Ruoka- ja olutsunnuntai: Lohi-pekonichowder

Kahta reseptiä tuli testailtua viikonlopun rauhallisen menon lomassa. Toinen oli kermainen lohikeitto tilpehööreineen Atlantin takaa, toinen ranskalainen klassikko galettes bretonnes complètes, Atlantin rannalta kyllä sekin ja siis täytettyjä tattariohukaisia. Jälkimmäinen jää seuraavaan postaukseen, mutta syvennytään tässä chowderin anatomiaan.

Lohi-pekonichowder

Chowder on ruokalaji, joka yhdistyy Amerikan itärannikon kulinaariseen maisemaan merenherkkuineen. Vaalea, kermaisen paksu keitto tai muhennos sisältää reseptistä riippuen esimerkiksi simpukoita, erilaisia rapuja tai kalaa. Tällä kertaa raaka-aineina ovat kasvisten ohella lohifileen palat ja pekoni.

Ilman pekonia tämä ruokalaji ei olisi kovin kaukana suomalaisesta ”kermaisesta lohikeitosta”. Perunaa ja sipulia on mukana, mutta meikäläisen tillin paikalla eksoottisempaa timjamia. Resepti on pääpiirteissään pöllitty amerikkalaiselta Epicurious-sivustolta, mutta omana pikku lisänä lorautin liemeen Touch of Taste -hummerifondia. Sen voi tehdä tai olla tekemättä. Määriä on muutenkin vähän säädetty. Tästä tulee noin neljän hengen annokset.

600 g merilohta
250 g perunoita kuorittuna ja kuutioituna
1 pkt (n. 150 g) pekonia
2–3 dl kevätsipulia silppuna, maun mukaan enemmänkin
3 valkosipulinkynttä hakkeluksena
5 dl maissin jyviä (pakaste tai tuore)
5 dl täysmaitoa
2 dl kuohukermaa
2 dl 10 % ruokakermaa
¼ tl chilirouhetta (tai puolet vähemmän jos et halua pientäkään puraisua)
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
1 tl tuoretta timjamia
1 laakerinlehti
2 tl sitruunamehua
1 rkl hummerifondia
(voita)

Alussa voi kuutioida perunat pieniksi paloiksi ja laittaa ne porisemaan hiljalleen suolattuun veteen, kunhan muistaa pelastaa perunakuutiot ennen kuin ne pehmenevät muusiksi. Ne siirretään syrjään odottelemaan ja keitinvesi kaadetaan pois.

Pekoniviipaleita paistetaan pannulla keskilämmöllä omassa rasvassaan, kunnes ne ovat rapeita. Tarkoitus on, että niistä sulavassa rasvassa paistetaan sitten sipuleita ja maisseja. Ainakaan minun ostamastani ”Amerikan pekonista” rasvaa ei irronnut tätä varten tarpeeksi, joten lisäsin kasvisten paistorasvaan hieman voita ja öljyä. Sitä saa olla yhteensä 2 rkl. Rapeutuneet pekonit siirretään ennen kasvisten kuullottamista sivuun. Pekonit voi pilkkoa sen kokoiseksi silpuksi, mikä miellyttää.

Kun kevätsipuli, valkosipuli ja maissi ovat kuullottuneet muutamia minuutteja, ne siirretään paistorasvoineen keittokattilaan ja lisätään maito ja kerma. Ruokakerman voi muuten korvata maidolla, jos haluaa keitosta kevyempää. Liemi kiehautetaan nopeasti ja lasketaan lämpöä. Tässä vaiheessa porisevaan liemeen lisätään myös mausteet: chilirouhe, timjami ja laakerinlehti (sekä mahdollinen hummerifondi). Lientä ei tässä reseptissä suurusteta, joten siitä tulee ehkä kevyempi kuin jotkut chowderit, mutta keitoksi silti paksunpuoleinen.

Hetken porinatuokion jälkeen kattilaan saa laittaa myös perunakuutiot, lohen sekä pekonit. Suolaa ja pippuria voi ripotella maun mukaan, yllä mainitut määrät ovat ohjeellisia. Myös sitruunamehu lorautetaan mukaan tässä vaiheessa. Nyt oleellista on saada lohenpalat kypsymään juuri sopivasti mutta ei hajoamispisteeseen asti. Kun ne ovat valmiit, chowder pitäisi sitten päästä jo tarjoilemaan. Lautasella päälle voi silputa ruohosipulia tai miksei kevätsipulin vihreitä varsia, jos koristetta kaivataan.

Olutsuositus

Jotkut amerikkalaiset ravintolat, jotka netissä esittelivät lohichowdereitaan olutsuositusten kera, olivat valinneet ruoalle kyytipojaksi Extra Special Bitterin eli ESB:n. Ainakin yksi näistä oli tosin savuloheen perustuva resepti. Savulla on varmaan merkitystä paritusten hakemisessa, mutta toisaalta ESB ei myös ole suinkaan mikään jykevän tervainen olut.

Katson yleensä ideoita omiin olut-ruokaparituksiini ikivanhasta (vuonna 2003 kirjoitetusta) The Brewmaster’s Table -kirjastani, jonka kirjoittaja on tietenkin Garrett Oliver. Oliver suosittelee chowdereille saksalaista tai belgialaista vehnäolutta taikka kevyitä vaaleita saksalaistyylejä kuten Pilsiä tai Kölschiä.

Hän ei toisaalta ota huomioon, että meidän chowderissamme on pekonia. Niinpä päädymme Fuller’s ESB:hen, jossa ehkä on tuhdimmalle keitolle sopivaa karamellisuutta. Siinä on myös enemmän humalaa kuin vehnäoluissa, ja katkeruus saa luvan leikata liemen kermaista makua. Ihan hyvin ESB tämän ruoan kanssa toimiikin – ehkä voi kuvitella, että Uuden-Englannin rannikon kalastajat ovat tällaista vähän vahvempaa brittialea juoneetkin joskus kauan sitten, ennen kuin isot lager-tehtaat valloittivat Amerikan.

IMG_20190203_193938

Mainokset

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Ennen vedenpaisumusta: New York ja Tukholma oluttulvan kynnyksellä

Tooths KB, Brahma Chopp, “33,” Modelo, Cinci, Hacker Pschorr, Hürlimann, Nikšićko, Sagres, McEwan’s, Żywiec. Ne ovat kaikki oluita – tuontioluita. Ja jos jotkut niistä eivät ole vielä ilmestyneet kulmakauppaasi Heinekenin, Beck’sin ja muiden tunnetumpien tuontimerkkien rinnalle, ne tulevat todennäköisesti pian. Ulkomaisten oluiden buumi on kolkutellut noin viimeiset kuusi vuotta Amerikan kaupunkien portteja. Erityisesti se on alkanut näkyä New Yorkissa, jonka kautta eurooppalaiset tuotteet ovat ennenkin löytäneet tiensä Yhdysvaltoihin ja jossa eksoottisemmatkin oluet ovat löytäneet hyväksyntää. 

Olutvisassa voisi kysyä, milloin tällaista tekstiä kirjoitettiin. Oikea vastaus on syyskuussa 1979. New York Times raportoi olutilmiöstä, joka edelsi vielä käytännössä näkymätöntä craft beer- buumia. Uusia pienpanimoita oli syntynyt Amerikkaan vasta kaksi, ja joissakin Anchorin kaltaisissa vanhemmissa panimoissa alkoi näkyä käsityöoluen piirteitä, mutta maan suurimmassa kaupungissa näistä ei vielä juuri tiedetty.

Sen sijaan ulkomaiset oluet kävivät lehden mukaan kaupaksi Manhattanin Third Avenuella sijainneen Mid Village Delin tyyppisissä pikkukaupoissa ja ravintoloissa. Niitä ostivat “nuoret, kokeilunhaluiset miehet”, joista ainakin osa oli jutussa haastatellun delinpitäjän mukaan myös pullojen keräilijöitä.

delirante-bestioles_flickr-chien-et-chien_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Chien-et-Chien, CC BY 2.0.

Mistä päin maailmaa “kaleidoskooppimaisen” tuontihyllyn pullot sitten tulivat? Järjestyksessä yllä mainitut oluet olivat australialaista, brasilialaista, vietnamilaista, meksikolaista, kanadalaista, saksalaista, sveitsiläistä, jugoslavialaista, portugalilaista, skottilaista ja puolalaista. Käytännössä kaikki – ehkä McEwan’sia lukuun ottamatta – olivat saksalaisvaikutteista lageria, joten tyylillisestä monimuotoisuudesta ei voi paljon puhua.

New York Times kertoi, että ulkomaisen oluen kulutus oli Yhdysvalloissa kasvanut 300 prosenttia 1970-luvun alusta, samaan aikaan kun kotimainen olut oli yltänyt vain 35 prosentin lisäykseen. Tuontioluen osuus kaikesta Yhdysvalloissa juodusta oluesta oli tosin yhä vain 2 prosenttia. Tarjolla oli jutun mukaan “ainakin 87 ulkomaista merkkiä”.

Joidenkin vierasbrändien ostoon saattoi liittyä henkilökohtaisia syitä, kuten Vietnam-veteraanien nostalginen rakkaus sikäläistä “33”-olutta kohtaan. Muuten kyse on varmasti ollut lähinnä eksoottisen ja erikoisen kaipuusta yksipuolisen valikoiman maassa. Eksotiikasta myös oltiin valmiita maksamaan: tavallista Budia tai Schlitziä sai alle 50 sentillä tölkki, mutta hollantilainen Grolsch komeassa pullossaan maksoi yli puolitoista dollaria.

Pinnan alla muhineesta amerikkalaisesta pienpanimo- tai kotiolutilmiöstä New York Timesin toimittaja ei sano mitään. Se todetaan, että alueellisten panimoiden määrä oli pudonnut kieltolain jälkeisestä 750:stä 44:ään. Eräs juomatukkuri toteaa jutussa kuitenkin, että tuontioluen trendin takana saattaa olla kuluttajien kasvava kiinnostus laadukkaita juomia kohtaan. Ilmassa on toisin sanoen pettymystä kotimaisiin megabrändeihin ja niiden yksitoikkoisuuteen: moni amerikkalainen kuluttaja on kokeilunhaluinen.

Erikoisoluet ovat saapuneet jo Pohjanlahden taakse

Samanlaista ajankuvaa – mutta kymmenen vuotta myöhäisempää – välittyy Helsingin Sanomien artikkelista, joka tähystää Ruotsin olutkenttää. Helmikuussa 1989, jolloin Suomessa vielä oikeastaan odoteltiin erikoisoluiden invaasiota, lehden toimittaja raportoi Tukholman Systembolagetin kasvattaneen jo ennestään Alkoa monipuolisempaa erikoisolutvalikoimaansa.

Uusia tulokkaita oli tusinan verran, osa ruotsalaisia, osa tuontia. Tummissa oluissa tarjolla oli Falcon-panimon Gammelbrygd, sekä kahta eri vuosikertaa Prippsin Carnegie Porteria. Vuosikertaa 1985 maistellut toimittaja kuvaili sitä pyöreämmäksi, kypsemmäksi ja vähemmän terävästi humaloiduksi kuin uutta versiota, ja ylipäätään Carnegien mainittiin olevan “alati kehittyvä laatuportteri”. Lisäksi Belgiasta oli tuotu tummaa pintahiivaolutta, Liefmansin Goudenbandia.

Muuten belgialaisia tuontioluita Systembolagetin erikoisvalikoimassa edustivat Lindemansin panimon Gueuze ja Kriek. Saksalaisia vehnäoluita oli kaksi, Söldenauer ja Erdinger. Itä-Saksan Radeberger, länsisaksalainen Jever ja ruotsalaiset Bügel (Pripps), The New Brew ja Christmas Special Brew (Wårby) täydensivät pils-valikoimaa. Lisäksi kerrottiin Systemin hyllyiltä jo ennestään löytyvän esimerkiksi Diebels Altia, Bass Pale Alea ja Guinnessia.

Uudet tuulet, joita Suomessa ei vielä voitu samalla tavoin aistia, puhaltelivat Ruotsissa jo hiljalleen. Neljä vuotta aiemmin oli syntynyt esimerkiksi Svenska Ölfrämjandet (SÖ), kuluttajajärjestö, jonka juuret olivat Uppsalan opiskelijaporukoissa. Suomessa valtakunnallinen olutseura perustettiin vuoden 1989 kesällä.

curious-incident_Flickr_Arl-Otod_CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Arl Otod, CC BY 2.0.

SÖ:n ansioksi oli Hesarin mukaan pitkälti luettavissa jopa Systembolagetin laajentunut erikoisolutvalikoima, joten järjestö oli jo päässyt näyttämään kyntensä myös lobbausrintamalla. Olutharrastajien lehti Ölkultur oli toimittajan mukaan “oluinen vastine luksusmaisille viinilehdille”.

Myös Ruotsin pienempien, alueellisten panimojen omia uutuusmerkkejä oli alettu nähdä markkinoilla, vaikka nämä ehkä eivät olisi nykyajattelun mukaan pien- tai käsityöpanimoita olleetkaan. Lisäksi Ruotsissa ja Suomessa oli 1980-luvun lopulla yleistynyt tapa, että suuret kotimaiset panimot valmistivat tunnettuja ulkomaisia laatulagermerkkejä lisenssioluina. Sama mainittiin muuten New York Timesin jutussa Amerikan olutkentän uutena piirteenä 1970-luvulla. Eräs uuden ajan airut sekin, vaikka nykyhetkestä käsin jotenkin vaikea arvostaa.

Kohti uljasta tulevaisuutta

Uutta kohti oltiin menossa niin Amerikassa kuin Pohjoismaissa – eri tahtia, mutta kohtalaisen samoista lähtökohdista. Oluentuotannon pitkälle edennyt teollistuminen ja keskittyminen, ehkä kieltolakikin, olivat syöneet pohjan monimuotoiselta pienpanimo-oluelta. Koskaan se kasvusto ei ollut niin runsaana kukkinutkaan kuin vaikka Belgiassa tai edes Baijerissa, eikä kansa ollut toisaalta ollut laadun suhteen niin vaativaa kuin esimerkiksi Tšekissä.

Pian New York Timesin artikkelin jälkeen alkoi tapahtua Yhdysvalloissa, ja Hesarin juttua seuraavina vuosina Suomen ensimmäinen erikoisoluiden ja kotimaisten pienpanimopioneerien aalto lähti vyörymään. Uusia tuulia oli jo haisteltu, ja jopa meikäläinen tiukan sääntelyn pakkopaita joustaa saumoista, kun on tarpeeksi intoa venyttää. 1990-luvulla purettuja tuonti-, vienti-, tukku- ja valmistusmonopoleja lakkautettiin toki EU:n ansiosta, ei kuluttajalobbauksen. Silti historiassa on ehkä välähdysmäisiä hetkiä, jolloin oluenystävien ostokäyttäytyminen ja muu aktivismi näyttäytyvät merkittävinä ja vievät olutkulttuuria ratkaisevasti eteenpäin.

Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

American-beer-flag-Flickr-Lindsey-Prowse-CC-BY-2-0

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä. Markkinaosuudeltaan jenkkien pienpanimosektori on ollut jo joitakin vuosia yli kymmenen prosentin luokkaa.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.

Viikon viinalager: Founders DKML

Yksi amerikkalaisen craft beer -buumin rakastetuimmista nimistä, Founders Michiganin Grand Rapidsistä, on muistanut ystäviään 14 % vahvuisella vahvalla lagerilla. Alko päätti taannoin ottaa tämän erikoisuuden syksyiseen uutuusvalikoimaansa. Tavallaan hyvä, vahvoja lagereita ei kai ole koskaan liikaa. Vähän pahaenteiseltä tämä silti vaikuttaa, iskulauseena kicks you where you most expect it… Ja selityksenä nimen kirjainlyhenteelle tämä

Malt liquor eli suoraan suomennettuna mallasviina on yleensä kauniimpi nimi erityisesti ammattilaiskäyttöön suunnitelluille halvoille, vahvoille bulkkioluille. Ilmeisesti Amerikassa näillä tuotteilla on jonkinlaista perinnettä, mutta Euroopastakin löytyy kyllä huokeita kioskioluita, joilla kiihtyy nopeasti nollasta sataan. Ruskeasta paperipussista vitsaillaan Ratebeerin oluttyylikuvauksessa.

Brittiläislähtöisestä ohraviinistä (barley wine) mallasviina eroaa ehkä erityisesti panimon tarkoitusperien suhteen; ohraviiniinhän liitetään pikemminkin laatuoluen leima. Alkoholiprosenteiltaan nämä kaksi tyyliä pitkälti vastaavat toisiaan, kymmenen kieppeillä usein liikutaan. Mitään varsinaista viinaa tai viiniä kumpikaan ei tietenkään ole, vaan kyse on käymisteitse valmistetuista oluista. Malt liquor tuntuu olevan usein pohjahiivalla pantua.

Koska Founders DKML maksaa Alkossa 9,73 € (0,355 l), tällä oluella ei taida olla monopolin näkökulmasta paljoakaan tekemistä sen markkinan kanssa, joita meillä ovat perinteisesti hallinneet Sorbukset ja Jormat. Tätä tulevat luultavasti ostamaan pikemminkin käsityöoluthipsterit. Nettiarviot ovat olleet melko positiivisia, ja outoahan se olisi ollutkin, jos laatuoluista tunnettu Founders olisi tällä viinalagerillaan lähtenyt ihan härskisti rimaa tiputtelemaan.cof

No uskaltauduin minäkin ottamaan muutaman kulauksen potenttia juomaa. Maut ovat tietenkin toista kuin useimmissa amerikkalaisissa pienpanimo-oluissa. Viskiä, vaniljaa, alfa-pineeniä, delta-kareenia, pihkaa, kaljaa, tupakkaa, viinaa. Jotenkin kaikessa vaanii taustalla vähän uhkaava loppuillan maku: silloin kun miedot alkavat nyppiä, jokin tällainen täräys voi laukaista baari-illan uusille kiertoradoille, mutta onko se sitten hyvä asia.

Toisin kuin joskus, viskitynnyreissä kypsytys ei tuo tähän olueen pelkästään takkahuoneen tai Skotlannin Ylämaan laadukkaita sivumakuja. Pikemminkin bourbonin aromi muistuttaa siitä, että huonon lagerin huonouden voi hukuttaa esimerkiksi ottamalla sen kylkiäiseksi tuplaviskin. Mutta ei tämä kuitenkaan ole huono lager. Alas menee, ainakin pieninä annoksina. Ja vaikka 14 % on oluen vahvuusprosentiksi järkyttävän korkea, ei se viinissä mikään mahdoton olisi.

Maltaisuus on vähän raakaa, viinakaappimaista, mutta toisaalta ihan elegantti vahvan ”Quintupel-Bockin” ajatus leijailee vanavedessä. Tosiaan bockien sukuun eli lager-kuntaan tämä vahva yksilö minun käsittääkseni kuuluu, vaikka Alkon nettisivut antavatkin oluttyyliksi ”ale (ale)”. Olut on tehty espanjalaisen Mahou-lagerin hiivalla.

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen?

Pienpanimo-olutta on myyty vanhan vallan kaatamista vaativilla puheilla nyt kauemmin kuin Ranskan vallankumousta aikoinaan. Joko vallankumous on tehty vai onko se laantunut pikemminkin pitkittyneeksi sissisodaksi?

Kaikkihan me nuo kapinaveikot tiedämme.

Yksi tunnetuimmista globaaleista käsityöpanimoista julistaa punk-asennetta markkinoinnissaan ja kutsuu asiakkaitaankin punkkareiksi. Anarkiaa on panimoiden nimissä sekä UK:ssa että USA:ssa. Revolution, renegade ja rebel ovat kaikki käsitteitä, joiden mukaan on nimetty useampi kuin yksi pienehkö oluenvalmistaja anglosaksisissa maissa, ja todennäköisesti vielä lisää muualla maailmassa.

Tietyt kirjasintyypit, epämääräisesti neuvostoliittolaiseen julistetaiteeseen viittaava kuvakieli tai punamusta värimaailma höystävät usein kansalaisten vaatimuksia pelastaa hyvä olut ylikansallisen teollisuustuotannon hampaista. Tai oikeammin: sorretun työläisen ääntä käyttää tässä yleensä pieni tai keskisuuri panimo, jolla on ainakin omasta mielestään yhteinen intressi kansan syvien massojen kanssa (ja taitava markkinointikoneisto).

Isotkaan toimijat eivät arkaile yhdistää itseään ruohonjuuritasolta lähteneeseen kumouksellisuuteen. Suomessa esimerkiksi HOK-Elannon Oluthuoneet ovat parina syksynä kutsuneet kuluttajia mukaan ”suomalaiseen pienpanimo-oluen vallankumoukseen”, kun Finnish Craft Beer Revolution-tapahtuma on tuonut ketjun hanoihin valikoiman kotimaisia käsityöoluita.  rebel-collage-3

Kenen joukoissa seisot

Oikeaa taistelua establishmentia vastaan löytyy 2000-luvun pienpanimoista varmasti suunnilleen yhtä vähän kuin edellisten vuosikymmenten rock-kulttuurista, ainakaan yhtään menestyneemmiltä artisteilta. Lavalla bändit kyllä heristelevät keskisormea, naamoja maalataan ja takahuoneessa ryystetään aineita toimittajien nähden. Dollarit virtaavat silti yhtä lailla soittajien kuin levypomojen taskuihin.

Olutmaailman versio tästä näytelmästä on lähtöisin muutamasta 1990-luvulla perustetusta amerikkalaisesta käsityöpanimosta. Sitä ennen USA:n pienpanimoliikehdinnän parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä oli keskitytty hivuttamaan kuluttajakuntaa vähitellen pois massalagerista tekemällä hienovaraisesti erilaista ja parempaa olutta, kuitenkin ilman isoja eleitä ja julistuksia.

1990-luvun loppupuolella erityisesti Stone Brewing, Dogfish Head ja Lagunitas löivät pöytään täysin päinvastaisen markkinointisuunnitelman.

Te kullankeltaisen porejuoman ostajat ette ole meidän oluidemme arvoisia, julisti Stonen Greg Koch päin lagerin lipittäjien kasvoja. Stone oli panimo, joka painoi etiketteihinsä semmoisia iskulauseita kuin ”This is an aggressive beer. You probably won’t like it.” Panimon t-paidoissa luki fizzy yellow beer is for wussies. Arrogant Bastard, yksi Stonen tunnetuimmista tuotteista, kiteyttää ehkä nimessään panimon alkuperäisen asenteen. Siinä oli ripaus itseironiaa, mutta uho oli totisinta totta.

Räväkkä markkinointihybris iskettiin pöytään tilanteessa, jossa craft beerin nousu oli jumittunut ensimmäisen aallon jälkeen tasaiselle maalle. Stonen vaisto osui jälkikäteen ajatellen oikeaan: nyt oli aika haastaa iso teollisuus, ja mitä härskimmin, sen parempi. Kuluttajille piti näyttää, että he olivat väärässä. Bud Light -pojat oli saatava uskomaan että kaikki coolit kakarat joivat nyt craftia.

Röyhkeä peli kannattikin: käsityöoluen segmentti lähti huimaan nousuun 2000-luvun alussa ja etujoukoissa olivat juuri Stone ja kumppanit.

Jos craft beerissä ylipäänsä on joskus ollut punk-henkeä, niin ehkä sitten tässä vaiheessa. 1990-luvulla uusien käsityöpanimoiden hommissa kapinallinen asenne ja tahto ja tarve hakea jotain uutta oli selkeimmillään. Punk – se kaikkein alkuperäisinkin punk – oli ehkä tavallaan radikaalia mutta koostui sittenkin aika pitkälle asenteesta ja sen markkinoinnista.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun skottilainen BrewDog ryhtyi rekrytoimaan saman aatteen taakse eurooppalaisia craft-punkeroita, 1990-luvun kapina oli jo muovautunut Atlantin takana tasaisen turvalliseksi rahantekokoneeksi. BrewDog on tässä mielessä oluen Green Day: jos olit sitä ennen kuunnellut vain poikabändejä, sen rouhea mutta kiltihkö punk-uho ehkä tuntui hetken tuoreelta mutta väljähti pian.rebel-collage-1

Systeemiä vastustava yrittäjä on bobo-kulttuurin tuote

Sattumaa tai ei – samoihin aikoihin kun pienpanimot Tyynenmeren ja Atlantin rannoilla löysivät itsestään 1990-luvulla pienen kapinallisen, oli establishmentin vastustamisesta tullut iso juttu myös muilla yrittämisen sektoreilla. Tai voi olla, että kysymys ei taaskaan ollut suoraan sen vastustamisesta vaan pikemminkin eleistä, joilla symboloitiin näennäistä vastarintaa.

Oman aikamme ironia on, että [nyt vuosituhannen vaihteessa] 1960-luvun radikaaleilta liikkeiltä omaksuttu kielenkäyttö on vahvimmillaan juuri yrityselämässä. — Kolmekymmentä vuotta Woodstockin ja rauhanmarssien jälkeen kukaan ei enää puhu status quon kaatamisesta ja vakiintuneen eliitin murskaamisesta yhtä intohimoisesti kuin management-konsultit ja isojen firmojen johtoportaat.

Noin kiteytti millenniumin henkeä Yhdysvaltain liberaaleilla eliittialueilla eli ”latte-kaupungeissa” toimittaja David Brooks kirjassaan Bobos in Paradise.

Keitä olivat bobot? Otetaan pikainen historiantunti.

Amerikkalainen yritysjohtaja istui vielä 1950-luvulla hulppeassa, vanhalta rahalta tuoksuvassa toimistossaan messinkivetimillä varustetun mahonkityöpöydän ääressä. Kravatti oli kaulassa joka tilanteessa, ja työmaalla paidan hihat oli ehkä kuumana päivänä kääritty ylös. Asema oli todennäköisesti peritty geeneissä, ja puolisokin löytyi rahasukujen jälkeläisistä, WASP-eliitistä eli valkoisten anglosaksisten protestanttien kermasta.

1990-luvun pomojen toimistoissa sitä vastoin roikkuivat lumilaudat ja sähkökitarat, ja joskus näkyi oudompaakin rekvisiittaa kuten Super Soaker -vesipyssyt, joiden kanssa DreamWorks-elokuvastudion Jeffrey Katzenberg kuvautti itseään. Uusien huippujohtajien asema perustui yliopistokoulutukseen, ja puoliso oli todennäköisesti saman eliittikoulun kasvatti. Jos kohta yhteiskunnan päällimmäinen kerros ei ollut edelleenkään kovin monimuotoista etnisesti, ei ainakaan vanhoihin rahasukuihin kuuluminen ollut enää olennaista.

Uuden ajan bisnespomot olivat mielellään paitsi lapsenmielisiä leikkijöitä, myös filosofian klassikot tuntevia ajattelijoita. Aristoteleet, Sartret ja Macchiavellit eivät pönöttäneet hyllyssä vaan niitä kannettiin näkyvästi kädessä ja siteerattiin. Monet pomoista olivat one-linerien tipauttelijoita: ”välimatka on kuollut”, ”edistys surkastuu” tai ”aika on poimuuntunut”. Ajan henkeen sopi olla yhtä aikaa bisneshai ja sosiologinen visionääri.

Bobot eli boheemit porvarit (bourgeois bohemians) olivat juuri tämän eliitin jäseniä ja heidän arvonsa jakavia edistyksellisiä: vuosituhannen vaihteen tietoyhteiskunnan kermaa.

Päältä päin oli vaikeaa erottaa, istuiko kahvilan naapuripöydässä espressoa siemaileva taiteilija vai cappuccinoa ryystävä pankkiiri. Uraohjuksen titteli saattoi olla team spirit coordinator tai creativity officer. Monet bobo-kermaan kuuluvat olivat taustaltaan humanisteja, jotka eivät lähteneet työelämään rikastuakseen, mutta raha löysi heidät. Korkeatuloisten kotitalouksien osuus viisinkertaistui Amerikassa 1980–1990-luvuilla.

Entiset WASP-eliitin kansoittamat esikaupungit muuttuivat vähitellen latte-kaupungeiksi, uuden eliitin kotipesiksi. Mutta niin muuttuivat myös niiden aikaisemmat vastakohdat, boheemit oppineisuuden keskukset kuten yliopistokaupungit Burlington ja Berkeley. Latte-kaupungeissa viihtyivät mitä moninaisimmat vaihtoehtokulttuurin muodot: musiikin alalajit, pienmediat, jooga, luomuravintolat, yhteisöviljely ja luonnonsuojeluliikkeet. Samaan aikaan ne olivat kukoistavia yrityskeskittymiä, jotke vetivät puoleensa uutta, vaihtoehtoisuuteen viehättynyttä rahaa magneetin lailla.

Uuden rahan sankarit olivat nuoria ja halusivat näyttäytyä muuttuvan kulttuurin henkilöityminä: ei tärkättyinä pukumiehinä vaan luovina persoonina, jotka vain olivat sattuneet perustamaan miljoonien dollarien bisneksen. Uskaltaminen ja avant-garde olivat haluttuja piirteitä. Rahaa ei saanut käyttää täysin turhiin ylellisyyksiin, vaan miljoonat oli sijoitettava hyödyllisiin arkisiin asioihin kuten keittiön varusteluihin, vintage-jouluvaloihin, italialaisiin lattialaattoihin tai kaupunkimaastureihin.

Uuden yläluokan retoriikka oli kapinaa vanhaa, kaavoihin kangistunutta, ahnetta maailmaa vastaan. Näin heidän eetostaan saarnasi Steve Jobs Applen mainoksessa vuonna 1997, kauan ennen iPhonea: ”Here’s to the crazy ones, the misfits, the rebels; the troublemakers, the round pegs in the square holes… They’re not fond of rules and they have no respect for the status quo.

Myös vakiintuneemmat yritykset omaksuivat usein mainonnassaan jonkinlaista kapinallista roolia. Burger King julisti: Sometimes you’ve gotta break the rules. Nike soitti jo 1980-luvulla Beatlesin Revolution-kappaletta mainoksissaan ja myy yhä samannimisiä juoksukenkiä.rebel-collage-2

Olutvallankumouksen nousu- ja laskuvedet

Tietenkin alkuperäiset bobot olivat kapinallisten ja boheemien elkeidensä takana uusi establishment, ja samat tyypit ja heidän perillisensä hallitsevat latte-kaupunkien miljoonabisneksiä yhä nykyäänkin.

Hieman samaan tapaan oluen kapinallisista on tullut eliittiä: osa on myyty tähtienvälisille jättiläispanimoille (kuten Lagunitas Heinekenille), ja osa on kasvanut omin avuin miljoonaluokkaan. Pienet, uudemmat tulokkaat craft-kentällä imitoivat yhä usein edeltäjiensä kuvainkaatajien elkeitä mutta pystyvät harvoin tuomaan mitään aivan uutta sen kummemmin markkinointiin kuin tuotekehitykseen.

En sinänsä vastusta sitä, että olutmaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta kutsutaan vallankumoukseksi. Onhan pienpanimo-oluen markkinaosuus noussut Amerikassa parissakymmenessä vuodessä kahdesta prosentista viiteentoista, ja kasvanut reilusti muissakin maissa. Kyllä muutos on heilautellut markkinoita sen verran tuntuvasti, että kaikki asianomaiset – isoimmatkin ylikansalliset olutkonsernit – ovat tärinän huomanneet.

Vaikea tosin uskoa, että esimerkiksi bolševikit olisivat enää vuonna 1937 kehdanneet kutsua itseään vallankumouksellisiksi, jos tsaari olisi yhä hallinnut 8595:ä prosenttia Venäjästä. Poliittisen historian asiantuntija en ole, mutta jokin vastarinta-, separatisti- tai sissiliike olisi saattanut olla osuvampi termi siinä tilanteessa. Tämä oluen sissisotakin tuottaa silti tuloksia – markkinaosuus siis jatkuvasti paisuu – ja haastajista isoimmat ovat jo merkittäviä toimijoita.

Rennosta rebel-asenteesta ja kuvia kumartelemattomuudesta on tullut panimoille selkäydinreaktio. Tuntuu, että monet lätkäisevät sen  kaikkiin markkinointimateriaaleihin sen kummemmin aivoja rasittamatta. Kenties se uppoaa yhä kuluttajiin, joita tulee käsityöoluen pariin jatkuvasti uusia. Mutta keitä nämä kuluttajat ovat – ja jos heihin kapinapuheet purevat, keitä tosiasiassa kapinakenraalit ovat ja mitä vastaan taistellaan?

Varsinkin Britanniassa on noussut huvituksensekaista närkästystä craft beer -liikettä kohtaan, joka esiintyy ruohonjuuritason ”pienen ihmisen” äänenä isoja ja tylsiä olutmagnaatteja vastaan. Britannian olutkenttä nimittäin poikkeaa monesta muusta maasta siinä, että siellä oli jo ehtinyt syntyä 1970-luvulta lähtien elinvoimainen real ale -kasvusto, jonka panimot ovat ensinnäkin enimmäkseen pieniä mutta myös myyvät olutta hyvin demokraattisilla hinnoilla.

Craft-tulokkaat, joiden sikiäminen Brittein saarilla on tapahtunut pääasiassa viimeisten 10–15 vuoden aikana, sen sijaan laskuttavat tuotteistaan premium-taksoja ja asemoivat itsensä näin ollen Islington-eliitin hintaluokkaan. Ei ihme että esimerkiksi The Pub Curmudgeon -blogin Peter Edwardson heittää retorisen kysymyksen: But wouldn’t it be better all round if the ‘craft beer movement’ could accept that it was just another somewhat pricey niche middle-class enthusiasm and stop pretending it’s trying to change the world?

Tähän kai tämän postauksen ydin sitten kiteytyykin. Jos teet parempaa olutta kuin muut, pyydä siitä korkeampaa hintaa kuin huonosta. Toivottavasti saat, koska olet sen ansainnut. Silloin olet tietysti todennäköisemmin kapitalisti kuin kapinallinen.

Jos taas onnistut saamaan kuluttajat maksamaan sinulle oluestasi isompaa hintaa kuin kilpailijoille sillä perustella, että onnistut markkinoimaan itseäsi uutena ja kiinnostavana (kun kilpailijat eivät), ja oluesi ei ole sen parempaa kuin heillä, toivottavasti kuluttajat havaitsevat kuplan ja tekevät johtopäätöksensä. Silloinkin olet kapitalisti, joskin ehkä epäonnistunut sellainen, mutta et kapinallinen.

Nyt on vuosi 2018. Alkuperäiset käsityöoluen kapinalliset ovat jo pian isoisäiässä. Olemmeko jo valmiit tunnustamaan, että craft beer on muuttanut maailmaa pienessä määrin – ja muuttaa ehkä tästedeskin – mutta että mitään suurempaa vallankumousta on tuskin enää luvassa?

Ja että sillä työväenluokalla, johon liittyvää estetiikkaa on lainattu käsityöoluiden mainontaan, ei ole välttämättä koskaan varaa ostaa mitään näistä oluista? Ja että se yksi punk-markkinoinnistaan tunnettu skottipanimo, joka kutsuu fanejaan joukkorahoituskampanjoihin, on itse asiassa määritetty miljardin punnan arvoiseksi yritykseksi? Ja että craftin ”vallankumous” käynnistyi todistetusti korkeasti koulutetuista, sosioekonomisesti hyväosaisista väestöryhmistä ja on vasta viime vuosina levinnyt myös hieman lähemmäs ruohonjuuritasoa?

Aletaan vähitellen vaimennella inflaation kärsinyttä kansannousuretoriikkaa, ja keskitytään vaikka siihen, että mahdollisimman monilla olisi tilaisuus juoda hyvää olutta.

* * * * *

(1990-luvun bobo-kulttuurin kuvaus on omittu kokonaisuudessaan David Brooksin kirjasta Bobos in Paradise: the new upper class and how they got there, 2000.)

Stone Old Guardian Barley Wine 2011 Vintage Aged in Temecula Red Wine Barrels

Stone Brewing oli yksi craft beerin toisen aallon ”pahoista pojista”, jonka rääväsuinen markkinointityyli auttoi tyrkkimään nuorten tulokkaiden pieniä panimoita 1990-luvun lopulla olutmaailman valokeilaan. Nokkamies Greg Kochilla on hieman BrewDogin ukkojen tyyppinen maine särmikkäiden ulostulojen harrastajana. Nykyään Stone on eteläisen Kalifornian suurin panimo ja yksi koko Yhdysvaltain suurimmista. Sillä on haarakonttori myös Saksassa, ja erilaisia oluita on panimon katalogiin kertynyt jo useampia satoja.

Tällä kertaa pöytääni on päätynyt Old Guardian -ohraviinin punaviinitynnyreissä kypsytetty versio. Old Guardian on kuulunut tuotteena panimon vakiovalikoimaan jo vuosituhannen vaihteesta asti, ja sen eri vuosikertoja on sitten ajan mittaan tarjottu kuluttajille myös erilaisissa tynnyreissä ikäännytettyinä versioina. Perus-Old Guardiania en ole juonut, joten tässä ei ole nyt tulossa erikoistynnyriversion vertailua alkuperäiseen. Kyse on vuoden 2011 vuosikerrasta, joka on pullotettu kaksi vuotta myöhemmin.

cofOlut on saanut kypsyä Temeculan viinialueen punaviinitynnyreissä. Temecula on pari-kolmekymmentä kilometriä Stonen nykyisestä kotikaupungista Escondidosta pohjoiseen, Los Angelesin suuntaan. Siellä muuten paikallisen viinintuotannon uudelleen käynnistämisestä 1960-luvulla vastasi eräs Cilurzon perhe, jonka pojista yksi, Vinnie, kiinnostui myöhemmin oluen panemisesta. Hänen nimensä yhdistyy Russian River -panimoon ja häntä on pidetty double IPA -oluttyylin luojana. Mutta se on toinen tarina.

Tai no, ehkä ei aivan. Amerikkalaisesta barley winestä on sanottu, että se on sekoitus englantilaista barley winea ja amerikkalaista tupla-IPAa. Patrick Dawson kirjoittaa mainiossa Vintage beer -kirjassaan, että monien mielestä amerikkalaisten barleywinejen kellarointi on ajanhukkaa. Dawson itse ei ole aivan tätä mieltä, vaan toteaa, että riittävän maltainen barleywine, jossa on oikeantyyppiset humalat, ikääntyy ihan mukavasti keskimäärin pari–kolme vuotta, jotkut pitempäänkin.

Mutta kuten sanottu, olettaisin viinitynnyreiden tehneen tepposensa nyt lasissa olevalle oluelle, eli en lähde arvailemaan, miten tässä nyt ohraviinin kypsytys on sinänsä onnistunut. Tuoksu on kahvinen, brandymäinen, suutuntuma öljyinen, hiilihappoakin on jäljellä vaikka olut on jo reilut kuusi vuotta vanhaa. Maistaessa tulee vastaan pientä kirpeän lämmintä makua kuin kuumien maiden punaviineissä konsanaan. Värikin on tumma, kuin viinin värjäämä, vaikka alkuperäisen oluen väriä en tiedä. Maussa sitten myös kuivattua luumua, havunoksia, vaniljaa, pähkinää, tummaa hunajaa, worcestershire-kastiketta, suolaa, soijaa, sekä katkeruutta kitalaen takaosassa, joka tuo mieleen punaviinin tanniinit mutta voi ehkä olla humalastakin. Pohjalla on mustaa höytyvää viiden vuoden kellarisäilytyksen jäljiltä.

Amerikkalainen barley wine tässä jotenkin selvästi on taustalla, ja kohtuullisen särmikäs tapaus on kyseessä vielä pitkien kypsyttelyjenkin jälkeen. Miellyttävää juotavaa kyllä, mutta niinpä nämä tynnyröidyt vahvat oluet melkein aina ovat muutenkin. Tietysti olisi mielenkiintoista verrata tätä vuoden 2011 Old Guardianiin ilman mitään tynnyrivaiheita, mutta sitä mahdollisuutta ei tällä kertaa tarjoutunut. Viinien ja varsinkin väkevämpien alkoholijuomien tynnyrit jättävät aina oluihin aika paksun sormenjälkensä, ja sitä jää sitten arvailemaan, mikä lopputuloksessa on alkuperäisen oluen ikääntymistä ja mikä muita tynnyriin tarttuneita makuja. Mielenkiintoisia mutta omalla tavallaan sekaviakin tapauksia nämä tynnyrien tuliaiset.