F.C.B.R.-oluet: Mufloni Pumpkin Spice Ale ja Lapland ESB

S-ryhmän olutravintolat ovat jo parina aiempana vuonna järjestäneet Finnish Craft Beer Revolution -tapahtumaa, jossa kotimaiset käsityöpanimot esittäytyvät ketjun eri baareissa. Konseptiin kuuluu jopa hevoskärryajelu, joka tosin toimi vain tämän viikon torstaista lauantaihin, vaikka F.C.B.R.-tapahtuma jatkuu ensi viikon loppuun asti.

Ideana näissä suomalaisen pienpanimo-oluen “täsmäpudotuksissa” on, että kuudessatoista olutravintolassa pääkaupunkiseudulla ja yhdessä Hyvinkäällä on kussakin esillä yhden kotimaisen pienpanimon juomia. Ainakin osa näissä tap takeover -käytäntöä etäisesti muistuttavissa valtauksissa tarjottavista oluista on uusia, tänä syksynä lanseerattuja tuotteita. Kävin kahdessa ässäbaarissa ja tässä vaikutelmia sekä paikoista että oluista.

Ølhus Stockholm, Kamppi

Ølhus Stockholm on lähes tyhjä, kun tulen paikalle lauantai-iltana seitsemän maissa. Tämä on lähellä kaupungin kiireisimpiä reittejä, mutta ei ehkä suoraan yhdelläkään niistä. Hetken tyhjyyttä ihmeteltyäni sisään alkaa kyllä ajelehtia enemmän porukkaa, joten kyseessä onkin ehkä enemmän myöhäisillan paikka. Baari on suhteellisen viihtyisä, vaikka hiljaisella hetkellä vaikuttaa vähän kliiniseltä. Kattokruunuja ja muuta tunnelman luojaa löytyy, joten ei kai tästä puutu kuin lautapelejä pelaava opiskelijaporukka tai jotain vastaavaa.

mdeJuon kurpitsaolutta. Totta puhuen kurpitsaolut on syy, miksi ylipäätään olen lähtenyt F.C.B.R.-tapahtuman baareja kiertämään. Olin aikani selaillut Twitteristä ja muista kanavista amerikkalaista olutpöhinää, ja siellä on nyt pumpkin ale -sesonki. Kun huomasin, että Beer Hunter’s oli tehnyt tällaisen oluen, Pumpkin Spice Alen (7 %) F.C.B.R.-hanoja varten, ajattelin, että tätä tyyliä voisi taas vaihteeksi maistaa. Kun käsityöpanimot Suomessa ja muualla tekevät mitä tahansa hapanta ja sameaa mikä Amerikassa myy, niin mikseivät ne voisi kunnioittaa tätä Halloween-ajan olutperinnettä, jolla on jo yli 30-vuotinen historia.

Pumpkin spice on maustesekoitus, johon kuuluvat suunnilleen samat mausteet kuin meikäläiseen piparkakkumausteeseen tai “joulumaustesekoitukseen”. Kyllä se tämänkin oluen tuoksussa jo tuntuu – siinä on pullaa ja paahdettua kurpitsaa. Itse olut ei ole niin paksu ja mehevä kuin tuoksu antaisi luulla. Vähän siirappista makeutta ja omenapiirakkaa on maussa taustalla, mutta se on pääasiassa hedelmäisen keskitien vahvan alen maku – siitä huolimatta, että olut pelaa mausteen ehdoilla. Aivan pientä happamuuttakin pääsee läpi, ja jälkimaussa on aavistus humalaa. Mietin, olisiko tästä kannattanut tehdä selkeästi vielä makeampaa ja paksua tököttiä? Nyt olut ehkä hieman väistelee kurpitsaisuuttaan. Tällaisenaankin tämä sopii joka tapauksessa vain reilusti maustettujen oluiden ystäville.

Oluthuone Poseidon, Katajanokka

Minulla on ollut pieni kana kynittävänä S-ryhmän kanssa siitä, että se ikään kuin yrittää tehdä hyvää 2010-lukulaista olutravintolaa mutta sortuu brändäyksessä 90-lukulaiseen matalamielisyyteen. Siinä missä muinainen William K -ketju on nyt jo aivan kunniallinen (kuka enää muistaa, mistä sen inspiraatio alkujaan tuli?), Ølhusit olivat aloittaessaan vuonna 2014 ärsyttävän laskelmoituja. Ketjun aiemmat muka-tšekkiläiset baarit teipattiin uudelleen skandinaavisiksi, kun markkinointiosasto kertoi Pohjoismaiden olevan nyt hip ja hype olutalue.

Katajanokan Poseidon on nykyään eri maata. Eräs sukulaiseni piti kiinteistössä 80- tai 90-luvulla Poseidon-nimistä ruokaravintolaa. 2000-luvun alussa Poseidonin omi Oluthuone-ketju ja liitti sen Pivnice Pošeidon -nimisenä “tšekkiläisten” kapakoidensa ryhmään Hádankan ja Milenkan seuraksi. (Nykyinen Ølhus Stockholm oli myös Hostina-nimellä osa tätä joukkoa lähes kymmenen vuotta.) Muista tšekkibaareista tehtiin siis sittemmin skandinaavisia ølhuseja, mutta Katajanokan “Possu” sai pitää neutraalimman identiteetin – enää se ei yritä edes olla tšekkiläinen, ja hyvä niin.

Poseidonissa on suomalaisittain harvinaista pubimaista tunnelmaa, matalia kattoja ja erilaisia hämyisiä tiloja. Tiiltä on paljon, ja sehän sopii katajanokkalaiseen maisemaan. Tämä on yksi suosikkipaikoistani Oluthuone-ketjussa, mutta Helsingin kantakaupungissa Katajanokka on hieman eristäytynyt kolkka, jossa tulee käytyä valitettavan harvoin.

Poseidonissa on väkeä, sekä porukoita että satunnaisia yksittäisiä kävijöitä. Tilaan Tornion Panimon 5,9-prosenttisen Lapland ESB:n. Prosentit ovat samat kuin Fuller’sin ESB:n pullo- ja kegiversiossa. Torniolaista ESB:tä luonnehditaan näin: perinteinen, vahva bitter, jossa yhdistyvät Lapin vesi, suomalaiset maltaat ja aidot brittihumalat. Kuparinruskea, pehmeän maltainen, havuisa humalointi, jossa yrttiset katkerot.poseidon

Osa noista adjektiiveista osuu oman maistelukokemukseni perusteella oikeaan ja loput eivät. Vahva bitter ja havuisa humalointi ovat ehkä ne eniten paikkansa pitävät. Perinteisestä en tiedä – mihin perinteeseen viitataan? Kylmenevään vuodenaikaan ESB kyllä sopii, koska tyylilajin esiäidillä, Fuller’s ESB:llä on juurensa vuonna 1969 Winter Ale -nimen saaneessa oluessa. Jo tuoksussa tuntuu englantilaisen oluen piirteitä: lämmintä hunajatoffeista maltaisuutta.

Varmasti käytetyt humalat ovat brittiläisiä, kun esittelytekstissä kerran niin sanotaan. Kuitenkin amerikkalaisia ominaisuuksia nousee pintaan – havumetsän aromi ja maku, ja pihkainen katkeruus, suorastaan kitkerään vivahtava. Tuoksun lupaama maltaisuus jää näiden piirteiden alla maussa avautumatta, ja tyypillistä brittiläistä appelsiinimarmeladin ja keksien paahteista liittoa ei löydy. Esittelytekstissä mainittua pehmeyttä en aivan allekirjoita – paitsi ehkä verrattuna vielä katkerampiin, humalavetoisempiin oluihin.

* * * * *

Oluiden yksittäisistä piirteistä voi tietysti keskustella, mutta sekä Mufloni Pumpkin Spice Ale että Lapland ESB ovat sellaisia juomia, joita mielelläni tähän aikaan vuodesta maistelen. Olen kausioluiden ystävä, ja tällaiset ystävälliset oluttyylit sopivat kaupungin kylmeneviä iltoja lämmittämään. Vallankumousretoriikkaan en suuremmin usko, mutta F.C.B.R. on joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, miten suuri määrä oluen voimaan luottavia baareja Helsingin keskustasta ja sen lähistöltä löytyy. Osuusliikkeen ulkopuolellakin niitä onneksi on, ja siitä taas tulevissa postauksissa lisää.

Mainokset

Jeriko Wild Ale nousee Seinäjoen seinämistä

Mallaskosken panimo on aina kanavoinut pohjalaisia juuriaan ja paikallista sielunmaisemaa monin eri tavoin. Vanhoissa Kuohu-tölkeissä oli jussipaidan vinoruutuja. Lonkerot ja siiderit ovat olleet Häjyä ja Komiaa. Kuohu itsessään oli nykyisen panimon edeltäjältä, 1920–60-luvuilla toimineilta Mallaskosken Tehtailta peritty brändi.

Nyttemmin Kuohukin taitaa olla nimenä kuopattu. Ainakin panimon omilla sivuilla esiteltävä perusvalikoima on stailattu 2010-luvun craft-tyyliin ja oluiden nimiksi on jätetty tyylinimet kuten Heller Bock ja Amber Lager. Mallaskoski-logo on mukana tölkin kyljessä muistuttamassa juurista. Käytössä oleva logo on ilmeisesti sama, jota alkuperäiset Mallaskosken Tehtaat käyttivät. Vahvuus on kohonnut kautta linjan entisen maitokaupparajan yli, 5 % paremmalle puolelle.

Paikallisuus on kuitenkin tullut panimon tarjontaan mukaan uudella tavalla. Tuore olutlanseeraus Jeriko Wild Ale (5,6 %) viittaa nimellään Seinäjoen keskustan tuntumassa sijaitsevaan alueeseen, joka tunnetaan paikallisesti Jerikona. Edellä mainittu “vanha” Mallaskoski perustettiin nimenomaan Jerikon suunnalle, joskin siellä tehtiin kieltolain takia 1920-luvulla vain mietoja mallasjuomia. Sittemmin se muutti samaan paikkaan vesitornin juurelle, jossa nykyinen Mallaskoskikin toimii.

Uutuusolutta varten olutmestari Jyri Ojaluoma on käynyt keräämässä villihiivaa Seinäjoen uomasta läheltä alkuperäisen panimon sijaintipaikkaa. Tällä hiivalla on käytetty hapanolut, joka on tehty kattilahapatuksella. Kettle souring on ehkä halvan oloinen oikotie sellaisten puristien mielestä, joille belgialaisten hapanoluiden pitkät ikäännytysprosessit ovat ainoa oikea tapa. Kuitenkin esimerkiksi Amerikassa kattilahappamat ovat olleet viime vuosina hyvin suosittuja.jeriko

Jeriko Wild Ale on kevyen vaalea, selkeästi hapan mutta ei naamaa vääntävä sour. Siinä on samaa greipin kuoren makua kuin belgialaisessa lambicissa, mutta ei hevosen loimea tai muitakaan maalaismaisia sävyjä – ei toki myöskään brysseliläisen Brettanomyces-hiivan aromeja ja makuja. Lievä vihreän rypäleen ja hiivan tuoksu tuo mieleen itävaltalaisen Sturmin ja vastaavat hyvin nuoret viinit. Tämä on aika helposti juotava hapanolut, joka ei aseta ainakaan kompleksisten eurooppalaisten hapantyylien ystäville välttämättä tarpeeksi haastetta.

Kotiseinäjokinen maistoi Jeriko Wild Alea myös ja sanoi kunnioittavansa panimoa tuotteen kehittelystä. Hän totesi, että tällaiselle oluelle voisi kyllä kuvitella sopivia hetkiä, mutta oli samaa mieltä kanssani, että kyseessä on easy drinking -hapanolut. Jeriko ei ollut koehenkilölle erityisen tuttu käsite muuten kuin legendaarisen Jerikon grillin kautta. Seinäjoesta hiivan kerääminen ei tuntunut pahalta ajatukselta, kun kerran joessa voi uidakin ainakin Sahalammen uimarannalla. Pienempi Pajuluoma kuulemma haisi aikoinaan kauhealta, vaikka sielläkin varmaan kasvaa “vaikka mitä villihiivoja”.

Konservatiivisuuden ja kummallisuuksien maa Kalojen Belgeviikoilla

En olisi luultavasti huomannut Kalaravintoloiden viettävän belgialaisen oluen viikkoja 16.–29.9., ellen olisi sattumalta kulkenut yhden niistä ohi viime viikolla. Vanhanaikainen ikkunajuliste mainosti tässä tapauksessa paremmin kuin pussillinen somekonsteja. Hoksasin, etten ollut oma-aloitteisesti seurannutkaan baariketjun viestintävirtoja ennen kuin nyt, vaikka miellän kyllä itseni niiden kohderyhmäksi.

cofBelgia on edelleen lempiolutmaani, vaikka sikäläinen skene muuttuu jatkuvasti ja myös kansainvälisen olutkansan käsitys siitä on elänyt ajassa. Kalojen tapahtumaan oli tuotu ehkä sitä voimakkaimmin “muuttunutta” osaa belgialaisesta olutkentästä. Mukana olevista panimoista Bossuwé Brewing Co, De Circus Brouwerij, De Keukenbrouwers, Vrijstaat Vanmol Brewing ja Kristonian Group ovat viime tai toissa vuonna aloittaneita sopimusvalmistajia. De Leite ja d’Oude Maalderij ovat muutaman vuoden vanhempia, “oikeita” panimoita. Toki kalojen valikoimasta löytyy lisäksi liuta klassikoita vakiintuneemmilta belgialaispanimoilta.

Testasin Belgeviikkojen valikoimaa Janoisessa Lohessa. Oli ensinnäkin vähän hämmentävää laskea, että erikseen tapahtumaa varten tuodussa pullovalikoimassa oli 12 olutta, jotka edustivat lähinnä amerikkalaisia tai kansainvälisiä craft beer -tyylejä, ja vain 5 olutta, joissa tyyli oli selkeämmin belgialainen. Tähän maailma on mennyt, kuten ziljoona kertaa on tullut todettua. Hanaoluista löytyi myös sekä belgialaisia että amerikkalais-globaaleja oluttyylejä.

Mitään erityistä syytä minulla ei ole olettaa, että belgialaiset APAt, rye stoutit ja milkshake IPAt olisivat sen huonompia kuin samanlaiset oluet kymmenissä muissa maissa. En pysty myöskään arvioimaan, ovatko ne sen parempia. En kerta kaikkiaan ole saanut suostuteltua itseäni juomaan niitä, enkä tehnyt niin nytkään. Maistoin kahta tripeliä, jotka sattuivat molemmat olemaan kruidentripel-tyyppisiä eli maustettuja, sekä yhtä vahvaa hoogblond-olutta.

De Circus Brouwerij on kahden entisen sirkustaiteilijan perustama kiertolaispanimo, jonka lyhyestä perusvalikoimasta löytyy tämän Piccolon (8,5 %) lisäksi Jongleur-niminen belgialais-pale ale sekä Ringmaster-portteri. Piccoloa maustavat timjami, laventeli ja oregano. Maustekombo tuo oluen tuoksuun aluksi houkuttelevaa ruokaisuutta, joka kääntyy pian epäilyksi turhan runsaasta maustamisesta. Ei se kuitenkaan aivan karkaa käsistä, vaan Piccolo pysyy sitruunaisena, melko suoraviivaisena belgialaisoluena. Taustalla on pieni kirpeä sivumaku, mutta tuskin tässäkään on kyse minkään kontaminaation peittämisestä mausteilla. Lopputulos on korkeintaan hieman sekava.

sdr

Farang-nimisessä tripelissä (8 %) on maustamisvolyymiä käännetty pari pykälää koilliseen. D’Oude Maalderij-panimon mukaan olut on “thaimaalaistyylinen tripel”, mutta kai tämä tarkoittaa lähinnä thai-mausteilla ryyditettyä belgialaistripeliä. Mausteena on inkiväärin sukuinen galangajuuri, ja sitä onkin mukana todella ronskilla kädellä. Kasvi peittää kaiken muun alleen tuoksussa ja maussa, ja panimon oma luonnehdinta helposti juotavasta oluesta ei nyt tunnu ihan oikealta. Itse olut on tripeliksi kuivahko ja hieman mineraalinen, mitä galangan alta maistaa, ja jälkimakuun jää katkeruutta – kenties humalan maku kestää maustejuurta pitempään. Monet belgialaiset panimot ovat aina tykänneetkin tehdä rohkeita raaka-ainekokeiluja, mutta ihan näin mausteista olutta en oikein ymmärrä.

Hip Hop Headbanger (10 %) oli eri maata. Nimi ei ehkä lupaa ihmeitä, mutta tässä De Keukenbrouwersin oluessa mennään neljällä perusraaka-aineella ja vahvan blondin (lue Duvel-tyyppisten oluiden) maastossa. Ainesosista brittiläis-amerikkalainen humalakombinaatio – Fuggle ja Cascade – sekä hiiva vastaavat tämän oluen makumaailmasta. Oletan, että hiiva oli belgialaista, mutta tarkemmin en tiedä. Baarimikko taisi kaataa pullon pohjiaan myöten lasiin – olisihan olut voinut olla erilaista ilman hiivaa. Nyt kuitenkin hiivan sekä hedelmäisten piirteiden yhdistelmä toi sekä tuoksussa että maussa mieleen brittiläiset cask-oluet, mikä oli positiivinen asia. Maku tuntui myös pippuriselta (tämä saattaa kyllä olla edellisen perverssisti maustetun tripelin vaikutustakin). Tästä oluesta pidin ja olisin voinut maistaa myös tumman version, tällä kertaa jätin testit kuitenkin tähän.

cofLyhyen maistelusession perusteella täytyy tietysti antaa Kalaravintoloille korkeat pisteet siitä, että Belgiasta tuodaan klassikoiden lisäksi näille leveysasteille uudempiakin tulokkaita – vaikka sitten vain kerran vuodessa. Tai eiköhän Kalojen hanoissa ja kaapeissa joitakin belgialaisvieraita muutenkin käy perussettien ohella. Nyt nähtyyn Belgeviikkojen menuun olisin kuitenkin itse toivonut enemmän klassikkotyylien kikkailemattomia toteutuksia – mutta uusilta ja tuntemattomilta panimoilta. En usko, että Belgian olutkenttä jakautuu näin jyrkästi kahtia Amerikkaa apinoiviin IPAuttajiin ja vuosikymmenestä toiseen muuttumattomina pysyviin trappisteihin ja vehnäoluisiin.

Saksalaiset Oktoberfest-oluet, pikapäivitys 2019

Alko toi taas kaikessa hiljaisuudessa kausivalikoimaansa kuusi baijerilaista juhlaolutta, joista kolme on Münchenin virallisia Oktoberfest-oluita ja kolme vastaavia tuotteita muualta osavaltiosta. Paulaner, Spaten ja Löwenbräu edustavat pääkaupungin kansanjuhlaa, ja Weihenstephanin valtionpanimon tuote on kotoisin aivan Münchenin lentokentän naapurista. Irlbacher- ja Aldersbacher-oluet ovat puolestaan Tonavan tuntumasta lähempää Itävallan rajaa.

Viime vuoteen verrattuna tilanne on elänyt vain hyvin vähän. Kolmikko Paulaner, Spaten ja Löwenbräu ovat tuttuja vuoden takaa. Niistä varsinkin Paulaner Oktoberfest Bier (6 %) ja Spaten Oktoberfestbier (5,9 %) ovat pitkälti toistensa klooneja huolimatta pienistä eroista oikeinkirjoituksessa ja alkoholiprosentissa. Paahtoleipäinen maltaisuus, pieni sitruksinen aistimus ja maanläheinen jalohumala ovat näiden ytimessä. Löwenbräu Oktoberfestbier (6,1 %) on piirun verran hedelmäisempi ja elefantimpi (viinaisempi), mutta samassa muotissa.

cofMüncheniläiset ovat laatutavaraa, ja jos niitä jostain voi syyttää, niin korkeintaan pienestä persoonallisuuden puutteesta. Weihenstephaner Festbier (5,8 %) on viime vuoden tapaan pitkälti niiden kaltainen, samat vaaleat maltaat, sitruunan raikkaudet ja todennäköisesti läheisen Hallertaun alueen humalat kukkivat siinäkin. Myös Aldersbacher Erntefest Oktoberbier (5,6 %) esiintyy pikemminkin edellä mainittujen veljiensä univormussa kuin Baijerin moninaisten kansanjuhlien kummallisemmissa vaatekerroissa.

Aldersbacher on tämän vuoden Oktoberfest-oluista Alkossa ainoa uusi tulokas. Viime vuonnakin mukana ollut Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) erottuu kuitenkin tyylilajin rajoissa jälleen eniten. Se on hedelmäisempi, miltei vihanneksinen, rustiikkinen juhlaolut. Kuitenkaan sekään ei eroa Paulanerin tai Spatenin edustamasta valtavirrasta niin paljon kuin jotkut Baijerin maaseudun juhlaoluet, esimerkiksi punaruskea Ayinger Kirta-Bier. Kolme vuotta sitten testasimme paikan päällä Forchheimin panimon Annafest-oluita, ja ne olivat punertavaa ja varsin makeaa, vähähumalaista Märzen-kantaa. Juhlaoluita on siis moneen lähtöön, mutta Münchenin esimerkki ohjaa niitä ainakin osittain tiettyyn, kultaiseen ruotuun.

Islantilaisia tarinoita

Skeptisenä luonteena olen seurannut aika vähällä kiinnostuksella, kun “islantilaiset käsityöoluet” ovat valloittaneet maailmaa. Käytännössä Einstök Ölgerðin oluihin on alkanut törmätä tiuhaan eri maissa ja muut kolmisenkymmentä panimoa tarujen saarelta ovat jääneet varjoon, kuten valtaosa pienpanimoista yleensäkin jää parin taitavan markkinoijan kohotessa globaaliin eliittiin. Borg Brugghús on se toinen islantilaisnimi, jota olen nähnyt useammin kuin nolla kertaa.

Itse saarella en ole muuten käynyt, enkä tiedä tarkemmin, miten eri panimoiden oluita on paikan päällä saatavana tai millaisia ne ovat. Nyt muutama viikko sitten otin Tallinnan Uba ja Humal -kaupasta mukaani kolme islantilaista olutta juuri noilta mainituilta panimoilta – eivät ehkä harvinaisuuksia, mutta minä en ollut ennen näitä maistanut. Alkon valikoimasta kyseistä kolmikkoa ei tällä hetkellä myöskään löydy.

* * * * *

Einstök tuntuisi tosiaan olevan tehokkaimmin markkinoitu islantilainen olutbrändi, vaikka sillä on vasta kahdeksan vuotta historiaa takanaan. Einstök toimii pohjoisrannikolla Akureyrissä, ja he ilmeisesti panevat oluensa paljolti paikallisella Víking Brugghúsin panimolla. Saa oikaista, jos olen väärässä. Suuri osa oluesta matkustaa Amerikkaan myyntiin, ja tämän artikkelin mukaan Einstök-tavaramerkinkin omistaa itse asiassa amerikkalainen firma.

surtr-public-domainPidän Einstökin konseptista siinä, että uusia oluita ei tuoda markkinoille viikottain, ja tämä myös sanotaan suoraan markkinoinnissa. Nykymittapuulla suppea valikoima sisältää pääosin muita tyylejä kuin pakollista ipa-apa-osastoa. Tummia oluita kuten Alkon myymä Scotch ale on mukana, mikä alkaa olla miltei harvinaista. Nyt maistelussani ollut Icelandic Doppelbock (6,7 %) on heidän kausituotteitaan ja sijoittuu Doppelbock-tyylilajin miedompaan ääripäähän. Ainesosien luettelon perusteella Icelandic-adjektiivi ei viittaisi siihen, että reseptissä olisi jotakin tiettyä islantilaista vivahdetta. Kai tarkoitetaan vain, että olut on tehty Islannissa.

Icelandic Doppelbock onkin ainakin aistinvaraisesti rehdin baijerilaistyylinen olut – melkein kuin kopio jostain hyvästä saksalaisesta Doppelbockista. Oluessa on herkullinen mallasleipäinen tuoksu ja siihen nähden melko raikas, silti vähän siirappikeksinenkin maku. Tämä ehkä kalpenee tyylilajin saksalaisille huipuille, mutta vaikuttaa hyvin tehdyltä oluelta ja lyö laudalta ison joukon muita ei-saksalaisten pienpanimoiden Doppelbockeja.

Borg Brugghús on puolestaan Islannin vanhimman panimon Ölgerðin Egill Skallagrímssonin vuonna 2010 perustama pienpanimo, vaikka se ei itse tätä yhteyttä emoyhtiöönsä korosta. Monet Borgin oluista on tehty Skallagrímssonilla. Einstökistä poiketen Borg ei yritä millään tavalla pitää valikoimaansa aisoissa, vaan eri oluttyylejä on käyty läpi kymmeniä ja näistä on tehty myös runsaasti variaatioita. Tunnistamisessa auttaa juokseva numerointi, joka on yltänyt jo 60:n paremmalle puolen ja tynnyröityjä satseja on numeroitu desimaaliluvuilla (esimerkiksi perusolut Surtur Nr. 8:n sherrytynnyriversio on Nr. 8.3).mde

Surtur Nr. 30 on ilmeisesti yhdestä panimon perusreseptistä – imperial stoutista – kikkailtu versio, jossa on mukana lantaa polttamalla savustettuja maltaita. Tämä on 9-prosenttisena miedompi kuin aikaisempi Surtur Nr. 8 (12 %), jolla taas ei ole lantayhteyksiä. Lampaanlannan savua käytetään Islannissa myös lihan savustamiseen, ja tästä tietysti saadaan olueenkin mukavasti paikallisväriä.

En tiedä, onko Islannissa perinteitä vahvojen portterien/stoutien valmistamisesta kuten muissa Pohjoismaissa, mutta musta olut sopii pohjoisen Atlantin pimeisiin iltoihin. Surtur tai Surtr on yksi muinaisskandinaavisessa tarustossa esiintyvistä jättiläisistä, ja hänen nimensä tarkoittaa nimenomaan Mustaa. Olutta maistellessa tulevat mieleen esimerkiksi puolalaiset savustetut Baltic porterit, joita löytyy kymmenen prosentin vahvuisinakin – enemmänkin kuin esimerkiksi Amerikan uudemman imperial stout -perinteen paahteiset humalapommit. Tämä on hyvä ja melko lempeä olut, salmiakkinen, yrttinen, vähän nahkean suklainen.

Borg Brugghúsin Hrefna Nr. 40.1 on alaotsikoltaan Belgian Strong Ale. 11-prosenttisena se on niin vahvaa, että Belgiasta ole perinteisesti monta vastaavaa löytynyt, paitsi nyttemmin kun Alvinne, Struise ja kumppanit eivät juuri kaksinumeroisia prosentteja pelkää. Tämä Hrefna-versio on muhinut portugalilaisen moscatel roxo -viinin tynnyreissä. Perus-Hrefna on puoli pistettä miedompaa, ja molemmissa versioissa on islantilaisia variksenmarjoja.

Tynnyri kyllä jälleen kerran hallitseekin tuoksua ja makua. Vaniljan vivahde ja ehkä jokin jouluisempi mauste tuntuvat. Kun perusolut on vaalea(hko), alla oleva olut maistuu vähemmän kuin tummissa tynnyrioluissa. Pieni kirpeys tuntuu tömäkän tammen maun alta, ehkä niistä variksenmarjoista, vaikkakaan en marjojen makua erota. Aistin myös duvelmaista sitruunaisuutta, joka voi olla itse oluen maussa.

* * * * *

Einstök ja Borg ovat molemmat kelpo oluentekijöitä ainakin näiden esimerkkien perusteella. Kumpikin pyrkii erottautumaan maailman oluthyllyillä myös paikallisilla mausteilla – ei siis pelkästään raaka-ainekavalkadissa vaan myös markkinointia ja etikettejä piristämässä. Einstökin pulloissa on leimallinen viikinkisoturin pää, ja Borg taas herkuttelee islanninkielisillä nimillä ja erikoiskirjaimilla. Heillähän on þ, ð ja muita hienouksia, joista Ikealla ja hyggellä ratsastavat mannerskandinaavit voivat vain uneksia. Einstökin Amerikka-yhteys on erikoinen – nyt jo edesmennyt perustaja oli ilmeisesti tehnyt pitkän markkinointiuran Harley-Davidsonilla. Eihän tämä olisi ainoa pohjoiseurooppalainen pienpanimo, jonka nopeaa nousua on auttanut perustajien aiempi kokemus yritysmaailman johdosta. Näin taitaa olla myös Põhjalassa ja Omnipollolla. Islantilaisiin tarinoihin tuo ainakin nyt maistamissani oluissa uskottavuutta se, että ulkoasu ja sisältö lyövät luontevan oloisesti kättä. Globaalisti suuntautunut voi olla myös sopivasti paikallista.

Hedönist & Friends: Homemade Dynamite #1 Toukopukki

Panimot tekevät nykyään paljon oluita frendiensä kanssa. Joskus on kysymys siitä, että pitkäikäiset, perinteikkäät panimot haluavat osoittaa olevansa kartalla 2010-luvun trendeistä. Tällaisia viritelmiä ovat brittiläinen Fuller’s & Friends tai saksalainen Maisel & Friends. Niissä konkaripanimot työstävät käsityöoluita yhdessä nuorempien, dynaamisten tekijöiden kanssa. Jos esimerkiksi Maisel on yleisesti tunnettu perusbaijerilaisesta vehnäoluesta, Maisel & Friends -brändin alla saattaa syntyä vaikka Choco Porter tai Hoppy Hell.

Suomalainen Hedönist & Friends -otsikko kätkee taakseen erilaisen, hieman sekavamman kuvion. Ensinnäkään Hedönist ei ole panimo vaan jonkinlainen toimija, jolla on majapaikka Helsingissä. Brändinä Hedönist kuuluu Saimaa Brewing Companyn tuoteperheeseen, jossa sen tehtävänä on luullakseni tuoda mikkeliläisen, konservatiivisemman big craftin rinnalle nuorekkaita tuulia ja rentoa asennetta. Tavallaan Hedönist on jo itsessään jonkinlainen “Saimaa & Friends”.

Homemade Dynamite taas on kotiolutkilpailu, joka on Hedönist & Friends -verkoston esimmäinen projekti. Kilpailua tuomaroimassa on myös muista yhteyksistä tuttuja hahmoja kuten Malmgårdin Panimon Tuomas Markkula, bloggari Jaakko “Jaska” Matikainen ja olutalan yleistaituri Anikó Lehtinen. Jos oikein ymmärrän, kisa pyörii kalenterivuoden ympäri eikä esimerkiksi vain kerran vuodessa. Kilpailurakenteen kuvausta löytyy Homemade Dynamite -nettisivuilta tai Jaskan postauksesta. Porkkanana osallistujille on joka tapauksessa oman oluen saaminen valtakunnalliseen jakeluun.

Tällainen on nyt sitten Alkojen hyllyihin taannoin ilmestynyt Toukopukki, joka on tyylilajiltaan tumma Weizenbock. Vahvuutta on peräti 8,6 %. Tekijät ovat etiketin mukaan Dan Koivulaakso (onko kyseessä kaupunginvaltuutettumme?) ja Jussi Vuorio. Ironisestihan tässä on tapahtunut nyt niin päin, että äärimmäisen hype-henkinen Hedönist-brändi on päätynyt ensimmäisenä frendijulkaisunaan lanseeraamaan oluen, joka edustaa epämuodikasta saksalaista setätyyliä.

cofMinulle tämä kaikki sopii mitä mainioimmin. Ehdin tänä kesänä heiluttaa jo märkää rättiä Hedönistin IPA-uutuuksien suuntaan, osittain siksikin, etten ollut ehkä niiden ydinkohderyhmää. No Weizenbockien kohderyhmää minä kylläkin olen. Tätä sitten kotiutuikin lähi-Alkosta pari pulloa, ja täytyy sanoa, että odotukset maistelussa jopa ylittyivät. Kotimaisten bockien kanssa olen joutunut silloin tällöin pettymäänkin.

Toukopukin ensivaikutelma oli, että tässä on suunnattoman täyteläinen, makea ja ylipäätään monia nuppeja kaakkoon vääntävä olut. Jos jonkin Aventinuksen mausteisessa omaperäisyydessä on samanlaista mystiikkaa kuin vaikkapa Rochefortin 10°:ssä, tämä on kansanomaisempi, ehkä sahtimainenkin olut. Kypsää banaania ja tummia kuivahedelmiä on jo tuoksussa, samoin jotain umamia, ehkä vaahterasiirappimarinoitua pekonia. Maku seuraa samoilla linjoilla. Suutuntuma on hiilihappoisempi kuin pehmeissä sukulaisoluissa – esimerkiksi Erdingerin Pikantuksessa – vaikka näkyvää vaahtoa on paljon vähemmän.

Vehnäbockeja on moneen lähtöön. Jos tämä tummempi, makeampi siipi houkuttaa, Toukopukki on kotimaisena vaihtoehtona aivan asiallinen esitys. Olut on kai valmistettu tähän laajempaan jakeluun Malmgårdilla Pernajassa, ja kartanon tuotepalettiinhan tämä tuntuisikin sopivan selvästi paremmin kuin hörhömäisen Hedönistin. Kiva että panimoiden uutuuslistoille tulee yhä muutakin kuin IPAa, jos ei muuten niin sitten kotiolutkilpailujen kautta. Panimoilla on paha tapa tehdä sitä, mitä olettavat trenditietoisimpien kuluttajien juuri nyt vaativan. Kotioluen tekijänä ainakin itse panisin juuri niitä oluita, joista satun eniten tykkäämään.

Malmgård- ja Hedönist-näytteet

Viimeisten parin kuukauden sisään puhelimeen on kahdesti pärähtänyt ilmoitus, että lähetys Malmgårdin panimolta odottaa postissa noutajaansa. Ensimmäisellä kerralla kyse oli Hedönist-olutmerkin IPA-4-packista, mutta kuten tunnettua, Malmgård ja Hedönistiä isännöivä Saimaa Brewing Company kuuluvat nykyään samaan MBH Breweries Oy -konserniin.

Toisella kerralla paketista löytyi sitten itsensä Malmgårdin kartanopanimon uutuustuotteita, joista tosin ainakin kuivahumaloitu pilsneri oli tölkin tekstin mukaan Mikkelissä Saimaan panimolla pantua. Muut Malmgårdin lähettämät oluet olivat New England Pale Ale, Kuningatar Sour ja Maalaisvehnä. Hedönisteilta puolestaan tuli Brut IPA, NEIPA ja Milkshake IPA, joiden seurana oli pikemminkin sörsselssön-osastoon kuuluva Shandy IPA. No, pirtelö-IPAkin on ehkä rajatapaus.mde

Onko lahjaolutta suuhun katsominen? On kai, eihän niitä muuten posti bloggareille toisi. Ensimmäisenä pullona avautui Maalaisvehnä. Siinä oli aavistus tallimaista tuoksua, joka farmhouse ale -diggareille on tuttu ja myös viime vuosien saisoneissa aika yleinen.

Maultaan olut oli suoraviivaisen kesäinen, otsikkonsa mukainen tuote. Suoraan jääkaapista lasiin kaadettuna apulaistestaaja piti suutuntumaa turhan ohuena (olisiko sitten kannattanut tehdä 4,9 %:a selvästi miedompi tuote?). Lämmetessään olut jätti kuitenkin varsin positiivisen vaikutelman, ja nämä pohdinnat unohtuivat. Tämä meni satsin oluista minulla selkeimmin ”jatkoon”.

Seuraava olut oli Hedönistin puolelta, Brut IPA – yksi viimeisten puolentoista vuoden hypetettyjä oluttyylejä. Tässä ei nyt päästy oikein puusta pitkään arvioinneissa: hikisen tuoksun karkottamina päädyimme pikemminkin keskustelemaan siitä, miksi brutteja ylipäätään tehdään. Kysymykseen en osaa vastata – olen jäänyt käsitykseen, että joku Amerikassa on keksinyt tekniikan niiden tuottamiseen, ja tyylin kaupallistamisella on saatu taas uutuudennälkäinen olutkansa kohisemaan. Eivät kuluttajat kai olisi itse osanneet moista kikkaa toivoa.

Malmgårdin New England Pale Alea ja Hedönistin NEIPAa piti maistella rinnakkain, jos vaikka siten avautuisi uusia näkökulmia tähän sinänsä trendikkääseen – vaikka pari vuotta kauemmin markkinoilla olleeseen – IPAn lajiin. Kumpikaan ei ollut sameaa hedelmämehua muistuttavalla tavalla uusienglantilainen, vaan oluet olivat pikemminkin toffeenvärisiä ja lasissa melko kirkkaitakin. Kohtuullista trooppisuutta ja useamman viljalajin (Malmgårdilla tuttuun tapaan emmerin) tuomaa rustiikkisuutta löytyi molempien tuoksusta tai mausta, ja kaksikko ylitti maaliviivan suunnilleen rinta rinnan. Vertailu ei siis paljastanut mitään mullistavaa. Ratebeerin mukaan molemmat ovat itse asiassa Malmgårdilla pantuja.cof

Saimaalla valmistettu Dry Hop Pilsner oli tämän satsin maustamattomista Malmgård-brändätyistä oluista heikoin. Kun se kerran oli DDH-pilsneri, oli yllättävää, ettei mitään humalan aromia tuntunut tuoksussa. Myös maun suhteen kynnettiin jotenkin vaikeasti raskassoutuisen, ehkä diasetyylisenkin tšekkilagerin ja amerikkalaisen India pale lager -jutun välimaastossa, saavuttamatta kummankaan parhaita puolia.

Maustetut oluet ja sekoitukset ovat oma lukunsa, ja Kuningatar Sour oli ehkä odotuksiin nähden selkein pettymys, omassa suussani ei paljon muumilimua kummempi kokemus. Hedönistin Shandy (3 %) oli kiva sitruunainen humalasooda, jossa kyllä oli niin vähän mitään olutmaista, etten tiedä, onko tämä blogi oikea paikka sen arviointiin. Toisaalta saman voisi varmaan sanoa monistakin maustetuista Goseista tai Berliner Weisseista, joita itsensä vakavasti ottavat oluttyypit eri kanavilla arvioivat. Strawberry Milkshake IPA oli sekin nimensä mukainen easy drinking -juoma, yhtä kaukana kyllä oluesta kuin hattara ohraleivästä. Tässä osastossa tunnelmiin vaikuttaa sekin kysymys, olenko edes oikeaa kohderyhmää.

En ole tehnyt kotiläksyjäni niin hyvin, että tietäisin, ketkä nykyään oluita panevat Mikkelissä ja ketkä Pernajassa – enkä aio yrittää sormella osoittaakaan mihinkään suuntiin. Jotenkin silti tuntuisi, että näiden kahden talon luonteet ja osaamiset kannattaisi pitää jossain määrin erillään. Malmgård–Huvila-jatkumon huiput ovat liittyneet portterin, belgialaistyylien ja erikoisviljojen yhdistelyyn pintahiivapuolella. Moni kartanon vahvempi olut on ollut vakuuttava ilmestys. Saimaan osaaminen lienee muissa jutuissa. Hedönist on sitä paitsi brändäysnäkökulmasta irrallisen tuntuinen idea Saimaan – ja varsinkin Malmgårdin – kyljessä roikkumaan.

cof

Valitan, mutta mä en oo niitä tyyppejä. Kippis kuitenkin!