Schneider Weisse Tap X Marie’s Rendezvous

Kirjoitin kesällä baijerilaisen G. Schneider & Sohn -panimon kypsytysohjelmista ja toisesta Tap X -sarjan erikoisuudesta. Tuo Mein Cuvée Barrique oli viinimäinen, tynnyrissä happamia sävyjä saanut olut. Tämä Marie’s Rendezvous on melko erityyppinen tapaus.  

En tiedä, mikä perusolut tämän kypsytyksen taustalla on ollut. Tummalta Aventinukselta se ei näytä eikä maistu. Olen ennenkin todennut, että kun saksalaisille vehnäbockeille tehdään tiettyjä asioita, päästään aika lähelle belgialaista tripel/”quadrupel”-maailmaa eli vahvoja luostarioluita.

Marie’s Rendezvous on tuoksunsa puolesta läheistä sukua belgialaisen Struise-panimon Tsjeeses Reservalle. Sehän on mainio, vahvasta messingin värisestä oluesta tehty tynnyrikypsytelmä. Tämän oluen tuoksussa on karamellia, jotain hedelmälikööriä, ehkä limoncelloa. Maku muistuttaa joiltain osin vaniljaista espanjalaista brandyä, mutta ehkä vähän tiukemmalla hunajamaisella makeudella.

cofOlut on 10-prosenttisena vahvuudeltaan Aventinuksen ja Aventinus Eisbockin väliltä. Tässä ei ole aistittavissa happamuutta kuten edellisessä Tap X-oluessa, mutta tynnyrin tuomaa vaniljaa kyllä. Hiilihappo on suhteellisen heikko mutta selvästi havaittava.

Tietojen mukaan olut on jälkihumaloitu Cascade-lajikkeella, ja myös Tradition-humala on ollut osallisena. Kaiken kaikkiaan humalaa on joko käytetty suhteellisen maltillisesti tai se on häipynyt säilytyksessä. Jenkkihumalien tyyli ei ainakaan mitenkään korostu, ellei sitten pienoinen hillottujen sitrushedelmien makeus ole sitä. Alkoholi tuntuu hieman muttei liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä on oikein miellyttävä nautiskeluolut, joka luultavasti kelpaa ainakin saksalaisten vahvojen vehnäoluiden sekä belgialaisten oluiden ystäville. Toistan nyt sen, mitä aikaisemmin sanoin Tap X -olutsarjasta: hienoa, että 1870-luvulla perustettu panimo on lähtenyt laajentamaan horisonttejaan ja tehnyt sen juurilleen uskollisella, tasokkaalla tavalla. Olutmaailma olisi köyhempi ilman näitä Schneiderin kokeiluja.  

Mainokset

Bisous m’chou: iltapäivä Charleroissa

Onko kukaan muu koskaan halunnut oma-aloitteisesti viettää vuorokautta Charleroissa, tuossa Belgian (ei aivan syyttä) aliarvostetuimmassa kaupungissa? Locals call it the Belgian Detroit and they don’t mean it in the nice way, toteavat Tim Webb ja Joe Stange uusimmassa Good Beer Guide to Belgium -oppaassa. Minä nyt kuitenkin tein näin jokin aika sitten. Tästä ja seuraavasta postauksesta selviää, kannattiko.

Charleroin lentokentällä moni on vieraillut, onhan se Brysselin kakkoskenttä vaikkakin noin 60 km päässä pääkaupungista. Halpalennoilla pääsee täältä lukuisiin paikkoihin Etelä- ja Itä-Euroopassa, samoin moniin Marokon kaupunkeihin. Olipa Charleroista aikoinaan Ryanair-lento jopa Lappeenrantaan.

Lentokentälläkään ei näköjään pidetä todennäköisenä, että joku haluaisi suunnistaa lennolta saavuttuaan nimenomaan Charleroin keskustaan. Syrjäiselle bussilaiturille oli kierrettävä omituista reittiä ison turvateltan takaa (vrt. Brysselin Zaventemin kentän terrori-iskun jälkeiset erityisjärjestelyt). Kaupalliset bussit Brysseliin ja muihin tärkeisiin kohteisiin lähtivät sen sijaan suoraan terminaalin edestä.

Tämä ei ollut minulle ensimmäinen kerta kaupungin keskustassa, vaikkakin edellinen kerta oli lyhyempi muutaman tunnin visiitti Brysselistä käsin. Hieman silti mietin, keksisinkö tekemistä puolestapäivästä aina iltayöhön saakka, jolloin palaisin lentokenttähotellille nukkumaan aamukonetta varten.

Suunnitelmissani oli kaupungin koluamisen lisäksi kaksi vaihtoehtoa: tehdä bussiretki läheiseen Viesvillen kylään, jossa Good Beer Guiden mukaan on hyvä uudehko ruoka/olutpaikka La Ruchette. Toinen vaihtoehto oli kiivetä läheisen terrilin eli hiilikaivosten sivutuotteena syntyneen jätemäen huipulle.

Tiistaipäivän hiljaisuus

Kun talsin Charleroi Sudin aseman bussiterminaalilta keskustaan, epäilytti vahvasti, toteutuisiko kumpikaan kaavailemistani pikku ohjelmanumeroista. Laskin, että maaseutureissuun kuluisi turhan paljon aikaa, ja alkamassa oleva sade taas tekisi helposti tyhjäksi kiipeilysuunnitelmat.

Pakko sanoa, että Charleroi vaikutti aluksi suorastaan entistäkin karummalta paikalta tuossa harmaassa säässä. Alakaupunkia (Ville Basse) hallitsi uusi, tänä keväänä avattu kauppakeskus Rive Gauche, joka on toki sisältä yhtä viihtyisä kuin kauppakeskukset yleensäkin mutta tuntui syöneen lähikatujen kaupallista elämää.

Keskustan hieman rapistuneet kauppakadut eivät olisi todellakaan tätä suoneniskentää kaivanneet. Varsinkin ala- ja yläkaupunkia yhdistävällä Rue de la Montagnella joka toinen liiketila tuntui olevan tyhjillään. Osa kaupoista oli siirtynyt Rive Gauchen seinien sisään, osa muuten vain hävinnyt.

Täytyy vain toivoa, että uusi megaostari tuo kuitenkin pitemmän päälle vetovoimaa Charleroin keskustaan ja tyhjentyneille kaduillekin löytyy uusia firmoja vuokralaisiksi.

Mutta oli keskustassa valopilkkujakin. Rue de Dampremy on esimerkki hyvinvoivasta, maksukykyisemmälle asiakaskunnalle suunnatusta kauppakadusta, ja vilkasta näytti olevan myös hieman kansanomaisemmalla Rue Neuvellä yläkaupungissa. Lisäksi esimerkiksi Rue de Marcinellelle oli lisäksi keskittynyt joukko sarjakuvakauppiaita (tosin myös kauppakeskuksesta löytyi iso Slumberland-sarjakuvakauppa).

Minä en olisi minä, ellei reissun yhtenä tärkeänä teemana olisi ollut paikallisten olutkuvioiden tilan tarkastaminen. Teen tästä seuraavassa postauksessa vielä kattavamman koosteen.

Asemalta käveltyäni aloin jo olla lounaan tarpeessa, joten suuntasin Place de Manègen aukiolle yläkaupunkiin. Siellä on sijainnut 1990-luvun alusta saakka Charleroin johtava olutbaari La Cuve à Bière, jonka totesin ohi kulkiessani olevan yhä voimissaan. Saman aukion toisesta kulmasta löytyy kuitenkin myös Les Templiers. Sinne nyt lounaan toivossa astuin sisään.

Pieni ja kodikas brasserie onnistui ainakin tiistain lounasajan alussa antamaan itsestään hyvin paikallisen vaikutelman. Ruokailevia seurueita oli vasta pari, ja muissa pöydissä istui vanhempia herrasmiehiä nauttimassa pilsneriä tai trappistiolutta. Suurin osa tuntui olevan enemmän tai vähemmän kantaporukkaa.

Jostain olin lukenut, että paikallisen poliittisen elämän vaikuttajia eksyy usein lasilliselle matkallaan viereiseen valtuustotaloon, ja yksi sen näköinen kravattimies ilmestyi nytkin paikalle kättelemään baarissa istujia. Tyyppi kaivoi kuitenkin kassistaan laatikollisen olutta ja jätti sen baaritiskille. En kuullut keskustelua, mutta ehkä kyseessä oli kuitenkin jonkin panimon tai juomatukun edustaja.

Söin päivän erikoisuutena olleen boulettes à la liégeoisen, jossa isojen lihapullien seurana oli tumma ja makea kastike pekonikuutioineen ja korinttirypäleineen. Olueksi tuli valittua La Quintine, joka on hyvä 8-prosenttinen blonde-olut, humaloidumpi kuin muistin. Ruoan kumppaniksi olisi tosin sopinut ehkä paremmin jokin tummempi olut.

Les Templiers’n olutlista on sen verran pitkä, että sieltä löytynee jotain ruoan kuin ruoan kyytipojaksi, mutta se on kuitenkin belgialaisittain korkeintaan keskimittainen. Hainaut’n maakunnan panimot olivat listalla omana osionaan, mikä antoi mukavaa paikallisväriä.

digRapsutusetäisyydelle ketusta

Sää oli kirkastumassa, kun suuntasin lounaan nautittuani ulos Les Templiers’stä. Niinpä poikkesin läheiseen matkailuneuvontaan kyselemään, miten Terril des Pigesille kiipeäminen parhaiten onnistuisi.

Noita nyt jo tiheän kasvillisuuden peittämiä mustia mäkiä on Charleroin ympäristössä tuhkatiheässä, ja tämä terril kohoaa vain puolen kilometrin päässä kaupungin ytimestä. Korkeimmat hiilikukkulat ovat reilun sadan metrin korkuisia, mutta minulla oli edessäni ehkä pikemminkin 50–60 metrin korkeuteen kapuaminen.

Matkailutoimiston ystävällinen poika neuvoi, että kun kuljen kehätien alta Cour Rainchonille N90-tien mutkaan, näen edessäni tiilimuurin, jossa on ihmisen mentävä aukko. Siitä on hypittävä läpi ja jatkettava suoraan, kunnes ennen pitkää löytyy Terril des Pigesin polun alkupää.

Polku on merkitty virallisten vaelluspolkujen punavalkoisilla tunnuksilla, ja se löytyikin saamieni ohjeiden avulla helposti. Muurin aukko toi tietysti mieleen Sormusten herran kohdan, jossa hobitit uskaltautuvat pahaenteiseen Vanhaan metsään ja joutuvat siellä varsin pian vaikeuksiin.

Tämä polku oli ihan asiallinen ja hivuttautui loivasti ylöspäin kukkulan rinnettä kiertäen. Arkipäivänä metsä oli hiljainen, ja kun näin saniaisten joukkoon vilahtavan punaruskean hännän, päättelin sen kuuluvan ketulle, kun sen perässä ei kerran koiranomistajaakaan näkynyt.

Vähän ajan päästä sakean metsän lomasta pilkotti paljaampaa rinnettä, joka ruohottuneena näytti helposti kiivettävältä, vaikka melko jyrkkää olikin. Poikkesin polulta, kun ajattelin näin pääseväni kukkulan laelle nopeammin.

Oikotie osoittautui lopulta pieneksi virheeksi. Auringon tultua esiin pilvien takaa jyrkän rinteen kipuaminen toi äkkiä hien pintaan, ja sitä paitsi reittini päättyi läpipääsemättömään piikkipensaikkoon ennen kuin olin ennättänyt aivan huipulle saakka.

Yritin haeskella mahdollista kiertotietä pusikon ympäri, kunnes äkkiä huomasin aivan jalkojeni juuressa toisen ketun. Se oli käpertynyt kerälle nauttimaan auringonpaisteesta, eikä huomannut tulijaa ennen kuin aloin kaivaa kameraa reppuni taskusta. Sitten se säntäsi äkkiä metsän suojaan.

Kukkulan laki oli sen verran lähellä, että päätin ottaa maisemista muutaman valokuvan ja kavuta sitten tyytyväisenä takaisin. Terril des Piges’n huipulta näkyy paikallisesti ehkä tunnetuin katutaiteen ilmentymä, karun messuhallin Charleroi Expon seinään maalatut sanat Bisous m’chou.

Maalauksen taustalla on newyorkilainen katutaiteilija Stephen Powers, mutta sanoihin (kirjaimellisesti ”pusuja kulta”) kiteytyy charleroilaisille jotain olennaista heidän kollektiivisesta luonteestaan. Se on samaan aikaan viileän streetwise ja vilpittömän sydämellinen, ehkä hieman pohjoisenglantilaisten tapaan.

Muuten maisema on sellainen kuin entiseltä raskaan teollisuuden keskukselta voi odottaa: valtavia tehtaan raatoja, harmaita kanavia ja lisää vihertäviä hiilijätemäkiä, ja niiden lomassa risteileviä 60-luvun optimistisia pikateitä.

Vaikka Vallonian isojen jokilaaksojen näkymiä hallitseekin yhä kaivostoiminnan ja terästeollisuuden mahtava rakennusarkeologia, lähellä ovat myös kauniiden sivujokien varsilla avautuvat Ardennien vuoristomaisemat. Sympaattinen Chimay luostareineen on vain noin 30 km päässä Charleroista, eivätkä Rochefort ja Semois-joen laakso ole paljon kauempana.

Toiseen suuntaan lähtiessä tulevat melko pian vastaan Hainaut’n maakunnan länsiosien kumpuilevat pellot, jotka ovat saison-oluiden kotimaata.

Mitäpä näiden kuuluisien alueiden keskelle jääneessä kovan onnen kaupungissa mieluummin tekisi kuin hakeutuisi seuraavalle virkistävälle oluelle? Suuntaan siis askeleeni kaupungin kuuluisimpaan olutravintolaan La Cuve à Bières’een.

dig

dig

dig

cof

cof

Lyhyet erikoiset: Tuputettu Kout na Šumavěn take away -pilsneri

Varsovassa käydessäni toinen suosikkiolutkaupoistani on Czarodziejka Gorzałka. En osaa puolaa, mutta koneavusteisesti olen päätellyt nimen tarkoittavan suurin piirtein Viinakeijua. Valikoima painottuu puolalaiseen käsityöolueen, mutta olen onnistunut tekemään löytöjä myös amerikkalaisten, belgialaisten tai saksalaisten pienpanimoiden tuotteista.

Olen aina vilkaissut pullohyllyjen ohella myös, mitä pojilla on hanoissaan. Tyypilliseen valikoimaan on saattanut kuulua esimerkiksi pari puolalaista apaa tai ipaa ja ehkä pilsneri tai muun perinteisemmän eurotyylin edustaja. En ole tullut hanaolutta aiemmin ostaneeksi mukaan. Kaupalla on sitä tarkoitusta varten litran ruskeita muovipulloja, tai asiakas voi varmasti tuoda oman astiansakin.

Tällä kertaa kavereilla tuntui olevan kova hinku saada hanoissa oleva tavara liikkumaan. Liekö ollut jotain uutta timangia tulossa nykyisten tilalle. Sain kaupassa ollessani kahteen otteeseen melko perusteellisen esittelyn hanaoluista (pyytämättä), ja lisäksi toinen myyjä kyseli ahkerasti kiinnostustani niihin myös sinä aikana, kun tutkailin pullo-olutvalikoimaa.

Olin ostoksilla sillä asenteella, että poimisin pullohyllyistä muutaman kiinnostavan, joita joisin sitä mukaa kun tilaisuuksia tulee. Take away -oluissahan on se kiusallinen piirre, etteivät ne hanasta laskettuna säily kaapissa loputtomiin. Kaupan poikien myynti-innosta joku olisi jo saattanut hikeentyä, mutta päätin nyt laukaista tilanteen ostamalla pullolöytöjeni päälle litran verran tšekkipilsneriä. Ostin kahdesta vaihtoehdosta sitä, jossa kuulemma on enemmän humalaa.

cofHanalätkässä luki pelkästään Kout, mikä ei äkkiseltään sanonut minulle mitään, vaikka varmasti olisi pitänyt. Kun olut oli juotu, ainoana ajatuksena päässä oli, että pitäisi päästä mahdollisimman pian Tšekkiin kiertämään parhaita panimoita. Kiitokset näin jälkikäteen olutkauppiaiden sinnikkyydestä. Kadun, että ehdin siinä tiskillä jopa ajatella Alkoa, jossa kukaan ei ainakaan yritä väkisin tuputtaa mitään.

Tämä oli oluena tutun oloinen, mutta tuttuus ei liittynyt aiemmin juomiini tšekkioluihin. Mihin sitten? Eurooppalaisessa lagerissa tulee tuskin koskaan vastaan tällaista mandariinimaisen kevyen hapon ja viinimarjapensaiden ja mintun sävyttämän humalan tuoretta katkeruutta. Ensimmäinen nenäaistimus oli vähän diasetyylinen, mutta sen jälkeen olut oli pelkkää nestemäistä raikkautta. Tätä olisi voinut juoda vaikka kuinka paljon.

Oluet, joihin Koutskýn assosioin, tulevat itse asiassa vain muutaman kymmenen kilometrin päästä panimon kotikaupungista Kout na Šumavěsta. Kout nimittäin sijaitsee aika lähellä Tšekin länsirajaa, jonka toiselta puolelta alkavat Baijerin Zoigl-paikkakunnat. Kylien perinteisissä yhteispanimoissa tehdään oluita, joista ainakin jotkut ovat juuri tällaisia meheviä vaaleita lagereita. Humalapohja on suhteellisen tanakka, mutta katkeruus jää kuitenkin monipuolisessa oluessa säestäjän rooliin ja palaa vasta aivan lopussa ottamaan aplodit vastaan.

Koutský-pilsnereitä on netin mukaan sekä 10°- että 12°-vahvuisina ja niistä tämä oli minun järkeni mukaan se jälkimmäinen. Czarodziejka Gorzałkasta tarttui kyllä jälleen mukaan kaikenlaista muutakin, josta ehkä lähiviikkoina lisää. Kauppa on Varsovassa vieraileville olutfaneille käynnin arvoinen, ja metrolla pääsee perille, vaikka paikka onkin kaukana keskustasta. Parasta tällä kertaa oli kuitenkin tämä erinomainen naapurimaan taidonnäyte.

Czarodziejka Gorzałka, Kabacki Dukt, 4/3, Varsova.

cof

cof

cof

 

Lyhyet erikoiset: Lidlin Volksfestbier (5,5 %)

Kirjoitin kuluneella viikolla Oktoberfestistä, ja ehkä siksi Festbier on nyt aiheena mielen päällä. Näitä on minulle tullut eteläsaksalaisilta panimoilta vuosien mittaan vastaan ehkä korkeintaan kymmenkunta, Münchenin tunnettujen juhlaoluiden lisäksi.

Olutfariseukset saattavat ajatella, että saksalaisen juhlaoluen pitäisi olla suurin piirtein punaruskeaa Märzeniä ollakseen oikeaoppista – sellaista siis jota tyylioppaissa myös Vienna-style Lageriksi kutsutaan. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että Festbier on usein yhtä vaaleaa kuin Helles, jonkin verran vahvempaa ja monesti myös makeaa.

schwaben
Nyt kuvassa olevat Volksfestbier-pullot on ostettu Lidlistä, ei tosin Suomesta, kuten prosenteista voi päätelläkin. Tekijä Dinkelacker-Schwaben-Bräu on kahden vanhan stuttgartilaisen panimon muodostama suurehko yhteenliittymä, ja vieläpä itsenäinen panimo (tosin Schwaben-Bräu on kuulunut jossakin vaiheessa myös InBeville).

Tässä ehkä on siis suurin piirtein Stuttgartin vastine Münchenin kuudelle panimolle, jonkin verran pienempi vain. Kyse ei toisin sanoen ole ”maitokaupan omasta merkistä”.

Koska Lidl on meikäläisistä ruokakaupoista se, jossa käyminen tuntuu ulkomailla suunnilleen samalta kuin kotimaassa, Volksfestbierin bongaaminen tuntui tavallaan aikamatkalta Suomen uuden alkoholilain aikakauteen (jos se siis toteutuisi sellaisena kuin ehdotus, josta nyt syyskuussa eduskunnassa kiisteltiin).

Eihän tämä mikään Saksan paras olut ollut, mutta kuitenkin ihan kelvollinen, perusvaaleaa germaaniolutta hieman tuhdimpi kausiolut. Tyylillisesti olisin voinut heittää sen Oktoberfest- tai Märzen-kategorian sijaan esimerkiksi Export-koppaan. Olut oli maltaan tuoksuinen ja prosentteihinsa nähden vielä kevyehko ja kuiva, maltainen maultaankin, joskin aavistuksenomainen pahvin vivahde leijui muuten hyvän viljan liepeillä. Humalaa oli hyvin miedosti, mutta kun olut lämpeni, jälkimakuun tuli jalohumalan minttuista raikkautta.

Juhlaolut pääsi töihin tavallisen viikonlopun saunaoluena ja suoriutui siitä tehtävästä ihan kunnialla. Usein pohdin, muuttaisiko esitetty alkoholilain uudistus elämääni juuri mitenkään. Tässä on kuitenkin yksi esimerkki: oivallisia saksalaisia lagereita voisi tulla yllättäen vastaan missä tahansa hyvin varustellussa ruokakaupassa, sen verran keskiolutta vahvempia että niiden ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa

Jos mietit, kannattaako sinne lähteä, lue tämä ja tule siihen tulokseen, että kaikkea on kokeiltava kerran.

Etukäteen jännitti, miten noin isossa tapahtumassa toimiminen sujuisi, kun siitä oli lukenut netissä kokeneiden kävijöiden loputtomia do’s and don’ts– ja FAQ-listoja. Niissä neuvottiin, kuinka varhain on mentävä jonottamaan, jos haluaa telttaan sisään minäkin päivänä (ilman istumapaikkaa ei ole oluttarjoilua). Oli varoituksia kireistä turvatoimista, pitkistä vessajonoista, humalaisten turistien massoista ja läikkyvän oluen kastelemista vaatteista.

Oktoberfestistä puhutaan usein olutfestivaalina, mutta se tuntuu vähän vievän ajatukset harhaan, vaikka tietysti olut onkin tapahtuman keskeisimpiä juttuja. Oktoberfest on maailman suurin saksalainen kansanjuhla, ja sellaisen kulmakiviä ovat ruoka, juoma, musiikki ja huvipuisto. Ruoka on enemmän tai vähemmän baijerilaista perusruokaa, olut baijerilaista juhlaolutta ja musiikki torvisoittoa. Jos ehdottomasti haluaa festivaaliltaan jotain muuta, tämä varmasti kannattaa jättää väliin.

Ja me siis haimme juuri tätä. Ajatuksena oli nauttia tapahtuman perusasioista mahdollisimman rennosti: olutta ja ruokaa piti saada eteensä, ehkä johonkin tivolilaitteeseen uskaltautua, ja muuten vain aistia aitoa Oktoberfest-tunnelmaa teltoissa ja muualla festivaalialueella.

Pistäydyimme festivaalialueella Theresienwiesessä ensimmäisen kerran sunnuntai-illan jo hämärtyessä. Jo rautatieasemalta saakka katuun maalatut nuolet osoittivat kohti aluetta. Tämä sunnuntai-illan visiitti osoittautui hyväksi ideaksi, koska viikonlopun riehakas meno oli ehkä laantunut jo hieman, mutta teltat olivat silti pullollaan iloista juhlakansaa ja musiikki soi.

Oktoberfest-augustiner2Augustiner-Festhallessa oli nopeasti katsottuna pöydät käytännössä täynnä, mutta kun olimme vain neljän hengen seurueella liikenteessä, yksi tarjoilijarouvista alkoi oitis järjestellä paikkoja. Hän bongasi yhden hiukan väljästi istutun pöydänpään ja alkoi tiivistää porukkaa siellä.

Ei kulunut kauan ennen kuin saimme eteemme litrat Augustiner-Bräun Oktoberfest-Bieriä, ja sen kylkeen korin kanssa kiertelevältä myyjältä isot rinkelit eli Breznit. Itse ostin hetken mielijohteesta jopa Augustinerin Oktoberfest-t-paidan.

Paistetun kanan jalanjäljissä

Jotain oli kuitenkin sunnuntai-illasta puuttunut ja se oli virallinen juhla-asu. Niinpä löysin itseni maanantaina aamupäivällä Münchenin keskustasta Steindlin liikkeestä sovittamasta aitoja baijerilaisia nahkahousuja.

Kun astuin kaupasta ulos, olo tuntui hetken aikaa hiukan vieraalta, kun keskikaupungilla ei ihmisiä näissä perinneasuissa liikkunut yhtä paljon kuin Wiesnillä. Siellähän heitä on varmaan 80 prosenttia porukasta, mukana yhtä lailla paikallisia kuin meitä muukalaisia.

Takaisin juhla-alueelle päästyämme olimme kuin kalat vedessä. Olin jotenkin erehtynyt aiemmin kuvittelemaan, että Lederhosenit tuntuisivat tiukoilta ja epämukavilta, kun ne nyt aika paksua ja jähmeää nahkaa kerran olivat. Ei suinkaan, ainakin omani olivat perusolemukseltaan oikein väljät ja roikkuivat harteilta tyylikkäillä henkselilaitteillaan. Kun tuli tivolikyytien kokeilemisen aika, ihan hyvin nahkahousuissa onnistui ainakin Die Münchner Rutsch’n -liukumäen laskeminen, ja niin myös matkaseuralaiselta Dirndlissään.

Sitten pöydän ääreen. Hacker-Festzelt tunnetaan katostaan, jonka voi ilmeisesti avatakin lämpimällä säällä mutta joka on suljettuna erityisen hieno pilvineen ja sinitaivaineen. Katonrajaa reunustaa Münchenin historiallinen kaupunkikuva ja musiikkikorokkeen ylle on maalattu osuvasti teksti Hacker-Pschorr–Himmel der Bayern.

digcof
Söimme lounaaksi herkullisen meheväksi paistetut puolikkaat kananpojat, jotka huuhdottiin tietenkin alas Hacker-Pschorrin Oktoberfest-Märzenillä. Torvet veivasivat rakastetuimpia paikallisia iskelmiä, joiden väleihin soittokunta pudotteli silloin tällöin Ein Prosit -juomalaulun säveliä.

Ilman tätä rohkaisuakin teltan väki kyllä nosteli kolpakkoja huulilleen. Jo lounasaikaan käynnissä oli jatkuva juomahaaste, jossa penkille nouseva osanottaja sai juoda koko litran kolpakkonsa yhdeltä istumalta. Onnistumisesta seurasi suosionosoitukset, roiskimisesta buuattiin. Tähän emme osallistuneet.

Isoimpiin telttoihin mahtuu kerrallaan noin kymmenentuhatta henkeä. Vaikka voisi kuvitella niiden täyttyvän ihan äärimmilleen lähinnä viikonloppuisin, ei maanantain aikanakaan paljon tyhjiä paikkoja näkynyt. Maanantai-iltana meno itse asiassa yltyi kaikissa näkemissämme isoissa teltoissa siihen pisteeseen, että koko reservierungsfrei-alue hytkyi yhtenä penkeillä tanssivana massana erilaisten megahittien ja paikallisten suosikkien tahtiin.

Kuten jo tuli todettua, ihan noin juhlatuulella emme kyllä maanantai-iltanakaan olleet vaan hakeuduimme mukavaan nurkkapöytään Ochsenbraterei-teltan parvelle. Siellä oli mahdollisuus nauttia Spatenin Oktoberfest-olutta ja seurailla paikallisten porukoiden elkeitä. Pöytiin kannettiin ruokia ja tuoppeja, ja ihmisiä tanssahteli iloisesti yläkerrankin käytävillä. Tarjoilijoilla mahtoi olla tekemistä, etteivät tuoppilastit ja valtavat leikkeletarjottimet saisi matkalla kolhuja. Tottuneesti se näytti sujuvan.

cofOktoberfest on onnistunut säilyttämään aika lailla aidon baijerilaisen yleisilmeensä, vaikka osa yhtyeiden ohjelmistosta ja tietysti juhlakansastakin on kansainvälistä. Festivaalin oman sivuston mukaan meitä ulkomaalaisia on noin viidesosa. Oli erikoista huomata, että esimerkiksi lähes kaikki tekstit teltoissa ja muuallakin alueella olivat silti vain saksaksi. Laukut ja reput oli jätettävä alueen ulkopuolelle säilytyskioskeihin, joiden pitäjät tuntuivat myös puhuvan lähinnä saksaa.

Oide Wiesn: historiallista festivaalitunnelmaa

Festivaalialueelle – paikallisten suussa siis pelkästään Niitty eli Wiesn – on ilmainen sisäänpääsy kaikkialle paitsi tivolilaitteisiin ja vuonna 2010 avatulle museoalueelle. Tämä Oide Wiesn (”vanha niitty”) tarjoaa kolmen euron pääsymaksua vastaan Oktoberfest-tunnelmaa menneiltä vuosikymmeniltä telttoineen ja laitteineen.

Oktoberfest tuntuu tosin olevan muutenkin sen verran uskollinen juurilleen, että kontrasti nykyaikaisten juhlatelttojen ja historiallisen alueen välillä on yllättävän vähäinen.

cofFestzelt Tradition on perinneteltoista isoin, ja maanantai-iltapäivänä siellä käydessämme erona pääalueen telttoihin oli lähinnä hieman riisutumpi puunvärinen sisustus ja juhlakansan rauhallisempi käytös. Käynnissä oli ruoskaniskuilla tahditettu musiikkiesitys, jollaista en ollut ennen nähnyt (ilmeisti olennainen osa baijerilaista perinnettä). Mainiolta teltalta näytti myös pienimuotoisempi Herzkasperl-Festzelt, jossa yleisö on ehkä vielä astetta iäkkäämpää mutta lavalla vaihtuva kattaus kansanmusiikkiyhtyeitä, sekä paikallista torvisoittoa että modernimpaakin.

Erikseen oli vielä Museumszelt, johon oli koottu muun muassa näyttelyt 1950–2010-lukujen virallisista Oktoberfest-julisteista sekä ylipäätään festivaalin historiasta. Näissä museoalueen teltoissa on myös saatavana Münchenin panimoiden Oktoberfest-oluita mutta niitä tarjoillaan savituopeista. Historianäyttelystä käy ilmi, että Oktoberfestissä siirryttiin lasisiin kolpakoihin 1960-luvulla, vaikka pienemmissä baijerilaisjuhlissa (kuten Forchheimin Annafestissa) edelleen näköjään tarjoillaan oluet pääasiassa keraamisista litran astioista.

Pääkallonpaikalla Hofbräuhausissa

Blogosfääri on ollut tänäkin vuonna aika hiljaa Oktoberfestistä. Syy on varmasti se ilmeinen: koska oluet ovat aina käytännössä samat ja muihinkin festarin järjestelyihin tehdään vain välttämättömät muutokset, mitään erityistä kommentoitavaa ei ainakaan olutuutuuksiin keskittyvillä bloggaajilla ole.

Ron Pattinson kirjoitti sen sijaan pienen postauksen, koska hänelle oli vasta tänä vuonna Saksan television välityksellä selvinnyt, että oluttarjoilu tapahtuu puutynnyreistä muutenkin kuin festivaalin juhlallisessa avauksessa. Ehkä tuo yksittäinen havainto kertoo jotain Oktoberfestin olemuksesta nykypäivässä: se on baijerilaisen oluttaivaan kiintotähti, joka muuttuu jopa hitaammin kuin voisi luulla. (Ja toisaalta, jos jokin muutos tapahtuu, sitäkään ei luultavasti huomaa, kun sellaista ei lainkaan odota.)

Kotimaisista Oktoberfest-kuvauksista tuli vastaan Eräsmiehen vauhdikas matkaraportti sekä Viisi Tähteä -verkkolehden juttu, jossa Heikki Kähkönen kertaa muun muassa kansanjuhlan syntyhistorian kuningas Ludvig I:n ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden oheistapahtumana vuonna 1810. (Onko muuten totta tuo vanha anekdootti, ettei ensimmäisessä Oktoberfestissä olisi tarjottu lainkaan olutta?)

Tiistaina jätimme sitten festivaalialueen jo väliin ja kuljeskelimme Münchenin komeassa keskustassa. Lounaspaikkaa ei lähdetty haeskelemaan millään erityisillä kriteereillä, vaan astuttiin sen kummemmin miettimättä historialliseen Hofbräuhausiin – kerran sekin on nähtävä.

Tunnelmahan ei ole erityisen intiimi, kun käytävillä vaeltelee laumoittain turisteja, joista osa yrittää syömään ja osa kai lähinnä katselee. Mutta tämä on München, ja kun itsensä saa järjestettyä pöytään, edessä on taas pian iso sianpotka, leike tai makkaralajitelma. Ja tietysti litran verran valtionpanimon panemaa Oktoberfest-olutta. When in Rome ja niin edelleen. Olutkoira on rodultaan saksalainen teurastajan koira ja täällä kohtalaisen kotonaan.

Oktoberfest-augustiner-yö.jpg

Oktoberfest-löwen.jpg

sdr

cof

cof

PINTA Kwas Kappa: hapansarja eteni K:hon

Maistelin pari vuotta sitten Varsovan olutfestivaaleilla tummaa mietoa hapanolutta, jota tarjoili PINTA, puolalaisen käsityöoluen uudisraivaajapanimo. Ihmettelin silloin, kun panimo nimitti tuotostaan tyylillisesti Berliner Schwarzeksi ja itse yhdistin oluen nimen, Kwas Delta, itäeurooppalaiseen kvassiin eli ruisleivästä tehtyyn kaljaan.

Pienellä taustojen tutkailulla selvisi, että kyse on PINTA-panimon käynnistämästä hapanolutkokeilujen sarjasta, jonka aloitti aikoinaan Kwas Alfa ja sen jälkeen on käyty kreikkalaisten aakkosten alkupäätä kirjain kerrallaan läpi. Jokainen olut on edustanut hieman eri tyyliä. Eli kwas-sanan ei nyt tarvitse siis viitata varsinaiseen kvassiin, vaan se on ylipäätään puolan kielen happoa tarkoittava sana.

sdrTänään sitten ostoskassiini päätyi sarjan uutukainen, Kwas Kappa, joka etikettinsä mukaan on American sour lager ja sisältää 5,4 alkoholiprosenttia. Sarjan muista oluista esimerkiksi Kwas Eta oli sour pumpkin red ale ja Kwas Theta sour cherry imperial stout. Näitä muita siis en ole maistellut.

En ollut jotenkin ennen tullut ajatelleeksi, että hapan lagerkin on ”juttu”. Mutta pienellä googlailulla huomaa kyllä, että sellaisia on varsinkin Atlantin takana tehnyt aika moni panimo, ja voisi kuvitella että Euroopassa samoin. Mikään suuri hapanoluiden ystävä en ole, enkä siten kovin hyvin kartalla, mitä sillä saralla tapahtuu.

Tässä on suhteellisen normaalin oloinen vaalea lager, jossa viiden Uuden maailman humalan profiilista aistin mielestäni ainakin Mosaicin, ja happamuutta keitokseen tuo Lactobacillus delbrueckii. Tuoksussa on päivänkakkaraa ja märkiä tekstiilejä, kenties humalien ja hapon yhteisvaikutuksesta, sekä sitä tavanomaista nykyamerikkalaista sitruspassiota.

Äärimmäisen hapan olut ei ole suinkaan kyseessä, vaan kirpeys on pikemminkin aika vienoa, kevyen kesäjuoman hengessä. Sauvignon blanc-mainen loppumaku on aavistuksen makea, reseptissä jotain glukoosiakin näyttää olevan ja ei ole ehkä sitten ihan rutikuivaksi asti käynyt. Kokonaisuutena ei hullumpi olut, ja varmasti lähestyttävimmästä ja yleiskäyttöisimmästä päästä PINTAn Kwas-sarjassa.