Rodenbach Red Tripel

Belgialaisen Rodenbachin panimon varhainen historia on hieman takkuinen ja vuosiluvut vaihtelevat käytetyn lähteen mukaan. Joka tapauksessa jossain vaiheessa sen jälkeen, kun Napoleonin uhka oli Waterloossa poistettu Euroopan yltä, saksalaistaustainen Rodenbachin suku perusti pienen panimonsa Roeselaren kaupunkiin nykyisessä länsi-Belgiassa. Tai tarkemmin ottaen he ostivat omistukseensa jo toiminnassa olleen paikallispanimon.

Rodenbach vietti 200-vuotisjuhlaansa viime vuonna, ja panimon verkkosivujen mukaan sukuyritys perustettiinkin juuri vuonna 1821. Belgialainen olutkirjailija Wilfried Martens puhui tosin vuodesta 1836, ja myös Tim Webb on omissa Belgia-kirjoissaan maininnut tämän myöhemmän perustamisvuoden. Samaten Michael Jackson piti vuotta 1836 Rodenbach-panimon perustamisvuotena, mutta hänen mukaansa joku suvun jäsen oli ollut samaisen panimon omistajana jo vuodesta 1820 asti – ei kuitenkaan 1821. Joskus perustajanelikkona on neljä veljestä, joskus kolme miespuolista ja yksi naispuolinen suvun jäsen.

Red Tripel (8,2 %) on joka tapauksessa Rodenbachin 200-vuotisjuhlaolut, joka taisi ehtiä myös Alkomme valikoimiin mainiosti jo juhlavuoden aikana. Kysymys on tynnyreissä ikäännytetyn flaamilaisen punaoluen ja tuoreen tripelin sekoituksesta – ei siis puhtaasta punaisesta hapanoluesta kuten joillakin verkkosivustoilla on tulkittu.    

Sitä tietoa en onnistunut löytämään, mitä tripeliä sekoituksessa on käytetty. Rodenbach itse ei tripel-olutta normaalisti tee, mutta eipä niitä läntisessä Belgiassa tarvitse koskaan kaukaa hakea. Esimerkiksi Palm – Rodenbachin belgialainen sisarpanimo hollantilaisessa Swinkels-konsernissa – panee ainakin paria kolmea sellaista.

Millainen olut tästä sekoituksesta sitten on tullut?

Väri on rusehtavan, kultaisen punainen. Tuoksussa on vaniljaa ja Rodenbach Grand Crun tai Duchesse de Bourgognen portviinimäistä happamuutta. Maussa vanilja myös korostuu ihan ronskisti, happamuus on hyvin mietoa ja kirsikkaista (oluessa ei siis ole kirsikoita). Tällainen pieni hapan jenga on kuitenkin ainoa ”puraisu” maussa, kun esimerkiksi humalaa ei käytännössä tunnu, eikä onneksi alkoholiakaan.

Tyylikästä belgialaista tunnelmaa on mukana tuhdin tammi–vanilja-akselin taustalla, oikeastaan kuin jotain hyvää vallonialaista ambréeta olisi maustettu flaamilaisella punaoluella. Vähän marjaisuutta jää loppumakuunkin. Red Tripel on selvästi jälkiruokamaisempi kuin normi-Rodenbachit, mutta minusta hyvällä tavalla, ei ärsyttävästi. Ei tällä tietenkään ole paljon tekemistä luostari-tripelien kanssa, mutta ei kai sellaista ole väitettykään.

Red Tripel on alkoholiprosenteistaan huolimatta aika helposti juotava ja miellyttävä juhlaolut, joka ei ehkä puhuttele etulinjan hapanoluiden faneja mutta jolla saattaa olla uutta ja kiinnostavaa annettavaa laajemmalle belgialaisklassikoiden ystäväjoukolle.

(Kuva: Rodenbachin panimo.)

Advertisement

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters

Elizabeth Gaskell (1810–1865), joka kuvasi sekä asuinkaupunkinsa Manchesterin työväenluokan oloja että pikkukaupunkilaista elämää, on yksi Englannin yhteiskunnallisen romaanin isoja nimiä. Suomeksi hänen romaaneistaan on käännetty ilmeisesti vain Cranford ja Sylvia’s Lovers, ja vaikkapa sitten North and South ja tämä Wives and Daughters on jäänyt suomentamatta. Ihmeellistä mutta totta. Tv-sovituksia on kyllä nähty täkäläisillä kanavillakin.

Hieman samaan tapaan kuin erinäisissä 1800-luvun brittiromaaneissa, Wives and Daughtersin peruskuvio keskittyy porvaristaustaisen Molly Gibsonin ja yläluokkaisemman Hamleyn perheen poikien kanssakäymiseen. Kahdesta Hamleyn pojasta nuorempi Roger on järkevä tiedemies, jonka kanssa Molly ystävystyy, mutta sosiaalinen epäsuhta varjostaa avioliittonäkymiä. Hamleyn perheen odotukset kohdistuvat esikoiseen Osborneen, jonka elämä on kuitenkin sarja epäonnistumisia: opintojen reputtamista, epäsopivaa avioliittoa ja velkaongelmia. Myöhemmin Molly ja hänen sisarpuolensa Cynthia kilpailevat Rogerin rakkaudesta, mutta suunnitelmia sotkevat nuoren miehen pitkät luonnontieteelliset tutkimusmatkat Afrikkaan.

Wives and Daughtersin olutsitaatti sijoittuu kohtaan, jossa Osbornen entisten ongelmien päälle hänellä epäillään vakavaa sairautta ja perhe iloitsee Rogerin uramenestyksestä ennen tämän lähtöä Afrikan-matkalle.

”What’s this I hear about Roger?” said Mr. Gibson, plunging at once into the subject.

”Aha! so you’ve heard, have you? It’s famous, isn’t it? He’s a boy to be proud of, is old Roger. Steady Roger; we used to think him slow, but it seems to me that slow and sure wins the race. But tell me; what have you heard? how much is known? Nay, you must have a glass full. It’s old ale, such as we don’t brew now-a-days; it’s as old as Osborne. We brewed it that autumn, and we called it the young squire’s ale. I thought to have tapped it on his marriage, but I don’t know when that will come to pass, so we’ve tapped it now in Roger’s honour.”

The old squire had evidently been enjoying the young squire’s ale to the verge of prudence. It was indeed as he said, ”as strong as brandy,” and Mr. Gibson had to sip it very carefully as he ate his cold roast beef.

Onhan tämä karu tapa osoittaa pojalle, että nyt ei ole sinulla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Olut pantiin syntymäsi kunniaksi ja se oli tarkoitus juoda hääpäivänäsi, mutta menit naimaan väärän naisen ja muutenkaan ei sinusta talon perijäksi taida olla. Kun olutta kippistellään nyt sitten pikkuveljen saavutusten kunniaksi, isä joutuu vielä hukuttamaan Osbornen aiheuttamaa pettymystä useammankin kupposen voimin.

Tapa tehdä erityinen olut lapsen syntymän kunniaksi on sinänsä vanhaa englantilaista perinnettä. Se oli nimeltään child ale, jonka lisäksi kastajaisia varten saattoi olla christening ale. Muihin elämän käännekohtiin tehtiin oluita myös, häihin bride ale ja hautajaisiin give ale eli funeral ale.

Oluttermeihin liittyen huomasin Wives and Daughtersissa myös kohdan, jossa Molly Gibsonin isä ja äitipuoli ovat kutsumassa Hamleyn veljeksiä päivälliselle luokseen. Herra Gibson huomauttaa: “Jos kirjoitat kutsukorttiesi nurkkaan bitter beer siihen kohtaan, johon muotitietoiset ihmiset laittavat ‘katrillitanssia’, Roger ja Osborne tulevat kyllä vieraaksemme minä päivänä hyvänsä.”

Mitä oli bitter beer 1830-luvulla (aikana josta romaani kertoo)? En uskalla olettaa, että se olisi sitä mitä bitter on nykyään, siis käytännössä perinteistä brittiläistä pale alea. Kirjailija Gaskellin kirjeestä tyttärelleen Mariannelle löytyy maininta, jossa hän suosittelee väsymyksestä toipumiseen joko bitter beeriä tai stoutia. Tässä hän käyttää sanaparia myöhemmällä iällään, aikana jolloin tee oli syrjäyttämässä olutta Englannissa varsinkin naisten arkijuomana. Täytyy todeta, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin bitter-sanan nykyinen merkitys tietyn brittioluen nimenä on alkanut syntyä. Sehän oli pitkään etenkin puhuttua kieltä, kun taas panimot käyttivät markkinoinnissaan muita sanoja.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Charles Deulin: Cambrinus, roi de la bière

Cambrinus on tavallinen lasinpuhaltajan oppipoika pohjoisranskalaisessa Fresnes-sur-Escaut’n pikkukylässä Belgian rajan tuntumassa. Hän on toivottomasti rakastunut mestarinsa tyttäreen Flandrineen, joka ei huoli häntä. Cambrinus ryhtyy rakkauden huumassa moniin kummallisiin edesottamuksiin ja sekoiluihin saadakseen Flandrinen huomion ja suosion, mutta nämä päättyvät onnettomasti: häpäisyyn, kyläläisten nauruun ja jopa lyhyeen vankeustuomioon.

Epätoivoisena Cambrinus menee metsän synkimpään kolkkaan ja kietoo köyden kaulansa ympärille. Silloin hän havaitsee oudon näköisen muukalaisen, joka puhuttelee häntä.

–Mutta hyvä Cambrinus, minä se tässä olen.
–Vai niin! Tiedätte nimeni?
–Ja tiedän myös että aiot tanssia viimeisen valssisi. Sinut on tuupattu vankilaan ja ihana Flandrine kieltäytyy suomasta sinulle aviosäädyn onnea.

Näin sanoen muukalainen otti hatun päästään.
–Mitä! Sehän olette te, myn heer van Belzébuth. Jaa jaa! Kahden sarvenne kautta, olisin luullut teitä rumemmaksi.
–Kiitos!
–Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?

Paholainen muistuttaa, että on lauantai, ja lauantaisin hän on yleensä kotoa paossa, kun vaimo siivoaa taloa. Sen lisäksi hän on tietysti Cambrinuksen sielua hakemassa. Erilaisten käänteiden kautta hän onnistuu tekemään nuorukaisesta juomarin, jolle maistuu niin viini ja siideri kuin gini, brandy ja viski. Kun Cambrinus on hoitanut itsensä näillä juomilla huonoon kuntoon, Belzébuth näyttää hänelle näyn tulevaisuudesta. Siinä Cambrinuksen panimon olut lumoaa kyläläiset, eikä kukaan voi vastustaa hänen tornikellopelin soittoaan.

–Mitä tämä on, myn God? kysyi Fresnes’in mies.
–Se, hyvä herra, on humalakasvi, ja talo jonka tuolla näet on panimo. Tämän kasvin kukka parantaa sinut rakkauden taudista.

Belzébuth vei Cambrinuksen panimorakennukselle. Siellä oli valtavia tankkeja ja tulisijoja sekä tynnyreitä ja kattiloita täynnä vaaleaa nestettä, josta huokui katkera tuoksu. Joukko miehiä sinissä esiliinoissaan puuhaili erikoisten askareidensa parissa. –Ohrasta ja humalasta, sanoi Belzébuth, –tulet sinä valmistamaan Flanderin viiniä, toisin sanoen olutta. Kun mylly on rouhinut ohran, keität sen tässä suuressa kattilassa, josta ohraviini lasketaan tuohon astiaan ja siinä naitetaan humalan kanssa. Humalan kukinto antaa maun ja aromin ohraviinille. Tämän pyhän kasvin ansiosta olut – kuten rypälemehu – voidaan kypsyttää noissa tynnyreissä. Siitä tulee topaasin keltaista tai onyksin ruskeaa, ja kelpo flaameista se tekee jumalia maan päällä. Ole hyvä, ota kulaus!

Niinpä Cambrinus rakentaa suuren panimon. Hänen panemansa olut on kuitenkin kyläläisten mielestä sietämättömän katkeraa. He valittavat sen surkeaa ja etovaa makua. Silloin Cambrinus alkaa soittaa tornikellojaan. Yhtäkkiä kaikki kyläläiset – nuoret ja vanhat, laihat ja lihavat, kumarat ja suoraselkäiset, rammat ja huonojalkaiset, lapset ja aikuiset – valtaa vastustamaton halu tanssia. Koirat tanssivat takakäpälillään, huonekalut jaloillaan ja jopa talot perustuksillaan, kirkko ja panimokin. Kaikki tanssivat niin kauan kunnes ankara jano iskee heihin.

Silloin Cambrinuksen olut onkin heistä yhtäkkiä erinomaisen hyvää. Soitosta ja tanssista hullaannutaan myös muualla, ja tornikelloja, soivia kellotaluluja, panimoita, tavernoita, kapakoita ja majataloja putkahtelee myös Lilleen, Dunkerqueen, Monsiin, Bruggeen, Brysseliin ja muualle.

Siellä juotiin ruskeaa olutta, valkoista olutta, vahvaa olutta, lambicia, faroa, pale alea, scotch alea, porteria ja stoutia, sekä vanhan ajan olutta. Kuitenkin Fresnesin tornikello oli ainut lumottu kello, ja Fresnesin olut oli parasta olutta, fresneslaiset maailman suurimpia oluen juojia.

Cambrinuksesta tuli kuuluisa, Alankomaiden kuningas antoi hänelle monia aatelisarvoja ja kyläläiset kutsuivat häntä “oluen kuninkaaksi”. Lopulta myös Flandrine tulee hänen luoksensa, mutta Cambrinus torjuu neidon. Vuosikymmeniä myöhemmin paholainen tulee katsomaan, olisiko hänen sielunsa vihdoin perittävissä, mutta Cambrinuksen ruumis on muuttunut oluttynnyriksi.

* * * * *

Gambrinuksen (yleensä g:llä) legenda on tietysti paljon vanhempi kuin Charles Deulinin vuonna 1868 kirjoittama novelli. Jo keskiajan ja uuden ajan taitteessa baijerilainen historioitsija Aventinus kirjoitti hänen tarinaansa, ja siinä ja myöhemmissä lähteissä Gambrinusta on yritetty yhdistää niin todellisiin kuin myyttisiin kuninkaisiin. Deulinin tarinat edistivät hahmon tunnettuutta ja suosiota panimoiden markkinoinnissa, ja niitä jatkojalostettiin muun muassa Amerikassa. Gambrinuksen mukaan nimettiin kaikkialla panimoita, oluita, olutseuroja ja monenlaista muuta. Lopullista totuutta hänen henkilöstään tai historiallisista esikuvistaan ei ole löytynyt, ja Gambrinus jäikin ennen kaikkea myyttiseksi hahmoksi, joka poseeraa viinin jumalan Dionysoksen tai Bacchuksen tapaan oluttynnyrillä ratsastaen ja kuohuvaa kolpakkoa pidellen.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa

Itsenäisyyspäivän kunniaksi tämän joulukalenterin ensimmäinen kotimainen teos – ja ensimmäinen draaman lajiin kuuluva – pääsee nyt esittelyyn. Aleksis Kiven Olviretki Schleusingenissa on tuntunut aina vähän sellaiselta tekstiltä, joka pitää muodon vuoksi mainita, kun puhutaan oluesta kirjallisuudessa. Mutta onko joku oikeasti lukenut tai nähnyt tämän Kiven vähemmän tunnetun näytelmän?

No, jotkut ovat. Itseltäni menivät ohi sekä Taaborinvuoren Kivi-juhlien viimekesäiset esitykset Olviretkestä että vuotta aikaisemmin Teatteri Jurkassa esitetty versiointi “Olviretki. Nyt”. Mahdollisia tulevia esityksiä en ole vielä havainnut, vaikka vuonna 2022 tulee kuluneeksi 150 vuotta Kiven kuolemasta. Nyt kuitenkin olen itsekin lukenut Olviretken tekstin (löytyy täältä), ellen muuta.

Heti kärkeen täytyy sanoa, että enimmäkseen ihan viihdyttävästä näytelmästä on kyse. Farssiksikin sitä on kutsuttu, tyylilajin osaisi ehkä hahmottaa paremmin näyttämöllä. Kohellus välittyy kyllä tekstinkin riveiltä. Varsinkin alkupuolella henkilöiden keskinäinen sanailu on taattua Kiven kansankuvausta, vaikka hahmot tällä kertaa ovatkin saksalaisia eivätkä suomalaisia. Herjoja lentelee, ja sanankäänteet ovat tunnistettavalla tavalla nokkelia vaikka joskus vanhahtavia.

Tapahtumat sijoittuvat Preussin–Itävallan sotaan vuonna 1866, ja Kivi kirjoitti näytelmän tuoreeltaan sanomalehden sotauutisesta innoittuneena. Uutisessa kerrottiin baijerilaisten sotajoukosta, jonka 8 000 miehen vahvuisena Thüringenin Schleusingenissa majoittuessaan onnistui kahdessa ja puolessa päivässä kaataa alas kurkuistaan satatuhatta litraa kaupungin olutta. Itävallan puolella taistelleet baijerilaiset ottivat pian tämän jälkeen yhteen Preussin armeijan kanssa, ja huonostihan heille kävi. Tämän surkuhupaisan lankeemuskertomuksen lomassa näytelmän baijerilaiset liehittelevät paikallista majatalon emäntää ja tämän piikaa, ja siitä seuraa lisäjännitteitä nousu- ja laskuhumalaisten sotilaiden välille. Siinä, missä “klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat”, kuten Timoteus uhoaa.

Kiven kuvittelemina baijerilaiset laulavat ylistyslauluja oluelle ja puhuvat siitä muutenkin runolliseen sävyyn: Eläköön ilo ja eläköön vahtova olvi! Kosk ystäväs sä kadotat, juo oltta, kosk tyttös sun pettää, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee verisellä päällä, juo oltta kuin ennen Olvi-Göran se suuri, ukko Herrassa lepäävä nyt. Yhdestä suusta, toverit, laulakaamme olven kunniaa.

Kun on jo katumuksen aika näytelmän loppupuolella, Max muistelee mainiolla kielikuvalla toimintaansa: Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin puutiainen verta. Haa!

Max ja Fuchs ovatkin sotilaista ne, joilla humalassa rellestäminen on lähtenyt eniten käsistä. He näkevät jo oluttuopeissaan kymmeniä pieniä, tanssivia preussilaisia, jotka tosin saa hiljennettyä sulkemalla tuopin kannen. Tällaisia kohtia on arveltu Kiven omiin juoppohulluuskohtauksiin perustuvaksi kuvaukseksi. Vaikka baijerilaisilla lienee yleensä hyvä oluensietokyky, myös Kiven lukemassa sanomalehtiuutisessa mainittiin Schleusingenin baijerilaisjoukko huonoilla aseilla varustelluksi ja sellaiseksi, jonka pienikin preussilaisvahvuus saa helposti voitettua ja vangittua – varsinkin aamusta iltaan juopotelleena.  

Muissa Aleksis Kivi -uutisissa olemme viime kuukausina saaneet lukea Juha Hurmeen uudesta “Seitsemän veljestä -käännöksestä”, siis nykykielelle sovitellusta Kiven klassikon versioinnista. Hesarin juttu aiheesta avaa hyvin sitä, minkä tyyppisiä muutoksia on suunnilleen tehty, mutta Hurmeen täsmällinen tarkoitus jää vähän hämärän peittoon. Latistuminen on yksi sana, jota Hesari lopputuloksesta käyttää. En ole Hurmeen tulkintaa kahlannut alusta loppuun, mutta uteliaisuuttani katsoin siitä kohtalokkaan joulusauna- ja jouluolutkohtauksen, josta toissa vuonna blogissa kirjoitin. Se ainakaan ei ollut aivan valtavasti muuttunut alkuperäiseen verrattuna.  

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä. 

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?