Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.


Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Siperia opetti – Nøgne Ø myös

Vahvan ja tukevan, tumman stoutin historia liittyy paitsi Brittein saariin myös Venäjän keisarikuntaan, jonne britit sitä veivät ja jossa sitä sittemmin myös valmistettiin. Maantieteellisen yhteyden vuoksi Britanniassa alettiin kutsua imperial stoutina tunnettua oluttyyliä myöhemmin myös nimellä Russian (imperial) stout. Monien nykyisten tämän tyylilajin oluiden nimissä on yhä jokin enemmän tai vähemmän leikillinen Venäjä-viittaus.

Näin on myös Plevnalla eli Koskipanimolla (jolla muuten panimon myyntinimi viittaa epäsuorasti Venäjän ja Turkin sodan Plevnan taisteluun 1870-luvulla). Heidän imperial stoutinsa on nimeltään Siperia (8 %). E-kirjaimessa on jopa sakarat vasemmalle, kuin se olisi venäjän э. Siperia on viileän, karun ja armottoman paikan maineessa, ja sellaisena ehkä vertauskuva panimon kovaotteiselle stoutille. Sen lisäksi Siperia on toki yksi Finlaysonin tehdasalueen vanhoista rakennuksista Tampereella, kuten Plevna itsekin.

Norjalaisen Nøgne Ø:n vastaava tuote on nimeltään yksinkertaisemmin Imperial Stout (9 %). Se on ollut Alkon valikoimista välillä tauolla ja nyt taas saatavana. En tiedä, olenko koskaan ennen maistellut sitä rinnakkain Siperian kanssa – pitkäänhän tämä olisi ollut mahdotontakin, koska Siperia oli vain hanatuote. Nyt sitten monopolimme tarjoaa tähän tilaisuuden, ja hankin pullolliset molempia kotibaariin.

Kun oluiden speksejä katsoo, kantavierrevahvuudet ovat jokseenkin linjassa (Siperia 20.5 °P ja Nøgne 21.7 °P), mutta katkeruutta Siperialla on tuplaten: 90 ja 45 EBU. Itse asiassa sekä RateBeer että Beer Advocate listaavat Nøgne Ø Imperial Stoutin tiedoissa selvästi korkeammat Platot ja IBUt kuin Alkon ilmoittamissa luvuissa. Sivustojen mukaan humalana ovat Columbus ja Crystal. En tiedä, onko Nøgne jossain vaiheessa viilannut reseptiä johonkin suuntaan?

Nämä oluet liittyvät tiettyyn vaiheeseen pohjoismaisen pienpanimobuumin tarinassa. 2000-luvun loppupuolella oluita harrastaneille ne olivat yksiä ensimmäisistä täkäläisistä tuotteista, joissa amerikkalainen craft beer -filosofia pääsi tummassa oluessa oikeuksiinsa. Siperia opetti ison joukon suomalaisia oluenystäviä nauttimaan ronskista jenkkihumaloinnista tässä alkujaan brittiläisessä oluttyylissä. Norjalaisten idea oli enemmän tai vähemmän samantapainen, vaikka humalaa oli ehkä niukemmin.

Vaikka sekä takavuosina että viime aikoina on nähty selvästi näitäkin vahvempia ja ehkä reilummin humaloituja stouteja, Plevnan Siperia ja Nøgne Ø Imperial Stout kuuluvat kuitenkin suurpetojen kastiin. Kun niitä varovaisesti lähestyy, jo nenään leijuva vaikutelma on molemmissa erilainen. Tamperelainen antaa selvän viestin havuisesta amerikkalaistyylisestä humalaisuudesta, siinä missä norjalaisilla on tarjota maanläheinen, salmiakkinen aromi.

Kuten EBU-lukujen antamasta osviitasta voi päätellä, myös maussa humala on selvästi vähemmän keskiössä Nøgne Ø:llä. Sitä ei tarvitse epäillä, etteikö tämäkin olut perustuisi alun perin amerikkalaisiin tulkintoihin vanhasta brittityylistä. Toinen Nøgnen oluen humalista, Columbus, on itse asiassa sama lajike kuin yksi Siperiassa käytetyistä humalista eli Tomahawk. (Muut Siperian humalat ovat ilmeisesti Mount Hood, Simcoe ja Vanguard.)

En ole ollut perinteisesti yhtään niin innoissani jenkkityylisistä stouteista kuin monet olutfanit, mutta näiden kahden oluen rinnakkainen maistelu on valaiseva ja tuotteet tietysti hyviä. Mielenkiintoista on, miten Nøgne Ø jää pitkälti Siperian varjoon, kun suomalainen stout tykittelee humalan ominaisuuksilla aivan kuin jokin supervahva Cascadian dark ale/Black IPA.

Katkeruutta Siperiassa tosiaan on, ja havuinen ja sitruksinen meininki hallitsee. Norjalaiset luottavat enemmän paahteisuuteen, mutta sen alta tulee tässä vertailuasetelmassa paljon turhanoloista siirappileipää. Nøgnen imperial stoutilla on varmasti hetkensä ja tilanteensa, mutta pohjoismaisessa finaalissa Suomella lienee nyt parempi pelistrategia: kun kerran mennään amerikkalaisella tyylillä, mennään sitten päätyyn asti.

RateBeerin käyttäjät antavat Nøgnelle 100/100 pistettä ja Siperialle 99/100. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun heidän parviälynsä on jossain asiassa ollut väärässä.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Itämerenportterin etymologia

Helsingin Sanomien perinteinen olutraati kokoontui arvioimaan vahvoja porttereita ja stouteja yläotsikolla “itämerenportterit”. Sana on suomennos Michael Jacksonin lanseeraamasta oluttyylin (tai -perinteen) nimestä Baltic porter. Meillä on puhuttu myös baltialaisesta tai balttityylisestä portterista, joskus balttiportterista. Jos sen sijaan googlaa itämerenportteri-termiä, kaikki hitit taitavat johtaa Hesarin Jussi Rokan teksteihin ja Olutkoira-blogiin.

Testissä kaksi portteria sai täydet viisi tähteä: Malmgårdin X-Porter ja Õllenautin Must Eksport. Molempien nimen taustalla häilyy muuten export stoutin haamu. Export stout on historiallisesti yksi portterin vahvimpia olomuotoja, eli sen yläpuolelta ei brittiasteikolla taida löytyä muuta kuin supervahva imperial stout. Voidaan ehkä ajatella, että suuri osa Itämeren ympäristön porttereista on siinnyt export stoutien jäljitelmistä, vaikka tarkemmin ei 1800-luvun panimomestarien pään sisään enää päästäkään kurkistamaan.

Oman kertomansa mukaan Michael Jackson keksi Baltic porter -termin 1990-luvun alussa. Jo kauan ennen sitä hän kirjoitti vuoden 1977 kirjassaan The World Guide to Beer näin: “Viimeinen Brittein saarilla tuotettu porter juotiin vuonna 1973 Pohjois-Irlannissa. Portteria pannaan edelleen, joskin pohjahiivalla, monissa maissa. Se on tunnustettu oluttyyli Kiinassa, Itä-Euroopassa, Tanskassa, Ranskassa ja Pohjois-Amerikassa.”

Osa edellä mainituista on varmasti juuri sitä, mitä hän Baltic porterilla myöhemmin tarkoitti – ainakin Itä-Euroopan ja Tanskan oluet. Milloin Jackson todella ensimmäisen kerran käytti termiä? Itse hän siis kertoi vuonna 2002, että tyylin nimi “nousi vuonna 1990 kirjoittamastani artikkelisarjasta, jonka tein vierailtuani Virossa”. Jackson ei suoraan sano, että olisi käyttänyt sanaa vuoden 1990 artikkeleissaan, ja kun en ole niitä en lukenut, en voi tarkistaakaan.

Martyn Cornell toteaa nähneensä sanan Jacksonin käyttämänä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1998. Sen sijaan hän mainitsee amerikkalaisen Bill Yennen käyttäneen sitä vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan (ilmeisesti Beers of the World).

Luultavasti on syytä kuitenkin olettaa, että kun kerran Michael Jackson antaa ymmärtää kehittäneensä käsitteen, hän on niin myös tehnyt (eikä ole poiminut sitä amerikkalaiselta kollegalta). Suomalaiset lukijat muistavat kyllä esimerkkejä jo 1990-luvun alusta, jos ovat silloin lukeneet Jacksonin erityisesti Suomen tarpeita varten tehtyjä tekstejä.

Olut-lehdessä 1/1994 hän kirjoittaa: “Olen aina pitänyt balttityyppisistä porttereista, joiden kärkeen kuuluu Koff Porter”. Tätä artikkelia ei ole julkaistu muissa maissa.

Ja jo vuonna 1991 julkaistuun Michael Jackson’s Pocket Beer Book -kirjan suomalaiseen laitokseen (Matkailijan olutopas) hän kuvailee Koff Porteria “tukevaksi, baltialaistyyppiseksi porteriksi”. En tiedä, miten hän on asian englanniksi ilmaissut tämän kirjan tai Olut-lehden artikkelin käsikirjoituksessa, mutta on päivänselvää, että kyse on samasta ajatuksesta.

Baltic-type porter, ehkä? Baltic-style porter? Sama asia kai. Baltic porter.

* * * * *

Miksi siis suomeksi itämerenportteri, eikä baltialais- tai balttityyppinen portteri?

Tämä preferenssi – joka ainakin minulla perustuu siis omaan rajalliseen käsityskykyyni eikä mihinkään Jackson-lähteisiin – juontuu portterin itämerellisen perinteen historiasta.

Sikäli kun tiedän, nykyisissä Baltian maissa – Virossa, Latviassa tai Liettuassa – ei ole keksitty tähän portteriperinteeseen liittyen mitään, mitä ei olisi tehty myös esimerkiksi Puolassa, Suomessa tai kenties Preussissa.  

Osa itämerenporttereista on pohjahiivaoluita, kuten vaikka Puolan Żywiec Porter tai Latvian Aldaris Porter. Toiset ovat pintahiivaoluita, kuten Koff Porter tai Põhjalan Must Kuld. Kummankaan hiivatyypin käyttö ei liene erityisesti Baltian maista lähtöisin oleva tapa. Pohjahiivan yleistyminen tämän maailmankolkan porttereissa liittyy todennäköisesti baijerilaistyylisen oluen tuloon 1800-luvun puolivälissä, ja se vaikutti ennen pitkää useammassakin maassa myös portteriin.

Yhdistävä tekijä näissä oluissa – jos sellaista on – onkin kai nimenomaan panimoiden sijainti Itämeren rannikkovaltioissa (eikä siis nykyisistä Baltian maista saatu inspiraatio). Englannin sanan Baltic voi tietenkin kääntää myös Itämereksi tai itämerelliseksi, ja niin siis ainakin itse tässä yhteydessä tekisin.

Joissakin kielissä valintaa ei tarvitse tehdäkään. Puolassa on porter bałtycki, Liettuassa Baltijos porteris, Latviassa Baltijas porteris, Venäjällä Балтийский Портер, ja niin poispäin. Kuten englannissa, merenkin nimi on näissä kielissä “baltialainen meri” ja olut viitannee samaan.

Muissa Itämeren maissa meren nimi on sen sijaan Ostsee, Östersjön, Østersøen tai Läänemeri. Näissä maissa oluttyylin nimeä ei ole yleensä yritetty muodostaa meren nimestä käsin. Toki on esimerkiksi ruotsalaisen Fjäderholmarnas Bryggerin olut Östersjöporter, jossa panimo on todennäköisesti (etikettinsä perusteella) hahmottanut tuotteen nimen kuten minäkin, mutta olutharrastajille kyseessä on kuitenkin “en baltisk porter”. Sitä tehdään pohjahiivalla.

Jos Kielitoimisto tai suomen kielen lautakunta kysyisi minulta suositusta, mitä nimeä tästä oluttyylistä pitäisi suomeksi käyttää, ehdottaisin näistä sekavista selityksistä huolimatta edelleen tuota “itämerenportteria”. Voisin sitten puhua sanan kyseenalaistajat tainnoksiin olutperinteen pitkällä historialla. Se, että maan mahtavin sanomalehtimedia on tässä kanssani samaa mieltä, ei toki tarkoita, että olen oikeassa. Kokonaan toinen kysymys on, kuinka moni HS:n testissä olleista oluista todella edustaa tätä oluttyyliä – jos koko tyyliä ylipäänsä on olemassa. Mutta silloin mennään jo oluiden tyyliluokitusten yleisiin ongelmiin, ja niiden puimiseen ei yksi yö riitä.

Suomenlinnan syksy ja Baltic Porter -jälleennäkeminen

Yksi korona-ajan jo lähes kliseisistä havainnoista on, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen kotimaan matkakohteet ja oppineet katsomaan niitä uusin silmin. Klisee tai ei, varmasti ajatuksessa on ainakin totuuden siemen. Itsekin olemme kierrelleet viime viikkoina paljon normisyksyä enemmän Uudenmaan metsissä ja rannoilla, Porvoossa tai Helsingin ulkoilualueilla.

Suomenlinnassa en ollut tänä vuonna vielä käynyt, ja nyt suoritimmekin sen rastin uudella tavalla. Tämä oli nimittäin ensimmäinen yöpymiskertamme saarilla. Majoitus hankittiin lauttarannan lähellä sijaitsevasta saarihostellista. Huone oli kahden hengen huone, jossa wc/kylpyhuone oli käytävällä mutta muilta osin mukavuudet normaalin hotellin tasoa. Erikoisine ikkunasyvennyksineen huone oli peräti tunnelmallinen, samoin yhteistilan keitto- ja oleilunurkkaus.

Lauantaina saarella oli enemmän porukkaa kuin olisin odottanut – poutaisella ja vuodenaikaan nähden lämpimällä säällä oli ehkä vaikutusta. Tungosta ei silti syntynyt, joten koronavarovaisuutta oli helppo noudattaa ja olo oli turvallinen. Café Vanillen terassilla oli mukavasti tilaa syödä savuporo-juustokeitto karjalanpiirakalla. Oluen pariin emme vielä tässä vaiheessa uskaltautuneet, vaikka Suomenlinnan Panimon tuotteita olisi ollut tässäkin kahvilassa tarjolla. Kahvilahan sijaitsee muuten venäläisten kauppiaiden kadulla, jonka varrella itse Nikolai Sinebrychoffkin aikoinaan asusti.

Iltapäivällä kiertelimme saaria ja ihailimme vaahteroiden väriloistoa, hiljaisia kalliorantoja ja vihreänä aaltoilevaa merta. Susisaaren kallioilla söimme Café Silosta ostettua kakkua ja pullaa ja joimme teetä termoksesta. Pienen lepotauon jälkeen oli aika suunnata panimoravintolaan, jossa hiljattain uusitulta ruokalistalta löytyi kauteen sopivia herkkuja. Söin peuramakkaroita, joiden kylkeen oli paahdettu juureksia ja haudutettu ohraa sipulin kera.

Olutpuolella hanassa oli muun muassa viime kylmälle kaudelle tehtyä 7,5-prosenttista Baltic Porteria. Olin toissa vuoden syksynä Mikko Salmen kanssa suunnittelemassa kyseisen oluen ensimmäistä versiota, ja ajatus oli silloin tuoda talvikauden lämmittäjäksi tuhti (mutta ei extreme) olut, joka istuisi historialliseen ympäristöön Itämeren tyrskyjen keskelle. Eräs tanskalainen arvioija on sattumalta Untappdissä kiteyttänyt oluen idean hyvin: passer perfekt i surt og kaldt novembervær (“sopii täydellisesti ikävään ja kylmään marraskuun säähän”). Mukavaa nähdä, että resepti kelpasi toistettavaksikin, ja hyvin se sopi vielä melko lämpimään lokakuun iltaankin. Tosiaan kyseessä on ennen korona-aikaa pantu olut, jonka tekninen laatu lienee kunnossa, kun se oli mielestäni aivan iskussa nytkin. Oluttyyli on toki jossain mielessä tarkoitettukin kestämään aikaa.

Nämä itämerenportterit ovat tietysti brittiläisten export/imperial stoutien tai vastaavien vientioluiden jälkeläisiä ties monennessako sukupolvessa. Niitä tehtiin jo 1800-luvulla Preussista Peräpohjolaan ulottuvalla alueella, ja paikallisesti niitä usein kutsuttiin vain portteriksi riippumatta vahvuudesta tai keisarillisista yhteyksistä. Sinebrychoffin Porter on nykyään olemassa olevista mallikappaleista melko brittihenkinen, kun taas esimerkiksi tšekkiläinen Pardubický Porter viiraa saksalaisen doppelbockin suuntaan. Suomenlinnan Baltic Porter oli ainakin syntyessään pohjahiivaolut ja brittiläis-puolalaisesti humaloitu. Maku on edelleen suklaisen salmiakkinen, lisänä humalasta vähän mintun viileyttä ja mallaspuolelta aavistus siirappista mustaa leipää, vaikka olut ei makea olekaan.

Saarilinnoitus ei ole hullumpi paikka olutretken kohteeksi. Useimmissa kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla vähintäänkin Suomenlinnan Panimon oluita, pääasiassa tietysti Vantaalla valmistettuina pulloversioina. Näin taitaa olla tilanne myös Linna Barissa, joka on musiikkibaariosastolla saarten pääpaikka – siellä emme tällä kertaa käyneet. Mitään laajoja tai avantgardistisia craft beer -valikoimia ei missään vastaan tullut, mutta eipä maailmanperintökohteessa myöskään tarvitse tyytyä pelkkään bulkkilagerin maailmaan. Hyvä niin. Suosittelen joka tapauksessa lämpimästi tällaista yöretkeä myös huippusesongin ulkopuolella!

Karhu Laku Portteri & Laitilan Lakritsi Portteri

Karhu ja Kukko ovat kaksi oluteläintä, joilla on vahvat brändit. Toinen asuu Keravalla (vaikka onkin entinen porilainen) ja toinen Laitilassa. Kukosta poiketen Laitilan Wirvoitusjuomatehdas Oy:n muut olutlaadut eivät sen sijaan näytä kukkomaisen linjakkailta, vaan niiden ulkoasu on pikemminkin sitä, mitä “wirvoitusjuomatehtaaksi” itseään kutsuvalta panimolta voisi odottaakin – sekalaista retrolimun näköistä maailmaa. Ei etiketti toki olutta pilaa, jos sisältö on priimaa.

Laitilan lakritsiportteri lanseerattiin talvella 2016 Alkon “käsityöläisoluet”-teemaan, johon kotimaiset pienpanimot noihin aikoihin saivat kerran vuodessa tuoda uutuuksiaan, usein erikoisissakin tyylilajeissa. Siitä on tullut sittemmin ilmeisen vakituinen tuote, ja nykyään se istuu 5,4-prosenttisena myös ruokakauppavalikoimaan. Olut sisältää “aitoa Kouvolan Lakritsia” uutteen muodossa, mutta sitä lukuun ottamatta tuote on tehty perusraaka-aineista – ohramaltaasta, humalasta, vedestä ja hiivasta.

Karhu hyökkäsi tänä syksynä samoille apajille omalla Laku Portterillaan (5,5 %). Valkoinen tölkki kultaisine karhunpäineen on modernia designia, josta vastaa graafikko-muusikko Vilunki 3000. Oluena tämä on karkealla tasolla identtinen laitilalaisen kanssa, mutta tarkempiin spekseihin mentäessä pieniä eroja paljastuu. Maltaat ovat Laitilassa pale ale, dark ale, caramel 3000 ja chocolate, Karhussa taas pilsner, münchener, väri ja ruskea. EBUt eli katkeruus on Laitilalla 30, Karhulla 31. EBC eli väri on Laitilalla 340, Karhulla 250. Kantavierreväkevyys on Laitilalla 15,2°, Karhulla 13,7°.

Aistinvaraisesti oluet eroavat aika paljonkin. Karhu on tuoksultaan ja erityisesti maultaan selvästi täyteläisemmän lakritsinen. Humalan kanssa yhdistyessään lakritsiuute on makeutusainemaisen aniksinen, kuin kallioimarteen juuri, jonka jo lapsena tiesimme maistuvan lakritsille. Laitilan lakritsiportteri päästää tuoksussa ja myös maussa hiukan enemmän paahteisen brittiportterin pohjaa läpi, samoin mallasleipää, vaikka lakritsin maku toki sitäkin hallitsee. Laitilalainen on käynyt lähtötasoonsa nähden ohuemmaksi, joten kun energiasisällöt ovat oluissa käytännössä samat (Laitilalla 222 kJ, Karhulla 216 kJ per 100 g), olisiko Karhuun sitten vain kaadettu rutkasti enemmän lakritsiuutetta. Karhu muuten näyttää silmämääräisesti mustemmalta, vaikka EBC-luku pitäisi olla verrokkiolutta matalampi.

Portterit ja muutkin tummat oluet pilataan nykyään todella usein erilaisilla makeisilla, leivonnaisilla ja mausteilla. Laku on näistä niitä harvoja, joita itse siedän ja josta ihan pidänkin, vaikka olut olisi miltei ällöttävän makea ja paksu. Johonkin kymmenprosenttiseen portteriin maku voisi sulautua niin, ettei sitä edes epäilisi lisäaineeksi; näissä miedommissa ei. Kahdesta nyt testatusta ruokakauppavahvuisesta lakuportterista Laitila on olutmaisempi, Karhu säälimätön lakritsipommi. Alussa viileämpänä Karhun tuhti lakritsisuus vaikuttaa paremmalta idealta, mutta lämmettyään olut tuntuu vähän pahviselta ja keinotekoiselta, ja Laitila ajaa rinnalle tai jopa ohi.

Kuvat: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Sinebrychoff.