Victoria: AB InBev lähtee paholaisjahtiin

Tässä kuussa belgialaiset lehdet ovat uutisoineet maa(ilma)n suurimman panimon uudesta aluevaltauksesta, joka on todennäköisesti enemmän markkinointikikka kuin olut. Päällisin puolin kyse on kuitenkin uudesta tuotteesta InBev Belgiumin valikoimassa – oluesta nimeltä Victoria. Kuten lehdissä on todettukin, lanseeraus on avoin sodanjulistus pienemmän kilpailijan Duvel Moortgatin suuntaan, tai vähintäänkin kevyttä kesäkettuilua.

Paikallisten kauppojen oluthyllyissä vanha kehno Duvel ja haastaja Victoria istuvat siististi vierekkäin, eikä satunnaisen kuluttajan ole tarkoitus nähdäkään asetelmassa välttämättä muuta kuin että “jes, uusi olutmerkki, täytyypä kokeilla”. Etikettiä tarkemmin tutkiessaan huomaa Brysselin vaakunasta tutun kuvan, jossa arkkienkeli Mikael polkee saappaallaan maassa makaavaa pirua. Tekstin mukaan Victoria-oluella muistetaan vuotta 1695, jolloin arkkienkeli otti voiton vihtahoususta.victoria3

Mikä ihmeen vuosi 1695? Brysselin historiassa se viittaa yhdeksänvuotiseen sotaan, jossa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV:n pommit ja tykkituli tuhosivat suuren osan muinaisesta keskustasta. Sitä, että kaupungin maamerkki raatihuoneen torni jäi pystyyn, pidettiin Brysselin suojelusenkelin Mikaelin ansiona. Jos Ranskan kuningas oli brysseliläisten mielestä itse paholainen, ei arkkienkeli Mikael häntä suorastaan polkenut jalkoihinsa, mutta symbolisesti tornin säilyminen oli tärkeää (kuten muuten myös Manneken-Pis-patsaan).

Victoria on myös oluen nimenä selkeä piikki Duvel Moortgatin suuntaan. Ne, joille belgialaisen oluen historia on tuttua – esimerkiksi Olutkoiran aikaisemmista postauksista – muistavat, että Victory Ale oli Duvelin alkuperäinen nimi. Victory Ale syntyi 1920-luvun alussa, jolloin liittoutuneiden voitto ensimmäisessä maailmansodassa oli Belgiassa paljon juhlittu asia, ja brittiläisyys ja brittiläinen olut olivat suosiossa.

En löytänyt mitään alkuperäistä AB InBevin markkinointimateriaalia uudesta Victoria-oluesta, joten kaikkia heidän tavoitteitaan tämän tuotteen suhteen en tunne. Tuskin niitä olisi lehdistöpuffissa mainittukaan. Se materiaali, jota lehdet lainaavat, korostaa muun muassa, että olut on tehty “100 % luonnollisista valmistusaineista”, jotka ovat vesi, mallas, riisi, sokeri, humala ja hiiva. Onhan riisi toki luonnollista, mutta samalla se on monille Budweiserin ja koko Anheuser-Busch-konsernin epäaitouden symboli.

Hyökkäys on paras puolustus, joten AB InBev on lehtitietojen mukaan todennut tiedotteessaan näin: “Arkkienkeli Mikael on paholaisen vastustaja. Hän kuvastaa hyvän voittoa pahasta, oikeuden, totuuden ja aitouden voittoa väärästä ja keinotekoisesta, jotka ovat paholaisen konsteja.”

Paikallinen olutkirjoittaja ja -sommelier Sofie Vanrafelghem sanoo Het Nieuwsblad -lehdelle sen, mitä moni ehkä ajattelee: “Tämä on oikeastaan tyypillistä AB InBeville. Kun he huomaavat, että jokin menestyy hyvin, heillä on yleensä kaksi vaihtoehtoa: joko he ostavat kilpailevan panimon tai alkavat kopioida sitä. Kun Moortgat ei ole myytävänä, he valitsevat jälkimmäisen taktiikan.”

Luulisi, ettei tunnetun olutbrändin kopioinnissa olisi paljon järkeä, ellei myös kopio olisi tuotteena varsin hyvä. Tai sitten se voi olla halpiskopio, mutta Victoriaa olen nähnyt myytävän korkeampaan hintaan kuin Duvelia, eikä kumpikaan ole mikään hintava niche-olut muutenkaan. Toki jo pienenkin siivun nappaaminen kilpailijan markkinaosuudesta voi houkuttaa. Entä missä näkyy se paholaisen kierous, jota vastaan arkkienkeli hyökkää?

Maistaessa näitä oluita rinnakkain Victoria (8,5 %) on ihan kelvollinen belgialainen vahva olut, hoogblond (jalo vaalea) kuten joskus sanottiin, sitruunan valkoisen aluskuoren makuinen mutta lempeämmän maltainen ja yrttinen kuin esikuvansa Duvel. Jo tuoksu on lagermaisen maltainen. Duvelissa sitruunan ja mausteisuuden yhdistelmä jyrää vielä paljon suvereenimmin, ja se on omaperäinen olut, edelleen lajinsa suunnannäyttäjä, vaikka joidenkin mielestä se on vuosien mittaan menettänyt parasta teräänsä. Jos paholainen tämän kilvan voittaa, niin ei viekkaudella vaan olemalla oma laadukas itsensä. Ennustankin, että AB InBev hyökkää seuraavaksi Brasserie des Légendes -panimon Goliath-oluen kimppuun lanseeraamalla oluen nimeltä David.

Juhannusta kohti: Kullervo Tumma Ruissahti

Ruisrockia ei tänä kesänä ole, mutta ruissahtia sentään on. Harvinainen tapahtumakin tämä on, kun uutta sahtimerkkiä saadaan peräti Alkoon. Eihän Helsingin Alkoissa ole pitkään aikaan ollut muuta kuin Finlandia Sahtia – hyvä toki että sitä on – ja paikallisesti Lammilla on puolestaan lammilaista pitkäripaisessa. Joskus Lammin Sahtia sai myös pääkaupungin Alkosta. Onko vuosien mittaan ollut muita, ehkä joku muistaa?

Nyt sitten Olu Bryki Rauman toimesta on seitsemän Alko-myymälän jääkaappiin pääkaupunkiseudulle uinut Kullervo Tumma Ruissahti (7,5 %). Se myydään alumiinisessa pikku viinipussissa, jossa on tuttu hana. Olen juonut Urkin sahtipäivillä saman panimon sahtia, joka oli silloin 6,5-prosenttista ja listassa nimeltään “Kullervo tumma”. En tiedä, oliko se juuri tätä ruissahtia, mutta se ei ollut mielestäni parhaassa mahdollisessa kuosissa sahtitapahtuman jatkuttua jo muutaman päivän.cof

Tällä kertaa kataja-astiaani kaatuu melkein siirappimaisesti käyttäytyvä, punaruskea juoma, joka tuoksuu kiistämättä sahdilta. Pieni leipäinen happamuus tuoksussa on asianmukaista ja tuoksu on muuten raikas. Suutuntuma on paksu kuten ulkonäkö lupaa. Maussa on tömäkkää viljapohjaa, jonkin verran persikkaista hedelmääkin, ja ehkä tummempien maltaiden kautta jokin melkein savusaunamainen vivahde. Humalaa ei reseptissä ole.

Jos Alkon tarjonnan kautta joutuisi muodostamaan näkemyksen siitä “mitä sahti on”, niin tämä on ainakin varsin erilainen tuote kuin Finlandia Sahti, jota voisi sokkomaistelussa luulla jopa joksikin äärimakeaksi banaaniseksi weizendoppelbockiksi. Hyvä, että ne harvat sahdit, joita näin laajalti jaellaan, ovat luonteeltaan keskenään erilaisia.
cof

Onnen päivä koitti, kun saunavuorot alkoivat talossamme uudelleen. Koronan takia taloyhtiön sauna on ollut melkein kolme kuukautta poissa käytöstä. Kun en ole tänä juhannuksena menossa mihinkään perinteisempään mökki-illanviettoon, torstai-illan sauna tulee tarpeeseen. Tällä kertaa saunajuomana on siis raikkaan lagerin tilalla makeaa sahtia, mutta se sopii juhannusviikon tunnelmaan sinänsä hyvin.

Stadilaistuva saunamakkaraolut SavuKataja

Suomalaiset! Onko kukaan koskaan kertonut teille, että saunaolut on eri asia kuin saunamakkaraolut? Jos molemmat nautinnot haluaa maksimoida, itse saunomiseen kannattaa varata hieman miedompi ja neutraalimpi olut – raikas mutta ravitseva – ja makkaran kanssa taas vahva, makeampi, ehkä tummakin juoma.

cofMonelle saunaolut on Koffin, Karhun, Lapin Kullan, Karjalan tai Olvin tyyppinen peruslager. Minulle toimivat astetta tuhdimmat saksalaiset lagerit, kuten Ayinger Jahrhundertbier (5,5 %) tai Andechser Spezial Hell (5,9 %). En kaipaa saunan yhteydessä voimakasta humalan puraisua, mutta ne, joille se sopii, valitsevat varmasti mieluummin amerikkalaisen tai brittiläisen pale alen. Löylyhuoneeseen en mieluiten vie olutta ollenkaan, mutta toiset vievät, ja siinä taas toimii varmaan parhaiten mahdollisimman kevyt olut.

Saunamakkara on sitten asia erikseen. Jos makkara on yhtään mausteisempi ja sinappi suomalaiseen tapaan makeaa, yhdistelmä tappaa vaalean lagerin. Yhtä hyvin voisi juoda vichyvettä. Niinpä voi kokeilla kääntää oluen nuppeja selkeästi kaakkoon päin. Alkoholia saa olla enemmän, ja silloin runsas maltainen makeus pistää paremmin kampoihin makkaran ja sinapin voimakkalle mauille. Tummat maltaat kohtaavat tummemman makkaran luontevasti. Mausteisuus – oluessa joko humalasta tai muista kasveista ja yrteistä – voi osua myös nappiin.

* * * * *

Vakka-Suomen Panimo ilmoitti maaliskuussa menevänsä konkurssiin. Tämä oli suru-uutinen vuonna 2007 perustetun panimon ystäville. Kuten monet muutkin, harmittelin itse erityisesti SavuKatajan mahdollista poistumista. Prykmestar-tuotenimen alle kuuluva tumma, 9-prosenttinen savulager on ollut yksi Suomen luonteikkampia ja omaperäisimpiä pienpanimo-oluita.

Parempi uutinen oli toukokuun lopussa tullut tieto siitä, että Stadin Panimo on ostanut Vakka-Suomen tuotantolaitteiston ja tuotemerkit, ja että oluenteko jatkuu Uudessakaupungissa. Näillä näkymin siis SavuKatajan ja monien muiden tuotteiden tulevaisuus näyttäisi turvatulta. Nykymuodossaan Stadin Panimo ei ehkä tunnu kaikkein loogisimmalta omistajalta Vakka-Suomen olutkonkareille. Stadin Panimon valikoima painottuu vahvasti moderniin amerikkalaistyyliseen craft-olueen, kun taas Vakka-Suomella on vähintään toinen jalka – ellei molemmat – Saksan perinteissä. Ehkä valikoimat kuitenkin täydentävät toisiaan ihan mukavasti.

SavuKataja on saunamakkaraolut. Mitä voimakkaammat makkarat ja sinapit (jos ei nyt suorastaan tuliset), sen paremmin tummaan siirappiin ja makeisiin itämaisiin maustekastikkeisiin vivahtava pyökkisavuinen olut sopii niiden kumppaniksi. Tässä vahvuudessa ja tummuudessa katajan maku ei enää hallitse oluen kokonaisuutta, mutta on sekin siellä mukana. Varmasti kataja tuo pienen suomalaisen lisänsä makuyhdistelmiin, joissa makkaran olemus ei enää koostu koneellisesti erotelluista ruhon rippeistä, perunakuidusta ja dekstroosista. Makkaroita tulee ja menee, mutta olutpuolella on erinomaista, jos SavuKatajan kehittäjät saavat myös jatkossa vastata tämän mainion oluen laadun varmistamisesta. En oikeastaan usko, että stadilainen omistus muuttaa katajaoluen luonnetta millään lailla, joten toivotan onnea uudelle yhteistyölle!

Bryggeri TestBrew #10 Loikka DH Lager tuoreversiona

Vietetään viimeistä viikonloppua ennen kuin ravintoloiden ja baarien maailma taas palautuu askelen kohti normaalimpaa, ja myös Bryggeri Helsinki valmistautuu kaupungintalokortteliemme uumenissa ottamaan vastaan asiakkaita muuallekin kuin eteisen pullokauppaan. Growler-myynti kuulemma jatkuu silti kesälläkin ainakin jossain mitassa.

Nyt loppuviikosta myynnissä on ollut täysin uusi olutlaatu, amerikkalaisilla käpyhumalilla kuivahumaloitu lager Loikka (4,5 %). Panimon mukaan olut on kypsynyt koronaviikkojen ajan Bryggerin kylmäkellarissa, ja se on myös heidän ensimmäinen oluensa, joka saa ensiesityksensä growler-muodossa. Humalat ovat perinteisiä IPAn ryydittäjiä eli Columbus, Cascade, Amarillo ja Centennial. IBU-lukemissa on noustu 52:een ja mallaspuolella on Pilsneriä ja Caramaltia.

sdrTuoksu on greippinen ja omaan nenääni myös viljainen. Maussa sama aika pelkistetty yhdistelmä toistuu, ja vähäeleisyys on sitä luokkaa, että litran pullon pohjapuolella hiivakin aikaa tuntua kokonaisuudessa. Humalasta on jäänyt varastoinnin jälkeen kevyt sitruksinen hedelmäisyys ja aika napakatkin katkerot. Olutta noutaessani Olli Majanen totesi jotain siihen suuntaan, ettei humaloinnissa ollut haluttu mennä äärimmäisyyksiin, joten jälkimakuun jäävä katkeruus on siis nyt odotuksiani kovempi.

Pitäisi joskus haastatella jotain modernien jenkkilagerien asiantuntijaa niistä sisäsyntyisistä ristiriidoista, joita maallikkona kuvittelisi lajiin liittyvän. Esimerkiksi että lagerin keveys, puhtaus ja pehmeys antaisi periaatteessa humalalle tilaa loistaa, mutta toisaalta varastointiaika saattaa viedä mehevyyttä lajikkeilta, jotka ovat tuoreina parhaimmillaan. Vai onko näin? Ja jos oluelta halutaan hedelmäisyyttä, niin humalan täytyy kantaa siitä aika suuri vastuu, kun kylmäkäymisellä ja pohjahiivalla ei kai synny paljon hiivaperäistä hedelmäisyyttä.

Mutta ehkä lopetan tähän aiheesta, joka on itselleni vähän vieraampi. Kesän väljennetyillä terasseilla tällainen rapsakka lager varmasti maistuu, ja ulosmyynnin kautta ehkä mökkigrillienkin ääressä. Minulle tuli kyllä sekin mieleen, että jotakin tasokasta saksalaistyyppistä lageriakin olisi kiva maistaa suoraan tankista. Odotellaan, mitä kesän mittaan on missäkin tarjolla. Nyt jännittyneet katseet keskittyvät kuitenkin seuraavaksi baarien ja ravintoloiden avautuviin oviin. Moni niistä näytti jo viikonlopun mittaan kantavan terassikalustoja ulkosalle.

Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

La Réserve Royale – vedätys mutta sentään puolirehellinen

Jokaisen on hankittava leipänsä jollain lailla. CBI S.P.R.L. -belgialaisfirman pojat François-Xavier Delahaut ja Roy de Marco ovat päättäneet tehdä sen brändäämällä olut niin ylellisesti, että se kelpaa Euroopan ylhäisimmän kerman juhlapöytiin samppanjan rinnalle.

Kaverusten hankkeella näyttää menevän ihan mukavasti, koska nelisen vuotta lanseerauksensa jälkeen heidän La Réserve Royale -oluensa on päätynyt jopa Alkon hyllyille kaukaisessa Suomessa. Alkon tiet ovat osittain tuntemattomat, mutta tästäkin saattaisi päätellä, ettei täydestä kuplasta voi olla kyse.

Delahaut ja Marco ovat itse asiassa aivan oikeassa sanoessaan La Libre Belgique -lehden haastattelussa, että monilla oluilla on aivan yhtä hienostunut ja monimutkainen valmistusprosessi kuin samppanjalla, mutta silti oluen tarjoilu ei – ainakaan Belgiassa – tule tietyissä juhlatilanteissa kysymykseenkään. Ei esimerkiksi joissain hienostohäissä nähtäisi mitään Westvleteren- tai Rodenbach-pulloja pöydissä, vaikka niiden hinnat vielä kymmenkertaistettaisiin. Oluen imago on mikä on, ja juuri imagosta on kysymys.

* * * * *

Luin aikoinaan panimokonkari Luc Van Honsebrouckin muistelmista anekdootin, jossa prinssi Albert – Belgian nykyisen kuninkaan isä – vieraili 80-luvulla hänen panimollaan. Eräässä aikaisemmassa panimoalan tilaisuudessa Van Honsebrouck oli nähnyt samppanjanystävä Albertin kieltäytyvän tarjotusta olutlasista (Excusez-moi, je ne bois jamais de bière, si vous avez… “Anteeksi, en koskaan juo olutta, olisiko teillä…”).

Päästessään sitten isännöimään arvovierasta omalla panimollaan Van Honsebrouck sai ennen pitkää kuulla tältä saman epäröivän anteeksipyynnön. Hän päätti kuitenkin olla perääntymättä ja ojensi prinssille lasillisen omaa tripel-oluttaan sanoen pokkana: Mais Monseigneur, c’est du champagne” (“Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän on samppanjaa!”). Uskalias isäntä oli lisäksi valjastanut apulaisensa nappaamaan kaupan päälle valokuvan kuninkaallisesta oluenmaistajasta.

* * * * *

La Réserve Royale -pulloon präntätyt saksanhirven kuvat eivät ole sattumaa. Nimellä on kaksoismerkitys: se on toisaalta “kuninkaallinen metsästysalue” ja toisaalta viittaus parhaaseen varasto-olueen (vrt. Chimay Grande Réserve). Myös valmistusmaa on ilmoitettu tavallista hienommin muodossa Kingdom of Belgium, ei mikään Made in.

Pakkauksella ja markkinoinnilla asemoidaan tuote haluttuun kontekstiin: siihen, jossa juoma otetaan tyylikkään mattapintaisesta pahvikotelosta, ja pullo on väritöntä lasia ja tuotekin suunnilleen kuohuviinin väristä. Kuvaston metsästysmaat eivät ole kohdeyleisölle aivan vieraita paikkoja. Muotoilu viittaa fontteja myöten Champagnen maakuntaan, joka tietysti Belgian rajan läheisyydessä on tuttu vierailukohde myös belgialaiselle keskiluokalle, ylhäisöstä puhumattakaan.

reserve-royale

La Réserve Royale: oma kännykkäkuva ja valmistajan markkinointikuva (napattu ilman lupaa).

Kannattaa käydä katsomassa myös projektin nettisivut. Ikinä ei uskoisi, että olutta näillä myyntipuheilla kaupataan. Kyllähän siinä (rikasta) apinaa koijataan pahan kerran, mutta en tiedä, tekeekö se tätä olutta sen paremmaksi tai huonommaksi.

La Réserve Royale was conceived in northern Belgium – in Halen – , within the walls of the avant-garde brewery where our famous Master-Brewer has already created and brewed some of today’s best beers. It took nearly two years of experimentation to find the perfect balance of malty and hoppy notes. Particular attention was paid to effervescence in order to obtain the finest bubbles and a light head.

Kuplien laadun korostaminen on jälleen viittaus samppanjan suuntaan. Panimon seinistä puhuminen taas vihjaa ehkä luostarin muureista, vaikka missään luostarissa Réserve Royalea ei tietenkään tehdä. Tietysti nettisivuilla mainitaan myös, että tätä olutta tehdään vain erittäin rajallisia määriä.

Välillä ylisanoissa lipsahdetaan vähän väärillekin raiteille, tai ainakaan minä en ymmärrä mitä seuraava tarkoittaa: It also contains barely any fruity notes – something that is quite rare in a bottled beer. Seuraavasta virkkeestä on jopa vaikea sanoa, onko copywriter vain ymmärtänyt saamansa informaation väärin vai halutaanko kuluttajaa johtaa tietoisesti harhaan:

Unlike industrial beers that are produced by bottom fermentation, Réserve Royale is brewed by top fermentation – a traditional technique that is seen as a sign of quality and is easily recognisable to connoisseurs.

Kyllähän ne rikkaatkin belgialaiset varmaan joskus ostavat kotijääkaappiinsa esimerkiksi pintahiivaolut Leffeä, jota teollisemmaksi oluentuotanto ei tässä maailmassa paljon pääse.

“Our famous Master-Brewer” on muuten Brouwerij Andersin oluentekijä Peter De Bock, mitä Réserve Royalen omassa markkinoinnissa ei kerrota mutta puuhamiehet Delahaut ja Marco kyllä lehtihaastattelussa paljastavat. Kuten globaalin craft beerin ystävät tietävät, Anders on De Proefbrouwerijn ohella toinen niistä belgialaispanimoista, jotka tekevät mitä tahansa olutta kenelle tahansa tilaajalle tai päästävät irtolaispanijat leikkimään kattiloillaan.

* * * * *

Pullon avaaminen muistuttaa tietysti paksuine metallikapseleineen samppanjapullon aukaisua. Kun kiskon korkkia, paukahtaa lujaa ja vaahto on saman tien keittiön lattialla. Talouspaperioperaatio latistaa juhlalliseksi tarkoitetun hetken, mutta Belgiassahan aika vahva ylikarbonaatio ei ole harvinaista. Värittömästä pullosta näkee helposti, että kaulaan korkin alle on jäänyt runsaasti hiivatöhryä – itse en ole pulloa heilutellut tai kippaillut, ja tuskin Alkokaan.

Itse juomassa ei ole oikein samppanjan visuaalista vaikutelmaa: se on simamaisen sameaa ja vaahto on tietysti olutvaahtoa, joka takertuu eri lailla lasin reunoihin. Kuplat eivät elä lasissa samppanjan kuplien tavoin, eikä sitä kyllä läpinäkymättömässä juomassa huomaisikaan. Tuoksu on melko neutraali, yleisbelgialaisen mausteinen ja maltainen.

Maku taas on yllättävänkin persoonallinen – odotin kevyintä ja helpointa mahdollista perusbelgaria. Hintaan ja myyntipuheisiin nähden tulosta voi silti moittia vähän sekavaksi: ohuehkon mallaspohjan päällä jyllää duvelmaisen mausteinen hiiva, ja hunajan, omenansiementen ja limetinkuoren sävyt vievät ajatukset jopa rouhean Fantômen saisonin suuntaan. Voi olla, että pullo, jossa hiivat olisivat pysyneet aloillaan, olisi myös maultaan rauhallisempi.

Ohjehinnaksi lehtijuttu mainitsee Belgiassa 28 euroa 75 cl pullolta. Alkosta tätä olutta saa hintaan 23,42 €. Kun ajattelee, mitä maailmanluokan belgialaisia oluita on mahdollista ostaa ainakin paikan päältä alle kymmenellä eurolla iso pullollinen, tämän tuotteen hinnassa on ehkä 3–4-kertaisesti ilmaa. Enemmänkin voisi toki olla. Jos et ole etsimässä olutta suihkuseurapiirien samppanjaillallisille, älä osta Réserve Royalea. Jos kuitenkin haluat nähdä, vaikuttaako deluxe-pakkaus olutelämykseesi, voit toki kokeilla kerran (vaikka näin palkkapäivänä). Mutta harkitse sittenkin, ottaisitko vaikka jonkin vakiintuneen trappistin tämän sijaan – hinta–laatu-suhde on siinä todennäköisesti paljon kohtuullisempi.

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Belgia, 1992: pinkit norsut oppivat tontuilta kaatamaan korianteria kattilaan

Britit löysivät Belgiasta hyvien ja vahvojen oluiden ihmemaan 1980–90-luvuilla, vähän samaan tapaan kuin belgialaiset olivat löytäneet sen Britanniasta vajaata vuosisataa aikaisemmin. Nuori brittiläisten olutkirjoittajien sukupolvi – etunenässä Michael Jackson ja Tim Webb – kartoitti Kanaalin takaista tuntematonta olutmaailmaa teksteissään, joista on tullut ylipäätään koko nykyisen pienpanimokulttuurin perusteoksia ja mallipiirroksia.

Otin joitakin viikkoja sitten hyllystä Webbin vuonna 1992 ilmestyneen ensimmäisen Good Beer Guide to Belgium and Holland -painoksen, kun suunnittelin kotiovelleni tällä viikolla kannettua uusinta nettioluttilausta. Ajattelin, että otan puolet laatikon oluista 1980-luvun uusilta pienpanimoilta ja loput pääasiassa pitkäikäisempien belgialaispanimoiden “modernimmista” tuotteista (siis yli 30 vuoden takaisista innovaatioista).

* * * * *

Belgiassa oli Webbin ensimmäisen oppaan valmistuessa 17 uutta pienpanimoa, jotka oli perustettu 1980-luvulla tai heti 1990-luvun alussa: Abbaye des Rocs, Achouffe, Binchoise, Blaugies, Caracole, De Teut, De Dolle Brouwers, Devaux, Domus, Ferme au Chêne, Gouden Boom, Kerkom, Piessens, Prignon (Fantôme), Roberg, Steedje, Vapeur. Näistä ainakin kuusi on sittemmin lopettanut. Perustajat olivat yleensä nuorta ja kokeilunhaluista väkeä, jotka tiesivät jotain olutperinteistä mutta eivät halunneet pelkästään kopioida niitä. Mitä pitemmälle 90-luku eteni, sitä enemmän näitä syntyi.

Maassa oli tuolloin lisäksi satakunta sellaista panimoa, joiden tarina ulottui toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Suurin osa niistä oli perustettu 1800-luvulla, jolloin nykymuotoinen – aiempaan verrattuna jo jokseenkin teollistunut – panimotapa alkoi vallata Belgiaa. Osa oli päätynyt suurten olutkonsernien osaksi, mutta toisaalta joukossa oli vielä myös hyvin pieniä ja vanhanaikaisia “kaljatehtaita”, jotka tekivät lähinnä tafelbieriä lähikylissä juotavaksi. Noin 50 panimoa on sellaisia, jotka yhä ovat olemassa ja joita voisi kutsua historiallisiksi paikallispanimoiksi. Näitä ovat vaikkapa Dupont, Silly tai De Koninck – sekä tietysti trappistipanimot ja liuta lambic-valmistajia.

* * * * *

Kirjoitin kolme vuotta sitten Olutpostiin 80-luvun belgialaisista pienpanimopioneereista ja heidän oluistaan, sellaisista kuin La Chouffe ja Oerbier. (Teksti löytyy englanniksi blogistani.) Näiden uusien panimoiden markkinointi tehtiin rennosti hieman kieli poskessa, ja sarjakuvamaiset tontut ja hiivaukkelit koristivat etikettejä. “En halunnut meidän pulloihimme punaposkisia munkkeja, keksittyjä pyhimyksiä tai goottilaisia kirjasimia”, muisteli De Dolle Brouwersin Kris Herteleer minulle.

Tämä oli ensimmäinen nuori sukupolvi, joka koki tarvetta ottaa etäisyyttä 50-luvulta alkaen voimistuneeseen luostarioluiden tehomainontaan. Sen tilalle haluttiin huumoria, kotikutoista piirrosjälkeä ja anarkistista folklorea. Esimerkiksi La Chouffen historia alkaa vuodesta 6666 ennen Kristusta, jolloin joukko pieniä mykkiä tonttuja asettui asumaan Baraque de Fraiture-nimiselle ylängölle nykyisen Belgian itäosassa. (Paikannimi kuulostaa viittaukselta ranskalaisten perunoiden myyntikärryihin, baraque à frites, mutta on oikeasti olemassa.)

LaChouffe-dwarves_Flickr-com_SteveB_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, SteveB, CC BY 2.0.

Uudet artisaanipanimot eivät kuitenkaan saaneet kauan nauttia uutuudenviehätyksestään. Jotkut pitkän linjan pienet ja keskisuuret panimot – nuo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustetut sitkeät sissit – ymmärsivät yskän ennemmin tai myöhemmin. Muotiin oli lähdettävä mukaan. Nuori oluterikoisuuksista kiinnostunut väki halusi nyt jotain muuta kuin peruspilsneriä tai luostariolutta, joten sellaista kannatti yrittää tehdä.

Huyghe (per. 1906) oli yksi vanhemman polven panimo, joka lähti täysillä leikkiin. Se lanseerasi jouluna 1988 Delirium Tremens -erikoisoluen, joka kurvasi vaaleanpunaisilla norsuillaan La Chouffen tonttujen rinnalle kevytmielisen ja huumoripitoisen markkinointitrendin kärkeen. Samantapainen hilpeään brändiin tukeutuva uutuus oli Dubuissonin peikkoaiheinen Cuvée des Trolls, joka tosin syntyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Delirium-Tremens_Flickr-com_Jesus-Corrius_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Jesus Corrius, CC BY 2.0.

Toisaalta vanhemmat pienpanimot olivat luoneet omia uusia pintahiivaoluitaan jo aikaisemminkin, kun lager-huuman laantuessa oli nähty, että sellaisilla voisi olla taas yleisöä. Osa näistä oli jonkinlaisia Duvel-kopioita, kuten Het Ankerin vuodesta 1980 pantu Lucifer ja viisi vuotta myöhemmin markkinoille tuotu Union-panimon Judas. Myös De Block -panimon Satan ja Romanin Sloeber kuuluivat epäilemättä samaan joukkoon.

Jotkut Belgian vanhempien pienpanimoiden olutuutuudet olivat sen sijaan syntyneet paikallisten olueen liittyvien perinteiden kylkiäisenä. Näitä oli esimerkiksi Van Eecken vuonna 1981 luoma Poperings Hommelbier, jota tehtiin kaupungissa kolmen vuoden välein järjestettävän humalafestivaalin kunniaksi (Poperinge on Belgian isoin humalanviljelyalue). Samaan tapaan pitkäaikainen paikallispanimo Bosteels kehitteli 80-luvulla vahvan pintahiivaoluen Pauwel Kwakin, joka erikoisine laseineen viittasi entisaikojen hevosmiesten juomataukoihin.

* * * * *

Belgialaisen pienpanimo-oluen historia ei istu amerikkalaisten määrittämään tarinaan, jossa ensin on vain megalomaanisia lager-panimoita ja sitten niiden haastajiksi ilmaantuu lähes tyhjästä pieniä, innovatiivisia käsityöpanimoita. Noita lager-jättiläisiä toki Belgiastakin löytyi: Stella Artois’n valmistaja Brouwerij Artois ja Jupilerin tekijä Piedbœuf kilpailivat pitkään ykkössijasta ja lopulta yhdistyivät yhdeksi ennen näkemättömän suureksi goljatiksi.

Mutta Belgian markkinoiden sinänsä ankarasta keskittymiskilpailusta oli jäänyt henkiin reilusti enemmän pieniä tai keskisuuria paikallisia ja alueellisia panimoita kuin useimmissa muissa maissa. Osa näistä selviytyjistä oli kilpaillut pelkällä pilsnerillä ja ymmärtänyt vasta 1980-luvulla, että pienen panimon piti pärjätäkseen erottautua omalaatuisilla ja korkeatasoisilla tuotteilla. Osa oli tehnyt uskollisesti epämuodikkaita pintahiivaoluita kautta vuosikymmenten, tai hypännyt siihen kelkkaan silloin, kun siinä haisi raha: esimerkiksi 50-luvun luostariolutbuumissa.

Vuosi 1992 on sinänsä vain yksi mahdollinen poikkileikkaus belgialaisen oluen historiassa, johon ei liity mitään suurempaa rajapyykkiä tai merkkitapahtumaa. Siitä eteenpäin asiat kuitenkin kehittyivät Belgian olutteollisuuden sektoreilla entistä enemmän eriäviin suuntiin. Isojen lager-panimoiden yhteenliittymä Interbrew lähti valloittamaan muita mantereita ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi panimoksi AB InBeviksi. Pienpanimot puolestaan panostivat paikallisuuteen ja erikoisuuteen, ja ne löysivät ruohonjuuritason vientimarkkinoita amerikkalaisten käsityöoluen ystävien parista – samoin kuin yhä uusista Euroopan maista.

Tälle kirjoitukselle postaan jatko-osina ensin paketinavaustuokion, jossa katsotaan, mitä oluita näihin teemoihin liittyen tällä kertaa tilasin ja miksi. Myöhemmin on vuorossa maistelumuistiinpanoja, kunhan joskus ehdin nyt saapuneita belgialaisoluita testaamaan.

Mitä meidän nykypäivänä pitäisi ajatella esimerkiksi La Chouffen perusoluen tyyppisestä vahvan saisonin ja Duvel-kloonin välimuodosta, johon korianterin tai vastaavan mausteen on tarkoitus tuoda (ehkä Hoegaardenin innoittamana) se ratkaiseva särmä? Kuinka punaisten norsujen markkinoimat Delirium-oluet vertautuvat La Chouffeen? Entä miten toimivat 2020-luvun alkaessa sellaiset tyylimäärityksiä pakenevat vahvat oluet kuten Witkap Stimulo, Oerbier tai Fantôme Printemps?