Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Mausteiden matkassa: Kagua Blanc ja Kagua Rouge

Far Yeast Brewing on japanilainen pienpanimo, joka näyttäisi käynnistäneen toimintansa kymmenen vuotta sitten ja teettäneen tuotteitaan aluksi muualla. Jokin aika sitten maistelin heiltä Kagua-brändin oluita, kahta Alkojen valikoimista tällä hetkellä löytyvää, ja kaivelin nyt tähän muistiinpanoni niistä. Merkki on lanseerattu vuonna 2013, ja ainakin nykyään valmistuspaikka on De Graal -panimo Belgiassa. Myös perustyyliltään nämä oluet – vaalea ja punertava – ovat belgialaisia, vaikka molempien makumaailmassa on myös Kaukoidän piirteitä.

Nettisivujensa perusteella Far Yeast on pannut olutta nelisen vuotta myös Japanissa omalla panimollaan. Se sijaitsee joitakin kymmeniä kilometrejä Tokion metropolialueen ulkopuolella, metsäisellä alueella, jossa oluenpanoon tarvittava vesi saadaan suuren Tama-joen puhtailta latvoilta. Ainakin omissa kirjoissani siirtyminen käenpoikameiningistä omaan panimoon on yleensä positiivinen merkki, ja Far Yeast korostaa myös tekevänsä paljon yhteistyötä muiden Kosugen kylässä ja sen ympäristössä toimivien yritysten ja tuottajien kanssa.

Kagua-oluiden tekijän De Graalin panimolla vierailin muuten Belgiassa 2010-luvun alussa, jolloin sitä saattoi vielä luonnehtia autotallipanimoksi. Oluenpanosta innostuneen isäntäparin lisäksi paikalla ei näkynyt juurikaan muuta henkilökuntaa, mutta vaikutelma saattoi vähän pettääkin. Se tiedetään, että jo tätä ennen De Graal oli auttanut alkuun – laitteistoaan lainaamalla – niinkin tunnetun nimen kuin Picobrouwerij Alvinnen. Tänä päivänä myös De Graalin tuotanto on siirtynyt tavalliselta pikkukaupungin kadulta paikalliselle teollisuusalueelle, oletettavasti isompiin tiloihin.

Kagua Blanc (8 %)

Periaatteessa voi sanoa, että De Graalin Wim Saeyensin johdolla japanilaisille on tehty tunnistettavan belgialaisia oluita. Vahvasti sitruksinen tuoksu leijailee kuitenkin nenään Kagua Blancista, enemmän kuin perinteisemmistä belgialaisista oluista juuri koskaan. Kevyehkön tuntuinen olut on kyseessä vahvuuteensa nähden: väitän, ettei alkoholi tule juuri ollenkaan maussa läpi. Tuoksussa on hyvää belgialaista hiivaa, ei oikeastaan maltaisia aromeja, ja myös maussa mallas ja humala tuntuvat olevan taka-alalla.

Makua hallitsee kirpeä sitrushedelmä, jonka ote on itse asiassa melkein sichuaninpippuria muistuttava, toki lievempi ja varmasti peräisin yuzu-hedelmästä, jota oluen reseptissä on. Perusolut kuitenkin vaikuttaa tosiaan aika keskitien belgialaiselta tripeliltä tai vahvalta blondilta. Tätä kyllä join ihan mielelläni ja olin ymmärtävinäni Belgian ja Japanin makujen liiton oluen reseptissä. Yuzu piti toki makunystyröitä otteessaan ihan kunnolla, mutta ei sen pahemmin kuin joidenkin modernien humalalajikkeiden sitruksisen polttavat hapot.    

Kagua Rouge (9 %)

Rougen väri on punaisenkultainen ja varmastikin mallasperäinen, eli kyse ei ole siinä mielessä marjaoluesta, mitä rouge-sanallajoissain belgialaispanimoissa tarkoitetaan. Nyt on lasissa sitrushedelmien sijaan Zanthoxylum-suvun pensaiden marjoilla maustettua olutta – saman suvun, johon yllä mainittu sichuaninpippuri kuuluu. Tämä tulee aika pian selväksi, kun mausteisen kirpeä jälkimaku jää suun pinnoille (ei ehkä yhtä puuduttavasti kuin sichuaninpippuri mutta samaan tapaan). Ruskeamarjaisen piikkipensaan nimi on suomeksi ilmeisesti pippurilimopuu ja japaniksi sanshō.

Ainakin takavuosina oluen maustamisessa pidettiin hyvänä ohjenuorana sitä, että mauste sai tuoda olueen hienovaraisesti uusia vivahteita mutta sen ei pitänyt astua maussa päärooliin. Oli paikallaan, ettei satunnainen maistaja pystyisi edes tunnistamaan, millä mausteilla olutta oli (humalan lisäksi) milloinkin höystetty. Kagua Rougen sisältämä pippurilimo on sen sortin marja, että sen läsnäoloa on mahdoton peittää. Päinvastoin, se kätkee muutaman kulauksen jälkeen alleen koko joukon oluen tavallisempia makuja. Maut vaikuttavat Blanc-olutta maltaisemmilta, tummempaan belgialaisolueen viittaavilta, mutta niistä on sanshō-marjan terävyyden alta vaikea sanoa mitään varmaa.

En nyt tiedä, mitä näistä mausteoluista pitäisi oikeastaan sanoa. Minulla on tunne, että ilman mausteita ne voisivat olla ihan miellyttäviä belgialaisia oluita, vaalea ehkä menettelee näinkin. Toisaalta De Graalin oluita on ennenkin – ilman mitään Kaukoitä-yhteyttä – moitittu turhan runsaskätisestä maustamisesta. Varsinkin Kagua Rouge jää omasta mielestäni sanshōn jyräämäksi sellaisella tavalla, jolle en oikein osaa löytää puolusteluja (paitsi jos ainoana tarkoituksena on esitellä tuon marjan makuja). Blanc on lähempänä klassista belgialaista vaaleaa olutta, ja siinä yuzun määrän pieni säätäminen voisi jo ohjata oluen juuri oikealle tielle. Kokeiluissa ei ole mitään pahaa – niihin pitää kannustaa – mutta mausteiden ylivalta taas viittaisi siihen, että reseptiikkaa kannattaa pohtia vielä kerran.

 

(Japani-valokuva: Ozma, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Brysselin panimot palasivat kanavan rantaan

Heinäkuu 2020

Kirjoitin vuonna 2010 Olutpostissa, että Brysselissä on kolme panimoa. Se oli totta (juuri ja juuri). Oli tietenkin yli satavuotias Cantillon ja kaksi tuoreempaa ravintolapanimoa, L’Imprimerie ja Les Brasseurs de la Grand-Place. Itse asiassa myös Brasserie de la Senne oli jo tuolloin availemassa panimoaan Molenbeekissä toimittuaan ensin Brysselin pääkaupunkialueen ulkopuolella. Neljäskin oli siis tuloillaan, todennäköisesti sen avajaisia ei ollut vielä pidetty. Oi miten oli, näistä neljästä on tänä päivänä enää kaksi jäljellä, uusin ja vanhin.

Tietenkin panimokenttä on kokonaisuudessaan 2010-luvun aikana mullistunut Brysselissäkin täysin – kuten lähes kaikissa Euroopan suurkaupungeissa. Uusia panimoita näyttäisi tulleen huimasti lisää. Jos katsoo vaikkapa Ratebeerin panimolistausta, luku nousi viime vuonna Brysselin osalta yli 30:n, nyt jo yli 40:n, eli olisi siis kymmenkertaistunut vuosikymmenessä. Tosin vaikka niin olisikin, ei Bryssel sittenkään yltäisi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen mittakaavaan, jolloin kaupungissa saattoi olla parhaimmillaan 60–70 panimoa. Vielä toisen maailmansodan jälkeen niitä oli nelisenkymmentä, monet pikkuruisia lambicin tekijöitä.

Yhtä kaikki, Ratebeerin listaamista panimoista on karsittava muutamia pois heti kättelyssä. Mukana on esimerkiksi kiinteistö- ja panimoalan yritys Unibra, joka valmistaa Skol-lageria monessa Afrikan maassa mutta tuskin toimii Belgiassa oluentekijänä. Lisäksi on ranskalaisten siiderien belgialainen jakelutoiminimi ja parikin japanilaisten ravintoloiden taustayritystä, jotka valmistuttavat jossain oluita lukuisiin sushipaikkoihin Brysselissä ja muualla Euroopassa. En laskisi panimoihin myöskään ruokakauppaketju Delhaizea, vaikka sen hyllyistä löytyykin useita kauppabrändillä teetettyjä oluita – yhtä hyvin voisi kutsua Pirkkaa ja Rainbow’ta helsinkiläisiksi panimoiksi.

Eipä näitä suoranaisesti panimoiksi myöskään Ratebeerin tiedoissa väitetä. Listauksessa on tarkentavia merkintöjä kuten client brewer ja commissioner. Näihinkään ei kannata välttämättä sataprosenttisesti luottaa – en usko, että kaikki yritystyypin valinneet tietävät, mitä sanat tarkalleen tarkoittavat (tai mikä ilmoitetun panimon status juuri listaushetkellä on, koska nekin muuttuvat joskus nopeasti). Paikallinen olutaktiivi Martijn Körvers teki kesällä 2020 oman listansa Brysselin panimoista, ja se sisälsi 4–5 sopimusvalmistuttajan lisäksi 11 “varsinaista” panimoa. Kuitenkin jopa vuonna 2021 kaupungissa näyttäisi aloittaneen pari todellistakin panimoa, joista minulla ei siis ole mitään tarkempaa tietoa.

Vanhojen varastokolossien varjoissa

Toinen pointti, jonka olen näköjään maininnut tuossa vanhassa Olutposti-artikkelissani, on panimoiden sijainti entisaikana vesireittien varrella. Menneillä vuosisadoilla näistä tärkeimmät olivat Senne-joki ja Bryssel–Charleroi-kanava. Varsinkin joki oli panimoille veden lähde, kunnes saastuminen teki sen mahdottomaksi. Joki ohjattiin kaupungin alla tunneliin jo 1800-luvulla, mutta kanava on yhä olemassa. Vanhat panimot ovat sen varrelta tosin kadonneet.

Siinä missä vielä viisi vuotta sitten yhdenkään Brysselin panimon tuotantolaitos ei sijainnut kanavan rannassa, nyt sinne on siirtynyt Brasserie de la Senne, seuranaan tulokaskolmikko En Stoemelings, La Source ja No Science. Nämä majailevat lähekkäin Tour & Taxisin historiallisen rahtivaraston takamaastossa. Tämän vuoden aikana ilmeisesti myös Brussels Beer Project (jonka pieni kokeilupanimo tosin on jo nyt melko lähellä kanavaa) avaa uuden ison panimon Anderlechtiin saman vesireitin varteen.

 

Kävelin heinäkuussa 2020 eräänä perjantai-iltapäivänä Rue Dieudonné Lefèvre -nimistä katua alas kohti kanavan rantaa. Kadun varresta löytyy valtava 1920-luvun varastopiha, jonka alkuperäinen rakennuttaja oli ranskalainen aperitiivimerkki Byrrh. Tässä kolossissa toimii nykyään ekologisesti suuntautuneita pikkufirmoja, muun muassa luomuruokatori sekä monenlaisiin käymistuotteisiin erikoistunut Fermenthings ja La Source Beer -panimo. Fermenthingsin kaapissa on parinkymmenen merkin valikoima lähinnä belgialaista nykyolutta ja La Source myy omia tölkkejään. Sillä on myös baari, joka oli tosin oman visiittini aikana kiinni.

Hieman alempana kadun toisella puolella on uudempi puurakenteinen toimitilakompleksi, jossa on lisää saman tyyppisiä pikkutoimijoita. Täällä majailevat näköjään En Stoemelings ja No Science, joilla kai molemmilla on jonkinlainen taproom tai kauppa (tai molemmat). En kuitenkaan sukeltanut syvemmälle talon sisäpihoille, vaan kiersin rantatien kautta lähemmäksi itse Tour & Taxisin vanhoja rakennuksia.

Sieltä Drève Anna Boch 19–21:stä löytyy Brasserie de la Sennen tuliterä panimo kauppoineen ja maistelusaleineen. Aurinko pilkahteli pilvien takaa, joten oli syytä nauttia tilavalla terassilla lasillinen Jambe de Bois’ta. Sisältä olutta hakiessani huomasin, että itse perustajataho Yvan De Baets kiipeili panimopuolen telineillä. Haastattelin häntä kerran 2010-luvun alussa, mutta emme ole sen kummemmin tuttuja, joten hän ei tunnistanut minua monien baarin ympärillä pälyilijöiden joukosta. Tämä on kuitenkin ylivoimainen suosikkini brysseliläispanimoista, ja harmittaa hieman, että vierailu hanahuoneella jäi ainoaksi.

Panimoita kauempana vesirajasta

Ohi kulkiessa olen onnistunut bongaamaan uusimmista brysseliläispanimoista lisäksi ainakin Beerstormingin, jonka sijainti on Barrière de Saint-Gilles -aukion yläpuolisilla kaduilla. Kuten Tour & Taxisin ja Laekenin välinen satama-alue, tämäkin on selvästi muutostilassa olevaa kaupunginosaa. Vanhat portugalilaisukot juovat edelleen Super Bockia nuhjuisissa pikkubaareissaan, ja ruokakioskit mainostavat milloin brasilialaista grilliä, milloin romanialaisia tai turkkilaisia elintarvikkeita. Kuitenkin samoille kaduille on putkahdellut myös tyylikkäitä juustokauppoja, cocktail-alkemisteja ja tietysti craft beer -hipsterismiä. Barrièren legendaarinen ranskalaisten perunoiden kioski on kuitenkin ennallaan ja perunat ovat yhä meheviä mutta rapeapintaisia.

Beerstorming on ihan sympaattisen näköinen pikkubisnes, ja sen sinivalkoinen ja puunvärinen yleisilme on kodikkaampi kuin monien kalseampien craft-panimoiden. Pojat suodattivat jotain pataan pantavaa, en jäänyt kyselemään mitä oli meneillään, vaan ostin vain pullollisen heidän valkoisella teellä ja kaffirlimetillä maustettua blond-oluttaan mukaan. Ilmeisesti etuhuoneessa olisi voinut nauttiakin oluita, ja vain osa hanalistasta oli myös pulloissa. Jos oikein ymmärrän, he myyvät ehkä kaikkein mieluiten erilaisia olutelämyksiä, esimerkiksi kaveri- tai työporukoiden oluenpanoiltoja ja maistelutilaisuuksia. 

Kun Saint-Gillesin korkeuksista laskeutuu kirkon viereiselle aukiolle, sen toisesta päädystä lähtee alas Rue de Moscou -katu. Sen varrella on L’Ermitage Saint-Gilles, samannimisen panimon “kakkos-taproom”, joka ei ollut ohi kulkiessani vielä avautunut. Ulkoa katsoen sekin oli viihtyisän näköinen paikka. Ikkunassa oli ruoka- ja viinilista mutta ei olutlistaa. Itse panimo, Nanobrasserie L’Ermitage, on muuten reilu kilometri linnuntietä Anderlechtin puolella, aivan parin kadun päässä kunnianarvoisasta Cantillonista.

Kohti koronan takaista horisonttia?

Tätä kirjoittaessa Brysselin – kuten muidenkin kaupunkien – panimoilla on jo takanaan pitkä kiirastuli ravintolasulkuineen ja hiljaisempine aikoineen. Ontuvaa myyntiä on paikkailtu nouto-oluttarjouksilla ja verkkokaupan terävöittämisellä. Myymättä jääneestä oluesta on keitelty snapsia. Korona on aaltoillut puolentoista vuoden aikana suuntaan jos toiseen, ja ongelmat ovat tuskin vielä ihan takanapäin.

Ilman koronaa Brysselin panimokentän kehitys olisi varmasti näyttänyt viime vuosina ihan mukavalta. Kaikkia 2010-luvun lopulla aloittaneita tekijöitä ei tässä edes käyty läpi, mutta niidenkin tuotteita on olutkaupoissa ja paikallisissa herkkupuodeissa mahdollista bongailla. Ainakin Areverin ja L’Annexen oluita olen nähnyt ihan sattumaltakin, yllä mainittujen lisäksi. Jos kaupungin panimoita pitäisi jostain vähän soimata, ehkä siitä, miten aivottomasti osa niistä kopioi amerikkalaisia ideoita – kun kuitenkin ollaan Belgiassa, nokkelan panimokulttuurin kehdossa. Toiset yhdistävät kansainväliset vaikutteet paikallisiin perinteisiin onneksi vähän hienovaraisemmin.

Lopuksi vielä haaste. Everessä – yhdessä Brysselin pääkaupunkialueen kunnista – sijaitsee sopimusvalmistuttaja nimeltä Brasserie Witloof, joka tekee muun muassa paikallisiin meksikolaisravintoloihin chipotlella maustettua saisonia. Matkaseuralainen ihastui tähän taco-aterioiden palanpainikkeena nauttimaamme Chipote-Les -nimiseen olueen ja on kaipaillut vastaavaa Suomessakin. Jos siis tämän lukijoilla on tietoa chileillä maustetuista vaaleista belgialaistyylisistä oluista, joista saisi täältäkin, niitä saa mielellään ilmiantaa kommenttikenttään. Toistaiseksi en ole löytänyt Witloofin olutta ainakaan Suomeen toimittavista nettikaupoista.  

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Kimito 300 Triple – trendeistä välittämättä ja ilman temppuja

Kemiönsaaren panimo Kimito Brewing on tehnyt sitkeästi omaa juttuaan suunnilleen viiden vuoden ajan, ja näyttäisi olevan vakiintumassa osaksi eteläsuomalaista panimomaisemaa. Alussa muistan törmänneeni joihinkin laatuongelmiin, mutta ilmeisesti ne jäivät pian taakse, kun kerran eteenpäin on näinkin kauan porskutettu. Viime kuukausina on tullut pikemminkin isoja positiivisia yllätyksiä: Ryewine oli yksi mukavimmista pitkään aikaan maistamistani kotimaisista oluista, ja sama täytyy luultavasti sanoa nyt Alkoon tulleesta 300 Triplestä.

Kimito viestii imagollaan lähinnä sympaattisen “kotikylän panimon” vaikutelmaa, ja oluita markkinoidaan no-nonsense-asenteella. Tuotteista ei tarinoida kovin paljon, reseptien yksityiskohdilla ei liikoja elvistellä, ja NEIPA-hipstereiden etulinjaan ei yritetä tunkea (vaikka sitäkin sorttia valikoimasta näyttää löytyvän). Brändi on yksinkertaisuudessaan takuuvarmasti tunnistettava. Kerran juttelin Jonas Sahlbergin kanssa jossain oluttilaisuudessa, ja kun hän toivotteli tervetulleeksi visiitille Kemiöön, tuli sellainen olo että voisi oikeastikin käydä kun sillä suunnalla joskus liikkuu.

Nyt maistelussa oleva 9-prosenttinen belgialaistyylinen tripel on alun perin tehty panimon 300. erän kunniaksi. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa ja olut on nyt Alkon pienpanimokattausta varten otettu uudelleen tuotantoon. Kuten Kimito omalla Facebook-sivullaan toteaa, kyseessä on “suomalaisilta panimoilta harvemmin nähty tyyli”. Näin kai asia tosiaan on, vaikka henkilökohtaisessa olutuniversumissani tripel on kuitenkin niitä pysyvimpiä kiintotähtiä.

Samaan hengenvetoon voi sanoa, että Belgian ulkopuolella en ole kovin monista tripeleistä ihmeemmin vaikuttunut. Italiassa join muutamia erittäin hyviä. Vaalean, vahvan oluen elementtien pitäisi olla täydellisessä tasapainossa – humala ei saa peittää makeahkoa mallasta, hiivan tuottamat hedelmäiset ja mausteiset yhdisteet saavat erottua, ja alkoholin on syytä pysyä taka-alalla. Parhaimmillaan tuore tripel on vahvuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta jopa raikas, joten makeuttakaan ei saa olla liikaa.

Kemiön tripel ei ole aivan vaalea, lähempänä meripihkan väriä, ja vaahtoa on aluksi mukavasti – ei belgialaisen ylenpalttisesti kuitenkaan. Tuoksussa on hedelmäkakkua ja hedelmäkarkkia, maku on lempeän makea, karamellinen, hedelmäinen ja ehkä hiukan mausteinenkin. Katkerot eivät ole kovin etualalla, eikä mitään terävää pippurisuutta tunnu tulevan niiden rinnalle hiivastakaan. Kovasti arvostan, että Kimito on lähtenyt tekemään rehtiä ja kikkailematonta tripeliä, vaikka tyyli tosiaan ei ole ehkä juuri nyt niitä trendikkäimpiä. Tämä on ehkä aavistuksen makea yksilö mutta maistui kyllä minulle oikein hyvin. Epäilemättä kyseessä on yksi toistaiseksi parhaista suomalaispanimoiden tripeleistä – Jaskan Kaljat ehti omassa arviossaan kohottamaan sen tämän hetken parhaaksi kotimaiseksi belgialaistyyliseksi olueksi.

  

Stille Nacht, Heilige Nacht

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 24. luukku.  

Joulukalenterin ovet sulkeutuvat tältä vuodelta, ja on aika rauhoittua vähäksi aikaa juhlan viettoon. Tähän johdattaa yksi tunnetuimmista 1980-luvun alun belgialaisista oluista, De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht. Löysin sitä eilen kaapistani paitsi vuoden 2019 versiona, myös yllättäen viisi vuotta vanhempana eli 2014 vuosikertana. Nämä pääsivät maisteluun rinnakkain.  

Stille Nacht ei ole enää sama olut kuin 80-luvulla. Kuten usein käy, esimerkiksi sen voimakkuus on pompannut muutaman pykälän ylöspäin kahteentoista prosenttiin. Sitä ennen se oli pitkään 8–8,5 % maastossa. Tuoreemmassa Stille Nachtissa tuntuu, että kyseessä on joulujuhlan railakas alkuilta, ei hiljainen keskittyminen. Sokerin kuumuus ja melkein sitruunamehumainen sivumaku nappaavat suun pinnoille. Kokemus on jopa vähän hajanainen ja mieleen tulee sima. Ehkä viinan henkikin vislaa mukana.

Viisi vuotta kauemmin ikääntynyt versio on toista maata: akuutti sitrushedelmä ja sokeri ovat vaihtuneet sherryn eleganssiin, jota voi hyvin kuvitella siemailevansa hiljaa hiipuvan takkatulen ääressä jouluyönä. Tumma ruokosokeri on tuonut ikääntyneeseen olueen ehkä rommimaisiakin piirteitä, mutta perusrunkoa ajan hammas ei ole vielä syönyt. Ainakin näiden kahden vuoden vertailun perusteella kannattaa antaa viime vuosien Stille Nachtien rauhoittua kellarissa pari vuotta, ehkä enemmänkin.

Kun asioiden antaa ikääntyä, niihin saa uusia näkökulmia ja erilaisen perspektiivin. Ehkä siitä on ollut tämän vuoden joulukalenterissakin kyse. Ajan kuohujen rauhoituttua alkaa näkyä selkeämpiä kehityskulkuja, ja jotkut isot ilmiöt, joihin on aikoinaan liittynyt paljon innostusta, pelkoa tai huolta, näyttävätkin pieniltä sivujuonteilta ajan virrassa.

Ikääntyneiden oluiden tarjoilu ja siihen erikoistuneet baarit olivat belgialainen ilmiö jo viimeistään 80-luvulla, ja samaa voi tietysti harrastaa siellä ja muissakin maissa myös nykyään. Ehkä muutaman vuoden päästä joulun alla taas pääsee vaikka Antwerpenin Kulminatoriin, jossa voi testata saman syksyn Stille Nachtia – onko se jälleen kuuman paahteinen, kuin jouluviikon shoppailustressi nestemäisessä muodossa. Ja kaivaa kellarista sen rinnalle vaikka vuoden 2020 tai 2010 versio, täynnä tyyntä pyhäpäivien rauhaa.

Olutkoira toivottaa levollista ja maltaiden tuoksuista joulua!

Kadonneet belgialaiset oluttyylit

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 16. luukku.

Tämän luukun sisältö ei liity kovin kiinteästi juuri 1980-lukuun, vaikka tuo vuosikymmen onkin joulukalenterin teema. Päätin kuitenkin koota tähän sen, mitä Wilfried Patroons kertoo entisajan belgialaisista olutlajeista tai -tyyleistä Alles over Belgisch bier -teoksessa – kirjahan on julkaistu juuri 80-luvulla, ainakin minulla oleva painos.

Raja “nykyisten” tyylien ja kadonneiden tai katoamassa olleiden välillä tuntuu vähän häilyvältä. Nykytyylit ovat: pohjahiivapuolella pils, export, dort(munder) ja münich, pintahiivaoluissa trappisti- ja luostarioluet, alueelliset tyylit (mm. Oudenaarde, Zottegem, Roeselare), spéciale belge, sekä brittitaustaiset oluet pale ale, stout, scotch ja christmas. Sitten ovat spontaanisti käyvät lambicit. Nämä ovat siis Belgiassa kirjoittamishetkellä valmistettuja tyylejä, ei mikään yritys luokitella koko olutmaailman kaikkia oluttyylejä.

Entisistä tyyleistä kirjassa on pitkä pätkä, mutta hieman oudosti siihen sisältyvät muun muassa witbier, jota kuitenkin oli jo parikymmentä vuotta ehditty tehdä Pierre Celisin panimolla – sekä saison. Lisäksi nuo Oudenaarde ja Zottegem ovat myös vanhoissa tyyleissä. Roeselare tarkoittaa käytännössä Rodenbachia ja ehkä yhtä tai kahta muuta olutta. Oudenaarde on erityisesti Liefmans ja muutama muu ruskea olut, joista Patroons ei käytä termiä oud bruin kuten nykyään ehkä sanottaisiin.

Tässä muut vanhan ajan oluttyylit:

Seef: Kuului sameiden valko-oluiden joukkoon ja oli hyvin suosittu Antwerpenissä. Seefhoekin kaupunginosa on nimetty sen mukaan, mutta nuoremmat asukkaat eivät olutta enää muista. Vielä 1930-luvulla panimovaikuttaja Hendrik Verlinden ennusti seefistä tulevaisuuden olutta, koska se oli hyvin mieto, ja hän totesi alkoholinvastaisen liikkeen voimistuvan varsinkin Alankomaissa.

Leuvense witbier: Hoegaardenin vehnäoluen sukulaista tehtiin isommassa Leuvenin kaupungissa, aineina 40 % vehnää, 60 % ilmakuivattua ohramallasta sekä maltaan ituja. Siis Hoegaardeniin verrattuna vähemmän vehnää, eikä ollenkaan kauraa. Tunnetuin Leuvenin vehnäoluen variantti oli nimeltään Peeterman, joka oli suunnilleen nykyajan hoegaardenilaisen vahvuinen. Sen pano alkoi jonkinlaisella hapattamisella jo ennen keittämistä, ja käyminen tapahtui puuastioissa.

Mater ja Zottegems: Nämä olivat paikallisoluita, jotka nykyään niputettaisiin ehkä Oudenaarden oluen kanssa oud bruin -kategoriaan. Aineina oli ohramallasta – myös laadukasta paikallista sellaista – sekä karamellimallasta. Infuusiomenetelmällä valmistetut oluet olivat väriltään punaruskeita tai vaaleanruskeita, ja ainakin Materissa suoraan tulen päällä keittäminen voimisti myös karamellin makua. Mater saattoi olla jopa 7° vahvuista (belgialaisia asteita eli kai noin 7 tilavuusprosenttia). Näitä hienompia laatuja kyseisten kaupunkien oluista pullotettiin samppanjapulloihin, ja niitä saatettiin kutsua nimellä dobbelen bruinen. Joillakin alueilla ne kypsyivät port- tai viinitynnyreissä.

Gildenbier tuli Diestin kaupungista ja se oli makeaa ja mustaa. Talviohran lisäksi reseptissä oli 30 % vehnää, karamellimallasta ja maltillinen määrä humalaa. Tuhtia olutta pidettiin ravitsevana ja sitä suositeltiin nuorille äideille – jopa kuningatar Astridille tuotiin sitä Laekenin kuninkaanlinnaan 1930-luvun alussa hänen synnytystensä aikoihin.

Aarschots bruin oli aromaattista mallasta ja vehnää sisältänyt tumma olut, jota maustoi pieni määrä ylivuotista humalaa. Se kypsyi 230 litran tynnyreissä ja tuoreeseen olueen lisättiin tyypillisesti vanhempia panoeriä mukaan, joka toi makuun vaihtelua.

Caves oli erityisesti Lierin kaupunkiin yhdistetty olut, jota keitettiin humalan lisäämisen jälkeen viisi tai kuusikin tuntia. Gentse caves -olut on sekoitus kahta vierrettä, joten se on vaaleampi. Caves oli raikkaan makuinen ja sitä suosittiin kesäkuukausina.  

Duivelsbier ja Jack-Op (ja toki myös Faro) olivat lambicin ja tuoreen pintahiivaoluen sekoituksia, joista varsinkin ensin mainittu oli nimensä mukaisesti vahva, 7-prosenttinen. Duivelsbier oli tumma ja makea, Jack-Op taas ilmeisesti vaaleampi olut, joka maailmansotien välissä oli yksi Belgian suosituimmista olutlaaduista.

Näiden erikseen kuvattujen vanhojen tyylien lisäksi Patroonsilla on lista nimiä, jotka ovat painuneet vielä syvemmälle unholaan: Dreydraet, Godalle, Waeghbaert, Uitzet ja Just-Hop. Lisäksi mainitaan saison ja grisette sekä Mechelschen bruynen, jonka historia on ilmeisesti sama kuin Het Anker -panimon Gouden Carolusilla. Myös kwak mainitaan vanhana tyylinä, joka on hiljattain otettu uudestaan käyttöön.  

Kun kävelee belgialaiseen olutkauppaan nykypäivänä, saattaa törmätä joihinkin näistä nimistä. Useimmiten ne eivät ole enää “oluttyylejä”, vaan tosiaan jokin panimo on ehkä ottanut vanhan nimen omaksi tuotemerkikseen – eikä siitä ole takeita, vastaako pullon sisältö mitenkään nimeen liittyvää perinnettä. Esimerkiksi Oud Zottegems Bierin kohdalla saattaa aika pitkälti vastatakin, mutta siinäkin kyse on vain yhden panimon oluesta, kun menneinä aikoina 6 000 asukkaan Zottegemiä palveli kokonaista kahdeksan panimoa. Saman voi toki sanoa myös Hoegaardenin vehnäoluesta, mutta sen edustama tyyli on sittemmin saanutkin jäljittelijöitä niin Belgiassa kuin muissa maissa, luultavasti kaikilla mantereilla.   

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)