Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)

De Dolle Brouwers -klassikkoja: Arabier ja Dulle Teve

Joskus joulun tienoilla Alkon valikoimaan ilmestyi ilman sen kummempia fanfaareja kaksi De Dolle Brouwersin olutta – olisiko ollut ensimmäinen kerta ikinä, tai ainakin pitkään aikaan? Dolle on yksi 1980-luvun Belgian ensimmäisen uuden pienpanimopolven suunnannäyttäjiä. Herteleerin veljekset käynnistivät vuonna 1980 oluenpanon tyhjilleen jääneessä vanhassa panimorakennuksessa Länsi-Flanderin Esenissä. Veljeksistä Kris jatkaa hommaa edelleen ja pyörittää bisnestä vaimonsa Elsin kanssa. Perusvalikoima on kasvanut hyvin maltillisesti, ja tietyistä tynnyrikypsytys- tai vuosikertakokeiluista huolimatta jo takavuosilta tutut kuusi tai seitsemän olutta hallitsevat panimon tuotantoa.

Arabier (8 %) on lasissa messinginkeltainen ja samea; belgialaistyyliin pullon pohja lienee täynnä hiivaa, joka on ollut suorittamassa jälkikäymistään. Valkoista vaahtoa kertyy lasiin paljon. Tuoksussa on sitruunaa – ilmeisesti humalaan liittyen – ja jonkinlaista kivennäisyyttä ja hunajakeksiä. Maussa on myös sitrusta, karamellia, greipin valkoista välikuorta ja yrttistä maustetta. Pohja on tukevan belgialainen, ja humalointi tuo mukaan angloamerikkalaista otetta.  

Tämä on nimittäin belgialaiseksi (ja vieläpä aika pitkän linjan panimon) olueksi todella humalavetoinen. Alkon mittauksen mukaan EBUja on jopa 49. Tyylipuristit eivät varmasti tunnusta mitään belgialaislähtöistä oluttyyliä, jossa katkeroita olisi lähellekään näin paljon. Ainostaan kai ”Belgian IPA:ssa” niitä on jopa tätä enemmän, mutta Arabieriä harva varmaan mieltäisi siihen joukkoon, tämähän on ollut olemassa jo jostain 1980-luvulta tai ainakin melkein.

Humalalajikkeet ovat panimon mukaan Nugget ja Whitbread Golding, ja rustiikkista humalankävyn särmää tuo kuivahumalointi. En tiedä, milloin tarkalleen Dolle Brouwers siirtyi tässä oluessa USA:n luoteisrannikon humalaan, siis Nuggetiin. Vielä vuoden 2008 (postuumissa) painoksessa Great Beers of Belgium -kirjasta Michael Jackson puhui Arabierin kuivahumaloinnista Kentin kreivikunnan Goldingsilla, jenkkihumalaa mainitsematta. Tämän oluen Nuggetit on siis kasvatettu Belgiassa, ei Oregonissa tai Washingtonissa. Arabier oli muuten 2000-luvulla 7-prosenttinen, vaikka sen alkuperäinen vahvuus vaikuttaisi olleen nykyinen 8 %.

Dulle Teve (10 %) on De Dolle Brouwersin perusvalikoiman vahvin olut; kausituotteista löytyy toki tuhdit Boskeun ja Stille Nacht. Vaikka tämä on “isompi” olut kuin Arabier, siitä on oikeastaan melkeinpä vähemmän sanottavaa. Väri on astetta tummempi vaikka silti vaalealla skaalalla, vaahtoa irtoaa belgialaiseen tapaan hyvin tästäkin.

Kandisokerin paahteinen tuoksu ja maku voivat olla joskus äkkivääriä, ja ainakin joissain pulloissa ne myös Dulle Tevessä vähän häiritsevästi hallitsevat – kuten tuoreessa Stille Nachtissa pahimmillaan. Sitrushedelmääkin on tuoksussa. Maussa on näitä samoja elementtejä. Humala ei ole tässä lainkaan niin etualalla kuin Arabierissä (myös EBU-asteikolla ollaan paljon alempana, 25:ssa). Makua hallitsee belgialainen mausteinen hiiva sekä karamellisoitu sokeri ja mallas. Tässä on ihan hyviä aineksia vahvempien belgialaisoluiden ystäville, ja olut on melko miellyttävä näinkin – herää kyllä kysymys, toimisiko se vielä paremmin pari vuotta ikääntyneempänä.

* * * * *

Dolle Brouwers -oluiden brändäys on kokonaan oma lukunsa ja on aiheuttanut vuosikymmenten mittaan paljon pään raapimista. Arabier-nimi tarkoittaisi ehkä etikettikuvansa perusteella papukaijaolutta (ara + bier), mutta panimon verkkosivujen tuotekuvauksessa on myös kummallista legendaa arabeista (holl. arabier). En ole koskaan saanut kiinni ideasta, onko siis kyseessä jotain muutakin kuin kömpelö sanaleikki? Tämän lisäksi Arabierin hanaversiota on ilmeisesti kutsuttu olutpiireissä joskus leikkisästi Arafatiksi (ara + vat = tynnyri).

Dulle Teve on puolestaan Länsi-Flanderin murretta ja sanojen merkitys on avuliaasti käännetty englanniksi pullon etiketissä: “Mad Bitch”, mad ehkä amerikkalaisessa merkityksessään “vihainen”, eikä “hullu”. Kuvassakin esiintyvän “vihaisen ämmän” taustatarina löytyy panimon sivuilta. Olut-Twitterissä on ihan oikeutetusti kysytty, että eivätkö misogyyniset oluen nimet ole ongelma silloin, kun ne ovat jollain riittävän oudolla kielellä. Murretta tai ei, onhan nimi tuossa myös miljardien maapallon asukkaiden ymmärtämällä englannilla.  

Mutta oluet ovat hyviä, ja toivottavasti visiitti Alkoon ei nyt ollut ihan näin lyhytaikainen, että muutamia jäljelle jääneitä pulloja pitää lähteä metsästämään jostain Käpykankaan Prismasta. Helsingin Stockmannilta löytyi yhä tänä viikonloppuna Arabieria mutta ei enää Dulle Teveä. Tampereella sitäkin on vielä varsinkin Hervannassa useampi pullo.   

Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Pauwel Kwak ja lasien magia

Joillain oluilla on aikansa ja paikkansa – muussa tilanteessa, muussa maassa tai muulla aikakaudella niiden arvoa on vaikeampi ymmärtää.

Belgialaisen Bosteelsin panimon Pauwel Kwak kuuluu erottamattomasti ensimmäiseen artesaani- tai pienpanimo-oluiden buumiin, jonka tuotokset saavuttivat Suomen 1990-luvulla. Kwak oli uutuusolut vuodelta 1980, ja sen tarina liittyi panimon kotiseudun historiaan. Noilla nurkilla oli 1700-luvulla samanniminen majatalonpitäjä, joka kehitti tietynlaisen pitkän juomalasin hevosajureita varten. Kwak tunnettiin ilmeisesti muinoin jonkinlaisena “oluttyylinäkin”, ainakin Wilfried Martensin kirjoituksista voi näin päätellä.

Yhteys hevoskyytiin oli juuri se, mikä teki Kwakista ennen millenniumia tutun useimmille oluenystäville. Oluen “oma” lasi on nimittäin korkea ja pyöreäpohjainen, eikä se tahdo pysyä pystyssä ilman puista telinettä. Kai hevosvaunuissa oli sitten sellainen teline ajurin lasia varten.

Olutmarkkinoinnin näkökulmasta pointti on kuitenkin, että kun moisen hökötyksen baarissa näkee, sitä ei hevillä unohda.

Eikä voi vastustaa kiusausta kokeilla joskus itsekin, ainakin jos on turistina Brysselin yössä…

Pauwel Kwakista (8,4 %) tuli siis hitti – juuri varmasti lasinsa takia, ei niinkään itse oluen maun. Sanottakoon heti, ettei oluestakaan varsinaista vikaa löydy. Bosteels on pitkän linjan tekijä, panimon juuret ulottuvat 1790-luvulle, ja pintahiivaolutta he olivat ennen Kwakia tehneet jo ainakin nimellä Bost-Ale. Kwak on melko kirkas, punaruskea belgialainen pintahiivaolut, jonka tuoksussa on brittiläistä appelsiinimarmeladia ja hedelmäkakkua. Maku on mallasvetoinen, mausteinenkin, ja siinä on tummia hedelmiä, likööriä, vähän sitruksen kirpeyttä, kivennäismäistä kovuutta. Tyylilaji on amber/ambrée. Ei tämä Belgian paras siinä sarjassa ole, mutta ihan selkeä ja pätevä tuote.

Kwak on kuitenkin ennen kaikkea Kwak. Lasi on homman juju, ja sekin toimii lähinnä baarissa ja sosiaalisessa tilanteessa (Arden ilmaisua lainatakseni). Kuka tätä yksin kotona juo, paitsi minä tällä kertaa, väärästä lasista. Erikoinen lasi- ja telinerakennelma on kuitenkin saanut jopa kopioijia, ainakin La Corne du Bois des Pendus on jalostanut siitä sarven mallisen muodon.

Ja sen verran tuottoisana bisneksenä Kwak – ja muut Bosteelsin oluet kuten Tripel Karmeliet – on nähty myös isojen poikien pukuhuoneessa, että AB InBev ostaa päräytti Bosteelsin muutama vuosi sitten.

Laskiko tai laskeeko Kwakin laatu sen päädyttyä maailman suurimman panimoyhtiön brändivalikoimaan? Tuskinpa – ei säästöjen hakeminen tästä segmentistä taida olla isoille panimoille enää nykypäivänä ollenkaan se juttu. Ei maksaisi vaivaa, ja voisi kääntyä itseään vastaan. Toisaalta huomaisiko kukaan, vaikka niin kävisikin? Ei ainakaan se nousuhumalainen amerikkalainen poikaporukka, joka istuu viereisessä pöydässä Delirium Caféssa tai Au Brasseurissa.  

(Kuva: Flickr.com, Ben Sutherland, CC BY 2.0.)

Tammikuun tammiversiot trappisteista

Syksyllä tuli kirjoitettua Chimay 150:a ja Rochefort Triple Extraa arvioidessa, että perinteisimmiltä trappistiluostareilta tulee uutuusoluita äärimmäisen harvoin. Totta sinänsä – jos puhutaan täysin uusista oluista – mutta onhan ainakin pari luostaria julkistanut silloin tällöin erilaisia tynnyrikypsytettyjä versioita oluistaan. Kypsytystavasta riippuen näitä on varmasti syytä joskus pitää “uusina” tuotteina.

Alkoissa on tällaisia oluita tällä hetkellä kolme, ja aiempina vuosina niitä on myös näkynyt harvakseltaan. Belgialainen Scourmontin luostari eli tuttavallisemmin Chimay on kypsyttänyt tammitynnyreissä “sinistä” ja “punaista” oluttaan – eli luostarin kahta erivahvuista tummaa olutta. Alankomaiden puolella – vain muutama kilometri Belgian rajasta tosin – La Trappen munkit ovat jo yli kymmenen vuotta tehneet omasta Quadrupel-oluestaan tammiversioita. Tammikuun aikana satuin näitä erikoisuuksia maistelemaan, ja niistä asiaa alla.

Chimay Grande Réserve Fermentée en Barriques 2019 (10,5 %) perustunee siniseen Chimayhin vaikka onkin prosenteiltaan puolitoista pykälää sitä voimakkaampaa. Ensimmäisen kerran tätä ilmeisesti tammikypsyteltiin vuonna 2015. Kyseessä on maistetun kolmikon tummin olut, jos ei nyt suorastaan musta niin tummanruskea.

Yllättävänkin paljon tammea tarttuu jykevään siniseen Chimayhin tynnyristä. Vaniljaa, salmiakkijauhetta, vähän appelsiinimaista kirpeyttä on mukana, taustalla ehkä tummia kuivahedelmiä, liköörisyyttä, jotain maanläheistä makua, mutta ei mitään ällistyttäviä uusia ulottuvuuksia. Humala ei tunnu juurikaan. Novelty value perustuu tässä tynnyriefektiin, ja se saattaa jopa peittää alleen perusoluen ominaisuuksia. Hyvää trappistiolutta tämä siis on, erinomainen yömyssy, mutta enpä tiedä valitsisinko tämän jos tarjolla olisi pelkässä pullossa muutaman vuoden kypsynyt Chimay.

Chimay Première Fermentée en Barriques 2018 (8 %) on punaisen Chimayn versio, ja edellisen tavoin tammessa muhiminen tekee perusoluesta ennen kaikkea pehmeämmän makuista. Särmät hioutuvat, ja myös sokereita palaa pois, vaikka chimayläiset eivät varmaan kaikkein makeimpia trappistioluita ole muutenkaan. Tämä on vuoden vanhempaa kuin edellinen olut, mutta varmasti vielä oivallisessa iässä. Mauista korostuu uutena ehkä etenkin kaakaojauhemainen, melko mieto maltaisuus, joka muistuttaa hieman Erdingerin Pikantus-bockia. Taas voi sanoa, ettei kyse ole tajunnanräjäyttävästä oluesta, mutta kylläkin miellyttävästä ja hienostuneesta juomasta.

 

La Trappe Quadrupel Oak Aged (11 %) on Chimayn sinisen tynnyrioluen tavoin vahvempi kuin edustamansa perusolut, La Trappe Quadrupel, joka on 10-prosenttista. Kuvittelin tynnyrien olevan uutta tammea, kun etiketissä ei selvästi lukenut mitä viinaksia samassa tammiastiassa on ennen säilytetty. Olin ehkä naiivi, mutta Alkokaan ei tätä kertonut. Tarkemmalla selvittelyllä käy ilmi, että pullo on erää numero 23, eli sekoiteltu eri tynnyreissä kypsyneistä oluista jo joulukuussa 2015. Jos näin on, suurin osa (80 %) siinä erässä käytetystä oluesta on ollut saksalaisissa Spätburgunder-viinitynnyreissä.

Tässä oluessa kuten Chimay Premièressäkin lopputulos on perusversiota kuivempi, La Trappella huomattavastikin, koska Quadrupel on sellaisenaan hyvin makea belgialaistyyliseksi luostariolueksi. Viinitynnyri tai ei, se tuo kuivuuden lisäksi mukaan jonkin verran tammiperäistä vaniljaa, ja normaalien Quadrupel-makujen lisäksi ikääntyneen oluen sherrymäistä piirrettä. Kuivattua aprikoosia sekä vähän salmiakin tai lakritsan maanläheisyyttä on mukana, ja aavistus sitrusta. En siis maistaessa ollut vielä ymmärtänyt, että kyseessä on näinkin vanha olut, mutta leveämpi tai ainakin erilainen paletti makuja on kumminkin tarjolla kuin perus-Quadissa.  

Yhteenvetona kaikista kolmesta: vaikka usein olen kriittinen viinatynnyröintejä kohtaan, koska ne muovaavat hyvin erilaisetkin perusoluet joskus liian samaan formuun, ihan kiinnostavaa näitä trappistiversiointeja on kuitenkin maistella. Hinnat ovat toki kovia, mutta sopivan tilaisuuden tullen voisin taas pullollisen jotain tammitrappistia hankkiakin.

Tilquin Oude Gueuze à l’Ancienne 2010–2011 ja 2019–2020

En ole muistaakseni koskaan maistanut kymmenen vuotta vanhaa gueuzeä. Jossain vaiheessa vuonna 2021 löysin kaappini perälle aikoinaan jääneet muutamat pullot Tilquinin Oude Gueuzeä vuodelta 2011 ja päätin korkata sellaisen vuodenvaihteeseen mennessä. Myöhästyin tästä aikomuksesta vuorokaudella, ja niinpä testi toteutui nyt uudenvuodenpäivänä.

Rinnalla on vuonna 2020 julkaistu vastaava olut, joten ihan täyttä 10 vuoden ikäeroa näille pulloille en saanut mutta melkein. Vanhemman vuosikerran pullot on ostettu paikan päältä Pierre Tilquinin sekoittamolta, jossa kävin tuoreeltaan paikan avauduttua. Olisiko ollut ensimmäinen avointen ovien päivä, kesällä 2011? Jututin Tilquiniä itseäänkin ja kirjoitin aiheesta jotain Olutpostiin. Osan sieltä hankituista pulloista säästin tarkoituksellakin, mutta niitä taisi jäädä syrjään useampia kuin olin aikonut.

Ensimmäinen havainto vuonna 2011 hankitusta Tilquinistä on täysin äänetön korkin avautuminen, ei siis poksahdusta, eikä myöskään mitään näkyvää vaahtoa tai poreilua lasiin kaataessa. Maistaessa olut ei ole täysin flätti mutta melkein kuitenkin. Tuoksussa on ikääntymisen merkkejä, sherryä ja ehkä vähän homejuuston tyyppistä maalaismaisuutta, normaali lambicin tallipiha on taka-alalla. Maku on äärimmäisen kuiva, selvästi melkein etikkamaiseen suuntaan pelkistynyt, omenaa, sitruunaa ja tanniinista kireyttä mukana.

Vuosikerta 2019–2020 on vanhukseen verrattuna raikkaampi, hiilihapon pehmentämä, kuiva vaikkakin tämän vertailun kaksikosta aavistuksen makeampi. Tuoksu on suhteellisen tyypillinen lambicin tuoksu, maatilan aromeja, sitrusta, mutta myös jotain jännää maustetta tai Aasian yrttiä jota en tunnista. Maussa jatkuvat samat elementit, ehkä jotain maanläheistä, juustoista tai omenaista tässäkin mukana. Näin kuvattuna piirteet varmaan kuulostavat virhemauilta ja -tuoksuilta, mutta kun kyseessä on gueuze, kaikki lienee tarkoituksenmukaista.

Yleensä muutaman vuoden liikaakin kellarissa muhineet oluet ovat lempeämpiä, vähemmän särmikkäitä kuin tuoreet vastineet. Tässä mennään kuitenkin äärirajoilla, onko vanhempi gueuze enää minusta miellyttävä maistelujuoma. Tuoksu on kyllä hyvä mutta maussa ankara sitruunainen kirpeys on liiallista. Pullot ovat olleet säilytyksessä valolta suojassa mutta eivät välttämättä aina riittävän viileässä, joten tälläkin voi olla osuutensa. Vuosikerta 2019–2020 on sen sijaan miellyttävä gueuze, myös meille joille tämän lajityypin happamuus on parhaassakin tapauksessa pieni haaste. Jossain vaiheessa Tilquin on näköjään nostanut lippulaivaoluensa alkoholiprosenttia 7 %:iin, vanhempi on nimittäin 6 %. Nämä taitavat olla gueuzeille aika korkeita lukemia, ei alkoholi sinänsä kyllä niissä maistu.  

Pierre Tilquin on nostanut pikku firmansa reilussa kymmenessä vuodessa Belgian tunnetuimpien oluenvalmistajien joukkoon, ei siis pelkästään lambic-tuottajien joukossa vaan kaiken kaikkiaan. Hänen oluitaan saa Alkosta ja niihin törmää siellä täällä maailmalla, prosenttien salliessa kai myös Suomen isoissa marketeissa. Tyyppi selvästikin tietää mitä tekee. Ilmeisesti hän on edelleen ainoa gueuzen sekoittaja, jolle legendaarinen Cantillon myy raaka-lambiciaan. Viime vuosina Tilquinin lambiceja on nähty yhä enemmän erilaisilla marjoilla ja hedelmillä ryyditettyinä, kuten nyt vaikka luumuilla, punaherukoilla, mustikoilla ja karhunvadelmilla, sekä eri rypälelajikkeilla.

500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Gordon Finest Scotchin alkuperästä ja esiintymisestä Downton Abbeyssä

Eilen Ylen uusintana esittämässä Downton Abbeyn jaksossa herrasväen huonepalvelijat Anna ja Mr Bates saavat Skotlannin matkalla tilaisuuden poistua hetkeksi työtehtävistä kahdenkeskiselle piknikille. Seuraava keskustelu käydään, kun Anna kaivaa koreistaan retkitarjoiluja.

Bates: Is there anything to drink?

Anna: There certainly is.

Bates: Beer! That’s very racy of you.

Anna: I am racy!

Eväskorista löytyvä, liinaan kääritty olutpullo vilahtaa kuvassa hetken ajan. Se on selvästikin Gordon Finest Scotch Highland Alea, 0,75-litrainen pullo.

Jos katsojat sattuisivat pulloon kiinnittämään huomiota, se vaikuttaisi varmasti täydellisen sopivalta rekvisiitalta tähän kohtaukseen. Jaksossa Downton Abbeyn väki vierailee skotlantilaisten sukulaistensa luona Duneaglen linnassa. Isokokoinen pullo vaikuttaa ensinäkemältä sopivan antiikkiselta – miksei juuri tällaista olisikin hankittu eväsretkelle 1920-luvun Skotlannissa.

Kuvausten esineistöstä vastaava henkilökunta on selvästi ottanut tehtävänsä sopivan vakavasti. Homma on ollut sikäli helppo, että täysin historian syövereihin kadonneita olutmerkkejä ei ole tarvinnut lavastaa alusta asti. Jotain tilanteeseen sopivaa on nykypanimoiltakin mahdollista löytää, kunhan asiaan on hieman perehtynyt.

Todennäköisesti kuvauksissa käytetty pullo on kuitenkin valmistettu Belgiassa eikä Britanniassa. Skotlantilainen olut nousi suureen suosioon Belgiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eli juuri niinä vuosina, joihin suuri osa Downton Abbey -sarjasta sijoittuu. Toisin kuin Skotlannissa tai muualla Isossa-Britanniassa, Belgiassa sellainen olut, jota Skotlannissa pidettiin hienona 1900-luvun alussa, pysyi suosittuna seuraavat sata vuotta. Skotlannissa taas muodit muuttuivat.

On kuitenkin yllättävän hankalaa selvittää, olisiko Gordon Finest Scotchia voinut olla saatavissa Skotlannissa sata vuotta sitten. Kyseinen Downton-jakso sijoittuu nimittäin vuoteen 1921. Gordonin valmistuttaja, belgialainen Martin’s, sanoo verkkosivuillaan valmistaneensa skottiolutta vuodesta 1924 asti Belgiassa.

En tiedä, mitä historiallista perustaa tällä väitteellä on. Brittiläisten olutblogien mukaan Gordon Scotchia valmistettiin vielä 1950-luvulla Skotlannin Alloassa, George Youngerin panimolla, ja pullotettiin Antwerpenissä. George Younger sulki ovensa 1960-luvulla. Ilmeisesti olutta tehtiin vielä sen jälkeenkin Skotlannissa, mutta edelleen nimenomaan Belgian markkinoille. Michael Jackson kirjoitti vuonna 1977, että Gordon-brändin oluita pantiin Scottish & Newcastlella ja Martin’s toi niitä Kanaalin yli.  

Ylipäätään tämäntyyppistä tummaa ja vahvaa skottiolutta ei silloin enää Skotlannin markkinoille oikeastaan valmistettu – paitsi vuodesta 1965 alkaen taas Traquairissa, jossa tehtiin asiat eri lailla kuin muissa ajan skottipanimoissa. 

George Youngerin panimo oli ollut olemassa Alloassa 1700-luvulta asti, mutta veikkaanpa ettei se ole Gordon-oluita itse kehitellyt alun perin kotimarkkinoille. Sen verran belgialaisvetoiselta koko homma jo ennen toista maailmansotaa vaikuttaa. Gordon Scotch -brändin syntyvaiheista siis ainakaan minä en ole onnistunut löytämään varmaa tietoa. Sisarolut Gordon X-Mas rekisteröitiin Martin’sin tavaramerkiksi Belgiassa vuonna 1934, ja voisi ajatella, että myös Finest Scotch tosiaan olisi ollut jo noihin aikoihin heillä olemassa. Tänä päivänä he kai teettävät näitä oluita lähinnä Belgiassa.

Pisteet joka tapauksessa Downton Abbeyn rekvisitöörille hyvinkin oikean oloisen oluen löytämisestä kohtaukseen. Vahva veikkaukseni on kyllä, ettei tuon nimistä skottiolutta olisi ollut Skotlannissa myynnissä 1920-luvun alussa – voi olla muutamasta vuodesta kiinni, ettei sitä ollut vielä ylipäätään olemassa. Jos jollakulla on parempaa tietoa, kommenteissa saa kertoa! Jotain vastaavaa vahvaa, tummaakin skotlantilaisolutta tuollaisella piknikillä olisi hyvin voitu toki juoda.  

(Lähteitä: LostBeers.com, AnthonyMartin.com, I Might Have a Glass of Beer, Shut up about Barclay Perkins. Kuvalähde, oikeanpuoleinen Gordon Scotch -kuva: Janos Korom, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.