Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Kimito 300 Triple – trendeistä välittämättä ja ilman temppuja

Kemiönsaaren panimo Kimito Brewing on tehnyt sitkeästi omaa juttuaan suunnilleen viiden vuoden ajan, ja näyttäisi olevan vakiintumassa osaksi eteläsuomalaista panimomaisemaa. Alussa muistan törmänneeni joihinkin laatuongelmiin, mutta ilmeisesti ne jäivät pian taakse, kun kerran eteenpäin on näinkin kauan porskutettu. Viime kuukausina on tullut pikemminkin isoja positiivisia yllätyksiä: Ryewine oli yksi mukavimmista pitkään aikaan maistamistani kotimaisista oluista, ja sama täytyy luultavasti sanoa nyt Alkoon tulleesta 300 Triplestä.

Kimito viestii imagollaan lähinnä sympaattisen “kotikylän panimon” vaikutelmaa, ja oluita markkinoidaan no-nonsense-asenteella. Tuotteista ei tarinoida kovin paljon, reseptien yksityiskohdilla ei liikoja elvistellä, ja NEIPA-hipstereiden etulinjaan ei yritetä tunkea (vaikka sitäkin sorttia valikoimasta näyttää löytyvän). Brändi on yksinkertaisuudessaan takuuvarmasti tunnistettava. Kerran juttelin Jonas Sahlbergin kanssa jossain oluttilaisuudessa, ja kun hän toivotteli tervetulleeksi visiitille Kemiöön, tuli sellainen olo että voisi oikeastikin käydä kun sillä suunnalla joskus liikkuu.

Nyt maistelussa oleva 9-prosenttinen belgialaistyylinen tripel on alun perin tehty panimon 300. erän kunniaksi. Siitä on ilmeisesti jonkin aikaa ja olut on nyt Alkon pienpanimokattausta varten otettu uudelleen tuotantoon. Kuten Kimito omalla Facebook-sivullaan toteaa, kyseessä on “suomalaisilta panimoilta harvemmin nähty tyyli”. Näin kai asia tosiaan on, vaikka henkilökohtaisessa olutuniversumissani tripel on kuitenkin niitä pysyvimpiä kiintotähtiä.

Samaan hengenvetoon voi sanoa, että Belgian ulkopuolella en ole kovin monista tripeleistä ihmeemmin vaikuttunut. Italiassa join muutamia erittäin hyviä. Vaalean, vahvan oluen elementtien pitäisi olla täydellisessä tasapainossa – humala ei saa peittää makeahkoa mallasta, hiivan tuottamat hedelmäiset ja mausteiset yhdisteet saavat erottua, ja alkoholin on syytä pysyä taka-alalla. Parhaimmillaan tuore tripel on vahvuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta jopa raikas, joten makeuttakaan ei saa olla liikaa.

Kemiön tripel ei ole aivan vaalea, lähempänä meripihkan väriä, ja vaahtoa on aluksi mukavasti – ei belgialaisen ylenpalttisesti kuitenkaan. Tuoksussa on hedelmäkakkua ja hedelmäkarkkia, maku on lempeän makea, karamellinen, hedelmäinen ja ehkä hiukan mausteinenkin. Katkerot eivät ole kovin etualalla, eikä mitään terävää pippurisuutta tunnu tulevan niiden rinnalle hiivastakaan. Kovasti arvostan, että Kimito on lähtenyt tekemään rehtiä ja kikkailematonta tripeliä, vaikka tyyli tosiaan ei ole ehkä juuri nyt niitä trendikkäimpiä. Tämä on ehkä aavistuksen makea yksilö mutta maistui kyllä minulle oikein hyvin. Epäilemättä kyseessä on yksi toistaiseksi parhaista suomalaispanimoiden tripeleistä – Jaskan Kaljat ehti omassa arviossaan kohottamaan sen tämän hetken parhaaksi kotimaiseksi belgialaistyyliseksi olueksi.

  

Stille Nacht, Heilige Nacht

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 24. luukku.  

Joulukalenterin ovet sulkeutuvat tältä vuodelta, ja on aika rauhoittua vähäksi aikaa juhlan viettoon. Tähän johdattaa yksi tunnetuimmista 1980-luvun alun belgialaisista oluista, De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht. Löysin sitä eilen kaapistani paitsi vuoden 2019 versiona, myös yllättäen viisi vuotta vanhempana eli 2014 vuosikertana. Nämä pääsivät maisteluun rinnakkain.  

Stille Nacht ei ole enää sama olut kuin 80-luvulla. Kuten usein käy, esimerkiksi sen voimakkuus on pompannut muutaman pykälän ylöspäin kahteentoista prosenttiin. Sitä ennen se oli pitkään 8–8,5 % maastossa. Tuoreemmassa Stille Nachtissa tuntuu, että kyseessä on joulujuhlan railakas alkuilta, ei hiljainen keskittyminen. Sokerin kuumuus ja melkein sitruunamehumainen sivumaku nappaavat suun pinnoille. Kokemus on jopa vähän hajanainen ja mieleen tulee sima. Ehkä viinan henkikin vislaa mukana.

Viisi vuotta kauemmin ikääntynyt versio on toista maata: akuutti sitrushedelmä ja sokeri ovat vaihtuneet sherryn eleganssiin, jota voi hyvin kuvitella siemailevansa hiljaa hiipuvan takkatulen ääressä jouluyönä. Tumma ruokosokeri on tuonut ikääntyneeseen olueen ehkä rommimaisiakin piirteitä, mutta perusrunkoa ajan hammas ei ole vielä syönyt. Ainakin näiden kahden vuoden vertailun perusteella kannattaa antaa viime vuosien Stille Nachtien rauhoittua kellarissa pari vuotta, ehkä enemmänkin.

Kun asioiden antaa ikääntyä, niihin saa uusia näkökulmia ja erilaisen perspektiivin. Ehkä siitä on ollut tämän vuoden joulukalenterissakin kyse. Ajan kuohujen rauhoituttua alkaa näkyä selkeämpiä kehityskulkuja, ja jotkut isot ilmiöt, joihin on aikoinaan liittynyt paljon innostusta, pelkoa tai huolta, näyttävätkin pieniltä sivujuonteilta ajan virrassa.

Ikääntyneiden oluiden tarjoilu ja siihen erikoistuneet baarit olivat belgialainen ilmiö jo viimeistään 80-luvulla, ja samaa voi tietysti harrastaa siellä ja muissakin maissa myös nykyään. Ehkä muutaman vuoden päästä joulun alla taas pääsee vaikka Antwerpenin Kulminatoriin, jossa voi testata saman syksyn Stille Nachtia – onko se jälleen kuuman paahteinen, kuin jouluviikon shoppailustressi nestemäisessä muodossa. Ja kaivaa kellarista sen rinnalle vaikka vuoden 2020 tai 2010 versio, täynnä tyyntä pyhäpäivien rauhaa.

Olutkoira toivottaa levollista ja maltaiden tuoksuista joulua!

Kadonneet belgialaiset oluttyylit

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 16. luukku.

Tämän luukun sisältö ei liity kovin kiinteästi juuri 1980-lukuun, vaikka tuo vuosikymmen onkin joulukalenterin teema. Päätin kuitenkin koota tähän sen, mitä Wilfried Patroons kertoo entisajan belgialaisista olutlajeista tai -tyyleistä Alles over Belgisch bier -teoksessa – kirjahan on julkaistu juuri 80-luvulla, ainakin minulla oleva painos.

Raja “nykyisten” tyylien ja kadonneiden tai katoamassa olleiden välillä tuntuu vähän häilyvältä. Nykytyylit ovat: pohjahiivapuolella pils, export, dort(munder) ja münich, pintahiivaoluissa trappisti- ja luostarioluet, alueelliset tyylit (mm. Oudenaarde, Zottegem, Roeselare), spéciale belge, sekä brittitaustaiset oluet pale ale, stout, scotch ja christmas. Sitten ovat spontaanisti käyvät lambicit. Nämä ovat siis Belgiassa kirjoittamishetkellä valmistettuja tyylejä, ei mikään yritys luokitella koko olutmaailman kaikkia oluttyylejä.

Entisistä tyyleistä kirjassa on pitkä pätkä, mutta hieman oudosti siihen sisältyvät muun muassa witbier, jota kuitenkin oli jo parikymmentä vuotta ehditty tehdä Pierre Celisin panimolla – sekä saison. Lisäksi nuo Oudenaarde ja Zottegem ovat myös vanhoissa tyyleissä. Roeselare tarkoittaa käytännössä Rodenbachia ja ehkä yhtä tai kahta muuta olutta. Oudenaarde on erityisesti Liefmans ja muutama muu ruskea olut, joista Patroons ei käytä termiä oud bruin kuten nykyään ehkä sanottaisiin.

Tässä muut vanhan ajan oluttyylit:

Seef: Kuului sameiden valko-oluiden joukkoon ja oli hyvin suosittu Antwerpenissä. Seefhoekin kaupunginosa on nimetty sen mukaan, mutta nuoremmat asukkaat eivät olutta enää muista. Vielä 1930-luvulla panimovaikuttaja Hendrik Verlinden ennusti seefistä tulevaisuuden olutta, koska se oli hyvin mieto, ja hän totesi alkoholinvastaisen liikkeen voimistuvan varsinkin Alankomaissa.

Leuvense witbier: Hoegaardenin vehnäoluen sukulaista tehtiin isommassa Leuvenin kaupungissa, aineina 40 % vehnää, 60 % ilmakuivattua ohramallasta sekä maltaan ituja. Siis Hoegaardeniin verrattuna vähemmän vehnää, eikä ollenkaan kauraa. Tunnetuin Leuvenin vehnäoluen variantti oli nimeltään Peeterman, joka oli suunnilleen nykyajan hoegaardenilaisen vahvuinen. Sen pano alkoi jonkinlaisella hapattamisella jo ennen keittämistä, ja käyminen tapahtui puuastioissa.

Mater ja Zottegems: Nämä olivat paikallisoluita, jotka nykyään niputettaisiin ehkä Oudenaarden oluen kanssa oud bruin -kategoriaan. Aineina oli ohramallasta – myös laadukasta paikallista sellaista – sekä karamellimallasta. Infuusiomenetelmällä valmistetut oluet olivat väriltään punaruskeita tai vaaleanruskeita, ja ainakin Materissa suoraan tulen päällä keittäminen voimisti myös karamellin makua. Mater saattoi olla jopa 7° vahvuista (belgialaisia asteita eli kai noin 7 tilavuusprosenttia). Näitä hienompia laatuja kyseisten kaupunkien oluista pullotettiin samppanjapulloihin, ja niitä saatettiin kutsua nimellä dobbelen bruinen. Joillakin alueilla ne kypsyivät port- tai viinitynnyreissä.

Gildenbier tuli Diestin kaupungista ja se oli makeaa ja mustaa. Talviohran lisäksi reseptissä oli 30 % vehnää, karamellimallasta ja maltillinen määrä humalaa. Tuhtia olutta pidettiin ravitsevana ja sitä suositeltiin nuorille äideille – jopa kuningatar Astridille tuotiin sitä Laekenin kuninkaanlinnaan 1930-luvun alussa hänen synnytystensä aikoihin.

Aarschots bruin oli aromaattista mallasta ja vehnää sisältänyt tumma olut, jota maustoi pieni määrä ylivuotista humalaa. Se kypsyi 230 litran tynnyreissä ja tuoreeseen olueen lisättiin tyypillisesti vanhempia panoeriä mukaan, joka toi makuun vaihtelua.

Caves oli erityisesti Lierin kaupunkiin yhdistetty olut, jota keitettiin humalan lisäämisen jälkeen viisi tai kuusikin tuntia. Gentse caves -olut on sekoitus kahta vierrettä, joten se on vaaleampi. Caves oli raikkaan makuinen ja sitä suosittiin kesäkuukausina.  

Duivelsbier ja Jack-Op (ja toki myös Faro) olivat lambicin ja tuoreen pintahiivaoluen sekoituksia, joista varsinkin ensin mainittu oli nimensä mukaisesti vahva, 7-prosenttinen. Duivelsbier oli tumma ja makea, Jack-Op taas ilmeisesti vaaleampi olut, joka maailmansotien välissä oli yksi Belgian suosituimmista olutlaaduista.

Näiden erikseen kuvattujen vanhojen tyylien lisäksi Patroonsilla on lista nimiä, jotka ovat painuneet vielä syvemmälle unholaan: Dreydraet, Godalle, Waeghbaert, Uitzet ja Just-Hop. Lisäksi mainitaan saison ja grisette sekä Mechelschen bruynen, jonka historia on ilmeisesti sama kuin Het Anker -panimon Gouden Carolusilla. Myös kwak mainitaan vanhana tyylinä, joka on hiljattain otettu uudestaan käyttöön.  

Kun kävelee belgialaiseen olutkauppaan nykypäivänä, saattaa törmätä joihinkin näistä nimistä. Useimmiten ne eivät ole enää “oluttyylejä”, vaan tosiaan jokin panimo on ehkä ottanut vanhan nimen omaksi tuotemerkikseen – eikä siitä ole takeita, vastaako pullon sisältö mitenkään nimeen liittyvää perinnettä. Esimerkiksi Oud Zottegems Bierin kohdalla saattaa aika pitkälti vastatakin, mutta siinäkin kyse on vain yhden panimon oluesta, kun menneinä aikoina 6 000 asukkaan Zottegemiä palveli kokonaista kahdeksan panimoa. Saman voi toki sanoa myös Hoegaardenin vehnäoluesta, mutta sen edustama tyyli on sittemmin saanutkin jäljittelijöitä niin Belgiassa kuin muissa maissa, luultavasti kaikilla mantereilla.   

(Lähde: Wilfried Patroons, Alles over Belgisch bier. Kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, CC BY 2.0.)

Kun aidompi Hoegaarden löytyi Amerikasta

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 10. luukku.

Kaikki tietävät, että Pierre Celis – New York Timesin toimittajan sanoin “Ross Perot’n kokoinen mies, jolla on usein narusolmio kaulallaan” – muutti Amerikkaan saavutettuaan kaiken Belgian panimomaailmassa. Hän myi vuonna 1985 sattuneen tulipalon seurauksena vakuuttamattoman Hoegaardenin panimonsa Belgian johtavalle pils-panimolle Interbrew’lle, toimi kaupan ehtojen mukaisesti viisi vuotta suurpanimon palveluksessa ja nosti sitten kytkintä.

Päädyin tätä joulukalenterin luukkua varten kaivelemaan tietoja siitä, mitä Celis itse myöhemmistä vaiheistaan ajatteli, ja mitä niistä Belgian päässä tuumattiin. Hän tuntuu olleen pääasiassa tyytyväinen päätökseensä siirtyä rapakon taakse, mutta olutmaailman arki – legendaarinen maine, kasvupaineet ja tolkuton työmäärä – saivat hänet lopulta kiinni.

1990-luvun alussa Celis siis löysi itsensä Texasista, tarkemmin sanoen Austinista, joka on Antwerpenin kokoinen kaupunki. “Viihdyn täällä hyvin”, Celis kertoi Den Bierproever -lehden päätoimittajalle Peter Crombecqille vuonna 1992. Texas on Yhdysvaltojen eniten olutta kuluttavia valtioita, ja pienille erikoisolutpanimoillekin alkoi jo olla tilausta. Celis, jonka englanti oli aluksi haparoivaa, piti myös texasilaisten hitaasta puhetavasta.

Hänen uuden panimonsa toiminta-ajatus oli sinänsä selkeä: sen kantava tuote oli autenttinen Hoegaardenin vehnäolut, jonka Celis oli pelastanut sukupuutolta 60-luvulla. Peter Crombecqin mukaan – eikä hän ole ainoa näin ajatteleva – Interbrew (nykyinen AB-InBev) oli onnistunut jo 90-luvun alkuun mennessä jossain määrin vesittämään Pierre Celisin alkuperäisen vehnäoluen.

Näin Crombecq:

[Oud Hoegaerds Witbier] oli alun perin luonteikas, omaperäinen maustettu olut, josta on sittemmin tullut varsin tavallinen vehnäolut – maultaan suurin piirtein witbier-kategorian keskitasoa. Suuren ostajapanimon painostuksen alla Pierre Celis joutui rusikoimaan oman vehnäoluensa Interbrew-pakkopaitaan. Sitä maailmaa hän ei olisi pitempään kestänyt, joten hän vetäytyi.

Aina tiettyyn paikkaan ja historiaan sidotut tuotteet ja perinteet eivät ehkä kestä 8 000 kilometrin siirtymää menettämättä jotain luonteestaan tai sielustaan. Mielenkiintoista onkin, että Interbrew-Hoegaardenin suhteen kriittinen Peter Crombecq kuvailee Celisin Texasissa tekemää vehnäolutta, Celis Whitea, “aidoksi, vanhanaikaiseksi, autenttiseksi Hoegaardenin valkoiseksi”. Se ei siis ole menettänyt mitään matkan varrella. Onhan tekijänä Pierre Celis, mies, joka tästä olutperinteestä todennäköisesti tietää enemmän kuin edes muut belgialaiset.

Michael Jackson kirjoittaa Beer Companion -kirjansa (1993) suomenkielisessä laitoksessa:

Pierre Celisin uusi, modernin ryhdikäs panimo sijaitsee avaran, lehtevän puiston keskellä runsaan viiden kilometrin päässä Austinin keskustasta. Kalkkikivipitoinen vesi pulppuaa lähteestä, jonka ympärillä lainehti muinoin sisämeri ja jonka lähistöltä on löydetty esihistoriallisten liskojen fossiileja. Kova, “punainen” talvivehnä tulee texasilaisesta Luckenbachin pikkukaupungista, jonka musiikinystävät tuntevat Waylon Jenningsin kotipaikkana, vaalea ohramallas taas Belgiasta. Humala on Willametteä (Oregonista) ja Cascadea (Washingtonista). Valmistuksessa käytetään belgialaiseen tapaan myös korianteria ja appelsiininkuorta. Olut käytetään hyvin samantapaisella hiivalla kuin Belgiassa. Pääkäymisen jälkeen vierteeseen lisätään maitohappobakteereja, minkä jälkeen olut pastöroidaan ja herätetään uudelleen alkuperäisellä hiivalla jatkamaan varastokäymistä tankeissa.

Minun korviini tässä kuvauksessa on kaksi kiinnostavaa piirrettä. Yksi on amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttö: jos vielä Willamette saattaisi ehkä maistua aidosti eurooppalaiselta perinteeltä, Cascaden voisi kuvitella jo tuovan olueen selkeästi amerikkalaista luonnetta, jos sitä on enemmän kuin muutama hippunen?  

Toinen on maitohappobakteerit: oliko amerikkalainen Celis White uskollinen Hoegaardenin perinteelle nimenomaan pienen happamuuden suhteen, joka kai InBevin Hoegaardenista on ajan mittaan hioutunut pois makeamman maltaisuuden tieltä?

Näihin kysymyksiin Celis Whiten “autenttisuudesta” on tietysti nyt hankala vastata, kun Pierre Celis on itse jo yhdeksän vuotta käyskennellyt autuaammilla vehnäpelloilla. Myös empiirinen testaus on mahdotonta, kun Amerikassa kukaan ei (minun tietääkseni) tätä olutta enää tee. Belgialainen Celis White -versio, josta vastaa Van Steenbergen panimo, on ilmeisesti aika erilainen, lähempänä nykyisiä belgialaisia keskitien vehnäoluita.

Kuten alussa tuli todettua, Celisin toiminta Yhdysvalloissa oli kohtalaisen menestyksekästä alusta asti. “En mainostanut oluttani siellä millään lailla. Toin sinne vain tarinan belgialaisesta, joka valmistaa belgialaista oluterikoisuutta sikäläisillä raaka-aineilla. Ihmisten oli tultava itse hakemaan olutta panimolta, en kuljettanut sitä minnekään”, hän kertoi Den Bierproverin haastattelussa.

Se oli kovaa työtä, Celisin yhtiökumppani muistelee. Muutamassa viikossa päästiin 20 000 hl tuotantoon ja ennen pitkää tuotettiin noin 100 000 hl vuodessa. Vertailun vuoksi pieni belgialainen artesaanipanimo kuten De Dolle Brouwers tuotti tuolloin 1 000 hl vuodessa. Vehnäolut ei ollut panimon ainoa tuote, vaan he tekivät – kuten useimmat amerikkalaiset pienpanimot tuolloin – myös saksalaistyylisiä oluita kuten pilsiä ja bockia.

Pierre Celis eli yli kuusikymppisenä toista nuoruuttaan Uudessa maailmassa, ja hänen yrityksensä kasvu ylitti kaikki toiveet. Lopulta kasvupaine koitui myös yrityksen kohtaloksi: ennen pitkää Celisin kumppaniksi laajentumiseen otettiin iso lager-panimo Miller, joka muutamaa vuotta myöhemmin sulki panimon ja brändi myytiin michiganilaiselle pienpanimolle.  

Alkuajat Texasissa olivat kuitenkin lääkettä niihin haavoihin, joita pakotettu yhteistyö Interbrew’n kanssa oli jättänyt Pierre Celisiin. Austinissa oli mahdollista kävellä katuja ja tuntea ylpeyttä Hoegaardenin vehnäolutperinteen maihinnoususta uudelle mantereelle: hänen oluttaan tuli vastaan yhdessä jos toisessa baarissa aikana, jolloin belgialainen olut ei muuten vielä ollut lyönyt Atlantin takana toden teolla läpi.

(Lähteet: Den Bierproever, New York Times. Kuva: Flickr.com, Stephen Boisvert, CC BY 2.0.)

Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 9. luukku.

Viime kuussa 90-vuotisjuhlansa kynnyksellä kuollut Luc Van Honsebrouck muistelee seuraavassa nimikkopanimonsa vaiheita Belgian olutkentän murrosvaiheessa. Ote on vuonna 2003 ilmestyneestä elämäkerrasta Vijftig jaar brouwer:

Vuonna 1980 olimme alkaneet panimolla aavistella, että oluenjuojia kiinnostavat yhä enemmän hyvät, vahvat, vaaleat oluet. Oluenpanijamme Jozef Maes oli jo alkanut kehitellä sellaista, ja luulen, että olimme ensimmäinen panimo Länsi- tai Itä-Flanderissa, joka toi tämäntyyppisen oluen markkinoille. Brigand oli punertavanvaalea, 9-prosenttinen, täyteläinen ja runsaasti humaloitu olut, joka sopi hyvin sen ajan makuun.

Panimon kotipaikkakunnan Ingelmunsterin asukkaita kutsuttiin Ranskassa brigandeiksi eli ryöväreiksi vuoden 1798 talonpoikaissodassa, jossa flaamit nousivat ranskalaista valloittajaa vastaan. Tästä Van Honsebrouck sai paikallisväriä olutuutuudelleen, jonka markkinoimiseksi pystytettiin panimon pihalle yli kaksimetrinen rosvopatsas ja alettiin jopa järjestää vuotuisia Brigandscarnavaleja.

Olutta myytiin 75 cl samppanjapulloissa, jotka oli suljettu aidolla korkilla, mikä oli tuolloin tullut suosituksi erikoisoluissa. Tosin Van Honsebrouckin ideaa suojata korkkia sinisellä tinapaperilla ei pidetty piireissä “olutpulloon sopivana”, vaikka ylellinen ulkoasu oli juuri se, millä hän halusi tuotetta markkinoida. Sitä juotiinkin hienoissa ravintoloissa ja panimon sponsoroiman Club Brugge -jalkapalloseuran edustustiloissa. Jopa prinssi Albertille panimon isäntä onnistui kerran juottamaan sitä “samppanjana”, kun arvovieras oli erehtynyt kieltäytymään olutmaljasta.

Brigandia kuitenkin ostettiin myös kotona juotavaksi – Belgiassa kuten muuallakin oluenkulutus siirtyi yhä enemmän ravintoloista ja baareista pois. Vahva tuote meni hyvin kaupaksi ja jotkut nauttivat siitä liikaakin. Van Honsebrouckin mukaan vaimot saivat joskus sanoa miehilleen: “Annapa roisto-oluen olla, olit eilen jo ihan tarpeeksi roisto.”

Tästä ei seurannut, että panimon seuraava iso uutuuslanseeraus olisi ollut miedompi olut – päinvastoin. 80-luvun lopulla Luc Van Honsebrouck oli maistellut naapurikylän Westvleterenin luostarioluita, ja uusi markkinarako löytyisi hänen mielestään luostarin vahvinta, 12° olutta vastaavalle tuotteelle.

Munkkien 6° olut oli tavallista. 8° olut oli maukasta. 12° olut oli väljää kuin kahvi, melkein hiilihapotonta, mutta hyvää, taivaallisen hyvää. Jos halusit ostaa kopan kuutosta, odotit tunnin. Kahdeksikkoa piti odottaa kaksi tuntia. Korillinen kahtatoista edellytti neljän tunnin jonotusta, ja sen jälkeen sait sen, jos olutta oli jäljellä. Meidän panimomme tekisi sellaista olutta, jota asiakkaat luostarista olivat halunneet mutta eivät olleet saaneet.

Siispä haeskelemaan reseptiä. Avukseen Van Honsebrouck sai Westvleterenin entisen panimotyöntekijän, joka oli joutunut munkkien epäsuosioon ja saanut potkut. Tämä paljasti luostarin reseptiikan salat maalliselle paikallispanimolle. Van Honsebrouck oli tyytyväinen koekeitoksiin mutta antoi lopputulokseen muodostua enemmän hiilihappoa, koska ei uskonut omien asiakkaidensa arvostavan aivan kuplatonta olutta.

Kehittely alkoi vuonna 1989 ja tuote tuli markkinoille seuraavana vuonna. Van Honsebrouck antoi oluen nimeksi Kasteelbier, koska hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ostanut Ingelmunsterin linnan (kasteel) kotipaikkakunnaltaan. Tumma Kasteelbier sai vaalean sisaruksen vuonna 1996, ja siitä on tullut sittemmin panimon lippulaivabrändi.

Tällaiset pohdinnat, joissa vakiintuneet belgialaiset pienpanijat haeskelevat silmä kovana uusia markkinarakoja, lyövät säröä Michael Jacksonin ja muiden maalailemaan kuvaan pastoraalisesta Belgiasta, suurten olutperinteiden maasta. Ulkoapäin Belgia oli helppo nähdä monoliittinä, jolla oli vakiintunut tyylipalettinsa: yhtäällä luostarioluet ja belle époque -panimoiden erikoisuudet kuten Duvel, toisaalla kansanoluiden ohenevat jäänteet lambic, saison, oud bruin ja witbier.

Todellisuus oli – kuten tässä blogissa ennenkin olen sanonut – monipuolisempi ja siihen liittyi myös vanhojen panimoiden taholta melko ahkeraa kehittämistä ja trendien haistelua. Esimerkiksi Van Honsebrouck osasi kyllä lähteä mukaan muotivirtauksiin. Jo 70-luvulla hän oli ryhtynyt panemaan lambicia ja gueuzeä kaukana näiden kotiseuduilta, kun oli huomannut makeutetun pullo-gueuzen saaneen suosiota Belgian rannikolla.

Brigandin innoittajana toimi luultavasti ennen kaikkea Duvel, jota alkoi 70-luvun lopulla saada jo eri puolilta Belgiaa. Kiinnostus paikallispanimoiden luonteikkaisiin erikoisuuksiin oli herännyt, ja nuori polvi metsästi niitä muutamista ensimmäisistä oluthuoneista ja -kaupoista. Duvelin vanavedessä moni panimo teki pirullisilla hahmoilla markkinoitavia oluita kuten Satan, Judas ja Lucifer.

Kasteelbieristä ei ole koskaan muodostunut aivan yhtä arvostettua olutta kuin esikuvastaan Westvleterenistä. Ainakin nykyään sen ylenpalttinen makeus on varmasti joillekin liikaa. Kun vanhoja asiantuntija-arvioita vertaa tuoreempiin, vaikuttaa, että olut on kenties alkuaikoina ollut vähemmän siirappinen. Panimon taloudelle Kasteel on kuitenkin tehnyt varmasti juuri niin hyvää kuin haluttiinkin: se on yksi näkyvimpiä belgialaisia pienpanimo-oluita, ja vientikin tuntuu vetävän.

(Lähde: Luc Van Honsebrouck, Vijftig jaar brouwer: mijn verhaal. Kuva: Flickr.com, Smabs Sputzer, CC BY 2.0.)

Antwerpenin ensimmäisiä olutidealisteja – juomakauppias ja kapakoitsija

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 8. luukku.

Louis Verhaegen perusti pienen viinakauppansa vuonna 1967 Seefhoekiin, työläiskaupunginosaan, joka oli joskus aikojen alussa saanut nimensä seef-nimisestä oluesta. Jo alkuaikoina hän myi Den Boemelaar -kaupassaan myös oluita – ja erityisesti sellaisia, joita muualta ei saanut, kuten Westmalle Tripel ja Duvel.

Pienten panimoiden erikoisemmille oluille ei yksinkertaisesti ollut Antwerpenissä tai muuallakaan Belgiassa tuolloin markkinoita. Niitä juotiin siellä, missä niitä tehtiin. Lähinnä isoja pils-merkkejä rahdattiin ympäri maata, isoista tuotantolaitoksistaan tuhansiin baareihin ja marketteihin.

“Myin noita oluita, koska pidin niistä itse, ja ajattelin, että kun minä pidän, ehkä niille löytyy muitakin ystäviä. Naapurit alkoivatkin sitten jossain vaiheessa katsella niitä: no, tuotahan voisi maistaa…ja tuotakin”, Louis Verhaegen muistelee Den Bierproever -lehden haastattelussa vuonna 1987.

Vähitellen Verhaegen alkoi kypsytellä ajatusta, että kysyntää voisi olla nimenomaan oluisiin keskittyvälle kaupalle. 1970-luvun alkaessa hänellä oli myynnissä reilut viisikymmentä eri olutmerkkiä, ja hän alkoi levittää sanaa lähimmän tuttavapiirinsä ulkopuolelle. Oluita saadakseen oli kierreltävä panimoilla, joita oli siellä täällä ympäri maata. Käytännössä kaikki pienpanimot olivat vielä vanhoja kylä- tai luostaripanimoita, joiden joukossa ehkä lähinnä Hoegaardenin Pierre Celis edusti jossain mielessä uutta sukupolvea.

Juomapuodin asiakkaina oli myös kourallinen baareja läheltä ja vähän kauempaakin. Dirk Van Dyck avasi 70-luvun puolivälissä Bodega-nimisen paikan Kieliin, joka oli toinen työläiskaupunginosa Antwerpenin keskustan eteläpuolella. Samoihin aikoihin Den Boemelaarin palveluksia hyödynsivät Antwerpenin kapakoista lisäksi Kubus ja Den Gouden Leeuw, ja Gentissä Dulle Griet. Hallessa oli lambic-panija Frank Boon, joka myös anniskeli noihin aikoihin muiden panimoiden erikoisoluita.

Louis Verhaegen kutsuu näitä tienraivaajia, joihin siis itsekin lukeutuu, olutidealisteiksi: heillä eivät frangin kuvat kiiluneet silmissä, vaan haluttiin levittää tietoa hyvistä oluista ja sitä kautta myös auttaa niiden säilymistä markkinavoimien pyörteissä. Dirk Van Dyck – sittemmin Kulminatorin isäntänä tunnettu – kertoi samaiselle Den Bierproever -lehdelle muutamaa vuotta myöhemmin ensimmäisistä viikoistaan 70-luvulla Bodega-baarissa:

Avasin baarin ovet ja odotin ensimmäisiä asiakkaita, ketään ei tullut. Menin ulos jalkakäytävälle seisoskelemaan, kunnes ikuisuuksien päästä tuli yksi juoppo ja örähti: “Anna tuoppi!” “Mutta hyvä herra, en minä tuoppeja täällä tarjoile.” Sitten mietin itsekseni, mihin ihmeeseen olin tullut ryhtyneeksi.

Ensimmäiset viikot baari oli aina tyhjä. Aikaisemmassa työssäni ravintolassa olin tottunut, että lounaasta alkaen pöydät olivat täynnä porukkaa, mutta baarissa ei käynyt kukaan. Hiljalleen väkeä alkoi ilmestyä jonkin verran, joku poikkesi juomassa Duvelin silloin tällöin. Herätti huomiota, että minulla oli sata frangia maksavia pulloja, kuten Liefmansin Goudenband, kun normaali pils maksoi silloin 20 frangia. Työväenkortteleissa kalliimmat oluet eivät tulleet kuuloonkaan.

Jo alkuvuosina Bodegaan oli kertynyt sadan oluen valikoima, jota omistaja täydensi itse torstaisin, kun baari oli kiinni. Erään uskollisen asiakkaan kanssa hän hyppäsi Citroën DS:äänsä ja ajeli ympäri Valloniaa ja Flanderia. Asepalvelus oli tuolloin Belgiassa pakollinen, ja Dirkin viettäessä pitkiä päiviä kasarmilla vaimo Leen piti baaria pystyssä. Nukuttiin lyhyitä öitä, eikä baarin tulevaisuus ollut mitenkään itsestään selvä.

* * * * *

Sekä Den Boemelaarin Louis että Bodegan Dirk mainitsevat hankalien alkuaikojen jälkeen jonkinlaisena käännekohtana vuoden 1977. Antwerpen vietti tuolloin suuren poikansa, taidemaalari Peter Paul Rubensin 400-vuotisjuhlia. Juhlallisuuksiin tehty Rubensbier oli laajasti saatavilla koko kaupungissa, ja se osaltaan nosti erikoisemmat oluet suuren yleisön puheenaiheeksi.

Samana vuonna eräät lähiseudun baarinpitäjät, jotka olivat Louis Verhaegenin Boemelaar-kaupan asiakkaita, olivat saaneet tutun toimittajan kiinnostumaan olutmeiningistä toden teolla. Tämä kirjoitti isoon Het Nieuwsblad -lehteen reportaasin Belgian olutperinteestä ja muutama muu media seurasi pian perässä.  

Bodega sai puolestaan valtakunnallista mainosta, kun baarissa pidettiin Michael Jacksonin ensimmäisen olutatlaksen julkistustilaisuus, jota näytettiin Belgian television lähetyksessä. Vaikka asiakasvirrat eivät vielä paisuneet suinkaan tungokseksi saakka, tämä hetki valokeilassa oli Dirk Van Dyckille merkki siitä, että takaisin ei ollut enää kääntymistä. Uudet asiakkaat eivät olleet enää satunnaisia Duvelin-kulauttajia, vaan edustivat jo “uutta belgialaista olutihmistä”. Muutamat päättivät maistella 144 oluen valikoiman läpi esimerkiksi kahdessa kuukaudessa, ja joskus seisoivat oven takana odottamassa baarin aukeamista.   

(Lähde: Den Bierproever. Kulminator-kuva: Flickr.com, Jennifer Morrow, CC BY 2.0.)

Viiden tähden oluita Belgiassa ennen ja nyt

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 4. luukku

Tämä blogi täyttää tänään viisi vuotta. Sen kunniaksi postaan taulukon viiden tähden oluista. Taulukko perustuu kirjaan, joka on ehkä kaikista olutteoksista eniten vaikuttanut Olutkoira-blogiin. Kirja on Good Beer Guide to Belgium, jonka idea syntyi tekijänsä Tim Webbin mukaan eräänä iltana ’t Brugs Beertje -baarissa “lokakuussa 1988 – tai kenties 1987”. Tässä mielessä aihe sopii siis joulukalenteriini, jonka teemana on 80-luku. Toki GBGB:n ensimmäinen painos valmistui vasta myöhemmin ja ilmestyi vuonna 1992.

Taulukon vasemmassa sarakkeessa ovat kyseisen Belgia-olutoppaan ensimmäisessä painoksessa (1992) viiden tähden arvoisiksi luokitellut oluet. Oikeanpuolimmaisessa sarakkeessa on saman oluen saama tähtiluku uusimmassa, vuoden 2018 painoksessa, jos olut on vielä ollut silloin olemassa. Viiden tähden oluita on yhteensä 50, ja niistä yllättävän suuri osa – reilu neljäkymmentä – on edelleen markkinoilla. Täysillä tähtiluvuilla on siis tuolloin kruunattu oluita ja panimoita, jotka kestävät hyvin aikaa. 80-luvun oppaista olisi helppo nimetä myös 50 olutta, joista yhtäkään ei enää tehdä.

Kirjan tekijät – nykyään Joe Stange ja Tim Webb, ei enää Webb yksin – ovat muuttuneet kitsaammiksi tähtien suhteen. Enää reilu 30 belgialaisolutta saa viisi tähteä vuoden 2018 listauksessa, vaikka arvioitujen oluiden yhteismäärä on toki kasvanut. Yhtenä syynä voi olla se, että neljän ja viiden tähden väliin on tullut vuosien varrella merkintä 4+. Muitakin selityksiä saattaa olla – esimerkiksi että laadukkaat pienpanimot eivät enää tarvitse niin paljon buustausta olutoppailta kuin ennen. Sitä en usko, että taustalla olisi yleinen laatutason lasku. Toki osa entisistä viiden tähden oluista varmaan onkin antanut tasonsa heikentyä.

Arviointiin on tullut muitakin nyansseja: esimerkiksi vuoden 2018 merkinnöissä joillekin oluille on annettu arvio “tuoreena” ja toinen vuoden säilytyksen jälkeen. Esimerkiksi Westvleteren 12°:lla tuo ikääntynyt versio saa täydet viisi tähteä, mutta tuore ei. Joskus tupla-arvio voi myös olla isolle ja pienelle pullolle tai pullo- ja hanatuotteelle erikseen.  

Millä tyyleillä Good Beer Guide Belgiumin maailmassa pääsee helpoiten täysille pisteille? Selkeimmin kirjoittajat arvostavat lambicia ja sen anniskelusovelluksia kuten gueuzeä ja kriekiä. Toinen voittajaryhmä ovat vanhat kunnon trappistioluet, varsinkin vuonna 1992. Muutamia viiden tähden nostoja on myös alueellisten erikois-alejen joukosta: ensipainoksessa Witkap Stimulo, Duvel, McChouffe, Watous Witbier ja pari muuta, uusimmassa oppaassa taas muun muassa XX Bitter, Rulles Estivale ja Zinnebir.  

Amerikkalaiset maistelivat Belgian oluita 40 vuotta sitten

Olutkoiran joulukalenterin 2. luukku.

Belgian olutharrastajien Den Bierproever -lehdessä esiteltiin vuonna 1986 amerikkalainen olutkirja The Great American Beer Book, jossa maisteltiin oluita eri puolilta maailmaa. Den Bierproeverin toimituksella oli käytössään vuoden 1980 painos, vaikka kirja on ilmeisesti alun perin ilmestynyt jo vuonna 1978. Kirjoittaja on James D. Robertson.

Myös joukko belgialaisia oluita oli päätynyt paneelin maisteltavaksi kirjaa varten. Maistelijat olivat Den Bierproeverin mukaan “miehiä ja naisia eri puolilta Yhdysvaltoja: taustojensa, ammattiensa ja makujensa suhteen monipuolinen ryhmä”. Henkilöiden tuli arvioida oluiden ulkonäköä, tuoksua (aromi ja bukee) sekä makua ja jälkimakua. Arviot tehtiin sokkona, ja pisteiden yhteismääräksi kertyi jokaiselle oluelle jotain 0 ja 90 väliltä.

Belgialaiset nostavat esiin kirjan tyylikuvauksista muun muassa sen, että Robertson pitää happamia oluita lähtökohtaisesti viallisina, eivätkä myöskään hyvin makeat tai hyvin katkerat oluet tunnu kirjalle kelpaavan. Robertson itse vaikuttaa pitävän trappistioluista, mutta pisteitä jakava paneeli ei niille lämpene yhtä paljon. Itse asiassa kirjassa arvioidut kahdeksan belgialaista olutta pärjäävät kaikki varsin heikosti.

Parhaiten amerikkalaisten mielestä toimi Cuvée de l’Ermitage, joka sai peräti 51 pistettä 90:stä. Tämä luostarityylinen olut näki päivänvalon ilmeisesti vuonna 1953 ja oli pitkään vallonialaisen Brasserie de l’Unionin arvostettu lippulaivaolut. Merkin alamäki alkoi jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Union oli fuusioitu vuonna 1978 Maes-panimoon. Viimeiset vuotensa olut vietti 2000-luvun puolella yhtenä Grimbergen-luostariolutvalikoiman nimekkeenä, ja on nyttemmin kai kadonnut kokonaan.

Kaukana Cuvéen perässä tulivat Loburg-pilsneri (30 p.), tumma Leffe (29 p.), Chimay 6° (23 p.), Stella Artois (19 p.) ja Orval (12 p.). Bush Beer ja Saison Regal jäivät nollille pisteille. Bushista raatilaiset antoivat muun muassa seuraavia luonnehdintoja: Indescribably awful. Unbelievable. The worst concoction I have ever experienced. Kirjoittaja summaa tilanteen kuivasti: Maybe it was spoiled.

Belgialaiset eivät tunnu uskovan Bushia pilalliseksi, vaan ainakin rivien välistä näyttää, että amerikkalaiset eivät heidän mielestään ole sokkotestissä ymmärtäneet, mitä maistavat. Ylipäätään kirjan tiedot Belgian oluista ovat heistä osittain vääriä ja varsin puutteellisia. Parhaiksi tuontioluiksi kirjassa arvioidaan ale-sarjassa kanadalainen Oland Export Ale vaaleista ja McEwan’s tummista. Lager-sarjoissa pärjäävät norjalaisen Hansan Fjord ja Hacker-Pschorrin Oktoberfest. Mackeson Stout ja tanskalaisen Albani Bryggeriernen Porter voittavat omat tummat sarjansa.

(Kuva: Phil Whitehouse, Flickr.com, CC BY 2.0.)