Tuntuupa vaikealta kirjoittaa grey a:lla, gray, mutta näin amerikkalaiset tekevät. Stephen Kingin “Harmaa lima” on tämän joulukalenterisarjan ensimmäinen novelli, ja se löytyy Kingin ensimmäisestä kokoelmasta Yön äänet (Night Shift). Kokoelma on vuodelta 1978 ja sen tarinoita on julkaistu tietyissä miesyleisölle suunnatuissa lehdissä edeltävien vuosien aikana.
Minulla oli suuri Stephen King -kauteni yläasteella ja lukiossa, jolloin kahlasinkin läpi valtaosan hänen siihen asti ilmestyneistä kauhuromaaneistaan. Myös nämä Yön äänten novellit luin kokonaisuudessaan kohta kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja nyt palasin erikseen tämän pilantuneesta oluesta kertovan tarinan, Harmaan liman, pariin. Ei ole mitään erityistä syytä, miksi King on ollut tässä välillä vähemmällä huomiolla lukulistoillani. Kuten lukuisissa kritiikeissä ja artikkeleissa on todettu vaikka kenen suulla, hän on sulava kertoja ja juonenrakentaja, joka on rikastuttanut aikoinaan kaavamaista kauhukirjallisuusgenreä realistisilla henkilöiden ja tapahtumapaikkojen kuvauksillaan.
Yhdysvaltain koillisrannikko on Stephen Kingin fiktiivisenä maailmana vähintään yhtä tunnettu kuin aikaisempien synkän fiktion pioneerien H.P. Lovecraftin ja Edgar Allan Poen. Jälkimmäisten seudut sijoittuivat Massachusettsiin, Kingin etenkin Maineen. Edeltäjistään poiketen King ei useinkaan ole “hulluuden”, yksinäisyyden, yliherkkyyden tai neuroottisuuden kuvaaja, vaan hänen henkilönsä – esimerkiksi näissä Yön äänten novelleissa – ovat tavallisia kaljabaarien miehiä, college-nuoria tai perusamerikkalaisia pariskuntia, joille periaatteessa ei “pitäisi” tapahtua mitään tarinoiden kauheuksia. Jokin yliluonnollinen voima kuitenkin puuttuu peliin; vai onko sittenkin kyseessä jokin paha heissä itsessään, joka vain löytää purkautumiskanavan?
Myös Harmaan liman alussa puhaltaa kova pohjoistuuli. Sää ei ole tässä novellissa kuitenkaan tärkeässä osassa siten kuin esimerkiksi saman kokoelman tekstissä “Mansikkakevät”, jossa lämmin, sumuinen kevätsää tuo mukanaan sarjamurhaajan. Sen sijaan koiranilma on tekosyy kerääntyä baarin lämpöön, jossa joukko paikallisia miehiä istuskelee, kun Timmy Grenadine -niminen poika kertoo baarin isännälle Henrylle tarinaansa. Timmy on tullut hakemaan sixpackia isälleen Richielle, jonka liikkuminen on mennyt vaikeaksi mutta kaljanjano on kasvanut ja käytös on muuttunut oudoksi.
Miehet lähtevät Timmyn perässä tarkastamaan Richien tilannetta, ja matkalla Henry kertoo muille, mitä on Timmyltä kuullut. Oudot käänteet alkoivat, kun Richie joskus aikaisemmin joi tölkin pilaantunutta olutta. Sen seurauksena häneen näyttää tarttuneen sienitauti, jonka harmaa kasvusto on levinnyt hänen iholleen. On kuin eliö tarvitsisi kasvaakseen aina lisää ja lisää olutta. Mutta kuinka pitkälle infektio onkaan edennyt, kun miehet pääsevät Richien huoneeseen?
Olut, jota Timmy vie baarista isälleen, Harrow’s Supreme, on Kingin keksimä merkki. Tekstissä mainitaan tosin Richien nauttimia oikeitakin olutmerkkejä, ainakin Schlitz ja Golden Light (Michelob-merkin?). Novellina Harmaa lima on ehkä yksiulotteisemmasta päästä Kingin tarinoita. Kauhun tai kumman tunnelma aiheutuu ennen kaikkea ulkopuolisesta, yliluonnollisestakin pieneliöstä, ei niinkään ihmisten välisistä jännitteistä tai yhteisön ongelmista.
Harmaaksi limaksi oluen muuttava bakteeri voisi olla niitä mielikuvia, jotka Stephen Kingin tarinoista jäävät lähtemättömästi mieleen. Minulle se ei ollut kuitenkaan tämän kokoelman ikimuistoisimpia kuvia. Paljon tehokkaampi on esimerkiksi novellin “Mörkö” (“The Boogeyman”) karmiva lopetus. Kuitenkin jopa näitä kauhukuvaelmia paremmin muistan Kingin toisista teksteistä jotkin Uuden-Englannin kuvaukset, kuten Uinu, uinu lemmikkini -kirjan “todelliselta hautausmaalta” eli vanhalta Miꞌkmaq-alkuperäiskansan hautapaikalta avautuvan maiseman, tai Painajaisen eli ‘Salem’s Lotin vampyyrien valtaaman pikkukaupungin. Tukikohdan (The Stand) postapokalyptiset tapahtumapaikat ovat mieleenpainuvia, vaikka sijoittuvat myös muualle Yhdysvaltoihin, ja totta kai Hohdon vuoristohotelli on varmasti koko maailman parhaiten tuntema Stephen King -miljöö.
(Kuva: Kevin Dooley, Flickr.com, CC BY 2.0.)