O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Cask ale -viikon sanoma: Juokaa näitä oluita

Miltä maistuvat saukon kyyneleet? Kuka tietää. Sen sijaan kenellä tahansa on tänä viikonloppuna ollut mahdollisuus käydä toteamassa, että Otter’s Tears -niminen hanaolut Helsingin Angleterressä maistuu juuri nyt erittäin hyvältä, jopa omassa kovassa brittisarjassaan harvinaisen mainiolta. Yksi ilmeinen selitys hienolle maulle on, että tuote on matkustanut elävänä tynnyrioluena Britanniasta kauas Pohjolaan, ja sitä lasketaan tuoreeltaan täällä vain muutaman päivän ajan.

Britit viettävät tällä hetkellä Cask Ale Weekinä tunnettua teemaviikkoa, tai oikeastaan se on kestoltaan (22.9.–2.10.) käytännössä puolisentoista viikkoa. Kuten monet tietävät, cask ale on se sama perinteinen oluen tarjoilutapa, jonka kuluttajajärjestö CAMRA 1970-luvulla lanseerasi keksimällään uudissanalla real ale brittiyleisön tietoisuuteen. Käytännössä kaikki brittiläinen olutaktivismi keskittyi vuosikymmenten ajaksi tämän tynnyriolutperinteen pelastamiseen, ja siinä onnistuttiinkin isossa mittakaavassa. Maan pienpanimokenttä 1970-luvulta 2000-luvun loppuun oli käytännössä täysin cask-orientoitunutta.

On oikeastaan sama, kumpaa termiä asiasta käyttää. Jotenkin nykypuheessa cask on ehkä tullut enemmän etualalle. Real ale oli varmasti 50 vuotta sitten hyödyllinen tapa erottaa perinteinen pintahiivaolut isojen panimoiden väkisin hiilihapotetusta kuonasta, mutta nykyään on sen verran monia muitakin ”todellisia” tai ”oikeita” ale-oluita kuin cask-olut, ettei termin poleemisuus oikein enää tunnu niin rakentavalta. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan cask/real alen säilymistä myös tuleville polville tulisi pitää äärimmäisen tärkeänä osana Britannian olutperintöä.

Oman ikäpolveni olutintoilijat ovat oppineet pitämään melkein itsestäänselvyytenä, että cask-oluita on säännöllisesti tarjolla myös Suomessa – tai ainakin tietyissä Helsingin ja Espoon baareissa. Voi niitä nähdä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikkapa Oulun Leskisessä, Jyväskylän Harry’s-pubissa tai Tampereen Salhojankadun Pubissa. Kuitenkin se, että suomalainen baari omistautuu tosissaan cask-oluelle, edellyttää sitä, että joku henkilökunnassa on kouluttanut itsensä varsin vaativaan kellaritehtävään. Lämpötilojen, puhtauden ja ajan yhtälö ei ole helpoimmasta päästä. Voin kuvitella, että lisähaasteita on tullut Brexitin ja koronaviruksen myötä, mutta niistä en tarkkaan tiedä.

 

Thornbridgen Otter’s Tears (6 %) Angleterressä on joka tapauksessa jälleen yksi tämän tarjoiluperinteen riemuvoittoja. Tietysti caskin aikasidonnaisuudesta tosiaan seuraa, että se mikä oli eilen hyvää ei välttämättä ole sitä tänään tai huomenna. Jos näette vaikka Facebookista tai Untappdista, että jokin täkäläinen baari on juuri laittanut hyvän brittioluen cask-pumppuun, menkää apajille heti. Nyt Otter’s Tears oli lasissa vaaleankeltaista, hieman utuista. Tuoksussa oli cask-maista hiivaisuutta raikkaan sitruunan parina. Maussa cask-piirteet tuntuivat minusta pienenä marjaisuutena ja lähes pureskeltavana hiivan umamina, ja humala oli hieman greippimäistä mutta ei juuri lainkaan katkeraa. Kaikki oli lähellä täydellistä.

Kolmen vuoden takaisessa postauksessani löysin Helsingistä kuusi paikkaa, jotka sillä hetkellä tarjosivat cask-oluita. Muuallakin niitä on vuosien varrella nähty. Nyt juuri paikkoja ei taida olla niin monta. Varmimpia täällä keskusta-alueella ovat varmaan Iso-Roobertinkadun Black Door ja Museokadun St. Urho’s Pub, tietysti tuon Angleterren ohella – se tosin oli monien S-ryhmän baarien tavoin kesän kiinni. Eiköhän myös Citykäytävän Kitty’s Public House harrasta yhä caskia. Jos muita olennaisia paikkoja tulee tämän lukijoille mieleen, niitä saa ilmiantaa kommentteihin. Kuten Black Doorilla on Musta Ovensa, myös Urho’s Pubilla on oma ”talon real ale”, USB eli Urkki Special Bitter, tekijänä Olarin Panimo. Se oli kuitenkin tämän viikonlopun testissä päässyt lässähtämään hieman oudoksi, toivottavasti on normaalisti paremmassa tikissä. Tätä arvaamattomuuttahan cask-elämään liittyy, mutta kuten kesäisen Lontoon-matkanikin jälkeen totesin, parhaimmillaan se onkin sitten lähes elämää suurempaa.

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

• Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
• Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | David Lodge: Maailma on pieni (Small World)

David Lodgen kirjassa Small World: An Academic Romance (1984) on yksi parhaita romaanin aloituksia.

When April with its sweet showers has pierced the drought of March to the root, and bathed every vein of earth with that liquid by whose power the flowers are engendered; when the zephyr, too, with its dulcet breath, has breathed life into the tender new shoots in every copse and on every heath, and the young sun has run half his course in the sign of the Ram, and the little birds that sleep all night with their eyes open give song (so Nature promps them in their hearts), then, as the poet Geoffrey Chaucer observed many years ago, folk long to go on pilgrimages. Only, these days, professional people call them conferences. 

Pätkä on sanasta sanaan Chaucerin Canterburyn tarinoiden alku, ainoastaan ilmaistuna 1300-luvun kielen sijaan nykyenglanniksi. Tietysti loppu, jolla sanamaalailu kiinnitetään Lodgen kertomuksen aiheeseen eli tutkijoiden maailmanmatkailuun, on myös kirjailijan lisäystä.

Small World, suomeksi Maailma on pieni, on komediallinen kampusromaani, jonka henkilöistä monet ovat Lodgen aikaisemmasta Changing Places -kirjasta tuttuja Rummidgen yliopiston tutkijoita. Pitkä liuta muuta henkilögalleriaa on peräisin englantilaisen kirjallisuuden laitoksilta eri puolilta maailmaa. Päähenkilö Persse McGarrigle on pikkuruisesta Limerickin yliopistosta. Henkilöt tapaavat toisiaan konferensseissa milloin Englannissa, milloin Sveitsissä, Amerikassa tai Israelissa.

Konferenssimatkojen voi ajatella vertautuvan kirjan kerronnassa myös kuningas Arthurin ritarien seikkailuihin, ja oppineille on tarjolla Graalin maljoja kuten Unescon rahoittama professuuri, johon kuuluu huhun mukaan 100 000 dollarin veroton vuosipalkka, eikä vastineeksi kuitenkaan edellytetä opetusta, ohjausta tai akateemisia tuotoksia. Kuka lopulta saa tämän oppituolien mersun? Kuten ritarien tarinoissa, myös tässä neitojen metsästäminen on keskeinen osa juonta. Perssen haavekuva on kaunis väitöskirjatutkija Angelica Pabst, josta paljastuu konferenssimatkojen mutkissa monenlaista yllättävää. Osittain kirjan keski-ikäisten miesprofessorien taipumusta jahdata kuola valuen nuoria naistutkijoita on kuvattu tavalla, joka viimeistään nykypäivän yliopistopiireissä nostattaisi kulmakarvoja.

David Lodgen kerronta ja juonenkuljetus on kyllä vaivatonta ja nokkelaa, ja erityisen hauskaa – varsinkin Olutkoiran kaltaisille entisille englantilaisen filologian opiskelijoille – on bongata erilaisia viittauksia ja merkityksiä. Synkkään ja syvälliseen tottuneille suomalaisille lukijoille tämä voi olla vähän kepeää kirjallisuutta, vaikka tosiaan varsin viihdyttävää. Olutviittauksesta vastaa tällä kertaa kirjoittajan blokista kärsivä kynäilijä Ronald Frobisher, joka omien sanojensa mukaan ei enää kykene kirjoittamaan romaaneja vaikka tv-draamaa syntyykin liukuhihnalta.

Frobisher vertaa näiden kahden kirjallisuudenlajin eroa cask aleen ja kegiolueen. Suomennoksesta puhutaan “vaaleasta oluesta, jota on pidetty puutynnyrissä” ja “tölkkikaljasta”, joista jälkimmäinen on toki väärä käännös mutta idea välittyy. Frobisher selittää Persselle: “[R]omaaneissa nimenomaan kertovat jaksot antavat tekstille yksilöllisen ilmeen. Ihmisten, paikkojen, sään ja muun sellaisen kuvailu. Sama juttu kuin sellaisen vaalean oluen kanssa, jota on pidetty puutynnyrissä: puun maku imeytyy siihen. Televisiodraama sen sijaan on kuin tölkkikaljaa: pelkkää kaasua eikä makua ollenkaan.”

Jotkut voivat olla tästä vertauksesta eri mieltä, varsinkin näinä television laatusarjojen aikoina. Sitä, millainen annos ironiaa Lodgella on ollut mukana henkilöiden repliikkejä kirjoittaessa, voi myös lähinnä arvailla. Joka tapauksessa on hauskaa, että jo kymmenisen vuotta CAMRAn perustamisen jälkeen käsitys cask-oluen eli real alen syvällisemmästä luonteesta tavalliseen hanaolueen verrattuna on Britanniassa niin juurtunut, että sen voi huoletta heittää mukaan tällaiseen Booker Prize -ehdokkaanakin olleeseen suosikkiromaaniin.

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Gŵyl gwrw go iawn Cymru – Welsh Real Ale Festival, lauantai

Lisään nyt tänne blogiin lyhyen raportin Niittykummun The Gallows Birdin viime viikonlopun real ale -festivaalista, vaikka tässä ei enää tapahtumaa ehdikään puffata – se kun päättyi jo lauantaina. Itse kävimme paikalla vasta päätöspäivänä, mutta kuitenkin sen verran hyvissä ajoin, että pumput eivät olleet ehtineet lainkaan tyhjentyä.

Thomas Aschan oli tällä kertaa hankkinut tapahtumaan parisenkymmentä eri olutta, jotka kaikki tulivat Walesista. Siitä siis tämänvuotisen festarin erikoinen otsikko ja esitteen kuviin taiteillut lohikäärmeet, jotka seikkailevat oluttuopit kourissaan. Listalta löytyi oluiden ohella seitsemän siideriä – jos laskin oikein – ja yksi perry.

Onhan samaisen pubin real ale -festivaaleilla walesilaista olutta juotu aiemminkin, jopa itse muistan nauttineeni siellä Tiny Rebelin Cwtchiä kolme vuotta sitten. Nyt siis teemamaa on kuitenkin edustettuna viiden panimon ja kolmen siiderivalmistajan voimin. Nämä sijaitsevat Walesin eri laidoilla: kaikilla kolmella rannikolla ja Englannin rajamaiden tuntumassa.

Makukuvauksia selatessa vaikuttaa siltä, että olutvalikoimasta löytyy maisteltavaa sekä perinteisempien brittiläisten bitterien että uudempien, jenkkihumaloitujen pale alejen ystäville. Jossain näiden välimaastossa ovat raikkaan hedelmäiset golden alet, ja myös mustanpuhuvat stoutit keikkuvat vanhan koulukunnan ja modernin reunoilla.

Testasimme pikavisiittimme aikana yhteensä neljää olutta kahteen pekkaan, ja tyylilajeiltaan ne edustivat ainakin osaa noista päätyypeistä. Conwyn panimon Rampart (4,5 %) oli melko tumma bitter, johon kai sopisi myös amber ale -termi, jota jotkut brittipanimot nykyään bittereistään käyttävät (toki amber-oluita on myös muun tyyppisiä). Hyvää, hieman tummemman maltaan värittämää nektaria, johon humala ja hiiva tuovat myös kukkaisia ja marjaisia sävyjä.

Vaaleampi yksilö ensimmäisessä parissamme, Monty’s Sunshine (4,2 %), oli riisutumpi esitys, jossa mehevän sitruunainen humalointi tuoksui mutta ei tuntunut kovana katkerona. Erittäin miellyttävä olut sekin. Vähemmän innostuimme sen sijaan Cwrw Mêl– eli Honey Fayre -nimisestä oluesta (4,5 %), jossa tekijänä oli jälleen Conwy. Siinä on ilmeisesti mausteena hunajaa, tai ainakin imelä hunajaisuus vähän turhan paljon tuntui maussa. Varsinkin raikkaan Sunshinen jälkeen tähän oli hankala suhtautua, ehkä jossain muussa kattauksessa olisi voinut miellyttää enemmänkin.

Tummien oluiden puolelta tuli maisteltua Tudor Breweryn Black Rock (5,6 %), joka on tyylilajiltaan jonkinlainen portteri. Tämä on mustien brittioluiden jatkumolla sieltä tuhkaisemmasta, salmiakkimaisesta päästä. Tuoksussa on jonkin hönkäys, joka tuo minulle mieleen tallipihan, mutta on ehkä tarkoituksellinen piirre, koska olen muissakin tämäntyyppisissä stouteissa tai porttereissa törmännyt vähän samaan. Sitä lukuun ottamatta tämä on oikein juotava portteri, joskin omaan makuuni sopivampiakin olen real ale -puolella juonut.

* * * * *

No, yksittäisten oluiden kehuminen tai moittiminen ei ole itselleni niinkään tämän tapahtuman pointti. Voin tietysti pohtia, olisiko pitänyt maistaa enemmän perinteisiä bittereitä, kun niistä erityisesti pidän ja juuri ne nousevat real ale -käsittelyn myötä usein uusiin korkeuksiin. Varsinkaan pullossa samoista oluista ei tyypillisesti saa oikein mitään käsitystä, kun hiilihappo hyppii nenille.

Niinpä pitää taas kerran kehua The Gallows Birdiä ja sen väsymätöntä omistajaa tästä pitkän linjan tapahtumasta, joka jälleen vaikutti kovatasoiselta. Kirjasin syksyllä tähän blogiin Thomas Aschanin mietteitä real ale -festivaalista, sen syntyvaiheista ja tulevaisuudesta Brexitin varjossa. Nythän Brexit on toteutumassa parin päivän sisään, mikä vielä tuolloin ei tuntunut ollenkaan varmalta. Toivottavasti tätä festaria eivät horjuta sen kummemmin brittipolitiikka kuin The Gallows Birdin nykyisen Niittykummun pubin sulkeminen. Nythän Tapiolasta löytyy jo samanniminen sisarbaari tai oikeastaan panimoravintola.

Iechyd da, kuten lohikäärme toivottaa. Terveydeksi, eli kippis!

 

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

• The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
• St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
• Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
• Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
• Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
• The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
• Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
• Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

Silti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.