Lyhyet erikoiset: Stone Enjoy After 04.20.17 Brett IPA

Kun ostin tämän pullon joskus joulukuussa, ajattelin ehkä nautiskelevani siitä enjoy after -päivänä lämpimässä kevätillassa, kymmenen päivää ennen vappua. Totuus on toinen: lämpömittari on nollassa ja Helsingin yössä vihmoo jotain rännän näköistä.

En ole ennen ostanut olutta, jossa panimo olisi erikseen kirjoittanut pullon kylkeen päivämäärän, jota ennen tuotetta ei kannata nauttia. Toisin päin kylläkin: useimpien oluiden, kuten muidenkin syötävien ja juotavien, pakkauksessa on päivä, jonka jälkeen sisältö ei enää ole parhaimmillaan.

Tässä kalifornialaisen Stone Brewingin IPA:ssa syy on kyllä selvä. Panimolla on ollut myös ”parasta ennen” -oluiden sarja. Nuo ipat olivat humalavetoisia, ja tuoreen humalan makuun perustuvat oluet on toki hyvä juoda tuoreena. Nämä ”parasta jälkeen” -ipat sen sisältävät Brettanomyces-hiivoja, jotka tekevät taikojansa pitemmän ajan kuluessa.

BrettIPANäillä villihiivoilla saadaan aikaan tuoksuja ja makuja, joihin usein viitataan puhumalla tallipihasta ja navetasta tai turvautumalla englannin sanaan funk. Funk on musiikkiterminä tuttu, mutta sen alkuperäinen merkitys liittyy vahvaan, maanläheiseen tuoksuun tai hajuun. Brettanomyces tietysti yhdistyy monen olutihmisen mielessä kiinteimmin belgialaisiin lambiceihin, jotka olivat pitkään ainoita näillä villihiivoilla käyviä oluita.

Brett IPA – ja muutkin villihiivaoluet – vetoavat kuitenkin ihmisen aisteihin usein ihan elegantilla tavalla eivätkä välttämättä tuo mieleen kotieläinten karsinoita. Karviaispensaat, tillipuskat tai jotkin luonnonyrtit saattavat tuoksua samalta kuin Stonen Enjoy After, ja maanläheisyys tuntuu ehkä maussa pehmeänä umamina, ainakin nyt kun olut on jo aikansa kypsynyt.

Humalaa tähän olueen on laitettu panimon tuote-esittelyn mukaan seitsemää sorttia, ja katkeruutta eli IBUja pitäisi olla kokonaiset 70. Kuten on usein todettu, humalan elinkaari on rajallinen. Ainakin minusta tuntuu hankalalta analysoida, mitä näistä kaikista eri humalista tässä oluessa pitäisi olla tarkalleen ottaen jäljellä kypsyttelyn jälkeen.

Katkeruus tuntuu kuitenkin jälkimaussa. Kypsän sitruunan lempeää happamuutta on mukana myös, ainakin nimeksi, mutta mitään varsinaista hapanolutta tästä ei ole tullut. Yksi ilmeinen assosiaatio on luostariolut Orval, vaikka tarkkaan maistellen huomaa kalifornialaisten käyttämien humalalajikkeiden olleen muita kuin belgialaisilla esikuvilla.

IPA taitaa jäädä tässä siksi sanaksi, jonka relevanssi pullon kyljessä on nyt vähän niin ja näin. Varmasti olut on alkujaan sellaiseksi tehty, mutta villihiiva tuo omat belgialaiset makunsa etualalle ja jenkki-IPAlle ominainen ”humala ensin” -henki hiipuu varastoidessa pois. Voi olla, että villihiivat jylläsivät englantilaisissa IPA-tynnyreissä 1800-luvulla, mutta siihen historiaan en nyt tässä yritä syventyä.

Kokonaisuutena tämä villihiivaolut istuu omaan makuuni hyvin. En jää kaipaamaan siitä kellarissa haihtuneita makuja, ja arvostan toisaalta kovasti hiivan tuomaa mainiota arvaamattomuutta ja twistiä. Monimutkaisempiakin oluita brettalla on tehty, mutta tämä on raikas ja kuiva, mukavasti kesän makuinen.

Mainokset

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Maailmojen sota: amerikkalainen Zoigl ja oluen autenttisuus

Viime viikolla tapahtunutta: brittiläistaustainen oluthistorioitsija Ron Pattinson veti herneet nenäänsä nähtyään Twitterissä Oregonissa toimivan Zoiglhaus-panimon pullotetut uutuudet, Zoigl-Kölschin ja Zoigl-Pilsin.

They really shouldn’t be using the name Zoigl. Because it isn’t fucking Zoigl, totesi Pattinson diplomaattiseen tapaansa.

Jos tuossa twiitissä ilmaistun ärtyneisyyden syyt kaipaavat selvennystä, kysymys on siis siitä, että Zoigl on itäisessä Baijerissa säilynyt hyvin paikallinen perinne, ja Kölsch taas Reininmaalle Kölniin rajoittunut täysin erilainen – mutta yhtä lailla paikallinen – oluttyyppi.

Eurooppalaisesta näkökulmasta näiden yhdistäminen on yhtä luontevaa kuin porokarjalanpiirakka tai hapankaalipizza. Amerikkalaisesta näkökulmasta: molemmat ovat saksalaisia, joten miksei. Voi olla, että esimerkiksi Zoigl-Kölschin tapauksessa kyse on enemmänkin Zoigl-sanan käytöstä brändinimenä kuin tyylien fuusioinnista, mutta problematiikka on silti suunnilleen sama.

Jenkkiläisistä pullo-zoigleista alun perin twiitannut Jeff Alworth on äärimmäisen tiedostava ja herkkävainuinen olutkirjoittaja, mutta tällä kertaa hänen vastauksensa Pattinsonin syytöksiin valoi vain lisää bensaa liekkeihin:

This is America. We riff on everything. I know it pisses Europeans off that we steal, but that’s what you get in an immigrant country. All the Euros who came here and adapted their culture: it’s our culture.

Alworth käräytettiin lisäksi keskustelussa sisäisen logiikan puutteesta, koska aiemmassa blogitekstissään hän oli suhtautunut hyvin nuivasti siihen, että amerikkalaiset panimot tekevät lambic-oluita. Jos Zoiglia, miksei sitten lambicia?

 

Zoigl-ger-usa

Vasemmalla: Zoiglia Baijerissa. Oikealla: Zoigl-Kölschiä Oregonissa.

 

That’s the way it Gose

Siinä ei ole mitään uutta, että amerikkalaiset panimot hakevat innoitusta vanhoista eurooppalaisista olutperinteistä.

Paraatiesimerkki on viime vuosina nähty Gose-oluen valtaisa suosio eri maiden käsityöolutpiireissä. Ironista kyllä, nimenomaan Ron Pattinsonilla oli todennäköisesti iso rooli siinä, että muissa maissa toimivat panimot ovat ylipäänsä kuulleet koko Gosesta saati uskaltautuneet valmistamaan sitä. Hän on sittemmin miltei katunut kertoneensa maailmalle Gosesta.

Gosehan on vanha itäsaksalainen hapan vehnäolut, jonka maustamiseen käytetään korianteria ja suolaa. 1960- ja 1980-lukujen välissä Gosea ei luultavasti valmistanut DDR:ssä – eikä tietenkään missään muuallakaan – yksikään panimo. Sen jälkeenkin tarjonta on ollut Saksassa vähintään vaihtelevaa.

Amerikkalaiset tulkinnat Gose-tyylistä alkoivat yleistyä ilmeisesti 2000-luvun lopulla, ja sittemmin Goseja on putkahdellut vaikka minkä maiden käsityöolutmarkkinoille.

Vuonna 2007 Pattinson nimittäin kirjoitti blogiinsa postauksen, joka luultavasti oli useimmille olutihmisille ensimmäinen kerta, kun he ylipäätään kuulivat Gosen olemassaolosta. Tuon blogitekstin perusteella vaikuttaa, ettei ulkomaisia Gose-tulkintoja vielä ollut olemassa tai ainakaan kirjoittaja ei sellaisia tuntenut.

Pumpkin-Pie-Gose_Flickr_Sam-Cavanagh_CC-BY-2-0

Kurpitsapiirakka-Gosen on tehnyt Epic Ales -panimo Seattlesta. Kuva: Sam Cavenagh, Flickr, CC BY 2.0.

 

Seuraavien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Huffington Postista löytyy yllättäen hyvä kiteytys siitä, minkälaisen oluttyylin amerikkalaiset ovat tuolloin Saksasta löytäneet ja mitä he ovat Gosella sittemmin tehneet. Tämän artikkelin mukaan puolet markkinoilla olevista Goseista on nykyään jollakin hedelmällä maustettuja.

Näin varmasti on amerikkalaispanimoissa – ja heidän esimerkkiään seuraavilla oluenvalmistajilla muissakin maissa – mutta alun perin hedelmät eivät siis kuuluneet saksalaiseen Gose-kulttuuriin.

Pitääkö olla huolissaan

No niin: pitääkö olla huolissaan siitä, että amerikkalaiset ”löytävät” eurooppalaisia olutperinteitä ja tekevät niistä omia – mahdollisesti alkuperäistä kontekstia ymmärtämättömiä – tulkintojaan? Kun puhutaan Gosesta tai Zoiglista, meidän on Suomessa ehkä helppo olla relativisteja ja todeta, että mikä ettei.

Jos kuluttajat kerran tykkäävät, miksi kenenkään kannattaisi käskyttää, mitä panimot saavat tai eivät saa tehdä. Verigreippi – voiko se nyt Gosea kovin pahasti pilata.

Mutta entä jos tulkintojen kohteeksi otettaisiin vaikka sahti? Toistaiseksi kansainväliset sahtiversioinnit ovat olleet toki harvassa, ehkäpä johtuen sahdin olomuodosta tuoreoluena.

Entä jos kuitenkin syntyisi ensin amerikkalainen ja sitten maailmanlaajuinen sahdin trendi, jossa yli puolet maailmassa valmistettavista sahdeista maustettaisiin mangolla, ananaksella tai muilla eksoottisilla hedelmillä? Voisin kuvitella yhden jos toisenkin tahon Suomessa älähtävän.

Palaan siis vielä alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko saksalaisilla – tai meillä muilla eurooppalaisilla – oikeutta soimata amerikkalaista panimoa heidän Zoigl-sanan käytöstään.

Jeff Alworth jatkaa keskustelua postauksella, jossa hän puolustaa kaunopuheisesti paitsi Zoiglhausin panimomestarin aitoa Saksan tuntemusta myös amerikkalaisen kulttuurin perusolemusta. Se on ”sekarotuinen” kulttuuri, ja jos se ei saisi hyödyntää esi-isiensä eurooppalaisia juuria hyväksi katsomallaan tavalla, sillä ei olisi mitään pohjaa jolle rakentaa.

Hyvä niin. Se onkin selvää, että saksalaisperäisellä olutkulttuurilla on Yhdysvalloissa vankat perinteet, koska Saksasta alun perin tulleet panimosuvut ovat hallinneet maan olutmarkkinoita jo 1800-luvulta alkaen.

Zoiglia – joka Alworthille vastanneiden mukaan on laajempi paikallinen perinne eikä pelkkä ”tyyli” – amerikansaksalaiset eivät tiettävästi tuoneet kotiseuduiltaan Atlantin taakse, mutta ei tällainenkaan yhteys mahdoton olisi.

Samoin Yhdysvalloissa on jäänteitä pitkäikäisestä brittiläisperäisestä olutkulttuurista, joka on muovautunut vuosisatojen saatossa amerikkalaiseksi. Yksi muistuma tästä perinteestä on amerikkalainen IPA, joka on viime vuosina korvannut alun perin brittiläisen IPA-jatkumon globaalin olutkansan tietoisuudessa. Tähän syrjäyttämiseen on syynä voimakas ja luova kehitystyö, jota amerikkalaiset pienpanimot ovat 1990- ja 2000-luvuilla kohdistaneet kyseiseen oluttyyliin. Sen seurauksena useimmat eurooppalaiset IPAt käytännössä matkivat nykyään amerikkalaisia esikuvia; harvempi perustuu tietoisesti britti-IPAan.

Amerikan voi jo nykyään sanoa ohjailevan eurooppalaisen pienpanimo-oluen valtavirtaa. Niinpä eurooppalaisten taistelut omien olutperinteidensä puhtaudesta ovat jossakin määrin tuhoon tuomittuja, kun yhdysvaltalainen ja sitä kautta globaalistunut olut-avantgarde lähtee jotakin tällaista perinnettä muovaamaan uuteen uskoon.

Keskustelu näistä perinteistä on silti ainakin omasta mielestäni tärkeää. Se ei ole yhdentekevää lillukanvarsien ruotimista. Debattia täytyy pystyä käymään niin, että tunnustetaan samaan aikaan sekä jonkin oluttyylin lähtöalueella vallitseva autenttinen käsitys perinteestä – olipa se saksilainen Gose, Ylä-Pfalzin Zoigl tai Hämeen sahti – että uudemmat tulkinnat vaikkapa Oregonissa tai Uudessa-Seelannissa.

Jos eurooppalaiset jankuttavat ”te ette saa koskea meidän aitoon olutperinteeseemme” ja muut vastaavat ”me tulemme Euroopasta, joten meillä on oikeus tehdä eurooppalaisilla perinteillä mitä haluamme”, ummikko puhuu ummikolle ja kaikki haaskaavat aikaansa turhaan sapelinkalisteluun.

La Rulles ja Amerikan makujen maihinnousu Belgiaan

Klassikon aineksia oluessa, joka pölähti eräänä keväisen oloisena päivänä Alkon hyllylle.

Jos kirjoituksistani on joskus saanut sen kuvan, että vastustan refleksinomaisesti amerikkalaisen humalan sotkemista eurooppalaisiin olutlaatuihin, täytyy tarkentaa viimeistään nyt. En vastusta automaattisesti, en läheskään aina.

Kun joku osaa käyttää vaihtoehtoisia humalalajikkeita niin taitavasti, että alkuperäinen oluttyyli – kuten nyt vaikka belgialainen tripel – nousee niiden myötä uudelle tasolle ja pysyy kuitenkin tunnistettavasti omana itsenään, silloin täältä irtoaa helpostikin täydet pisteet.

La Rulles Triple. Tämä on aina ollut yksi belgialaisten oluiden suosikeistani. Huomatkaa l- ja e-kirjainten järjestys triple-sanassa: nyt ollaan ranskankielisessä Belgiassa, maan äärimmäisessä eteläkolkassa, vain kilometrin päässä Orvalin luostarista.

Ja humalalajikkeina siis ovat tosiaan Warrior ja Amarillo sieltä kaikkien olutihmisten tuntemasta Yakima-joen laaksosta, joka laskeutuu Cascade-vuorilta yhtyäkseen myöhemmin maailman olutpääkaupungin Portlandin läpi virtaavaan Columbia-jokeen.

Vahvasti pioneerijoukoissa

Oliko Brasserie Artisanale de Rulles -panimon Grégory Verhelst ensimmäinen, joka toi amerikkalaiset humalalajikkeet kaupalliseen belgialaiseen panimoon?

Tähän ainakaan minulta ei löydy varmaa vastausta, ja siksi tämä postaus ei olekaan virallisesti Belgialaisen oluen vuosisata -sarjani yhdestoista tai kahdestoista osa (siitä välistä on muutenkin vielä joitakin 1960–1990-lukuja käsitteleviä tekstejä kirjoittamatta).

Verhelstistä käytetään kyllä sanankäänteitä (”sans concessions”), jotka tuovat jenkki-craftin mieleen. Amerikkalaistyylisten craft beer -vaikutteiden tulo Belgiaan on joka tapauksessa ollut jopa tuossa vanhassa olutmaassa viimeisten viidentoista vuoden aikana ihan merkittävä juttu. Ulkomaisia oluita ei vielä 2000-luvun alkupuolella saanut Belgiasta oikein mistään, ja tosiaan kansainvälisistä vaikutteista inspiroituneita oluentekijöitäkin oli vasta pari hassua.

Muitakin edistyksellisiä kuin Verhelst siis oli. Esimerkiksi Slaapmutske-oluiden tekijät ovat kertoneet käyttäneensä amerikkalaista humalaa jo keväällä 2001. Belgialaisittain heitä ei toki voi pitää panimona, koska he ovat tehneet oluensa jo pian seitsemäntoista vuoden ajan De Proefbrouwerij -sopimusvalmistajalla.

Rulles aloitteli toimintaansa joskus vuosien 1998–2001 välillä ja teki alkuun Blonde- ja Brune -oluita. Vuonna 2003 Triple ilmaantui valikoimaan mukaan, ja suunnilleen samanikäinen on vaalea kesäolut Estivale. Noina vuosituhannen alkuvuosina Verhelst on ilmeisesti jo tuonut amerikkalaiset vaikutteet belgialaisiin oluihinsa.

Tripleä Arkadiasta

Kuten kaikki alkoholiliikkeen olutuutuuksia kiinteästi seuraavat ovat jo bonganneetkin, valtiollisiin valikoimiin on tällä viikolla putkahtanut pari Rullesin panimon tuotetta, kesäolut Estivale ja klassikko-Triple. Kävin poimimassa Tripleni töiden jälkeen Helsingin keskustan Arkadiasta, jossa kyseinen kohta hyllystä olikin jo uhkaavasti tyhjentymässä.

mde

Etiketin kuvassa ei ole tonttu, vaan oluelle perso isäntämies Marcel.

En ole juonut panimon Tripleä pitkään aikaan pullosta, vaan olen tilaillut sitä Brysselin reissuilla Deliriumin kellaribaarin hanasta, jossa sitä tuntuu enemmän tai vähemmän aina olevan.

Pihkanvärinen olut tarttuu pieninä kuplina Westvleteren-lasini reunoihin, vaikka en usko jättäneeni lasia tiskauksessa normaalia likaisemmaksi. Vaahto on runsaan valkeaa.

Tuoksu on miedon eurohumalainen. Amarillon oranssia sitruksisuutta siinä ei tunnu lainkaan, vaan mintun tyyppiset yrtit hallitsevat. Kai tämä voi olla Warriorin ansiota, vaikka en tuota humalaa juurikaan tunne. Sama yrttisyys jatkuu maussa, jossa pitäisi olla vain pilsnerimallasta mutta mallaspuoli maistuu karamellisen paksuna.

Voisin kuvitella, että tämä on suunnilleen se tripel-tyylin olomuoto, johon esimerkiksi Malmgård omissa belgialaisoluissaan tähtää. Suun takaosassa tuntuu tanniinisen pihkan ohella makea siirappisuus, joka katoaa jälkimakuun mennessä; jälkimaku taas on hämmästyttävän mausteinen kun ottaa huomioon, ettei oluen reseptiin kuulu mitään mausteita.

La Rulles Triplen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, etteivät sen konstit suinkaan lopu humalan ja maltaan käsittelyyn. Olut käytetään nimittäin salaperäisellä Orval-hiivalla, ja se tuo tähänkin olueen aavistuksenomaisen, saisonmaisen happamuutensa. Ehkä lopun suuta kuivaava tanniinimaisuuskin liittyy siihen. Jälkikäymiseen hyödynnetään inverttisokeria.

IPAt lisääntyivät ja täyttivät maan

Amerikkalaisten vaikutteiden Belgian-valloitus ei tietenkään ole pysähtynyt tämän tyyppisiin tuotteisiin, joissa vain pieniä elementtejä siirretään rapakon takaa sinänsä paikallisiin luomuksiin.

Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä panimo Belgiassa kuten muissakin maissa on tehnyt esimerkiksi oman India Pale Alensa vuosien 2010–2015 välisenä aikana. Niiden lisäksi Belgiassa on pantu lukuisia ”hop forward” -tyyppisiä oluita, jotka eivät kaikki ole suoranaisia ipoja.

Ensimmäisenä belgialais-IPAna voi kai pitää La Chouffe -panimon Houblon Dobbelen IPA Tripel -olutta. Tai jos se ei ollut ensimmäinen, se oli ainakin ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin – ja syntyi alun perin panimon käyttämän amerikkalaisen sisäänostajan toiveesta. Vuosi taisi olla 2006.

Ja tästäkin on tultu jo pitkä matka. Ehkä uusinta belgialaisten oluiden sukupolvea edustaa joku Brussels Beer Project, joka on asettanut missiokseen tuoda kentälle ”jotain uutta” iänikuisiin luostarioluisiin jämähtäneessä maassa. Tietävätkö nuoret, että jo 1980-luvun ensimmäisen pienpanimoaallon tyyppien päämääriin kuului välttää pulleita munkkeja ja väärennettyjä pyhimyksiä? Joka tapauksessa sellaista olutmaailman mikrotrendiä ei varmasti ole, mihin Brussels Beer Project ei olisi jo lähtenyt mukaan. Plus ça change, plus c’est la même chose…

Tämän kaiken keskellä on ihan virkistävääkin huomata, että La Rulles Triple washingtonilaisine humaloineen, tripelmäisine runkoineen ja orvalmaisine hiivoineen on kestänyt aikaa jo kohta viidentoista muutoksentäyteisen vuoden ajan. Uusi belgialainen klassikko kenties?

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Miksi Pabst Blue Ribbonia pidettiin hipsterioluena

Erikoisuuden tavoittelu isossa mittakaavassa johtaa siihen, että kaikki näyttää samalta. Silloin edelläkävijät haluavat erottua näyttämällä tavalliselta, ja pian kaikki näyttää taaskin samalta mutta vähän eri tavalla.

En ole sosiologi, mutta seuraan puoliakateemisella kiinnostuksella kansainvälisessä ja silloin tällöin kotimaisessakin mediassa esiin pulpahtelevaa pohdintaa hipsterikulttuurin olemuksesta.pbr_flickr_roger-w_cc-by-sa-2-0-att

Hipsteri on olento, jota on usein toistetun käsityksen mukaan vaikeaa määritellä. Silti se on olemassa. Ei pelkästään sen vuoksi, että kaikki ovat joskus nähneet hipstereitä. Hipsterin määritteleminenkin on mahdollista.

Kun määritelmät ovat monimutkaisia, useimmille riittää tunnistaminen ulkoisten merkkien perusteella. Hipsterillä on iso parta tai ”ironiset viikset” (ainakin jos se on mies), villatakkeja, retroja kukka- tai ruutukuoseja vaatteissa, henkselit mieluummin kuin vyö, sekä tietysti nörttilasit ja hattu.

Se ajaa jopolla tai fiksipyörällä, kerää vinyylilevyjä ja istuu tietyn tyyppisissä valoisissa kahviloissa ja baareissa juomassa asioita hillopurkista. Tyypillinen hipsterien elinympäristö on kotikaupunginosani Kallion tapainen gentrifikaation muokkaama laitakaupunki.

Tämän stereotypian rinnalla toinen tapa lähestyä hipsteriyden ydintä on sisällöllinen. Hipsteriys on tietämistä (knowingness). Hipsteri tietää, mitkä yhtyeet, baarit, vaatekaupat tai vaikkapa pienpanimo-oluet eivät ole vielä valtavirtaa. Sitten kun liian moni alkaa olla kuullut niistä, hipsteri ei enää katso niihin päinkään.

On tietysti myös vitsailtu siitä, montako hipsteriä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu. ”Se on niin uusi ja tuntematon numero, ettet ole varmaan kuullut siitä.”

Oluthipsteri ilmaantuu näyttämölle

Hipstereistä on puhuttu Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1940-luvulla, toisen kerran vuosituhannen vaihteessa ja nyt – ilmiön vallattua kaikki Euroopankin ”Kalliot” – hipsterianalyysin piikki on kenties juuri ohitettu jossain kohtaa 2010-luvun alkupuoliskoa.

Nämä hipsterin inkarnaatiot olivat erilaisia. Ensimmäinen kuului Yhdysvaltain mustaan alakulttuuriin sotien jälkeisinä vuosina. Toinen oli valkoinen, keskiluokkainen nuorimies, jonka tunnisti lippalakista, hihattomasta ”vaimonhakkaajapaidasta”, tatuoinneista ja ”pornoviiksistä”.

Kolmas, viimeisin, on juuri tuo punavihreän kuplan asukas ja luovan luokan jäsen, jonka nyky-Helsingissäkin voi nähdä kahvilan ikkunapöydässä flat white ja MacBook edessään.latte_lauren-friedman_flickr_cc-by-2-0-att

Käsityöoluen yhdistäminen hipstereihin kuuluu nimenomaan tähän tuoreimpaan vaiheeseen. Esimerkiksi brittiläinen The Daily Telegraph listasi paikallisen pienpanimo-oluen tai boutique beer’it niiden asioiden joukkoon, joita hipsterit ovat – vinyylilevyjen, partojen, lautapelien ja lehtikaalin ohella – pelastaneet joutumiselta unholaan.

Hipsterimäinen lähestymistapa kulttuuriin sopii hyvin craft beer -maailmaan. Käsityöoluesta on tullut viime vuosina juuri sellainen kuluttamisen kenttä, jossa trendien pienimpienkin nyanssien tuntemisella pystyy osoittamaan sen, että on valovuosia edellä ainakin suurimpia kanssakuluttajien massoja.

Oluen genrejen mystisiä ja jatkuvasti eläviä alakategorioita ei luultavasti ole enää kymmeniä vaan pikemminkin jo satoja. ”Ai toi on west coast -ipa. Mä olen juonut viime aikoina lähinnä vermont ipoja.”

Tämän kaiken valossa tuntuikin varsin kummalliselta, kun Nyt-liite vuonna 2014 uutisoi, että hipsterien suosikkiolut Pabst Blue Ribbon on tulossa Suomeen. Kyllähän pari kolme vuotta sitten jo tiedettiin, että hipsterit tykkäävät käsityöoluesta. IPA oli ainakin olutpiireissä iso juttu Suomessakin, eikä kukaan itseään kunnioittava hipsteri olisi varmaan näyttäytynyt massalager-tölkki kädessä baarissa – ei vaikka Pabstilla on Amerikan ykkösmerkkiin Budweiseriin verrattuna huomattava altavastaajan asema.

Pabst oli 1800-luvun lopulla Budweiserin tekijän Anheuser-Buschin pahin kilpailija, mutta siitä oli tullut monien vaiheiden jälkeen taantuva, ruostevyöhykkeen hupenevan duunariväestön juoma. Se kuitenkin onnistui 1990-luvun lopussa kääntämään työväenluokkaisen katu-uskottavuutensa nuoria trendsettereitä kiinnostavaksi piirteeksi.

Niinpä selitys Blue Ribbonin väitetylle hipsteriyhteydelle onkin – kuten edellä kerrotusta voi ehkä arvata – siinä, että samaa hipsteri-termiä käytettiin parin vuosikymmenen sisällä viittaamaan kahteen varsin erilaiseen alakulttuuriin. Blue Ribbon oli siis sen vuosituhannen vaihteen hipsterin näyttäytymisjuoma. Ei niinkään tämän nykyisen.

Silloista alakulttuuria inspiroi nostalgia valkoista esikaupunkilaista duunarikulttuuria kohtaan. Se oli todennäköisesti sukua samoihin aikoihin Britanniassa nousseelle lad-kulttuurille. Alemman keskiluokan tai white trash -väen poliittinen epäkorrektius, huono käytös ja auktoriteettien uhma olivat tämän kulttuurin käyttövoimaa, vaikka sen harjoittajat olisivatkin olleet liikkeellä trenditietoisella ja ironisella otteella. Suomessakin oli MoonTV:n Pornostaraa, Wallu Valpion sekoilua ja Törkytorstaita.

Tälle alakulttuurille – tai ainakin sen amerikkalaisille edustajille – työväenluokkainen Pabst Blue Ribbon oli siis trendikäs olut, ja siitä on ilmeisesti jäänyt elämään kyseisen peruslagerin maine ”hipsterioluena”.prbwarriors_flickr_sam-howzit_cc-by-2-0-att

Se oli valkoisen hipsterin olut.

Nykypäivän ”vihreä hipsteri” panee itse oman oluensa kaveriporukalla, bloggaa siitä, ja tikkaa kymmenientuhansien samantapaisten kaveriporukoiden panemia paikallisia oluita Untappdissa tai Ratebeerissä (jossa muuten Pabst Blue Ribbonin pisteytysten keskiarvo on 1 asteikolla 1–100).

Mutta kehä sulkeutuu. Tai niin ainakin Nyt-liite oletti jo kesällä 2015. Silloin uutisoitiin, että hipsterikulttuuri tekee kuolemaa. ”Lopullisesti sen tulee tuhoamaan uusi megatrendi: 1990-luvun lad-kulttuurista ammentava nu lad -tyyli.”

Toisin kuin hipsterityylissä, tarkoitus ei ole erottua joukosta. Tarkoitus on sulautua massaan. Sama pätee muuhunkin kuin vaatteisiin. Erikoisoluen sijaan nu lad -jätkä tilaa baarissa tuopin keskiolutta.

Saanko arvata, mitä olutta?

Tai kenties – sitten kun tämä trendi mahdollisesti tulee 2020-luvulla Suomeen – sen kotimaista vastinetta Karjalaa? Nämä kehät toisaalta kiertävät toisiaan niin nopeasti, että ehkä nu lad -muoti ehti tulla ja mennäkin. Nythän on jo 2017. Tuskin sellaista täältä olutkuplasta käsin huomaisikaan.

Olen nyt kuitenkin vihdoin selvittänyt ainakin itselleni tuon PBR-arvoituksen, jota kolme vuotta sitten jäin vähintäänkin ohikiitäväksi hetkeksi pähkäilemään.

(Amerikkalaisen hipsterikulttuurin typologia tässä postauksessa on lainattu Mark Greifin artikkelista What was the hipster?, joka perustuu saman nimiseen kirjaan.)

Joskus on uskaltauduttava epämukavuusoluelle

Se maistuu pahalta, mutta onko se sittenkin hyvää?

Ne, jotka seuraavat jotakin suosittua englanninkielistä olutblogia, ovat todennäköisesti törmänneet säännöllisesti toistuvaan yhteispostaukseen nimeltä The Session. Viime viikolla siihen osallistuvat blogit kirjoittivat aiheesta epämukavuusoluet (discomfort beers). Tehtävänantona oli kertoa oluista, jotka veivät kirjoittajan selkeästi pois mukavuusalueeltaan. Kyse on oluesta, josta on vaikeaa sanoa, inhoaako sitä vai vaatiiko se vain totuttelua.suspicious-dog-flickr-sheila-sund-cc-by-2-0-att

Ensimmäiset huikat

Tämänkertaisen The Session -postauksen koollekutsuja Alec Latham viittasi tehtävänannossaan muun muassa ensimmäiseen koskaan maistamaansa olueen. Maku oli ”kuin kylmiä kuparikolikoita tonicilla lantrattuna, ja oksettava”. Myös yksi osallistuvista bloggaajista, Leslie Patiño, muisteli puistatuksella nuoruutensa oluita, joita hänen isänsä 1960-luvulla säilytti lämpimässä autotallissa Texasin kesähelteillä.

On ihan mielenkiintoista, miten ensimmäisen oluthuikan luotaantyöntävä maku saattaa olla aika universaali kokemus niillekin, jotka myöhemmin ovat oppineet olutta rakastamaan ja ehkä tehneet siitä ammatinkin. Minulle on jäänyt elävästi mieleen – ei oikeastaan ensimmäinen kulaukseni oluesta ikinä – vaan ensimmäinen laillisesti eli täysi-ikäisenä juomani olut.

Kaverini oli ottanut asiakseen raahata minut lähibaariin eli Espoon Laajalahden Pub Viikinkiin sen päivän iltana, jolloin täytin 18, ja tarjota siellä oluet. En muista, mitä keskiolutta Viikingin hanassa silloin oli, eikä sillä ole väliäkään. Olen juonut useampaa kotimaisia merkkiä tuon tyyppisissä baareissa karmeassa kunnossa (ne oluet siis, en välttämättä minä), enkä osaa enää arvioida, kuinka hehkeitä ne olisivat parhaassa tapauksessa olleet.

Noiden oluiden mollaaminen ei ole kuitenkaan nyt pääasia. Useimmat tietävät maun, jossa yhdistyy kasviksia, mahahappoja ja pahvia, katkeruutta, makeutta ja tahatonta happamuutta hiukan väärässä suhteessa. Sitä ensimmäistä laillista tuoppia kumosin sisulla: nyt ei yksi huikka riittänyt, vaan se oli juotava viimeiseen tippaan. Tietenkin arvostin suuresti kaverin elettä, joten epämukavuutta ei sopinut muutenkaan näyttää.

Huono olut on osa nuoruutta, ja ainakin omaan sukupolveeni kuuluvat saattavat sanoa, että niin sen kuuluu ollakin. Ehkä nykynuoret ovat tiukempia vaatimaan laatua. Hauskaa on se, etteivät nuo varhaiset kokemukset aiheuttaneet mitään ”ei koskaan enää” -mielialaa. Sen sijaan humalan ja maltaan puraisu on jäänyt kaihertamaan niin, että siitä on yrittänyt etsiä vuosien myötä yhä parempia ja parempia esimerkkejä, vaikka alku ei ollutkaan rohkaiseva.

Tarkkaan ottaen en voi olla edes varma, oliko tuo ensimmäinen tuoppi mitään huonolaatuista tavaraa. Voi olla, että oluen makuun tottumiseni oli vielä niin alkuvaiheissa, että assosioin sen epämukavuuden joihinkin myöhempiin inhotuksiin. Jos olut oli pilalla, tämä esimerkki ei itse asiassa edes sovi The Sessionsin tehtävänantoon. Siinä nimittäin ei haettu viallisia tai heikosti hoidettuja oluita, vaan oluen piti olla sellainen, joksi valmistaja on sen tarkoittanutkin.

Mielenkiintoisempaa onkin oikeastaan se, mitkä oluet aiheuttavat erilaisiin oluihin tottuneille ja jopa suurin piirtein kaiken nähneille olutfriikeille väristyksiä joko ensimmäisellä maistamiskerralla tai vielä pitkään sen jälkeenkin.

Pelargoniat pysykööt parvekkeella

Yksi kirjoitussessioon osallistuneista bloggaajista, Gary Gillman, mainitsee ajanjakson, jolloin Cascade-humalaan perustuvat yhdysvaltalaiset pienpanimo-oluet tulivat ensi kertaa Pohjois-Amerikassa laajasti saataville. Elettiin 1980-luvun loppua ja 1990-luvun alkua.

Gillmanilta vei vuosia tottua greipin ja sen valkoisen aluskuoren makuun pintahiivaoluissa, koska hän oli ehtinyt tottua englantilaistyyppisiin oluihin, joissa humalan maku on erilainen. Hän myöntää, että edelleen amerikkalaisten humalalajikkeiden maku voi olla ensimmäisessä kulauksessa lievästi epämiellyttävä, vaikka kyseessä olisi ”hyväkin” olut.

Uutuuksien tulo Suomeen kesti tuolloin kauemmin kuin nykyään, ja luulisin itse maistaneeni ensimmäisen kerran modernia amerikkalaista humalaa vuonna 2001 markkinoille tulleessa Koff Amber -oluessa.

Tämä on tosin myöhemmän päättelyn tulosta: tuolloin en tehnyt oluesta mitään järjestelmällisiä muistiinpanoja, mutta parvekekukkien tuoksu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. ”Valmistukseen on löydetty Amarillo-humalalajike Washingtonin osavaltion Yakima Valleysta.” Itse ajattelin vain, että pelargonioiden makuista kaljaa minun ei tarvitse juoda, kun maailmassa on niin paljon hyviäkin oluita.cascadehops_jasonmcarthur_flickr_cc-by-2-0-att

Joillekin outo uudenlaisten humalien maku toimi porttina yhä intensiivisemmän makuisiin IPA-oluihin. Tällainen porttiolut oli esimerkiksi Burgers & Brews -blogin kirjoittajalle sitruunaisen humalainen Sierra Nevada Pale Ale, jota hän opiskelukavereineen suosi, koska luotti viinakaupan myyjän pitävän kalliin käsityöoluen ostajia helpommin täysi-ikäisinä. Myös Pub Geek hätkähti BrewDogin Punk IPA:n veitsenterävältä tuntunutta humalaisuutta mutta oppi pitämään siitä.

Sitten on niitä, jotka eivät koskaan ole lämmenneet näille mauille – ei vaikka ne ovat olleet viimeisten 10–20 vuoden ehkä suurin uusi oluttrendi. Mark Lindner kertoo By the Barrel -blogissaan nauttivansa todella vain hyvin harvoista jenkki-ipoista, vaikka BJCP-tuomarina joutuu arvioimaan jatkuvasti oluita oman mukavuusalueensa ulkopuolelta. Samoin A Good Beer Blog -kirjoittaja Alan McLeod paljastaa, ettei nykyaikaisen IPAn kirjo ole onnistunut täysin sulattamaan hänen sydäntään.

Kuten voi ehkä olettaa, myös happamuus on oluessa eräs piirre, joka saa monen hätkähtämään ensimmäisellä kerralla. Näin kävi Lindnerille ja Alan McLeodille, ja he kuten myös Deep Beer– ja Barrel Aged Leeds -blogistit ovat säilyttäneet varaumia tiettyjä hapanoluita kohtaan. Boak & Bailey puolestaan kertovat, että he eivät vuosikausiin ymmärtäneet, mistä saisoneissa oli kysymys, ennen kuin jokin palanen lopulta loksahti.

Muita yhteispostauksessa mainittuja epämukavuusoluita olivat esimerkiksi savuolut, chiliolut ja black IPA. Tietysti The Sessions -postaukseen osallistuvat blogit edustavat vain minimaalista joukkoa kaikista englanninkielisen maailman olutkirjoittajista. Itse kuitenkin yllätyin siitä, että esimerkiksi vahvasti humaloidun IPAn tai amerikkalaisen sourin aiheuttama alkujärkytys on noinkin monella vain muuttunut lieväksi epäluuloksi sen sijaan, että olisi kokonaan kaikonnut.

Selkäydinreaktioni on minullakin. Kuten varmaan ennenkin on tullut tässä blogissa kirjoitettua, en ole koskaan ihan täysin tottunut tiettyjen Uuden maailman humalalajikkeiden tuoksuun ja makuun. Niillä saa toki aikaan upeita oluita, mutta joskus yhä kavahdan samalla lailla, kuten kavahdin vuonna 2001 pelargonian hajua.

Myös happamien oluiden suhteen olen itsekin hieman varpaillani, vaikka varsinkin belgialaisia sellaisia maistelen melko usein. Suhteeni lambic-oluihin on yhä osittain kulttuurihistoriallista arvostusta ja vain osittain aitoa aistinautintoa.

Onko tämä sitten todellista epämukavuusaluetta? Ei varmaan enää. Nämä ovat asioita joiden kanssa on oppinut elämään, ja niin on kai tehtävä, jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen avoimen asenteen jatkuvasti uusiutuvan olutkentän tutkailuun. Vieläköhän joskus törmään olueen, joka yllättää täysin makunystyrät ja aiheuttaa ankaraa hylkimisreaktiota? Tänä outojen kokeilujen ja uutuuden metsästäjien aikana mikään ei ole mahdotonta.