulla. Toivottavasti lager-valtavirrasta poikkeaville – mutta ei välttämättä craft-pintaliitäjiä houkutteleville – tuotteille löytyy kysyntää. Nyt jäi maistamatta vielä ainakin Mynssi, tummaksi lageriksi kutsuttu olut, joka kunnioittaa vuosina 1876–1932 toimineen Joutsan Oluttehtaan müncheniläistyylisen oluen muistoa. Sitä tehtiin paikkakunnalla viime vuosisadan alussa.

Päijänteen itärannoilla onkin näköjään hieman enemmän oluttoimintaa kuin länsipuolella. Sysmässä on Sahtikrouvi ja Asikkalan Kalkkisissa Pihamaa, jolla silläkin on tavallisempien oluiden lisäksi sahtia. Nyt reittimme menivät siten, että Pihamaan tuotteistakin tarttui mukaan vain vaalea ale nimeltä Hupakko, nimittäin Alkon hyllystä.

Matkan viimeisen yön telttailimme Päijänteen kansallispuistoon kuuluvassa Kelventeen harjusaaressa. Siellä on komeita hietikkoisia niemenkärkiä, ja venematkalla mantereelta – tässä tapauksessa Pulkkilanharjun Karisalmesta – tunsimme olevamme isoilla vesillä. Kalasääsket pesivät erään männyn latvustossa. Onhan Päijänteen kokoisessa järvessä jotain myyttisen jylhää, jollaista harvasta Suomen vesialueesta löytyy. Ajelimme seuraavana päivänä Helsinkiä kohti Vesijärven länsipuolitse. Hollolan kirkonkylän kioskilla söimme jäätelöt, tosin janon yllättäessä sieltäkin olisi saanut vielä Kanavan Panimon oluita.

Vääksy, 29.–30.7.2022

Päijänteen kiertoajelumme ensimmäiseksi yöksi pysähdyimme Vääksyn kanavan tuntumaan Asikkalassa. Sää oli suosiollinen, eli kanavan rantaa käveltiin päästä päähän välillä melkein helteisissä asteissa. Sululle kertyi yleisöä aina kun vähänkin isompia veneitä oli menossa Vesijärveltä Päijänteelle tai toisinpäin. Yksi isompi sisävesiristeilijä pyörähti Lahdesta Vääksyssä kahteen otteeseen päivän aikana.

Vääksy on luonteeltaan sellainen taajama, että muutama Helsingin lifestyle-influenssereita kiinnostava kauppa, kahvila tai baari nostaa sen helpostikin kotimaan matkailijoiden tutkaan, mutta se ei ole kuitenkaan heinäkuisena perjantaina täynnä turisteja. Se on yhdistelmä Porvoon tai Fiskarsin puutaloidylliä ja tavallista sisäsuomalaista huoltoaseman baari -kirkonkylää. Riippuu vierailijan valitsemista poluista, kumpaa osuu reitille enemmän. Itse viihdyimme Vääksyssä yhden illan aivan loistavasti. 150 vuotta sitten valmistunut kanava on edelleen paikkakunnan merkityksen ydin, toki Anianpellossa on pidetty markkinoita jo kauan ennen kanavahankkeen syntyä.

Vaikka olen käynyt Vääksyn Hotelli Tallukassa jo vaippaikäisenä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun aikuisena tallustan ympäri kylää. Nyt majoituimme Vääksyn Apteekinmajoituksessa, joka on yli sata vuotta vanha entinen apteekkarin asunto. Se oli mukava majatalo aamiaispöytineen. Kadun toisella puolella oli muun muassa vanha vesimylly, jossa on jonkinlainen kahvila. Mylly on Vääksynjoen rannalla, ei siis kanavan. Vehreää jokivartta samoilemaan kannattaa laskeutua Norrlinin puutarhan portista Asikkalantieltä – se on yllättävän eksoottinen miljöö.

Kanavan Panimo on vanhan meijerin tiloissa, jossa toimii myös Päijännetalo kotiseutumuseoineen. Panimo on aloittanut vuonna 2016 ja vakiinnuttanut itsensä niin Vääksyn baarien ja kahviloiden paikallisolueksi kuin Päijät-Hämeen monien kuntakeskusten markettien ja Alkojen hyllyihin. Sillä on myös kesäterassi Päijännetalon pihalla, vaikka siellä emme tällä kertaa käyneetkään. Sulku Pils (5,2 %) ja Kanavan Juhlaolut (4,7 %) olivat kumpikin omassa tyylilajissaan maistuvia lager-oluita. Palkittu gose-olut Paljas Saari (3,5 %) sen sijaan toimii varmasti hapanoluiden ystäville, mutta itse lähinnä ihmettelin belgialaisen korianterioluen ja sitruunasoodan tuoksuyhdistelmää sekä suolaisen limumaista makua. Panimon happamammista oluista suosikkini oli Late Harvest Sour (8 %), jossa perusoluena tuntui olevan jotain vähän tummempaa (ei kovin hapanta) sadonkorjuuajan olutta ja rypälemehua vain mausteena.

Kanavan lisäksi Vääksyn toinen valtakunnallinen nähtävyys on Ranskalainen kyläkauppa. Se on kylän uudenlaisen kuhinan keskipiste, jonne tullaan kahville – tai vaikka lounaalle ja illalliselle – mutta joka myös myy vaaleanpunaisen kivitalonsa kahdessa kerroksessa vaatteita, kylpyhuone- ja keittiötuotteita, sisustustarpeita sekä ranskalaisia ruokasäilykkeitä. Ruokasali on alppimajatyylinen, onhan omistajapariskunnan mies kotoisin Ranskan Savoijista, ja moni ruokalaji perustuu tuon alueen maukkaisiin vuoristojuustoihin.

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

• Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
• Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Tallinnan taivallus

Viime ja toissa vuonna ei tullut Tallinnassa käytyä, lähinnä koronapandemian takia kai. Nyt otimme pitkästä aikaa yhden yön reissun niin, että meno oli lauantain aamupäivälaivalla ja sunnuntaina paluu samaan aikaan. Varsinkin Megastar on erittäin mukava laiva, jonka oleskelutilat ovat yhä aika uuden oloiset ja riittävän väljät. Tallinnaan tultaessa hotellihuonekin oli jo valmiina, vaikka paikan sisäänkirjautumisaika olikin vasta myöhemmin.

 

Aurinkoisena heinäkuun viikonloppuna kaupunki oli täynnä suomalaisia, kuten ennen vanhaan. Tietysti porukka pakkautuu edelleen tiettyjen kiintopisteiden ympärille, ja esimerkiksi Kadriorgin puistossa väkeä oli kaiken kaikkiaan vähemmän. Söimme lounasta Mantel & Korsten -ravintolassa, jolla on Michelinin Bib Gourmand -suositus. Olikin muuten hyvää, aina tomaatti-gorgonzola-alkupalasta pääruoan hanger steakiin. Juomana belgialainen Kapittel Prior 8° – ihan noin vain, ilman että ravintolan listoissa olisi ollut mitään poikkeuksellista olutpainotteisuutta. Yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota eri lailla kuin Junttilassa.

Etukäteen olimme puhuneet, että näin lyhyellä pistäytymisellä voidaan keskittyä vanhoihin tuttuihin Tallinnan paikkoihin ja jättää uudet löydöt toiseen kertaan. Aivan näin ei kuitenkaan käynyt, koska Noblessner, johon illalla suuntasimme, oli meille täysin uusi alue. Põhjalan ison taproomin tsekkasimme vain päällisin puolin – sen terassit olivat täpötäynnä ja sisätiloissa turhan hikinen ilma. Sen sijaan söimme pizzan vastapäisessä Suvilassa, joka on Hall-teknoklubin viihtyisä puutarhalisärakennus kiviuuneineen.

Port Noblessnerin rantalaiturit olivat ihan viihtyisiä nekin, tosin pysähdyimme vain yksien Aperolien ajaksi. Ensivaikutelma oli ”Sipoonranta meets Telliskivi”, mutta tarkemmin tutkailemalla alueen uudet talot ovat arkkitehtonisesti paljon kiinnostavampia kuin Hjalliksen haamulähiö – ja toisaalta vanhan teollisuuden jäänteet on kunnostettu ehkä sliipatummiksi kuin Telliskivessä. Rantaravintoloiden asiakkaat olivat enemmän juppeja kuin hippejä.

Vanhassakaupungissa Koht – sekä kellaribaari että pikku olutkauppa – oli enemmän tai vähemmän entisellään. Kauppa on helteellä käsittämättömän kuuma, en tiedä mitä pullot siitä tykkäävät. Valikoima ei keiku kaikkien viimeisimpien trendien harjalla. Jotain silti aina löytyy mukaan ostettavaksi. Baarin kellareissa on varmasti edelleen satoja eri pullomerkkejä, mutta join tällä kertaa hanasta ”nimettömän” imperial stoutin, joka oli kuulemma jäänyt yli Tallinn Craft Beer Weekendistä. Hinta oli 3 euroa. Siinä oli maun perusteella jotain tulista mukana. Toisessa hanassa oli kyllä Ancho-chilistoutia mutta oletin, että tämä nimetön oli kuitenkin muu olut. Koht-baarin sisäpihapöydät ovat ainoa oikea paikka Tallinna-illan lopetteluun.

Vanha kunnon Hell Hunt tuli itse asiassa myös testattua, tosin päiväsaikaan ja vain terassin puolelta. Aukio baarin edustalla on Roheline turg eli Vihreätori, ja ulkopöydät lehvästön varjossa eli astetta viileämpiä kovalla helteellä. Join tuttuun tapaan baarin omista hanaoluista Helen eli vaalean lagerin, joka on pirteän hedelmäinen vanhan koulukunnan indie-pohjahiivaolut. Matkaseuralainen valitsi hanaoluista Pilsner Urquellin, mikä on erinomainen valinta tuollaisessa ysäribaarissa tietysti sekin.

Turha sanoakaan, että paljon Tallinnan oluttarjontaa – varsinkin uudempaa – jäi nytkin tulevien matkojen iloksi. Sen verran keskustassa tuli kierreltyä, että vanhoista maamerkeistä ainakin Drink Baar näytti edelleen olevan toiminnassa. Rotermannin korttelissa päivysti BrewDog-baari, jollaisia pohjoisnaapurissa ei enää olekaan. Kaubamajan pohjakerroksen ruokakaupassa olutvalikoima vain komistuu, ei tosin niinkään värikkäillä craft-tölkeillä kuin perinteisemmillä pulloilla. Laivojen yleinen sortimentti sen sijaan tuntui jämähtäneen jonnekin reilun viiden vuoden taakse, jopa taantuneen aikaisemmista kerroista. Tallink Silja saa kuitenkin pisteet ”laivan oluestaan”, joka on itämerellinen Õllenaut Baltic Porter Tallink Silja Ship’s Beer (7,9 %), tyylilajinsa kelpo edustaja.