Joulukuun kuvat 20/24: Back to the future – vuoden 2023 oluttrendejä

Muutaman vuoden ajan keräsin tähän blogiin aina joulun tai uudenvuoden tienoilla seuraavan vuoden oluttrendejä. Noita postauksia varten kävin läpi ison nipun ennustuksia, joita eri maiden olut- ja juoma-aiheisilla verkkosivustoilla oli loppuvuodesta julkaistu (yleensä isoin osa USA:n olutmediasta). Pariin tai kolmeen vuoteen en ole tehnyt moisia koonteja – ensinnäkin koska ennustuksista alkoivat jotenkin uudet ideat kuivahtaa ja toiseksi koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen johdosta.

Nyt pitkästä aikaa katsoin, mitä ammattimaiset povaajat kertovat vuoden 2023 oluttrendeistä maailmalla. Yllättäen trendeissä oli tällä kertaa vähän enemmän luettavaa kuin muutamana viime vuonna, ja jos nyt ei sentään täysin uusia ajatuksia niin ainakin tuoreilla sanamuodoilla ilmaistuja. Tehdään niistä siis ainakin tällainen nopea muutaman pääpointin katsaus. Kuten aina, spekulaatioihin saa suhtautua niihin vähällä tai paljolla vakavuudella kuin haluaa. Arvauksiahan ne vain ovat, vaikka moni artikkeleita varten haastateltu asiantuntija varmasti käyttääkin pohdintoihinsa laajaa kokemustaan ja terävää vaistoaan.

Tämänkertaiset ennustukset voi ehkä kiteyttää erään trendinuuskijan luonnehdintaan ”back to the future”. Sillä viitataan varmasti ennen kaikkea koronakriisin jälkeisiin normaalioloihin, mutta ehkä myös siihen, että olutala ei voi jatkuvasti pelkistyä yhä enemmän johonkin muuhun kuin olueen – olipa se nolla-alkoholiset mallasjuomat tai hard seltzer -tyyppiset kossuvissyt – ilman että joku joskus alkaa kaivata vanhaa takaisin. Tuo tulevaisuus, siis menneisyydestä käsin ajateltuna, tarkoittaa jotain ihan tavallista. Vähän parempaa lageria, länsirannikon IPAa, miksei jopa saksalaisia raikkaita tyylejä kuten kölschiä, tai brittien vähälle huomiolle jäänyttä mildia.

Lagerin paluuta käsityöpanimoiden valikoimaan on tietysti povattu vuotuisissa trendiveikkailuissa jo iät ja ajat, ja onhan pilsneriä ja muita pohjahiivatyylejä nähtykin pienpanimoissa viime aikoina kosolti. Uusi termi eräällä ensi vuoteen katsovalla olutastrologilla oli kuitenkin petite lager, pienimuotoinen, miedonpuoleinen, ei erikoinen mutta kuitenkin maukas olut. Toinen minulle uusi oli pseudo-lager, visio pintahiivan käymisnopeudella toimivasta, rapean raikasta olutta tuottavasta prosessista. Äskettäin suosiota saanut ”cold IPA” voi olla teknisesti tämän vastakohta mutta lopputulos ehkä samantapainen?

Raikkaus, miedommat prosentit – vaikka ei välttämättä ihan ykkös- ja nollaoluiden sarjassa – ja erilaiset jo ennestään tutut, mutta ehkä vähän varjoon jääneet oluttyylit, olivat kaiken kaikkiaan ennustusten ytimessä. Lisäksi myönnettiin sekin, että viime vuosien hittioluet kuten hazy IPA eli NEIPA eivät ole välttämättä katoamassa mihinkään. Jotkut panimot voivat fokusoida valikoimaansa peräti entistä enemmän niihin. Myös hapanoluilla – jopa erilaisia hedelmiä ja eksoottisempiakin ainesosia sisältävillä – voi olla ennustusten mukaan tulevaisuutta.   

Muita mainittuja asioita raaka-ainepuolella olivat artesaanimaltaat (tämäkin minulle uusi näissä ennustuksissa), edistyneemmät humalatuotteet kuten humalaöljyuutteet, tuoreet humalat, sekä edellisinäkin vuosina mainittu CBD eli kannabidioli. Taproomien voittokulun ennustettiin jatkuvan, ja jotkut odottivat pienten panimoiden määrän laskua (niitä on esimerkiksi Yhdysvalloissa jo lähes 10 000). Panimot voivat löytää menestyksen siemeniä myös tarinoista, mihin viittasi erään ennustajan käyttämä käsite passion beers. Siinä oluttyyleillä tai teknisillä yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, miksi joku tietty oluentekijä on innoissaan juuri tästä oluesta ja näistä raaka-aineista.   

Katsellaan siis, mitä vuosi 2023 tuo tullessaan ja moniko näistä oluthoroskoopeista osoittautuu tällä kertaa paikkansa pitäviksi.

(Kuva: floodllama, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Advertisement

Hagström West Coast IPA – road movie -olut, mutta ei arvoton

Voiko panimon perustaa tietämättään? Ilmeisesti voi jos kysymys on ns. kiertolaispanimosta, eli siitä että panimolaitteistoa hallinnoimaton taho suunnittelee ja valmistuttaa oluitaan yhdellä tai useammalla fyysisellä panimolla. Ainakin Ari Juntusen puheista sai Hagström West Coast IPA -oluen julkistustilaisuudessa tiistaina käsityksen, että hän oli tulkinnut tämän IPAn alun perin one off -projektiksi.

Nyt kuitenkin huhutaan, että Juntusen eli bloggari Arden, pienpanimokonkari Ilkka Sysilän ja viestintämies Ari Nyforsin ideoima Hagström-hanke voisi saada jatkoakin. Kenties toisilla panimoilla, kenties toisilla oluttyyleillä. Niille, jotka eivät muista Kaurismäen veljesten alkuaikoja, ei Hagström-nimi varmaan sano mitään. Hän oli Esko Nikkarin esittämä rikollishahmo Mika Kaurismäen ohjaamassa Arvottomissa (1982). Tiistaina Hanahuone Juovan tilaisuudessa puhuttiin, että Mika oli luvannut jopa pistäytyä paikalla oluen lanseerauksessa, mutta samalle päivälle olivat osuneet taiteilija Vesa-Matti Loirin hautajaiset.

Voi toki pohtia, onko Hagström sitten tarpeeksi vetävä kiertolaispanimon brändinimi, jos kolmikon oluttuotanto tästä jatkuu. Vai pitäisikö olla jotain nykyaikaisen räväkkää, tyyliin ”Ukotkin panee”. Yhtä kaikki, tämän Hagström West Coast IPAn (7,5 %) tausta-ajatus kyllä on näyttää 2020-luvun ipauttajille mallia, miten takavuosina Amerikan länsirannikolla tehtiin katkeraa, kirkasta ja hedelmäistä olutta. Nykyisen NEIPA-buumin myötä moni nuorempi on jo varmaan unohtanut, että olut voi olla muutakin kuin sameaa ja mehumaisen matalakatkeroista.   

Maamme niukanlainen olutmedia ei ole yleensä paljon keskittynyt oluttyylien tai muunkaan olutkentän laajempiin muutoksiin ajassa, vaan enemmän on tyydytty fiilistelemään hetkiä ja haastattelemaan innostuneita ihmisiä. Niinpä esimerkiksi IPA-tyylin ja sen varianttien muutoksia on Suomen näkökulmasta voinut varmasti seurailla parhaiten nimenomaan Arden itsensä pitkäjänteisestä blogista. Sieltä on muutamaan otteeseen kuulunut juuri tätä viestiä, ettei kirjoittaja aina niin arvosta nykypanimoiden yrityksiä tehdä klassista West Coast IPAa.

Olarin Panimo naapurikaupungista Espoosta vastaa tämän Hagström-oluen valmistuksesta. Yhteistyöstä olarilaisten ja kiertolaistiimin välillä kerrotaan tarkemmin Arden taustoittavassa blogitekstissä. Lanseeraustilaisuudessa oli paikan päällä parisenkymmentä olutskenen pienempää ja suurempaa vaikuttajaa. Valokuvaani on tainnut sattua seisaallaan olevien Sysilän, Nyforsin ja Juntusen lisäksi myös valtakunnallisten medioiden toimittajakonkareita.

Kun aina on jotain sanottava oluen raaka-aineista, niin nyt niistä löytyy melko tarkat kuvaukset tekijöiden jakamasta infomonisteesta. Vaikka 2000-lukulainen IPA yhdistetään yleisesti nimenomaan amerikkalaisten humalalajikkeiden monipuolisuuteen ja niiden katkeruuteen, Hagströmin tietopaketissa käydään läpi asianmukaisesti myös maltaat ja hiiva. Ohramaltaiden lisäksi mallaspuolelta löytyy Birkkalan tilan luomuspelttiä Suomusjärveltä. Katkerohumala on klassikko Columbus, ja aromihumaloinnissa on käytetty viime vuosina suosittuja Strata-, Azacca- ja El Dorado -lajikkeita. Tekijöiden välisessä työnjaossa Sysilä on huolehtinut maltaista, mäskäyksestä ja katkerohumalasta, Juntunen aromihumalista ja Nyfors brändistä.  

Kuten kuvaukseen sopii, alun hedelmäisyyden jälkeen Hagström West Coast IPA liukuu todella katkeraan ja kuivaan makumaailmaan. Hedelmä on melko trooppista, eli siinä kohtaa old school -jenkki-IPA lyö kättä 2010–20-lukulaisten seuraajiensa kanssa. Juoma on lasissa nykypäivän pienpanimo-olueksi kohtuullisen kirkasta, mutta ei nyt mitään läpinäkyvää sentään. Kyllähän tämä vie mennessään ja palkitsee selkeydellään ja reippailla otteillaan – hienoa olutta.  

Myönnän tietenkin, ettei tämäkään arvio ole aivan neutraali tai objektiivinen, vaan tietenkin kiinni hetkestä ja siitä pienestä ”hypestä” (paremman sanan puutteessa), jota Hagströmin suunnittelijat kykenevät kokemuksen syvällä rintaäänellä luomaan hankkeen ympärille. Ja jottei nyt yllä harjoitetusta kiertolaispanimo-statuksen korostamisesta jäisi väärä kuva, täytyy tietysti alleviivata sitäkin, että tekijöistä Ilkka Sysilä on valmistanut (ilmeisesti osin Arde-avusteisesti) kovan tason IPA-oluita mm. Helsingin Bruuverissa, ja jo kaukaisella 1990-luvulla määritellyt IPA-tyyliä ensimmäisessä suomenkielisessä pienpanimotoiminnan opaskirjassa. Näyttöjä ei siis puutu. Niinpä jäämme odottamaan tulevia Hagström-oluita – liekö pils-tyyli seuraavana vuorossa? Ja ajellaanko sitä tekemään jonnekin toiselle puolelle Suomea road movien hengessä?

Olari-kolmikko: Soft Cap, Rooftop Runner & Crusty Curb

Olarin Panimo on putkahdellut ahkerasti tapetille viime aikoina. Kuutisen vuotta toiminut lafka voitti Suomen Parhaan Oluen tittelin tänä syksynä Runaway-nimisellä NEIPAllaan, ja siitä on riittänyt loputtomasti juttua erilaisissa medioissa. Keväiseen Keijo-keskusteluun olarilaiset vastasivat loppukesästä Jarmo-oluella, jonka brändäys on tehty yhteistyössä someilmiö Pieruperseen kanssa. Kaikkein uusinta Olari-tuotantoa nähtiin aiemmin tällä viikolla Arden legendaarisessa olutblogissa.

Tiedoksi niille, jotka Runawaytä hamuavat mutta eivät ole sitä vielä saaneet, että olutta on tullut äskettäin myyntiin myös tölkeissä ja niitä näyttää olevan panimon verkkokaupassa. Kun hain runsas kuukausi sitten oman Runawayni growler-pakkauksessa, ostin samalla kolme tölkkiä panimon aikaisempia IPA-tyylisiä oluita. Ne tuli maisteltua lokakuun aikana mutta ovat jääneet postaamatta tänne blogiin. Korjataan siis laiminlyönti nyt marraskuun puolella.

  

Soft Cap NEIPA (6 %) herättelee vahvalla ananaksen tuoksulla, jossa on ehkä ripaus hamppuista humalaa mukana. Väri on Berocca-liuoksen sävyä, ehkä vähän vaaleampi – usvainen mutta ei mitään hernerokkasumua. Kuohkeutta on maussa runsaasti, kohtalaisesti hiilihappoakin, ja suuta kuivattavaa greipin nahkaa. Hedelmämehun makeus väijyy taustalla, vaikka kokonaisuutena olut on kuitenkin pikemminkin kuiva, mutta ei suinkaan askeettinen. Katkeruuttakin on, kuten Olarilla on ilmeisesti tapana – pelkkää mehuolutta ei tehdä. Siis onhan esimerkiksi greippi hedelmänä katkera, mutta kun näissä neipoissa ei hedelmää resepteissä ole, humalastahan tuo katkero tulee. Humalanelikko on tässä tapauksessa Mosaic, Sabro, El Dorado ja Amarillo.

Rooftop Runner (8,3 %) on tuplaneipa eli NEDIPA, ja sellaisena tämän kolmikon voimakkain. Yllättäen tuoksu on selvästi miedompi kuin Soft Capissa, ja se viittaa jälleen joihinkin tropiikin hedelmiin. Väri taas on pykälän tummempi; olut on käytännössä läpinäkymätön mutta ei puuromainen. Humala polttelee nyt suun limakalvoja selvästi enemmän kuin edellisessä. Jälleen lajikkeita on neljä, ja ne ovat kaikki Uudesta-Seelannista eli Aotearoasta: Taiheke, Nelson Sauvin, Rakau ja Waimea. Makeaa hedelmäisyyttä on selvästi enemmän kuin Soft Capissa, joten tämä osuu omaan makuhermooni edellistä paremmin. Humalan katkeruutta on ainakin aistinvaraisesti vähemmän. Sitä en tiedä, voiko makeusero johtua Rooftop Runnerin korkeammasta alkoholiprosentista – viljapuolella raaka-aineet ovat samat, vaikka Rooftopissa mallasta varmaan on enemmän – mutta tässä vahvuudessa NEIPA joka tapauksessa toimii minulle yleensä parhaiten.

Crusty Curb (7,1 %) eli settini kolmas olut on tyylilajiltaan “West Coast IPA”, mikä tietysti tarkoittaa samaa jota vielä 10 vuotta sitten kutsuttiin pelkäksi IPA:ksi. USA:n länsirannikolla 1980–90-luvuilla syntynyt tulkinta vanhasta brittioluttyylistä luottaa amerikkalaisten humalalajikkeiden sitruunaisiin sävyihin, tuoreuteen ja katkeruuteen. Ulkonäöltään Crusty Curb vastaa luonnehdintaa, se on vähemmän samea ja astetta tummempi kuin kaksi edellistä. Tuoksussa on vanhan koulukunnan (siis 20–30 vuotta vanhan) humalaisuutta ja ehkä jopa aavistus karamellia. Sanotaan tässä vaiheessa, että tämän oluen humalalajikkeet ovat Cascade, Columbus, Centennial, Idaho7 ja Simcoe, eli vahvasti kyseiseen sukupolveen kallellaan. Olarilainen, vähän mineraalinen kuohkeus pelaa tässä flipperiä maltaan karamellisuuden ja humalasitruksen kanssa. Kyseessä on varmaan jossain määrin moderni tulkinta vuosituhannen vaihteen IPA-klassikoista, mutta tunnistettavat elementit ovat toki tallella. En keksi tästäkään mitään ihmeempiä valituksen aiheita.

Yhteenveto: Pitäisi varmaan joskus aktiivisesti kehua muidenkin kotimaisten IPA-maakarien tekoja kuin tämän Olarin. Muuten joku alkaa epäillä kotikenttäetua, kun kuitenkin olen syntyjäni espoolainen. En ole kotonani NEIPA-kentässä, mutta silloin tällöin tulee himo näihin trooppisen katkeriin paksukaisiin. Näiden kolmen välille on hankalaa tehdä eroa objektiivisilla “tähtiarvioilla”, koska kaikki vaikuttavat toisaalta hallituilta suorituksilta ja toisaalta keskenään vähän erilaisilta tuotteilta. Toistan nyt kuitenkin sen, että Rooftop Runnerin tyyppiset NEIPAt uppoavat omaan makuuni parhaiten ja tietysti siis toivon, että Olarikin jatkaa myös tämän oppisuunnan hiomista kohti seuraavia SPO-voittoja.  

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Finlayson Art Area & Plevna Art Ale

Tampereen vanha Finlaysonin tehdasalue on mahtava miljöö, jossa on tullut viihdyttyä vuosien varrella sekä Plevnan panimoravintolassa että erinäisissä muissa yhteyksissä. Näin loppukesästä alueen tiloja täyttää – nyt jo seitsemättä kertaa – maksuton taidetapahtuma Finlayson Art Area.

Jos ette ole koskaan käyneet, poikkeaminen kannattaa jo siksikin, että tapahtuman varjolla pääsee luontevasti seikkailemaan esimerkiksi Kuusvooninkisen, vanhan tehtaan, 1800-lukulaisiin tehdassaleihin. Suuri osa taiteilijoista on esillä juuri täällä. Vanhassa tehtaassa olevista kotimaisista taiteilijoista jäivät tänä vuonna ehkä parhaiten mieleen Teemu Mäenpään graffitivaikutteiset maalaukset, Esko Männikön valokuvat, miksei myös Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaation humiseva kuusi tai Birger Kaipiaisen klassinen keramiikka. Koskitehtaassa Grafiikanpaja Himmelblaussa oli Norman Ackroydin mustavalkoista grafiikkaa brittimaisemista. Anni Laukan varjoteokset Media 54 -galleriassa olivat myös mielenkiintoisia.

Tapahtumahan vetelee siis tältä vuodelta jo viimeisiään, eli sunnuntaihin asti on aikaa pistäytyä paikalla. Koko taiteilijakatras on tarkistettavissa etukäteen tapahtuman verkkosivuilta, josta löytyy myös alueen kartta. Lisäksi Plevnan puolella voi käydä siemailemassa tapahtumaan liittyvää kausituotetta Art Alea, joka ainakin jonain aikaisempana vuonna oli muistaakseni aika keskitien APA – ehkei kovin mieleenpainuva.

Tämän vuoden Art Ale (Not So Hazy) (6 %) on Plevnan mukaan “panimon poikien” näkemys suositusta NEIPA-oluttyylistä. Kyse on tietenkin Uuden-Englannin sameankeltaisesta, hedelmäisen katkerasta pintahiivaoluesta. Niinpä usvaisuuden käytännössä täydellinen puuttuminen tästä Plevna-oluesta on toki erikoinen piirre, olkoonkin näkemyksellistä. Vahvuutta on kuitenkin nyt enemmän kuin joskus ennen, ja ulosmyyntioikeuden ansiostahan pullon voi ostaa Plevnan puodin jääkaapista vaikka kotiin nautittavaksi. DDH-lyhenne viittaa tuttuun tapaan tuplakuivahumalointiin. Ei yhtään hassumpi olut – tuoksussa ja maussa oli joitain neipamaisia piirteitä vaikka ulkonäössä ei ollut – ja osaamistahan talosta kyllä löytyy, vaikka sameita ipoja eivät tykkäisi tehdäkään.

Kaljakesä ’21: Birra, Lappeenranta

Lappeenranta on varmasti kesäkaupunkina paljon muutakin kuin “yksi katu alas ja toinen ylös”, mutta siihen moni pikaisempi visiitti ehkä tiivistyy. Hotellimme oli ylhäällä mäellä ja satama tietenkin Saimaan rannan tasalla. Kuljeskelimme tiistai-illan kuumuudessa Prinsessa Armadan ja live-musiikkia tarjoavan lavan ohi Linnoituksen niemen kärkeen, jossa en muista ennen käyneeni. Nyt siellä toimii Lehmus Roasteryn kuppila vanhassa Satamatie 6:n tiilimakasiinissa, jota on ilmeisesti käytetty muinoin hevostallinakin.

Heidän terassillaan nautimme Aperol Spritzit kuten ulkoilmaihmisten kuuluu. Lehmuksella oli tiskillään myös rivistö pienpanimo-oluita Virolahden Takatalo & Tompurilta ja paikalliselta Tujulta. Näistä Valliolut on kahvilan ja Tuju-panimon yhteistyötä. Kapusimme seuraavaksi katselemaan tunnelmallista Linnoitusta, jossa oli meneillään jonkinlainen vanhojen autojen kokoontumisajo. Söimme jälleen pizzaa, tällä kertaa Valliravintolassa ja ohutpohjaista, ei napolilaista – joka tapauksessa hyvää.

Kellon lyödessä kahdeksan kajahti iltasoittona vanha tuttu Karjalan kunnailla. Trumpettitulkintaa soitetaan tänä kesänä kaupungintalon katolta, aikaisemmin sama äänite on soinut muun muassa Linnoituksen ortodoksikirkon kellotapulista. En ollut tästä perinteestä tiennyt. Hieno kansanlauluhan se on, ja kun Olutkoirallakin on juuria sekä Lappeenrannassa että rajan taakse jääneessä Karjalassa, sydäntä lämmitti tällainen soitanta.

Oluiden bermudankolmio löytyy Lappeenrannassa Kauppakadun rinteestä, jossa ovat vastakkain S-ryhmän baari Birra ja Teerenpelin paikallinen haarakonttori. Aivan vieressä kadunkulmassa on myös Wolkoffin viini- ja olutkellari, joka ei kuitenkaan ollut tiistai-iltana auki. “Huurteisen” voi nauttia selvästikin myös Birran vieressä olevassa osuuskaupparavintola Lampussa, joka on ollut paikalla jo vuodesta 1965. Terassi on Birran kanssa yhteinen, ja itse siis noudimme juomamme ulkopaikoille nimenomaan Birrasta.

Ensimmäinen valintani oli champagne beer -termillä itseään kutsuva Speakeasy (7 %), jota luulin henkilökunnan kuvauksen perusteella belgialaiseksi mutta jonka tekijä WooHa Brewing onkin Skotlannista. Olut on kuitenkin belgialaistyylinen, ihan tunnistettavastikin, ja maistui ainakin minulle hyvin – hedelmäistä, aika selkeän oloista vahvaa blondia. Tiskillä kerrottiin, että oluen laskeminen lasiin kestää kauan ja niin se kestikin. Tarkempi samppanjayhteys jäi epäselväksi, olisiko kyseessä hiivaan ja käymiseen liittyvä menetelmä.

Toisena kokeilin vielä paikallisen suuruuden Tujun taidonnäytettä nimeltä Full HD 8K Ultra Citra (8 %). Se oli suunnilleen sitä miltä kuulostaa, jenkkihumaloitua tupla-NEIPAa mutta ei trooppisen tönköillä avantgarde-humalilla. Tämä olut oli varsinkin alkuun mukavan raikas easy-drinking NEIPA ilman kärventävää humalaa – melko makea ja tuoreen oloinen – mutta lasin hiljalleen tyhjentyessä ja hiukan lämmetessä irtosi jo pienet poltteetkin. Joka tapauksessa tuotteesta tuli jälleen kerran olo, että Panimoyhtiö Tuju hallitsee hommansa eikä sitä turhaan pidetä yhtenä lajin taitajista.

Olimme lähteneet Puumalasta samana aamuna kohti Lappeenrantaa ajatuksena pysähtyä vain lounaalle Niinisaaren ravintola Niinipuuhun. Tämä on lossimatkan päässä sijaitseva maatilaravintola, johon käännytään kantatie 62:lta pian Puumalansalmen sillan jälkeen. Ravintolassa oli kalapainotteinen à la carte -lista sekä vaihtuva lounas. Söimme jälkimmäisen, johon kuului lohikeittoa ja lammaspataa. Hyvät ruoat – ja palanpainikkeeksi matkustajalle eli minulle Waahto Breweryn Kahvi Stout (7,4 %) Savonlinnasta.

Ruokolahdella Kyläniemen kohdalla poikkesimme toistamiseen päätieltä ja kävimme katsomassa 1,5 kilometrin pituisen Huuhanrannan. Se on Saimaan pisimpiä hiekkarantoja, jolta löytyy myös geologisesti ja kasvitieteellisesti kiinnostavaa nähtävää. Porukkaa ei ollut aivan valtavasti, koska rannalla ei ole erityisemmin palveluita ja se on jonkinmoisen ajomatkan päässä kaikkialta. Ranta on nähtävyys, mutta tällä kertaa emme jääneet siitä pitkäksi aikaa nauttimaan, kun kesän toistaiseksi viimeinen 30 asteen helle alkoi korventaa tukalasti päätä. Ei auttanut vaikka vieressä olivat Suomen suurimman järven viileät vedet.

Keskiviikkoaamuna Lappeenrannasta Helsinkiin päin lähtiessä kävimme vielä syömässä torilla “pakolliset” vedyt ja atomit. En ollut niitä varmaan pariin kymmeneen vuoteen syönyt, mutta suositella kyllä voin – summittainen kuvaus täytetyistä lihapiirakoista ei anna oikeaa kuvaa asiasta. Piirakat ovat juuri sopivan pieniä ja pehmeitä, hyvine täytteineen, ja ainakin Sirkka Peitsoman torikojulla ne tarjotaan hassuista lasipikareista. Seinällä oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön kiitoskirje muutaman vuoden takaisesta vetyhetkestä maakuntamatkalla. Mausteiksi otan vain sinapin ja ketsupin, kurkkusalaattia ja majoneeseja vierastan.

Pakko on vielä suositella yhtä pysähdyspaikkaa matkalla Helsingistä joko Etelä-Savoon tai Etelä-Karjalaan, nimittäin Repoveden kansallispuistoa. Siellä kävimme itse jo matkalla Mikkeliin, mutta se ei ole kovin kaukana reitiltä kummassakaan suunnassa. Melko lähellä kansallispuiston Lapinsalmen pysäköintialuetta on sitä paitsi maailmanperintökohde Verlan tehdasmuseo. Repovedellä harpoimme itse 3,5 kilometrin pituisen Ketunlenkin, jonka varrelta löytyy sekä riippusilta että käsikäyttöinen lossi. Eväidensyöntipaikkojakin on, samoin uimapaikkoja, jos kesäpäivät jatkuvat yhtä kuumina kuin tähän asti tänä poikkeuksellisena vuonna.

Olarin Panimon tölkit: All City, Area 21 IPA West Coast Haze ja Caddy Sourville

Joulukuussa olen blogannut vain kalenterinluukkuja, joissa on päättämäni teeman mukaisesti tarinoita 1980-luvusta, eli useat noin neljänkymmenen vuoden takaa. Nyt tulee vaihteeksi muutama sana nykypäivästä. Onhan toki siitäkin jo lähes 40 vuotta, kun ensimmäisen kerran kävin Olarissa (lapsena), mutta silloin siellä ei ollut panimoa.

Nyt on, tai ainakin Otaniemessä toimiva Olarin Panimo, joka tarjosi pari viikkoa sitten bloggareille ja muille kirjoittajille/vaikuttajille maistiaisia uusista tölkkioluistaan. Nämä tuli nyt viime viikonloppuna maisteltua, joten kopioinpa tähän alle vaikutelmia, joita kirjoittelin maistaessa muistiin.

 

All City (5,5 %) on panimon ensimmäinen ruokakauppamyyntiin menevä NEIPA. Mangolassin värinen tai vieläkin vaaleampi olut on luonnollisesti samea, tuoksussa on hyvin raikasta sitruunaista, ananaksista humalaa. Tölkin kanteen oli muuten tullut kuhmu, jota siinä minusta ei ollut, kun sain tölkit alun perin käsiini. Mistä lie kuhmu tullut – ensin pelkäsin, että sisällä tölkissä tapahtuu jotain, mikä räjähtää kannen mukana silmille, mutta ihan rauhallisesti olut kyllä avatessa käyttäytyi.

Maku ja suutuntuma ovat linjassa tuoksun kanssa, siinä on kuohkea greipinkuorinen mehuisuus, joka on myös katkeraa. Jokin elementti – humala kai – kutittelee kurkunpäässä asti tavalla, johon harvemmin törmään. Mikäs tässä: erittäin hedelmäistä ja juotavaa. Tyylilaji on toki tällaiselle vanhalle karpaasille edelleen vähän vieras, ja jos joku tulisi paljastamaan, että tämä on todellisuudessa jokin cocktail jossa ei ole ollenkaan mallasta, en pystyisi heti mausta todistamaan väitettä vääräksikään. Humalan hapot jäävät vähän polttelemaan jälkeen. Hyvät pisteet kumminkin.

Area 21 IPA West Coast Hazen (6,3 %) on tarkoitus olla alkuperäiseen Olarin postinumero-IPAan verrattuna astetta 2020-lukulaisempi olut. Tuoksussa ja maussa aistin vanhan liiton jenkki-ipojen humalaa, appelsiinin sävyä, miedosti havumaista, ja mausta olen erottavinani hieman värikkäämpää mallastakin. Voi toki olla, että kun jo väri on nykyneipaa oranssimpi, silmähavainto ohjaa myös nenä- ja suuaistimuksia.

Miellyttävä ja raikas IPA on sinänsä kyseessä, ja siinä on mietoa sameutta – kuten kuvailuun west coast haze sopiikin – mutta ei tätä ole kovin pitkälle neipautettu. Katkeruutta jää jonkin verran jälkimakuun, mutta 1990–2000-lukulaista uhoa siinä ei ole. Tuote tuntuu tuoreelta, ja humalahapot pysyvät aisoissa. Eihän tässä ehkä mitään kovin yllättävääkään ole, mutta jos kyse on enemmän tai vähemmän yhdestä panimon perustuotteesta, tärkeintä on varmaan toimivuus. 

Caddy Sourvillen (5,2 %) kanssa ollaan sameankeltaisen hapanoluen äärellä. Tuoksussa on hedelmää ja jotain tuttua hapanoluen elementtiä, ehkä maitohappoon liittyvää, koska tässä oluessa käytetty Philly Sour -hiiva tuottaa ilmeisesti nimenomaan laktista käymistä. Oluen raaka-ainelistassakin on hedelmää – persikkaa, aprikoosia ja passiota – sekä kaikkia neljää perusviljaa paitsi ruista.

Raikkaan puoleinen hedelmäolut onkin lopputuloksena, vähän kuin Valion sekahedelmämehun ja jonkin hyvin mineraalisen vissyveden yhdistelmä (alkoholilla höystettynä tietysti, mutta se ei juurikaan maistu). Ehkä maitohappoisen hiivan ansiosta tässä on muistumaa jopa belgialaisista hapanoluista, brettan puuttuessa toki ei niinkään lambic-pohjaisista. Kuitenkin jokin yhdistelmässä tuottaa myös pientä saippuaista makua kitalakeen. Happamuus ei ole naamaa vääntävää vaan sellaista tasoa, jonka minäkin jossain kesäjuomassa sietäisin.

Pätevän tuntuisia tölkkituotteita tuli näin ollen aluekeskuksesta, joten ihan mielelläni poikkesin normaalilta maltaiselta linjaltani vaihteeksi humalavetoisten ja happamienkin herkkujen pariin.

FCBR-vallankumouksen tila + Olarin Panimon täsmäpudotus Konepajaan

On taas se aika vuodesta, kun HOK-Elannon Oluthuoneet nostavat hanatyrkkyjensä joukkoon kotimaisten pienpanimoiden oluita, joista ainakin osa on uutuuksia. Konseptin nimi on jo viidettä vuotta Finnish Craft Beer Revolution, ja jos jonkun mielestä vallankumous pitäisi pystyä viemään läpi alle viidessä vuodessa, kannattaa muistaa, että itse Ranskan vallankumouskin kesti kymmenen.

Miltä sitten vallankumous tällä hetkellä näyttää? Voi olla, että koronakeväänä ja -kesänä kovia kokeneet panimot ja oluthuoneet eivät ole aivan parhaassa iskussaan, mutta ainakin on sanottava, että FCBR on aikaisemmista vuosista toden teolla tehostunut.

Nimittäin vuonna 2016 seitsemässätoista oluthuoneessa esiintyi yhteensä 17 panimoa, yksi kussakin. Tänä vuonna osallistuvia panimoita on enää seitsemän, vaikka Suomen panimomäärä on takuulla viidessä vuodessa kasvanut huimasti. Kukin nyt mukana olevista panimoista (Fat Lizard, Maku, CoolHead, Olarin Panimo, Laitila, Plevna ja Mufloni) “hoitaa” useamman kuin yhden oluthuoneen.

Itse kiinnostuin tällä kertaa Olarin Panimon hazy-oluista, joista muutamia bloggarikollega Arde ja hänen asiantuntijavieraansa Ilkka Sysilä ovat käyneet kesällä maistamassa paikan päällä Espoossa ja kehuneet. FCBR-kokonaisuudessa Olarin oluita oli tarjolla Triplan Ratamossa ja Vallilan Konepajassa, joista itse suuntasin perjantain työpäivän päätteeksi jälkimmäiseen.

Konepajan terassi on Sturenkadun ja Aleksis Kiven kadun vilkkaassa risteyksessä, jossa oluen maistelua hieman häiritsee liikenteen melun lisäksi Meiran paahtimon muheva kahvintuoksu. Toisaalta terassi sijaitsee asuinkerrosten suojassa, joten katos varmasti ilahduttaa sadepäivinä oluenystäviä. Nyt oli toki kaunis, aurinkoinen ilta.

Kun tarjolla oli pieniäkin maisteluannoksia yhdestä desilitrasta alkaen, sain testailtua aika nopeassa tahdissa kolme Olarin olutta. Hazy Hoodz 9 (6,7 %) on “supersuositun Hazy Hoodz NEIPA -sarjan uusin tuotos”, jonka humalalajikkeina ovat Mosaic, Moutere ja Amarillo. Thro’ Up (7,1 %) on Citra-vetoinen kirkkaampi tuotos, josta löytyy myös Eurekaa, Simcoeta ja Sabroa. Kattauksen vahvin Top 2 Bottom (8,3 %) on samea, London Fog -hiivalla pantu olut, jossa on humalina Citraa, Amarilloa ja El Doradoa.

Tämän tyylilajin oluita tulee helposti katsottua humalalajikkeiden kautta, ja niin kai on tarkoituskin, vaikka esimerkiksi hiivallakin on uusimmissa sameissa oluissa roolinsa. Hazy Hoodz oli Valion Kolmen hedelmän mehun tuoksuinen olut, joka asettui hedelmäisen alun jälkeen aika kuivaksi, melkein askeettisen kalkkiseksi ja mineraaliseksi. Kokonaisuutena siitä jäi selkeä ja onnistunut kuva.

Thro’ Up ei ole omaan makuuni yhtä linjakas olut kuin edeltäjä. Kun ollaan mehulinjalla, tämän tuoksumaailma muistuttaa keltaista Mehukattia, jota ainakin 80-luvulla lapsena juotiin. Sitruksisuus tarttuu makunystyröihin – johtuuko siitä, että Citraa on tungettu tankki täyteen? Mielestäni tämä on astetta makeampi kuin Hazy Hoodz 9, mutta sellaiseen makeuteen ei päädytä, mitä joissain vahvemmissa NEIPA-oluissa on.

 

Ei siihen päädytty myöskään Top 2 Bottomia maistellessa, vaikka ennakkotietojen mukaan London Fog -nestehiiva jättää jälkeensä pientä makeutta. Banaanikärpäset, joita terassilla lenteli, olivat kyllä tuotteista kiinnostuneita, ja yksi niistä päätyi uimaankin Thro’ Up-maistelulasini viimeiseen tilkkaan. En uskonut, että ötökkä olisi sieltä enää omin avuin noussut, mutta niin vain se kömpi hetken päästä lasin reunoja ylös. Sitä en ehtinyt nähdä, pääsikö kärpänen vielä siivilleen ja miten lento sujui.

Top 2 Bottom oli minulle hiukan haastavaa juotavaa, koska sen sitruunahappomainen kirpeys nousi jo vähän yllättävällekin tasolle. Jälkimakuun jäi napakkaa humalakatkeroa, johon niin usein ei nyky-ipoissa törmää. Oluessa tapahtui paljon, ja se kaikki oli varsin 2020-lukulaista. Nuoruuden jenkki-ipoista on tultu kauas. Ainakin panimon oma luonnehdinta “tämä böneksi on kunnon täyteentukotettu humalalla sekä suutuntumalla” pitää empiiristen kokeiden perusteella paikkansa. Sinänsä aikatasot menevät tässä myös ristiin rastiin: Olarin Panimon nykyinen toimitusjohtajahan on MC Taakibörstan Setä Koponen eli Tommi Koistinen, ja Olarin rap-skenen tuotoksia taas muistan entisenä espoolaisena juuri tuolta parinkymmenen vuoden takaa.  

Malmgård- ja Hedönist-näytteet

Viimeisten parin kuukauden sisään puhelimeen on kahdesti pärähtänyt ilmoitus, että lähetys Malmgårdin panimolta odottaa postissa noutajaansa. Ensimmäisellä kerralla kyse oli Hedönist-olutmerkin IPA-4-packista, mutta kuten tunnettua, Malmgård ja Hedönistiä isännöivä Saimaa Brewing Company kuuluvat nykyään samaan MBH Breweries Oy -konserniin.

Toisella kerralla paketista löytyi sitten itsensä Malmgårdin kartanopanimon uutuustuotteita, joista tosin ainakin kuivahumaloitu pilsneri oli tölkin tekstin mukaan Mikkelissä Saimaan panimolla pantua. Muut Malmgårdin lähettämät oluet olivat New England Pale Ale, Kuningatar Sour ja Maalaisvehnä. Hedönisteilta puolestaan tuli Brut IPA, NEIPA ja Milkshake IPA, joiden seurana oli pikemminkin sörsselssön-osastoon kuuluva Shandy IPA. No, pirtelö-IPAkin on ehkä rajatapaus.

Onko lahjaolutta suuhun katsominen? On kai, eihän niitä muuten posti bloggareille toisi. Ensimmäisenä pullona avautui Maalaisvehnä. Siinä oli aavistus tallimaista tuoksua, joka farmhouse ale -diggareille on tuttu ja myös viime vuosien saisoneissa aika yleinen.

Maultaan olut oli suoraviivaisen kesäinen, otsikkonsa mukainen tuote. Suoraan jääkaapista lasiin kaadettuna apulaistestaaja piti suutuntumaa turhan ohuena (olisiko sitten kannattanut tehdä 4,9 %:a selvästi miedompi tuote?). Lämmetessään olut jätti kuitenkin varsin positiivisen vaikutelman, ja nämä pohdinnat unohtuivat. Tämä meni satsin oluista minulla selkeimmin ”jatkoon”.

Seuraava olut oli Hedönistin puolelta, Brut IPA – yksi viimeisten puolentoista vuoden hypetettyjä oluttyylejä. Tässä ei nyt päästy oikein puusta pitkään arvioinneissa: hikisen tuoksun karkottamina päädyimme pikemminkin keskustelemaan siitä, miksi brutteja ylipäätään tehdään. Kysymykseen en osaa vastata – olen jäänyt käsitykseen, että joku Amerikassa on keksinyt tekniikan niiden tuottamiseen, ja tyylin kaupallistamisella on saatu taas uutuudennälkäinen olutkansa kohisemaan. Eivät kuluttajat kai olisi itse osanneet moista kikkaa toivoa.

Malmgårdin New England Pale Alea ja Hedönistin NEIPAa piti maistella rinnakkain, jos vaikka siten avautuisi uusia näkökulmia tähän sinänsä trendikkääseen – vaikka pari vuotta kauemmin markkinoilla olleeseen – IPAn lajiin. Kumpikaan ei ollut sameaa hedelmämehua muistuttavalla tavalla uusienglantilainen, vaan oluet olivat pikemminkin toffeenvärisiä ja lasissa melko kirkkaitakin. Kohtuullista trooppisuutta ja useamman viljalajin (Malmgårdilla tuttuun tapaan emmerin) tuomaa rustiikkisuutta löytyi molempien tuoksusta tai mausta, ja kaksikko ylitti maaliviivan suunnilleen rinta rinnan. Vertailu ei siis paljastanut mitään mullistavaa. Ratebeerin mukaan molemmat ovat itse asiassa Malmgårdilla pantuja.

Saimaalla valmistettu Dry Hop Pilsner oli tämän satsin maustamattomista Malmgård-brändätyistä oluista heikoin. Kun se kerran oli DDH-pilsneri, oli yllättävää, ettei mitään humalan aromia tuntunut tuoksussa. Myös maun suhteen kynnettiin jotenkin vaikeasti raskassoutuisen, ehkä diasetyylisenkin tšekkilagerin ja amerikkalaisen India pale lager -jutun välimaastossa, saavuttamatta kummankaan parhaita puolia.

Maustetut oluet ja sekoitukset ovat oma lukunsa, ja Kuningatar Sour oli ehkä odotuksiin nähden selkein pettymys, omassa suussani ei paljon muumilimua kummempi kokemus. Hedönistin Shandy (3 %) oli kiva sitruunainen humalasooda, jossa kyllä oli niin vähän mitään olutmaista, etten tiedä, onko tämä blogi oikea paikka sen arviointiin. Toisaalta saman voisi varmaan sanoa monistakin maustetuista Goseista tai Berliner Weisseista, joita itsensä vakavasti ottavat oluttyypit eri kanavilla arvioivat. Strawberry Milkshake IPA oli sekin nimensä mukainen easy drinking -juoma, yhtä kaukana kyllä oluesta kuin hattara ohraleivästä. Tässä osastossa tunnelmiin vaikuttaa sekin kysymys, olenko edes oikeaa kohderyhmää.

En ole tehnyt kotiläksyjäni niin hyvin, että tietäisin, ketkä nykyään oluita panevat Mikkelissä ja ketkä Pernajassa – enkä aio yrittää sormella osoittaakaan mihinkään suuntiin. Jotenkin silti tuntuisi, että näiden kahden talon luonteet ja osaamiset kannattaisi pitää jossain määrin erillään. Malmgård–Huvila-jatkumon huiput ovat liittyneet portterin, belgialaistyylien ja erikoisviljojen yhdistelyyn pintahiivapuolella. Moni kartanon vahvempi olut on ollut vakuuttava ilmestys. Saimaan osaaminen lienee muissa jutuissa. Hedönist on sitä paitsi brändäysnäkökulmasta irrallisen tuntuinen idea Saimaan – ja varsinkin Malmgårdin – kyljessä roikkumaan.

Valitan, mutta mä en oo niitä tyyppejä. Kippis kuitenkin!

Sekalaiset pullohankinnat Varsovan olutfestivaaleilta

Kirjoittelin muutama viikko sitten tuoreimman Varsovan olutfestivaalin kuulumisia. Koska visiitti tapahtumaan oli aika pikainen, ostin muutaman pullon sieltä täältä eri tuottajien tiskeiltä myös kotiin vietäväksi.

LAB 16, Pracownia Piwa (7,9 %). Pracownia on Puolan tuoreen olutbuumin näkyvimpiä tekijöitä, ja käsityönä tekemiseen viittaa panimon nimikin, jonka voi ehkä kääntää Olutstudioksi. LAB-sarjan taustoja en tarkemmin tiedä, mutta kyseessä on todennäköisesti kokeilevampien reseptien tai prototyyppien sarja. Näitä on nyt parisenkymmentä ilmestynyt, numero ykkönen oli näköjään viskitynnyreissä kypsynyt grodziskie ja tämä nro 16 puolestaan Brettanomyces-hiivalla ja maitohappobakteereilla höystetty Baltic porter.

Itämerenportteri on toiminut erilaisissa maustamis- ja kypsytystapauksissa ihan hyvin, ehkä siksi, että se on perusmuodossaan usein miedosti humaloitu, makeahko mutta ei brittiläisen paahteinen. Odotin tältä oluelta suhteellisen paljon, mutta jos nyt en täysin pettynytkään, niin odotukset eivät myöskään aivan täyttyneet. Selkeä villihiivan tuoma ”orvalmaisuus” on mukana, mutta en ole varma, miten hyvin se sulautuu portterin tummaan tukevuuteen. Tuloksessa on jotain viinimäistä, mutta toisaalta myös yrttiliköörin tyyliä Riga Balsamin hengessä. Tumma toffee tuntuu tuoksussa. Hiilihappo on melko vähäistä. Tämä on mielenkiintoinen olut mutta ei niin elegantti kuin konseptin perusteella voisi odottaa.

New England IPA, CR/AK (7,5 %). Ostin kauniin pullon perusteella tämän oluen ja oletin ostaessani puolalaiseksi. Eihän craft beerien etiketeistä yleensä tiedä kuin panimon osoitetta tihrustamalla, mistä maasta on kyse, kun kaikkia oluttyylejä tehdään joka paikassa ja pullojen graafiset ilmeet ovat saman näköisiä. Kotona vasta hoksasin, että CR/AK on sama italialaispanimo, jolta olen Helsingissäkin juonut ainakin White Rabbitiä, pippurilla maustettua vehnäolutta.

Panimon NEIPA on etikettinsä mukaan juomakuntoista kolmen kuukauden ajan. Pullotuspäivä oli heinäkuun puolessavälissä ja ostoajankohta syyskuun lopussa. Valitettavasti tämä olut tuli nyt juotua vasta parasta ennen -ajan umpeuduttua. Ihan hieno olut pullossa oli jäljellä sitä avatessa, mutta tuntui, että ainakin humalan raikkaus hupeni jo selvästi ennen 0,33 l annoksen loppua. Citra, Mosaic ja Motueka olivat humalina. Lopussa korostuivat karvaismarjan kuori ja jauhoinen viljaisuus, ehkä kaurasta. Hyvä kokonaisuus, mutta kyllähän tuo päivämäärien merkitseminen ohjaa ajattelemaan, että tuote olisi ollut ihan parhaimmillaan jokin viikko sitten.

US, Palatum (8 %). Palatum on lähiolutta eli panimo majailee Varsovan liepeillä. Festivaaleilta nappaamani esite kuvailee panimon hyvin sympaattisena perheyrityksenä, jossa suurin piirtein jokaisella sukulaisella on oma pikku roolinsa yrityksen toiminnassa. Monenlaista tämä vuoden vanha panimo on jo ehtinyt tekemään, käytännössä kuitenkin craft-hengessä lähes pelkkiä pintahiivaoluita yhden sun toisen maan tyylillä.

Nyt on pullossa saksalaishenkinen Weizenbock nimeltään US. En tiedä, mihin kirjainyhdistelmä liittyy, mutta kysyin kuitenkin tiskiltä, onko oluessa joitakin amerikkalaisvaikutteita. Kuulemma ei: se on saksalaiselle tyylille uskollinen. En väitä vastaan – pintahiivainen hedelmäisyys oli banaanilla ja mausteilla kuorrutettua baijerilaisvehnäoluen maailmaa. Toisin kuin parhaissa sellaisissa, tässä oli kuitenkin käyminen jäänyt kenties kesken: tulos oli hyvin vähähiilihappoinen, makea ja mahdollisesti vierteenmakuinen. Itse kun saksalaisista oluista tykkään, ilahdun aina uusien panimojen bock-lanseerauksista, mutta nyt tuotetta täytyy vielä hioa selvästi raikkaampaan suuntaan.

Kord Whiskey Barrel Aged, Jan Olbracht (12 %). Kord vie tämänkertaisessa joukossa  ykkössijan vahvuutensa ja pullonmuotonsa puolesta. Luonnehdinta quintuple, puolaksi pięćdrupel, jota panimo tästä oluesta vähän kieli poskessa käyttää, on tarkoitettu viittaamaan belgialaisiin luostarioluihin. Siellähän on tullut jo kauan sitten tavaksi puhua tupla- ja triplavahvuisista oluista, ja hollantilais-amerikkalaisten vaikutteiden ansiosta asteikkoon on tullut myös neljäs porras, quadrupel. Puolalaiset nokittavat yhdellä, eli tässä puhutaan nyt jo vahvuudeltaan ”viisinkertaisesta” oluesta, vaikka Kord ehkä onkin kaikilta ominaisuuksiltaan aivan samanlaista kuin nelinkertaisiksi kuvatut oluet usein ovat.

Olut on suhteellisen makea ja viinimäinen; viskitynnyrissä oleskelusta huolimatta se tuo mieleen brandyn ja rommirusinan maut, ehkä maitokahvin. Vaniljaista sävyä on tarttunut mukaan tynnyristä. Kokonaisuus on miellyttävä, ja vaikka alkoholikin pienesti polttelee, se pysyy mukavasti taka-alalla eikä tunnu viinaiselta.