O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Carnegie Porter 3,5 % ja Stark Porter

Carnegie on Ruotsin Sinebrychoff siinä mielessä, että molempien tarina alkaa 1800-luvun alkupuolelta ja molemmat merkit tunnetaan portterista. Samaten sekä Koff Porter että Carnegie Porter kuuluvat nykyään Carlsbergin portfolioon. Muuten sitten erojakin on: Carnegie ei ole enää varsinainen panimo vaan ilmeisesti vanhalla Falken-panimolla valmistettava Carlsberg-brändi (tosin Carlsbergilla ja Brooklyn Breweryllä on ”pienpanimomaisempi” yhteisyritys Nya Carnegiebryggeriet). Historiakaan ei ole aivan samanlainen, sillä Carnegien suku päätyi panimoalalle ostamalla jo olemassa olleen göteborgilaisen Lorentska Porterbruketin, kun taas Sinebrychoffeilla portteri tuli mukaan kuvaan myöhemmin.

Jokunen viikko sitten hankin Systembolagetista muutaman pullon Carnegien portterituotteista sitä vahvempaa, 5,5-prosenttista Stark Porteria. Samalla tuli napattua huvin vuoksi ICA-kaupasta Pajalasta pullollinen saman oluen miedompaa versiota, joka on viritetty 3,5-prosenttiseksi eli sikäläisten lakien mukaan ruokakaupassa myytäväksi. Toinen bongaus samasta oluthyllystä oli muuten Wychwoodin Hobgoblinin ordinary bitter -versio tuossa samassa vahvuudessa – sattumoisin Carlsbergilla on näppinsä pelissä brittipanimonkin toiminnassa.

Folköl-versio Carnegie Porter 3,5 % on musta olut, jossa näkyy valossa punaruskeita heijastumia, ja päällä on melko nopeasti laskeva vaalea vaahto. Tuoksu on miellyttävä, siinä kevyttä paahtomallasta, suklaatoffeeta. Suklaisessa maussa on mukana tummaa leipää ja häivähdys multaa, sekä cocacolamaisesti pistävää hiilihappoa. Mitään epämiellyttävää tai täysin vaisua tässä kansanoluessa ei ole, mutta jäähän se näillä prosenteilla aika lailla hillitymmäksi kuin useimmat Suomen maitokaupparajoihin mahtuvat portterit ja stoutit. Ostaisinko tätä lähikaupasta, jos asuisin Ruotsissa? Miksei, silloin tällöin, kun kaipaisi janonsammuttajaksi jotain muuta kuin samanvahvuista vaaleaa peruslageria.

Tosiaan Carnegien portterin monopoliversiossakaan ei siis ole 5,5 prosenttia enempää alkoholia, eli meillä sitäkin saisi mistä tahansa ruokakauppaketjusta. Olutkoiran kaltaiselle vahvempien portterien ihailijalle on käsittämätöntä, miksei Carlsberg Sverige tee tästä Systembolagetiin myös jotain 7–9-prosenttista triplaversiota (sellainen on ollut tilapäisesti panimon 175-vuotisjuhlan aikaan saatavana). Onhan kyseessä yksi pohjoismaisen olutperinteen isoja kulmakiviä.

Carnegie Stark Porter (Årgång 2020) on miedomman pikkuveljensä tavoin musta muttei läpinäkymättömän sakea sekään. Tuoksussa ja maussa on paljon samoja palikoita, mutta tähän vahvempaan versioon on jäänyt luonnontieteiden peruslakienkin mukaisesti enemmän runkoa ja syvyyttä. Humalaa taitaa olla jonkin verran enemmän myös, ja siitä tulee pieni asianmukainen potku. Lempeän kaakaotoffeen päällä on kahvimaista, melkein savuistakin makua ja humala tuottaa vähän yrttistä särmää. Jälkimaussa on makeutta. Carnegien Stark Porter on tämän maistelun perusteella ihan elegantti ja klassinen tuote, joka käyttää Itämeren alueen portteriksi melko alhaiset prosenttinsa tehokkaasti.   

Tässä vielä lisälukuvinkkinä muutaman vuoden takaa mainion Tuopillinen-blogin vertikaalimaistelu, jota varten Carnegie-porttereita oli ikäännytetty enimmillään melkein 15 vuotta. Panimo itsekin suosittelee säilyttämään näitä oluita kellarissa hieman tavallista pitempiä aikoja, jolloin makuun tulee uusia piirteitä.

Mannermaisia oluita Irlannista: Wicklow Wolf Arcadia ja Heff Bezos

Pienet vihreät olennot vilistävät taas baarien ja juhlatilojen lattioilla tänä iltana, kun maailma juhlii Pyhän Patrickin päivää. Olut virtaa, ja kuvissa näkyy yleensä tuoppeja täynnä sileävaahtoista, mustaa Guinnessia. Irlannissa tehdään kuitenkin nykyään muutakin kuin stoutia ja punaista Kilkennyä, onhan saarella kymmenittäin pienpanimoita kuten muissakin Euroopan maissa.

Kuva (vas.): Flickr.com, DaPuglet, CC BY-SA 2.0.

Tällä kertaa maistelussa eivät ole niistä kaikkein mielikuvituksellisimmat, vaikka Wicklow Wolf -panimon runsaassa vaihtuvien oluiden valikoimassa on nähty monenlaisiakin erikoisuuksia. Sen sijaan kaksi tämänkertaista tölkkiä, Arcadia Gluten Free Lager ja Heff Bezos -vehnäolut, vaikuttaisivat edustavan melko perinteisiä saksalaisia oluttyylejä. Valmistaja, alun perin Brayn kaupungissa County Wicklow’ssa aloittanut Wicklow Wolf, kuuluu 2010-lukulaiseen pienpanimosukupolveen – voisiko sanoa craft beerin suuriin ikäluokkiin?

Arcadia (4,3 %) on miedohko ja suoraviivainen lager, jonka kellertävä väri ja sitruksisen viljainen tuoksu viittaavat raikkaanpuoleiseen pohjahiivaolueen. Sitrushedelmä on aika tiukasti mukana myös maussa, ja ylipäätään tämä on keskitien pienpanimolagereiden joukossa kirpakan hapokas. Luulisi, että piirre tulee jostakin humalalajikkeesta, ei valmistusvirheestä. Onhan kevyissä lager-oluissa saksalaisessa perinteessäkin erilaisia happoihin liittyviä kommervenkkejä, joista ei kovin yleisesti puhuta, kuten sauergut. Minun maistelutaitoni eivät kyllä ulotu siihen, että osaisin lagerin makua pilkkomalla sanoa kauhean tarkkaan, mitä panimolla on tapahtunut ja mitä ei.

Illan toinen olut, Heff Bezos (6,5 %) on periaatteessa saksalaistyylinen vaalea vehnäolut, hefeweizen, johon oluen nimen selkäpiitä karmiva sanaleikkikin viittaa. Tai viittaa se myös tietysti Jeff Bezosiin – ilmeisesti Hugh Hefneristä keksityt sanaleikit on jo kaikki käytetty tai Hef-vainaan törkeydet syöneet niiden markkina-arvon.

Niin, periaatteessa saksalaistyylinen vehnäolut – paino sanalla periaatteessa. Tässä Wicklow Wolf on lähtenyt hakemaan (NE)IPA-oluiden humalointikulttuuria, joten kyseessä on oikeastaan Baijerin vehnäoluiden 2000- ja 2010-luvuilla kehitetty variantti hopfenweisse. Sen verran neipamaista meininkiä tässä on, etten olisi välttämättä aistinvaraisesti tunnistanut tätä vehnäolueksi ollenkaan. En saa esimerkiksi tuoksusta irti tuttua banaania, vaikka jotain hefeweizen-maista mausteisuutta siinä ehkä on, kuten maussakin. Erilaisia hedelmiä kuten mangoa, greippiä ja kookosta risteilee maussa. Katkeruutta ei ole hirveästi, mikä ehkä auttaa paketin kasassa pysymistä. Jälkimakuun jää vähän vehnäolutmaista hiivaa.

Eipä näissä oluissa paljon Irlantia ollut, mutta ihan mainioita tuotteita maasta, jonka oluttarjontaa esimerkiksi Alkosta löytyy vain tusinan nimekkeen verran (jos Guinnessit luetaan pois). Piste myös tölkkien hienoista susiaiheisista designeista. Pyhän Patrickin päivästä ja pyhimyksen juhlapäivän symbolista, shamrockista, voi lukea lisää vaikkapa Heikki Kähkösen tämänpäiväisestä artikkelista.

Samuel Smith’s Imperial Stout

Tämä on oikeastaan osa pohjoismaalaisten portterien maistelua, jota jo aikaisemmassa postauksessa tein, vaikka tämänkertainen tuote onkin Pohjois-Englannista. Samuel Smith’s Old Brewery sijaitsee Yorkshiren Tadcasterissa, joka on jo vahvasti Pohjanmeren puolelle laskevan jokijärjestelmän rannalla. Pohjanmeren halki tietysti laivattiin portteria ja stoutia jo kolmattasataa vuotta sitten Itämeren rannoille. Huomattavaa tässä panimossa on, että se on perustettu 1700-luvulla, vanhan portterin kulta-aikojen alussa. Toki Lontoo oli silloin oluttyylin kotikaupunki, mutta onpa muillakin noin vanhoilla brittipanimoilla ollut runsaasti aikaa harjoitella tätä lajia.

Sam Smith’sin Imperial Stout (7 %) on tyylilajiinsa nähden mieto, vaikka se on tietysti brittiolueksi varsin vahva. Tyylipoliiseille tämä ei varmasti imperial stoutiksi kelpaisikaan, kun esimerkiksi kansainvälisissä tuomarointikriteereissä tyylin alaraja on varmaan jossain 7,5 alkoholiprosentissa. Mutta mitäpä siitä. Kyseinen panimo elää muutenkin vähän omassa joustavassa aikauniversumissaan 1900-luvun alun ja nykypäivän välimaastossa. Hehän käyttävät esimerkiksi edelleen historiallisia Yorkshire square -käymisaltaita, joskaan ne eivät enää ole kiveä vaan terästä.

Oluessa on aika voimakas umami sekä tuoksussa että maussa. Jos on olemassa ruoka nimeltä salmiakkivoi (onko?), tämä olut maistunee paljolti siltä. En silti väitä, että voin tyyppisiä virhemakuja olisi mukana. Soijakastikekin kyllä tulee mieleen. Join Lontoossa viime kesänä hanatuotteena – ei tosin real alena – saman panimon 4,5-prosenttista Extra Stoutia, joka oli hieman samantyyppinen mutta raikkaamman ja pelkistetymmän makuinen, ja oikein hyvä. Tämä Imperial Stout kyllä sopii omaan makuuni myös, ja siihen voisi varmaan prosentin tai pari lisätä vahvuuttakin, niin sillä olisi paremmin kättä pitempää nykymaailmassa. Suklaista, vähän konjakkiin nojaavaa rikasta makua on salmiakkisen grillikastikkeen lisäksi tarjolla, ja humalakatkerot ovat matalalla.

Kun tämä nyt on imperial stoutiksi näinkin mieto, olisi tietysti kiinnostavaa maistaa olutta real ale -muodossa eli siis caskista. Sellaista onnea ei varmaan tulla kuitenkaan kokemaan, kun ilmeisesti britit yhä harvemmin tarjoilevat edes miedompia stouteja elävänä pumpusta. Täytyy kuitenkin jälleen myöntää, että 265-vuotias panimo osaa hommansa.

Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Hagström Groß Pilsner – ei mitään vaarinkaljaa

Tämän viikon torstaina kolmikko Ari Juntunen, Ilkka Sysilä ja Ari Nyfors – eli kiertolaispanimo Hagström – julkisti uuden oluensa Kaisaniemen Roudaribaari Ihmeessä. Toteutuspaikkana on tällä kertaa ollut Oulu ja Sonnisaaren panimo, oluttyylinä pilsneri. Sonnisaaren Timo Kanniainen oli mukana tilaisuudessa ja kertoi valmistuksen vaiheista, kun muu isäntäväki esitteli ideaa ja filosofiaa.

Hagström-nimen tarina tuli jo kerrattua heidän edellisen oluensa eli West Coast IPA:n yhteydessä. Nyt tehty olut oli ajatukseltaan sikäli linjassa esikoistuotteen kanssa, että humalaa ei ollut tälläkään kertaa säästelty. Magnum oli katkeropuolella (IBU 80) ja Hallertauer Mittelfrüh ja Tettnang aromeissa. Baijerilainen humala on siis kumppanina pilsnerimaltaille, jotka tulevat Bindewaldilta Reinin länsipuolelta, ja tyyliä luonnehditaan pohjoissaksalaiseksi.

Ehkä näin, mutta on tässä Groß Pilsnerissä (6,5 %) enemmän useat nupit kaakossa kuin katkerimmissakaan Pohjois-Saksan pilseissä. Saksalaiset – ehkä joitain Craftbier-kukkoja lukuun ottamatta – käyttävät humalaa yleensä sen verran maltilla, että Hagströmin lähestymistavassa on lopulta jotain amerikkalaistakin, vaikka raaka-aineet ovat eurooppalaisia. Iso alkoholilukema kai myös tuo tähän täyteläisempää luonnetta, vaikka kuivasta oluesta onkin kyse. Suodattamattomuuskin ehkä. Hiivan (Fermentis Saflager S-189) alkuperä on Sveitsissä Hürlimannilla.

Juotavuus on kohdillaan, vaikka tämä ei ole pieni tai sievä olut. Alkoholi ei paista läpi. Viljainen pohja ja humalan yrtit pysyttelevät maussa hyvin tasapainossa, ehkä kuitenkin jonkinlaisessa kauhun tasapainossa. Toimiihan tämä: hienosti tehty olut, ja idea kantaa loppuun saakka. Jäämme siis jälleen odottelemaan, jatkuuko Hagströmin tarina, ja jos, niin mihin tyylilajiin ja panimoon kiertolaiset seuraavaksi suuntaavat. Useammastakin panimosta on ilmeisesti oltu heihin yhteydessä.

Tämä oli myös muuten ensimmäinen käyntini Ihme-baarissa, jonka seinillä on paljon minulle tuntematonta musalaitteistoa ja keikkatekniikkaa, ja hanoissa sekä kaapeissa monia hyvän näköisiä oluita. Paikassa on mainio tunnelma, ihan omaperäinenkin, juurikin omistajakunnan roudari- ja tapahtumataustan takia.

Illan oluesta voi lukea lisää esimerkiksi Arden blogista, sekä taustaa että julkistusraporttia.

Takatalo & Tompuri Kaski Imperial Stout ja Laitila Imperiaali

Tähän testiin valitsin kaksi vahvaa stoutia, joista toisen kehittely alkoi jo 2000-luvun puolella ja toinenkin maistuu siltä, että sillä olisi pitemmät juuret. Molemmat ovat kotimaisia, eri puolelta Etelä-Suomea, Kaski tietysti Virolahden maaseudulta ja Imperiaali Laitilasta.

Kaski on Takatalo & Tompurin kaikkien oluiden tuotenimi, ja sarjan uusimpiin tulokkaisiin kuuluva Imperial Stout on 8-prosenttinen. Se on siis tyylilajiinsa nähden miedosta päästä, mustaa mutta ei öljymäistä tököttiä, tuoksultaan lakritsainen ja vähän ammoniakkinen. Maussa on myös salmiakin tapaista piirrettä, vähän yrttiä tai ruohoisuutta, miedosti espressoa. Melko selkeä ja kuulas tuote tämä siis on, kuten Takatalon ja Tompurin maatilapanimolta on totuttu odottamaan – ei makea mutta ei harvinaisen kuivakaan, ja humalan katkeroa on vain vähän muiden makujen reunalla.

Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Imperiaali Stout on sen sijaan vahvempi (9,2 %), ja jo sen tuoksussa on hieman metsäistä humalaa, josta myös makuun tulee enemmän katkeroa kuin edellisessä. Katkeruudessa on laskennallisesti aika iso ero, Laitilalla IBU 82 ja Takatalolla & Tompurilla 32. Maltaissa tuntuisi olevan enemmän tummaa suklaatoffeeta, ja tuhtius yhdistettynä korkeaan humalointiin ja prosenttiin tekee tästä raskaamman maisteluoluen.

Jos ei lähdetä akateemiseen väittelyyn siitä, onko Takatalo & Tompurin Imperial Stout pikemminkin export stout tai double brown stout kuin imperiaali, niin omasta puolestani voin todeta sen olueksi, jolla minulle olisi enemmän käyttöä kuin Laitilan Imperiaalille. Sitä vain ei Kymenlaakson ulkopuolella Alkoista edelleenkään saa, paitsi verkkokaupasta tilaamalla. Laitilan vahva stout on amerikkalaishenkinen (riippumatta käytetyistä humalalajikkeista), sikäli että siinä on turhan moni nuppi käännetty kaakkoon yhtä aikaa. Se raastaa esteettistä tajuani vähän samaan tapaan kuin monien ylistämä Plevnan Siperia. Toki on hyvä, että imperial stout -rintamallakin on tarjokkaita moneen lähtöön – myös täällä 8–9-prosenttisten päässä eikä pelkästään supervahvojen leivosoluiden infernossa.

Ekberg, Ekblom ja Runeberg

Tänään söin runebergintorttuni Ekbergin kahvilassa, jossa ainakin Helsingin Sanomien mukaan niiden pitäisi olla kaupungin oikeaoppisimpia. Porvoolaistaustainen Ekberg myös toi tortut aikoinaan Helsinkiin ja alkoi myydä niitä runebergintortun nimellä – jo vuonna 1865, jolloin kansallisrunoilija vietti vanhuuden päiviään kotikaupungissaan Porvoossa. Kahvitellessani katselin seinällä roikkuvaa maalausta, jonka asetelmassa oli pilsneripullo ja -lasi sekä kananmuna ja leipä.

En tiedä, mistä maalaus on lähtöisin, tai onko se kopio vai varta vasten kahvilaan teetetty taulu. Jos joku tietää, saa kommentoida! Pilsneripullon etiketistä erottuu kuitenkin oluen valmistaja, porvoolainen Ekblomin panimo eli Borgå Bryggeri. Nimenomaan R.W. Ekblom hoiti oluenpanoa yrityksessään 1870-luvun alusta vuosisadan loppuun saakka, kertoo BeerFinland-sivusto. Sen jälkeen panimo oli hänen poikansa Mårtenin hallussa. Mårtenin portteriosaamisesta kirjoittelin itsekin muutama vuosi sitten.

Taulussa näkyvän kaltainen pilsnerietiketti on esillä tällä sivustolla, ja muita Borgå Bryggerin etikettejä sekä R.W.:n että Mårtenin ajalta BeerFinlandin Porvoo-sivulla. Tänään Ekbergin kahvilan olutlistalla ei tainnut olla porvoolaista pilsneriä, sen sijaan ainakin Mathildedalin Dorf-pilsiä näytti olevan. Itse J.L. Runebergin ja oluen välillä ei ehkä myöskään ole mitään laajasti tunnettuja linkkejä. Liekö hänen aikanaan pilsneri ehtinyt vielä levitäkään kovin laajalle Suomessa. Ainakaan sitä ei juonut Suomen sodan sankari Sandels, vaikka hänet vaaleaan pohjahiivaolueen nykyään yhdistetäänkin, sillä Sandels kuoli jo vuonna 1831.

 

Ranskalaiset baltic porterit + pari jouluolutta

Vielä oli kaapin perukoilla muutama Sveitsistä ja Ranskasta joulukuussa tuotu olut, näistä viimeisistä kaksi on mannermaisia porttereita ja kaksi jouluoluita. Nekin vielä viikonloppuna testasin, joten saatiin loppuvuoden ”aktiivinen” varasto kulutettua loppuun. Uusi vuosi, uudet oluet. Ehkä Alkokin tuo taas jossain vaiheessa valikoimaansa joitain kiinnostavia uutuuksia, vaikka heidän jouluolutkautensa jälkeen onkin ollut hiljaisempaa. Panimomyymälät ja ruokakaupat tietysti tekevät jatkuvasti omaa juttuaan.

Näistä porttereista ensimmäisen valmistaja tuli jo mainittua aikaisemmassa postauksessa, jossa heiltä oli testissä tripel. Panimo on siis La Brasserie du Mont-Salève. Tämän tumman ranskalaisen oluen nimi on yksinkertaisesti Porter Baltique, siis oluttyylin nimi baltic porter vain ranskaksi käännettynä. Itse olen suomentanut sen usein itämerenportteriksi, ja niin toki ranskaksikin Itämeri on la mer Baltique. Prosentteja on 8 %.

Noista korkeammista prosenteista huolimatta Mont-Salèven vahva portteri on aika lailla monien kevyempien porttereiden oloinen, kahvin, suklaan ja paahteisen maltaan makuinen, samantapaisia elementtejä myös tuoksussa. Tyylin mukaisesti humalakatkeroa ei ole kauhean paljon. Miellyttävä ja hyvin tehty melko brittihenkinen portteri tämä Porter Baltique on, ja etikettien retrotyyli on myös visuaalisesti onnistunut.

Tässä oluessa ei siis ole varsinaisesti mitään ongelmaa, mutta ei se myöskään tarjoa mitään uutta tarttumapintaa baltic porter -kysymykseen – siis siihen miksi manner-Euroopan perinteiset portterit olisivat brittiläisistä esi-isistään erillinen oluttyyppi. Riittääkö se, jos jäljelle jää vain hiivojen ero, kun lopputulos on kaikilta aistittavilta piirteiltään samanlainen? Portteri on siis pintahiivaolut ja baltic porter tämän tulkinnan mukaan pohjahiivainen. On kuitenkin tunnettuja esimerkkejä, joissa tämäkään ei ole totta, esimerkiksi virolaisen Põhjalan Öö. Chris Pilkington panimolta kertoi joskus minulle, että Öö käy pintahiivalla mutta kylmässä lämpötilassa, ja sen jälkeen kypsyy nollassa asteessa. Pitäisikö eroa hakeakin enemmän mallas- ja humalapuolelta, jossa esimerkiksi Koff Porter ja Żywiec Porter suuntaavat brittiläisten raaka-aineiden sijaan Saksa–Böömi-akselille?

Sen sijaan toinen testatuista ranskalaisporttereista nyökkää manner-Euroopan ohella astetta enemmän myös Uuden maailman suuntaan. Cambier’n panimo on Croix-nimisessä kunnassa, joka on käytännössä Lillen esikaupunki. Tässäkin Baltic Porterissa on prosentteja 8 % mutta katkeruuden IBU-lukema peräti 50. Pullon etiketissä on mainittu humalalajike Tettnang (ei muita), joten humala voi siis olla saksalaistakin mutta sen tanakka määrä muistuttaa 2000-luvun amerikkalaisista tyyliversioinneista. Sinänsä kelpo olut vaikuttaisi olevan tämäkin, mutta korkea humalointiaste vähän peittää alleen muuta ja sopisi ehkä paremmin muhkeaan imperial stoutiin.

Sitten ensimmäinen jouluolut, se on peräisin Sainte-Cru-panimolta Colmarista. Heiltä maistoin Pariisissa myös mainion belgialaistyylisen hunajaoluen nimeltä Orange Mécanique. Rage Against Christmas (7 %) on sen sijaan punaruskea, tammilastuilla maustettu (”triple oak”) olut, joka tuoksuu kuitenkin enemmän entisaikojen karamellisille jenkki-ipoille kuin tammelle. Maku on mausteisen oloinen, karamellimaltainen, mutta siinä on vähän jotain kasvimaisen epämääräistä. Silti myös viskissä uitettujen tammilastujen maku tulee sinänsä tyylikkäästi mukaan. Humalapuolella on Columbusta ja Citraa mutta sen verran maltilla, että maussa edellämainitut tammijutut melkein jyräävät niiden ominaisuudet. Katkeruutta on vain vähän (20 IBU) ja reseptissä lisäksi kandisokeria, viljapuolella normaalin pale-maltaan lisäksi vehnää, caramunichia ja special W:tä.

Le Saut de l’Ange (8 %) on sveitsiläinen tummanruskea jouluolut Le Fou du Roi -panimolta eli Hovinarrilta. Tuoksu on aika lailla joulumausteinen ja maussa vaikutelma vain voimistuu. Etiketissä mainitaankin, että mukana on tähtianista, kanelia ja muskottia, eli jos niistä ei joulutunnelmaa irtoa niin ei mistään. Totuus on, että tästä oluesta on melko vaikea sanoa mitään noiden mausteiden ohi, sen verran ne valtaavat alaa maussa. Ei pohjaolut varmasti huono ole, mutta hieman hillitymmin ainakin itse hyödyntäisin maustehyllyä jopa joulun aikaan.

Sveitsiläistä olutta: La Madeleine Triple ja Boulevard des Philosophes

Bière du Lac -panimo majailee Geneven kaupunkialueen eteläosassa, nimestään huolimatta pikemmin Rhône-joen ja Ranskan rajan välissä kuin Genevenjärven rannassa. Nopeasti muuttuvassa olutmaisemassa panimo on jo ”keskivanhaa” sarjaa, perustettu vuonna 2009. Heidän päähuomionsa on keskittynyt Belgian, Britannian ja Tšekin tapaisten vanhojen eurooppalaisten olutmaiden tyyleihin – tietenkään tämä ei välttämättä sulje joitain amerikkalaisiakaan vaikutteita pois.

Ostin joulukuun alussa Geneven rautatieaseman Drinks of the World -olutkaupasta kaksi tämän panimon belgialaistyyppistä olutta, joista La Madeleine (9 %) on tyyliltään tripel ja Boulevard des Philosophes (10 %) vielä vahvempi luostarihenkinen olut, jollaisia ruvettiin takavuosina kutsumaan quadrupeliksi. Italiassa monet panimot osaavat tehdä belgialaistyylisiä oluita hyvin, ja nyt on siis yksi tilaisuus tarkistaa, miten homma sujuu Sveitsissä.

Vaalean La Madeleinen tuoksu on herkullisen mausteinen ja maltainen, parhaiden belgialaisten tripelien tapaan. Maussa on myös paksua vaaleaa mallaspohjaa (ei liian tuhtia, kuten belgialaishenkisessä oluessa ei kuulukaan olla). Kukkaista, mausteisen hedelmäistä makua löytyy tyylilajin mukaisesti, ja hento sitruunamainen happamuus lienee tarkoituksellista, ei valmistusvirhe. En tiedä raaka-aineista juuri mitään –panimo kyllä kertoo käyttävänsä aivan yllättäen monissa oluissaan geneveläisiä maltaita, mutta tämän La Madeleinen kuvauksessa sitä ei mainita. Katkeruus on melko matalalla (IBU 27) tyyliin nähden.

Boulevard des Philosophes on puolestaan katu Genevessä, en tiedä onko se jotain muutakin, tai mihin sitten tämän oluen nimi viittaa. Vaaleanruskea, kuivatun viikunan värinen olut on tuoksultaan vähän brittiläinenkin, pähkinämäinen, vaikka belgialaisen luostarioluen tyyliin on varmasti tässäkin tähdätty. Maussa on kuivattuja hedelmiä, lämmittävää karamellia (jonkinlainen Carawheat kuuluu mallasprofiiliin), jonkin verran belgialaista hiivan mausteisuuttakin. Toisin kuin monet quadrupelit, tämä ei ole äkkimakea. Styrian Goldings -humalat lisäävät keitoksen ruokamaista pippurisuutta, ja IBU-katkeruutta on edellisen tavoin 27 yksikköä.

Näiden kahden oluen perusteella Bière du Lac on pätevä tekijä, ja taso on pienestä käsityömäisestä rosoisuudesta huolimatta varsin hyvä. On henkisesti helpottavaa löytää Euroopasta tällaisia uudehkoja, mutta viime kesän trendejä pitemmällä aikajänteellä toimivia panimoita, joilla homma tuntuu olevan enemmän tai vähemmän hanskassa. Keski-ikä ei tule yksin, ja nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä siemailee mieluummin jotain muuta kuin bilekeskusten hedelmäsoureja. Drinks of the World -kauppa Genevessä oli muuten kohtuullisen hyvä ostospaikka siinä mielessä, että se oli ottanut huomioon käytännössä kaikenlaiset oluenystävät – muutkin kuin viimeisen hypen perässä juoksijat. Käykää, jos osutte noille nurkille.