Uudenvuodenpuhe: Olutnostalgian puolustus

Olutvuosikymmen on tullut päätökseensä. Joillekin oluen parissa puuhaaville se mullisti kaiken: iso pyörä lähti pyörimään. Samalla sekä olutkuplan sisältä että ulkopuolelta löytyy myös niitä, joiden mielestä vuosikymmen tuskin aiheutti edes pintavärähdystä oluen isoihin virtoihin. Kumpikin vastaus voi olla oikea, riippuen siitä millä luvuilla kukin tulkintansa tekee.

Paljon on tapahtunut – ainakin kun katsoo pienpanimo-oluen valmistusta, jakelua ja kulutusta. Amerikassa craft beerin markkinaosuus on kasvanut viidestä noin viiteentoista prosenttiin volyymillä laskettuna. Myynnin arvolla kalkyloiden se lienee jo 25 prosenttia. Suomessa kehitys on mennyt samaan suuntaan, vaikka kaksinumeroisista prosenteista ei vielä puhuttaisikaan. Myös panimoiden määrä on meilläkin moninkertaistunut, kuten muualla länsimaissa.

Tavallista oluenkuluttajaa – ja aktiivisempaa harrastajaakin – muutokset koskettavat lähinnä baariin tai kauppaan kävellessä. Onhan ainakin isompien K-kauppojen ja S-kauppojen juomahyllyillä todella paljon laajemmat valikoimat kuin kymmenen vuotta sitten. Myös Alkon repertuaari on kasvanut, vaikka siinä muutos ei ehkä ole yhtä ilmeistä. Nettikauppoja on tarjolla moneen makuun.

Yhä useammasta perusbaarista löytyy yhä erilaisempia oluita. Jonkinlaista IPAa saa melkein mistä tahansa kulmakuppilasta. Samalla muodinhaistelijoiden terävin kärki on erkaantunut valtavirrasta ehkä vielä enemmän kuin ennen. Miltei oma lukunsa ovat Paneman tai Pienen tyyppiset paikat – pitkiä hanarivistöjä ja sormi suoraan maailman trendikkäimmillä pulsseilla.

critical

Tarjoilija, oluessani on kaikkea paitsi olutta

Kaikki on siis paremmin kuin ennen. Vai onko? Meikäläiseenkin olutkeskusteluun – siihen vähään, mitä ylipäätään käydään parissa erikoismediassa, someryhmissä ja keskustelupalstoilla – on putkahtanut mukaan lievää tyytymättömyyttä. En tarkoita sinänsä henkilöidä tätä keneenkään, mutta kun väitteitä pitää aina paaluttaa vähintään yhdellä esimerkillä, otetaan sellaiseksi Heikki Kähkösen Viisi Tähteä -median kolumnit. Niissä toistuu napina siitä, miten “uutuuksien perässä juoksevat käsityöoluiden opportunistiharrastajat”, “diipadaapailijat” ja muut hc-harrastajat ovat muovanneet skeneä omannäköisekseen.

Samoja tai vastaavan tyyppisiä valituksen aiheita on kaikunut myös muualta maailmalta. “Craft beer on liian samanlaista kaikkialla”. Sama pieni joukko markkinointitaitoisia panimoita huseeraa kaikilla rintamilla ja tietyt oluen muotit kopioituvat globaalisti. Ensin kaikki Napolista Narvikiin emuloivat Amerikan länsirannikon IPAa, sitten itärannikon. Yksi sopulilauma olutta tekemässä, toinen juomassa.

Tai: “Sokeristen pastry stoutien buumi osoittaa, että pienpanimoala on unohtanut miltä olut maistuu.” Trendit menevät liian kummallisiksi, kun guava-Gose ja struudeli-stout ovat käsityöoluen valtavirtaa. Useampikin olutkirjoittaja on haikaillut paluuta yksinkertaisiin oluihin, joskaan emme ole vielä aivan vakuuttuneita, kiinnostavatko ne sittenkään tarpeeksi aktiiviharrastajien etujoukkoa ja trendsettereitä.

Hetkinen, hetkinen. Mitä oikeastaan tapahtui – ja milloin?

Paradigma vaihtui.

Vähitellen ehkä, mutta aika nopeasti kumminkin.

Tarkoitan tällä ensinnäkin taitoskohtaa, jota voi hieman hahmottaa vaikka selailemalla Santtu Korpisen ja Hannu Nikulaisen kirjaa Suomalaiset pienpanimot (2014). Valtaosa silloisista pienpanimoistamme ponnisti vielä vanhasta paradigmasta – siitä, missä uusi panimo rakensi olutvalikoimansa esimerkiksi pilsin, tumman lagerin, vehnäoluen ja miedonmakuisen (mallasvetoisen) alen varaan.

Kirjassa oli kuitenkin mukana jo myös nuorta polvea, kuten 2010-luvun alussa aloittaneet Ruosniemi, Hiisi ja Pyynikin käsityöläispanimo. Tälle sukupolvelle oli luontevaa aloittaa IPAn, APAn, jopa imperial stoutin tai sour alen kaltaisista oluttyyleistä, jotka vanhemmalle pienpanimoporukalle olivat olleet niitä erikoisuuksia – liian humaloituja, liian vahvoja tai liian happamia muuten kuin pienelle, kokeilunhaluisimmalle osalle yleisöstä.

Karkeasti yleistäen: eurooppalaisen ja amerikkalaisen pienpanimo-oluen ensimmäiset sukupolvet (vuosista 1965–1995 vuoteen 2010) hakivat ideoita ja inspiraatiota oman maan tai Euroopan isojen olutkulttuurien perinteistä, jotkut eurooppalaiset myös Amerikasta. Uusimman polven panimot ja baarit (2010–) monistavat suoraan amerikkalaista craft beer -ideaa ja sen tulkintoja eurooppalaisista olutperinteistä, riippumatta siitä, onko kotipaikka Suomessa, Singaporessa, Slovakiassa vai Saksassa.

Tämä on siis yleistys – lukuisia poikkeuksia löytyy – mutta perustuu kuitenkin havaintoihin todellisuudesta ja on demonstroitavissa vaikkapa edellä mainitun pastry stout -trendin kautta.

Imperial stout: historiallinen eurooppalainen oluttyyli. Ei sisällä ensimmäistäkään pullanmurua tai kahvinpapua. Lisätään siihen amerikkalainen extreme beer -ideologia ja ajatus siitä, että käsityöpanimot innovoivat ja kokeilevat ennakkoluulottomasti. Saadaan alakulttuuri, jossa stouteja tai muita tummia oluita alkaa olla mahdotonta tehdä alle 10-prosenttisina ja ilman sumppia, pirtelöä tai taikinaa. Näin oluelle on tehty sama, minkä Ben & Jerry’s teki aikoinaan jäätelölle.

critical

Nostalgia: koti-ikävä paikkaan, jota ei ollutkaan

Arvostamani olutkirjoittaja Jouni Koskinen, aka Tuopillinen, otti Olutpostin itsenäisyyspäivän pakinassaan mittaa vanhojen hyvien aikojen kaipuusta – siitä, miten olutharrastaminen ennen oli helppoa ja selkeää. (Itse)ironinen pakina heitti reilun kauhallisen suhteellisuudentajua yhtäältä nykypäivän himoharrastajien mutta myös muutosvastarintaisten jupisijoiden suuntaan. Ehkä enemmän jälkimmäisten. Saatan tulkita väärinkin, mutta olin kuulevinani lempeän ivan takana myös pientä omakohtaista nostalgiaa.

Ennen oli erilaista, mutta olivatko asiat paremmin tai huonommin? Presidenttien uudenvuodenpuheita on joskus moitittu ympäripyöreydestä – siitä, ettei valtionpää sano mitään merkityksellistä, tai jos jokin viesti on, se ainakin ilmaistaan hatarasti. En ole presidentti, joten väännän seuraavaksi rautalangasta kolme asiaa, joista en pidä.

Yksi. En tykkää kovin paljon nykyistä olutkenttää hallitsevista mauista. En ole trooppisen, pihkaisen tai ylikypsään kasvikseen viittaavan humaloinnin suuri ystävä. En innostu kovin usein myöskään happamista, marjaisista oluista – varsinkaan jos happojen takana ei ole muuta, moniulotteisempaa makumaailmaa. Enkä pidä tummista oluista, joiden makuhaarukka on sama kuin Pandan joulupöydän konvehtirasialla. Nämä eivät juuri koskaan toimi minulle ainakaan 13–14-prosenttisina, jota ne nykyään usein ovat. Mikään ei enää tunnu miltään, jos liian monissa oluissa on kaikki nupit kaakossa.

Kaksi. Inhoan olla baarissa, jossa 90–95 prosenttia oluista asettuu johonkin äsken luettelemistani makukategorioista. 2010-luvun loppua kohti varsinkin uudemmissa baareissa (toki myös netti- ja kivijalkakaupoissa) olen törmännyt yhä useammin tähän tilanteeseen. Tihrustan epätoivoissani oluiden tietoja, jos löytäisin edes yhden stoutin tai portterin, jota ei ole maustettu leivontatarvikkeilla tai kyllästetty tynnyrin vanilja-viina-aromilla. Ihmettelen, miten viidestätoista hanasta kymmenen voi olla NEIPAa tai muuta Amerikan-makuista alea. Ja niin edelleen.

Kolme. En ole yhtään innostunut siitä, että kaikki Euroopan maat muuttuvat vähitellen enemmän tai vähemmän samanlaisiksi craft beer -kulttuureiksi. Saksalainen IPA tai suomalainen IPA voivat olla parempia kuin moldovalainen IPA, mutta se johtuu vain siitä, että panijoilla on kahdessa ensimmäisessä maassa enemmän osaamista ja resursseja – kaikki kolme kuitenkin tähtäävät samaan amerikkalaiseen esikuvaan. Huolestuttaa salaa eri maiden perinteisten oluiden puolesta, mutta kovin nuiva ei viitsisi olla, kun uudet tekijät ovat innoissaan.

Näiden mieliharmieni takia oma näkemykseni 2010-luvusta olutvuosikymmenenä jää kaksijakoiseksi. Toisaalta on tärkeää ja hienoa, että alalle töihin, olutta ideoimaan ja sitä harrastamaan on tullut niin paljon uusia, innostuneita ihmisiä. Gallonakaupalla hienoa ja innovatiivista olutta on 2010-luvulla pantu ja nautittu. Liiketoiminta kukoistaa yhdellä jos toisella. Silti henkilökohtaisella tasolla olen ollut usein harmissani – ja vähän häpeissänikin – etten ole osannut arvostaa suurta osaa näistä oluista. Harmitukseni on todellakin lähinnä omakohtaista, ja koska tämä blogi on olemassa pitkälti itseäni varten, se saa nyt toimia tämänkin vuodatuksen alustana.

Sanon myös sen, että minä en tietenkään mahda tälle kehitykselle juuri mitään. Panimot eivät ole olemassa minua viihdyttääkseen, vaan tehdäkseen bisnestä. Jos kuluttajien äänekäs enemmistö juuri nyt haluaa tiettyjä noin kolmea tai neljää oluttyyliä, ymmärrän sen hyvin. Silloin niitä on syytä valmistaa, jos haluaa pärjätä alalla, jonka kilpailuasetelma on alkanut ainakin emämaa Amerikassa jo kovasti kiristyä.

Nostalgia – ainakaan minun nostalgiani – ei ole sitä, että ihminen haluaisi palata suoranaisesti johonkin menneeseen aikaan. Kreikkalaisperäisen sanan kirjaimellinen merkitys on ehkä koti-ikävä, mutta monet kirjoittajat ovat muutenkin määritelleet sen kaipuuna johonkin paikkaan tai asiaintilaan, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollut olemassakaan. Ei kotiin, josta lähdin, mutta ei myöskään siihen paikkaan, joka kodista on poissa ollessani tullut.

En ikävöi 1990-luvulle tai edes 2000-luvun ensikymmenelle. Totta: silloin monet minua ärsyttävistä trendeistä – kuten hysteerinen uutuusoluiden tehtailu tai äärimmäisten makujen hakeminen – eivät olleet puhjenneet vielä kukkaan. Silti muistan vielä elävästi senkin, että hyviä oluita, hyviä baareja, hyviä kauppavalikoimia ja hyviä olutkirjoittajia oli noihin aikoihin vähemmän kuin nyt. Ehkä huonojakin oli vähemmän, mutta olkoon niin.

Haluaisinko päästä baariin, joka olisi muuten kuin nykyiset craft beer -baarit mutta siellä olisi vaikka 20 hanaa täynnä parhaita esimerkkejä mallasvetoisista oluttyyleistä kuten heller Bock, Dunkles, Scotch ale, dubbel, ambrée, sahti, (polo)tmavý ja Baltic porter – mutta ei juuri lainkaan IPAa, hapanoluita ja pullastouteja? Ja tietenkin kaikki ilman turhia mausteita, lisäaineita tai tynnyrikypsyttelyitä? Ehkä haluaisinkin joskus – ehkä kerran, ehkä silloin tällöin. Mutta en välttämättä haluaisi pakottaa maailmaa itseni näköiseksi, en vaikka voisinkin. Oluttyylejä ja -perinteitä on kymmeniä ellei satoja, ja monimuotoisuuden arvo on tavallaan monimuotoisuudessa itsessään.

Kysymys kansallisten, alueellisten tai paikallisten olutkulttuurien tulevaisuudesta on eri asia, ja vaikeampi kuin se, mitä mieltä globaalien craft-baarien tai -panimoiden valikoimista pitää olla. Paikallisen olutmaiseman suojelussa on luultavasti riski lipsahtaa kansalliskonservatiivisen vanhoillisuuden ansaan, tai elävän kulttuurin museointiin ja muumiointiin. Tätä pohdintaa varmasti käydään niillä alueilla, jossa uhanalaisia olutkulttuureja on – esimerkiksi Baijerin Zoigl-mailla tai Suomen sahtiseuduilla – mutta niitä reseptejä en yritäkään tässä lähteä esittelemään.

critical

Kohti (vieläkin) parempaa vuosikymmentä

Uskon, että Suomessa ja maailmalla ammutaan tänä yönä monta rakettia nyt päättyvän, hienon olutvuosikymmenen kunniaksi. Samalla ehkä skoolataan ja toivotetaan onnea seuraaville kymmenelle olutvuodelle. Itse lopetan vuosikymmenen tässä blogissa tähän suutariin, vaikka omasta mielestäni sen tussahdus onkin omalla tavallaan melko optimistinen. Nyt kun olen saanut hetkeksi sydämeltäni tyytymättömyyden taakan, ehkä voin 2020-luvun alkaessa taas blogia kirjoittaessani hengittää vapaammin.

Paluu vanhaan aikaan on – onneksi – mahdottomuus. Vielä mahdottomampaa on paluu vanhaan hyvään aikaan, koska sitä ei siis todennäköisesti koskaan ollutkaan. Onko uusi parempaa kuin entinen, vai onko modernin ihailijoilta jäänyt jotain ymmärtämättä perinteisestä? Näitä keskusteluja voidaan käydä ja toivottavasti käydään jatkossakin. Juoksuhautoihin ei silti minunkaan mielestäni kannata jäädä kykkimään – ei ainakaan juoksuhautojen itsensä takia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

höknas-spets-25-08-1888

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 19

––Münchenin oluen suuri salaisuus. “Hamb[urger] Fremdenblattin” mukaan on nyt wiimeinkin keksitty Münchenin oluen suuri salaisuus, jonka perille on niin kauwan turhaan koetettu päästä.

munchen-vesi-turun-sanomat-23-10-1910Aikasemmin oli yleisenä se usko, että Münchenin oluen hywät ominaisuudet aiheutuiwat erikoisesta humala- ja mallaslaadusta; mutta tämä luulo osoittautui wääräksi. Sitten turwauduttiin käymisbasilleihin ja koetettiin oikeilla München-basilleilla panna oikeata Münchenin olutta muilla paikkakunnilla; se epäonnistui täydellisesti.

Wiimein ruwettiin tutkimaan wettä, ja nyt luuliwat tutkijat päässeensä salaisuuden perille; mutta kokeet muille paikkakunnille wiedyllä Münchenin wedellä epäonnistuiwat niinikään täydellisesti. Uusi olut oli tosin aiwan Münchenin oluen näköistä, mutta maku ei ollut sama. Ja kuitenkin oli oluenpanijoilla hywä johto siinä tiedossa, että oikea Pilsner Urquell saa erikoisen hywät ominaisuutensa sen kautta, että wesi oluen walmistukseen otetaan lammikoista, joissa kaswaa aromaattisia kalmus-kasweja.

Nyt wiimeinkin sanoo hiiwakeemikko, toht. Emslauder todenneensa, että wesi sen tosin sittenkin yksinänsä tekee. Salaisuus on, sanoo hän, weden kalkki- ja hiilihappo-pitoisuudessa, jotka aineet olutta pantaessa synnyttäwät joukon n.s. “kolloideja”, aineita jotka owat lähellä gelatinia eiwätkä woi kiteytyä. Kolloidit waikuttawat, että olut maistuu “täyteläiseltä”. Mutta tawallisessa wedessä saostuwat kolloidit, niin että olut maistuu “ohkaiselta”.

Sen seikan, että Münchenistä ja ylä-Bajerista muualle wiedyllä wedellä tehdyt kokeet eiwät ole onnistuneet selittää toht. Emslauder johtuneen siitä, että wettä kuljetettaessa suuri määrä hiilihappoa haihtui, ja sen kautta häwisi myöskin kalkkipitoisuus.

Kun salaisuuden perille täten nyt on päästy, ei kulune kaukaakaan aikaa ennenkuin jo melkein missä hywänsä woidaan walmistaa “oikeata” Münchenin olutta, jota ei woi erottaa itse Münchenissä walmistetusta.

* * * * *

Uutisen välittivät Turun Sanomat ja muutama muu suomalainen sanomalehti vuoden 1910 loppusyksyllä, jolloin jo ainakin viisikymmentä vuotta oli meilläkin yleisesti tehty paikallisia “baijerilaisia” tai “müncheniläisiä” oluita. München oli varsinkin 1800-luvun lopulla ympäri Eurooppaa taikasana, joka merkitsi hyvää ja nykyaikaista olutta – vähän samaan tapaan kuin IPA 2010-luvulla. Tieto siitä, miten tehdään “aitoa” Münchenin olutta, olisi varmasti ollut kullanarvoinen. Ei sen salaisuus tosin pelkästään vedestä varmasti riippunutkaan.

Tästä ei kuitenkaan kulunut kau[k]aakaan, kunnes Münchenin magia haihtui. Sitä arvostettiin toki perinteikkään ja laadukkaan oluen tyyssijana myöhemminkin, mutta vaalea olut valtasi 1900-luvulla yhä enemmän markkinoita ja sen alkukotina pidettiin pikemminkin Pilseniä. Tumman oluen kotina tunnettu München taipui itsekin ajan mittaan ja alkoi erikoistua Helles-olueen.

Pilsner Urquelliin liittyvä maininta siitä, että sen vesi otetaan “aromaattisia kalmus-kasweja” kasvavista lammikoista on minulle uutta. Plzeňin veden pehmeydestä puhutaan kyllä paljon. Kalmus on ilmeisesti rohtokalmojuuri, joka on sinänsä yksi niistä lukuisista kasveista, joilla joskus menneisyydessä on olutta ja viinaa maustettu. Onko joku muu kuullut tätä teoriaa, jossa Plzeňin vedenottopaikan kasvistolla olisi ollut vaikutusta oluen makuun?

Münchenin vesi ei ole suinkaan yhdentekevä asia, ja sitä paikalliset panimot yhä käyttävät markkinoinnissaan yhtenä laadun takeena. Esimerkiksi Paulanerin verkkosivuilla on panostettu paljon interaktiiviseen maaperätutkimukseen, jossa oluenystävät voivat katsoa kerros kerrokselta, millaisten kivilajien alla oluessa käytetty pohjavesi makaa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

sörnäs-hbl-30-04-1870Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?

åbo-posten-9-5-1879

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 12

“Kops’in puolesta hurrataan kautta koko Englandin.”

Wasabladet 20.10.1894:

––“Alkoholiton olut. Hiljattain Liverpoolissa pidetyssä terveysnäyttelyssä esillä olleiden virvoitusaineiden joukossa oli upouusi olutlaatu Kops Ale. Tämä olut ei eroa maultaan ja ulkonäöltään Englannin ja Irlannin parhaista oluista – Bassista tai Guinnessista – mutta se on niitä edullisempi ja sillä on suurena etunaan kaikkiin vastaaviin mallasjuomiin verrattuna, että se ei sisällä hiukkaakaan alkoholia eikä ole siis myöskään juovuttava.

kops-vasabladet-20-10-1894

“Sellainen raittiusjuoma, jota turhaan on niin kauan haeskeltu, näyttäisi nyt löytyneen: toisin sanoen juoma, joka kelpaa yhtä hyvin ravitsemus- kuin nautiskeluaineeksi, joko ruoan kanssa tai ilman, ja on virkistävä, energisoiva ja terveellinen. Samaan aikaan se on edullisen hintansa ansiosta myös suurten massojen saavutettavissa, ja siltikään siitä ei humallu vaikka sitä nauttisi kuinka paljon tahansa.

“Kristianian alkoholikongressissa vuonna 1890 oli esillä monia raittiusjuomia, mutta mikään niistä ei kyennyt vastaamaan asetettuihin vaatimuksiin. Nyt päämäärään on nähtävästi kuitenkin päästy. Eivät ainoastaan raittiusmiehet ja lääketieteen asiantuntijat ole antaneet Kops Alelle hyväksyntäänsä. Tärkeää on näet, että myös suuri yleisö on tästä yhtä mieltä, ja niinpä tuotteen kuukausimyynti yltääkin jo 5 729 892 pulloon. Kuusi tämänvuotista kultamitalia todistavat siitä asemasta, jonka uusi raittiusjuoma on yleisissä näyttelyissä itselleen hankkinut.”

* * * * *

Kops Alen takana oli puolalaissyntyinen yrittäjä ja teatterinomistaja Henry Lowenfeld. Vuonna 1890 perustettu panimo sijaitsi Lontoon Fulhamissa. Kops Ale oli ilmeisesti Britannian ensimmäinen alkoholiton olut. Myös alkoholiton stout (sic) kuului panimon valikoimaan. Vuonna 1917 panimorakennus muutettiin margariinitehtaaksi. Henry Lowenfeld kuoli Pariisissa vuonna 1931. Lowenfeldin oluttehtaan rakennus sai vuonna 2014 seinäänsä brittiläisen “sinisen kyltin”, jossa kerrotaan panimon tarinasta.

Kops Breweryn oluita vietiin 1890-luvulla kaikkialle brittiläisen imperiumin maihin, ja Suomeenkin Lowenfeldin tuotteita saatiin. Helsingin Uusi Virvoitusjuomatehdas toi niitä maahan, taikka mainosten mukaan ne “Helsingin Uudessa Wirwoitusjuomatehtaassa lopullisesti walmistetaan ja pannaan ainoastaan ½ pulloihin”. Monissa muissa Suomen kaupungeissa ja maaseudulla kauppiaat jälleenmyivät niitä. Alla olevat ilmoitukset on saksittu kesältä 1895 Hämäläisestä, Turun Lehdestä ja Haminan Sanomista.

kops-hämäläinen-19-06-1895kops-turun-lehti-22-06-1895kops-haminan-sanomat-30-07-1895