Fuller’s Vintage Ale 2018: paluu brittiläisempiin tunnelmiin

Omassa olutkalenterissani joulun odotus alkaa siitä, kun Lontoon ylpeys Fuller’s julkistaa vuosittaisen Vintage Alensa. Resepti on joka vuosi hieman erilainen, mutta vahvuus on sama ja väri jotain punaisenkiiltäväksi lakatun mahongin tapaista. Pullon muoto on ensimmäisistä, yli kahdenkymmenen vuoden takaisista vuosikerroista hieman suoristunut.

Parina viime vuonna Vintage Alet ovat yhdistäneet perusbrittiläiseen olemukseensa Uuden maailman humalalajikkeiden hedelmäisyyttä, ensin uusiseelantilaista Nelson Sauvinia ja sittemmin amerikkalaista Denalia. Ainakin jälkimmäisessä tapauksessa mukana oli myös tuttuja brittihumalia.

cofNyt mennään kokonaan brittihumalilla, kun klassisempien Target-, Goldings-, Challenger- ja Northdown-lajikkeiden rinnalle on tullut uutuus Olicana. Itse en ole moiseen koskaan törmännyt, mutta panimon esittelyteksti kertoo sen tuovan olueen saman tapaisia trooppisia hedelmäsävyjä kuin edellisten vuosien tuontilajikkeet.

Vintage Ale 2017 on ollut yksi suosikkioluitani pitkään aikaan, ja kun sitä on ollut Arkadian lippulaiva-Alkossa saatavana ihan näihin viikkoihin saakka, pullo on tullut hankittua aina silloin tällöin. Kellariinkin taisin sitä laittaa, ja siellä on muistaakseni myös yhtä tai kahta aikaisempaa vuosikertaa muhimassa.

Muistikuvissani viime vuoden versio on täyteläinen ja elegantti uutuuteen verrattuna. Vuosikerta 2018 tuntuu tuoreeltaan raaemmalta – voi olla, että näin on ennenkin ollut. Ehkä viimevuotinen on nyt jo viimeisimpiin maistelukertoihini mennessä ehtinyt kypsyä ja kehittyä pulloissaan. Uutuudesta tulee läheisimmin mieleen peribrittiläinen strong ale Golden Pride, sekin tietysti Fuller’sin klassikkotuotteita. Mallaspuolella on palattu muutaman seikkailullisemman vuoden jälkeen perinteikkääseen Maris Otteriin.

En saa tuoreesta 2018-vuosikerrasta nenääni tai suuhuni ainakaan selkeää mangon vivahdetta – jotakin vähemmän raikasta trooppista hedelmää korkeintaan, ehkä sitä panimon lupaamaa passiota, ja englantilaisten marmeladien tuttuja katkeria sitrushedelmien kuoria. Brittiläistä pähkinäistä ja keksimäistä mallasta löytyy kyllä, ja jotakin maanläheistä yrttimäistä piiloutuu yllättävän terävän alkoholikärjen alle. Mielenkiintoista nähdä, mitä esimerkiksi vuoden tai parin kellarointi tekee tälle oluelle, mutta se on nautittavaa nytkin.

Mainokset

Sessio #9: Taybeh, Länsirannan ensimmäinen panimo

Olutblogien kuukausittaisten yhteispostausten eli Sessioiden aiheena oli tällä kertaa “odottamaton olutmatka”. Täältä löytyy Sessiota isännöivän Helppoa juotavaa -blogin avauspostaus ja lyhyt johdatus aiheeseen.

Oma odottamattoman olutmatkan kohteeni sijaitsee kukkulalla noin 20 km Jerusalemista koilliseen, muutama kilometri hallintokaupunki Ramallahin ulkopuolella Länsirannalla. Vierailusta paikan päällä on vierähtänyt vuosia, mutta Taybeh tuli nyt tätä sessioavausta lukiessa kuitenkin mieleen ensimmäisten ajatusten joukossa.

Taybehin kylän panimo eli Taybeh Brewery (مخمرة الطيبة) ei tosin tuolloin tullut meille aivan sataprosenttisena yllätyksenä, koska päiväretki Jerusalemista käsin oli sovittu etukäteen.

Taybeh_Seetheholyland_Flickr_cc-by-sa-2-0

Olen onnistunut vuosien varrella hukkaamaan Taybehista itse ottamani valokuvat. Tämän kuvan lähde: Flickr.com (Seetheholyland), CC BY-SA 2.0.

Odottamaton paikka Taybeh joka tapauksessa oli, siitä ei ole epäilystä. Kävimme esimerkiksi vanhassa talossa, jonka joidenkin osien sanottiin olevan kahdentuhannen vuoden ikäisiä. Talon sisällä oli kotieläimille muinoin rakennettu matala talli, jonka seimi oli todennäköisesti samanlainen kuin se, johon vastasyntynyt Jeesus Betlehemissä laitettiin. Vierailu kylään on sukellus historiaan, mutta kylän talot ovat silti enimmäkseen moderneja, kuten panimon omistajienkin talo.

Taybehin asukkaista jopa 90 prosenttia on kristittyjä, joilta uskonto ei kiellä alkoholin juontia. Vuodesta 1994 toimineen panimon perustajat, Khouryn veljekset Nadim ja David, olivat asuneet aiemmin parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja oppineet oluentekoa siellä.

Panimon nykyisestä muutaman tuhannen hehtolitran vuosituotannosta suuri osa nautitaan kylän ulkopuolella, muualla Länsirannalla sekä Jerusalemissa. Taybehin olutta on saatavana myös Tel Aviv–Jaffasta sekä paikoitellen muualta maailmasta, erityisesti Yhdysvalloista. Sitä tehtiin lisäksi ainakin takavuosina lisenssillä Belgiassa joitain määriä eurooppalaisia jakelukanavia varten.

Khouryt kuuluvat nykyisin olutpuuhiensa ohella Palestiinan muutaman merkittävän viinintuottajan joukkoon. He perustivat panimon kylkeen viisi vuotta sitten viiniviljelmän. Nadim Khoury ei ole peitellyt viinibisnekseen lähtemisen erästä motiivia: palestiinalaiset haluavat kilpailla Länsirannan siirtokuntiin perustettujen viinifirmojen kanssa.

Kun kävimme Taybehin panimolla keväällä 2010, Maria Khoury esitteli meille tiloja ja panimolaitteistoja ja kertoi yrityksen toiminnasta. Hänen miehensä on perustajaveljeksistä toinen, David. Khouryt ovat panimostaan monestakin syystä ylpeitä, ja uusin näistä syistä on panimomestarina pari vuotta toiminut Madees Khoury, ensimmäinen nainen tässä ammatissa Palestiinassa ja Nadimin tytär.

Taybehin vaalea saksalaistyylinen lager oli paikan päällä nautittuna mainio janon sammuttaja. Jos ei ole mahdollisuutta käydä Länsirannan puolella, virkistävältä se maistuu myös Jerusalemin legendaarisen American Colony -hotellin terassilla. Tuohon aikaan panimolla oli vaalean oluen lisäksi vain toinen olut, tumma lager. Sittemmin valikoimaan on tullut Madeesin myötävaikutuksella muitakin oluttyylejä kuten amber ale, IPA ja hapanolut. Näistä mitään en ole maistanut.

Taybeh ei ole myöskään enää Länsirannan ainoa panimo. Birzeitissä toimii hieman samantyylinen kolme vuotta sitten perustettu pienehkö tuottaja, joka myy oluitaan Shepherds-brändillä, ja tänä vuonna Betlehemin lähistöllä on nähty jälleen uusi tulokas. (Ratebeer tosin laskee palestiinalaisiksi panimoiksi myös kaksi israelilaisten siirtokunnissa toimivaa panimoa.) Helppoa palestiinalaisten omilla panimoilla ei aina ole: milloin vesi on poikki, milloin rajamuodollisuudet hankaloittavat kuljetuksia. Sitkeästi nämä yrittäjät kuitenkin karuilla kukkuloilla oluitaan keittävät, ja uuden käsityöoluen trendikkäille aalloillekin on onnistuneesti noustu surffailemaan.

Olutkoiran Oxford, osa I

Seisoimme Lamb & Flag Passagen porttikäytävässä pitämässä sadetta, kun taaksemme kertyi meitä nuorempi ja äänekkäämpi seurue, joka vaikutti olevan jonkinlaisella Oxfordin kierroksella. Portista näkyi St Giles -kadulle, jonka takana siinsi yksi kaupungin pienimuotoisista nähtävyyksistä. Tunnetussa kyltissä sen ulkoseinällä kotka kannattelee kynsissään pikkulasta.

‟Hei, eikö tuolla ole se pubi, jossa J.K. Rowling kirjoitti sen kirjan, oliko se Taru sormusten herrasta?” yksi porukasta heitti.

oxford lamb and flag passage (1)Jos olisin Oxford-opas ja joku kierroksella kysyisi tuon kysymyksen, selkäytimestä voisi ensin päästä pitkä äänetön ei-ei-ei-ei, mutta jotenkin oikeilla jäljillä kysyjä kyllä on tarkemmin ajatellen.

J.K. Rowling kirjoitti läpimurtokirjaansa istuessaan kahvilassa, ei pubissa. Ja ei Oxfordissa vaan Edinburghissa. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ei Taru sormusten herrasta.

Mutta pubi, jota kysyjä osoitti, oli todellakin The Eagle & Child, jossa J.R.R. Tolkien (ei Rowling) istui yliopistokollegojensa kanssa ja luki joskus ääneen otteita tulevasta kirjastaan Taru sormusten herrasta. Hän ei tiettävästi kirjoittanut sitä pubissa istuessaan, ja joka tapauksessa tämä tapahtui 1940-luvulla, toinen 1990-luvulla.

Oxfordin kadut ja talot ovat ilman tätäkin tulvillaan yhteyksiä kirjallisuuteen. Tolkien ja ystävänsä, Narnia-kirjailija C.S. Lewis, paistattelevat kirjakauppojen ikkunoissa ja turistikierrosten mainoksissa. Professorikaverusten lisäksi oxfordilaisia olivat myös esimerkiksi dekkaristi P.D. James, scifi-mies Brian Aldiss ja tv-komisarioiden Morsen ja Lewisin kirjallinen isä Colin Dexter. Ihmemaan Liisasta tunnettu Lewis Carroll opetti yliopistolla ja asui Oxfordissa, samoin Iris Murdoch.

Näiden lisäksi kymmenet brittikirjailijat tietenkin elelivät Oxfordissa opiskeluvuosinaan. Tunnetut nimet Philip Pullmanista Dorothy Sayersiin sijoittivat kirjojaan yliopistokaupunkiin sen jälkeenkin. Rowlingilla ei taida olla muuten Oxford-yhteyksiä, mutta Harry Potter -sarjan kuvitteelliseen Tylypahkan velhokouluun sijoittuvia Potter-elokuvien kohtauksia on kuvattu jonkin verran täällä.oxford white horse ulkoa (4)

Oxfordin pubien ja erilaisten kirjallisten hahmojen väliset yhteydet eivät toki lopu Tolkieniin ja Eagle & Childiin nekään. Esimerkiksi Morse-kirjojen maailmaan pubit kuuluvat erottamattomasti, ja Morse- ja Lewis-fanien kotipesä tuntuu olevan historiallinen The White Horse -pubi Broad Streetillä. White Horse on kiireisinä vuorokaudenaikoina suosittu, ja pienenä ja kapeana pubina ahdas, mutta kun nyt kävimme illan viimeisellä aukiolotunnilla, paikassa oli väljää.

White Horse ei nimestään huolimatta ole sidoksissa samannimiseen panimoon, joka toimii noin 15 km päässä Oxfordista. (Toinen Oxfordin pubi, Royal Blenheim, sen sijaan on.) Panimon Wayland Smithy -olutta tälläkin pubilla kyllä oli hanassa, ja se oli 4,4 % vahvuudestaan huolimatta melkein Burton ale -maisen tanakka punertava – ja panimon vakiovalikoiman vahvin – real ale. Mainio olut, jota siemaillessa seinien lukuisat Morsen ja muiden hahmojen kuvat eivät luoneet turhaa turistitunnelmaa, vaan paikka oli kaiken kaikkiaan sympaattinen ja perinteikäs pikku pubi.

Real ale uudelleen kurimuksessa

Oxfordin reissullamme oli kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen tuskin yllättää: real alen nauttiminen. Vaikka Helsingissäkin on kunnioitettavia baareja, joissa brittierikoisuutta on jatkuvasti tarjolla, tunnelma ja valikoima sen kotikentällä on silti eri luokkaa. Toinen tarkoitus oli käydä katsomassa Bodleian Libraryn Tolkien-näyttely, joka on muuten vielä tämän viikon loppuun esillä Oxfordissa ennen siirtymistään New Yorkiin. Siitä lisää tämän postauksen jälkimmäisessä osassa.

Real ale (tai teknisemmältä nimeltään cask ale) on erikoinen otus, sillä vaikka Britannian kukoistava pienpanimokenttä perustuu paljolti sen 1970-luvulla alkaneeseen renessanssiin, juuri nyt tällä oluttyypillä ei mene kovinkaan hyvin. Laadunvalvoja Cask Marque julkisti joitakin päiviä sitten vuotuisen Cask Reportinsa, jonka mukaan cask-oluen suosio on jälleen suistunut jyrkkään laskuun.

Eturivin olutkirjoittajista muun muassa Martyn Cornell, Matthew Curtis ja raportin taustatutkimusta tehnyt Pete Brown ovat kommentoineet asiaa blogeissaan. On ällistyttävää, että cask-oluen volyymi vähenee samalla kun käsityöoluen suosio samaan aikaan kasvaa. Faktojen tasolla tässä ristiriidassa ei olisi mitään huolestuttavaa, koska mikäänhän ei estä tarjoilemasta vaikka kaikkein muodikkainta New England IPAa cask-versiona.

Ongelma on paljon mielikuvien puolella. Brittikuluttajien assosiaatioissa cask on Pete Brownin mukaan vanhojen miesten juoma – laadukkaana ja maukkaana koettu, mutta toisaalta myös (liian) vahvana, katkerana ja tummana. Monet arvostavat mutta eivät juo sitä. Oikeasti cask ale ei tietenkään ole sen tummempaa, vahvempaa tai katkerampaa kuin mikään muukaan olut – kyse on vain anniskelutavasta. Raportista kävi myös ilmi, että kuluttajien enemmistö joisi oluensa mieluummin kylmempänä kuin mitä cask-oluen ihanteellisena lämpötilana pidetään, ja toisaalta, että suuri osa pubeista samaan aikaan tarjoaa sen ihannelämpöä lämpimämpänä.

Toinen selkeä caskin ongelma onkin imagon ohella laatu. “Miten on mahdollista, että lähes 50 vuotta Camran perustamisen jälkeen en edelleenkään voi vakuuttua, että saisin laadukasta cask-olutta useimmissa pubeissa?” kysyy Martyn Cornell. Pulman taustalla on Cornellin mukaan muun muassa se, että monesti kukaan pubin henkilökunnasta ei ymmärrä mitään cask-oluesta, tai ei välitä tai edes erityisemmin pidä siitä.

Cornell heittää kysymyksen, kannattaako caskia edes myydä muiden kuin niiden, joille asia on lähellä sydäntä. Laadun kannalta kipupisteenä on vaihtuvuus, varsinkin nykyään, kun asiakkaat odottavat pubeilta laajaa hanavalikoimaa. Jos cask-oluita on useammassa hanassa, mutta pubi ei saa niitä menemään hanoista kaupaksi niin nopeasti, että oluet säilyisivät tuoreina, kannattaisi pitäytyä yhdessä tai kahdessa. Cask-astia pitäisi saada tyhjäksi kolmessa päivässä.

On todella mielenkiintoista – kuten Matthew Curtis puolestaan toteaa – että cask ale ei ole brittiläisessä olutuniversumissa se kallein ja erikoistunein olutvaihtoehto, vaikka niin voisi minun tyyppisteni olutkirjoittajien jutuista kuvitella. Se on päinvastoin normaalin brittipubin halvin olut. Selvästi hintavampaa on amerikkalaisvaikutteinen craft beer (joka siis voi olla myös tarjolla caskista), mutta myös aivan tavallinen hana-lager on cask alea kalliimpaa. Tämä on todella nurinkurinen ja epäedullinen tilanne.

Ruusussa ja kruunussa

Onnistuin tällä Oxfordin-reissulla maistamaan laskujeni mukaan kahtatoista cask-olutta. Aina aikaisemmin, kun olen jossain testannut useamman cask- eli real alen lyhyen ajan sisään, yksi lasillisista on ollut jollain tavalla velttoa tai jopa epäpuhtauksien pilaamaa. Tällä kertaa värisuora oli täydellinen: vaikka kaikki Oxfordissa juodut oluet eivät olleet erityisen jännittäviä tai maailmaa mullistavia, kaikki olivat hyvässä kunnossa ja parhaat todella erinomaisia.

Matkan muisto pitää siis mielialan korkealla, vaikka viime päivinä on saanutkin lukea monenlaisia tuomiopäivän ennustuksia cask-kulttuurille. On ehkä hyvä muistaa, että vaikka joskus tulevaisuudessa cask ei enää olisikaan Britanniassa niin universaali ilmiö kuin se on viime vuosikymmenet ollut, sillä on kuitenkin miljoonapäinen ihailijajoukko – panimomestareista olutjärjestöaktiiveihin ja tavallisiin sukan- ja oluenkuluttajiin. Tämä arvostus ja osaaminen tuskin hetkessä hupenee.cof

Paras pubi- ja olutkokemus tällä kertaa oli The Shotover Brewing -panimon Scholar (4,5 %) The Rose & Crownissa. Panimo toimii vain noin kilometrin verran kaupunkialueen ulkopuolella, eli paikallisesta laatutuotteesta on jälleen kyse. Viittä mallasta ja viittä humalalajiketta sisältävä bitter tarjoili tumman appelsiinimarmeladista, moniulotteista makua ja maltillista katkeruutta. Olut laskettiin normaalin suorareunaisen pint-lasin sijaan pyöreään kahvalliseen tuoppiin.

Olin kävellyt Rose & Crowniin Pohjois-Oxfordiin jo aamupäivästä pian pubin ovien avauduttua. Tuskin mikään olutmaailmassa on sen hienompaa kuin rauhallinen pubi, jossa edellisen illan tomut vielä laskeutuvat auringonsäteillä ja isäntä tai emäntä vaihtaa kanssasi pari sanaa laskiessaan täydellistä tuoppia. Sen jälkeen saat jatkaa juttua tai istua itseksesi, ottaa olutkirjan hyllystä ja selailla sitä, tutkailla seinille unohtuneita vanhoja olutmainoksia tai vain keskittyä itse asiaan, tuopin sisältöön. Kiire on jäänyt oven ulkopuolelle.mde

(Oxford-raportin toinen osa luvassa pian…)

Humalaa Kuninkaantien varrelta: Glims Wet Hop Ale

Huomasin, että Fat Lizard oli lanseerannut uuden oluen, jonka humalointi perustuu Espoon Glimsin talomuseon pihamaan vanhaan humalakasvustoon. Entisenä espoolaisena ja (olut)historian ystävänä tätä oli vaikea täysin sivuuttaa, joten poikkesin eilen iltakävelylläni maistamaan uutuutta Ruoholahden One Pintiin. Olut oli julkistettu pari päivää aikaisemmin One Pintin lisäksi Otaniemessä sijaitsevassa panimoravintolassa sekä Niittykummun Gallows Birdissä.

mdeVaikka Fat Lizard on tiettävästi ensimmäinen espoolainen kaupallinen panimo koskaan, olut on Espoossa virrannut ennenkin. Niin varmasti myös Glimsin tilalla, joka on ylläpitänyt lähes 500-vuotisen historiansa eri vaiheissa kestikievaria matkustavaisille. Reilun sadan metrin päässä Glimsistä kulki nimittäin Kuninkaantie, vanha postireitti, joka mutkitteli Pietarista Suomen halki Tukholmaan ja edelleen Norjaan. Muinaisina vuosisatoina voisi kuvitella kievarin olutta valmistetun joko tilan omissa rakennuksissa tai ainakin jossain varsin lähellä.

Talomuseossa koordinaattorina työskentelevä Karoliina Salmelainen kertoo Länsiväylä-lehdessä, että Glimsin pihassa kasvava humala ei ole minkään tunnetun humalan alalajike, ja lajiketta voi näin kutsua nimellä “Glims”. Kun kasvia oli Glimsin aloitteesta tutkittu, museon edustaja oli päätynyt asiasta puheisiin myös Fat Lizardin väen kanssa, ja siten syntyi hanke uudesta oluesta. Siihen on nyt siis laitettu tämän syksyn satoa tuoreeltaan, vain tuntien sisällä keruusta. Kaupunginmuseo, jonka alaisuudessa Glims toimii, lahjoitti humalakävyt panimolle jonkinlaisena kotiseututekona.

Vaikka paikallislehti ehtikin jo hehkuttaa Glims Wet Hop Alea “keskiaikaisena oluena”, ei siinä välttämättä muuta ikivanhaa ole kuin humalakasvin juuret. Pidin maistaessa siitä, että olut antoi miedon humalan tulla esiin sellaisena kuin on, ei tajuntaa räjäyttävänä mutta aivan miellyttävänä ja jonkin verran katkeranakin. Harvoin nykyään tapaa pale ale -oluttyyliin luokiteltua olutta, josta jo sieraimiin ei leijuisi jokin Uuden maailman humalalajikkeiden lähes kliseisistä tuoksuista.

Glims_Trogain_CC-BY-SA-30-wikipedia

Kuva: Trogain, CC BY-SA 3.0 (Lähde: Wikipedia).

Maku on mielestäni lähempänä brittiläisen pubioluen hienovaraista maailmaa, jossa tällä kertaa on mukana jotain kukkaista ja marjaista, ehkä karviaisen tai muun kotipuutarhan kasvatin makua ja aivan hentoa kirpeyttä. Jykevän maltaiseltakaan olut ei vaikuta, mutta ei minusta toisaalta liian ohuelta. Sympaattinen tulokas tämä Glims Wet Hop Ale kokonaisuutena oli, ja aika easy-drinking-tyyppisessä olemuksessaan jopa – ehkä tiedostamattaan – pieni kumarrus vaikkapa 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomalaisille pienpanimo-oluille, joissa jenkkimuodit eivät vielä niinkään jyränneet.

Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

American-beer-flag-Flickr-Lindsey-Prowse-CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä. Markkinaosuudeltaan jenkkien pienpanimosektori on ollut jo joitakin vuosia yli kymmenen prosentin luokkaa.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.

Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Old ale -oluttyyli ja George Gale Prize Old Ale

Nykyään old alen määritelmä on paperilla kohtuullisen selvä. Tai ainakin riittävän selvä. Esimerkiksi amerikkalaisen Beer Judge Certification Programin tyyliohjeissa todetaan, että vaikka sen erottaminen strong ale– ja barley wine -tyyleistä on varsinkin vahvempien yksilöiden osalta tulkinnanvaraista, old alelle tyypillinen ominaisuus on tynnyrikypsytyksestä tullut viinimäisyys, jopa laktisuus ja pieni happamuus.

Old ale kuuluu brittiläiseen olutperinteeseen. Pitkään tynnyrissä kypsyneen oluen historiallinen nimi on stale (ja sen vastakohtana tuore olut eli mild). Stale-sanan merkitys viittaa nykyään pilaantuneeseen elintarvikkeeseen, mutta pilaantumisesta ei old alen kypsymisessä ole toki ollut kyse. Jos puuastiassa kypsymisestä saattaa seuratakin pientä viinimäistä happamuutta, sen tulee kuitenkin hyvässä old alessa palvella muita makuominaisuuksia – ei peittää niitä.

Vielä muutama vuosikymmen sitten old alen erottaminen muista vahvoista brittioluista ei ollut edes niin helppoa kuin nyt. Ron Pattinsonin mukaan ”old ale oli yksi niistä oluen kutsumanimistä, joita käytettiin mielivaltaisesti”. Vahvoja oluita saatettiin aivan yhtä hyvin nimittää myös barley wineksi ilman mitään erityistä syytä. Värikään ei auttanut määrittämisessä. Jos old ale ehkä useimmiten olikin tumma, se saattoi olla myös vaalea. Toisaalta barley wine oli usein tuohon aikaan tumma.

Pattinsonin 1950-luvun oluita käsittelevässä analyysissä old ale -nimiset tuotteet vaihtelevat keskioluen vahvuisista hyvin voimakkaisiin, ja melko vaaleista aivan tummiin. Hän epäilee, oliko monikaan viisikymmenluvun vanhoista oluista käynyt läpi mitään tynnyrikypsytystä – eli olivatko ne siis sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan ”vanhoja”.

Yksi selkeä poikkeus kuitenkin oli: George Gale & Co -panimon Prize Old Ale. Sen käymisaste oli ainoana Pattinsonin analysoimista oluista yli 90 %, ja oluen lopullinen vahvuus myös ainoana yli 10 % abv. Tästä voi päätellä jopa Brettanomyces-villihiivan päässeen tynnyrikypsytyksen aikana aterioimaan oluen sokereiden pariin. Pattinsonin muistiin merkitsemät tiedot tästä oluesta ovat vuoden 1959 versiosta.

* * * * *

Prize Old Ale on ollut muutamia vuosia pois tuotannosta. Tämä on ollut sääli, koska kyseessä on yksi pitkäikäisistä ja arvostetuista vahvoista brittioluista. Roger Protzin mukaan olut syntyi Portsmouthin lähellä sijaitsevassa Gale’sin panimossa, kun uusi panimomestari 1920-luvulla toi kyseisen oluttyylin mukanaan kotiseudultaan pohjoisesta.

Olutmerkin lakkauttaminen oli seurausta vuonna 2005 toteutuneesta yrityskaupasta, jossa Gale’s päätyi isomman lontoolaisen kilpailijan Fuller’sin omistukseen. Fuller’s sulki vanhan Gales’in panimon ja ajoi vähitellen alas sen olutmerkit.

Nyt yli vuosikymmen myöhemmin Fuller’s on kuitenkin päätynyt jälleen valmistamaan Prize Old Alea, tällä kertaa yhteistyössä manchesteriläisen Marble Breweryn kanssa. Hankkeen yhteydessä antamassaan haastattelussa Fuller’sin entinen panimomestari John Keeling on todennut, että hän ei olisi halunnut aikanaan lakkauttaa Prize Old Alea. Panimon tuolloinen markkinointiosasto kuitenkin tuomitsi sen olueksi, jota on mahdoton myydä.

Ehkäpä ajat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa taas jonkin verran. En usko, että tynnyreissä kypsytetty olut on juuri nyt mitenkään mahdoton myytävä, ainakaan pienehköinä erinä. Tynnyrihommat ovat jälleen suuressa huudossa.

* * * * *

gale-prize-old-aleMarblen versio Prize Old Alesta (10,6 %) pohjautuu 1920-luvun reseptiin ja pikanttina yksityiskohtana on, että Marblen talonhiiva on kuulemma alkujaan peräisin Gale’silta. Henkiin herätetystä Prize Old Alesta on pullotettu nyt neljää eri versiota sen mukaan, missä tynnyrissä olut on kypsynyt. Itse maistoin viikonloppuna punaisella etiketillä varustettua Bourbon Barrel -versiota.

Hämmentävän belgialainen tunnelma tässä oluessa minusta oli. Mielikuva yhdistyi saman tien oud bruiniin viinimäisine ja villihiivamaisine tuoksuineen. Tämä kai todistaa vain, etten ole sellaisia britti-old aleja juurikaan juonut, joissa tynnyrikäymisen synnyttämien organismien jälkeä kunnolla tuntuisi. Maku oli myös sitä, mitä ikääntyminen tummalle oluelle antaa, juuri tuota aavistuksen portviinimäistä, brettamaista, hieman hapanta ja (viskitynnyrin) vaniljaista potkua. Sivumaku oli aavistuksen soijamaisen suolainen, tuskin kuitenkaan vielä liian pitkästä ikäännyttämisestä kielivää? Väriltään olut oli vähän kolajuomaa tummempi ja hieman samea.

Tämä Prize Old Ale -versiointi ei ainakaan jätä kysymyksiä old ale -termin merkityksestä; selvästi on vietetty aikaa tynnyreissä ja ehkä villihiivojenkin seurassa. Toivottavasti tämä jää kunniakkaiden panimoiden vakiovalikoimaankin tai ainakin toistuvaksi erikoisuudeksi. Korkeat olivat myös alkoholiprosentit eli 1800-luvun tunnelmissa mennään. Olisi kyllä helppo myös kuvitella, että se englantilainen, joka ensimmäisenä on joskus muinoin päästänyt suustaan sanat ”barley wine”, olisi saanut idean uudissanaan juuri tällaisesta oluesta…