Virkavapaan sivistynyt olutvalikoima :-)

Ajattelin kirjoitella kesän koittaessa taas jotain Kallion olutpaikoista. Kotikaupunginosani on varmasti yksi Suomen baaritiheimpiä alueita. Tarkkaa määrää on hankalaa sanoa, koska rajanveto olutbaarien ja ruoka- tai viinipaikkojen välillä on veteen piirrettyä, ja osa paikoista myös aina ajoittain vaihtaa luonnetta.

Juuri tällä viikolla Helsingin Uutiset kertoi miehestä, joka on käynyt oluella sadassa Kallion baarissa. Siinä hommassa on tarvittu luovaa määritelmää “Kalliolle”, ja useinhan Kallioon henkisessä mielessä – ei maantieteellisessä – luetaan ainakin Alppiharjun osia, joskus muutakin. Karkealla matematiikalla saan itse laskettua ainakin 50–60 olutpainotteista baaria jo pelkästään Kallion kaupunginosasta ja viereisestä Harjusta. Ei siis selkeitä ruokaravintoloita, kahviloita tai viinibaareja. 

Kotitaloani lähin baari noin 150 metrin etäisyydellä on Kaarlenkadulla, Virkavapaa. Saman paikan entisiä nimiä ovat ainakin Exodus, Kallion Kukko ja Rybar. Varsinkin aikaisempien inkarnaatioiden aikoina baarin edustalla leijui usein mehevä hampun tuoksu. Nykyinen Virkavapaakaan ei erityisen keskiluokkaistuneelta näytä, vaan jotain entisistä säröistä on tallella jo ulkoa päin katsoessa.

Huomioni onkin kiinnittänyt Virkavapaan ulkomainos, jossa seisoo hymiön kera: Meillä on sivistynyt olutvalikoima. Tervetuloa 🙂. Mainos ei vaikuta pelkältä vitsiltä, vaikka leveässä hymynaamassa on luultavasti pientä itseironiaa. Piti siis mennä sisään ja selvittää, mitä sivistyneeseen olutvalikoimaan Kaarlenkadulla vuonna 2022 kuuluu.

Kylmäkaapissa on monenlaista pulloa, selkeästi vähän isompi rivistö kuin Kallion perusbaarissa edes tänä päivänä olisi välttämätöntä. Joitain belgialaisia löytyy, jotain muistakin maista. Silti mistään trendibaarista ja huikeasta craft beer -valikoimasta ei voi puhua – ei lähellekään. Missä siis menee sivistyneisyyden raja? No tässä:

Olutkoira: “Voisin ottaa yhden Duvelin.”

Baarihenkilö: “Ookoo. Kumman Duvelin?”

Olutkoira: “Ton vaaleanvihreän. Tripel Hopin.”

Istun siis tyytyväisenä Duvel Tripel Hopiani siemaillen ja katselen ympärilleni. Screenillä Suomi rökitti totaalisesti jotain vähäisempää jääkiekkomaata, taisi olla Iso-Britannia. Baarin soundtrack oli jonkinlaista alt-rock- tai grunge-linjaa, tyyliin Jane’s Addiction, Mad Season ja uudemmat samanhenkiset aktit.

Harmaaksi maalatut seinät ja kuparilankalampunvarjostimet kielivät siitä, että Virkavapaata on yritetty ehkä hilata jossain vaiheessa hieman BrewDog-baarien tyyppistä charmia kohti. Seinälle maalattu teos, jossa jääkarhu, tiikeri ja muutama muu eläin juovat vettä teollisuuslaitosten viereisestä altaasta, sopii ehkä samaan designiin. Sen sijaan valokuva, jossa Putinin, Trumpin, Kim Jong-Unin ja Xi Jinpingin päät on photoshopattu rap-artistien vartaloihin, ei ihan istu samaan tyylilajiin.

Seinillä roikkuu skeittilautoja ja johonkin kohtaan on teipattu ystävällinen kehotus “Pliis, pidetään seinät puhtaina”. Lautapelejä on runsas kattaus, kun taas selvästi niukempi kirjavalikoima ulottuu Ilmo Lounasheimon Kehän sankarit -nyrkkeilykirjasta Lawrence Durrellin Liviaan. Kantispöytä kyselee naispuoliselta baarihenkilöltä tämän lempibändiä, mutta saa pitkällisen sananvaihdon jälkeen vastaukseksi bändin sijaan lempikoripallojoukkueen. Pöydissä ja muissa kalusteissa on jo vanhan baarin patinaa, ja ylipäätään koko sisustus on onnistunut sulauttamaan muutaman vuoden takaisen muovisemman vaiheen takaisin rönttöiseen yleisilmeeseen.

Tulisinko tänne, jos viettäisin virkavapaata, vuorotteluvapaata tai jotain muuta satunnaista sapattia? Ehkä, jos haluaisin irrottautua hetkeksi hetkisestä ulkomaailmasta ja vaikka kirjoittaa jotain iltapäivällä rauhallisessa ympäristössä. Tosin siihen voisi löytyä hiljaisempiakin baareja. Parhaiten tämä paikka sopisi kuitenkin villimpää baari-iltaa edeltävään zen-tyyliseen käynnistelyyn, ilman tulostavoitteita tai huolta huomisesta. Ei sillä että näillä ikävuosilla sellaisia tilanteita enää usein tulisi eteen.  

Extra Special Marble @Maltainen Riekko

Aina välillä reittini kulkevat Alppilan mainion korttelikapakan Maltaisen Riekon ohi ja silloin tällöin myös sen kautta. Tai mikään rosoinen kapakka se ei ole, vaan olutolohuone suurin piirtein Kalaravintoloiden tai William K:n hengessä. Tietysti nimessä oleva metsäkanalaji yhdistettynä Famous Grouse -teemaiseen sisustukseen viittaa myös viskikiinnostukseen. Kesäaikaan Riekolla on muutama terassipöytä Aleksis Kiven kadun melussa ja pölyssä, mutta sisätilat ovat suhteellisen tilavat ja oikein viihtyisät.

Jotain alkuperäisestä tunnelmasta ehkä menetettiin taannoisen remontin yhteydessä. Näinhän kävi Urkille ja parille Kalaravintolallekin, eli jo muutaman vuosikymmenen patina on ollut yllättävän tärkeä osa paikkojen viehätystä. Onneksi uudistukset on näissä kaikissa tiloissa tehty melko konservatiivisesti, joten perustunnelma on kuitenkin tallella. Ja Riekko siis ei ole sentään muiden mainittujen baarien ikäluokkaa, vaan se avasi ovensa vuonna 2009.

Baarissa tuppaa istumaan aina jokunen enemmän tai vähemmän kanta-asiakas, kerran esimerkiksi sain tilatessani pullollisen Fuller’s Imperial Stoutia kuulla vierestäni, että “siinä meni viimeinen Villen oluista”. Itse en siis ole kantis. Eilisiltana puheenaiheena baaritiskillä olivat Erdoğanin kommentit Suomen Nato-jäsenyydestä. Tiskin toisessa päässä näkyi istuskelevan läheisen biergartenin pipopäinen taustahahmo. Tietovisaa on säännöllisesti maanantai-iltaisin, ja muitakin pelejä ja pillipiipareita on tarjolla.

Ulkoliitutaululla mainostettiin hienoa Ayinger Maibockia, mutta toisesta hanasta löytyi Manchesterin Marblen ESB-tyylistä olutta nimeltä Extra Special Marble (5,5 %). Muistaakseni en ole tätä Lontoon klassikon pohjoista serkkua koskaan maistanut, joten se oli nyt korkea aika ottaa testiin. Esimerkiksi JaskanKaljat-blogi luikautti talvella sille melkoisen ylistyslaulun, tosin tölkkiversiolle. Jaska maistoi samoihin aikoihin myös hanatuotteen ja antoi sille hieman heikommat pisteet, sillekin kuitenkin huikeat 43/50.

Kuvissa näkyy Extra Specialin rinnalla pieni Pilsner Urquell. Viime kesänä Riekon terassilla käydessämme isompi Urquell tarjottiin jäädytetystä lasista, kuten Hoegaarden joissain baareissa. Tämä tuntui aika perverssiltä idealta, mutta toki jos lämpömittari nousee pitkään päivittäin yli 30°C asteeseen kuten viime kesänä, ehkä terassikansa osaa tällaista vetoa kuitenkin arvostaa.

Oma arvioni Extra Specialista on perusmyönteinen, mutta koin silti – näin hanaversiossa ainakin – tiukan humaloinnin vetävän mallaspainotteista tyyliä turhan ronskisti kölin alta. Muistan Marblen perus-(cask)bitterin reilun kymmenen vuoden takaa melko lempeänä brittioluena, jossa hedelmäiset piirteetkin korostuivat. Kaikkia Fuller’sin karamellikeksin ja appelsiinimarmeladin piirteitä eivät Marble-panimon raaka-aineet välttämättä muutenkaan tuottaisi, mutta nyt greippimäisen katkeron alta ei minusta pääse esiin tarpeeksi muita makuja.

Voi olla kyse mieltymyksistäkin – en ole kova katkeruuden fani. Olin siis hieman eri mieltä Jaskan kanssa, mutta hänellä oli arvokasta pohdintaa siitä, mitkä oluttyylit ja oluet ylipäätään voivat olla lähes täysien pisteiden arvoisia. Muutkin numeeristen arvioiden harrastajat voisivat tätä aina ajoittain mietiskellä myös ääneen.   

Sonnisaaren Hämy ja BrewDog & La Trappe Practise What You Preach

Tein jokin aika sitten pyhän lupauksen, että yritän maistaa kaikki suomalaisten panimoiden tekemät uudet belgialaistyyliset oluet. Ajattelin, että ne ovat sen verran epätrendikkäitä NEIPA-, pastry stout- ja hapanoluiden värikkäiden tölkkiarmeijoiden rinnalla, että pienikin lisäapu niiden markkinointiin on ehkä paikallaan. Olettaen tietysti että oluet ovat hyviä.

Lipsuin kyllä tavoitteesta heti tiensivuun. Yhtenä syynä on näiden oluiden saatavuus. Ne ovat melkein aina yli 5,5-prosenttisia, eli niitä ei pääse paljonkaan ruokakauppojen jakelukoneistoon. Alko taas ei pysty/halua/viitsi ottaa kaikkia ruokakaupparajan ylittäviä kotimaisia oluita hyllyihinsä vaikka varmaan teoriassa – hieman vaihtoehtoisessa todellisuudessa – joillain järjestelyillä voisikin. Niinpä tällaisten belgialaistyylisten uutuuksien metsästäminen vaatisi ankaraa baaritarjonnan tarkkailua ja tehoiskuja joihinkin olutravintoloihin, sekä sen täydentämistä matkoilla panimoiden omiin kauppoihin eri puolille maata.

Hommaa kyllä helpottaa, ettei kovin moni panimo belgialaisille tyyleille lämpene. Eivät ne kai ole kaikkein helpoimpia valmistaakaan. Kun puhutaan 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä, pitkään Malmgård taisi olla Suomessa melkein ainoa, jolta saatiin yhtään näkyvämpiä esimerkkejä pitkäaikaiseen jakeluun. Olihan toki esimerkiksi joku Stadin Panimo varmaan testannut vaikka mitä oluttyylejä jo pre-millenniumin humussa. Sitten meni aikansa ennen kuin tuli Oulun Maistilaa ja muita kolmannen sukupolven pienpanimoita, joista osalla liikeni aikaa myös tällaisiin kokeiluihin.  

Oululaista maistellaan siis nytkin, kyseessä kuitenkin Sonnisaaren olut ja melko tuore sellainen. Hämy on peräti 10-prosenttinen ja väriltään samean punaruskea, ehkä sukua näiltä ominaisuuksiltaan La Trappe Quadrupelille (joka on toki hollantilainen olut vaikka Belgian inspiroima). Tuoksusta tulee mieleen puolestaan Westmalle Dubbel, pidättyvän luumuhillomainen aromi, joka antaa odottaa pikemminkin kuivahkoa kuin ylimakeaa vahvaa luostariolutta.

Luostarioluthan tämä käytännössä onkin tyylilajiltaan, vaikka Oulun esikaupunkialueella ei tietenkään mitään munkkien tai nunnien salaisia panimokattiloita lymyä. Sonnisaaren panimo on muutaman vaalean belgialaistyylisen oluen tehnyt jo aiemmin, ja ainakin joku niistä on ollut aika vahvakin. Olisikohan nyt kyseessä ensimmäinen kerta, kun heiltä tulee vahva (puoli)tumma trappistihenkinen olut? Kuten todettua, Maistila samassa kaupungissa on tehnyt sellaisia enemmänkin.

Vaahto on belgialaiseen tyyliin hyvin runsasta. Maussa on kuivatun aprikoosin tai banaanin tyyppistä hedelmän makeuden ja happojen tiivistymistä, ilman liiallista sokerisuutta. Taustalla on karamellia, jopa vaaleaa suklaata, ja mausteisuutta johon sekoittuu humalan katkeroa. Kokonaisuudessa on herkullisia makuja mutta ne ovat vähän levällään, esimerkiksi pieni sitrusmainen jälkimaku yllättää. Hiivaisuutta ei sinänsä ole, eikä alkoholikaan maistu pahasti läpi, mikä on hyvä. 

Tämä on vähintäänkin keskitasoa parempi belgialaispastissi, eli pisteet panimolle suorituksesta. Saisiko tästä täyden kympin kellarikypsyttelyllä vai pitäisikö panimon hioa tuotetta johonkin suuntaan, sitä en ihan osaa sanoa. Erityinen kiitos Sonnisaarelle vielä siitä, että tässä oltiin käsittääkseni aika perusasioiden äärellä – ilman outoja mausteita, harkitsemattomia humalalajikkeita tai viinatynnyrien lisämakuja. Ja miksei myös Alkolle tuotteen ottamisesta valtakunnan jakelukoneistoon.

Toinen tämänkertaisista oluista on astetta ongelmallisempi. Suomalainen se ei toki ole. Maisteltavan oluen tekijöinä ovat Skotlannin (entinen) ylpeys BrewDog ja alankomaalainen trappistipanimo Koningshoeven eli La Trappe.

En tiedä, perustuuko Practise What You Preach (10 %) jollain tavalla suoraan La Trappen tavalliseen Quadrupeliin, luostarin valikoiman vahvimpaan olueen (jos tynnyrikypsytettyjä ja muita erikoisversioita ei lasketa). Samoja piirteitä on. Jonkun muun trappistipanimon tekemänä olettaisin aika intensiivisen, makeutusainemaisen makeuden tulevan hunajasta, mutta tässä taustalla saattaisi olla myös La Trappe Quadrupelin normaalia sokerisuutta.  

Amerikkalaisten humalalajikkeiden merkitystä en osaa arvioida. Ei kai niitä normaaleissa La Trappe -oluissa ole? Tässä Practise What You Preachissa ne (Simcoe ja HBC 692 Talus) eivät ole niin etualalla, että oluen perusluonne muuttuisi jotenkin odottamattoman amerikkalaiseksi. 

Tuoksun perusteella oluesta irtoaa villihunajan primitiivistä, maanläheistä aromia. Se sekoittuneena ilmeisen normaalin tumman trappistioluen tuoksuun ohjaa yllättäen ajatuksia muiden luostarien kuin Koningshoevenin tuotteisiin, esimerkiksi jälleen Westmalle Dubbeliin.

Maku on kuitenkin belgialaisia trappistioluita yksiulotteisempi, siinä varmaankin normaalin La Trappe-laisen kuivahedelmän makeuden päällä on lähinnä tuota kanervahunajaa. Omissa kirjoissani hunaja ylipäätään aika harvoin nostaa jonkin oluen osakkeita – jos perusolut on sinällään heikko, hunaja ei sitä pelasta, ja jos se taas on hyvä, hunaja voi pahimmillaan tukkia sen jyräävällä maullaan. Suklaista, karamellimäistä mallasta on maussa jonkin verran, ja sen lisäksi ruohoista, vähän laastarimaista humalaa, jälkimaku lähinnä metsäisen ja hunajaisen makea.

Ei minulla tästä oluesta mitään erityisen pahaa sanottavaa ole. Kokeilla pitää kaikenlaista, miksei tällaistakin. BrewDog on muistaakseni ennenkin pyrkinyt tuomaan johonkin vahvempaan olueen “autenttista skottiväriä” kanervahunajalla, mutta jotenkin päälleliimatuksi tuon tyyppinen aines helposti jää. Tässä kuitenkin on riittävästi ideaa. Kanervahunajan maku on lopulta kohtalaisen kiva, ja jotenkin se onnistuu liimautumaan luostariolutkokonaisuuteen melko positiiviseksi lisäominaisuudeksi. Mutta sikäli kun BrewDogin karma on viime aikoina ollut ylipäätään vahvasti laskusuuntainen, ei tämä nyt sitä merkittävästi kohotakaan. La Trappe taas pärjäisi hyvin ilmankin tällaista kollaboa, jos tämä viimeiseksi kerraksi jäisi. Kai tämän juoman ansiot kuitenkin enemmän pohjautuvat heidän hyvään luostariolueensa kuin siihen kanervahunajaan.

(Luostariraunion kuva: Flickr.com, Not So Dusty, CC BY 2.0.)

Novopacký Podkrkonošský Speciál ja Žatecký Celia Dark Export

Jo muutamassa aikaisemmassa postauksessa olen tänä vuonna käsitellyt vähän vahvempia lagereita ja toisaalta nimenomaan tšekkiläisiä sellaisia. Sarja jatkuu nyt selkeästi tummemmilla esimerkeillä, nämä kaksi olutta ovat väriltään tummanruskean–mustan skaalalla, valossa kyllä punertavia. Tumma tšekkiolut on sinänsä ainakin 1990-luvulla olutharrastamisen aloittaneille tuttu juttu, mutta vahvempia versioita ei tule vastaan niin usein. Tässä on kuitenkin kaksi Alko-myynnissä olevaa esimerkkiä.

Podkrkonošský Speciál (6,3 %) on tumma speciál-olut Nová Pakan kaupungista, joka sijaitsee pohjoisessa Tšekissä Krkonoše-vuorten juurella (oluen nimikin tarkoittaa täsmälleen tätä). Olut syntyi alkujaan panimon 125-vuotisjuhliin ja siitä tuli myöhemmin osa vakiovalikoimaa. Olen maistanut tätä ennenkin ja pitänyt melko erikoisena. En tiedä, miten tämä on jämähtänyt Alkon vakiovalikoimiin näin pitkäksi aikaa, mutta kun se nyt siellä on, otetaan uudelleen maisteluun.

Tuoksussa on ohuesti kaakaota tai kahvia ja erikoista hunajaista leipäisyyttä. Maussa on kahvia, mausteleipää, ja voimakkaan kemikaalimaista ja ruohoista humalaa, jälkimaussa tumman sokerin makeutta ja jotain lääkemäistä. Kaikkien näiden erikoisten piirteiden alla runko on jotenkin vetinen.

Ehkä vilkaisu Alkon ilmoittamiin tietoihin tästä oluesta valaisee vähän sen outoa luonnetta. Tässä on siis vain 13,3° Platoa kantavierrevahvuutta. Yleensä kuvittelisin tšekkipanimon keittelevän sen vahvuisesta vierteestä myös vähäväkisempää olutta. Tässä maltaan sokerit on käytetty tarkkaan. Vertailukohtana Bohemia Regent Prezident – vaalea olut tosin – on kantavierteeltään vahvempi (13,7°) mutta alkoholiprosenteiltaan miedompi (6,0). Kun tähän yhdistää kohtuullisen korkean katkeropitoisuuden (27 EBU), saadaan ehkä juuri ohutselkärankainen olut, jossa humalan piirteet pääsevät todennäköisesti hyvin esiin. Tasapaino ei ole minusta ihanteellinen.

Celia Dark on Žatecký pivovar -panimon export-olut, jossa taas ei ole aineksia säästelty. 14,2° Plato-asteen kantavierteestä (Alkon mukaan, kun panimo itse mittaa jopa 14,4–14,6°) on tehty 5,7 %-abv vahvuinen olut, jossa sekä humala (30 EBU) että maltaan mehevät maut on kuitenkin saatu jotenkin puristettua melko mitäänsanomattomaksi kokonaisuudeksi.

Tuoksu on mieto mutta hyvä, siinä pähkinäsuklaata ja häivähdys lakritsia. Maussakin on miellyttäviä piirteitä, pähkinäistä mallasta, vähän karamellia, kahvia ja nahkaa, pieni yrttinen humalan pilkahduskin. Silti lopputulos on tosiaan jossain määrin pliisu ja jälkimaku yksiulotteisen makea. Liittyykö tasapaksuus johonkin metodiin, jolla tästä on saatu gluteeniton olut – sehän Celia-sarjan tärkein myyntivaltti kai on?

* * * * *

Täydellisen tšekkilagerin etsintää (kategoriassa tummat) eivät nämä kaksi olutta hirveästi edistä, vaikka kumpaakin maistelee tarpeen tullen aika mielellään, jos tyylistä tykkää. Niinkin karu asia kuin alkoholiprosentti tekee tästä kaksikosta astetta vakavasti otettavampia tekijöitä kuin jotkut ruokakauppapuolen tummat tšekit, jotka ovat monesti myös vähän tylsiä oluita ulkomaalaisomisteisilta bulkkipanimoilta.

Kuitenkin jokin tässä siis silti tökkii. Jos Celian ongelma on enemmänkin liian matala profiili ja Podkrkonošský Speciálilla taas vähän hallitsematon tasapaino ohuen maltaan ja vahvan humalan välillä, mitä asialle voisi tehdä? Žatecin panimo jos mikä on tietysti tsekkiläisen humalanviljelyalueen ytimessä. Selvästikin myös Nova Pakan panimo tykkää heittää pataan ihan kunnolla kotimaista humalaa. Alkaa kiinnostaa, saisiko näistä resepteistä enemmän irti, jos niitä pääsisi maistamaan vaikka tuoreeltaan paikan päällä hanasta ja uusimmalla humalasadolla?

Ayinger Frühlingsbier, Saksalaisen oluen päivä ja Kirjan ja ruusun päivä

Tällä viikolla missasin kutsuvierastilaisuuden Bierhaus Münchenissä, jossa olisi päässyt maistelemaan Ayingerin oluita maahantuoja Brukettin johdolla – jopa Roman Schatz olisi ollut paikalla turinoimassa saksalaisesta oluesta. Maistelun verukkeena oli Saksalaisen oluen päivä, mutta tietysti tuo päivä on oikeasti vasta tänään.

23. huhtikuuta 1516 annettiin Baijerissa niin sanottu oluen puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, ja sitä historiaa Saksalaisen oluen päivällä juhlitaan. Ayinger on yksi suosikkipanimoistani koko maailmassa, ja siitä voi lukea lisää muutaman vuoden takaisesta postauksestani. Parempi panimon esittely löytyy toki esimerkiksi Peter Tammenheimon tuoreesta artikkelista Avec-mediassa, ja hänen jutussaan käydään läpi myös Saksalaisen oluen päivän ja Reinheitsgebotin merkitystä.

  

Frühlingsbier (5,5 %) on muistikuvissani melko humalavetoinen ja kevyt, olen juonut sitä joskus kymmenkunta vuotta sitten Kolmessa Kaisassa. Ihme oikeastaan ettei se ole tässä välivuosina tullut vastaan. Käsitykseni tämän kevätoluen humalaorientaatiosta on luultavasti joko muistin tepposia tai sitten tottumista katkerampiin oluihin ylipäätään. En usko, että olut itse on muuttunut.

Nyt siis hankin pullon Alkosta. Väriltään olut on kellertävä ja lasissa sameahko. Tuoksussa on pikemminkin hiivaa, mallasta, hedelmää ja hyvin kevyesti vähän ruohoista humalaa. Maku on herkullisen maltainen, tukevampi kuin muistin, ja vähän makea. Humala huojuu aika mietona taustalla, jälkimakuun sitä kuitenkin vähän jää. IBU-lukema on 24, eli ei nyt mitätönkään tällaiselle lempeälle lagerille.

Kun Ayingerin valikoimaa katsoo, tulee mieleen kysymys, onko Frühlingsbier käytännössä vain suodattamaton kellerbier-versio panimon vahvimmasta peruslagerista Jahrhundertbieristä. Jahrhundertbier on export-tyylinen olut, jossa kantavierrevahvuus on 12,4° ja prosentit samat eli 5,5 % abv. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, sillä Frühlingsbierin kantavierteessä on peräti 13,8° Platoa, mikä on todella paljon tämän vahvuiselle oluelle. Se siis selittää oluen selkärankaa ja makean maltaista olemusta, vaikka siinä on myös keväistä vaaleutta ja puhtautta. Ainakin tämä yksilö oli mielestäni loistava olut.

* * * * *

Tietenkään tänään ei ole ollut pelkästään Saksalaisen oluen päivä vaan myös esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivä, Shakespearen ja Cervantesin kuolinpäivä. He molemmat kuolivat tasan sata vuotta Reinheitsgebotin voimaantulon jälkeen.

Tänään ostamani kirja oli divaritavaraa, vuoden 1996 olutoppaiden mammutti The Beer-Taster’s Log. Kirjoittaja on James D. Robertson, jonka lähes kahtakymmentä vuotta aikaisemmasta kirjasta The Great American Beer Book postasin toissa vuoden joulukalenterissani. Sitä kirjaa en ollut itse lukenut, vaan tiivistin postaukseen belgialaisten olutaktivistien ihmettelyä heidän maansa oluiden käsittelytavasta kirjassa.

En ole edelleenkään ehtinyt kaivella, kuka Robertson tarkkaan ottaen on. Ehkä yksi “Amerikan Michael Jacksoneista”, koska hänkin on aloittanut olutkirjoittajan uransa jo 1970-luvulla ja maistellut ilmeisesti tuhansia arvioimiaan oluita niiden kotiseuduilla Euroopassa ja muualla. Esipuheen tähän The Beer-Taster’s Log -kirjaan on tehnyt Fred Eckhardt, joka puolestaan on tutumpi nimi amerikkalaisista kotiolut- ja olutkirjakuvioista.

Tässä kirjassa kiinnostavaa nykyajan olutfriikille ovat laajat arviot 90-luvun amerikkalaisten pienpanimoiden tuotevalikoimista. Kirjassa esitellään yhteensä 6 000 olutta, mikä ei ole vähän. Siinä käsitellään kyllä koko maailman oluet, mutta puolet sivumäärästä uhrataan Yhdysvaltojen panimoille. Tämä on hyvä – niistä suuri osa on nyt jo kadonneita tekijöitä.

Suomi kuitataan viidellä Hartwellin (sic), Mallasjuoman ja Sinebrychoffin lagerilla sekä Koffin portterilla, jota kutsutaan Koff Imperial Stoutiksi. Se saa kolmanneksi huonoimmat pisteet koko joukosta, vain 53/100, kun taas paras lager eli Mallasjuoman Finlandia Gold saa 83/100. En ole Malskin tuolloisia lagereita maistellut (panimo oli siis sulautunut Hartwalliin jo vuonna 1988), mutta onhan reaktio Suomi-näkökulmasta vähän samalla lailla yllättynyt kuin belgialaisilla James D. Robertsonin ensimmäistä kirjaa lukiessa. Michael Jacksonin arvostukset eivät ainakaan tässä kohtaa olleet linjassa Robertsonin näkemysten kanssa.

Salvator pelastaa

Alkoholia ei saisi juoda ketutukseen, usein ohjeistetaan. Enkä minä nytkään niin tehnyt, vaikka perjantaina rankan työviikon jälkeen olisi teoriassa voinut sekin tilanne olla. Pienen Salvatorin kävin Kaislassa nauttimassa, mutta viikko kyllä oli sinänsä ihan hyvä, tulosta tuli taottua ja suorittaminen sujui mukavasti.

Jos kuitenkin viikko olisi ollut erityisen veemäinen, niin Paulaner-panimon klassikko – kaikkien bockien emoalus – Salvator (7,9 %) olisi varmasti tuonut hetkellisen lohdun. Nestemäinen vapahtaja on kevään airut, ja se pelastaa tähän aikaan vuodesta – jos ei muulta – niin ainakin pitkältä ja lumisen hyiseltä talvelta.

Oluen tarina juontaa juurensa 1700-luvun lopulle, jolloin panimo oli vielä luostariveljien hallussa. Siitä tuli seuraavalla vuosisadalla yksi Münchenin olutihmeen rakennuspalikoita, kuitenkin siis nimenomaan alkuvuoden ja paastonajan juoma. Jo aikaa sitten maallistunut Paulaner on nykyäänkin, Schörghuber Unternehmensgruppen (70 %) ja Heinekenin (30 %) omistamana, yksi kaupungin legendaarisista Oktoberfest-panimoista ja Saksan suosituimpia olutmerkkejä.

Kun istuin katsellen olutta lasissa ja meditoiden sen hienoutta, tulivat mieleeni kuvaukset siitä 1990-luvun alusta. Onko Salvator muuttunut 30 vuodessa? Graham Leesin Good Beer Guide to Munich and Bavaria kutsui sitä tuolloin “erittäin tummaksi”, ja Michael Jacksonin suomenkielinen Matkailijan olutopas “hyvin tummaksi, syvän ambranpunaiseksi”. Nyt maistelussa olevan hana-Salvatorin väri on hailakan ruskea, selkeän punertava kyllä mutta ei juuri millään mittarilla kovin tumma. Monet muut Baijerin yleisistä bockeista, kuten Kaislan hanassakin ollut Asam Bock, ovat sen sijaan selkeästi mustanpuhuvia.

Salvatorin tuoksu on karamellisen maltainen; maussa on paljon pehmeää, lempeää pähkinää, kuten pekaania. Siinä on myös karamelliä ja jotain kuivattua hedelmää tai ehkä jopa marjaa, vadelmaa tai vastaavaa. Tummaa hedelmäistä brandya tai hedelmälikööriä voi myös assosioida tähän makuun, koska alkoholiprosentti on melko korkea. Täysin vailla katkeruutta tämä ei ole, mutta vahvuuteen nähden humalan piirteitä on Salvatorissa hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa on ollut tapana, että Münchenin Starkbierfestin eli vahvojen oluiden juhlan alkajaisiksi Baijerin pääministeri saa käteensä litran kolpakon Salvatoria. Sellaisia juhlakansa siellä muutenkin nauttii, koska baijerilaiset tykkäävät festivaaleilla juoda vähän isommista astioista. Parin Salvator-litran jälkeen saa kyllä raavaampikin baijerilaisherra tai -rouva asetella askeleitaan tarkkaan, jos mielii kotiinsa löytää. Aamulla sitten mietitään, tuliko edellisenä iltana kohdattua vapahtaja vai itse sielunvihollinen. Nämä ovat näitä olutkulttuurin erikoisuuksia, onneksi Kaisla tarjoaa tuotetta myös tyylikkäistä pikkukolpakoista.

Erdinger Urweisse ja Ayinger Urweisse

Tässä on kaksi “wanhan ajan wehnäolutta” Münchenin metropolialueen liepeiltä, joissa on molemmissa suurin piirtein sama idea, mutta toteutuksessa pieniä eroja. Ajatus on, että ennen vanhaan juotiin vähän tummempaa suodattamatonta vehnäolutta. Oli niitä myös ihan kunnolla tummia, melkein mustia, mutta ehkä nämä keskivaaleat koetaan nyt jollain lailla sekä nykyaikaan sopiviksi että perinnetietoisiksi.

Länsisaksalaisten asenne entisaikojen oluisiin alkoi muuttua joskus 1970–1980-luvuilla. Sitä ennen oli katsottu vain tulevaisuuteen, ja tulevaisuus oli tietenkin pilsnerinvaalea ja kirkas. Yhtäkkiä nuorta sukupolvea – tai ainakin sen hipahtavaa, boheemia etujoukkoa – alkoivat kiinnostaa suodattamattomat oluet, kuten hefeweizenit, joita aikaisemmin oli pidetty setien ja tätien juomina. Oluista, joiden oli oletettu kuolevan sukupuuttoon samalla kuin sodan käynyt sukupolvi kupsahtaisi, tulikin kuuma trendihitti.

Tästä kaikesta on jo 40 vuotta. Suodattamattomat vehnäoluet ovat tietysti nykyään jo aika valtavirtaa, ja hc-olutharrastajien mielestä kenties turhankin tavanomaista tavaraa. Tällaiset urweisse-versiot – siis vielä vähän historiallisemmat versiot suodattamattomasta perusvehnäoluesta – ovat ehkä astetta kiinnostavampia. Kaikilla panimoilla niitä ei ole, mutta historiatietoiset keskisuuret toimijat Erdinger ja Ayinger sellaisia ainakin tarjoavat. Ayinger on tehnyt omaansa vuodesta 1979 asti, erdingiläisen historiaa en tarkemmin tunne.

Erdinger Urweisse (4,9 %) on väriltään vaalean kinuskimainen, korkeintaan samean vappusiman sävyä. Tuoksussa on kinuskia tai karamellia, ehkä kaneliomenaakin. Maku on kohtalaisen hedelmäinen, siinä on vähän uunibanaania ja neilikkaa. Tämä on ihan mukava keskivaalea vehnäolut, jossa myös vehnämaltaan oma viljaisuus pääsee esiin hedelmäisempien hiivaefektien alta.

Ayinger Urweisse (5,8 %) on Erdingerin olutta jonkin verran tummempi, suunnilleen viikunahillon värinen. Samea – ei erityisen kaunis – on tämäkin olut. Varsinaisesti ei silti ole tummasta vehnäoluesta kyse, vaan edelleen keskivaaleasta. Tuoksu on mausteisempi, mutta periaatteessa samantapaista miedosti karamellimaista, banaanin ja hunajan kaltaista aromia on tässäkin. Maku on edellistä olutta täyteläisempi, mikä jo alkoholiprosentteihinkin sopii. Mehevää kuivatun aprikoosin, tikkunekun, maustekakun ja kypsän päärynän makua löytyy myös.  

Näin erivahvuisten oluiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ei ole ihan reilua, koska tässä tyylilajissa isompi mallasmäärä myös kääntyy helposti maukkaammaksi olueksi. Tämän voi varmaan sanoa Ayingin Urweissesta verrattuna erdingiläiseen.

Joissain oluttyyleissä tietysti kevyemmät prosentit saattavat tarkoittaa raikasta, puhtaan virkistävää olutta. Suodattamattomassa vehnässä ei ole välttämättä näin. Erdinger Urweisse on silti juurikin vähän kevyempi mutta silti selkeän maukas olut, ei liian tuhti kesäsaunan terassille. Se on mielenkiintoisella tavalla samalla hieman tummempi kuin panimon vahva syysjuhlaolut Festweisse mutta silti alkoholipitoisuudeltaan miedompi kuin perusvehnäolut Erdinger Weissbier.  

Ayinger Urweissessa sen sijaan on joka tapauksessa maailmanluokan klassikon aineksia, kuten joissain muissakin Ayinger-oluissa. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä siitä doppelweizenbock-vahvuinen versio (tyyliin Schneider Aventinus) tai miksei jopa kellarointikelpoinen eisbock.

(Erding-valokuvan lähde: Polybert49, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

ABK Edel ja Rothaus Märzen

Viime viikonloppuna postasin kotimaisesta märzen-oluesta, jonka tuotoista osa lahjoitetaan Ukrainan auttamiseksi. Tällä kertaa testissä on kaksi eteläsaksalaista märzeniä, joihin ei liity muuta ajankohtaista tai erikoista kuin että molemmat sattuvat löytymään tällä hetkellä Alkon valikoimasta. Märzenit siis olivat vanhaan aikaan maaliskuussa pantuja kesäoluita, jotka kuuluivat syksyn sadonkorjuujuhlien juominkeihin.

Tekijöistä ABK:n (Die Aktienbrauerei Kaufbeuren) historia Baijerin Schwabenissa ulottuu keskiajalle asti, joskin panimolla on nykyään amerikkalainen enemmistöomistaja. Rothaus on puolestaan Baden-Württembergin osavaltion omistama valtionpanimo, jossa 1700-luvun lopussa oluenpanon aloittivat benediktiinimunkit, vaikka toiminta sittemmin päätyikin maallisen vallan käsiin. Se sijaitsee Schwarzwaldin alueella.

Aika perinteisiä panimoita näyttävät joka tapauksessa olevan nämä molemmat. Koko saksalainen skaala hallitaan kyllä, pilsnereistä vehnäoluiden kautta vahvoihin bockeihin, mutta IPAan tai muihin ulkomaisiin pintahiivaerikoisuuksiin ei ole lähdetty. Kumpikin on vanhojen pienpanimoiden luvatussa maassa, Saksan etelävaltioissa, panimokentän isoimmasta päästä. Rothausin tuotanto hipoo melkein miljoonan vuotuisen hehtolitran rajaa, ja ABK:kin on kuusinumeroisissa luvuissa.

Edel ei ehkä sisällä nimessään vihjettä märzen-tyyppisestä oluesta, mutta panimo itse kutsuu sitä juhlaolueksi, joten sellainen se on. Olut on väriltään syvän kullankeltainen, tuoksu on maltainen mutta jollain lailla myös metallinen; nämä samat elementit toistuvat maussa. Olut on varsin makea ottaen huomioon ettei prosenttien (5,8 %) puolesta puhuta edes bockista.

Olemukseltaan tämä Edel on aika lähellä Andechsin luostaripanimon vastaavaa olutta, Spezial Helliä, jossa maltaisuus on myös makeahkoa mutta vähän viljaisempaa ja vailla metallin klangia. Kun Edel lasissa lämpenee, mukaan tulee kemikaalimainenkin piirre sekä hunajaisuutta.

Rothausin olut on Märzen jopa nimeltään, joskin se tunnetaan 0,33 l pulloissa eri nimellä, Eiszäpfle. Rothausin Märzen (5,6 %) on Edeliä astetta vaaleampi olut, jonka tuoksussa mallas on viljaista ja hieman paperista – melkein kuin suomalaisissa A-oluissa – eikä ollenkaan yhtä makeaa kuin ABK:n oluessa. Myös maussa on runsaasti selkeän oloista vaaleaa mallasta ja hieman ruohoista humalaa. Tässä on katkeruutta 22 EBU, kun astetta vahvemmassa Edelissä on 18. Rothaus Märzen sammuttaa janoa lagermaisesti, kun Edelissä on pieni öljyinen tuntuma, joka ei ole niin raikas.  

Molemmat ovat melko pehmeitä, lempeitä oluita, jossa humalan puraisua tai muitakaan särmiä ei paljon ole, vaan keskitytään puhtaasti mallastyynyillä lepäilyyn. Oluet edustavat varsin luotettavaa eteläsaksalaista osaamista, joskaan eivät ole aivan terävintä saksalaisen olutsuorittamisen kärkeä. Kumpaakin voisin kenties ostaa silti toistekin, tai tilata litran kolpakolla, jos Saksassa liikkuessa vaikka syysjuhlien aikaan tulisi jossain vastaan.

Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Olari & HOMBRE: Brew It Better Yourself – ja rahaa Ukrainaan

Viime viikkoina Euroopassa on tehty urakalla asioita Ukrainan eteen ja ukrainalaisten tukemiseksi, aina suurista poliittisista päätöksistä pienempiin arkielämän avustuksiin ja tempauksiin. Jälkimmäisiin kuuluu erilaisia olutaiheisiakin juttuja, kuten “solidaarisuusolut”, jota on kehotettu tekemään ukrainalaisten kotipanijoiden reseptillä – kyseessä on punajuurta sisältävä vahva stout.

Nyt maisteltava olut ei ole kuitenkaan se, vaan Brew It Better Yourself (5,5 %) on Olarin Panimon ja kotiolutyhteisö HOMBREn eli pääkaupunkiseudun kotipanijoiden yhteistyöolut. Myynnin tuotoista ohjataan 20 senttiä per tölkki Ukrainan apuun. Tyylilaji on märzen, eli historiallisesti Baijerissa edellissyksyn viljoista pantu maaliskuun olut. Kun kesällä ei ennen vanhaan voitu olutta tehdä, keväällä pantiin kesäksi hieman vahvempia oluita, joista viimeisten tuli säilyä hyvinä varastoissa syksyn sadonkorjuujuhliin saakka.

Olarin Panimo kertoo:

Etiketti oli jo lähdössä painoon, kun panimon instagram-tilille tuli viesti ukrainalaiselta kotioluentekijältä ja olutharrastajalta Dmytrolta. Hän pyysi meitä käyttämään Brewers Against War -logoa solidaarisuuden osoitukseksi ja Venäjän hyökkäyssodan vastustamiseksi. Kun olimme päättäneet oluen tuotoilla jo tukea Ukrainaa, logon lisääminen tuntui luonnolliselta. Myös Dmytron kotiolutharrastus sopi hyvin tämän oluen teemaan.

Etiketin on suunnitellut HOMBRE-yhteisön perustajajäsen Pate Pesonius. Kyseessä on noin 3 000-päisen kotipanijajoukon ensimmäinen kaupallinen olut. Resepti löytyy muun muassa Olutpostin artikkelista tämän linkin takaa. Ostin omat tölkkini Juova Hanahuoneen tiskiltä Kaisaniemestä, koska oluen prosentit mahdollistavat juuri ja juuri sen ulosmyynnin baarista.

Itse olut on väriltään punertavan kultainen, sopivasti vaahtoava ja maltaan ja ruohon tuoksuinen. Se on kirkas ja melko kevyen tuntuinen, selkeästi maltainen, mutta maltaan reunoilla tuntuu myös sitruunan puraisua. Mietoa karamellisuuttakin on mukana, samoin jotain metallista tai mineraalista, ja ruohoisuutta ehkä humalasta.

Tässä ei varsinaisesti lähdetä hakemaan märzenin olemusta mistään kovin tummista, historiallisista meiningeistä. Maltaista on 62 prosenttia vaaleaa pilsneriä ja 31 prosenttia aavistuksen tummempaa Munich II:ta. Humalapuolella mennään Hallertaun Magnumilla ja Mittelfrühllä sekä Saazilla. Tykkäisin itse, että ruohoisuutta olisi vähemmän ja makeampien maltaiden pohjaa vielä vähän enemmän, mutta varsin pätevää tekemistä tässä on toki taustalla. Ja pisteet tietysti siitä, että hieman epämuodikkaalla oluttyylillä on rohkeasti lähdetty ideaa toteuttamaan.

* * * * *

Brew It Better Yourself -olutta olisi saatavana myös Olarin Panimon kaupasta Espoon Otaniemestä sekä näköjään myös erinäisistä muista baareista. Lisäksi sitä on toimitettu ainakin joihinkin K-kauppoihin eri puolella Etelä-Suomea, meillä päin esimerkiksi Rediin, Sörkkaan, Arabiaan ja Mustaanpekkaan. Kallion K-marketissakin olisi pitänyt olla, mutta tänään sunnuntaina ei näkynyt – olisiko satsi myyty jo loppuun.  

Ukrainalaisia sopii tietysti tukea muutenkin kuin ostamalla oluttölkkejä. Tein itse pari lahjoitusta tekstiviesteillä avustusjärjestöille. Listoja tahoista, joiden kautta voi auttaa, on koottu moniin paikkoihin, kuten nyt vaikka Hesarin verkkosivuille. Kansainvälisen olutkansan kannatusta on keskittynyt ainakin jossain määrin Drinkers for Ukraine -aloitteen ympärille, ja sen taustajoukoissa on sekä ukrainalaista että länsieurooppalaista ns. uskottavaa porukkaa.