Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Mainokset

Oluttrendit vuodelle 2019 ja muita huuruisia näkyjä

Jo kolmena vuonna olen tehnyt blogiin pienen katsauksen siitä, mitä maailmalla puhutaan uuden vuoden oluttrendeistä. Nyt vuorossa on 2019, ja parisenkymmentä nettijuttua olen tätä varten käynyt vilkuilemassa (ja kuunnellut yhden podcastin). Tuttuun tapaan valtaosa jutuista on amerikkalaisia, jotkut yksittäiset muualta päin englanninkielistä maailmaa kuten Australiasta tai Britanniasta.

Metodihan on helppo: kirjoittaa Googleen “beer trends 2019” ja käydä läpi ne osumat, joissa joitakin olutta tai olutalaa koskevien trendien ennustuksia on tulevalle vuodelle tehty. Sen jälkeen olen nostanut listaksi ne asiat, jotka esiintyvät mahdollisimman monissa artikkeleissa – eli jotka vaikuttavat olevan lähellä jotakin kuvitteellista konsensusta.

magi

Kuva: Flickr.com, Wonderlane, CC BY 2.0.

Lista nyt on mitä on, kun esimerkiksi jätän muuta kuin englantia puhuvan maailman kokonaan huomiotta. Ehkä tulevat globaalit oluthitit muhivatkin nyt vaikka Italiassa tai Ranskassa. Teen tämän jälleen vähän kieli poskessa. En silti väitä, ettei osa alan ihmisistä osaisi ihan hyvinkin vainuta, mitä oluttulevaisuus mahdollisesti lupaa. Kotimaassa ennustuksia on viime päivinä ollut muuten muissakin blogeissa, mutta oma katseeni on nyt siis merten takana.

Kannabidioli, lager ja matala-alkoholisuus

Vaikka trendiennustukset hajoavat usein yhtä moneen suuntaan kuin on ennustajiakin, jotkut ideat niissä tuntuvat toistuvan. Kolmen kärki on hahmottunut sekavasta massasta aina jollain tavalla. Eniten tämän vuoden ennustuksissa toistui “low ABV” eli miedosti tai hyvin miedosti alkoholiset oluet. Tämän tietysti jokainen ymmärtää miten ymmärtää – tarkoista lukemista profeetat eivät puhuneet, joten luin tähän samaan joukkoon “sessioitavuudesta” puhuneet jutut.

Uutta tämä oluiden alkoholipitoisuuden laskun povaaminen ei ole. Se, kuten toinenkin kärkikolmikkoon noussut trendiennustus – lagerin uusi tuleminen – on ollut mukana myös edellisinä vuosina. Sen sijaan uutena tulee lukuisissa ennustuksissa toistunut CBD eli kannabidioliyhdisteen käyttäminen oluenteossa.

Tässä koontia joistakin paljon toistuneista ennustuksista:

Oluttyylit:

  • Kuten todettiin, lager toistui kaikkein useimmin. Koska osa ennustuksista oli koottu artikkeleihin panimoihmisiltä, tämä sinänsä jo useampana vuonna toistunut profetia voi vähitellen toteuttaakin itseään (ainakin jos panimoiden ajatus lagerin paluusta perustuu siihen, että lagerilla on myös kysyntää). Ja nyt siis puhutaan ns. craft lagerista pikemmin kuin siitä, että esimerkiksi amerikkalaiset pienpanimofanit kääntyisivät joukolla takaisin Budweiserin ja Coorsin juojiksi. Nyt mainittiin erikseen myös harvinaisemmat lager-tyylit kuten tmavý (tumma tšekkiolut) ja frankenilainen kellariolut.
  • Moni ennusti jälleen, että hapanoluet jatkavat marssiaan valtavirtaan. Niille voi syntyä uusia alakategorioita samaan tapaan kuin IPA on poikinut viime vuosina esimerkiksi New England IPA-, Black IPA- ja muut vastaavat tyylit.
  • Brut IPA ilmaantui uutena oluttyylinä lähes tyhjästä melko nopeasti. En nähnyt mainintoja siitä vielä viime vuoden ennustuksia peratessani. Jotkut ennustavat nyt sille vielä jatkuvaa kasvua, mutta vastaavasti löytyi pari kappaletta “rip Brut IPA” -tyyppisiä lausuntoja.

Oluen raaka-aineet ja valmistus:

  • Kokeilunhalu ei laannu, ja erikoisia raaka-aineita varmaan jatkossakin tuodaan oluihin ainakin suuressa osassa panimoita. Yksi puhutuimpia oluita GABF:ssa tänä vuonna on ollut Spaghetti Gose, ja tämä WeldWerks-panimon tuote oli jättänyt jälkensä – pienen trauman jopa – joihinkin ennustajiin. Silti hedelmien ja vihannesten lisääminen erilaisiin hapanoluihin tuntui olevan monella mielessä. Tietenkin nuo hamppuperäiset CBD- ja THC-yhdisteet, alkoholittomissa tai alkoholipitoisissa oluissa, kuuluvat myös kategoriaan raaka-ainekokeilut.
  • Humalasta ei puhuta kovin paljon näissä ennustuksissa, mutta hiivasta ja käymisestä puhutaan sen sijaan aika usein. Kveik toistuu parissa–kolmessa jutussa, samoin kombucha. Ei nyt ehkä voi vielä sanoa, että hiiva ja muut sienet ovat “uusi humala”, mutta jonkin verran ne tuntuvat kiinnostavan.
  • Hybridit ja erilaiset sivupolut nähdään olutalan mahdollisuutena. Välillä kyse on oluen ja jonkin muun juoman, esimerkiksi viinin, risteytyksestä (cocktailin makuiset oluet, Rosé Sparkling Ale jne.). Joskus puhutaan oluen kypsyttämisestä muita juomia sisältäneissä tynnyreissä, ja tynnyrikypsytysten suosio ylipäänsä jatkuu. Toisaalta uumoillaan, että jotkut käsityöpanimot hairahtuvat oluen valmistuksen tieltä. Tässä yksi toistuvista ajatuksista on hard seltzer eli alkoholipitoinen makuvissy.

Panimoala ja olutravintolat:

  • Paikallisuuden voimaan uskotaan edelleen. Taproomeista ennustetaan tulevan yhä enemmän craft-ilmiön polttopisteitä eri paikkakunnilla. Monet panimot lymyilevät tällä hetkellä laitakaupungilla ja teollisuusalueilla, mutta yhä useampi avaa taproomeja lähelle keskustaa. Tämä voi syödä markkinoita olutbaareilta, jotka eivät ole sidoksissa panimoihin.
  • Laatu – mitä sillä kukin tarkoittaakin – on mainittu useampaan kertaan pienten panimoiden valttikorttina. Tämä tuntuu tavallaan itsestäänselvyydeltä, koska koko amerikkalaisen craft beerin tarina perustuu sille, että huonon massaoluen rinnalle pyritään tuomaan laadukkaita ja kiinnostavia käsityöoluita. Osittain tarkoitetaan kuitenkin sitäkin, että “tehdään yksinkertaisesti hyvää olutta”, eli – rivien välistä luettuna – karsitaan rönsyjä, keskitytään tekemään jotain todella hyvin.
  • Ylipäätään käsityöpanimoiden tulevia elinehtoja pohdittiin todella monessa ennustuksessa. Ehkä sektorin kasvu jatkaa hidastumistaan, jopa kääntyy hienoiseen laskuun. Elintilasta kamppaillaan. Yksi viisas ennusti, että joku isommista amerikkalaisista käsityöpanimoista kohtaa loppunsa; toisen mielestä taas synkät pilvet big craftin taivaalla alkavat vihdoin hälventyä.

Tällaista tämän vuoden alussa. Osittain on murmelimainen olo, kun lagerin nousun ja joidenkin vastaavien juttujen ennustetaan trendaavan vuosi toisensa jälkeen. Pitäisi tietysti aina pystyä katsomaan myös taaksepäin – ehkäpä craft lagereita nyt onkin selvästi enemmän kuin vuoden 2015 lopussa. Toisaalta osa ennustuksista on minulle aivan uusia, esimerkiksi hampun sisältämiin kemikaaleihin perustuvat oluet. Nämä eivät tuntuisi ainakaan lyhyellä aikataululla valtaavan eurooppalaisia käsityöolutmarkkinoita. Jäädään siis odottamaan, miten ja millä aikataululla Atlantin takaiset trendit meille tällä kertaa uivat.

 

 

Kaksi panimoravintolaa, kaksi portteria

Joululomalla söimme ja joimme panimoravintoloissa. Tampereella kohteena oli Pyynikin Brewhouse, paikallisen pienpanimon oluiden ympärille rakennettu konsepti. Pääkaupunkiseudulla kävimme Espoon Fat Lizard -ravintolassa, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä samannimisestä panimosta.

sdrOtimme molemmissa paikoissa annokset à la carte -listalta ja kyytipojaksi tietysti oluet, panimoravintoloissa kun oltiin. Olutvalintani oli Espoossa Backdrop Porter, joka oli ruokakauppavahvuisena lempeän paahteinen kumppani hampurilaiselle. Tampereella ajattelin, että otan vertailun vuoksi portterin täälläkin ja mielessäni oli etukäteen Pyynikin Vahvaportteri. Sitä ei ollut kuitenkaan saatavilla.

Join sen sijaan Two Broken Ribs Reindeer Moss Stoutin (8 %), jonka Pyynikki on tehnyt yhteistyössä portugalilaisen Post Scriptumin ja espanjalaisen In Peccatum -panimon kanssa. Mausteena on jäkälää, johon siis reindeer moss oluen nimessä viittaa. En nyt jaksa piitata siitä, onko stout eri asia kuin portteri, joten totean vain, että molemmissa panimoravintoloissa sekä purilaiset että portterit olivat oikein miellyttäviä kokemuksia.

­­Arvostan Fat Lizardin draivia, jolla ravintolaköyhään entiseen kotikaupunkiini on tuotu varman oloinen ruoka- ja olutpaikka. Bonuksena Aalto-yliopiston metroasema on aivan kivenheiton päässä. Alkuruokana söimme friteerattuja sirkkoja, jotka ovat hauskaa naposteltavaa. Eipä hampurilaisessakaan ollut mitään valittamista. Portteri oli tamperelaiseen verrattuna ehkä astetta tylsempi, vaikka vertailu on hieman epäreilu, kun vahvemmasta oluesta ehkä keskimäärin on helpompaa tehdä kiinnostava.cof

Pyynikin Brewhouse oli paikkana nyt mukavamman oloinen kuin aikaisemmassa olomuodossaan belgialaisena ravintolana. Sen ideoinut Hans Välimäki on edelleen jollain tavalla tekemisissä ruokapuolen kanssa. Hampurilaiseen otin tarjoilijan ehdotuksesta maksullisen lisä-gorgonzolan, ja burgeri olikin erinomainen. Kun tykkään tummista oluista ruokajuomina, myös jäkälä-stout toimi loistavasti. Pyynikin Käsityöläispanimolla tuntuu muutenkin olevan kova noste päällä, kun he ovat saamassa oluitaan Lidliin eri Euroopan maissa ja uudistavat paikallista läsnäoloaan Tampereella korttelioluilla.

cof

Panimoravintolat ovat hauskoja paikkoja, ja on hyvä, että niitä jälleen Suomeen syntyy. Niistähän kotimainen pienpanimomeininki 1990-luvulla lähti alun perin käyntiin. Fat Lizard ja Pyynikin Brewhouse ovat tyylilajiltaan aika erilaisia. Toinen on nykyaikaisen virtaviivainen ja tehokas, mutta silti kieltämättä miellyttävä. Toinen on historiallisesta miljööstään hyötyvä, pubimaisempi viihtymispaikka, jossa paikallinen opiskelijaporukka pelasi naapuripöydässä Tampere-tietovisapeliä. Kumpikin sopii sitä paitsi kuin nakutettu ympäristönsä luonteenomaiseen punatiiliarkkitehtuuriin.

cof
mde

Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Kuka päättää puolestasi, mikä olut on hyvää? (Sessio #10)

Epäiletkö koskaan, ymmärtävätkö oluesta kirjoittavat ja sitä arvioivat ihmiset oikeastaan maistamistaan tuotteista mitään? Ovatko bloggaajalle kaikki oluet miellyttäviä tuttavuuksia, jotka maistuvat takkatulen ääressä ja näyttävät hyvältä kuvassa? Onko reittaajan tuomio liian monesta uutuudesta yliolkainen “meh” tai “okay but nothing special”? Luotatko Pirkko Liinamaahan vai Klaus Järviseen vai et kumpaankaan?

Pilsner Urquell 0 pistettä – persoonallista makua vierastettiin

Anikó Lehtisen julistamaan kymmenenteen Sessio-yhteispostaukseen valikoitui aiheeksi “oluen laatu”. Aiheessa on paljon ulottuvuuksia, mutta aion itse käsitellä sitä pelkästään oluiden arvioinnin näkökulmasta, olutarvioiden kuluttajana. Puhun siis ylipäätään olutkritiikistä, jota arvostelijat niin perinteisissä medioissa kuin blogeissa tai reittaussivustoilla ja -sovelluksissa tuottavat – jälkimmäisissä tuhansia arvioita päivässä. Oluen tasoa tai laatua mitataan näissäkin, ja sitä lähestytään erilaisilla mittareilla.

Olutkritiikkiä on tehty varmasti kauemmin kuin nykyajasta katsoen voisi kuvitella. Välineitä siihen oli ennen vähemmän, varsinkin aikoina jolloin sen mahdollisia laatijoitakin – alan ammattilaisia ja harrastajia – oli paljon harvemmassa kuin nyt. Tyypillisin muoto oli sanomalehteen tai alan julkaisuun kirjoittavan asiantuntijan sanallinen tuomio, ehkä pisteillä tai tähdillä ryyditettynä. Nyt numeroiden näppäily puhelimella taitaa olla perustapaus.

Kuitenkin olut laatujuomana oli pitkään lapsipuolen asemassa verrattuna esimerkiksi viineihin. Lager-monokulttuurin vallitessa olutkritiikin mielekkyys ei ehkä edes pälkähtänyt päähän, ja olutala itsekin puhui mieluiten panimoteknisestä laadusta. Monessa idea oluiden arvioimisesta viinien tapaan herätti korkeintaan hilpeyttä, kuten Uuno Turhapuron ruotiessa pihaan saapuneen olutkuorman laatua (selevästi vuoten seittenkaks ohrasatova, sanoisin että ohra on Siilinjärven länsiosasta…). Sana “tasalaatuinen” oli muuten jostain putkahtanut Uunonkin sanavarastoon.

Ruokatoimittaja Eeva Salonen kiteytti yleisen oluttietoisuuden puutteen kohtuullisen hyvin Hesarissa toukokuussa 1986: “Oluen olemuksesta tiedetään meillä Suomessa vähän. Kun meikäläinen saa eteensä tuopillisen kullankellertävää kuohuvaa, ei siinä tilanteessa juuri tulla ajatelleeksi, mitä oikeastaan juodaan”. Tämä lausuma löytyy lehden artikkelista, jossa asiantuntijaraati myös arvioi neljä ulkomaista tuontiolutuutuutta ja niiden rinnalla neljä kotimaista A-olutta.kriitikkopng

Kotimaiset oluet Amiraali, Lahden A, Koff A ja Lapin Kulta Export voittivat raadin valinnoissa ulkomaiset pisteillä 7–3, kun jokainen jäsen sai asettaa omat suosikkinsa ensimmäiselle ja toiselle sijalle. Heineken, Kronenbourg ja Beck’s saivat silti yhden kärkisijan kukin, kun taas Pilsner Urquell jäi nollille eli ilman ykkös-, kakkos- tai edes kolmossijoja. Kaksi maistajista jätti Urkin jumboksi. Raadin jälkikeskustelussa oli ihmetelty tämän pilsnerin suosiota maailmalla, eivätkä maistajat arvostaneet sen persoonallista makua.

Tästä näkyy aika selvästi yksi olutkritiikin tyypillinen piirre: sitä tehdään aina ajasta, paikasta ja vallitsevista mieltymyksistä käsin. Tietenkin hyvä kriitikko pitää päänsä myös silloin, kun oma mielipide eroaa muodeista. Tuossa vuoden 1986 HS-raadissakin oli mukana ison panimon tutkimus- ja kehityspäällikkö, maan johtavan lehden ruokatoimittaja ja kolme hotelli- ja ravintola-alan yritysjohtajaa, eli tietoa ja asiantuntemusta pitäisi löytyä.

Raadissa tosin oli todettu myös, että “monelle oluen ystävälle Pilsner Urquell nostaa mieleen kaihoisia lomamuistoja Keski-Euroopasta”. Kaihon painoarvo ei kuitenkaan ollut suuri. Kotimaiset oluet pääasiassa tunnistettiin sokkomaistelussa kotimaisiksi ja niistä pidettiin. Kukapa karvoistaan toisaalta pääsee? Minäkin katson toki tämän raadin näkemyksiä oman tietoni pohjalta, eikä minulla ole esimerkiksi kokemusta vuoden 1986 Urquellista ja sen laadusta.

Kriitikkohan kuoli jo

Ennen vanhaan sanomalehtien kirjallisuus-, viini-, ruoka-, kuvataide-, elokuva- tai musiikkikriitikot kertoivat, mikä on hyvää ja mikä ei. Se, mistä sinä pidät, ei välttämättä ollut sama asia kuin mistä sinun olisi hyvä pitää. Populaarin ja korkean välinen hierarkia oli kyllä jo murtunut tai murtumassa, mutta silti esimerkiksi mustavalkoinen taide-elokuva oli mustavalkoinen taide-elokuva ja Uuno oli Uuno.

Sitten internet antoi kaduntallaajan mielipiteille äänen ja oikeutuksen. Tuli uudenlaisia asetelmia: amerikkalaisen laatulehden filmikriitikko haukkui supersankarielokuvan, ja elokuvan fanit lyttäsivät tappouhkausten saattelemana sosiaalisessa mediassa hänen uransa, persoonansa ja koko ammattikuntansa. Tällaisen myrskyn silmään joutuva ammattikriitikko ei välttämättä enää vain myhäile kansanjoukkojen ymmärtämättömyydelle vaan saattaa alkaa vakavasti harkita alan vaihtoa.

Kuvaannollisesti kriitikon kuolemasta on puhuttu pitkään, ja tappajina ovat miljoonapäiset massat rikoskumppaneinaan digitalisaatio ja lehtialan murros.  Somemöly on yksi asia, mutta ammattikriitikon valta-asemaa ovat myös jo jonkin aikaa nakertaneet nuo ”vakavasti otettavat amatöörit”, eli me bloggaajat. Blogien kirjo on tietenkin moninainen; osalla on kovat laatukriteerit ja tavoitteet korkealla, toisilla taas harrastamisen palo korvaa pahimmat osaamisen puutteet.

Mitä kaupallisempi tuote, sen todennäköisemmin internet tarjoaa siitä puoliammattilaisten lisäksi myös todellisia vertaiskritiikkejä. Elokuvat ja kirjat on tähditetty Amazonissa toisten käyttäjien kirjoittamien arvioiden perusteella. Sama pätee ravintoloihin TripAdvisorissa ja muihin palveluihin muilla sivustoilla. Nettikauppojen algoritmit ehdottavat sinulle lisäksi tulevia ostoksia. Suosittelutalous kiteytyy sanoihin ”jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös näistä”.

Ihmiset luottavat siis nyt suurten kuluttajajoukkojen tai esimerkiksi ihailemiensa julkkisten suosituksiin. Niin sanottujen oikeiden kriitikoiden arviot eivät ehkä osu edes heidän silmiinsä ilman, että tilaa kallista laatulehteä. Mitä tästä voi seurata?

Jos suosittelutalous pelaa niin kuin pelätään, enää ei tehdä todellisia löytöjä (”en olisi ikinä uskonut, että pidän näin paljon tästä levystä”) mutta ei myöskään koeta pettymyksiä (”kriitikko antoi filmille viisi tähteä, mutta minun makuuni tämä ei vain osu”). Suosittelutalous käperryttää ihmiset ikään kuin omiin henkilökohtaisiin genreihinsä, ja jopa sen kapean mukavuusalueen sisältö muuttuu yhä homogeenisemmaksi.

Kuka antaa laatuleiman oluelle?

Oluen yleisen arvostuksen nousu on osunut juuri ajanjaksoon, jolloin kriitikoiden asema on laajemminkin muuttunut. Niinpä perinteisiä olutkriitikoita ei ole tarvinnut pudottaa jalustoilta, koska jumalan asemaan kohonneita sellaisia ei internetiä edeltävässä printtimaailmassa monia ollut. Tai jos olikin, untotikkasia tai michaeljacksoneita, he olivat aktiivisia myös harrastajien pienjulkaisuissa.

Olutharrastamisen laajuus ja kirjo on kuitenkin varsinkin 2000-luvulla kasvanut niin paljon, että aktiivisille harrastajille esimerkiksi lehtien perinteiset olutraadit vaikuttavat melkoisilta pintaraapaisuilta. Syvällinen ymmärrys löytyy netin olutjulkaisujen, keskustelupalstojen ja some-ryhmien maailmasta.

Eli asian ytimeen: ketä minä uskon, kun haluan saada selville, onko jokin olut hyvää? Vaihtoehtoja tulee äkkiä mieleen puolen tusinaa. Monelle harrastajalle ainoakin kritiikin lähde on varmasti tällä hetkellä vertaisarvioijien antamat pisteet esimerkiksi Untappdissa tai Ratebeerissä. Mutta muitakin on runsaasti. Sanomalehtien raadit tai olutlehtien olutarviot. Olutkirjat. Olutblogit ja amatöörien tai ammattilaisten podcastit. Harrastusryhmät. Keskustelut olutfoorumeilla ja some-kanavilla. Ja niin edelleen.

Hyvä olutkritiikki – kuten hyvä viini-, elokuva- tai kirjallisuuskritiikkikin – edellyttää arvioijalta tarkkojen havainnointikykyjen lisäksi tietoa. Ei sillä etteivät aistihavainnot olisi tärkeitä. Jos olut on pilaantunut, se on kyettävä huomaamaan heti kärkeen, ja usein sen havaitsee jo tuoksusta. Sitten tehdään silmämääräisiä huomioita esimerkiksi väristä ja vaahdosta, ja lähdetään erittelemään suutuntumaa ja makua. Mutta tämän kaiken lisäksi olut pitää vielä osata suhteuttaa kulttuuriseen taustaansa: siihen, mitä oluen tyylistä, tekijästä ja ehkä myös kotialueesta tiedetään.

Jos olut on hapanta, onko se sitä tarkoituksella vai tekijän taitamattomuuden vuoksi? Onko panimo valmistanut aikaisemmin samanlaista olutta vai onko tämä uusi aluevaltaus? Onko olut tekijänsä tuotteiden joukossa poikkeuksellisen onnistunut vai heikko suoritus? Jos olut on sellaista miksi tekijä on sen tarkoittanut, rikotaanko oluttyylin rajoja vai sijoitutaanko keskelle tyylillistä “karsinaa”? Noudattaako se kotiseutunsa historiallisia perinteitä vai muualta tuotuja muotivirtauksia?

Kaikkiin lyhyisiin olutarvioihin tätä taustatietoa ei tietysti mahdu – ei ole ennenkään mahtunut. Näppituntumalta ymmärrys jää kuitenkin helpoimmin ohueksi, jos seuraa vain toisten täppääjien ja reittaajien edesottamuksia. Lehtien arvioijilla ja pitkän linjan bloggaajilla on yleensä enemmän tietoa kuin keskivertoreittaajalla, ja median luonteeseen sopii tiedon jakaminen hieman pitemmässä merkkimäärässä. Olutkirja taas on jo usein niin pitkälle toimitettu kooste, että siitä saa asiantuntevan kuvan esimerkiksi kokonaisen maan olutkulttuurista ja mielenkiintoisista oluista.

Jos itse haluan tietää, kannattaako jotakin olutta hankkia, turvaudun tietenkin mielelläni luotettuihin tahoihin. Esimerkiksi Ratebeeriä tulee kyllä käytettyä, varsinkin jos kyse on harvinaisesta oluesta tai jostakin oudosta maasta. Ratebeeriin en silti koskaan täysin luota, koska reittaajamassojen pisteet painottuvat turhan paljon amerikkalaisiin arvostuksiin ja vakiintuneisiin “hyviin oluihin”. Mieluummin kuin kaikkien pisteyttäjien keskiarvoa, kuuntelen yksittäisiä olutkonkareita, jos heidän näkemyksiään on jossain tarjolla.

Olutkirjat ovat hyödyllisiä joissakin tapauksissa, esimerkiksi Tim Webbin Good Beer Guidet Belgiaan mennessä. Niitä lukiessa voi olla varma, että kirjoittajalla on useamman vuosikymmenen kokemus belgialaisista oluista ja olutkulttuurista.  Kuuntelen myös herkällä korvalla sellaisia olutbloggaajia tai -toimittajia, joiden tiedän tuntevan perinpohjaisesti sen aiheen tai ne oluet, joista kirjoittavat.

Ihanteellinen olutauktoriteettini olisi ehkä elokuvamaailmasta tutun Rotten Tomatoesin tyyppinen kriitikoiden konsensus – ehkä vielä sillä erotuksella, että saisin itse napsia siihen hyviksi tietämieni arvioijien pisteet, olipa ne esitetty millä foorumilla tahansa. Sanallisilla arvioilla voisi sitten syventää ymmärrystä. Onhan reittauspalveluissa mahdollista esimerkiksi katsoakin eniten arvioita antaneiden käyttäjien pisteet. Olennaisinta olisi kuitenkin ohittaa paitsi vähän aikaa harrastaneiden, myös liian yksipuolisesti fanittavien arviot. Ainakin osalla valitsemistani neuvojista olisi sittenkin hyvä olla erilainen olutmaku kuin omani.

Olisiko virtuaaliselle viisaiden neuvostolle tilausta? Koska arviot ovat hajautuneet moniin medioihin eri verkkopalveluissa ja printissä, laajaa koontia valikoitujen asiantuntijoiden näkemyksistä ei tuosta vain irtoa. Pitkälle räätälöitävä palvelu merkitsisi myös helposti maksullisuutta. Mielenkiintoista kyllä, tarve valistuneille näkemyksille on minunkin kaltaisellani melko kokeneella olutihmisellä sen verran kova, että voisin tasapainoisista ja perustelluista näkemyksistä jotain maksaakin. Vanha totuus, että elämä on liian lyhyt huonon oluen juomiseen – ainakaan liian usein – pitää kyllä paikkansa.

Lähteitä:

Helsingin Sanomat 29.5.1986. “Kotimainen olut erottuu vieraista”.

McDonald, Ronan. 2009. The Death of the Critic. Bloomsbury, Lontoo.

Alkon olutvalikoiman kehitys 1975–2000

Ehkä on olemassa scifi-kirja, jossa ihminen elää elämäänsä ajallisesti takaperin. Iäkäs tai keski-ikäinen jäärä ryhtyykin vanhenemisen sijaan kulkemaan kohti syntymäänsä. Jos joku tietää, lisätköön kirjan nimen kommenttikenttään. Olutelämäni eläminen takaperin olisi mielenkiintoinen kokemus sekin: että tästä eteenpäin valikoima Alkossa, kaupoissa ja ravintoloissa kutistuisi vuosi vuodelta, kunnes jäljellä olisi enää pari keskenään identtistä Suomi-lageria kolmos- ja nelosvahvuisina.

Milloin tulee vastaan nollapiste tai pahin matala? Äkkiseltään erehdyin ajattelemaan, että mitä kauemmas nykyhetkestä mennään taaksepäin, suunnilleen koko oman tähänastisen ikäni ajan valikoima hupenisi. Aivan niin ei kuitenkaan ole, kun vaikkapa Alkon vanhoja hinnastoja selaa. Paperikooltaan Alkon hinnastot ovat muuten viimeksi olleet A4-kokoisia, ja ne alkavat pienentyä vähitellen taaksepäin mentäessä. 1990-luvulla on A5:ia, 1980-luvulla pärjätään A6-paperikoolla. Mallasjuomat mahtuivat yhdelle pikkuvihon sivulle.

Panimoita oli Suomessa kuitenkin vähiten suunnilleen 80–90-lukujen vaihteessa. Kun jatkoin vuoteen 1975 asti, huomasinkin panimoiden määrän jo taas pienesti kasvavan. Oli Raninin oluttehdas Kuopiossa, ja tietysti Pyynikki ja Mallasjuoma itsenäisinä panimoina. Hartwall valmisti vielä olutta Vaasassa Bockin panimolla, Auralla Kaarinassa ja Turussa sekä tietysti Etelä-Karjalassa, ja Mallasjuoma Lahden lisäksi Heinolassa sekä Oulun Toppilassa. Nämä tehdaskohtaiset tiedot näkyivät Alkon hinnastossa.

Pari muuta yllätystä vuoden 1975 läpyskässä oli myös. Kahden tanskalaisen oluen, Carlsbergin ja Tuborgin nelosten, lisäksi Alkon ulkomaiseen valikoimaan kuului kolmaskin, itävaltalainen Gösser Export. En tunne maahantuonnin historiaa tältä ajalta reilusti ennen tuonnin vapautumista ja Suomen EU-jäsenyyttä, mutta ehkäpä EFTA-yhteytemme mahdollistivat tämän tuontioluen. Muita ulkomaisia valikoimassa ei tosiaan ollut.

Toinen yllätys oli kuitenkin, että Mallasjuoman portteri eli Special Stout kummitteli vielä valikoimassa. Seuraavana vuonna se jo olikin kadonnut. Malski oli lanseerannut tämän tuotteensa tietääkseni samana vuonna kuin Sinebrychoff oman Porterinsa, eli 1957. Myös Sinebrychoff Porterin nimi oli vielä tuolloin KOFF Stout, kunnes nimi joskus vuoden 1979 aikana muuttui nykyiseksi. Tarkkoja vahvuuksia tuolloiset hinnastot eivät kerro, mutta portterien ABV-haarukka on 6,5–7,6 %.

alko-1975-2000-kotimaa-ulkomaa

Valikoiman kasvupyrähdykset osuvat 1990-luvun alun molemmin puolin

Jos oluttarjontaa katsotaan määrällisestä näkökulmasta, Suomen oluthistorian tylsintä kautta on 1980-luvun alkupuoli. Mitään ei tapahdu. Joku nelosolutnimike katoaa, tilalle tulee ehkä kolmosnimike, tai toisinpäin. Sanat Light Beer ilmestyivät isojen merkkien uusiin olutnimikkeisiin kuten Amerikassakin. Tarjonnassa ei näin nykyajasta katsoen paljon hurraamista ollut. Jää historioitsijoiden pohdittavaksi, milloin ankeus johtui Alkon politiikasta ja milloin panimoiden mukavuudenhalusta.

Vuonna 1986 jokin liikahtaa. Koff tuo markkinoille irlantilaisiin mielikuviin vetoavan Cheers-oluen, joka on etikettinsä mukaan ”tumma ja pehmeä”, pohjahiivamenetelmällä valmistettu olut, jota saa III- ja IV A -vahvuisena. Heikki Kähkönen on sanonut Cheersin olleen ”käytännössä portterin ja vaalean lagerin sekoitusta”. Kestosuosikkia tästä ei tullut, ja kolmen vuoden kuluttua Alkosta sitten sai jo oikeaa irlantilaista oluttakin.

Pelkästään Cheers ei Alkon valikoimaa kuitenkaan vuonna 1986 komistanut, vaan tuontioluiden lista kasvoi tuona vuonna kahdesta tanskalaislagerista kokonaiseen kuuteen, kun myös Beck’s, Kronenbourg, Urquell ja Heineken löytyivät uutuustuotteiden hinnastosta kesän kynnyksellä. Kaksi vuotta myöhemmin ensimmäinen vehnäolut ilmestyi Alkon valikoimaan. Kyseessä oli Itävallassa Josef Siglillä valmistutettu Karjala Weizen-Fest.

Pintahiivaoluiden valikoima kasvaa vuoden 1989 aikana. Löydän kesän uutuuksista brittipuolelta Newcastle Brown Alen, McEwan’s Export Alen ja Bass Pale Alen, ja myös Guinness näkyy tekevän ensiesiintymisensä. Eurolagereista Amstel, Holsten, Löwenbrau, Jever Pilsener ja Beck’s Dark ilmaantuvat, Itä-Saksasta Radeberger ja muilta mantereilta Budweiser ja Tsingtao. Sahtia saa tilata nyt neljältä tuottajalta niin, että asiakas maksaa Alkoon ja hakee tuotteet sahtipanimolta.

Vuonna 1991 uutuusvihossa mainitaan belgialaisia: Belle-Vue Gueuze, Mort Subite Kriek ja Belle-Vue Framboise. Vahvempaa settiä – De Verboden Vrucht ja punainen ja valkoinen Chimay – saadaan Belgiasta seuraavana vuonna. Vuoden 1992 uutuuksiin kuuluvat myös muun muassa Asahi Dry, Sol, San Miguel, London Pride, Bitburger ja Schlenkerla Rauchbier. Vuonna 1993 ovat vuorossa vahvemmat saksalaiset Weltenburger Kloster Asam-Bock ja Kulmbachin supervahva doppelbock EKU 28, ja myös kotimaiset panimot tekevät nyt doppelbock-vahvuisia IV B -lagereitaan.

Kymmenessä vuodessa ajanjaksolla 1985–1995 Alkon olutvalikoima harppasi reilusta parista kymmenestä lähes viisinkertaiseksi, sadan pintaan. Lisäyksiä tuli sekä 1980-luvun loppuvuosina että 1990-luvun puolella. Valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella.

Tarkistin vielä yhtenä poikkileikkauksena vuoden 2000 ensimmäisen valikoiman. Tietyt myöhemmin keskeisiksi nousseet olutilmiöt eivät näkyneet silloinkaan vielä ollenkaan Alkon valikoimassa. Kotimaisia pienpanimo-oluita ei ala ilmestyä valikoimiin edes vuosituhannen vaihteessa, lukuun ottamatta 1990-luvun alun Rakuunaa ja vähän myöhäisempää Pirkanmaan Uutta Panimoa eli nykyistä Nokian Panimoa.

Amerikkalainen käsityöolut on toinen ilmiö, joka loistaa poissaolollaan vielä vuoden 2000 talven ja kevään hinnastossakin. Myöskään aiemmin mukana olleita Millerin ja Budweiserin tapaisia tuotteita ei enää hinnastossa ole. Täytyy varmaan tehdä tälle postaukselle joskus jatko-osa, jossa vilkaistaan tilanteen kehittymistä vielä uuden vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Alla olevaan taulukkoon yritin ryhmitellä Alkon valikoiman kasvua oluttyylien jakauman kautta vuosina 1985–2000, joiden väliin aika iso lisäys osuu. Peruslagerista liikutaan poispäin, ja tätä tapahtuu varsinkin poikkileikkausvuosien 1995 ja 2000 välissä, vaikka valikoiman yhteen laskettu koko ei silloin enää nouse. Myöhemmin sekin taas toki nousee. Valikoimaa paisuttaa joinakin aikaisempina vuosina se, että myös ulkkarioluista oli hankittu sekä III- että IV-versio. Kotimaisella puolella tämä käytäntö on tietysti lähes tuplannut valikoiman kaikkina aikoina.

Lähteinä ovat kunkin vuoden ensimmäiset perushinnastot, tai muulta vuodenajalta, ellei ensimmäistä löytynyt. Ne blogin lukijat, jotka muistavat nämä ajat minua paremmin, voivat oikoa, jos virhetulkintoja näyttäisi sattuneen. Ajattelin tämän lähinnä sormiharjoituksena, josta näkee kehityksen suuntaa. En pohdi, mitä kautta mikäkin olut on valikoimiin päätynyt tai onko tyylit luokiteltu sataprosenttisen järkevästi. Itsestään selvää on, että valikoima on tarkastellulla jaksolla kasvanut paljon, mutta tästä nyt itsekin näen vähän, mihin vaiheisiin kasvu tarkemmin osuu.alko-1985-2000-tyyleittäin

Yksi ajatusleikki vielä: jos saisin toivoa, että lähi-Alkon valikoimiin palaisi vaikka huomenna kolme näissä muinaisissa hinnastoissa ollutta olutta, mitkä pitäisi ottaa? Vuoden 1975 hinnastosta ehkä houkuttaisi maistaa Mallasjuoman kadonnutta Special Stoutia, ellei muuten niin vertailukohtana Koffin portterille. Miedon Guinnessin tilalla oli vuoden 2000 hinnastossa 8 % vahvuista Guinness Special Export IV B:tä, se olisi toinen. EKU 28 voisi toimia myös, mutta ei välttämättä haittaisi, jos pullo olisi unohtunut Alkon varaston nurkkaan vuonna 1995 ja löytyisi sieltä nyt.

Laajan valikoiman harha: kaksi näkökulmaa

Nappasin käsitteen ”laajan valikoiman harha” (illusion of choice) Josh Noelilta, joka kirjoitti siitä nettisivuillaan muutama päivä sitten. Noel on kirjan Barrel-Aged Stout and Selling Out tekijä. Tuossa teoksessa hän käsittelee laajemmin sitä, miten käsityöoluesta tuli Amerikassa niin iso bisnes, että megapanimot kuten AB-InBev päätyivät uppoutumaan siihen ja päivittämään omaa tuotesalkkuaan ostamillaan craft-oluilla.

Näkökulma #1: Iso yrittää näyttää monelta pieneltä

Itse kirjaa en ole siis edes lukenut, joten tämä ei ole sen arvostelu tai suositus. Noelin kuvaus laajan valikoiman harhasta liippaa kuitenkin läheltä juuri AB-InBevin (ja vastaavien jättiläisten) craft-strategian ydintä. Termi ei ole hänen keksimänsä, vaan sitä on aiemmin käyttänyt ainakin Brewers’ Association ja ilmeisesti jopa Camra.

Kyse on siitä, että iso panimo kerää portfolioonsa niin suuren määrän käsityöoluita ja sellaisilta kuulostavia oluita, että esimerkiksi jonkin baarin hanat ja jääkaapit voi täyttää yhden konsernin tuotteilla. Silti asiakkaista saattaa vaikuttaa siltä, että tarjolla on valtava valikoima erilaisia pienpanimo-oluita useilta eri valmistajilta.

Beer-wall-Flickr-Max_handelsman_CC-BY-Sa-2-0

Kuva: Max Handelsman, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Samasta tai samantapaisesta ilmiöstä puhuttiin esimerkiksi Belgiassa jo parikymmentä vuotta sitten. Tästä tulin viisastelleeksi Josh Noelille myös Twitterissä.  AB-InBevin (tai sen silloisten belgialaisten edeltäjien Interbrewin ja InBevin) strategiana oli jo 1990-luvulta lähtien hankkia omistukseensa pitkä liuta laadukkailta erikoisoluilta vaikuttavia merkkejä.

Lähtiessään laajentumaan aggressiivisesti eri mantereille InBev-konserni halusi olla “the world’s local brewer”. Firma oli oivaltanut, että kalliisiin erikoisoluihin ihastunut markkina vaati erilaista otetta kuin millä isot panimot vielä 70–80-luvuilla toimivat. Ennen yritettiin saada Carlsbergia, Heinekenia tai Stellaa Euroopan jokaiseen pönötysbaariin. Nyt piti vedota paikallistunteeseen tai erikoisemman ja ehkä pienimuotoisen oluttuotannon imagoon.

Esimerkiksi Hoegaardenin vehnäolut päätyi Interbrew-konsernin omistukseen vuonna 1987. Monellakaan oluella ei ollut aidompaa ja paikallisempaa pienpanimo-oluen mainetta kuin Hoegaardenilla ennen Interbrew-aikaa. Leffe-luostarioluet olivat useampien yritysostojen kautta tulleet Interbrewille jo aiemmin.

Belgiassa on ollut jo kauan mahdollista varustaa baariin ihan kohtuullisen näköinen olutvalikoima, ainakin 20–25 melko uskottavaa paikallista olutta, siten, että se ei sisällä käytännössä muuta kuin AB-InBevin tytäryhtiöiden oluita. Leffejä on mahdollista haalia viittä–kuutta eri laatua, Hoegaardenin panimolta löytyy perusvehnän ohella Grand Cru, Julius ja Verboden Vrucht.

Lisäksi Belgian InBevilla on pitkä liuta belgialaisyleisölle tuttuja menneiden vuosikymmenten pienmerkkejä kuten Vieux Temps, Scotch CTS, Belle-Vue-lambicit tai Bassin tyyppiset lisenssibrittiläiset. Jos tähän lisätään vielä panimon peruslager Stella tai Jupiler sekä sen hiljattain ostamat Kwak-, Deus- ja Tripel Karmeliet -brändit, saatetaan nyt yltää jo useamman kymmenen oluen listaan. Yleensä joku trappisti, Rodenbach tai vastaava on vielä menyyssä mukana, ettei ihan kokonaan yhden puljun tuotteilla mentäisi.

Ja nyt siis vastaavalla AB-InBev-hegemonialla on mahdollista varustella myös amerikkalainen käsityöolutbaari. Maailman suurin panimokonserni on hankkinut craft-yleisöä houkutellakseen joukon aitoina pidettyjä käsityöpanimoita – kuten toki sen pahimmat kilpailijatkin ovat tehneet.

Pelin avasi chicagolaisen Goose Islandin myynti AB-InBeville vuonna 2011. Suurpanimon talliin ovat sittemmin liittyneet monien muiden ohella 10 Barrel Brewing, Elysian ja Wicked Weed, joita muuten yhdistää se, että ne sijaitsevat panimokeskittyminä tunnetuilla paikkakunnilla. Myös ainakin Britanniassa AB-InBevin siipien alle on päätynyt suosittu lontoolainen käsityöpanimo Camden Town.

Tietysti kuvio on vähän erilainen kuin noiden belgialaisoluiden keräily aikoinaan. Eiväthän Leffet ja muut enää olleet 1990–2000-lukujen vaihteessa pieniä artesaanioluita, vaikka taustaltaan sitä ovatkin. Se, että AB-InBev osti Belgiassa pari vuotta sitten pienen Bosteelsin panimon (eli Kwakin, Deusin ja Tripel Karmelietin tekijän), on kylläkin selkeästi osa tätä nykyilmiötä.

Sekä Interbrewin/InBevin aikaisempi toiminta Belgiassa että nykyisen AB-InBevin laajentuminen craft-kenttään ovat kuitenkin pohjimmiltaan esimerkkejä samasta suurpanimoiden toimintatavasta. Erikoisoluita janoavilta taviksilta, jotka eivät jaksa ottaa selvää panimoiden omistussuhteista ja tytäryhtiörakenteista, saadaan pää pyörälle näennäisen laajalla ja monipuolisella “pienpanimo-oluiden” valikoimalla. Kun pintaa raaputtaa, takaa paljastuu yhden ainoan yhtiön hallinnoima kymmenien tai jopa satojen oluiden suora.

Näkökulma #2: Sadat pienpanimot tekevät samoja kolmea, neljää olutta  

Olen törmännyt viime vuosina tiettyyn, toisenlaiseen laajan valikoiman illuusioon myös ihan aidoissa craft beer -paikoissa, joilla on hanat ja pullokaapit täynnä rehellistä käsityöolutta – useammalta eri panimoilta, trendikkäiltä, laadukkailta ja pieniltä tekijöiltä. On ipaa, apaa, hapanoluita, imperial stoutia, oatmeal stoutia, ehkä saisonia, gosea tai barley winea.

Ongelma on tällöin siinä, että oluet ovat liian samantyylisiä. Kutsuin tällaisia paikkoja joskus yksipuolisuuden taskuiksi, joihin voi pudota seilatessaan tämän päivän huimaavan suurten olutvalikoimien aallokoissa. Koska kaikki tietävät, mitkä ovat keskivertojen craft-fanien eniten suosimia oluttyylejä, käytännössä jokaisella craft-panimolla on niitä valikoimissaan.

Yksipuolisuuden tasku voi olla pieni, rakkaudella hoidettu baari tai mikropubi, jossa myytävät tuotteet ovat hyvin valittuja, hyvässä kunnossa ja hyvin tarjoiltuja. Silti vanhan koulukunnan oluenystävä, joka ei ole varttunut 2010-luvun craft beer -kulttuurissa, ihmettelee, missä ovat belgialaiset oluet (muut kuin lambicit ja saisonit), perinteisemmät britit tai hyvät saksalaiset. Bockeja ja tšekkejä ei näy, ja jos lagereita tai pilsejä löytyy, niissä on niin paljon amerikkalaisia humalia, että ne maistuvat apalta.

Pakokauhu iskee. Ehkä jos nyt menisin Kaislaan tai Janoiseen Loheen tai edes pääsisin aikakoneella takaisin Vanhan kuppilaan vuonna 1995, oluet olisi valittu tasaisemmin eri perinteistä ja kulttuureista. Pakolliset klassikot olisivat siellä uusien kellokkaiden rinnalla, ja eurooppalaisia jalohumalia ei täytyisi haeskella kivenkoloista. Tietysti tämä voi olla jälleen yksi harha. Oikeasti pitemmän linjan paikoissa iskee joskus turhautuminen, että eikö täällä ole mitään tapahtunut millenniumin ja Y2K:n jälkeen.

Ongelma on tavallaan muutenkin jurputtajan päässä. Suurin osa asiakkaista on tyytyväisiä; kukaan ei varmasti voi väittää, että valikoima olisi sinänsä turhan suppea. Mutta ei auta, vaikka olisi vadelma-gosea, kookos-gosea ja passionhedelmä-gosea, jos en satu haluamaan edes tavallista gosea. Samoin tämä tietysti toimisi myös toisin päin: jos kaikkia mahdollisia belgialaisia luostarioluita enkelista dubbelin ja tripelin kautta quadrupeliin ja quintupeliin olisi tarjolla, valikoiman paljous ei lohduttaisi belgialaisoluen inhoajaa.

* * * * *

Kahdesta tässä postauksessa käsitellystä näkökulmasta ensimmäinen laajan valikoiman harha on varmasti ilmiönä harmillisempi. Varsinkin aikaisemmilla vuosikymmenillä isot panimot ovat kohdelleet ostamiaan pieniä erikoisolutmerkkejä kyseenalaisilla tavoilla. Oluiden laatu ja ominaispiirteet ovat vähitellen kadonneet, mutta markkinoinnissa perinteisiin nojaava hype on saanut jatkua.

Epäilemättä AB-InBevkin on sittemmin oppinut jotain ja osaa käsitellä viime vuosina hankkimiaan craft-merkkejä paremmin. Silti: jos kuluttajat juovat korporaatio-olutta ja luulevat sitä pienpanimo-olueksi, jotain on tavallaan pielessä. Aika näyttää, miten olutyleisö jättipanimoiden uusimman valtausaallon seurauksiin suhtautuu.