Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’


Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.


When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’


We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (


Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.


Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.


Olutkoiran Oxford, osa I

Seisoimme Lamb & Flag Passagen porttikäytävässä pitämässä sadetta, kun taaksemme kertyi meitä nuorempi ja äänekkäämpi seurue, joka vaikutti olevan jonkinlaisella Oxfordin kierroksella. Portista näkyi St Giles -kadulle, jonka takana siinsi yksi kaupungin pienimuotoisista nähtävyyksistä. Tunnetussa kyltissä sen ulkoseinällä kotka kannattelee kynsissään pikkulasta.

‟Hei, eikö tuolla ole se pubi, jossa J.K. Rowling kirjoitti sen kirjan, oliko se Taru sormusten herrasta?” yksi porukasta heitti.

oxford lamb and flag passage (1)Jos olisin Oxford-opas ja joku kierroksella kysyisi tuon kysymyksen, selkäytimestä voisi ensin päästä pitkä äänetön ei-ei-ei-ei, mutta jotenkin oikeilla jäljillä kysyjä kyllä on tarkemmin ajatellen.

J.K. Rowling kirjoitti läpimurtokirjaansa istuessaan kahvilassa, ei pubissa. Ja ei Oxfordissa vaan Edinburghissa. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ei Taru sormusten herrasta.

Mutta pubi, jota kysyjä osoitti, oli todellakin The Eagle & Child, jossa J.R.R. Tolkien (ei Rowling) istui yliopistokollegojensa kanssa ja luki joskus ääneen otteita tulevasta kirjastaan Taru sormusten herrasta. Hän ei tiettävästi kirjoittanut sitä pubissa istuessaan, ja joka tapauksessa tämä tapahtui 1940-luvulla, toinen 1990-luvulla.

Oxfordin kadut ja talot ovat ilman tätäkin tulvillaan yhteyksiä kirjallisuuteen. Tolkien ja ystävänsä, Narnia-kirjailija C.S. Lewis, paistattelevat kirjakauppojen ikkunoissa ja turistikierrosten mainoksissa. Professorikaverusten lisäksi oxfordilaisia olivat myös esimerkiksi dekkaristi P.D. James, scifi-mies Brian Aldiss ja tv-komisarioiden Morsen ja Lewisin kirjallinen isä Colin Dexter. Ihmemaan Liisasta tunnettu Lewis Carroll opetti yliopistolla ja asui Oxfordissa, samoin Iris Murdoch.

Näiden lisäksi kymmenet brittikirjailijat tietenkin elelivät Oxfordissa opiskeluvuosinaan. Tunnetut nimet Philip Pullmanista Dorothy Sayersiin sijoittivat kirjojaan yliopistokaupunkiin sen jälkeenkin. Rowlingilla ei taida olla muuten Oxford-yhteyksiä, mutta Harry Potter -sarjan kuvitteelliseen Tylypahkan velhokouluun sijoittuvia Potter-elokuvien kohtauksia on kuvattu jonkin verran täällä.oxford white horse ulkoa (4)

Oxfordin pubien ja erilaisten kirjallisten hahmojen väliset yhteydet eivät toki lopu Tolkieniin ja Eagle & Childiin nekään. Esimerkiksi Morse-kirjojen maailmaan pubit kuuluvat erottamattomasti, ja Morse- ja Lewis-fanien kotipesä tuntuu olevan historiallinen The White Horse -pubi Broad Streetillä. White Horse on kiireisinä vuorokaudenaikoina suosittu, ja pienenä ja kapeana pubina ahdas, mutta kun nyt kävimme illan viimeisellä aukiolotunnilla, paikassa oli väljää.

White Horse ei nimestään huolimatta ole sidoksissa samannimiseen panimoon, joka toimii noin 15 km päässä Oxfordista. (Toinen Oxfordin pubi, Royal Blenheim, sen sijaan on.) Panimon Wayland Smithy -olutta tälläkin pubilla kyllä oli hanassa, ja se oli 4,4 % vahvuudestaan huolimatta melkein Burton ale -maisen tanakka punertava – ja panimon vakiovalikoiman vahvin – real ale. Mainio olut, jota siemaillessa seinien lukuisat Morsen ja muiden hahmojen kuvat eivät luoneet turhaa turistitunnelmaa, vaan paikka oli kaiken kaikkiaan sympaattinen ja perinteikäs pikku pubi.

Real ale uudelleen kurimuksessa

Oxfordin reissullamme oli kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen tuskin yllättää: real alen nauttiminen. Vaikka Helsingissäkin on kunnioitettavia baareja, joissa brittierikoisuutta on jatkuvasti tarjolla, tunnelma ja valikoima sen kotikentällä on silti eri luokkaa. Toinen tarkoitus oli käydä katsomassa Bodleian Libraryn Tolkien-näyttely, joka on muuten vielä tämän viikon loppuun esillä Oxfordissa ennen siirtymistään New Yorkiin. Siitä lisää tämän postauksen jälkimmäisessä osassa.

Real ale (tai teknisemmältä nimeltään cask ale) on erikoinen otus, sillä vaikka Britannian kukoistava pienpanimokenttä perustuu paljolti sen 1970-luvulla alkaneeseen renessanssiin, juuri nyt tällä oluttyypillä ei mene kovinkaan hyvin. Laadunvalvoja Cask Marque julkisti joitakin päiviä sitten vuotuisen Cask Reportinsa, jonka mukaan cask-oluen suosio on jälleen suistunut jyrkkään laskuun.

Eturivin olutkirjoittajista muun muassa Martyn Cornell, Matthew Curtis ja raportin taustatutkimusta tehnyt Pete Brown ovat kommentoineet asiaa blogeissaan. On ällistyttävää, että cask-oluen volyymi vähenee samalla kun käsityöoluen suosio samaan aikaan kasvaa. Faktojen tasolla tässä ristiriidassa ei olisi mitään huolestuttavaa, koska mikäänhän ei estä tarjoilemasta vaikka kaikkein muodikkainta New England IPAa cask-versiona.

Ongelma on paljon mielikuvien puolella. Brittikuluttajien assosiaatioissa cask on Pete Brownin mukaan vanhojen miesten juoma – laadukkaana ja maukkaana koettu, mutta toisaalta myös (liian) vahvana, katkerana ja tummana. Monet arvostavat mutta eivät juo sitä. Oikeasti cask ale ei tietenkään ole sen tummempaa, vahvempaa tai katkerampaa kuin mikään muukaan olut – kyse on vain anniskelutavasta. Raportista kävi myös ilmi, että kuluttajien enemmistö joisi oluensa mieluummin kylmempänä kuin mitä cask-oluen ihanteellisena lämpötilana pidetään, ja toisaalta, että suuri osa pubeista samaan aikaan tarjoaa sen ihannelämpöä lämpimämpänä.

Toinen selkeä caskin ongelma onkin imagon ohella laatu. “Miten on mahdollista, että lähes 50 vuotta Camran perustamisen jälkeen en edelleenkään voi vakuuttua, että saisin laadukasta cask-olutta useimmissa pubeissa?” kysyy Martyn Cornell. Pulman taustalla on Cornellin mukaan muun muassa se, että monesti kukaan pubin henkilökunnasta ei ymmärrä mitään cask-oluesta, tai ei välitä tai edes erityisemmin pidä siitä.

Cornell heittää kysymyksen, kannattaako caskia edes myydä muiden kuin niiden, joille asia on lähellä sydäntä. Laadun kannalta kipupisteenä on vaihtuvuus, varsinkin nykyään, kun asiakkaat odottavat pubeilta laajaa hanavalikoimaa. Jos cask-oluita on useammassa hanassa, mutta pubi ei saa niitä menemään hanoista kaupaksi niin nopeasti, että oluet säilyisivät tuoreina, kannattaisi pitäytyä yhdessä tai kahdessa. Cask-astia pitäisi saada tyhjäksi kolmessa päivässä.

On todella mielenkiintoista – kuten Matthew Curtis puolestaan toteaa – että cask ale ei ole brittiläisessä olutuniversumissa se kallein ja erikoistunein olutvaihtoehto, vaikka niin voisi minun tyyppisteni olutkirjoittajien jutuista kuvitella. Se on päinvastoin normaalin brittipubin halvin olut. Selvästi hintavampaa on amerikkalaisvaikutteinen craft beer (joka siis voi olla myös tarjolla caskista), mutta myös aivan tavallinen hana-lager on cask alea kalliimpaa. Tämä on todella nurinkurinen ja epäedullinen tilanne.

Ruusussa ja kruunussa

Onnistuin tällä Oxfordin-reissulla maistamaan laskujeni mukaan kahtatoista cask-olutta. Aina aikaisemmin, kun olen jossain testannut useamman cask- eli real alen lyhyen ajan sisään, yksi lasillisista on ollut jollain tavalla velttoa tai jopa epäpuhtauksien pilaamaa. Tällä kertaa värisuora oli täydellinen: vaikka kaikki Oxfordissa juodut oluet eivät olleet erityisen jännittäviä tai maailmaa mullistavia, kaikki olivat hyvässä kunnossa ja parhaat todella erinomaisia.

Matkan muisto pitää siis mielialan korkealla, vaikka viime päivinä on saanutkin lukea monenlaisia tuomiopäivän ennustuksia cask-kulttuurille. On ehkä hyvä muistaa, että vaikka joskus tulevaisuudessa cask ei enää olisikaan Britanniassa niin universaali ilmiö kuin se on viime vuosikymmenet ollut, sillä on kuitenkin miljoonapäinen ihailijajoukko – panimomestareista olutjärjestöaktiiveihin ja tavallisiin sukan- ja oluenkuluttajiin. Tämä arvostus ja osaaminen tuskin hetkessä hupenee.cof

Paras pubi- ja olutkokemus tällä kertaa oli The Shotover Brewing -panimon Scholar (4,5 %) The Rose & Crownissa. Panimo toimii vain noin kilometrin verran kaupunkialueen ulkopuolella, eli paikallisesta laatutuotteesta on jälleen kyse. Viittä mallasta ja viittä humalalajiketta sisältävä bitter tarjoili tumman appelsiinimarmeladista, moniulotteista makua ja maltillista katkeruutta. Olut laskettiin normaalin suorareunaisen pint-lasin sijaan pyöreään kahvalliseen tuoppiin.

Olin kävellyt Rose & Crowniin Pohjois-Oxfordiin jo aamupäivästä pian pubin ovien avauduttua. Tuskin mikään olutmaailmassa on sen hienompaa kuin rauhallinen pubi, jossa edellisen illan tomut vielä laskeutuvat auringonsäteillä ja isäntä tai emäntä vaihtaa kanssasi pari sanaa laskiessaan täydellistä tuoppia. Sen jälkeen saat jatkaa juttua tai istua itseksesi, ottaa olutkirjan hyllystä ja selailla sitä, tutkailla seinille unohtuneita vanhoja olutmainoksia tai vain keskittyä itse asiaan, tuopin sisältöön. Kiire on jäänyt oven ulkopuolelle.mde

(Oxford-raportin toinen osa luvassa pian…)

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?


Kuva: Roger Blackwell,, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.


Kuva: James Bowe,, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Se oli todellista ja se oli alea

Tapahtumaraportointia Espoosta sekä vähän muuta pohdintaa aiheesta ja aiheen vierestä.

Olin jo melkein sijoittanut viime viikon lopulla pidetyn Gallows Bird Real Ale Festivalin siihen kategoriaan olutkokemuksia, jotka eivät syystä tai toisesta poi’i blogimerkintää. Sattumalta huomasin, että Tyttö ja tuoppikin oli postannut tapahtumasta vasta muutamaa päivää myöhemmin, joten kannan kuitenkin oman pienen korteni kekoon.


Lasissa XT 4 Mellow Amberia.


Siitä ei kiikastanut, etteikö synnyinkaupunkini parhaassa baarissa jo kahdettakymmenettä kertaa järjestettävä real ale -tapahtuma olisi kirjoituksen arvoinen. Se on monellakin tapaa. Täytyy ihailla ensinnäkin sitä, että sekä organisaattoreilla että oluenystävillä on riittänyt intoa ja harrastuneisuutta kokoontua perinteikkään asian äärelle vuosi vuoden jälkeen.

Valikoima Gallowsin hanoissa oli nytkin monipuolinen ja toi luullakseni hyvin esiin sitä, miten brittiläinen cask-politiikka toimii eri oluttyyleissä ja eri tyyppisillä panimoilla.

Oma visiittini festareille jäi vain sen verran lyhyeksi, etten oikein tiennyt, onko minulla tarpeeksi sanottavaa tapahtuman annista. Tarkoitus oli tehdä perusteellisempi isku paikan päälle vielä toisena festivaalipäivänä, mutta kaveri, jonka kanssa lähtö oli alustavasti sovittu, joutui perumaan iltaan jatkuneen työpäivän vuoksi. Niinpä Olutkoira lusmuili eikä jaksanut hypätä ”vihreän bussin” kyytiin toista kertaa.

Minä ja real ale (jos kiinnostaa)

Myönnän ihan mielelläni, etten ole mikään tämän anniskelutavan asiantuntija. Ei paljon puutu, ettenkö pysty luettelemaan kerrat, jolloin olen real alea juonut. Paikat ja ajat siis, en toki tuopin tarkkuudella, jos ja kun saman illan aikana on mennyt useampia lajeja.

Ikimuistoisimmat real ale -pintit voi laskea yhden käden sormilla – ja tämä ei siis johdu siitä, että valtaosa olisi ollut huonoja, vaan siitä, että kokonaismäärä on vain niin pieni. Yksi parhaista oli Old Peculier jossakin Norwichin pubissa, jonka nimeä en enää muista. Toinen oli nimettömäksi jäänyt mild ale Manchesterin Wilmslow Roadilla, olisiko pubi ollut The Victoria? Kolmas oli Marblen Manchester Bitter panimon omassa Marble Arch -pubissa.


Marblen kryptinen viesti Gallows Birdissä.


Kaksi viimeistä varsinkin opettivat minulle, että yksinkertaiset – ja mannermaisittain erittäin miedotkin – oluet voivat toimia aivan täysillä cask-tarjoiltuina. Ne olivat raikkaita, luonteikkaita ja antoivat ajateltavaa. Old Peculier taas on myöhemmin opettanut sen, että hyvä cask-olut ei välttämättä toimi pullosta kaadettuna ollenkaan.

Suomessa en ole juurikaan tullut tilanneeksi real alea baareissa. En osaa sanoa miksi. Pitäisi tehdä niin useammin. Tosin nimenomaan Gallows Birdissä tämä kyllä ei ollut ensimmäinen kerta.

Tuolla Manchesterissäkin tulin sentään viettäneeksi muutaman kuukauden opiskelijana. Näin jälkikäteen tuntuu absurdilta, että opiskelukavereiden kanssa rentouduimme iltaisin tuijottaen Frendien uusintoja ja juoden puolalaista lageria tölkistä. Kai sitä olisi voinut raahautua pubiinkin.

Myös huonoa real alea olen juonut. Erityisesti tulee mieleen eräs Oxfordin keskustan pubi, jonka olisi kyllä tällainen oluenkäsittelytaito pitänyt hallita. Hapan olut, jonka ei ole tarkoitus olla lainkaan hapanta, ei ole mikään suoranainen pubi-illan pelastaja.

Mihin oranssit poletit vaihtuivat?

Istahdin Gallows Birdin pöytään ensimmäisen festivaalipäivän alkuillasta, jolloin paikan päällä oli vielä varsin rauhallista. Ajatukseni oli ottaa muutama half-pint ja tehdä niitä nauttiessa sotasuunnitelmaa toiselle päivälle. Kun kertausharjoitusta ei nyt tullut, tässä ne ensimmäisen päivän merkinnät.


Ohjelma ja pelimerkki.


Perusbittereillä oli tarkoitus lähteä liikkeelle. XT 4 Mellow Amber (3,8 %) oli sen vahvuinen, etten näin mietoja oluita juuri muuten kuin tästä maasta ja tässä formaatissa ole oikeastaan juonutkaan. Keveys kyllä tuntui, eikä ihme kun ajattelee, millaisia tököttejä tähän verrattuna ovat useimmat säännöllisesti juomani oluet. Bitterin elementit olivat kuitenkin hyvässä balanssissa, runko koostui karamellimaltaan ja rapean brittihumalan kepeästä tasapainottelusta.

Samaa osastoa laajasti ottaen edustivat vielä East London Brewingin Nightwatchman (4,5 %) ja Tim Taylorin Landlord (4,3 %). Yövahti oli ennestään minulle tuntematon olut ja toimi ihan hyvin. Hiilihappoa tuntui olevan real aleksi melko paljon. Olut taisi olla näistä tummasävyisin, ihan mukavaa pieneen paahteisuuteen viittavaa makua ja aika hillitysti humalaa. Klassikko-Landlordissa yllätti jonkinlainen melko vahvakin mustaherukkaisuus, joka täytyy nyt tämän osa-alueen amatöörinä pistää vain caskissa tapahtuvien yliluonnollisten asioiden piikkiin. Ehkä joku muu osaa valottaa asiaa.

Hiukan paranormaalien ilmiöiden äärellä oltiin myös walesilaisen Tiny Rebelin Cwtchissä (4,6 %), joka festariesitteen mukaan oli Great British Beer Festivalin vuoden olut 2015. Humalaprofiililtaan trooppisen hedelmäinen olut edusti edellisiin verrattuna brittiläisten cask alejen uudempaa, Uudesta maailmasta vaikutteita saanutta sukupolvea. Itseäni oudoksuttanut piirre oli multainen sivumaku. Kokonaisuutena Cwtch oli miellyttävä kokemus.

Kahdesta maistamastani jenkkivaikutteisesta oluesta suosikiksi jäi ehkä Odyssey-panimon vaaleankeltainen Revenant (5,4 %). Festariohjelman mukaan tällä hetkellä tätä proto-olutta on maailmassa vain tämä cask. Ohjelmalehtinen mainostaa katkeruutta, mutta se ei omiin makunystyröihini nyt purrut kovin kovaa. Mieleen jäi päällimmäisenä maukas hedelmäpurkka, jota reunusti hento havumetsän tunnelma.

Brittiläinen cask-debatti leimahti taas

Real alen kotimaassa on eletty jo muutaman vuoden ajan erikoisen jännitteen kanssa, joka syntyy siitä, että uudemmat käsityöpanimot eivät ole suostuneet tunnustumaan perinteisen tynnyrioluen ylemmyyttä.

Viimeksi mainitut panimot ovat jaelleet oluitaan jopa kirotuissa kegeissä, joita real ale -käsitteen aikoinaan lanseeranneella kuluttajajärjestö Camralla on ollut lähes ylipääsemättömiä vaikeuksia hyväksyä – senkin jälkeen, kun kegejä käyttävien uusien pienpanimoiden hyvistä aikeista on jo varmistuttu.

Täältä voi lukea oman viimekeväisen tiivistykseni brittien kipupisteistä.

Viimeisin käänne näytelmässä on ollut pelko siitä, että caskin eli real alen kannattajat olisivat alkaneet livetä joukoista. Joitakin merkkejä on nähty, mutta toistaiseksi huoleen ei liene suurta aihetta.

Tähän mennessä tapahtunutta on, että vasta pari vuotta vanha mutta jo vaikutusvaltainen craft-panimo Cloudwater on ilmoittanut lopettavansa cask alen valmistamisen. Vaikka real ale ei sinänsä ole näiden uudempien käsityöläismestarien pääasiallinen juttu muutenkaan, tällainen ilmoitus aiheuttaa kuitenkin brittiläisessä mielenmaisemassa aikamoisia järkähtelyjä. ”Onko Cloudwater-uutinen maailmanloppu?” Tällä retorisella kysymyksellä erittelytaitoiset bloggaajat Boak ja Bailey otsikoivat oman analyysinsä aiheesta.

Toinen alkuvuoden jymypommi tällä rintamalla oli lehtijuttu, jossa pitkän linjan olutvaikuttaja, kirjailija-toimittaja Pete Brown kertoi lopettaneensa cask alen juomisen laatuongelmien takia.

Tai ”enimmäkseen lopettaneensa”.

Tai oikeastaan lähinnä kyllästyneensä huonolaatuiseen cask aleen.

Nettihermostus, jota Britanniassa yhtään tälle alueella osuvista lausunnoista – tai väärin ymmärretyistä tai toimittajan väärin muotoilemista uutisista – voi saada osakseen, kuvastaa hyvin real ale -establishmentin ja craft-haastajien välistä jokseenkin tulehtunutta ilmapiiriä.

Britit kyllä osaavat keskustella aiheesta sivistyneesti, mutta lataus on kuitenkin selvästi aistittavissa. Taustalla on tosiaan ennen kaikkea pelko cask-kulttuurin vähittäisestä hiipumisesta vaiheessa, jossa sen puolesta on taisteltu vahvan kuluttajaliikkeen voimin viimeiset 45 vuotta.

Suomessa real ale on toki marginaalinen ilmiö, koska se on peribrittiläinen juttu ja matkustanee melko vaivalloisesti. Edellä mainittua olutkulttuuripoliittista taustaa vasten tuntuu kuitenkin erityisen hyvältä juuri nyt, että Gallowsin Real Ale Festival paitsi voi hyvin, myös pyrkii tarjoamaan hyvää cask-tuotantoa sekä pitkän linjan pienpanimoilta että uudemmilta jenkkicraft-leiriin lukeutuvilta tulokkailta.

Brittien suuri käsityöolutskisma selitettynä

Saarivaltiossa on käyty viime aikoina muitakin dramaattisia vääntöjä vakiintuneiden järjestöjen mielekkyydestä kuin Brexit-keskustelu eli EU:n jäsenyyttä koskevaan kansanäänestykseen valmistautuminen. Myös olutseurojen kattojärjestö Camra painii nimittäin tulevaisuuttaan koskevien pohdintojen kurimuksessa.

Brittien olutkenttää ymmärtääkseen täytyy muistaa, että pienpanimotoiminnan aktivoituminen – joka nyt on huipussaan – käynnistyi heillä jo 1970-luvulla ja tavoitteena oli silloin nimenomaan tynnyrissä käyvän ja siitä laskettavan oluen säilyttäminen. Tuo perinteikäs cask ale oli tuohon aikaan katoamassa suodatetun, pastöroidun ja hiilihapotetun keg-oluen tieltä.

Vuonna 1971 tätä tarkoitusta varten perustettu olutjärjestö Camra lanseerasi vaalimalleen oluttyypille uudissanan real ale, joka onkin vakiintunut kyseisen elävän tynnyrioluen nimeksi. Järjestön nimi oli aluksi lyhennys sanoista Campaign for the Revitalisation of Ale, mutta nimeksi vaihtui pari vuotta myöhemmin Campaign for Real Ale.

Beer festival_Flickr_Camra-swl_CC-BY-2-0-att

Cask-rivistöä olutfestivaaleilla.

Viime vuosikymmenten aikana on käynyt ilmeiseksi, että Camran tavoitteet ovat itse asiassa toteutuneet varsin hyvin. Toisin kuin 1970-luvulla, Britanniassa on nyt satamäärin panimoita, jotka valmistavat real alea vanhaan tapaan. Suurin osa totutuista brittiläisistä oluttyypeistä – bitter, porter, stout, mild, old ale – voi hyvin ja niitä on saatavana lukuisina paikallisina real ale -versioina.

Uudistusmieltä ja ummehtuneisuutta

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, onkin yhteistä oluthistoriaa paitsi Britannialle myös Pohjoismaille ja jopa manner-Euroopan vanhoille olutmaille. Amerikassa syntyi 1990- ja 2000-luvuilla uusi dynaaminen pienpanimosukupolvi, jonka vaikutusvalta ulottui Vanhalle mantereelle asti sillä seurauksella, että myös täkäläinen olutkenttä aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla.

UJ-Che_Flickr_Alexandros-Baxevanis_CC-BY-2-0-attMoni asia muuttui nopeasti: panimoiden määrä lähti räjähdysmäiseen kasvuun, ja pienpanimo-olut alkoi näkyä julkisuudessa ja katukuvassa entistä enemmän. Vielä selkeämmin muutos näkyi tarjolla olevassa olutvalikoimassa. Amerikkalaisten humalalajikkeiden hallitsemat modernit IPAt ja muut uutuudet alkoivat vallata alaa baarien hanoissa ja kauppojen hyllyillä.

Höyrypäisimmät puhuivat vallankumouksesta. Skotlantilainen BrewDog-panimo, kenties menestynein uuden aallon eurooppalainen pienpanimo, julisti sodan teollisia lagereita ja Britannian ummehtuneita aleja vastaan. Heidän lippulaivaoluensa Punk IPA oli reseptiltään selkeästi amerikkalaistyylinen ja irtiotto totutusta brittiläisestä ale– tai IPA-jatkumosta.

Varsinkin brittiskenen ulkopuolella BrewDogin manifesti näyttää toki tekstiltä, johon on helppo yhtyä: kukapa jäisi kaipaamaan massalagereita tai muitakaan ”ummehtuneita” vanhoja oluita.

Asia ei ole yhtä yksiselitteinen brittinäkökulmasta, kun ottaa huomioon, että Britanniaan oli BrewDogin perustamista edeltäneinä 30 vuotena vakiintunut elinvoimainen ja tiivis pienten panimoyrittäjien ja real ale -pubien kasvusto, jolle perinteisen paikallisen oluen säilyttäminen oli sydämenasia.

BrewDogin ja muiden tulokkaiden vallankumouspuheet oli mahdollista tulkita iskuksi vasten Camran edustaman real ale -pienpanimokulttuurin kasvoja, vaikka ne ehkä olikin suunnattu ensisijaisesti isommille panimoalan toimijoille. Joka tapauksessa uuden aallon pienpanimot, jotka kutsuivat itseään käsityöpanimoiksi, eivät välittäneet vähääkään Camran cask ale -ideologiasta vaan myivät oluitaan aivan yhtä auliisti pulloissa, tölkeissä tai kegeissä.

Käsityöolut (craft beer) vakiintui myös brittiläiseen olutsanastoon, ja sen ymmärretään tyypillisesti viittaavan nimenomaan uudempiin amerikkalaistyylisiin pienpanimo-oluisiin, vaikka vanhemmat brittiläiset alet olisivatkin kaikilla mittareilla aivan yhtä käsityöhenkisiä.

Tähän oikeastaan kiteytyykin Camran nykyinen kriisi ja tulevaisuuspohdinta. Järjestössä on muutaman tuhannen jäsenen konservatiivinen ydinjoukko, jonka mielestä Camran pitäisi ajaa vain ja ainoastaan real alen asiaa. Toisaalta sekä järjestön sisällä että sen ulkopuolella vaikuttaa uudistusmielisten olutaktiivien falangi, jolle on selvää, että Camran on nyt käännettävä kurssiaan äkkiä tai se jää kehityksen jalkoihin ja kuihtuu.

Erityinen kipukohta on suhde kegeihin. Vanhoillisten mukaan oluiden anniskelu kegeistä merkitsee suurin piirtein paluuta 60-luvulle, jolloin voiton maksimoinnista kiinnostuneet suurpanimot halusivat opettaa pubissa kävijät tyytymään heikkolaatuiseen massaolueen. Uudistajat katsovat, että hyvä olut on hyvää, tarjottinpa se caskista, kegistä, pullosta tai tölkistä, eikä pelkästään se että olut on real ale tee siitä laadukasta.


Pahamaineisiä kegejä – Amerikasta!

Camra konsultoi jäsenistöään

No, ei Camra olekaan jäänyt tuleen makaamaan. Tänä vuonna se on toteuttanut Revitalisation-nimellä kulkevaa kampanjaa, jossa on kysytty jäsenten näkemyksiä siitä, mihin järjestön pitäisi tulevaisuudessa keskittyä. Nettikyselyn lisäksi on järjestetty kuulemistilaisuuksia ympäri maata. Tulosten perusteella on tarkoitus ryhtyä vuoden 2017 aikana toimenpiteisiin.

Valinnan luulisi äkkiseltään tuntuvan selvältä. Eikö kannattaisi kehittyä ajan mukana ja pyrkiä edistämään niiden oluiden asiaa, joita laatutietoiset kuluttajat nyt joka tapauksessa juovat? Ilmeisesti kynnys suunnanmuutokseen on kuitenkin korkea. Toisaalta Camran ämpyilyäkin on helppo ymmärtää. Yhden asian liikkeenä toimiminen on selkeää: tietää, mitkä ovat päämäärät ja ketkä vihollisia tai liittolaisia.

Camran uudistumiskyselyä on kritisoitu väärästä kysymyksenasettelusta. Jäsenistö joutuu kyselyssä valitsemaan, halutaanko ajaa real alen asiaa vai kaikkien oluenjuojien asiaa. Näin häivytetään se – ainakin uudistajien mielestä – olennainen kysymys, voidaanko real alen määritelmään sisällyttää myös esimerkiksi craft keg, tai kenties luoda jokin uusi määritelmä johon molemmat mahtuisivat. Kaikkea olutta ei toki tarvitsisi puolustaa.

Real ale -puristien takaraivossa on ehkä ajatus – samantapainen kuin Reinheitsgebotin puolustajilla Saksassa – että jos me emme keskitä voimiamme juuri tämän ainutlaatuisen kansallisen perinteen suojeluun, sitä ei kukaan muukaan tee. Tämäkin huoli on aiheellinen. Yleisjärjestö sotkeutuu helposti yleisyyteensä ja kaikkien näkemysten myötäilyyn. Tulevat vuodet näyttävät, löytävätkö britit yhteisen linjan vai onko edessä hajaannus.