Olutkoira raiteillaan #1: Helsinki – Turku – Tukholma – Kööpenhamina

Mitä Kööpenhaminassa voi tehdä, jos on aikaa kaksi tuntia junien välillä? Moni varmasti juoksisi Kihoskhiin tai Fermentoreniin tai vastaavaan craft beer -paikkaan, mutta meillä oli tällä kertaa perinteisempi strategia. Halusimme lounaaksi smørrebrødit ja niiden kanssa palanpainikkeeksi jotain hyvää, mieluiten jouluolutta.

Muun maailman juhliessa halloweenia Tanska vietti perjantaina J-dagenia eli Tuborgin jouluoluen lanseerauspäivää. Tuborgin jouluolutmainoksia olikin jo suunnilleen joka toisen baarin ikkunoissa. Samaan aikaan putkahtelee jouluoluita markkinoille muiltakin panimoilta, mitä Köpiksessä kauppojen ohi kulkiessaan ei voinut olla huomaamatta.

Pari etukäteen katsottua voileipiin erikoistunutta ravintolaa olivat täynnä, mutta kiireisen aikataulun takia emme olleet ronkeleita paikan valinnassa. Saimme eteemme asialliset kolme smørrebrødiä Nytorvin kulmilla, ja niiden kanssa oli tarjolla sekä jouluolutta että Gl. Carlsberg Porteria, joka on perinteiseen pohjoismaiseen tapaan nimensä puolesta portteri vaikka etiketissä lukee myös adjektiivit ”imperial stout”. Pullon tekstin mukaan prosentteja näytti olevan 8,2 % vaikka panimon nettisivuilla esitellään 7,8-prosenttista olutta.

Voileivistäni paras oli paistetulla sillillä varusteltu yksilö, joka tuli ensimmäisenä pöytään. Oluista tuo portteri teki ehkä isomman vaikutuksen, vaikka jouluolutkin oli näin ison panimon massatuotteeksi luonteikas. Sinebrychoffin portteriin verrattuna emo-Carlsbergin versiossa oli enemmän Itämeren alueen vaikutusta, tummaa salmiakkia ja lakritsan makeutta, eikä niinkään Brittein saarten kuivempaa, humalavetoisempaa lähestymistapaa.

* * * * *

Kööpenhaminaan tulimme siis aamujunalla Tukholmasta, jonne taas yölaiva Turusta oli saapunut puoli seitsemältä Ruotsin aikaa. Viking Grace on laivoista mukavimmasta päästä, ja esimerkiksi tax free-kaupan olutvalikoimassa on kaikenlaista keskiverrosta poikkeavaa, kuten Chimayn sinistä, Lagunitaksen jouluolutta ja Stallhagenin historia-oluen 99 euroa maksavaa versiota.

Laivamatkan suurin yllätys tuli kuitenkin yhdentoista maissa, jolloin olimme rantautumassa hyttiimme oivallisen à la carte -illallisen jälkeen. Screeniltä näkyi nimittäin, että puoliltaöin aloittaisi yökerhossa settinsä muuan Eppu Normaali. Hetki meni silmiä hieroessa ja miettiessä, että voiko jokin laivan trubaduurien cover-bändi käyttää oikeiden Eppujen nimeä noin avoimesti. Mutta kun hetken hytissä levähdettyämme hankkiuduimme esiintymispaikan tuntumaan, siellähän kampesivat lavalle ilmielävinä tutut Syrjän ukot kavereineen.

Eppu Normaalia en ole ennen nähnyt livenä, ja olin jälkikäteen tyytyväinen, että se tapahtui tähän tapaan laivalla puolivahingossa. He ovat olleet jo kolmisenkymmentä vuotta yksi kotimaisia suosikkiyhtyeitäni, mutta jo pitkään lievä stadionkompleksi on korostunut uuden hyvän materiaalin puuttuessa. Laivalla soitetaan klubimittaisissa oloissa ja Eppujen hittikatalogihan on siihen ehkä liiankin isoa. Parempi kuitenkin niin päin. Eleginen sanojen pyörittely tyyliin Voi kuinka me sinua kaivataan, Vihreän joen rannalla, Kun olet poissa ja Kaikki häipyy, on vain nyt, on bändin ehdottomasti suurin vahvuus ja se pääsi nyt oikeuksiinsa. Hyväntuulinen laivakansa fiilisteli mukana. Vain hetkeksi meinasi ote karata, kun Murheellisten laulujen maata ja Baarikärpästä esitellessään Martti alkoi spiikata jotain ”kontroverseistä” kappaleista ja taustalla pyöri video, jossa kirves heilui. Pelkäsin, että tässä mennään heidän iltapäivälehdissä esittämiinsä höpöpuheisiin sananvapauden kaventumisesta, mutta loppukeikan ajan rock hoiti jälleen pääasiassa puhumisen.

* * * * *

Matka jatkuu Kööpenhaminasta Hampuriin ja siitä edelleen etelään – ei nyt aivan sinne minne kuono vie, koska joitakin varauksiakin olemme tehneet. Parissa seuraavassa postauksessa raporttia etenemisestä ja erityisesti matkalla vastaan tulevista oluista. Jos sellaisia siis tulee. Tätä matkaa ei (jälleen kerran) tehdä olut edellä, mutta kun katsoo maailmaa Olutkoiran silmin, aina jotain tulee nuuhkittua, oli paikka mikä tahansa.

Huomautus 2019-11-04 005418Huomautus 2019-11-04 005418eppHuomautus 2019-11-04 005418cphHuomautus 2019-11-04 005418carlHuomautus 2019-11-04 005418tub

Portteria Porkkalan kallioilla

Perjantaina keksimme lähteä ulkoiluttamaan vanhaa telttaamme Porkkalan niemelle, joka on sentään lähiseudun legendaarisimpia luontokohteita. Auringonlasku olikin näkemisen arvoinen, ja sitä ihaillessamme nautimme myös pari merelliseen ympäristöön sopivaa olutta. Tämä postaus ei tämän pitempiä johdantoja kaipaa – kuvat kertovat olennaisen.

cof

Baltic porter on itseoikeutettu oluttyyli Itämeren rannalla juotavaksi.

Porkala-5

sdr

Toinen auringonlaskun olut oli Amagerin Buffalo Burlesque -niminen imperial stout, jossa ilmeisesti oli mukana kahviakin, mutta en antanut sen haitata.

Porkala-3

Illan viilennyttyä nautimme vielä teltassa mainion ”tunkutarjottimen” antimista.

cof

Aamulla telttakankaan päällä kiipeili kutsumaton vieras.

Porkala-2

Koskelon keittokatoksen alueelle pystytetyn telttamme suuaukolta pilkotti merinäkymä.

Porkala-1

Aamuiset munkkikahvit Café Porkkalassa.

cof

Edellisenä iltapäivänä testasimme erinomaisen Bistro O mat -ravintolan Kirkkonummen Citymarketin takana.

cof

Lasissa on Hofbräu Dunkelia, mutta Bistro O matin olutlistalta löytyi myös Makun, Stallhagenin ja Mattssonin oluita sekä Kimito 200 Reasons to Rye -ruisviiniä.

 

Pardubický Porter 19° – viimeinen mohikaani

Se, että lähes 150-vuotias tšekkipanimo tekee Baltic porteriksi luokiteltua tummaa olutta, ei liity viime vuosien käsityöolutbuumeihin vaan vanhaan pohjois- ja itäeurooppalaiseen portteriperinteeseen. Suomalaisille ei tarvitse kertoa, että kaikissa Itämeren maissa pantiin porttereita täyttä häkää 1800-luvulla, sittenkin kun oluttyyli jo oli Britanniassa hiipumaan päin.

Kuten muihinkin portterivyöhykkeen maihin ainakin osittain, myös Tšekkiin tämä perinne saattaa olla suodattunut Saksan kautta. Historiaa ei tunneta kovin tarkkaan. Ylipääätään tšekkioluen menneisyys – lukuun ottamatta kaikkien tuntemaa Plzeňin porvaripanimon tarinaa – on kansainvälisellä olutyhteisöllä hakusessa, ehkä englanninkielisten lähteiden vähyyden takia. Tai sitten aihe ei vain jostain syystä kiinnosta.

Prahan itäpuolella Pardubicessa sijaitsevan Pardubický Pivovarin portteri saattaa olla ainoa nykypäivään asti säilynyt jäänne portterihistoriasta. Se on kantavierrevahvuudeltaan 19° ja alkoholia on tilavuuden mukaan 8,2 %. 1970-luvulla Michael Jackson maisteli tätä sekä nykyisen Slovakian puolella tehtyä 20° vahvuista Martinský Porteria. Molempia hän luonnehti vahvasti humaloiduiksi ja paahtomaltaisiksi. Vielä 2000-luvun puolella tšekkien ja slovakkien yhteistyöllä herätettiin tuo Pyhän Martin portteri joksikin aikaa henkiin, mutta nykyään se ei ole tuotannossa.

Pardubicen panimo perustettiin 1870-luvulla, joka oli jo pils-aikakautta, ja heidän verkkosivuillaan olevasta lyhyestä historiaesityksestä päätellen laitos rakennettiinkin suoraan pohjahiivapanimoksi. Näin ollen vuonna 1890 lanseerattu Porter – panimon mukaan tuolloin manner-Euroopan vahvin pohjahiivaolut – oli myös jo alun alkaen lageria. Samaa olen epäillyt myös esimerkiksi Puolan tunnetuimmasta portterista, jota Żywiecin panimo alkoi valmistaa yhdeksän vuotta Pardubicea ennemmin.

cofTällainen historiallinen olutkin takuulla muuttuu vuosikymmenten myötä, ja Jacksonin makukuvausta on vaikea nyky-Pardubickýstä tunnistaa. Hänen mainitsemansa vahva paahdetun maltaan maku ei nyt tunnu ollenkaan hallitsevalta piirteeltä, eikä sen puoleen humalointikaan. Portteri seilaa samoilla vesillä kuin esimerkiksi Sakun vastaava tuote: lempeä tumma lager, jonka tuoksussa ja alkumaussa on aavistus tyylikästä viinimäisyyttä. Toki tämä on lähes puolitoista pistettä sakulaista tuhdimpaa, ja maltaisuutta kyllä alussa tuntuu.

Yllättäen alta paljastuu marjaisen kirpeää sivumakua, joka tuo mieleen kir-drinkin cassis-likööreineen, ehkä myös mausteisen kolajuoman, jonka Evan Rail tässä oluessa reilu kymmenen vuotta sitten maistoi. Kun lasi tyhjenee ja olut hieman lämpiää, maku muuttuu sokerisemmaksi ja Coca-Cola-tunnelma korostuu. Tumma mallas tuntuu tässä vaiheessa enää aika vaisuna, ja Saksan paksuista Doppelbockeista ollaankin kaukana. Tämä ei toki myöskään ole täysmallasolut, vaan sokeria on reseptissä. Humalaa jää jälkimakuun aavistuksen verran mutta ei todellakaan paljon.

Onko historiallinen olut – Tšekin viimeinen old-school-portteri – nyt siis hunningolla? En mielelläni sanoisi niinkään. Uskon, että monen mielestä tämä pantaisiin kuntoon lisäämällä humalaa ja brittiläistä paahteisuutta. Saattaa olla tottakin, mutta jotenkin näissä idän porttereissa kiehtoo se, että ne ovat suurin piirtein niin kaukana karrelle poltetuista ja ankaran humalaisista jenkki-imperiaaleista kuin stout/porter-maailmassa voi olla. Kun nuo kaksi ominaisuutta ovat vaimeina, esiin pääsee muita makuja. Epäselvää on, mitkä niistä ovat museoituja 1800-luvun oluiden piirteitä ja mitkä myöhempiä mannermaisia vaikutteita, ja tämä pieni hämäryys ainakin minua kiinnostaa. Pistin muuten pari pulloa kellariinkin katsoakseni, onko tällaisella abv-lukemiinsa nähden keveän oloisella oluella kypsymispotentiaalia.

Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

krommeharing-eipa8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.

True to tradition…but which one? Designing a Baltic porter in Helsinki

On paper, it sounds like a no-brainer. You are a brewery in Helsinki, Finland, at a historic location surrounded by the waves of the Baltic Sea, so naturally you brew a Baltic porter. It is what breweries have done in this city for nearly 200 years. A type of beer that was especially popular with our great-great-great-grandparents’ generation in the late 19th century, it has persisted until the present.

As far as I am aware, Suomenlinna Brewery has never had a strong porter in their core range. They have the long-standing regular porter, which is milder at 5.5% ABV. There had been talk of brewing a stronger winter beer for their brewpub. I assume that when you run a brewpub on an island with a Unesco-listed fortress – one of the most visited tourist sites in Finland – it may be nice to have some kind of a winter warmer to keep the visitors happy during the cold months.

The idea that this strong beer could be a Baltic porter came about when I got talking with their brewer, Mikko Salmi, last summer. I had been looking for a ‛case study’ for a writing project with a local angle (more about that sometime soon). Suomenlinna felt like just the right milieu for a dark, warming, strong porter with historical charm. The fact that the brewpub is just a stone’s throw from the home of Nikolai Sinebrychoff, who in 1819 founded one of the most famous porter breweries in the Nordic countries, was just too good a coincidence to miss.

Olutkuvia6_B5A4111web

Surrounded by the Baltic Sea. (Photo: Liisa Huima)

Anatomy of a Baltic porter

To my great delight, Mikko agreed with the idea and got an okay from the brewery ownership. (It is a 700-litre batch to be sold only on tap on the island, so no huge investment from anyone involved.) By the brewing day in early October, we had formed a rough idea of what the beer should be like. Not a Sinebrychoff Porter clone. Maybe more in the Żywiec mold. Not too roasty or stouty. Traditional – no New World hops. Likely with a bottom-fermenting yeast.

I do not know if there really was much rationale behind most of these choices. I have zero brewing skills so it was mainly up to Mikko to decide what best to do. But asking such questions was, for me, largely the point of the whole exercise. Is there such a style as Baltic porter? Is it just imperial stout by another name? Is Sinebrychoff Porter a Baltic porter? Does lager yeast matter? Should this beer be true to a local tradition – and if so, what tradition? A synthesis of all historical porters brewed around the Baltic Sea, or something specific to Helsinki?

In either case, I feared that there would not be much in the way of historical to go upon. I know certain things about porters and their history in Finland and the neighbouring countries. I can venture a guess of when porter was first drunk in Finland (early 1790s, possibly earlier). It obviously came from Britain, possibly via Sweden. I know the names of several breweries who made it in Helsinki since the 1830s, and dozens more all around Finland. But for the most part, I have absolutely no idea how those early porters tasted, what ingredients went into them or how exactly they were brewed.

I think Michael Jackson coined the term ‛Baltic porter’ after tasting beers in post-Soviet Estonia sometime in the early 1990s. He probably felt it necessary to come up with a catch-all term for porter-style beers originating in this part of the world a) because many of them were bottom-fermented and thus were not porters or stouts in the strict sense, and b) while they were all different, they are all holdovers of roughly the same cultural tradition that had developed over a long time in the Baltic Sea region.

The Russian Tsars, of course, had loved English porters – everyone knows this. But not only they: the Swedes developed their affection for the black stuff in the second half of the 18th century. Apart from the imperial St Petersburg, British ships delivered beers to Danzig, Riga and other ports far from the Tsarist court. Presumably porter was among these beers and the people of these cities, too, enjoyed it – at least those who could afford expensive import beer.

Imports of British porters to the region continued throughout the 19th century. After spending a couple of nights browsing through digitised newspaper ads from that period, I could now tell you where to find Barclay Perkins Double Brown Stout in 1860s Helsinki – just in case you ever had the chance to go there in a time-machine. I am not sure whether this beer came via A. Le Coq’s export agency or someone else. The word ‛porter’ was often included in the stout ads because it was already a familiar word to the locals, while attributes such as double, brown, or stout were perhaps less well understood.

Lager yeast or not?

Locally brewed versions of porter had first emerged in the late 18th century in Sweden, early 19th in St Petersburg and possibly slightly later in Finland, Poland and other parts of the then Russian Empire. Indisputably, the earliest ones were brewed with a top-fermenting yeast because the lager-brewing techniques would only arrive here in the mid-19th century. After that, I suppose both yeast types were used.

‛Bayersk porter’ (Bavarian porter) was sometimes mentioned in Finland and Scandinavia. I cannot say for sure what that was, but it sounds like bottom-fermented porter: another style of beer made locally but with the new ‛Bavarian method’. There seems to have been also ‛Prussian porter’ – I recently read in a Latvian blog that it was popular there in the late 19th century. Again bottom-fermented? Or not?

Żywiec in Poland probably brewed with lager yeast since 1881 when they started making porter – or this is what I heard from Grzegorz Zwierzyna, who is an expert on the subject. As for most other porter makers that I am familiar with, I have no idea which yeast they used in the early days. Saku and A. Le Coq in Estonia, Aldaris in Latvia and several others switched to bottom-fermentation at some point but we do not know when. I have not read of any of the old Helsinki breweries using lager yeast for porter, but it is possible that some of them did.

Marcin Chmielarz, another Polish porter guru I spoke to last summer, told me that many Poles nowadays think porters should always be brewed with lager yeast. Marcin does not necessarily agree. Generally, big breweries in Poland brew strong porter with their bottom-fermenting yeast while many micro or craft brewers use ale yeast. But they all ferment in cold temperatures so the type of yeast has little import on the taste. This is also what Põhjala does in Estonia – both of its Baltic porters, Must Kuld and Öö, are top-fermented but in cold temperatures. I would guess that the same applies to many craft breweries in other Baltic Sea countries.

For the Baltic porter of the Suomenlinna brewpub, we finally opted for lager yeast. I think the essence of Baltic porter is not this or that yeast type, but the fact that brewers from Saxony to the far North of Finland translated their idea of British porter into an actual beer, typically made with local malts, hops, water and yeast. The results showed variance because the distance from Gose lands to Sahti lands was much bigger in the 19th century than it is now. You could say the yeast that we chose for our brew is a kind of tribute to this era and its brewing philosophy, rather than an attempt to replicate any particular Finnish porter from that time.

Olutkuvia4_B5A3996web

The brewery is next to the ferry pier in Suomenlinna. (Photo: Liisa Huima)

Nice German-style malts and hops

Having said that, a couple of the more famous porters of the Helsinki region in the late 19th century – their heyday – claimed to be ‛closer to English porter than anyone else’ or even ‛brewed with malts imported from England’. I have not seen any historical recipes and I doubt if (m)any exist. I have no clear idea of what exactly they meant by the beer being close to English porter, nor what kind of English malts the Helsinki brewers could get hold of at the time.

With Mikko we went for the malt base of a Polish style porter, in rough terms. ‛Don’t make it with pils malts and roasted malts’, was Marcin’s advice. ‛Instead, use something that gives it a nice body, such as Munich, caramel or brown malts.’ We heeded his warning at least partly and used lots of pale ale malt, complimented with some crystal malts and little quantities of dark, choco and black malts.

This, by the way, is not light years away from the Sinebrychoff or Żywiec malt profiles, although both of those two use pilsner malts in combination with something darker. Żywiec Porter also has some sugar as an adjunct. Sinebrychoff uses Saaz hops, and I would expect Żywiec to use local, German-style hops because even ordinary lagers in Poland often contain Polish hops.

We actually did what some American homebrewers advice against when brewing Baltic porters: we used UK hops (East Kent Goldings). You can of course read this as a nod to the British roots of the style. As a tribute to the Poles – modern-day masters of Baltic porter – we also put one kilo of quasi-noble Lublin hops in the whirlpool. The total hopping rate was relatively low, again in keeping with the Baltic interpretations of the porter style rather than the old imperial ones.

Taste them while you can

The beer is now on tap on the island (Ravintola Suomenlinnan Panimo, Suomenlinna C1). It is a straightforward, well-balanced and not too sweet dark beer clocking at 7.5 % ABV, with dubbel-like overtones on the nose and licoricey and slightly roasted malts in the taste. The hopping, though moderate (33 IBU), seems clearly European. Tasting the beer, I got the feeling that the mission had been accomplished and the result tied back to the original idea.

Of course the occasional brewpub customer who just walks in from the cold and orders a nice, dark winter beer is unlikely to taste in it all the historical contemplation and stylistic confusion that I have just described. But those with a romantic mind may imagine that the 18th century maritime fortress of Suomenlinna belongs to the original world of porter, where trade ships criss-crossed the Baltic Sea loaded with beer barrels and other cargo.

All things considered, this is not a bad time to come to Helsinki for anyone interested in the Baltic porter legacy. The long-standing classic Sinebrychoff Porter is, of course, always available in a number of bars in the city, as is X-Porter from Malmgård Brewery. Bryggeri Helsinki, another brewpub in the city centre, has also introduced a Baltic porter as a winter seasonal this year, and the state liquor store Alko has a range of porters from breweries such as Iso-Kalla, Pyynikki, Stallhagen, Vakka-Suomi and Cool Head. Suomenlinna Brewery itself – not the island brewpub but its mainland arm – recently reintroduced a one-off imperial porter called Victory, another interesting one at 8.3% ABV.

(Text: Teemu Vass)

maltbag

Mikko and a bag of malt.

suomenlinnabalticporter-3c

Five months later.

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig

Perunakellarin uusivuosi – olutvaraston täydennykset 2018

Kuten tapana on ollut, vuoden lopuksi olen aina säilönyt joitakin kypsytyskelpoisia oluita talomme kellariin. Näihin palataan tulevien vuosien mittaan ja arvioidaan niiden kehittymistä.

Tänä vuonna kellariin pääsivät:

  • Sint Bernardus Abt 12
  • Mallaskoski Nemesis
  • Samuel Smith Yorkshire Stingo
  • Sinebrychoff Porter
  • Chimay Grande Réserve
  • Põhjala Öö
  • Põhjala Must Kuld
  • Shepherd Neame Christmas Ale
  • Fuller’s Vintage Ale 2018

Hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

kellari2018