ABK Edel ja Rothaus Märzen

Viime viikonloppuna postasin kotimaisesta märzen-oluesta, jonka tuotoista osa lahjoitetaan Ukrainan auttamiseksi. Tällä kertaa testissä on kaksi eteläsaksalaista märzeniä, joihin ei liity muuta ajankohtaista tai erikoista kuin että molemmat sattuvat löytymään tällä hetkellä Alkon valikoimasta. Märzenit siis olivat vanhaan aikaan maaliskuussa pantuja kesäoluita, jotka kuuluivat syksyn sadonkorjuujuhlien juominkeihin.

Tekijöistä ABK:n (Die Aktienbrauerei Kaufbeuren) historia Baijerin Schwabenissa ulottuu keskiajalle asti, joskin panimolla on nykyään amerikkalainen enemmistöomistaja. Rothaus on puolestaan Baden-Württembergin osavaltion omistama valtionpanimo, jossa 1700-luvun lopussa oluenpanon aloittivat benediktiinimunkit, vaikka toiminta sittemmin päätyikin maallisen vallan käsiin. Se sijaitsee Schwarzwaldin alueella.

Aika perinteisiä panimoita näyttävät joka tapauksessa olevan nämä molemmat. Koko saksalainen skaala hallitaan kyllä, pilsnereistä vehnäoluiden kautta vahvoihin bockeihin, mutta IPAan tai muihin ulkomaisiin pintahiivaerikoisuuksiin ei ole lähdetty. Kumpikin on vanhojen pienpanimoiden luvatussa maassa, Saksan etelävaltioissa, panimokentän isoimmasta päästä. Rothausin tuotanto hipoo melkein miljoonan vuotuisen hehtolitran rajaa, ja ABK:kin on kuusinumeroisissa luvuissa.

Edel ei ehkä sisällä nimessään vihjettä märzen-tyyppisestä oluesta, mutta panimo itse kutsuu sitä juhlaolueksi, joten sellainen se on. Olut on väriltään syvän kullankeltainen, tuoksu on maltainen mutta jollain lailla myös metallinen; nämä samat elementit toistuvat maussa. Olut on varsin makea ottaen huomioon ettei prosenttien (5,8 %) puolesta puhuta edes bockista.

Olemukseltaan tämä Edel on aika lähellä Andechsin luostaripanimon vastaavaa olutta, Spezial Helliä, jossa maltaisuus on myös makeahkoa mutta vähän viljaisempaa ja vailla metallin klangia. Kun Edel lasissa lämpenee, mukaan tulee kemikaalimainenkin piirre sekä hunajaisuutta.

Rothausin olut on Märzen jopa nimeltään, joskin se tunnetaan 0,33 l pulloissa eri nimellä, Eiszäpfle. Rothausin Märzen (5,6 %) on Edeliä astetta vaaleampi olut, jonka tuoksussa mallas on viljaista ja hieman paperista – melkein kuin suomalaisissa A-oluissa – eikä ollenkaan yhtä makeaa kuin ABK:n oluessa. Myös maussa on runsaasti selkeän oloista vaaleaa mallasta ja hieman ruohoista humalaa. Tässä on katkeruutta 22 EBU, kun astetta vahvemmassa Edelissä on 18. Rothaus Märzen sammuttaa janoa lagermaisesti, kun Edelissä on pieni öljyinen tuntuma, joka ei ole niin raikas.  

Molemmat ovat melko pehmeitä, lempeitä oluita, jossa humalan puraisua tai muitakaan särmiä ei paljon ole, vaan keskitytään puhtaasti mallastyynyillä lepäilyyn. Oluet edustavat varsin luotettavaa eteläsaksalaista osaamista, joskaan eivät ole aivan terävintä saksalaisen olutsuorittamisen kärkeä. Kumpaakin voisin kenties ostaa silti toistekin, tai tilata litran kolpakolla, jos Saksassa liikkuessa vaikka syysjuhlien aikaan tulisi jossain vastaan.

Olari & HOMBRE: Brew It Better Yourself – ja rahaa Ukrainaan

Viime viikkoina Euroopassa on tehty urakalla asioita Ukrainan eteen ja ukrainalaisten tukemiseksi, aina suurista poliittisista päätöksistä pienempiin arkielämän avustuksiin ja tempauksiin. Jälkimmäisiin kuuluu erilaisia olutaiheisiakin juttuja, kuten “solidaarisuusolut”, jota on kehotettu tekemään ukrainalaisten kotipanijoiden reseptillä – kyseessä on punajuurta sisältävä vahva stout.

Nyt maisteltava olut ei ole kuitenkaan se, vaan Brew It Better Yourself (5,5 %) on Olarin Panimon ja kotiolutyhteisö HOMBREn eli pääkaupunkiseudun kotipanijoiden yhteistyöolut. Myynnin tuotoista ohjataan 20 senttiä per tölkki Ukrainan apuun. Tyylilaji on märzen, eli historiallisesti Baijerissa edellissyksyn viljoista pantu maaliskuun olut. Kun kesällä ei ennen vanhaan voitu olutta tehdä, keväällä pantiin kesäksi hieman vahvempia oluita, joista viimeisten tuli säilyä hyvinä varastoissa syksyn sadonkorjuujuhliin saakka.

Olarin Panimo kertoo:

Etiketti oli jo lähdössä painoon, kun panimon instagram-tilille tuli viesti ukrainalaiselta kotioluentekijältä ja olutharrastajalta Dmytrolta. Hän pyysi meitä käyttämään Brewers Against War -logoa solidaarisuuden osoitukseksi ja Venäjän hyökkäyssodan vastustamiseksi. Kun olimme päättäneet oluen tuotoilla jo tukea Ukrainaa, logon lisääminen tuntui luonnolliselta. Myös Dmytron kotiolutharrastus sopi hyvin tämän oluen teemaan.

Etiketin on suunnitellut HOMBRE-yhteisön perustajajäsen Pate Pesonius. Kyseessä on noin 3 000-päisen kotipanijajoukon ensimmäinen kaupallinen olut. Resepti löytyy muun muassa Olutpostin artikkelista tämän linkin takaa. Ostin omat tölkkini Juova Hanahuoneen tiskiltä Kaisaniemestä, koska oluen prosentit mahdollistavat juuri ja juuri sen ulosmyynnin baarista.

Itse olut on väriltään punertavan kultainen, sopivasti vaahtoava ja maltaan ja ruohon tuoksuinen. Se on kirkas ja melko kevyen tuntuinen, selkeästi maltainen, mutta maltaan reunoilla tuntuu myös sitruunan puraisua. Mietoa karamellisuuttakin on mukana, samoin jotain metallista tai mineraalista, ja ruohoisuutta ehkä humalasta.

Tässä ei varsinaisesti lähdetä hakemaan märzenin olemusta mistään kovin tummista, historiallisista meiningeistä. Maltaista on 62 prosenttia vaaleaa pilsneriä ja 31 prosenttia aavistuksen tummempaa Munich II:ta. Humalapuolella mennään Hallertaun Magnumilla ja Mittelfrühllä sekä Saazilla. Tykkäisin itse, että ruohoisuutta olisi vähemmän ja makeampien maltaiden pohjaa vielä vähän enemmän, mutta varsin pätevää tekemistä tässä on toki taustalla. Ja pisteet tietysti siitä, että hieman epämuodikkaalla oluttyylillä on rohkeasti lähdetty ideaa toteuttamaan.

* * * * *

Brew It Better Yourself -olutta olisi saatavana myös Olarin Panimon kaupasta Espoon Otaniemestä sekä näköjään myös erinäisistä muista baareista. Lisäksi sitä on toimitettu ainakin joihinkin K-kauppoihin eri puolella Etelä-Suomea, meillä päin esimerkiksi Rediin, Sörkkaan, Arabiaan ja Mustaanpekkaan. Kallion K-marketissakin olisi pitänyt olla, mutta tänään sunnuntaina ei näkynyt – olisiko satsi myyty jo loppuun.  

Ukrainalaisia sopii tietysti tukea muutenkin kuin ostamalla oluttölkkejä. Tein itse pari lahjoitusta tekstiviesteillä avustusjärjestöille. Listoja tahoista, joiden kautta voi auttaa, on koottu moniin paikkoihin, kuten nyt vaikka Hesarin verkkosivuille. Kansainvälisen olutkansan kannatusta on keskittynyt ainakin jossain määrin Drinkers for Ukraine -aloitteen ympärille, ja sen taustajoukoissa on sekä ukrainalaista että länsieurooppalaista ns. uskottavaa porukkaa.

Alkon jouluoluet #1: Hohenthanner Winterfestbier

Ryhdyn postailemaan Alkon jouluoluista itse asiassa täsmälleen samana päivänä kuin vuosi sitten: 24. lokakuuta. Maisteluun päätyi tällä kertaa ensimmäisenä Hohenthanner Winterfestbier (5,8 %), Hohenthannin linnapanimosta Baijerista. Minulle panimo oli ennestään tuntematon, mutta pienen selvittelyn perusteella se näyttäisi olevan juuri sellainen kuin voi kuvitella.

1800-luvulta asti pikkukaupungin kartanolinnan mailla toiminut panimo on ollut luonnollisestikin saman suvun omistuksessa alusta asti, ja valikoima on varmasti vuosikymmenten saatossa elänyt vain vähän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana mukaan on tullut muutama craftbier, jotka eroavat perussaksalaisista oluista hieman korkeampien katkeroiden ja uudentyyppisten humalalajikkeiden osalta (yhdessä oluessa on jopa ale-hiivaa). Talvinen juhlaolut ei kuitenkaan kuulu näihin erikoisuuksiin vaan edustaa hyvin perinteistä saksalaista lager-tyyliä.

Se ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin odotin. Olin ajatellut, että Winterfestbier saattaisi olla vain muutamaa pykälää vahvempi versio panimon vaaleasta peruslagerista. Kyse on kuitenkin hieman punertavasta festbieristä, johon sopisi varmasti myös sana märzen. Tämä tarkoittaa usein – kuten tässäkin tapauksessa – runsaampaa maltaan makeutta ja miedompaa humalan makua.

Vähäeleinen juhlaolut tämä onkin. Vaikka panimo taitaa jopa jäädä Saksan kuuluisimman humalankasvatusalueen Hallertaun rajojen sisään, humala on tässä oluessa todella sivuosassa. EBUja on 15 eli meikäläisten bulkkikeskioluiden luokkaa mutta aistinvaraisesti humalasta ei ole paljonkaan jälkiä. Vahvuutta on etiketin mukaan 5,8 %, mutta aikaisempien kirja- ja nettitietojen mukaan olut on takavuosina ollut hieman miedompi. Makeahkon maltaisuuden lisäksi maussa on aavistus pähkinää ja kevyt sitruksen kirpeys, ehkä vähän yrttisyyttä loppuliu’ussa. Tuoksu on neutraali, jos jotain niin maltainen.

Tyyliin nähden kyllä melko raikas ja hyvin tehty olut on linnapanimolta tuotu – kuten Saksassa on tapana, ongelmia ei pahemmin ole. Ei tämä tietenkään herätä riemun kiljahduksia tai jännityksen värinää juuri kenessäkään. Näiden juhlaoluiden juhlavuus on sidottu aikaan ja paikkaan, sinne kyliin ja pikkukaupunkeihin joissa tällaisia on juotu ties monenko polven ajan. Mukavaa silti että Saksastakin tulee monennäköistä ja -makuista olutta myös monopolin hyllyille.

Alkon jouluolutvalikoimasta kerroin edellisessä postauksessa ja luultavasti muutamassa seuraavassa maistellaan vielä lisää kauden tuotteita.

(Baijeri-kuva: Flickr.com / Dr. Matthias Ripp, CC BY 2.0.)

Oktoberfest-oluet 2021: RPS Oktoberfest Vienna Lager & Mallaskoski OktoberRye

On taas se aika vuodesta, kun München valmistautuisi maailman suurimman kansanjuhlan Oktoberfestin avajaisiin – jos tapahtumaa ei olisi tänäkin vuonna peruttu COVIDin takia – ja olutmedioiden kuvavirroissa ympäri maailman vilisee festivaalin perinteisestä tunnelmasta inspiroituneita kuvia.

Hieman yleistäen: jos kuvissa sinivalkoruutuisten baijerilaistunnusten ja muhkeiden brezelien vierellä on kolpakollinen kullankeltaista olutta, kuva on todennäköisesti saksalainen. Jos olut on punertavanruskeaa, kuva on amerikkalainen. Nämä ovat oktoberfest-oluen päävärit.

Punertava oli perinteinen värisävy myös Münchenin panimoilla menneinä vuosikymmeninä, kunnes juhlaolut alkoi muuttua hellesin väriseksi, vaaleaksi. Uudemmat pienpanimot eri maissa ovat sen sijaan mieltyneet historialliseen väriin ja siis astetta tummempaan mallascocktailiin. Se, kutsutaanko lopputulosta nimellä märzen vai (oktober)fest(bier), on melkeinpä yksi ja sama. Punertavaa juhlaolutta löytyy myös muualta Baijerista, mutta Münchenin perinteisistä panimoista sitä harrastaa vain Hacker-Pschorr.

Alkon tämän syksyn oktoberfest-kattaus sisältää viime vuodelta tutun vaaleiden juhlaoluiden viisikon: müncheniläiset Paulaner, Spaten, Hofbräu ja Löwenbräu sekä lähempää Tšekin rajaa kotoisin oleva Irlbacher. Kylkiäisenä on Erdinger Oktoberfest Weissbier: myös viime vuoden valikoimassa esiintynyt vehnäolut. Kaksi uutta oktoberfest-valikoiman olutta tulee Savosta ja Pohjanmaalta ja nepä ovatkin tämänkertaisen setin kiinnostavimmat. Nämä testailinkin jo viime viikonloppuna heti niiden tultua hyllyyn.

Rock Paper Scissors (RPS) Brewing Company on vuonna 2017 perustettu kuopiolainen panimo, jonka oluita ei ole aikaisemmin tainnut tässä blogissa esiintyä. Oktoberfest Vienna Lager (5,9 %) kuuluu punertavien oktoberfestbierien kastiin, kuten vienna tai wiener lageriksi tunnustautuvan oluen kuuluukin. Tuoksu on ainakin minun nenääni herkullinen, karamellista ja pähkinäistä mallasta. Samaa jatkuu maussakin, jossa on myös pienesti tummempaa hedelmää ja humalan ruohoista tai yrttistä henkeä.

Tämä ei ole suussa kuitenkaan erityisen tuhti olut, ja juhlan kunniaksi mallasta olisi voinut ehkä laittaa pataan hieman reippaamminkin, keittää sitten lopputuloksen vähän yli 6-prosenttiseksi, kun kuitenkaan ei maitokauppaankaan mahdu. Hiilihappo oli ehkä vähän terävä. Hyviä märzeneitä joisin tähän aikaan vuodesta mielelläni enemmänkin, mutta eihän niitä kovin helpolla Suomesta löydy. Niinpä pisteet kuopiolaisille tästä tarjoomuksesta – minulle ainakin maistui, etsikööt muut mahdollisia vikoja tiheämmällä kammalla.

Mallaskosken OktoberRye (6 %) on panimon kuvauksen mukaan oktoberfestmärzen, eli asian ytimessä pysytään edelleen – ja käytännössä samassa tyylissä kuin edellinen kuopiolainen. Ruismallas on ehkä suurin ero näiden kahden välillä, joskin mallaspaletissa voi joitain muitakin eroja olla. Punertava ja varsin kirkas on tämäkin lasiin kaadettuna. Tuoksun ja maun suhteen pysytään samoissa ympyröissä kuin RPS:n oluessakin, mutta suutuntuma on astetta pyöreämpi. Sitä ei varmasti tee 0,1 prosenttiyksikön ero alkoholipitoisuudessa vaan ehkä ruismallas, ehkä jokin muu ominaisuus. Pieni sahtimaisen puuroinen häivähdys käväisee maussa, joka muuten on aika elegantti ja hallittu. Sekä tuoksussa että maussa on myös aavistuksen enemmän vahvan alen hedelmäisyyttä kuin edellisessä oluessa.

Pimentyvään vuodenaikaan sopivat tämän tyylilajin oluet, ja nyt testatut kaksi esimerkkiä ovat vahvasti oikealla tiellä. Tietysti näitä tehdään varmasti siksikin, että Alko tällaisia syyskaudella hakee. Niin tai näin, mitään pahaa ei liene siinä että kotimaiset pienpanimot kehittävät lager-osaamistaan. Onhan Suomeen syntynyt ennenkin hyviä oluita vain sen takia, että Alko jotain tietynlaista juomaa haluaa tai sallii, yhtenä esimerkkinä nyt legendaarinen Koffin portteri 50-luvulla.

Oktoberfest-kuvat: Flickr.com, distillated (CC BY-SA 2.0), jit bag (CC BY 2.0).

Brui-Mina

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 3. luukku.

1980-luvulla eri puolilla olutmaailmaa oli vielä elossa ja toiminnassa monia ihmisiä ja paikkoja, jotka elivät ikään kuin vanhaa aikaa – teollistuminen ja olutalan keskittyminen olivat ajaneet heidän ohitseen, eikä muillakaan uusilla muoti-ilmiöillä ollut sijaa heidän maailmassaan. Voi tällaisia yksittäisiä olla yhä nytkin jäljellä, mutta vähän.  

Eräs konkari oli Wilhelmina “Mina” Bickel, jonka panimo oli Baijerin Obermögersheimissa. Die Biere Deutschlands -kirjan kirjoittajat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul kävivät hänen luonaan keväällä 1985, jolloin Mina oli 86-vuotias. Paikallisille hän oli “Brui-Mina”: maatilan, ravintolan ja pienen panimon emäntä jo 55 vuotta eli suurimman osan elämästään.

Brui-Mina pani olutta vain syksystä kevääseen, kuten Frankenin maaseudulla oli muinoin tapana, kun kylmälaitteita oli vasta lähinnä kaupunkipanimoissa. Minalla niitä ei ollut edes 1980-luvulla. Maaliskuussa syntyi talven viimeinen keitto, ja kirjan kirjoittajat kutsuvatkin hänen oluttaan hyvin tummaksi märzen-tyyppiseksi vollbieriksi. Sitä se varmasti oli. Oluen kantavierreväkevyys oli 13–14 % välillä, ja maku “muistutti savuoluita”. Oluen loputtua kesäkuumalla Mina tarjoili müncheniläisen panimon dunkelia, ja omaa pantiin taas syksyn viilennyttyä.

Tuotanto oli pienimuotoista: 130–150 hehtolitraa valmistui vuodessa 1980-luvulla, ja huippuvuonnakin eli 1928 alle 200 hl. Kirjoittajien mukaan pelkällä panimolla pystyi Saksassa elämään 5 000 hl minimituotannolla, joten rahoiksi Minan toiminta ei varmasti lyönyt – ehkä lisätienestiä tuli sitten ravintolasta tai maatilan tuotteista. Viimeksi mainittuihin kuului muuten oman tarhan humala, jonka käyttö panimon oluessa oli tuolloin Saksassa harvinaista ellei ainutlaatuista.

Oluen resepti oli peräisin Mina Bickelin isältä, joka oli toiminut oluenpanijana samassa kylässä. Minan tiluksilla on pantu olutta jo 1400-luvulla. Maailmansotien välissä isä luovutti tilan tyttärelleen ja kuoli vain pari vuotta myöhemmin. Paljon ei noista ajoista ollut Minan tilalla muuttunut, paitsi että panimoravintolan emännästä oli tullut ikävuosien myötä kyläläisten rakastama hahmo, jolla oli kyky saada nuoretkin asiakkaat viihtymään menneen maailman idyllissä. Kylän nuoret tulivat korjaamaan humalasatoa syksyisin, ja adoptiopoika Rafael auttoi panimolla.

Brui-Mina kuoli vuonna 1989 saavutettuaan 90 vuoden iän. Höllhuberin ja Kaulin mukaan tarkoitus oli tehdä talosta ja panimosta Minan kuoleman jälkeen museo. En tiedä, kävikö näin koskaan. Kirjoittajien kysymys “mutta mitä se kaikki olisi ilman häntä, Brui-Minaa?” on tietysti paikallaan. Joka tapauksessa vuonna 2004 Minan panimoa päätettiin kunnioittaa Bad Windsheimin ulkoilmamuseossa, jossa pahvinen Brui-Mina katsoo vierestä, kun kävijät kirjoittavat terveisiään museon vieraskirjaan.

 — Lähteet: Höllhuber D. & Kaul W., Die Biere Deutschlands, Frankenland Online, Allgemeine Hotel- und Gastronomie-Zeitung. Kuva (Mittelfranken): Sergei Gussev, Flickr.com, CC BY 2.0.

Oktoberfest, jota ei ollut

Yksi monista isoista asioista ja tilaisuuksista, joita pieni virus on onnistunut tänä vuonna peruuttamaan, on Münchenin kansanjuhla Oktoberfest. Wikipedia tietää kertoa, että Oktoberfest on jätetty historiansa aikana järjestämättä vain 24 kertaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen peruutusvuosi sen jälkeen, kun toisen maailmansodan mainingeista selvittiin. Aloituspäivä olisi ollut nyt lauantaina, jos tapahtuma olisi toteutunut normaalisti.

Olen ollut paikan päällä kerran, ja pakko on sanoa, että jos jokin oluttapahtuma nykymuodossaan on koronan leviämiselle otollista alustaa, niin se on ehkä juuri Oktoberfest. Juhlinta tapahtuu pääasiassa teltoissa eli käytännössä sisätiloissa, joissa sadoittain ihmisiä on ahtautuneina pöytiin (ja pöytien päälle) tiiviinä massana, ja laulu raikaa. Kaiken lisäksi ainakin osa juhlaväestä on sen verran iloisessa hiprakassa, ettei varmasti edes normaalia varovaisuuden tasoa saa aivan pidettyä yllä.

Isommat yleisötilaisuudet on Münchenissä peruttu muutenkin vuoden loppuun saakka. Niinpä esimerkiksi Münchener Starkbierfestival jää järjestämättä – se olisi ollut käynnissä tällä Oktoberfestiä edeltävällä viikolla. Pieniä hyperpaikallisia olutkarkeloita saattaa Münchenissäkin toteutua, mutta niistä en ole lähtenyt ottamaan selvää. Tuskin tämän blogin lukijoissa on monia, jotka olisivat sille suunnalle juuri nyt matkustamassa ja etsisivät vinkkejä.

Toki Müncheninkin olutmaailmassa tapahtuu erinäisiä asioita, vaikka isot juhlat jäävätkin tältä vuodelta väliin. Yksi paikallinen olutuutinen koskee Giesinger-panimoa, joka on ensimmäisenä oluentekijänä sataan vuoteen saanut oikeuden käyttää “müncheniläisen panimon” arvonimeä. Tähän ei riitä se, että panee olutta kyseisessä kaupungissa, vaan panimon täytyy lisäksi hankkia vetensä Münchenin pohjavedestä 150 metrin syvyydestä. Giesinger porasi itselleen syvän kaivon ja saa ilmeisesti sitä kautta oikeuden esiintyä tulevilla Oktoberfesteillä aitona müncheniläispanimona.

* * * * *

Alko on jälleen tuonut kausivalikoimaansa muutaman Oktoberfestbierin: tällä kertaa mukana ovat Spatenin, Paulanerin, Löwenbräun ja Hofbräun vaaleat perusoktot, Irlbacher Gäuboden Volksfestbier sekä Erdinger Oktoberfest. Maistoin Erdingerin, koska se oli ainoa itselleni ennestään tuntematon (vaikka yleensä mieluummin juonkin tässä juhlasesongissa vaaleaa tai punertavaa ohrajuhlaolutta).

Oluen nimi on todellakin pelkkä Oktoberfest, mikä saattaisi viitata siihen, että pullot on etiketöity Amerikkaan vientiä varten. Amerikassa tämän oluttyylin nimi on Oktoberfest, kun taas Saksassa Oktoberfest on se juhla ja Oktoberfestbier se olut. Vahvuutta on 5,7 %, kuten Erdingerin Festweißessa, joten eiköhän tämä ole juurikin tuo juhlavehnä uusissa vaatteissa. Saksalaisen etiketin kuvassa on juhlateltta, tähän toiseen taas on saatu mahdutettua myös perinteinen naistarjoilija dirndlissään ja kolpakkorivistö kourassa.

Vehnäoluessa on viljainen, jopa vähän jauhoinen tuoksu, jossa on mukana yllättäen ripaus alkoholia. Vaikka prosentit ovat vehnäolueksi melko koholla, suutuntuma on vetinen, eikä baijerilaisen weißbierin tyyppiominaisuuksia – kuten mausteisen banaanista hiivaefektiä – tunnu juurikaan. Makeutta on jonkin verran, samoin jotain epämääräistä hedelmäisyyttä ja kivennäisaineita. Onko panimomestaria briiffattu, että “tee niin lähelle Spatenin ja muiden oluita kuin vehnällä pystyt”? En nyt väitä, että olut olisi suunniteltu vain mahdollisimman helposti juhlissa alas meneväksi juomaksi, mutta kovin monipuoliseksi nautiskeluolueksi siitä ei myöskään näillä eväillä ole.

Festbier-kauden avaus: Irlbacher ja Weihenstephaner

Syyskuu on Oktoberfestin kuukausi ja Münchenin isojen kemujen avajaisiin on reilut kaksi viikkoa. Viime vuonnahan kävin paikan päällä, tällä kertaa reissua ei ole suunnitteilla. Eilen Alkon nurkassa odotteli lavan täydeltä Festbier-laatikoita, joita ei ollut vielä avattu tai hyllytetty. Kun kyselin uutuuksien perään, myyjä veisti pari laatikkoa auki ja ojensi pyytämäni pullot.

Ainakin joinakin vuosina Alko on tuonut Baijerista vain Münchenin kuuden virallisen Oktoberfest-panimon juhlaoluita. Nytkin myös näitä on edustettuina, eli Löwenbräu, Spaten ja Paulaner löytyvät valikoimasta. Itse otin matkaani nyt vain kahta ei-müncheniläistä juhlaolutta, joista toinen oli Festbier valtionpanimo Weihenstephanilta ja toinen peräisin sata kilometriä Münchenistä itään Irlbacher-panimolta. Jälkimmäinen on nimeltään Gäubodenvolksfest-Bier, eli kyseessä on Baijerin toiseksi suurimman kansanjuhlan nimikko-olut.

Mitä Festbier tai Oktoberfestbier oikein on? “Oktoberfest-olut on perinteisesti kantavierteeltään 13-14 prosenttinen syvän kullan värinen Märzen, joka maistuu hyvin maltaiselta eikä ole liian vahvasti humaloitu. Maltaana käytetään klassista müncheniläistä mallasta”, kuvailivat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul vuonna 1988 kirjassaan Die Biere Deutschlands.

He totesivat myös, että tämä kultainen olut alkoi syrjäyttää aikaisempaa pronssinpunaista juhla-Märzeniä 1950-luvulla. Sekään ei ollut Höllhuberin ja Kaulin mukaan alkuperäinen Oktoberfest-olut, vaan vuoteen 1892 asti juhlassa oli juotu varta vasten tarkoitukseen pantua kevyttä kesäolutta. Se oli kuitenkin kilpaillut jo vuodesta 1872 saakka tämän toisen juhlaoluen kanssa. Silloin nimittäin kesäolut oli yllättäen loppunut Schottenhamelin teltasta kesken, ja ravintoloitsija oli alkanut tarjoilla varastosta Spatenin talviolutta – vahvempaa Märzeniä siis. Aluksi kahnausta poliisin kanssa aiheuttanut vahva olutuutuus oli sittemmin vähitellen vakiintunut Münchenin olutjuhlan perinteisiin ja lopulta sen ainoaksi olutlaaduksi.

cofHöllhuber ja Kaul pitivät itsestään selvänä, että kultainen Oktoberfestbier on Märzen-olutta siinä missä tummemmatkin variantit. Samoin sen luokitteli vuonna 1977 aiheesta ensimmäisen kerran kirjoittanut Michael Jackson. Amerikkalaiset, jotka toimivat tänä päivänä maailman puolivirallisina oluttyylien kategorisoijina, ovat ryhtyneet nyttemmin erottamaan Festbieriä omaksi, Märzenistä poikkeavaksi oluttyylikseen. Tämän erottelun mukaan Festbier olisi tuo moderni, kullanvärinen juhlaolut ja Märzen tummempi, perinteinen versio.

Minusta erottelu on tarpeeton. Jos Festbier rajataan tyylinä näihin vaaleisiin, nyky-Oktoberfestin inspiroimiin juhlaoluihin, niille jää todella kapea lokero vahvimpien Hellesien ja miedompien Heller Bockien väliin. Eikö oluttyylejä voisi erotella myös käyttötarkoitusten eikä aina pelkkien aistinvaraisten ominaisuuksien mukaan? Käytännössä osa Baijerin juhlaoluista on joka tapauksessa tyylilokeroiden välillä tasapainoilevia, vaaleahkoja tai miedosti punertavia, makean maltaisia oluita, joita sanoina kuvaavat ihan hyvin sekä Märzen että Festbier.

Weihenstephaner Festbier (5,8 %) ja Irlbacher Gäubodenvolksfest-Bier (5,6 %) ovat molemmat oktoberfestmäisen kullanvaaleita oluita. Weihenstephanin versio oli leipäisen maltainen, neutraali, miedon yrttisesti humaloitu, juhlaolueksi müncheniläisen kuivahko ja aavistuksen alkoholivivahteinen. Irlbacherista olin aluksi aistivinani kaalin aromin ja maun, joka joskus aloittelevien ulkomaisten lagerinpanijoiden yritelmiä leimaa. Hapankaali pysyköön lautasella, olut lasissa. Ei olut lopulta kuitenkaan varsinaisesti vihanneksinen ollut, olipahan Weihenstephaneriin verrattuna vähemmän sulkeutunut, makeampi, hedelmäisempi ja runsaampi. Jos useampi lasillinen pitäisi jompaakumpaa nauttia, valitsisin ehkä kuitenkin Weihenstephanerin. Mitään Baijerin parhaita tai kiinnostavimpia oluita nämä kaksi juhlajuomaa eivät ole, mutta hienoa, että Alko on välillä ottanut valikoimiinsa taas muutakin saksalaisjuhlien tuotteita kuin Münchenin vakiomerkkejä.

Lyhyet erikoiset: Lidlin Volksfestbier (5,5 %)

Kirjoitin kuluneella viikolla Oktoberfestistä, ja ehkä siksi Festbier on nyt aiheena mielen päällä. Näitä on minulle tullut eteläsaksalaisilta panimoilta vuosien mittaan vastaan ehkä korkeintaan kymmenkunta, Münchenin tunnettujen juhlaoluiden lisäksi.

Olutfariseukset saattavat ajatella, että saksalaisen juhlaoluen pitäisi olla suurin piirtein punaruskeaa Märzeniä ollakseen oikeaoppista – sellaista siis jota tyylioppaissa myös Vienna-style Lageriksi kutsutaan. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että Festbier on usein yhtä vaaleaa kuin Helles, jonkin verran vahvempaa ja monesti myös makeaa.

schwaben
Nyt kuvassa olevat Volksfestbier-pullot on ostettu Lidlistä, ei tosin Suomesta, kuten prosenteista voi päätelläkin. Tekijä Dinkelacker-Schwaben-Bräu on kahden vanhan stuttgartilaisen panimon muodostama suurehko yhteenliittymä, ja vieläpä itsenäinen panimo (tosin Schwaben-Bräu on kuulunut jossakin vaiheessa myös InBeville).

Tässä ehkä on siis suurin piirtein Stuttgartin vastine Münchenin kuudelle panimolle, jonkin verran pienempi vain. Kyse ei toisin sanoen ole ”maitokaupan omasta merkistä”.

Koska Lidl on meikäläisistä ruokakaupoista se, jossa käyminen tuntuu ulkomailla suunnilleen samalta kuin kotimaassa, Volksfestbierin bongaaminen tuntui tavallaan aikamatkalta Suomen uuden alkoholilain aikakauteen (jos se siis toteutuisi sellaisena kuin ehdotus, josta nyt syyskuussa eduskunnassa kiisteltiin).

Eihän tämä mikään Saksan paras olut ollut, mutta kuitenkin ihan kelvollinen, perusvaaleaa germaaniolutta hieman tuhdimpi kausiolut. Tyylillisesti olisin voinut heittää sen Oktoberfest- tai Märzen-kategorian sijaan esimerkiksi Export-koppaan. Olut oli maltaan tuoksuinen ja prosentteihinsa nähden vielä kevyehko ja kuiva, maltainen maultaankin, joskin aavistuksenomainen pahvin vivahde leijui muuten hyvän viljan liepeillä. Humalaa oli hyvin miedosti, mutta kun olut lämpeni, jälkimakuun tuli jalohumalan minttuista raikkautta.

Juhlaolut pääsi töihin tavallisen viikonlopun saunaoluena ja suoriutui siitä tehtävästä ihan kunnialla. Usein pohdin, muuttaisiko esitetty alkoholilain uudistus elämääni juuri mitenkään. Tässä on kuitenkin yksi esimerkki: oivallisia saksalaisia lagereita voisi tulla yllättäen vastaan missä tahansa hyvin varustellussa ruokakaupassa, sen verran keskiolutta vahvempia että niiden ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Oktoberfest 2017: nahkahoususillaan Baijerin taivaassa

Jos mietit, kannattaako sinne lähteä, lue tämä ja tule siihen tulokseen, että kaikkea on kokeiltava kerran.

Etukäteen jännitti, miten noin isossa tapahtumassa toimiminen sujuisi, kun siitä oli lukenut netissä kokeneiden kävijöiden loputtomia do’s and don’ts– ja FAQ-listoja. Niissä neuvottiin, kuinka varhain on mentävä jonottamaan, jos haluaa telttaan sisään minäkin päivänä (ilman istumapaikkaa ei ole oluttarjoilua). Oli varoituksia kireistä turvatoimista, pitkistä vessajonoista, humalaisten turistien massoista ja läikkyvän oluen kastelemista vaatteista.

Oktoberfestistä puhutaan usein olutfestivaalina, mutta se tuntuu vähän vievän ajatukset harhaan, vaikka tietysti olut onkin tapahtuman keskeisimpiä juttuja. Oktoberfest on maailman suurin saksalainen kansanjuhla, ja sellaisen kulmakiviä ovat ruoka, juoma, musiikki ja huvipuisto. Ruoka on enemmän tai vähemmän baijerilaista perusruokaa, olut baijerilaista juhlaolutta ja musiikki torvisoittoa. Jos ehdottomasti haluaa festivaaliltaan jotain muuta, tämä varmasti kannattaa jättää väliin.

Ja me siis haimme juuri tätä. Ajatuksena oli nauttia tapahtuman perusasioista mahdollisimman rennosti: olutta ja ruokaa piti saada eteensä, ehkä johonkin tivolilaitteeseen uskaltautua, ja muuten vain aistia aitoa Oktoberfest-tunnelmaa teltoissa ja muualla festivaalialueella.

Pistäydyimme festivaalialueella Theresienwiesessä ensimmäisen kerran sunnuntai-illan jo hämärtyessä. Jo rautatieasemalta saakka katuun maalatut nuolet osoittivat kohti aluetta. Tämä sunnuntai-illan visiitti osoittautui hyväksi ideaksi, koska viikonlopun riehakas meno oli ehkä laantunut jo hieman, mutta teltat olivat silti pullollaan iloista juhlakansaa ja musiikki soi.

Oktoberfest-augustiner2Augustiner-Festhallessa oli nopeasti katsottuna pöydät käytännössä täynnä, mutta kun olimme vain neljän hengen seurueella liikenteessä, yksi tarjoilijarouvista alkoi oitis järjestellä paikkoja. Hän bongasi yhden hiukan väljästi istutun pöydänpään ja alkoi tiivistää porukkaa siellä.

Ei kulunut kauan ennen kuin saimme eteemme litrat Augustiner-Bräun Oktoberfest-Bieriä, ja sen kylkeen korin kanssa kiertelevältä myyjältä isot rinkelit eli Breznit. Itse ostin hetken mielijohteesta jopa Augustinerin Oktoberfest-t-paidan.

Paistetun kanan jalanjäljissä

Jotain oli kuitenkin sunnuntai-illasta puuttunut ja se oli virallinen juhla-asu. Niinpä löysin itseni maanantaina aamupäivällä Münchenin keskustasta Steindlin liikkeestä sovittamasta aitoja baijerilaisia nahkahousuja.

Kun astuin kaupasta ulos, olo tuntui hetken aikaa hiukan vieraalta, kun keskikaupungilla ei ihmisiä näissä perinneasuissa liikkunut yhtä paljon kuin Wiesnillä. Siellähän heitä on varmaan 80 prosenttia porukasta, mukana yhtä lailla paikallisia kuin meitä muukalaisia.

Takaisin juhla-alueelle päästyämme olimme kuin kalat vedessä. Olin jotenkin erehtynyt aiemmin kuvittelemaan, että Lederhosenit tuntuisivat tiukoilta ja epämukavilta, kun ne nyt aika paksua ja jähmeää nahkaa kerran olivat. Ei suinkaan, ainakin omani olivat perusolemukseltaan oikein väljät ja roikkuivat harteilta tyylikkäillä henkselilaitteillaan. Kun tuli tivolikyytien kokeilemisen aika, ihan hyvin nahkahousuissa onnistui ainakin Die Münchner Rutsch’n -liukumäen laskeminen, ja niin myös matkaseuralaiselta Dirndlissään.

Sitten pöydän ääreen. Hacker-Festzelt tunnetaan katostaan, jonka voi ilmeisesti avatakin lämpimällä säällä mutta joka on suljettuna erityisen hieno pilvineen ja sinitaivaineen. Katonrajaa reunustaa Münchenin historiallinen kaupunkikuva ja musiikkikorokkeen ylle on maalattu osuvasti teksti Hacker-Pschorr–Himmel der Bayern.

digcof
Söimme lounaaksi herkullisen meheväksi paistetut puolikkaat kananpojat, jotka huuhdottiin tietenkin alas Hacker-Pschorrin Oktoberfest-Märzenillä. Torvet veivasivat rakastetuimpia paikallisia iskelmiä, joiden väleihin soittokunta pudotteli silloin tällöin Ein Prosit -juomalaulun säveliä.

Ilman tätä rohkaisuakin teltan väki kyllä nosteli kolpakkoja huulilleen. Jo lounasaikaan käynnissä oli jatkuva juomahaaste, jossa penkille nouseva osanottaja sai juoda koko litran kolpakkonsa yhdeltä istumalta. Onnistumisesta seurasi suosionosoitukset, roiskimisesta buuattiin. Tähän emme osallistuneet.

Isoimpiin telttoihin mahtuu kerrallaan noin kymmenentuhatta henkeä. Vaikka voisi kuvitella niiden täyttyvän ihan äärimmilleen lähinnä viikonloppuisin, ei maanantain aikanakaan paljon tyhjiä paikkoja näkynyt. Maanantai-iltana meno itse asiassa yltyi kaikissa näkemissämme isoissa teltoissa siihen pisteeseen, että koko reservierungsfrei-alue hytkyi yhtenä penkeillä tanssivana massana erilaisten megahittien ja paikallisten suosikkien tahtiin.

Kuten jo tuli todettua, ihan noin juhlatuulella emme kyllä maanantai-iltanakaan olleet vaan hakeuduimme mukavaan nurkkapöytään Ochsenbraterei-teltan parvelle. Siellä oli mahdollisuus nauttia Spatenin Oktoberfest-olutta ja seurailla paikallisten porukoiden elkeitä. Pöytiin kannettiin ruokia ja tuoppeja, ja ihmisiä tanssahteli iloisesti yläkerrankin käytävillä. Tarjoilijoilla mahtoi olla tekemistä, etteivät tuoppilastit ja valtavat leikkeletarjottimet saisi matkalla kolhuja. Tottuneesti se näytti sujuvan.

cofOktoberfest on onnistunut säilyttämään aika lailla aidon baijerilaisen yleisilmeensä, vaikka osa yhtyeiden ohjelmistosta ja tietysti juhlakansastakin on kansainvälistä. Festivaalin oman sivuston mukaan meitä ulkomaalaisia on noin viidesosa. Oli erikoista huomata, että esimerkiksi lähes kaikki tekstit teltoissa ja muuallakin alueella olivat silti vain saksaksi. Laukut ja reput oli jätettävä alueen ulkopuolelle säilytyskioskeihin, joiden pitäjät tuntuivat myös puhuvan lähinnä saksaa.

Oide Wiesn: historiallista festivaalitunnelmaa

Festivaalialueelle – paikallisten suussa siis pelkästään Niitty eli Wiesn – on ilmainen sisäänpääsy kaikkialle paitsi tivolilaitteisiin ja vuonna 2010 avatulle museoalueelle. Tämä Oide Wiesn (”vanha niitty”) tarjoaa kolmen euron pääsymaksua vastaan Oktoberfest-tunnelmaa menneiltä vuosikymmeniltä telttoineen ja laitteineen.

Oktoberfest tuntuu tosin olevan muutenkin sen verran uskollinen juurilleen, että kontrasti nykyaikaisten juhlatelttojen ja historiallisen alueen välillä on yllättävän vähäinen.

cofFestzelt Tradition on perinneteltoista isoin, ja maanantai-iltapäivänä siellä käydessämme erona pääalueen telttoihin oli lähinnä hieman riisutumpi puunvärinen sisustus ja juhlakansan rauhallisempi käytös. Käynnissä oli ruoskaniskuilla tahditettu musiikkiesitys, jollaista en ollut ennen nähnyt (ilmeisti olennainen osa baijerilaista perinnettä). Mainiolta teltalta näytti myös pienimuotoisempi Herzkasperl-Festzelt, jossa yleisö on ehkä vielä astetta iäkkäämpää mutta lavalla vaihtuva kattaus kansanmusiikkiyhtyeitä, sekä paikallista torvisoittoa että modernimpaakin.

Erikseen oli vielä Museumszelt, johon oli koottu muun muassa näyttelyt 1950–2010-lukujen virallisista Oktoberfest-julisteista sekä ylipäätään festivaalin historiasta. Näissä museoalueen teltoissa on myös saatavana Münchenin panimoiden Oktoberfest-oluita mutta niitä tarjoillaan savituopeista. Historianäyttelystä käy ilmi, että Oktoberfestissä siirryttiin lasisiin kolpakoihin 1960-luvulla, vaikka pienemmissä baijerilaisjuhlissa (kuten Forchheimin Annafestissa) edelleen näköjään tarjoillaan oluet pääasiassa keraamisista litran astioista.

Pääkallonpaikalla Hofbräuhausissa

Blogosfääri on ollut tänäkin vuonna aika hiljaa Oktoberfestistä. Syy on varmasti se ilmeinen: koska oluet ovat aina käytännössä samat ja muihinkin festarin järjestelyihin tehdään vain välttämättömät muutokset, mitään erityistä kommentoitavaa ei ainakaan olutuutuuksiin keskittyvillä bloggaajilla ole.

Ron Pattinson kirjoitti sen sijaan pienen postauksen, koska hänelle oli vasta tänä vuonna Saksan television välityksellä selvinnyt, että oluttarjoilu tapahtuu puutynnyreistä muutenkin kuin festivaalin juhlallisessa avauksessa. Ehkä tuo yksittäinen havainto kertoo jotain Oktoberfestin olemuksesta nykypäivässä: se on baijerilaisen oluttaivaan kiintotähti, joka muuttuu jopa hitaammin kuin voisi luulla. (Ja toisaalta, jos jokin muutos tapahtuu, sitäkään ei luultavasti huomaa, kun sellaista ei lainkaan odota.)

Kotimaisista Oktoberfest-kuvauksista tuli vastaan Eräsmiehen vauhdikas matkaraportti sekä Viisi Tähteä -verkkolehden juttu, jossa Heikki Kähkönen kertaa muun muassa kansanjuhlan syntyhistorian kuningas Ludvig I:n ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden oheistapahtumana vuonna 1810. (Onko muuten totta tuo vanha anekdootti, ettei ensimmäisessä Oktoberfestissä olisi tarjottu lainkaan olutta?)

Tiistaina jätimme sitten festivaalialueen jo väliin ja kuljeskelimme Münchenin komeassa keskustassa. Lounaspaikkaa ei lähdetty haeskelemaan millään erityisillä kriteereillä, vaan astuttiin sen kummemmin miettimättä historialliseen Hofbräuhausiin – kerran sekin on nähtävä.

Tunnelmahan ei ole erityisen intiimi, kun käytävillä vaeltelee laumoittain turisteja, joista osa yrittää syömään ja osa kai lähinnä katselee. Mutta tämä on München, ja kun itsensä saa järjestettyä pöytään, edessä on taas pian iso sianpotka, leike tai makkaralajitelma. Ja tietysti litran verran valtionpanimon panemaa Oktoberfest-olutta. When in Rome ja niin edelleen. Olutkoira on rodultaan saksalainen teurastajan koira ja täällä kohtalaisen kotonaan.

Oktoberfest-augustiner-yö.jpg

Oktoberfest-löwen.jpg

sdr

cof

cof

Aying syyskuisena sunnuntaina

Olimme sattuneesta syystä Münchenin lähistöllä sunnuntaiaamupäivänä ja tarvitsimme ohjelmaa pariksi tunniksi, ennen kuin pääsisimme sisään metropolialueen etelälaidalla sijaitsevaan majapaikkaamme. Autolla emme halunneet uskaltautua kaupungin keskustaan.

Jos maailman kaupunkialueet laitettaisiin järjestykseen sen mukaan, kuinka monta ulkomailla laajasti tunnettua panimoa kullakin sijaitsee, München olisi todennäköisesti ykkönen. Ensinnäkin itse kaupungin alueella on kuusi perinteikästä panimoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja nimiä Oktoberfest- ja muiden yhteyksiensä kautta. Sen lisäksi seudun laitamilla sijaitsevat 140 vuotta tänä vuonna täyttävä Brauerei Aying ja kymmenisen vuotta nuorempi Erdingin vehnäolutpanimo. Nämä nyt ainakin.

Aying valikoitui nyt tällä kertaa lounaspaikaksi. Tuntui, että se oli eniten reitillä, vaikka lentokentältä lähtiessä Airbnb-asunnollemme olisi periaatteessa voinut ajaa myös Erdingin kautta. Varmaan aikaa olisi ollut vaikka Hallertaun humalanviljelyalueella vierailuunkin. Aika isohan Münchenin urbaani alue on, mutta tiestö on saksalaiseen tapaan hyvin organisoitu.

Olen kyllä aina luottanut myös jotenkin Ayingeriin panimona. Siitä on melko helppo muodostaa mielipiteensä jopa koti-Suomessa, kun panimon tuottamista oluista suunnilleen joka kolmas kuuluu tällä hetkellä Alkon valikoimiin.

Aying on pieni kunta, jonka maalaismaisuus antaa sympaattisen leiman sinänsä hyvin ammattimaiselle ja osittain kansainvälisestikin suuntauneelle Ayingerin panimolle.

cof
Kylän ytimessä ovat pienen aukion laidoilla Brauereigasthof Hotel Aying, Ayinger Bräustüberl ja vanha panimorakennus torneineen. Hotelli-ravintola ja oluttupa ovat mitä suurimmassa määrin päivittäisessä käytössä, mutta varsinainen panimotoiminta taitaa nykyään tapahtua pääosin Münchner Straßella pari korttelia lähempänä rautatieasemaa.

Bräustüberl oli saapuessamme täynnä, ja saimme odotella pöydän vapautumista muutaman minuutin eteiskäytävällä, jossa oli käymälöiden ohella muun muassa kanta-asiakkaiden omien tuoppien teline. Jokainen juoma-astia oli paikalliseen tapaan telineessä kiinni omalla pikku munalukollaan, ja numerot ykkönen ja kakkonen kuuluivat näköjään panimon omistajasuvun Inselkammerien johtohahmoille.

Lounasasiakkaille oli tarjolla eteläsaksalaisia erikoisuuksia sekä pysyvällä että vaihtuvalla listalla. Oma Zwiebelrostbratenini oli luotettavaa paikallista laatua, samoin kuulemma muun seurueen Münchner Schnitzelit ja Schweinsbratenit. Kausiolut Kirta-Bier on ilmeisesti päätynyt joskus pulloihin myös nimellä Ayinger Oktober-Fest-Märzen, ja tämän punaruskean, kaneliomenalta ja muskotilta vivahtavan mausteisen lagerin (5,8 %) voi kuvitella edustavan Oktoberfest-oluiden vanhempaa tyylilajia – sellaisia kuin ne olivat reilu sata vuotta sitten.

Harmi, että Suomesta on niin vaikeaa löytää tällaista paikkaa, jossa pääsisi nauttimaan samaan aikaan loistavasta oluesta, ruoasta ja maalaismaisesta tunnelmasta lähellä isoa kaupunkia. Uudenmaan vanhoilla ruukeilla on potentiaalia, mutta ne ovat historiallisista syistä hieman syrjässä kasvukeskuksista. Sekä panimo- että ruokaosaamista meiltä kyllä löytyisi, kunhan pari tällaista osaajaa lyöttäytyisi yhteen ja perustaisi majatalon jonnekin metsänreunaan. Tai niin, jos tällaisia paikkoja jo on mutta minä vain en niistä tiedä, saa kyllä vinkata.

Baijerissa on tietysti paljon idyllisiä olutkyliä, ja varsinkin pohjoisempana Frankenissa hyvin pienimuotoisten perhepanimoiden tuotteet ovat usein lähempänä sitä, mikä joskus sata vuotta sitten oli tyypillistä olutta. Tällainen syysjuhlan aika Ayingissa on kuitenkin äärimmäisen aitoa Baijeria sekin, ja tunnelmaltaan kaukana Oktoberfestin kansainvälisemmästä jytkeestä vaikka sijaitsee Münchenin S-junaverkostonkin piirissä. Vahva suositus.

cof

mde

cof

cof

Aying-kirta.jpg