Bière de garde -watch: Castelain Grand Cru ja helppouden ylistys

Ranska on viime vuosina täyttynyt vastaperustetuista panimoista, mutta Brasserie Castelain kuuluu eittämättä kunnianarvoisaan vanhempaan kaartiin – se juhli viime vuonna 90-vuotista olemassaoloaan.

Nykyään reilun 50 miljoonan (juomaikäisen kansalaisen) suuruinen kotimarkkina vetää olutta melkein niin paljon kuin sitä ehditään panna ja lopun voi myydä kuriositeettina ulkomaille. Tuskin kukaan nykyisistä Pariisin tai Nordin craft beer -hipstereistä muistaa, millaista oli markkinoida pienpanimo-olutta vuonna 1979, jolloin Castelainin nykyisen bière de garde -valikoiman esikoinen Ch’ti näki päivänvalon.

Kaivosmies ei ollutkaan katastrofi

Castelainin kotialue Lensin kaupungin lähistöllä sijaitsee Pohjois-Ranskan kivihiilikenttien ytimessä, ja hiilikaivosten historia oli juuri se kulttuurinen tausta, johon panimo halusi alun perin jouluoluena syntyneen tuotteensa kiinnittää. Ennen oluen etiketissäkin komeili hieman resuisen oloinen kaivosmies.

”Kävimme paikallisen kauppakamarin kehotuksesta [1980-luvun alussa] Pariisissa teettämässä markkinatutkimuksen”, muistelee Annick Castelain Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais-kirjassa. Annick on nykyisen panimomestarin Nicolas Castelainin täti, joka piti veljensä kanssa pitkään panimon ohjaksia.

”Pariisilaiset sanoivat, että kaivosmies etiketissä tuo mieleen [Emile Zolan] Germinalin. Se on PR-mielessä katastrofi eikä kukaan halua juoda sellaista olutta.”

Castelainit pitivät kuitenkin päänsä ja halusivat säilyttää oluelle kehittämänsä paikallisen identiteetin. Kompromissina kaivosmiehen ääriviivoista tehtiin hieman häilyvämmät, jotta kuva ei pomppaisi heti silmään etiketistä.

Ch’ti on ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyt sana, joka tarkoittaa pohjoisranskalaista, tai erityisesti sikäläisiä murteita puhuvia ihmisiä. Olut saavutti laajan paikallisen suosion – varmasti osittain markkinointikuvastollaan mutta myös siksi, että se iski 1980–90-luvuilla kasvaneen belgialaistyylisten erikoisoluiden kysynnän hermoon. Vaalea Ch’ti on jonkinlainen kompromissi belgialaisen tripelin ja saksalaisen premium-lagerin tai bockin välillä, ja näin se oli riittävän turvallinen tuote lagerin juojille mutta myös riittävän autenttinen flaamilaiseksi perinneolueksi.

Pohjoisranskalaisia ei ole muuten välttämättä nähty minään erityisinä kulttuuriheeroksina muualla päin Ranskaa, mutta vuonna 2008 ilmestynyt elokuva Bienvenue chez les Ch’tis muutti asetelman ainakin hetkeksi. Hyväntuulinen komedia rikkoi katsojaennätyksiä, ja yhtäkkiä pohjoisen nuhjuiset ex-kaivoskaupungit olivat koko maan huomion keskipisteenä.

Huomiosta tuskin oli haittaa Castelainin panimon olutmyynnille, vaikka Annick Castelain myöntääkin, että ”meitä pidettiin Walt Disneynä”. Moni epäilemättä kuvitteli, että paikallinen panimo oli kehitellyt oluensa opportunistisesti huippusuositun elokuvan imuun, vaikka Ch’ti-olut vietti siis noihin aikoihin jo 30-vuotisjuhliaan.

Hienompaa mutta silti helppoa

mdeKaivosmiesten imagolla ratsastavan Ch’tin rinnalle on syntynyt hieman elitistisempi Castelain Grand Cru, vahva bière de garde, jonka pullossa korostetaan humalien olevan peräisin Flanderista (en tiedä, ovatko ne pelkästään Ranskan-puoleisesta Flanderista vai myös belgialaisia). Humalalajikkeet ovat Magnum, Tettnanger ja Lublin, joista viimeksi mainittu siis puolalaisperäinen Saazin jälkeläinen.

Tällä oluella on eri lailla humaloitu sisartuote Cuvée Cascade, jossa on puolestaan hyödynnetty houblonnage à cru -tekniikkaa eli dry hoppingia. Siinä edellä mainittujen eurohumalien joukkoon on lisätty amerikkalaista Cascadea. Cascadea löytyy myös sarjan kolmannesta oluesta, pari prosenttia miedommasta Fleur de Houblonista, joka väittää peräti olevansa IPA. Tettnangerin ja Lublinin tilalla humalaprofiilissa on brittiläinen Challenger. Tämä Fleur de Houblon on myös Alkossa saatavilla, mutta sitä en ole itse testannut.

Komea pullo ja sanat ”grand cru” tietysti ohjaavat ajatukset kalliiseen nautiskeluolueen, johonkin varsin erityiseen. Viinissä grand cru viittaa parhaiden kasvupaikkojen luokitukseen, oluessa yleensä (ranskankielisissä maissa) panimon vahvimpiin tuotteisiin. Ei sillä: ne voivat hyvin olla myös samalla panimon parhaita oluita, niitä, joihin panostetaan.

Castelainin tapauksessa näin myös varmasti on, mutta Grand Cru on toisaalta samalla melkein koomisen helposti juotava olut. Siitä tulee mieleen Barbãr, hunajaolut, jonka tekijä Lefèbvre kuuluu Belgian vanhimpiin panimoihin ja on sitä paitsi historiansa aikana erikoistunut kaivosmiesten janon sammuttamiseen sekin.

Meidät on opetettu viime vuosina väheksymään makeahkoja, helposti juotavia oluita. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut Belgian johtavista olutasiantuntijoista polttivat päreensä makeista oluista 1990–2000-luvuilla, kun niitä tuntui tulvivan ovista ja ikkunoista. Nykyään tätä käsitystä vahvistavat miljoonat netti- ja mobiilipalveluissa reittaavat oluenystävät, joille ankara humalointi on hyve ja maltainen makeus synti.

Hops-flanders-Flickr-Andrew-Nash_CC-BY-SA-2-0

Humalankorjuu Flanderissa. (Kuva: Andrew Nash, Flickr, CC BY SA 2.0)

Olisin kuitenkin valmis puolustamaan Castelain Grand Crun kaltaisten oluiden merkitystä ranskalais-belgialaisen oluttarjonnan kentällä. Kuten Leffe, ne toimivat vähintään porttituotteina lagerin juojille, jotka haluavat tutustua paikallisiin olutperinteisiin mutta eivät ole valmiita aloittamaan vaikeimmista mauista. Kyse ei ole lainkaan siitä, että tämä olisi huono olut; se on hyvin tehty (ja miellyttävämpi kuin Leffe) mutta luultavasti ei tarpeeksi haastava hardcore-olutfriikeille.

Minun tyyppiseni historiasuuntautunut hupiukko arvostaa ensimmäisen sukupolven ranskalaisia bière de garde -panimoita siitä, että ne pelastivat Nordin vanhojen oluiden muiston 1970–80-luvuilla vaipumasta unholaan. Siihen nähden on pieni menetys, että nämä Jenlainit, Castelainit ja muutamat muut ovat hiukan jämähtäneet tarjoamaan sitä pienintä yhteistä nimittäjää mahdollisimman isoille joukoille. Ja sittenkin – tässä oluessa maistuu Flanderin historia, ja minä ainakin juon sitä silloin tällöin hyvällä halulla.

Bière de garde -watch: BAL Blonde, Ambrée ja Brune

Olen päättänyt postata jokaisesta bière de gardesta, jonka tästä lähin Alkosta tai suomalaisista ravintoloista onnistun bongaamaan.

Luberonin ylänkö, jolta Brasserie Artisanale de Luberon -panimo on ottanut nimensä, on tullut maailmalle tutuksi jostakin aivan muusta kuin oluesta. Siellä asuu nimittäin brittiläinen matkakirjailija Peter Mayle, jonka Vuosi Provencessa jatko-osineen on muodostunut yhdeksi lajityyppinsä suurimmista kansainvälisistä bestsellereistä.

Provencen ytimessä toimiva BAL on suunnilleen yhtä kaukana Ranskan bière de garde -oluttyylin ydinalueista kuin Kööpenhamina tai Praha. Ennen vanhaan Ranskassa tehtiin olutta pääasiassa lähellä Belgian tai Saksan rajoja, mutta nykyäänhän kaikki on toisin. Maassa on yli 800 panimoa, ja vaikka ne ehkä painottuvat yhä vanhoille olutalueille, Ranskasta tuskin enää löytyy kolkkaa, johon jonkinlaista pienpanimotoimintaa ei olisi syntynyt.

Luberon BAL
Blonde
(5,5 %) on kevyt belgialaistyyppinen vaalea olut, joka tarjoilee sitä, mitä blonde on oluttyylinä suunniteltukin tarjoamaan: pilsnerin helppoutta mutta kuorrutettuna pintahiivaoluen hedelmäisellä maulla ja hiivareunaisuudella. Tarkoitan nyt pilsnerillä yleistä eurolageria enkä esimerkiksi jotain vahvemmin humaloitua tšekkiläistä kamaa.

Mausteena on etiketin mukaan neilikkaa, mutta sen kanssa ei onneksi pelehditä liikaa. Miedossa tuoksussa en sitä aisti, makeahkossa jälkimaussa mausteisuutta kyllä on, miellyttävän eurooppalaisen humalan mietoon katkeruuteen sekoittuneena. Kolmesta BAL-oluesta Blonde on se, joka hoitaa minusta urakkansa parhaiten maaliin, vaikka varmasti hieman runsaampi humalan ja maltaan maku olisi nostanut sen eri tasolle.

Ambrée (5,5 %) alkaa maltaisen happamalla tuoksulla, josta en erityisemmin pidä, ja sama yhdistelmä jatkuu maussakin. Hunajan korostama makeus ei auta asiaa, ja jostain syystä pelkään koko ajan kotiolutmaisen vierteisyyden nostavan päätään (niin ei käy). Mahdollisesti tämän oluen vähän kärähtänyt leipäisyys sopii oluttyylin määritelmään, mutta suhtaudun siihen nihkeästi ihan omien mieltymysteni pohjalta. Parhaat maistamani bière de garde ambréet eivät ole sellaisia.

Brunessä (5,5 %) ensi vaikutelma on, että tässä on tehty pitkälti sama juttu mutta suklaisemmalla maltaalla. Maku on sinänsä kiva ja tuo mieleen tummaan suklaaseen dipatun luumun tai vastaavan hedelmän. Väri on tummanruskea. Aivan tyylikäs saavutus tämäkään ei ole vaan heilahtaa välillä kepeän limumaiseksi. Humala jää vähän kitkeränä jälkimakuun ja sitä ilmeisesti on mukana enemmän kuin Ambréessa.

Tämä olutkolmikko jättää ilman joitakin kysymyksiä. Ensimmäinen on vahvuus: Alkossa ja pullon kyljessä kaikki ovat 5,5-prosenttisia, mutta Ratebeer ja panimon omat sivut tuntevat vain 6,5-prosenttisen Blonden ja muut 7-prosenttisina. Toinen on se hankalampi kysymys, jonka voi toki kohdistaa moniinkin Suomeen tuotaviin oluihin, eli: kannattiko tuoda. Oliko laatu sillä tasolla, että on perusteltua valita satojen ranskalaispanimoiden joukosta juuri tämä? Ehkä osa näistä oluista olisi toiminutkin paremmin astetta tai paria vahvempina?

Tähän toiseen pulmaan liittyy laajempikin eksistentiaalinen kysymys ranskalaisen olutkentän olemuksesta, ja sehän onkin yksi lempipuheenaiheitani. Ranska on vanha olutmaa. Pienpanimo-olutta – ja etenkin sen belgialaistyyppistä varianttia – ei ole tuotu maahan 2000-luvulla vaan se on ollut läsnä aina. Kuten sanottu, ehkä lähinnä pohjois- ja itärajojen tuntumassa, mutta silti.

Mitä siis on bière de garde – tuo lähes ainoa ranskalaiseksi tunnustettu alkuperäinen oluttyyli – ja miten nämä BAL:n oluet suhteutuvat siihen? Ratebeer luokittelee yllämainituista kolmesta BAL-oluesta vain Ambréen bière de garde -tyylin alle, muut ovat RB:ssä Belgian ale ja brown ale. Mikä tekee oluesta bière de garden?

Moni nykyaikainen olutharrastaja ehkä sanoisi esimerkiksi että bière de garde -hiiva. Vaikkapa tällainen. Mutta lukuisat Pohjois-Ranskan panimot tuovat hiivansa Belgiasta – ei kai siellä tehdä heille automaattisesti erillistä bière de garde -hiivaa? Sitä paitsi pintahiivahan ei ole ainoa sallittu hiiva tässä oluttyylissä, vaan myös lager-hiivoja käytetään.

Bière de gardesta on helppoa heittää jokin sen tyyppinen luonnehdinta kuin a classic style of beer with a nutty spiciness (kiitos Michael Jackson vuosimallia 1996). Toisaalta Beer Judge Certification Program, yksi tämän päivän isoista oluttyylien auktoriteeteista, toteaa, että bière de garde on belgialaiseen serkkuunsa saisoniin verrattuna a rounder, richer, malt-focused, and lacks the spicy, bitter character. Maltaista siis, mutta mausteisuutta korkeintaan kohtuudella. Samoin humalaa.

BJCP:n bière de garde -määritelmä muuten antaa oluttyylin vahvuudeksi 6,0–8,5 %. Tässä katsannossa kaikki BAL:n oluet pitäisi heivata muihin tyylikategorioihin. Jos mentäisiin aikakoneella sadan vuoden takaiseen Ranskaan, jopa 5,5-prosenttinen bière de garde olisi luultavasti poikkeuksellisen vahva yksilö, mutta jätettäköön historian sivupolut tällä kertaa rauhaan.

Lopuksi täytyy toki lausua vielä kiitokset kaikille maahantuojille siitä, että tänne Suomeenkin silloin tällöin saadaan ranskalaisia bière de gardeja. Voisin kuvitella, että kiusaus olisi kova tuoda sieltäkin vain ipaa, apaa ja stoutia kuten kaikkialta muualtakin. Ties vaikka siltä saralta olisi helpompikin löytää laadukkaita ranskalaisia esimerkkejä kuin näiltä perinteisimmiltä metsästysmailta. Vaikka arvioni jäivät nyt osittain penseiksi, kannustan Alkoa ja kaikkia Suomeen olutta tuovia tahoja jatkamaan täydellisen bière de garden etsintää.

Onko hyvä idea myydä Westvletereniä omana oluenasi

Virolaispanimo Lehe Pruulikoda aiheutti pientä värähtelyä vesilasin pinnassa järjestämällä Tallinn Craft Beer Festivalin yhteydessä tempauksen, jossa panimon uutuustuote Monky Business ”paljastuikin” maailman parhaana oluena palkituksi Westvleteren-luostariolueksi.

Olen jälleen yksi niistä harvoista suomalaisista olutfriikeistä, jotka eivät olleet viikonloppuna Tallinnassa, joten huutelen mielipiteitäni täältä Suomenlahden vastarannan puskista. Kyseisen käytännön pilan motiivi oli kuitenkin melko ilmeinen – näin toisen käden tietona kuultunakin – eivätkä oluttyyppien reaktiotkaan suoranaisesti yllätä.

Oliko oluteliitin vedättäminen yhdessä lähialueen merkittävimmistä oluttapahtumista siis panimolta hyvä vai huono veto?

Luultavasti reagointi tällaiseen kepposeen on ainakin osalla meistä tunnepohjaista ja riippuu siitä, miten suhtaudumme joko kunnianarvoisaan Westvletereniin tai sitten nenäkkääseen Leheen itseensä. Oman mausteensa soppaan voi tuoda se, jos maistoit Monky Businessiä paikan päällä ja menit (ymmärrettävästi) lankaan.

Ne, jotka suhtautuvat olueen akateemisen etäisesti, näkevät asiassa lähinnä mielenkiintoisen ihmiskokeen, joka toki paljastaa yhtä ja toista oluenystävien ääneen lausumattomista tai tiedostamattomista arvostuksista ja vaikuttimista.

Supper_Flickr_Dennis-Jarvis-CC-BY-Sa-2-0-attMaailman paras olut?

Käsitys Westvleterenin oluesta numero 12° maailman parhaana oluena perustuu Ratebeerin listauksiin, joissa tuo olut komeilee esimerkiksi juuri nyt Top 50 -listan toiseksi parhaana. Se on roikkunut aivan kärjen tuntumassa viimeiset kymmenen vuotta ja napannut useampana vuonna ykkössijoja.

Toki belgialaisen oluen auktoriteetit arvostivat ”Westyä” jo ennen Ratebeerin ja muiden arviointipalvelujen aikakautta. One of the world’s great barley wines, kirjoitti Tim Webb vuosien 1998, 2002, ja 2006 Good Beer Guide to Belgium -painoksissa ja antoi oluelle täydet viisi tähteä. (Erikoiselta tuntuvasta tyyliluokittelusta ei kannata hämmentyä.) Vuonna 2009, Ratebeerin lietsoman TW12-huuman ollessa kiihkeimmillään, Webb nappasi puolikkaan tähden pois.

Westvleterenin oluiden hankala saatavuus on aivan epäilemättä vaikuttanut niiden lähes yliluonnolliseen karmaan – niitähän ei ole laajemmassa mittakaavassa myytävänä muualla kuin luostarin omalla myyntipisteellä keskellä Belgian maaseutua.

Tämä saavuttamattomuuden ja siitä johtuvan suhteettoman suuren arvostuksen yhdistelmä on toisaalta osasyynä myös Lehen tempauksen tapaisiin kriittisiin reaktioihin Westvletereniä (tai sen mainetta) kohtaan. Kun asioita nostetaan näin massiivisille jalustoille, aina löytyy halukkaita ampumaan niitä alas. Lasken tähän joukkoon myös usein haukkumani ruotsalaisen Den stora ölresan -tv-sarjan Belgia-jakson.

Lehen tapauksessa kysymys on joka tapauksessa varmasti enemmänkin yrityksestä riisua Tallinnan festareilla vaikuttavien olutkeisarien uudehkoja vaatteita kuin Westvleterenin munkkien valkoisia kaapuja.

Itselleni Westvleteren 12° ei ole maailman paras olut – joskaan se ei ole ole ollut ikinä kovin kaukanakaan suosikkilistani kärkipäästä. Ilman tuota erikoista ihmemainetta, jolla Westvletereniä on aikoinaan paiskattu, olutapinoiden koijaamiseen olisi ehkä sopinut paremmin Rochefortin kymppi, tunnistettavampi ja maultaan tasapainoisempi trappistiolut? Olettaen siis, että siinäkin tapauksessa osa olisi mennyt helppoon.

Osuiko kikkailu omaan leukaan?

Mitä sitten seuraavien päivien reaktiot olivat esimerkiksi suomalaisilla olutfoorumeilla?

Lehe tarjoili Westvletereniä omanaan. Ketään ei kiinnostanut, tylytti blogistikollega Arde keskustelupalstalla hieman lakoniseen tapaansa.

Mitättömän virolaispanimon tuotoksena monet tuomitsivat ”Westyn” epäonnistuneena tai tylsänä. Näin muotoili puolestaan Suomen Olutoppaan Facebook-sivun ylläpito.

Joukossa oli myös kommentteja, joissa Lehen tempausta kehuttiin tervetulleena ja hauskana piikkinä vakiintuneiden käsitysten kylkeen.

Saavuttiko Lehe Pruulikoda siis keskustelunavauksellaan sitä keskustelua, jota Westvleteren-kuplasta ehkä pitäisi käydä? Auttoiko panimo meitä näkemään elämää suuremman Westvleterenin sellaisena maallisena oluena, joka se taivaallisen maineensa takana oikeasti on? Nostiko huiputus Lehen pisteitä silmissämme itsenäisesti, anarkistisestikin ajattelevana käsityöpanimona?

En vastaisi mihinkään kysymyksistä yksiselitteisen myöntävästi.

Ylipäätään kannatan lämpimästi sitä, että oluista esitetty kritiikki – olipa se ylistävää tai maanrakoon lyttäävää – alistetaan sekin puolestaan arvioinnille. Onko kritiikki validia ja kertooko se kohteestaan sen, mikä meidän kuluttajina kannattaa tietää? Yksi tällaisen kritiikin kritiikin väline on jonkinlainen etäännyttäminen: analysoitavan kohteen valaiseminen sellaisista suunnista, joista lamppuja ei siihen normaalissa arvottavassa keskustelussa kohdisteta.

Niinhän Lehe nyt teki: entä jos Westvleterenin munkit seisoisivat tallinnalaisella olutfestarilla tavallisissa ruutupaidoissa nimettömän, brändittömän ja historiattoman keginsä takana? Rakastuisimmeko heidän olueensa ensi silmäyksellä niin, että se komeilisi jo samana iltana nettilistojen kärjessä? Millaisia pisteitä Ratebeeriin tai Untappdiin ropisisi?

Kulttuurikritiikin näkökulmasta olisi ollut osuvampaa yrittää ampua alas joku uudemman IPA-buumin kirkkaimmista kiintotähdistä. Nykyisen käsityöolutsukupolven suhtautuminen belgialaisen oluen klassikoihin on joka tapauksessa terveen kriittinen. Me 1990- ja 2000-lukujen pienpanimofanit ehkä vielä syyllistyimme joissakin tapauksissa tarpeettomaankin idolatriaan Belgian ihmeiden saralla, mutta sekään ei varsinaisesti ole Westvleterenin munkkien vika.

Selityksiä sille, miksi suhteellisen kokeneetkin oluenmaistelijat ehkä antoivat legendaariselle Westvleterenille Tallinnassa heikkoja tai keskinkertaisia pisteitä, on monia. Jo sokkomaistelu sinänsä on siihen tottumattomille luultavasti aivan eri kaliiberin arviointitilanne kuin sellainen, jossa käytettävissä on etiketti ja muuta taustatietoa.

Lisäksi, kuten nettikeskusteluissa todettiin, belgialaisen hiivapitoisen olutpullon sisältö muuttaa muotoaan, jos se kaadetaan ämpärin, kegin ja hanan kautta festarilasiin. Näinhän Lehe näyttää tehneen, koska Westvleterenin luostari ei olisi heille valmista kegiä myynyt. Toisaalta paljon on puhuttu siitäkin, ettei Westvleteren 12° ole muutenkaan tuoreena parhaimmillaan vaan vaatii kellarivarastointia.

Paljon on kiinni siitä, keneen uskomme ja keneen emme. Lehen aloittamaa ajatusleikkiä voi myös tietysti jatkaa. Entä jos Westvleterenin olutta olisikin tarjonnut omana quadrupel-uutuutenaan esimerkiksi Põhjala, joka nauttii kansainvälisen olutkansan keskuudessa suurempaa suosiota ja uskottavuutta kuin uudempi ja paikallisempi Lehe? Entä Mikkeller, Buxton tai Omnipollo?

Lehelle tempaus tuotti varmasti tavoiteltua näkyvyyttä, mutta laariin satanut huomio ei välttämättä ollut niin positiivista kuin panimo olisi saattanut toivoa.

Ja sittenkin, panimon nettisivuillaan lauantaina julkaisema saateteksti oli perussanomaltaan hyvä. Olutihmiset antavat liikaa painoarvoa Ratebeerin ja muiden vertaisarvioinnin kanavien mielipiteille – ehkä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olutta arvioivia ihmisiä on maailmassa aina paljon enemmän kuin oluen asiantuntevaan ja kriittiseen arviointiin kykeneviä ihmisiä.

En tietenkään väitä kuuluvani itsekään sataprosenttisesti viimeksi mainittuun joukkoon. Minullakin on omat auktoriteettini, ja silloin tällöin päädyn huomaamaan, etten kaikkia heidänkään mielipiteitään allekirjoita. En voi myöskään olla jossain määrin luottamatta Ratebeerin kaltaisten kollektiivien joukkovoimaan, vaikka yritän pitää mielessäni, millaisia vääristymiä aiheutuu, jos miljoonat kärpäset yhtäkkiä ovatkin väärässä.

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Kristallweizenbock – kun Belgia laskeutuu Isarille

Maistoin Weihenstephanin vahvaa kirkasvehnää viime kuussa sekä S-ryhmän hanasta että Alkon pullosta. Selvästi samaa olutta mutta hieman erilaisella kärjellä.

Kävin lyhyen Twitter-keskustelun tästä oluesta joku aika sitten Weihenstephanin panimon somevastaavan kanssa. Kehuin heidän Weizenbockiaan Vitusta (vai heidän Vitus-nimistä Weizenbockiaan?) ja sanoin odottavani sen perusteella suuria tältä uudelta kristallivehnäbockilta.

Panimon vastauksen mukaan Kristallweizenbockin (7,5 %) idea perustuu kokonaan humalointiin, kun taas Vitus on puhtaasti Weizen-hiivan päälle rakennettu olut. No sama se, kunhan uutuudestakin löytyy sitä samaa vahvan vehnäoluen omaperäistä luonnetta, jota näille leveysasteille harvoin saadaan.

Parjattu Kristallweizen

Normaalista miedosta vehnäoluesta suodatettu kirkas versio Kristallweizen (5–5,5 %) ei ole oikein koskaan auennut minulle. Oletan, että sen alkuperä on 1900-luvun ensimmäisen puoliskon olutmaailmassa, jolloin kaikki asemastaan taistelevat perinteiset euro-olutyylit pyrkivät näyttämään kirkkaan kullanvaalealta pi­lsneriltä – ihan vain siksi että joku baarissa tilaisi niitä.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi ostin Erdingerin Kristall-Weißbierin kotiin ihan testatakseni, onko vanha vieroksuntani tätä oluttyyliä kohtaan edelleen tallella. Jostain syystä Alko katsoo asiakseen pitää valikoimissaan kokonaista neljää tällaista miedompaa kirkasvehnää – täytyy joskus maistella niitä rinnakkain ja tutkia, onko niissä mitään eroa keskenään.

Kovin kummoista makua erdingiläisessä ei ollut, enkä keksi, miksi ikinä ostaisin Saksan johtavilta vehnäolutpanimoilta mieluummin kirkasta kuin sameaa vehnäolutta. Suodatus tuntuu vievän luonteen. Onnistuin siis säilyttämään ennakkoluuloni. Kristallweizenhan on ollut jo aiemmin esimerkiksi blogikollega Tuopillisen viiden inhokkityylin listalla, ja se sai kovaa kyytiä myös Tuopin ääressä -blogin vastaavan mustan listan kommenttiosiossa.

Entäpä vahvempi Kristallweizenbock? Pääsin itse ensi kerran nuuhkimaan tätä tuttavuutta kolmen viikon takaisella pistäytymisellä paikalliseen osuusliikkeen baariin.

Hanasta laskettu versio oli tuoksultaan hedelmäisen yrttihumalaista, ja jo sitä maistellessani koin vahvoja flashbackejä belgialaisiin hoogblondeihin. (Tätä unohdettua termiä yritettiin Belgiassa takavuosina lanseerata kuvaamaan Duvelin tyyppisiä voimakkaita mutta ei luostariperäisiä vaalean jaloja oluita.)mde

Vielä selkeämpi Belgia-assosiaatio tuli, kun joitakin päiviä myöhemmin maistoin samaa olutta Alkosta ostamastani pullosta. Sitä haistaessa nenään iski kuuman leipäinen tuoksu, joka muistutti minua pitkäaikaisesta suosikkioluestani Tripel Karmelietistä. Siinähän vehnä ja kaura mellastavat ohran seurana.

Uuden oluttyylin juurilla?

Jacques Brel kuvasi aikoinaan Belgian kesää eräässä laulussaan ilmaisuvoimaisen romanttisella säkeellä avec de l’Italie qui descendrait l’Escaut (”on kuin Italia laskeutuisi Schelde-joen ylle”).

Minun vaikutelmani tästä Weihenstephaner Kristallweizenbockista on, että Belgia on nyt laskeutunut Isarin laaksoon Münchenin esikaupunkialueelle. Siellä Weihenstephanin luostari ja nykyinen valtionpanimo on pannut tyypillisen baijerilaisia oluitaan jo vuosisatojen ajan.

Tämän baijerilaisuutuuden kirpeän kirkas mausteisuus ja yrttinen eurooppalainen humalointi vievät todellakin ajatukseni ensimmäisenä Belgiaan. Siellä samantapaisilla aineksilla on jo vuosikymmeniä tehty tiettyjä tripelin ja vahvan saisonin risteävillä kiertoradoilla pyöriviä klassikoita kuten Duvel, La Chouffe ja Westmalle Tripel.

Kristallweizenbock ei ole toistaiseksi isompi juttu, ainakaan googlaamalla siitä ei löydy juurikaan esimerkkejä. Ratebeer sijoittaa Weihenstephanin uutuuden samaan kategoriaan mietojen Kristallweizenien kanssa – ja siinä luokassa se kohoaakin sarjansa maailmanlaajuiseen Top 50:een asti, ainoana yli 6-prosenttisena oluena.

Minulle tyylilajin yleistyminen sopisi hyvin ja voisin fanittaa muidenkin saksalaisten klassikkopanimoiden Kristallweizenbockeja, jos niitä ilmaantuisi enemmän. Eipä ole ennen tullut mieleen kehottaa panimoja suodattamaan oluitaan sen sijaan, että myisivät ne sameina – pikemminkin toisinpäin.

Ehkä kristallivehnäoluilla onkin jotain sanottavaa, kunhan niille vain antaa riittävät alkoholiprosentit sen sanomiseen?

La Rulles ja Amerikan makujen maihinnousu Belgiaan

Klassikon aineksia oluessa, joka pölähti eräänä keväisen oloisena päivänä Alkon hyllylle.

Jos kirjoituksistani on joskus saanut sen kuvan, että vastustan refleksinomaisesti amerikkalaisen humalan sotkemista eurooppalaisiin olutlaatuihin, täytyy tarkentaa viimeistään nyt. En vastusta automaattisesti, en läheskään aina.

Kun joku osaa käyttää vaihtoehtoisia humalalajikkeita niin taitavasti, että alkuperäinen oluttyyli – kuten nyt vaikka belgialainen tripel – nousee niiden myötä uudelle tasolle ja pysyy kuitenkin tunnistettavasti omana itsenään, silloin täältä irtoaa helpostikin täydet pisteet.

La Rulles Triple. Tämä on aina ollut yksi belgialaisten oluiden suosikeistani. Huomatkaa l- ja e-kirjainten järjestys triple-sanassa: nyt ollaan ranskankielisessä Belgiassa, maan äärimmäisessä eteläkolkassa, vain kilometrin päässä Orvalin luostarista.

Ja humalalajikkeina siis ovat tosiaan Warrior ja Amarillo sieltä kaikkien olutihmisten tuntemasta Yakima-joen laaksosta, joka laskeutuu Cascade-vuorilta yhtyäkseen myöhemmin maailman olutpääkaupungin Portlandin läpi virtaavaan Columbia-jokeen.

Vahvasti pioneerijoukoissa

Oliko Brasserie Artisanale de Rulles -panimon Grégory Verhelst ensimmäinen, joka toi amerikkalaiset humalalajikkeet kaupalliseen belgialaiseen panimoon?

Tähän ainakaan minulta ei löydy varmaa vastausta, ja siksi tämä postaus ei olekaan virallisesti Belgialaisen oluen vuosisata -sarjani yhdestoista tai kahdestoista osa (siitä välistä on muutenkin vielä joitakin 1960–1990-lukuja käsitteleviä tekstejä kirjoittamatta).

Verhelstistä käytetään kyllä sanankäänteitä (”sans concessions”), jotka tuovat jenkki-craftin mieleen. Amerikkalaistyylisten craft beer -vaikutteiden tulo Belgiaan on joka tapauksessa ollut jopa tuossa vanhassa olutmaassa viimeisten viidentoista vuoden aikana ihan merkittävä juttu. Ulkomaisia oluita ei vielä 2000-luvun alkupuolella saanut Belgiasta oikein mistään, ja tosiaan kansainvälisistä vaikutteista inspiroituneita oluentekijöitäkin oli vasta pari hassua.

Muitakin edistyksellisiä kuin Verhelst siis oli. Esimerkiksi Slaapmutske-oluiden tekijät ovat kertoneet käyttäneensä amerikkalaista humalaa jo keväällä 2001. Belgialaisittain heitä ei toki voi pitää panimona, koska he ovat tehneet oluensa jo pian seitsemäntoista vuoden ajan De Proefbrouwerij -sopimusvalmistajalla.

Rulles aloitteli toimintaansa joskus vuosien 1998–2001 välillä ja teki alkuun Blonde- ja Brune -oluita. Vuonna 2003 Triple ilmaantui valikoimaan mukaan, ja suunnilleen samanikäinen on vaalea kesäolut Estivale. Noina vuosituhannen alkuvuosina Verhelst on ilmeisesti jo tuonut amerikkalaiset vaikutteet belgialaisiin oluihinsa.

Tripleä Arkadiasta

Kuten kaikki alkoholiliikkeen olutuutuuksia kiinteästi seuraavat ovat jo bonganneetkin, valtiollisiin valikoimiin on tällä viikolla putkahtanut pari Rullesin panimon tuotetta, kesäolut Estivale ja klassikko-Triple. Kävin poimimassa Tripleni töiden jälkeen Helsingin keskustan Arkadiasta, jossa kyseinen kohta hyllystä olikin jo uhkaavasti tyhjentymässä.

mde

Etiketin kuvassa ei ole tonttu, vaan oluelle perso isäntämies Marcel.

En ole juonut panimon Tripleä pitkään aikaan pullosta, vaan olen tilaillut sitä Brysselin reissuilla Deliriumin kellaribaarin hanasta, jossa sitä tuntuu enemmän tai vähemmän aina olevan.

Pihkanvärinen olut tarttuu pieninä kuplina Westvleteren-lasini reunoihin, vaikka en usko jättäneeni lasia tiskauksessa normaalia likaisemmaksi. Vaahto on runsaan valkeaa.

Tuoksu on miedon eurohumalainen. Amarillon oranssia sitruksisuutta siinä ei tunnu lainkaan, vaan mintun tyyppiset yrtit hallitsevat. Kai tämä voi olla Warriorin ansiota, vaikka en tuota humalaa juurikaan tunne. Sama yrttisyys jatkuu maussa, jossa pitäisi olla vain pilsnerimallasta mutta mallaspuoli maistuu karamellisen paksuna.

Voisin kuvitella, että tämä on suunnilleen se tripel-tyylin olomuoto, johon esimerkiksi Malmgård omissa belgialaisoluissaan tähtää. Suun takaosassa tuntuu tanniinisen pihkan ohella makea siirappisuus, joka katoaa jälkimakuun mennessä; jälkimaku taas on hämmästyttävän mausteinen kun ottaa huomioon, ettei oluen reseptiin kuulu mitään mausteita.

La Rulles Triplen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, etteivät sen konstit suinkaan lopu humalan ja maltaan käsittelyyn. Olut käytetään nimittäin salaperäisellä Orval-hiivalla, ja se tuo tähänkin olueen aavistuksenomaisen, saisonmaisen happamuutensa. Ehkä lopun suuta kuivaava tanniinimaisuuskin liittyy siihen. Jälkikäymiseen hyödynnetään inverttisokeria.

IPAt lisääntyivät ja täyttivät maan

Amerikkalaisten vaikutteiden Belgian-valloitus ei tietenkään ole pysähtynyt tämän tyyppisiin tuotteisiin, joissa vain pieniä elementtejä siirretään rapakon takaa sinänsä paikallisiin luomuksiin.

Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä panimo Belgiassa kuten muissakin maissa on tehnyt esimerkiksi oman India Pale Alensa vuosien 2010–2015 välisenä aikana. Niiden lisäksi Belgiassa on pantu lukuisia ”hop forward” -tyyppisiä oluita, jotka eivät kaikki ole suoranaisia ipoja.

Ensimmäisenä belgialais-IPAna voi kai pitää La Chouffe -panimon Houblon Dobbelen IPA Tripel -olutta. Tai jos se ei ollut ensimmäinen, se oli ainakin ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin – ja syntyi alun perin panimon käyttämän amerikkalaisen sisäänostajan toiveesta. Vuosi taisi olla 2006.

Ja tästäkin on tultu jo pitkä matka. Ehkä uusinta belgialaisten oluiden sukupolvea edustaa joku Brussels Beer Project, joka on asettanut missiokseen tuoda kentälle ”jotain uutta” iänikuisiin luostarioluisiin jämähtäneessä maassa. Tietävätkö nuoret, että jo 1980-luvun ensimmäisen pienpanimoaallon tyyppien päämääriin kuului välttää pulleita munkkeja ja väärennettyjä pyhimyksiä? Joka tapauksessa sellaista olutmaailman mikrotrendiä ei varmasti ole, mihin Brussels Beer Project ei olisi jo lähtenyt mukaan. Plus ça change, plus c’est la même chose…

Tämän kaiken keskellä on ihan virkistävääkin huomata, että La Rulles Triple washingtonilaisine humaloineen, tripelmäisine runkoineen ja orvalmaisine hiivoineen on kestänyt aikaa jo kohta viidentoista muutoksentäyteisen vuoden ajan. Uusi belgialainen klassikko kenties?

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.