Carnegie Porter 3,5 % ja Stark Porter

Carnegie on Ruotsin Sinebrychoff siinä mielessä, että molempien tarina alkaa 1800-luvun alkupuolelta ja molemmat merkit tunnetaan portterista. Samaten sekä Koff Porter että Carnegie Porter kuuluvat nykyään Carlsbergin portfolioon. Muuten sitten erojakin on: Carnegie ei ole enää varsinainen panimo vaan ilmeisesti vanhalla Falken-panimolla valmistettava Carlsberg-brändi (tosin Carlsbergilla ja Brooklyn Breweryllä on ”pienpanimomaisempi” yhteisyritys Nya Carnegiebryggeriet). Historiakaan ei ole aivan samanlainen, sillä Carnegien suku päätyi panimoalalle ostamalla jo olemassa olleen göteborgilaisen Lorentska Porterbruketin, kun taas Sinebrychoffeilla portteri tuli mukaan kuvaan myöhemmin.

Jokunen viikko sitten hankin Systembolagetista muutaman pullon Carnegien portterituotteista sitä vahvempaa, 5,5-prosenttista Stark Porteria. Samalla tuli napattua huvin vuoksi ICA-kaupasta Pajalasta pullollinen saman oluen miedompaa versiota, joka on viritetty 3,5-prosenttiseksi eli sikäläisten lakien mukaan ruokakaupassa myytäväksi. Toinen bongaus samasta oluthyllystä oli muuten Wychwoodin Hobgoblinin ordinary bitter -versio tuossa samassa vahvuudessa – sattumoisin Carlsbergilla on näppinsä pelissä brittipanimonkin toiminnassa.

Folköl-versio Carnegie Porter 3,5 % on musta olut, jossa näkyy valossa punaruskeita heijastumia, ja päällä on melko nopeasti laskeva vaalea vaahto. Tuoksu on miellyttävä, siinä kevyttä paahtomallasta, suklaatoffeeta. Suklaisessa maussa on mukana tummaa leipää ja häivähdys multaa, sekä cocacolamaisesti pistävää hiilihappoa. Mitään epämiellyttävää tai täysin vaisua tässä kansanoluessa ei ole, mutta jäähän se näillä prosenteilla aika lailla hillitymmäksi kuin useimmat Suomen maitokaupparajoihin mahtuvat portterit ja stoutit. Ostaisinko tätä lähikaupasta, jos asuisin Ruotsissa? Miksei, silloin tällöin, kun kaipaisi janonsammuttajaksi jotain muuta kuin samanvahvuista vaaleaa peruslageria.

Tosiaan Carnegien portterin monopoliversiossakaan ei siis ole 5,5 prosenttia enempää alkoholia, eli meillä sitäkin saisi mistä tahansa ruokakauppaketjusta. Olutkoiran kaltaiselle vahvempien portterien ihailijalle on käsittämätöntä, miksei Carlsberg Sverige tee tästä Systembolagetiin myös jotain 7–9-prosenttista triplaversiota (sellainen on ollut tilapäisesti panimon 175-vuotisjuhlan aikaan saatavana). Onhan kyseessä yksi pohjoismaisen olutperinteen isoja kulmakiviä.

Carnegie Stark Porter (Årgång 2020) on miedomman pikkuveljensä tavoin musta muttei läpinäkymättömän sakea sekään. Tuoksussa ja maussa on paljon samoja palikoita, mutta tähän vahvempaan versioon on jäänyt luonnontieteiden peruslakienkin mukaisesti enemmän runkoa ja syvyyttä. Humalaa taitaa olla jonkin verran enemmän myös, ja siitä tulee pieni asianmukainen potku. Lempeän kaakaotoffeen päällä on kahvimaista, melkein savuistakin makua ja humala tuottaa vähän yrttistä särmää. Jälkimaussa on makeutta. Carnegien Stark Porter on tämän maistelun perusteella ihan elegantti ja klassinen tuote, joka käyttää Itämeren alueen portteriksi melko alhaiset prosenttinsa tehokkaasti.   

Tässä vielä lisälukuvinkkinä muutaman vuoden takaa mainion Tuopillinen-blogin vertikaalimaistelu, jota varten Carnegie-porttereita oli ikäännytetty enimmillään melkein 15 vuotta. Panimo itsekin suosittelee säilyttämään näitä oluita kellarissa hieman tavallista pitempiä aikoja, jolloin makuun tulee uusia piirteitä.

Advertisement

Samuel Smith’s Imperial Stout

Tämä on oikeastaan osa pohjoismaalaisten portterien maistelua, jota jo aikaisemmassa postauksessa tein, vaikka tämänkertainen tuote onkin Pohjois-Englannista. Samuel Smith’s Old Brewery sijaitsee Yorkshiren Tadcasterissa, joka on jo vahvasti Pohjanmeren puolelle laskevan jokijärjestelmän rannalla. Pohjanmeren halki tietysti laivattiin portteria ja stoutia jo kolmattasataa vuotta sitten Itämeren rannoille. Huomattavaa tässä panimossa on, että se on perustettu 1700-luvulla, vanhan portterin kulta-aikojen alussa. Toki Lontoo oli silloin oluttyylin kotikaupunki, mutta onpa muillakin noin vanhoilla brittipanimoilla ollut runsaasti aikaa harjoitella tätä lajia.

Sam Smith’sin Imperial Stout (7 %) on tyylilajiinsa nähden mieto, vaikka se on tietysti brittiolueksi varsin vahva. Tyylipoliiseille tämä ei varmasti imperial stoutiksi kelpaisikaan, kun esimerkiksi kansainvälisissä tuomarointikriteereissä tyylin alaraja on varmaan jossain 7,5 alkoholiprosentissa. Mutta mitäpä siitä. Kyseinen panimo elää muutenkin vähän omassa joustavassa aikauniversumissaan 1900-luvun alun ja nykypäivän välimaastossa. Hehän käyttävät esimerkiksi edelleen historiallisia Yorkshire square -käymisaltaita, joskaan ne eivät enää ole kiveä vaan terästä.

Oluessa on aika voimakas umami sekä tuoksussa että maussa. Jos on olemassa ruoka nimeltä salmiakkivoi (onko?), tämä olut maistunee paljolti siltä. En silti väitä, että voin tyyppisiä virhemakuja olisi mukana. Soijakastikekin kyllä tulee mieleen. Join Lontoossa viime kesänä hanatuotteena – ei tosin real alena – saman panimon 4,5-prosenttista Extra Stoutia, joka oli hieman samantyyppinen mutta raikkaamman ja pelkistetymmän makuinen, ja oikein hyvä. Tämä Imperial Stout kyllä sopii omaan makuuni myös, ja siihen voisi varmaan prosentin tai pari lisätä vahvuuttakin, niin sillä olisi paremmin kättä pitempää nykymaailmassa. Suklaista, vähän konjakkiin nojaavaa rikasta makua on salmiakkisen grillikastikkeen lisäksi tarjolla, ja humalakatkerot ovat matalalla.

Kun tämä nyt on imperial stoutiksi näinkin mieto, olisi tietysti kiinnostavaa maistaa olutta real ale -muodossa eli siis caskista. Sellaista onnea ei varmaan tulla kuitenkaan kokemaan, kun ilmeisesti britit yhä harvemmin tarjoilevat edes miedompia stouteja elävänä pumpusta. Täytyy kuitenkin jälleen myöntää, että 265-vuotias panimo osaa hommansa.

Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Portterin noutajat Muodoslompolossa

Alkon verkkokaupasta olen tilannut oluita lähimpiin myymälöihin useammankin kerran, ja homma toimii hyvin. Ruotsin Systembolagetin verkkovalikoimaakin on tullut silloin tällöin selattua. Oluiden määrän suhde kokonaistuotemäärään on länsinaapurissa edelleen parempi (Systemet: 4319/23597, Alko: 1187/11604), vaikka sitä varmasti selittää osin Ruotsin prosenttipolitiikka, jossa yli 3,5 % olutta ei yhäkään saa myydä viinamonopolin ulkopuolella. Silti niissä vahvemmissakin valikoima on vähän eri lailla painottunut kuin Alkossa, mikä tekee Systembolagetista kiinnostavan ostospaikan.

En ollut tätä ennen tilannut Systembolagetista mitään, kun ei ole ollut viime vuosina sellaisia Ruotsin-reissuja, joilla tilatut tuotteet olisi jotenkin helposti saanut haltuunsa. Viime kuussa kuitenkin keksin tällaisen kuvion, kun suunnitteilla oli matka Lappiin kuun vaihteessa. Muoniosta olisi helppo pistäytyä rajan toisella puolella 70 asukkaan Muodoslompolon kylässä, jonka kyläkauppa Susanns Lanthandel on monien muiden rooliensa ohella alkoholimonopolin noutopiste.

Kotimaa kun taakse jäi…

Kohde havaittu…

Portteripirssi puodin pihassa.

Osoite on oikea.

Oikeastaan alkuperäiseen ajatukseeni kuului sen selvittäminen, voisiko Fuller’s Vintage Ale 2022 -vuosikertaolutta saada hankittua Systembolagetista tätä kautta. Kyseistä olutta nimittäin on Ruotsin monopolin valikoimassa, vaikka Alkoon sitä ei nyt jouluksi saatu – ensimmäistä kertaa vuosiin. Lontoolaisen (japanilaisomistukseen päätyneen) panimon jokavuotinen uutuus on ollut pitkään yksi suosikkioluitani, ja tuonnin tyrehtyminen Suomeen harmitti.

Vaikka kävikin ilmi, että Vintage Ale oli ns. ”pitemmän toimitusajan tuote”, eli se olisi pitänyt tilata aiemmin ehtiäkseen Muodoslompoloon maanantaiksi, tilasin kuitenkin Systembolagetin nettikaupasta joukon pohjoismaisia ja brittiläisiä porttereita, joita en ole Suomen kaupoissa ja Alkossa nähnyt. Ajattelin, että kokeilu on joka tapauksessa kiinnostava, vaikka havittelemani Fuller’s-olut nyt jäikin saamatta.

Saalis kollissa ja unboxing Suomen puolella.

Hakumatka sujui hyvin, ja miksei olisi sujunut, kun Lapin länsiraja on erinäisten koronasulkujen jälkeen ollut jo pitemmän aikaa normaalisti auki. Muodoslompolo on tosiaan asutuskeskukseksi aika vaatimaton, mutta osa seudun taloista on vanhemman ja idyllisemmän näköisiä kuin rajan itäpuolella – ehkä siksikin, etteivät Lapin sodan liekit aikanaan ulottuneet tänne asti. Susanns Lanthandel on kylän kokoon nähden hyvin varusteltu pikkukauppa, josta löytyy pakettipostin ja muiden palvelujen lisäksi muun muassa vääjäämätön nuuskakaappi. Aina on mielenkiintoista käydä ulkomailla ostoksilla, ovathan valikoimat kuitenkin aivan toiset niin ruokapuolella kuin monopolin alaisissa juomissa.   

Palataan joskus lähiviikkoina siihen, miltä Systembolagetista tilatut portterit maistuivat.

Takatalo & Tompuri Kaski Imperial Stout ja Laitila Imperiaali

Tähän testiin valitsin kaksi vahvaa stoutia, joista toisen kehittely alkoi jo 2000-luvun puolella ja toinenkin maistuu siltä, että sillä olisi pitemmät juuret. Molemmat ovat kotimaisia, eri puolelta Etelä-Suomea, Kaski tietysti Virolahden maaseudulta ja Imperiaali Laitilasta.

Kaski on Takatalo & Tompurin kaikkien oluiden tuotenimi, ja sarjan uusimpiin tulokkaisiin kuuluva Imperial Stout on 8-prosenttinen. Se on siis tyylilajiinsa nähden miedosta päästä, mustaa mutta ei öljymäistä tököttiä, tuoksultaan lakritsainen ja vähän ammoniakkinen. Maussa on myös salmiakin tapaista piirrettä, vähän yrttiä tai ruohoisuutta, miedosti espressoa. Melko selkeä ja kuulas tuote tämä siis on, kuten Takatalon ja Tompurin maatilapanimolta on totuttu odottamaan – ei makea mutta ei harvinaisen kuivakaan, ja humalan katkeroa on vain vähän muiden makujen reunalla.

Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Imperiaali Stout on sen sijaan vahvempi (9,2 %), ja jo sen tuoksussa on hieman metsäistä humalaa, josta myös makuun tulee enemmän katkeroa kuin edellisessä. Katkeruudessa on laskennallisesti aika iso ero, Laitilalla IBU 82 ja Takatalolla & Tompurilla 32. Maltaissa tuntuisi olevan enemmän tummaa suklaatoffeeta, ja tuhtius yhdistettynä korkeaan humalointiin ja prosenttiin tekee tästä raskaamman maisteluoluen.

Jos ei lähdetä akateemiseen väittelyyn siitä, onko Takatalo & Tompurin Imperial Stout pikemminkin export stout tai double brown stout kuin imperiaali, niin omasta puolestani voin todeta sen olueksi, jolla minulle olisi enemmän käyttöä kuin Laitilan Imperiaalille. Sitä vain ei Kymenlaakson ulkopuolella Alkoista edelleenkään saa, paitsi verkkokaupasta tilaamalla. Laitilan vahva stout on amerikkalaishenkinen (riippumatta käytetyistä humalalajikkeista), sikäli että siinä on turhan moni nuppi käännetty kaakkoon yhtä aikaa. Se raastaa esteettistä tajuani vähän samaan tapaan kuin monien ylistämä Plevnan Siperia. Toki on hyvä, että imperial stout -rintamallakin on tarjokkaita moneen lähtöön – myös täällä 8–9-prosenttisten päässä eikä pelkästään supervahvojen leivosoluiden infernossa.

Joulukuun kuvat 21/24: Hyvä Tuomas 2022 ja viime vuoden Tuomas-olut

Kuten aina kerran vuodessa, Olutliitto on nimennyt Hyvän Tuomaan, suomalaista olutkulttuuria merkittävällä tavalla edistäneen henkilön. Valinnan tekevät edellisten vuosien Tuomaat. Tänään julkistettu uusi Hyvä Tuomas on Petri Heino, ruoka- ja juoma-alan rakentajaksi itseään luonnehtivan Heino Groupin toimitusjohtaja.

Tukkukauppa oli pitkään tämän yli 120 vuotta toimineen helsinkiläisen perheyrityksen lippulaivana, mutta nykyisen konsernin kärkiin puolestaan kuuluu maahantuontifirma Brukett. Sen siipien alla taas toimivat muun muassa Fiskarsin ja Suomenlinnan panimot sekä olutkauppa Pien. Erityisesti pitkäaikaisen olutmaahantuontinsa takia kai Heino kuitenkin palkittiin. Onnea uudelle Tuomaalle!

Kuvassa on sen sijaan Heinon edeltäjän, vuoden 2021 Hyvän Tuomaan eli André Brunnsbergin suunnittelemaa Tuomas-olutta. Tämä perinne liittyy Tuomaiden valitsemiseen: kulloinenkin tunnustuksen saaja tekee Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan kanssa haluamansa laisen nimikko-oluen (tosin oluet taitavat olla aina ruokakauppavahvuisia). Brunnsbergin Tuomas-olut on amerikkalaistyylinen portteri, ei sellaiseksi aivan humalavetoisimmasta päästä, vaan kahvimaisen paahtunut, suklaan pehmeä musta laatutuote.

Brunnsberg puolestaan valittiin tänä syksynä olutkuluttajien eurooppalaisen kattojärjestön EBCU:n puheenjohtajaksi Irlannissa. Kokousta isännöivän jäsenjärjestön pomo John Duffy oli näköjään arvioinut Hyvä Tuomas 2021 -oluen omassa The Beer Nut -blogissaan. Hän kertoo pohtineensa, onko olut kylmässä käynyt, koska se on niin puhtaan ja rapean oloinen portteriksi, melkein baltic porter-mainen. Herkullinen olut siis Beer Nutin yhteenvedon mukaan on kyseessä, eikä terävämpää humalan purentaa jää kaipaamaankaan. 

Joulukuun kuvat 10/24: Kolmen Kruunun baarissa

Olin Kruununhaassa matkalla hakemaan noutovietnamilaista, kun kevyt lumisade yltyi naamaan läiskyviksi räntäräteiksi ennen ruoan valmistumisaikaa. Pelastauduin talvisäältä naapurikorttelin kahdesta perinteikkäästä ravintolasta vanhempaan, Kolmeen Kruunuun, jossa en ollut aikoihin käynyt. Voin olla väärässäkin, mutta baaripuolella näytti nyt olevan enemmän istumapaikkoja, kun takavuosien hedelmäpeli on heivattu pois. Niin ruokaravintola kuin tämä onkin, baarinurkkaus on Helsingin mukavimpia paikkoja myös simppelin juoman nauttimiseen.

Tuli mieleen aikaisempi kerta ehkä viisitoista vuotta takaperin, kun olimme syömässä Kolmen Kruunun ruokapuolella ja tunnettu poliitikko poikkesi sisään baaritiskille, joi nopean grogin, laittoi pari euroa pelikoneeseen ja asteli pois. Eleetön, yksinäinen pistäytyminen sopi kyseisen (yleensä enemmänkin kahvin juonnista tunnetun) ex-pääministerin jäyhään, snobahtavaankin kuvaan. Ei kädenpuristuksia joka toisen asiakkaan kanssa, ei äänekästä huulenheittoa baarihenkilöstön suuntaan – tyylikästä sinänsä.

Jokin aika sitten löysin kirjahyllystä Suomen seuraava presidentti -pamfletin. Siinä ruodittiin vuoden 1988 vaalien pääehdokkaita, ehkä yritettiin ratsastaa vielä edellisten vaalien alla kohua herättäneen Tamminiemen pesänjakajien maineella. Nämäkin vaalit olivat toki melko ennalta arvattavat, kuten kirjassa myönnetään. Kolmen ehdokkaan luonnehdinnoista löytyi muun muassa tällaisia kiteytyksiä: totinen latujyrä, kansanmies kääntöpuolineen, mainettaan huonompi mies. Nykyihminenkin saattaa vielä osata päätellä, keistä oli kyse. En ollut tietenkään äänestysikäinen vielä noissa vaaleissa ja muutenkin muodostin käsitykseni poliitikoista Karin piirrosten perusteella, joissa tupsuhiuksinen Koivisto oli sympaattisin.

Kolmen Kruunun olutvalikoima on suppea, ja minun puolestani tällaisessa paikassa se saakin olla asiallisen karu vailla mielistelyjä suuntaan tai toiseen. Oli BrewDogin ja Sierra Nevadan ipoja, tšekkilagereita, saksalaista vehnäolutta ja kotimaisia Kukkoja. Join A. Le Coqin Porterin, joka on sinänsä kelvollinen tumma lager mutta ei kovin portterimainen. Sen tilalle voisi valikoimaan ottaa saman panimon Imperial Extra Double Stoutin, joka on samantapainen mutta vähän luonteikkaampi ja ulkoiselta olemukseltaan paljon tyylikkäämpi olut.

Nøgne Ø Porter / ”Robust Porter”

Nyt on saatu Norjan Nøgne Ø:ltä eli Alastoman saaren panimolta Alkoon pienpanimoklassikkoa Porteria, jonka itse asiassa huomasin olevan minulle uusi olut. Ei uusi siinä mielessä, etten olisi tiennyt sen olemassaolosta – onhan se yksi perustuotteista tässä suomalaistenkin takavuosien suosikkipanimossa – mutta en ole sitä muistaakseni maistanut.

Alko on tainnut nimetä oluen nettikaupassaan väärin, Robust Porteriksi. Kun panimon etiketeissä oluiden nimeämislogiikka varmaan toimii aina samalla lailla, niin tämän oluen kohdalla Porter on oluen nimi ja Robust Porter tyylilaji tai -kuvaus. Mutta eikö robusti portteri ole stout? On ja ei, eli tämä robust porter -nimihän lienee alun perin amerikkalaisten kotiolutpiirien aivopieru, joka on jäänyt elämään vähän omaakin elämäänsä myös tälle mantereelle.

Porter on 7 % vahvuinen, bockmaisen ruskea enemmänkin kuin pikimusta. Tuoksussa on tummempaa, herkullisesti paahtunutta mallasta, maussa havunneulasia, maitosuklaata, pientä sitrushedelmän reunusta. Humalina ovat ilmeisesti Centennial ja Northern Brewer, ja näistä varsinkin ensimmäisen ominaisuudet tuntuvat pääsevän etualalle. Mallaspaletti on melko laaja vaaleammista hyvin tummiin.

Onhan tässä oluessa paljon hyvää. Varmaan objektiivisesti arvioiden tämä on oikeinkin hieno portteri. Itselleni klassisten amerikkalaishumalien ankara havuisuus on maku, jota jaksan arvostaa vain harvoin maisteltuna. En ole muumipeikko asettumassa talviunille. Sama olut mutta brittiläisillä tai mannereurooppalaisilla lajikkeilla voisi olla minullekin talvikauden vakiojuoma. Ylipäätään tällaisia 7–8-prosenttisia porttereita ja stouteja saisi olla runsaasti enemmän – eivät kaikki halua jysähtää heti sinne 13-prosenttisten aikuiskarkkien päätyyn kun tummasta oluesta puhutaan.

Alkon jouluoluet 2022 (#3): A. Le Coq Jõuluporter

Etelänaapurin klassikkopanimolle on siunaantunut jo ainakin neljä vahvanpuoleista portteri- tai stout-tuotetta. Se olisi sinänsä suurelle teollisuuspanimolle omituisenkin paljon, mutta A. Le Coqin historian huomioiden valikoimassa on vinha peränsä. Onhan Le Coq – neuvostoaikaan pelkkä Tartu Õlletehas – varmasti aina tehnyt pääasiassa muuta kuin portteria, mutta sen juuret kuitenkin johtavat Itämeren kuuluisaan portterikauppaan suoremmin kuin muiden pohjoiseurooppalaisten panimoiden. Kirjoitin tämän vuoden alussa tarttolaisten portterikavalkadista.

A. Le Coqin perus-Porter on ollut Alkon valikoimassa jo pitkään, mutta Jõuluporteria ei ole näkynyt kausivalikoimassa – ei ainakaan hyvin moneen vuoteen. Ensin mainittu on tumma lager, jossa on vain vähän portteriin viittaavia syvällisempiä mallasmakuja. Nyt Alkon jouluvalikoimaan saadussa Jõuluporterissa on enemmän ryhtiä ja pimeän vuodenajan juhliin sopivaa tummaa lämpöä. Tuoksu tuo mieleen lakritsikastikkeen, maussa jatkuu vähän lakua tai salmiakkijauhetta muistuttava tumma karamellisuus.

Oikeasti myös mallasta tai ekstraktia on tässä oluessa selvästi enemmän kuin normaalissa Porterissa. Kantavierrevahvuus on jouluportterissa 17,5°P ja tavallisessa vain 15,3°P, vaikka alkoholiprosentti on molemmissa 6,5 %. Humala on molemmissa vähäisessä roolissa, tosin jouluversiossa sen katkeruutta on laskennallisesti vähän enemmän (EBU 19 ja EBU 15). Kaikesta tästä seuraa, että Jõuluporter on portterimaisempi ja onnistuneempi olut kuin Porter, ja ylipäätään järkevämpi ostos. Se muistuttaa enemmän uudehkoa Imperial Extra Double Stoutia kuin perusportteria, joista jälkimmäinen onkin hämmästyttävän pliisu lajityyppiinsä. En nyt Jõuluporteriakaan kaikkien maailman portterien ja stoutien kärkikastiin nostaisi, mutta kiva pieni jouluolut tässä kai on kuitenkin käsillä.

Guinness West Indies Porter ja Dundalk Bay Brewmaster Irish Imperial Stout

Taas ollaan irlantilaisen oluen kimpussa, kuten keväällä pariin otteeseen (tässä ja tässä). Nyt testattavat kaksi pulloa löytyivät Tallinnan Kaubamajan ruokaosastolta. En muista koskaan nähneeni kumpaakaan livenä. Odotukset eivät ehkä ole järisyttävän korkealla – perus-Guinness ei ole ainakaan viime aikoina oikein maistunut ja Dundalk Bay Brewery on jonkinlaisen yleisen drinksuyhtiön panimosiipi. Kokeilen kuitenkin avoimin mielin.

West Indies Porter (6 %) on tietysti vahvempi kuin normaali Guinness eli Extra Stout, mutta ei kuitenkaan sitä vahvuustasoa kuin vaikka Belgiassa yleisesti tavattu Guinness Special Export. Vaahto on vaaleahkoa, ei tietenkään niin hienojakoista ja kestävää kuin nitro- tai hana-Guinnessissa, mutta ihan kaunista. Tuoksussa on kaakaotoffeeta, se on erilainen kuin perustuotteessa. Maku on kuitenkin yllättävänkin samanlainen, kuivahko parin prosenttiyksikön alkoholieroon suhteutettuna. Melkein palanut paahteisuus hallitsee, mukana on kahvia, kaakaota ja pähkinää, suutuntuma jää vähän ohueksi. Pientä kirpeyttäkin on, humalan katkeroa myös, sekä jotain metallista. Hiilihappo tuntuu toki selvemmin kuin nitro-tölkin Guinnessissa. Viimeksi mainittu on kyllä pliisumpi kuin tämä, mutta ei West Indies Porterkaan aivan häikäise.

Brewmaster Irish Imperial Stout (8 %) on varsin tumma sekin, ei ehkä yhtä yönmusta kuin Guinness mutta melkein. Vaahto on vaalean beigeä. Tuoksu on eri maata kuin edellisessä oluessa, siinä on suklaata ja jonkin humalalajikkeen metsäisyyttä. Maussa on paahteista mallasta, karamellia, suklaata, tuhkaa, sitrusta, ehkä jotain muutakin hedelmää, ja maanläheistä tai havumaista humalaa.

Periaatteessa nämä kaksi olutta voisivat olla enemmänkin samasta puusta veistettyjä. Guinnessin tapauksessa “West Indies Porter” -nimen ei tarvitsisi välttämättä tarkoittaa muuta kuin vähän vahvempaa versiota tavallisesta Guinness-oluesta. Porter ei ole eri asia kuin stout, ja Länsi-Intian eli Karibian mainitseminen kai liittyy vain siihen, että jokin olut oli tarkoitettu 1800-luvulla vähän pitempään laivakuljetukseen (britit veivät portteria myös Intiaan). Dundalk Bayn oluen nimessä Irish Imperial Stout sana ”Irish” taas viittaa kai nimenomaan takaisin Guinnessiin, mutta olut ei siis ole erityisen guinnessmainen. Pikemminkin se on aika tyypillinen nykyaikainen imperial stout, jossa tuntuu olevan myös amerikkalaisia piirteitä.

Tässä kierretään sellaista oluen tyylilajia, josta oikeastaan pidän kovastikin, mutta josta viiden tähden yksilöt ovat melko harvassa. Omaan makuuni West Indies Porterissa on paljon hyvää, mutta mallaspohjaa voisi vähän rikastaa ettei paahdetun ohran kärähtäneisyys häiritsisi. Brewmaster’s Irish Imperial Stout on aivan juotava olut myös, ja sitä voisi olla kiinnostavaa maistaa Brittein saarilla cask-versiona (jota varmaankaan näin vahvasta oluesta ei kyllä ole tarjolla).