O’Maku Dry Stout ja Bastu Pale Ale @Urkki Goes Cask, 28.3.2023

Vähään aikaan ei olekaan tullut taas intoiltua cask-oluesta eli tuttavallisemmin real alesta. Nyt siihen on tilaisuus, kun St. Urho’s Pub Helsingissä viettää kahden viikonlopun ja niiden välisten arkipäivien ajan Urkki Goes Cask -päiviä. Tämän viikon sunnuntaina on tapahtuman päätöspäivä.

Oluita on tässä cask-kattauksessa yhteensä seitsemän, mikä on suomalaiselle pubille tietysti huomattava määrä, vaikkei entisille The Gallows Birdin real ale -festivaaleille vedäkään vertoja. Turha tuota on murehtia, kun kuitenkin tällainen tapahtuma keskellä Helsinkiäkin on – toista kertaa tällä otsikolla Urkin historiassa.

Urho pumppaa caskia lasiin, Kaarlo Juho valvoo että vaalihommatkin sujuvat enemmän tai vähemmän säälliseen tapaan.

Kun kävin eilen paikalla, kaksi tapahtumaan tuotua brittiolutta oli jo viivattu listoilta yli mutta viisi kotimaista (!) löytyi pumpuista. Näistä neljä on Maku Brewingilta, mikä jo määrällisesti kertoo siitä, että tuusulalaispanimosta on tullut kotimaisen cask-osaamisen iso nimi. Maistelu paljastaa sitten lisää, mitä mustien nahkahuppujen suojista pumpataan.

Tiskillä eräs herrasmies kyseli Fuller’s ESB:n perään tai pikemminkin ihmetteli sen poissaoloa. Henkilökunta selitti, että Fuller’sin uusi omistaja Asahi ei enää salli tällaisia rönsyjä kuin pienten real ale -määrien laivaaminen Pohjoismaihin. Iso muutoshan sekin on Helsingin ja Suomen baarikentällä tässä marginaalilajissa, jolla kuitenkin on kohta 30-vuotinen historia. Fuller’s ESB:tä sai aina Urkista ja joistain muistakin baareista caskina, enää ei.

Tuotetiedot ja tekijät tikissä.

Urkki Goes Cask -tapahtuma on yksi – minusta hyvin onnistunut – näköalapaikka siihen, mitä cask-puolella nykyään voi Suomessa odottaa ja toivoa. Se, että Thornbridge on molempien tarjolla olleiden brittioluiden takana, ei yllätä, koska panimoa näkee cask-pumpuissa täällä nykyään muutenkin usein. Kotimaisten oluiden saralla hienoa oli se, että mukana oli myös yksi tumma olut, O’Maku Dry Stout. Muut olivat enemmän tai vähemmän pale ale -variantteja, ESB:n sarkaa hoitaa Urkin nimikko-olut USB Olarin Panimolta.

Ensin maistelin tuon miedon stoutin. O’Maku Dry Stoutin (3,9 %) nimi viittaa Irlantiin, mutta erityisen guinnessmäinen se ei ainakaan ole. Hyvin matalahiilihappoinen ja melko vaahdoton tuote on tummanruskea tai melkein musta, ja tarjoilulämpötila varsin brittiläinen. Tuoksusta tai mausta ei löydy irkkustoutille joskus ominaista ylipaahtunutta käryä, vaan tämä on aika lempeä ja helposti juotava stout. Lakua, toffeemaista maltaisuutta, multaa ja vähän hedelmääkin on kyydissä, ja lopussa tuntuu pieni katkero sekä real ale -mainen hiiva. Herkullisia makuja on sen verran, ettei olut matalista prosenteistaan huolimatta ole ohut.

O’Maku oli alkusoittoa vieläkin maukkaammalle Maku-oluelle.

Isompi yllätys eilisiltana oli kuitenkin Bastu Pale Ale (5 %), sekin Maku Brewingilta. Tapahtuman listavihossa siitä mainittiin ”mieto maltaisuus ja kevyt humalointi”, mikä viittaisikin siihen, että näyttämön etualalle on jätetty tilaa hiivan efekteille, kuten real alen henkeen sopii. Näin tosiaan oli. Hieman utuinen kullankeltainen olut oli jo tuoksultaan brittityylisen appelsiininen, maku siihen sopien kirkkaan sitrushedelmäinen pienellä hiivan umamilla. Tätä hienoa vaikutelmaa ei ilmeisesti muilla käymistavoilla synny, oli lipussa sitten siniristi valkoisella pohjalla tai Union Jack -häkkyrä. Bastu taitaa olla paras maistamani kotimainen cask-olut tähän asti. Humalointi on tosiaan miedohko, joskin aivan pientä jenkkityylistä polttoa ja katkeroa jää loppumakuun. Humalalajikkeet olivat Columbus, Amarillo ja Ekuanot, kokonaan Uutta maailmaa siis, toisin kuin stoutissa (jossa englantilaiset EKG ja Fuggles sekä saksalaisperäinen Magnum). Silti vaikutelma oli niin peribrittiläinen, että ainakin vähän tummempana tälle sopisi nimeksi jopa Bastu Bitter. Voisihan tätä saunassakin nauttia, kuten markkinointiteksti ehdottaa.

Toivon jatkoa tälle mainiolle pikku festivaalille ensi vuonnakin ja sitä seuraavina. Maku Brewing teki cask-oluillaan nyt todellisen vaikutuksen, ja hienoa on, jos niitä jatkossakin Helsingin baareissa näkyy. Kannattaa käydä Urkissa testailemassa näitä, toki tuotteiden riittävyydestä en osaa sanoa, ja cask voi elävänä oluena maistua jo huomenna vähän erilaiselta kuin tänään, tässä ja nyt. Eipä sillä, pubin perusvalikoimakin on aina mukava.

Advertisement

Samuel Smith’s Imperial Stout

Tämä on oikeastaan osa pohjoismaalaisten portterien maistelua, jota jo aikaisemmassa postauksessa tein, vaikka tämänkertainen tuote onkin Pohjois-Englannista. Samuel Smith’s Old Brewery sijaitsee Yorkshiren Tadcasterissa, joka on jo vahvasti Pohjanmeren puolelle laskevan jokijärjestelmän rannalla. Pohjanmeren halki tietysti laivattiin portteria ja stoutia jo kolmattasataa vuotta sitten Itämeren rannoille. Huomattavaa tässä panimossa on, että se on perustettu 1700-luvulla, vanhan portterin kulta-aikojen alussa. Toki Lontoo oli silloin oluttyylin kotikaupunki, mutta onpa muillakin noin vanhoilla brittipanimoilla ollut runsaasti aikaa harjoitella tätä lajia.

Sam Smith’sin Imperial Stout (7 %) on tyylilajiinsa nähden mieto, vaikka se on tietysti brittiolueksi varsin vahva. Tyylipoliiseille tämä ei varmasti imperial stoutiksi kelpaisikaan, kun esimerkiksi kansainvälisissä tuomarointikriteereissä tyylin alaraja on varmaan jossain 7,5 alkoholiprosentissa. Mutta mitäpä siitä. Kyseinen panimo elää muutenkin vähän omassa joustavassa aikauniversumissaan 1900-luvun alun ja nykypäivän välimaastossa. Hehän käyttävät esimerkiksi edelleen historiallisia Yorkshire square -käymisaltaita, joskaan ne eivät enää ole kiveä vaan terästä.

Oluessa on aika voimakas umami sekä tuoksussa että maussa. Jos on olemassa ruoka nimeltä salmiakkivoi (onko?), tämä olut maistunee paljolti siltä. En silti väitä, että voin tyyppisiä virhemakuja olisi mukana. Soijakastikekin kyllä tulee mieleen. Join Lontoossa viime kesänä hanatuotteena – ei tosin real alena – saman panimon 4,5-prosenttista Extra Stoutia, joka oli hieman samantyyppinen mutta raikkaamman ja pelkistetymmän makuinen, ja oikein hyvä. Tämä Imperial Stout kyllä sopii omaan makuuni myös, ja siihen voisi varmaan prosentin tai pari lisätä vahvuuttakin, niin sillä olisi paremmin kättä pitempää nykymaailmassa. Suklaista, vähän konjakkiin nojaavaa rikasta makua on salmiakkisen grillikastikkeen lisäksi tarjolla, ja humalakatkerot ovat matalalla.

Kun tämä nyt on imperial stoutiksi näinkin mieto, olisi tietysti kiinnostavaa maistaa olutta real ale -muodossa eli siis caskista. Sellaista onnea ei varmaan tulla kuitenkaan kokemaan, kun ilmeisesti britit yhä harvemmin tarjoilevat edes miedompia stouteja elävänä pumpusta. Täytyy kuitenkin jälleen myöntää, että 265-vuotias panimo osaa hommansa.

Thisted Limfjordsporter ja Poppels Russian Imperial Stout

Nyt ovat maistossa tanskalainen ja ruotsalainen vahva portteri/stout, tekijöinä yli satavuotias Thisted Bryghus Limvuonon rannoilta ja viime vuosikymmenellä aloittanut Poppels Bryggeri. Kumpikin oli tilattu Systembolagetin kautta Ruotsin Muodoslompoloon, jossa kävin tämän viikon maanantaina hakemassa ne.

Systemet pyörittää tosiaan ihan pätevästi toteutettua verkkokauppaa kuten Alkokin. Tuotteet voi noutaa joko monopolin omista myymälöistä tai määritellyistä ulkopuolisista noutopisteistä (Ruotsissa sijaitseviin kotiosoitteisiin saa myös kotiinkuljetuksen). Arvioidun toimitusajan näkee molempien maiden järjestelmissä ostosvalintoja tehdessään – usein se on Systemillä tiistaihin mennessä tilattaessa seuraava torstai, mutta osa tuotteista vaatii pitemmän toimitusajan. Noutopisteistä tuotteet on haettava sellaisina kellonaikoina, jolloin sekä noutopiste että Systembolaget ovat avoinna. Alkosta poiketen verkkokauppa tosin taitaa toimia vain ruotsiksi, joten koulussa hankitut kielitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Thistedin Limfjordsporterin (7,9 %) väri on melkein musta mutta kai kuitenkin hyvin tumma ruskea. Tuoksu on paahteisen maltainen, siinä on myös tummaa suklaata ja salmiakkia. Suussa olut on miellyttävän pehmeä, makeahko, melko hillitty joka suuntaan. Lääkemäistä humalan puraisua tuntuu vähän, samoin kevyttä hedelmäisyyttä. Eniten on kuitenkin lakritsin makuista tikkunekkua, jota jää myös jälkimakuun miedon humalakatkeron ohella. Lakua tosiaan on siis oluen reseptissä, kuten myös sokeria, vaikka samaa makua olisi toki saatavissa pelkistä ohramaltaistakin.

Tämä on vahva pohjahiivaportteri, siis ollaan tavallaan Michael Jacksonin määrittelemän baltic porter -tyylin eli itämerenportterin ytimessä (siitä huolimatta, tai juuri siksi, että etiketissä seisoo myös lisämääritelmä double brown stout). Limvuonon itäpää tietysti ulottuu Kattegatin salmeen, jota joskus pidetään osana Itämerta. Sinänsä sekä Pohjanmeri että Itämeri ovat historiallisesti portterin meriä. Limfjordsporter taitaa myös olla yksi harvoja pohjoiseurooppalaisia porttereita, joiden juuret tosiasiassa ulottuvat 1900-luvun lopussa alkanutta pienpanimobuumia kauemmaksi. Oluen alkuperäinen kotikaupunki on Aalborg. Kun Jackson 1970-luvulla ensimmäistä kertaa kirjoitti Tanskan olutkentästä, maasta löytyi vielä monia vanhoja noin 7-prosenttisia oluita muistakin tyylilajeista kuin portterista ja pääsiäisoluesta, esimerkiksi münchneriä ja dortmunderia.

Kuvat: Systembolaget.

Poppelsin panimo puolestaan toimii Länsi-Ruotsissa, moottorisahoista, ruohonleikkureista ja muista koneista tunnetulla Jonseredin teollisuuspaikkakunnalla. Russian Imperial Stout on kehitelty panimon kokeilusarjassa aiemmin ilmestyneestä, hieman miedommasta versiosta. Vahvuutta on nykytuotteessa jopa 9,5 % ja humalakatkeroa 60 IBU, mikä on jo aika lailla ns. isojen poikien sarjassa.

Panimo itse kertoo pullon etiketissä oluen maun muistuttavan lakritsia, kahvia ja suklaata, mutta suoraan äskeisen – hyvin lakritsisen – Limfjordsporterin jälkeen maistettuna tässä oluessa korostuu erityisen paljon sitrus- ja puupainotteinen amerikkalaishumala. Näin ainakin olettaisin, vaikka en onnistunut netistä bongaamaan tietoa tässä oluessa käytetyistä humalalajikkeista. Ei sitä ollut löytänyt ruotsalainen kaimakaan, tosin hän arvioi oluen 8,5-prosenttista testiversiota yhdeksän vuotta sitten. Tuoksu jo viittaa USA:n luoteisvaltioiden humalamaailmaan. Onhan maussa humalapiirteiden lisäksi toki noita panimon mainitsemia vahvempien porttereiden perusmakujakin.

Jatketaan Lapista hankittujen portterien ja stoutien maistelua seuraavissa postauksissa. Nyt testatut kaksi olivat molemmat aivan päteviä tuotteita, viiden tähden asteikolla varmaan kolmea ja puolta ellei peräti neljä miinusta tai nelosta.

Portterin noutajat Muodoslompolossa

Alkon verkkokaupasta olen tilannut oluita lähimpiin myymälöihin useammankin kerran, ja homma toimii hyvin. Ruotsin Systembolagetin verkkovalikoimaakin on tullut silloin tällöin selattua. Oluiden määrän suhde kokonaistuotemäärään on länsinaapurissa edelleen parempi (Systemet: 4319/23597, Alko: 1187/11604), vaikka sitä varmasti selittää osin Ruotsin prosenttipolitiikka, jossa yli 3,5 % olutta ei yhäkään saa myydä viinamonopolin ulkopuolella. Silti niissä vahvemmissakin valikoima on vähän eri lailla painottunut kuin Alkossa, mikä tekee Systembolagetista kiinnostavan ostospaikan.

En ollut tätä ennen tilannut Systembolagetista mitään, kun ei ole ollut viime vuosina sellaisia Ruotsin-reissuja, joilla tilatut tuotteet olisi jotenkin helposti saanut haltuunsa. Viime kuussa kuitenkin keksin tällaisen kuvion, kun suunnitteilla oli matka Lappiin kuun vaihteessa. Muoniosta olisi helppo pistäytyä rajan toisella puolella 70 asukkaan Muodoslompolon kylässä, jonka kyläkauppa Susanns Lanthandel on monien muiden rooliensa ohella alkoholimonopolin noutopiste.

Kotimaa kun taakse jäi…

Kohde havaittu…

Portteripirssi puodin pihassa.

Osoite on oikea.

Oikeastaan alkuperäiseen ajatukseeni kuului sen selvittäminen, voisiko Fuller’s Vintage Ale 2022 -vuosikertaolutta saada hankittua Systembolagetista tätä kautta. Kyseistä olutta nimittäin on Ruotsin monopolin valikoimassa, vaikka Alkoon sitä ei nyt jouluksi saatu – ensimmäistä kertaa vuosiin. Lontoolaisen (japanilaisomistukseen päätyneen) panimon jokavuotinen uutuus on ollut pitkään yksi suosikkioluitani, ja tuonnin tyrehtyminen Suomeen harmitti.

Vaikka kävikin ilmi, että Vintage Ale oli ns. ”pitemmän toimitusajan tuote”, eli se olisi pitänyt tilata aiemmin ehtiäkseen Muodoslompoloon maanantaiksi, tilasin kuitenkin Systembolagetin nettikaupasta joukon pohjoismaisia ja brittiläisiä porttereita, joita en ole Suomen kaupoissa ja Alkossa nähnyt. Ajattelin, että kokeilu on joka tapauksessa kiinnostava, vaikka havittelemani Fuller’s-olut nyt jäikin saamatta.

Saalis kollissa ja unboxing Suomen puolella.

Hakumatka sujui hyvin, ja miksei olisi sujunut, kun Lapin länsiraja on erinäisten koronasulkujen jälkeen ollut jo pitemmän aikaa normaalisti auki. Muodoslompolo on tosiaan asutuskeskukseksi aika vaatimaton, mutta osa seudun taloista on vanhemman ja idyllisemmän näköisiä kuin rajan itäpuolella – ehkä siksikin, etteivät Lapin sodan liekit aikanaan ulottuneet tänne asti. Susanns Lanthandel on kylän kokoon nähden hyvin varusteltu pikkukauppa, josta löytyy pakettipostin ja muiden palvelujen lisäksi muun muassa vääjäämätön nuuskakaappi. Aina on mielenkiintoista käydä ulkomailla ostoksilla, ovathan valikoimat kuitenkin aivan toiset niin ruokapuolella kuin monopolin alaisissa juomissa.   

Palataan joskus lähiviikkoina siihen, miltä Systembolagetista tilatut portterit maistuivat.

Guinness West Indies Porter ja Dundalk Bay Brewmaster Irish Imperial Stout

Taas ollaan irlantilaisen oluen kimpussa, kuten keväällä pariin otteeseen (tässä ja tässä). Nyt testattavat kaksi pulloa löytyivät Tallinnan Kaubamajan ruokaosastolta. En muista koskaan nähneeni kumpaakaan livenä. Odotukset eivät ehkä ole järisyttävän korkealla – perus-Guinness ei ole ainakaan viime aikoina oikein maistunut ja Dundalk Bay Brewery on jonkinlaisen yleisen drinksuyhtiön panimosiipi. Kokeilen kuitenkin avoimin mielin.

West Indies Porter (6 %) on tietysti vahvempi kuin normaali Guinness eli Extra Stout, mutta ei kuitenkaan sitä vahvuustasoa kuin vaikka Belgiassa yleisesti tavattu Guinness Special Export. Vaahto on vaaleahkoa, ei tietenkään niin hienojakoista ja kestävää kuin nitro- tai hana-Guinnessissa, mutta ihan kaunista. Tuoksussa on kaakaotoffeeta, se on erilainen kuin perustuotteessa. Maku on kuitenkin yllättävänkin samanlainen, kuivahko parin prosenttiyksikön alkoholieroon suhteutettuna. Melkein palanut paahteisuus hallitsee, mukana on kahvia, kaakaota ja pähkinää, suutuntuma jää vähän ohueksi. Pientä kirpeyttäkin on, humalan katkeroa myös, sekä jotain metallista. Hiilihappo tuntuu toki selvemmin kuin nitro-tölkin Guinnessissa. Viimeksi mainittu on kyllä pliisumpi kuin tämä, mutta ei West Indies Porterkaan aivan häikäise.

Brewmaster Irish Imperial Stout (8 %) on varsin tumma sekin, ei ehkä yhtä yönmusta kuin Guinness mutta melkein. Vaahto on vaalean beigeä. Tuoksu on eri maata kuin edellisessä oluessa, siinä on suklaata ja jonkin humalalajikkeen metsäisyyttä. Maussa on paahteista mallasta, karamellia, suklaata, tuhkaa, sitrusta, ehkä jotain muutakin hedelmää, ja maanläheistä tai havumaista humalaa.

Periaatteessa nämä kaksi olutta voisivat olla enemmänkin samasta puusta veistettyjä. Guinnessin tapauksessa “West Indies Porter” -nimen ei tarvitsisi välttämättä tarkoittaa muuta kuin vähän vahvempaa versiota tavallisesta Guinness-oluesta. Porter ei ole eri asia kuin stout, ja Länsi-Intian eli Karibian mainitseminen kai liittyy vain siihen, että jokin olut oli tarkoitettu 1800-luvulla vähän pitempään laivakuljetukseen (britit veivät portteria myös Intiaan). Dundalk Bayn oluen nimessä Irish Imperial Stout sana ”Irish” taas viittaa kai nimenomaan takaisin Guinnessiin, mutta olut ei siis ole erityisen guinnessmainen. Pikemminkin se on aika tyypillinen nykyaikainen imperial stout, jossa tuntuu olevan myös amerikkalaisia piirteitä.

Tässä kierretään sellaista oluen tyylilajia, josta oikeastaan pidän kovastikin, mutta josta viiden tähden yksilöt ovat melko harvassa. Omaan makuuni West Indies Porterissa on paljon hyvää, mutta mallaspohjaa voisi vähän rikastaa ettei paahdetun ohran kärähtäneisyys häiritsisi. Brewmaster’s Irish Imperial Stout on aivan juotava olut myös, ja sitä voisi olla kiinnostavaa maistaa Brittein saarilla cask-versiona (jota varmaankaan näin vahvasta oluesta ei kyllä ole tarjolla).

Porterhouse (& Dingle) Around the Clock Imperial Irish Stout, batch release #3

Tulin viikonlopun postauksessa maininneeksi Pyhän Patrickin päivän, johon Irlannin ulkopuolellakin voi yöelämässä törmätä näin maaliskuun 17. päivänä. En ole itse nyt tätä yhden illan festivaalia missään juhlistamassa, mutta nostetaan aiheen kunniaksi esiin vielä potentiaalinen irlantilainen loppuliuku eli yömyssy. Kyseessä on Porterhouse-panimon 12,5-prosenttinen imperial stout, josta omat muistiinpanoni on tosin tehty jo jokin aika sitten.

Around the Clock -olut kypsytetään Dingle Distillery -nimisen viskitislaamon tynnyreissä, ja tislaamon perustaja on sama Oliver Hughes kuin Porterhousellakin. Ilmeisesti Dingle on Irlannin vanhin yksityisomisteinen viskin tuottaja siinä missä Porterhouse on vanhin itsenäinen pienpanimo. Sikäli kuin tämä fakta pitää paikkansa, se kertoo saaren panimo- ja tislaamokuvioiden omistussuhteista enemmän kuin tuhat sanaa. Kansainväliset alkoholijätit (osittain tietysti Guinnessin edesauttamina) ovat kolonisoineet Irlannin, ja nyt sitten indie-tekijöitä pukkaa kaikista kivenkoloista. Itse en ole lainkaan viskien tuntija, joten Dingle-nimestä tulee mieleen lähinnä Emmerdale, mutta jos muilla on heidän tuotteistaan kokemuksia, niitä voi toki jakaa kommenttiboksissa.

Olut on hyvin tumma mutta ei läpitunkemattoman musta. Tuoksu on tumman karamellinen, maltainen, ilman liiallisen imelää vaniljavivahdetta. Maussa vaniljaa ehkä jo onkin, mutta ei minusta liikaa. Tummat maltaat salmiakin ja karamellin makuineen ovat etualalla, kuivattua luumua maistuu myös, vähän puuta ja paahtunutta sokeria samoin ja hyvin miedosti yrttimäistä humalaa.

Jännä olut sikäli, että joidenkin arvioijien mielestä tämä ei ole niinkään stout kuin tumma barley wine (ja siinä lajissa alun perin Ratebeeriin ilmoitettukin). Mielestäni Around the Clock on hyvä nautiskelujuoma, mutta tietysti voi tuntua ohuehkolta niille, jotka ovat tottuneet stoutissa öljyisen mustaan paksuuteen. Brittein saarilla stoutit eivät kuitenkaan aina ole niin obsidiaanimaista tököttiä.

Joka tapauksessa Porterhouse on varsin ylpeä Around the Clockin panoprosessista, jossa keittoaika on (nimen mukaisesti) 24 tuntia, ja sen myötä nestemäärä vähenee puoleen. Maltaita on seitsemän erilaista, humalaa lisätään seitsemästi, ja tynnyrikypsytys kestää 250 päivää. Olipa stoutin määritelmä olutoppaissa mikä tahansa, adjektiivi “stout” sopii kyllä erittäin hyvin kuvaamaan tätä olutta.

Sláinte, etten paremmin sanoisi!

Irlantilaista export stoutia – Rye River Nocturne ja O’Hara’s Leann Follain

Pari keskivahvaa irlantilaista stoutia istuu hyvin talvisiin viikonlopun iltoihin myös täällä kuusessa hevon. Musta ja kuiva irlantilainen olut on tietysti useimmille suomalaisillekin oluenystäville tuttua Guinnessin muodossa, ja näitä astetta vahvempia tulkintoja tyylistä on näkynyt markkinoilla viimeistään nyt Irlannin uudemmissa pienpanimoissa.

Tällä kertaa asialla ovat Rye River Brewing Company ja Carlow (O’Hara’s) Brewing Company. Ensin mainittu sijaitsee Dublinin liepeillä ja myös jälkimmäinen on Irlannin tiheästi asutun itärannikon tuntumassa. Ilmeisesti molemmat ovat maan pienpanimokentällä suhteellisen isoja toimijoita. Kumpikin – mutta varsinkin O’Hara – on kypsytellyt vahvempia stoutejaan viskitynnyreissä ja sen sellaisissa, kuten on muodikasta tehdä. Nyt testattavissa oluissa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään lisämausteita tai tynnyrikikkoja.

Nocturne Export Stout (6 %) on kansainvälisen reittaajayhteisön mukaan sama olut kuin Rye River -panimon McGargle’s-tuotesarjan Export Stout. Näin varmasti on, minulla ei ole asiasta muutakaan tietoa. Tummanruskeassa oluessa on paahtomaltainen, tuhkainen tuoksu, maussa minttulakua, tummaa suklaata, kuusenkerkkäsiirappia, lopussa jonkin verran humalankatkeroa ja suuta kuivaavaa liitua. Tämä ei ole hassumpi stout, ehkä astetta amerikkalaisempi kuin voisi odottaa – en tiedä humalalajikkeita, voi olla että eurooppalaisella humalallakin saadaan tällainen vaikutelma kun määrä on suuri (EBU 68). Pieni sitruksen puraisu seuraa katkeron perässä.  

Carlow Brewing Companyn perustaja on Seamus O’Hara, ja monet tämän panimon oluet ovat siis nimeltään O’Hara’s. Jälkimmäistä nimeä käytetään myös joskus itse panimosta. Leann Folláin (6 %) on extra stout, dry Irish stout tai export stout, näkökulmasta riippuen. Väri on vähän vaaleampi kuin Nocturnessa tai ei ainakaan niin syvän tumma. Tuoksu on jälleen maanläheisen paahteinen, tuhkainen. Maussa on mielestäni edellistä olutta yksiulotteisempi, vähän puinen perusrunko. Mallas on suklaista, kahvimaista, ja mukana on vähän kuusimetsältä maistuvaa humalaa. Meininki on vähäeleisempää kuin Rye Riverillä, katkeruuttakin on vähemmän (mutta sitä on, IBU-lukema 46), jälkimakuun jää tummaa karamellia. Suutuntuma on astetta vetisempi kuin toisella testatulla oluella, mallasrunko saisi olla kyllä kuudessakin prosentissa melko tuhti.

Nämä maistelut eivät aiheuttaneet mitään äkkirakastumisia, vaikka kumpikin olut vaikutti laadukkaalta tavaralta ja ihan onnistuneilta tyylilajinsa edustajilta. Irlantilaisen stoutin paahteisuus, kuivuus ja askeettisuus ei yleensä osu ihan napakymppiin omilla makukriteereilläni. Leann Folláinissa ja varsinkin Nocturnessa on kyllä irtiottoakin kaikkein kuivimmasta irkkumeiningistä, mutta sittenkin tällaiseen keskivahvaan tuotteeseen kaipaisin vähän sitä Guinness Foreign Extra Stoutin runsautta lisää. Jos kuitenkin pengotte jo vihreitä peruukkeja ja menninkäishattuja kaapista Pyhän Patrickin päivää varten, tässä olisi kaksi Alkosta löytyvää aivan mukavaa vaihtoehtoa isolle G:lle.  

Kellarikomeroon viedyt oluet vuodenvaihteessa 2021/22

Kuten jo viitenä vuonna aikaisemmin, vein taas vuodenvaihteen tienoilla kerrostalomme perunakellariin muutaman olutpullon muhimaan tulevia vuosia varten. Jo perinteisesti joukkoon kuuluu ainakin pullo tai pari Fuller’sin Vintage Alea. Muut on valikoitu aika sattumanvaraisesti. Rochefort Triple Extra ja Chimay 150 ovat tietysti viime vuonna maistamiani uutuuksia, joten niiden kellarointipotentiaali pääsköön saman tien testiin.

• Rochefort Triple Extra
• Chimay 150
• Fuller’s Vintage Ale 2020  
• Rochefort 10°
• Pauwel Kwak
• Founders KBS Vintage 2016
• La Trappe Quadrupel Oak-Aged #23

Suuria määriä en ole koskaan yksittäistä olutta vienyt, joskus takavuosina vain yhdenkin pullon, mutta nykyään vähintään kaksi per olut. Katsotaan mitä kellariin vietävää vuoden 2022 aikana haaviin tarttuu.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Thomas Mann: Taikavuori

Thomakset sattuivat kalenterissa peräkkäisille päiville, ja molemmat Hardy ja Mann ovat tietysti isoja nimiä omien maidensa kirjallisessa kaanonissa. Taikavuori (Der Zauberberg, 1924) maalailee isoilla vedoilla Euroopan tilasta ja tulevaisuudesta korkealta parantolavuorensa suojista. Hans Castorp matkustaa kotoaan Hampurista Alpeille Berghofin parantolassa oleskelevan serkkunsa vieraaksi ja tutustuu vähitellen laitokseen, sen asukaskavalkadiin ja näiden elämään.

Kun Hans on ollut Berghofissa jonkin aikaa, hän muuttuu melkein huomaamatta vieraasta potilaaksi, hänellä jopa diagnosoidaan keuhkotauti. Tavallaan vuoren eristäytynyt ympäristö tuntuu kuitenkin imaisevan hänet omaan maailmaansa jo kirjan alkuvaiheessa. Parantolan rutiinit, toipilaita ohjailevat lääkärit, ruokailut ja lepohetket muodostavat olemisen raamit, ja etenkin ruumiinlämmön mittaaminen tuntuu olevan erittäin tärkeää. Sivuhenkilöiden erikoinen joukko on kokonaan oma maailmansa, ja heitä on mahdollista lukea muun muassa aikakauden aatteellisten virtauksien ja erilaisten ihanteiden ruumiillistumina. Hans tasapainoilee ajatuksissaan näiden impulssien välillä kuten hänen ruumiinsa huojuu terveyden ja sairauden rajamailla.

Haastava ja symboliikkaa täynnä oleva klassikko ansaitsee tietysti kunnolliset analyysit, ja sellaisia onkin kirjallisuustiede pullollaan. Tässä kalenterissa kiinnitetään tuttuun tapaan päähuomio olueen, jota sitäkin on kumma kyllä Taikavuoren terveyslaitoksessa tarjolla.

Maito sai paikat hohtamaan valkeina. Sitä oli kaikkien edessä iso lasillinen, kenties puoli litraa. “Ei”, sanoi Hans Castorp istuuduttuaan pöydän päähän ompelijattaren ja englannittaren väliin ja levitettyään alistuvasti ruokaliinansa, vaikka varhaisaamiainen yhä tuntui raskaana painona. “Ei”, hän toisti, “maitoa en, Luoja paratkoon, voi ylipäänsä lainkaan juoda ja vielä vähemmän nyt. Saako täällä portteria?” Tämän kysymyksen hän esitti kohteliaasti ja ystävällisesti kääpiölle. Valitettavasti mainittua laatua ei ollut saatavissa. Tyttö lupasi sen sijaan tuoda Kulmbachin olutta ja piti lupauksensa. Juoma oli sakeata, mustaa, ruskeavaahtoista ja korvasi mainiosti portterin. Hans Castorp joi sitä janoisesti korkeasta puolen litran lasista. Sitten hän söi paahtoleipää ja kylmiä leikkeleitä.

Portteriin aikoinaan liitetyistä terveyshyödyistä voisi kertoa paljonkin. Ajatus portterin sopivuudesta heikoille, huonokuntoisille tai vammautuneille eli varmaan jossain päin maailmansotien jälkeiseen aikaan saakka. Taikavuoren kuvaamana aikana, ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina, tämä uskomus oli takuulla voimissaan. Ilmeisesti portteri myös oli tuohon aikaan Saksassa laajemmin tunnettu olut kuin se ehkä myöhemmin 1900-luvulla oli.

Guinnessin väitettyä terveellisyyttä hyödynnettiin paljon panimon stout-mainonnassa Brittein saarilla, “Guinness is good for you” oli suosittu slogan. Lääkärit määräsivät sitä jopa raskaana oleville naisille (tämän tiede on tietysti myöhemmin todistanut haitalliseksi), ja imettäville äideillekin olutta suositeltiin, olivathan jo muinaiset sumerit todenneet sen edistävän maidontuotantoa. Invalid stout on sanapari, jota monikin panimo on käyttänyt etiketeissään, kun oluen voimistavaa vaikutusta kaikille vähävoimaisille on haluttu korostaa.  

Kirjoitin itsekin muutama vuosi sitten suomalaisten 1930-luvun portteritehtaiden markkinoinnista, jossa pidettiin ainakin portterin ruuansulatusta edistäviä ominaisuuksia itsestäänselvyytenä. Lääkärien kerrottiin määräävän portteria muun muassa unettomuuteen.

Hans Castorp ei kuitenkaan portteria saanut vaan joutui tyytymään Kulmbacheriin. Kulmbacher on nykypäivänä unohdettu ja kauan sitten kadonnut eteläsaksalainen olut, jonka musta väri muistutti portteria mutta jossa oli todennäköisesti enemmän humalan makua kuin mannermaisissa porttereissa. Hansin pää menee pyörälle aamiaisoluesta, joten tervehdyttävä vaikutus on turha toivo. Sekavuuden syynä voi varmasti olla vuoriston ohut ilmanala, tai sairaan ympäristön sairastuttava vaikutus, tai molemmat. Olisiko portterin vaikutus ollut toinen, sitä emme saa tietää.

(Kuva: Flickr.com, Leo-setä, CC BY 2.0.)

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Eletään 1950-luvun Irlannissa, jossa pubit eivät saa maaseudulla tarjoilla alkoholijuomia sunnuntaisin lounaan ja illan välillä, kello kahdesta kello kuuteen.

Laissa on poikkeus: matkustavaiset. Heille saa tarjoilla myös keskellä päivää. Ei sillä että saaren harvaan asutulla länsirannikolla liikkuisi massoittain kaukaa tulleita turisteja, mutta sääntö on, että jo viiden kilometrin päästä saapuvaa asiakasta pidetään matkalaisena. Hänen lasiinsa Guinnessiä virtaa vuolaasti hanasta kuin hanasta.

Séamus asuu kylässä, jossa on pubi. Seuraavaksi lähin pubi on kymmenen kilometrin päässä olevassa kylässä, ja välissä on kukkula. Eräänä sunnuntaina Séamus on syönyt lounaalla suolaista siankylkeä ja vahvasti pippuroitua kaalia. Viittä yli kaksi hän huomaa olevansa kuolettavan janoissaan. Olisipa kolpakollinen kylmää stoutia. Mutta pubin isäntä ei myy sitä sakon pelossa.

Vaihtoehtoja on kaksi: pyöräillä kymmenen kilometrin päässä olevaan lähikylään ja nauttia siellä matkalaiselle sallittua olutta, tai odottaa kello kuuteen ja mennä silloin iltaoluelle omassa kantapaikassa. Jos kilometrejä toiseen kylään olisi vaikka vain viisi, Séamusin valinta olisi helppo. Hän päättää kuitenkin lähteä polkemaan. Mäkinen tie vie mehut nopeasti ja jano kasvaa kasvamistaan.

Kukkulan laella – noin puolimatkassa – Séamus tapaa serkkunsa Dermotin. Dermot on myös syönyt suolaista kinkkua ja pippurista kaalia lounaalla, ja hänkin on lähtenyt janon tuskissaan polkemaan omasta kylästään Séamusin kantapaikkaan oluelle, vaikka ei ole juomari. Miehet tervehtivät ja jatkavat vastakkaisiin suuntiinsa.

Kenties kymmenillä kukkuloilla ympäri Irlannin maaseutua nähdään sunnuntai-iltapäivisin tällaisia ex tempore -matkalaisten kohtaamisia? Ja ne toiset, jotka eivät ole lähteneet pyöräretkelle vaan jääneet odottamaan kello kuutta, saattavat nukahtaa iltapäivän kuumuuteen ja herätä hätkähtäen vähän vaille kahdeksan. Silloin on taas pubin sulkemisaika, ja kaikki ryntäävät tiskille tilaamaan tuoppia, kahta, kolmeakin – vaikka eivät ole juomareita – jotta vähät aukiolotunnit eivät jäisi hyödyntämättä.

* * * * *

Heinrich Böllin matkakirja Irisches Tagebuch (Kai Kailan suomennoksena Päiväkirja vihreältä saarelta) ilmestyi saksaksi vuonna 1957. Vaikka suurin osa Eurooppaa oli vasta noussut sodan raunioista, Böllin kuvaus Irlantiin saapumisestaan muistuttaa vanhoja tarinoita, joissa ensimmäistä kertaa mennään teollistuneesta maailmasta kehitysmaihin. Kurkkuäänteitä, suuria lapsilaumoja, kaapuihin pukeutuneita uskonveljiä ja -sisaria, turistien valitusta liasta ja ruokapulasta.  

Vaikka Böllin pienissä tarinoissa näkyy myös valonpilkahduksia ja hyväntuulista irlantilaista suurpiirteisyyttä, kyseessä on vielä köyhä ja vanhoillinen maa, joka kantaa syviä arpiaan 1800-luvun nälänhädästä ja 1900-luvun poliittisista taisteluista. Varsinkin maaseudulla Böll näkee autioita kyliä ja perheitä, joiden lapsista useimmille ei Irlanti tule tarjoamaan elantoa ja tulevaisuutta.

Tällaisia ovat jäähyväiset Irlannin rautatieasemilla, keskellä nummea sijaitsevilla bussipysäkeillä, kyynelten sekoittuessa sadepisaroihin ja tuulen puhaltaessa Atlantilta, isoisä on hyvästelijöiden joukossa, hän tuntee Manhattanin katukuilut, New Yorkin sataman, hänellä on kolmekymmentä vuotta ollut “nyrkki niskassa”, hän työntää nopeasti pojalle vielä punnan setelin, pulipäiselle räkänokalle, jota itketään kuten Jaakob itki Joosefia, bussinkuljettaja töräyttää torveaan varovaisesti, hyvin hienotunteisesti, hän on vienyt asemalle satoja, ehkä tuhansia lapsia, joiden on nähnyt seudulla kasvavan, ja tietää, että juna ei odota ja että hyvästelyt tuntuvat vähemmän kipeiltä jälkeenpäin kuin edessä olevina. Huiskutuksia autiolle nummelle päin, pieni valkoinen talo, kyyneleet sekoittuvat nenästä valuvaan limaan, ohi kaupan, ohi kapakan, jossa isä iltaisin joi puolen litran tuopillisensa, ohi koulun, ohi kirkon – ristin merkki, myös bussinkuljettaja tekee sen – pysähdys, uusia kyyneliä, uusi ero. Myös Michael lähtee, samoin Sheila, kyyneliä, kyyneliä, irlantilaisia, puolalaisia, armenialaisia kyyneliä…

Matka bussilla ja junalla täältä Dubliniin kestää kahdeksan tuntia ja sen aikana kertyy vaunujen tungokseen lattialla pahvirasioiden, kupruilevien matkalaukkujen ja säkkien joukossa seisoskelevia tyttöjä, joilla on yhä rukousnauha kiedottuna käsiensä ympärille, ja poikia, joiden taskuissa kilahtelevat marmorikuulat – ja silti tämä kuorma on vain murto-osa yli neljästäkymmenestätuhannesta ihmisestä, jotka joka vuosi muuttavat pois Irlannista: työläisiä ja lääkäreitä, sairaanhoitajia, kotiapulaisia ja opettajia, irlantilaisia kyyneleitä, jotka sekoittuvat puolalaisiin ja italialaisiin Lontoossa, Manhattanilla, Clevelandissa, Liverpoolissa tai Sydneyssä… Rouva D:n yhdeksästä lapsesta täytyy siis varmasti viiden tai kuuden muuttaa maasta.

Irlannin pubikulttuurista olen lueskellut viime aikoina muutenkin. Maaseudun baareista, joissa tyhjenevän lännen peräkammarinpojat istuskelivat, kerrotaan muun muassa Kevin Martinin kirjassa Have ye no homes to go to?, joka on muutenkin mainio yleiskatsaus Vihreän saaren pubihistoriaan. Kevin C. Kearnsin kirjassa Dublin pub life and lore: an oral history ääneen pääsevät Dublinin pubien asiakkaat ja henkilökunnan edustajat useilta vuosikymmeniltä. Yksi rakkaista muistoista on oikeaoppinen (70-luvun alkuun saakka) stoutin laskeminen, johon kuuluu nuoren ja vanhemman oluen sekoittaminen eri hanoista samaan lasiin.

Bonusrastina voi suositella suomalaisen valokuvaajan Pentti Sammallahden kuvasalkkua Cathleen ní Houlihan, jonka hän kuvasi 1970-luvulla Irlannissa ja jonka kuvia voi selailla The National Gallery of Irelandin verkkosivuilla.