Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Kinn Prestesonen Brun Staut – norjalaista brittistoutia

Olutpiirien keskustelu norjalaisesta oluesta on siirtynyt kymmenessä vuodessa paljolti Nøgne Ø:n hyvyydestä kveik-hiivojen maailmanvalloitukseen tai muuhun sellaiseen. Nøgne oli amerikkalaistyyppisen craft beerin polunraivaajia Pohjoismaissa, mutta sen hehku on viime vuosina hiipunut, kun kaikkiin maihin on alkanut putkahdella yhä tasokkaampia craft-pajoja. Samalla tuontioluiden kirjo myös meillä Suomessa on monipuolistunut: edes ne aidot amerikkalaiset eivät ole enää täällä niin harvassa.

Kinn Bryggeri on hieman Nøgneä uudempi tulokas Norjan olutkentällä, mutta sekin on toiminut sentään vuodesta 2009 eli luettavissa nykypäivän olutmaailmassa veteraanisarjaan. Nettisivuillaan Kinn ilmoittaa erikoistuvansa brittiläis- ja belgialaistyyppisiin käsityöoluisiin, mikä on ihan asiallinen rajaus. Mukana on toki amerikkalaisiakin vaikutteita, mutta Kinn ei ole kokenut painetta luisua millekään NEIPA-sour-jälkiruokastout-linjalle. Hyvä niin.

Panimon valikoimaa selatessa löydän itse asiassa moniakin oluita, jotka omissa silmissäni vaikuttavat melkein kiinnostavammilta kuin Alkon myymä Prestesonen Brun Staut (6 %). Mutta mennään sillä mitä on saatavana, ja ehkä onnistun hankkimaan panimon muita tuotteita tulevaisuudessa. Esimerkiksi Svartekunst Foreign Extra Double Imperial Russian Export Stout Porter (10%) on kunnianarvoisa – ja ironisen historiatietoinen – nimi yhdelle panimon vahvimmista oluista. Ja millainen onkaan Bresjnev Sovjet Staut (8 %)?

cofMaistelin Prestesonenia itse asiassa jo vappuviikolla, mutta postaus jäi tekemättä, joten tehdään se nyt. Vaahdossa on vähän rusehtavaa väriä. Tuoksusta löytyy tummaa suklaakonvehtia ja tuhkaa tai savua. Tämä on tuoksu- ja makumaailmaltaan savuisen oloinen (double) stout, vaikka mallasprofiilissa taitaakin olla vain normaaleja, ei-savustettuja maltaita. Stoutejahan on moneen lähtöön. Maku on kohtuullisen kuiva, maltaiden paahteisuus hallitsee, humala tuntuu vähän lääkemäisenä.

Tässä oluessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa sinänsä, mutta rupesin jostain kumman syystä kaipaamaan jotain – karamellisempaa mallasta? Paria lisäprosenttia ja Guinness Exportin mustaa tunnelmaa? Menee ehkä jo henkilökohtaisten mieltymysten puolelle. Viljaosastolla tässä oluessa on amber- ja brown-maltaita, jotka eivät tuo meininkiin mitään “comfort beer”-vaikutelmaa vaan pikemminkin kuivan asiallista brittiläistä pohjaa. Humalointi on puhtaasti kentiläistä. Jälkimaku on ehkä aavistuksen tiukka, askeettinenkin.

Huvituin muuten staut-sanan norjalaisesta kirjoitusasusta oluen nimessä. Suomessa meillä ei varmasti enää ole mahdollista lanseerata tällaista kotimaista väännöstä (“stautti”?), mutta jos se olisi 150 vuotta sitten tehty, ehkä suomeksikin puhuttaisiin nyt stauteista. Portterin osaltahan asia on juuri näin. Nykyisissä olutpiireissä on kyllä keskusteltu siitä, onko perinteinen “portteri” junttimainen termi ja olisiko kuitenkin parempi sanoa porter. Tässä sodassa rintamalinja kulkee suurin piirtein itseni ja Ari Juntusen välistä.

La Réserve Royale – vedätys mutta sentään puolirehellinen

Jokaisen on hankittava leipänsä jollain lailla. CBI S.P.R.L. -belgialaisfirman pojat François-Xavier Delahaut ja Roy de Marco ovat päättäneet tehdä sen brändäämällä olut niin ylellisesti, että se kelpaa Euroopan ylhäisimmän kerman juhlapöytiin samppanjan rinnalle.

Kaverusten hankkeella näyttää menevän ihan mukavasti, koska nelisen vuotta lanseerauksensa jälkeen heidän La Réserve Royale -oluensa on päätynyt jopa Alkon hyllyille kaukaisessa Suomessa. Alkon tiet ovat osittain tuntemattomat, mutta tästäkin saattaisi päätellä, ettei täydestä kuplasta voi olla kyse.

Delahaut ja Marco ovat itse asiassa aivan oikeassa sanoessaan La Libre Belgique -lehden haastattelussa, että monilla oluilla on aivan yhtä hienostunut ja monimutkainen valmistusprosessi kuin samppanjalla, mutta silti oluen tarjoilu ei – ainakaan Belgiassa – tule tietyissä juhlatilanteissa kysymykseenkään. Ei esimerkiksi joissain hienostohäissä nähtäisi mitään Westvleteren- tai Rodenbach-pulloja pöydissä, vaikka niiden hinnat vielä kymmenkertaistettaisiin. Oluen imago on mikä on, ja juuri imagosta on kysymys.

* * * * *

Luin aikoinaan panimokonkari Luc Van Honsebrouckin muistelmista anekdootin, jossa prinssi Albert – Belgian nykyisen kuninkaan isä – vieraili 80-luvulla hänen panimollaan. Eräässä aikaisemmassa panimoalan tilaisuudessa Van Honsebrouck oli nähnyt samppanjanystävä Albertin kieltäytyvän tarjotusta olutlasista (Excusez-moi, je ne bois jamais de bière, si vous avez… “Anteeksi, en koskaan juo olutta, olisiko teillä…”).

Päästessään sitten isännöimään arvovierasta omalla panimollaan Van Honsebrouck sai ennen pitkää kuulla tältä saman epäröivän anteeksipyynnön. Hän päätti kuitenkin olla perääntymättä ja ojensi prinssille lasillisen omaa tripel-oluttaan sanoen pokkana: Mais Monseigneur, c’est du champagne” (“Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän on samppanjaa!”). Uskalias isäntä oli lisäksi valjastanut apulaisensa nappaamaan kaupan päälle valokuvan kuninkaallisesta oluenmaistajasta.

* * * * *

La Réserve Royale -pulloon präntätyt saksanhirven kuvat eivät ole sattumaa. Nimellä on kaksoismerkitys: se on toisaalta “kuninkaallinen metsästysalue” ja toisaalta viittaus parhaaseen varasto-olueen (vrt. Chimay Grande Réserve). Myös valmistusmaa on ilmoitettu tavallista hienommin muodossa Kingdom of Belgium, ei mikään Made in.

Pakkauksella ja markkinoinnilla asemoidaan tuote haluttuun kontekstiin: siihen, jossa juoma otetaan tyylikkään mattapintaisesta pahvikotelosta, ja pullo on väritöntä lasia ja tuotekin suunnilleen kuohuviinin väristä. Kuvaston metsästysmaat eivät ole kohdeyleisölle aivan vieraita paikkoja. Muotoilu viittaa fontteja myöten Champagnen maakuntaan, joka tietysti Belgian rajan läheisyydessä on tuttu vierailukohde myös belgialaiselle keskiluokalle, ylhäisöstä puhumattakaan.

reserve-royale

La Réserve Royale: oma kännykkäkuva ja valmistajan markkinointikuva (napattu ilman lupaa).

Kannattaa käydä katsomassa myös projektin nettisivut. Ikinä ei uskoisi, että olutta näillä myyntipuheilla kaupataan. Kyllähän siinä (rikasta) apinaa koijataan pahan kerran, mutta en tiedä, tekeekö se tätä olutta sen paremmaksi tai huonommaksi.

La Réserve Royale was conceived in northern Belgium – in Halen – , within the walls of the avant-garde brewery where our famous Master-Brewer has already created and brewed some of today’s best beers. It took nearly two years of experimentation to find the perfect balance of malty and hoppy notes. Particular attention was paid to effervescence in order to obtain the finest bubbles and a light head.

Kuplien laadun korostaminen on jälleen viittaus samppanjan suuntaan. Panimon seinistä puhuminen taas vihjaa ehkä luostarin muureista, vaikka missään luostarissa Réserve Royalea ei tietenkään tehdä. Tietysti nettisivuilla mainitaan myös, että tätä olutta tehdään vain erittäin rajallisia määriä.

Välillä ylisanoissa lipsahdetaan vähän väärillekin raiteille, tai ainakaan minä en ymmärrä mitä seuraava tarkoittaa: It also contains barely any fruity notes – something that is quite rare in a bottled beer. Seuraavasta virkkeestä on jopa vaikea sanoa, onko copywriter vain ymmärtänyt saamansa informaation väärin vai halutaanko kuluttajaa johtaa tietoisesti harhaan:

Unlike industrial beers that are produced by bottom fermentation, Réserve Royale is brewed by top fermentation – a traditional technique that is seen as a sign of quality and is easily recognisable to connoisseurs.

Kyllähän ne rikkaatkin belgialaiset varmaan joskus ostavat kotijääkaappiinsa esimerkiksi pintahiivaolut Leffeä, jota teollisemmaksi oluentuotanto ei tässä maailmassa paljon pääse.

“Our famous Master-Brewer” on muuten Brouwerij Andersin oluentekijä Peter De Bock, mitä Réserve Royalen omassa markkinoinnissa ei kerrota mutta puuhamiehet Delahaut ja Marco kyllä lehtihaastattelussa paljastavat. Kuten globaalin craft beerin ystävät tietävät, Anders on De Proefbrouwerijn ohella toinen niistä belgialaispanimoista, jotka tekevät mitä tahansa olutta kenelle tahansa tilaajalle tai päästävät irtolaispanijat leikkimään kattiloillaan.

* * * * *

Pullon avaaminen muistuttaa tietysti paksuine metallikapseleineen samppanjapullon aukaisua. Kun kiskon korkkia, paukahtaa lujaa ja vaahto on saman tien keittiön lattialla. Talouspaperioperaatio latistaa juhlalliseksi tarkoitetun hetken, mutta Belgiassahan aika vahva ylikarbonaatio ei ole harvinaista. Värittömästä pullosta näkee helposti, että kaulaan korkin alle on jäänyt runsaasti hiivatöhryä – itse en ole pulloa heilutellut tai kippaillut, ja tuskin Alkokaan.

Itse juomassa ei ole oikein samppanjan visuaalista vaikutelmaa: se on simamaisen sameaa ja vaahto on tietysti olutvaahtoa, joka takertuu eri lailla lasin reunoihin. Kuplat eivät elä lasissa samppanjan kuplien tavoin, eikä sitä kyllä läpinäkymättömässä juomassa huomaisikaan. Tuoksu on melko neutraali, yleisbelgialaisen mausteinen ja maltainen.

Maku taas on yllättävänkin persoonallinen – odotin kevyintä ja helpointa mahdollista perusbelgaria. Hintaan ja myyntipuheisiin nähden tulosta voi silti moittia vähän sekavaksi: ohuehkon mallaspohjan päällä jyllää duvelmaisen mausteinen hiiva, ja hunajan, omenansiementen ja limetinkuoren sävyt vievät ajatukset jopa rouhean Fantômen saisonin suuntaan. Voi olla, että pullo, jossa hiivat olisivat pysyneet aloillaan, olisi myös maultaan rauhallisempi.

Ohjehinnaksi lehtijuttu mainitsee Belgiassa 28 euroa 75 cl pullolta. Alkosta tätä olutta saa hintaan 23,42 €. Kun ajattelee, mitä maailmanluokan belgialaisia oluita on mahdollista ostaa ainakin paikan päältä alle kymmenellä eurolla iso pullollinen, tämän tuotteen hinnassa on ehkä 3–4-kertaisesti ilmaa. Enemmänkin voisi toki olla. Jos et ole etsimässä olutta suihkuseurapiirien samppanjaillallisille, älä osta Réserve Royalea. Jos kuitenkin haluat nähdä, vaikuttaako deluxe-pakkaus olutelämykseesi, voit toki kokeilla kerran (vaikka näin palkkapäivänä). Mutta harkitse sittenkin, ottaisitko vaikka jonkin vakiintuneen trappistin tämän sijaan – hinta–laatu-suhde on siinä todennäköisesti paljon kohtuullisempi.

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.

Tautiolut ja muita vanhoja tapoja

Koronaviruksen hallitsemassa maailmassa monelle on tullut mieleen vanhojen aikojen kulkutaudit ja muut vitsaukset, joita tähän mennessä olemme ehkä ajatelleet lähinnä historiankirjojen tarinoina. Kokemusta siitä, että tartuntatauti todella niittäisi paljon ihmishenkiä rikkaissa länsimaissa, ei enää tuoreessa muistissa ollut. 1980-luvun aids-kauhujen muistokin himmeni, kun lääkehoidosta tuli arkipäivää.

Luin Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa Juomareiden valtakunta, jossa kartoitetaan suomalaista juomakulttuuria keskiajalta nykypäivään. Ihmiselämän ja yhteiskunnan monen keskeisen tilanteen nimi oli 1500–1800-luvuilla yhdyssana, jonka loppuosana oli olut: lapsiolut, hääolut, hautajaisolut. Näillehän löytyy vastineita muistakin maista: isoja juhlia ja niihin tehtyjä oluita on nimetty näin eri puolilla Pohjois-Eurooppaa.

Varsinkin hääolut oli sivumennen sanoen todella iso juttu. Oikeastaan naimisiinmenoon liittyi useitakin juhlatilanteita, joista tärkeimmät olivat kihlajaisolut ja hääolut, mutta lisäksi morsiamen tai sulhasen kotoa lähtöä ja uuteen kotiin saapumista saatettiin juhlia, kuten myös kosiomatkaa ja morsiusparin kotiinpaluuta. Jopa viranomaisilta ja kirkolta, jotka muuten ovat kautta vuosisatojen paheksuneet ja rajoittaneet suomalaisten juopottelua, löytyi tavallista enemmän ymmärrystä hääjuhlan tärkeyden vuoksi.

hääkalja-nikkilä-eino-museovirasto-cc-by-4-0

Hääolutta valmistamassa.

Häiden ylimääräisiin vieraisiin eli kuokkijoihin suhtauduttiin nihkeästi paitsi siksi, että heidän läsnäolonsa usein johti tappeluihin, myös siksi, että he osallistuivat kutsumatta hääoluen nautintaan. Juuri hääoluelle kutsumattomana tulemisesta kuokkavieraita myös erikseen joskus sakotettiin. Kun hääjuhlat olivat entisaikoina useiden päivien mittaisia tapahtumia, joissa pöydät olivat yltäkylläisesti katettuja, kutsumatta jääminen aiheutti joissakin kaunaa ja kostonhimoa.

Mutta palataan vielä itse aiheeseen eli tauteihin. Nykyiseen koronatilanteeseen ajatukseni vei Vilkunan kirjassa maininta tavasta nimeltä tautiolut (sjuköl), joka oli sinänsä vain yksi lukuisista syistä, jotka saivat kaupungin tai kylän miehet istumaan “olutpenkkiin”. Ilonpitoon riitti sinänsä mikä tahansa vähäinen tai isompi tapahtuma jonkun osanottajan elämässä, eikä siihen aina erityistä syytä edes tarvittu.

Tautioluelle kokoonnuttiin, kun sairastunut oli parantunut taudistaan ja halusi juhlistaa sitä muiden kanssa. Ylipäätään etenkin parempi väki hoiti tautejaan juomalla viinejä, liköörejä ja väkeviä viinoja. Aikana ennen nykyaikaista lääketiedettä, kun vähäisempikin tauti vei helposti kuoleman porteille, sieltä elävien kirjoihin palaaminen tuntui varmasti makealta. Tautiolutjuhlassa (sjukölkalas) juotiinkin niin, että “tultiin turhan hilpeiksi ja uudestaan kipeiksi”.

gunhild-thörn-cc-by-nd-institutet-for-språk-och-folkminnenYlipäätään kunnon olutpenkki oli Vilkunan mukaan sellainen, että “illan päättyessä ei toisia tunnistanut”. Olutpenkin osallistujat joivat itsensä tukkihumalaan. Tästä huolimatta illan istumista sääteli iso joukko kirjoittamattomia sääntöjä, ja vaikka välillä meno yltyi riehakkaaksi, säädyllistä ja kunniallista järjestystä noudatettiin. Syötiin, harjoitettiin erilaisia pelejä ja voimainkoitoksia ja väliin pidettiin ehkä iltahartaus. Toki tavat vaihtelivat eri yhteiskuntaluokissa ja olivat ilman muuta vahvasti sukupuolittuneita: lähinnä miehet istuivat iltaa olutpenkissä.

Kun tauti kuitenkin joskus korjasi jonkun porukasta – tai vaikka jo ylenpalttinen juopottelukin vei hautaan – muistojuhlan osallistujia odotti sitten tietenkin hautajaisolut. Pieniinkin hautajaisiin tuli talonväen varata “kannuittain viinaa ja tynnyreittäin olutta”. Mitä ylempään säätyyn kuuluttiin, sitä massiivisemmista määristä puhuttiin. Talonpojat ja porvarit panivat olutta surutalossa käyviä varten, ja lisää sitä tarvittiin jälleen kirkkomatkalle, ruumissaattoon, peijaisiin ja muihin kuolemaan liittyviin rituaaleihin.

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta: Suomalaisten känni ja kulttuuri 15001850. (Kuvat: Eino Nikkilä, Museovirasto, CC BY 4.0; Gunhild Thörn, Institutet för språk och folkminnen, CC BY ND.)

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.