Etu-Töölön klassikkopubi St. Urho on taas tuonut cask– eli real ale -oluen ystäville kattauksen brittiläistä ja suomalaista tuoretta tynnyriolutta. Tuotteita on tällä kertaa pumpuissa kahdeksan kappaletta, ja ainoastaan Marblelta oli kaksi tuotetta – siis seitsemän panimoa yhteensä mukana tapahtumassa.
Hyökkäsin ensimmäisenä Marble Breweryn Extra Special Marblen (5,5 %) kimppuun, koska olin vähän epätietoinen siitä, olinko tätä Marblen ESB:tä ennen maistanut cask-oluena. Jos olen, edellinen kerta oli panimon lippulaivapubissa Marble Archissa Manchesterissä viisitoista vuotta sitten. Siellä kokeilin muutamia oluita heidän silloisesta perusvalikoimastaan. Myöhemmin Helsingissä olen kyllä testannut tämän tavallisena hanaoluena.
Olin oikeastaan yllättänyt huomatessani, että tämä ESB on pikemminkin vanhan koulukunnan IPA, tai ainakin lähellä sellaista. Humalat ovat Amarillo, Comet ja Ekuanot. En tiedä, onko humalaprofiili voinut olla tässä oluessa alusta asti sama. Väri on melko sama kuin Fuller’sin kuuluisassa ESB:ssä, tuoksussakin joitain samoja elementtejä mutta myös selkeää amerikkalaisuutta. Maussa on appelsiinia ja karamellia kuten ESB-tyyliltä voi odottaa, ja lisäksi kireämpää greipinkuorta, joka taas viittaa Atlantin taakse. Juohan tätä ihan ilokseen, mutta tästä on vaikeampi hahmottaa cask-käsittelyn etuja kuin vieläkin perinteisemmistä brittijutuista. Toki lämpötila ja hiilihappotaso ovat real alelle ominaiset, mutta eihän sen salaisuus niissä ole.
Hoppe IPA (6 %) oli toinen tällä kerralla testaamani cask-olut. Sen alkuperäinen syntypaikka on Suomenlinna ja nykyinen valmistuspaikka luultavasti jossain Uudenmaan mantereella. Vaikka tätä olutta on – varmaan ihan hyvistä syistä – aina markkinoitu IPAna, tässä kattauksessa se muistuttaa ehkä eniten perinteistä britti-bitteriä. Toki se on strong bitter, jos se on bitter. Tuoksussa on mansikkaa tai vadelmaa, maku on sinänsä karamellimaltainen mutta ei vailla metsämarjojen sivuvaikutusta. Monet oluen ominaisuudet saattavat olla peräisin hiivasta, mutta myös humalan katkeruutta on jonkin verran. Aikaisemmin olen juonut Hoppe IPAa luultavasti pullosta (silloin, kun Suomenlinna ei vielä tölkittänyt oluitaan), ja veikkaisin nyt uusimman maistelun perusteella sen toimivan parhaiten nimenomaan cask-oluena. Sellaisena se joka tapauksessa toimi oikein hienosti.
Eilen perjantai-iltapäivänä Urkki oli ilahduttavan täynnä. Toki suuri osa porukasta ei juonut mitään real aleja vaan tavallisia lagereita ja muita perushanatuotteita. Ehkä brittityylisten tynnyrioluiden tapahtuma tuo kuitenkin paikan normaaliin rientoon jälleen oman mainion lisänsä, ja kantisten seuraksi ilmestyy enemmän erikoisen tarjoilutavan ystäviä.
Oluttyyli ”black IPA” ilmestyi markkinoille isommalla ryminällä ilmeisesti USA:ssa 2000-luvun puolivälissä ja Euroopassa 2010-luvun alkupuolella, vaikka ensimmäinen tyyliin sopiva olut oli tehty Amerikassa jo 1990-luvun lopussa. Tyylin pointtia ja tarkoitusta pohdittiin noihin aikoihin olutpiireissä paljonkin. Mihin tarvitaan ”musta IPA”? Tarvitaanko vastaavasti myös ”vaalea stout”, kysyi esimerkiksi bloggari Jeff Alworth.
Sitten musta IPA katosi tutkasta, ainakin isommassa kuvassa. Tämä taisi tapahtua suunnilleen niihin aikoihin, kun NEIPA valtasi maailmaa. Ihan viime vuosina on tuntunut siltä, ettei tuorein craft beer -sukupolvi ole oikeastaan tarvinnut mitään muita tummia oluttyylejä kuin megavahvat supermakeat pastry stoutit.
Jos mustassa IPAssa oluttyylinä jotain hyvää on, niin ainakaan se ei ole pastry stout.
Se tuntuu täyttävän jonkin lokeron, johon ei kuitenkaan ole ollut niin paljon tunkua. Usein tummat oluet ovat mallasvetoisia (tai Belgiassa ehkä hiivavetoisia), joten on jäänyt pitkälti amerikkalaisten harteille siunata muuta maailmaa humalaorientoituneella tummalla oluella. On selvää, että myös vahvoissa stouteissa on – pitkälti jenkkien ansiosta jälleen – nähty viimeisten 15 vuoden aikana selvästi aiempaa enemmän reippaasti humaloituja yksilöitä. Kuuluisa suomalainen esimerkki on Plevnan Siperia, johon myös nyt arviossa olevaa Hagström India Black Alea joku sosiaalisessa mediassa vertasi.
Hagström.
Tuo kiertolaiskumppani, joka muutaman kuukauden välein käy pyöräyttämässä hienon humalavetoisen olutuutuuden jollain otollisella suomalaispanimolla.
India Black Alen lanseeraustilaisuus oli keskiviikkona, mutta olin kutsun nähtyäni itse merkannut sen henkisessä kalenterissani virheellisesti ensi viikon keskiviikolle. Niinpä tilaisuus jäi tällä kertaa väliin. Ehkä olisi pitänyt käyttää henkisen sijaan elektronista tai paperista kalenteria.
En siis tiedä uusimman Hagström-oluen taustoista paljonkaan, paitsi että se on tehty Lappeenrannassa Tujun panimolla. Kävin testaamassa uutuuden torstaina Lönnrotinkadun Pikkulinnussa. Humalia ovat Columbus katkerona, Superdelic, Wai-iti ja Pacifica aromipuolella. Alussa tuoksu oli minusta aika tyypillinen Uuden maailman humalan tuoksu, ehkä havumetsää, ehkä sitrustakin tai tummemman keltaista hedelmää. Hetken päästä etualalle pääsi paahteisempi aromi. Myös maussa on miedon hedelmäisyyden lisäksi paahtunut piirre, josta tulee mieleen nahka, savu tai äärikuiva tumma suklaa. Havuinen tai lääkemäinen maku vilahtaa myös.
Olut on 7,5 % vahvuinen ja IBU-lukema Arden mukaan 85. Katkeroa jää ihan reippaasti jälkimakuunkin. Kielellä tuntuu melkein humalapoltetta muistuttava kutina, mutta en tiedä onko se sitä. Tämä on kokonaisuutena hiukan keveämpi olut kuin Hagströmin taannoinen Baltic Porter, mutta runsaasti jonkinlaista umamia on myös tämän maussa. Kun muistelen muita maistamiani black IPA -oluita, ne ovat monesti olleet olemukseltaan enemmän vaaleiden ipojen kaltaisia hedelmäpommeja kuin tämä – väristään huolimatta.
Jälleen Hagström on kuitenkin onnistunut tuottamaan mainion oluen, joka tekee kunniaa valitulle tyylille. Tämä ei ole ainoa ”black IPA revival” -olut; vihjeitä tyylin pienimuotoisesta paluusta on näkynyt muuallakin viime vuosina. Hagströmin valitsema otsikko – India Black Ale – vastaa ainakin Brewers’ Associationin tyylimääritelmän nimeä vuodelta 2010. Voi olla, että humalakatkeroa ja ehkä maltaan paahtuneisuuttakin on tuohon takavuosien tyylilokeroon nähden Hagströmillä liikaa, mutta näitä tummia ipoja on tietysti tehty vuosien saatossa monilla nimillä ja monenlaisilla spekseillä.
Vuosikerran 2021 jälkeen Fuller’sin Vintage Alea ei ole tuotu Suomeen. Maahantuojat ja Alko tietävät tarkemmat syyt tähän, mutta ilmeisesti tilanne on ”no can do” enemmänkin panimoyhtiön linjausten takia kuin muiden toimijoiden. Ensi vuonna 180 vuotta täyttävän lontoolaispanimon omistaa nykyään japanilaisjätti Asahi.
Sen sijaan Ruotsin Systembolagetiin Vintage Alea on tuotu myös vuosina 2022–2023, ja siellä maahantuojana on Arvid Nordquist Vin och Sprithandel.
Tänä talvena minun onnistui poiketa pohjoisen länsirajamme yli Haaparannan Systembolaget-myymälään, johon olin etukäteen tilannut naapurimonopolin keskusvarastolta Vintage Alea. Tuo systeemikauppa olikin erikoinen paikka, jossa todella näkyi kalliimman maan rajan läheisyys. Kaupunkina Haaparanta on minikokoinen, mutta Norra Esplanadenin monopolimyymälä oli mittava marketti, jossa iloiset suomalaisseurueet nostelivat olutlavoja kärryihinsä kuin Tallinnan laivalla. Oma Vintage Ale -laatikkoni oli siinä mittakaavassa hyvin hillitty ostos.
Viininpunaisesta pahvipakkauksestaan ulos nostettu pullo on samannäköinen kuin ennenkin. Oluen väri on punaruskea, vähän oranssin sävyinen, käytännössä Fuller’s ESB:n näköinen ja aika kirkaskin (jos hiivapohjia ei kaada mukaan). Tuoksu on myös ESB-mäinen ja sisältää vaaleaa rusinaa, marmeladia ja luonnonkukkia tai -yrttejä. Karamellimaisia maltaita on maussa, samoin appelsiinisoodaa – ehkä Fuller’sin talonhiivan ansiosta – sekä kuivattuja marjoja ja kukkia. Kuten jossakin aikaisemmassakin vuosikerrassa, tässä on yllättävän vähän isoja ja teräviä makuja, eli juotavuus on prosentteihin nähden hyvä. Korkeahko alkoholipitoisuus silti vähän maistuu läpi.
Humalalajikkeista kaikki ovat paitsi brittiläisiä myös minulle ennestään tuntemattomia: Archer, Opus ja CF185. Kuten arvata saattaa, viimeksi mainittu on sen verran uusi, ettei sillä ole vielä nimeä. Viljapuolella on pale ale- ja double roasted crystal -maltaita. Inverttisokeriakin löytyy ainesluettelosta.
Tuntuu, että nyt ollaan klassisen brittisuorittamisen äärellä. Muutamina 2010-luvun lopun vuosina tuoreet Vintage Alet heittivät selvemmin Uuden maailman oluiden – ja varsinkin humalamaailman – suuntaan, ja ehkä nyttemmin on palattu ruotuun. ”2023 Vintage is back to its best”, on erään kuluttajan linjaus Fuller’sin omalla verkkosivustolla. Tuon arvion osumatarkkuus on ehkä parhaiten todennettavissa vasta parin vuoden päästä. Minusta vuoden 2023 Vintage Ale toimii joka tapauksessa tuoreeltaan aika hyvin.
Nyt kun tämän oluen hankkiminen on niinkin paljon hankaloitunut näillä raukoilla rajoilla (paitsi länsirajalla Tornionjokilaaksossa), yhtä hyvin voisi melkein lentää Lontooseen maistelemaan Vintage Alea hanaversiona. Kiinnostaisi kyllä. Se kai pitää tehdä syksyllä: ainakin Roger Protzin mukaan olutta on ollut lokakuun alussa tarjolla parissakymmenessä Etelä-Englannin pubissa.
Scotch ale -oluita tulee vastaan sen verran harvoin Suomen baareissa tai Alkossa, että sellaisen nähdessään tekee usein mieli maistaa. Paitsi jos olut on viety sivuraiteelle viinatynnyrikypsytyksellä tai sotkemalla siihen leivonnaisia. Tällä kertaa scotchwatch-tutkani löysi monopolikaupan hyllystä Old Chubin (8 %), joka on suoraviivainen skotti vaikkakin Atlantin takaa. Sitä tekee Oskar Blues, alun perin coloradolainen ja nykyään monivaltiollinen pienpanimo.
Skottien olutkulttuuria on viime vuosikymmeninä ulkopuolelta käsin jonkin verran romantisoitu, jotta se on saatu muokattua selkeämmin muusta brittioluesta erottuvaksi erikoisuudeksi. Ron Pattinsonin kirjoista löytyy todenmukaisempaa kuvausta siitä, mitä Skotlannin olutkentällä on oikeasti tapahtunut. Vahvaa skottiolutta – tämän Old Chubin tyyppistä – kutsutaan nykyään usein folkloristisella termillä wee heavy. Varsinkin Amerikassa. Sen sijaan Belgiassa, jossa se on ollut yhtäjaksoisesti melko suosittua ensimmäisestä maailmansodasta asti, se kulkee nimellä scotch. Itse Skotlannissa tällaista makeahkoa, tummaa, vahvaa olutta juotiin ainakin jossain vaiheessa ilmeisesti hyvin vähän.
Tämä on tumma, suurin piirtein kolajuoman värinen olut, joka valossa vähän punertaa. Herkullinen tumman karamellinen mallastuoksu on brittihenkinen, ja myös maussa välittyy panimon kehuskelema seitsemän eri maltaan kimara. Tummien kuivahedelmien lisäksi maussa on jotain vähän tuhkaisempaa, puun tyyppistä sävyä – mahtaako jokin seitsemästä maltaasta olla savumallas? Melko täyteläinen ja toffeinen Old Chubin maku kuitenkin pohjimmiltaan on, ja humalointi on vahvaksi skottiolueksi maltillista (25 EBU). Old Chub on asiallinen ja esikuviaan kunnioittava tulkinta skottilaisesta tai ylipäätään brittiläisestä vahvasta tummasta oluesta, vaikka tekijänä onkin jenkkipanimo. Jokin tässä muistuttaa myös englantilaista trappistiolutta Tynt Meadow’ta, jota Tim Webb taannoin luonnehti double brown aleksi. Varmasti sellainen tyylilokero sopisi myös Old Chubille, vaikka se skotiksi itseään mainostaakin.
Kun kävin joulun välipäivinä Ruttopuiston Pikkulinnun VÄPÄ 2023 -tapahtumassa, tein oikeastaan jo silloin mielessäni päätöksen palata paikalle heidän tammikuisille Caskiviikoilleen.
Tiedossa oli, että saman Timothy Taylor’s -panimon muita tuotteita oli tulossa tarjolle vajaa viikko Nuutinpäivän jälkeen. Bonuksena Caskiviikoille on saatu oluita myös Docks Beers -panimolta. Tapahtumahan jatkuu 31.1.2024 saakka.
Eilen iltapäivällä sitten pääsin Lönnrotinkadun olutkeitaaseen. Kolmea olutta oli cask– eli real ale -muodossa tarjolla, kaikki Timothy Taylorilta. Legendaarinen Landlord oli tilapäisesti loppu, uusi satsi on ilmeisesti korkattu jo tänään. Tiskillä nököttivät siis tynnyrilliset Knowle Springiä, Boltmakeria ja Dark Mildia. Kysyin baarista, kummalla kannattaa aloittaa, Boltmakerilla vai Knowle Springillä – kuulemma jälkimmäisellä, vaikka se on vahvempi.
Mietojahan nämä ovat alkoholipitoisuudeltaan kaikki kolme: Knowle Spring 4,2 %, Boltmaker 4 % ja Dark Mild 3,5 %.
Knowle Spring on panimon golden ale, kullankeltainen, ja sen tuoksussa on brittihiivaa ja keksiä. Maku on myös jäljittelemättömän brittiläinen: siinä on sitrushedelmien, keltaisen luumun ja hunajamelonin hedelmäisyyttä, jota vaaleat murokeksit säestävät. Humalointi on hillittyä, ja jälkimakuun jää vähän brittihiivaa kuten cask-oluissa usein, mikä ei siis ole ongelma. Tämä on keveähkö ja aurinkoinen hyvän mielen olut, jota voisi helposti juoda toisen tai kolmannenkin.
Boltmaker on väriltään punertavampi, mikä kuuluu bitteriin, ja tämän oluen tuoksuakin voisi kuvata ”caskbittermäiseksi” paremman adjektiivin puutteessa. Tyypillistä brittitavaraa joka tapauksessa. Maussa on marjapensasta, luonnonkukkia, vadelmatoffeeta ja keksiä. Humalaa on taaskin aika vähän. Nyt kun ei ole Landlordia rinnalla, tämän voisi julistaa vaikka Pohjois-Englannin parhaaksi bitteriksi, mutta toki cask-oluen kanssa kyse on aina hetkestä – joskus toinen voi olla parempi ja toisinaan toinen.
Dark Mild on alkoholipitoisuudeltaan erityisen mieto ja tummaksi olueksi brittiläisen hedelmäinen. Kuulemma se oli ollut tynnyrissään aluksi maultaan paahteisempi ja nyt parissa päivässä kehittynyt tähän suuntaan. Siinä ei ole lakritsimaista makua, jonka olin tummassa Landlordissa ollut joulukuussa maistavinani. Tämä Dark Mild oli – ainakin tässä hetkessä ja tällä tarjoilutavalla anniskeltuna – yllättävän paljon vaaleampien Taylor’s-oluiden kaltainen, väristään huolimatta. Tästäkin kyllä tykkäsin, vaikka session parhaaksi en valitsisikaan. Mild on tietenkin hieno oluttyyli ja ylipäätään turhaan aliarvostettu.
Cask-oluen arvostuksesta puheen ollen, kuulin sivukorvalla hetken ajan viereisen pöydän keskustelua, jossa toinen osapuoli oli ilmeisesti tällaisten oluiden fani ja toinen vähän nolona siitä, ettei maistanut tuopissaan juuri muuta kuin ”väljähtyneen IPAn”. On selvää, että Suomessa real alet ovat aina olleet marginaalinen juttu, johon iso oluenystävien massa ei ole välttämättä koskaan törmännyt. Ja vaikka olisikin, pakkohan niistä ei ole tykätä. Voisi kuvitella, että useimmat suomalaisista faneista ovat tutustuneet näihin oluihin alun perin Britanniassa, eli tämän tyyppiseen tapahtumaan tullessaan monet ovat jo valmiiksi käännynnäisiä.
Brittiyleisön nuoremmat segmentit – ne amerikkalaistyylisellä craft-oluella kasvatetut – ovat sen sijaan hyvinkin haastava ja caskin tulevaisuuden kannalta kriittinen kuluttajajoukko. Päiväperhon tavoin cask-olut on aina vain hetken ajan siinä täydellisessä kunnossaan, jossa on edes teoriassa mahdollista todistaa sen olevan valtavasti kiinnostavampi kuin vastaava pullo- tai kegiolut. Oluenystävien huomiosta kilpailee 2020-luvulla suuri joukko hienoja tuotteita lukuisista olutmaista, eikä heitä ole siksi kovinkaan helppo vakuuttaa yhden tietyn perinneoluen erinomaisuudesta. Tämä brittien täytyisi silti jotenkin onnistua tekemään.
Kotimaisen skenen arvojohtaja Hagström oli käynyt lokakuussa tekemässä uusimman oluensa Naantalissa yhteistyössä Mallasseppien kanssa. Oluen julkistuspaikaksi valikoitui The Tower -baarin yläkerta Pasilan Triplassa. Hagströmin avainhenkilöistä olivat tällä kertaa paikalla Ari Juntunen ja Ari Nyfors, panimolta lisäksi Jaakko Hartemaa ja Kim Ketonen. Hartemaa on Mallasseppien olutvastaava ja Ketonen myyntivastaava.
West Coast DIPA (8,8 % abv markkinointimateriaalissa, mutta suullisten tietojen mukaan 9 %) on tietynlainen versiointi Hagström-hankkeen avausoluesta West Coast IPAsta. Alkoholia on nyt noin puolitoista prosenttiyksikköä enemmän, ja humalalajikkeista El Dorado on korvattu Idaho 7:llä. Reseptiikkaan ei kai ole tehty muita yllättäviä muokkauksia, paitsi mitä nämä muutokset edellyttävät.
Väri on sinänsä vaaleahko mutta ei niin keltainen kuin voisi olla, vaan pikemminkin tšekkiläisen ”pilsnerin” sävyinen. Savo Maltin wieniläismallas on väriin yksi syy. Karamellisuutta ei kuitenkaan ole olueen haluttu, vaikka ”vanhan ajan” (~1990–2000-lukujen) länsirannikko-IPAssa esiintyi sitäkin. Kirkkaanpuoleisessa oluessa on tuoksussa kirpeää hedelmä- tai marjapensasta, ehkä mustaherukan tai karviaisen lehtiä, maussa sitrusperheen vaaleita hedelmiä, varsinkin appelsiinia. Jotain vähän kireän tuntuistakin maussa on, mahdollisesti humalan ympärillä, greipinkuoren katkeruutta. Hedelmäinen olut tämä kuitenkin pääosin on. IBU on Hagströmille maltillinen 80. Lanseeraustilaisuudessa oli puhetta siitä, maistuuko viina maussa läpi, ja ehkäpä jotain makean lämmittävää voi West Coast DIPAssa aistiakin.
Kaiken kaikkiaan tämä oli pätevä ja Hagströmin linjan mukainen tuote, josta itse en keksinyt mitään moittimisen sijaa. Korkeista prosenteista ja katkeruuslukemista huolimatta DIPAa voi nauttia hyvin toisen annoksen heti perään.
Mallassepät kertoivat, etteivät ole tehneet käytännössä lainkaan kollaboraatio-oluita, ja sopimusvalmistuspuolellakin tämä on heille ensimmäinen. Tuo kai kertoo siitä, että omat ideat ovat kantaneet pitkälle, ja koronan ja kustannuspaineiden riivaamina vuosinakin nähty liiketoiminnan kasvu on sisäsyntyistä. Olematta mikään panimotalouden asiantuntija toivon naantalilaisille menestystä myös jatkossa, kun kerran tekevät kelpo oluita. Kuulemma heidän toimintansa ei ole ainakaan Naantalin turistireiteistä riippuvainen, siellä rannassahan ulkopaikkakuntalaiset juovatkin lähinnä Auraa.
Tämä olut oli tulossa laajempaankin jakeluun Helsingin ja muiden kaupunkien keskeisissä craft beer -temppeleissä, mutta torstaina sitä oli saatavana vain The Towerista Pasilassa. Nyt sitä on Facebook-tietojen mukaan mahdollisesti jo myös Juovassa, Roudaribaari Ihmeessä ja Beerhouse Berlinissä.
Hagströmin seuraavat askelet suuntautuvat ilmeisesti Lounais-Suomesta Kaakkois-Suomeen, ja vaalean oluen sijaan on alkuvuodesta 2024 tarkoitus tehdä tummaa.
Tuskin oli oktoberfest-kausi saatu vauhtiin, kun Alkon valikoimaan rupesi jo puskemaan jouluoluita. Ainakin Amerikassa tähän väliin – halloweenin ja kiitospäivän puristuksiin – olisi voitu mahduttaa vielä kurpitsaoluiden sesonki. Mutta tulkoon joulu, kun on kerran tullakseen. Johan nämä ovat suunnilleen kuukauden olleet myynnissäkin. Monopolin valikoima on jälleen tuttu ja turvallinen: useita vanhoja peruspilareita ja jokunen uutuus.
Jos hallituksen suuret suunnitelmat menevät putkeen, tämä muuten taitaa olla viimeinen vuosi, kun ainoa mahdollinen ostopaikka Alkon jouluvalikoiman useimmille oluille olisi enää Suomessa Alko. Käyn läpi alla ne neljä jouluolutta, joihin en ole aikaisemmin törmännyt (ja pikakelauksella ne loputkin). Esimerkiksi nämä neljä ovat kaikki alle 8-prosenttisia ja sikäli voisivat jouluna 2024 kuulua minkä tahansa suomalaisen ruokakaupan valikoimaan. Tai vaikka R-kioskin tai jouluisen herkkukaupan?
Malmgård Xmas Porter (6,8 %)
Pernajalaisen kartanopanimon pitkälle taipaleelle on sattunut hittejä ja huteja, mutta X-Porter on aina ollut pikemminkin siellä onnistumisten laarissa. Äkkiseltään voisi odottaa, että jouluvalikoimiin tullut Xmas Porter eroaisi heidän perusportteristaan korkeintaan nimellisesti. Normaali X-Porter on esimerkiksi 7-prosenttisena pari piirua vahvempi. Tosiasiassa ne ovat aika erilaiset oluet. Kun maistelin jouluolutkattausta pitemmän ajan kuluessa, minulla oli tilaisuus testata nämä kaksi vierekkäinkin. Tummat värit ovat aika samat, jouluolut hiukan vaaleampi. Tuoksussa päästään selvempiin eroihin: siinä missä X on kahvinen ja tummasuklainen, Xmas tuoksuu metsälle, aika amerikkalaiseen tapaan. Ehkä on haettu joulukuusen aromia. Kuusimetsän takaa taitaa valitettavasti pilkottaa myös kasvimaata. Maltaan makeutta on jonkin verran tarjolla maussa, 17,5°P olut on käytetty vain 6,8 abv-prosenttiseksi. Kuusenkerkkäsiirappi on se aine, joka tästä tulee mieleen, mutta todellisuudessa Xmasin reseptissä on hunajaa. Käytetyistä humalalajikkeista en tiedä, mutta olisivatko ne juurikin joitain Uuden maailman humaloita, joita luonnehtivat männynhavujen ja sitrushedelmien tuoksu ja maku. Perus-X-porterissahan on Columbusta ja Goldingsia, mutta se on aistinvaraisesti paljon brittiläisempi olut. Minusta tämä jouluolut on kuitenkin aivan hyvin toteutettu tuote, joka voi sopia joulun kinkku- ja laatikkopöytään oivallisesti.
Klosterbrauerei Furth Kloster Dunkel (5,7 %)
Tämä tumma lager tehdään Hohenthannin panimossa, eli sikäli tämän vuoden jouluoluissa on myös Saksa-osastolla kaksi tuotetta samalta valmistajalta (kuten brittipuolella on Ridgewayllä). Puunruskean oluen tuoksussa on talkkunamaisesti paahtunutta viljaa, miedosti jotain hedelmää, eli aika tyypillisiä dunkel-tuoksuja. Maussa ei tämän jälkeen mikään elementti yllätä myöskään: on jälkiuunilimppua pienellä happamalla reunalla, jotain perinteistä saksalaista mausteleipää, loraus toffeelikööriä. Ei paha mutta ei tässä nykyajan väliinputoajatyylissä mikään mestariteoskaan.
Mallaskoski Yuletide (7,2 %)
Joulunajan seinäjokinen tuplapukki onkin savuolut – tämä käy ilmi vasta tölkin takaa, jonne on melko näkyvästi printattu mallasluettelo: pilsnerimallasta, savumallasta, wieniläistä sekä tumman suklaista Carafa II:a. Savu on aika selkeästi läsnä sekä tuoksussa että maussa, mutta se päästää ohitseen myös esimerkiksi hedelmäisempiä oluen piirteitä. Käytetyistä humalalajikkeista ei ole jälleen mitään havaintoa, mutta on mahdollista, että ne tuovat keitokseen mukaan näitä hedelmäjuttuja, mausteisuutta sekä ohuen sitruunankirpeän kulman. Muuten makumaailmassa on kahvin ja tumman siirapin sävyjä, joista vastaavat varmasti maltaat. Humalakatkeroa ei ole minusta liikaa, mutta Alkon laskema EBU 30 on toki lukema, joka joidenkin määritelmien mukaan menee doppelbockin spekseistä oikealta ohi. Tämä olut oli mukava loppuvuoden yllätys, josta Mallaskoski voisi varmasti eri nimellä tehdä ympärivuotisenkin.
Neuzeller Weihnachtsbier (6,2 %)
Neuzeller Bock, pitkään Alkon valikoimassa lymyillyt melko pliisu bock-olut, on nyt ilmeisesti poistunut tai poistumassa, ja sen tilalle on ainakin joulukaudeksi tullut saman panimon Weihnachtsbier (6,2 % abv kuten bockillakin). Alaotsikkona on ”Lager Hell”. Laskennallisessa katkeruudessa on mielenkiintoinen ero: jouluoluessa on 23 EBU ja bockissa 14 EBU. Ei tämä jouluolut nyt hassumpi olekaan, vaalea bock kyllä tämäkin ja tyylilajissa aika perustavaraa. Väri on punertavan kultainen, hunajaista maltaan tuoksua. Olisiko humalan puraisu – vaikka heikohko nytkin – sitten vähän aiempaa tuotetta selkeämpi. Maltaan hunajaisuutta on tarjolla niin tuoksussa kuin maussakin, ei hirveästi muita piirteitä tai yllättäviä huomion kiinnittäjiä. Mutta jos joulupöytään kaivataan peruslagerin sijaan ripauksen vahvempaa, makeamman karamellimaista korviketta, tässä on sitä.
Nopeasti muista jouluoluista
A. Le Coq Jõuluporter on tummempi ja tuhdimpi kuin A. Le Coqin normaali Porter, joka on lopulta aika vaatimaton tumma lager suhteessa komeaan alkuperäänsä. Abbaye d’Aulne Christmas Beer on belgialainen vahva jouluolut, josta kirjoitin pari vuotta sitten. Aecht Schlenkerla Eichessa panimolle tyypillisen pyökin sijaan tammipuun savussa kuivatut maltaat tuovat olueen ehkä vähän Schlenkerlan peruskaavasta poikkeavaa makua, mutta 8 % vahvuus merkitsee sitä, että ainakin itselleni puolen litran annos on melkein liian suuri. Ayinger Winterbock on sama kuin panimon normaali doppelbock Celebrator – hieno olut, josta täällä omia ajatuksiani.
Erdinger Schneeweisse lienee sama perusvehnä kuin ennenkin, toki paria promilleyksikköä vahvempi kuin tavalliset vehnäoluet yleensä. Fiskarsin Panimon Luostarin Talvipolku tuli arvioitua tässä blogissa vuosi sitten. Gouden Carolus Christmas on jouluversio belgialaisen perinnepanimon normaalista Caroluksesta, hyvää laatua joskin makeahko. Hohenthanner Winterfestbier käytiin läpi pari vuotta sitten. Leffe d’Hiver/Winter on maailman suurimman panimoyhtiön laiska jouluolutyritelmä, sinänsä kelvollinen belgialaisolut, johon kuitenkin pitäisi käyttää vähän enemmän aivotyötä.
Ridgeway, Alkon valikoimien iki”suosikki” tarjoaa tämän vuoden jouluolutkattaukseen kaksi ennestään tuttua brittiolutta, joista sekä Lump of Coal (se parempi näistä kahdesta) että Very Bad Elf (ainakin vuosi sitten todellakin very bad) on arvioitu tässä blogissa ennen. Shepherd Neame Christmas Ale on vanha tuttu sekin, aivan mainio olut, jos Neamen vähän metallinen talonmaku (?) ei satu häiritsemään.
Syksy on tullut Helsinkiin, ja eletään vahvojen pukkioluiden kulta-aikaa. Hanahuone Juovassa oli ainakin viime viikolla hanoissa tavallista useampia bock-tyylisiä oluita, ja vaikkapa Black Doorin kaapista ja hanasta näyttää löytyvän saksalaisen Weihererin mainioita savu- ja tavallista bockia. Toki myös oktoberfest-tavaraa on edelleen useiden baarien kausivalikoimissa. Saksalaiset kausioluet ovat tänä vuonna tapetilla enemmän kuin monena aikaisempana syksynä.
Nikulator on pantu Jyväskylän Hiisi-panimolla paikallisen olutkonkarin Hannu Nikulaisen – ja nimenomaan hänen 35 000:nnen olutarvionsa – kunniaksi. Tosiaan ensimmäinen tämän niminen olut tehtiin vuonna 2016, kun Nikulaisella oli koossa 20 000 olutta. Se oli normaali doppelbock, 8,5-prosenttinen. Nikulator 2 taas kutsuu itseään peräti trippelbockiksi ja alkoholia on jopa 10,5 %. Testailin sen viime viikolla Juovassa.
Vaikka olutkulttuuri ja pienpanimo-olut ei ole tällä hetkellä ehkä enää sellainen nouseva trendi mediassa kuin se oli muutama vuosi sitten (ja sitä ennen ainakin 1990-luvulla), tietyt juttutyypit kiinnostavat valtavirtamediaa aina. Yksi näistä on tuhansia eri oluita – tai nyt jo kymmeniätuhansiakin – maistelleiden aktiivien haastattelut. Varsinkin jos toimittaja ei ole perehtynyt alaan kovin syvällisesti, määrästä on aina helpompi kirjoittaa kuin laadusta. Ovathan sitä paitsi esimerkiksi Hannu Nikulaisen 35 000 olutta (oikeastaan HS:n haastattelun aikana menee rikki jo 35 226) valtava ja kunnioitettava määrä ihan kenen tahansa näkökulmasta, myös vähemmän paneutuneiden harrastajien, joilla heilläkin saattavat sadat ja tuhannet kyllä paukkua melko pian.
Ei Hesarin jutussakaan sinänsä mitään vikaa kai ole, ja se keskittyykin enemmän Nikulaisen persoonaan ja hänen filosofiaansa kuin itse olueen. Mielenkiintoisia ovat haastateltavan havainnot, että täydellistä olutta ei ole toistaiseksi löytynyt, täydellistä totuutta oluesta ei ole, ja täydellistä olutarviota on mahdotonta tehdä. Parhaan maistamansa oluen hän kuitenkin nimeää: se on amerikkalaisen Trillium-panimon Mettle.
Nikulator 2 on kirkkaan tummanruskea, reunoiltaan punertava olut, jonka tuoksu on aika neutraali. Makeutta ei ole läheskään niin paljon kuin tämän vahvuiselta bockilta on jo melkein tottunut odottamaan. Kalkkimainen kuivuus päinvastoin vaanii. Maussa on kyllä mallasta, kuin mämmiä olisi puristettu vielä tiiviimpään muotoon, mutta tämä ei vaikuta suutuntumaan, joka on vahvuuteen ja tyyliin nähden kevyt. Vähän salmiakkilakua, kuivahedelmiä ja jotain viinamaistakin mausta ehkä löytyy. Prosentit kestetään silti hyvin, hiilihappoa on jonkin verran, katkeruutta riittävästi mutta perinteiseen eurotyyliin ei kuitenkaan liikaa. Kakkos-Nikulator on hyvin tehty, tyylikkään asiallinen muttei ehkä erityisen runsas tai antelias supervahva bock.
Lidl myy näköjään Britanniassa kymmenen saksalaisen juhlaoluen mäyräkoiraa (10 x 0,5 l pulloa) hintaan 24,99 puntaa. Litrahinnaksi tulee euroissa noin 5,80 €, eli ei paha, kun kyse on sentään tavallista vahvemmista tuontioluista. Tätä tarjousta on aika monen sikäläisen olut-twiittaajan postaamana viime päivien X-virrassa näkynyt, eli Lidl on onnistunut generoimaan tuotteen ympärille pientä (vain miedosti ironista?) pöhinää.
(Kuva: Lidl UK.)
Vastaavaa ilmiötä ei Suomeen ehkä ole syntynyt, mutta Oktoberfest on juhlakausista kuitenkin se, johon yleensä esimerkiksi Alko kokee velvollisuutta panostaa, joulun ohella. Nytkin tarjonta on monopolissa hyvä – ainakin jos saksalaiset perusoktoberit maistuvat – eli viisi kuudesta müncheniläisestä ydinpanimosta on mukana, ja lisäksi kolme ei-müncheniläistä.
Näistä sellaisia, joita en ollut ennen Alkossa nähnyt, olivat Kulmbacherin ja Hohenthannerin juhlaoluet Münchenin ulkopuolelta, sekä Hacker-Pschorrin klassinen kuparinvärinen märzen kaupungin juhlameiningin ytimestä. Pääkallonpaikalla, Münchenin Hacker-Festzeltissä vuonna 2017, olen nauttinut ilmeisesti heidän Oktoberfestbier-nimistä oluttaan, joka on 0,2 prosenttiyksikköä vahvempi ja vaalea, siis eri olut.
Kulmbacher Festbier (5,6 %) on kolmikosta eniten Münchenin nykyisen perusmuotin mukainen, kullankeltainen, pilsnerimaltainen ja kohtuullisen mietohumalainen, toki perus-hellestä hieman jykevämpi. Verrattuna 6 % kieppeillä pyöriviin müncheniläisiin, esimerkiksi Löwenbräuhun, tässä on vähän enemmän puhdasta viljanmakua eikä juuri ollenkaan mallasviinamaista ”vahvan oluen” henkeä. Hohenthanner Festbier Märzen (5,6 %) on puolestaan hyvin harmittoman oloinen punertavampi juhlaolut, jossa matalahko humalapitoisuus jättää tilaa maltaalle maistua melkein makealta, vaikka kantavierrevahvuus on alhainen myös. Hacker-Pschorr Oktoberfest Märzen (5,8 %) on vain lievästi vahvempi alkoholipitoisuudeltaan mutta tuntuu kuitenkin edellisen ”isoveljeltä”, koska raaka-aineita on yksinkertaisesti heitetty pataan hiukan enemmän kuin Hohenthannerin oluessa. Sinänsä nämä kaksi viimeisintä olutta ovat tyyliltään läheistä sukua toisilleen.
Oktoberfest käynnistyy Münchenissä jälleen tämän viikon lauantaina. Toisen koronasulkujen jälkeisen vuoden voisi olettaa sujuvan kaikin puolin entiseen tapaan, sillä edes vuonna 2022 yhteenlaskettu kävijämäärä ei ollut erityisen alhainen (toki jonkin verran vuosien 2017–2019 määriä alempi). Juhlakansa siis palasi pandemian jälkeen paikalle. Niin varmaan nytkin, ellei virus vedä äkkiä takataskusta uusia kikkoja. Juhlassa uutta on muun muassa baijerilaisten viinien ja vegaani- ja kasvisruokien entistä näkyvämpi läsnäolo perinteisesti olut- ja lihapainotteisissa teltoissa.
Kun aloittelin olutharrastamista reilut pari vuosikymmentä sitten, vahvana eli vielä kirjoittamaton luonnonlaki siitä, millainen kuluttaja miellettiin oluen pääkohdeyleisöksi. Ei sitä välttämättä ääneen silloinkaan sanottu – eivätkä monet ehkä koko asiaa tietoisesti ajatelleetkaan – mutta siinäpä on ääneen lausumattomien asioiden koukku. Pikemminkin oli niin, että jos joku olisi herätellyt aktiivista keskustelua naisten, seksuaalivähemmistöjen, tai vaikka etnisten vähemmistöjen asemasta olutmaailmassa, kulmien kurtistelua olisi saattanut olla luvassa. Ehkä muutakin.
Maailma on muuttunut noista päivistä ainakin jossain määrin. Mutta kuten toimittaja Peter Tammenheimo viime torstain Homo Go West -oluen lanseerauksessakin totesi, vähemmistöjen syrjintä ja vaino eivät ole tosiasiassa kadonneet mihinkään. Tästä paraatiesimerkkinä on tamperelaisen Mixei-yökerhon asiakkaiden tänä vuonna toistuvasti kohtaama uhkailu ja häirintä. Kaikille olut- ja baarielämä ei ole edelleenkään yhtä turvallista kuin valtavirtaväestölle.
Se, mikä viime vuosina sentään on muuttunut, on keskustelun lisääntyminen. Varsinkin maailmalla on puhuttu paljon siitä, mitä ongelmia muut kuin valkoiset heteromiehet ovat kokeneet olutalalla ja oluen anniskelupaikoissa. Suomessa keskustelua on ehkä ollut vähemmän. En tiedä, mistä se kertoo (kenties siitä, ettemme me kanavien ylläpitäjät ole älynneet tarttua näihin kysymyksiin?). Joka tapauksessa monet aktiiviset toimittajat, olutharrastajat ja alan edustajat ovat eri maissa nostaneet eri vähemmistöjen näkökulmia pätevästi esiin. Syrjintä- tai häirintätapaukset panimoilla, baareissa ja muualla nousevat sosiaalisen median myötä nykyään helposti jopa kansainväliseen valokeilaan.
HIMO on yhtä kuin Pirkkalan K-Citymarketin ”talon panimo”, ja Homo Go West on heidän yhdessä Peter Tammenheimon kanssa kehittelemänsä IPA-tyylinen olut. Tarkemmin sanoen olutyyli on West Coast Session IPA, eli Amerikan länsirannikon tyyppinen keskimieto (5,4 %) pintahiivaolut. Peterin mukaan oluttyyli valikoitui sen vuoksi, että sekä homojen vapautusliike että Yhdysvaltain pienpanimoaktivismi lähtivät vauhtiin 70-luvulla suunnilleen samoilta nurkilta Kaliforniasta.
Panimon tiedotteessa avataan tämän ”maailman homoimman oluen” ominaisuuksia sekä Pride-liikkeen filosofiaa enemmän. Homo Go West on siis vuoden 2023 Pride-olut. Se on ilmeisesti jopa Suomen ensimmäinen Pride-olut, ainakin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, aatetta kunnioittava juoma. Kyse ei ole mistään sateenkaarilogon liimaamisesta satunnaisen oluen pinkkipesuksi, vaan Homo Go West todella elää ajamaansa asiaa joka solullaan.
Maisteltuna olut on ”perinteinen” USA:n länsirannikon IPA, kuten odottaa saattaakin. Ulkoasu on kirkkaan punertava, tuoksussa ja maussa tuntuvat karamellimallas ja etenkin viime vuosituhannen lopulla kehitellyt hedelmäiset jenkkihumalat. Katkeruutta ei ole niin paljon, että se nykypäivän oluenystävää hätkähdyttäisi. Jotain maanläheistä, kivennäismäistä makua on edellä mainittujen piirteiden lisäksi myös mukana. Erittäin juotava ja miellyttävä olut on kaiken kaikkiaan kyseessä.
No, jos edellä tuli lausuttua, että maailma on parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin ei kai maailma kuitenkaan itsestään muutu – yleensä ainakaan. Tällaisten isompien ja pienempien tekojen kautta muutosta vähitellen saadaan aikaan, jollainen tämänkin oluen lanseeraus oli. Tapahtumapaikaksi oli muuten valikoitunut Jätkäsaaren Barley & Bait, kuulemma Tammenheimon oma suosikkibaari. Juokaa joka tapauksessa tätä olutta, jos sitä baareissa tai muualla kohtaatte, ja nostakaa malja vaikka Pride-liikkeen (ja pienpanimoliikkeen) nyt jo yli 50-vuotiselle historialle!
Olutkoira 