Guinness West Indies Porter ja Dundalk Bay Brewmaster Irish Imperial Stout

Taas ollaan irlantilaisen oluen kimpussa, kuten keväällä pariin otteeseen (tässä ja tässä). Nyt testattavat kaksi pulloa löytyivät Tallinnan Kaubamajan ruokaosastolta. En muista koskaan nähneeni kumpaakaan livenä. Odotukset eivät ehkä ole järisyttävän korkealla – perus-Guinness ei ole ainakaan viime aikoina oikein maistunut ja Dundalk Bay Brewery on jonkinlaisen yleisen drinksuyhtiön panimosiipi. Kokeilen kuitenkin avoimin mielin.

West Indies Porter (6 %) on tietysti vahvempi kuin normaali Guinness eli Extra Stout, mutta ei kuitenkaan sitä vahvuustasoa kuin vaikka Belgiassa yleisesti tavattu Guinness Special Export. Vaahto on vaaleahkoa, ei tietenkään niin hienojakoista ja kestävää kuin nitro- tai hana-Guinnessissa, mutta ihan kaunista. Tuoksussa on kaakaotoffeeta, se on erilainen kuin perustuotteessa. Maku on kuitenkin yllättävänkin samanlainen, kuivahko parin prosenttiyksikön alkoholieroon suhteutettuna. Melkein palanut paahteisuus hallitsee, mukana on kahvia, kaakaota ja pähkinää, suutuntuma jää vähän ohueksi. Pientä kirpeyttäkin on, humalan katkeroa myös, sekä jotain metallista. Hiilihappo tuntuu toki selvemmin kuin nitro-tölkin Guinnessissa. Viimeksi mainittu on kyllä pliisumpi kuin tämä, mutta ei West Indies Porterkaan aivan häikäise.

Brewmaster Irish Imperial Stout (8 %) on varsin tumma sekin, ei ehkä yhtä yönmusta kuin Guinness mutta melkein. Vaahto on vaalean beigeä. Tuoksu on eri maata kuin edellisessä oluessa, siinä on suklaata ja jonkin humalalajikkeen metsäisyyttä. Maussa on paahteista mallasta, karamellia, suklaata, tuhkaa, sitrusta, ehkä jotain muutakin hedelmää, ja maanläheistä tai havumaista humalaa.

Periaatteessa nämä kaksi olutta voisivat olla enemmänkin samasta puusta veistettyjä. Guinnessin tapauksessa “West Indies Porter” -nimen ei tarvitsisi välttämättä tarkoittaa muuta kuin vähän vahvempaa versiota tavallisesta Guinness-oluesta. Porter ei ole eri asia kuin stout, ja Länsi-Intian eli Karibian mainitseminen kai liittyy vain siihen, että jokin olut oli tarkoitettu 1800-luvulla vähän pitempään laivakuljetukseen (britit veivät portteria myös Intiaan). Dundalk Bayn oluen nimessä Irish Imperial Stout sana ”Irish” taas viittaa kai nimenomaan takaisin Guinnessiin, mutta olut ei siis ole erityisen guinnessmainen. Pikemminkin se on aika tyypillinen nykyaikainen imperial stout, jossa tuntuu olevan myös amerikkalaisia piirteitä.

Tässä kierretään sellaista oluen tyylilajia, josta oikeastaan pidän kovastikin, mutta josta viiden tähden yksilöt ovat melko harvassa. Omaan makuuni West Indies Porterissa on paljon hyvää, mutta mallaspohjaa voisi vähän rikastaa ettei paahdetun ohran kärähtäneisyys häiritsisi. Brewmaster’s Irish Imperial Stout on aivan juotava olut myös, ja sitä voisi olla kiinnostavaa maistaa Brittein saarilla cask-versiona (jota varmaankaan näin vahvasta oluesta ei kyllä ole tarjolla).

Buxton Double Gatekeeper ja Oppigårds Thurbo Stout

Export stout on historiallisesti yksi portterin alalaji, sieltä vahvemmasta päästä. Ei yhtä vahva kuin imperial stout, mutta sinne päin. 1980-luvun jälkeen amerikkalaisissa ja ehkä brittiläisissäkin kotiolut- ja käsityöolutpiireissä on levinnyt ajatus, että portteri ja stout olisivat kaksi erillistä oluttyyliä. Aikoinaan ne olivat tietenkin yksi ja sama asia. Miedoin versio oli yksinkertaisesti porter, ja vahvempia porttereita nimettiin adjektiiveila kuten brown stout, foreign extra stout, export stout tai imperial stout.

Buxton Breweryn Double Gatekeeper on tölkkinsä tekstin mukaan export porter, ja tuoksussa on mokkaa, jopa vähän samannimistä nahkaa. Makuun on pakattu suklaata, mietoa kahvia, lakritsia tai salmiakkia. Vaahtoa tai hiilihappoa ei ole kovin paljon mutta sopivasti kuitenkin, ja suutuntuma on kohtalaisen pyöreä ja mukava. Vaalean kahvin hedelmäistä happamuuttakin voi aistia. Mikään täyteen tungettu stout tämä ei ole, mutta ei vetinenkään, edes prosentteihinsa (8,2 %) nähden.

Ruotsalaisen Oppigårds Bryggerin Thurbo Stout on suurin piirtein samanvahvuinen (8,7 %) mutta luonteeltaan jonkin verran erilainen. Tuoksussa saattaa tuntua savumallasta, jota oluessa on jonkin verran, kuten myös Herkules-humalaa, joka tuo mukaan esimerkiksi mausteisia, pippurisia ja mäntymäisiä aromeja. Vaikka tässäkin oluessa on karamellimallasta pilsnerimaltaan, kauran ja savumaltaan rinnalla, suklaista ja maitokahvista runsautta ei niinkään ole. Maku on maanläheinen, vähän tuhkaisen paahteinen, tumman toffeinen, ja siinä on miedosti pihkaa, hedelmää ja mustaa siirappia. Se on intensiivisempi kuin Double Gatekeeperillä.

Ehkä näiden kahden oluen erot ovat suunnilleen linjassa sen kanssa, mitä jotkut nykyään olettavat portterin ja stoutin eron olevan. Siis että ne olisivat kaksi eri oluttyyliä: stout tiukkalinjaisempi ja portteri lempeämpi. Se on sinänsä myytti, mutta tämä kaksikko toisintaa myyttiä ja auttaa tekemään siitä totta. Esimerkiksi humalakatkeron erot ovat selvät, Thurbo Stoutilla (Alkon mukaan) 43 EBU ja Double Gatekeeperilla 31. Thurbossa katkeruutta jää vähän jälkimakuunkin.

Oma ihanne-exportini löytyisi ehkä näiden kahden välimaastosta. On silti tietysti hienoa, että kaksi tällaistakin laatutuotetta on yhtä aikaa Alkon valikoimissa. Kumpaakaan ostopäätöstä ei tarvitse katua. Tässä ollaan kohtalaisen isojen oluiden äärellä joka tapauksessa, ja panimoiden kannattaisi huolehtia, etteivät tulokset ole joko aivan tuhkaisen askeettisia tai maitokahvimaisen pliisuja. Buxton ja Oppigårds onnistuvat tehtävässä – kumpikin omalla tavallaan.

A. Le Coq Baltic Porter vs. A. Le Coq Imperial Extra Double Stout vs. A. Le Coq Porter

Tänään on Baltic Porter Day, joten yksi viime aikojen olutvertailuistani on päivään sopivaa sisältöä. Olen nimittäin seurannut kiinnostuneena, miten A. Le Coq on ottanut erilaisen otteen Itämeren rantojen mustan kullan eli vahvan portterin markkinointiin kuin kilpailijapanimonsa Suomessa ja Virossa. Olvin omistama A. Le Coq, jonka juuret ulottuvat tsaarin ajan englantilais–venäläiseen portterikauppaan, on tehnyt muutaman vuoden sisään kaksi stailatumpaa versiota normiportteristaan – tai sisaroluita sille.

Imperial Extra Double Stout on 7-prosenttinen puoli pykälää ”stoutimpi” versio perustuotteesta (6,5 %). Kun ensimmäisen kerran maistoin tätä Saarenmaan Sõrven majakalla, väri vaikutti tummemmalta, maku brittityylisemmältä ja vähän kuivemmalta. Ei tämä olut välttämättä kovin ”imperial” ole – eli on siis miedohko sellaiseksi – mutta kuitenkin normaalia Le Coqin portteria luonteikkaampi.

Nyt Alko-valikoimaankin tullut Baltic Porter (6 %) on minulle uusi tuttavuus, aivan yllättäen siis alkoholipitoisuudeltaan perusportteria miedompi. En ymmärrä tässä kohtaa, mitä panimon tuotesuunnittelijoilla on ollut mielessä heidän tehdessään tällaisen oluen ja nimetessään sen näin. A. Le Coqin perusportterinhan pitäisi olla juuri sitä, mihin tarkoitukseen Michael Jackson ”baltic porter” -käsitteen kehitti. Jos tuosta baltic-sanasta tässä yhteydessä jotain tulee mieleen, niin ”tavallista” brittiportteria vahvempi tuote. Panimolta, joka toimii Baltiassa ja jolla jo on 6,5-prosenttinen Porter, odottaisin ainakin 7–8-prosenttista baltic porteria (jos he erikseen haluavat nimetä toisen tuotteen niin). Komeampaan pulloon tämä uusi miedompi portteri on tosin pakattu, siinä on jopa häivähdys Stalinin ajan krumeluuria.

Hiivapuolellakin saattaa olla eroja. En ole tätä mistään yrittänyt tarkistaa, mutta veikkaan, että Porter ja Baltic Porter käyvät Le Coqin pohjahiivalla, ja tuota IEDS:ää varten on hankittu jostain pintahiiva.

Kun taas katsotaan kilpailijan Carlsbergin strategiaa Suomenlahden tällä puolen, niin Sinebrychoffin klassikko Koff Porter on ainoa tuote tässä lokerossa. Se on kuin peruskoulu, Fazerin Sininen tai Sauli Niinistö: toisten mielestä itsestäänselvästi maailman huippua, joidenkin mielestä vähän jähmeä, kaipaisi tuuletusta. Tarjoava taho ei ainakaan halua nähdä juurikaan parantamisen varaa – tällä mennään ja piste. Viron Saku on melkein yhtä flegmaattinen, mutta se sentään ilmeisesti edelleen tekee jonkinlaista jouluversiota perusportteristaan. 

Maistetaan vielä kaikki kolme A. Le Coqia varmuuden vuoksi rinnakkain.

Porter, eli valikoiman vanhin tuote ja “perustason” olut, on varmaan vaalein portterin nimeä kantava olut minkä olen nähnyt. Se on mustan sijasta mahonginruskea, selvästi punertavan kirkas, ja sekä tuoksussa että maussa tuntuu varsin ohuesti tummempia maltaita. Jos minulle kerrottaisiin, että tämä onkin pelkällä sokerilla värjätty vaalea olut, en järkyttyisi. Kuivattua luumua, tummaa sokeria ja hentoa paahteisuutta on maussa, mutta melko vetinen fiilis näihin prosentteihin nähden. Tumma lager siis, eikä sellaiseksi maailman hölmöin, mutta ei mikään kunniakas Le Coqin kauppiassuvun perinteiden jatkaja portterina. Sakun vastaava perusportteri lienee parempi. 

Baltic Porterin ero edelliseen käy kyllä ilmi peräkkäin maistaessa. Väri on jo muutamaa pykälää tummempi, vaikka kovasti punertaa tämäkin valossa. Soppaan on pyritty tuomaan selvästi mustan oluen tunnelmaa, maussa on kuin lakujäätelön intensiivistä “lakritsisuonta”. Tuoksussa on tätä samaa, sekä fariinisokeria ja aivan kuin appelsiininkuorta. Edelleenkin myös maku assosioituu poltettuun sokeriin, ei niinkään jykeviin tummiin maltaisiin. Ehkä aivan aavistus viinimäistä tyylikkyyttä leijailee mukaan, kuin muinaisten aikojen ikäännytetyistä porttereista. Tässä tuntuu olevan Tarton tehtaiden portterikäsityksen ydin: jostain syystä melkeinpä niin kaukana imperial stoutin paahteisen maltaisesta mustuudesta kuin ikinä kehtaa. Ei siinä mitään, mutta vähemmän vetistä saisi olla.

Imperial Extra Double Stout on tästä kolmikosta se, jonka idea aukeaa maistajalle parhaiten. Siihen on haettu selvästi sellaisten oluiden tunnelmaa, jota Le Coqin suku toi Englannista ja joita myytiin 1800-luvulla Venäjän imperiumin paremmille piireille. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, jota luultavasti englantilaistyyppinen hiiva tuottaa, sekä salmiakkia. Maussa on nyt edellisiä oluita paljon selkeämpi tummaksi paahdettujen maltaiden puraisu. Maku on vähän metallinen, mutta kahvin ja toffeen sävyt sekä pieni sitruksisuus ovat mukana. Umamia on kieltämättä tukevammin kuin edellisissä.

* * * * *

A. Le Coqin toiminta vahvempien portterien tontilla on melko kiinnostava ilmiö, ainakin siitä saa enemmän irti kuin Sakun ja Sinebrychoffin kivettyneestä suhtautumisesta asiaan. Harmi että firman 7-prosenttinen stout on jo varustettu useammalla vahvuutta kuvastavalla adjektiivilla – imperial, extra, double – joten on mahdotonta kuvitella, millä nimellä valikoimaa jatkettaisiin vielä korkeaoktaanisempaan suuntaan. Tämä olisi nimittäin toiveeni: miksei Tartto voisi tehdä sellaista imperiaalia, millä brittipanimot aikoinaan hurmasivat venäläiset asiakkaansa tällä suunnalla, 9–11-prosenttista. Onnistuisiko tällainen Olvin tytäryhtiöltä?    

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Graham Swift: Veden maa

Olut, joka tuhosi koko panimon. Sellainen löytyy englantilaisen Graham Swiftin läpimurtoromaanista Veden maa (Waterland, 1983), joka oli julkaisemisvuotenaan Booker Prize -ehdokkaana ja on noussut ajan saatossa jonkinasteisen merkkiteoksen asemaan. Veden maa on jotain sukua vinksahtaneille sukukronikoille, joita vaikkapa John Irvingin kirjallinen tehdas on suoltanut, mutta siinä on myös akateemisempaa postmodernia pohdintaa historian merkityksestä ja luonteesta. Ehkä tämän jälkimmäisen takia se muistuttaa olutjoulukalenterin kirjoista eniten Belgian surua.

Päähenkilö on historianopettaja Tom Crick, jonka isän suvussa on oltu sulunvartijoita kanavan varrella The Fensin alueella ja äiti on paikallista panimosukua. The Fens on otsikon tarkoittama Veden maa. Sukujen tarinoiden lomassa Tom kertoo kosteikkoseudun tarinaa alkaen esihistoriasta ja roomalaisista. Hän osoittaa sanansa koululuokalle, ja tätä kautta päästään käsittelemään myös hänen nykyhetkessä kokemiaan hankaluuksia – mahdollisia potkuja opettajanvirasta ja puolison Maryn mielenterveysongelmia. Mihin historiaa kouluaineena tarvitaan? Tom yrittää vastata kysymykseen omalla versiollaan suvun ja kotiseudun menneisyydestä.

Kaikkien karmeiden käänteiden synopsista ei tähän mahdu. Yksi merkityksellisimmistä on Freddie Parr -nimisen paikallisen pojan kuolema Tomin omina kouluvuosina – miten tapaukseen liittyy Tomin ja hänen isoveljensä Dickin kilpailu Maryn suosiosta? Toinen iso juttu edellisen sukupolven ajalta on edellä mainittu Atkinsonin sukupanimon tuho. Tomin äidinisä Ernest Atkinson on epämiellyttävä tyyppi, jota kotikaupungin väki ei siedä ja jonka haaveille poliittisesta urasta nauretaan. Hänen aikanaan suvun liiketoimet ovat jo pitkään menneet alamäkeä. Ernestin portteria kyllä arvostetaan, mutta kaupungissa ja sen kunniakkaassa panimossa ei tunnu olevan entistä hohtoa.

Ernest kehittelee pitkään vahvaa olutta, jota kutsuu “erikoiseksi”, ja se valmistuukin sopivasti Yrjö V:n kruunajaisportteriksi panimon kotikaupunkiin. Olut on niin nopeasti juovuttavaa, että siitä sekoaa kruunajaispäivänä koko paikkakunta, ja juhlatilaisuudet muuttuvat yksi toisensa jälkeen katastrofiksi.

Isänmaallisen innostuksen lämmittäminä ja sovinnollisen mielen pehmentäminä (kun siis niikseen tulee, kärttyisä oluenpanijakin osaa sanoa “Jumala kuningasta varjelkoon” siinä kuin kuka tahansa) kaupunkilaiset päättävät hetkeksi unohtaa erimielisyytensä Ernest Atkinsonin kanssa. Riemujuhlan päivä lähestyi. He palasivat muistoissaan muinaisiin aikoihin, jolloin heillä oli ollut lupa kumota olutta jalon asian tähden; he muistivat Viktorian hallituskauden 50- ja 60-vuotisjuhlaportterit, jopa Grand ’51:n, ja niiden myötä nuo onnelliset päivät, jolloin kaupunki oli kukoistanut…

Mitä sisälsi tämä Kruunajaisportteri, jota tarjottiin tummanruskeassa, kapeammassa ja pitkänomaisemmassa pullossa kuin myöhempien aikojen olutpullo, varustettuna kohokirjaimisella tekstillä “Atkinson – Gildsey” sekä etiketillä, jossa oli kookas kruunu, valtikka sekä reunus, jossa vuorottelivat pienemmät kruunut ja Union Jackit? Nektaria? Myrkkyä? Iloa? Hulluutta? Hänen Majesteettinsa alamaisten pullotettuja manioita?

Kuin pisteenä i:n päälle yöllä huomataan panimorakennuksen olevan liekeissä. Omistajaa ei myöskään näy missään. Tuhkaksi palava panimo merkitsee koko sukuyrityksen loppua, ja kun palon syyksi kirjataan onnettomuus, yleisen tulkinnan mukaan Ernest on järjestänyt tempulla isot vakuutusrahat itselleen. Hän vetäytyy tyttärensä – Tomin äidin – kanssa suvun loiston päivinä hankittuun kartanoon, jossa he tekevät olutta enää omaksi ilokseen. Tässä vaiheessa oluenpanijan “kärttyisyyteen” ja juomiseen liittyy jo toisenlaista sairautta, esimerkiksi hänen suhteensa Helen-tyttäreen on enemmän kuin isällisen lämmin. (Kummallista: on kuin jonkinlainen insestiepisodi kuuluisi pakollisena 80-luvun laajoihin sukutarinoihin, niitä löytyy myös alussa mainituilta Irvingiltä ja Clausilta.) Taipumuksella on tietysti omat hirvittävät seurauksensa.  

Yleisesti ottaen lapset kasvavat tavalla tai toisella vanhempiensa kaltaisiksi, ja jossain muodossa menneisyyden kauhut nousevat vainoamaan aina uusia sukupolvia. Tämän toisteisuuden takia edistystä ei tapahdu, ja varhaisempien vaiheiden pohdiskelu auttaa korkeintaan ymmärtämään vähän nykypäivän vaikeuksia. Syitä ja selityksiä asioille ei aina löydy, vaan tuloksena voi myös olla vain lisää arvoituksia. Jotenkin näin Tom Crickin melko pessimististä käsitystä historiasta on tulkittu: menneisyydellä ja sen tuntemisella ei ole lopulta juurikaan parantavaa voimaa. Suossa, johon ihmiset uppoavat sukupolvi sukupolvelta syvemmin, Atkinsonin panimolla ja Ernestin oluella on ehkä niilläkin symbolinen roolinsa: vedestä olutkin syntyy, mutta sen tuoma vauraus ja onni voi kääntyä epäonneksi ja painajaiseksi.   

(Kuva: Vicky Brock, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Thomas Mann: Taikavuori

Thomakset sattuivat kalenterissa peräkkäisille päiville, ja molemmat Hardy ja Mann ovat tietysti isoja nimiä omien maidensa kirjallisessa kaanonissa. Taikavuori (Der Zauberberg, 1924) maalailee isoilla vedoilla Euroopan tilasta ja tulevaisuudesta korkealta parantolavuorensa suojista. Hans Castorp matkustaa kotoaan Hampurista Alpeille Berghofin parantolassa oleskelevan serkkunsa vieraaksi ja tutustuu vähitellen laitokseen, sen asukaskavalkadiin ja näiden elämään.

Kun Hans on ollut Berghofissa jonkin aikaa, hän muuttuu melkein huomaamatta vieraasta potilaaksi, hänellä jopa diagnosoidaan keuhkotauti. Tavallaan vuoren eristäytynyt ympäristö tuntuu kuitenkin imaisevan hänet omaan maailmaansa jo kirjan alkuvaiheessa. Parantolan rutiinit, toipilaita ohjailevat lääkärit, ruokailut ja lepohetket muodostavat olemisen raamit, ja etenkin ruumiinlämmön mittaaminen tuntuu olevan erittäin tärkeää. Sivuhenkilöiden erikoinen joukko on kokonaan oma maailmansa, ja heitä on mahdollista lukea muun muassa aikakauden aatteellisten virtauksien ja erilaisten ihanteiden ruumiillistumina. Hans tasapainoilee ajatuksissaan näiden impulssien välillä kuten hänen ruumiinsa huojuu terveyden ja sairauden rajamailla.

Haastava ja symboliikkaa täynnä oleva klassikko ansaitsee tietysti kunnolliset analyysit, ja sellaisia onkin kirjallisuustiede pullollaan. Tässä kalenterissa kiinnitetään tuttuun tapaan päähuomio olueen, jota sitäkin on kumma kyllä Taikavuoren terveyslaitoksessa tarjolla.

Maito sai paikat hohtamaan valkeina. Sitä oli kaikkien edessä iso lasillinen, kenties puoli litraa. “Ei”, sanoi Hans Castorp istuuduttuaan pöydän päähän ompelijattaren ja englannittaren väliin ja levitettyään alistuvasti ruokaliinansa, vaikka varhaisaamiainen yhä tuntui raskaana painona. “Ei”, hän toisti, “maitoa en, Luoja paratkoon, voi ylipäänsä lainkaan juoda ja vielä vähemmän nyt. Saako täällä portteria?” Tämän kysymyksen hän esitti kohteliaasti ja ystävällisesti kääpiölle. Valitettavasti mainittua laatua ei ollut saatavissa. Tyttö lupasi sen sijaan tuoda Kulmbachin olutta ja piti lupauksensa. Juoma oli sakeata, mustaa, ruskeavaahtoista ja korvasi mainiosti portterin. Hans Castorp joi sitä janoisesti korkeasta puolen litran lasista. Sitten hän söi paahtoleipää ja kylmiä leikkeleitä.

Portteriin aikoinaan liitetyistä terveyshyödyistä voisi kertoa paljonkin. Ajatus portterin sopivuudesta heikoille, huonokuntoisille tai vammautuneille eli varmaan jossain päin maailmansotien jälkeiseen aikaan saakka. Taikavuoren kuvaamana aikana, ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina, tämä uskomus oli takuulla voimissaan. Ilmeisesti portteri myös oli tuohon aikaan Saksassa laajemmin tunnettu olut kuin se ehkä myöhemmin 1900-luvulla oli.

Guinnessin väitettyä terveellisyyttä hyödynnettiin paljon panimon stout-mainonnassa Brittein saarilla, “Guinness is good for you” oli suosittu slogan. Lääkärit määräsivät sitä jopa raskaana oleville naisille (tämän tiede on tietysti myöhemmin todistanut haitalliseksi), ja imettäville äideillekin olutta suositeltiin, olivathan jo muinaiset sumerit todenneet sen edistävän maidontuotantoa. Invalid stout on sanapari, jota monikin panimo on käyttänyt etiketeissään, kun oluen voimistavaa vaikutusta kaikille vähävoimaisille on haluttu korostaa.  

Kirjoitin itsekin muutama vuosi sitten suomalaisten 1930-luvun portteritehtaiden markkinoinnista, jossa pidettiin ainakin portterin ruuansulatusta edistäviä ominaisuuksia itsestäänselvyytenä. Lääkärien kerrottiin määräävän portteria muun muassa unettomuuteen.

Hans Castorp ei kuitenkaan portteria saanut vaan joutui tyytymään Kulmbacheriin. Kulmbacher on nykypäivänä unohdettu ja kauan sitten kadonnut eteläsaksalainen olut, jonka musta väri muistutti portteria mutta jossa oli todennäköisesti enemmän humalan makua kuin mannermaisissa porttereissa. Hansin pää menee pyörälle aamiaisoluesta, joten tervehdyttävä vaikutus on turha toivo. Sekavuuden syynä voi varmasti olla vuoriston ohut ilmanala, tai sairaan ympäristön sairastuttava vaikutus, tai molemmat. Olisiko portterin vaikutus ollut toinen, sitä emme saa tietää.

(Kuva: Flickr.com, Leo-setä, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | J.R.R. Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin

Hobittien seurassa ei tarvitse viettää pitkää aikaa, ennen kuin pöytään aletaan kantaa olutta. Tämä käy selväksi jo lastenkirjana pidetyssä Hobitissa (The Hobbit: or, There And Back Again), jossa professori Tolkien vuonna 1937 esitteli ensimmäisen kerran pienet karvajalkaiset sankarinsa – ennen kaikkea kodikkaassa hobitinkolossaan Repunpäässä elelevän poikamiehen Bilbo Reppulin.

Bilbo oli “varsin vauras hobitti” perittyään erityisesti äitinsä kautta Tuk-suvun rahoja, ja Repunpää olikin useita huoneita käsittävä laaja kolo, josta ei puuttunut mukavuuksia ja ruokia. Tarinan ensimmäisessä luvussa Bilbo esittää hämmennyksissään teekutsun velho Gandalfille, kun haluaa päästä irti keskustelusta, jossa velho tyrkyttää tilaisuutta lähteä seikkailuun. Bilbon yllätykseksi sovittuna aikana oveen kolkuttaakin velhon sijaan kääpiö – ensin yksi ja lopulta yhteensä kolmetoista, Ori, Dori, Nori, Oin, Gloin, Fili, Kili, Bifur, Bofur, Bombur, Balin, Dwalin ja Thorin. Myös Gandalf liittyy seuraan.

Olut päätyy pöytään itse asiassa kääpiöiden toiveesta Bilbon tarjottua heille teetä. Eikä pelkkä tavallinen olut vaan myös portteri. Ja punaviini. Ja siemenkakku, teeleivät, vadelmahillo, omenapiirakka, täytetorttu, juusto, lihapaistos, salaatti, kahvi, kananmunat, kylmä kana ja etikkasäilykkeet. Kääpiöt ovat vaeltaneet Bilbon luokse Sinivuorilta, jossa he elävät maanpaossa, kun lohikäärme Smaug on vallannut heidän asumuksensa Yksinäisellä vuorella. Matkalla on tainnut tulla nälkä ja jano. Loppu on historiaa: velho ja kääpiöt saavat taivuteltua Bilbon mukaansa lohikäärmeen karkotusretkelle.

Tolkien näyttäisi kirjoittaneen hobitit jonkinlaiseksi esiteollisen ajan englantilaisten ihannekuvaksi, ja vaikka heidänkin yhteiskuntansa on jakautunut “parempaan väkeen” ja yksinkertaisempaan rahvaaseen, isompia ongelmia tai sosiaalisia railoja ei ole. Olut kuuluu tässä pastoraalisessa maailmassa kaikkien kansankerrosten kolpakoihin, ja siitä tehdään Sormusten herrassakin aika iso numero. Hobittien lisäksi Keski-Maan kansoista ilmeisesti myös ihmiset tekevät olutta, ja ainakin kääpiöille se myös maistuu. Haltiat pitävät viinistä, jota myös valmistavat ne haltiaheimot, joiden mailla rypäle kasvaa.

Kuten Bilbo Reppuli, myös Tolkien itse tapasi pitää kotonaan pientä tynnyrillistä tuoretta olutta arkikäyttöä varten. Astia käytiin täydentämässä pubissa tai panimossa, tämä oli tavallista vielä sotien jälkeenkin. Joissain perheissä saatettiin lähettää lapsetkin asialle täyttämään perheen olutkannua. Siitä näkökulmasta ei ehkä ollut outoa, että jo lastenkirjoissa näytettiin olut luonnollisena osana brittiläistä eloa. Muissakin klassikoissa sitä juodaan. Esimerkiksi Kaislikossa suhisee -kirjassa, kun Myyrä ja Rotta palaavat seikkailultaan Suuresta metsästä, Myyrän kolosta löytyy pullo vahvaa Old Burtonia ja kaksikko iloitsee päästessään keittelemään siitä mulled alea eli maustettua kuumaa talvijuomaa.   

(Kuva: Larry Koester, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.


Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)