St. Bernardus Tripel

Tänään on Belgian kansallispäivä, joten otetaan työn alle yksi sikäläinen olut, jo vuosien takaa tuttu. Kuten on varmaan ennenkin tullut todettua, St. Bernarduksen tarina on belgialaiseksi maallikkopanimoksi sikäli erikoinen, että sillä oli vuosina 1946–1992 sopimus Westvleterenin kanssa luostarin oluiden tuottamisesta kaupallisille markkinoille. Niinpä panimon nykyvalikoiman vahvin olut, St. Bernardus Abt, on edelleen ainakin jossain mielessä samantapainen tuote kuin Westvleterenin munkkien tumma lippulaivaolut 12°.

Tripel ei kuulunut St. Bernarduksen – tuolloisen St. Sixtuksen – trappistiolutvalikoimaan. Se kehitettiin joskus 1980–90-lukujen vaihteessa, kun sopimus luostarin kanssa oli raukeamassa. Enpä ole tainnut tätä Tripeliä koskaan Suomen valikoimissa nähdä, ellei sitten jonkin baarin omatuontisatseissa. Arde arvioi sen tällä viikolla Iso-Roban Black Doorissa. Ostin oman pulloni muutama viikko sitten Virosta, Koht-baarin olutkaupasta. Pullon parasta ennen -päiväys oli mennyt kesäkuussa, mutta sekin saattaa olla tällaisessa tuotteessa pikemminkin etu kuin haitta. 

St. Bernardus Tripel on belgialaisen runsaasti – mutta ei liikaa – vaahtoava oranssinkultainen olut, lasissa jonkin verran samea. Tuoksussa on jotain hiukan karamellimaista mallasta sekä korianteria tai vastaavaa maustetta. Maku on myös herkullisen toffeisen maltainen, karkkipastillimainen, miedon yrttimäisen humalan reunustama, ja maustekin tuntuu jälleen. Maussa on pehmeyttä ja aavistus makeutta, mutta se ei korostu muiden ominaisuuksien alta ja lopputulos on tyylilajiin nähden melkein kuivahko. Edelleen erinomainen, hyvin hallittu belgialainen olut on kyseessä, ja vahvuuteen nähden myös juotavuus on kohdillaan.

Alkoholiprosenttia on tänä päivänä 8 %, eli sitä on hilattu tripelmäiselle tasolle reilun 30 vuoden takaisesta 7 %:sta. Joskus tässä välissä se on ollut myös 7,5 %. Sen vahvuinen on edelleen panimon toinen vaalea tripel, Watou Tripel. Näiden kahden oluen erot ovat minimaaliset, 1–3 asteen heittoja laskennallisessa katkeruudessa sekä värissä (Watou Tripel on katkerampi ja tummempi). Tavallaan on outoa, että panimolla on kaksi näin saman tapaista tuotetta, mutta muistaakseni Watou Tripel on viritelty varta vasten Ranskan markkinoille ja ranskalaiseen makuun. Watou on siis panimoa lähin kylä humalapelloistaan tunnetussa Poperingen kunnassa, ja panimon ovelta Ranskan rajalle on kilometrin matka.

(Kuva panimolta.)

Tallinnan taivallus

Viime ja toissa vuonna ei tullut Tallinnassa käytyä, lähinnä koronapandemian takia kai. Nyt otimme pitkästä aikaa yhden yön reissun niin, että meno oli lauantain aamupäivälaivalla ja sunnuntaina paluu samaan aikaan. Varsinkin Megastar on erittäin mukava laiva, jonka oleskelutilat ovat yhä aika uuden oloiset ja riittävän väljät. Tallinnaan tultaessa hotellihuonekin oli jo valmiina, vaikka paikan sisäänkirjautumisaika olikin vasta myöhemmin.

 

Aurinkoisena heinäkuun viikonloppuna kaupunki oli täynnä suomalaisia, kuten ennen vanhaan. Tietysti porukka pakkautuu edelleen tiettyjen kiintopisteiden ympärille, ja esimerkiksi Kadriorgin puistossa väkeä oli kaiken kaikkiaan vähemmän. Söimme lounasta Mantel & Korsten -ravintolassa, jolla on Michelinin Bib Gourmand -suositus. Olikin muuten hyvää, aina tomaatti-gorgonzola-alkupalasta pääruoan hanger steakiin. Juomana belgialainen Kapittel Prior 8° – ihan noin vain, ilman että ravintolan listoissa olisi ollut mitään poikkeuksellista olutpainotteisuutta. Yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota eri lailla kuin Junttilassa.

Etukäteen olimme puhuneet, että näin lyhyellä pistäytymisellä voidaan keskittyä vanhoihin tuttuihin Tallinnan paikkoihin ja jättää uudet löydöt toiseen kertaan. Aivan näin ei kuitenkaan käynyt, koska Noblessner, johon illalla suuntasimme, oli meille täysin uusi alue. Põhjalan ison taproomin tsekkasimme vain päällisin puolin – sen terassit olivat täpötäynnä ja sisätiloissa turhan hikinen ilma. Sen sijaan söimme pizzan vastapäisessä Suvilassa, joka on Hall-teknoklubin viihtyisä puutarhalisärakennus kiviuuneineen.

Port Noblessnerin rantalaiturit olivat ihan viihtyisiä nekin, tosin pysähdyimme vain yksien Aperolien ajaksi. Ensivaikutelma oli ”Sipoonranta meets Telliskivi”, mutta tarkemmin tutkailemalla alueen uudet talot ovat arkkitehtonisesti paljon kiinnostavampia kuin Hjalliksen haamulähiö – ja toisaalta vanhan teollisuuden jäänteet on kunnostettu ehkä sliipatummiksi kuin Telliskivessä. Rantaravintoloiden asiakkaat olivat enemmän juppeja kuin hippejä.

Vanhassakaupungissa Koht – sekä kellaribaari että pikku olutkauppa – oli enemmän tai vähemmän entisellään. Kauppa on helteellä käsittämättömän kuuma, en tiedä mitä pullot siitä tykkäävät. Valikoima ei keiku kaikkien viimeisimpien trendien harjalla. Jotain silti aina löytyy mukaan ostettavaksi. Baarin kellareissa on varmasti edelleen satoja eri pullomerkkejä, mutta join tällä kertaa hanasta ”nimettömän” imperial stoutin, joka oli kuulemma jäänyt yli Tallinn Craft Beer Weekendistä. Hinta oli 3 euroa. Siinä oli maun perusteella jotain tulista mukana. Toisessa hanassa oli kyllä Ancho-chilistoutia mutta oletin, että tämä nimetön oli kuitenkin muu olut. Koht-baarin sisäpihapöydät ovat ainoa oikea paikka Tallinna-illan lopetteluun.

Vanha kunnon Hell Hunt tuli itse asiassa myös testattua, tosin päiväsaikaan ja vain terassin puolelta. Aukio baarin edustalla on Roheline turg eli Vihreätori, ja ulkopöydät lehvästön varjossa eli astetta viileämpiä kovalla helteellä. Join tuttuun tapaan baarin omista hanaoluista Helen eli vaalean lagerin, joka on pirteän hedelmäinen vanhan koulukunnan indie-pohjahiivaolut. Matkaseuralainen valitsi hanaoluista Pilsner Urquellin, mikä on erinomainen valinta tuollaisessa ysäribaarissa tietysti sekin.

Turha sanoakaan, että paljon Tallinnan oluttarjontaa – varsinkin uudempaa – jäi nytkin tulevien matkojen iloksi. Sen verran keskustassa tuli kierreltyä, että vanhoista maamerkeistä ainakin Drink Baar näytti edelleen olevan toiminnassa. Rotermannin korttelissa päivysti BrewDog-baari, jollaisia pohjoisnaapurissa ei enää olekaan. Kaubamajan pohjakerroksen ruokakaupassa olutvalikoima vain komistuu, ei tosin niinkään värikkäillä craft-tölkeillä kuin perinteisemmillä pulloilla. Laivojen yleinen sortimentti sen sijaan tuntui jämähtäneen jonnekin reilun viiden vuoden taakse, jopa taantuneen aikaisemmista kerroista. Tallink Silja saa kuitenkin pisteet ”laivan oluestaan”, joka on itämerellinen Õllenaut Baltic Porter Tallink Silja Ship’s Beer (7,9 %), tyylilajinsa kelpo edustaja.

 

Katkeruuden malja ja Peurastaja

Viime kuussa mainitsin, että minulla on pyhä tavoite maistaa mahdollisimman monia belgialaistyylisiä oluita, mitä suomalaiset panimot tekevät. Osa niistä menee jatkossakin varmasti minulta ohi – jakeluteknisistä syistä – mutta äskettäin nappasin Alkosta taas kaksi uudehkoa tulokasta. Iso-Kallan Katkeruuden malja tulee Kuopiosta ja Tujun Peurastaja Lappeenrannasta.

Katkeruuden maljassa (9 %) tuoksu on hyvä, belgialaisen mausteinen, hedelmäinen. Olut on tripel, tyylin mukaisesti vaalea ja vahva. Alkuun maussa on toffeeta Sint-Bernardus Tripel -tyyliin, samoin kypsää sitruunaa. Alkuvaikutelma on melko raikas tripeliksi, mutta oluen lämmetessä tuntuu tapahtuvan pieni käänne heikompaan, ja loppumaku on raskaahko, hiivainen, kivennäinen, ellei melkein vierteinen, ja siinä on jokin trooppisen hedelmän tai kasviksen sävy. Sitrus tuntuu vähän sitruunalimun tyyppisenä. Maanläheisiä, mausteisia piirteitä tulee myös alun herkullisen mallaspohjan kylkeen.

Peurastaja Saison on belgialaistyylinen olut Tujulta, joka tunnetaan panimona erityisesti moderneista NEIPA-tyyppisistä oluistaan. Hyvää NEIPAa olen heiltä juonutkin, esimerkiksi viime kesänä Lappeenrannassa. Amerikan nykytyyli on siis eteläkarjalaisilla hallussa.

Peurastaja on kypsän sitruunainen, hedelmäsopan tuoksuinen 7-prosenttinen saison, josta tosin saa belgialaisia ominaisuuksia hieman hakea. Amarillo on humalalajikkeena. Amarillo ei aina riitele perinteisempien eurooppalaisten oluttyylien kanssa, mutta tässä epämääräinen appelsiinimehun kirpeys nousee ohra- ja vehnämaltaiden keitoksen hallitsevaksi osapuoleksi. Mausteiden ja hiivojen maut, jotka parhaisiin saisoneihin tuovat rutkasti lisäarvoa, jäävät tässä melko kaukaisiksi kaiuiksi.

En aivan valtavasti lämmennyt näille oluille, tai kyllä mutta vain osittain. Peurastajan amerikkalaishumalat olisi kannattanut säästää IPA-tyylisten oluiden ryydittäjiksi. Katkeruuden maljaa voisi vielä hioa myös, se ei lopulta ollut niin minun makuuni kuin ihan aluksi ajattelin. Se on silti tuollainen reilun kolmen tähden olut, jota voisin juoda uudestaankin, koska tripel-tyylistä tykkään. Peurastajaa en taida toiste ostaa, mutta jos Tuju tasokkaana tekijänä joskus panee belgialaishenkisemmän saisonin, sitä ilman muuta testaan.  

Tampereella taas: Tuulensuu ja Pispalan Pulteri

Toukokuun lopussa kirjoittelin Tampereen keskustorin kesäterassista ja jääkiekon finaaliviikonlopun tunnelmista. Reittimme veivät viikko sitten uudemman kerran Tampereelle, jossa oli mahdollisuus testata pitkästä aikaa legendaarinen gastropubi Tuulensuu. Lisäksi pistäydyimme harjukaupunginosan olohuoneessa Pispalan Pulterissa, jossa en ollut ennen käynyt.

Aika paljon olen Tamperetta vuosien varrella kulkenut ristiin rastiin, mutta metsäistä Pyynikintietä en ollut koskaan mennyt päästä päähän. Nyt navigoimme sitä sähköpotkulaudoilla, ja tie on tarkoitettukin jalankulkijaa nopeammin eteneville. Dramaattiset jyrkänteet ja penkereet toivat melkein mieleen jonkin keskieurooppalaisen esikaupungin vuoristometsät. Potkulaudat jätimme Pispalan portaiden alapäähän ja tihkusateen alkaessa kipusimme portaikkoa ylös.

Sadekuuro ehti jo lakatakin, ennen kuin pääsimme Pispalan Pulterin ovelle. Syksyllä 1968 aloittanut kortteliravintola kuului pitkään Alkon Arctian ravintolalinnakkeeseen, mutta pitää nykyään yllä mainettaan – monien vastaavien krouvien tavoin – itsenäisenä pihvien, kotiruoan ja konstailemattoman tunnelman pesänä. Sisustus ilmeisesti palautettiin jo joskus 90-luvulla epäonnistuneiden modernisointien jälkeen lähemmäs alkuperäistä, ja tätä perua ovat esimerkiksi nykyiset kelohonkaloossit.

Emme syöneet Pulterissa, mutta joimme oluitamme kaikessa rauhassa ja tarkkailimme, kun iltapäivän hiljaisempien tuntien jälkeen alkuillan ruokailevaa yleisöä ilmestyi vähitellen vapaisiin pöytiin. Olutvalikoima ei vaikuttanut laajalta, mutta yksittäisiä kotimaisia, saksalaisia ja brittiläisiä pienpanimoita oli mukana täydentämässä suurten toimijoiden perusoluita. Itse join König Ludwig Weissbierin, joka ei ole Baijerin vehnäoluista paras jos ei suinkaan heikoimpiakaan. Pulteri voisi pienellä vaivalla skarpata vähän oluttarjontaansa, jotta se tukisi vielä paremmin paikan ruokalistaa ja tarjoaisi perinneravintolan satunnaisille fiilistelijöille enemmän valinnanvaraa.

Tuulensuu on nuorempaa sukupolvea, se viettänee 20-vuotisjuhliaan parin vuoden säteellä tästä kirjoitushetkestä. Sillä on gastropubina vähintään kaksi kärkeä – erinomainen ruoka ja huolella valikoitu juoma-, erityisesti olutvalikoima. Viimeksi vuonna 2018 se pääsi jopa Viisi Tähteä -median kunnianarvoisalle Suomen 50 parhaan ravintolan listalle. Tämän tunnustuksen päälle se sai samassa arvostelussa sen vuoden Paras Olutlista -maininnan.

Helsinki on näiden korpimaiden pääkaupunki, jolla on laajempi seutukuntansa mukaan lukien kolmin verroin ostavaa yleisöä Tampereeseen ja Pirkanmaahan verrattuna. Silti täällä ei ole Tuulensuuta. Juuri missään muualla ei tule näinä aikoina tunnetta, että jääkaapeista saattaa löytää periaatteessa mitä tahansa belgialaista olutta – ei toki kaikkia niitä, mutta runsaasti muitakin kuin Alkossa ja baareissa eniten kohtaamiani merkkejä. Untappdista tämä ensivaikutelma on aika pitkälti todennettavissa – Tuulensuu on harrastanut vuosien saatossa paljon omatuontia ja ilmeisesti edelleenkin. Lisäksi baari panostaa jonkin verran harvinaisempiin saksalaisiin oluihin, joissa suoraan sanottuna Citymarketit ovat olleet viime aikoina vahvemmilla kuin monetkaan oluthuoneet.

Ruoka oli yksinkertaista ranskalais-belgialaista tai keskieurooppalaista ravintolaruokaa, ei fine diningia mutta tosiaan erittäin hyvää. Lihaa oli monessa annoksessa, kuten omassa paahdetussa possunniskassani. Matkaseuralainen tykkäsi kovasti sammakonreisistä. Annoksissa oli yksi sama lisuke, juustokermaperunat. Niille, jotka kaipaavat ruoan kylkeen nimenomaan viiniä, löytyy kyllä Tuulensuun kaapeista ja kellarista reilusti vaihtoehtoja. Ennen ja jälkeen aterian voi lisäksi nauttia listan vermutti-, pastis- tai absinttivalikoimista, sekä harvinaisemmista ranskalaisista juomatyypeistä kuten pineau’ista tai pommeau’ista.

Huhhuh, mikä baari. Eräs tamperelainen aluevaltuutettu ehdotti viime viikolla pääkaupungin siirtämistä Helsingistä Tampereelle, jossa kaupunkikehittämisessä tuntuu olevan draivi päällä. On kiekkokisoja, ratikkaa ja ratakantta. Jos minä joutuisin perustelemaan, miksi Helsingin pitäisi kokea vuorollaan tämä Turun kohtalo, Tuulensuun olemassaolo olisi listani kärkipäässä.

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)

De Dolle Brouwers -klassikkoja: Arabier ja Dulle Teve

Joskus joulun tienoilla Alkon valikoimaan ilmestyi ilman sen kummempia fanfaareja kaksi De Dolle Brouwersin olutta – olisiko ollut ensimmäinen kerta ikinä, tai ainakin pitkään aikaan? Dolle on yksi 1980-luvun Belgian ensimmäisen uuden pienpanimopolven suunnannäyttäjiä. Herteleerin veljekset käynnistivät vuonna 1980 oluenpanon tyhjilleen jääneessä vanhassa panimorakennuksessa Länsi-Flanderin Esenissä. Veljeksistä Kris jatkaa hommaa edelleen ja pyörittää bisnestä vaimonsa Elsin kanssa. Perusvalikoima on kasvanut hyvin maltillisesti, ja tietyistä tynnyrikypsytys- tai vuosikertakokeiluista huolimatta jo takavuosilta tutut kuusi tai seitsemän olutta hallitsevat panimon tuotantoa.

Arabier (8 %) on lasissa messinginkeltainen ja samea; belgialaistyyliin pullon pohja lienee täynnä hiivaa, joka on ollut suorittamassa jälkikäymistään. Valkoista vaahtoa kertyy lasiin paljon. Tuoksussa on sitruunaa – ilmeisesti humalaan liittyen – ja jonkinlaista kivennäisyyttä ja hunajakeksiä. Maussa on myös sitrusta, karamellia, greipin valkoista välikuorta ja yrttistä maustetta. Pohja on tukevan belgialainen, ja humalointi tuo mukaan angloamerikkalaista otetta.  

Tämä on nimittäin belgialaiseksi (ja vieläpä aika pitkän linjan panimon) olueksi todella humalavetoinen. Alkon mittauksen mukaan EBUja on jopa 49. Tyylipuristit eivät varmasti tunnusta mitään belgialaislähtöistä oluttyyliä, jossa katkeroita olisi lähellekään näin paljon. Ainostaan kai ”Belgian IPA:ssa” niitä on jopa tätä enemmän, mutta Arabieriä harva varmaan mieltäisi siihen joukkoon, tämähän on ollut olemassa jo jostain 1980-luvulta tai ainakin melkein.

Humalalajikkeet ovat panimon mukaan Nugget ja Whitbread Golding, ja rustiikkista humalankävyn särmää tuo kuivahumalointi. En tiedä, milloin tarkalleen Dolle Brouwers siirtyi tässä oluessa USA:n luoteisrannikon humalaan, siis Nuggetiin. Vielä vuoden 2008 (postuumissa) painoksessa Great Beers of Belgium -kirjasta Michael Jackson puhui Arabierin kuivahumaloinnista Kentin kreivikunnan Goldingsilla, jenkkihumalaa mainitsematta. Tämän oluen Nuggetit on siis kasvatettu Belgiassa, ei Oregonissa tai Washingtonissa. Arabier oli muuten 2000-luvulla 7-prosenttinen, vaikka sen alkuperäinen vahvuus vaikuttaisi olleen nykyinen 8 %.

Dulle Teve (10 %) on De Dolle Brouwersin perusvalikoiman vahvin olut; kausituotteista löytyy toki tuhdit Boskeun ja Stille Nacht. Vaikka tämä on “isompi” olut kuin Arabier, siitä on oikeastaan melkeinpä vähemmän sanottavaa. Väri on astetta tummempi vaikka silti vaalealla skaalalla, vaahtoa irtoaa belgialaiseen tapaan hyvin tästäkin.

Kandisokerin paahteinen tuoksu ja maku voivat olla joskus äkkivääriä, ja ainakin joissain pulloissa ne myös Dulle Tevessä vähän häiritsevästi hallitsevat – kuten tuoreessa Stille Nachtissa pahimmillaan. Sitrushedelmääkin on tuoksussa. Maussa on näitä samoja elementtejä. Humala ei ole tässä lainkaan niin etualalla kuin Arabierissä (myös EBU-asteikolla ollaan paljon alempana, 25:ssa). Makua hallitsee belgialainen mausteinen hiiva sekä karamellisoitu sokeri ja mallas. Tässä on ihan hyviä aineksia vahvempien belgialaisoluiden ystäville, ja olut on melko miellyttävä näinkin – herää kyllä kysymys, toimisiko se vielä paremmin pari vuotta ikääntyneempänä.

* * * * *

Dolle Brouwers -oluiden brändäys on kokonaan oma lukunsa ja on aiheuttanut vuosikymmenten mittaan paljon pään raapimista. Arabier-nimi tarkoittaisi ehkä etikettikuvansa perusteella papukaijaolutta (ara + bier), mutta panimon verkkosivujen tuotekuvauksessa on myös kummallista legendaa arabeista (holl. arabier). En ole koskaan saanut kiinni ideasta, onko siis kyseessä jotain muutakin kuin kömpelö sanaleikki? Tämän lisäksi Arabierin hanaversiota on ilmeisesti kutsuttu olutpiireissä joskus leikkisästi Arafatiksi (ara + vat = tynnyri).

Dulle Teve on puolestaan Länsi-Flanderin murretta ja sanojen merkitys on avuliaasti käännetty englanniksi pullon etiketissä: “Mad Bitch”, mad ehkä amerikkalaisessa merkityksessään “vihainen”, eikä “hullu”. Kuvassakin esiintyvän “vihaisen ämmän” taustatarina löytyy panimon sivuilta. Olut-Twitterissä on ihan oikeutetusti kysytty, että eivätkö misogyyniset oluen nimet ole ongelma silloin, kun ne ovat jollain riittävän oudolla kielellä. Murretta tai ei, onhan nimi tuossa myös miljardien maapallon asukkaiden ymmärtämällä englannilla.  

Mutta oluet ovat hyviä, ja toivottavasti visiitti Alkoon ei nyt ollut ihan näin lyhytaikainen, että muutamia jäljelle jääneitä pulloja pitää lähteä metsästämään jostain Käpykankaan Prismasta. Helsingin Stockmannilta löytyi yhä tänä viikonloppuna Arabieria mutta ei enää Dulle Teveä. Tampereella sitäkin on vielä varsinkin Hervannassa useampi pullo.   

Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Pauwel Kwak ja lasien magia

Joillain oluilla on aikansa ja paikkansa – muussa tilanteessa, muussa maassa tai muulla aikakaudella niiden arvoa on vaikeampi ymmärtää.

Belgialaisen Bosteelsin panimon Pauwel Kwak kuuluu erottamattomasti ensimmäiseen artesaani- tai pienpanimo-oluiden buumiin, jonka tuotokset saavuttivat Suomen 1990-luvulla. Kwak oli uutuusolut vuodelta 1980, ja sen tarina liittyi panimon kotiseudun historiaan. Noilla nurkilla oli 1700-luvulla samanniminen majatalonpitäjä, joka kehitti tietynlaisen pitkän juomalasin hevosajureita varten. Kwak tunnettiin ilmeisesti muinoin jonkinlaisena “oluttyylinäkin”, ainakin Wilfried Martensin kirjoituksista voi näin päätellä.

Yhteys hevoskyytiin oli juuri se, mikä teki Kwakista ennen millenniumia tutun useimmille oluenystäville. Oluen “oma” lasi on nimittäin korkea ja pyöreäpohjainen, eikä se tahdo pysyä pystyssä ilman puista telinettä. Kai hevosvaunuissa oli sitten sellainen teline ajurin lasia varten.

Olutmarkkinoinnin näkökulmasta pointti on kuitenkin, että kun moisen hökötyksen baarissa näkee, sitä ei hevillä unohda.

Eikä voi vastustaa kiusausta kokeilla joskus itsekin, ainakin jos on turistina Brysselin yössä…

Pauwel Kwakista (8,4 %) tuli siis hitti – juuri varmasti lasinsa takia, ei niinkään itse oluen maun. Sanottakoon heti, ettei oluestakaan varsinaista vikaa löydy. Bosteels on pitkän linjan tekijä, panimon juuret ulottuvat 1790-luvulle, ja pintahiivaolutta he olivat ennen Kwakia tehneet jo ainakin nimellä Bost-Ale. Kwak on melko kirkas, punaruskea belgialainen pintahiivaolut, jonka tuoksussa on brittiläistä appelsiinimarmeladia ja hedelmäkakkua. Maku on mallasvetoinen, mausteinenkin, ja siinä on tummia hedelmiä, likööriä, vähän sitruksen kirpeyttä, kivennäismäistä kovuutta. Tyylilaji on amber/ambrée. Ei tämä Belgian paras siinä sarjassa ole, mutta ihan selkeä ja pätevä tuote.

Kwak on kuitenkin ennen kaikkea Kwak. Lasi on homman juju, ja sekin toimii lähinnä baarissa ja sosiaalisessa tilanteessa (Arden ilmaisua lainatakseni). Kuka tätä yksin kotona juo, paitsi minä tällä kertaa, väärästä lasista. Erikoinen lasi- ja telinerakennelma on kuitenkin saanut jopa kopioijia, ainakin La Corne du Bois des Pendus on jalostanut siitä sarven mallisen muodon.

Ja sen verran tuottoisana bisneksenä Kwak – ja muut Bosteelsin oluet kuten Tripel Karmeliet – on nähty myös isojen poikien pukuhuoneessa, että AB InBev ostaa päräytti Bosteelsin muutama vuosi sitten.

Laskiko tai laskeeko Kwakin laatu sen päädyttyä maailman suurimman panimoyhtiön brändivalikoimaan? Tuskinpa – ei säästöjen hakeminen tästä segmentistä taida olla isoille panimoille enää nykypäivänä ollenkaan se juttu. Ei maksaisi vaivaa, ja voisi kääntyä itseään vastaan. Toisaalta huomaisiko kukaan, vaikka niin kävisikin? Ei ainakaan se nousuhumalainen amerikkalainen poikaporukka, joka istuu viereisessä pöydässä Delirium Caféssa tai Au Brasseurissa.  

(Kuva: Flickr.com, Ben Sutherland, CC BY 2.0.)

Tammikuun tammiversiot trappisteista

Syksyllä tuli kirjoitettua Chimay 150:a ja Rochefort Triple Extraa arvioidessa, että perinteisimmiltä trappistiluostareilta tulee uutuusoluita äärimmäisen harvoin. Totta sinänsä – jos puhutaan täysin uusista oluista – mutta onhan ainakin pari luostaria julkistanut silloin tällöin erilaisia tynnyrikypsytettyjä versioita oluistaan. Kypsytystavasta riippuen näitä on varmasti syytä joskus pitää “uusina” tuotteina.

Alkoissa on tällaisia oluita tällä hetkellä kolme, ja aiempina vuosina niitä on myös näkynyt harvakseltaan. Belgialainen Scourmontin luostari eli tuttavallisemmin Chimay on kypsyttänyt tammitynnyreissä “sinistä” ja “punaista” oluttaan – eli luostarin kahta erivahvuista tummaa olutta. Alankomaiden puolella – vain muutama kilometri Belgian rajasta tosin – La Trappen munkit ovat jo yli kymmenen vuotta tehneet omasta Quadrupel-oluestaan tammiversioita. Tammikuun aikana satuin näitä erikoisuuksia maistelemaan, ja niistä asiaa alla.

Chimay Grande Réserve Fermentée en Barriques 2019 (10,5 %) perustunee siniseen Chimayhin vaikka onkin prosenteiltaan puolitoista pykälää sitä voimakkaampaa. Ensimmäisen kerran tätä ilmeisesti tammikypsyteltiin vuonna 2015. Kyseessä on maistetun kolmikon tummin olut, jos ei nyt suorastaan musta niin tummanruskea.

Yllättävänkin paljon tammea tarttuu jykevään siniseen Chimayhin tynnyristä. Vaniljaa, salmiakkijauhetta, vähän appelsiinimaista kirpeyttä on mukana, taustalla ehkä tummia kuivahedelmiä, liköörisyyttä, jotain maanläheistä makua, mutta ei mitään ällistyttäviä uusia ulottuvuuksia. Humala ei tunnu juurikaan. Novelty value perustuu tässä tynnyriefektiin, ja se saattaa jopa peittää alleen perusoluen ominaisuuksia. Hyvää trappistiolutta tämä siis on, erinomainen yömyssy, mutta enpä tiedä valitsisinko tämän jos tarjolla olisi pelkässä pullossa muutaman vuoden kypsynyt Chimay.

Chimay Première Fermentée en Barriques 2018 (8 %) on punaisen Chimayn versio, ja edellisen tavoin tammessa muhiminen tekee perusoluesta ennen kaikkea pehmeämmän makuista. Särmät hioutuvat, ja myös sokereita palaa pois, vaikka chimayläiset eivät varmaan kaikkein makeimpia trappistioluita ole muutenkaan. Tämä on vuoden vanhempaa kuin edellinen olut, mutta varmasti vielä oivallisessa iässä. Mauista korostuu uutena ehkä etenkin kaakaojauhemainen, melko mieto maltaisuus, joka muistuttaa hieman Erdingerin Pikantus-bockia. Taas voi sanoa, ettei kyse ole tajunnanräjäyttävästä oluesta, mutta kylläkin miellyttävästä ja hienostuneesta juomasta.

 

La Trappe Quadrupel Oak Aged (11 %) on Chimayn sinisen tynnyrioluen tavoin vahvempi kuin edustamansa perusolut, La Trappe Quadrupel, joka on 10-prosenttista. Kuvittelin tynnyrien olevan uutta tammea, kun etiketissä ei selvästi lukenut mitä viinaksia samassa tammiastiassa on ennen säilytetty. Olin ehkä naiivi, mutta Alkokaan ei tätä kertonut. Tarkemmalla selvittelyllä käy ilmi, että pullo on erää numero 23, eli sekoiteltu eri tynnyreissä kypsyneistä oluista jo joulukuussa 2015. Jos näin on, suurin osa (80 %) siinä erässä käytetystä oluesta on ollut saksalaisissa Spätburgunder-viinitynnyreissä.

Tässä oluessa kuten Chimay Premièressäkin lopputulos on perusversiota kuivempi, La Trappella huomattavastikin, koska Quadrupel on sellaisenaan hyvin makea belgialaistyyliseksi luostariolueksi. Viinitynnyri tai ei, se tuo kuivuuden lisäksi mukaan jonkin verran tammiperäistä vaniljaa, ja normaalien Quadrupel-makujen lisäksi ikääntyneen oluen sherrymäistä piirrettä. Kuivattua aprikoosia sekä vähän salmiakin tai lakritsan maanläheisyyttä on mukana, ja aavistus sitrusta. En siis maistaessa ollut vielä ymmärtänyt, että kyseessä on näinkin vanha olut, mutta leveämpi tai ainakin erilainen paletti makuja on kumminkin tarjolla kuin perus-Quadissa.  

Yhteenvetona kaikista kolmesta: vaikka usein olen kriittinen viinatynnyröintejä kohtaan, koska ne muovaavat hyvin erilaisetkin perusoluet joskus liian samaan formuun, ihan kiinnostavaa näitä trappistiversiointeja on kuitenkin maistella. Hinnat ovat toki kovia, mutta sopivan tilaisuuden tullen voisin taas pullollisen jotain tammitrappistia hankkiakin.

Tilquin Oude Gueuze à l’Ancienne 2010–2011 ja 2019–2020

En ole muistaakseni koskaan maistanut kymmenen vuotta vanhaa gueuzeä. Jossain vaiheessa vuonna 2021 löysin kaappini perälle aikoinaan jääneet muutamat pullot Tilquinin Oude Gueuzeä vuodelta 2011 ja päätin korkata sellaisen vuodenvaihteeseen mennessä. Myöhästyin tästä aikomuksesta vuorokaudella, ja niinpä testi toteutui nyt uudenvuodenpäivänä.

Rinnalla on vuonna 2020 julkaistu vastaava olut, joten ihan täyttä 10 vuoden ikäeroa näille pulloille en saanut mutta melkein. Vanhemman vuosikerran pullot on ostettu paikan päältä Pierre Tilquinin sekoittamolta, jossa kävin tuoreeltaan paikan avauduttua. Olisiko ollut ensimmäinen avointen ovien päivä, kesällä 2011? Jututin Tilquiniä itseäänkin ja kirjoitin aiheesta jotain Olutpostiin. Osan sieltä hankituista pulloista säästin tarkoituksellakin, mutta niitä taisi jäädä syrjään useampia kuin olin aikonut.

Ensimmäinen havainto vuonna 2011 hankitusta Tilquinistä on täysin äänetön korkin avautuminen, ei siis poksahdusta, eikä myöskään mitään näkyvää vaahtoa tai poreilua lasiin kaataessa. Maistaessa olut ei ole täysin flätti mutta melkein kuitenkin. Tuoksussa on ikääntymisen merkkejä, sherryä ja ehkä vähän homejuuston tyyppistä maalaismaisuutta, normaali lambicin tallipiha on taka-alalla. Maku on äärimmäisen kuiva, selvästi melkein etikkamaiseen suuntaan pelkistynyt, omenaa, sitruunaa ja tanniinista kireyttä mukana.

Vuosikerta 2019–2020 on vanhukseen verrattuna raikkaampi, hiilihapon pehmentämä, kuiva vaikkakin tämän vertailun kaksikosta aavistuksen makeampi. Tuoksu on suhteellisen tyypillinen lambicin tuoksu, maatilan aromeja, sitrusta, mutta myös jotain jännää maustetta tai Aasian yrttiä jota en tunnista. Maussa jatkuvat samat elementit, ehkä jotain maanläheistä, juustoista tai omenaista tässäkin mukana. Näin kuvattuna piirteet varmaan kuulostavat virhemauilta ja -tuoksuilta, mutta kun kyseessä on gueuze, kaikki lienee tarkoituksenmukaista.

Yleensä muutaman vuoden liikaakin kellarissa muhineet oluet ovat lempeämpiä, vähemmän särmikkäitä kuin tuoreet vastineet. Tässä mennään kuitenkin äärirajoilla, onko vanhempi gueuze enää minusta miellyttävä maistelujuoma. Tuoksu on kyllä hyvä mutta maussa ankara sitruunainen kirpeys on liiallista. Pullot ovat olleet säilytyksessä valolta suojassa mutta eivät välttämättä aina riittävän viileässä, joten tälläkin voi olla osuutensa. Vuosikerta 2019–2020 on sen sijaan miellyttävä gueuze, myös meille joille tämän lajityypin happamuus on parhaassakin tapauksessa pieni haaste. Jossain vaiheessa Tilquin on näköjään nostanut lippulaivaoluensa alkoholiprosenttia 7 %:iin, vanhempi on nimittäin 6 %. Nämä taitavat olla gueuzeille aika korkeita lukemia, ei alkoholi sinänsä kyllä niissä maistu.  

Pierre Tilquin on nostanut pikku firmansa reilussa kymmenessä vuodessa Belgian tunnetuimpien oluenvalmistajien joukkoon, ei siis pelkästään lambic-tuottajien joukossa vaan kaiken kaikkiaan. Hänen oluitaan saa Alkosta ja niihin törmää siellä täällä maailmalla, prosenttien salliessa kai myös Suomen isoissa marketeissa. Tyyppi selvästikin tietää mitä tekee. Ilmeisesti hän on edelleen ainoa gueuzen sekoittaja, jolle legendaarinen Cantillon myy raaka-lambiciaan. Viime vuosina Tilquinin lambiceja on nähty yhä enemmän erilaisilla marjoilla ja hedelmillä ryyditettyinä, kuten nyt vaikka luumuilla, punaherukoilla, mustikoilla ja karhunvadelmilla, sekä eri rypälelajikkeilla.