Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)

Vuoden sykähdyttävimmät alkoholittomat ja vähäalkoholiset oluet 2021

En ole tipattoman tammikuun viettäjiä, joten olisin voinut postata tämän tekstin jossain muussakin kuussa. Aihe liittyy silti vuodenvaihteeseen, minullahan on ollut tapana tehdä jonkinlaisia “olutvuoden tilinpäätöksiä” tai sitten katsauksia tulevan vuoden näkymiin. Kun katson taaksepäin vuoteen 2021, täytyy tunnustaa, että näitä alkoholittomia tai äärimmäisen mietoja mallasjuomia on alkanut ilmestyä ajoittain jääkaappini oveen. Kerron kohta miksi. 

Alkoholittomat ja vähäalkoholiset ovat selkeä globaali trendi, siitä ei pääse mihinkään. Se on tehnyt voimalla tuloaan jo muutaman vuoden, mutu-tuntumalta etenkin isoimmissa panimoissa mutta monilta osin myös pienissä. Yllättävissäkin paikoissa alkoholiton on lyönyt läpi, esimerkiksi yhdessä Euroopan konservatiivisimmista olutmaista Tšekissä nealko on tullut osaksi vakiokalustoa ravintoloiden olutlistoilla.

Itse asiassa kyllästyin pari vuotta sitten kokoamaan blogia varten ennustuksia alkavan vuoden oluttrendeistä maailmalla, vaikka olin monen aiemman vuoden alussa tehnyt niin. Kyllästymisen syy oli, että oikeastaan mitään muuta merkittävän kuuloista trendiä ei enää ennustuksista tahtonut löytää kuin tämän low & no -aallon.

Tähänkö koko olutbuumi lässähtää? Vesittyykö vuosikymmeniä jatkunut oluen laadun, makujen, saatavuuden ja arvostuksen koheneminen miedosti maltaiseen sihijuomaan, josta voi microdousata itselleen kangastuksia aidon oluen mausta? Entä valkoinen heteromies ja hänen tunteensa? Vai onko kyse sittenkin maailmanlopun sijaan vain vaihtoehtojen lisääntymisestä – myös skaalan matalammassa päässä – ja siitä että markkinat tekevät tehtävänsä oluenystävien palveluksessa?

“Onko se edes olutta?”

Jonkin verran on viritelty nettipalstoilla keskustelua siitä, onko alkoholiton olut olutta ollenkaan. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että oluen tulee sisältää alkoholia ollakseen olutta, muuten se on väärin valmistettua, nollakaljaa tai jotain muuta.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan olut on “tav[allisesti] alkoholipitoinen mallasjuoma”, eli ainakin valtion kielenhuoltoviranomainen jättää asiassa pientä pelivaraa. S-marketin itsepalvelukassa on myös sitä mieltä, että tarvitsen ammattiapua, kun yritän skannata omatoimisesti nollatölkkiä.

Suuri enemmistö ei semanttista ristiriitaa näe. Panimoita kiinnostaa haravoida voittoja nollaolutbuumista eikä rajata sana-aidoilla rahantekokonetta oluthyllyjen ulkopuolelle. Kuluttajista iso osa halunnee myös ostaa mieluummin alkoholitonta olutta kuin jotain eri nimellä kutsuttavaa korviketta. Niinpä nimidebatti on melko tarpeeton, siitä jaksavat innostua lähinnä ne, joilla on tarve päästä purkamaan alkoholittomuuden (jostain syystä) aiheuttamaa henkilökohtaista närää.

“Miksi minä joisin alkoholitonta?”

Niiden, jotka eivät alkoholitonta halua, ei sitä tietenkään tarvitse juoda. Joillekin kivennäisvesi tai limut maistuvat paremmin – ja tuntuvat ehkä myös “aidommilta” kuin keinotekoisesti dealkoholisoitu olut. Tämäkin on jokaisen oma valinta. Itse en ollut ajatuksen tasolla torjunut alkoholittomia ja vähäalkoholisia oluita satunnaisina janojuomina, koska en pidä vichyn (varsinkaan makuvichyjen) mausta ja limut taas ovat liian sokerisia. Pitkään oli kuitenkin niin, etten löytänyt sellaisia nollaoluita, joiden mausta olisin juurikaan tykännyt.

Ilman joitakin viime kuukausina bongattuja miellyttävämpiä yksilöitä en olisi varmaan tätä postaustakaan tehnyt. Minulla ei siis ole mitään periaatteellista nollaoluita vastaan, mutta ei myöskään mitään periaatteellista niiden puolesta. (Toki kansanterveydellisesti on hyväksi, että ihmiset juovat mieluummin vähän kuin paljon alkoholia, mutta sen voi ratkaista muullakin kohtuullistamisella.)

Enkä ole erityisen kiinnostunut kirjoittamaan “alkoholista” tai sen puutteesta, mieluummin kirjoittaisin oluesta ja siihen liittyvästä kulttuurista. Alkoholittomista oluista kirjoittaessa kemiallisen yhdisteen nimeä ei toki täysin voi välttää. Onneksi ei sentään tarvitse käyttää valtamedian rakastamaa sanastoa kuten “juomista” ja “ryyppäämistä” tai “kännejä” ja “darraa” – kun sentään puhutaan vain siitä, että lähinnä kohtuukäyttäjiin kuuluva väestönosa silloin tällöin valitsee vahvemman oluen sijaan miedon.  

Onnistuneita ja ei-niin onnistuneita tapauksia

Mennään sitten itse asiaan, oluihin. Listaan alle ensin niitä low & no -oluita, joista pidän, ja monia muita jää joko ohimenevän maininnan tasolle tai kokonaan pois. Olen keskittänyt maisteluni enimmäkseen vaaleiden ja tummien lagerien tyyleihin, joten esimerkiksi monien suosimia alkoholittomia IPA-oluita ei tässä ole lainkaan. Niistä kyllä löytyy suosituksia googlaamalla.

Kunniamainintoja:

Kukko Pils 0,3 %. Laitilan alkoholiton pils voitti vuonna 2020 jokseenkin käsittämättömästi Suomen Paras Olut -kilpailussa koko pils-oluiden sarjan, siis jätti taakseen koko joukon 4–5-prosenttisia kotimaisia pilsnereitä. En yritä mennä tuomareiden pään sisään, mutta alkoholittomien kotimaisten oluiden laarissa tämä on kuin onkin ehdotonta top 3:a, ja pils-tyylissä varmaan ykkönen. Tuskin yllättää ketään, että tämä on minunkin listallani. Onko laatu silti täysin tasainen? Joissain tölkeissä vähän hernemäiset hapot iskevät tajuntaan ja mietin, voiko napakammalla humaloinnilla olla osuutta huojunnassa.  

Kukko Lager 0,3 %. Aika pitkälti samat sanat kuin edellisestä: vaalea lager, jossa maltaan makua ja ruohoista humalaa, aika puhtaan ja selkeän oloinen. Alkoholittomuus tuntuu lähinnä kevyytenä, ei esimerkiksi makeutena. Puraisua on tietysti vähemmän, mutta humalaakin on tässä niukemmin kuin keltaisessa Kukossa. Jompikumpi näistä on luultavasti tämän hetken onnistunein kotimainen nollaolut.  

Koff Crisp Vehnä 0,5 %. Jotkut karmeat muistot takavuosien alkoholittomista oluista liittyvät juuri vehnäoluihin, joista ei ollut saatu aikaiseksi kuin ällömakeita viljasiirappeja. Odotukset Koffin tuotteesta ovat siis sen verran matalalla, että niitä ei ole mahdoton ylittää. Saksalaisen vehnäoluen paksuuden tilalla tässä onkin melkein belgialaista keveyttä: hedelmän ja purukumin tuoksua seuraa aika raikas terassijuoma. Sen suurin hyve voi olla harmittomuus, mutta on sekin jotain. Tämä saattaisi olla sukua Carlsbergin 1664 Blancille, jonka nollaolutversiota en tosin ole maistanut.

Mahrs Sommerpils 2,8 %. Bambergista tulevan kesäherkun prosentit eivät mahdu nollakoriin vaan ovat ykkösoluenkin ylärajoilla, mutta kuitenkin selvästi matalampia kuin muissa normaalioluissa, joita Saksasta tuodaan. Tämä pils on hyvin vaalea, kevyt ja kukkainen kuin ilmavin belgialainen luostari-singel, ja löylyn päälle nautittuna se ei pane hauraammankaan saunojan päätä pyörälle. Kirjoitin kesällä baijerilaisesta pilsneristä, ja tämä on jälleen yksi todiste sen erityisluonteesta: humalan katkeroa ei kannata juurikaan odottaa. Jos muut mainitut olivat suosikkejani nollaoluista, tässä on viime vuoden paras puoliolut – jota löytyi ainakin tietyistä Citymarketeista kuten Helsingin Ruoholahdesta ja Tampereen Linnainmaalta.

Kukko Tumma Lager 0,3 % on keltaisen ja vihreän Kukon tavoin ihan kelvollinen alkoholiton versio tavallisesta ruskeasta Kukosta. Pähkinäinen, vähän ruohoinen tuoksu vihjaa jo siitä, mikä on tämän oluen paras puoli myös maussa – liiallinen makeus puuttuu, ja tummien maltaiden kevyt leipäisyys pääsee esiin ilman turhuista siirappia. Häivähdys katkeroa jää jälkimakuun.

Hajahuomioita muista:

Brooklyn Special Effects (0,4 %)on monien ylistämä keskitumma “hoppy lager”, joka tyylinä saattaa sopiakin alkoholittomaksi tai vähäalkoholiseksi olueksi. Maistoin tätä ensimmäisen kerran jo melko kauan sitten (toissa kesänä?), ja olihan tuo pienikin määrä tummempaa mallasta ja napakkaa humalaa virkistävä poikkeus siihen mennessä kokeilemiini alkoholittomiin verrattuna. Kari Ylännekin oli tätä kehunut Ilta-Sanomissa. Nyt myöhemmällä testikerralla makeahko, vähän siirappinen puoli maussa vähän toisaalta tökkikin.

Heineken 0,0 % ei ole hassumpi – ihan kuin humalan tuoksu blokkaisi sen normaalin hunajaisuuden, joka yleensä vaaleimmista nollaoluista ehtii ensimmäisenä nenään. Maussakin on hitunen humalaa mukana, sokerisuutta kyllä saisi olla vähän vähemmän. Jälkimakuun makeutta ei jää tuskallisen paljon, ja siinä on sitruunainen piirre.

Beck’sin (0,3 %), Stella Artois’n (0,0 %) ja A. Le Coqin (0,0 %) oluissa ensimmäisenä tulee vastaan viljaisempi jauhon tai talkkunan tuoksu ja/tai maku – ei niin mukava – ja sen alla on hunajaista makeutta, joka on pitkäkestoisempaa. Beck’sillä siinä on karkeaa hedelmäisyyttä jatkona. Humala ei pahemmin tuoksu tai maistu, poikkeuksena Beck’s, joka on silti aika heikko suoritus. Keijo 0,0 % muistuttaa kovasti Le Coqin omaa, jos ei ole jopa sama olut (tosin K-Ruoan mukaan se valmistetaan Saksassa, eikä Tartossa kuten perus-Keijo). 

Karhu 0,0 % on vähän eri maata, se ei perustu niin vaaleaan lageriin kuin vaikka Heineken (jota hollantilaiset kutsuisivat pilsiksi) vaan kullanväriseen suomi-exportiin. Niinpä tuoksussa ja maussa on hieman enemmän mallasta, tietysti vain nimeksi, ja sen takaa kyllä paljastuu pian alkoholittomille tyypillinen simamainen sokeri. Kotimaisen perusbissen ystäville tämä ei silti ole varmaan huono nollalinjan valinta. Lapin Kulta 0,0 % tuntuu asteen verran sokerisemmalta, joten mieluummin Karhu.

Velkopopovický Kozel (≤0,5 %) ei kirvoita riemunkiljahduksia, puolitumma olut on aika siirappista mallasmehua, jossa on vain ripaus humalaa mausteena. Peroni Libera (0,0 %) on turhan hunajainen myös, makeus jyrää muun. Rainbow Tumma Lager (0,0 %), jota valmistaa belgialainen Martens, on vähemmän makea kuin edellä mainittu Velko, mutta siinä on outo keittomausteen sivumaku, jonka takia sekään ei ole onnistunut nollaolut.

Lapin Kulta Pure 2,7 % on mieto versio suomalaisesta peruslagerista, kuivahko, ja raaka-aineiden vähyyden vuoksi myös kotimaisen bulkin ongelmat tuntuvat vähemmän. Tämä on tietysti ykkösolut eikä nollaolut, mutta reunaehdot huomioiden joka tapauksessa melko asiallista juotavaa.

Yhteenvetona voi sanoa, että vaikka alkoholittomista oluista parhaat ovat selvästi jo harppauksen edellä valtavirtaa, kovin moni tapaus ei vielä kuitenkaan houkuttele aidolla olutmaisuudellaan. Perusongelmista ainakin makeus on edelleen usein riesana, jos sille ei löydy muista mauista selkeää vastavoimaa. Kukot – eli Laitilan Wirvoitusjuomatehdas – ovat nujertaneet tämän pulman isompia valmistajia paremmin. Joskus muinoin tuli maistettua jotakin saksalaista nollaolutta, joka oli kuivan kitkerää kartonkilientä, mutta sitä tyylilajia ei nyt näissä testeissä tullut vastaan.

Erittäin hyvä asia – ja nykyajalle tyypillinen – on näiden alkoholittomien ja vähäalkoholisten oluiden moninainen kirjo. Tyylejä löytyy lähes joka makuun, ja vaikka jotkin niistä ehkä taipuvat paremmin mataliin prosentteihin kuin toiset, uudet valinnan mahdollisuudet ovat tervetulleita. Panimoiden kannalta tyylillinen laajeneminen helpottaa trendikkään hype-materiaalin kehittämistä aiheen ympärille. Hype ei itsessään ole syy fanittaa näitä oluita, mutta suosio antaa kenties lisämahdollisuuksia panimoille satsata myös itse tuotteiden jatkokehitykseen ja parantamiseen. Juokaa siis alkoholittomia(kin) oluita vuonna 2022!

500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Alkon jouluoluet 2021 – koko valikoima ja odotukset kiinnostavimmista

Muutamana vuonna olen seurannut apeana Alkon jouluolutvalikoiman surkastumista. Ei se ole ehkä muistuttanut sentään pyytä maailmanlopun edellä – kuten yhtiön pääsiäisolutvalikoima – mutta ennen pitkää Schlenkerla Eichen ja Gouden Carolus Christmasin seurana ei olisi varmaan ollut kuin korkeintaan Shepherd Neamen tai vastaavan brittipanimon joulu-ale, jos sitäkään. Vähiin käy ennen kuin loppuu?

Mutta olisikohan tällä saralla kuitenkin ryhdistäydytty taas. Viime vuonna huomaan testanneeni blogissa kokonaista yhdeksän ennen kokematonta jouluolutta, ja myös vuoden 2021 valikoimassa on useita ihan harkitsemisen arvoisia. En väitä, että tämä on kiinnostavin mahdollinen jouluolutkattaus, minkä maailman eri panimoilta saisi koottua, mutta aika monenlaisia aineksia on sentään mukana.

Oluita on nopeasti laskien ilmestynyt Alkon sivustolle nyt parikymmentä, joskin muutamaan on merkitty seuraava tilausajankohta vasta loppiaisen tuolle puolen. Aina voi myös yksittäisten oluiden kohdalla pohtia, onko kyseessä jouluolut, talviolut vai vain sopivasti kausioluelta näyttävä muu olut. Joka tapauksessa lista ei näin ole valovuosia lyhyempi kuin Systembolagetilla (jolla valtakunnalliseen jakeluun tulee noin 35 jouluolutta). Tosin ruotsalaisten monopoli myy myös paikallisesti eri alueilla toimivien pienpanimoiden jouluoluita. Silloin Suomen ja Ruotsin vertaamista tietysti sotkee se, että iso osa Systemin jouluoluista olisi meillä ruokakauppavahvuisia. Ainahan myös kauppojen jakeluun tulee Suomessa jonkin verran jouluoluita, joita taas ei Alkossa nähdä.

Koko valikoima – tai ainakin ne jotka sain Alkon nettihausta ulos – löytyy tämän postauksen lopusta.

Ensin henkilökohtaiset tärppini. Lyhyt lista ei ole siis objektiivisiksi suosituksiksi tarkoitettu, vaan siinä ovat vain ne, joita aion hankkia omien mieltymysten ynnä muiden syiden takia.

1. Nøgne Ø God Jul: Olen luultavasti maistanut tätä 2000–10-lukujen taitteessa, kun NØ oli pohjoismaisen oluen messias. Kunnollista muistikuvaa ei ole kuitenkaan jäänyt, joten kokeillaan, miten toimii nyt kun aikakausi on toinen.

2. Abbaye d’Aulne Christmas Beer: Eihän Abbaye d’Aulne (entinen Val de Sambre) varmaan kiinnostavin belgialainen panimo ole, mutta aina on tartuttava kiinni, kun ennen maistamaton belgialainen jouluolut tulee tarjolle.

3. Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout: Tästä on sanottava hiukan samaan tyyliin kuin edellisestä, eli että panimo ei ole ykkössuosikki mutta tyyli kiinnostaa. Spekseiltään tämä on lähellä taannoin Suomessakin nähtyä Foreign Extra Stoutia, mutta ei ilmeisesti ole sama olut. Ridgeway on monena vuonna uittanut Alkon joulukattaukseen Bad Elf -oluttaan ja sen lukuisia versiointeja, mutta nyt ilkeiden tonttujen aika näyttäisi olevan ohi. 

4. Fiskarsin Luostarin Talvipolku: Tölkin kylkeen painetun kuvauksen mukaan “belgi-dubbel” ja alkoholia on 6,7 %. Kuulostaa Munkintieltä. Jos kyseessä ei ole sama olut, kiinnostaa. Jos on, voin silti maistaa, missä kunnossa Munkintie on näinä aikoina.

5. Hohenthanner Winterfestbier: Baijerilainen festbier ennen näkemättömältä panimolta on kai pakkohankinta, vaikka osoittautuisikin (kuten yleensä osoittautuu), että tämä on hieman exportimpi versio heidän perus-hellesistään ilman sen kummempia joulupiirteitä. Sopinee silti joulusaunaan, jos tekee mieli jotain sahtia kevyempää. (Ks. myös Wieninger Festbier.)

6.–7. Santa Olaf Christmas Ale ja Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager: Näissä juuri ja juuri 5,5 % rajan ylittävissä kotimaisissa aina vähän ihmetyttää, miksei tehdä joko selkeästi Alko-vahvuista tai sitten ruokakaupparajan alittavaa. Näissä tyyleissä ja tähän vuodenaikaan pieni lisävahvuus tuskin haittaisi. Toisinaan tuollainen vajaa 6 % toki osuu juuri johonkin soft spotiin maunkin puolesta.  

8. Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad: Tämä tulee olemaan överimakea olut ilman muuta potkua kuin alkoholi, ja tulen katumaan hankintaa. Uteliaisuus saattaa silti voittaa.

Koko lista:   

Wieninger Festbier, Prykmestar Vahva NEIPA, Ayinger Winterbock (14.1.), BRLO Berlin Winter IPA, Abbaye d’Aulne Christmas Beer, Karmeliten Karmentinus Heller Weizen-Doppelbock, Erdinger Schneeweisse, Shepherd Neame Christmas Ale, Fiskarsin Luostarin Talvipolku (14.1.), Stella Artois 75 cl (14.1.), Santa Olaf Christmas Ale, Nøgne Ø God Jul Christmas Ale, Hohenthanner Winterfestbier, Mikkeller Santa’s Hoppy Helpers Holiday IPA (14.1.), Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout, Aecht Schlenkerla Eiche, Gouden Carolus Christmas (14.1.), Big Belly Liquid Desserts No.13 Red Velvet Coconut Christmas Cake Quad, Ruosniemen Jouluapulainen Dark Lager, To Øl Jule Malt.

(Sekä Zoller-Hof Donator, joka on ilmeisesti jäänne viime vuoden jouluolutvalikoimasta ja muutama pullo on jäänyt uinumaan Urjalan ja Heinolan Alkojen hyllyihin.)

Ulkopuolisia kuvalähteitä: Flickr.com, [cipher] (CC BY-SA 2.0), Smabs Sputzer (CC BY 2.0).

1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Chimay 150 / “Verte”

Kun kuukausi sitten blogissa päivittelin, miten harvoin uusia belgialaisia trappistioluita ilmestyy maisteltavaksi, tuli nyt tietysti toinenkin sellainen tänne Suomeen ja Alkon hyllyyn. Chimayn petrolinvihreä olut ei ole sinänsä varsinainen uutuus, vaan siitä tehtiin 150 000 pullon erä luostaripanimon 150-vuotisjuhliin jo vuonna 2012. Minä en sitä kuitenkaan silloin päässyt maistelemaan.

Tänä keväänä Chimayn luostari on tehnyt siitä pysyvän täydennyksen valikoimaansa, jossa oli vielä 20 vuotta sitten kaksi tummaa olutta ja yksi vaalea, ja sittemmin mukaan tuli myös mieto vaalea olut. 150-vuotisolut on 10 % vahvuisena ravintoketjun huipulla, ja etiketissä sitä kuvataankin sanoilla blonde forte ja englanniksi strong blond. Käytännössä panimolla on nyt kaksi erivahvuista vaaleaa tripeliä. Chimayn oluilla ei ole 33 cl pulloissa nimiä, mutta Belgiassa tähän tuotteeseen viitataan Chimay 150- tai “Chimay verte” (vihreä Chimay) -nimillä. Isossa pullossa lukee Cent Cinquante eli sataviisikymmentä.

Maistelin tämän ennen kokemattoman Chimayn viime viikonloppuna. Belgialainen olut on selvästi lasissa, siitä ei ole epäilystä. Tämä on “kuuman” sokeriarominen tripel, jonka tuoksussa on myös mausteisuutta, mantelia, kukkaista parfyymiä ja sitrusta. Maku on luostariolueksi aika hedelmäinen, intensiivinen, siinä on viljaista puraisua, palanutta sokeria, viinaa, mantelijauhoa, samppanjatryffeliä ja aprikoosimarmeladia. Makeutta on jonkin verran, samoin maustetta, ehkä korianteria. Jännästi tämä olut on samaan aikaan vähän lälly ja jotenkin terävä – ei lainkaan huono mutta ei myöskään tajunnan räjäyttävä. Chimay Blanchea ei ole nyt vertailukohdaksi, mutta kaikkien tripelien esiäiti Westmalle Tripel on viime maistelujen perusteella nykyään aika lähellä tätä.

Mielenkiintoista oli lukea Belgian mediasta näkemyksiä Chimayn vihreästä oluesta, joista tässä pari sitaattia. Luostaripanimon pomo Xavier Pirlot kuvasi tuotetta näin: “Se on hyvin virkistävä, suhteellisen miedosti humaloitu, makea, ja siinä on kukkaisia piirteitä, jotka tulevat reseptiin valituista humalalajikkeista.” Beer.be-sivuston päätoimittaja Cédric Dautinger kertoi:

“Tämän päivän uutuusoluet katsovat moderniin olutkulttuuriin, jossa panimot täydentävät valikoimiaan puuttuvilla oluilla – vaikkapa vähäalkoholisella oluella tai perinteisemmällä vahvalla blondella – ja huomioivat eri asiakaskuntia kuten nuoret tai naiset, jotka suosivat entistä useammin erikoisoluita tai vahvoja oluita. Vahvat vaaleat luostari- tai trappistioluet ovat pilsin jälkeen Belgian eniten juotu oluttyyli, ja kasvavan kulutuksen vanavedessä myös yleinen kiinnostus tätä tyyliä kohtaan lisääntyy.”   

Chimay 150 on vähintäänkin kohtuullisen hyvä lisä legendaarisen luostarin valikoimaan, mutta jos minun olisi esimerkiksi nimettävä viisi Belgian parasta trappistiolutta, siihen joukkoon tällä ei kuitenkaan olisi asiaa. Pitäisikö olla? Ehkä. Muilla trappistiluostareilla valikoiman vahvin on yleensä myös sen paras, “lippulaivaolut”. Vaaleassa oluessa esimerkiksi maustehyllyn turhan höveli käyttö maistuu tummaa selvemmin. Sininen Chimay saa toistaiseksi pitää asemansa tämän valloniluostarin kruununjalokivenä, ja sininen onkin viime vuosina parantanut juoksuaan – ja on sitä paitsi saatavana miellyttävinä tynnyrikypsytettyinä versioina. Toivottavasti vihreäkin kuitenkin pysyy valikoimassa ja kehittyy vuosien mittaan vielä napakammaksi suoritukseksi.

(Kuva Chimaysta: Flickr.com/ines s., CC BY 2.0. Haastattelusitaattien lähde: RTBF.)

Wychwood King Goblin

Viime vuosien amerikkalaisvetoisella craft beer -kulttuurilla on ollut vaikutuksia pitkän linjan brittipanimoihin. Yksi on jonkinlainen dysfasia, jossa britit eivät enää tunnu osaavan käyttää oluistaan vanhoja hyväksi havaittuja sanojaan. Bitter on yhä useammin amber ale, ja nyt sitten Alkon hyllyyn palannut King Goblin kuvaa itseään etiketissään kummallisella termillä imperial ruby beer. Wychwoodin panimon miedompi olut Hobgoblin on ruby beer, ehkä lähinnä värikuvauksena.

Eli jos joku miettii, onko keisarillinen rubiiniolut jokin uusi oluttyyli, joka pitäisi tietää, vastaus on ei. Strong ale olisi edelleen ihan hyvä kutsumanimi peribrittiläiselle 6,6-prosenttiselle oluelle. Tai miksei old ale, ainakin maun perusteella jos ei niinkään valmistustavan. Keisarirubiinin voi suosiolla jättää muumikirjojen Tiuhtin ja Viuhtin huoleksi, kun Kuningasrubiinikin pikkuolentoja niin kiehtoi.

En kadehdi brittipanimoiden vanhempaa polvea eikä heitä voi moittiakaan näistä uudelleenbrändäyspyrkimyksistä. He ovat jo vuosikymmeniä tehneet hyvää ja valtavirrasta poikkeavaa olutta, mutta jenkkicraftin kopioijat ovat vain 2010-luvulla onnistuneet kääntämään valokeilan tehokkaasti itseensä. Edelliset polvet on saatu näyttämään nuorison silmissä nukkavieruilta, pappamaisilta ja väsähtäneiltä. Jotain on siis ehkä yritettävä, vaikka yritys näyttäisi vakiintuneen tarkkailijan silmissä vähän epätoivoiselta.

Millainen olut on siis King Goblin? Metsänreunan marjat ovat aika hallitsevina tuoksussa ja maussa: karhunvatukka, vadelma ja mustaherukka. Näiden alla on vähän kermakaramellia, ehkä tummaa suklaatakin ja sitrushedelmän hapokkuutta. Yleisvaikutelmana on kuitenkin tummahko, mallasvetoinen olut, mutta brittityyliin tummuus on kirkasta ja hedelmäistä pikemminkin kuin leipäistä tai mämmimäistä. 

Vertailukohtana tulee mieleen esimerkiksi Shepherd Neamen strong ale nimeltään 1698, vaikka aivan samanlaisesta oluesta ei olekaan kyse. Yhteistä näissä on kuitenkin brittiläisten raaka-aineiden ja valmistustapojen tuoma hedelmäinen keveys, maltillinen humalointi ja pieni läpimaistuva alkoholisuus. 1698 on mallasrungoltaan – ja siis myös väriltään – vaaleampi. Siinä hedelmäisyys kääntyy hiukan brandymäiseen suuntaan, King Goblinissa puolestaan cassikseen tai vastaavaan marjalikööriin.  

Kuten alun terminologiapohdinnasta kävi ilmi, tämä on varmasti sellainen brittioluen alalaji, joka etsii näinä vuosina suuntaansa. Vaaleammalla pale ale -rintamalla vahvemmat, 6–8-prosenttiset versiot ovat amerikkalaisvaikutteiden sekoittumisen ansiosta kovassa kurssissa kaikilla mantereilla. Puolitummilla ja tummilla, selvemmin brittiperinteen kehikkoon jääneillä sisaruksilla on sen sijaan vähemmän nostetta.  Mitä muuten tiedämme Wychwoodin panimosta? Ainakin sen, että firma perustettiin brittien ensimmäisen pienpanimo-revivalin kuumina vuosina, tarkemmin sanoen 1983. Se toimii entisessä mallastamorakennuksessa Oxfordin lähistöllä. Kun pääministeri David Cameron ja presidentti Barack Obama löivät vuonna 2010 vetoa Englanti–USA-pelin tuloksesta jalkapallon MM-kisoissa, Cameron maksoi vedon kahdellatoista pullolla Wychwoodin Hobgoblinia. Wychwood Brewery nimittäin sijaitsi Cameronin vaalipiirissä. Tulos oli tasapeli, joten Obama antoi vuorostaan Cameronille Goose Islandin 312-olutta kotikaupungistaan Chicagosta. Nyttemmin Wychwood on osa Carlsberg Marston -panimokonsernia.

(Hobgoblin-kuva: James, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Bierkkalan moniste

Maanantaina ajelimme mökiltä Helsinkiä kohti, ja olimme päättäneet hankkia matkan varrella olevasta Pirkkalan K-Citymarketista lavallisen sushia iltapalaksi kotiin. Pirkkalahan taitaa olla Järvenpään ohella eniten sushiin panostaneita cittareita, ja kun kysyntä pari vuotta sitten enemmän tai vähemmän räjähti, pirkkalalaiset saivat Järvenpään kauppiaalta apuja siihen vastaamiseen.

Mitä olueen tulee, olin ehtinyt keskustelupalstoilta bongata bönthömies Teemu Lahtisen päivityksiä, joissa vihjailtiin, että kaupan jo ennestään laajaa pienpanimo-oluen tarjontaa ollaan edelleen kasvattamassa. Bierkkala-sivustolta löytyy tietoa näistä Pirkkalan Citymarketin hankkeista. Tavoitteena on – ei enemmän eikä vähemmän kuin – rakentaa Pirkkalasta maan johtava olutmarketti.

Jo nyt paikan päällä poiketessa onnistuin bongaamaan joitakin luvatuista erikoisuuksista, kuten nyt vaikka kuvissakin näkyvät Pien-diilerin ja Fat Lizard -panimon jääkaapit, samoin Mikkeller-kaapin. Bierkkalan mukaan kaupan olutmaailmaan on tullut tai tulossa myös Pikkulinnun ja Imbibe Internationalin nimikkokaapit. Kylmäkapasiteettia on tarkoitus kasvattaa sitä vaativille craft-oluille, ja lisäksi normaalia oluthyllyä on kymmeniä ellei satoja metrejä.  

Oluet on jo tuupattu myös Untappdiin, josta kohdeyleisö niitä tietenkin kätevästi selailee. Viime viikonloppuna listaus näytti 640:a tuotetta, mikä ei ole ihan vähän, kun kuitenkin kaikki tuotteet ovat 5,5-prosenttisia tai alle.

Tästä päästäänkin seuraavaan uudistukseen, joka ainakin Citymarket-rintamalla taitaa olla Suomen ensimmäinen: kauppaan tulee myös oma panimo, nimeltään HIMO. Tästä en toki ollut vielä alkuviikosta tietoinen. Oluen valmistuksesta tulee vastaamaan Kalle Hirvikoski, joka aivan näihin päiviin saakka on tunnettu pikemminkin porilaisen Moose on the Loose -panimon ohjaksista. Ilmeisesti tavoitteena on tätä kautta pystyä myymään asiakkaille myös ruokakaupparajaa vahvempia oluita mukaan.

Miltä tarjonta satunnaisen visiitin perusteella vaikutti? Eihän siitä yli pääse että runsaasti noita merkkejä ja laatuja oli – suorastaan ylenpalttisesti – ja tietysti moneen lähtöön. Kun kyseessä on kuitenkin iso marketti, ei varmasti kannatakaan tarjota pelkän craft beer -dogman mukaisia suosikkeja, NEIPAa tai hapanoluita. Ei sillä ettei esimerkiksi Pienen kaapissa olisi ollut hyvinkin trendien haistelijoihin vetoavia panimoita tarjolla: Cloudwater, Morgondagens, Burley Oak, Mast Landing, Salikatt, 3 Fonteinen. Vastaavia on varmasti nyt viikkoa myöhemmin jo muissakin kaapeissa.

Pulaa ei siis ollut myöskään perinteisemmistä tyyleistä, kuten erilaisista lagereista tai britti-aleista. Itse asiassa hyviä pilsnereitä ja muita pohjahiivaoluita on viime aikoina tullut bongattua yhä useammin myös sieltä värikkäiden mattapintaisten tölkkien riveistä – ei aina pelkästään ruskeista saksalaisista puolen litran pulloista. Näin oli nytkin, ja vieläpä klassisilla euroraaka-aineilla tehtyjä lagereita, eikä “india pale” -sellaisia. Otin koriini tällä kertaa esimerkiksi mainiot Lipizzaner Pilsnerin (Duckpond) ja Alppilaakson (Maku) sekä frankenilaisen Leikeimin oluita.

Täytyy toisen kerran vielä poiketa paikalle katsomaan, millaiseksi Pirkkalan olutmekka jatkojalostuksensa jälkeen on muotoutunut. Nyt jo pystyssä oli muun muassa viini- ja olutbaari Sommeliere, johon on jatkossa tulossa maistelutapahtumia ynnä muuta. Oma panimo on luonnollisestikin kiinnostava uudistus – toinen kysymys tietysti on, miten paikallisiin panimomaisemiin vaikuttaa hypermarkettien tunkeutuminen skeneen, jossa niillä on toistaiseksi ollut puhtaasti jakelijan rooli. Näemmekö ideologioiden törmäyksen vai rauhanomaista rinnakkaineloa?

Tällaisenaankin valikoima kelvannee myös vaativammille oluen ystäville, ja juuri nuo kotimaiset pienpanimot tuntuivat olevankin hyvin laajalla kattauksella edustettuina. Kun moinen setti saadaan kasaan jo maitokaupparajan alapuolelta, houkuttaisi tietysti päästä tutkailemaan parhaiden Citymarketien oluthyllyjä sellaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa valtion viinamonopolia ei olisi.