Porterhouse (& Dingle) Around the Clock Imperial Irish Stout, batch release #3

Tulin viikonlopun postauksessa maininneeksi Pyhän Patrickin päivän, johon Irlannin ulkopuolellakin voi yöelämässä törmätä näin maaliskuun 17. päivänä. En ole itse nyt tätä yhden illan festivaalia missään juhlistamassa, mutta nostetaan aiheen kunniaksi esiin vielä potentiaalinen irlantilainen loppuliuku eli yömyssy. Kyseessä on Porterhouse-panimon 12,5-prosenttinen imperial stout, josta omat muistiinpanoni on tosin tehty jo jokin aika sitten.

Around the Clock -olut kypsytetään Dingle Distillery -nimisen viskitislaamon tynnyreissä, ja tislaamon perustaja on sama Oliver Hughes kuin Porterhousellakin. Ilmeisesti Dingle on Irlannin vanhin yksityisomisteinen viskin tuottaja siinä missä Porterhouse on vanhin itsenäinen pienpanimo. Sikäli kuin tämä fakta pitää paikkansa, se kertoo saaren panimo- ja tislaamokuvioiden omistussuhteista enemmän kuin tuhat sanaa. Kansainväliset alkoholijätit (osittain tietysti Guinnessin edesauttamina) ovat kolonisoineet Irlannin, ja nyt sitten indie-tekijöitä pukkaa kaikista kivenkoloista. Itse en ole lainkaan viskien tuntija, joten Dingle-nimestä tulee mieleen lähinnä Emmerdale, mutta jos muilla on heidän tuotteistaan kokemuksia, niitä voi toki jakaa kommenttiboksissa.

Olut on hyvin tumma mutta ei läpitunkemattoman musta. Tuoksu on tumman karamellinen, maltainen, ilman liiallisen imelää vaniljavivahdetta. Maussa vaniljaa ehkä jo onkin, mutta ei minusta liikaa. Tummat maltaat salmiakin ja karamellin makuineen ovat etualalla, kuivattua luumua maistuu myös, vähän puuta ja paahtunutta sokeria samoin ja hyvin miedosti yrttimäistä humalaa.

Jännä olut sikäli, että joidenkin arvioijien mielestä tämä ei ole niinkään stout kuin tumma barley wine (ja siinä lajissa alun perin Ratebeeriin ilmoitettukin). Mielestäni Around the Clock on hyvä nautiskelujuoma, mutta tietysti voi tuntua ohuehkolta niille, jotka ovat tottuneet stoutissa öljyisen mustaan paksuuteen. Brittein saarilla stoutit eivät kuitenkaan aina ole niin obsidiaanimaista tököttiä.

Joka tapauksessa Porterhouse on varsin ylpeä Around the Clockin panoprosessista, jossa keittoaika on (nimen mukaisesti) 24 tuntia, ja sen myötä nestemäärä vähenee puoleen. Maltaita on seitsemän erilaista, humalaa lisätään seitsemästi, ja tynnyrikypsytys kestää 250 päivää. Olipa stoutin määritelmä olutoppaissa mikä tahansa, adjektiivi “stout” sopii kyllä erittäin hyvin kuvaamaan tätä olutta.

Sláinte, etten paremmin sanoisi!

Irlantilaista export stoutia – Rye River Nocturne ja O’Hara’s Leann Follain

Pari keskivahvaa irlantilaista stoutia istuu hyvin talvisiin viikonlopun iltoihin myös täällä kuusessa hevon. Musta ja kuiva irlantilainen olut on tietysti useimmille suomalaisillekin oluenystäville tuttua Guinnessin muodossa, ja näitä astetta vahvempia tulkintoja tyylistä on näkynyt markkinoilla viimeistään nyt Irlannin uudemmissa pienpanimoissa.

Tällä kertaa asialla ovat Rye River Brewing Company ja Carlow (O’Hara’s) Brewing Company. Ensin mainittu sijaitsee Dublinin liepeillä ja myös jälkimmäinen on Irlannin tiheästi asutun itärannikon tuntumassa. Ilmeisesti molemmat ovat maan pienpanimokentällä suhteellisen isoja toimijoita. Kumpikin – mutta varsinkin O’Hara – on kypsytellyt vahvempia stoutejaan viskitynnyreissä ja sen sellaisissa, kuten on muodikasta tehdä. Nyt testattavissa oluissa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään lisämausteita tai tynnyrikikkoja.

Nocturne Export Stout (6 %) on kansainvälisen reittaajayhteisön mukaan sama olut kuin Rye River -panimon McGargle’s-tuotesarjan Export Stout. Näin varmasti on, minulla ei ole asiasta muutakaan tietoa. Tummanruskeassa oluessa on paahtomaltainen, tuhkainen tuoksu, maussa minttulakua, tummaa suklaata, kuusenkerkkäsiirappia, lopussa jonkin verran humalankatkeroa ja suuta kuivaavaa liitua. Tämä ei ole hassumpi stout, ehkä astetta amerikkalaisempi kuin voisi odottaa – en tiedä humalalajikkeita, voi olla että eurooppalaisella humalallakin saadaan tällainen vaikutelma kun määrä on suuri (EBU 68). Pieni sitruksen puraisu seuraa katkeron perässä.  

Carlow Brewing Companyn perustaja on Seamus O’Hara, ja monet tämän panimon oluet ovat siis nimeltään O’Hara’s. Jälkimmäistä nimeä käytetään myös joskus itse panimosta. Leann Folláin (6 %) on extra stout, dry Irish stout tai export stout, näkökulmasta riippuen. Väri on vähän vaaleampi kuin Nocturnessa tai ei ainakaan niin syvän tumma. Tuoksu on jälleen maanläheisen paahteinen, tuhkainen. Maussa on mielestäni edellistä olutta yksiulotteisempi, vähän puinen perusrunko. Mallas on suklaista, kahvimaista, ja mukana on vähän kuusimetsältä maistuvaa humalaa. Meininki on vähäeleisempää kuin Rye Riverillä, katkeruuttakin on vähemmän (mutta sitä on, IBU-lukema 46), jälkimakuun jää tummaa karamellia. Suutuntuma on astetta vetisempi kuin toisella testatulla oluella, mallasrunko saisi olla kyllä kuudessakin prosentissa melko tuhti.

Nämä maistelut eivät aiheuttaneet mitään äkkirakastumisia, vaikka kumpikin olut vaikutti laadukkaalta tavaralta ja ihan onnistuneilta tyylilajinsa edustajilta. Irlantilaisen stoutin paahteisuus, kuivuus ja askeettisuus ei yleensä osu ihan napakymppiin omilla makukriteereilläni. Leann Folláinissa ja varsinkin Nocturnessa on kyllä irtiottoakin kaikkein kuivimmasta irkkumeiningistä, mutta sittenkin tällaiseen keskivahvaan tuotteeseen kaipaisin vähän sitä Guinness Foreign Extra Stoutin runsautta lisää. Jos kuitenkin pengotte jo vihreitä peruukkeja ja menninkäishattuja kaapista Pyhän Patrickin päivää varten, tässä olisi kaksi Alkosta löytyvää aivan mukavaa vaihtoehtoa isolle G:lle.  

Kellarikomeroon viedyt oluet vuodenvaihteessa 2021/22

Kuten jo viitenä vuonna aikaisemmin, vein taas vuodenvaihteen tienoilla kerrostalomme perunakellariin muutaman olutpullon muhimaan tulevia vuosia varten. Jo perinteisesti joukkoon kuuluu ainakin pullo tai pari Fuller’sin Vintage Alea. Muut on valikoitu aika sattumanvaraisesti. Rochefort Triple Extra ja Chimay 150 ovat tietysti viime vuonna maistamiani uutuuksia, joten niiden kellarointipotentiaali pääsköön saman tien testiin.

  • Rochefort Triple Extra
  • Chimay 150
  • Fuller’s Vintage Ale 2020  
  • Rochefort 10°
  • Pauwel Kwak
  • Founders KBS Vintage 2016
  • La Trappe Quadrupel Oak-Aged #23

Suuria määriä en ole koskaan yksittäistä olutta vienyt, joskus takavuosina vain yhdenkin pullon, mutta nykyään vähintään kaksi per olut. Katsotaan mitä kellariin vietävää vuoden 2022 aikana haaviin tarttuu.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Thomas Mann: Taikavuori

Thomakset sattuivat kalenterissa peräkkäisille päiville, ja molemmat Hardy ja Mann ovat tietysti isoja nimiä omien maidensa kirjallisessa kaanonissa. Taikavuori (Der Zauberberg, 1924) maalailee isoilla vedoilla Euroopan tilasta ja tulevaisuudesta korkealta parantolavuorensa suojista. Hans Castorp matkustaa kotoaan Hampurista Alpeille Berghofin parantolassa oleskelevan serkkunsa vieraaksi ja tutustuu vähitellen laitokseen, sen asukaskavalkadiin ja näiden elämään.

Kun Hans on ollut Berghofissa jonkin aikaa, hän muuttuu melkein huomaamatta vieraasta potilaaksi, hänellä jopa diagnosoidaan keuhkotauti. Tavallaan vuoren eristäytynyt ympäristö tuntuu kuitenkin imaisevan hänet omaan maailmaansa jo kirjan alkuvaiheessa. Parantolan rutiinit, toipilaita ohjailevat lääkärit, ruokailut ja lepohetket muodostavat olemisen raamit, ja etenkin ruumiinlämmön mittaaminen tuntuu olevan erittäin tärkeää. Sivuhenkilöiden erikoinen joukko on kokonaan oma maailmansa, ja heitä on mahdollista lukea muun muassa aikakauden aatteellisten virtauksien ja erilaisten ihanteiden ruumiillistumina. Hans tasapainoilee ajatuksissaan näiden impulssien välillä kuten hänen ruumiinsa huojuu terveyden ja sairauden rajamailla.

Haastava ja symboliikkaa täynnä oleva klassikko ansaitsee tietysti kunnolliset analyysit, ja sellaisia onkin kirjallisuustiede pullollaan. Tässä kalenterissa kiinnitetään tuttuun tapaan päähuomio olueen, jota sitäkin on kumma kyllä Taikavuoren terveyslaitoksessa tarjolla.

Maito sai paikat hohtamaan valkeina. Sitä oli kaikkien edessä iso lasillinen, kenties puoli litraa. “Ei”, sanoi Hans Castorp istuuduttuaan pöydän päähän ompelijattaren ja englannittaren väliin ja levitettyään alistuvasti ruokaliinansa, vaikka varhaisaamiainen yhä tuntui raskaana painona. “Ei”, hän toisti, “maitoa en, Luoja paratkoon, voi ylipäänsä lainkaan juoda ja vielä vähemmän nyt. Saako täällä portteria?” Tämän kysymyksen hän esitti kohteliaasti ja ystävällisesti kääpiölle. Valitettavasti mainittua laatua ei ollut saatavissa. Tyttö lupasi sen sijaan tuoda Kulmbachin olutta ja piti lupauksensa. Juoma oli sakeata, mustaa, ruskeavaahtoista ja korvasi mainiosti portterin. Hans Castorp joi sitä janoisesti korkeasta puolen litran lasista. Sitten hän söi paahtoleipää ja kylmiä leikkeleitä.

Portteriin aikoinaan liitetyistä terveyshyödyistä voisi kertoa paljonkin. Ajatus portterin sopivuudesta heikoille, huonokuntoisille tai vammautuneille eli varmaan jossain päin maailmansotien jälkeiseen aikaan saakka. Taikavuoren kuvaamana aikana, ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina, tämä uskomus oli takuulla voimissaan. Ilmeisesti portteri myös oli tuohon aikaan Saksassa laajemmin tunnettu olut kuin se ehkä myöhemmin 1900-luvulla oli.

Guinnessin väitettyä terveellisyyttä hyödynnettiin paljon panimon stout-mainonnassa Brittein saarilla, “Guinness is good for you” oli suosittu slogan. Lääkärit määräsivät sitä jopa raskaana oleville naisille (tämän tiede on tietysti myöhemmin todistanut haitalliseksi), ja imettäville äideillekin olutta suositeltiin, olivathan jo muinaiset sumerit todenneet sen edistävän maidontuotantoa. Invalid stout on sanapari, jota monikin panimo on käyttänyt etiketeissään, kun oluen voimistavaa vaikutusta kaikille vähävoimaisille on haluttu korostaa.  

Kirjoitin itsekin muutama vuosi sitten suomalaisten 1930-luvun portteritehtaiden markkinoinnista, jossa pidettiin ainakin portterin ruuansulatusta edistäviä ominaisuuksia itsestäänselvyytenä. Lääkärien kerrottiin määräävän portteria muun muassa unettomuuteen.

Hans Castorp ei kuitenkaan portteria saanut vaan joutui tyytymään Kulmbacheriin. Kulmbacher on nykypäivänä unohdettu ja kauan sitten kadonnut eteläsaksalainen olut, jonka musta väri muistutti portteria mutta jossa oli todennäköisesti enemmän humalan makua kuin mannermaisissa porttereissa. Hansin pää menee pyörälle aamiaisoluesta, joten tervehdyttävä vaikutus on turha toivo. Sekavuuden syynä voi varmasti olla vuoriston ohut ilmanala, tai sairaan ympäristön sairastuttava vaikutus, tai molemmat. Olisiko portterin vaikutus ollut toinen, sitä emme saa tietää.

(Kuva: Flickr.com, Leo-setä, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Eletään 1950-luvun Irlannissa, jossa pubit eivät saa maaseudulla tarjoilla alkoholijuomia sunnuntaisin lounaan ja illan välillä, kello kahdesta kello kuuteen.

Laissa on poikkeus: matkustavaiset. Heille saa tarjoilla myös keskellä päivää. Ei sillä että saaren harvaan asutulla länsirannikolla liikkuisi massoittain kaukaa tulleita turisteja, mutta sääntö on, että jo viiden kilometrin päästä saapuvaa asiakasta pidetään matkalaisena. Hänen lasiinsa Guinnessiä virtaa vuolaasti hanasta kuin hanasta.

Séamus asuu kylässä, jossa on pubi. Seuraavaksi lähin pubi on kymmenen kilometrin päässä olevassa kylässä, ja välissä on kukkula. Eräänä sunnuntaina Séamus on syönyt lounaalla suolaista siankylkeä ja vahvasti pippuroitua kaalia. Viittä yli kaksi hän huomaa olevansa kuolettavan janoissaan. Olisipa kolpakollinen kylmää stoutia. Mutta pubin isäntä ei myy sitä sakon pelossa.

Vaihtoehtoja on kaksi: pyöräillä kymmenen kilometrin päässä olevaan lähikylään ja nauttia siellä matkalaiselle sallittua olutta, tai odottaa kello kuuteen ja mennä silloin iltaoluelle omassa kantapaikassa. Jos kilometrejä toiseen kylään olisi vaikka vain viisi, Séamusin valinta olisi helppo. Hän päättää kuitenkin lähteä polkemaan. Mäkinen tie vie mehut nopeasti ja jano kasvaa kasvamistaan.

Kukkulan laella – noin puolimatkassa – Séamus tapaa serkkunsa Dermotin. Dermot on myös syönyt suolaista kinkkua ja pippurista kaalia lounaalla, ja hänkin on lähtenyt janon tuskissaan polkemaan omasta kylästään Séamusin kantapaikkaan oluelle, vaikka ei ole juomari. Miehet tervehtivät ja jatkavat vastakkaisiin suuntiinsa.

Kenties kymmenillä kukkuloilla ympäri Irlannin maaseutua nähdään sunnuntai-iltapäivisin tällaisia ex tempore -matkalaisten kohtaamisia? Ja ne toiset, jotka eivät ole lähteneet pyöräretkelle vaan jääneet odottamaan kello kuutta, saattavat nukahtaa iltapäivän kuumuuteen ja herätä hätkähtäen vähän vaille kahdeksan. Silloin on taas pubin sulkemisaika, ja kaikki ryntäävät tiskille tilaamaan tuoppia, kahta, kolmeakin – vaikka eivät ole juomareita – jotta vähät aukiolotunnit eivät jäisi hyödyntämättä.

* * * * *

Heinrich Böllin matkakirja Irisches Tagebuch (Kai Kailan suomennoksena Päiväkirja vihreältä saarelta) ilmestyi saksaksi vuonna 1957. Vaikka suurin osa Eurooppaa oli vasta noussut sodan raunioista, Böllin kuvaus Irlantiin saapumisestaan muistuttaa vanhoja tarinoita, joissa ensimmäistä kertaa mennään teollistuneesta maailmasta kehitysmaihin. Kurkkuäänteitä, suuria lapsilaumoja, kaapuihin pukeutuneita uskonveljiä ja -sisaria, turistien valitusta liasta ja ruokapulasta.  

Vaikka Böllin pienissä tarinoissa näkyy myös valonpilkahduksia ja hyväntuulista irlantilaista suurpiirteisyyttä, kyseessä on vielä köyhä ja vanhoillinen maa, joka kantaa syviä arpiaan 1800-luvun nälänhädästä ja 1900-luvun poliittisista taisteluista. Varsinkin maaseudulla Böll näkee autioita kyliä ja perheitä, joiden lapsista useimmille ei Irlanti tule tarjoamaan elantoa ja tulevaisuutta.

Tällaisia ovat jäähyväiset Irlannin rautatieasemilla, keskellä nummea sijaitsevilla bussipysäkeillä, kyynelten sekoittuessa sadepisaroihin ja tuulen puhaltaessa Atlantilta, isoisä on hyvästelijöiden joukossa, hän tuntee Manhattanin katukuilut, New Yorkin sataman, hänellä on kolmekymmentä vuotta ollut “nyrkki niskassa”, hän työntää nopeasti pojalle vielä punnan setelin, pulipäiselle räkänokalle, jota itketään kuten Jaakob itki Joosefia, bussinkuljettaja töräyttää torveaan varovaisesti, hyvin hienotunteisesti, hän on vienyt asemalle satoja, ehkä tuhansia lapsia, joiden on nähnyt seudulla kasvavan, ja tietää, että juna ei odota ja että hyvästelyt tuntuvat vähemmän kipeiltä jälkeenpäin kuin edessä olevina. Huiskutuksia autiolle nummelle päin, pieni valkoinen talo, kyyneleet sekoittuvat nenästä valuvaan limaan, ohi kaupan, ohi kapakan, jossa isä iltaisin joi puolen litran tuopillisensa, ohi koulun, ohi kirkon – ristin merkki, myös bussinkuljettaja tekee sen – pysähdys, uusia kyyneliä, uusi ero. Myös Michael lähtee, samoin Sheila, kyyneliä, kyyneliä, irlantilaisia, puolalaisia, armenialaisia kyyneliä…

Matka bussilla ja junalla täältä Dubliniin kestää kahdeksan tuntia ja sen aikana kertyy vaunujen tungokseen lattialla pahvirasioiden, kupruilevien matkalaukkujen ja säkkien joukossa seisoskelevia tyttöjä, joilla on yhä rukousnauha kiedottuna käsiensä ympärille, ja poikia, joiden taskuissa kilahtelevat marmorikuulat – ja silti tämä kuorma on vain murto-osa yli neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä, jotka joka vuosi muuttavat pois Irlannista: työläisiä ja lääkäreitä, sairaanhoitajia, kotiapulaisia ja opettajia, irlantilaisia kyyneleitä, jotka sekoittuvat puolalaisiin ja italialaisiin Lontoossa, Manhattanilla, Clevelandissa, Liverpoolissa tai Sydneyssä… Rouva D:n yhdeksästä lapsesta täytyy siis varmasti viiden tai kuuden muuttaa maasta.

Irlannin pubikulttuurista olen lueskellut viime aikoina muutenkin. Maaseudun baareista, joissa tyhjenevän lännen peräkammarinpojat istuskelivat, kerrotaan muun muassa Kevin Martinin kirjassa Have ye no homes to go to?, joka on muutenkin mainio yleiskatsaus Vihreän saaren pubihistoriaan. Kevin C. Kearnsin kirjassa Dublin pub life and lore: an oral history ääneen pääsevät Dublinin pubien asiakkaat ja henkilökunnan edustajat useilta vuosikymmeniltä. Yksi rakkaista muistoista on oikeaoppinen (70-luvun alkuun saakka) stoutin laskeminen, johon kuuluu nuoren ja vanhemman oluen sekoittaminen eri hanoista samaan lasiin.

Bonusrastina voi suositella suomalaisen valokuvaajan Pentti Sammallahden kuvasalkkua Cathleen ní Houlihan, jonka hän kuvasi 1970-luvulla Irlannissa ja jonka kuvia voi selailla The National Gallery of Irelandin verkkosivuilla.

Jouluoluet #2 ja #3: Ridgeway Lump of Coal Dark Holiday Stout ja Nøgne Ø God Jul Christmas Ale

Jatketaan vielä viikonlopun jouluolutmaistelujen satoa, tällä kertaa pöydällä oli kaksi tummanpuhuvaa olutta, joista toinen on stout ja toinen miltei stoutmaisempi kuin se stout. Brittiläisen Ridgewayn hiilikimpale, Lump of Coal, on siis etikettinsäkin mukaisesti “holiday stout”, ja tämä tarkoittaa pullon prosenteista (7,5 %) päätellen jotain foreign export stout -tyyppistä. Brittilinjalla joka tapauksessa ollaan.

Norjalaisen Nøgne Ø:n God Jul (8,5 %) on jouluolut, jolle pakkaus ei tarjoa tarkempaa oluttyyliä. Tuoksussa on tummien maltaiden muhkeutta, joka Lump of Coalissa oli selvästi heikompaa ja yhdistyi melkeinpä belgialaiseen tumman oluen sokerisuuteen. Ridgewayn oluen tuoksussa on myös salmiakkia, jopa kärähtänyttä ruisleipää. Kumpikin olut on hajuaistin perusteella melko eurooppalainen, vaikka God Julin reseptissä on amerikkalaista humalaa mukana. Vaahto on Nøgne Ø:llä aavistuksen tummempaa mutta korkeintaan cappuccinon väristä.

Lump of Coalin makua joku nettiarvioija kuvasi sanoilla “like lemony Guinness”, mikä ehkä menee harhaan Guinnessin paahteisuuden suhteen, mutta pieni sitruksen, ehkä appelsiinin terä tässä oluessa kyllä on. Makeuttakin on hiukan, ja riittävästi pehmeyttä ja tumman maltaan turvaa, vaikka enemmänkin voisi olla. Lisäksi maussa on ruskeaa toffeeta, kaakaojauhetta ja suklaata, lakritsia, multaa ja kahvia, mutta toisaalta myös laastarin tai tärpätin häivähdys. Alkoholi ei sinänsä polta pahasti läpi. Onko suutuntumaa ohentamassa jokin brittityylinen tumma panimosokeri?

Katkeroa ei maistu kovin paljon, joten Lump of Coal kai edustaa enemmän perinteistä britti- tai siirtomaastoutin tyyliä kuin amerikkalaista nykystoutia. EBU-lukema on 26, yllättäen esimerkiksi God Julissakin on Alkon mukaan vain 28 (panimon antama luku on tosin 30), eli käytännössä samaa tasoa. 

Nøgne Ø:n oluessa humalat ovat siis amerikkalaisia mutta niitä on käytetty varsin kohtuudella, eli yleistunnelma on ehkä brittiläinenkin ja tosiaan jopa stout-henkinen (vai baltic porter?). Tuoksussa jo tuntui noita herkullisia tummia maltaita ja niitä on myös maussa – resepti sisältää müncheniä sekä suklaa-, mustaa ja karamellimallasta. Runsaasti maistuu tummaa melassia, makeuttakin, ehkä maitokaakaota ja kahvia, hiukan lääkemäistä särmää, sitrushedelmää mutta ei oikeastaan havua. Suutuntuma lipsahtaa öljymäiseen suuntaan.

* * * * *

Mitä näistä vetäisi yhteen? Laajasti ottaen Nøgne Ø:llä on kai paletti paremmin hallussa kuin Ridgewayllä, mutta onhan norjalaispanimon suuruuden päivistä jo aikaa. Jotain kokonaisuudesta jää siis God Julissakin puuttumaan, ja tämä tunne liittyy siihen, että olut on melko lähellä 2000-lukulaista imperial stout -maailmaa, jossa on hyvin usein revitelty voimakkaammilla mauilla. Iso osa tämän oluen arvioista esimerkiksi RateBeerissä on niiltä vuosilta, jolloin vahvaluonteista olutta oli maailmassa paljon vähemmän, joten korkeiden pistemäärien luotettavuutta voi pohtia.  

Ridgewayn Lump of Coal on tässä vertailussa hitusen ohut (esim. Plato-lukemat ovat Nøgnellä 22° ja Ridgewayllä 17°, kun alkoholitilavuudessa on kuitenkin vain prosenttiyksikön ero). Brittipanimoiden pitäisi saada tämä export/foreign/imperial-stoutien rintama aivan aukottomasti hallintaan, jotta maailma ymmärtäisi, mistä munasta tämä kana on alun perin kuoriutunut. Jenkit pääsivät nappaamaan yliotteen omilla tulkinnoillaan 1990–2000-luvuilla, ja knallit ja sateenvarjot yllätettiin kalsarit nilkoissa. Vaikka nyt varsinkaan Brexitin jälkeen ei ole tehnyt paljon mieli puhaltaa liekkiä brittiläisen erityisyyden kipinöihin, niin saarten portteri- ja stouthistoria on kuitenkin yhä Euroopan olutkulttuurin kulmakiviä, ei amerikkalaisen craft beer -innovoinnin sivutuote.

(Kuvalähde: Flickr.com / Catherine, CC BY 2.0.) 

Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.


Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)