Hoegaarden Grand Cru @Tuulensuun Schnitzelviikot

Tampereen Gastropub Tuulensuuhun tuli taas poikettua viime viikonloppuna, ja kuten ennenkin, hyvät ruoat ja juomat saatiin pöytään. Pubissa oli schnitzelviikot, eli Saksasta ja alppimaista inspiroituneita leikkeitä eri lihoista on ollut tarjolla nyt jo kolmella viikolla, ja vielä tänä viikonloppuna on tapahtuma käynnissä. Sunnuntaierikoisuutena on tällä viikolla cordon bleu eli juustotäytteinen sveitsinleike.

Olutpuolella illan aikana tuli nautittua pitkästä aikaa yhtä Hoegaardenin panimon vahvemmista oluista eli Grand Cru’tä. Hoegaarden Grand Cru on peräti 8,5-prosenttinen samea blond, jossa on kuitenkin vähän vehnäolutmaista banaanituoksua ja reippaasti mausteita. Tämähän oli 1980-luvulla belgialaisen oluen ystävien suursuosikkeja, silloin viiden tähden olueksikin mainittu. Myöhempinä vuosina Grand Cru on ollut aika matalan profiilin tuote suuressa AB-InBev-panimokonsernissa, ja laatukin on ollut sitä sun tätä. Silloin Belgiassa liikkui Tim Webbin mukaan huhuja, että Hoegaarden Grand Cru olisi sama olut kuin Leffe Tripel, mutta jälkimmäistä vain lantrattiin hieman miedommaksi.

Tällä maistelukerralla Hoegaarden Grand Cru ei ollut mitenkään hassumpi, vähintään keskitason vahva belgialainen olut, jossa ehkä on edelleen jotain Pierre Celisin vehnäolutta muistuttavaa pientä twistiä sinänsä tavanomaisessa kuoressa. Niille, jotka karsastavat korianteria oluessa, ei voi tätä myöskään suositella. Fiksua olisi hinata tätä Grand Cru’tä selkeästi Celisin alkuperäisten kirpeiden retro-oluiden suuntaan, mutta moista kehittelytyötä on AB-InBeviltä turha odottaa. Siinä lokerossa voisi olla kuitenkin potentiaalia.

Toinen havainto samalta illalta: De Dolle Brouwersin Oerbier, joka myös on tehnyt vuosikymmenten mittaan tyylillistä aaltoliikettä ruskean (puoli)hapanoluen ja tumman luostarityyppisen oluen välimaastossa, näyttäisi tällä hetkellä sijaitsevan melkein Rodenbachia muistuttavassa ääripäässä. Olut on kynttilänvalossa jopa voimakkaan punainen eikä ollenkaan niin tumma kuin joskus.

Oma schnitzelini oli vasikanlihaa, melko paksu ainakin wieniläisellä mittapuulla, mutta maukas. Kastike sen sijaan oli currykastike, joka taas viittaa Berliinin makkarakioskeille, ja lisukkeena perunasalaattia. Kastikkeet ja lisukkeet saa siis mieleiselleen leikkeelle Tuulensuun schnitzelviikoilla valikoida useita vaihtoehtoja sisältäviltä listoilta. Matkaseuralaisen pääruoka oli simpukat valkoviinikastikkeessa, ja myös ne olivat oikein makoisat. Alkupalat olivat tällä kertaa pikkelikasvikset ja riimipeura.

Advertisement

Ranskalaiset tripelit #2: Vendale Saint Roch ja O’Clock Side Effect

Toiset kaksi Ranskan-matkalta tuotua tripeliä pääsevät nyt maistoon. Edelliseen postaukseen olin onnistunut nappaamaan neljän satsista ne ”modernimmat” kaksi, siis enemmän amerikkalaisvetoisen craft beerin humalointi-ideologiaan nojaavat yksilöt. Nämä loput ovat ehkä astetta perinteisempiä.

Vendale (myös VNDL) on panimo Etelä-Ranskasta Montpellier’n metropolialueelta, ja sen tripel-olut Saint Roch (9 %) on edellisiin verrattuna aivan erilainen. Pikemminkin laadukkaiden vahvojen lagereiden kaltainen (vrt. esim. Budvar Reserve), kullanoranssi olut on nyt lasissa, ja humaloinnissa on käytetty brittiläistä East Kent Goldingsia. Aprikoosia, mantelia, kuivattua banaania löytyy mausta, ei tyypillisiä belgialaisten vaaleiden oluiden estereitä eikä ihmeemmin sikäläisten hiivojen mausteitakaan. Tämä voisi olla mukava olut sellaisenaan, mutta tässä vertailussa vähän jää hedelmäisempien uustripelien varjoon, kun kuitenkin aitojen belgialaistripelien puraisu – hiivaperäinen pippuri tai poltetun sokerin lämpö – puuttuu myös.

O’Clock Brewing -panimon Side Effect (9 %) on tyyliltään perinteisin näistä tripeleistä, kuten etiketissäkin kehutaan. Panimo on Pariisin lähiseudulla, kivenheiton päässä Versailles’n linnan puistosta, ja se on tehnyt kollaboraatio-olutta esimerkiksi Sori Brewingin kanssa. Side Effect on panimon omaa valikoimaa, ilmeisen hiiva- ja mallasvetoinen olut, mutta jos hiiva on belgialaista, se tuottaa hedelmien ja mausteiden efektejä, jotka tuovat lopputulosta lähelle tiettyjä humalavetoisempia juttuja. Väri on jälleen aprikoosin oranssi, ei pilsnerin vaalea. Aika tuhti olut, joka pitää otteessaan. Hiiva on varsinkin tuoksussa dominoiva, mutta maun puolella vaikutelma on melko linjakas ja hyvin tehty. Makeutta on jonkin verran ja sitä jää jälkimakuunkin.

Tästä neljän ranskalaisen tripelin sarjasta suosikkini taisi olla viimeinen eli Side Effect. Johtuuko suosio siitä, että se oli perinteisimmällä tavalla belgialaisen makuinen? Ehkä. Kaikissa neljässä oli kuitenkin hyvän käsityömäisen osaamisen merkkejä, joten täysiä pommeja ei tähän maistelusarjaan mahtunut, ja kaikissa oli jokin oma ideansa.

Ranskahan on panimoiden määrällä mitattuna nykyään Euroopan johtava maa noin 2 300 panimonsa voimalla. Näistä valtaosa on viime vuosina perustettuja nyrkkipajoja, ja tämän vuosikymmenen edetessä näemme, kuinka suuri osa osoittautuu elinkelpoisiksi. Täältä kyynisestä Pohjolasta käsin olisi helppo veikata, että joukossa on paljon tyhjää ilmaa ja haihattelua, mutta enpä toisaalta lähtisi myös kevyesti aliarvioimaankaan ranskalaisten suorituskykyä ja tahtotilaa, kun ruokaan ja juomaan liittyvästä elinkeinosta puhutaan.

Ranskalaiset tripelit #1: Mont Salève Triple ja Elixkir Sans Foi Ni Loi

Ostin joulukuun alussa Pariisin À la bière comme à la bière -olutkaupasta neljä belgialaistyylistä tripel-olutta, jotka kaikki olivat peräisin ranskalaisilta panimoilta eri puolilta maata. Varmaan pitäisi sanoa tripelin sijaan triple, kun Ranskassa kerran ollaan – kuten Belgian ranskankielisillä alueillakin sanotaan. Neljä aika erilaista olutta on joka tapauksessa kyseessä, tämä käy maistelussa ilmi. Kertaan alla muistiinpanoni testikierrokselta, kaksi ensimmäistä tähän kärkeen. 

La Brasserie du Mont Salève sijaitsee Geneven metropolialueella mutta Ranskan puolella rajaa. Triple (8 %) on oranssi, ei ihan perinteisen tuoksuinen – mukana on appelsiininkukkaa melkein kuin Cascade-humalassa (en tiedä, onko sitä käytetty) sekä jotain intensiivistä ammoniakkimaista. Maussa on sitrusta, appelsiinimarmeladia (ei sitä brittien paahtoleipien päälle siveltävää kirpeää vaan sokeroitua marmeladimakeista), sekä pienesti mineraalia. Kaikkien tripelien janalla tämä on kuivemmasta päästä.

Brasserie Elixkirin Sans Foi Ni Loi’ssa (9 %) on vielä selvempi moderni tuoksahdus, mustaherukan lehteä ja trooppista hedelmää, ja maussa minttua sekä ylikypsää herukkatyyppistä marjaa. Barbe Rouge, Sabro ja Sorachi Ace ovat humalina tässä versiossa, aikaisemmissa erissä ilmeisesti muitakin komboja ollut. Ranskan Alsacessa – ei ihan kaukana panimon kotiseuduilta – kehitelty Barbe Rouge on humalalajikkeista se, joka tuo makuun selkeän mustaherukan vivahteen. Mintusta vastaa ilmeisestikin Arden nemesis Sabro, johon en ole ainakaan tripelissä koskaan törmännyt. Sorachi Ace on joskus todella omaleimaisen makuinen, mutta nyt se hukkuu kokonaisuuteen. Ei hassumpi tripel tämäkään vaikka aika kaukana belgialaisluostarien viboista.

Toiset kaksi tripel-arviota löytyvät seuraavasta postauksesta.

Alkon jouluoluet 2022 (#5): Luostarin Talvipolku

Mitä tapahtui Munkintielle? Fiskarsin tummahko luostarihenkinen olut näyttää olevan hyvää vauhtia painumassa unholaan. Helsingissä sitä oli muistaakseni syksyllä vielä jossain baarissakin tarjolla, onkohan nyt enää ruukkikylän omissa ravintoloissakaan? Alkosta ja panimon verkkosivuilta olut on kadonnut – tosin korvautuakseen hyvin samantapaisella kausituotteella nimeltä Luostarin Talvipolku (6,7 %). Viimeksi mainittu on jo ainakin toista vuotta monopolin jouluolutkattauksessa.

Tänä jouluna testasin tämän oluen, joka viime vuonna jäi minulta väliin. Hyvässä tuoksussa on paahtunutta sokeria ja karamellimäistä mallasta, ehkä hiukan appelsiinimaista hedelmää. Maku on aika suoraviivainen ja koostuu pääasiassa kahdesta elementistä: suklainen, mutta myös ruisleipää muistuttava mallas ja sitruuna- tai appelsiiniliköörin tyyppinen hedelmä. Mitään vaikeampaa belgialaista hiivaisuutta tai mausteisuutta ei paljonkaan ole. Jälkimaussa on vähän humalan katkeroa, jonka kyljessä kenties pientä brandymäistä poltetta, alkoholiakin. Kaikki häilyy vähän brittiläisen tumman oluen ja belgialaisten luostarijuttujen välimaastossa. 

Fiskarsin (alun perin Rekolan) Panimo rakenteli muutama vuosi sitten valikoimansa vahvempaa päätyä belgialaistyylisten luostarioluiden varaan – oli Munkintie ja Paavin Polku. Nyt villihiiva- ja viinivaikutteinen funky-sarja tuntuu olevan etualalla, ja perinteisemmät dubbel– tai tripel-viritykset pelkistyvät oikeastaan ainakin panimon viestinnässä tähän kausituotteeseen Luostarin Talvipolkuun. Tietysti näkisin mielelläni yhden tällaisen perustason tumman alen ympärivuotisena – vaikka vähän vahvempanakin versiona – rakentamassa siltaa ruukkitoiminnan belgialaiseen historiaan, ja siinä ei välttämättä erikoisbakteereita tai viinirypäleitä tarvittaisi.    

Kuten siis olen varmaan ennenkin maininnut, entisen Pohjan pitäjän ruukeilla kuten raudanjalostuksessa muuallakin Ruotsin valtakunnassa toimi alkuaikoina lukuisia vallonitaustaisia ammattilaisia – nykyisen  Belgian alueelta tulleita. Niinpä Fiskars voisi pitää vakiovalikoimassaan tällaisen tumman belgialais-brittiläisen oluen ja nimetä sen vaikka Ruukkiolueksi. Tarinallinen yhteys Fiskarsin omaan historiaan olisi vahvempi kuin munkkiluostareihin, varsinkin kun olut ei edes ole niin ilmiselvä dubbel.

Nimittäin: olipa Talvipolku sama tai eri olut kuin Munkintie, se on hioutunut jo varsin hyväksi tummaksi olueksi, jolle toivoisi jatkuvaa saatavuutta ja tehokasta jakeluverkkoa, ei vähiten Alkon kautta kun Suomessa kerran ollaan. Käytännössä kuitenkin sitä luultavasti nähdään seuraavan kerran vasta ensi jouluna, toivottavasti ainakin silloin. (Kuva: Alko.)

Joulukuun kuvat 24/24: Pukki käy matkaan

Olutmaailma rauhoittuu joulun viettoon, ja Joulupukki lähti jo eilen napapiiriltä perinteiselle kierrokselleen. Delirium-jouluolutlasissa pukin pulkkaa kiskovat porojen sijasta Huyghen panimon markkinoinnista tutut vaaleanpunaiset norsut – tyypillinen belgialaisen sarjakuvamainen näky. Eiköhän elefanttienkin voimin saada joitakin lahjoja perille, ainakin makoisia olutlahjoja.

Muistakaa juhlia rauhallisesti ja tyylillä, mutta huolehtien kuitenkin siitä, ettei sahti joulupöydästä lopu. Tai sahdin puutteessa käyvät myös tummat tai vaaleammatkin jouluoluet, kunhan niissä on riittävästi vastusta kinkun sinapille ja laatikoiden mausteille. Kun aaton ohjelmasta on selviydytty, voikin vetäytyä sohvan nurkkaan vaikka hyvän olutkirjan seurassa. Olutkoira toivottaa kaikille lukijoille hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta!

Joulukuun kuvat 16/24: Olutgurun karmea havainto

Helsingin Uutisten viimeviikkoinen artikkeli, jonka tarkoituksena oli pääasiassa haastatella Jouni Koskista tuoreena olutkirjailijana, onnistui tökkäämään yhteen helsinkiläisen ravintolaelämän pitkäaikaisista kipupesäkkeistä – oluenystävien näkökulmasta. Koskisen karmea havainto (lehden mukaan) on siis se, että ”paremmat” ruokaravintolat rajaavat yhä edelleen juomalistansa viineihin. Oluet – jos niitä ylipäätään on tarjolla – ovat mahdollisesti vähän vasurilla valittuja. Olen tästä karmeasta havainnosta täsmälleen samaa mieltä.

Viisitoista vuotta sitten hienompi ruokaravintola saattoikin ehdottaa ainoana olutvaihtoehtonaan esimerkiksi Hartwall Classic 1836:ta, olihan panimo ”designoinut” tuon lagerin parempien illanistujaisten olutvaihtoehdoksi. Nykyään moista väkisinjäykisteltyä scheissea ei ole niin paljon tarjollakaan, vaan myös Sinebrychoffin ja Hartwallin kaltaiset isot tekijät ovat jo varmaan ymmärtäneet, että jos ruoka on hyvää, niin sen kylkeen tarjoiltavan oluenkin pitää olla nimenomaan hyvää eikä vain hienoksi brändättyä.

Silti jokin perustavanlaatuinen askel on olut/viini-kysymyksessä ehkä vielä otettavana. En ole nyt tätä postausta varten kiertänyt järjestelmällisesti esimerkiksi Helsingin Michelin-tähdillä palkittuja ravintoloita läpi, mutta oletettavasti ainakin osassa niistä viini on edelleen ainoa vakavasti otettava ruokajuoma. On tietysti monta syytä siihen, miksi ravintolat haluavatkin panostaa viiniin – esimerkiksi konservatiivinen ja rahakas asiakaskunta, Michelin-organisaation arvostelijoiden mieltymykset, tai vain perinteikkään laaturavintolan ihanne.

Nostan valokuvan muodossa yhden positiivisen esimerkin viimeaikaisista kokemuksistani Helsingin trendikkäissä ruokaravintoloissa, tällä kertaa Eteläesplanadin Alexanderplatsissa. Se on erittäin hyvä ravintola, kekseliäs ranskalaistyylinen ruokapaikka – mutta kuitenkin sen tyyppinen operaatio, jollaisilta ei takavuosina olisi odottanut mitään erityistä olutosaamista. Vaikka viinilista on Alexanderplatsissakin se, mihin on todella panostettu, myös oluthanasta löytyi belgialainen Poperings Hommelbier. Se on erittäin hyvä bongaus maahantuojien tarjonnasta, vaalea helposti juotava pintahiivaolut, joka käy 7,5-prosenttisena aperitiiviksi tai vaikka ruokajuomaksikin – ja ennen kaikkea kannattelee laadukkaan oluenvalmistuksen lippua viinien perinteisellä reviirillä.   

Joulukuun kuvat 7/24: La Chouffe 40 vuotta

Belgialaisten pienpanimoiden uusi aalto alkoi voimistua, kun 1980-luvun alussa käynnisti toimintansa kaksi melko samantapaista operaatiota: Brasserie d’Achouffe Ardennien vuoristossa ja De Dolle Brouwers lähellä Flanderin rannikkoa. Kaksi panimoa olivat nuorten, kokemattomien mutta kokeilunhaluisten visionäärien hengentuotoksia. Yrityksen ja erehdyksen kautta mentiin – ainakin La Chouffe tosin sai mentorointiapua Hoegaardenin vehnäolutpanimon Pierre Celisiltä.

Vaikka Achouffe pitää itseään muun muassa ”Belgian IPAn” keksijänä, ja valikoimassa on ollut säännöllisesti myös tummempia oluita, tämä panimo on kuitenkin varsin voimakkaasti keskittynyt yhteen päätuotteeseensa. Kyseessä on vaalea, 8 prosentin vahvuinen La Chouffe (tai La Chouffe Blonde). Kun jossain myydään La Chouffea ilman lisämääreitä, se on juuri tämä vuonna 1982 kehitelty perustuote.

Nykyisin Achouffen panimon omistaa isompi belgialainen Duvel Moortgat. Alun perin Duvel taisi olla La Chouffen keskeinen esikuva, mutta nämä kaksi olutta ovat lopulta aika erihenkisiä. Olennainen ero on varmaan mausteiden iso läsnäolo La Chouffessa. Onko niitä liikaa? Riippuu maistajasta. Duvelissa kuvittelisin mausteisuuden johtuvan hiivasta eikä mausteista, mutta en ole aivan varma. Jostain takavuosilta muistan La Chouffen vähän erilaisena, hiivavetoisempana ja tripel-mäisenä belgialaisoluena, arvaamattomanakin.

Nyt 40-vuotias klassikko-olut pyrkii ainakin Alkon myymissä 0,75 litran pulloissa selkeyteen: puhtaaseen vaaleaan olueen, jonka kirkkaudessa korianteri maistuu läpi poikkeuksellisen vahvana. Muuten tuoksussa ja maussa on kukkaista, purukumimaista makeutta ja vain miedosti muita tyypillisiä belgialaisia makuja. Alkoholi ei tunge maussa läpi, mikä on aina hyvä asia.

Mielenkiintoista oli viime viikolla Pariisissa huomata, että hanaolutversio – josta on tullut Ranskassa lukuisien baarien perustavaraa – on edelleen vähän erilainen. Se muistuttaa enemmän aikaisempia mielikuviani La Chouffesta. Ehkä korianteri ei niinkään dominoi, ja muutenkin maku on monipuolisempi, ei niin selkeä mutta vähintäänkin hyvää perusbelgialaista tasoa. Tontut, jotka seikkailevat etiketeissä ja muussa La Chouffe -krääsässä, eivät liity jouluun mutta sopivat tietysti adventtiasuiseen baariin erinomaisesti. Tykkäsi tästä oluesta tai ei, kai olutmaailma olisi ollut ilman La Chouffea hitusen köyhempi. Minä ainakin tykkään.    

Alkon jouluoluet 2022 (#4): Leffe de Noël

Usein ”Lefa” pelastaa, kun jossain baarissa tai ravintolassa on heikonlainen olutlista. Parin luokattoman peruslagerin jatkona on monissa paikoissa ympäri Eurooppaa ainakin jompikumpi perus-Leffe, joko Blonde tai Brune. Varsinkin Brune eli tumma Leffe on ollut takavuosina kohtalaisen laadukaskin tuote ottaen huomioon, että sitä tekee maailman suurin panimoyhtiö AB-InBev vailla mitään ihmeempiä paineita tehdä siitä hyvää.

Leffejenkin laatu on varmasti niiden 70-vuotisen historian aikana vaihdellut. Välillä valmistajat ovat osoittaneet niille enemmän rakkautta, toisinaan ne ovat saaneet olla vetämässä miljardien frangien brändivankkureita halpatekoisena korianteriliemenä. Alun perin erään belgialaisen luostarin nimikko-olueksi syntynyt Leffe on aikojen saatossa hioutunut hyvin yleisluontoiseksi ”erikoisolueksi”, joka yhdistyy ehkä munkkimeiningin sijaan nykyisin enemmän lentokenttien tai hotellien baareihin.

Leffen jouluolut, Leffe de Noël, voisi olla joidenkin ulkoisten tunnusmerkkiensä puolesta tavallista Leffe Brunea eri etiketillä. Mutta se ei ole. Alkoholiprosenteissa on minimaalinen ero, Noël on 6,6 % ja Brune 6,5. Kantavierteissä ero on kuitenkin selvempi (Alkon mittauksessa Noël 16,3° ja Brune 15,4°). Tältä pohjalta Noël voisi olla paljon täyteläisempi olut, mutta aistinvaraisesti eroa on sittenkin aika vähän. Väri on sama keskiruskea, punertava. Maut ovat samasta puusta nekin, paahtunutta sokeria tai siirappia, suklaista maustekakkua ja muuta tyypillisen belgialaista. Tuoksu on molemmissa melko neutraali.

Jos olisin Leffe, tekisin tästä jouluoluesta selvemmin perustuotteista erottuvaa. Belgiassahan 8–9-prosenttiset tai sitä vahvemmatkin jouluoluet eivät ole mitään harvinaisuuksia ja ne maistuvat joululta. En ymmärrä, miksi Leffe Radieuse tai vaikka Leffe Tripel – sinänsä arkinen perus-tripel mutta luultavasti Leffe-katraan paras tuote – olisivat kausiolutta selkeästi vahvempia. Juhla-ajan oluiden odottaisi olevan Belgiassa valikoiman kärkeä sekä voimakkuudeltaan että yleiseltä laatutasoltaan. (Kuva: Alko.)

Moinette Blonde @Tuulensuu, Tampere

Tämän vuoden toinen käynti Tampereen Gastropub Tuulensuussa oli lyhyempi kuin ensimmäinen, oikeastaan vain aperitiivit pienine ruoka-annoksineen. Tuulensuun sardiinileivät ovat herkullisia, joten niitä söimme, samoin kuin ”olutlautasen”, jossa on juustokuutioita ja leikkeleitä lisukkeineen. Muutenkin Tuulensuu hanalistoineen ja kylmäkaappeineen oli entisellään, ja paikassa on ilo käydä.

Miten voi olla pitämättä baarista, jonka hanarivistöstä löytyy Dupontin panimolta sekä Saison Dupontia että Moinette Blondea? Moinettea en ollut pitkään aikaan juonut, sitä ei suomalaisissa valikoimissa mitenkään yhtenään näe. Olenko mahtanut maistaa suomalaisessa baarissa tätä olutta koskaan? Belgiassa se on kyllä melko yleinen näky. Moinettea ei ilmeisesti ole tarkoitettu luostariolueksi, vaikka moine on munkki. Nimi on murreperäinen ja viittaa Dupontin maatilalla olevaan suohon.

Sen sijaan Moinette Blonde (muun värisiäkin on) toimii enemmänkin Duvelin tai La Chouffen kaltaisen vahvan vaalean belgialaisoluen tavoin. Tosin sillä on varmaan enemmän yhteistä Saison Dupontin kanssa kuin näiden kahden, eli tarkkojen tyylilajien paaluttaminen on jälleen vaikeaa, kuten Belgiassa usein on. Mausteisuutta on runsaasti, ja muistelisin, että oluessa on käytetty mausteita eli nämä piirteet eivät ole pelkästään hiivaperäisiä. Ylipäätään tuoksua ja makua hallitsee tasapainoinen sitruunainen, yrttinen tyylikkyys, jolle maatilapanimon hiiva ja korkeahko alkoholiprosentti (8,5 %) antavat raameja.

Kuten ennenkin olen blogissa linjannut, omia vaikutelmia belgialaisista klassikoista pitää päivittää aina aika ajoin. Viime viikonloppuna tämä jälleennäkeminen hienon vallonioluen kanssa onnistui Tampereen viihtyisissä puitteissa.

St. Bernardus Tripel

Tänään on Belgian kansallispäivä, joten otetaan työn alle yksi sikäläinen olut, jo vuosien takaa tuttu. Kuten on varmaan ennenkin tullut todettua, St. Bernarduksen tarina on belgialaiseksi maallikkopanimoksi sikäli erikoinen, että sillä oli vuosina 1946–1992 sopimus Westvleterenin kanssa luostarin oluiden tuottamisesta kaupallisille markkinoille. Niinpä panimon nykyvalikoiman vahvin olut, St. Bernardus Abt, on edelleen ainakin jossain mielessä samantapainen tuote kuin Westvleterenin munkkien tumma lippulaivaolut 12°.

Tripel ei kuulunut St. Bernarduksen – tuolloisen St. Sixtuksen – trappistiolutvalikoimaan. Se kehitettiin joskus 1980–90-lukujen vaihteessa, kun sopimus luostarin kanssa oli raukeamassa. Enpä ole tainnut tätä Tripeliä koskaan Suomen valikoimissa nähdä, ellei sitten jonkin baarin omatuontisatseissa. Arde arvioi sen tällä viikolla Iso-Roban Black Doorissa. Ostin oman pulloni muutama viikko sitten Virosta, Koht-baarin olutkaupasta. Pullon parasta ennen -päiväys oli mennyt kesäkuussa, mutta sekin saattaa olla tällaisessa tuotteessa pikemminkin etu kuin haitta. 

St. Bernardus Tripel on belgialaisen runsaasti – mutta ei liikaa – vaahtoava oranssinkultainen olut, lasissa jonkin verran samea. Tuoksussa on jotain hiukan karamellimaista mallasta sekä korianteria tai vastaavaa maustetta. Maku on myös herkullisen toffeisen maltainen, karkkipastillimainen, miedon yrttimäisen humalan reunustama, ja maustekin tuntuu jälleen. Maussa on pehmeyttä ja aavistus makeutta, mutta se ei korostu muiden ominaisuuksien alta ja lopputulos on tyylilajiin nähden melkein kuivahko. Edelleen erinomainen, hyvin hallittu belgialainen olut on kyseessä, ja vahvuuteen nähden myös juotavuus on kohdillaan.

Alkoholiprosenttia on tänä päivänä 8 %, eli sitä on hilattu tripelmäiselle tasolle reilun 30 vuoden takaisesta 7 %:sta. Joskus tässä välissä se on ollut myös 7,5 %. Sen vahvuinen on edelleen panimon toinen vaalea tripel, Watou Tripel. Näiden kahden oluen erot ovat minimaaliset, 1–3 asteen heittoja laskennallisessa katkeruudessa sekä värissä (Watou Tripel on katkerampi ja tummempi). Tavallaan on outoa, että panimolla on kaksi näin saman tapaista tuotetta, mutta muistaakseni Watou Tripel on viritelty varta vasten Ranskan markkinoille ja ranskalaiseen makuun. Watou on siis panimoa lähin kylä humalapelloistaan tunnetussa Poperingen kunnassa, ja panimon ovelta Ranskan rajalle on kilometrin matka.

(Kuva panimolta.)