Islantilaisia tarinoita

Skeptisenä luonteena olen seurannut aika vähällä kiinnostuksella, kun “islantilaiset käsityöoluet” ovat valloittaneet maailmaa. Käytännössä Einstök Ölgerðin oluihin on alkanut törmätä tiuhaan eri maissa ja muut kolmisenkymmentä panimoa tarujen saarelta ovat jääneet varjoon, kuten valtaosa pienpanimoista yleensäkin jää parin taitavan markkinoijan kohotessa globaaliin eliittiin. Borg Brugghús on se toinen islantilaisnimi, jota olen nähnyt useammin kuin nolla kertaa.

Itse saarella en ole muuten käynyt, enkä tiedä tarkemmin, miten eri panimoiden oluita on paikan päällä saatavana tai millaisia ne ovat. Nyt muutama viikko sitten otin Tallinnan Uba ja Humal -kaupasta mukaani kolme islantilaista olutta juuri noilta mainituilta panimoilta – eivät ehkä harvinaisuuksia, mutta minä en ollut ennen näitä maistanut. Alkon valikoimasta kyseistä kolmikkoa ei tällä hetkellä myöskään löydy.

* * * * *

Einstök tuntuisi tosiaan olevan tehokkaimmin markkinoitu islantilainen olutbrändi, vaikka sillä on vasta kahdeksan vuotta historiaa takanaan. Einstök toimii pohjoisrannikolla Akureyrissä, ja he ilmeisesti panevat oluensa paljolti paikallisella Víking Brugghúsin panimolla. Saa oikaista, jos olen väärässä. Suuri osa oluesta matkustaa Amerikkaan myyntiin, ja tämän artikkelin mukaan Einstök-tavaramerkinkin omistaa itse asiassa amerikkalainen firma.

surtr-public-domainPidän Einstökin konseptista siinä, että uusia oluita ei tuoda markkinoille viikottain, ja tämä myös sanotaan suoraan markkinoinnissa. Nykymittapuulla suppea valikoima sisältää pääosin muita tyylejä kuin pakollista ipa-apa-osastoa. Tummia oluita kuten Alkon myymä Scotch ale on mukana, mikä alkaa olla miltei harvinaista. Nyt maistelussani ollut Icelandic Doppelbock (6,7 %) on heidän kausituotteitaan ja sijoittuu Doppelbock-tyylilajin miedompaan ääripäähän. Ainesosien luettelon perusteella Icelandic-adjektiivi ei viittaisi siihen, että reseptissä olisi jotakin tiettyä islantilaista vivahdetta. Kai tarkoitetaan vain, että olut on tehty Islannissa.

Icelandic Doppelbock onkin ainakin aistinvaraisesti rehdin baijerilaistyylinen olut – melkein kuin kopio jostain hyvästä saksalaisesta Doppelbockista. Oluessa on herkullinen mallasleipäinen tuoksu ja siihen nähden melko raikas, silti vähän siirappikeksinenkin maku. Tämä ehkä kalpenee tyylilajin saksalaisille huipuille, mutta vaikuttaa hyvin tehdyltä oluelta ja lyö laudalta ison joukon muita ei-saksalaisten pienpanimoiden Doppelbockeja.

Borg Brugghús on puolestaan Islannin vanhimman panimon Ölgerðin Egill Skallagrímssonin vuonna 2010 perustama pienpanimo, vaikka se ei itse tätä yhteyttä emoyhtiöönsä korosta. Monet Borgin oluista on tehty Skallagrímssonilla. Einstökistä poiketen Borg ei yritä millään tavalla pitää valikoimaansa aisoissa, vaan eri oluttyylejä on käyty läpi kymmeniä ja näistä on tehty myös runsaasti variaatioita. Tunnistamisessa auttaa juokseva numerointi, joka on yltänyt jo 60:n paremmalle puolen ja tynnyröityjä satseja on numeroitu desimaaliluvuilla (esimerkiksi perusolut Surtur Nr. 8:n sherrytynnyriversio on Nr. 8.3).mde

Surtur Nr. 30 on ilmeisesti yhdestä panimon perusreseptistä – imperial stoutista – kikkailtu versio, jossa on mukana lantaa polttamalla savustettuja maltaita. Tämä on 9-prosenttisena miedompi kuin aikaisempi Surtur Nr. 8 (12 %), jolla taas ei ole lantayhteyksiä. Lampaanlannan savua käytetään Islannissa myös lihan savustamiseen, ja tästä tietysti saadaan olueenkin mukavasti paikallisväriä.

En tiedä, onko Islannissa perinteitä vahvojen portterien/stoutien valmistamisesta kuten muissa Pohjoismaissa, mutta musta olut sopii pohjoisen Atlantin pimeisiin iltoihin. Surtur tai Surtr on yksi muinaisskandinaavisessa tarustossa esiintyvistä jättiläisistä, ja hänen nimensä tarkoittaa nimenomaan Mustaa. Olutta maistellessa tulevat mieleen esimerkiksi puolalaiset savustetut Baltic porterit, joita löytyy kymmenen prosentin vahvuisinakin – enemmänkin kuin esimerkiksi Amerikan uudemman imperial stout -perinteen paahteiset humalapommit. Tämä on hyvä ja melko lempeä olut, salmiakkinen, yrttinen, vähän nahkean suklainen.

Borg Brugghúsin Hrefna Nr. 40.1 on alaotsikoltaan Belgian Strong Ale. 11-prosenttisena se on niin vahvaa, että Belgiasta ole perinteisesti monta vastaavaa löytynyt, paitsi nyttemmin kun Alvinne, Struise ja kumppanit eivät juuri kaksinumeroisia prosentteja pelkää. Tämä Hrefna-versio on muhinut portugalilaisen moscatel roxo -viinin tynnyreissä. Perus-Hrefna on puoli pistettä miedompaa, ja molemmissa versioissa on islantilaisia variksenmarjoja.

Tynnyri kyllä jälleen kerran hallitseekin tuoksua ja makua. Vaniljan vivahde ja ehkä jokin jouluisempi mauste tuntuvat. Kun perusolut on vaalea(hko), alla oleva olut maistuu vähemmän kuin tummissa tynnyrioluissa. Pieni kirpeys tuntuu tömäkän tammen maun alta, ehkä niistä variksenmarjoista, vaikkakaan en marjojen makua erota. Aistin myös duvelmaista sitruunaisuutta, joka voi olla itse oluen maussa.

* * * * *

Einstök ja Borg ovat molemmat kelpo oluentekijöitä ainakin näiden esimerkkien perusteella. Kumpikin pyrkii erottautumaan maailman oluthyllyillä myös paikallisilla mausteilla – ei siis pelkästään raaka-ainekavalkadissa vaan myös markkinointia ja etikettejä piristämässä. Einstökin pulloissa on leimallinen viikinkisoturin pää, ja Borg taas herkuttelee islanninkielisillä nimillä ja erikoiskirjaimilla. Heillähän on þ, ð ja muita hienouksia, joista Ikealla ja hyggellä ratsastavat mannerskandinaavit voivat vain uneksia. Einstökin Amerikka-yhteys on erikoinen – nyt jo edesmennyt perustaja oli ilmeisesti tehnyt pitkän markkinointiuran Harley-Davidsonilla. Eihän tämä olisi ainoa pohjoiseurooppalainen pienpanimo, jonka nopeaa nousua on auttanut perustajien aiempi kokemus yritysmaailman johdosta. Näin taitaa olla myös Põhjalassa ja Omnipollolla. Islantilaisiin tarinoihin tuo ainakin nyt maistamissani oluissa uskottavuutta se, että ulkoasu ja sisältö lyövät luontevan oloisesti kättä. Globaalisti suuntautunut voi olla myös sopivasti paikallista.

Mainokset

Hedönist & Friends: Homemade Dynamite #1 Toukopukki

Panimot tekevät nykyään paljon oluita frendiensä kanssa. Joskus on kysymys siitä, että pitkäikäiset, perinteikkäät panimot haluavat osoittaa olevansa kartalla 2010-luvun trendeistä. Tällaisia viritelmiä ovat brittiläinen Fuller’s & Friends tai saksalainen Maisel & Friends. Niissä konkaripanimot työstävät käsityöoluita yhdessä nuorempien, dynaamisten tekijöiden kanssa. Jos esimerkiksi Maisel on yleisesti tunnettu perusbaijerilaisesta vehnäoluesta, Maisel & Friends -brändin alla saattaa syntyä vaikka Choco Porter tai Hoppy Hell.

Suomalainen Hedönist & Friends -otsikko kätkee taakseen erilaisen, hieman sekavamman kuvion. Ensinnäkään Hedönist ei ole panimo vaan jonkinlainen toimija, jolla on majapaikka Helsingissä. Brändinä Hedönist kuuluu Saimaa Brewing Companyn tuoteperheeseen, jossa sen tehtävänä on luullakseni tuoda mikkeliläisen, konservatiivisemman big craftin rinnalle nuorekkaita tuulia ja rentoa asennetta. Tavallaan Hedönist on jo itsessään jonkinlainen “Saimaa & Friends”.

Homemade Dynamite taas on kotiolutkilpailu, joka on Hedönist & Friends -verkoston esimmäinen projekti. Kilpailua tuomaroimassa on myös muista yhteyksistä tuttuja hahmoja kuten Malmgårdin Panimon Tuomas Markkula, bloggari Jaakko “Jaska” Matikainen ja olutalan yleistaituri Anikó Lehtinen. Jos oikein ymmärrän, kisa pyörii kalenterivuoden ympäri eikä esimerkiksi vain kerran vuodessa. Kilpailurakenteen kuvausta löytyy Homemade Dynamite -nettisivuilta tai Jaskan postauksesta. Porkkanana osallistujille on joka tapauksessa oman oluen saaminen valtakunnalliseen jakeluun.

Tällainen on nyt sitten Alkojen hyllyihin taannoin ilmestynyt Toukopukki, joka on tyylilajiltaan tumma Weizenbock. Vahvuutta on peräti 8,6 %. Tekijät ovat etiketin mukaan Dan Koivulaakso (onko kyseessä kaupunginvaltuutettumme?) ja Jussi Vuorio. Ironisestihan tässä on tapahtunut nyt niin päin, että äärimmäisen hype-henkinen Hedönist-brändi on päätynyt ensimmäisenä frendijulkaisunaan lanseeraamaan oluen, joka edustaa epämuodikasta saksalaista setätyyliä.

cofMinulle tämä kaikki sopii mitä mainioimmin. Ehdin tänä kesänä heiluttaa jo märkää rättiä Hedönistin IPA-uutuuksien suuntaan, osittain siksikin, etten ollut ehkä niiden ydinkohderyhmää. No Weizenbockien kohderyhmää minä kylläkin olen. Tätä sitten kotiutuikin lähi-Alkosta pari pulloa, ja täytyy sanoa, että odotukset maistelussa jopa ylittyivät. Kotimaisten bockien kanssa olen joutunut silloin tällöin pettymäänkin.

Toukopukin ensivaikutelma oli, että tässä on suunnattoman täyteläinen, makea ja ylipäätään monia nuppeja kaakkoon vääntävä olut. Jos jonkin Aventinuksen mausteisessa omaperäisyydessä on samanlaista mystiikkaa kuin vaikkapa Rochefortin 10°:ssä, tämä on kansanomaisempi, ehkä sahtimainenkin olut. Kypsää banaania ja tummia kuivahedelmiä on jo tuoksussa, samoin jotain umamia, ehkä vaahterasiirappimarinoitua pekonia. Maku seuraa samoilla linjoilla. Suutuntuma on hiilihappoisempi kuin pehmeissä sukulaisoluissa – esimerkiksi Erdingerin Pikantuksessa – vaikka näkyvää vaahtoa on paljon vähemmän.

Vehnäbockeja on moneen lähtöön. Jos tämä tummempi, makeampi siipi houkuttaa, Toukopukki on kotimaisena vaihtoehtona aivan asiallinen esitys. Olut on kai valmistettu tähän laajempaan jakeluun Malmgårdilla Pernajassa, ja kartanon tuotepalettiinhan tämä tuntuisikin sopivan selvästi paremmin kuin hörhömäisen Hedönistin. Kiva että panimoiden uutuuslistoille tulee yhä muutakin kuin IPAa, jos ei muuten niin sitten kotiolutkilpailujen kautta. Panimoilla on paha tapa tehdä sitä, mitä olettavat trenditietoisimpien kuluttajien juuri nyt vaativan. Kotioluen tekijänä ainakin itse panisin juuri niitä oluita, joista satun eniten tykkäämään.

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Aschan

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Hanko – olut vaeltaa etelään

Millainen olutkohde on Suomen eteläisin kaupunki Hanko? Voisin tietysti aloittaa siitä, ettei kaupungissa ole yhtään panimoa – ei edes nyt, kun koko Suomi on niitä täynnä, ja ylellisyyttä huokuvissa rannikkokaupungeissa parveilee ostovoimaista yleisöä. Sitä mekin ehkä vaatimattomalla tavallamme edustimme, kun pistäydyimme resortissa viime viikonloppuna.

Neljän vuoden ajan 1870-luvulla kaupungissa toimi Hangö Bryggeri eli Hangon Panimo, ja tästä muistona keskustan pohjoispuolella on yhä Panimokatu. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Mutta eipä olutta ole mikään pakko tuottaa sillä paikkakunnalla, jolla se juodaan, vaikka paikallisuus on viime vuosien pienpanimobuumissa ollutkin yksi johtotähti. Tammisaaressa oli panimo 1960-luvulle asti ja nykyään panimoita on Hangon molemmissa naapurikunnissa, Raaseporissa ja Kemiönsaaressa.

Paikallisen puutetta korvaamaan tehdään lisäksi Vakka-Suomen Panimolla Hangøliä, joka voisi maultaan olla suomalainen vahvempi pilsneri, mutta onkin eri lähteiden mukaan Kölsch – siis pintahiivaolut. Vehnää löytyy reseptistä, mikä pilsnerissä ehkä olisikin outoa. Hangøl ei siis mielestäni ollut mutkattoman hedelmäinen kölniläisolut, vaan siinä oli argumentatiivista humalointia, joka tosiaan yleisen näkemyksen mukaan juuri Pilsenin perinteeseen kuuluu.

cof

Hangöliä oli tarjolla muun muassa kenraali Mannerheimin, myöhemmän marsalkan, aikoinaan omistamassa Neljän tuulen tuvassa.

Hanko2Oma vaikutelmani oli, ettei Hangossa ehkä ole sellaista paikallista “beer centralia” kuin vaikkapa Hyvinkään Crafters tai Porvoon Paahtimon baari. Toisaalta paikoissa, joissa söimme tai kahvittelimme, vilahteli kautta linjan ihan asiallisia oluita ja jopa olutvalikoimia. Esimerkiksi illallispaikassamme Origossa oli tyylikäs neljän suora Mathildedalin oluita. Cafferie-kahvilasta, josta vuokrasimme pyörät Neljän tuulen tuvalle ajoon, löytyi muun muassa Bohemia Regentin Prezident 14°, oivallinen vahvempi tšekkilager makeannälkään.

Pubit tuntuivat ajattoman oloisilta. 1960-luvulta asti Bulevardin ytimessä päivystänyt Grönan on – ehkä osittain vihreän värityksensä vuoksi – irkkupubimainen tunnelmaltaan, tai yhdistelmä Brittein saaria ja avaraa amerikkalaista saluunaa. Olutlistalla, josta kyllä ainakin tilapäisesti oli vedetty monia tuotteita yli, löytyi Cool Headin NEIPAa ja happamia sekä Fat Lizardia ja jo lopettanutta Radbrewta. Itse joimme Donut Islandin Mustat munkit.

Hanko4

Pub Grönanissa elettiin rauhallisissa rokkitunnelmissa.

Hanko5

cof

Villa Maija oli majapaikkamme.

Hanko3

Kirjakaupasta mukaan tarttunutta.

cofcofhanko1

Malmgård- ja Hedönist-näytteet

Viimeisten parin kuukauden sisään puhelimeen on kahdesti pärähtänyt ilmoitus, että lähetys Malmgårdin panimolta odottaa postissa noutajaansa. Ensimmäisellä kerralla kyse oli Hedönist-olutmerkin IPA-4-packista, mutta kuten tunnettua, Malmgård ja Hedönistiä isännöivä Saimaa Brewing Company kuuluvat nykyään samaan MBH Breweries Oy -konserniin.

Toisella kerralla paketista löytyi sitten itsensä Malmgårdin kartanopanimon uutuustuotteita, joista tosin ainakin kuivahumaloitu pilsneri oli tölkin tekstin mukaan Mikkelissä Saimaan panimolla pantua. Muut Malmgårdin lähettämät oluet olivat New England Pale Ale, Kuningatar Sour ja Maalaisvehnä. Hedönisteilta puolestaan tuli Brut IPA, NEIPA ja Milkshake IPA, joiden seurana oli pikemminkin sörsselssön-osastoon kuuluva Shandy IPA. No, pirtelö-IPAkin on ehkä rajatapaus.mde

Onko lahjaolutta suuhun katsominen? On kai, eihän niitä muuten posti bloggareille toisi. Ensimmäisenä pullona avautui Maalaisvehnä. Siinä oli aavistus tallimaista tuoksua, joka farmhouse ale -diggareille on tuttu ja myös viime vuosien saisoneissa aika yleinen.

Maultaan olut oli suoraviivaisen kesäinen, otsikkonsa mukainen tuote. Suoraan jääkaapista lasiin kaadettuna apulaistestaaja piti suutuntumaa turhan ohuena (olisiko sitten kannattanut tehdä 4,9 %:a selvästi miedompi tuote?). Lämmetessään olut jätti kuitenkin varsin positiivisen vaikutelman, ja nämä pohdinnat unohtuivat. Tämä meni satsin oluista minulla selkeimmin ”jatkoon”.

Seuraava olut oli Hedönistin puolelta, Brut IPA – yksi viimeisten puolentoista vuoden hypetettyjä oluttyylejä. Tässä ei nyt päästy oikein puusta pitkään arvioinneissa: hikisen tuoksun karkottamina päädyimme pikemminkin keskustelemaan siitä, miksi brutteja ylipäätään tehdään. Kysymykseen en osaa vastata – olen jäänyt käsitykseen, että joku Amerikassa on keksinyt tekniikan niiden tuottamiseen, ja tyylin kaupallistamisella on saatu taas uutuudennälkäinen olutkansa kohisemaan. Eivät kuluttajat kai olisi itse osanneet moista kikkaa toivoa.

Malmgårdin New England Pale Alea ja Hedönistin NEIPAa piti maistella rinnakkain, jos vaikka siten avautuisi uusia näkökulmia tähän sinänsä trendikkääseen – vaikka pari vuotta kauemmin markkinoilla olleeseen – IPAn lajiin. Kumpikaan ei ollut sameaa hedelmämehua muistuttavalla tavalla uusienglantilainen, vaan oluet olivat pikemminkin toffeenvärisiä ja lasissa melko kirkkaitakin. Kohtuullista trooppisuutta ja useamman viljalajin (Malmgårdilla tuttuun tapaan emmerin) tuomaa rustiikkisuutta löytyi molempien tuoksusta tai mausta, ja kaksikko ylitti maaliviivan suunnilleen rinta rinnan. Vertailu ei siis paljastanut mitään mullistavaa. Ratebeerin mukaan molemmat ovat itse asiassa Malmgårdilla pantuja.cof

Saimaalla valmistettu Dry Hop Pilsner oli tämän satsin maustamattomista Malmgård-brändätyistä oluista heikoin. Kun se kerran oli DDH-pilsneri, oli yllättävää, ettei mitään humalan aromia tuntunut tuoksussa. Myös maun suhteen kynnettiin jotenkin vaikeasti raskassoutuisen, ehkä diasetyylisenkin tšekkilagerin ja amerikkalaisen India pale lager -jutun välimaastossa, saavuttamatta kummankaan parhaita puolia.

Maustetut oluet ja sekoitukset ovat oma lukunsa, ja Kuningatar Sour oli ehkä odotuksiin nähden selkein pettymys, omassa suussani ei paljon muumilimua kummempi kokemus. Hedönistin Shandy (3 %) oli kiva sitruunainen humalasooda, jossa kyllä oli niin vähän mitään olutmaista, etten tiedä, onko tämä blogi oikea paikka sen arviointiin. Toisaalta saman voisi varmaan sanoa monistakin maustetuista Goseista tai Berliner Weisseista, joita itsensä vakavasti ottavat oluttyypit eri kanavilla arvioivat. Strawberry Milkshake IPA oli sekin nimensä mukainen easy drinking -juoma, yhtä kaukana kyllä oluesta kuin hattara ohraleivästä. Tässä osastossa tunnelmiin vaikuttaa sekin kysymys, olenko edes oikeaa kohderyhmää.

En ole tehnyt kotiläksyjäni niin hyvin, että tietäisin, ketkä nykyään oluita panevat Mikkelissä ja ketkä Pernajassa – enkä aio yrittää sormella osoittaakaan mihinkään suuntiin. Jotenkin silti tuntuisi, että näiden kahden talon luonteet ja osaamiset kannattaisi pitää jossain määrin erillään. Malmgård–Huvila-jatkumon huiput ovat liittyneet portterin, belgialaistyylien ja erikoisviljojen yhdistelyyn pintahiivapuolella. Moni kartanon vahvempi olut on ollut vakuuttava ilmestys. Saimaan osaaminen lienee muissa jutuissa. Hedönist on sitä paitsi brändäysnäkökulmasta irrallisen tuntuinen idea Saimaan – ja varsinkin Malmgårdin – kyljessä roikkumaan.

cof

Valitan, mutta mä en oo niitä tyyppejä. Kippis kuitenkin!

Kallion Alko päivittyi 2010-luvulle

Eilen avattiin remontin jälkeen Helsinginkadun Alko, joka on kotoani lähin monopolin myymälä. Käyn usein myös Hakaniemen myymälässä, joka on työpaikkani vieressä, mutta ratkaisevasti oluen hankintaani vaikuttaa sekin, millaisia valikoimia Hesarilta löytyy.

Meinasin aluksi kirjoittaa, että Alko päivitettiin 2020-luvulle, mutta ehkä pidättäydytään vielä ensi vuosikymmenen meiningin ennustamisesta. Olin jokin aika sitten Alkon yleisötilaisuudessa, jonka aiheena oli juurikin Alko Kallion uudistus. Siellä alkolaiset kertoivat huomanneensa, että Kallion asiakasprofiili on muuttunut leijonaviinan hakijoista kuohuviinien ja erikoisoluiden nauttijoiden suuntaan. Tuskin he tähän havaintoon aivan äskettäin ovat päätyneet, onhan kaupunginosan gentrifikaatio jatkunut jo todella kauan. Valikoimaa on epäilemättä viilailtu pitkin matkaa, mutta nyt siis luvassa oli kokonaisuudistus tältä pohjalta.

Se, miten yksittäisen Alkon valikoimaa rakennetaan, perustuu kuulemma paitsi myymälän kokoon (reilun 1 500 tuotteen valikoimallaan Kallio on ”lähimyymälä”), myös asiakkaiden ostoksista kertyvään dataan sekä siihen, mitä muuten tiedetään paikallisesta asujaimistosta. Esimerkiksi eri-ikäisillä on eri ostotottumuksia. Lisäksi tietysti Alkoihin voi tehdä asiakastoiveita.

Samalla valikoiman uudistumisen kanssa Kallion myymälän ulkonäkö päivittyi nyt Alkon uuteen visuaaliseen ilmeeseen. Sitä on jo monissa muissa myymälöissä nähtykin. Tilasta oli tehty valoisampi, kuten alla olevista liian vaaleista kännykkäkuvistani ehkä voi päätellä. Lisäksi aulaan tullessa seinää koristi Hesarin paikallismaisemaan soviteltu graffiti.

Kävimme tsekkaamassa uudistuneen Hesarin Alkon tuoreeltaan. Ilta-aikaan käynnissä ei ollut mitään kakkukahveja tai muitakaan seremonioita, mutta porukkaa tuntui olevan selvästi enemmän kuin tässä Alkossa olen keskimäärin nähnyt.

Suunnittelutilaisuudessa, jossa kesäkuun alussa olin, sai esittää toiveita ja näkemyksiä myymälän tulevista valikoimista. En tiedä, minkä verran niitä tarkalleen ehdittiin ottaa tässä vaiheessa mukaan, mutta bongasin mielestäni ainakin joitakin tilaisuudessa toivottuja juttuja enemmän esillä kuin ennen. Näitä olivat esimerkiksi puolikkaat viinipullot, crémant-kuohuviinit ja alkoholittomat juomat.

”Erikoisoluiden” valikoiman kasvattamista tietysti toivottiin myös, ja ehkäpä oluiden lukumäärä oli nyt kasvanutkin. Hyllyleveyttä taitaa olla jonkin verran enemmän (korkeutta ehkä osittain vähemmän?). Itse puhuin tilaisuudessa klassikko-oluiden puolesta, ja nimenomaan ajatuksella, että niiden tarjonnassakin voisi olla vaihtelua myös oman sarjansa sisällä.

Tarkoitan sitä, että esimerkiksi perinteisempien brittijuttujen ei aina tarvitse tulla Fuller’sin ohella juuri Shepherd Neameltä tai Ridgewayltä. Kai silläkin saarella olisi paljon valinnanvaraa –  sellaisiakin panimoita, joita emme ole nähneet Alkon valikoimassa joka vuosi. Usein ainakin ravintoloissa vaihtelua ehkä tarjotaan niin, että jotain bitteriä tulee Fuller’sin lisäksi hiljattain aloittaneelta espoolaispanimolta, mutta sitä siis en tässä hae. Saa nähdä, tarttuuko Alko syöttämääni ideaan jatkossa (toivossa on hyvä elää).

No, minun ajatukseni ovat yhden sukankuluttajan mielipiteitä. Valikoima oli tosiaan ihan mukava ja laajahko, vaikka säkenöiviä uutuuksia ei tullut vastaan myöskään uudemmasta craft beer-maailmasta. Ei esimerkiksi ollut hankittu näitä avajaisia varten mitään ennen näkemätöntä, supertuoretta NEIPA-humalapommia tai muuta kalliolaisnuorison tajuntaa räjäyttävää.

Sitäkään en edelleenkään ymmärrä, miksi Alko myy niin paljon myös alle 5,5-prosenttista olutta, kun heillä ainoana Suomessa on oikeus kaikkien sitä vahvempien tuotteiden ulosmyyntiin. Tämänkin ehdin tilaisuudessa sanoa. Mutta Alkon tiet ovat tuntemattomat – tai perusteluja voi toki esittää kommenttikenttään, jos haluaa. Uudistuksen ja sen tulokset kuitenkin koin kaikkiaan positiivisina, ja hauska nähdä, että lähi-Alko on hyvissä käsissä. alkokallio1.JPG
IMG_20190619_173746 (1).jpg
IMG_20190619_173643 (1).jpg

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof