Stout RullQuin – mengbier-perinteen tummempi puoli

Tein muutama vuosi sitten Olutpostille haastattelun vasta avatulta gueuze-sekoittamolta Tilquiniltä, jossa omistaja Pierre Tilquin kertoili tunnelmistaan Belgian ensimmäisenä uutena gueuzen valmistajana viiteentoista vuoteen sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Muistaakseni juttu julkaistiinkin lehdessä.

Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että Tilquinistä sukeutuisi yksi puhutuimmista belgialaisista oluentuottajista ja että hänen gueuzensä tulisivat vastaan ties missä olutkaupoissa, -baareissa ja -tapahtumissa eri maissa. Koko homma näytti alussa niin paikalliselta ja pienimuotoiselta, siitäkin huolimatta että hän jo paljasti melko suuren osan ennakkokysynnästä tulleen Atlantin takaa. En ylipäätään tajunnut lainkaan tuossa vaiheessa vielä, miten iso juttu hapanoluista craft beer -kuvioissa tulisi.

PierreTilquin

Pierre Tilquin ja lambic-tynnyrit.

Samassa artikkelissa oli kainalo läheltä liippaavasta aiheesta eli sekoittamispohjaisista oluista Belgiassa yleensä. Oluiden valmistaminen sekoittamalla oli Belgiassa ennen vanhaan yleistä muuallakin kuin lambic-alueilla. Joka toisella panimolla oli sata vuotta sitten valikoimassaan jokin sekoitettu olut, mengbier. (Näin minulle kertoi toinen De Ranke -panimon dynamoista, Nino Bacelle.)

Varsinkin jonkin vaalean pintahiivaoluen ja lambic-tyyppisen happaman vanhan oluen sekoittaminen oli tyypillistä. Kun säilytysolosuhteet eivät olleet sitä mitä nykyään, turhan rankaksi päässyttä happamuutta saattoi säädellä lisäämällä mukaan tuoretta olutta.

Edessäni on nyt pullo jotain vähän muuta mutta ehkä kuitenkin samasta muotista veistettyä. Tilquinin ja Brasserie de Rullesin yhdessä kehittelemä Stout RullQuin on puutynnyreissä Tilquinin sekoittamolla kypsynyttä sekoitusta, jossa on 7/8 Rulles Brune -oluetta ja 1/8 lambicia. Olut on viettänyt kahdeksan kuukautta puutynnyreissä ja sen jälkeen käynyt puoli vuotta pullossa.

cofSekoitussuhteesta huolimatta lambic lyö vahvasti läpi tämän oluen tuoksussa ja dominoi jossain määrin myös makua. Lambicin navettamaisuus ja katkera happamuus ovat läsnä. Oluen väri on toki tummanruskea, ja erityisesti jälkimaussa mutta pitkin matkaakin belgialaisen stoutin kevyt, poltetun sokerin häivähdys on mukana. Hetkittäin tuntuu vahvempikin savuinen, metsäinen tummien maltaiden pohja. En itse asiassa muista Rulles Bruneä maistaneeni, joten en osaa tarkemmin määritellä miten juuri se vaikuttaa tämän oluen makuun. Ratebeer luokittelee Rulles Brunen Belgian ale -kategoriaan eikä stoutiksi, joten mustista mustin stout se ei taida olla.

Varsinaista makeutta en juurikaan tässä oluessa maista, liekö villihiiva polttanut sen pois. Jokin ongelmakin tekijöillä on tämän oluen käymisessä ollut, ja sen vuoksi tästä (7 %) oluesta on olemassa myös vahvempi 8,5-prosenttinen versio. (Due to oversaturation in the bottle, this beer was put again in oak barrels, and then bottled for a second time.)

Loppumaussa tuntuu ehkä humalaakin vähän enemmän kuin pelkässä lambicissa, ei nyt missään tapauksessa paljon mutta kuitenkin. Rulleshan on tullut tunnetuksi varhaisena amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttäjänä Belgiassa, mutta Brunen humalaprofiilista minulla ei ole mitään tietoa.

Kun tutkailin tilannetta Belgiassa tuota edellä mainittua artikkeliani varten vuonna 2010 tai 2011, onnistuin bongaamaan De Ranken lisäksi kaksi muuta panimoa, jotka myivät pulloissa lambic-pohjaisia olutsekoitteitaan. (Panimot olivat Dilewyns ja Kerkom, ja joka kerta kyse oli lambicin ja vaalean pintahiivaoluen yhdistelmästä.) Lisäksi baareissa saattoi esiintyä joskus sekoitteita. Hommelhof Watoun kylässä myi hanasta vehnäoluen ja Kapittel Abt -luostarioluen kombinaatiota, ja brysseliläisen A la Bécasse -baarin lambic blanche on saattanut sekin olla ainakin alun perin jonkinlainen sekoitus (siis muidenkin kuin erilaisten lambicien).

Craft beer -sukupolven kiinnostus tynnyrikypsytystä kohtaan on varmasti omiaan kiihdyttämään myös sekoitettujen oluiden tynnyröintiä ja ehkäpä muitakin miksauskokeiluja. En ole viime aikoina seurannut edes Belgian tilannetta tältä osin, mutta tämä Stout RullQuin on joka tapauksessa ollut maisteltavissa ainakin joissakin yhteyksissä jo 3–4 vuoden ajan. Ihan mielenkiintoinen kokeilu on tosiaan kyseessä, ja hauskaa ettei vanha belgialainen mengbier-harrastus ole päässyt vieläkään painumaan täydelliseen unholaan.

Pilsnerikeisarien salainen sopimus

Uudenvuodenaattona 1971 Brysselin miljonäärikadulla Bois de la Cambren puiston reunassa vietettiin iltaa kreivi de Baillet-Latourin isännöimänä. Juhliin oli kutsuttu kaksi panimoalan magnaattia, joiden läsnäolon saman illallispöydän ääressä olisi voinut kuvitella varovaisen jännittyneeksi. Maan suurimmat panimot olivat sentään aina lähtökohtaisesti toistensa verisiä kilpailijoita.

Tapaamisen todelliset seuraukset olisivat varmasti yllättäneet kaikki – jos sana olisi kiirinyt pientä sisäpiiriä laajemmalle. Tuona iltana Artois’n panimon toimitusjohtaja Raymond Boon ja hänen kollegansa, Jupiler-olutta valmistava Albert Van Damme, lähtivät nimittäin kotiin taskussaan salainen yhteistyösopimus.

Yhteistyön alkaminen panimoyhtiöiden välillä sinetöitiin osakevaihdolla. Tuosta lähtölaukauksesta käynnistyi arkkivihollisten Stella Artois’n ja Jupilerin hiljainen lähentyminen, joka päättyi lopulta yhtiöiden fuusioon viisitoista vuotta myöhemmin.

Kardinaali ja diktaattori

Boon ja Van Damme lukeutuivat jo tuolloin, 1960–70-lukujen vaihteessa, Belgian panimoalan itseoikeutettuihin johtohahmoihin. Boon, liikanimeltään Kardinaali, oli nostanut Artois’n alueellisesti merkittävästä panimosta Belgian suurimmaksi, ja hänen panimonsa lippulaiva Stella Artois oli Belgian eniten juotu olut.

Van Damme, jota jotkut Diktaattoriksikin nimittivät, oli vastuussa Jupilerin rakettimaisesta noususta maan kuudenneksi suosituimmaksi merkiksi – ja yhteistyön ansiosta Jupilerista ja Stellasta tuli lopulta ykkönen ja kakkonen.

Kahdella panimovaikuttajalla oli paljon yhteistä. He olivat pitkiä miehiä, joilla oli synnynnäistä auktoriteettia ja kyseenalaistamaton asema yhtiöidensä johdossa. Kumpaakin oli lisäksi siunattu haukkamaisella bisnesvaistolla. Sen ansiosta he kykenivät piiskaamaan firmat sellaisiin saavutuksiin, joita osakkeenomistajat eivät luultavasti olisi osanneet edes toivoa.

Silti Stella Artois ja Jupiler olivat nousseet valta-asemaansa varsin erilaisia reittejä. Stella oli tuotteena vanhempi; se lanseerattiin vuonna 1926 joulun erikoisolueksi ja otettiin sitten ympärivuotiseen valikoimaan. Artois’n panimo oli laajentanut imperiumiaan aina toisesta maailmansodasta lähtien, ja jokainen yrityskauppa oli tuonut sen talliin myös lisää baareja. Hyvän baarin määritelmä 1960-luvulla oli, että sieltä sai Stellaa. Tuhannet kuppilat ympäri Belgiaa täyttivät tämän määritelmän: niissä myytiin yksinoikeudella Artois’n tuotteita.

Siinä missä Stella-olut nosti jo valmiiksi suurehkon Artois’n ravintoketjun huipulle, Jupilerin valmistaja Piedbœuf oli puolestaan vielä ennen sotia pikkuinen paikallispanimo Liègen lähistöllä. Van Damme toimi vaimonsa suvun perustaman yrityksen markkinointivastaavana. Lankomiehen Henri Piedbœufin huoleksi oli jäänyt tuotantopuoli, mutta hän menehtyi sotavuosina.

Jupiler-urtyp_Roger-W_Flickr_CC-BY-SA-2-01950-luvulla yhtiön strategia perustui pöytäolutmarkkinoiden valtaamiseen. Pöytäolut ei ollut tuohon aikaan panimoille lainkaan huono tuote, ja tämän Albert Van Damme oli vainunnut. Elintaso nousi, ihmiset alkoivat viihtyä baarien sijaan kotonaan – ja olohuoneen keskipisteenä oli yhä useammin televisio. Mieto pöytäolut sopi perheen parissa vietettäviin iltoihin, niin ruokapöytään kuin tv-tuoliin. Piedbœufin pöytäolutta oli kolmea vahvuutta, joista voimakkain, Triple, oli 3,5-prosenttista.

Seuraavalla vuosikymmenellä muoti kuitenkin muuttui. Laadukas saksalainen lager oli nyt koko kansan juomaa, kun se aikaisempina vuosikymmeninä oli ollut kallista erikoisolutta. Piedbœufillä oli pilsneri, mutta Van Damme ei ollut tyytyväinen panimonsa tuotteeseen. Se ei ollut tarpeeksi vahvaa luksuspilsneriksi, ja sitä paitsi nimeen Piedbœuf oli mahdotonta liittää haluttua saksalaista imagoa.

Vuonna 1964 syntyi Jupiler Urtyp, 5 % vahvuinen premium-pilsneri. Jupiler oli väännös panimon kotikylän Jupillen nimestä. Kylä oli tietenkin ranskankielinen, mutta kuluttajien haluttiin assosioivan uutuusolut saksalaisiin kaupunkioluihin kuten Dortmunder tai Erlanger. Nimi lyheni ensin Jupiler 5:ksi ja myöhemmin pelkäksi Jupileriksi.

Tyytymättömyyttä ja päänsärkyä

Siinä missä Artois loi imperiuminsa perinteiseen tapaan ostamalla pienempiä kilpailijoitaan ja niihin sidottuja baareja, Piedbœufin strategia kohdistui myös moderneihin jakelukanaviin kuten juomatukkuihin. Nykyihminen, joka juo peruslageria kotonaan, ostaa sen usein esimerkiksi valintamyymälästä. Vauhtiin päästyään Piedbœuf osti kyllä myös koko joukon strategisesti hyödyllisiä kilpailijapanimoitaan ja korvasi niiden pilsnerit omalla Jupilerillaan.

Jupilerin maku oli huolellisen markkinatutkimuksen tulosta. Tuotteesta tehtiin tarkoituksella helpommin juotava kuin pääkilpailijansa Stella Artois. Viimeistään 1970-luvulle tultaessa kuluttajien makutottumukset olivat muuttuneet: haluttiin makeita ja helppoja makuja. Jupiler oli vähemmän katkera kuin Stella; mieto humalointi oli keskeinen osa sen profiilia.

Albert Van Dammen aisaparina Piedbœufin panimolla toimi hänen poikansa Jean. Miehet olivat ulkoisesti erilaisia – isä laiha, kuivan asiallinen ja tervehenkinen, poika pulskea nautiskelija, joka söi, joi ja poltti kummankin edestä. Heidän suhtautumisensa Artois–Piedbœuf-diiliin oli myös hyvin erilainen. ”Isäni myi sielunsa Boonille”, Jean Van Dammen kuultiin sanovan.

Albert oli liikemies, joka näki keskisuurelle Jupilerille tilaisuuden nousta aivan Belgian kärkeen. Jean suhtautui Jupileriin tunteella, ja vielä 1980-luvulla, kun yhteistyö Artois’n kanssa oli jo muuttumassa julkiseksi fuusioksi, hän inhosi yli kaiken Stella Artois -pilsneriä. Hänelle muuta olutta ei ollut kuin oman perhepanimon helmoista ponnistanut Jupiler.

Sen verran konsernin kaksi lippulaivapilsneriä muistuttivat toisiaan (ja muita isoja pils-merkkejä), että Jean, joka mielellään todisti tunnistavansa Jupilerin sokkomaistelussa, joutui aina pyytämään alaisiaan laittamaan oluet tiettyyn järjestykseen. Jupiler oli vasemmalla. Kerran eräs työntekijä asetti lasit eri järjestykseen, arvattavin seurauksin. Tuo henkilö ei enää toista kertaa järjestänyt maistelua.

Oli Jean Van Damme mitä mieltä tahansa Stellasta, muu Belgia piti sitä vuosikymmenet ylivertaisena pilsnerinä. Sitten 70-luvun puolivälissä alkoi yhtäkkiä levitä huhu, että Stellasta saa päänsäryn. Ei siis siten, että juo päänsä täyteen ja kärsii seuraavana aamuna kivusta. Vaan jopa nauttimalla pienen määrän. Myös Stellan maun sanottiin jotenkin muuttuneen.

Artois-in-Leuven_Michiel-Jelijs_Flickr_CC-BY-2-0
Stellan päänsärkyongelmaa tutkittiin yli kymmenen vuotta. Mitään ei löytynyt. Ei ainakaan mitään, mikä olisi koskenut vain Stellaa ja sen juojia.

Vasta 1980-luvun puolivälissä todettiin, että Artois’n oluihin oli päässyt ajoittain tiettyä bakteerilajia, joka voi aiheuttaa pienelle määrälle oluen juojista allergisen reaktion – ja päänsärkyä. Löydöksessä oli kuitenkin kyse hyvin satunnaisesta ja harvinaisesta ongelmasta. Oliko joku näistä herkistyneistä asiakkaista pannut huhun alun perin liikkeelle, vai oliko taustalla jotain muuta? Tässä tapauksessa totuus jäänee hämärän peittoon.

Vuonna 1974 Stellan kulutus oli Belgiassa huipussaan, 4 miljoonaa hehtolitraa vuodessa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin päästiin hädin tuskin 600 000 hl paremmalle puolelle. Tämän laskusuhdanteen käynnistyminen liittyy varmasti osaltaan päänsärkyskandaaliin, mutta se ei selitä pitempää trendiä. Olutta juodaan nykyään kaiken kaikkiaan vähemmän, eivätkä isojen pils-merkkien markkinaosuudet enää muutenkaan paljon kasva.

Fuusioitumisen hetki lähenee

Panimot tekivät salaisen sopimuksensa voimassa ollessa kuitenkin aika avointakin yhteistyötä. Tämä oli mahdollista, koska sellainen skenaario, jossa Stella ja Jupiler puhaltaisivat yhteen hiileen, ei olisi varmasti tullut mieleenkään sisärenkaaseen kuulumattomille työntekijöille – puhumattakaan yhtiöiden ulkopuolisista tahoista.

Tietyssä vaiheessa esimerkiksi Artois’n panimolla Leuvenissä toimittiin niin, että panimon tuottama olut jaettiin puoliksi Stella Artois -logolla varustettuihin tynnyreihin ja sellaisiin, joissa luki pelkästään ”Lager”. Jälkimmäiset kuljetettiin Piedbœufin panimoille eri puolilla Belgiaa ja pullotettiin Jupiler-etiketeillä.

Vuoden 1987 lokakuussa koitti sitten maanantai-iltapäivä, jolloin kummankin panimon johtoryhmät kutsuttiin yhtä aikaa koolle, toinen Leuvenissä, toinen Liègessä. Kun kello löi viisi, läsnäolijoille kerrottiin uutinen yhtiöiden sulautumisesta Artois–Piedbœuf Internationaliksi.

Artois’n Raymond Boon olisi halunnut julkistaa yhteistyön jo useita vuosia aikaisemmin, mutta Jupilerin miehet estelivät, vanha Albert Van Damme etunenässä. Kun yhteisyhtiön perustamisasiakirja allekirjoitettaisiin, asiasta tulisi julkinen.

Boon sai kuitenkin Jean Van Dammen vuonna 1986 puhuttua ympäri uhkaamalla erota Artois’n hallituksen johdosta, ja tämän jälkeen taipui vihdoin myös isä Albert. Kysymys oli lopulta ehkä vain luopumisen vaikeudesta: se mikä oli aiemmin ollut kokonaan perheyhtiön omaa, oli nyt yhteistä. Piedbœufille fuusio – toisin kuin viidentoista vuoden takainen osakevaihto – oli nimittäin monella tavalla edullinen.

Kahden panimon toimintakulttuurit olivat täysin erilaiset, ja ne pantiin nyt törmäyskurssille. Piedbœuf oli vanhanaikainen käskytysorganisaatio, jonka johdon keski-ikä oli 55 vuotta. Artois’n johtajat olivat nuoria ja yrityksen hierarkia moderniin tyyliin matalaa. Toisaalta Artois oli juuri toipumassa erään johtajansa talousrikostuomiosta, kun taas Piedbœuf oli puhdas kuin pulmunen.

Artois’laisille fuusio toi nimittäin kylmän suihkun: kaikkien yllätykseksi uudessa suuryhtiössä annettiin Belgian toimintojen johto entisen vihollisfirman pomojen tehtäväksi. Eikä pilsnerijättien yhdistyminen toki ollutkaan kertomuksen loppu vaan pikemminkin uuden, paljon isomman alku.

Koko hankkeen tarkoitus oli näet viime kädessä – nyt kun Belgia oli otettu haltuun – muun maailman valloittaminen, ja siihen päästiin lähtemään paalupaikalta, kun 80-luku vaihtui 90-luvuksi.

Siinä missä Piedbœuf oli aina kotimaan markkinoille suuntautunut yhtiö, Artois’lla oli kokemusta myös ulkomaisista panimomarkkinoista. Britanniassa Stella Artois’ta markkinoitiin jo 1980-luvulla menestyksekkäästi hienostuneena, voimakkaana lagerina. (Tosin mannermainen vahvuus, jota mainonnassa hyödynnettiin, kääntyi myöhemmin Stellaa vastaan, kun mietoon olueen tottuneet britit alkoivat yhdistää sen rähinäkänneihin, ns. lager lout -ilmiöön.)

Artois–Piedbœuf International, joka oli pian kehitellyt itselleen lyhyemmän Interbrew-nimen, kasvatti itsensä 1990–2000-lukujen mittaan globaalin panimoteollisuuden huipulle ostamalla ensin eteläamerikkalaisen AmBevin vuonna 2004 ja sitten USA:n ykköspanimon Anheuser-Buschin neljä vuotta myöhemmin.

Vaikka Albert Van Damme (1899–1995) saavutti 96 vuoden korkean iän, hän ei saanut koskaan tietää rakentamansa yhtiön onnistuvan raivaamaan yhdessä Artois’n kanssa tiensä maailman suurimmaksi panimoyhtiöksi. Kun viisitoista vuotta nuorempi Raymond Boon kuoli vuonna 2010, hän oli ehtinyt todistaa Interbrew’n muutoksen kaikilla mantereilla toimivaksi AB-InBeviksi. Voi kuvitella vanhan Kardinaalin kokeneen jonkinlaista tyydytystä – tämän kai täytyi olla loogista jatkoa panimon valloitusretkille, jotka jo hänen nuoruudessaan olivat käynnistyneet Leuvenin lähialueilta.

Tapahtumien kuvaus perustuu Wolfgang Rieplin kirjaan De Belgische bierbaronnen: het verhaal achter Anheuser-Busch InBev (Roularta Books, 2009).

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

Bière de garde -watch: Castelain Grand Cru ja helppouden ylistys

Ranska on viime vuosina täyttynyt vastaperustetuista panimoista, mutta Brasserie Castelain kuuluu eittämättä kunnianarvoisaan vanhempaan kaartiin – se juhli viime vuonna 90-vuotista olemassaoloaan.

Nykyään reilun 50 miljoonan (juomaikäisen kansalaisen) suuruinen kotimarkkina vetää olutta melkein niin paljon kuin sitä ehditään panna ja lopun voi myydä kuriositeettina ulkomaille. Tuskin kukaan nykyisistä Pariisin tai Nordin craft beer -hipstereistä muistaa, millaista oli markkinoida pienpanimo-olutta vuonna 1979, jolloin Castelainin nykyisen bière de garde -valikoiman esikoinen Ch’ti näki päivänvalon.

Kaivosmies ei ollutkaan katastrofi

Castelainin kotialue Lensin kaupungin lähistöllä sijaitsee Pohjois-Ranskan kivihiilikenttien ytimessä, ja hiilikaivosten historia oli juuri se kulttuurinen tausta, johon panimo halusi alun perin jouluoluena syntyneen tuotteensa kiinnittää. Ennen oluen etiketissäkin komeili hieman resuisen oloinen kaivosmies.

”Kävimme paikallisen kauppakamarin kehotuksesta [1980-luvun alussa] Pariisissa teettämässä markkinatutkimuksen”, muistelee Annick Castelain Sur la route des bières du Nord-Pas-de-Calais-kirjassa. Annick on nykyisen panimomestarin Nicolas Castelainin täti, joka piti veljensä kanssa pitkään panimon ohjaksia.

”Pariisilaiset sanoivat, että kaivosmies etiketissä tuo mieleen [Emile Zolan] Germinalin. Se on PR-mielessä katastrofi eikä kukaan halua juoda sellaista olutta.”

Castelainit pitivät kuitenkin päänsä ja halusivat säilyttää oluelle kehittämänsä paikallisen identiteetin. Kompromissina kaivosmiehen ääriviivoista tehtiin hieman häilyvämmät, jotta kuva ei pomppaisi heti silmään etiketistä.

Ch’ti on ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyt sana, joka tarkoittaa pohjoisranskalaista, tai erityisesti sikäläisiä murteita puhuvia ihmisiä. Olut saavutti laajan paikallisen suosion – varmasti osittain markkinointikuvastollaan mutta myös siksi, että se iski 1980–90-luvuilla kasvaneen belgialaistyylisten erikoisoluiden kysynnän hermoon. Vaalea Ch’ti on jonkinlainen kompromissi belgialaisen tripelin ja saksalaisen premium-lagerin tai bockin välillä, ja näin se oli riittävän turvallinen tuote lagerin juojille mutta myös riittävän autenttinen flaamilaiseksi perinneolueksi.

Pohjoisranskalaisia ei ole muuten välttämättä nähty minään erityisinä kulttuuriheeroksina muualla päin Ranskaa, mutta vuonna 2008 ilmestynyt elokuva Bienvenue chez les Ch’tis muutti asetelman ainakin hetkeksi. Hyväntuulinen komedia rikkoi katsojaennätyksiä, ja yhtäkkiä pohjoisen nuhjuiset ex-kaivoskaupungit olivat koko maan huomion keskipisteenä.

Huomiosta tuskin oli haittaa Castelainin panimon olutmyynnille, vaikka Annick Castelain myöntääkin, että ”meitä pidettiin Walt Disneynä”. Moni epäilemättä kuvitteli, että paikallinen panimo oli kehitellyt oluensa opportunistisesti huippusuositun elokuvan imuun, vaikka Ch’ti-olut vietti siis noihin aikoihin jo 30-vuotisjuhliaan.

Hienompaa mutta silti helppoa

mdeKaivosmiesten imagolla ratsastavan Ch’tin rinnalle on syntynyt hieman elitistisempi Castelain Grand Cru, vahva bière de garde, jonka pullossa korostetaan humalien olevan peräisin Flanderista (en tiedä, ovatko ne pelkästään Ranskan-puoleisesta Flanderista vai myös belgialaisia). Humalalajikkeet ovat Magnum, Tettnanger ja Lublin, joista viimeksi mainittu siis puolalaisperäinen Saazin jälkeläinen.

Tällä oluella on eri lailla humaloitu sisartuote Cuvée Cascade, jossa on puolestaan hyödynnetty houblonnage à cru -tekniikkaa eli dry hoppingia. Siinä edellä mainittujen eurohumalien joukkoon on lisätty amerikkalaista Cascadea. Cascadea löytyy myös sarjan kolmannesta oluesta, pari prosenttia miedommasta Fleur de Houblonista, joka väittää peräti olevansa IPA. Tettnangerin ja Lublinin tilalla humalaprofiilissa on brittiläinen Challenger. Tämä Fleur de Houblon on myös Alkossa saatavilla, mutta sitä en ole itse testannut.

Komea pullo ja sanat ”grand cru” tietysti ohjaavat ajatukset kalliiseen nautiskeluolueen, johonkin varsin erityiseen. Viinissä grand cru viittaa parhaiden kasvupaikkojen luokitukseen, oluessa yleensä (ranskankielisissä maissa) panimon vahvimpiin tuotteisiin. Ei sillä: ne voivat hyvin olla myös samalla panimon parhaita oluita, niitä, joihin panostetaan.

Castelainin tapauksessa näin myös varmasti on, mutta Grand Cru on toisaalta samalla melkein koomisen helposti juotava olut. Siitä tulee mieleen Barbãr, hunajaolut, jonka tekijä Lefèbvre kuuluu Belgian vanhimpiin panimoihin ja on sitä paitsi historiansa aikana erikoistunut kaivosmiesten janon sammuttamiseen sekin.

Meidät on opetettu viime vuosina väheksymään makeahkoja, helposti juotavia oluita. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut Belgian johtavista olutasiantuntijoista polttivat päreensä makeista oluista 1990–2000-luvuilla, kun niitä tuntui tulvivan ovista ja ikkunoista. Nykyään tätä käsitystä vahvistavat miljoonat netti- ja mobiilipalveluissa reittaavat oluenystävät, joille ankara humalointi on hyve ja maltainen makeus synti.

Hops-flanders-Flickr-Andrew-Nash_CC-BY-SA-2-0

Humalankorjuu Flanderissa. (Kuva: Andrew Nash, Flickr, CC BY SA 2.0)

Olisin kuitenkin valmis puolustamaan Castelain Grand Crun kaltaisten oluiden merkitystä ranskalais-belgialaisen oluttarjonnan kentällä. Kuten Leffe, ne toimivat vähintään porttituotteina lagerin juojille, jotka haluavat tutustua paikallisiin olutperinteisiin mutta eivät ole valmiita aloittamaan vaikeimmista mauista. Kyse ei ole lainkaan siitä, että tämä olisi huono olut; se on hyvin tehty (ja miellyttävämpi kuin Leffe) mutta luultavasti ei tarpeeksi haastava hardcore-olutfriikeille.

Minun tyyppiseni historiasuuntautunut hupiukko arvostaa ensimmäisen sukupolven ranskalaisia bière de garde -panimoita siitä, että ne pelastivat Nordin vanhojen oluiden muiston 1970–80-luvuilla vaipumasta unholaan. Siihen nähden on pieni menetys, että nämä Jenlainit, Castelainit ja muutamat muut ovat hiukan jämähtäneet tarjoamaan sitä pienintä yhteistä nimittäjää mahdollisimman isoille joukoille. Ja sittenkin – tässä oluessa maistuu Flanderin historia, ja minä ainakin juon sitä silloin tällöin hyvällä halulla.

Bière de garde -watch: BAL Blonde, Ambrée ja Brune

Olen päättänyt postata jokaisesta bière de gardesta, jonka tästä lähin Alkosta tai suomalaisista ravintoloista onnistun bongaamaan.

Luberonin ylänkö, jolta Brasserie Artisanale de Luberon -panimo on ottanut nimensä, on tullut maailmalle tutuksi jostakin aivan muusta kuin oluesta. Siellä asuu nimittäin brittiläinen matkakirjailija Peter Mayle, jonka Vuosi Provencessa jatko-osineen on muodostunut yhdeksi lajityyppinsä suurimmista kansainvälisistä bestsellereistä.

Provencen ytimessä toimiva BAL on suunnilleen yhtä kaukana Ranskan bière de garde -oluttyylin ydinalueista kuin Kööpenhamina tai Praha. Ennen vanhaan Ranskassa tehtiin olutta pääasiassa lähellä Belgian tai Saksan rajoja, mutta nykyäänhän kaikki on toisin. Maassa on yli 800 panimoa, ja vaikka ne ehkä painottuvat yhä vanhoille olutalueille, Ranskasta tuskin enää löytyy kolkkaa, johon jonkinlaista pienpanimotoimintaa ei olisi syntynyt.

Luberon BAL
Blonde
(5,5 %) on kevyt belgialaistyyppinen vaalea olut, joka tarjoilee sitä, mitä blonde on oluttyylinä suunniteltukin tarjoamaan: pilsnerin helppoutta mutta kuorrutettuna pintahiivaoluen hedelmäisellä maulla ja hiivareunaisuudella. Tarkoitan nyt pilsnerillä yleistä eurolageria enkä esimerkiksi jotain vahvemmin humaloitua tšekkiläistä kamaa.

Mausteena on etiketin mukaan neilikkaa, mutta sen kanssa ei onneksi pelehditä liikaa. Miedossa tuoksussa en sitä aisti, makeahkossa jälkimaussa mausteisuutta kyllä on, miellyttävän eurooppalaisen humalan mietoon katkeruuteen sekoittuneena. Kolmesta BAL-oluesta Blonde on se, joka hoitaa minusta urakkansa parhaiten maaliin, vaikka varmasti hieman runsaampi humalan ja maltaan maku olisi nostanut sen eri tasolle.

Ambrée (5,5 %) alkaa maltaisen happamalla tuoksulla, josta en erityisemmin pidä, ja sama yhdistelmä jatkuu maussakin. Hunajan korostama makeus ei auta asiaa, ja jostain syystä pelkään koko ajan kotiolutmaisen vierteisyyden nostavan päätään (niin ei käy). Mahdollisesti tämän oluen vähän kärähtänyt leipäisyys sopii oluttyylin määritelmään, mutta suhtaudun siihen nihkeästi ihan omien mieltymysteni pohjalta. Parhaat maistamani bière de garde ambréet eivät ole sellaisia.

Brunessä (5,5 %) ensi vaikutelma on, että tässä on tehty pitkälti sama juttu mutta suklaisemmalla maltaalla. Maku on sinänsä kiva ja tuo mieleen tummaan suklaaseen dipatun luumun tai vastaavan hedelmän. Väri on tummanruskea. Aivan tyylikäs saavutus tämäkään ei ole vaan heilahtaa välillä kepeän limumaiseksi. Humala jää vähän kitkeränä jälkimakuun ja sitä ilmeisesti on mukana enemmän kuin Ambréessa.

Tämä olutkolmikko jättää ilman joitakin kysymyksiä. Ensimmäinen on vahvuus: Alkossa ja pullon kyljessä kaikki ovat 5,5-prosenttisia, mutta Ratebeer ja panimon omat sivut tuntevat vain 6,5-prosenttisen Blonden ja muut 7-prosenttisina. Toinen on se hankalampi kysymys, jonka voi toki kohdistaa moniinkin Suomeen tuotaviin oluihin, eli: kannattiko tuoda. Oliko laatu sillä tasolla, että on perusteltua valita satojen ranskalaispanimoiden joukosta juuri tämä? Ehkä osa näistä oluista olisi toiminutkin paremmin astetta tai paria vahvempina?

Tähän toiseen pulmaan liittyy laajempikin eksistentiaalinen kysymys ranskalaisen olutkentän olemuksesta, ja sehän onkin yksi lempipuheenaiheitani. Ranska on vanha olutmaa. Pienpanimo-olutta – ja etenkin sen belgialaistyyppistä varianttia – ei ole tuotu maahan 2000-luvulla vaan se on ollut läsnä aina. Kuten sanottu, ehkä lähinnä pohjois- ja itärajojen tuntumassa, mutta silti.

Mitä siis on bière de garde – tuo lähes ainoa ranskalaiseksi tunnustettu alkuperäinen oluttyyli – ja miten nämä BAL:n oluet suhteutuvat siihen? Ratebeer luokittelee yllämainituista kolmesta BAL-oluesta vain Ambréen bière de garde -tyylin alle, muut ovat RB:ssä Belgian ale ja brown ale. Mikä tekee oluesta bière de garden?

Moni nykyaikainen olutharrastaja ehkä sanoisi esimerkiksi että bière de garde -hiiva. Vaikkapa tällainen. Mutta lukuisat Pohjois-Ranskan panimot tuovat hiivansa Belgiasta – ei kai siellä tehdä heille automaattisesti erillistä bière de garde -hiivaa? Sitä paitsi pintahiivahan ei ole ainoa sallittu hiiva tässä oluttyylissä, vaan myös lager-hiivoja käytetään.

Bière de gardesta on helppoa heittää jokin sen tyyppinen luonnehdinta kuin a classic style of beer with a nutty spiciness (kiitos Michael Jackson vuosimallia 1996). Toisaalta Beer Judge Certification Program, yksi tämän päivän isoista oluttyylien auktoriteeteista, toteaa, että bière de garde on belgialaiseen serkkuunsa saisoniin verrattuna a rounder, richer, malt-focused, and lacks the spicy, bitter character. Maltaista siis, mutta mausteisuutta korkeintaan kohtuudella. Samoin humalaa.

BJCP:n bière de garde -määritelmä muuten antaa oluttyylin vahvuudeksi 6,0–8,5 %. Tässä katsannossa kaikki BAL:n oluet pitäisi heivata muihin tyylikategorioihin. Jos mentäisiin aikakoneella sadan vuoden takaiseen Ranskaan, jopa 5,5-prosenttinen bière de garde olisi luultavasti poikkeuksellisen vahva yksilö, mutta jätettäköön historian sivupolut tällä kertaa rauhaan.

Lopuksi täytyy toki lausua vielä kiitokset kaikille maahantuojille siitä, että tänne Suomeenkin silloin tällöin saadaan ranskalaisia bière de gardeja. Voisin kuvitella, että kiusaus olisi kova tuoda sieltäkin vain ipaa, apaa ja stoutia kuten kaikkialta muualtakin. Ties vaikka siltä saralta olisi helpompikin löytää laadukkaita ranskalaisia esimerkkejä kuin näiltä perinteisimmiltä metsästysmailta. Vaikka arvioni jäivät nyt osittain penseiksi, kannustan Alkoa ja kaikkia Suomeen olutta tuovia tahoja jatkamaan täydellisen bière de garden etsintää.

Onko hyvä idea myydä Westvletereniä omana oluenasi

Virolaispanimo Lehe Pruulikoda aiheutti pientä värähtelyä vesilasin pinnassa järjestämällä Tallinn Craft Beer Festivalin yhteydessä tempauksen, jossa panimon uutuustuote Monky Business ”paljastuikin” maailman parhaana oluena palkituksi Westvleteren-luostariolueksi.

Olen jälleen yksi niistä harvoista suomalaisista olutfriikeistä, jotka eivät olleet viikonloppuna Tallinnassa, joten huutelen mielipiteitäni täältä Suomenlahden vastarannan puskista. Kyseisen käytännön pilan motiivi oli kuitenkin melko ilmeinen – näin toisen käden tietona kuultunakin – eivätkä oluttyyppien reaktiotkaan suoranaisesti yllätä.

Oliko oluteliitin vedättäminen yhdessä lähialueen merkittävimmistä oluttapahtumista siis panimolta hyvä vai huono veto?

Luultavasti reagointi tällaiseen kepposeen on ainakin osalla meistä tunnepohjaista ja riippuu siitä, miten suhtaudumme joko kunnianarvoisaan Westvletereniin tai sitten nenäkkääseen Leheen itseensä. Oman mausteensa soppaan voi tuoda se, jos maistoit Monky Businessiä paikan päällä ja menit (ymmärrettävästi) lankaan.

Ne, jotka suhtautuvat olueen akateemisen etäisesti, näkevät asiassa lähinnä mielenkiintoisen ihmiskokeen, joka toki paljastaa yhtä ja toista oluenystävien ääneen lausumattomista tai tiedostamattomista arvostuksista ja vaikuttimista.

Supper_Flickr_Dennis-Jarvis-CC-BY-Sa-2-0-attMaailman paras olut?

Käsitys Westvleterenin oluesta numero 12° maailman parhaana oluena perustuu Ratebeerin listauksiin, joissa tuo olut komeilee esimerkiksi juuri nyt Top 50 -listan toiseksi parhaana. Se on roikkunut aivan kärjen tuntumassa viimeiset kymmenen vuotta ja napannut useampana vuonna ykkössijoja.

Toki belgialaisen oluen auktoriteetit arvostivat ”Westyä” jo ennen Ratebeerin ja muiden arviointipalvelujen aikakautta. One of the world’s great barley wines, kirjoitti Tim Webb vuosien 1998, 2002, ja 2006 Good Beer Guide to Belgium -painoksissa ja antoi oluelle täydet viisi tähteä. (Erikoiselta tuntuvasta tyyliluokittelusta ei kannata hämmentyä.) Vuonna 2009, Ratebeerin lietsoman TW12-huuman ollessa kiihkeimmillään, Webb nappasi puolikkaan tähden pois.

Westvleterenin oluiden hankala saatavuus on aivan epäilemättä vaikuttanut niiden lähes yliluonnolliseen karmaan – niitähän ei ole laajemmassa mittakaavassa myytävänä muualla kuin luostarin omalla myyntipisteellä keskellä Belgian maaseutua.

Tämä saavuttamattomuuden ja siitä johtuvan suhteettoman suuren arvostuksen yhdistelmä on toisaalta osasyynä myös Lehen tempauksen tapaisiin kriittisiin reaktioihin Westvletereniä (tai sen mainetta) kohtaan. Kun asioita nostetaan näin massiivisille jalustoille, aina löytyy halukkaita ampumaan niitä alas. Lasken tähän joukkoon myös usein haukkumani ruotsalaisen Den stora ölresan -tv-sarjan Belgia-jakson.

Lehen tapauksessa kysymys on joka tapauksessa varmasti enemmänkin yrityksestä riisua Tallinnan festareilla vaikuttavien olutkeisarien uudehkoja vaatteita kuin Westvleterenin munkkien valkoisia kaapuja.

Itselleni Westvleteren 12° ei ole maailman paras olut – joskaan se ei ole ole ollut ikinä kovin kaukanakaan suosikkilistani kärkipäästä. Ilman tuota erikoista ihmemainetta, jolla Westvletereniä on aikoinaan paiskattu, olutapinoiden koijaamiseen olisi ehkä sopinut paremmin Rochefortin kymppi, tunnistettavampi ja maultaan tasapainoisempi trappistiolut? Olettaen siis, että siinäkin tapauksessa osa olisi mennyt helppoon.

Osuiko kikkailu omaan leukaan?

Mitä sitten seuraavien päivien reaktiot olivat esimerkiksi suomalaisilla olutfoorumeilla?

Lehe tarjoili Westvletereniä omanaan. Ketään ei kiinnostanut, tylytti blogistikollega Arde keskustelupalstalla hieman lakoniseen tapaansa.

Mitättömän virolaispanimon tuotoksena monet tuomitsivat ”Westyn” epäonnistuneena tai tylsänä. Näin muotoili puolestaan Suomen Olutoppaan Facebook-sivun ylläpito.

Joukossa oli myös kommentteja, joissa Lehen tempausta kehuttiin tervetulleena ja hauskana piikkinä vakiintuneiden käsitysten kylkeen.

Saavuttiko Lehe Pruulikoda siis keskustelunavauksellaan sitä keskustelua, jota Westvleteren-kuplasta ehkä pitäisi käydä? Auttoiko panimo meitä näkemään elämää suuremman Westvleterenin sellaisena maallisena oluena, joka se taivaallisen maineensa takana oikeasti on? Nostiko huiputus Lehen pisteitä silmissämme itsenäisesti, anarkistisestikin ajattelevana käsityöpanimona?

En vastaisi mihinkään kysymyksistä yksiselitteisen myöntävästi.

Ylipäätään kannatan lämpimästi sitä, että oluista esitetty kritiikki – olipa se ylistävää tai maanrakoon lyttäävää – alistetaan sekin puolestaan arvioinnille. Onko kritiikki validia ja kertooko se kohteestaan sen, mikä meidän kuluttajina kannattaa tietää? Yksi tällaisen kritiikin kritiikin väline on jonkinlainen etäännyttäminen: analysoitavan kohteen valaiseminen sellaisista suunnista, joista lamppuja ei siihen normaalissa arvottavassa keskustelussa kohdisteta.

Niinhän Lehe nyt teki: entä jos Westvleterenin munkit seisoisivat tallinnalaisella olutfestarilla tavallisissa ruutupaidoissa nimettömän, brändittömän ja historiattoman keginsä takana? Rakastuisimmeko heidän olueensa ensi silmäyksellä niin, että se komeilisi jo samana iltana nettilistojen kärjessä? Millaisia pisteitä Ratebeeriin tai Untappdiin ropisisi?

Kulttuurikritiikin näkökulmasta olisi ollut osuvampaa yrittää ampua alas joku uudemman IPA-buumin kirkkaimmista kiintotähdistä. Nykyisen käsityöolutsukupolven suhtautuminen belgialaisen oluen klassikoihin on joka tapauksessa terveen kriittinen. Me 1990- ja 2000-lukujen pienpanimofanit ehkä vielä syyllistyimme joissakin tapauksissa tarpeettomaankin idolatriaan Belgian ihmeiden saralla, mutta sekään ei varsinaisesti ole Westvleterenin munkkien vika.

Selityksiä sille, miksi suhteellisen kokeneetkin oluenmaistelijat ehkä antoivat legendaariselle Westvleterenille Tallinnassa heikkoja tai keskinkertaisia pisteitä, on monia. Jo sokkomaistelu sinänsä on siihen tottumattomille luultavasti aivan eri kaliiberin arviointitilanne kuin sellainen, jossa käytettävissä on etiketti ja muuta taustatietoa.

Lisäksi, kuten nettikeskusteluissa todettiin, belgialaisen hiivapitoisen olutpullon sisältö muuttaa muotoaan, jos se kaadetaan ämpärin, kegin ja hanan kautta festarilasiin. Näinhän Lehe näyttää tehneen, koska Westvleterenin luostari ei olisi heille valmista kegiä myynyt. Toisaalta paljon on puhuttu siitäkin, ettei Westvleteren 12° ole muutenkaan tuoreena parhaimmillaan vaan vaatii kellarivarastointia.

Paljon on kiinni siitä, keneen uskomme ja keneen emme. Lehen aloittamaa ajatusleikkiä voi myös tietysti jatkaa. Entä jos Westvleterenin olutta olisikin tarjonnut omana quadrupel-uutuutenaan esimerkiksi Põhjala, joka nauttii kansainvälisen olutkansan keskuudessa suurempaa suosiota ja uskottavuutta kuin uudempi ja paikallisempi Lehe? Entä Mikkeller, Buxton tai Omnipollo?

Lehelle tempaus tuotti varmasti tavoiteltua näkyvyyttä, mutta laariin satanut huomio ei välttämättä ollut niin positiivista kuin panimo olisi saattanut toivoa.

Ja sittenkin, panimon nettisivuillaan lauantaina julkaisema saateteksti oli perussanomaltaan hyvä. Olutihmiset antavat liikaa painoarvoa Ratebeerin ja muiden vertaisarvioinnin kanavien mielipiteille – ehkä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olutta arvioivia ihmisiä on maailmassa aina paljon enemmän kuin oluen asiantuntevaan ja kriittiseen arviointiin kykeneviä ihmisiä.

En tietenkään väitä kuuluvani itsekään sataprosenttisesti viimeksi mainittuun joukkoon. Minullakin on omat auktoriteettini, ja silloin tällöin päädyn huomaamaan, etten kaikkia heidänkään mielipiteitään allekirjoita. En voi myöskään olla jossain määrin luottamatta Ratebeerin kaltaisten kollektiivien joukkovoimaan, vaikka yritän pitää mielessäni, millaisia vääristymiä aiheutuu, jos miljoonat kärpäset yhtäkkiä ovatkin väärässä.

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?