Onko hyvä idea myydä Westvletereniä omana oluenasi

Virolaispanimo Lehe Pruulikoda aiheutti pientä värähtelyä vesilasin pinnassa järjestämällä Tallinn Craft Beer Festivalin yhteydessä tempauksen, jossa panimon uutuustuote Monky Business ”paljastuikin” maailman parhaana oluena palkituksi Westvleteren-luostariolueksi.

Olen jälleen yksi niistä harvoista suomalaisista olutfriikeistä, jotka eivät olleet viikonloppuna Tallinnassa, joten huutelen mielipiteitäni täältä Suomenlahden vastarannan puskista. Kyseisen käytännön pilan motiivi oli kuitenkin melko ilmeinen – näin toisen käden tietona kuultunakin – eivätkä oluttyyppien reaktiotkaan suoranaisesti yllätä.

Oliko oluteliitin vedättäminen yhdessä lähialueen merkittävimmistä oluttapahtumista siis panimolta hyvä vai huono veto?

Luultavasti reagointi tällaiseen kepposeen on ainakin osalla meistä tunnepohjaista ja riippuu siitä, miten suhtaudumme joko kunnianarvoisaan Westvletereniin tai sitten nenäkkääseen Leheen itseensä. Oman mausteensa soppaan voi tuoda se, jos maistoit Monky Businessiä paikan päällä ja menit (ymmärrettävästi) lankaan.

Ne, jotka suhtautuvat olueen akateemisen etäisesti, näkevät asiassa lähinnä mielenkiintoisen ihmiskokeen, joka toki paljastaa yhtä ja toista oluenystävien ääneen lausumattomista tai tiedostamattomista arvostuksista ja vaikuttimista.

Supper_Flickr_Dennis-Jarvis-CC-BY-Sa-2-0-attMaailman paras olut?

Käsitys Westvleterenin oluesta numero 12° maailman parhaana oluena perustuu Ratebeerin listauksiin, joissa tuo olut komeilee esimerkiksi juuri nyt Top 50 -listan toiseksi parhaana. Se on roikkunut aivan kärjen tuntumassa viimeiset kymmenen vuotta ja napannut useampana vuonna ykkössijoja.

Toki belgialaisen oluen auktoriteetit arvostivat ”Westyä” jo ennen Ratebeerin ja muiden arviointipalvelujen aikakautta. One of the world’s great barley wines, kirjoitti Tim Webb vuosien 1998, 2002, ja 2006 Good Beer Guide to Belgium -painoksissa ja antoi oluelle täydet viisi tähteä. (Erikoiselta tuntuvasta tyyliluokittelusta ei kannata hämmentyä.) Vuonna 2009, Ratebeerin lietsoman TW12-huuman ollessa kiihkeimmillään, Webb nappasi puolikkaan tähden pois.

Westvleterenin oluiden hankala saatavuus on aivan epäilemättä vaikuttanut niiden lähes yliluonnolliseen karmaan – niitähän ei ole laajemmassa mittakaavassa myytävänä muualla kuin luostarin omalla myyntipisteellä keskellä Belgian maaseutua.

Tämä saavuttamattomuuden ja siitä johtuvan suhteettoman suuren arvostuksen yhdistelmä on toisaalta osasyynä myös Lehen tempauksen tapaisiin kriittisiin reaktioihin Westvletereniä (tai sen mainetta) kohtaan. Kun asioita nostetaan näin massiivisille jalustoille, aina löytyy halukkaita ampumaan niitä alas. Lasken tähän joukkoon myös usein haukkumani ruotsalaisen Den stora ölresan -tv-sarjan Belgia-jakson.

Lehen tapauksessa kysymys on joka tapauksessa varmasti enemmänkin yrityksestä riisua Tallinnan festareilla vaikuttavien olutkeisarien uudehkoja vaatteita kuin Westvleterenin munkkien valkoisia kaapuja.

Itselleni Westvleteren 12° ei ole maailman paras olut – joskaan se ei ole ole ollut ikinä kovin kaukanakaan suosikkilistani kärkipäästä. Ilman tuota erikoista ihmemainetta, jolla Westvletereniä on aikoinaan paiskattu, olutapinoiden koijaamiseen olisi ehkä sopinut paremmin Rochefortin kymppi, tunnistettavampi ja maultaan tasapainoisempi trappistiolut? Olettaen siis, että siinäkin tapauksessa osa olisi mennyt helppoon.

Osuiko kikkailu omaan leukaan?

Mitä sitten seuraavien päivien reaktiot olivat esimerkiksi suomalaisilla olutfoorumeilla?

Lehe tarjoili Westvletereniä omanaan. Ketään ei kiinnostanut, tylytti blogistikollega Arde keskustelupalstalla hieman lakoniseen tapaansa.

Mitättömän virolaispanimon tuotoksena monet tuomitsivat ”Westyn” epäonnistuneena tai tylsänä. Näin muotoili puolestaan Suomen Olutoppaan Facebook-sivun ylläpito.

Joukossa oli myös kommentteja, joissa Lehen tempausta kehuttiin tervetulleena ja hauskana piikkinä vakiintuneiden käsitysten kylkeen.

Saavuttiko Lehe Pruulikoda siis keskustelunavauksellaan sitä keskustelua, jota Westvleteren-kuplasta ehkä pitäisi käydä? Auttoiko panimo meitä näkemään elämää suuremman Westvleterenin sellaisena maallisena oluena, joka se taivaallisen maineensa takana oikeasti on? Nostiko huiputus Lehen pisteitä silmissämme itsenäisesti, anarkistisestikin ajattelevana käsityöpanimona?

En vastaisi mihinkään kysymyksistä yksiselitteisen myöntävästi.

Ylipäätään kannatan lämpimästi sitä, että oluista esitetty kritiikki – olipa se ylistävää tai maanrakoon lyttäävää – alistetaan sekin puolestaan arvioinnille. Onko kritiikki validia ja kertooko se kohteestaan sen, mikä meidän kuluttajina kannattaa tietää? Yksi tällaisen kritiikin kritiikin väline on jonkinlainen etäännyttäminen: analysoitavan kohteen valaiseminen sellaisista suunnista, joista lamppuja ei siihen normaalissa arvottavassa keskustelussa kohdisteta.

Niinhän Lehe nyt teki: entä jos Westvleterenin munkit seisoisivat tallinnalaisella olutfestarilla tavallisissa ruutupaidoissa nimettömän, brändittömän ja historiattoman keginsä takana? Rakastuisimmeko heidän olueensa ensi silmäyksellä niin, että se komeilisi jo samana iltana nettilistojen kärjessä? Millaisia pisteitä Ratebeeriin tai Untappdiin ropisisi?

Kulttuurikritiikin näkökulmasta olisi ollut osuvampaa yrittää ampua alas joku uudemman IPA-buumin kirkkaimmista kiintotähdistä. Nykyisen käsityöolutsukupolven suhtautuminen belgialaisen oluen klassikoihin on joka tapauksessa terveen kriittinen. Me 1990- ja 2000-lukujen pienpanimofanit ehkä vielä syyllistyimme joissakin tapauksissa tarpeettomaankin idolatriaan Belgian ihmeiden saralla, mutta sekään ei varsinaisesti ole Westvleterenin munkkien vika.

Selityksiä sille, miksi suhteellisen kokeneetkin oluenmaistelijat ehkä antoivat legendaariselle Westvleterenille Tallinnassa heikkoja tai keskinkertaisia pisteitä, on monia. Jo sokkomaistelu sinänsä on siihen tottumattomille luultavasti aivan eri kaliiberin arviointitilanne kuin sellainen, jossa käytettävissä on etiketti ja muuta taustatietoa.

Lisäksi, kuten nettikeskusteluissa todettiin, belgialaisen hiivapitoisen olutpullon sisältö muuttaa muotoaan, jos se kaadetaan ämpärin, kegin ja hanan kautta festarilasiin. Näinhän Lehe näyttää tehneen, koska Westvleterenin luostari ei olisi heille valmista kegiä myynyt. Toisaalta paljon on puhuttu siitäkin, ettei Westvleteren 12° ole muutenkaan tuoreena parhaimmillaan vaan vaatii kellarivarastointia.

Paljon on kiinni siitä, keneen uskomme ja keneen emme. Lehen aloittamaa ajatusleikkiä voi myös tietysti jatkaa. Entä jos Westvleterenin olutta olisikin tarjonnut omana quadrupel-uutuutenaan esimerkiksi Põhjala, joka nauttii kansainvälisen olutkansan keskuudessa suurempaa suosiota ja uskottavuutta kuin uudempi ja paikallisempi Lehe? Entä Mikkeller, Buxton tai Omnipollo?

Lehelle tempaus tuotti varmasti tavoiteltua näkyvyyttä, mutta laariin satanut huomio ei välttämättä ollut niin positiivista kuin panimo olisi saattanut toivoa.

Ja sittenkin, panimon nettisivuillaan lauantaina julkaisema saateteksti oli perussanomaltaan hyvä. Olutihmiset antavat liikaa painoarvoa Ratebeerin ja muiden vertaisarvioinnin kanavien mielipiteille – ehkä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olutta arvioivia ihmisiä on maailmassa aina paljon enemmän kuin oluen asiantuntevaan ja kriittiseen arviointiin kykeneviä ihmisiä.

En tietenkään väitä kuuluvani itsekään sataprosenttisesti viimeksi mainittuun joukkoon. Minullakin on omat auktoriteettini, ja silloin tällöin päädyn huomaamaan, etten kaikkia heidänkään mielipiteitään allekirjoita. En voi myöskään olla jossain määrin luottamatta Ratebeerin kaltaisten kollektiivien joukkovoimaan, vaikka yritän pitää mielessäni, millaisia vääristymiä aiheutuu, jos miljoonat kärpäset yhtäkkiä ovatkin väärässä.

Munkkeja ja hilloa: maallisten luostarioluiden nousu

Belgialaisen oluen vuosisata -kirjoitussarjani kuudes osa pureutuu 1940–50-lukuihin, jolloin jotkut nokkelat panimomestarit hoksasivat trappistioluiden kasvaneen suosion ja arvostuksen. Leffen tekijät ja monet muut olivat haistaneet rahan.

Olipa kerran luostari nimeltä Maredsous, joka sijaitsi syrjäisen kukkulan laella Condroz’n ylängöllä keskellä Belgiaa. Tarkemmin sanoen luostari oli kaukana asutuksesta vielä silloin, kun se vuonna 1872 perustettiin. Jo muutamaa vuotta myöhemmin valtion rautatieyhtiö ryhtyi vetämään lähistölle uutta rataa, jonka varteen rakennettiin asema luostarin mäen juurelle.

1200px-denee-maredsous_station_with_former_belgian_railcar_4614_noben-k_cc-by-sa-3-0

Denée-Maredsous’n asema oli käytössä 1970-luvun lopulle asti. (Kuva: Noben K, CC BY-SA 3.0.)

 

Maredsous oli benediktiiniläinen luostari, jonka kirkkoon oli aikanaan saatu vanha Pyhää Benedictusta esittävä patsas. Se houkutteli paikalle pyhiinvaeltajia yhä sakenevana virtana. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä räjähti niin, että munkkiveljeskunta joutui rakentamaan uutta infrastruktuuria tulijoiden vastaanottamista varten.

Uudessa vierailijarakennuksessa tarjottiin pyhiinvaeltajille ja muille kävijöille ruokaa ja juomaa, ja mikäpä olisi ollut luontevampaa kuin kehitellä paikallisen panimon kanssa tähän tarkoitukseen oma luostariolut.

Maredsous’ssa ei ollut aiemmin koskaan pantu olutta, mutta onneksi peninkulman säteeltä löytyi maineikas panimo Brasserie du Faleau, jonka kanssa isä Attout ryhtyi kehittelemään uutta reseptiä.

Maredsous’n valikoima kasvaa

Faleaun panimo oli tullut tunnetuksi erityisesti spéciale belge -nimisen oluttyylin kehittäjänä. Vuonna 1949 luotu alkuperäisen Maredsous-oluen resepti mukaili tuon tyylin ominaisuuksia. Tämän päivän oluenystävä voi kuvitella mielessään englantilaisen pale alen ja vallonialaisen Orvalin välimaastoon sijoittuvan oluen. (Vanhimpia Maredsous-pullojen etikettejä on muuten selailtavissa mm. täällä.)

Aluksi tuote oli hyvinkin paikallista, kun esimerkiksi humalat siihen kerättiin luostarin omasta humalatarhasta. Jo 1960-luvun alussa oltiin kuitenkin jo tilanteessa, jossa humalatarha oli jäänyt hunningolle ja Faleaun panimokin myyty isommalle kilpailijalle. Luostari ei enää saanut vaatimustensa mukaista olutta uudelta tuottajalta.

Munkeille tuli kiire löytää uusi sopimuspanimo, eikä etsinnässä ollut enää olennaista edes se, että panimo sijaitsisi lähellä luostaria. Sen ei itse asiassa tarvinnut sijaita edes Valloniassa, vaan tärkeää oli, että firma osasi tehdä hyvää pintahiivaolutta, jota rohkenisi myydä luostarin kautta.

Haasteeksi osoittautui, että yhä harvempi panimo 1960-luvulla oli erikoistunut pintahiivaoluihin. Maredsous ulotti etsintänsä Belgian hollanninkieliselle puolelle, Flanderiin. Esimerkiksi Lamot’n panimo Mechelenissä, johon oltiin yhteydessä, kieltäytyi kunniasta otettuaan strategiakseen pilsiin ja muihin pohjahiivaoluihin keskittymisen.

Sopiva ehdokas löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä Mechelenistä: maineikkaan tumman Duvel-oluen valmistaja Moortgat. Tässä vaiheessa Maredsous-oluiden valikoima muodostui kahdesta tummasta oluesta (6 % ja 8 %), joista vahvempi oli ollut alun perin jouluolut.

Moortgatin kaudella mukaan tuli Centenaire, joka puolestaan lanseerattiin luostarin 100-vuotisjuhliin vuonna 1972. Se oli tripel ja jäi juhlavuoden jäkeen pysyvään tuotantoon nimellä Maredsous 9°.

Vuonna 2001 Maredsous-kattaus vakiintui vihdoin nykyiseen muotoonsa. Vanha 6-prosenttinen tummempi olut katosi, mutta sen rinnalle jo aiemmin tullut vaalea 6 % blond-olut jatkoi elämäänsä. Ainoaksi tummaksi olueksi jäi näin 8-prosenttinen ”dubbel”. Sarjan vahvin, vaaleahko Maredsous Tripel voimistui näihin aikoihin 10-prosenttiseksi.

Sopimuksia metsästämässä

Tässä vaiheessa voi paljastaa, ettei Maredsous’n tarina ole modernien belgialaisten luostarioluiden historiassa mitenkään poikkeuksellinen. Pikemminkin se lienee tyypillinen. Tätä siis tarkoitin, kun puhuin otsikossa maallisista luostarioluista: oluita, jotka kantavat tietyn luostarin nimeä, mutta joita valmistetaan luostarin luvalla jossakin kaupallisessa panimossa.

Maredsous ei ollut ensimmäinen luostari, joka solmi tällaisen lisenssisopimuksen ulkopuolisen panimon kanssa. Näitä merkkejä on nykyään runsaat parikymmentä, kun taas kiinteästi luostarien sisällä valmistettavia ovat vain kuusi trappistiolutta.

Ensimmäinen maallikkoyrittäjä oli luultavasti Evariste Dekoninckin omistama Saint-Bernard (nyk. Sint-Bernardus), joka teki vuosina 1946–1992 Westvleterenin Sint-Sixtuksen luostarin oluita munkkien puolesta. Vuodesta 1992 Westvleteren-oluita on jälleen valmistettu luostarin seinien sisäpuolella.

Maredsous näyttää kuitenkin olleen järjestyksessä toinen sopimuspanimoa käyttänyt luostari. Näitä pelinavauksia seurasi jo 1950-luvulla Belgian panimokentällä pienimuotoinen trendi. Jo ensimmäisten kymmenen vuoden aikana markkinoille putkahti koko joukko kilpailevia luostarioluita:

Maredsous (1949, panimo Brasserie du Faleau)
Leffe (1952, panimo Brouwerij Lootvoet)
Saint-Feuillien (1952, panimo Brasserie Friart)
Tongerlo (1954, panimo Brouwerij Van Milders)
Affligem (1956, panimo Brouwerij De Smedt)
Bornem (1957, panimo Brouwerij Beirens)
Postel (1957, panimo Brouwerij Campina)
Grimbergen (1958, panimo Brouwerij Maes)
Steenbrugge (1958, panimo Brouwerij De Lac)

Esimerkiksi Leffen tarina on siinä mielessä erilainen kuin Maredsous’n, että siinä luostarilla ei ollut lainkaan aloitteellinen rooli. Ajatus luostariyhteistyöstä syntyi tässä tapauksessa panimomestari Paul Lootvoetin aivoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Veljekset Paul ja Albert Lootvoet olivat ottaneet rintamalta palattuaan ohjat isänsä Valère Lootvoetin omistamassa pienpanimossa, joka sijaitsi Brysselin lähistöllä Overijsessä. Panimon voitoilla piti nyt elättää kummankin veljeksen perheet, ja rakennuksen ja laitteiston uudistamiseenkin olisi täytynyt investoida. Tuotto oli kuitenkin niukkaa.

Leffen olut syntyy tyhjästä

Paul, joka vastasi oluen myynnistä, oli huomannut, että trappistioluille oli noihin aikoihin Belgiassa enemmän kysyntää kuin mihin luostarit pystyivät vastaamaan. Miksei heidän panimonsa voisi valmistaa saman tyyppistä olutta kuin trappistit? Vahvasta erikoisoluesta saisi sitä paitsi paljon paremmat katteet kuin Lootvoetin tavallisista oluista.

Reilun vuoden ajan Paul etsiskeli sopivaa luostaria eri puolilta Belgiaa – tuloksetta. Vuoden 1952 keväällä hän sai kuitenkin kutsun illalliselle kaniikki Dehoux’n luokse, johon oli tutustunut sodassa. Tutun papin luona oli vieraana myös Leffen luostarin apotti nimeltään Nijs.

Leffe (joka itse asiassa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maredsous’sta) oli Paul Lootvoetille ennestään aivan tuntematon paikka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leffen luostari. (Kuva: Flickr.com, OliBac, CC BY-SA 2.0.)

 

Oli sattumalta niin, että Leffen luostarilta puuttui varoja sodassa vahingoittuneiden rakennustensa kunnostamiseen. Olutkauppias Lootvoet ja apotti Nijs tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että luostarin ”oma” olut saattaisi olla vastaus tähän varojen puutteeseen, ja sopimus syntyi.

Leffessä oli oletettavasti pantu olutta joskus muinaisilla vuosisadoilla, mutta vanhoja reseptejä ei ollut saatavilla. Niinpä Albert Lootvoet kehitteli tarkoitusta varten kokonaan uuden oluen, joka oli oikeastaan nykyisen Leffe Brunen edeltäjä: tummanruskea, suodatettu pintahiivaolut, jota alettiin myydä kruunukorkillisissa 33 cl pulloissa. (Vanhimpia Leffe-etikettejä täällä.)

Jo vuonna 1956 se sai rinnalleen Vieille Cuvée -oluen, ja vasta vuonna 1967 valikoima täydentyi vaalealla Leffe Blondilla. Leffe Radieuse, joka suunniteltiin alun perin Rochefort 10:n kilpailijaksi, näki päivänvalon vuonna 1973.

Paul Lootvoet ei ollut ainoa, joka haistoi voiton suloisen tuoksun luostarien lisenssillä valmistettavissa oluissa. Mahtava Artois’n panimo tarjoutui jo vuonna 1954 ostamaan enemmistön pienen Lootvoetin osakkeista, jotta Leffen tekijät saisivat rahaa tuotannon kasvattamiseen tarvittaviin investointeihin. Kaupat syntyivät, ja vaikka tuotanto jatkui vielä yhden sukupolven verran Overijsen panimolla, Leffe ajautui lopulta kokonaan Artois’n ja sen seuraajan Interbrewn olutimperiumin (nyk. AB-InBev) käsiin.

Mistä dubbel ja tripel tulivat?

Yksi asia, joka näissä 1940–1950-lukujen luostarioluttarinoissa pistää ehkä silmään, on tuttujen munkkioluen termien dubbelin ja tripelin poissaolo. Selitys on se, etteivät ne vielä olleet vakiintuneet ”klassisiksi” luostarioluen perustyypeiksi, jollaisina niitä nykyään pidetään.

Jotkut panimot tekivät jo varhain molempia, esimerkiksi Affligemilla oli 1950-luvun lopussa sekä dubbel että tripel valikoimassaan. Maredsous’n (ja Orvalin) lisäksi Saint-Feuillien ja Grimbergen näyttäisivät aloittaneen pelkällä yhdellä meripihkan värisellä oluella, joka ei siis ollut dubbel eikä tripel.

grimbergen_antonio-manfredonio_flickr_cc-by-sa-2-0-att

Vuosiluvut luostarioluiden markkinoinnissa kertovat yleensä luostarin perustamisesta, ei nykyisen panimon toiminnan aloittamisesta.

 

Monilla ensimmäinen olut oli kuitenkin tumma, kuten Leffellä, sillä ainakin noihin aikoihin kuluttajat lienevät yhdistäneet juuri tumman oluen luontevimmin luostaripanimoihin.

Dubbel ja tripel (ransk. double, triple) ovat sanoja, joita Belgiassa on käytetty aiemmin melkein minkä tahansa oluen – muidenkin kuin luostarioluen – määrittelyyn. Oli double saisoneja, ja Piedbœufin panimo taitaa edelleen tehdä triple-pöytäolutta. Lähinnä kai tarkoitettiin, että olut oli jonkin verran panimon perusolutta vahvempaa, tai triplen tapauksessa paljon vahvempaa.

On luultavasti Westmallen trappistipanimon ansiota, että nämä kaksi käsitettä ovat muodostuneet 1900-luvun mittaan niin keskeisiksi luostarioluen määreiksi. Nimenomaan Westmallessa luotiin vuonna 1934 ensimmäinen tripel-luostariolut, ilmeisesti jo silloin vaalea väriltäänkin. Sitä pidettiin ”supervahvana” ja sitä myytiinkin vahvuutensa vuoksi vain 25 cl pikkupulloissa.

Westmallen veto – vahvan, kirkkaanvaalean luksusoluen lanseeraus – oli siinä määrin aikaansa edellä, että on epäilty eräällä maallisella panimomestarilla olleen tässäkin näppinsä pelissä. Hän oli Hendrik Verlinden, panimotekniikkaan erikoistunut kemisti, jonka tiedetään auttaneen Westmallen munkkeja näiden tumman oluen laatuongelmissa 1920-luvun lopussa.

Sopisi hyvin kuvaan, että Verlinden olisi tuonut luostariin paitsi mikrobiologista osaamistaan myös ulkopuolisen maailman kuumimpia trendejä. Kirkas ja vaalea pils teki tuloaan, ja samalla belgialaisen pintahiivaoluen saralla liikuttiin kohti korkeampia alkoholiprosentteja. Verlinden loi samoihin aikoihin omassa panimossaan Witkap-brändin, joka tavallaan oli vuonna 1929 tietysti ensimmäinen luostarin ulkopuolinen luostariolut. En kuitenkaan ole laskenut sitä sellaiseksi, koska tämän oluen tuotantoa varten Verlinden ei solminut lisenssisopimusta minkään tietyn luostarin kanssa.

Tarinan opetukset

Sanooko joku nykyään rahaa ”hilloksi”? Oli miten oli, munkkien lisensoimilla oluella on kääritty sekä panimoiden osakkeenomistajien että taivaallisten yhtiömiesten taskuihin viimeisten 50 vuoden aikana tuhottomasti massia eli mammonaa eli kaikkivaltiasta.

Esimerkiksi Leffe on nykyisin yksi maailman suurimman panimoyhtiön keskeisimmistä ”yhdeksästätoista brändistä, joiden arvioitu vähittäismyyntituotto ylittää miljardi dollaria”. Vaikka tarkkoja lukuja ei yhtiöltä saane, Leffe on selkeästi vieläpä näiden 19 olutmerkin joukossa niitä eniten markkinoituja – ja siis parhaiten myyviä.

Käytännössä bisneksen tekeminen oli alun perinkin maallisten luostarioluiden tärkein funktio. Niiden historia ei alkanut munkkien päivittäisistä askareista, heidän virkistymistarpeestaan tai luostarien maatiloilta. Tuottojen käyttäminen luostarin hyväksi oli tietenkin olennaista, mutta oluita valmistavien panimoiden näkökulmasta yhtä tärkeää oli, että he itsekin hyötyivät oluiden suuresta suosiosta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nämä kymmenet erilaiset oluet – joista osalla on siis sopimus jonkin luostarin kanssa ja toiset vain vihjaavat luostarimaailmaan markkinoinnissaan – olisivat välttämättä mitenkään heikompia laadultaan kuin ”aidot luostarioluet”, trappistioluet.

Niiden joukosta ei ehkä löydy suhteessa yhtä monia legendaarisen hienoja oluita kuin trappistipanimoilta, mutta erinomaisista tuotteista ei myöskään näiden näennäisten luostarioluiden segmentissä ole pulaa.

Omia suosikkejani ovat ainakin seuraavat: Sint-Bernardus 12°, La Moinette Blonde, Watou Tripel, Guldenberg, Tripel Karmeliet, Abbaye des Rocs Brune, Gouden Carolus Tripel, Saint-Feuillien Triple, Val-Dieu Grand Cru ja Kapittel Prior. Täytyy tunnustaa, että silloin tällöin tulee tilattua myös vanhaa kunnon Leffe Brunea, joka ei ole mitenkään erityisen kehno oman lajinsa edustaja.

Trappisteja vaan ei belgialaisia: Zundert, Spencer, Tre Fontane…

Uusien trappistipanimoiden maailmanvalloitus etenee. Tässä postauksessa muutama sana menneisyydestä ja munkkien tuotosten maistelua.

Kävimme pari viikkoa sitten Brysselissä, jonka olutkauppoja kierrellessä juontui mieleeni, että näistä uudemmista ei-belgialaisista trappistipanimoista voisi tosiaan väsätä pienen blogitekstinkin. Brysseliläiset olutkauppiaat olivat nimittäin ottaneet ulkomaisetkin trappistimerkin haltijat omikseen, ja tulokkaiden oluita löytyi yhdestä jos toisesta erikoisliikkeestä.

Matkaseuralainen on trappistipuristi ja sitä mieltä, ettei muille kuin belgialaisille luostareille tarvitsisi sallia lainkaan oluiden myyntiä trappistimerkin alla. Totta on, että trappistien olut oli pitkään ennen kaikkea belgialainen ilmiö ja sellaiseksi varmaan yhä useimmiten mielletään.

Nyt järjestin itselleni maisteltavaksi pienen kattauksen uusia trappistioluita, ja ajattelin luoda maistelun lomassa silmäyksen näiden Belgian ulkopuolisten olutluostarien historiaan.

Kuudesta kahteentoista, ei kun yhteentoista

Vielä vuonna 2011, kun Mont des Cats’n trappistiluostari Pohjois-Ranskassa alkoi myydä omaa oluttaan, mediassa uutisoitiin ensimmäisestä Belgian ja Hollannin ulkopuolisesta trappistioluesta. Trappistimerkkiähän Mont des Cats ei edelleenkään saa käyttää, koska sen olutta ei tehdä luostarin seinien sisällä vaan olut tilataan sadan kilometrin päästä Belgian Chimaystä. Se ei siis kuulu virallisiin trappistioluihin.

la-trappe_jos_dielis_flickr_cc_by_2-0-attVarsinaisia trappistipanimoita oli Belgiassa tuolloin kuusi ja Alankomaissa yksi. Välillä hollantilainen La Trappe eli Koningshoevenin trappistit olivat pannassa, koska heillä oli eri vaiheissa monenmoisia järjestelyjä luostarin ulkopuolisten maallisten panimojen kanssa. Belgialainen Achel oli puolestaan lopettanut oluenpanon jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja käynnisti sen uudelleen vasta vuonna 1998. Niinpä suurimman osan viimeisistä sadasta vuodesta maailmassa on ollut yleensä kuusi, joskus seitsemän aktiivista trappistipanimoa.

Nyt vuonna 2016 niitä on yksitoista (ja kahdentenatoista siis tuo Mont des Cats, joka tilaa oluensa toisaalta).

La Trappe -oluita tekevä Koningshoevenin trappistiluostari oli Alankomaiden ensimmäinen lajissaan, perustettu vuonna 1881. Se sijaitsee Tilburgin kaupungin lähellä, katolilaisessa Pohjois-Brabantin provinssissa. Trappistiluostarien väliset yhteydet ovat perinteisesti olleet kiinteitä, ja niinpä tämänkin luostarin perustaja isä Sébastien oli alkujaan peräisin yllä mainitusta Mont des Cats’sta Ranskasta.

Panimotoiminta Koningshoevenin luostarissa käynnistyi vuonna 1885. Mielenkiintoista etelänaapuri Belgian trappistipanimoihin verrattuna on se, että hollantilaismunkkien ensimmäinen olut oli saksalaistyyppinen dunkles, tumma lagerolut. Syyt tähän olivat selvät: luostarin johtoon noussut isä Nivard oli syntyjään panimomestarin poika Münchenistä.

Nivard oli lähettänyt nuoremman munkin Isidoruksen kotikaupunkiinsa panimo-oppiin. Tämän palatessa huomattiin, että müncheniläisten Isidorukselle opettama pohjahiivatekniikka ei soveltunutkaan luostariin sillä välin hankitulle hollantilaiselle panimolaitteistolle. Hollannissa pantiin näet vielä tähän aikaan lähes pelkästään pintahiivaoluita.

Niinpä munkit joutuivat ensi töikseen metsästämään luostariinsa uudet padat. Lisäksi pohjahiiva vaatii viileän lämpötilan; tätä varten ensimmäisinä vuosina varastoitiin läheisen lammen jäätä, mutta jo vuonna 1890 hankittiin myös jäähdytyslaite.

la-trappe-ulkokuva-bernt-rostad-cc-by-2-0-flickr-attEnsimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin osui Koningshoevenin luostaripanimon ensimmäinen kulta-aika. Olut oli hyvää, kysyntää riitti, ja noin kolmannes tuotannosta itse asiassa myytiin Belgian puolelle. Sitten koittivat mullistusten täyteiset vuosikymmenet. Toisesta maailmansodasta selviytynyt luostaripanimo lähti laajentumisen ja modernisaation tielle ja huomasi pian olevansa keskisuuri olutyritys.

Tämän kehityskulun päätepiste oli, että belgialainen suurpanimo Artois osti Koningshoevenin panimotoiminnan vuonna 1969. Kymmenen vuotta myöhemmin Artois kuitenkin luopui omistuksestaan, jolloin panimotoiminta trappistiluostarissa keskeytyi joksikin aikaa kokonaan. 1980- ja 1990-luvuilla oluenvalmistus taas hiljalleen käynnistyi, välillä yhteistyössä isompien panimoiden kanssa, ja myös luostarin oma La Trappe -brändi palasi mukaan kuvioihin. Oluet olivat tällöin vielä ainakin osittain saksalaisvaikutteisia pohjahiivaoluita.

Saatiin odottaa 2000-luvun puoleenväliin saakka, kunnes Koningshoevenin munkit hankkivat itselleen oikeuden käyttää aidon trappistioluen merkkiä ja jatkoivat La Trappe -oluidensa valmistamista riippumattomana luostaripanimona.

Nykyisin nämä oluet ovat laajasti kansainvälisessä jakelussa, ja varsinkin La Trappen 1990-luvun alussa lanseeraama vahva Quadrupel on saanut jäljittelijöitä monilla mantereilla.

Toinen hollantilainen trappistipanimo!

Koningshoevenin eli La Trappen oluita en tätä postausta varten maistellut, koska ne ovat tulleet vuosien varrella niin tutuiksi (ei vähiten siksi, että niiden saatavuus Alkosta on yleensä ollut hyvä). Sen sijaan ostin pitkäripaisesta toisen hollantilaisen trappistiluostarin eli Zundertin olutta. Tämä luostari, itse asiassa nimeltään De Kievit, on tarjonnut trappistiolutta vasta vuodesta 2013 alkaen.

zundert_smabs-sputzer_flickr_cc_by_2-0-attZundertin kaupungin tunnetuin poika ei ole suinkaan kukaan trappistimunkeista vaan itse Vincent van Gogh. Vincent ei tähän tarinaan kuitenkaan liity, sillä luostarin perustamisen aikoihin vuonna 1899 hän oli maannut jo kymmenisen vuotta Ranskan mullassa.

Vaikka Zundertin luostarin perustanut munkki vastasi aiemmassa elämässään Koningshoevenin oluen markkinoinnista ulkomaailmalle, tähän uuteen luostariin ei jostain syystä panimoa koskaan perustettu, ennen kuin 2010-luvulla siis. Munkit valmistivat ja joivat sen sijaan ajoittain siideriä (trappistiliikkeen alkukoti on muuten Ranskan siiderialueella Normandiassa).

Zundertin luostari valmistaa yhtä ainoaa trappistiolutta. Ratebeer luokittelee sen tripel-tyyppiseksi, mutta minulle tästä tulevat mieleen vallonialaispanimoiden vahvat ambrée-oluet. Kun ottaa huomioon, että Zundert on linnuntietä reilun kymmenen kilometrin päässä vaikutusvaltaisesta Westmallen trappistiluostarista Belgian puolella, mitkään kaksi tripeliä eivät kyllä voisi olla kauempana toisistaan kuin Westmallen ja Zundertin tripelit.

Tämä on oikeastaan Zundertin kannalta hyvä: näin voi turvallisin mielin sanoa sen olevan omassa tyylilajissaan erinomainen olut, kun ei tarvitse miettiä miten se laadullisesti vertautuu legendaariseen Westmalleen.

Nyt ne tekevät sitä jo Amerikassa

Spencerin luostari sijaitsee Massachusettsissä Yhdysvaltain itärannikolla. Kyseisellä paikalla veljeskunta on majaillut 1950-luvun alusta asti, mutta luostari viettää kuitenkin ensi vuosikymmenellä jo 200-vuotisjuhlaansa. Se nimittäin laskee olemassaolonsa alkamisajaksi vuoden 1825, jolloin Kanadan Nova Scotiaan perustettiin Uuden maailman ensimmäinen trappistiluostari.

Spencerin trappistit ovat suoraan tämän tradition jatkajia. Olutta he eivät ole tiettävästi koskaan ennen panneet, kunnes yksi nykyisistä munkeista, veli Brian, alkoi lobata tätä ajatusta aktiivisemmin viime vuosikymmenen lopulla. Oluen ystävänä Brian teki useita vierailuja belgialaisiin luostaripanimoihin, mutta ratkaiseva sysäys tuli vuonna 2010 Chimaystä, jonka kanadalaissyntyinen apotti otti yhteyttä Spencerin luostarin johtoon ja ilmaisi kannatuksensa Brianin ajatuksille.

Trappist Ale on panimon kuudesta oluesta se toinen selkeästi belgialaistyyppinen. Trappistiolueksi tämä on mieto, 6,5-prosenttinen, missä ei ole sinänsä mitään vikaa. Jään kuitenkin miettimään olisiko jopa tähän vahvuuteen tarvittu vähän enemmän kroppaa. Kevyt mausteisuus ja muut ominaisuudet ovat hyvin hallinnassa, mutta pieni vetisyyden haamu leijailee taka-alalla. Täytyy ehkä maistaa Spencerin muitakin oluita, jos niitä jostain käsiini saan.

Seuraavana maisteluun päätyy italotrappisti Abbazia delle Tre Fontane Tripel. Ikivanha roomalainen luostari on olutrintamalla Spencerin ja Zundertin tavoin uusi tulokas; heidän oluensa ovat olleet nyt pari vuotta markkinoilla. Jo 1800-luvulla Tre Fontanen munkkien tiedetään kuitenkin valmistaneen ainakin eukalyptuslikööriä.

Eukalyptus on läsnä myös tässä oluessa, ja syynä on se, että luostarin alueella kasvaa vanhoja eukalyptusmetsiä, joiden tehtävänä on ollut kuivattaa suota. Italiassahan on kuivattu aikanaan paljon suoalueita ja kosteikkoja erityisesti malariasääskien vastaisen taistelun nimissä.

Minuun aina vetoavat tällaiset yhteydet paikallishistoriaan, joten annan Tre Fontanelle siitä pari lisäpistettä. Eukalyptus ei mitenkään jyrää oluen maussa mutta hiipii välillä aivan tunnistettavana aromina nenään. Muuten lopputulos on Spenceriä rouheampi, ehkä ihan pienesti hapankin, kohtuullisen mielenkiintoinen olut.

stift_engelszell_bernt-rostad_flickr_cc-by-2-0-kelt-attKahdestoista trappistipanimo – ja yhdestoista virallinen – on itävaltalainen Engelszell, joka jää nyt sekin testaamatta. Olen heidän oluttaan ilmeisesti viime syksynä kyllä maistanut, koska löysin sähköpostistani nettikaupan kuitin, josta voin nähdä tilanneeni Engelszellin Gregoriusta. Gregorius on belgialaistyyppinen vahva luostariolut, mutta mistään muistiinpanoistani en löydä merkintöjä siitä, miltä se on maistunut. Outoa.

Engelszellin munkkeja yhdistää belgialaisiin virkaveljiinsä se, että heidän asuttamansa luostarin panimossa on valmistettu olutta ensimmäisen kerran jo satoja vuosia sitten. Panimotoiminta on sittemmin lakannut ja käynnistynyt uudelleen useaan kertaan, ja viimeksi Engelszellin trappistit panivat olutta 1900-luvun alkupuolella. Nyt kattilat ovat taas kuumina, ja belgialaisten viitoittamalla tiellä valloitetaan maailmaa.

Lähde: Van den Steen J., Les trappistes: bières de tradition.

Brysselin olutkaupat, lokakuu 2016

Viikonloppuna tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus kiertää Brysselin olutkaupat läpi. Pääsin neljään, mutta pari jäi tällä kertaa väliin.

Bryssel on kieltämättä erittäin hyvä paikka belgialaisen oluen hankkimiseen, kuten asiaan kuuluu. Aika harvinainen uutuus täytyy olla, ettei sitä jostakin pääkaupungin olutkaupasta löydä. Väittäisin, että vielä muutama vuosi sitten katveeseen jäi ehkä vähän useampi belgialainen pienpanimo-olut sieltä tuntemattomammasta päästä.

sdr

Kauppoja on tullut viime aikoina pari lisää, ja varsinkin näissä uusimmissa oluenostopaikoissa valikoimaan on jo uiskennellut paljon ulkomaisiakin käsityöoluita. Tätä sorttia oli kaupungista vielä varsin vaikea löytää viisi vuotta sitten, kun muutimme takaisin Suomeen asuttuamme muutaman vuoden Belgiassa.

Yhtenä hajahuomiona voisin mainita lisäksi, että nyt melkeinpä kaikki kaupat taisivat myydä myös muiden maiden kuin Belgian trappistipanimoiden oluita. Nämä ovat Spencer (US), Engelszell (AT), La Trappe (NL), Zundert (NL) ja Tre Fontane (IT). Ainakin yksi kauppa – Beer Mania – myi harvinaista Westvleterenin olutta, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kuriositeettina: jos haluat syödä hyvää belgialaista ruokaa ja huuhtoa sen alas Westvleterenillä, tämä onnistuu tällä hetkellä Brysselissä ainakin Brasserie Mérode -nimisessä paikassa. Hinta oli sama, 12 €/pullo.

Seuraavassa listauksessa olen maininnut jokaisesta kaupasta valikoimassa olleiden oluiden lukumäärän sen perusteella, mitä myyjä minulle kysyttäessä väitti. En tietenkään mene takuuseen siitä, miten hyvin luvut kuvaavat todellisuutta. Varsinkin Beer Planetin mainitsema olutmäärä alkaa kuulostaa jo epäilyttävän suurelta, vaikka kyllä heidän valikoimansa melkoisen laaja onkin.

Lisäksi listasin jokaisesta kaupasta yhden ostamani oluen, vaikka joistakin kyllä haalin todellisuudessa pari kolmekin.

Malting Pot

dig

Pieni kulmapuoti Flageyn aukion lähistöllä oli minulle kokonaan uusi tuttavuus ja edusti belgialaisittain ns. modernimpaa olutkauppojen tyylilajia. Tämä tarkoittaa siis, että valikoimassa oli kiinnitetty huomiota myös muiden olutmaiden kuin Belgian tuotteisiin. (Rue Scarron 50, 1050 Ixelles)

 

Oluiden lukumäärä: Noin 250.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: Silmämääräisesti vähintään 65/35 belgialaisten hyväksi.

Erikoisinta: Länsiranskalaisen La Débauche -artisaanipanimon oluita en ole ennen nähnyt. Heidän repertuaarinsa on kansainvälisen craft beer -henkinen.

Mitä ostin: Brasserie de la Senne Double Saison.

Beer Mania (400 Bières Artisanales)

Tämä on Brysselin olutkauppojen nestori, joka on toiminut samassa talossa 1980-luvulta lähtien. Edellisestä visiitistäni on jo ehkä viisi vuotta, ja silloin kauppa vaikutti hiljaiselta, eikä hyllyiltä erottunut kovin monta uutta ja kiinnostavaa pulloa. Nyt tilanne oli toinen. Valikoimassa oli paljon minulle uusia belgialaisia merkkejä, ja mukana oli joitakin poimintoja ulkomailtakin. Ihmetyksekseni omistaja Nasser Eftekhari muisti heti minun olevan suomalainen. Hän kertoi, että kaupassa on tarkoitus järjestää lähiaikoina suomalaisen oluen minifestivaali. Oli perjantai-ilta, ja Nasserin maistelubaarissa oli sen verran kova meno päällä, että tarkemmat yksityiskohdat menivät minulta ohi. (Chaussée de Wavre 174–176, 1050 Ixelles)

mde

Oluiden lukumäärä: Yli 400.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: 95-prosenttisesti belgialaista.

Erikoisinta: Puolalaisia oluita löytyi Doctor Brew -kiertolaispanimolta. Myös lambic/stout-sekoitus RullQuin Stout hätkähdytti, kun en ollut ennen moisesta kuullut.

Mitä ostin: Lefèvbre Barbãr Cuvée Spéciale 140 ans.

De Biertempel

Keskustan suosituin olutkauppa taitaa olla Brysselin varsinaisista erikoisolutkaupoista toiseksi vanhin. Paikalla palloilee paljon turisteja ja nuoria amerikkalaisia oluenystäviä. Kännykkäkamerat räpsyvät. Täältä saa tarvitsemansa belgialaiset oluet yleisimmistä tapauksista aina kohtalaisiin harvinaisuuksiin saakka. Biertempelillä on toinen kauppa Bruggessä. (Rue du Marché aux Herbes 56, 1000 Bryssel)

Oluiden lukumäärä: Noin 600.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: 95-prosenttisesti belgialaista.

Erikoisinta: Belgialaisia tölkkioluita Belgo Sapiens -panimolta. Lisäksi White Pony Bunga Bunga: italo-amerikkalainen pale ale, jonka valmistaja on kuitenkin belgialainen Millevertus. Viittaako nimi Silvio Berlusconin harrastuksiin?

Mitä ostin: Straffe Hendrik Brugs Quadrupel Bier.

cof

Beer Planet

Tämäkin pikkupuoti löytyy keskustan kapeilta ostoskaduilta. Myyjät ovat minusta vaikuttaneet aina jotenkin elämäänsä kyllästyneiltä, joten ilman laajaa olutvalikoimaa täällä ei varmasti tulisi käytyä kovin usein. Oluet on sijoiteltu hyllyihin karkeasti tyypeittäin, mikä saattaa auttaa löytämisessä – tai sitten ei. (Rue de la Fourche 45, 1000 Bryssel)

Oluiden lukumäärä: Ehkä 800–900.

Jakauma belgialaiset/ulkomaiset: Täälläkin valikoima painottuu belgialaisiin vähintään 85/15 suhteessa.

Erikoisinta: Paras olutkirjojen valikoima. Ei iso, mutta sellaisia, joita en ole nähnyt muualla.

Mitä ostin: Brasserie à Vapeur Saison de Pipaix.

cof

Bonusrasteja

Tällä kertaa en käynyt Malt Attacks -kaupassa, jossa poikkesin pikaisesti tämän vuoden huhtikuussa. Se on Malting Potin tapaan uusi ja nuorekas craft beer -kauppa, jossa saattaa olla Brysselin paras ei-belgialaisten käsityöoluiden valikoima. (Avenue Jean Volders 18, 1060 Saint-Gilles)

Sen sijaan pitemmän linjan olutpuoti ja maistelubaari Délices & Caprices oli kyllä kierrokseni ohjelmassa, mutta paikka oli jostain syystä kiinni ilmoittamistaan aukioloajoista poiketen. Muutaman vuoden takaisen kokemuksen perusteella kyseessä on Beer Manian ohella sympaattisin nimenomaan belgialaiseen olueen erikoistunut pikku ostospaikka, josta saa asiantuntevaa palvelua. (Rue des Bouchers 68, 1000 Bryssel)