Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

American-beer-flag-Flickr-Lindsey-Prowse-CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä. Markkinaosuudeltaan jenkkien pienpanimosektori on ollut jo joitakin vuosia yli kymmenen prosentin luokkaa.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.

Mainokset

Viikon viinalager: Founders DKML

Yksi amerikkalaisen craft beer -buumin rakastetuimmista nimistä, Founders Michiganin Grand Rapidsistä, on muistanut ystäviään 14 % vahvuisella vahvalla lagerilla. Alko päätti taannoin ottaa tämän erikoisuuden syksyiseen uutuusvalikoimaansa. Tavallaan hyvä, vahvoja lagereita ei kai ole koskaan liikaa. Vähän pahaenteiseltä tämä silti vaikuttaa, iskulauseena kicks you where you most expect it… Ja selityksenä nimen kirjainlyhenteelle tämä

Malt liquor eli suoraan suomennettuna mallasviina on yleensä kauniimpi nimi erityisesti ammattilaiskäyttöön suunnitelluille halvoille, vahvoille bulkkioluille. Ilmeisesti Amerikassa näillä tuotteilla on jonkinlaista perinnettä, mutta Euroopastakin löytyy kyllä huokeita kioskioluita, joilla kiihtyy nopeasti nollasta sataan. Ruskeasta paperipussista vitsaillaan Ratebeerin oluttyylikuvauksessa.

Brittiläislähtöisestä ohraviinistä (barley wine) mallasviina eroaa ehkä erityisesti panimon tarkoitusperien suhteen; ohraviiniinhän liitetään pikemminkin laatuoluen leima. Alkoholiprosenteiltaan nämä kaksi tyyliä pitkälti vastaavat toisiaan, kymmenen kieppeillä usein liikutaan. Mitään varsinaista viinaa tai viiniä kumpikaan ei tietenkään ole, vaan kyse on käymisteitse valmistetuista oluista. Malt liquor tuntuu olevan usein pohjahiivalla pantua.

Koska Founders DKML maksaa Alkossa 9,73 € (0,355 l), tällä oluella ei taida olla monopolin näkökulmasta paljoakaan tekemistä sen markkinan kanssa, joita meillä ovat perinteisesti hallinneet Sorbukset ja Jormat. Tätä tulevat luultavasti ostamaan pikemminkin käsityöoluthipsterit. Nettiarviot ovat olleet melko positiivisia, ja outoahan se olisi ollutkin, jos laatuoluista tunnettu Founders olisi tällä viinalagerillaan lähtenyt ihan härskisti rimaa tiputtelemaan.cof

No uskaltauduin minäkin ottamaan muutaman kulauksen potenttia juomaa. Maut ovat tietenkin toista kuin useimmissa amerikkalaisissa pienpanimo-oluissa. Viskiä, vaniljaa, alfa-pineeniä, delta-kareenia, pihkaa, kaljaa, tupakkaa, viinaa. Jotenkin kaikessa vaanii taustalla vähän uhkaava loppuillan maku: silloin kun miedot alkavat nyppiä, jokin tällainen täräys voi laukaista baari-illan uusille kiertoradoille, mutta onko se sitten hyvä asia.

Toisin kuin joskus, viskitynnyreissä kypsytys ei tuo tähän olueen pelkästään takkahuoneen tai Skotlannin Ylämaan laadukkaita sivumakuja. Pikemminkin bourbonin aromi muistuttaa siitä, että huonon lagerin huonouden voi hukuttaa esimerkiksi ottamalla sen kylkiäiseksi tuplaviskin. Mutta ei tämä kuitenkaan ole huono lager. Alas menee, ainakin pieninä annoksina. Ja vaikka 14 % on oluen vahvuusprosentiksi järkyttävän korkea, ei se viinissä mikään mahdoton olisi.

Maltaisuus on vähän raakaa, viinakaappimaista, mutta toisaalta ihan elegantti vahvan ”Quintupel-Bockin” ajatus leijailee vanavedessä. Tosiaan bockien sukuun eli lager-kuntaan tämä vahva yksilö minun käsittääkseni kuuluu, vaikka Alkon nettisivut antavatkin oluttyyliksi ”ale (ale)”. Olut on tehty espanjalaisen Mahou-lagerin hiivalla.

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen?

Pienpanimo-olutta on myyty vanhan vallan kaatamista vaativilla puheilla nyt kauemmin kuin Ranskan vallankumousta aikoinaan. Joko vallankumous on tehty vai onko se laantunut pikemminkin pitkittyneeksi sissisodaksi?

Kaikkihan me nuo kapinaveikot tiedämme.

Yksi tunnetuimmista globaaleista käsityöpanimoista julistaa punk-asennetta markkinoinnissaan ja kutsuu asiakkaitaankin punkkareiksi. Anarkiaa on panimoiden nimissä sekä UK:ssa että USA:ssa. Revolution, renegade ja rebel ovat kaikki käsitteitä, joiden mukaan on nimetty useampi kuin yksi pienehkö oluenvalmistaja anglosaksisissa maissa, ja todennäköisesti vielä lisää muualla maailmassa.

Tietyt kirjasintyypit, epämääräisesti neuvostoliittolaiseen julistetaiteeseen viittaava kuvakieli tai punamusta värimaailma höystävät usein kansalaisten vaatimuksia pelastaa hyvä olut ylikansallisen teollisuustuotannon hampaista. Tai oikeammin: sorretun työläisen ääntä käyttää tässä yleensä pieni tai keskisuuri panimo, jolla on ainakin omasta mielestään yhteinen intressi kansan syvien massojen kanssa (ja taitava markkinointikoneisto).

Isotkaan toimijat eivät arkaile yhdistää itseään ruohonjuuritasolta lähteneeseen kumouksellisuuteen. Suomessa esimerkiksi HOK-Elannon Oluthuoneet ovat parina syksynä kutsuneet kuluttajia mukaan ”suomalaiseen pienpanimo-oluen vallankumoukseen”, kun Finnish Craft Beer Revolution-tapahtuma on tuonut ketjun hanoihin valikoiman kotimaisia käsityöoluita.  rebel-collage-3

Kenen joukoissa seisot

Oikeaa taistelua establishmentia vastaan löytyy 2000-luvun pienpanimoista varmasti suunnilleen yhtä vähän kuin edellisten vuosikymmenten rock-kulttuurista, ainakaan yhtään menestyneemmiltä artisteilta. Lavalla bändit kyllä heristelevät keskisormea, naamoja maalataan ja takahuoneessa ryystetään aineita toimittajien nähden. Dollarit virtaavat silti yhtä lailla soittajien kuin levypomojen taskuihin.

Olutmaailman versio tästä näytelmästä on lähtöisin muutamasta 1990-luvulla perustetusta amerikkalaisesta käsityöpanimosta. Sitä ennen USA:n pienpanimoliikehdinnän parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä oli keskitytty hivuttamaan kuluttajakuntaa vähitellen pois massalagerista tekemällä hienovaraisesti erilaista ja parempaa olutta, kuitenkin ilman isoja eleitä ja julistuksia.

1990-luvun loppupuolella erityisesti Stone Brewing, Dogfish Head ja Lagunitas löivät pöytään täysin päinvastaisen markkinointisuunnitelman.

Te kullankeltaisen porejuoman ostajat ette ole meidän oluidemme arvoisia, julisti Stonen Greg Koch päin lagerin lipittäjien kasvoja. Stone oli panimo, joka painoi etiketteihinsä semmoisia iskulauseita kuin ”This is an aggressive beer. You probably won’t like it.” Panimon t-paidoissa luki fizzy yellow beer is for wussies. Arrogant Bastard, yksi Stonen tunnetuimmista tuotteista, kiteyttää ehkä nimessään panimon alkuperäisen asenteen. Siinä oli ripaus itseironiaa, mutta uho oli totisinta totta.

Räväkkä markkinointihybris iskettiin pöytään tilanteessa, jossa craft beerin nousu oli jumittunut ensimmäisen aallon jälkeen tasaiselle maalle. Stonen vaisto osui jälkikäteen ajatellen oikeaan: nyt oli aika haastaa iso teollisuus, ja mitä härskimmin, sen parempi. Kuluttajille piti näyttää, että he olivat väärässä. Bud Light -pojat oli saatava uskomaan että kaikki coolit kakarat joivat nyt craftia.

Röyhkeä peli kannattikin: käsityöoluen segmentti lähti huimaan nousuun 2000-luvun alussa ja etujoukoissa olivat juuri Stone ja kumppanit.

Jos craft beerissä ylipäänsä on joskus ollut punk-henkeä, niin ehkä sitten tässä vaiheessa. 1990-luvulla uusien käsityöpanimoiden hommissa kapinallinen asenne ja tahto ja tarve hakea jotain uutta oli selkeimmillään. Punk – se kaikkein alkuperäisinkin punk – oli ehkä tavallaan radikaalia mutta koostui sittenkin aika pitkälle asenteesta ja sen markkinoinnista.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun skottilainen BrewDog ryhtyi rekrytoimaan saman aatteen taakse eurooppalaisia craft-punkeroita, 1990-luvun kapina oli jo muovautunut Atlantin takana tasaisen turvalliseksi rahantekokoneeksi. BrewDog on tässä mielessä oluen Green Day: jos olit sitä ennen kuunnellut vain poikabändejä, sen rouhea mutta kiltihkö punk-uho ehkä tuntui hetken tuoreelta mutta väljähti pian.rebel-collage-1

Systeemiä vastustava yrittäjä on bobo-kulttuurin tuote

Sattumaa tai ei – samoihin aikoihin kun pienpanimot Tyynenmeren ja Atlantin rannoilla löysivät itsestään 1990-luvulla pienen kapinallisen, oli establishmentin vastustamisesta tullut iso juttu myös muilla yrittämisen sektoreilla. Tai voi olla, että kysymys ei taaskaan ollut suoraan sen vastustamisesta vaan pikemminkin eleistä, joilla symboloitiin näennäistä vastarintaa.

Oman aikamme ironia on, että [nyt vuosituhannen vaihteessa] 1960-luvun radikaaleilta liikkeiltä omaksuttu kielenkäyttö on vahvimmillaan juuri yrityselämässä. — Kolmekymmentä vuotta Woodstockin ja rauhanmarssien jälkeen kukaan ei enää puhu status quon kaatamisesta ja vakiintuneen eliitin murskaamisesta yhtä intohimoisesti kuin management-konsultit ja isojen firmojen johtoportaat.

Noin kiteytti millenniumin henkeä Yhdysvaltain liberaaleilla eliittialueilla eli ”latte-kaupungeissa” toimittaja David Brooks kirjassaan Bobos in Paradise.

Keitä olivat bobot? Otetaan pikainen historiantunti.

Amerikkalainen yritysjohtaja istui vielä 1950-luvulla hulppeassa, vanhalta rahalta tuoksuvassa toimistossaan messinkivetimillä varustetun mahonkityöpöydän ääressä. Kravatti oli kaulassa joka tilanteessa, ja työmaalla paidan hihat oli ehkä kuumana päivänä kääritty ylös. Asema oli todennäköisesti peritty geeneissä, ja puolisokin löytyi rahasukujen jälkeläisistä, WASP-eliitistä eli valkoisten anglosaksisten protestanttien kermasta.

1990-luvun pomojen toimistoissa sitä vastoin roikkuivat lumilaudat ja sähkökitarat, ja joskus näkyi oudompaakin rekvisiittaa kuten Super Soaker -vesipyssyt, joiden kanssa DreamWorks-elokuvastudion Jeffrey Katzenberg kuvautti itseään. Uusien huippujohtajien asema perustui yliopistokoulutukseen, ja puoliso oli todennäköisesti saman eliittikoulun kasvatti. Jos kohta yhteiskunnan päällimmäinen kerros ei ollut edelleenkään kovin monimuotoista etnisesti, ei ainakaan vanhoihin rahasukuihin kuuluminen ollut enää olennaista.

Uuden ajan bisnespomot olivat mielellään paitsi lapsenmielisiä leikkijöitä, myös filosofian klassikot tuntevia ajattelijoita. Aristoteleet, Sartret ja Macchiavellit eivät pönöttäneet hyllyssä vaan niitä kannettiin näkyvästi kädessä ja siteerattiin. Monet pomoista olivat one-linerien tipauttelijoita: ”välimatka on kuollut”, ”edistys surkastuu” tai ”aika on poimuuntunut”. Ajan henkeen sopi olla yhtä aikaa bisneshai ja sosiologinen visionääri.

Bobot eli boheemit porvarit (bourgeois bohemians) olivat juuri tämän eliitin jäseniä ja heidän arvonsa jakavia edistyksellisiä: vuosituhannen vaihteen tietoyhteiskunnan kermaa.

Päältä päin oli vaikeaa erottaa, istuiko kahvilan naapuripöydässä espressoa siemaileva taiteilija vai cappuccinoa ryystävä pankkiiri. Uraohjuksen titteli saattoi olla team spirit coordinator tai creativity officer. Monet bobo-kermaan kuuluvat olivat taustaltaan humanisteja, jotka eivät lähteneet työelämään rikastuakseen, mutta raha löysi heidät. Korkeatuloisten kotitalouksien osuus viisinkertaistui Amerikassa 1980–1990-luvuilla.

Entiset WASP-eliitin kansoittamat esikaupungit muuttuivat vähitellen latte-kaupungeiksi, uuden eliitin kotipesiksi. Mutta niin muuttuivat myös niiden aikaisemmat vastakohdat, boheemit oppineisuuden keskukset kuten yliopistokaupungit Burlington ja Berkeley. Latte-kaupungeissa viihtyivät mitä moninaisimmat vaihtoehtokulttuurin muodot: musiikin alalajit, pienmediat, jooga, luomuravintolat, yhteisöviljely ja luonnonsuojeluliikkeet. Samaan aikaan ne olivat kukoistavia yrityskeskittymiä, jotke vetivät puoleensa uutta, vaihtoehtoisuuteen viehättynyttä rahaa magneetin lailla.

Uuden rahan sankarit olivat nuoria ja halusivat näyttäytyä muuttuvan kulttuurin henkilöityminä: ei tärkättyinä pukumiehinä vaan luovina persoonina, jotka vain olivat sattuneet perustamaan miljoonien dollarien bisneksen. Uskaltaminen ja avant-garde olivat haluttuja piirteitä. Rahaa ei saanut käyttää täysin turhiin ylellisyyksiin, vaan miljoonat oli sijoitettava hyödyllisiin arkisiin asioihin kuten keittiön varusteluihin, vintage-jouluvaloihin, italialaisiin lattialaattoihin tai kaupunkimaastureihin.

Uuden yläluokan retoriikka oli kapinaa vanhaa, kaavoihin kangistunutta, ahnetta maailmaa vastaan. Näin heidän eetostaan saarnasi Steve Jobs Applen mainoksessa vuonna 1997, kauan ennen iPhonea: ”Here’s to the crazy ones, the misfits, the rebels; the troublemakers, the round pegs in the square holes… They’re not fond of rules and they have no respect for the status quo.

Myös vakiintuneemmat yritykset omaksuivat usein mainonnassaan jonkinlaista kapinallista roolia. Burger King julisti: Sometimes you’ve gotta break the rules. Nike soitti jo 1980-luvulla Beatlesin Revolution-kappaletta mainoksissaan ja myy yhä samannimisiä juoksukenkiä.rebel-collage-2

Olutvallankumouksen nousu- ja laskuvedet

Tietenkin alkuperäiset bobot olivat kapinallisten ja boheemien elkeidensä takana uusi establishment, ja samat tyypit ja heidän perillisensä hallitsevat latte-kaupunkien miljoonabisneksiä yhä nykyäänkin.

Hieman samaan tapaan oluen kapinallisista on tullut eliittiä: osa on myyty tähtienvälisille jättiläispanimoille (kuten Lagunitas Heinekenille), ja osa on kasvanut omin avuin miljoonaluokkaan. Pienet, uudemmat tulokkaat craft-kentällä imitoivat yhä usein edeltäjiensä kuvainkaatajien elkeitä mutta pystyvät harvoin tuomaan mitään aivan uutta sen kummemmin markkinointiin kuin tuotekehitykseen.

En sinänsä vastusta sitä, että olutmaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta kutsutaan vallankumoukseksi. Onhan pienpanimo-oluen markkinaosuus noussut Amerikassa parissakymmenessä vuodessä kahdesta prosentista viiteentoista, ja kasvanut reilusti muissakin maissa. Kyllä muutos on heilautellut markkinoita sen verran tuntuvasti, että kaikki asianomaiset – isoimmatkin ylikansalliset olutkonsernit – ovat tärinän huomanneet.

Vaikea tosin uskoa, että esimerkiksi bolševikit olisivat enää vuonna 1937 kehdanneet kutsua itseään vallankumouksellisiksi, jos tsaari olisi yhä hallinnut 8595:ä prosenttia Venäjästä. Poliittisen historian asiantuntija en ole, mutta jokin vastarinta-, separatisti- tai sissiliike olisi saattanut olla osuvampi termi siinä tilanteessa. Tämä oluen sissisotakin tuottaa silti tuloksia – markkinaosuus siis jatkuvasti paisuu – ja haastajista isoimmat ovat jo merkittäviä toimijoita.

Rennosta rebel-asenteesta ja kuvia kumartelemattomuudesta on tullut panimoille selkäydinreaktio. Tuntuu, että monet lätkäisevät sen  kaikkiin markkinointimateriaaleihin sen kummemmin aivoja rasittamatta. Kenties se uppoaa yhä kuluttajiin, joita tulee käsityöoluen pariin jatkuvasti uusia. Mutta keitä nämä kuluttajat ovat – ja jos heihin kapinapuheet purevat, keitä tosiasiassa kapinakenraalit ovat ja mitä vastaan taistellaan?

Varsinkin Britanniassa on noussut huvituksensekaista närkästystä craft beer -liikettä kohtaan, joka esiintyy ruohonjuuritason ”pienen ihmisen” äänenä isoja ja tylsiä olutmagnaatteja vastaan. Britannian olutkenttä nimittäin poikkeaa monesta muusta maasta siinä, että siellä oli jo ehtinyt syntyä 1970-luvulta lähtien elinvoimainen real ale -kasvusto, jonka panimot ovat ensinnäkin enimmäkseen pieniä mutta myös myyvät olutta hyvin demokraattisilla hinnoilla.

Craft-tulokkaat, joiden sikiäminen Brittein saarilla on tapahtunut pääasiassa viimeisten 10–15 vuoden aikana, sen sijaan laskuttavat tuotteistaan premium-taksoja ja asemoivat itsensä näin ollen Islington-eliitin hintaluokkaan. Ei ihme että esimerkiksi The Pub Curmudgeon -blogin Peter Edwardson heittää retorisen kysymyksen: But wouldn’t it be better all round if the ‘craft beer movement’ could accept that it was just another somewhat pricey niche middle-class enthusiasm and stop pretending it’s trying to change the world?

Tähän kai tämän postauksen ydin sitten kiteytyykin. Jos teet parempaa olutta kuin muut, pyydä siitä korkeampaa hintaa kuin huonosta. Toivottavasti saat, koska olet sen ansainnut. Silloin olet tietysti todennäköisemmin kapitalisti kuin kapinallinen.

Jos taas onnistut saamaan kuluttajat maksamaan sinulle oluestasi isompaa hintaa kuin kilpailijoille sillä perustella, että onnistut markkinoimaan itseäsi uutena ja kiinnostavana (kun kilpailijat eivät), ja oluesi ei ole sen parempaa kuin heillä, toivottavasti kuluttajat havaitsevat kuplan ja tekevät johtopäätöksensä. Silloinkin olet kapitalisti, joskin ehkä epäonnistunut sellainen, mutta et kapinallinen.

Nyt on vuosi 2018. Alkuperäiset käsityöoluen kapinalliset ovat jo pian isoisäiässä. Olemmeko jo valmiit tunnustamaan, että craft beer on muuttanut maailmaa pienessä määrin – ja muuttaa ehkä tästedeskin – mutta että mitään suurempaa vallankumousta on tuskin enää luvassa?

Ja että sillä työväenluokalla, johon liittyvää estetiikkaa on lainattu käsityöoluiden mainontaan, ei ole välttämättä koskaan varaa ostaa mitään näistä oluista? Ja että se yksi punk-markkinoinnistaan tunnettu skottipanimo, joka kutsuu fanejaan joukkorahoituskampanjoihin, on itse asiassa määritetty miljardin punnan arvoiseksi yritykseksi? Ja että craftin ”vallankumous” käynnistyi todistetusti korkeasti koulutetuista, sosioekonomisesti hyväosaisista väestöryhmistä ja on vasta viime vuosina levinnyt myös hieman lähemmäs ruohonjuuritasoa?

Aletaan vähitellen vaimennella inflaation kärsinyttä kansannousuretoriikkaa, ja keskitytään vaikka siihen, että mahdollisimman monilla olisi tilaisuus juoda hyvää olutta.

* * * * *

(1990-luvun bobo-kulttuurin kuvaus on omittu kokonaisuudessaan David Brooksin kirjasta Bobos in Paradise: the new upper class and how they got there, 2000.)

Stone Old Guardian Barley Wine 2011 Vintage Aged in Temecula Red Wine Barrels

Stone Brewing oli yksi craft beerin toisen aallon ”pahoista pojista”, jonka rääväsuinen markkinointityyli auttoi tyrkkimään nuorten tulokkaiden pieniä panimoita 1990-luvun lopulla olutmaailman valokeilaan. Nokkamies Greg Kochilla on hieman BrewDogin ukkojen tyyppinen maine särmikkäiden ulostulojen harrastajana. Nykyään Stone on eteläisen Kalifornian suurin panimo ja yksi koko Yhdysvaltain suurimmista. Sillä on haarakonttori myös Saksassa, ja erilaisia oluita on panimon katalogiin kertynyt jo useampia satoja.

Tällä kertaa pöytääni on päätynyt Old Guardian -ohraviinin punaviinitynnyreissä kypsytetty versio. Old Guardian on kuulunut tuotteena panimon vakiovalikoimaan jo vuosituhannen vaihteesta asti, ja sen eri vuosikertoja on sitten ajan mittaan tarjottu kuluttajille myös erilaisissa tynnyreissä ikäännytettyinä versioina. Perus-Old Guardiania en ole juonut, joten tässä ei ole nyt tulossa erikoistynnyriversion vertailua alkuperäiseen. Kyse on vuoden 2011 vuosikerrasta, joka on pullotettu kaksi vuotta myöhemmin.

cofOlut on saanut kypsyä Temeculan viinialueen punaviinitynnyreissä. Temecula on pari-kolmekymmentä kilometriä Stonen nykyisestä kotikaupungista Escondidosta pohjoiseen, Los Angelesin suuntaan. Siellä muuten paikallisen viinintuotannon uudelleen käynnistämisestä 1960-luvulla vastasi eräs Cilurzon perhe, jonka pojista yksi, Vinnie, kiinnostui myöhemmin oluen panemisesta. Hänen nimensä yhdistyy Russian River -panimoon ja häntä on pidetty double IPA -oluttyylin luojana. Mutta se on toinen tarina.

Tai no, ehkä ei aivan. Amerikkalaisesta barley winestä on sanottu, että se on sekoitus englantilaista barley winea ja amerikkalaista tupla-IPAa. Patrick Dawson kirjoittaa mainiossa Vintage beer -kirjassaan, että monien mielestä amerikkalaisten barleywinejen kellarointi on ajanhukkaa. Dawson itse ei ole aivan tätä mieltä, vaan toteaa, että riittävän maltainen barleywine, jossa on oikeantyyppiset humalat, ikääntyy ihan mukavasti keskimäärin pari–kolme vuotta, jotkut pitempäänkin.

Mutta kuten sanottu, olettaisin viinitynnyreiden tehneen tepposensa nyt lasissa olevalle oluelle, eli en lähde arvailemaan, miten tässä nyt ohraviinin kypsytys on sinänsä onnistunut. Tuoksu on kahvinen, brandymäinen, suutuntuma öljyinen, hiilihappoakin on jäljellä vaikka olut on jo reilut kuusi vuotta vanhaa. Maistaessa tulee vastaan pientä kirpeän lämmintä makua kuin kuumien maiden punaviineissä konsanaan. Värikin on tumma, kuin viinin värjäämä, vaikka alkuperäisen oluen väriä en tiedä. Maussa sitten myös kuivattua luumua, havunoksia, vaniljaa, pähkinää, tummaa hunajaa, worcestershire-kastiketta, suolaa, soijaa, sekä katkeruutta kitalaen takaosassa, joka tuo mieleen punaviinin tanniinit mutta voi ehkä olla humalastakin. Pohjalla on mustaa höytyvää viiden vuoden kellarisäilytyksen jäljiltä.

Amerikkalainen barley wine tässä jotenkin selvästi on taustalla, ja kohtuullisen särmikäs tapaus on kyseessä vielä pitkien kypsyttelyjenkin jälkeen. Miellyttävää juotavaa kyllä, mutta niinpä nämä tynnyröidyt vahvat oluet melkein aina ovat muutenkin. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata tätä vuoden 2011 Old Guardianiin ilman mitään tynnyrivaiheita, mutta sitä mahdollisuutta ei tällä kertaa tarjoutunut. Viinien ja varsinkin väkevämpien alkoholijuomien tynnyrit jättävät aina oluihin aika paksun sormenjälkensä, ja sitä jää sitten arvailemaan, mikä lopputuloksessa on alkuperäisen oluen ikääntymistä ja mikä muita tynnyriin tarttuneita makuja. Mielenkiintoisia mutta omalla tavallaan sekaviakin tapauksia nämä tynnyrien tuliaiset.

Vuoden olutilmiöt: Indie-olut tulee, kun craft väljähtyy

Kalenterin lehti on kääntymässä, ja nyt on hyvä aika katsoa taaksepäin vuoden olutilmiöihin. Yksi sellainen on ollut keskustelu käsityöoluen identiteetistä ja tulevaisuudesta, joka on jatkunut jo pitempäänkin mutta on saanut tänä vuonna taas uusia muotoja.

Debatti kiihtyi viimeksi keskikesän kuumimmilla hetkillä Amerikan suunnalla, kun käsityöpanimoiden sikäläinen edunvalvoja Brewers’ Association (BA) esitteli uusimman vastauksensa monikansallisten suurpanimoiden valloitusretkiin.

Tausta on siis tämä: AB-InBev, Heineken ja muut megapanimot ovat jo joidenkin vuosien ajan pyrkineet kohentamaan omia markkinanäkymiään ostamalla menestyneimpiä craft beer -buumin edustajia, siis pienempiä kilpailijoitaan. Amerikassa esimerkiksi Goose Island, Lagunitas ja Elysian ovat ajautuneet isoihin verkkoihin, Britanniassa Meantime, Camden Town ja London Fields. Jättiläiset ovat lähteneet näille kalavesille huomattuaan, että niiden omien perustuotteiden eli Budweiserien ynnä muiden myynti laahaa.

Yritysostojen merkityksen olutmarkkinoille voisi varmasti ilmaista monellakin tavoin. Sanotaan vaikka näin: craftin koko markkinaosuuden nousu on pudonnut kaksinumeroisista kasvuluvuista ensin 6 %:iin vuonna 2016 ja nyt ilmeisesti noin 4 %:iin kuluvana vuonna. Samaan aikaan esimerkiksi AB-InBevin nappaamat (entiset) craft-panimot kaasuttelivat vuonna 2016 huimaavaa 32 %:n kasvuvauhtia. Kasvupotentiaalia näyttää siis siirtyneen Goose Islandien ja muiden menestyjien mukana BA:n jäsenkunnasta suurpanimoiden helmoihin.

Käsityöpanimoiden vastaveto: julistaa ”itsenäisyyttä”

Brewers’ Associationille itselleen pääasiallinen ongelma asiassa oli ja on se, että isot yhtiöt voivat yhä antaa kuluttajien ymmärtää niiden ostamien pienpanimoiden oluen olevan craft beeriä. Vaikka se ei sitä enää BA:n määritelmän mukaan olekaan. Sana alkaa siis kärsiä inflaatiosta.

Craftin määritelmähän on koostunut pääasiassa kokorajoituksesta (enintään 6 miljoonaa barrelia eli 7m hl vuodessa) ja omistusrajoituksesta (enintään 25 % panimon omistuksesta saa kuulua toiselle, ei craft-kenttään lukeutuvalle alkoholiyhtiölle). Lisäksi määritelmään kuuluu hieman epämääräinen vaatimus perinteisistä valmistusmenetelmistä tai -aineista.

Mikä siis oli tarkalleen ottaen BA:n vastaveto suurpanimoiden vaikutusvallan kasvulle? Tämä: järjestö lanseerasi kesällä uuden independent craft brewer -sinetin. Järjestön jäsenpanimoille heitettiin haaste ottaa indie-sinetti omakseen ja hyödyntää sitä markkinoinnissaan. Ei ollut sattumaa, että itsenäisyysjulistus annettiin heinäkuun 4. päivää edeltävällä viikolla.

Cowboy_Flickr_白士 李_cc-by-2-0-attKyseessä on paitsi aito pyrkimys kirkastaa BA:n roolia, myös melko taitava julkisuustempaus. Käyttämällä indie-sinettiä käsityöpanimot nimittäin selkeästi sanovat: te monikansallisten yhtiöiden helmoihin hypänneet entiset kollegat voitte kutsua panimoitanne ja oluitanne edelleen craftiksi, jos tahdotte, mutta itsenäisiä ette voi väittää enää olevanne.

Vajaa puolet BA:n määritelmän mukaisista yhdysvaltaisista käsityöpanimoista eli noin 2 700 panimoa on lähtenyt mukaan kampanjaan ja indie-sinetin käyttäjiksi. Nämä panimot tuottavat 75 % USA:n itsenäisestä käsityöoluesta, joten sinetin omaksuneet panimot näyttäisivät siis jokseenkin painottuvan kooltaan isompiin käsityöpanimoihin.

Olisi helppo sanoa, että independent on vain sana – siinä missä craft – eikä itse olut useimmissa tapauksissa muutu miksikään, vaikka siitä puhuettaessa korostettaisiin eri sanaa. Toisaalta voi spekuloida, että käsityöoluen viimeaikainen huima suosio on varmasti ainakin jotain velkaa positiiviselle mielikuvalle artesaanin työstä (eli craft-sanan voimalle).

Panimoiden itsenäisen statuksen korostaminen ei ole aivan uusi asia teollisen suurtuotannon ja pienpanimoiden eroista puhuttaessa. Ainakin itselleni independent-sana tuli hyvin tutuksi jo olutharrastusta aloitellessani Belgiassa: Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium -kirjoissa on aina ollut tapana jakaa sikäläiset panimot itsenäisessä omistuksessa oleviin (koosta riippumatta) ja monikansallisesti toimiviin (lähinnä Interbrew/InBev/AB-InBev, Heineken ja 2000-luvun lopulle asti myös Scottish & Newcastle).

Vajaa viisitoista vuotta sitten ei Euroopassa puhuttu vielä käsityöoluesta mitään. Oli pienpanimoita ja isompia panimoita, ja koska osa isoista panimoista oli Belgiassa koostaan huolimatta perinteisiä perheyrityksiä (esim. Haacht ja Martens), oli perusteltua vetää jonkinlainen raja indie-panimoiden ja todella suurten globaalien toimijoiden välille – ennemminkin kuin pienten ja isojen.

Mitä itsenäisyys todella merkitsee?

Onko itsenäisten panimoiden olut sitten parempaa kuin globaalien megapanimoiden tai niille myytyjen entisten käsityöpanimoiden olut? Yksiselitteinen vastaus on: ei ole. Tai, jos niin halutaan: ei välttämättä. Tai, jos historia toistaisi itseään: on, ainakin ennen pitkää.

Mutta historia ei automaattisesti toista itseään tässä asiassa.

Belgiassa 1980–2000-luvuilla saatujen kokemusten perusteella InBevin sikäläisellä haaralla ja sen edeltäjillä oli tapana ostaa pieniä panimoita ja joko lopettaa niiden tuotteiden valmistus tai muuttaa hyvät oluet enemmän tai vähemmän keskinkertaiseksi massalitkuksi. Haluttiin säästää tuotantokustannuksissa ja toivottiin, että kuluttajat eivät huomaa. Esimerkkejä ovat Hoegaardenin vehnäolut ja Leffen vanha dubbel.

Webb kirjoitti vuonna 1992 jopa: Experience from every brewing nation in the world is that when a big company takes over an artisan brewery, standards fall.

Omistussuhteiden mukaan tehty erottelu itsenäisten ja epäitsenäisten panimojen välille olikin fiksu tapa analysoida 1990- ja 2000-lukujen Belgian-markkinoita. Interbrew/InBevin strategiana ei nimittäin ollut enää pitää kotikenttää hallussaan pelkän Stella Artois’n ja Jupilerin voimalla vaan yrittää luikerrella luostarioluiden, vehnäoluiden, lambicien ja muiden paikallisten erikoisuuksien markkinoille. Ne olivat tulevaisuuden juttu. InBev onnistui näissä pyrkimyksissä, samoin Heineken.

Valitettavasti olutkriitikot eivät välttämättä voi soveltaa tuolloisia havaintoja sellaisenaan 2010- tai 2020-lukujen amerikkalaiseen käsityöolueen, jota Anheuser-Buschin kanssa fuusioitunut InBev nyt pitää tähtäimessään. On nimittäin aivan mahdollista, että yhtiö osaa lukea pienpanimo-oluen tekijöitä ja kuluttajakuntaa nyt entistä paremmin.

Nykypäivän craft beer on rakentanut maineensa lahjomattomuuden, laadulle omistautumisen ja kuvia kunnioittamattoman asenteen varaan. Tätä illuusiota ei corporate craftinkaan välttämättä parane rikkoa, vaikka se tavoittelisikin suurempia yleisöjä.

Todennäköistä siis on, että jättiyhtiöille myydyt entiset käsityöpanimot trimmataan kyllä kulupuolen karsimiseksi mutta tämä tehdään kenties mahdollisimman pitkälle oluen laadusta tinkimättä. Näin ollen Brewers’ Associationin olisi hyvin vaikeaa argumentoida, että kaikki heidän jäsenpanimonsa tekisivät parempaa olutta kuin corporate craft -panimot – pelkästään itsenäisyytensä takia! Kaikki tietävät, että osa käsityöpanimoista tekee korkeintaan keskinkertaista olutta.

Niinpä BA onkin ottanut kampanjointinsa kärjeksi nimenomaan itsenäisyyden: se nostetaan hyveeksi, koska se on vastaanpanematon argumentti. Oletus hyvästä laadusta on itsenäisyyteen ikään kuin sisäänrakennettuna, mutta järjestö ei ehkä halua käyttää liikaa energiaa kiistelemiseen siitä, miten käsityöläisten rivit hylänneiden ”luopioiden” oluet laadultaan vertautuvat BA:laisten panimoiden tuotteisiin. Tällä tavalla vain kiinnitettäisiin huomiota siihen, että Goose Island, Lagunitas ja monet muut ovat itse asiassa omistussuhteistaan huolimatta edelleen erittäin hyviä panimoita.

Tämän keskustelun ulkopuolella käsityöoluen kentällä tapahtuu juuri nyt kaikenlaista muutakin. Kuluneiden vuoden tai parin mittaan on Atlantin takana puhuttu paljon esimerkiksi big craftin alamäestä. Big craft viittaa siis BA:n suurimpiin jäsenpanimoihin (Boston Beer Company, Sierra Nevada ja muutamat muut). Nämä panimot ovat kaikkien määritelmien mukaisesti aitoa käsityöolutta, mutta ne ovat jääneet imagollisesti hankalaan välikäteen toisaalta pienten käsityöpanimoiden ja toisaalta monikansallisten leipiin karanneiden dynaamisten ex-käsityöläisten väliin. Molemmat jälkimmäisistä kahdesta ryhmästä takovat kohtuullisen hyvää tulosta, mutta big craft -panimoiden kasvuluvut ovat olleet tänä vuonna jopa negatiivisia.

Independent craft brewer -kampanjan tulokset nähdään tietysti nekin vasta ajan kanssa. Kuinka merkittävää kuluttajien mielestä on, että olut, joka näyttää käsityöoluelta, tuoksuu käsityöoluelta ja maistuu käsityöoluelta, on nimenomaan itsenäistä käsityöolutta? Vaikka suuri yleisö jaksaisikin pysytellä kärryillä siitä, mitkä tutuksi tulleista craft beereistä ovat yhä itsenäisiä ja mitkä ehkä globaalissa omistuksessa, ollaanko itsenäisistä oluista silti oikeasti valmiita maksamaan enemmän?

Kysymyksiä on monia, ja vastaukset alkavat ehkä hahmottua tulevana vuonna ja sitä seuraavina. Yksi asia on tällä hetkellä selvä: käsityöoluen huima kasvu on Amerikassa ainakin toistaiseksi tasaantumaan päin. Lujinta nousuvauhti oli pari vuotta sitten. Yhä se on melko nopeaa mutta silmässä on pienempi vaihde. Uudenvuoden tinoja heitellään nyt kylmään veteen siinä toivossa, että ne jähmettyisivät rahaksi. Itsestään selvää se ei enää ole.

Sessio #3: Ale eggnog – ghost of Christmases past

Kotimaisten olutblogien kolmannen Sessio-yhteispostausrupeaman julisti alkaneeksi Helppoa juotavaa -blogi, johon en ollut juurikaan ennen tutustunut. Teemana on yksinkertaisesti mutta kauteen sopivasti joulu ja olut.

Koska teeman käsittelyyn annettiin jälleen kerran vapaat kädet, oma panokseni on joulujuomaresepti. Eggnog eli munatoti on ollut minulle käsitteenä etäisesti tuttu jo pitkään, lähinnä amerikkalaisen joulukulttuurin osana, tai glögin tyyliin yleisenä loppuvuoden juhlajuomana. Itse en ole sitä juonut enkä ole ennen tiennyt, että olut liittyy olennaisesti juoman historiaan. Nykyisen amerikkalaisen eggnogin alkoholipitoiset ainesosat kai ovat tyypillisesti brandyä, rommia tai vastaavia väkeviä juomia.

Eggnogin yhteys oluthistoriaan selvisi minulle Don Russellin kirjasta Christmas beer: the cheeriest, tastiest and most unusual holiday beers -kirjasta, joka oli yksi tämän vuoden joululahjakirjoistani. Niinpä oli heti päästävä kokeilemaan oluella höystettyä munatotia, ja toteutimmekin sen kirjan reseptiosiosta löytyvää ohjetta soveltamalla. Sana nog on vanha termi, joka ainakin sanakirjan mukaan tarkoittaa East Anglian kreivikunnassa edelleenkin paikallista vahvaa (ale-)olutta.

cofAmerikkalaisen eggnogin lähtökohtana on ollut tämän etymologian mukaisesti juoma, joka sisältää vahvaa olutta ja kananmunia, ja niin sana on vielä siirtokunta-aikoina 1700-luvulla ymmärrettykin. Näin kertoo meille itse Wikipedia poikkeuksellisen laajassa artikkelissaan. Myöhemmin oluen paikalla on voinut olla viiniä tai vahvempiakin juomia. Varmasti nykyisten reseptien sokeri ja meijerituotteet, ehkä joulumausteetkin, ovat kuuluneet jo varhaisiin resepteihin.

Itse käytimme tällä kertaa oluena sopimusvalmistuttaja Ridgewayn (Hepworth Breweryllä teettämää) Insanely Bad Elfiä, joka löytyy edellisten joulujen tavoin nytkin Alkon jouluolutvalikoimasta. Olut ei ole East Angliasta mutta Etelä-Englannista kuitenkin. Se on jouluolutvalikoiman vahvemmasta päästä ja tuo sekoitukseen mukaan bourbonin tai brandyn lämpöisyyttä.

sdrLopputulos alla olevan ohjeen mukaan tehtynä on kermaisen kuohkea, ja siinä on melkeinpä leivonnaisten paksua ja mausteista tuntua. Olut ei maistu kovin selvästi läpi, koska mukana on myös vahvempia alkoholijuomia. Tämä olutnogi on silti uskollisempi juoman historialle kuin oluettomat versiot, ja reseptiä voi tietysti koettaa varioida myös muunlaisilla oluilla. Juoma on toki hyvin makeaa eikä mitään kevyttä muutenkaan, mutta toisaalta joulu on vain kerran vuodessa!

Ohje:

Sekoita runsas desilitra sokeria (ja ½ tl vaniljasokeria) ja saman verran vettä kasarissa ja kuumenna kiehuvaksi. Hämmennä kunnes sokeri on sulanut. Anna porista viitisen minuuttia kunnes muuttuu siirappimaisemmaksi seokseksi ja saa vähän kullankeltaista väriä. Poista liedeltä ja lisää 2 rkl hunajaa. Vatkaa kolme kananmunaa ja yksi munanvalkuainen vaahtomaiseksi. Koko ajan vispaten kaada kuuma siirappi (eli vesi-sokeri-hunajaseos) munavaahtoon ohuena nauhana. Jos kaadat liian nopeasti, seos voi juoksettua. Sekoita mukaan 2,5 dl kuohukermaa, 4 rkl tummaa rommia, 2 rkl konjakkia, ½ tl kanelia, maustemitta maustepippuria ja ripaus neilikkajauhetta. Lisää viimeisenä puoli pulloa (165 ml) huoneenlämpöistä jouluolutta, joka on dekantoitu ja josta on vatkattu hiilihappoa pois. Jäähdytä seos hyvin kylmäksi. Ennen tarjoilua vatkaa tasaiseksi (voit halutessasi siivilöidä). Tarkista maku, kaada laseihin ja raasta päälle muskottipähkinää. Ohje on kahdelle jälkiruoka-annokselle tai neljälle pienemmälle lasilliselle.

Olutkellarin täytettä 2017

Aloitin viime vuonna pienimuotoisen olutkellarin kerryttämisen muutamalla pullolla. Postasin aiheesta noin vuosi sitten ja pohdin yleisemminkin kellaroinnin merkitystä. Tänä vuonna tulin palanneeksi harrastuksen pariin vasta myöhään syksyllä. Kuva paljastaa, mitä oluita olen viime aikoina varastoinut oman koppiimme taloyhtiön perunakellarissa.

mde

Ylärivissä näkyviä belgialaisia tripeleitä olen maistellut myös tuoreeltaan Alkon hyllystä, siitä ehkä vielä erillinen postaus loppukuusta.

mdeNyt kellariin menivät:

  • Westvleteren 12°
  • Straffe Hendrik Tripel
  • Caulier Gluten Free Triple
  • St Feuillien Triple
  • St Feuillien Limited Edition N° 2 Barley Wine
  • Val-Dieu Triple
  • Fuller’s Vintage Ale 2017
  • Victory Old Horizontal