Porterhouse (& Dingle) Around the Clock Imperial Irish Stout, batch release #3

Tulin viikonlopun postauksessa maininneeksi Pyhän Patrickin päivän, johon Irlannin ulkopuolellakin voi yöelämässä törmätä näin maaliskuun 17. päivänä. En ole itse nyt tätä yhden illan festivaalia missään juhlistamassa, mutta nostetaan aiheen kunniaksi esiin vielä potentiaalinen irlantilainen loppuliuku eli yömyssy. Kyseessä on Porterhouse-panimon 12,5-prosenttinen imperial stout, josta omat muistiinpanoni on tosin tehty jo jokin aika sitten.

Around the Clock -olut kypsytetään Dingle Distillery -nimisen viskitislaamon tynnyreissä, ja tislaamon perustaja on sama Oliver Hughes kuin Porterhousellakin. Ilmeisesti Dingle on Irlannin vanhin yksityisomisteinen viskin tuottaja siinä missä Porterhouse on vanhin itsenäinen pienpanimo. Sikäli kuin tämä fakta pitää paikkansa, se kertoo saaren panimo- ja tislaamokuvioiden omistussuhteista enemmän kuin tuhat sanaa. Kansainväliset alkoholijätit (osittain tietysti Guinnessin edesauttamina) ovat kolonisoineet Irlannin, ja nyt sitten indie-tekijöitä pukkaa kaikista kivenkoloista. Itse en ole lainkaan viskien tuntija, joten Dingle-nimestä tulee mieleen lähinnä Emmerdale, mutta jos muilla on heidän tuotteistaan kokemuksia, niitä voi toki jakaa kommenttiboksissa.

Olut on hyvin tumma mutta ei läpitunkemattoman musta. Tuoksu on tumman karamellinen, maltainen, ilman liiallisen imelää vaniljavivahdetta. Maussa vaniljaa ehkä jo onkin, mutta ei minusta liikaa. Tummat maltaat salmiakin ja karamellin makuineen ovat etualalla, kuivattua luumua maistuu myös, vähän puuta ja paahtunutta sokeria samoin ja hyvin miedosti yrttimäistä humalaa.

Jännä olut sikäli, että joidenkin arvioijien mielestä tämä ei ole niinkään stout kuin tumma barley wine (ja siinä lajissa alun perin Ratebeeriin ilmoitettukin). Mielestäni Around the Clock on hyvä nautiskelujuoma, mutta tietysti voi tuntua ohuehkolta niille, jotka ovat tottuneet stoutissa öljyisen mustaan paksuuteen. Brittein saarilla stoutit eivät kuitenkaan aina ole niin obsidiaanimaista tököttiä.

Joka tapauksessa Porterhouse on varsin ylpeä Around the Clockin panoprosessista, jossa keittoaika on (nimen mukaisesti) 24 tuntia, ja sen myötä nestemäärä vähenee puoleen. Maltaita on seitsemän erilaista, humalaa lisätään seitsemästi, ja tynnyrikypsytys kestää 250 päivää. Olipa stoutin määritelmä olutoppaissa mikä tahansa, adjektiivi “stout” sopii kyllä erittäin hyvin kuvaamaan tätä olutta.

Sláinte, etten paremmin sanoisi!

Thornbridge brittityylien jälijllä – Hopton ja Yule

Ottaen huomioon, miten keskeinen panimo Derbyshiren Thornbridge on ollut Britannian 2010-luvun craft beer -aallossa, tässä blogissa on oikeastaan sivuttu sitä yllättävän harvoin. Ongelma ei ole siinä, etteikö Thornbridgeltä tulisi uusia ja kohtalaisen kiinnostaviakin tulkintoja mitä moninaisimmista oluttyyleistä melkein liukuhihnalta. Niitä on myös ollut viime vuosina todella hyvin saatavissa Suomen jakelussa.

Käsityöoluen meri on kuitenkin nykyään niin rannaton ja välillä myrskyisäkin, että hyvätkin oluet jäävät silloin tällöin ihmisenkorkuisten aaltojen varjoon. Yhden käden sormet eivät riitä sellaisten aivan mainioiden Thornbridge-oluiden luettelemiseen, joita olen muutaman viime vuoden aikana Helsingin baareissa – tai Alkosta ja ruokakaupoista kotiin kannettuina – maistellut. Tässä postauksessa poimin lähinnä satunnaisotannalla kaksi tuoretta tapausta tarkempaan käsittelyyn.

Vaalean kultainen Hopton (4,2 %) on tuoksussaan sitruunainen, herkullisen viljainen ja hiivainen. Pientä kirpeyttä tuntuu maussa kielen takareunoilla, hunajaista makeutta on myös hiukan. Humala ei golden ale -tyylin mukaisesti tunnu pahemmin, sen ruohoinen ja sitruunainen puraisu on kevyt. Pullon etiketissä puhutaan vain East Kent Goldings -humalasta, sen sijaan Ratebeeriin postattu tuotekuvaus kertoo Pioneer- ja Bramling Cross -lajikkeista. Jotenkin tuntuisi, että tässä kyllä muutakin kuin EKG:tä on. Tämä on mukava arkiolut, jota olisi tietysti kiinnostavaa maistaa myös sen perusolemuksessa, cask-oluena.

Yule (9 %) on puolestaan nimensä perustella jouluolut, ja siihen toki myös tummanvihreää ja punaista yhdistelevä tölkkidesign viittaa. Panimon logon päällä keikkuu tonttulakki. Tämä scotch ale ei kuitenkaan ollut ennen joulua Alkon jouluolutvalikoimassa, vaan uiskenteli monopoliin käsittääkseni vasta Nuutin päivän jälkeen. Kaadetaan nyt pari kuukautta joulun jälkeen lasiin tämä punertavan ruskea olut.

Tuoksussa on tumman maltaan ohella lakritsia ja tuhkaa, melkein kuin joissain nykyaikaisemmissa stouteissa. Maultaan tämä ei ole mitenkään rankan maltainen ja paksu, pikemminkin ohuehko alkoholiprosentteihin nähden. Tölkin kuvauksessa puhutaan rusinoista, kuivatuista aprikooseista tai karamellista, mutta omiin aisteihini iskee myös jonkinlainen sitruunainen, puinen kireys. Toki myös tumman toffeinen, suklainen mallas on koko ajan taustalla, vaikka vähän häveliäästi. Yule on sekin varsin hyvä olut, mutta en ole varma, saanko siitä irti nimenomaan scotch alen ydintä.  

* * * * *

Mitä noista muista viime vuosien Thornbridge-oluista on jäänyt mieleen? Nytkin Alkossa oleva Secret World, belgialais-hollantilaistyylinen vahva luostariolut on pitkälti esikuviensa veroinen ja helposti juotava jättiläinen. Mukana sitä tekemässä on ollut Sheffieldin Saint Mars of the Desert.

Mind Games, ginitynnyreissä kypsytetty saison, kuulostaa ajatuksena hiukan karsealta mutta tuhti olut kantaa katajanmarjaisen viinavivahteen selässään ihan kunnialla. Tämä on ehdottomasti paremmasta päästä kaikkia saison-nimeä hyödyntäviä oluita, mitä tällä vuosikymmenellä olen maistanut.

Panimon imperial stoutit kuten Pardus ja Saint Petersburg eivät ole hassumpia nekään.

Bracia, kymmenprosenttinen dark ale, teki moniin vaikutuksen joskus 2010-luvun alussa, kun sitä ensimmäisiä kertoja päästiin testailemaan. Tämä olut on viittaus kelttiläisen Britannian juomiin tummalla kastanjahunajallaan ja turvesavustetulla maltaallaan. Humalalajikkeita ja erilaisia maltaita on pitkä lista, sanoisin nyt kymmenen vuotta myöhemmin melkein että turhankin paljon. Kokonaisuudessa on siis vähän liikaa kaikkea – tavallaan vaikuttava olut tämä edelleen on, historiatietoisuutensakin takia, mutta ei ehkä mauiltaan erityisen linjakas.   

Tammikuun tammiversiot trappisteista

Syksyllä tuli kirjoitettua Chimay 150:a ja Rochefort Triple Extraa arvioidessa, että perinteisimmiltä trappistiluostareilta tulee uutuusoluita äärimmäisen harvoin. Totta sinänsä – jos puhutaan täysin uusista oluista – mutta onhan ainakin pari luostaria julkistanut silloin tällöin erilaisia tynnyrikypsytettyjä versioita oluistaan. Kypsytystavasta riippuen näitä on varmasti syytä joskus pitää “uusina” tuotteina.

Alkoissa on tällaisia oluita tällä hetkellä kolme, ja aiempina vuosina niitä on myös näkynyt harvakseltaan. Belgialainen Scourmontin luostari eli tuttavallisemmin Chimay on kypsyttänyt tammitynnyreissä “sinistä” ja “punaista” oluttaan – eli luostarin kahta erivahvuista tummaa olutta. Alankomaiden puolella – vain muutama kilometri Belgian rajasta tosin – La Trappen munkit ovat jo yli kymmenen vuotta tehneet omasta Quadrupel-oluestaan tammiversioita. Tammikuun aikana satuin näitä erikoisuuksia maistelemaan, ja niistä asiaa alla.

Chimay Grande Réserve Fermentée en Barriques 2019 (10,5 %) perustunee siniseen Chimayhin vaikka onkin prosenteiltaan puolitoista pykälää sitä voimakkaampaa. Ensimmäisen kerran tätä ilmeisesti tammikypsyteltiin vuonna 2015. Kyseessä on maistetun kolmikon tummin olut, jos ei nyt suorastaan musta niin tummanruskea.

Yllättävänkin paljon tammea tarttuu jykevään siniseen Chimayhin tynnyristä. Vaniljaa, salmiakkijauhetta, vähän appelsiinimaista kirpeyttä on mukana, taustalla ehkä tummia kuivahedelmiä, liköörisyyttä, jotain maanläheistä makua, mutta ei mitään ällistyttäviä uusia ulottuvuuksia. Humala ei tunnu juurikaan. Novelty value perustuu tässä tynnyriefektiin, ja se saattaa jopa peittää alleen perusoluen ominaisuuksia. Hyvää trappistiolutta tämä siis on, erinomainen yömyssy, mutta enpä tiedä valitsisinko tämän jos tarjolla olisi pelkässä pullossa muutaman vuoden kypsynyt Chimay.

Chimay Première Fermentée en Barriques 2018 (8 %) on punaisen Chimayn versio, ja edellisen tavoin tammessa muhiminen tekee perusoluesta ennen kaikkea pehmeämmän makuista. Särmät hioutuvat, ja myös sokereita palaa pois, vaikka chimayläiset eivät varmaan kaikkein makeimpia trappistioluita ole muutenkaan. Tämä on vuoden vanhempaa kuin edellinen olut, mutta varmasti vielä oivallisessa iässä. Mauista korostuu uutena ehkä etenkin kaakaojauhemainen, melko mieto maltaisuus, joka muistuttaa hieman Erdingerin Pikantus-bockia. Taas voi sanoa, ettei kyse ole tajunnanräjäyttävästä oluesta, mutta kylläkin miellyttävästä ja hienostuneesta juomasta.

 

La Trappe Quadrupel Oak Aged (11 %) on Chimayn sinisen tynnyrioluen tavoin vahvempi kuin edustamansa perusolut, La Trappe Quadrupel, joka on 10-prosenttista. Kuvittelin tynnyrien olevan uutta tammea, kun etiketissä ei selvästi lukenut mitä viinaksia samassa tammiastiassa on ennen säilytetty. Olin ehkä naiivi, mutta Alkokaan ei tätä kertonut. Tarkemmalla selvittelyllä käy ilmi, että pullo on erää numero 23, eli sekoiteltu eri tynnyreissä kypsyneistä oluista jo joulukuussa 2015. Jos näin on, suurin osa (80 %) siinä erässä käytetystä oluesta on ollut saksalaisissa Spätburgunder-viinitynnyreissä.

Tässä oluessa kuten Chimay Premièressäkin lopputulos on perusversiota kuivempi, La Trappella huomattavastikin, koska Quadrupel on sellaisenaan hyvin makea belgialaistyyliseksi luostariolueksi. Viinitynnyri tai ei, se tuo kuivuuden lisäksi mukaan jonkin verran tammiperäistä vaniljaa, ja normaalien Quadrupel-makujen lisäksi ikääntyneen oluen sherrymäistä piirrettä. Kuivattua aprikoosia sekä vähän salmiakin tai lakritsan maanläheisyyttä on mukana, ja aavistus sitrusta. En siis maistaessa ollut vielä ymmärtänyt, että kyseessä on näinkin vanha olut, mutta leveämpi tai ainakin erilainen paletti makuja on kumminkin tarjolla kuin perus-Quadissa.  

Yhteenvetona kaikista kolmesta: vaikka usein olen kriittinen viinatynnyröintejä kohtaan, koska ne muovaavat hyvin erilaisetkin perusoluet joskus liian samaan formuun, ihan kiinnostavaa näitä trappistiversiointeja on kuitenkin maistella. Hinnat ovat toki kovia, mutta sopivan tilaisuuden tullen voisin taas pullollisen jotain tammitrappistia hankkiakin.

Muinaiset twistillä: Jopen Many-Faced Got (BA) ja Mallaskuun braggotit

Gotlantilaiset tekevät gotlandsdrickaa tai “drickua”, se on heidän vastineensa sisä-Suomen sahdille tai Norjan maaseudun maltølille. Ruotsissa en ole koskaan gotlandsdrickaa juonut, Puolassa sen sijaan kerran olen, ja nyt hankin Alkosta pullollisen hollantilaispanimo Jopenin valmistamaa tuotetta nimeltä Many-Faced Got (10,5 %). Kyseessä ei ole Jopenin oluen perusversio vaan punaviinitynnyrissä kypsynyt erikoisuus.

Liekö punaviinin ansiota mutta ainakaan sahtimaiselle muinaisoluelle tämä ei tuoksu, pikemminkin belgialaiselle vahvalle oluelle kuten Dolle Brouwersin juhlaoluet. Maku on niitä rustiikkisempi, siinä ehkä pieni happamuus tuokin mieleen jotkut sahdit tai sahdinkaltaiset juomat. Viinitynnyrikypsytyksestä on jäänyt mukaan sherrymäisiä piirteitä.

On tässä sameassa, kypsän aprikoosin värisessä oluessa toki selkeitä yhtäläisyyksiä myös pohjoismaisiin muinaisoluihin, ehkä eniten muhkean hedelmäisessä mallaspohjassa. Katajanmarjaa on reseptissä mutta se ei tule mielestäni maussa paljonkaan läpi. Hiilihappoa on mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Perusvaikutelma on melko makea, mutta sitä tukee mausteinen, lakritsinen pohjavire. Ei hassumpi olut – eikä liian hienostunut Valhallan juominkeihin, sarvekkaasta kypärästä nautittuna.

* * * * *

Myös braggotia olen juonut tähän mennessä ainoastaan Puolassa – syynä se, että puolalaiset tekevät outoja historiallisia oluita paljon matalammalla kynnyksellä kuin esimerkiksi suomalaispanimot. Miksi niin? Ehkä markkina on meillä vain sen verran pienempi, tai ehkä kokeilunhalua hillitsee takaraivossa kolkuttava huoli siitä miten tuotteen saa tarjottua Alkon hakuun. Braggot on siis alun perin kelttiläinen hunajasimaa muistuttava juoma, jossa hunajan lisäksi myös ohramaltaan sokereita käytetään alkoholiksi.

Tällaista vahvaa mallassimaa on nyt tehnyt peräti kahtena eri versiona lapualainen Mallaskuu. Sekä maustamaton (siis pelkällä hunajalla maustettu) että mustaherukkaversio ovat nimeltään Torhammer, ja molemmat ovat 10-prosenttisia.

Ensin maistoon naturelli Torhammer Braggot. Panimo mainostaa, että oluen tuoksussa voi aistia hunajan kukkaisuutta ja maltaan keksimäistä aromia. En oikein löydä niitä, vaan tuoksu tuntuu lähinnä jotenkin metalliselta, epäolutmaiselta, ehkä sitten hunajan vaikutuksesta. Hunaja ei yleensä – ainakaan omasta mielestäni – auta oluiden raikkautta vaan joskus tukkii ne vahamaisella, vähän härskilläkin aromillaan ja maullaan.

En toisaalta oikein tiedä, millä kriteereillä braggoteja pitäisi arvioida, ehkä ei oluina ollenkaan. Hyvin olutmaisia ne kuitenkin ovat, ja on vaikea pidättäytyä sanomasta asioita, mitä samanvahvuisesta ja samantapaisesta oluesta sanoisi. Panimo korostaa Torhammerin makeutta, mutta minusta sokerit – olivatpa maltaasta tai hunajasta peräisin – ovat aika pitkälle palaneet pois. Muistan juoneeni sokerisempaakin braggotia, jopa aivan äkkimakeaa. Maussa on pientä hedelmäistä happamuutta ja hiivaisuuttakin, mutta myös herkullista hunajaa.

Aivan suosikkijuomiini mikään braggot ei tule välttämättä koskaan kuulumaan, mutta on ehdottomasti mielenkiintoista, että tätä tuhatvuotista kelttijuomaa kokeillaan nyt myös muinaisen sahtialueen tuntumassa.

Entä kun mallassimaan kaadetaan roppakaupalla mustaherukkamehua? Torhammer Blackcurrant Braggotin hyvä puoli on ehdottomasti se, että marjan makua ei tarvitse etsiä vaan se on kokonaisuudessa vahvasti etualalla. Mieleen tulee kir, tuo ranskalainen aperitiivi, jonka ainesosat ovat makea cassis-likööri ja kuiva burgundilainen valkoviini (tai kir royal -versiossa kuohuviini). Blackcurrant Braggotissa ei olla kuitenkaan makean mustaherukan äärellä, vaan marjamehu tuo juomaan pikemminkin happaman sävyn. Hapanoluesta ei sentään ole kysymys, mutta mitään helppoa makeaa lipittelyäkään ei ole luvassa.

Jos nyt joku on kiertänyt nämä pullot Alkossa liian outoina kaukaa, suosittelen testaamaan. Siinä on aina jotain jännää, kun muinaistyylisten oluiden (ja oluen kaltaisten juomien) kautta pääsee hetkeksi henkiseen yhteyteen menneiden vuosisatojen kanssa. Näitä ikivanhoja juomaperinteitä on moneen lähtöön, ja aika luontevasti useampiin niistä saa myös yhdisteltyä kaikkea mitä luonnosta löytyy – kuten Mallaskuu on tehnyt viinimarjoilla. Niinhän muinaiset eurooppalaiset monin paikoin tekivät.  

Kuva (runsten): Udo Schröter, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Firestone Walker XXII Anniversary Ale (2018)

Olut, jossa “tynnyrit ovat se juttu” – tässä tapauksessa bourbon-, rommi- ja ginitynnyrit. Minä, joka en yleensä jaksa vahvoista, viinatynnyreissä lilluneista oluista liiemmin hekumoida. Ja kuitenkin tätä Paso Roblesin ilolientä on tullut nyt kuluneen vuoden mittaan jo pariin kolmeenkin kertaan Alkosta napattua, hintaan à 18,99 €. Mitäköhän nyt taas?

Firestone Walker on yksi Amerikan toisen pienpanimosukupolven (eli viimeistä edellisen tai sitä edellisen) perustamista menestyjistä. Vuonna 1996 avattu panimo sijaitsi alun perin Santa Ynez Valleyssä, jonka viimeistään Sideways-elokuva teki maailmanlaajuisesti tunnetuksi yhtenä Kalifornian keskeisistä viininviljelyalueista. Firestonen suku on autonrenkaiden valmistajia, ja heillä on ollut 1970-luvulta saakka alueella myös viinitila.

Adam Firestonen ja lankomies David Walkerin panimo on siis siirtynyt sittemmin Paso Roblesiin, jossa suku myös viljelee viiniä, ja viinihistoria onkin osa myös panimon identiteettiä. Tynnyrikypsytystä on tehty alusta asti. Panimolta löytyy yli 1 500 tynnyrin kokoelma – paljolti paikallisilta viinitiloilta hankittuja. Ensimmäinen olut oli DBA (Double Barrel Ale), jonka valmistamiseen panimo käyttää Burton Union -järjestelmästä sovellettua tammitynnyrikombinaatiota. Brittiläisen Marstonin ohella Firestone Walker on ilmeisesti edelleen ainoa panimo maailmassa, jolla tällainen historiallinen järjestely on käytössä.

Henkisestä brittiyhteydestä huolimatta Firestone Walkerin on omistanut vuodesta 2015 alkaen belgialainen Duvel Moortgat, ja myös belgialaisiin perinteisiin viittaavia hapanoluita ja luostarioluita kuuluu toki panimon valikoimiin. Anniversary Alet, joita Firestone Walker on julkaissut vuosittain 10-vuotispäivästään lähtien, ovat useammasta eri oluesta sekoitettuja. Tämä hieman unohtunut tapa kuuluu toki sekä belgialaiseen että brittiläiseen olutperinteeseen.

Luultavasti juuri tämä sekoittaminen sai minutkin kiinnostumaan Anniversary Alesta, josta Alkon hyllyssä on viime aikoina ollut saatavana 22. vuosikerta. Sekoitussuhde tähän vuoden 2018 syntymäpäiväolueen on seuraava: 44 % vahvaa luostariolutta (“quad”), 22 % imperial stoutia ja 22 % vahvaa brown alea (kaikki kolme edellä mainittua bourbon-tynnyreissä muhineina), sekä 7 % vaaleaa barley winea rommitynnyristä ja 7 % ginitynnyristä. Tuoksu on mainio, ei ehkä sinänsä erikoinen, mutta kertoo tummasta makeahkosta oluesta, joka on saanut rauhassa imeä vaikutteita tynnyrien sisäpinnoista.

Maussa imperial stoutin paahteisuus on ilmiselvä, samoin makeamman ohraviinin tai ehkä todennäköisemmin vielä quadrupelin sokerisuus. Makeutta on tosiaan aika paljonkin, ja kun olutta erikseen kehotetaan ikäännyttämään kellarissa, oletan sokerisuuden siellä vuosien mittaan taittuvan pois. Eri viinoja en aivan osaa erottaa tässä toisistaan, mutta niiden maut sekoittuvat kokonaisuuteen melko tyylikkäinä, ei pelkästään alkoholisina. Tammitynnyrien yleinen vaniljaisuus ja puisevuus ovat läsnä myös, ja jostain tuntuu tulevan intensiivistä suklaan makuakin, ehkä brown alesta. Katkeruudella ei ole tässä oluessa isoa roolia.

Tämä vuoden 2018 Firestone Walker Anniversary Ale on nyt siis pariin otteeseen sattunut omaan vahvemman oluen makuuni hyvin. Täytyyköhän ruveta katselemaan, olisiko vuosikertaoluen seuraavia versioita jostakin löydettävissä?

Chimay Grande Réserve 2017 viellie en barriques de rhum

Ja tapahtui niinä päivinä, ettei Chimayn luostarikaan enää luottanut sinisen Grande Réserve -oluensa erinomaisuuteen sellaisenaan, vaan päätti tehdä siitä nykymuodin mukaisia, eri alkoholijuomien marinoimissa tynnyreissä kypsyneitä eriä. Kauhu levisi Chimayn ystävien keskuuteen. Eikö tässä maailmassa enää mitään tummia, vahvoja oluita saa juoda ilman, että tammipönikän vanilja–kookos–sokeriset flavorit peittävät olutmaiset maut alleen?

Tynnyriin on Chimayn luostarissa pantu kypsymään tähän mennessä viittä sinisen oluen vuosikertaa: 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2020. Kolmessa ensimmäisessä oli kyse konjakki-, rommi- ja viskitynnyreistä, viimeisimmässä ilmeisesti armagnacista. Vuoden 2019 erästä en tiedä yksityiskohtia: olivatko tynnyrit silloin aiemmin käyttämättömiä tammitynnyreitä? Täytynee tutkia tarkemmin.

chimay_ixabyKirjoitin tähän blogiin pari vuotta sitten konjakkitynnyri-Chimaystä ja olen näköjään tykännyt siitä. Jotenkin muistin varassa arvelin, että olisin pitänyt Chimayn tynnyröintikokeilua alun perinkin vähän turhanpäiväisenä, mutta nyt vanhaa postausta lukiessani huomaan, ettei näin ollut. Voidaan todellakin käydä keskustelua siitä, pitäisikö trappistien isojen oluiden olla tarpeeksi kiinnostavia “omillaankin”, ilman tynnyriohjelmia, mutta todellisuus on kuitenkin tämä ja lopputulos mielestäni yllättävän positiivinen.

Näitä Chimay-versiointeja on pyörinyt Alkojen kylmäkaapeissa ja pölyttyneillä ylähyllyillä nyt jo useampana vuonna, ja tänä kesänä huomasin toistaiseksi viimeisten pullojen olevan Helsingissä tarjolla. Jäljellä oli rommitynnyröityä vuoden 2017 Grande Réserveä, jota en ollut ennen testannut. Kävin siis kotiuttamassa pullollisen sitä ja tarkoitus oli kokeilla, tekisikö se yhtä myönteisen vaikutelman kuin vuoden 2016 konjakkitynnyri-Chimay oli jättänyt.

Jotkut, jotka ovat maistaneet tätä Chimaytä tuoreempana (esimerkiksi heti vuonna 2017), ovat valittaneet raakuudesta ja siitä, että rommin maku jyrää. Oma arvioni on – nyt kolme vuotta myöhemmin – että elementit ovat saavuttaneet jonkinlaisen keskinäisen tasapainon. Ainakin ilman vertailukohtaa olen valmis hyväksymään rommin pienenä lisävivahteena Chimayssä; toki jos vierellä olisi tammitynnyrissä kypsynyt versio ilman rommia, voisin olla taas eri mieltä.

Tuoksu on kyllä romminen, ei siitä pääse mihinkään; se ei minusta viittaa juurikaan trappistiluostarien kuninkuuslajiin, tummaan 9–11-prosenttiseen olueen. Maku on silti monipuolisempi: viikunaa, luumua, joulumausteita, lakritsia, toki iso annos vaniljaa myös. Niiden seurana on sokeriruokoviinan dekadentti olemus, mutta se ei minusta dominoi tämän arvo-olutpullon sisältöä haitaksi asti.

Kuten sanoin jo kahden vuoden takaisessa postauksessani konjakkitynnyri-Chimaystä, tämän luostarin siniselle perusoluelle on muutenkin usein ikäännyttäminen tehnyt hyvää. Tuoreen Chimayn hieman särmikkäät piirteet hioutuvat tyylikkääksi nautiskeluolueksi kellarin hämärissä. Näin toki tapahtuu myös ilman viinatynnyreitä: pulloissakin Chimayt saavat iän myötä jonkin verran lisää pehmeyttä. Silti pidän tämän maistelun perusteella kiinni varovaisen positiivisesta suhtautumisestani luostaripanimon tynnyrikypsytysohjelmaan.

Pannepot Vintage 2019: nelinkertaista olutta vanhojen merenkävijöiden kunniaksi

Pannepot vain yhtäkkiä ilmestyi belgialaiseen olutmaisemaan tämän vuosituhannen alussa ja siitä tuli pian hitti. Kyseisen oluen taustavoima, De Struise Brouwers, toimi pitkään kiertolaispanimona ja siirsi tuotantonsa vuonna 2012 nykyiseen rakennukseensa Oostvletereniin, kuuluisan luostaripanimon kotikuntaan. Panimon tunnetuin olut onkin tyylillisesti melko läheistä sukua Westvleterenin oluille ja niiden maalliselle serkulle Sint-Bernardukselle. Kyse on siis tummasta, erittäin vahvasta flaamilaisesta oluesta.

Siinä ei ollut päälle päin mitään, mitä monetkin Belgian panimot eivät olisi jo tehneet. Jostakin syystä Struisesta jäi kuitenkin jo melko varhaisessa vaiheessa se olo, että tyypit tiesivät tarkkaan, mitä olivat tekemässä – ja että heillä oli myös taitoa tehdä se. Pitkälti tämä vaikutelma johtui nimenomaan Pannepotista, jonka nimikin istui paikalliseen maisemaan mukavasti. Pannepoteiksi kutsuttiin länsiflaamilaisen De Pannen kaupungin kalastajaveneitä, ja entisajan kalastajat joivat mielellään tukevaa tummaa olutta.

Struisen ensimmäinen olut oli tosin vehnäolut nimeltä Struise Witte, mutta vuosien varrella he ovat tulleet enemmän tutuiksi vahvoista oluistaan. Stouteja on tehty Black Albertin ja Cuvée Delphinen nimellä, ja molempien perusoluet taitavat olla hurjaa 13 % luokkaa. Näitä on sitten ahkerasti kypsytelty erilaisissa tynnyreissä, kuten Pannepotejakin. Vaikka tynnyrikypsytys sinänsä on vanhaa belgialaista perinnettä, todella vahvojen imperial stoutien tynnyröinnin idea on luultavasti tullut struiselaisille Yhdysvalloista. Vaikka juuri nämä versioinnit ovat kasvattaneet Struisen karmaa Ratebeerissa ja muualla, minusta on hienoa, että he ovat jaksaneet pitää myös perustuotteensa – kuten Pannepotin – hyvinvoivina.pannepot-2019

Testissä on nyt Pannepot (10 %) vuosikertaa 2019. Tuoksu muistuttaa jossain määrin hollantilaista La Trappe Quadrupelia. Apottitason trappistioluissa ja näissä vahvimmissa tummissa maallikko-oluissa on paljon leikkauspintaa, eli tyylilajien raja on usein veteen piirretty. Nyt liikutaan makeiden alkoholien aromimaailmassa: brandyssä uitettujen rusinoiden tuoksu yhdistyy johonkin tummempaan, ehkä lakritsiin tai salmiakkiin. Väriltään tämä on selvästi mustanpuhuvampi kuin pohjoisnaapurin luostariolut.

Maussa korostuvat aika paljonkin lakritsi ja tumma suklaa, hopeatoffee. Vielä kun oluen visuaaliseen ilmeeseen on liitetty entisajan purjelaivat, ajatukset alkavat olla miltei muinaisten hansakaupunkien tummissa oluissa, sellaisissa kuin Braunschweiger Mumme tai Danziger Jopenbier. Toisaalta brittiläisen old alen viinimäinen henki on myös vahvasti läsnä, ja varmaan se oli noissa mainituissa muinaisoluissakin, joita kuitenkin tammitynnyreissä kuljetettiin.

Sattumoisin pystyin vertaamaan viimevuotista Pannepotia myös vuoden 2017 Vintageen. Harvoin käy näin, mutta omaan makuuni tuoreempi olut oli nyt selvästi mielenkiintoisempi ja tasapainoisempi kuin kaksi vuotta pitempään kypsynyt versio. En toki tiedä, millainen vuoden 2017 olut oli tuoreeltaan, mutta jos oletamme reseptin pysyneen samana, kellarointi ei näytä tuoneen tähän olueen paljonkaan lisäarvoa.

Päinvastoin: tuoreemman oluen täyteläisestä mausta olivat ikäännytyksessä kadonneet suklaan ja toffeen sävyt, ja tilalle oli tullut vähän raa’an oloista hedelmäistä happamuutta. Tumma viinimäinen tyylikkyys oli kyllä yhä läsnä, mutta jotenkin ohuempana, vailla tukea. Jos näiden kahden pullon perusteella pitäisi sanoa, suosittelisin juomaan Pannepotit vuoden tai parin vanhoina. En muista, olenko koskaan useamman vuoden ikäisiä yksilöitä maistellut, mutta herää kysymys, voiko vielä pitemmässä kellaroinnissa enää syntyä jotain vaivan arvoista maun kehitystä? Sinänsä vahvuuden ja makeuden luulisi antavan potentiaalia pitkäänkin ikäännytykseen.

(Kuva Oostenden satamasta: Flickr.com, phlubdr, CC BY 2.0.)

Skotlannin savua ilman tulta: Kimito Brewing Wee Heavy

Savu ja Skotlanti – siinä mielleyhtymä, joka on juurtunut tiukasti myös käsityöpanimoiden ajatuksiin, kun skottityylisiä oluita tehdään. Jotenkin tähänkin kai ovat alun perin syypäänä takavuosien amerikkalaiset kotiolutpiirit, joiden tarinat eurooppalaisten oluttyylien historioista perustuivat milloin luotettaviin lähteisiin, milloin tee se itse -ajatteluun.

Erään skottilaisen mallaspohjaisen juoman ja turpeenpoltolla kuivatun maltaan yhteys on tietysti ilmiselvä – mutta se on viski, ei olut. Muun muassa Ron Pattinson on käyttänyt aika paljon palstamillimetrejä sen todistamiseen, ettei Skotlannissa ole uudella ajalla käytetty turvetta olutmaltaan kuivattamiseen – tai jos on, ei ainakaan niin, että siitä olisi tullut olueen makua. Hänen mukaansa mikään oikea skotlantilainen olut ei ole maistunut turpeelta tai savulta.

Samaan aikaan toiset olutasiantuntijat ovat mielestään maistaneet skottilaisissa perusoluissa kuten Belhavenin tuotteissa turpeen maanläheistä makua, savuisuuttakin. On spekuloitu, voiko turpeen maku joskus johtua turvekerrosten läpi suodattuneesta vedestä (tuskin) tai perinteisten skotlantilaisten hiivojen ominaispiirteistä (kenties, mutta tästäkään ei oikein ole näyttöä).

Niinpä totuus on tavallaan yhä “tuolla ulkona”, ja monia panimoita kiehtoo ajatus tuoda joitain savuisia piirteitä omiin scotch ale -tyyppisiin tuotteisiinsa. Mikäpä siinä – eihän savumaltaan sinänsä mielenkiintoista makua ole pakko jättää Bambergin tummien lagereiden yksinoikeudeksi.

cofSiinä, miten tämä tehdään, on sitten eri tapoja. Jokin aika sitten maistamani Einstök Ölgerðin Icelandic Wee Heavy on islantilaisesta savumaltaasta tehty skotlantilaistyylinen olut. Nyt vapuksi ostamani kotimainen Kimito Brewingin Wee Heavy (Smoke Whiskey Barrel Aged) käyttää puolestaan normaaleja maltaita mutta olut on saanut kypsyä skottilaisessa viskitynnyrissä. Näiden kahden oluen vertaamisessa ei ole välttämättä paljon järkeä – juuri tuosta tynnyröinnistä johtuen – mutta teen nyt kuitenkin joitain havaintoja.

Icelandic Wee Heavy on kermatoffeinen, miedosti savuinen, miellyttävä jälkiruokaolut. Vahvuutta on 8 %, eli wee heavyyn sopivasti. Mausteena käytettyä väinönputken juurta en osannut erottaa, kun en tunne sen makua. Myös Suomen Lapissahan kyseinen putki kasvaa. Ehkä pieni epämääräinen imelyys maussa oli siitä peräisin. Samaa juurta käytetään mausteena myös esimerkiksi ranskalaisissa yrttilikööreissä.

Kemiönsaarella toimivan Kimito Brewingin skottiolut on siis muhinut savuviskitynnyreissä, ja siltä tieltä olueen onkin tarttunut todella mahtipontinen savun ja alkoholin tuoksu. Vahvuudeltaan kemiöläinen on hitusen islantilaista tuhdimpi: 8,5 %. En tunne Kimiton Wee Heavyn tarinaa muuten, mutta RateBeeriin se on merkitty 9-prosenttisena ja Laphroaig BA-lisänimellä – olisiko tällaista ollut hanaliikenteessä jossain vaiheessa.

Väriltään Kimito on tummempi, ja siinä on ohramaltaan ohella ruis- ja vehnämaltaita. Maussakin viskimäisyys jyrää aika paljon muita ominaisuuksia alleen, ja sen alta jää suuhun erityisesti maltaista makeutta, kenties pientä happamuutta, joka on ehkä toissijaisten viljalajien perua. Sinänsä brittityylisten vahvojen oluiden kypsytys ja ikäännyttäminen on lähellä sydäntäni olevia aiheita. Skotlannin olutperinteeseen ei kai ole kuitenkaan kuulunut oluen säilyttäminen viskitynnyreissä – joten sillä, että nykyään näin tehdään, on tarkoitus tuoda perusolueen jotain lisäarvoa? Tämän oluen arviointia siis helpottaisi, jos pääsisi maistamaan sitä ennen tynnyriin laskua.

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Old ale talven lämmittäjänä: Robinsons Old Tom

Kirjoittelin loppukesästä old ale -tyylistä ja uudelleen henkiin herätetystä George Gale & Co Prize Old Alesta, jonka toinen panijaosapuoli, Fuller’s, on tietysti nyt äsken vaihtanut omistajaa Tokion Asahin talliin. Gale’s-brändi siirtyy sinne, ja saa nähdä miten heillä jatkossa on moisiin one off -kokeiluihin kiinnostusta. Nyt en kuitenkaan aio puhua siitä vaan eräästä kissasta.

cheshirecat

Siinä missä Prize Old Alen nostaminen kuolleista oli tavallaan craft beer -maailman koordinaateilla tehty hanke, old ale sinnittelee Britanniassa oluttyylinä myös joidenkin perinteisempien toteutusten muodossa. Yksi näistä on 180 vuotta vanhan perhepanimon Robinsons Breweryn Old Tom, joka on tällä hetkellä Theakston’s Old Peculierin ohella ainoa Alkon myymä britti-old ale. Molemmilla on juurensa Pohjois-Englannissa.

Old Tom on niitä oluita, joita olen jo vuosikausia sitten ensi kertaa maistanut, todennut ihan hyväksi, sitten makujen muuttuessa päätynyt täysin sivuuttamaan hyllyjä skannatessa. Alkon käänteissä en aina pysy perässä, ja voi olla, että Old Tom on välillä valikoimista poistunutkin. Nyt se kuitenkin siellä on, ja olen huomannut, että tämän tyyppinen olut sopii makuuni taas oikein hyvin.

Old Peculier ei miedompana ehkä pääse ihan oikeuksiinsa pullossa, vaikka real alena toimiikin erinomaisesti (viimeksi maistettu vuonna 2005). Old Tom on sen sijaan vahvuutensa suhteen toista maata: 8,5 % sekä pullossa että netin mukaan myös caskissa. En ole sitä koskaan suoraan tynnyristä maistanut – voisi olla kova juttu. Pullo-Old Tomin hieman banaaniin vivahtava tuoksu muistuttaa Greene Kingin samanvahvuista The Abbot’s Confessionia, jota join real alena syksyllä.

Lisäksi Old Tomin tuoksussa on calvadosmaista alkoholista hedelmää, joka lupaa hyvää. Melkein musta olut on kuitenkin vahvuudestaan huolimatta suhteellisen keveän oloinen, ehkä tyyliin sopivasti viinimäinen ja aavistuksenomaisella happamuudella silattu. Vähähumalaisen lempeään yleisvaikutelmaan yhdistyy pieni puiseva sävy, jota monistakin brittioluista aistin. En oikeastaan tiedä, tuleeko piirre humaloinnin tai joidenkin vanhojen talonhiivojen kautta olueen. Old alen tapauksessa se voisi varmaan tulla puutynnyristäkin, mutta tokkopa Old Tomia puussa säilötään.

Kovin monia oluita Alkosta ei saa, joita olisi tehty samalla nimellä 1800-luvun puolelta asti. Old Tomin historia näyttää ulottuvan panimon mukaan vuoteen 1899. Tarinan mukaan panimomestari ikuisti tuolloin panimokissan piirrokseensa, johon nykyisen etiketin kissan kuva sitten ilmeisesti perustuu. Panimo on keksinyt tämän oluen markkinointiin sloganin ”The Original Craft Beer”, josta tietysti voi olla monta mieltä, mutta toki brittiklassikoiden vaikutus käsityöoluen taustalla oli alkujaan vahva.

Kun vanhoista ajoista puhutaan, Michael Jackson esitti 1970-luvulla The World Guide to Beer -kirjassaan väitteen, että maailman vahvin olut noihin aikoihin (tarkemmin ottaen vuonna 1968) oli tyylilajiltaan old ale. Kyseinen olut oli eteläenglantilainen Thomas Hardy’s Ale (12,58 % abv). Äkkiä ei tule mieleen, mikä muukaan tuohon aikaan olisi ollut vahvempi. Ehkä old ale oli siis paitsi alkuperäinen käsityöolut, myös alkuperäinen extreme beer.

On lisäksi hauskaa, että kaikki Jacksonin mainitsemat yhdeksän old alea ovat vielä 2000-luvullakin olleet panimoiden valikoimissa (pari tosin hieman eri muodossa). Historia kannattelee näitä selviytyjiä, ja niillä on usein paikallista painoarvoa, joka estää niitä vaipumasta kokonaan unholaan. Old Tom ei ole välttämättä brittiläisistä vahvoista oluista kaikkein syvällisin, mutta se on kolli, jolla on hyvä sukupuu ja ilmeisesti kiintyneet omistajat. Toivottavasti jaksavat pitää siitä huolta.