Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

höknas-spets-25-08-1888

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

sörnäs-hbl-30-04-1870Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?

åbo-posten-9-5-1879

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 14

Nykyaikaiset matkaoppaat turisteille kehittyivät 1800-luvun alkupuolella, kun yläluokkien perinteisen Grand Tourin rinnalle syntyi Euroopassa mahdollisuuksia monipuolisempiin ulkomaiden kierroksiin. Rautatie varmasti vauhditti edistystä tässäkin, mutta jo ennen sen yleistymistä brittiläinen John Murray loi pohjaa opaskirjojen kulttuurille ja kirjoitustyylille.

murraysMurrayn ensimmäiset oppaat ilmestyivät vuonna 1836. Selailin hänen vuonna 1865 ilmestynyttä Handbook for Travellers in Russia, Poland, and Finland -kirjaansa, joka ilmeisesti on jo toinen versio tämän maantieteellisen alueen opaskirjasta. Esipuheessaan Murray kertoo, että matkailu alueella on helpottunut viime vuosina, ja liikkuminen on vapaampaa kuin melkein missään manner-Euroopassa. Tullimiehet, poliisit ja muu virkavalta eivät enää häiritse. Tsaarin vaihtuminen edistysmieliseen Aleksanteri II:een ja rautateiden rakentaminen ovat helpottaneet matkailijan elämää.

Suomen esittelyssä tekijä on selvästi perehtynyt paikallisiin oloihin melko hyvin. Toki toimituksellisia erheitä on – esimerkiksi maan nimi on Murrayn mukaan paikallisella kielellä Secomi”, ja Ruotsin vallan vakiinnutti Suomeen Birger Zarl” – mutta vaikeampaahan näitä on ollut silloin tarkistaa kuin nykyään. Lähes hengästyttävä detaljien vyörytys Helsingin ja muiden paikkojen nähtävyyksistä ja matkustusvinkeistä vaikuttaa muuten käytännössä virheettömältä.

Monet matkustavaisten huolenaiheet ovat nykyihmisen näkökulmasta kaukaista menneisyyttä, esimerkiksi nämä havainnot:

“Nervous people have no business to travel in Finland: the horses, though small, are full of life, and know of no other pace than the gallop, whether it is up or down hill. The traveller will, either on land or sea, thus speed his way through Finland, and frequently without meeting one human being from one station to the next; the dark pines and massive boulder-stones… the red verst-posts, and a ragged scanty flock, are the only objects that meet the eye.”

Vaikka hevoskyyti koettelee Murrayn mukaan turistin niveliä, tiet ovat kuitenkin paremmassa kunnossa kuin Venäjällä ja postiasemat hyvin toimivia. Tuttuun tapaan oppaasta löytyy myös fraasisanastoa (“kanssa-puhetta”), jolla suomalaisen kanssa voi haastella, jos sellaisen jossain hyvällä onnella kohtaa.

Where is the inn? – Missä kestkiewari?
Where is the refreshment-room? – Missä rawinto-huone?
Where is the W. C.? – Missä ihmisten ulko-huone?

Kansankulttuuria tai ihmisten arkielämää aikakauden matkaoppaissa ei kovin monisanaisesti esitellä. Kymmeniä sivuja kuluu esimerkiksi Eremitaasin ja muiden museoiden nähtävyyksien luettelemiseen huone ja vitriini kerrallaan.

Jotain sanotaan kuitenkin ruoka- ja juomakulttuurista, ja tämä pätkä oikeastaan alun perin huomioni kiinnittikin tässä Murrayn vuoden 1865 oppaassa:

murray-finland

“Elintaso on Suomessa aivan siedettävä, vaikkei toki millään lailla ylellinen: lähes aina on saatavana runsaasti kuivattua lohta, pihvejä ja perunoita, sekä yleisemminkin kalaa, mutta se on tavallisesti karkeaa ja mautonta. Portviini ja Göteborgin portteri – molemmat lajissaan erinomaisia – ovat tämän maan pääasialliset juomat, kuten myös sima.”

Myös Pietarissa oli Murrayn mukaan hyvää olutta, erityisesti Cazaletin Pale Ale on lähes englantilaisten esikuviensa veroista. Moskovassa hän kertoo juotavan “lähes yksinomaan Danielsonin olutta”. Venäjältä Murray löytää kyllä myös halpaa vodkaa ja muutakin rahvaanomaisempaa – ei pelkästään portviiniä ja portteria kuten Suomesta… Jää arvoitukseksi, missä paikoissa hän on Suomessa ruokaillut, mutta epäilenpä, ettei kallista tuontiportteria ole juuri muualla kuin hienoimmissa ravintoloissa ollut tarjolla. On totta, että portteria tuli meille päin 1800-luvun alkupuolella juuri Göteborgista, jossa toimi Lorentska Porterbruket ja sen maineikas seuraaja Carnegie. Toki 1860-luvulla Suomen kaupungeissa oli jo paikallisiakin portterintuottajia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 13

En ole ikinä ajatellut Lucian päivää muuten kuin kulkueena, jossa nimihenkilö kruunataan kynttiläseppeleellä ja ehkä jossain tilaisuuden vaiheessa tarjotaan glögiä, pipareita tai pullaa. Täkäläisen Lucia-juhlan järjestäjänä on nykyään urbaani ja porvarillinen Svenskfinland, ja sillä on vähän yhteistä kekrin tai muiden loppuvuoden muinaispyhien kanssa.

lucia-hkm-cc-by-4-0Esimerkiksi olut oli kuitenkin keskiajalla ja vielä paikoitellen uuden ajan maaseudullakin osa Lucian juhlintaa Pohjoismaissa. Juhlan luonne oli erilainen, koska sen ajankohta oli toinen. Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja noudattivat 1600-luvun loppuun saakka juliaanista kalenteria, joten Lucia-pyhimyksen päivä oli vuoden pimein päivä – nykyään talvipäivänseisaus on tietenkin pitemmällä joulukuussa.

“Sinä päivänä [joulukuun 13:ntena] vietettiin vielä hiljattain – ja kenties yhä nykyään – Länsi- ja Etelä-Ruotsissa katoliselta ajalta periytyvää Lucian juhlaa”, kertoi Wasa Tidning 18.12.1894. “Kello kolmelta tai neljältä pimeänä talviaamuna koko talon väen herätti valkoisiin pukeutunut tyttö, joka piteli palavien kynttilöiden kranssia päälaellaan. Kaikkia viihdytti laulu, sekä tarjoomukset – kahvi, tai olut tai paloviina – joita hän tarjottimellaan kantoi.”

Kuvittelisin, että 1800–1900-lukujen vaihteessa suomalaiset sanomalehdet kertovat perinteestä, joka vielä ei ollut Suomessa kovin laajasti tunnettu – edes ruotsinkielisillä paikkakunnilla – ja joka toisaalta Ruotsissakin oli muutoksessa. KFUK:n eli ruotsinkielisen NNKY:n lehdessä mainittiin oluen ohella Lucian aamutarjottimen antimena sianliha, ja tämä sopii muinaiseen juhlanviettoon, jossa vuoden pimeimpänä päivänä teurastettiin joulupossu. Mutta nytkään ei siis puhuta sellaisista juhlatavoista, joita lehtiartikkelien kirjoittamishetkellä olisi välttämättä noudatettu, Suomessa varsinkaan.lucia-turun-lehti-07-01-1896

Lucian päivän vietosta julkaistiin monenlaisiin lähteisiin perustuvia artikkeleita, ja eri aikakausilta ja eri alueilta periytyvistä traditioista muodostuu hieman hämärä kokonaiskuva. Joissakin Ruotsin osissa “semmoiset temput, jotka muualla pohjoismaissa tapahtuiwat loppiaisena taikka kolmen pyhän kuninkaan päiwänä” – kuten tietäjäksi pukeutuminen, vuorolaulu tai tähden kuljettaminen – tapahtuivat Lucian päivänä (Turun Lehti 7.1.1896). Ruotsin yliopistojen osakunnilla oli perinteitä, joissa “Lussedagenin” viettoon liittyi naamiaisasuja ja aamuvarhaisella tapahtuvaa juopottelua.

Pitäisi varmaan etsiskellä, olisiko tätä moninaista juhlahistoriaa koottu jossain kirjaksi asti, jos vaikka kuva kirkastuisi.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 12

“Kops’in puolesta hurrataan kautta koko Englandin.”

Wasabladet 20.10.1894:

––“Alkoholiton olut. Hiljattain Liverpoolissa pidetyssä terveysnäyttelyssä esillä olleiden virvoitusaineiden joukossa oli upouusi olutlaatu Kops Ale. Tämä olut ei eroa maultaan ja ulkonäöltään Englannin ja Irlannin parhaista oluista – Bassista tai Guinnessista – mutta se on niitä edullisempi ja sillä on suurena etunaan kaikkiin vastaaviin mallasjuomiin verrattuna, että se ei sisällä hiukkaakaan alkoholia eikä ole siis myöskään juovuttava.

kops-vasabladet-20-10-1894

“Sellainen raittiusjuoma, jota turhaan on niin kauan haeskeltu, näyttäisi nyt löytyneen: toisin sanoen juoma, joka kelpaa yhtä hyvin ravitsemus- kuin nautiskeluaineeksi, joko ruoan kanssa tai ilman, ja on virkistävä, energisoiva ja terveellinen. Samaan aikaan se on edullisen hintansa ansiosta myös suurten massojen saavutettavissa, ja siltikään siitä ei humallu vaikka sitä nauttisi kuinka paljon tahansa.

“Kristianian alkoholikongressissa vuonna 1890 oli esillä monia raittiusjuomia, mutta mikään niistä ei kyennyt vastaamaan asetettuihin vaatimuksiin. Nyt päämäärään on nähtävästi kuitenkin päästy. Eivät ainoastaan raittiusmiehet ja lääketieteen asiantuntijat ole antaneet Kops Alelle hyväksyntäänsä. Tärkeää on näet, että myös suuri yleisö on tästä yhtä mieltä, ja niinpä tuotteen kuukausimyynti yltääkin jo 5 729 892 pulloon. Kuusi tämänvuotista kultamitalia todistavat siitä asemasta, jonka uusi raittiusjuoma on yleisissä näyttelyissä itselleen hankkinut.”

* * * * *

Kops Alen takana oli puolalaissyntyinen yrittäjä ja teatterinomistaja Henry Lowenfeld. Vuonna 1890 perustettu panimo sijaitsi Lontoon Fulhamissa. Kops Ale oli ilmeisesti Britannian ensimmäinen alkoholiton olut. Myös alkoholiton stout (sic) kuului panimon valikoimaan. Vuonna 1917 panimorakennus muutettiin margariinitehtaaksi. Henry Lowenfeld kuoli Pariisissa vuonna 1931. Lowenfeldin oluttehtaan rakennus sai vuonna 2014 seinäänsä brittiläisen “sinisen kyltin”, jossa kerrotaan panimon tarinasta.

Kops Breweryn oluita vietiin 1890-luvulla kaikkialle brittiläisen imperiumin maihin, ja Suomeenkin Lowenfeldin tuotteita saatiin. Helsingin Uusi Virvoitusjuomatehdas toi niitä maahan, taikka mainosten mukaan ne “Helsingin Uudessa Wirwoitusjuomatehtaassa lopullisesti walmistetaan ja pannaan ainoastaan ½ pulloihin”. Monissa muissa Suomen kaupungeissa ja maaseudulla kauppiaat jälleenmyivät niitä. Alla olevat ilmoitukset on saksittu kesältä 1895 Hämäläisestä, Turun Lehdestä ja Haminan Sanomista.

kops-hämäläinen-19-06-1895kops-turun-lehti-22-06-1895kops-haminan-sanomat-30-07-1895