Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 23

Satunnaisia olutlistoja lähinnä Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 1930-luvuilta:

Hotelli Kämp tarjoaa 1890-luvulta säästyneessä juomalistassaan seuraavia oluita: Äkta Engelsk Porter, Bass Engelskt Pale Ale. Oluet on kirjoitettu erivärisellä musteella käsin listan loppuun. Samassa nipussa on Apollinaris-kivennäisvesi. Imatran Grand Hotel Cascade listaa puolestaan samalla vuosikymmenellä viinivalikoimansa jatkoksi nämä mallasjuomat: Porter, Bière (Öl).juomalista-Kämp-1890luku-HRM-CC-BY-ND-4-0

Seurahuone, joka toimi vuoteen 1913 hotellina nykyisessä Helsingin kaupungintalossa, piti vuonna 1903 juomamenyyssään kahta olutvaihtoehtoa: portteria 1 mk ja lager- tai pilsnerolut 40 penniä (molemmat puolikkaita pulloja). Vuonna 1907 Seurahuone oli päivittänyt olutmenyynsä siten, että erillisellä sivulla oli otsikko “Ulkomaisia olut- ja portterilajeja”, jonka alta löytyi kaksi tuotetta: Bass & C:o Pale Ale ja Daukes & C:o Guiness (sic) Extra Stout.

juomalista-Seurahuone-1907-HRM-CC-BY-ND-4-0Muut oluet löytyivät Seurahuoneen menyyssä otsikon “Diverse” eli Sekalaista alta, ja siellä olivat samat kotimainen portteri ja lager- tai pilsnerolut kuin neljä vuotta aikaisemmin. Samoin muidenkin ravintoloiden juomalistoissa oluiden paikka oli sekalaisissa juomissa, joita oli ehkä puolen sivun verran lopussa. Ensin oli esitelty viinejä eri maista ja alueilta kymmenkunta sivua ja sen jälkeen ehkä toiset kymmenen vielä erilaisia väkeviä viinoja.

1910-luvulta vilkuilin juomalistoja Grand Hotel Fenniasta, Klippanilta, Alppila-ravintolasta sekä jälleen Kämpistä. Kämpin oluttarjonta ei ollut muuttunut oikeastaan mihinkään: se koostui edelleen yhdestä Brittein saarten portterista tai stoutista ja yhdestä pale alesta. Voimme ehkä olettaa, että tämä oli hienon suomalaisen ravintolan state of the art -olutvalikoima ennen kieltolakia.

Klippanilla oli pitempi lista joskus 1910-luvulla (tarkkaa vuottaa ei ole liitetty listaan): Lageröl, Pilsener, Gamla Carlsberger, Pschorr Bräu, Porter. Tuontioluita on siis ainakin yksi tanskalainen ja yksi saksalainen.

Fenniassa on vuonna 1911 tarjolla pitkälti samantapainen lista: Engelsk Pale Ale, [Engelsk] Extra Stout, Lageröl, Pilsener, Porter, Carlsberger Öl (Danskt). Vuoteen 1914 mennessä sitä on hieman laajennettu ja panimoiden nimiäkin mainitaan: Engelsk Pale Ale Bass & Co.; [Engelsk] Ex. Stout Guinesses; Öl & Pilsner; Münchneröl (inhemsk); Porter [inhemsk]; Imperial [Porter] [inhemsk]; Gamle Carlsberger Öl.

juomalista-GrandHotelFennia-1914-HRM-CC-BY-ND-4-0

Alppilan “rinneravintolassa” puolestaan oli vuonna 1915 tarjolla kolme olutta: Lager Pilsner Öl, Ekenäs Porter ja Borgå Porter.

* * * * *

Kun kieltolain kumoaminen tuli voimaan 1932, Alko sääteli kaikkea oluen tuontia, valmistusta ja jakelua. Vaikka joissakin Helsingin ravintoloissa näkyy edelleen vaikuttavampia olutlistoja kuin mitä niissä olisi minun lapsuudessani 1980-luvulla ollut, voi kuitenkin olettaa, että valinnat on tehty rajallisten mahdollisuuksien joukosta.

Portterit ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi ravintola Kaisaniemessä oli vuonna 1934 tarjolla Auran English Porter, Porvoon Panimon Best Extra Stout, Tammisaaren Hultmanin Brown Stout ja Pyynikin Double Brown Stout. Hungariassa Uudella ylioppilastalolla oli vuonna 1936 sama valikoima – paitsi Pyynikin tilalla oli Kallion Toisella linjalla toimivan Tillanderin panimon portteri.

juomalista-Kaisaniemi-1934-CC-BY-ND-4-0

juomalista-Hungaria-1936-HRM-CC-BY-ND-4-0

Kämpissä oli vuonna 1938 tarjolla kaksi portteria, Porvoon ja Tammisaaren. Sen lisäksi hotelli tarjosi mietoa pilsneriä sekä III-oluita helsinkiläisiltä Bastmanilta ja Sinebrychoffilta sekä “muilta panimoilta”, joita ei nimetä.

1930-luvulta on säilynyt myös olutlistoja, joissa ei oikeastaan ole kuin eri veroluokkien vaaleita lagereita. Tähän suuntaanhan oltiin joka tapauksessa menossa. Portterit ratsastivat auringonlaskuun toisen maailmansodan paikkeilla, palatakseen Alkon oikusta vasta vuonna 1957 – tavallaan ihme että silloinkaan. Ulkomaisten oluiden hienoutta ei enää osattu nähdä, eivätkä kaikki niistä ehkä enää niin hienoja olleetkaan kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi Bassin punaisen kolmion hohto alkoi hiipua viimeistään 1960–70-lukujen keg-trendin aikoihin.

(Kaikki juomalistat on löydetty Finna.fi-verkkopalvelusta, tekijänä on Hotelli- ja ravintolamuseo ja lisenssi CC-BY-ND 4.0. En ole tällä kertaa lukenut lisenssin tekstiä tarkistaakseni, saako tiedostoja leikellä tällä tavalla, mutta toivottavasti mennään suurin piirtein lain sallimissa rajoissa.)

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 21

Muutama sana portterimitaleista.

“Höknäsissä on eräs portteripanimo, jonka omistaja on H. H. Tultman. Mainitun Tultmanin panimomestarina vuoden 1878 maailmannäyttelyn aikaan oli Zanrobs. Jälkimmäisellä miehellä oli aikomus parantaa panimon olosuhteita ja hän kehottikin esimiestään lähettämään oluen Pariisin näyttelyyn. Hän teki piirroksia pulloista ja kaikesta muusta asiaan kuuluvasta.

Siitä portterista Tultman sai mitalin. Se ei ole kuitenkaan tarinan loppu. Muutamaa vuotta myöhemmin Zanrobs rakensi itselleen oman portteripanimon. Omissa etiketeissään hän siellä alkoi aikanaan käyttää tuota kyseistä mitalia. Esimies Tultman vei asian oikeuteen ja vaati kieltoa sellaisten mitalien käytölle. Tämä herättää vähintäänkin periaatteellisen kysymyksen:

Eikö mitalien pitäisi kuulua valmistajille eikä tehtaalle?

Jos esitämme vertauksen: mikäli esimerkiksi suutarinkisälli keksii jalkineeseen jonkin parannuksen tai uudistuksen, kunnian tulee kuulua hänelle eikä mestarille – riippumatta siitä minkä mittaluokan saapas tuo mestari on. Niinpä herra Tultmanin tavoin voimmekin lähteä kiistelemään: sitä portteria, joka on paras, pitää ihmiskunnan käyttää.

Pysyn Zanrobsin puolella, ja toivottavasti muukin ihmiskunta vakuuttuu siitä, että Zanrobsin porter impériale on vähintään 10–15 prosenttia muiden portteritehtaiden tuotoksia parempaa. Täytyy olla ammattimies eikä pelkkä tehtaanomistaja, jotta voi ylpeillä mitaleilla, sillä mitalit ovat mitaleja ja sellaisiksi jäävät – ja portterimestari on se henkilö, joka mitaleja hankkii.

–Totuudenrakastaja Johansson.”

höknas-spets-25-08-1888

Suomalaista 1800-luvun panimohistoriaa ei tarvitse tuntea kovin syvällisesti, että tunnistaa tarinan hahmot peitenimien takaa. Höknäs on Ekenäs (Tammisaari), ja Tultman sikäläisen portteripanimon omistaja Hultman. Lukijakirjoitus on julkaistu pilalehti Spetsissä 25.8.1888.

Zanrobs on Tammisaaren panimolla suomalaiset kannuksensa hankkinut tukholmalainen C. A. Robsahm, joka jo vuonna 1880 perusti portteritehtaan Helsingin Töölöön ja saavutti siellä suurta menestystä. Hämäräksi jää korkeintaan, kuka immateriaalioikeuksista huolestunut kirjoittaja Johansson on – kiinnostunut sivullinenko vai mahdollisesti Robsahm itse salanimellä…

Lukijakirjoituksen julkaisseen Spetsin toimitus toteaa kirjoituksen alla, että lehti “haluaa totuuden- ja portterinrakastaja Johanssonin tilintekoon lisätä vain tämän huomautuksen: De gustibus non est disputandum.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 14

Nykyaikaiset matkaoppaat turisteille kehittyivät 1800-luvun alkupuolella, kun yläluokkien perinteisen Grand Tourin rinnalle syntyi Euroopassa mahdollisuuksia monipuolisempiin ulkomaiden kierroksiin. Rautatie varmasti vauhditti edistystä tässäkin, mutta jo ennen sen yleistymistä brittiläinen John Murray loi pohjaa opaskirjojen kulttuurille ja kirjoitustyylille.

murraysMurrayn ensimmäiset oppaat ilmestyivät vuonna 1836. Selailin hänen vuonna 1865 ilmestynyttä Handbook for Travellers in Russia, Poland, and Finland -kirjaansa, joka ilmeisesti on jo toinen versio tämän maantieteellisen alueen opaskirjasta. Esipuheessaan Murray kertoo, että matkailu alueella on helpottunut viime vuosina, ja liikkuminen on vapaampaa kuin melkein missään manner-Euroopassa. Tullimiehet, poliisit ja muu virkavalta eivät enää häiritse. Tsaarin vaihtuminen edistysmieliseen Aleksanteri II:een ja rautateiden rakentaminen ovat helpottaneet matkailijan elämää.

Suomen esittelyssä tekijä on selvästi perehtynyt paikallisiin oloihin melko hyvin. Toki toimituksellisia erheitä on – esimerkiksi maan nimi on Murrayn mukaan paikallisella kielellä Secomi”, ja Ruotsin vallan vakiinnutti Suomeen Birger Zarl” – mutta vaikeampaahan näitä on ollut silloin tarkistaa kuin nykyään. Lähes hengästyttävä detaljien vyörytys Helsingin ja muiden paikkojen nähtävyyksistä ja matkustusvinkeistä vaikuttaa muuten käytännössä virheettömältä.

Monet matkustavaisten huolenaiheet ovat nykyihmisen näkökulmasta kaukaista menneisyyttä, esimerkiksi nämä havainnot:

“Nervous people have no business to travel in Finland: the horses, though small, are full of life, and know of no other pace than the gallop, whether it is up or down hill. The traveller will, either on land or sea, thus speed his way through Finland, and frequently without meeting one human being from one station to the next; the dark pines and massive boulder-stones… the red verst-posts, and a ragged scanty flock, are the only objects that meet the eye.”

Vaikka hevoskyyti koettelee Murrayn mukaan turistin niveliä, tiet ovat kuitenkin paremmassa kunnossa kuin Venäjällä ja postiasemat hyvin toimivia. Tuttuun tapaan oppaasta löytyy myös fraasisanastoa (“kanssa-puhetta”), jolla suomalaisen kanssa voi haastella, jos sellaisen jossain hyvällä onnella kohtaa.

Where is the inn? – Missä kestkiewari?
Where is the refreshment-room? – Missä rawinto-huone?
Where is the W. C.? – Missä ihmisten ulko-huone?

Kansankulttuuria tai ihmisten arkielämää aikakauden matkaoppaissa ei kovin monisanaisesti esitellä. Kymmeniä sivuja kuluu esimerkiksi Eremitaasin ja muiden museoiden nähtävyyksien luettelemiseen huone ja vitriini kerrallaan.

Jotain sanotaan kuitenkin ruoka- ja juomakulttuurista, ja tämä pätkä oikeastaan alun perin huomioni kiinnittikin tässä Murrayn vuoden 1865 oppaassa:

murray-finland

“Elintaso on Suomessa aivan siedettävä, vaikkei toki millään lailla ylellinen: lähes aina on saatavana runsaasti kuivattua lohta, pihvejä ja perunoita, sekä yleisemminkin kalaa, mutta se on tavallisesti karkeaa ja mautonta. Portviini ja Göteborgin portteri – molemmat lajissaan erinomaisia – ovat tämän maan pääasialliset juomat, kuten myös sima.”

Myös Pietarissa oli Murrayn mukaan hyvää olutta, erityisesti Cazaletin Pale Ale on lähes englantilaisten esikuviensa veroista. Moskovassa hän kertoo juotavan “lähes yksinomaan Danielsonin olutta”. Venäjältä Murray löytää kyllä myös halpaa vodkaa ja muutakin rahvaanomaisempaa – ei pelkästään portviiniä ja portteria kuten Suomesta… Jää arvoitukseksi, missä paikoissa hän on Suomessa ruokaillut, mutta epäilenpä, ettei kallista tuontiportteria ole juuri muualla kuin hienoimmissa ravintoloissa ollut tarjolla. On totta, että portteria tuli meille päin 1800-luvun alkupuolella juuri Göteborgista, jossa toimi Lorentska Porterbruket ja sen maineikas seuraaja Carnegie. Toki 1860-luvulla Suomen kaupungeissa oli jo paikallisiakin portterintuottajia.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 9

Stilton on jouluherkku myös kotimaassaan Englannissa, vaikka en tiedä varmasti miksi. Sellaisen selityksen olen ainakin lukenut, että maito on parhaimmillaan lehmien laidunkauden lopussa ja siitä on kolme kuukautta – juuri stilton-juuston kypsymisaika – joulunpyhiin.

Stilton ja portviini on klassinen yhdistelmä, mutta mikä olut sopii stiltonin kanssa parhaiten? Garrett Oliver, jonka mukaan stilton syntyi alun perinkin oluen kumppaniksi, pitää barley winea luontevimpana valintana. “Yhdistelmä on niin loistava, että brittiaatelisto piti sen salassa meiltä muilta sukupolvien ajan”, Oliver väittää The Brewmaster’s Table -kirjassaan.

Helsingin ravintola Gambrinissa, osoitteessa Fabianinkatu 14, tarjoiltiin syksyllä 1893 Guinnessin Extra Stoutia ja Stiltonia. Jos nykyinen mieto Guinness ei tunnu äkkiä ajatellen hyvältä yhdistelmältä juurevalle homejuustolle, kannattaa muistaa, että portterit ja stoutit olivat 1800-luvun lopullakin vielä paria piirua nykyistä vahvempia. Guinnessin miedoin versio eli perusportteri oli Ron Pattinsonin mukaan 1890-luvulla ominaispainoltaan yli 1,060 ja Extra Stout yli 1,070. Tuo Gambrinin myymä olut lienee siis ollut yli 7 % vahvuista tilavuudeltaan, eikä nyt muutenkaan ole syytä samaistaa sitä maultaan Guinnessin nykyversioihin.

guinness-gambrini-nya-pressen-4-8-1893

Tuolloin 1890-luvulla Guinnessin Dublinin panimo oli maailman suurin panimo, ja joitakin eriä sen jättiläismäisestä tuotannosta päätyi ajoittain tänne kaukaiseen Suomeemmekin. Lehti-ilmoitukset eivät toki kerro kaikkea oluthistoriasta, mutta niiden perusteella Guinnessin Extra Stoutia myi pari kauppiasta 1890-luvun alkuvuosina ainakin Vaasaa ja Oulua myöten. Sitä saatettiin nimittää myös “Englannin portteriksi”.

Muissa uutisissa panimo näkyi muun muassa näin (Uusi Suometar 8.1.1891):

“Uusia paireja ja paroneja on Englannin kuningatar tehnyt uuden-wuoden-päiwänä monta. Niiden joukosta mainittakoon kuuluisa oluenpanija Sir Edward Guinness, joka äskettäin lahjoitti useampia miljoneja työwäenasuntoja warten…”

gambrini-paivalehti-26-09-1894Vuosisadan vaihteessa Porvoon Panimo ryhtyy mainostamaan omaa portteriaan pääkaupungin sanomalehdissä kuvailemalla sitä Guinnessin menetelmällä valmistetuksi. 1900-luvun ensikymmenellä ilmoitus tällä tekstillä ilmestyi lähes päivittäin esimerkiksi Hufvudstadsbladetissa. Näin Uudessa Suomettaressa vuonna 1900:

“Porvoon Portteria valmistetaan Dublinin (Guinness Brewery) panotavan mukaan ja on kaikkien portterintuntijain suosima ja tunnustettu parhaimman makuiseksi.”

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 6

“Miedosta olvista parhaat on Jukolan olut ja portteri joka hyvän maun ja runsaan ravintoaineensa vuoksi hyväksi tunnetaan.” Näin kertoi Keravan Höyrypanimo Oy tuotteistaan 6. joulukuuta 1917 Työmies-lehdessä. Miedosta portteristaan höyrypanimo käytti ainakin jossain vaiheessa myös Kansallis-Portterin nimeä.

Päivänä, jona eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen, väliaikainen kieltolaki oli ollut voimassa jo muutaman kuukauden. Vahvemmalla oluella ei tuota julistusta olisi kannattanut siis ajatella pääsevänsä kilistämään. Panimoalaa kohtasivat noina vuosina joka tapauksessa monenlaiset haasteet. Sota-ajan raaka-ainepula ja Venäjän maaliskuun vallankumousta seurannut mallasjuomien myyntikielto olivat jo ehtineet tuoda rasituksensa.

jukola-työmies-06-12-1917

Jukolan olut vie tietysti ajatukset Aleksis Kiven kuuluisaan veljessarjaan. Heillehän kävi Impivaaran jouluna köpelösti, kun väkevä olut nostatti tunnelman nopeasti kattoon, eivätkä veljet saunassa nahistelleessaan huomanneet palavan päreen putoamista. Äidin ohjeella pantu olut oli kuitenkin ollut ilmeisen onnistunutta ja tietysti asiaan kuuluukin, että se juhlapöydässä on tavallista vahvempaa.

–Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas.—Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta.

Impivaaran tulipalon jälkeen veljekset saivat juosta mekkosillaan pakkasyössä takaisin Jukolaan. Siellä taloa veljeksiltä vuokraava nahkapeitturi antoi kodittomille yösijan, ja nahkapeitturin emäntä tarjosi heille lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta.

seitseman-veljesta-public-domain

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 5

––Herrat Nethersole & Kumpp:n portteri- ja olut-tehdas on nyt laskenut walmisteitaan liikkeeseen. Tehtaan walmistama olut on erittäin kirkasta ja hienomakuista. Portterikin täyttää kaikki waatimukset ja maksaa 8 m. 25 p. korilta. Tehtaan kauppamerkki on leijona, joka pitää kämmenensä kilwen päällä. Etiketissä on ulkoreunassa Imperial Extra Double Stout ja sisäreunassa „Willmanstrand Porter och Öl-Bryggeri”. Telefon N:o 26. Olisihan tehdas jo alusta alkaen woinut teettää suomenkielisiä etikettiä, sillä siksi täytyy ne kuitenkin aikaa myöten muuttaa.

Jouluksi 1891 saatiin Lappeenrannassa portteria ja olutta kokonaan uudelta panimoyhtiöltä, joka oli pystyttänyt tehtaansa Saimaan rantaan kesän ja syksyn aikana. Willmanstrand Porter- och Öl-Bryggeri oli ilmeisesti kaupungin ainoa panimo; naapurikunnassa Lauritsalassa oli toiminut sellainen jo joitakin kymmeniä vuosia. Perustaja, kauppias John Nethersole oli “Britannian alamainen”, ja alkukesän uutisessa kerrottiin hänen saaneen luvan tontin omistamiseen “vaikka ei ollutkaan Suomen kansalainen”.nethersole-lappeenrannan-uutiset-29-12-1891

Seuraavana keväänä Nethersole avaa Raastuvankadulle olut- ja portterimyymälän ja kesällä 1892 uutisoidaan vielä hänen aikeestaan avata herra Uljaksen taloon Kuninkaankadulle “myymälän tehtaansa teoksista, nimittäin olutta ja portteria”.

Vaikka itse panimosta tuli pitkäikäinen ja se tunnettiin 1900-luvun puolella muun muassa Karjala-oluesta, Nethersolen omistus kesti vain joitakin vuosia. Jo kevättalvella 1893 hän vuokrasi sen pois ja myöhemmin samana vuonna luopui panimon omistuksesta. Kun vuonna 1895 tapahtuu jo seuraava omistajanvaihdos, lehtitiedoissa myyjän nimenä esiintyy yhä Nethersole. Tähän virheeseen Itä-Suomen Sanomat puuttuu 17.1.1895:omat-lappeenrannan-itä-suomen-sanomat-17-01-1895

––„Omat Lappeenrannan Uutiset” – semmoinen oli lehden nimi eilen – näkywät taas sisältäwän koko joukon todellakin o m i a uutisiaan. Semmoisia owat esim. uutinen Lappeenrannan oluttehtaan myönnistä (hra Nethersole, joka on pantu myöjäksi, ei moneen wuoteen ole tehdasta omistanut ja nykyisten omistajain kanssa tuskin on ollut myönnistä puhettakaan); erään hra J. Mäkisen tulosta Itä-Suomen Sanomain toimitukseen (aivan alutonta ja nähtäwästi tahallista waletta) y.m. Nämä olemme oikaisseet ainoastaan siitä syystä, ettei wääriä tietoja menisi muihin lehtiin. Muuten on Lapp. Uutisilla awoin waltakirja haukuskella meitä, minkä syntinen sydämmensä myöten antaa; niihin emme kajoa, enemmän kuin sen uskotteluihin, että sitä muka ihmiset sanottawassa määrässä lukisiwat, jonkatähden wiranomaisten siihen olisi annettawa ilmoituksia j. n. e.

Kuka tämä muutamaksi vuodeksi Lappeenrantaan panimoyrittäjäksi saapunut Nethersole sitten oli? Sanomalehdistä ei paljon valaistusta löydy. Ennen panimon perustamista häneen viitataan ”Matkustavaisia”-palstoilla Pietarista saapuneena Englannin alamaisena. Viipurin reissuja hän ainakin vuosina 1891 ja 1892 teki, ja Helsingissä yöpyi Kämpissä. Muista lähteistä ehkä on kauppiaan myöhempiäkin vaiheita selvitetty, mutta ei ole omiin silmiini osunut.

Lappeenrannan Uutiset vastaa vielä 19.1.1895 yllä lainattuun Itä-Suomen Sanomien pikku-uutiseen ”Oikeat Lappeenrannan Uutiset” -palstallaan näin:

––Lappeenrannan olut- ja portteripanimon on, kuten jo wiime numerossamme kerroimme, öwersti E. v. Haartmann ostanut, ja on omaamisoikeus siis t. k. 5:stä päiwästä hänelle siirtynyt herra J. L. Wutzilta Wiipurista, jolle hra Nethersole sen ennen oli myynyt, puhukoon sitten I. S. S. mitä tahansa.