O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Cask ale -viikon sanoma: Juokaa näitä oluita

Miltä maistuvat saukon kyyneleet? Kuka tietää. Sen sijaan kenellä tahansa on tänä viikonloppuna ollut mahdollisuus käydä toteamassa, että Otter’s Tears -niminen hanaolut Helsingin Angleterressä maistuu juuri nyt erittäin hyvältä, jopa omassa kovassa brittisarjassaan harvinaisen mainiolta. Yksi ilmeinen selitys hienolle maulle on, että tuote on matkustanut elävänä tynnyrioluena Britanniasta kauas Pohjolaan, ja sitä lasketaan tuoreeltaan täällä vain muutaman päivän ajan.

Britit viettävät tällä hetkellä Cask Ale Weekinä tunnettua teemaviikkoa, tai oikeastaan se on kestoltaan (22.9.–2.10.) käytännössä puolisentoista viikkoa. Kuten monet tietävät, cask ale on se sama perinteinen oluen tarjoilutapa, jonka kuluttajajärjestö CAMRA 1970-luvulla lanseerasi keksimällään uudissanalla real ale brittiyleisön tietoisuuteen. Käytännössä kaikki brittiläinen olutaktivismi keskittyi vuosikymmenten ajaksi tämän tynnyriolutperinteen pelastamiseen, ja siinä onnistuttiinkin isossa mittakaavassa. Maan pienpanimokenttä 1970-luvulta 2000-luvun loppuun oli käytännössä täysin cask-orientoitunutta.

On oikeastaan sama, kumpaa termiä asiasta käyttää. Jotenkin nykypuheessa cask on ehkä tullut enemmän etualalle. Real ale oli varmasti 50 vuotta sitten hyödyllinen tapa erottaa perinteinen pintahiivaolut isojen panimoiden väkisin hiilihapotetusta kuonasta, mutta nykyään on sen verran monia muitakin ”todellisia” tai ”oikeita” ale-oluita kuin cask-olut, ettei termin poleemisuus oikein enää tunnu niin rakentavalta. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan cask/real alen säilymistä myös tuleville polville tulisi pitää äärimmäisen tärkeänä osana Britannian olutperintöä.

Oman ikäpolveni olutintoilijat ovat oppineet pitämään melkein itsestäänselvyytenä, että cask-oluita on säännöllisesti tarjolla myös Suomessa – tai ainakin tietyissä Helsingin ja Espoon baareissa. Voi niitä nähdä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikkapa Oulun Leskisessä, Jyväskylän Harry’s-pubissa tai Tampereen Salhojankadun Pubissa. Kuitenkin se, että suomalainen baari omistautuu tosissaan cask-oluelle, edellyttää sitä, että joku henkilökunnassa on kouluttanut itsensä varsin vaativaan kellaritehtävään. Lämpötilojen, puhtauden ja ajan yhtälö ei ole helpoimmasta päästä. Voin kuvitella, että lisähaasteita on tullut Brexitin ja koronaviruksen myötä, mutta niistä en tarkkaan tiedä.

 

Thornbridgen Otter’s Tears (6 %) Angleterressä on joka tapauksessa jälleen yksi tämän tarjoiluperinteen riemuvoittoja. Tietysti caskin aikasidonnaisuudesta tosiaan seuraa, että se mikä oli eilen hyvää ei välttämättä ole sitä tänään tai huomenna. Jos näette vaikka Facebookista tai Untappdista, että jokin täkäläinen baari on juuri laittanut hyvän brittioluen cask-pumppuun, menkää apajille heti. Nyt Otter’s Tears oli lasissa vaaleankeltaista, hieman utuista. Tuoksussa oli cask-maista hiivaisuutta raikkaan sitruunan parina. Maussa cask-piirteet tuntuivat minusta pienenä marjaisuutena ja lähes pureskeltavana hiivan umamina, ja humala oli hieman greippimäistä mutta ei juuri lainkaan katkeraa. Kaikki oli lähellä täydellistä.

Kolmen vuoden takaisessa postauksessani löysin Helsingistä kuusi paikkaa, jotka sillä hetkellä tarjosivat cask-oluita. Muuallakin niitä on vuosien varrella nähty. Nyt juuri paikkoja ei taida olla niin monta. Varmimpia täällä keskusta-alueella ovat varmaan Iso-Roobertinkadun Black Door ja Museokadun St. Urho’s Pub, tietysti tuon Angleterren ohella – se tosin oli monien S-ryhmän baarien tavoin kesän kiinni. Eiköhän myös Citykäytävän Kitty’s Public House harrasta yhä caskia. Jos muita olennaisia paikkoja tulee tämän lukijoille mieleen, niitä saa ilmiantaa kommentteihin. Kuten Black Doorilla on Musta Ovensa, myös Urho’s Pubilla on oma ”talon real ale”, USB eli Urkki Special Bitter, tekijänä Olarin Panimo. Se oli kuitenkin tämän viikonlopun testissä päässyt lässähtämään hieman oudoksi, toivottavasti on normaalisti paremmassa tikissä. Tätä arvaamattomuuttahan cask-elämään liittyy, mutta kuten kesäisen Lontoon-matkanikin jälkeen totesin, parhaimmillaan se onkin sitten lähes elämää suurempaa.

Hagström West Coast IPA – road movie -olut, mutta ei arvoton

Voiko panimon perustaa tietämättään? Ilmeisesti voi jos kysymys on ns. kiertolaispanimosta, eli siitä että panimolaitteistoa hallinnoimaton taho suunnittelee ja valmistuttaa oluitaan yhdellä tai useammalla fyysisellä panimolla. Ainakin Ari Juntusen puheista sai Hagström West Coast IPA -oluen julkistustilaisuudessa tiistaina käsityksen, että hän oli tulkinnut tämän IPAn alun perin one off -projektiksi.

Nyt kuitenkin huhutaan, että Juntusen eli bloggari Arden, pienpanimokonkari Ilkka Sysilän ja viestintämies Ari Nyforsin ideoima Hagström-hanke voisi saada jatkoakin. Kenties toisilla panimoilla, kenties toisilla oluttyyleillä. Niille, jotka eivät muista Kaurismäen veljesten alkuaikoja, ei Hagström-nimi varmaan sano mitään. Hän oli Esko Nikkarin esittämä rikollishahmo Mika Kaurismäen ohjaamassa Arvottomissa (1982). Tiistaina Hanahuone Juovan tilaisuudessa puhuttiin, että Mika oli luvannut jopa pistäytyä paikalla oluen lanseerauksessa, mutta samalle päivälle olivat osuneet taiteilija Vesa-Matti Loirin hautajaiset.

Voi toki pohtia, onko Hagström sitten tarpeeksi vetävä kiertolaispanimon brändinimi, jos kolmikon oluttuotanto tästä jatkuu. Vai pitäisikö olla jotain nykyaikaisen räväkkää, tyyliin ”Ukotkin panee”. Yhtä kaikki, tämän Hagström West Coast IPAn (7,5 %) tausta-ajatus kyllä on näyttää 2020-luvun ipauttajille mallia, miten takavuosina Amerikan länsirannikolla tehtiin katkeraa, kirkasta ja hedelmäistä olutta. Nykyisen NEIPA-buumin myötä moni nuorempi on jo varmaan unohtanut, että olut voi olla muutakin kuin sameaa ja mehumaisen matalakatkeroista.   

Maamme niukanlainen olutmedia ei ole yleensä paljon keskittynyt oluttyylien tai muunkaan olutkentän laajempiin muutoksiin ajassa, vaan enemmän on tyydytty fiilistelemään hetkiä ja haastattelemaan innostuneita ihmisiä. Niinpä esimerkiksi IPA-tyylin ja sen varianttien muutoksia on Suomen näkökulmasta voinut varmasti seurailla parhaiten nimenomaan Arden itsensä pitkäjänteisestä blogista. Sieltä on muutamaan otteeseen kuulunut juuri tätä viestiä, ettei kirjoittaja aina niin arvosta nykypanimoiden yrityksiä tehdä klassista West Coast IPAa.

Olarin Panimo naapurikaupungista Espoosta vastaa tämän Hagström-oluen valmistuksesta. Yhteistyöstä olarilaisten ja kiertolaistiimin välillä kerrotaan tarkemmin Arden taustoittavassa blogitekstissä. Lanseeraustilaisuudessa oli paikan päällä parisenkymmentä olutskenen pienempää ja suurempaa vaikuttajaa. Valokuvaani on tainnut sattua seisaallaan olevien Sysilän, Nyforsin ja Juntusen lisäksi myös valtakunnallisten medioiden toimittajakonkareita.

Kun aina on jotain sanottava oluen raaka-aineista, niin nyt niistä löytyy melko tarkat kuvaukset tekijöiden jakamasta infomonisteesta. Vaikka 2000-lukulainen IPA yhdistetään yleisesti nimenomaan amerikkalaisten humalalajikkeiden monipuolisuuteen ja niiden katkeruuteen, Hagströmin tietopaketissa käydään läpi asianmukaisesti myös maltaat ja hiiva. Ohramaltaiden lisäksi mallaspuolelta löytyy Birkkalan tilan luomuspelttiä Suomusjärveltä. Katkerohumala on klassikko Columbus, ja aromihumaloinnissa on käytetty viime vuosina suosittuja Strata-, Azacca- ja El Dorado -lajikkeita. Tekijöiden välisessä työnjaossa Sysilä on huolehtinut maltaista, mäskäyksestä ja katkerohumalasta, Juntunen aromihumalista ja Nyfors brändistä.  

Kuten kuvaukseen sopii, alun hedelmäisyyden jälkeen Hagström West Coast IPA liukuu todella katkeraan ja kuivaan makumaailmaan. Hedelmä on melko trooppista, eli siinä kohtaa old school -jenkki-IPA lyö kättä 2010–20-lukulaisten seuraajiensa kanssa. Juoma on lasissa nykypäivän pienpanimo-olueksi kohtuullisen kirkasta, mutta ei nyt mitään läpinäkyvää sentään. Kyllähän tämä vie mennessään ja palkitsee selkeydellään ja reippailla otteillaan – hienoa olutta.  

Myönnän tietenkin, ettei tämäkään arvio ole aivan neutraali tai objektiivinen, vaan tietenkin kiinni hetkestä ja siitä pienestä ”hypestä” (paremman sanan puutteessa), jota Hagströmin suunnittelijat kykenevät kokemuksen syvällä rintaäänellä luomaan hankkeen ympärille. Ja jottei nyt yllä harjoitetusta kiertolaispanimo-statuksen korostamisesta jäisi väärä kuva, täytyy tietysti alleviivata sitäkin, että tekijöistä Ilkka Sysilä on valmistanut (ilmeisesti osin Arde-avusteisesti) kovan tason IPA-oluita mm. Helsingin Bruuverissa, ja jo kaukaisella 1990-luvulla määritellyt IPA-tyyliä ensimmäisessä suomenkielisessä pienpanimotoiminnan opaskirjassa. Näyttöjä ei siis puutu. Niinpä jäämme odottamaan tulevia Hagström-oluita – liekö pils-tyyli seuraavana vuorossa? Ja ajellaanko sitä tekemään jonnekin toiselle puolelle Suomea road movien hengessä?

Alepan olutvalikoiman nousu ja tuho

Lähi-Alepa remontoitiin keväällä. Se oli pitkään kiinni ja avautui kesän alussa. Olemme tietysti Kallion kaupunginosassa onnekkaita, kun noin puolen kilometrin säteellä on neljä muutakin Alepaa, neljä S-marketia, viisi K-kauppaa, kaksi Lidliä sekä Hakaniemen kauppahalli ja tori. Ei ollut koskaan pitkä matka lähimpään puotiin. Tämä yksi Alepa oli silti melkein suoraan kadun toisella puolella, vain muutaman kymmenen askelen päässä alaovelta.

Se sitten lopulta aukesi. Kaikki oli tyylikkäämpää kuin entisessä kaupassa. Pääovi ja kassat ovat muuttaneet lähemmäksi meitä, ja hevi-osaston yhteydessä on nyt myös Herkku Food Market -salaatteja ja muita mukavia valmisannoksia myyvä kylmäkaappi. Ylipäätään kylmäsäilytystä vaativat tuotteet tuntuvat olevan viilennetyissä kaapeissa tai pakastimissa, eikä koko kauppatilaa ole jäähdytetty jonkinlaiseksi puolijääkaapiksi. Tässä on varmaan sähkönsäästöön ja ehkä ekologisuuteenkin liittyviä taka-ajatuksia.

Kun selkeys ja väljyys ovat lisääntyneet, voi kuitenkin olla, että myytävien artikkelien kokonaismäärä on jopa vähentynyt. En ole tarkistanut tätä S-ryhmältä, enkä tiedä, antaisivatko he tarkkoja lukuja, jos kysyisin. Eniten olen itse havainnoinut tuotevalikoiman muutosta – tai virtaviivaistumista, jos asian haluaa niin tulkita – oluthyllyissä. Oluthyllyihin kiinnitän jo lähes vaistomaisesti huomiota ruokakaupoissa kaikkialla maailmassa, kun olen näitä asioita jo sen verran kauan seuraillut. Mitä on tapahtunut?

Ennen oli aika paljon pullo-oluita. Oli milloin mitäkin brittiläistä bitteriä, Saksan Schlenkerlan savuolutta, havaijilaista Konaa ja muutakin modernia amerikkalaista, sekä stoutia tai portteria vaikkapa Lontoon Fuller’silta. Laitilan Hyvä Tuomas -oluita taisi tulla parinakin vuonna Alepamme hyllyyn, niillähän on juhlistettu Olutliiton myöntämän vuotuisen tunnustuksen saajia, jotka ovat päässeet suunnittelemaan nimikko-oluensa reseptiä. Erikoisemmista oluttyyleistä olen nähnyt Alepassa ainakin Maku-panimon belgialaishenkistä grisetteä ja Iso-Kallan grodziskieta, joista jälkimmäinen palkittiin Suomen Parhaana Oluena. Ylipäätään kotimaisia pienpanimo-oluita oli aika moneen lähtöön.

Nyt suurin osa oluesta on kylmäkaappeihin sullottua tölkkitavaraa ja muukin taitaa olla yli 90-prosenttisesti tölkkiä. Uusitusta valikoimasta on jotenkin entistä vaikeampi löytää oluita, jotka herättäisivät erityisempiä ostohaluja. Tuntuu, että paljon on viritetty joko hyvin arkiseen kotitissutteluun tai nuoremman väen puistokaljoiksi. Tietysti jo Olvin ja Lahden (Hartwallin) värikkäillä erikoisoluttölkeillä saadaan aikaan näennäisen monipuolisen olutvalikoiman vaikutelma, eli erilaista IPA- tai jopa NEIPA-tyylistä yritelmää kyllä riittää. Varmasti tölkit ovat pakkauksina dynaamisempia tai ympäristöystävällisempiä kuin pullot; ehkä siinä on homman juju. Harrastajat kyllä näkevät jo kaukaa, etteivät pastellisävyt silti ainakaan Cloudwateria ole.  

On joukon jatkona edelleen muutamia pienempien panimoiden tuotteitakin. Ruokakauppojen liskokuningas Fat Lizard on näkyvästi edustettuna, ja muutamia tölkkejä on vaikkapa Torniolta, Pyynikiltä tai Olafilta. Ulkomaisista merkeistä saa kuitenkin hakemalla hakea jotain, mikä ei olisi AB-InBevin tai parin muun globaalin suurpanimon brändejä, eli sellaisia kuin Foster, Stella Artois tai Mythos. Oikeastaan ulkomaisia pienpanimoita ei tainnut viime kauppareissulla osua silmiin kuin yksi, Brooklyn Brewery, ja senkin brändi on Euroopassa Carlsbergin sateenvarjon alla.

En tarkoita, että Alepamme entinen oluthylly olisi ollut mikään paratiisi – lähinnä että siellä oli usein ihmeen paljon ja monenlaisia oluita odotuksiin nähden. Joskus jokin yllättäväkin löytö. Tai että valikoiman nykyversio olisi aivan erityisen huono ja suppea. On monessa Alepassa ja joissain isommissakin kaupoissa vaisumpaa kuin tämä. Ehkä Kallion kaljoittelijoiden koettiin aikaisemmin kaipaavan yhä monipuolisempaa tarjontaa – jopa Alepassaan. Nyt ei. Suunnanmuutoksen jälkeen hyllyt vaikuttavat järjestelmällisen homogenisoiduilta, sellaisilta jotka voi monistaa mihin tahansa samankokoiseen pikkukauppaan kaikkialla pääkaupunkiseudulla.

Missä siis mennään? Sic transit gloria mundi? Sic transit varietas cervesiarum Alepae? On mahdollista, ettei muutos ole oikeasti edes kovin suuri, määrällisesti tai laadullisesti. Kokonaismäärä oluissa on jopa voinut kasvaa. Eikö silti jotain kehityksen suunnasta kerro esimerkiksi ulkomaisten pienpanimo-oluiden puuttuminen? Onko kotimainenkin valikoima supistunut eri oluttyylien osalta, tai ainakin vaihtanut jotenkin painopistettä? Tässä on spekulaatiota ja mutua, enkä todellisuudessa tiedä Alepan aivoituksista. Jäämme kuitenkin seuraamaan tilannetta.

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

• Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
• Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Sahtia Citymarketista – Panimo Himo: Alku

Reilu vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kävin Pirkkalan K-Citymarketin uudistuneella olutosastolla, hanke panimon avaamisesta kaupan yhteyteen oli jo tiedossa. Maaliskuussa 2022 tämä pienpanimo nimeltään Himo toi sitten ensimmäiset omat oluensa myyntiin. Silloin taidettiin puhua neljästä erilaisesta oluesta.

Nyt viikonloppuna tein taas pikavisiitin Pirkkalan markettikompleksiin. Niin Himon verkkosivujen kuin kylmäkaappienkin sisältämä tuotevalikoima näyttää tässä välissä eläneen. Oli Taisto-niminen black IPA (ja sen ”mitalikahvi-edition”), ja myös ainakin gosea olin näkevinäni. Nelson Sauvin -humalalla pantu NEIPA nimeltä Lahti/Hyvinkää liittyi tölkkitekstiensä perusteella kyseisten kaupunkien oluttemppeleihin Tirraan ja Craftersiin.

Himon panimokauppa on Citymarketin kassojen ulkopuolella, ei siis varsinaisessa marketissa. Sen vieressä on viinibistro Sommelière & Naapuri, joka myös avasi ovensa tänä keväänä ja tarjoilee viinien lisäksi Himo-oluita. Tuote, jota varten itse hakeuduin tällä kertaa Himon panimokaupalle, oli kuitenkin 9-prosenttinen sahti nimeltään Alku.

Sitä Himo myy 1,5 litran “sahtipusseissa”, jotka tietysti muistuttavat pikku hanoineen vastaavia viinin myynnissä käytettäviä pusseja. Pussin päällä on selkeä ohje SÄILYTÄ KYLMÄSSÄ. Nytkin, kun humala-aromiin panostavien käsityöoluiden myynnissä on siirrytty yhä enemmän kylmäkaappeihin ja tuoreuden korostamiseen, sahdissa kylmäketju lienee edelleen astetta tärkeämpi kuin muissa oluissa – jo hygienian kannalta. Se on tuoretuote.

Alku on luonteva nimi sahdille, jota alkuolueksikin on kutsuttu. Maalais- tai maatilaolut sekä muinaisolut ja perinneolut ovat muita nimiä. Itselläni on jo yksi aiempikin Pirkkalaan liittyvä sahtikokemus. Keväällä 2020, juuri ennen koronasulkujen alkua, osallistuin Muinaisaikayhdistys Birckalaiset ry:n järjestämälle perinneolutkurssille, jossa opettajana oli sahtiguru Mika Laitinen. Kurssi pidettiin Suupanniityn koululla, joka ei ole sen maalaismaisempi paikka kuin Partolan Citymarketin ympäristö. Epäilemättä sahtia pannaan muutenkin nykyään paljon erilaisissa taajamissa ja kehyskunnissa, ei vain maaseudulla. Kurssi oli erinomainen ja informatiivinen, vaikka minusta ei sahdinpanijaa olekaan tullut – ainakaan vielä.

 

Miltä sitten Himon Alku-sahti maistuu? Tutun sahtimaiseen tapaan tuoksussa ja maussa on reilusti banaania, ja Alku edustaa muutenkin makeaa, vahvaa ja helposti juotavaa sahtia ilman erikoisempia perinnepiirteitä kuten puuromaista paksuutta tai happamuutta. Katajanoksien sijasta keitossa on ollut katajanmarjoja. Panimon mukaan uusi Alku-erä on tästä syystä aiempia eriä vähemmän katajainen, enkä kyllä katajaa juuri erotakaan. Hiilihappoa on miedosti, kuten sahdissa yleensä. Hunajan ja keltaisten rusinoiden makeutta pursuava, miedosti sitruunainen sahti on kuin nestemäistä kultaa.

Kullasta puheen ollen, sunnuntaina tuli Suomelle kiekkokultaa, ja sen varmistuminen olikin sopiva tilaisuus kulauttaa tölkillinen Himo-panimon Taisto Mitalikahvi Edition -olutta (6,5 %). Mustan IPA-oluen tuoksussa kahvin karvaus ja humalan katkeruus hieman riitelivät, eivätkä ripustaneet mitaleita toistensa kaulaan. Väri oli rusehtavan musta. Maussa oli tummaa suklaata, kaakaota, havua ja sitrushedelmää, mutta kuten black IPA -tyyliin kuuluu, maltaan jyhkeyttä ei ole peittämässä humalan piirteitä. Suutuntuma on siis melkein maitosuklaisen ohut, ja tämä ei siten oluttyylinä olekaan lemppareitani – alan helposti kaivata tukevampaa mallaspohjaa. Taisto taitaa sinällään olla ihan hyvin tehty lajinsa edustaja, vaikka näin sumppiversionakin.

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)