Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 5

––Herrat Nethersole & Kumpp:n portteri- ja olut-tehdas on nyt laskenut walmisteitaan liikkeeseen. Tehtaan walmistama olut on erittäin kirkasta ja hienomakuista. Portterikin täyttää kaikki waatimukset ja maksaa 8 m. 25 p. korilta. Tehtaan kauppamerkki on leijona, joka pitää kämmenensä kilwen päällä. Etiketissä on ulkoreunassa Imperial Extra Double Stout ja sisäreunassa „Willmanstrand Porter och Öl-Bryggeri”. Telefon N:o 26. Olisihan tehdas jo alusta alkaen woinut teettää suomenkielisiä etikettiä, sillä siksi täytyy ne kuitenkin aikaa myöten muuttaa.

Jouluksi 1891 saatiin Lappeenrannassa portteria ja olutta kokonaan uudelta panimoyhtiöltä, joka oli pystyttänyt tehtaansa Saimaan rantaan kesän ja syksyn aikana. Willmanstrand Porter- och Öl-Bryggeri oli ilmeisesti kaupungin ainoa panimo; naapurikunnassa Lauritsalassa oli toiminut sellainen jo joitakin kymmeniä vuosia. Perustaja, kauppias John Nethersole oli “Britannian alamainen”, ja alkukesän uutisessa kerrottiin hänen saaneen luvan tontin omistamiseen “vaikka ei ollutkaan Suomen kansalainen”.nethersole-lappeenrannan-uutiset-29-12-1891

Seuraavana keväänä Nethersole avaa Raastuvankadulle olut- ja portterimyymälän ja kesällä 1892 uutisoidaan vielä hänen aikeestaan avata herra Uljaksen taloon Kuninkaankadulle “myymälän tehtaansa teoksista, nimittäin olutta ja portteria”.

Vaikka itse panimosta tuli pitkäikäinen ja se tunnettiin 1900-luvun puolella muun muassa Karjala-oluesta, Nethersolen omistus kesti vain joitakin vuosia. Jo kevättalvella 1893 hän vuokrasi sen pois ja myöhemmin samana vuonna luopui panimon omistuksesta. Kun vuonna 1895 tapahtuu jo seuraava omistajanvaihdos, lehtitiedoissa myyjän nimenä esiintyy yhä Nethersole. Tähän virheeseen Itä-Suomen Sanomat puuttuu 17.1.1895:omat-lappeenrannan-itä-suomen-sanomat-17-01-1895

––„Omat Lappeenrannan Uutiset” – semmoinen oli lehden nimi eilen – näkywät taas sisältäwän koko joukon todellakin o m i a uutisiaan. Semmoisia owat esim. uutinen Lappeenrannan oluttehtaan myönnistä (hra Nethersole, joka on pantu myöjäksi, ei moneen wuoteen ole tehdasta omistanut ja nykyisten omistajain kanssa tuskin on ollut myönnistä puhettakaan); erään hra J. Mäkisen tulosta Itä-Suomen Sanomain toimitukseen (aivan alutonta ja nähtäwästi tahallista waletta) y.m. Nämä olemme oikaisseet ainoastaan siitä syystä, ettei wääriä tietoja menisi muihin lehtiin. Muuten on Lapp. Uutisilla awoin waltakirja haukuskella meitä, minkä syntinen sydämmensä myöten antaa; niihin emme kajoa, enemmän kuin sen uskotteluihin, että sitä muka ihmiset sanottawassa määrässä lukisiwat, jonkatähden wiranomaisten siihen olisi annettawa ilmoituksia j. n. e.

Kuka tämä muutamaksi vuodeksi Lappeenrantaan panimoyrittäjäksi saapunut Nethersole sitten oli? Sanomalehdistä ei paljon valaistusta löydy. Ennen panimon perustamista häneen viitataan ”Matkustavaisia”-palstoilla Pietarista saapuneena Englannin alamaisena. Viipurin reissuja hän ainakin vuosina 1891 ja 1892 teki, ja Helsingissä yöpyi Kämpissä. Muista lähteistä ehkä on kauppiaan myöhempiäkin vaiheita selvitetty, mutta ei ole omiin silmiini osunut.

Lappeenrannan Uutiset vastaa vielä 19.1.1895 yllä lainattuun Itä-Suomen Sanomien pikku-uutiseen ”Oikeat Lappeenrannan Uutiset” -palstallaan näin:

––Lappeenrannan olut- ja portteripanimon on, kuten jo wiime numerossamme kerroimme, öwersti E. v. Haartmann ostanut, ja on omaamisoikeus siis t. k. 5:stä päiwästä hänelle siirtynyt herra J. L. Wutzilta Wiipurista, jolle hra Nethersole sen ennen oli myynyt, puhukoon sitten I. S. S. mitä tahansa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 4

Kieltolain aikana jouluportteria myi ainakin Iso-Kaljatehdas Tampereella. Ilmoituksessa joulukuulta 1927 tarjotaan sekä juldricka– että julporter-nimisiä juomia. Mahtoiko ensin mainittu olla kotikaljan tyyppinen alkoholiton juoma ja toinen mieto mallasjuoma? Pyynikin panimo myi samassa Tammerfors Aftonblad -lehdessä aatonaattona julvaarinkalja– ja julmjöd -tuotteitaan.

Portteri-sana lähti noina aikoina elämään omaa elämäänsä toisaalta myös virvoitusjuoman nimenä. Esimerkiksi Savon Sanomat ilmoitti syksyllä 1919 paikallisen työväen osuuskaupan limonaditehtaan tuotteista, joita olivat limonadi, portteri ja metsämarjakuohu.

Myöhemmilläkin vuosikymmenillä tunnettu juoman nimi oli portterilimonadi, vaikka itse portteriakin sai taas vuodesta 1932 alkaen ennen kaikkea myös vahvana oluena, joka oli selkeästi alkoholipitoisempi kuin muut Alkon myymät oluet.

julporter-tammerfors-aftonblad-21-12-1927limonadi-savon-sanomat-06-09-1919

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 3

Kirje Münchenistä julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904, ja se alkaa müncheniläisten vuodenaikojen esittelyllä. Tällaiset niitä näitä jutustelevat kirjeet eri puolilta maailmaa olivat ilmeisen yleisiä tuon ajan sanomalehdissä. Nytkin varsinainen aihe on tanssija Isadora Duncan ja unissakävelevä perfomanssitaiteilija Madeleine Guipet. Aasinsillan kautta päästään sitten paastonajasta kulttuuritarjontaan, mutta ensin siis kerrotaan, miten müncheniläisille muutenkin hahmottuu vuoden kierto.

Se taas tapahtuu tietysti oluiden merkeissä. Ulkokautta jatkuu kesäkuulta lokakuulle, ja silloin juodaan “tavallista ruskeaa tai keltaista kesäolutta ulkoilmassa”. Talviaikaan müncheniläinen nauttii talviolutta Stammkellerissään; sitten tulee maaliskuun 12. päivästä alkava Salvator-sesonki. Ihana, päihdyttävä Salvator-olut toimii vastapainona paastonajan kieltäymykselle. Pienen väliajan jälkeen päästään siirtymään toukokuiseen Maibock-kauteen.

Näinhän tämä varmaan pitkälti menee Baijerissa edelleen. En tiedä tosin, paljonko nykyään puhutaan kesä- ja talvioluesta. Kesäkauden loppuun osuu myös Oktoberfest-oluiden aika. Alun perin sitä paitsi kesä- ja talvioluen ero ei kai mennyt niin päin, että kesäolut olisi ollut sitä “tavallisempaa”. Aikana ennen jäähdytysjärjestelmiä Yrjönpäivä 23.4. oli viimeinen ajankohta, jolloin olutta sai panna, ja sitä oli siihen mennessä varattava koko kesän tarpeisiin. Kesäolut tehtiin vahvemmaksi ja humalapitoisemmaksi, jotta se säilyisi läpi pitkän lämpimän kauden Mikonpäivään saakka.

Jutussa pisti silmään keltainen müncheniläisolut. Jonkun olutkirjoittajan olen nähnyt sanovan, että Münchenissä juotiin 20-luvulle saakka pelkkää tummaa olutta, vaikka muualla Pilsenin mallin mukaan myös vaalea lager oli yleistynyt. Joko müncheniläiset eivät oikeasti olleet niin konservatiivisia kuin olen luullut, tai sitten pohjoismainen kirjoittaja yleisti Müncheniin ne käsitykset, joita baijerilaisoluista meillä 1900-luvun vaihteessa täällä oli. Jouluoluesta ei erikseen puhuta, eikä se ehkä saksalaisessa perinteessä ole niin iso juttu ollutkaan kuin muualla.

munchen-hbl-10-04-1904

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 2

Eilistä luukkua avatessa mainitsin, että 1800-luvun loppua kohti lehdissä muisteltiin menneitä vuosikymmeniä, jolloin jouluolutta tehtiin kodeissa osaksi joulupöytää. Ainakin lehtiä selatessa vaikutti, että oltiin siirtymässä aikaan, jolloin jouluolutta useimmin jo ostettiin panimoilta. Muutamat panimot eri kaupungeissa mainostivatkin omia jouluoluitaan – esimerkiksi Tampereella Pyynikki kehui omaa “aina erittäin pidettyä” jouluoluttaan monena vuonna.

Vuonna 1899 panimo valittelee Tammerfors Nyheterin mainoksessaan, että suosittu Bock-olut on loppunut mutta että jouluksi on valmistunut maultaan ja ulkonäöltään Bockin kaltainen jouluolut. Jouluolut on makeaa, ravitsevaa ja miedosti humaloitua. Tämä on niitä melko harvoja tuon ajan lehtimainoksia, joista käy ilmi hiukan sitä, millaista mainostettu olut oikeastaan on. Saman lehden mainoksessa kaksi vuotta myöhemmin Pyynikki luonnehtii jouluoluttaan myös sanoilla rödt och sött.

tammerfors-nyheter-18-12-1899

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 1

Minulla ei ole tänä(kään) vuonna olutjoulukalenteria avattavanani, eli sellaista postaussarjaa ei ole tähän blogiin luvassa. Ajattelin kuitenkin, että elettiin sitä ennenkin, joten jaan joulukuun ajan joitakin viime aikojen kahlailujani oluthistorian laajassa ja osin kartoittamattomassa maailmassa. Todennäköisesti tulossa on vanhoja lehtileikkeitä tai kuvia ilman sen kummempia selityksiä, ehkä silloin tällöin joku vähän pitempikin mietitty juttu.

Ensimmäinen luukku koskee suomalaista jouluolutta, ja todennäköisesti ainakin osa seuraavistakin luukuista. 1890–1900-luvuilla lehdissä putkahteli joulunalusajan aiheena menneiden jouluperinteiden muistelu ja siinä yleisenä havaintona, ettei jouluolutta enää panna kotona yhtä usein kuin ennen. Esimerkiksi Borgå Nya Tidning vuonna 1894 mainitsi, että Tuomaan markkinoilla ei mallas käy kaupaksi, kun kotoisa jouluoluen valmistamisen perinne on katoamassa.

nya-borgå-tidning-24-12-1894porvoo-flickr-peter-von-bagh-public-domain

 

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

IMG_20191130_122816 (1)Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Fuller’s Vintage Ale 2019 – takaisin Uuteen-Seelantiin

Asioita, joita tapahtui 1840-luvulla: Fuller, Smith & Turner -panimoyhtiö perustettiin Lontoossa, ja eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat humalakasvin Uuteen-Seelantiin, jonka alkuperäiseen lajistoon se ei kuulunut. Nämä pisarat historian suuressa virrassa yhdistyvät tämän vuoden Fuller’s Vintage Alessa – eivät tosin ensimmäistä kertaa.

Tehtyään viime vuoden Vintage Alen “Best of British” -teemalla eli kokonaan kotimaisilla humalilla ja maltailla Fuller’s on nyt palannut kansainvälisempien raaka-aineiden pariin. Vuosina 2014 ja 2017 vuosikertaoluessa oli amerikkalaista humalaa (tosin brittilajikkeiden rinnalla) ja vuonna 2016 kokeiltiin ensimmäistä kertaa Uudessa-Seelannissa kasvanutta humalaa.

nz-hops-flickr-cc-by-2-0-epicbeer

Kuva: Flickr.com, Epicbeer, CC BY 2.0.

Testasin juuri markkinoille tullutta Vintage Ale 2019:a sekä omillaan että viimevuotisen oluen rinnalla, jota kaapistani löytyi pullollinen.

Maistelu 1

Ilman vertailukohtaa maistettuna Uuden maailman elementtejä ei ole Vintage Ale 2019:ssa välttämättä helppoa erottaa, vaan brittiläinen perusolemus hallitsee. Talon hiiva tuo Fuller’sin mukaan olueen tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.

Maistelu 2

Suoraan vuoden 2018 version perään maistettuna mustaherukan lehti, melkein salmiakkinen maanläheisyys ja ylipäätään tukevampi makuprofiili korostuvat. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois. Toivottavasti se, mitä jäljelle jää, on jossain vaiheessa samantapaista harvinaista herkkua, jota Vintage Ale 2016 on nyt.

Vintage Ale 2016 nyt

Tämän vuoden Vintage Ale ei siis ole ensimmäinen vuosikerta, jossa panimo on käyttänyt uusiseelantilaisia humalalajikkeita. Näin tapahtui myös kolme vuotta sitten, jolloin Nelson Sauvin -lajike toi olueen omia sitrus-karviais-valkoviini-piirteitään. Jos oikein muistan (en tehnyt vuosikerrasta 2016 blogipostausta), tuo olut ei tuoreeltaan ollut suosikki-Vintagejani. Siitä tuntui puuttuvan klassista brittiläisyyttä, jonka tässä tuotteessa pitäisi minusta säilyä vuodesta toiseen myös reseptien muuttuessa. Monet siitä kuitenkin tykkäsivät.

cofNyt tänä vuonna – aikaisemmin syksyllä – huomasin, että Alkon verkkokaupassa oli tilattavana vuoden 2016 Vintage Alea. Tämä oli ehkä yllätys, koska Britanniassa esimerkiksi Zythophile-blogi kummasteli jo vuoden 2017 alkupuolella, miten vähiin tuo vuosikerta 2016 oli brittikaupoissa käynyt. Jos alkolaisia on linjoilla, voivat toki kommentoida, miten erä on verkkokauppaan päätynyt (tai jäänyt jäljelle).

Tilasin muutaman pullon kellariin sijoitettavaksi, mutta maistoin kuormasta yhden ja totesin sen olevan ikääntymisessään erinomaisessa vaiheessa. Vuodet eivät olleet vielä ohentaneet sitä – päinvastoin maku oli täyteläinen, pehmeä ja monikerroksinen kokonaisuus. Siihen verrattuna sekä vuoden 2019 olut että myös vuosi 2018 (ainakin tässä vaiheessa) ovat joko vähemmän onnistuneita oluita tai sitten turhan nuoria. Veikkaan – ja toivon – jälkimmäistä. Aika näyttää.