Zinnebir: brysseliläisestä karnevaalioluesta Belgian käsityöpanimoiden suuntaviitaksi

Asian vierestä: joskus olen ihmetellyt huvittuneena Brussels Beer Projectin markkinointia, joka kehottaa kuluttajaa poistumaan luostarista ja astumaan nykyaikaan. Oluenpanijamunkkien sijasta tämä muutaman vuoden ikäinen projektipanimo haluaa esitellä modernia, kosmopoliittista ja elävää Brysseliä. Belgialainen olut pitää heidän mielestään kaivaa esiin keskiajalta ja pyyhkiä siitä pölyt, lopettaa menneisyyden leikkaaminen ja liimaaminen.

Eikö juuri tämän tehnyt jo 10–15 vuotta heitä ennen Brasserie de la Senne? Yvan De Baetsin ja Bernard Leboucqin käsityöläispanimo oli aikanaan Brysselin orastavan hipsterikulttuurin airuita ja näkyi kaikkialla, missä oli nuorta ja urbaania baarikansaa koolla. Olut oli kuitenkin pääasia, eikä mikään heidän oluissaan ollut edeltävien polvien kopiointia. Sennen tyylikäs, retromoderni visuaalinen ilme olisi voinut olla pelkkää pintaakin, mutta sen taustalle kätkeytyi tekijöiden – varsinkin De Baetsin – syvällinen ymmärrys belgialaisesta oluesta. Siitä, mikä siinä oli arvokasta ja säilyttämisen väärtiä, ja mikä toisaalta halpaa, helppoa ja parannettavaa.

Tarkoitus ei ole verrata näitä kahta brysseliläistä projektia, mutta varmasti historian tuntemus ja taito hyödyntää sitä on auttanut pitämään Brasserie de la Sennen pinnalla ja relevanttina. Senneläisillä oli selkeä visio siitä, mitä he haluavat tehdä. Palata entisajan oluiden avokätiseen humalointiin mutta tehdä se yksinomaan eurooppalaisilla humalilla, koska niistä he tykkäsivät. Pitää oluet sopivan mietoina: kaiken ei tarvitse olla tripeliä, imperiaalia tai quadrupelia. Tulkinnat vanhoista oluttyyleistä kuten saison perustuivat De Baetsin omiin tutkimuksiin alkuperäislähteistä. Amerikkalaisten tyylioppaiden kopipeistaukseen ei ollut tarvetta, eikä jenkkipanimoiden matkintaan muutenkaan.zinnebir-2020-07-02

Zinnebir oli ensimmäinen olut, jonka De Baets ja Leboucq tekivät yhdessä. Tuolloin kotiolutta harrastanut Leboucq oli kutsuttu panemaan Brysselin Zinneke Parade -tapahtumalle oma olut. Zinneke Parade on vuodesta 2000 alkaen järjestetty monikulttuurinen karnevaali, ja sen symboli on sekarotuinen Zinneke-koira, jolla on patsaskin kaupungin keskustassa. Zinnebir on puolestaan oluttyylinsä osalta spéciale belge – reilut sata vuotta sitten syntynyt paikallinen tyyli, joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi belgialaisvastineeksi brittien pale alelle. De Baetsin tulkinta tyylistä on tavanomaista (esim. Palm Spéciale) humaloidumpi, ja humalat ovat mannermaisia jalohumalia.

En tiedä, minkä verran Zinnebirin resepti on 18 vuodessa muuttunut, mutta nykyinen versio on 5,8 % vahvuinen ja edelleen katkeruudeltaan selvästi useimpia belgialaisserkkujaan edellä. Ehkä uudempien amerikkalaistyylisten tulokkaiden joukosta löytyy runsaammin katkeraa tavaraa, mutta ne ovat asia erikseen. Tämä on vaalea, käytännössä pilsnerimäisen kellertävä olut, joka ohjaa ajatukset ehkä ennemmin Saksan tai Tšekin suuntaan kuin Englannin. Moista jalohumalan tykitystä harvemmin tapaa muualla kuin craft-pilsnereissä – tšekit sitä kyllä harrastavat mutta heillä taitaa olla yleensä taustalla tuhdimpi mallasrunkokin. Keskellä makua tuntuu vähän keksimäistä mallasta, jossa on ehkä pientä makeuttakin. Humalointi on yrttinen, tiukkuudessaan lähes pihkainen; jostain mukaan tulee vähän belgialaista mausteisuutta.

Kuten ennenkin, Zinnebir on mainio ja luonteikas yhdistelmä melkeinpä arkista käyttöolutta ja historiatietoista statementia. Väittäisin, että se on vuosien varrella jopa parantunut. Kun olut parin vuoden kuluttua juhlii 20-vuotista taivaltaan, voidaan ehkä sanoa, että se on vakiinnuttanut asemansa Brysselin jonkinlaisena kaupunkioluena – ja sellaistahan ei kaikilla pääkaupungeilla ole. (No, lambic on toki oma lukunsa, mutta isot massat eivät sitä juo.)  Lisäksi Zinnebir on epäilemättä vaikuttanut myöhempien käsityöpanimoiden tulkintoihin vaaleasta belgialaisesta pintahiivaoluesta, yhdestä maan perusoluttyylistä.

Poperings Hommelbier: pian nelikymppinen paikallisten humalien viestinviejä

Monet belgialaiset pienpanimo-oluen klassikot syntyivät aikana, jolloin vientimarkkinoita ei juurikaan ollut ja eri olutmerkkejä muutenkin vähemmän. Alueelliset erikoisuudet oli tarkoitettu lähiseudulla juotaviksi, eikä niille tarvinnut hankkia huomiota sosiaalisessa mediassa tai edes perinteisessä. Tällainen on muun muassa Poperings Hommelbier (7,5 %), jota valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 pidetyille humalafestivaaleille.

Poperinge on Belgian kahdesta tunnetusta humalanviljelyalueesta se suurempi, vaikkakin molemmat ovat kansainvälisessä mitassa hyvin pieniä. Länsiflaamilaisen pikkukaupungin alueella on pantu jo satojen vuosien ajan olutta kahdessa panimossa, jotka ovat Leroy (Het Sas) ja Van Eecke. Lisäksi Poperingen kanavan tuntumasta löytyy koko olutmaailman tuntema Westvleterenin luostari.

Kun Van Eecke lähes 40 vuotta sitten valmisti Poperingen humalafestivaalin juhlaoluen, oli vielä varsin harvinaista korostaa humalaa oluen nimessä tai etiketissä. Amerikkalaisilla oli joitain pyrkimyksiä siihen suuntaan, mutta vielä sielläkin mentiin hyvin matalalla profiililla, kun nykypäivästä käsin katsoo. Ehkä yksittäisiä esimerkkejä on voinut löytyä vaikkapa Britanniasta tai Saksasta, mutta tuskin monia.

hommel

Poperingen pitkästä humalanviljelyperinteestä kerrotaan muun muassa paikallisessa humalamuseossa. (Vasen kuva: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Ei Hommelbier myöskään humalaisuuttaan mitenkään huuda. Sana hommel tarkoittaa kyllä humalaa paikallisessa kielenkäytössä, mutta etenkin nykyisestä etiketistä humalankukkien ja -salkojen kuvat on itse asiassa tyylitelty kokonaan pois. Pullon takana lukee pienellä “valmistettu neljällä Poperingen humalalajikkeella”, mutta sekin vain Belgian virallisilla kielillä, ei esimerkiksi englanniksi.

Kun juomatukkuri Geers 1980-luvun alussa kysyi Hommelbierin tekijöiltä, olisiko hänen mahdollista saada olutta jakeluun Belgian (tuolloin vielä harvalukuisia) erikoisolutkauppoja ja -baareja varten, panimon väki tuijotti ihmeissään. Kuka nyt Poperingen ulkopuolella haluaisi juoda olutta, joka on tehty paikalliseen juhlaan ja paikallisten juotavaksi? Kaupat kuitenkin sovittiin ja Hommelbieristä tuli yksi esikuva Belgian uusien artesaanipanimoiden aallolle.

Nykyisin tähän olueen saattaa törmätä silloin tällöin kaikilla mantereilla, vaikka sen levinneisyys ei olekaan mitään verrattuna Belgian indie-panimoiden näkyvimpiin merkkeihin kuten Duvel, La Chouffe, Rodenbach tai trappistit. Tekijä on tänä päivänä Leroy, eli kahden vanhan paikallispanimon yhteenliittymä.

Maistelussa yrttinen humala on tietysti tuoksussa ja maussa läsnä, mutta melko mietona, kuten vanhemman polven belgialaisille oluille on tyypillistä. Sekä haju- että makuaistimuksessa se sekoittuu pian hunajaiseen, makeahkoon maltaaseen, ja vaikka jonkin verran katkeroa jää jälkimakuunkin, ei hallitsevasti.

Modernimpien humalaa korostavien oluiden kuten De Ranken Guldenbergin rinnalla Hommelbier on selkeästi varovaisempi vaikkakin makumaailmaltaan niille läheistä sukua. Nykymakuun se on varsinkin hieman lämmetessään turhankin makea. Kyseessä näyttää tosin olevan täysmallasolut, joten tässä vahvuudessa mallas ehkä helposti dominoikin, ellei makuun ladata myös aika runsasta humalakuormitusta.

Joistakin belgialaisista arvioista olen ollut päättelevinäni, että reseptiä on jossain vaiheessa hilattu enemmän suuren yleisön makuun (“leffemäisemmäksi”?). Jos näin on, nyt Hommelbierin 40-vuotisjuhlien lähestyessä olisi sopiva aika hivuttaa sitä muutaman pykälän verran humalavetoiseen suuntaan, jotta oluen pointti avautuisi myös 2020-luvun olutkansalle. Ne neljä humalalajikettakin voisi myös tänä päivänä mainita nimeltä. Poperingen pelloilla on kasvanut paljon esimerkiksi brittihumalia, mutta viime aikoina humalahistoriasta kiinnostuneet ovat kaivaneet esiin jopa kadonneita belgialaisia lajikkeita.

Victoria: AB InBev lähtee paholaisjahtiin

Tässä kuussa belgialaiset lehdet ovat uutisoineet maa(ilma)n suurimman panimon uudesta aluevaltauksesta, joka on todennäköisesti enemmän markkinointikikka kuin olut. Päällisin puolin kyse on kuitenkin uudesta tuotteesta InBev Belgiumin valikoimassa – oluesta nimeltä Victoria. Kuten lehdissä on todettukin, lanseeraus on avoin sodanjulistus pienemmän kilpailijan Duvel Moortgatin suuntaan, tai vähintäänkin kevyttä kesäkettuilua.

Paikallisten kauppojen oluthyllyissä vanha kehno Duvel ja haastaja Victoria istuvat siististi vierekkäin, eikä satunnaisen kuluttajan ole tarkoitus nähdäkään asetelmassa välttämättä muuta kuin että “jes, uusi olutmerkki, täytyypä kokeilla”. Etikettiä tarkemmin tutkiessaan huomaa Brysselin vaakunasta tutun kuvan, jossa arkkienkeli Mikael polkee saappaallaan maassa makaavaa pirua. Tekstin mukaan Victoria-oluella muistetaan vuotta 1695, jolloin arkkienkeli otti voiton vihtahoususta.victoria3

Mikä ihmeen vuosi 1695? Brysselin historiassa se viittaa yhdeksänvuotiseen sotaan, jossa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV:n pommit ja tykkituli tuhosivat suuren osan muinaisesta keskustasta. Sitä, että kaupungin maamerkki raatihuoneen torni jäi pystyyn, pidettiin Brysselin suojelusenkelin Mikaelin ansiona. Jos Ranskan kuningas oli brysseliläisten mielestä itse paholainen, ei arkkienkeli Mikael häntä suorastaan polkenut jalkoihinsa, mutta symbolisesti tornin säilyminen oli tärkeää (kuten muuten myös Manneken-Pis-patsaan).

Victoria on myös oluen nimenä selkeä piikki Duvel Moortgatin suuntaan. Ne, joille belgialaisen oluen historia on tuttua – esimerkiksi Olutkoiran aikaisemmista postauksista – muistavat, että Victory Ale oli Duvelin alkuperäinen nimi. Victory Ale syntyi 1920-luvun alussa, jolloin liittoutuneiden voitto ensimmäisessä maailmansodassa oli Belgiassa paljon juhlittu asia, ja brittiläisyys ja brittiläinen olut olivat suosiossa.

En löytänyt mitään alkuperäistä AB InBevin markkinointimateriaalia uudesta Victoria-oluesta, joten kaikkia heidän tavoitteitaan tämän tuotteen suhteen en tunne. Tuskin niitä olisi lehdistöpuffissa mainittukaan. Se materiaali, jota lehdet lainaavat, korostaa muun muassa, että olut on tehty “100 % luonnollisista valmistusaineista”, jotka ovat vesi, mallas, riisi, sokeri, humala ja hiiva. Onhan riisi toki luonnollista, mutta samalla se on monille Budweiserin ja koko Anheuser-Busch-konsernin epäaitouden symboli.

Hyökkäys on paras puolustus, joten AB InBev on lehtitietojen mukaan todennut tiedotteessaan näin: “Arkkienkeli Mikael on paholaisen vastustaja. Hän kuvastaa hyvän voittoa pahasta, oikeuden, totuuden ja aitouden voittoa väärästä ja keinotekoisesta, jotka ovat paholaisen konsteja.”

Paikallinen olutkirjoittaja ja -sommelier Sofie Vanrafelghem sanoo Het Nieuwsblad -lehdelle sen, mitä moni ehkä ajattelee: “Tämä on oikeastaan tyypillistä AB InBeville. Kun he huomaavat, että jokin menestyy hyvin, heillä on yleensä kaksi vaihtoehtoa: joko he ostavat kilpailevan panimon tai alkavat kopioida sitä. Kun Moortgat ei ole myytävänä, he valitsevat jälkimmäisen taktiikan.”

Luulisi, ettei tunnetun olutbrändin kopioinnissa olisi paljon järkeä, ellei myös kopio olisi tuotteena varsin hyvä. Tai sitten se voi olla halpiskopio, mutta Victoriaa olen nähnyt myytävän korkeampaan hintaan kuin Duvelia, eikä kumpikaan ole mikään hintava niche-olut muutenkaan. Toki jo pienenkin siivun nappaaminen kilpailijan markkinaosuudesta voi houkuttaa. Entä missä näkyy se paholaisen kierous, jota vastaan arkkienkeli hyökkää?

Maistaessa näitä oluita rinnakkain Victoria (8,5 %) on ihan kelvollinen belgialainen vahva olut, hoogblond (jalo vaalea) kuten joskus sanottiin, sitruunan valkoisen aluskuoren makuinen mutta lempeämmän maltainen ja yrttinen kuin esikuvansa Duvel. Jo tuoksu on lagermaisen maltainen. Duvelissa sitruunan ja mausteisuuden yhdistelmä jyrää vielä paljon suvereenimmin, ja se on omaperäinen olut, edelleen lajinsa suunnannäyttäjä, vaikka joidenkin mielestä se on vuosien mittaan menettänyt parasta teräänsä. Jos paholainen tämän kilvan voittaa, niin ei viekkaudella vaan olemalla oma laadukas itsensä. Ennustankin, että AB InBev hyökkää seuraavaksi Brasserie des Légendes -panimon Goliath-oluen kimppuun lanseeraamalla oluen nimeltä David.

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

La Réserve Royale – vedätys mutta sentään puolirehellinen

Jokaisen on hankittava leipänsä jollain lailla. CBI S.P.R.L. -belgialaisfirman pojat François-Xavier Delahaut ja Roy de Marco ovat päättäneet tehdä sen brändäämällä olut niin ylellisesti, että se kelpaa Euroopan ylhäisimmän kerman juhlapöytiin samppanjan rinnalle.

Kaverusten hankkeella näyttää menevän ihan mukavasti, koska nelisen vuotta lanseerauksensa jälkeen heidän La Réserve Royale -oluensa on päätynyt jopa Alkon hyllyille kaukaisessa Suomessa. Alkon tiet ovat osittain tuntemattomat, mutta tästäkin saattaisi päätellä, ettei täydestä kuplasta voi olla kyse.

Delahaut ja Marco ovat itse asiassa aivan oikeassa sanoessaan La Libre Belgique -lehden haastattelussa, että monilla oluilla on aivan yhtä hienostunut ja monimutkainen valmistusprosessi kuin samppanjalla, mutta silti oluen tarjoilu ei – ainakaan Belgiassa – tule tietyissä juhlatilanteissa kysymykseenkään. Ei esimerkiksi joissain hienostohäissä nähtäisi mitään Westvleteren- tai Rodenbach-pulloja pöydissä, vaikka niiden hinnat vielä kymmenkertaistettaisiin. Oluen imago on mikä on, ja juuri imagosta on kysymys.

* * * * *

Luin aikoinaan panimokonkari Luc Van Honsebrouckin muistelmista anekdootin, jossa prinssi Albert – Belgian nykyisen kuninkaan isä – vieraili 80-luvulla hänen panimollaan. Eräässä aikaisemmassa panimoalan tilaisuudessa Van Honsebrouck oli nähnyt samppanjanystävä Albertin kieltäytyvän tarjotusta olutlasista (Excusez-moi, je ne bois jamais de bière, si vous avez… “Anteeksi, en koskaan juo olutta, olisiko teillä…”).

Päästessään sitten isännöimään arvovierasta omalla panimollaan Van Honsebrouck sai ennen pitkää kuulla tältä saman epäröivän anteeksipyynnön. Hän päätti kuitenkin olla perääntymättä ja ojensi prinssille lasillisen omaa tripel-oluttaan sanoen pokkana: Mais Monseigneur, c’est du champagne” (“Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän on samppanjaa!”). Uskalias isäntä oli lisäksi valjastanut apulaisensa nappaamaan kaupan päälle valokuvan kuninkaallisesta oluenmaistajasta.

* * * * *

La Réserve Royale -pulloon präntätyt saksanhirven kuvat eivät ole sattumaa. Nimellä on kaksoismerkitys: se on toisaalta “kuninkaallinen metsästysalue” ja toisaalta viittaus parhaaseen varasto-olueen (vrt. Chimay Grande Réserve). Myös valmistusmaa on ilmoitettu tavallista hienommin muodossa Kingdom of Belgium, ei mikään Made in.

Pakkauksella ja markkinoinnilla asemoidaan tuote haluttuun kontekstiin: siihen, jossa juoma otetaan tyylikkään mattapintaisesta pahvikotelosta, ja pullo on väritöntä lasia ja tuotekin suunnilleen kuohuviinin väristä. Kuvaston metsästysmaat eivät ole kohdeyleisölle aivan vieraita paikkoja. Muotoilu viittaa fontteja myöten Champagnen maakuntaan, joka tietysti Belgian rajan läheisyydessä on tuttu vierailukohde myös belgialaiselle keskiluokalle, ylhäisöstä puhumattakaan.

reserve-royale

La Réserve Royale: oma kännykkäkuva ja valmistajan markkinointikuva (napattu ilman lupaa).

Kannattaa käydä katsomassa myös projektin nettisivut. Ikinä ei uskoisi, että olutta näillä myyntipuheilla kaupataan. Kyllähän siinä (rikasta) apinaa koijataan pahan kerran, mutta en tiedä, tekeekö se tätä olutta sen paremmaksi tai huonommaksi.

La Réserve Royale was conceived in northern Belgium – in Halen – , within the walls of the avant-garde brewery where our famous Master-Brewer has already created and brewed some of today’s best beers. It took nearly two years of experimentation to find the perfect balance of malty and hoppy notes. Particular attention was paid to effervescence in order to obtain the finest bubbles and a light head.

Kuplien laadun korostaminen on jälleen viittaus samppanjan suuntaan. Panimon seinistä puhuminen taas vihjaa ehkä luostarin muureista, vaikka missään luostarissa Réserve Royalea ei tietenkään tehdä. Tietysti nettisivuilla mainitaan myös, että tätä olutta tehdään vain erittäin rajallisia määriä.

Välillä ylisanoissa lipsahdetaan vähän väärillekin raiteille, tai ainakaan minä en ymmärrä mitä seuraava tarkoittaa: It also contains barely any fruity notes – something that is quite rare in a bottled beer. Seuraavasta virkkeestä on jopa vaikea sanoa, onko copywriter vain ymmärtänyt saamansa informaation väärin vai halutaanko kuluttajaa johtaa tietoisesti harhaan:

Unlike industrial beers that are produced by bottom fermentation, Réserve Royale is brewed by top fermentation – a traditional technique that is seen as a sign of quality and is easily recognisable to connoisseurs.

Kyllähän ne rikkaatkin belgialaiset varmaan joskus ostavat kotijääkaappiinsa esimerkiksi pintahiivaolut Leffeä, jota teollisemmaksi oluentuotanto ei tässä maailmassa paljon pääse.

“Our famous Master-Brewer” on muuten Brouwerij Andersin oluentekijä Peter De Bock, mitä Réserve Royalen omassa markkinoinnissa ei kerrota mutta puuhamiehet Delahaut ja Marco kyllä lehtihaastattelussa paljastavat. Kuten globaalin craft beerin ystävät tietävät, Anders on De Proefbrouwerijn ohella toinen niistä belgialaispanimoista, jotka tekevät mitä tahansa olutta kenelle tahansa tilaajalle tai päästävät irtolaispanijat leikkimään kattiloillaan.

* * * * *

Pullon avaaminen muistuttaa tietysti paksuine metallikapseleineen samppanjapullon aukaisua. Kun kiskon korkkia, paukahtaa lujaa ja vaahto on saman tien keittiön lattialla. Talouspaperioperaatio latistaa juhlalliseksi tarkoitetun hetken, mutta Belgiassahan aika vahva ylikarbonaatio ei ole harvinaista. Värittömästä pullosta näkee helposti, että kaulaan korkin alle on jäänyt runsaasti hiivatöhryä – itse en ole pulloa heilutellut tai kippaillut, ja tuskin Alkokaan.

Itse juomassa ei ole oikein samppanjan visuaalista vaikutelmaa: se on simamaisen sameaa ja vaahto on tietysti olutvaahtoa, joka takertuu eri lailla lasin reunoihin. Kuplat eivät elä lasissa samppanjan kuplien tavoin, eikä sitä kyllä läpinäkymättömässä juomassa huomaisikaan. Tuoksu on melko neutraali, yleisbelgialaisen mausteinen ja maltainen.

Maku taas on yllättävänkin persoonallinen – odotin kevyintä ja helpointa mahdollista perusbelgaria. Hintaan ja myyntipuheisiin nähden tulosta voi silti moittia vähän sekavaksi: ohuehkon mallaspohjan päällä jyllää duvelmaisen mausteinen hiiva, ja hunajan, omenansiementen ja limetinkuoren sävyt vievät ajatukset jopa rouhean Fantômen saisonin suuntaan. Voi olla, että pullo, jossa hiivat olisivat pysyneet aloillaan, olisi myös maultaan rauhallisempi.

Ohjehinnaksi lehtijuttu mainitsee Belgiassa 28 euroa 75 cl pullolta. Alkosta tätä olutta saa hintaan 23,42 €. Kun ajattelee, mitä maailmanluokan belgialaisia oluita on mahdollista ostaa ainakin paikan päältä alle kymmenellä eurolla iso pullollinen, tämän tuotteen hinnassa on ehkä 3–4-kertaisesti ilmaa. Enemmänkin voisi toki olla. Jos et ole etsimässä olutta suihkuseurapiirien samppanjaillallisille, älä osta Réserve Royalea. Jos kuitenkin haluat nähdä, vaikuttaako deluxe-pakkaus olutelämykseesi, voit toki kokeilla kerran (vaikka näin palkkapäivänä). Mutta harkitse sittenkin, ottaisitko vaikka jonkin vakiintuneen trappistin tämän sijaan – hinta–laatu-suhde on siinä todennäköisesti paljon kohtuullisempi.

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Belgia, 1992: pinkit norsut oppivat tontuilta kaatamaan korianteria kattilaan

Britit löysivät Belgiasta hyvien ja vahvojen oluiden ihmemaan 1980–90-luvuilla, vähän samaan tapaan kuin belgialaiset olivat löytäneet sen Britanniasta vajaata vuosisataa aikaisemmin. Nuori brittiläisten olutkirjoittajien sukupolvi – etunenässä Michael Jackson ja Tim Webb – kartoitti Kanaalin takaista tuntematonta olutmaailmaa teksteissään, joista on tullut ylipäätään koko nykyisen pienpanimokulttuurin perusteoksia ja mallipiirroksia.

Otin joitakin viikkoja sitten hyllystä Webbin vuonna 1992 ilmestyneen ensimmäisen Good Beer Guide to Belgium and Holland -painoksen, kun suunnittelin kotiovelleni tällä viikolla kannettua uusinta nettioluttilausta. Ajattelin, että otan puolet laatikon oluista 1980-luvun uusilta pienpanimoilta ja loput pääasiassa pitkäikäisempien belgialaispanimoiden “modernimmista” tuotteista (siis yli 30 vuoden takaisista innovaatioista).

* * * * *

Belgiassa oli Webbin ensimmäisen oppaan valmistuessa 17 uutta pienpanimoa, jotka oli perustettu 1980-luvulla tai heti 1990-luvun alussa: Abbaye des Rocs, Achouffe, Binchoise, Blaugies, Caracole, De Teut, De Dolle Brouwers, Devaux, Domus, Ferme au Chêne, Gouden Boom, Kerkom, Piessens, Prignon (Fantôme), Roberg, Steedje, Vapeur. Näistä ainakin kuusi on sittemmin lopettanut. Perustajat olivat yleensä nuorta ja kokeilunhaluista väkeä, jotka tiesivät jotain olutperinteistä mutta eivät halunneet pelkästään kopioida niitä. Mitä pitemmälle 90-luku eteni, sitä enemmän näitä syntyi.

Maassa oli tuolloin lisäksi satakunta sellaista panimoa, joiden tarina ulottui toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Suurin osa niistä oli perustettu 1800-luvulla, jolloin nykymuotoinen – aiempaan verrattuna jo jokseenkin teollistunut – panimotapa alkoi vallata Belgiaa. Osa oli päätynyt suurten olutkonsernien osaksi, mutta toisaalta joukossa oli vielä myös hyvin pieniä ja vanhanaikaisia “kaljatehtaita”, jotka tekivät lähinnä tafelbieriä lähikylissä juotavaksi. Noin 50 panimoa on sellaisia, jotka yhä ovat olemassa ja joita voisi kutsua historiallisiksi paikallispanimoiksi. Näitä ovat vaikkapa Dupont, Silly tai De Koninck – sekä tietysti trappistipanimot ja liuta lambic-valmistajia.

* * * * *

Kirjoitin kolme vuotta sitten Olutpostiin 80-luvun belgialaisista pienpanimopioneereista ja heidän oluistaan, sellaisista kuin La Chouffe ja Oerbier. (Teksti löytyy englanniksi blogistani.) Näiden uusien panimoiden markkinointi tehtiin rennosti hieman kieli poskessa, ja sarjakuvamaiset tontut ja hiivaukkelit koristivat etikettejä. “En halunnut meidän pulloihimme punaposkisia munkkeja, keksittyjä pyhimyksiä tai goottilaisia kirjasimia”, muisteli De Dolle Brouwersin Kris Herteleer minulle.

Tämä oli ensimmäinen nuori sukupolvi, joka koki tarvetta ottaa etäisyyttä 50-luvulta alkaen voimistuneeseen luostarioluiden tehomainontaan. Sen tilalle haluttiin huumoria, kotikutoista piirrosjälkeä ja anarkistista folklorea. Esimerkiksi La Chouffen historia alkaa vuodesta 6666 ennen Kristusta, jolloin joukko pieniä mykkiä tonttuja asettui asumaan Baraque de Fraiture-nimiselle ylängölle nykyisen Belgian itäosassa. (Paikannimi kuulostaa viittaukselta ranskalaisten perunoiden myyntikärryihin, baraque à frites, mutta on oikeasti olemassa.)

LaChouffe-dwarves_Flickr-com_SteveB_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, SteveB, CC BY 2.0.

Uudet artisaanipanimot eivät kuitenkaan saaneet kauan nauttia uutuudenviehätyksestään. Jotkut pitkän linjan pienet ja keskisuuret panimot – nuo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustetut sitkeät sissit – ymmärsivät yskän ennemmin tai myöhemmin. Muotiin oli lähdettävä mukaan. Nuori oluterikoisuuksista kiinnostunut väki halusi nyt jotain muuta kuin peruspilsneriä tai luostariolutta, joten sellaista kannatti yrittää tehdä.

Huyghe (per. 1906) oli yksi vanhemman polven panimo, joka lähti täysillä leikkiin. Se lanseerasi jouluna 1988 Delirium Tremens -erikoisoluen, joka kurvasi vaaleanpunaisilla norsuillaan La Chouffen tonttujen rinnalle kevytmielisen ja huumoripitoisen markkinointitrendin kärkeen. Samantapainen hilpeään brändiin tukeutuva uutuus oli Dubuissonin peikkoaiheinen Cuvée des Trolls, joka tosin syntyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Delirium-Tremens_Flickr-com_Jesus-Corrius_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Jesus Corrius, CC BY 2.0.

Toisaalta vanhemmat pienpanimot olivat luoneet omia uusia pintahiivaoluitaan jo aikaisemminkin, kun lager-huuman laantuessa oli nähty, että sellaisilla voisi olla taas yleisöä. Osa näistä oli jonkinlaisia Duvel-kopioita, kuten Het Ankerin vuodesta 1980 pantu Lucifer ja viisi vuotta myöhemmin markkinoille tuotu Union-panimon Judas. Myös De Block -panimon Satan ja Romanin Sloeber kuuluivat epäilemättä samaan joukkoon.

Jotkut Belgian vanhempien pienpanimoiden olutuutuudet olivat sen sijaan syntyneet paikallisten olueen liittyvien perinteiden kylkiäisenä. Näitä oli esimerkiksi Van Eecken vuonna 1981 luoma Poperings Hommelbier, jota tehtiin kaupungissa kolmen vuoden välein järjestettävän humalafestivaalin kunniaksi (Poperinge on Belgian isoin humalanviljelyalue). Samaan tapaan pitkäaikainen paikallispanimo Bosteels kehitteli 80-luvulla vahvan pintahiivaoluen Pauwel Kwakin, joka erikoisine laseineen viittasi entisaikojen hevosmiesten juomataukoihin.

* * * * *

Belgialaisen pienpanimo-oluen historia ei istu amerikkalaisten määrittämään tarinaan, jossa ensin on vain megalomaanisia lager-panimoita ja sitten niiden haastajiksi ilmaantuu lähes tyhjästä pieniä, innovatiivisia käsityöpanimoita. Noita lager-jättiläisiä toki Belgiastakin löytyi: Stella Artois’n valmistaja Brouwerij Artois ja Jupilerin tekijä Piedbœuf kilpailivat pitkään ykkössijasta ja lopulta yhdistyivät yhdeksi ennen näkemättömän suureksi goljatiksi.

Mutta Belgian markkinoiden sinänsä ankarasta keskittymiskilpailusta oli jäänyt henkiin reilusti enemmän pieniä tai keskisuuria paikallisia ja alueellisia panimoita kuin useimmissa muissa maissa. Osa näistä selviytyjistä oli kilpaillut pelkällä pilsnerillä ja ymmärtänyt vasta 1980-luvulla, että pienen panimon piti pärjätäkseen erottautua omalaatuisilla ja korkeatasoisilla tuotteilla. Osa oli tehnyt uskollisesti epämuodikkaita pintahiivaoluita kautta vuosikymmenten, tai hypännyt siihen kelkkaan silloin, kun siinä haisi raha: esimerkiksi 50-luvun luostariolutbuumissa.

Vuosi 1992 on sinänsä vain yksi mahdollinen poikkileikkaus belgialaisen oluen historiassa, johon ei liity mitään suurempaa rajapyykkiä tai merkkitapahtumaa. Siitä eteenpäin asiat kuitenkin kehittyivät Belgian olutteollisuuden sektoreilla entistä enemmän eriäviin suuntiin. Isojen lager-panimoiden yhteenliittymä Interbrew lähti valloittamaan muita mantereita ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi panimoksi AB InBeviksi. Pienpanimot puolestaan panostivat paikallisuuteen ja erikoisuuteen, ja ne löysivät ruohonjuuritason vientimarkkinoita amerikkalaisten käsityöoluen ystävien parista – samoin kuin yhä uusista Euroopan maista.

Tälle kirjoitukselle postaan jatko-osina ensin paketinavaustuokion, jossa katsotaan, mitä oluita näihin teemoihin liittyen tällä kertaa tilasin ja miksi. Myöhemmin on vuorossa maistelumuistiinpanoja, kunhan joskus ehdin nyt saapuneita belgialaisoluita testaamaan.

Mitä meidän nykypäivänä pitäisi ajatella esimerkiksi La Chouffen perusoluen tyyppisestä vahvan saisonin ja Duvel-kloonin välimuodosta, johon korianterin tai vastaavan mausteen on tarkoitus tuoda (ehkä Hoegaardenin innoittamana) se ratkaiseva särmä? Kuinka punaisten norsujen markkinoimat Delirium-oluet vertautuvat La Chouffeen? Entä miten toimivat 2020-luvun alkaessa sellaiset tyylimäärityksiä pakenevat vahvat oluet kuten Witkap Stimulo, Oerbier tai Fantôme Printemps?

Achel Extra Bruin – belgialaistrappistien nuorempaa polvea

Pitkästä aikaa sain hankittua Alkosta tätä tuttua trappistiolutta, johon tutustuin Belgiassa asuessani kymmenen vuotta sitten. Achel eroaa muista Belgian trappistiluostareista siinä, että panimotoiminta oli siellä sammunut ensimmäisen maailmansodan aikaan ja se käynnistyi uudelleen vasta vuonna 1998. Tässä mielessä nyky-Achel on luostaripanimoiden joukossa enemmän samaa sukupolvea vaikkapa Zundertin ja Engelszellin kanssa kuin Westmallen ja Chimayn.

Achelin vahva tumma tripel ei ole tehnyt sellaista vaikutusta kuin esimerkiksi Rochefort 10°, jolla on selkeä omaleimainen makunsa. Toki Extra Bruin (9,5 %) on yleisesti “lähes sadan pisteen oluena” tunnettu ja ansaitseekin arvostusta. Oluen juuret ovat vuonna 2002 jouluolueksi tehdyssä De Drie Wijzen -kausituotteessa. Kolmen itämaan viisaan olut oli ilmestyessään ensimmäinen kausiolut trappistiluostarista sen jälkeen, kun Chimayn sininen olut näki päivänvalon 1950-luvulla.

IMG_0273 (1)Achel Extra Bruin muistuttaa jonkin verran Westvleterenin vahvimpia oluita tai niiden maalaisserkkua St Bernardus Abtia. Siinä ei ole ihan sitä kaikupohjaa tai moniulotteisuutta kuin mitä trappistiluostarin jylhimmältä oluelta toivoisi, mutta hieno juoma tämäkin on. Tuoksussa on suklaatoffeeta ja tummaa brandyä, maku rusinainen, pähkinäinen, lakritsainen ja kirsikkaliköörinen. Maku on makeahko, mutta ei niin makea kuin muistin, ja humalointi on mietoa.

Vaikka olen vuosien varrella seurannut Belgian panimoiden asioita välillä hyvin tiiviistikin, se minulta on jotenkin mennyt ohi, että Extra Bruinilla on myös vaaleampi veli: Extra Blond. Myös blondi on 9,5-prosenttinen ja perustuu vuoden 2004 kesäksi tehtyyn kausiolueen. Pitää yrittää yhyttää sekin joskus. Belgian trappistipanimot eivät tehtaile uusia oluita riesaksi asti, joten sellaiset kuuluisi kyllä tässä blogissa maistella, vaikka nyt jo kymmenen vuotta olenkin ollut Extra Blondin olemassaolosta pimennossa.

(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Belgialaiset oluet Tuulensuun joulukalenterien ylijäämistä

Tampereen Gastropub Tuulensuu myi joulukuun ensimmäisenä päivänä belgialaisia oluita, jotka olivat jääneet myymättä baarin omissa joulukalentereissa. Siirryimme nyt viikonloppuna Kallion kotioloista pariksi päiväksi maaseudun rauhaan, ja minulla oli joulunajalta neljä tällaista olutta vielä reissussa mukana.sdr

Kaikki neljä olivat peräisin Belgian kaikkein uusimman panimoaallon tekijöiltä, mikä oli mielenkiintoinen lähtökohta. En Stoemelings ja No Science ovat “oikeita” panimoita ja majailevat Brysselin mahtavien Tour & Taxisin rahtivarastojen nurkilla. Bossuwé ja De Circus Brouwerij ovat puolestaan kiertolaisvalmistajia, jotka molemmat toimivat Kortrijkin suunnalla, mutta oluet on tuotettu eri panimoilla vaikkakin samalla seudulla.

Tietysti nykytyyliin pari näistä oluista on tehty kollaboraationa muiden panimoiden kanssa; tällä kertaa yhteyksiä on ollut Kanadan suuntaan. En Stoemelingsin pilsneri Papy Vandepils (5 %) on yhteistyöolut Edmontonin Blind Enthusiasm Brewingin kanssa. No Sciencen grisette Fade to Grey (3 %) on puolestaan quebeciläisen Le Trou du Diable -panimon kanssa juonittu.

Papy Vandepils olikin tällä kertaa suosikkini neljän uudehkon belgialaisen tuotteen sarjasta. Se oli tšekkiläiseen uuden aallon pilsneriin viittaava luomus, eli esikuvana on ehkä itse Pilsner Urquellin suodattamaton puutynnyriversio – tai jokin siitä inspiroitunut humalavetoinen pilsneri. Omaan suuhuni se oli kuitenkin niitä kuivempi ja mineraalisempi, ja monien belgialaisten pienpanimo-oluiden tapaan voimakkaan hiilihapon kyllästämä.

Yllättäen Bossuwén Pale Alien Abduction -niminen pale ale (4,6 %) oli jotenkin tunnelmaltaan saman tyyppinen olut. Tietysti sen edustamaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluu vähän erilainen humalointi ja hedelmäisempi tuoksu ja maku, mutta nämä eivät tällä kertaa paljonkaan viiranneet Atlantin taakse. Olut oli tyylilajistaan huolimatta jälleen belgialaisen mausteinen ja kivennäispitoinen, eivätkä mitkään tutut amerikkalaiset makumaailmat (havut ja sitrukset tai trooppiset hedelmät) sitä kovin voimakkaasti hallinneet. Olut oli myös väriltään odotuksia vaaleampi.

Fade to Grey oli puolestaan hyvin hiivainen olut, vain 3-prosenttisena varsin kevyt, mutta belgialaiseen tapaan siinä oli vähintäänkin lupaus maukkaasta ja mielenkiintoisesta oluesta. Grisettestä kirjoitin viimeksi kolme päivää sitten, ja tämän tunkkaisista historiankirjoista esiin kaivetun oluttyylin toinen tuleminen on selvästikin käsillä myös Belgiassa. Pitäisi joskus käydä näissä panimoissa haastattelemassa tekijöitä ja kysyä, mikä heidän filosofiansa on tämän reilu sata vuotta sitten ensimmäistä kukoistuskauttaan eläneen oluen valmistuksessa.

Fade to Grey on IBU-lukemiensa (40) puolesta melko katkera olut. Täytyy myöntää, etten ole löytänyt grisettestä niin paljon tietoutta, että osaisin sanoa, ovatko korkeat katkerot tässä hyvä asia vai ei. Pieni epäilys heräsi, että humalalajikkeita olisi tuotu Uudesta maailmasta. Sen sijaan De Circus Brouwerijn Ringmaster -portteri (4,5 %) ei ole katkera lainkaan. Siinä tuoksuvat kahvi, salmiakki ja multa, ja maku on samaa maata, hieman suklaata mukana ja aavistus tuhkaa. Tämä on melko kevyt olut, joka olisi ehkä hyötynyt muutamaa prosenttia vahvemmasta rungosta, mutta sitten sitä ei olisi toisaalta saanut myydä Tuulensuun joulukalenterin valikoimassa…

Todetaan vielä, että Ringmaster on valmistettu ’t Gaverhopke -panimolla, joka on ollut olemassa jo vuodesta 1994 eli on pitkän linjan tekijä. Pullo osoittautui suihkulähteeksi, mitä Belgiassa yhäkin melko usein tulee vastaan. Ei kuohunta uskoakseni kyllä makuun vaikuttanut, eikä olutta siinä paljon ehdittykään hukata. Satsin toinen kiertolaisolut eli Pale Alien Abduction on puolestaan tehty Eutropius-nimisellä panimolla, joka on toiminut vuodesta 2011 asti nimekkään Alvinnen entisissä tiloissa Kortrijkin kehätien tuntumassa.

Belgian pienpanimokenttä muuttuu nyt – kuten muissakin maissa – sen verran vauhdilla, että perässä ei ole ihan vaivatonta pysytellä. Joe Stangen ja Tim Webbin Good Beer Guide Belgium pitää sentään kattavasti kirjaa pysyvämmistä panimolaitoksista, mutta kiertolaiskulttuurin päiväperhoja ehtii luultavasti GBGB:n painosten välillä sekä syntyä että kuolla. Mielenkiintoista on nähdä, miten uusimman olutbuumin belgialaiset ilmentymät jatkavat kehitystään sitten, kun Eurooppa aikanaan pääsee viruksen ikeen alta.