Pääsiäisoluet 2019: mignonia, mämmiä ja Belgia-tyyliä

Vietimme pääsiäisen enimmäkseen kotosalla, vaikka joitakin reissusuunnitelmiakin oli alun perin pyöritelty. No jos ei nyt niin ehkä jokin olutmatka myöhemmin keväällä tai kesällä, ja tähän väliin pääsiäisoluiden maistelua Helsingissä. Matkaseuralainen oli käsityöihmisenä virkannut kätevän korin, josta ei sinänsä pitänyt tulla olutkori mutta johon huomasimme mahtuvan tasan yhdeksän olutpulloa tai -purnukkaa.cof

Siinä ovat nyt kuvattuna kaikki Alkosta ja eräästä keskustan K-kaupasta löytyneet pääsiäisoluet, yhdeksän kappaletta. Yksi on ulkomainen ja kahdeksan kotimaisia. Kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin siitä, onko pääsiäisoluilla ylipäätään nykymaailmassa enää tilausta. Niitä tuntui olevan vuosi vuodelta vähemmän. Nyt siis Alkon valikoimassa on surkeat kolme, mutta kotimaisilta panimoilta sen sijaan löytyy yhä pitkä liuta ruokakauppavahvuisia pääsiäisoluita.

Alko-vahvuiset ovat ruotsalainen Wisby Påsköl, jota valmistaa ison Spendrupsin tytäryhtiö Gotlands Bryggeri, sekä suomalaiset Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisporter ja Stadin Panimon Easterhof Weizen.

K-kaupan valikoimista löytyivät Pyynikin Mietaan Mämmiolut, Malmgårdin Pääsiäisolut, Fiskars Påske Saison, Bryggeri Noita-akka, Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisolut sekä Stadin Panimon Rosmariini Lager. Pari panimoa on siis tehnyt pääsiäisoluen sekä ruokakauppaan että Alkoon.

Kuten kirjoitin jo tuossa vanhassa jutussani, pääsiäisoluet voivat olla tyylilajiltaan melkein mitä vain. Siinä mielessä tätä yhdeksän oluen satsia oli hauskaa maistella vähitellen pyhien mittaan. Joukossa oli enemmän ja vähemmän onnistuneita oluita, mutta en nyt arvioi niitä kaikkia tarkemmin – mainitsen vain omat suosikkini ja sanon muutaman sanan oluttyylien näkökulmasta.

Kotimainen valikoima on jaettavissa nimittäin melko tarkkaan kahteen joukkoon. Yhden rykelmän muodostavat tummat, ”pääsiäisen makuiset” oluet, joiden raaka-aineisiin sisältyy ehkä suklaata, pähkinää tai mämmimallasta. Näistä syntyy syvän jälkiruokamainen pääsiäistunnelma, joka lipsahtaa hyvin helposti ylimakean puolelle. Malmgårdin olut ja Vakka-Suomen molemmat oluet kuuluvat näihin, samoin Mietaan Mämmiolut.

Toinen porukka on tavalla tai toisella belgialaisittain virittynyttä. Tässä ryhmässä on ehkä enemmän hajontaa. Stadin Easterhof Weizen viittaa nimellään Saksaan, mutta ryydittämässä on belgialaisen vehnäoluen mausteita. Fiskarsin Påske Saison ja Bryggerin Noita-akka Belgian Ale myöntävät jo nimessään olevansa belgialaistyylisiä.

Stadin Rosmariini Lager ei ole suoraan nimensä perusteella sen kummemmin suoranainen pääsiäisolut kuin kumpaakaan yllä mainittua tyyliryhmää. Se on kuitenkin keväisen raikas tapaus, jossa saattaa olla vielä pientä virittämistä, mutta joka tästä yhdeksän ryhmästä nousee omaan kärkikolmikkooni, joskin jaetulle kolmannelle sijalle kirsikkaolut Påske Saisonin kanssa.

Toinen kärkikolmikkoni olut on Bryggerin Noita-akka. Se ei kuitenkaan ehkä herätä voimakkaita Belgia-assosiaatioita vaan on yksinkertaisesti hyvä ja selkeäpiirteinen kuparinpunainen pintahiivaolut. Veikkaan hiivan olevan belgialaista perua, kun kerran tämä olut on panimossa näin lokeroitu. Myös brittioluena saattaisin tämän ostaa sen kummempia ihmettelemättä.

Ruotsalainen pääsiäisolut on tällä kertaa palkintopallilla myös, ja siinä yrttinen humalointi tukee ihan mukavasti puolitummaa lageria. En osaisi tätäkään ihan helposti sijoittaa maantieteellisesti, jos sokkona pitäisi maistella, mutta se ei ole omissa kirjoissani mikään ongelma. En osaa sanoa varmaksi, kummasta pidin enemmän, Noita-akasta vai Wisby Påskölistä.

Systembolagetin ja suomalaisten jälleenmyyjien pääsiäisolutvalikoimat olivat tänäkin vuonna jonkin verran erilaisia. Systemin valikoimassa oli ehkä jopa voittopuolisesti tummia lagereita ja brown ale -akselille asettuvia pintahiivaoluita. Useimmat olivat vahvuudeltaan alle 5,5 % eli Suomessa niitä olisi voinut myydä ruokakaupassakin, ja Ruotsissahan meidän keskioluemmekin ovat monopolikamaa. Muutama olut oli sitten 6 prosentin molemmin puolin. Ei vaikuttanut siltä, että erityisiä suklaamakuja tai muita Reinheitsgebot-yhteensopimattomia juttuja olisi paljonkaan haettu Pohjanlahden takana. Ruotsalaisilla oli muutenkin noin tuplasti pitempi lista.

Juhlakausioluiden ystävänä kiitän kaikkia kotimaisia panimoita tämänvuotisesta panostuksesta. Oma toiveeni olisi, että pääsiäisoluita löytyisi enemmän myös 5,5 % rajan pohjoispuolelta. Esimerkiksi Noita-akka (5,0 %) oli sellainen olut, josta jäi hieman kaivelemaan mieltä, miten se toimisi muutamaa ABV-pistettä vahvempana.

Mainokset

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.

HBF

En ole ahkera oluttapahtumissa luuhaaja, ja vähällä oli, etteivät tämän kesäkauden ensimmäiset Helsinki-festaritkin olisi jääneet käymättä. Mieli muuttui kuitenkin avauspäivän aattona, kun satuin huomaamaan, että Vakka-Suomen Panimo avaa omalla osastollaan heti perjantain yleisötuntien aluksi viskitynnyrissä muhineen erän Savukatajaa, yhtä lempioluistani.

Otin töiden jälkeen suunnan Kaapelille, ja ajattelin hyödyntää reilun tunnin tai puolitoista niin täysipainoisesti Helsinki Beer Festivalin tarjonnan parissa kuin mahdollista. Prykmaster SKX (eli tuo yllä mainittu Savukataja-tapaus) ei ehkä vahvuutensa ja tuhdin maun takia ollut fiksuin aloitusolut, mutta uteliaisuus voitti. Pieni annos ei toisaalta vielä makunystyröitä turruttanut.

hbf2Savukatajan maut ovat normaalimuodossaankin isoja, ja tässä viskin savuisuus ja oluen savuisuus ovat tuplana melkein liikaa. Muutaman kuukauden tynnyrissä oleskelu on tehnyt Vakka-Suomen tummasta savudoppelbockista vähähiilihappoisen ja hieman öljyisen. Ei sillä, etteikö tätäkin ihan mielellään juo – ja jonkin hyvän ruokayhdistelmän kanssa voisi olla hieno tapaus – mutta tällä kertaa perusoluen tasapaino toimii mielestäni tynnyröityä paremmin.

Merikaapelihallin yläparvella oli kattaus festivaalin teemamaasta Slovakiasta haettuja pullo- ja hanaoluita sekä muutama caskillinen brittiläistä real alea. Nämä kevyemmät tarjoomukset kävivät mielestäni tähän väliin hyvin, ja testailin ensin yorkshireläisen Ilkley Breweryn Ruby Jane -mildia. Mild on harvinainen tyyli ja sitä pitää maistaa aina, kun sitä caskissa näkee. Miellyttävä miedohko punaruskea olut, jossa jopa hieman katkeroa tuli läpi, mutta ei suurin kokemani mild-elämys.

Slovakeilta maistoin hanasta sekä Diamant-nimistä vaaleaa lageria että tummaa Sanct Floriania. Panimot olivat Herrenwald ja Hostinec. Molemmissa tunnisti naapurimaa Tšekkiä muistuttavan tyylin, Diamantissa oli pienempien tšekkipanimoiden tyyliin ihan tuntuvasti mukavaa humalaakin. Sanct Florianissa pieni multainen maku hieman häiritsi, mutta sen alla oli kahvisen maltaista herkkua, jollaista olisi voinut nauttia vaikka koko illan, jos vastaavan tyylin oluita olisi ollut muita tarjolla.

Ylipäätään slovakkien meininki tuntui muistuttavan länsinaapureidensa pienpanimokenttää. Samanlaisia muovipulloja komeili jääkaapissa, ja lasipullojenkin värikkäät, taiteelliset etiketit kertoivat vanhojen aikojen olevan jäämässä taakse näillä perinteisillä olutalueilla. Lager-tyylien rinnalle on tullut IPAa ja kaikennäköistä muuta kansainvälisten virtauksien mukaista.

hbf1Alakerrassa osuin Takatalo & Tompurin tiskille, jossa uutuus Mustakaura kiinnitti huomion. Pienen maisteluannoksen perusteella kyseessä oli jonkin verran stoutiinkin vivahtava olut, jonka maatilapanimon edustaja kertoili sisältävän mallastamatonta mustakauraa. Tyylilaji oli kuitenkin tumma lager. Viljalaji taas on vanha suomalainen maatiaiskaura. Oikein juotava olut oli tämäkin, kuten pari aikaisempaakin tämän panimon tuotetta, joita olen maistanut.

Savuteemaa jatkaakseni otin vielä testaukseen myös mäntsäläläisen Kiisken baltic porter -tyylisen Mainingin, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Alkot myyvät tätä eri puolilla Uuttamaata ja Lahdessa, mutta ei täällä isolla kirkolla. Kuulemma tämä portteri on pintahiivaolut, ja mukana siis savumallasta. Savuisuus oli odotetusti lempeämpi kuin SKX:ssä, ja vaikutelma positiivinen kuten saman panimon Vastaranta-savulageristakin taannoin.

Vielä viimeinen olutkokeilu tuli tilattua oululaisen Rooster-pubin tiskillä. Rooster on palkittu nyt vuoden olutravintolana paitsi Aromilehden vertailussa myös HBF:n palkintoraadin toimesta. Heillä oli tarjolla Maistilan Viitankantajaa, ja kun olen kuullut Maistilan belgialaistyylisiä oluita kehuttavan, tätä piti testata. Hyvin toimikin lajissaan, ainakin miniannoksen perusteella.

Polettini alkoivat loppua, ja päätin olla hakematta uutta satsia. Kiinnostavia oluita olisi tämänkin jälkeen HBF:stä kyllä löytynyt. Tuopillinen-Jouni, jonka kanssa juttelin palkintojen julkistuksen jälkeen, esimerkiksi suositteli Fat Lizardin Fat Lab 11 Pilsiä. Se täytyy nyt testata lähitulevaisuudessa jossain muualla. Mielenkiintoisen kontrastin olisi voinut saada maistamalla rinnakkain sitä ja HBF:n vuoden oluena palkittua Laitilan Kukko Vahva Pilsiä. Kun viimeksi mainittu valinta julkistettiin, salista kuului kyllä pieni kohahdus.

Arde pohti omassa HBF-perjantain postauksessaan, onko aika ajanut isojen yleisfestivaalien ohi. Ymmärrän hyvin hänen tulokulmansa, mutta en välttämättä koe samalla tavoin. En ollut käynyt HBF:ssä tätä ennen moneen vuoteen, joten oma riskini kovin pahaan festariväsymykseen ei ole juuri nyt muutenkaan suuri. Olen ehkä silti sitä mieltä, että minun makuuni tällaiset rönsyilevät megatapahtumat kyllä sopivat oikein hyvin.

Tarkemmin fokusoiduissa craft beer -festareissa on se vaara, että mukaan mahtuu vain melko homogeeninen joukko IPA-, sour- ja pullastout-osaston tekijöitä. Noissa kolmessa tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, eikä uusia pieniä panimoyrittäjiä voi myöskään vaatia tekemään epäsuosittuja oluita, joita trendiyleisö ei osta. Silti oma arvonsa on laajana viuhkana leviävällä festariolutvalikoimalla, jota saa selailla kuin puhelinluetteloa ja poimia oman odottamattoman reittinsä osastolta toiselle.

Eräältäkin tänä viikonloppuna järjestetyltä kotimaiselta minifestarilta minun olisi ollut lähes mahdotonta – tai ainakin vaikeaa – löytää monia itseäni kiinnostavia oluita. On henkisesti helpottavaa tietää, että jossain yläparvella lymyää rivistö slovakialaisia hanaoluita tai britti-caskeja, vaikka yleisön suuri massa ei niitä löytäisi tai kaipaisikaan. Kaapelin viihtyisyydestä festaripaikkana voi olla tietysti monta mieltä, mutta minusta tässä maassa pitää olla vähintään yksi iso jokaiselle jotain -olutfestari.

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig

Suomalaisten pienpanimoiden flagship-oluet ovat monimuotoinen joukko

Toiset käyttävät lauantaiaamunsa sängyssä lehteä lueskellen, höyryävää kahvikupposta siemaillen ja aamiaisherkkuja napostellen. Toiset värjöttelevät mieluummin tuntikausia panimoiden parkkipaikoilla varmistaakseen, että pääsevät ensimmäisten joukossa sisään ja saavat mukaansa muutaman pullon uutuusolutta, jota on tuotettu vain pieni erä.

Näin on ainakin Amerikassa: jonotuskulttuuri on iskenyt kyntensä käsityöolueen. Eikä kyse ole enää edes siitä, että joka lauantai pitäisi juosta panimolle kyttäämään viikon uutuuden ulostuloa. Kuumimmat panimot ovat julkistaneet keskimäärin kaksi ja puoli olutta viikossa, siis jotain 120 ja 140 väliltä koko vuoden 2018 aikana. Usein puhutaan varmasti olemassa olevien oluiden versioinneista, mutta kauas on silti tultu ajasta, jolloin oluentekijät hioivat vuodesta toiseen yhtä tai kahta laatutuotettaan.

Kaikkien panimoiden ei tarvitse toki lähteä mukaan moiseen hullunmyllyyn. Kiihkeimmät uutuustehtailijat edustavat ehkä kuitenkin pienpanimoiden erikoistunutta, kapeaa etujoukkoa. Useimmat näyttävät pärjäävän enemmän tai vähemmän vakiintuneella perusvalikoimalla ja ajoittaisilla uutuuksilla.

Helmikuu onkin nyt pyhitetty Atlantin takana ”lippulaivaoluille” eli vakiovalikoiman tukipaaluille. Tämän voi nähdä kommenttina jatkuvalle olutuutuuksien metsästykselle. Flagship February -kampanja haluaa juhlistaa pienpanimoiden pitkäaikaisia suosikkituotteita – niitä joiden varaan panimot ovat maineensa, fanikuntansa ja taloutensa alun perin rakentaneet. Kampanjan tunnuslause vihjaa, että koko pienpanimoliikkeen taival on näiden oluiden viitoittama: celebrating the beers that got us here.

Flagship-oluet ovat siis tiheään vaihtuvien novelty- tai kokeiluoluiden kunniakas vastakohta. Monet panimot tarvitsevat varmasti molempia elääkseen ja ovatkin vuosien mittaan laajentaneet alkuperäistä valikoimaansa. Erikoisilla uutuuksilla pidetään hardcore-fanien mielenkiintoa yllä, kun taas vakiotuotteilla houkutellaan ehkä sellaisiakin uusia asiakkaita, joille craft beerin kokeellisimmat muodot ovat turhan outoja.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että lippulaivatuotteet ovat vanhemmissa pienpanimoissa vaaleita lagereita ja uudemmissa ipoja – ainakin vähän kärjistäen. Joskus näin voi ollakin. Ajatellaan vaikka Brooklyn Lageria tai kymmenen vuotta nuoremman Foundersin All Day IPAa. Toisaalta on panimoita, jotka ovat huomanneetkin flagshipinsä olevan vaikka portteria (kuten Deschutes) tai Hefeweizenia (Widmer Brothers). Monet lippulaivat edustavat kenties tavallisimpia oluttyylejä, mutta mikä tahansa tyyli on sinänsä mahdollinen.flagships

Pilsneristä vahvaan stoutiin ja savuolueen

Suomessakin panimoilla on paineita tuottaa tiuhaan tahtiin uutuuksia, vaikka hoppu ei varmasti ole yhtä kova kuin Amerikassa. Mitä vakiovalikoimalle siis kuuluu? Kysyin joiltakin vakiintuneemmilta suomalaisilta pienpanimoilta, minkä he kokevat flagship-oluekseen. Valintaa sai myös perustella.

Oli hauskaa nähdä, että nämä vakiovalikoiman kruunuiksi nostetut oluet olivat myös Suomessa tyylillisesti varsin moninaisia. Oli miedompaa vehnäolutta ja pilsiä, ja vahvemmalla puolella monenlaista mustaa ja tukevasti humaloitua.

Osa panimoiden mainitsemista oluista oli tuotevalikoiman vanhimpia, niitä, joiden kanssa markkinoille oli alun alkaen tultu. Esimerkiksi Bryggeri Helsingin Pils oli panimonsa ensimmäinen olut, samoin Mathildedalin vehnäolut Mathilda. Maku Brewingin IPA lanseerattiin myös heti panimon aloittaessa, samalla parin muun oluen kanssa.

Bryggerin Olli Majanen kertoo, että Sofiankadulla luotetaan pilsiin ja sen saksalaisiin laatuhumaliin ”kuin peruskallioon”, vaikka panimo tekee jatkuvasti kokeiluja myös erikoisemmilla tyyleillä ja raaka-aineilla. Pilsin esikuvat haettiin entisen panimomestarin Mathias Hüffnerin kanssa Bambergista, ja olut on Bryggerin hanassa aina suodattamattomana versiona.

Mathildedalin Tuomo Holm luottaa samaan tapaan kepeän hedelmäiseen vehnäolueensa (4,5 % kuten Bryggeri Pilsillä), joka on ehkä tyyliltään saksalainen mutta vivahtaa kenties appelsiininkuoren käytön suhteen hieman Belgian suuntaankin. Kylän ja kyläpanimon nimikko-olut on Tuomon mukaan luonteva valinta keulakuvaksi.

Mathildassa resepti on yhä sama kuin heti alussa. Näin kertoo Makun Jussi Tamminen olevan myös heidän IPAssaan. Jälkimmäisestä oluesta on tosin vuosien varrella tehty gluteeniton, joten menetelmään on siltä osin kajottu. Bryggerin Pilsissä hiiva- ja humalaprofiileja on puolestaan originaaliversiosta aavistuksen viilailtu.

Joillakin panimoilla flagshipiksi kohoaa esikoisoluen sijaan myöhemmin kehitetty tuote, joka on ominut ison roolin joko fanisuosion ansiosta tai koska panimo on muuten vain ollut vaikuttunut luomuksestaan. Koskipanimon Sam Viitaniemi ja Beer Hunter’sin Mika Tuhkanen lyövät ykskantaan pöytään vahvemman sarjan oluet, joiden syntyvuosina kumpikin ravintolapanimo oli ollut jo pitemmän aikaa toiminnassa. Nämä ovat Plevnan Siperia Tampereella ja Mufloni CCCCC IPA Porissa.

Kumpaakin voisi ehkä pitää jonkinlaisina virstanpylväinä amerikkalaistyylisen käsityöoluen matkalla Suomeen. Ennakkoluulottomasti jenkkihumaloitu Siperia-stout oli Samin mukaan alkuaikoina ”harrastajien mieleen”, mutta siitä on tullut yhä enemmän koko kansan olut – varmasti makutottumustenkin hiljalleen muututtua. CCCCC IPA puolestaan oli ensimmäisiä kotimaisia oluita, joissa Amerikan länsirannikon c:llä alkavien humalalajikkeiden palettia esiteltiin näin isoin elkein. Trooppinen mango tuoksuu oluessa näiden humalien myötä yhä nytkin.

Identiteetin arvoa ja myyntilukuja

Tuhtien konkarioluiden sarjaan kuuluu pian kymmenvuotispäiväänsä viettävä Savu Kataja, jonka Jani Vilpas kohottaa Vakka-Suomen Panimon lippulaivaksi. Käkkäräisen havupuun maustamassa  9-prosenttisessa savuoluessa on olemukseltaan jotain varsin suomalaista, vaikka tumma savumaltainen olut voi yhdistyä mielikuvissa myös pohjoiseen Baijeriin. Identiteetin näkökulmasta katajaiset oluet silti sopivat sahdin kotimaahan.

Identiteettiä ja omakuvaa on pohtinut myös Rousal Brygghusin Patrik Laine, jonka tarjokas on Seawater India Pale Lager. Patrik tunnustautuu itse oluenjuojana ja -tekijänä hopheadiksi, ja niinpä Urquell-hiiva saa humalalagerissa kumppanikseen useampia amerikkalaisia lajikkeita. Suodatettu merivesi ja merisuola raaka-aineina sopivat panimolle, jonka alla makaa suolavesistä kohoava saari.

Ruosniemen Panimon lippulaivaoluekseen nostama Diplomi-insinööri sopii sekin insinöörikansan panimoksi julistautuneen porilaisfirman pirtaan. Toimitusjohtaja Antti Isomäki kertoo, että varhaisemman, miedomman Insinööri IPAn jälkeen asiakkaat olivat ehdottaneet Diplomi-insinööriä. Kun sama ajatus oli ehtinyt juolahtaa jo tekijöille itselleenkin, sellainen oli luonnollisesti kehitettävä. Kyseistä koulutustaustaakin panimolaisten joukosta löytyy, ja he pitävät tätä DIPAa erinomaisena tyylinsä edustajana.

Jotkut kotimaiset flagshipit ovat samalla nimenomaan tekijöidensä bestsellereitä. Näitä ovat muun muassa Bryggeri Pils ja Maku IPA. Mathilda on ollut jatkuvasti Mathildedalilla vähintään kolmen eniten myyvän joukossa. Ruosniemen Diplomi-insinööri on panimon myydyin ravintolavahvuinen olut. Samoin Raivoava Rakki, jonka Hiisin Mikko Mäkelä sanoo olleen panimon alkuaikojen selkeä flagship-tuote, on juuri myynnin näkökulmasta yhä tärkeä.

Hiisin Mikko on muuten ainoa kyselyyni vastanneista, joka ei heti suostu heittämään yhtä tiettyä kandidaattia flagshipiksi. Hän ryhtyy kuitenkin ajatusleikkiin ja tarjoilee kiinnostavia pohdintoja siitä, mihin olueen milläkin perustelulla päädyttäisiin. Panimo Hiisin kokeellisen identiteetin näkökulmasta se voisi olla karviaissour Itse, mutta myös Iku-Turso on panimolle tärkeä, koska se tehtiin alkuaan fanien toiveesta.

Lopulta Mikon oma valinta kallistuu Ikiiursoon, joka on paitsi ravintoketjun huipulla panimon vahvimpana oluena, myös voittanut viime vuonna Suomen parhaan stoutin tittelin. (Evoluution edellinen aste Iku-Turso sai saman arvonimen vuotta aiemmin.) Palkinnot ja kunniamaininnat tosiaan ovat selvästi nekin yksi syy, joka rohkaisee panimoiden tyyppejä mieltämään tietty olut flagship-tuotteeksi.

Näin ajatellaan myös Iso-Kallan Panimolla. Marko Pietikäinen paljastaa juuri palkinnon perustelukseen sille, miksi Savu Kekri on kuopiolaisten flagship-olut. Kyseinen savuolut on valikoimassa jo neljättä vuotta, mutta viime vuonna Suomen Paras Olut -kilpailussa tullut sarjavoitto hiveli. Pietikäinen epäilee, että reseptimuutoksella on ollut osuutta menestyksessä.

Juokaa näitä oluita!

Tarinoita on siis monenlaisia ja ne kertovat osaltaan siitä, että panimot ovat keskenään erilaisia ja keskittyvät kukin hieman eri asioihin. Samalla panimot kuvasivat lippulaivaoluiden valinnoillaan myös yhteisiä ajatuksia ja yhdistäviä tekijöitä. Esimerkiksi panimon kaikkien aikojen ensimmäinen olut säilyy usein jatkossakin tärkeänä, samoin ne tuotteet, joista tulee valikoiman suosituimpia tai fanien palvomia kulttioluita.

Uskallan sanoa, että useimmilla pienpanimoilla tekijöiden omakin päähuomio kiinnittyy juuri nyt johonkin kehitteillä olevaan reseptiin tai äskettäin markkinoille tulleeseen uutuuteen. Näin olisi varmaan myös ilman sitä tosiasiaa, että Alko on tällä viikolla lanseerannut vuotuisen pienpanimouutuuksien tarjottimensa, jossa monet panimot ovat mukana. Uusia ideoita on pakko kehitellä ympäri vuoden.

Voi olla, että tässä kuussa testailen joiltakin panimoilta myös uutuuksia, mutta Flagship Februaryn hengessä olen nyt tehnyt osuuteni myös sen hyväksi, etteivät vanhat vakiintuneet tuotteet unohtuisi. Muistakaa juoda näitä(kin) oluita. Jos joukossa on sellaisia, joita ette ole maistaneet, maistakaa. Kertokaa panimoille, jos ne herättävät myönteisiä tuntoja – toki kehittämistoiveitakin saa varmasti antaa. Olisi hyvä päästä eroon siitä kulttuurista, jossa vanhempiin oluihin suhtaudutaan refleksinomaisella meh-asenteella ja väheksytään niitä siksi, ettei makunuppeja ole välttämättä vielä väännetty kaakkoon. Vanhemmissa oluissa on usein hiljaista viisautta.

Pienpanimobuumi ei alkanut Yhdysvalloista

Olen jauhanut samaa blogissa ennenkin, ja ilmeisesti tulen jatkossakin hakkaamaan päätäni tähän punapuun runkoon – ainakin niin kauan, kuin joku väittää pienpanimobuumin alkaneen Amerikasta.

Tällä kertaa reaktioni laukaisi Hesarin torstain olutraatiartikkeli, jonka kirjoittaja kyllä kokeneena oluttoimittajana tietää, ettei totuus ole simppeli. Juttu lähtee käyntiin sanoilla ”Pienpanimobuumi alkoi Yhdysvalloista”, mutta se on lehtijutun kannalta vähäpätöinen taustatieto, joka itse asiassa ehkä on parempikin joissain jutuissa esittää tuossa muodossa.

En oikeastaan kritisoikaan sitä, että Hesarin artikkelissa todetaan pienpanimobuumin alkaneen Amerikasta. Kunhan määritellään riittävän selkeästi, mistä buumista puhutaan ja mitä tarkoitetaan alkamisella, väite on jopa totta. Ongelmani onkin enemmän se, että asian toistaminen tässä lyhyessä muodossa vahvistaa harhakäsityksiä pienpanimoilmiön historiasta. Näitä käsityksiä on mahdollista nykyään hankkia monestakin lähteestä, jotka muuten ovat ihan uskottavia.

Mikä minun mielestäni olisi sitten oikea vastaus? No, väkisinkin aika ympäripyöreä: riippuu siitä, mikä on oikea kysymys. Avaan seuraavassa vähän buumin juuria ja koko pienpanimoilmiön historiaa.

Uusien panimoiden synty ja pienpanimo-oluen arvostus

Mistä kaikki tosiaan alkoi? Ehkäpä siitä, milloin joku jossain perusti ensimmäisen uuden pienpanimon, jolla oli iso vaikutus sen jälkeiseen pienpanimotoimintaan.

Tällöin Belgia olisi varmaan oikea vastaus, ja siellä Pierre Celisin perustama vehnäolutpanimo De Kluis. Se on nykyisin Hoegaarden ja osa AB-InBev-konsernia. Perustamisvuosi oli 1966, ja panimo säilyi pienpanimona 1980-luvulle asti, jolloin iso kilpailija osti suosituksi tulleen merkin.

labiereestbonneJo vuotta aiemmin Fritz Maytag oli hankkinut San Franciscossa vähemmistöosuuden vanhasta Anchorin panimosta, josta tuli sittemmin amerikkalaisen pienpanimoliikkeen henkinen esi-isä. Samaan tapaan kuin Pierre Celisin yrityksestä tuli innoittaja belgialaiselle, 1980-luvun alussa aktivoituneelle käsityöläispanimoiden sukupolvelle. Mutta Maytagin Anchor ei ollut uusi pienpanimo.

Toinen tapa määritellä pienpanimobuumin alku voisi olla selvittää sitä, missä pieniä panimoita ja niiden tuotteita alettiin ensimmäistä kertaa (uudelleen) arvostaa niin paljon, että niiden ympärille ja niitä suojelemaan kehittyi aktiivinen kuluttajaliike.

Silloin vastaus olisi Britannia, jossa tynnyristä tarjoiltavan cask alen rakastajat järjestäytyivät vuonna 1963 Society for the Preservation of Beers from the Wood -nimiseksi perinneseuraksi. Tämä SPBW, kuten 1970-luvun alussa aloittanut Campaign for Real Ale (Camra), keskittyivät toki varjelemaan tiettyä oluen lajia eivätkä pienimuotoista panimotoimintaa sinänsä.

Todellisuus oli kuitenkin 1960–70-luvuilla se, että Britannian isot panimot ajoivat vahvasti kegistä tarjoiltavaa olutta, joka tuolloin ei ollut laadultaan kummoista. Se oli taloudellisesti edullisempaa panimolle ja paremmin säilyvää. Kuluttajat halusivat säilyttää perinteisen cask-metodin, ja niinpä Camran aktivismin ympärille kerääntyi vähitellen aktiivinen joukko vanhoja ja uudempia pienpanimoita, jotka valmistivat sitä.

Buumi = kasvu?

Pienpanimoiden määrä on kasvanut 1960–70-lukujen jälkeen monissa maissa peräkkäisinä, eri vahvuisina pyrähdyksinä. Voimakkain pyrähdys on meneillään juuri nyt, tai sen kovin kasvuhuippu on kenties äskettäin ohitettu.

Britanniassa pienpanimosektori lähti aikoinaan kasvuun aikaisemmin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Belgiassa. Britit perustivat uusia pienpanimoita kohtalaisen aktiivisesti jo 1970-luvun aikana, jolloin niitä ei missään muualla vielä nähty kuin pari yksittäistä pioneeria siellä täällä. Ensimmäinen kasvupyrähdys oli vahvimmillaan 1980-luvun alkupuolella.

Briteille myös notkahdus tuli aikaisemmin kuin amerikkalaisille. Amerikassa panimomäärissä koettiin jyrkkää kasvua 1990-luvun lopulla, ja tasanteelle jumituttiin 2000-luvun alussa. Esimerkiksi Belgiassa pienpanimo-oluen pitkäaikainen suursuosio ei ole toisaalta merkinnyt suurta panimoiden määrän kasvua ennen kuin vasta 2000- ja 2010-luvuilla.

oldbrewery-flickr-ewan-munro-cc-by-2-0
On tietysti semanttinen kysymys, voiko buumi-sana tarkoittaa 50 vuoden aikana tapahtuvaa hidasta kasvua, jossa on tasanteita ja jopa hetkellisiä notkahduksia – vai tarkoitetaanko sillä aina pelkkää akuuttia, nopeaa kasvukäyrää.

Se on varmaa, että useimmat pienpanimobuumista viimeisten viiden vuoden aikana puhuneet tarkoittavat juuri sitä kasvua, joka on tapahtunut 2010-luvulla. Juuri nyt on meneillään buumi, joka on pienpanimokentän varhaisempia kasvuvaiheita vauhdikkaampi. Se näkyy panimoiden määrän lisäksi erikoistuneiden baarien, alan harrastajien, kotipanijoiden ja olutjulkaisemisen aktiivisuutena.

Tälle meneillään olevalle buumille nimenomaan Amerikan toinen buumi (joka alkoi henkisesti 1990-luvun puolivälissä ja panimomäärän kasvuna noin vuonna 2005) on ollut äärimmäisen tärkeä vaikuttaja. Nykyinen globaali olutinnostus on oikeastaan kaikessa velkaa amerikkalaisille toisen sukupolven pien- eli käsityöpanimoille. Amerikkalais(tune)et oluttyylit kuten IPA, ja niihin liittyvien humalalajikkeiden aromit ja maut, ovat tämän olutbuumin henkinen ydin.

Amerikan hengessä

Ja missäs minun ongelmani siis oli? No – se, mitä vastustan, on, että hitaan 50-vuotisen olutvallankumouksen viimeisin, kiihkeä vaihe yrittää anastaa koko pitkän historian roolin.

Nykyisissä – hyvissäkin – olutkirjoissa oluen historian viimeiset vaiheet on usein kuitattu amerikkalaisen käsityöoluen tarinalla, joka alkaa joko Anchorista tai jostain myöhemmästä pisteestä. Näitä on ympäri maailmaa, esimerkiksi saksalaisen Sylvia Koppin Das Craft-Bier-Buch: die neue Braukultur, puolalaisen Tomasz Kopyran Piwo: wszystko, co musisz wiedzieć, żeby nie wyjść na głupka, tai Anikó Lehtisen Yks olut.

Britannian ja Belgian uudempi pienpanimohistoria ohitetaan joko kokonaan, tai siihen on hajanaisia viittauksia joidenkin näiden maiden perinteisten oluttyylien kohdalla.

Voisi kuvitella, että sama pätee kaikkien mikkellerien ja kikkellerien markkinointiopuksiin, mutta yllättäen Mikkel Borg Bjergsø on Book of Beer -kirjassaan kanssani hieman samoilla linjoilla ja antaa kunniaa käsityöoluen kehittymisestä myös Camran 1970-luvun toiminnalle ja belgialaisille panimoille.

Nyt-liite julkaisi tänään jutun, jossa toimittaja kokeilee elämää ilman amerikkalaisen kulttuurin tuotteita tai amerikkalaisia esineitä. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee karaoke-illan, jossa oli aikeissa esittää Eminemiä mutta valitsee sen sijaan kotimaisen vaihtoehdon, Palefacen Helsinki–Shangri-Lan.

Palefacen biisi ei ole mitään kalevalaista runonlaulantaa vaan amerikkalaisten esikuvien mukaista räppiä. Aihe on kuitenkin suomalainen, ja kieli on suomea, uralilaisilla juurilla ja germaanis-balttilaisilla vaikutteilla.

Suomalaisen pienpanimon IPAssa on mielestäni vähemmän Suomea ja enemmän Amerikkaa kuin Palefacen räpissä. Maltaat saattavat olla kotimaisilta pelloilta, mutta se ei oikein maussa maistu eikä markkinoinnissakaan aina näy. Humalat, joiden varaan IPA lähes poikkeuksetta rakentuu, tulevat kaukomailta.

Tässäkin mielessä Suomen ja muiden maiden tämänhetkinen pienpanimobuumi on Amerikkaa. Mutta jenkkipanimoiden omat alkuperäiset vaikutteet ovat puolestaan isolta osin Eurooppaa.

Esimerkiksi Anchor Brewingin Liberty Ale – ensimmäinen iso olut, jossa yhdysvaltalainen Cascade-humalalajike oli pääosassa – oli alkujaan keväällä 1975 panimon yritys luoda pohjoisenglantilaisen Timothy Taylor’s Landlordin kaltainen selkeän katkera olut Amerikkaan.

Vielä tuolloin ei tiedetty uuden amerikkalaisen humalalajikkeen toimivan niin hyvin, että siitä vuosikymmeniä myöhemmin inspiroituisi suunnilleen koko olutta paneva maailma. Vaikutteet ovat aina virranneet olutmaasta toiseen, ja siinä mielessä on historiallisesti ihan normaalia, että amerikkalaiset ideat lannoittavat nyt vastavuoroisesti pienpanimokenttää myös Euroopan vanhoissa olutmaissa.

Yhteenvetoa tai mutkien oikomista

Eli tässä pitkässä selostuksessani, joka sai kipinän yhdestä lauseesta HS:n olutjutussa, pääsen nyt sitten loppuyhteenvetoon. Ongelma – minun ongelmani – siis on, jos ihmiset luulevat, että pienpanimoilmiö on jotain kerrassaan uutta ja että sen kaikki vaikutteet ovat peräisin Amerikasta. Buumi ei ole ilmestynyt tyhjästä pari vuotta sitten, vaan se on osa vanhempaa kehityskulkua.

Kukaan, joka on seurannut olutasioita pitempään, ei näin luulekaan. Ja fiksuimmat lukijat osaavat aina hakea lisää tietoa paikatakseen aukot, joita ylimalkaisiin kertomuksiin jää. Monet vähemmän ilmiöstä perillä olevat kuitenkin uskovat sanasta sanaan totuutena sen, mitä lehtiartikkelin ensimmäisessä lauseessa sanotaan – tai miten olutkirjan kustannustoimittaja on pakottanut kirjoittajan tiivistämään tylsän historiaosuuden.

Niinpä palataan peruskysymyksen äärelle. Pienpanimobuumi alkoi Yhdysvalloista. Vai: pienpanimobuumi ei alkanut Yhdysvalloista?

Molemmat väitteet ovat varmaan jollain tasolla totta. Mutta koska niin monet toimittajat ja kirjoittajat mutkia oikoen valitsevat ensimmäisen totuuden, niin minä nyt sitten ohitan samat mutkat omaa reittiäni ja päädyn jälkimmäiseen.

Pienpanimobuumi ei alkanut Yhdysvalloista.

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.