Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Mainokset

Hilpeä Hauki oli hikinen hauki – mutta uudessa iskussa

Kalliolaisena olin tietysti paikalla, kun naapurikaupunginosan eli ”henkiseen Kallioon” kuuluvan Alppiharjun perinteikäs oluthuone Hilpeä Hauki vietti eilen uudistumisensa jälkeisiä avajaisia. Perinteiseksi tai legendaariseksi baariksi pääsee Suomessa jo alle 25 vuoden historiallakin, mutta Hauki sattumoisin juhlii tänä vuonna juuri neljännesvuosisadan mittaista olemassaoloaan.

Niille, jotka eivät tunne helsinkiläisen baarihistorian vaiheita, muistutettakoon, että Kalaravintolat – nykyään kuuden eri puolilla kantakaupunkia sijaitsevan olutravintolan ketju – kuuluivat ensimmäisiin erikoisoluita Suomeen tuoneisiin baareihin. Vanhimmat eli Janoinen Lohi ja Vastarannan Kiiski avattiin vuonna 1992. Moni minun ikäiseni on tutustunut niissä ensimmäisen kerran Euroopan perinteisten olutmaiden, ja ehkä erityisesti Belgian, herkkuihin.

Sikäli olin ainakin itse ilahtunut, kun ravintoloita pyörittävän Momentinin omistaja Teemu Lehto tuli kertomaan meille bloggarin retkuille, että Hauki haluaa erikoistua jatkossa nimenomaan klassikkoihin. Lehdon isä Juha toi aikoinaan Hollannista rennon oluthuoneen idean Taka-Töölöön perustamaansa Janoiseen Loheen, josta varmaan sitten Momentin Groupin tarinan voi katsoa alkaneen.

Klassikot tarkoittavat uudistuneessa Hauessa sitä, että hanassa oli esimerkiksi De Koninckia ja Delirium Tremensiä – keskisuurten indie-konsernien belgialaisoluita – ja jääkaapissa vaikkapa De Leiten ja De Glazen Torenin pulloja. Jälkimmäiset ovat uudempia, pieniä belgialaistekijöitä, joista ainakin De Leite edustaa puolittain Belgian jenkkivaikutteista ”craft”-sektoria.

Laadukas perinnelinja on kuitenkin avain. Momentinin ravintolapuolen pomo Jan Karppanen kertoi myös, että klassikoita aiotaan vaihtaa säännöllisin välein. Mukana on omatuontia, joten ehkäpä jääkaapista löytyy yllätyksiäkin. Vaihtuvuus pitää mielenkiintoa yllä. Monenlaista muutakin Hauen hana- ja pullovalikoimaan toki kuuluu: kotimaista craftia, perussaksalaista olutta ja brittien vanhempia ja moderneja nimiä.

Hauki-yhd

Ravintolapäällikkö Jarkko Pyysing laskee ”bolleken” eli De Koninckin lasiin. Viereisessä hanassa on vaaleanpunaisista norsuistaan tuttua Delirium Tremensiä.

Isäntien pääviesti uudistuksesta puhuttaessa tuntui olevan se, että Haukea ei ole haluttu muuttaa ”liikaa”. Toimivaa konseptia ei pidä pilata. Toisaalta mitään tulipalokiirettä tämänkään muutoksen tekemiseen ei tainnut olla, koska uudistus oli ajoitettu taloyhtiön putkiremontin yhteyteen. Haukihan majailee 1960-luvun talossa, jollaiset ovat olleet viime vuosina remontti-iässä.

Tummat ajan patinoimat seinäpaneelit ovat alkuperäiset, samoin tuulimyllykuvioidut sinivalkoiset laatat pöytien pinnoilla, kertoi concept lead Daniel Wallenius. Tilaa oli saatu joiltakin osin avarammaksi varsinkin entisen ”takahuoneen” puolelta. Selkeimmin kadonnut oli vanhojen seinien lämmin sinapinkeltainen sävy, jota jotkut kantikset voivat tietysti jäädä kaipaamaankin.

Helsinkiä hellii tällä hetkellä alkukesäinen lähes kolmenkymmenen asteen kuumuusaalto. Sääolojen ansiosta Hauen lähtölaukaus oli hieman hikinen tapahtuma, vaikka ovet ja ikkunat olivat auki kadulle ja takapihalle. Baarihan on ollutkin jo yleisölle avoinna jonkin aikaa, vaikka virallisempi tilaisuus medialle ja kutsuvieraille olikin vasta nyt. Omasta puolestani toivotan onnea yhdelle Helsingin suosikkibaareistani myös seuraaville 25 vuodelle! Hauki4Hauki1Hauki5Hauki2Hauki-yhd2

Andechser Bergbock Hell – matka Myyrmäkeen

Klosterbrauerei Andechs on yksi niitä saksalaispanimoita, joiden tuotteet uusi alkoholilaki on tuonut pienellä ryminällä ruokakauppoihinkin. Näköjään BrewSeeker kuskaa näitä Suomeen. Mikään panimon oluista ei olisi mennyt aikaisemman 4,7 %:n rajan alta kauppoihin, mutta nyt sitten Vollbier Hell ynnä muut ovat siellä.

Ylempi sääty, Doppelbock, Spezial Hell ja Bergbock, on tietysti edelleen ruokakaupparajan yläpuolella ja Alko onkin poiminut näitä maahantuojan valikoimista omille hyllyilleen. Kevät on Olutkoiralle vaaleiden Bockien aikaa, ja niinpä katsoin harmikseni, että Bergbock on kuitenkin päätynyt valitettavan harvoihin pääkaupunkiseudun Alkoihin.

Jostain kansalaistoiveiden ja algo(Alko?)ritmien yhdistelmästä johtuen Myyrmannin myymälä pitää hallussaan Andechsin koko valikoimaa. Hetken mielijohteesta – melko epäekologisesti kyllä – huristelimme lauantaina Länsi-Vantaalle hakemaan Bergbockia. Olisihan sitä verkkokaupasta kai saanut maanantaiksi, mutta nyt se tarvittiin viikonlopun maistelujuomaksi. Andechs(1).jpg

Otin kyllä kassiin Bergbock-pullojen lisäksi muutaman kappaleen Spezial Helliä, joka on mainio maltainen ”super-Helles”. Teimme samalla ruokakauppaostoksia Myyrmannissa, joten pelkkien oluiden vuoksi näitä kilometrejä ei sentään ajettu. Vilkaisin paikallisen Alkon muunkin olutvalikoiman läpi, ja se tuntui jotenkin osuvan omiin mieltymyksiini erityisen hyvin – brittejä ja muuta oli paljon.

Kuten ennenkin olen sanonut, Maibock ja muu Heller Bock -kuvio on Suomessa aika ohutta, ja jopa näin sesonkiaikaan keväisin voi käydä paljonkin baareissa ja kaupoissa törmäämättä yhteenkään sellaiseen. Tyyli ei ole mitenkään vahvasti muodissa – päinvastoin. Jotkut kotimaiset panimot ovat kyllä kunnostautuneet asiassa, mutta tuontia ei paljon ole. Ei ehkä sitten kysyntääkään.

Andechsin vaalea Bergbock (6,9 %) on joka tapauksessa hyvä esimerkki lajinsa kermasta. Maltainen, miedon jalohumalainen ja hunajaisen makeaan vivahtava olut on parasta saksalaista peruskamaa – ei spektaakkelinomaista vaan laadukasta ja turvallista. Prosenttiyksikköä miedompi Spezial Hell on samaa sukua mutta kuivempi ja tosiaan ehkä vielä ohraisempi.

Andechs(2)cof

Muuten olen tänä vuonna bongannut taas tutun Ayinger Maibockin sekä Schlossbrauerei Au-Hallertaun Maibockin, joista jälkimmäinen on märzenmäisen punertava eikä ihan vaalea. Näitä näkee Urkin tai kalaravintoloiden tyyppisissä pitkän linjan paikoissa. Uusien craft-baarien näkökulmasta Saksan kausiperinteet tuntuvat olevan yhtä kaukaisia ja epäkiinnostavia kuin taivaankappale Pluto sen jälkeen kun se alennettiin kääpiöplaneetaksi.

Pääsiäisoluet 2019: mignonia, mämmiä ja Belgia-tyyliä

Vietimme pääsiäisen enimmäkseen kotosalla, vaikka joitakin reissusuunnitelmiakin oli alun perin pyöritelty. No jos ei nyt niin ehkä jokin olutmatka myöhemmin keväällä tai kesällä, ja tähän väliin pääsiäisoluiden maistelua Helsingissä. Matkaseuralainen oli käsityöihmisenä virkannut kätevän korin, josta ei sinänsä pitänyt tulla olutkori mutta johon huomasimme mahtuvan tasan yhdeksän olutpulloa tai -purnukkaa.cof

Siinä ovat nyt kuvattuna kaikki Alkosta ja eräästä keskustan K-kaupasta löytyneet pääsiäisoluet, yhdeksän kappaletta. Yksi on ulkomainen ja kahdeksan kotimaisia. Kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin siitä, onko pääsiäisoluilla ylipäätään nykymaailmassa enää tilausta. Niitä tuntui olevan vuosi vuodelta vähemmän. Nyt siis Alkon valikoimassa on surkeat kolme, mutta kotimaisilta panimoilta sen sijaan löytyy yhä pitkä liuta ruokakauppavahvuisia pääsiäisoluita.

Alko-vahvuiset ovat ruotsalainen Wisby Påsköl, jota valmistaa ison Spendrupsin tytäryhtiö Gotlands Bryggeri, sekä suomalaiset Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisporter ja Stadin Panimon Easterhof Weizen.

K-kaupan valikoimista löytyivät Pyynikin Mietaan Mämmiolut, Malmgårdin Pääsiäisolut, Fiskars Påske Saison, Bryggeri Noita-akka, Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisolut sekä Stadin Panimon Rosmariini Lager. Pari panimoa on siis tehnyt pääsiäisoluen sekä ruokakauppaan että Alkoon.

Kuten kirjoitin jo tuossa vanhassa jutussani, pääsiäisoluet voivat olla tyylilajiltaan melkein mitä vain. Siinä mielessä tätä yhdeksän oluen satsia oli hauskaa maistella vähitellen pyhien mittaan. Joukossa oli enemmän ja vähemmän onnistuneita oluita, mutta en nyt arvioi niitä kaikkia tarkemmin – mainitsen vain omat suosikkini ja sanon muutaman sanan oluttyylien näkökulmasta.

Kotimainen valikoima on jaettavissa nimittäin melko tarkkaan kahteen joukkoon. Yhden rykelmän muodostavat tummat, ”pääsiäisen makuiset” oluet, joiden raaka-aineisiin sisältyy ehkä suklaata, pähkinää tai mämmimallasta. Näistä syntyy syvän jälkiruokamainen pääsiäistunnelma, joka lipsahtaa hyvin helposti ylimakean puolelle. Malmgårdin olut ja Vakka-Suomen molemmat oluet kuuluvat näihin, samoin Mietaan Mämmiolut.

Toinen porukka on tavalla tai toisella belgialaisittain virittynyttä. Tässä ryhmässä on ehkä enemmän hajontaa. Stadin Easterhof Weizen viittaa nimellään Saksaan, mutta ryydittämässä on belgialaisen vehnäoluen mausteita. Fiskarsin Påske Saison ja Bryggerin Noita-akka Belgian Ale myöntävät jo nimessään olevansa belgialaistyylisiä.

Stadin Rosmariini Lager ei ole suoraan nimensä perusteella sen kummemmin suoranainen pääsiäisolut kuin kumpaakaan yllä mainittua tyyliryhmää. Se on kuitenkin keväisen raikas tapaus, jossa saattaa olla vielä pientä virittämistä, mutta joka tästä yhdeksän ryhmästä nousee omaan kärkikolmikkooni, joskin jaetulle kolmannelle sijalle kirsikkaolut Påske Saisonin kanssa.

Toinen kärkikolmikkoni olut on Bryggerin Noita-akka. Se ei kuitenkaan ehkä herätä voimakkaita Belgia-assosiaatioita vaan on yksinkertaisesti hyvä ja selkeäpiirteinen kuparinpunainen pintahiivaolut. Veikkaan hiivan olevan belgialaista perua, kun kerran tämä olut on panimossa näin lokeroitu. Myös brittioluena saattaisin tämän ostaa sen kummempia ihmettelemättä.

Ruotsalainen pääsiäisolut on tällä kertaa palkintopallilla myös, ja siinä yrttinen humalointi tukee ihan mukavasti puolitummaa lageria. En osaisi tätäkään ihan helposti sijoittaa maantieteellisesti, jos sokkona pitäisi maistella, mutta se ei ole omissa kirjoissani mikään ongelma. En osaa sanoa varmaksi, kummasta pidin enemmän, Noita-akasta vai Wisby Påskölistä.

Systembolagetin ja suomalaisten jälleenmyyjien pääsiäisolutvalikoimat olivat tänäkin vuonna jonkin verran erilaisia. Systemin valikoimassa oli ehkä jopa voittopuolisesti tummia lagereita ja brown ale -akselille asettuvia pintahiivaoluita. Useimmat olivat vahvuudeltaan alle 5,5 % eli Suomessa niitä olisi voinut myydä ruokakaupassakin, ja Ruotsissahan meidän keskioluemmekin ovat monopolikamaa. Muutama olut oli sitten 6 prosentin molemmin puolin. Ei vaikuttanut siltä, että erityisiä suklaamakuja tai muita Reinheitsgebot-yhteensopimattomia juttuja olisi paljonkaan haettu Pohjanlahden takana. Ruotsalaisilla oli muutenkin noin tuplasti pitempi lista.

Juhlakausioluiden ystävänä kiitän kaikkia kotimaisia panimoita tämänvuotisesta panostuksesta. Oma toiveeni olisi, että pääsiäisoluita löytyisi enemmän myös 5,5 % rajan pohjoispuolelta. Esimerkiksi Noita-akka (5,0 %) oli sellainen olut, josta jäi hieman kaivelemaan mieltä, miten se toimisi muutamaa ABV-pistettä vahvempana.

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.

HBF

En ole ahkera oluttapahtumissa luuhaaja, ja vähällä oli, etteivät tämän kesäkauden ensimmäiset Helsinki-festaritkin olisi jääneet käymättä. Mieli muuttui kuitenkin avauspäivän aattona, kun satuin huomaamaan, että Vakka-Suomen Panimo avaa omalla osastollaan heti perjantain yleisötuntien aluksi viskitynnyrissä muhineen erän Savukatajaa, yhtä lempioluistani.

Otin töiden jälkeen suunnan Kaapelille, ja ajattelin hyödyntää reilun tunnin tai puolitoista niin täysipainoisesti Helsinki Beer Festivalin tarjonnan parissa kuin mahdollista. Prykmaster SKX (eli tuo yllä mainittu Savukataja-tapaus) ei ehkä vahvuutensa ja tuhdin maun takia ollut fiksuin aloitusolut, mutta uteliaisuus voitti. Pieni annos ei toisaalta vielä makunystyröitä turruttanut.

hbf2Savukatajan maut ovat normaalimuodossaankin isoja, ja tässä viskin savuisuus ja oluen savuisuus ovat tuplana melkein liikaa. Muutaman kuukauden tynnyrissä oleskelu on tehnyt Vakka-Suomen tummasta savudoppelbockista vähähiilihappoisen ja hieman öljyisen. Ei sillä, etteikö tätäkin ihan mielellään juo – ja jonkin hyvän ruokayhdistelmän kanssa voisi olla hieno tapaus – mutta tällä kertaa perusoluen tasapaino toimii mielestäni tynnyröityä paremmin.

Merikaapelihallin yläparvella oli kattaus festivaalin teemamaasta Slovakiasta haettuja pullo- ja hanaoluita sekä muutama caskillinen brittiläistä real alea. Nämä kevyemmät tarjoomukset kävivät mielestäni tähän väliin hyvin, ja testailin ensin yorkshireläisen Ilkley Breweryn Ruby Jane -mildia. Mild on harvinainen tyyli ja sitä pitää maistaa aina, kun sitä caskissa näkee. Miellyttävä miedohko punaruskea olut, jossa jopa hieman katkeroa tuli läpi, mutta ei suurin kokemani mild-elämys.

Slovakeilta maistoin hanasta sekä Diamant-nimistä vaaleaa lageria että tummaa Sanct Floriania. Panimot olivat Herrenwald ja Hostinec. Molemmissa tunnisti naapurimaa Tšekkiä muistuttavan tyylin, Diamantissa oli pienempien tšekkipanimoiden tyyliin ihan tuntuvasti mukavaa humalaakin. Sanct Florianissa pieni multainen maku hieman häiritsi, mutta sen alla oli kahvisen maltaista herkkua, jollaista olisi voinut nauttia vaikka koko illan, jos vastaavan tyylin oluita olisi ollut muita tarjolla.

Ylipäätään slovakkien meininki tuntui muistuttavan länsinaapureidensa pienpanimokenttää. Samanlaisia muovipulloja komeili jääkaapissa, ja lasipullojenkin värikkäät, taiteelliset etiketit kertoivat vanhojen aikojen olevan jäämässä taakse näillä perinteisillä olutalueilla. Lager-tyylien rinnalle on tullut IPAa ja kaikennäköistä muuta kansainvälisten virtauksien mukaista.

hbf1Alakerrassa osuin Takatalo & Tompurin tiskille, jossa uutuus Mustakaura kiinnitti huomion. Pienen maisteluannoksen perusteella kyseessä oli jonkin verran stoutiinkin vivahtava olut, jonka maatilapanimon edustaja kertoili sisältävän mallastamatonta mustakauraa. Tyylilaji oli kuitenkin tumma lager. Viljalaji taas on vanha suomalainen maatiaiskaura. Oikein juotava olut oli tämäkin, kuten pari aikaisempaakin tämän panimon tuotetta, joita olen maistanut.

Savuteemaa jatkaakseni otin vielä testaukseen myös mäntsäläläisen Kiisken baltic porter -tyylisen Mainingin, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Alkot myyvät tätä eri puolilla Uuttamaata ja Lahdessa, mutta ei täällä isolla kirkolla. Kuulemma tämä portteri on pintahiivaolut, ja mukana siis savumallasta. Savuisuus oli odotetusti lempeämpi kuin SKX:ssä, ja vaikutelma positiivinen kuten saman panimon Vastaranta-savulageristakin taannoin.

Vielä viimeinen olutkokeilu tuli tilattua oululaisen Rooster-pubin tiskillä. Rooster on palkittu nyt vuoden olutravintolana paitsi Aromilehden vertailussa myös HBF:n palkintoraadin toimesta. Heillä oli tarjolla Maistilan Viitankantajaa, ja kun olen kuullut Maistilan belgialaistyylisiä oluita kehuttavan, tätä piti testata. Hyvin toimikin lajissaan, ainakin miniannoksen perusteella.

Polettini alkoivat loppua, ja päätin olla hakematta uutta satsia. Kiinnostavia oluita olisi tämänkin jälkeen HBF:stä kyllä löytynyt. Tuopillinen-Jouni, jonka kanssa juttelin palkintojen julkistuksen jälkeen, esimerkiksi suositteli Fat Lizardin Fat Lab 11 Pilsiä. Se täytyy nyt testata lähitulevaisuudessa jossain muualla. Mielenkiintoisen kontrastin olisi voinut saada maistamalla rinnakkain sitä ja HBF:n vuoden oluena palkittua Laitilan Kukko Vahva Pilsiä. Kun viimeksi mainittu valinta julkistettiin, salista kuului kyllä pieni kohahdus.

Arde pohti omassa HBF-perjantain postauksessaan, onko aika ajanut isojen yleisfestivaalien ohi. Ymmärrän hyvin hänen tulokulmansa, mutta en välttämättä koe samalla tavoin. En ollut käynyt HBF:ssä tätä ennen moneen vuoteen, joten oma riskini kovin pahaan festariväsymykseen ei ole juuri nyt muutenkaan suuri. Olen ehkä silti sitä mieltä, että minun makuuni tällaiset rönsyilevät megatapahtumat kyllä sopivat oikein hyvin.

Tarkemmin fokusoiduissa craft beer -festareissa on se vaara, että mukaan mahtuu vain melko homogeeninen joukko IPA-, sour- ja pullastout-osaston tekijöitä. Noissa kolmessa tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, eikä uusia pieniä panimoyrittäjiä voi myöskään vaatia tekemään epäsuosittuja oluita, joita trendiyleisö ei osta. Silti oma arvonsa on laajana viuhkana leviävällä festariolutvalikoimalla, jota saa selailla kuin puhelinluetteloa ja poimia oman odottamattoman reittinsä osastolta toiselle.

Eräältäkin tänä viikonloppuna järjestetyltä kotimaiselta minifestarilta minun olisi ollut lähes mahdotonta – tai ainakin vaikeaa – löytää monia itseäni kiinnostavia oluita. On henkisesti helpottavaa tietää, että jossain yläparvella lymyää rivistö slovakialaisia hanaoluita tai britti-caskeja, vaikka yleisön suuri massa ei niitä löytäisi tai kaipaisikaan. Kaapelin viihtyisyydestä festaripaikkana voi olla tietysti monta mieltä, mutta minusta tässä maassa pitää olla vähintään yksi iso jokaiselle jotain -olutfestari.

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig