Italialainen olut: Tuliaispullot 2/2

Joskus on pakko purkaa vanhoja muistiinpanoja, joita kertyy puhelimeen, koneelle ja erilaisille pikku lappusille. Nyt huomasin, että huhtikuiselta Rooman-matkalta ostamistani oluista kaikki oli kyllä tullut viikkojen mittaan maisteltua, mutta yli puolesta oli arviot vielä postaamatta blogiin. Tämä oli aika sekalainen seurakunta.

Drago (Birrificio Montegioco, 11,2 %) oli ehkä joukon erikoisin olut, mustikalla maustettu barley wine, jolla on aistinvaraisesti läheinen sukulaisuussuhde belgialaiseenkin olueen. Maltaan makeus ja siirappinen marjaisuus ottavat etusijan, ja humala ja hiiva tuntuvat belgialaiseen tapaan tanniinisena mausteisuutena. Aivan pientä happamuutta on mukana. Tuoksussa erottuu jokin marja tai hedelmä, jota en osaisi välttämättä tunnistaa mustikaksi. Väri on samean punertava tai ruskea. Kokonaisuutena tämä hieman outo olut sopii omaan makuuni paremmin kuin useimmat näin vahvat oluet.

mdeMuut Roomasta ostamani vahvat oluet olivat ehkä vähemmän mieleenpainuvia. Via della Cornacchia Barrel Aged (Hilltop Brewery, 11,5 %) oli toinen italialainen ohraviini, todella makea, öljyisen oloinen, matalahappoinen olut, jossa kuivattu aprikoosi yhtyi tumman maltaiseen makuun. Humalointi oli mietoa, jälkimaku kuitenkin yllättävän kitkerä, en tiedä oliko humalalla osuutta siihen. Jotain hieman amatöörimäistä tässä oluessa oli.

Kanadalainen Ale de Hardy (Brasseurs du Monde, 10,5 %), ainoa Roomasta ostamani ei-italialainen olut, oli makea sekin muttei aivan ylenpalttisen sokerinen. Tämä oli marjatoffeinen ja hieman tyylikkäämpi barley wine.

Mennään sitten astetta miedompaan settiin. Ostoskassini kaksi italialaista bockia olivat ihan kivoja yllätyksiä. Bibock (Birrificio Italiano, 6,2 %) pelasi tillimäisellä humaloinnilla, joka toi mieleen japanilaisen Sorachi Ace -humalalajikkeen. Bockeissa en ole tainnut sellaiseen ennen törmätä, eli Bibock asemoi itsensä näin perinteisestä bockista katsoen fuusioivampaan suuntaan. La Bock (Ritual LAB, 6,2 %) on puolestaan helppo jälkiruokabock, jossa maistuu toffee ja hyvin mieto humala. Ihan puhdas ja miellyttävä oli tämä toinenkin kinuskinvärinen bock.

Toinen Hilltop-panimon olut, jonka olin matkalaukkuuni käärinyt, kuvasti panimon omistajien irlantilaisia sukujuuria. Gallagher Stoutissa (Hilltop Brewery, 5,5 %) savustetut merilevät tuovat kuivan stoutin fiilikseen mineraalista syvyyttä, joka ehkä muistuttaa kaukaisesti meriveden mausta. Savuisuus on kuitenkin hillittyä, samoin humala maistuu aika heikkona.

Suutuntumassa saisi olla vähän enemmän jotakin. Jos vertaa vaikka erääseen tunnettuun irlantilaiseen neliprosenttiseen stoutiin, lähes puolitoista prosenttia tukevampi Gallagher ei mitenkään erityisesti hyödy tuosta verrannollisesta vahvuudestaan. Ihan hyvä olut tämä silti on. Kuiva perusstout ei ole suosikkioluttyylejäni, mutta jos joskus sellaista kaipaisin, tässä voisi olla kelpo yksilö pienellä twistillä.

mdeUseimmissa Roomasta ostamissani oluissa oli jokin erikoinen ainesosa, jonka vaikutusta oluen olemukseen halusin tarkastella. Oasi Mielessä (Birrificio Rurale, 5 %) tämä oli kastanjahunaja, joka kyllä dominoi makua vähän turhan suvereenisti. Yllättävän paljon humalan katkeruuttakin tässä oluessa oli, mutta loppumaku oli kuivan tyhjä ja muutenkin mallas puuttui hunajan ja humalan välistä. Usein voimakkaasti hunajoitu olut on ylimakeaa, tämä ei ollenkaan. Jäin miettimään, toimisiko vahva hunajan maku paremmin vahvemmassa oluessa?

Setin viimeisen oluen ZenZeron (Hilltop Brewery, 8,5 %) on tarkoitus olla vahva belgialaistyyppinen olut, johon mallasvoittoinen maku sopiikin, vaikka kokonaisuus jää vähän ohueksi. Mausteena käytetty inkivääri tuo mukaan jonkinlaisen kovan pesuainemaisuuden, jota hiivan mukaan kaataminen kyllä pyöristää. Jälkimaku on pienesti katkera. Tämä ei ole omia suosikkioluitani; en oikein osaa sanoa, onko maustaminen tehty ihan hallitusti.

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Kahvi ja vanilja valtaavat oluttyylejä kuin homesieni kouluja

Hei, ei kaiken tumman oluen pidä maistua kahville. Mistä on kyse: syntyikö jo kokonaan uusi oluttyyli? Breakfast beer?

coffee-flickr-mack-male-cc-by-sa-2-0-attJoskus olutmaailma näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo Ratebeer-palvelun koosteiden kautta. Onhan sivustoa tullut moneen kertaan kummasteltua. Nämäkö ovat maailman parhaat oluet? Eikö tässä nyt ole melkoinen Amerikka-vääristymä? Miksei se ja se suosikkiolueni ole mukana? Mitäköhän ihmettä taas olikaan cascara?

Viimeisin ihmetykseni seurasi siitä, kun katselin aivan toista tarkoitusta varten joidenkin tummien oluttyylien parhaita pisteitä saaneiden listoja. Huomasin, että niihin oli hiipinyt (ainakin omasta mielestäni) selvästi entistä enemmän sellaisia oluita, joiden reseptiikkaan kuuluu tavalla tai toisella kahvi. Usein sen seuralaisena oluessa on myös vaniljaa.

Alla olevaan taulukkoon on valittu muutamia oluttyylejä, joissa kahvipapujen tai vaniljapalkojen lisääminen on erityisen yleistä. Taulukossa esitetty luku kertoo, montako Ratebeerissa parhaat pisteet saaneista 25 oluesta (siis Ratebeer Top 50 by Style -taulukoiden ylemmät puoliskot) on ollut jossain panoprosessin vaiheessa tekemisissä joko kahvin tai vaniljan kanssa.

kahvitauluToisin sanoen näistä 125 oluesta (joista mihinkään ei tyylimääritelmän mukaan kahvi tai vanilja kuulu) yhteensä 64:ssä on jompaakumpaa ainesosaa, valtaosassa nimenomaan kahvia. Eli yli puolessa oluista. Ja niistä lopuistakin suuressa osassa on joko jotain muuta erikoista ainesosaa kuten kookosta tai maapähkinävoita, tai sitten ne on vähintäänkin tynnyrikypsytetty, mikä tietysti vaikuttaa makuun.

Taulukkoa pitää kuitenkin lukea samalla kriittisellä otteella kuin Ratebeer-sivustoa yleensäkin. Lukemia saattaa vinouttaa se, että jotkin korkeimpiin pisteisiin yltäneistä oluista ovat aina kullakin hetkellä pienehkön piirin suosikkipanimoiden parhaista oluistaan tekemiä versiointeja. Jonkin tyylilajin 50 parhaasta oluesta jopa kymmenkunta saattaa tulla samalta panimolta ja olla vieläpä yhden ja saman oluen eri variantteja.

No, vaikka Ratebeer-tilastoa lukisi miten päin, jokin todellinen ilmiö tässä on taustalla. Onhan kahvioluita ollut kotimaisessa myynnissäkin jo useampia, vaikkei esimerkiksi Alkon uutuuksien luetteloita kahlaamalla ehkä havaitsekaan mitään suurempaa hyökyaaltoa.

Kahvi on nyt joka tapauksessa kova sana, ja suomalaisten voi odottaa vanhana kahvinjuojakansana innostuvan yhä enemmän myös näistä – yleensä hyvin miellyttävän makuisista – tummista oluista. Kahvikaan ei ole niissä mitä tahansa saludoa vaan sen alkuperä sisältyy usein oluen nimeen, ja esimerkiksi floridalaisen Cigar City -panimon Good Morning Mekong -oluessa on sivettikissan elimistön läpi kulkeneita kahvipapuja. Kallista tavaraa siis.

Usein kahvioluen tunnistaa siitä, että sen nimessä viitataan aamiaiseen – lähinnä breakfast stout alkaa olla jo melkeinpä vakiintunut tyylillinen käsite.

Jos olutyhteisön ajatuksenjuoksu menisi niin, että tyylien määritelmät muuttuvat sen mukaan, miten oluita oikeasti panimoissa tehdään – eikä toisin päin – niin ainakin sweet stoutin määritelmään pitäisi jo harkita lisättäväksi kahvia oluttyylin keskeiseksi valmistusaineeksi. Onhan kahvia jossain muodossaan tämän tyylilajin 25 parhaasta esimerkistä Ratebeerin mukaan neljässä viidesosassa.

Vaikka Ratebeer-listojen edustavuuteen liittyy ongelmia, olisi kuitenkin kohtuullista, että ainakin suurin osa sivustolla mainituista oluttyylien parhaista edustajista todella edustaisi kyseisen tyylin tyypillistä ilmentymää. Ei keskitietä laadullisesti mutta tyylillistä valtavirtaa. Jos näiden eri stout-alalajien tyylimääritelmiin ei kuulu kahvi tai vanilja, sitten ylläpidon pitäisi kehitellä jokin tapa painottaa pisteitä niin, etteivät kahvioluet valtaisi kaikkia kärkisijoja.

Nykyisissä tyylimääritelmissä kahvi tai vanilja – kasvikunnan tuotteita kuten salvia tai kurpitsakin – eivät edellytä oluen siirtämistä “päätyylistä” kaatoluokkaan spiced/herb/vegetable. Tätä kannattaisi miettiä, koska kahvi kyllä maistuu lopputuloksessa vahvasti läpi siinä missä erilaiset yrtit tai juurikkaatkin. Tai sitten voisi perustaa erillisen oluttyylin kahville ja sen kylkeen sopiville pullamausteille: breakfast beer?

Mikään uusi ilmiö kahvin käyttö oluenpanossa ei enää nyt ole. New Glarus samannimisessä kylässä Wisconsinissa teki coffee stoutia jo vuonna 1996. Amerikkalaisilla kahvioluilla on siis jo 20-vuotinen historia. Löytyykö jostakin vielä vanhempia tapauksia?

Jos yllä taulukossa mainitut viisi oluttyyliä ovat olleet kaikkein otollisimmat kahviolutkokeilujen isännät, myös monissa muissa tumman oluen tyylilajeissa on kahvia ja/tai vaniljaa nähty. Black IPA, abt/quadrupel, Baltic porter, imperial porter, dry stout, foreign stout ja abbey dubbel eivät ole säästyneet villitykseltä.

Hauskaa on sekin, ettei kahvin (ja vaniljan, kaakaon, kookoksen ja muiden herkkujen) esiinmarssi rajoitu suinkaan pelkkiin tummiin oluihin. Oikeastaan alkaa kohta olla vaikeaa löytää oluttyyliä, jossa jokin panimo ei olisi kokeillut kahvilla maustettua versiota. Kahvi maistuu jo joissakin India pale ale-, amber/Vienna lager– ja cream ale -tyylisissä oluissa – ehkä yksittäisissä esimerkeissä vasta, mutta onko tässä suunta, jota kohti trendi on matkalla?

Sen vielä ymmärsi, kun Jope Ruonansuun sketsin sivupersoonamieheltä meni aikoinaan kahvit ja Irish coffeet tarkoituksella sekaisin, mutta pitääkö nyt siis osata erottaa myös Koffit näistä puuroista ja velleistä?

Itämerenportteri, oluttyyli näiltä rannoilta

Mitä olutta juotiin 1800-luvulla Itämeren satamissa Danzigista Tornioon? Tämä kirjoitus yrittää rakentaa hataraa kertomusta täkäläisen portterin historiasta ja siitä, miten pohjoisen musta kulta nykyisin eroaa englantilaisista esi-isistään.

Olutta on rahdattu Itämeren ja Pohjanmeren laivoilla niin kauan kuin sitä on joku jossain valmistanut vientiin riittäviä määriä. Jo keskiajalla nykyisen Pohjois-Saksan hansakaupungeissa ja etenkin Hampurissa tuotettiin olutta enemmän kuin omiin tarpeisiin, ja sitä vietiin meriteitse muuallekin.

jurajski-rotated-croppedPortterin tarina on kuitenkin myöhäisempi ja alkaa Englannista. Portteri on oikeastaan alun perin vain nimitys, jolla 1720-luvulta lähtien alettiin kutsua tummaa lontoolaista, vahvemmin humaloitua olutta (brown beer). Portterista tuli yli sadaksi vuodeksi suosituin brittiläinen olut, ja jotkut sitä valmistaneet panimot kuuluivat aikanaan maailman suurimpien oluenvalmistajien joukkoon.

Olutkaupan Englannista Itämerelle puolestaan aloittivat – eivät portteripanimot vaan – Burtonin kaupungin tummaa olutta valmistaneet panimot 1730–1740-luvulla. Burtonilaisessa oluessa oli ehkä vähemmän humalaa ja enemmän makeutta kuin Lontoon portterissa, mutta molemmat olivat ajan tyyliin alkoholipitoisuudeltaan varsin voimakkaita. Kohdesatamia Itämerellä olivat muun muassa Danzig, Riika ja Pietari.

Ei kulunut kuin parikymmentä vuotta kunnes portteripanimot alkoivat nekin viedä tuotteitaan Itämerelle. Olutkirjoittajat muistavat aina mainita, että keisarinna Katariina II Suuri oli erityinen englantilaisen portterin ihailija. Venäjän hovista tilauksen sai tiettävästi ensimmäisenä portteripanimona lontoolainen Thrale 1760-luvulla, ja venäläisten rakastamaa vahvaa portteria kutsuttiin tietenkin lisänimellä stout.

Tsaarin alamaiset alkavat itse valmistaa portterinsa

Brittiläinen olutvienti Itämerelle joutui kokonaisuudessaan katkolle vuonna 1806, kun Napoleonin pakottama mannermaasulkemus esti brittituotteiden kaupan kaikkiin Ranskan alus- tai liittolaismaihin.

 

The Exchange and Artushof, Danzig, West Prussia, Germany (i.e...

Danzig, nykyinen Puolan Gdansk.

 

Vaikka vienti jälleen jatkui Napoleonin poistuttua näyttämöltä, venäläiset itse vaikeuttivat brittipanimoiden liiketoimia vuonna 1822 lyömällä kovan tullin kaikelle paitsi portterille. Tässä vaiheessa etenkin Burtonin panimot alkoivat kohdentaa vientiponnistuksiaan Intian suuntaan, jossa asiakaskunta koostui britti-imperiumin omasta väestä.

Ilmeisesti portterin kauppa sai jatkua Venäjällä siksi, että sitä venäläiset eivät uskoneet osaavansa itse valmistaa. Uskottiin, että hyvää portteria voi tehdä vain Lontoon vedestä. Oli miten oli, viimeistään 1850- tai 1860-luvuilla jo Suomessa ja Puolassakin tehtiin täyttä häkää portteria kotimaisten panimoiden voimin.

Pietarissa oli kokeiltu portterin panemista ensimmäisen kerran vuonna 1801. Venäjällä oma portteriteollisuus käynnistyi ilmeisesti hitaammin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa joidenkin tukholmalaispanimoiden on väitetty panneen omaa portteria jo 1770-luvulla. Göteborgiin perustettiin nimenomaan portteriin erikoistunut panimo vuonna 1790.

Mitä kauemmaksi hyvin dokumentoidusta brittiläisestä oluthistoriasta mennään, sitä aukkoisemmaksi tarina kuitenkin tulee. Itämerenportterin myöhempää historiaa käsittelevät lähteet eivät ole kävelleet oma-aloitteisesti minua vastaan, enkä ole toistaiseksi ryhtynyt kovin aktiivisesti niitä kaivamaankaan. Osittain on ehkä niin, ettei panimoiden toiminnasta vain ole säilynyt täällä entisissä suuriruhtinaskunnissa ja neuvostotasavalloissa yhtä paljon tietoa kuin Britanniassa.

Koko joukko vihjeitä portterin myöhemmistä vaiheista Itämerellä kuitenkin on. Portteria kuljettavana kauppayhtiönä aloittanut A. Le Coq kertoo jonkin verran jo omilla nettisivuillaan. Preussissa asuneen Albert L. J. Le Coq’in perustama yhtiö aloitti toimintansa Lontoossa ostaen portteria kaupungin isoilta panimoilta. Sitä Le Coq kuljetti nimenomaan Venäjälle 1820-luvulta alkaen kymmenien vuosien ajan.

Venäjän tullipolitiikka teki toiminnan Lontoosta käsin yhä hankalammaksi, niin että A. Le Coq’in omistajat päättivät lopulta vuonna 1906 siirtää pääkonttorinsa Pietariin. Yhtiö alkoi myös valmistaa olutta Venäjän keisarikunnassa, tarkemmin sanoen Virossa, sen sijaan että olisi tuonut sitä korkeiden tullimaksujen rasittamana Englannista. Tartossa vuonna 1912 toimintansa aloittanut Le Coq -panimo ehti olla jonkin aikaa tsaarin hovihankkija.

Yhtiö oli olemassa myös Neuvostoliiton aikana Tartu Õlletehas -nimellä, mutta en tiedä, paniko se silloin portteria. Ehkäpä joku osaa täydentää tämän puuttuvan tiedon. Vuonna 1999, kun Olvin ostama panimo jälleen otti käyttöön A. Le Coq -tuotenimen, myös portteri joka tapauksessa viimeistään palasi valikoimiin.

Latviassa Aldaris-panimo, joka perustettiin alun perin vuonna 1865 Waldschlösschen-nimisenä, valmisti myös portteria ainakin vuonna 1906 ja mitä todennäköisimmin jo tätä ennenkin. Nykyisin Aldaris Porteris on toki tuotannossa ja Alkostakin saatavana, mutta senkään osalta en pysty sanomaan, mikä tilanne tarkkaan ottaen oli Neuvosto-Latvian aikana. Sama koskee muita vastaavia balttipanimoita.

Portteri Suomessa

Suomessa, kuten muuallakin Venäjän Itämerellä, portteri muuttui 1800-luvun mittaan tuontioluesta kotimaisten panimoiden tuotteeksi. Suuriruhtinaskunnassa on ehkä ollut vuosisadan lopulla pari-kolmekymmentä panimoa, joissa portteria tehtiin. Tämä lukumäärä voi heittää molempiin suuntiin, koska olen pystynyt laskemaan mukaan vain ne panimot, joista Seppo Bonsdorffin kirjassa Suomen panimot erikseen todetaan valikoimaan kuuluneen jossain vaiheessa portteria. Tarkat vuosiluvut eivät kirjasta selviä.

Portterikartta kattoi 1880–1890-luvuilla suuret osat Suomesta. Varmasti valmistus painottui rannikolle, mutta myös sisämaassa, muun muassa Tampereella ja Kuopiossa, portteria juotiin. Torniossa oli pohjoisin panimo ja Tammisaaressa eteläisin. Englantilaiseen tapaan vanhojen suomalaisten portterien etiketeissä näkyy sellaisia määreitä kuin best brown stout, double stout ja jopa imperial stout.

sinebrychoffporter_flickr_berntrostad_cc-by-2-0-attSe, miltä tuon ajan suomalainen portteri maistui, on ainakin itselleni arvoitus. Tuskin kannattaa olettaa, että esimerkiksi nykyinen Sinebrychoff Porter on yksi yhteen samanlaista kuin oma 1800-luvun esi-isänsä. Voimakkuus on voinut ollakin samaa luokkaa, vaikken tästäkään ole löytänyt paljon dataa. Porvoolaisen Ekblomin panimon Best Borgå Brown Stout -olut näyttää olleen vuonna 1889 noin 7,5-prosenttista (% abv), mikä olisi samaa tasoa tämän päivän Koff-portterin kanssa.

Kaiken kaikkiaan itämerenportteri – siis Itämeren eri rannikkovaltioissa valmistettu baltic porter – on toisaalta nykyisinkin tyylillisesti aika hajanainen oluen tyyppi. Jotkut versiot tavoittelevat uskollisuutta brittiläiselle portterille (tai sen vahvalle versiolle imperial stoutille). Esimerkiksi Sinebrychoff Porter on käymistapansa puolesta pintahiivaolut kuten brittiläiset esikuvansa, melko paahteinen ja humaloitukin.

Toisessa ääripäässä ovat ne itämerenportterit, joissa on omaksuttu saksalaistyyppinen pohjahiivakäyminen ja siirrytty muutenkin tyylillisesti lähemmäksi Baijerin Doppelbockeja tai Schwarzbieriä. Puolasta löytyy monia tällaisia kappaleita, joissa humalointi on mietoa ja yleisvaikutelma lääkemäisen makea ja tumma, vailla englantilaisen stoutin paahteisuutta.

Portteri rautaesiripun takana

Miten portteri pärjäsi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina itäblokin maissa? Tästä aiheesta osaan sanoa – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin portterista Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla. Edellä tuli todettua epäselvyys sen osalta, pantiinko Baltian alueella portteria neuvostoaikana. Olutkirjailija Terry Foster on väittänyt seuraavaa:

Joissakin maissa kuten Puolassa, Venäjällä, Liettuassa ja Latviassa [portterin paneminen] lakkasi kokonaan kommunistihallinnon aikana ja alkoi uudestaan vasta Berliinin muurin ja rautaesiripun kaaduttua.

Olen kuitenkin ollut Fosterin kirjan julkaisemisen jälkeen asiasta yhteyksissä joihinkin puolalaisiin oluttuntijoihin, ja heidän yksiselitteinen viestinsä oli, että ainakin Puolassa portteria oli kyllä myös kommunistiaikana saatavana. Suurpanimo Żywiec teki sitä Sleesiassa, ja ilmeisesti 1960-luvulta alkaen Varsovassa juotiin paikallisen panimon Porter Warszawskia. Muitakin oli.

Ron Pattinson totesi blogissaan muutama vuosi sitten, että portterinvalmistuksen perinne oli hengissä tämän lisäksi DDR:ssä. Mannereurooppalaisen portterivyöhykkeen eteläraja näyttäisi kulkevan Tšekissä. En pysty tähän hätään todentamaan, juotiinko portteria myös kommunistisessa Tšekkoslovakiassa, mutta mahdollista se on, jos kerran kahdessa naapurimaassakin.

Puolassa portteri on vallannut alaa olutkartalta vuoden 1989 jälkeen yhä enemmän. Vanhat veteraanit kuten Żywiec Porter ja Okocim Porter ovat voimissaan, mutta niiden rinnalle on tullut kymmenittäin uusia pienten ja keskisuurten panimoiden tulkintoja perinteikkäästä oluttyypistä.

Ehkä yleisimmin jäljitellään Żywiecin tyyppisiä klassikoita, mutta jotakin varianssiakin tyylin sisällä on, esimerkiksi jenkkihumaloilla ryyditetty Pinta Imperator Bałtycki tai komean savuinen Gościszewo 55 Porter Bałtycki Wędzony. Vaikka meillä on perinteinen Sinebrychoffimme ja virolaisilla kehuttu tulokas Põhjala Öö, tekisi mieli väittää, että Puolasta on muodostumassa itämerenportterin ydinalue.

Terminologiaa

Vielä pari sanaa myös siitä, miksi olen käyttänyt tästä oluttyylistä nimeä itämerenportteri – käännöksenä siis englantilaiselle baltic porter -termille. Ainakaan nopean googlailun perusteella tämä suomennos ei ole juuri ollut aiemmin käytössä. Toinen vaihtoehto (jos suomenkielinen nimi oluttyylille ylipäätään halutaan) olisi kai kääntää se baltialaiseksi portteriksi.

karl_ivanovich_kollmann_theaterplatz_st_petersburg_c1820-public-domain

Pietari 1820-luvulla.

Perustelu on, ettei mikään oluen historiassa tai sen nykyisessä levinneisyydessä viittaa nimenomaan Baltian maista – Virosta, Latviasta tai Liettuasta – lähteneeseen olutperinteeseen. Historiallisesti brittiläis-venäläisen portterikaupan tärkeimpänä kohdesatamana on toiminut epäilemättä Pietari. Vaikka Riika on toki ollut Venäjän keisarikunnassa suuri metropoli, myös Ruotsin, Tanskan, Saksan, Suomen ja Puolan satamissa on sekä juotu englantilaisia porttereita että tehty omia.

Määre “baltic” oluttyylin nimessä baltic porter merkitsee näin samaa kuin silakan englantilaisessa nimessä baltic herring – siis sitä, että olut ja kalalaji ovat tavattavissa Itämerellä tai Itämeren alueella. Meren nimi sisältää baltic-sanan paitsi englannissa myös venäjässä, puolassa, liettuassa ja latviassa. Saksaksi, tanskaksi, ruotsiksi ja suomeksi puhutaan Itämerestä ja viroksi Länsimerestä.

Senkin voi todeta, että baltic porter on terminä nuori ja luultavasti peräisin vasta Michael Jacksonin olutluokitteluista. Kun Sinebrychoff lanseerasi nykyisen versionsa vuonna 1957, sitä markkinoitiin ensin nimellä Imperial Stout. Hiivan panimo kertoo olevan Guinnessin hiivaa. Nimeksi vakiintui kuitenkin Porter, ilmeisesti suomalaisia perinteitä kunnioittaen. Kieltolain aikana ja sen jälkeisillä vuosikymmenillä portterin nimellä on Suomessa myyty myös tummaa ykkösolutta ja jopa limonadia, joten käsitteistö ei ole ollut mitenkään johdonmukaista.

Johonkin tulevaan postaukseen ajattelin koota muutaman arvion eri Itämeren maiden nykyisistä porttereista ja käydä vielä läpi sitä, miksi itämerenportterista on minusta todellakin perusteltua puhua omana oluttyylinään eikä esimerkiksi stoutin alalajina. Jotkut olutkirjoittajat jättävät tähän kohtaan pienen varauman.

Belgialaisen oluen brittiläiset ja saksalaiset juuret

Michael Jackson totesi aikoinaan, että Belgian olutkulttuuri on kaikkein omaperäisintä ja maassa on säilynyt eniten erilaisia paikallisia oluttyyppejä. Jacksonin väite pitää paikkansa, mutta belgialaisen oluen kehitystä muokkasivat samalla jo sata vuotta sitten yllättävän voimakkaat ulkomaiset vaikutteet.

Maailmansotien välisenä aikana belgialainen panimoala oli huolissaan siitä, että kansalaisille maistuvat yhä paremmin brittiläiset ja saksalaiset oluet. Ne olivatkin kotimaisten panimotuotteiden suoria kilpailijoita.

Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen brittiläinen tuontiolut upposi kuluttajiin kuin häkä senkin takia, että kotimaisessa tuotannossa vallitsivat vielä osin sodanaikaiset rajoitteet ja olut oli kohtuuttoman mietoa. Britit tarjosivat vahvempaa, eli tuon ajan kielenkäytössä ”ravitsevampaa” olutta.

Käsittelin aikaisemmassa postauksessa ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tilannetta, ja totta on, että belgialaisen oluen suhteellinen mietous oli nähty ongelmana jo 1900-luvun alussa rauhan aikana. Ja jo silloin Belgiaan kohdistui jonkin verran kansainvälistä kilpailua Britannian lisäksi toiselta suunnalta, Saksasta.

Kummastakin kilpailijamaasta oli alkanut virrata verraten tasalaatuista ja riittävän voimakasprosenttista tavaraa, joka lisäksi vetosi kuluttajiin uutuudellaan ja modernilla imagollaan. Ulkomaisen kilpailun uhka vain voimistui, kun maailmansodan kauhuista selvittiin iloiselle 20-luvulle.

Flickr_Smabs Sputzer_Wipers Times_CC BY 2-0att

Moni brittisotilas vietti ensimmäisen maailmansodan aikana vuosia Ypresin länsipuolisella seudulla, joka oli rintaman takana eikä kuulunut saksalaisten Belgiasta miehittämään alueeseen.

Brittiolut oli voittajien olutta

Britannian ja Belgian välit olivat olleet varsin lämpimät aina jälkimmäisen valtion syntyvaiheista saakka. Maailmansodassa brittisotilaiden monivuotinen läsnäolo Belgiassa lähensi kansakuntien suhteita entisestään, ja belgialaiset luonnollisesti arvostivat sitä, että liittoutuneet tekivät lopun saksalaisten miehityksestä. Sodan jälkeen brittien ihailu näkyi myös panimosektorilla.

Olutkauppaa Englannin kanaalin yli oli toki käyty jo keskiajalla, jolloin flaamit toivat ensi kertaa humalapitoisia oluita Brittein saarille. Teollisen ajan koitettua vienti ja vaikutteet kulkivat aluksi lähinnä toiseen suuntaan, kun englantilainen suurpanimo Bass alkoi tuoda oluttaan Belgiaan 1860-luvulla. Ensimmäisen kerran brysseliläiset olivat saaneet maistaa englantilaista olutta jo vuonna 1843. Vielä 1800-luvun alkupuolella Belgiaan ei käytännössä ollut tuotu ulkomaista olutta juuri lainkaan, mutta nyt alkoi tässä suhteessa kokonaan uusi ajanjakso.

Kuten usein käy, ulkomaisen tuontitavaran kasvava suosio synnyttää ennen pitkää kotimaisia jäljittelijöitä. Kun katsoo belgialaisia olutvalikoimia 1920- ja 1930-luvuilla, useat panimot ovat lanseeranneet jonkin brittityyliä tavoittelevan ale-oluen. Myös nimet viittasivat usein saarivaltakuntaan: Royal Ale, Horse Ale, Canter-Ale, Navy’s Pale Ale.

Moortgat-panimon olut, josta myöhemmin tuli vaalea Duvel, sai alkunsa tummana oluena nimeltä Victory Ale. Se syntyi nuorten panimomestariveljesten Victor ja Albert Moortgatin käytyä opintomatkalla Englannissa. Perimätietona on säilynyt sellainenkin teoria oluen alkuperäisestä nimestä, että siihen olisi yhdistetty veljesten hieman brittiläiseltä kalskahtavat etunimet.

Pale ale -tyyppisen oluen lisäksi Britanniasta tuotiin jo vuosisadan alussa Scotch ale ja stout-oluita, ilmeisesti myös imperial stout ja India pale ale -laatuja ainakin joissain tapauksissa.

(Pale) ale, stout ja scotch jäivät belgialaisten baarien vakiovalikoimiin, sellaisiinkin peruskuppiloihin, joihin mikään käsityö- tai artesaanioluen muotivirtaus ei ole ulottunut. Näitä oluita on ollut saatavana sekä tuontitavarana että belgialaisten panimoiden omina versioina. Esimerkiksi Van Den Bosschen panimo Itä-Flanderissa on tehnyt Buffalo-nimistä stoutiaan keskeytyksettä vuodesta 1907 asti.

Gordon finest Scotch-Belgian beer-NL Wikipedia-Dirk Van Esbroeck-CC BY SA 3-0

Scotch ale tarjoillaan Belgiassa ohdakkeen muotoisesta lasista. (Dirk van Esbroeck, nl.wikipedia.org, CC BY-SA 3.0).

Yksi 1900-luvun belgialaisen panimoalan kehitykseen eniten vaikuttaneista hahmoista oli englantilainen George Maw Johnson. Canterburyssä perheensä omistamassa panimossa oluentekoa opetellut lontoolaissyntyinen Johnson siirtyi panimokonsultiksi Brysseliin vuonna 1890. Johnsonin kirja Treatise on English Brewing and Malting osoittautui korvaamattomaksi avuksi belgialaisille panimoille, jotka 1900-luvun alkupuolella ponnistelivat parantaakseen tuotteidensa tasoa. Johnson kirjoitti myös muun muassa oppaan laadukkaiden saison-oluiden valmistamiseen ja perusti vaikutusvaltaisen Le petit journal du brasseur -lehden.

Pilsneristä tuli lopulta Belgiassakin kansansuosikki

Saksalaisvaikutteinen olut mullisti lopulta Belgiankin panimokenttää 1900-luvulla vielä perusteellisemmin kuin englantilainen tai mikään muu olut. Saksalaiset oluet saapuivat Belgiaan alun perin 1860-luvulla, jolloin Brysselin keskustasta löytyi jopa Münchenin oluihin erikoistunut ravintola Café de Munich.

Aluksi suosiossa olivat tummat müncheniläisoluet ja bockit, mutta vähitellen böömiläistaustainen vaalea Pilsener (joka lyheni muotoon pils) nousi etualalle. Siitä tuli Belgian – kuten lukuisien muidenkin maiden – suosituin olutlaatu ja se on sitä edelleen.

Jo 1800-luvun lopussa saksalainen tuontibisnes koki saman kolauksen kuin brittiläinenkin, eli Belgian kotimaiset panimot ryhtyivät valmistamaan omia munich-, bock– ja pils-oluitaan. Ensimmäisenä tähän virtaukseen oli heittäytynyt vuonna 1886 brysseliläinen Grandes Brasseries de Koekelberg, mutta jo 1920-luvulle tultaessa kaikki Belgian suurimmat panimot olivat nimenomaan kasvavia pils-tuottajia.

Saksalaistyylisten oluiden valmistus edellytti panimolta pohjahiivakäymisen vaatimaa varustelua, jota monilla ei ollut rahkeita hankkia. Pohjahiivahan käy kylmässä. Tätä kautta saksalaisoluen muoti edisti belgialaisen panimokentän keskittymistä, kun pienimpiä tuottajia putosi pois kilpailusta. Kapasiteetin uusiminen oli auttanut myös toiminnan tehostamista, joka puolestaan kannusti suuria panimoita kasvamaan yhä suuremmiksi.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ei olisi tuntunut aivan hullulta ennustaa, että belgialaiselle panimoalalle kävisi kuten Pohjoismaissa tai Hollannissa – että jäljelle jäisi vain muutama suuri pils-valmistaja ja kaikki pienemmät panimot ja marginaalisemmat oluttyypit kuihtuisivat pois. Näin ei tunnetusti kuitenkaan Belgiassa lopulta käynyt.

Sekä saksalainen että brittiläinen olut jättivät pysyvät jälkensä myös belgialaisten omiin oluttyyppeihin. Pils-oluen vaikutuksen voi luultavasti nähdä siinä, että belgialainen olut on keskimäärin muuttunut vaaleammaksi ja puhtaammaksi kuin mitä se sata vuotta sitten oli. Syntyi uusia oluttyyppejä kuten vaalea tripel ja sen miedompi sukulainen blond bier. Nämä kirkkaan kultaiset oluet saatiin näyttämään mainonnassa yhtä houkuttelevilta kuin suosittu oljenvaalea pils.

Brittien vaikutus taas näkyy kuparinruskeiden, suurin piirtein pale ale -tyyppisten oluiden pitkään jatkuneessa suosiossa. Kuten jo edellä tuli todettua, 1900-luvun ensimmäisinä vuosina belgialaiset panimomestarit kamppailivat parantaakseen kotimaisen oluen laatua ja sitä kautta mainetta. Tätä varten järjestettiin vuosina 1902–04 kilpailuja, joissa tavoitteena oli luoda ”uusi belgialainen olut”. Voittajat hakivat tyypillisesti innoitustaan Englannin oluista.

Tuolloin kehitettyjä uusia belgialaisia markkinoitiin yleisnimellä belge tai spéciale (belge), ja tämäkin käytäntö on säilynyt nykypäivään saakka. De Koninck, Palm Speciale, Vieux Temps ja monet muut pitkäaikaiset suosikkioluet kuuluvat spéciale belge -tyylilajin alkuperäisiin pioneereihin. Viime aikoina Belgiasta on kuulunut uutisia, ettei näiden oluiden mieto makumaailma enää pure käsityöoluisiin ihastuneisiin nuoriin. Kuten historiassa on usein käynyt, yhden ajan muotioluet kelpaavat parin-kolmen sukupolven päästä vain nostalgisten mummojen ja pappojen palanpainikkeeksi.

Palm_Flickr_Jeff Alworth_CC BY 2-0att

Spéciale Palm, vaarassa jäädä mummojen ja pappojen suosikiksi?

On mahdollista, että myös belgialaisten erikoisoluiden korkea alkoholipitoisuus on alun perin velkaa brittiläisille esikuville. Brittioluthan oli vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalaista tai belgialaista olutta vahvempaa. Toki myös Belgian lainsäädäntö rohkaisi sodan jälkeen panimoita tekemään uusista erikoisoluistaan varsin voimakkaita.

 

Kööpenhaminan olutkaupat, eli kuinka vanha koira ei oppinut uusia temppuja

Kaupunkiloman reiteille osutettiin kaksi varsinaista olutkauppaa sekä parin ruokakaupan olutosastot. Bodegoissa käytiin tartuttamassa tupakansavua vaatteisiin.

20160324_202634 kihoshk rajattuKone oli laskeutunut Tanskan kamaralle vain tuntia aiemmin, kun allekirjoittanut marssi jo Vesterbron kaupunginosan halki kohti Kihøskh-olutkauppaa. Tarkoitus oli tehdä pääosa matkan oluthankinnoista tämän ulkoilun aikana, koska pyhien takia ei ollut ihan varmoja takeita muiden liikkeiden aukioloajoista.

Kihøskhissä (Sønder Boulevard 53) kannattaa käydä, etsipä olutta tai ei. Se on täältä alepojen ja alkojen maasta käsin katsoen aika eksoottinen puoti. Kyse ei ole ensisijaisesti olutkaupasta, vaan katutason täyttää eklektinen leipomo-elintarvikekioski-lehtikioski-kokonaisuus, jossa on bonuksena muutaman hyllyllisen ja jääkaapillisen verran viinejä ja oluita. Ulkona on valikoima tuoreita vihanneksia ja hedelmiä.

20160324_195712Varsinainen olutaarrekammio löytyy kellarista. Kellarin tunnelmassa on jotain belgialaista, mutta tarjolla olevat pullot ovat enimmäkseen amerikkalais-tanskalaisessa olutkulttuurissa kiinni. Mikkeller ja pari muuta uuden tanskalaisen panimokentän tähteä hallitsivat hyllyjä yhdessä oikeiden jenkkituotteiden kanssa. Eiköhän belgialaisiakin pulloja ollut silti enemmän kuin keskiverrossa valtionmonopolissa.

Olutkoira ei ole aivan kokematon olutkaupoissa kävijä, mutta Kihøskhin valikoiman kanssa huomasin olevani hiukan hukassa. Tuntui, ettei IPA-stout-sour-kolminaisuuden ulkopuolelta tahtonut löytää mitään (paitsi siis etupäässä niitä belgialaisia). Aika paljon oli miso-stout- ja ananas-gose-tyyppisiä sekoitelmia, jotka voivat toki olla hyviä. Ei sellaista uskaltanut kuitenkaan ostaa, koska jos tuote olisikin osoittautunut karmeaksi, olisi harmittanut pullon viemä tila pienessä matkalaukussa.

Lopulta vain pari pulloa tarttui Kihøskhista matkaan. Ne olivat konservatiivisemman koulukunnan tanskalaisia kausioluita. Piti hajauttaa hankinnat sittenkin useampaan paikkaan. Tanskassa on lähemmäs kaksisataa panimoa. Ei se yksittäisen kaupan vika ole, mutta tuntui, että niistä aika moni jää tunnettujen sankaripanimoiden varjoon. Esimerkiksi Bøgedal, Det Lille Bryggeri ja pari muuta tekee netistä lukemani perusteella kiinnostavan kuuloisia oluita, mutta aivan loistavia tanskalaislöytöjä ei tällä reissulla osunut missään vastaan.

20160326_140726Seuraavana päivänä paistoi aurinko, ja iltapäiväviinereiden jälkeen Vesterbrossa tuli poikettua myös Ølbutikken-kaupassa (Istedgade 44). Se on aika pieni ja tarjoaa ehkä Kihøskhia enemmän poimintoja koko maailman oluista eli ei keskity erityisesti paikallisiin. Olen maistellut viime aikoina paljon porttereita ja yksi ostokseni tästä kaupasta oli amerikkalainen baltic porter nimeltään Dominion Winter Brew.

Tein samana päivänä vielä kierrokset hotellin lähistöllä parissa Irma-ketjun ruokakaupassa. Irmassa oluttarjonta oli enemmän tanskalaispitoista kuin alan ihmisten pullokaupoissa ja painottui uudempien craft-panimoiden sijaan perinteisempiin pienpanimo-oluihin. Saman voi ehkä sanoa Magasin du Nord -tavaratalon olutosastosta. Sieltä ostamistani pulloista suosikiksi osoittautui Væltepeter-niminen doppelbock Skagen Bryghusilta.

Olin googlannut etukäteen vielä yhden indie-henkisen oluenhankintakohteen. Se oli lähellä erästä illallispaikkaamme, Ryesgadella sijaitsevaa Gavlenia. Ruokapaikan viereisessä talossa on muuten Nørrebro Bryghus, mutta tällä kertaa kulmabistro Gavlen houkutteli kodikkuudellaan enemmän kuin panimoravintola. Pihvi bearnaisekastikkeella oli mittava ja hyvä, ja ruokajuomana mainio norjalainen brown ale, Austmann Northumberland.

Mainitsemani kauppa on siis Ølbaren (Elmegade 3), johon tällä kertaa jäi menemättä sisään, koska lisähankintoja ei oikein olisi enää laukkuun mahtunut. Ulkoa katsoen paikka näytti baarilta – mihin nimikin viittaa – ja baari vaikutti olevan tupaten täynnä. Etukäteen lukemani blogin perusteella sisältä pitäisi löytyä myös mukaan myytävien oluiden kellari.

20160326_164202Baaririntamalla olemme Köpiksessä suosineet bodegoita ynnä muita vanhan ajan savuisia kapakoita. Tämän tyyppisiä kansanomaisia paikkoja ovat esimerkiksi Toga Vin & Ølstue, Nørreport Bodega ja Funchs Vinstue. Niissä aika on pysähtynyt, mikä näkyy kyllä myös suppeana olutvalikoimana. Useimmat juovat perus-Tuborgia. Samanlaista kapakkahenkeä oli hauskassa Musen & Elefanten -kellaribaarissa, jossa belgialaista Delirium Tremensiä laskettiin isosta norsun kärsän muotoisesta hanasta.

20160326_220533Ilta-aikaan myös Paludan Bogcaféssa oli erikoinen tunnelma. Se on vuonna 1895 kirjakauppana ja -kustantajana aloittanut firma, jonka iso ajan patinoima liike on tänä päivänä opiskelijoiden suosima baari-kahvila-divari. Olutvalikoima ei ole täälläkään kummoinen, mutta nykyään kun olutvalikoima on kaikkialla niin hyvä, sitä huomaakin matkustaessa valitsevansa ruoka- ja juomapaikat muiden tekijöiden perusteella. Tunnelmaa ja historiaa ei voi ostaa, eikä teettää De Proefbrouwerijlla.