Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Kinn Prestesonen Brun Staut – norjalaista brittistoutia

Olutpiirien keskustelu norjalaisesta oluesta on siirtynyt kymmenessä vuodessa paljolti Nøgne Ø:n hyvyydestä kveik-hiivojen maailmanvalloitukseen tai muuhun sellaiseen. Nøgne oli amerikkalaistyyppisen craft beerin polunraivaajia Pohjoismaissa, mutta sen hehku on viime vuosina hiipunut, kun kaikkiin maihin on alkanut putkahdella yhä tasokkaampia craft-pajoja. Samalla tuontioluiden kirjo myös meillä Suomessa on monipuolistunut: edes ne aidot amerikkalaiset eivät ole enää täällä niin harvassa.

Kinn Bryggeri on hieman Nøgneä uudempi tulokas Norjan olutkentällä, mutta sekin on toiminut sentään vuodesta 2009 eli luettavissa nykypäivän olutmaailmassa veteraanisarjaan. Nettisivuillaan Kinn ilmoittaa erikoistuvansa brittiläis- ja belgialaistyyppisiin käsityöoluisiin, mikä on ihan asiallinen rajaus. Mukana on toki amerikkalaisiakin vaikutteita, mutta Kinn ei ole kokenut painetta luisua millekään NEIPA-sour-jälkiruokastout-linjalle. Hyvä niin.

Panimon valikoimaa selatessa löydän itse asiassa moniakin oluita, jotka omissa silmissäni vaikuttavat melkein kiinnostavammilta kuin Alkon myymä Prestesonen Brun Staut (6 %). Mutta mennään sillä mitä on saatavana, ja ehkä onnistun hankkimaan panimon muita tuotteita tulevaisuudessa. Esimerkiksi Svartekunst Foreign Extra Double Imperial Russian Export Stout Porter (10%) on kunnianarvoisa – ja ironisen historiatietoinen – nimi yhdelle panimon vahvimmista oluista. Ja millainen onkaan Bresjnev Sovjet Staut (8 %)?

cofMaistelin Prestesonenia itse asiassa jo vappuviikolla, mutta postaus jäi tekemättä, joten tehdään se nyt. Vaahdossa on vähän rusehtavaa väriä. Tuoksusta löytyy tummaa suklaakonvehtia ja tuhkaa tai savua. Tämä on tuoksu- ja makumaailmaltaan savuisen oloinen (double) stout, vaikka mallasprofiilissa taitaakin olla vain normaaleja, ei-savustettuja maltaita. Stoutejahan on moneen lähtöön. Maku on kohtuullisen kuiva, maltaiden paahteisuus hallitsee, humala tuntuu vähän lääkemäisenä.

Tässä oluessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa sinänsä, mutta rupesin jostain kumman syystä kaipaamaan jotain – karamellisempaa mallasta? Paria lisäprosenttia ja Guinness Exportin mustaa tunnelmaa? Menee ehkä jo henkilökohtaisten mieltymysten puolelle. Viljaosastolla tässä oluessa on amber- ja brown-maltaita, jotka eivät tuo meininkiin mitään “comfort beer”-vaikutelmaa vaan pikemminkin kuivan asiallista brittiläistä pohjaa. Humalointi on puhtaasti kentiläistä. Jälkimaku on ehkä aavistuksen tiukka, askeettinenkin.

Huvituin muuten staut-sanan norjalaisesta kirjoitusasusta oluen nimessä. Suomessa meillä ei varmasti enää ole mahdollista lanseerata tällaista kotimaista väännöstä (“stautti”?), mutta jos se olisi 150 vuotta sitten tehty, ehkä suomeksikin puhuttaisiin nyt stauteista. Portterin osaltahan asia on juuri näin. Nykyisissä olutpiireissä on kyllä keskusteltu siitä, onko perinteinen “portteri” junttimainen termi ja olisiko kuitenkin parempi sanoa porter. Tässä sodassa rintamalinja kulkee suurin piirtein itseni ja Ari Juntusen välistä.

Bryggeri Helsinki Charbon Double Stout tuoreversiona

Taas kävin eilen Sofiankadun historiallisissa maisemissa noutamassa Bryggerin panimopuodista litran pullon hanaolutta, joka tällä kertaa oli yksi heidän valikoimansa uudemmista tuotteista, Charbon Double Stout. Helsinki on yksi maailman muinaisia portterikaupunkeja, ja siksi on oivallista, että joku tämäntyyppistä vahvaa olutta nytkin 200 vuoden jälkeen tekee ydinkeskustassa, kun Koff on Keravalla ja niin edelleen.

Jututin viime kesänä SOPP-reissulla Helsingissä ollutta Tim Webbiä, joka kertoi, että The World Atlas of Beerin kolmanteen painokseen olutmaita on niputettu niille luonteenomaisten tyylien mukaisiin lukuihin. Kolmas painos ilmestynee jossain vaiheessa tätä vuotta. Toista painosta en ole nähnyt, mutta ensimmäisessähän kukin maa oli pääasiassa omana “lukunaan”.

Pohjois-Eurooppaa luonnehditaan tulevassa opuksessa erityisesti kahden täällä vahvan tyyliperinteen kautta: kansanoluiden ja stout/portterien. Kansanoluilla tarkoitetaan siis sahdin ja maltølin tyyppisiä muinaisoluiden jäänteitä, ei ruotsalaista kakkosolutta. Pohjoismainen (tai pikemminkin itämerellinen) portteri- ja stoutperinne liittyy siihen, mitä yleensä kutsutaan Michael Jacksonin jalanjäljissä baltic porteriksi eli itämerenportteriksi.

Näistä porttereistahan iso osa poikkeaa ammoisista brittiläisistä esikuvistaan siinä, että hiivana on lager-hiiva, mutta ehkä myös muun muassa münchen- tai karamellimaltaiden käytön suhteen. Toisaalta myös enemmän brittiperinteeseen tukeutuvia yksilöitä on paljon.

Webb perusteli kirjaan valittua painotusta sillä, että Pohjoismaissa yksinkertaisesti osataan stoutit ja portterit paremmin kuin muualla. Sen perään hän heitti minulle täkynä, ehkä osin hivelläkseen heikkoa suomalaista itsetuntoa: “I mean, Siperia – how can you not like Siperia!” Vähän mumisin jotain siihen suuntaan, että Tampereen legendaarinen stout on mielestäni enemmän amerikkalaista perinnettä kuin pohjoismaista. Mutta enhän minäkään eri mieltä ole sen laadusta.

cofNyt kuitenkin Helsingin Kauppatorin kulmalla on tehty perinteisemmän brittiläisen vientiportterin tyyppistä double stoutia. Humalina ovat mannermainen Magnum ja englantilaiset East Kent Goldings ja Fuggle. Maltaita on kuusi erilaista, ja varmaan esimerkiksi cara-tyyppiset tuovat tiettyä pyöreää makeutta makuun. Vahvuutta on 7,2 %, ja Bryggerin Olli Majasen mukaan Charbon-nimi (kivihiili ranskaksi) viittaa oluen väriin ja sen tekijän Mikko Salmen pitkäaikaisiin Ranska-yhteyksiin.

Tuoksussa on tummaa suklaata ja kuivattuja luumuja. Olut kaatuu öljyisen mustana lasiin, ja siihen muodostuu kuitenkin ruskehtava vaahto. Maku on kahvinen, kaakaoinen, jokseenkin katkera ja brittiperinnettä mukailevasti pidättyväinen: ei liian makea eikä lääkemäisen salmiakkinen. Myöhemmin maussa tuntuu myös siirappista hedelmäisyyttä. Tämä olut pitää sen minkä lupaa, joten pisteet menevät jälleen Bryggerille maistuvan tuoreoluen tekemisestä sekä Helsingin pitkän double stout -perinteen jatkamisesta.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 9

Stilton on jouluherkku myös kotimaassaan Englannissa, vaikka en tiedä varmasti miksi. Sellaisen selityksen olen ainakin lukenut, että maito on parhaimmillaan lehmien laidunkauden lopussa ja siitä on kolme kuukautta – juuri stilton-juuston kypsymisaika – joulunpyhiin.

Stilton ja portviini on klassinen yhdistelmä, mutta mikä olut sopii stiltonin kanssa parhaiten? Garrett Oliver, jonka mukaan stilton syntyi alun perinkin oluen kumppaniksi, pitää barley winea luontevimpana valintana. “Yhdistelmä on niin loistava, että brittiaatelisto piti sen salassa meiltä muilta sukupolvien ajan”, Oliver väittää The Brewmaster’s Table -kirjassaan.

Helsingin ravintola Gambrinissa, osoitteessa Fabianinkatu 14, tarjoiltiin syksyllä 1893 Guinnessin Extra Stoutia ja Stiltonia. Jos nykyinen mieto Guinness ei tunnu äkkiä ajatellen hyvältä yhdistelmältä juurevalle homejuustolle, kannattaa muistaa, että portterit ja stoutit olivat 1800-luvun lopullakin vielä paria piirua nykyistä vahvempia. Guinnessin miedoin versio eli perusportteri oli Ron Pattinsonin mukaan 1890-luvulla ominaispainoltaan yli 1,060 ja Extra Stout yli 1,070. Tuo Gambrinin myymä olut lienee siis ollut yli 7 % vahvuista tilavuudeltaan, eikä nyt muutenkaan ole syytä samaistaa sitä maultaan Guinnessin nykyversioihin.

guinness-gambrini-nya-pressen-4-8-1893

Tuolloin 1890-luvulla Guinnessin Dublinin panimo oli maailman suurin panimo, ja joitakin eriä sen jättiläismäisestä tuotannosta päätyi ajoittain tänne kaukaiseen Suomeemmekin. Lehti-ilmoitukset eivät toki kerro kaikkea oluthistoriasta, mutta niiden perusteella Guinnessin Extra Stoutia myi pari kauppiasta 1890-luvun alkuvuosina ainakin Vaasaa ja Oulua myöten. Sitä saatettiin nimittää myös “Englannin portteriksi”.

Muissa uutisissa panimo näkyi muun muassa näin (Uusi Suometar 8.1.1891):

“Uusia paireja ja paroneja on Englannin kuningatar tehnyt uuden-wuoden-päiwänä monta. Niiden joukosta mainittakoon kuuluisa oluenpanija Sir Edward Guinness, joka äskettäin lahjoitti useampia miljoneja työwäenasuntoja warten…”

gambrini-paivalehti-26-09-1894Vuosisadan vaihteessa Porvoon Panimo ryhtyy mainostamaan omaa portteriaan pääkaupungin sanomalehdissä kuvailemalla sitä Guinnessin menetelmällä valmistetuksi. 1900-luvun ensikymmenellä ilmoitus tällä tekstillä ilmestyi lähes päivittäin esimerkiksi Hufvudstadsbladetissa. Näin Uudessa Suomettaressa vuonna 1900:

“Porvoon Portteria valmistetaan Dublinin (Guinness Brewery) panotavan mukaan ja on kaikkien portterintuntijain suosima ja tunnustettu parhaimman makuiseksi.”

Venäjän portteri- ja stouthistoriaa Hesarin mitalla

Helsingin Sanomien matkasivuilla kirjoitettiin viime viikonloppuna Pietarin pienpanimobuumista ja Venäjän juomakulttuurin murroksesta. Pitkä pätkä tekstistä omistettiin historiallisesta portterista kehitetyn Russian imperial stout -oluttyylin tarinan kertaamiseen. Koska portteri ja stout ovat osa myös Suomen ja Helsingin oluthistoriaa, ajattelin, että olisi mukavaa, jos valtakunnan ykköslehti kertoisi historian oikein.

Imperial stout -historia tiivistetään artikkelissa käytännössä neljään pointtiin. Itse asiassa jokaisen kohdalla sisäinen punakynäni heilahti, tai ainakin aloin miettiä, tuliko vaiheet esitettyä ihan asianmukaisesti.

  • Pietari Suuri innostui brittiläisistä porttereista ja stouteista 1600-luvun lopussa, kun hän oli Lontoossa perehtymässä laivanrakennukseen.
  • Tummat ja vahvat alet kestivät monia muita oluttyyppejä paremmin Venäjän kylmää ilmastoa ja pitkiä kuljetusmatkoja, joten juomaperinne juurtui maahan.
  • Venäläiset oluenvalmistajat kehittivät lajityyppiä entistäkin vahvemmaksi sekä maultaan että alkoholipitoisuudeltaan ja loivat Russian imperial stoutin, johon tiettävästi Katariina Suurikin myöhemmin ihastui.
  • Neuvostoajan pula tykötarpeista lopetti stoutien valmistuksen lähes tyystin kymmeniksi vuosiksi, kun bolševikit yrittivät muuttaa maan olutkulttuuria saksalaistyylisten lager-oluiden suuntaan.

Ensimmäisen pointin ongelma taitaa olla se, ettei portteria ollut keksitty vielä 1600-luvun lopussa, kun Pietari kävi Englannissa. Sana esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1721. Stout oli olutta kuvaavana adjektiivina käytössä jo ennen portteria, mutta sillä tarkoitettiin mitä tahansa vahvaa olutta – vaikkapa väriltään selvästi vaaleampaa. Sinänsä ainakin kahdensadan vuoden ajan ja ehkä kauemminkin stoutiksi on kutsuttu nimenomaan vahvaa portteria.

baltikaToisessa kohdassa voi olla totuuden siemen mutta siinä on myös hataraa ajattelua. Oluen ei tarvinnut olla kovin vahvaa kestääkseen pitkät kuljetusmatkat. India pale ale, jota jo 1700-luvulla vietiin Intiaan, oli vahvuudeltaan keskimäärin 6–6,5-prosenttista. Eli oluen ei tarvitse olla ainakaan niin vahvaa kuin imperial stout pärjätäkseen matkalla. En myöskään tiedä, onko oluen väristä apua kuljetuksessa. Tai haittaako kylmä ilmasto todella kuljetusta? Ainakin joidenkin olutkirjoittajien siteeraamat tarinat, joiden mukaan miedompi olut jäätyi Venäjälle vietäessä, ovat puppua.

Historiallisessa mielessä porttereita ja stouteja ei myöskään tuolloin kutsuttu koskaan sanalla ale vaan yksinomaan sanalla beer. Kokonaan toinen juttu on, että vahvoja ja tummia ale-oluita kyllä vietiin Itämeren satamiin jo ainakin 1700-luvulla, mutta ne eivät olleet porttereita tai stouteja.

Kolmannesta historiankohdasta en ole nähnyt mainintaa muualla. Portteri (tai stout) oli nimenomaan se oluttyyppi, jota venäläiset pitkään pitivät mahdottomana valmistaa itse Venäjällä. 1800-luvulla sitä kyllä tehtiin Pietarissa ja muuallakin, mutta tällöin Katariina Suuren kausi oli jo kaukana takanapäin. Miksi venäläiset olisivat tehneet siitä vahvempaa brittituotteisiin verrattuna? Brittien Itämerelle viemät oluet olivat joskus yli 10-prosenttisia ja erittäin tuhteja jo alun perinkin. Russian stout oli brittiläinen termi, jota käytettiin 1800-luvulla, kun tarkoitettiin Venäjälle vietävää brittiolutta. Russian imperial stout on 1900-luvun sana, sekin Brittein saarilla eikä Venäjällä lanseerattu.

Neljäs ajatus on tavallaan totta, mutta siitä voi saada väärän käsityksen. Se, mitä ”bolševikit” tietoisesti tekivät, on imperial-sanan käytön lopettaminen. Keisarillisia oluita ei Neuvostoliitossa ollut. Sen sijaan vahvoja porttereita oli, ja ne olivat ainakin parhaimmillaan täsmälleen samoja oluita kuin imperial stoutit yli 20° kantavierrevahvuudellaan. Niitä tehtiin Lvivissä, Tartossa ja muutamilla muilla paikkakunnilla – ei toki välttämättä säännöllisesti eikä aina yhtä vahvoina kuin ennen. Sitä paitsi lähes kaikkien Euroopan maiden olutkulttuuri muuttui 1900-luvulla suosimaan saksalaistyylistä lageria, ja bolševikit tuskin olivat ensimmäisinä sitä aktiivisesti edistämässä.

* * * * *

En ole yleensä kovin innostunut nyppimään asiavirheitä muiden teksteistä, varsinkaan kirjoittajien, jotka eivät erityisesti edes esiinny juuri olutasiantuntijoina. Tässäkään tapauksessa en ole varmasti tehnyt sen enempää taustatyötä kuin HS:n artikkelin kirjoittaja. Olen lähinnä referoinut ylle joidenkin oluthistorioitsijoiden kirjoituksia, joiden tiedän tietävän paljon portterin menneisyydestä – erityisesti ehkä Martyn Cornellin (ks. täällä ja täällä). Luotan niihin kirjoittajiin, jotka osoittavat tuntevansa alkuperäistä 1700–1800-lukujen kirjallisuutta, mutta enhän minäkään ole tietysti yrittänyt itse tarkistaa heidän lähteitään.

Tämän postauksen tein pikemminkin siksi, että minua kiinnostaa oluthistoria ja sen käyttö. Maailmalta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten kirjoittajat – jotka siis nimenomaan esiintyvät olutviisaina – eivät vaivaudu hankkimaan mitään luotettavaa tietoa käyttöönsä ja sepittävät silti asiantuntijan elkein yksityiskohtaistakin fiktiivistä historiaa oluttyyleille. Nämä tiedot sitten leviävät muillekin verkkosivustoille ja painetuille sivuille, osin tahattomasti. Ja niitä voivat vuorostaan käyttää mediat, joiden periaatteessa pitäisi esittää luotettavaa tietoa. Olut on kansanjuoma tai fiilistelyjuoma, jonka ei ole kenties koettu tarvitsevan vakavaa, faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta. Tarinat ovat tärkeitä markkinoinnissa, mutta niiden ei pidä antaa peittää sitä, mitä panimoiden ja muun olutalan historiassa on todella tapahtunut. Niin viaton ja vähäpätöinen osa maailmanhistoriaa kuin oluen historia ehkä onkin, tässä blogissa siihen suhtaudutaan vakavasti. Näin ollen jos löydät edellä esittämästäni portterihistorian kritiikistä virheitä tai ongelmia, vähintä, mitä voit tehdä, on kertoa niistä kommenttikentässä.

Fuller’s Imperial Stout 2017 cask @St. Urho’s Pub, portteri- & stoutpäivät

Tummien oluiden tulkeilla ei ole valoisat ajat. Niin panimoiden kuin olutnautiskelijoiden huomio keskittyy nyt erilaisiin pale aleihin ja (yleensä vaaleisiin) hapan- ja villihiivaoluihin.

Monet rusehtavat oluttyylit, jotka yksi ihmissukupolvi takaperin vihkivät meidät suomalaisetkin laajemmin erikoisoluiden saloihin, on nyt sullottu naftaliinissa kaappiin. Näitä ovat Belgian dubbelit, tummat saksalais-tšekkiläiset lagerit ja muut.

Ainoa tummien oluiden kategoria, joka on pysynyt täysillä kaikissa pöhinöissä mukana, ovat imperial stoutit. Näitäkin mustia juomia nähdään nykyään yhä useammin jollakin tavalla tuunattuna, esimerkiksi viskitynnyreissä kypsyneinä tai jälkiruokapöydän herkuilla maustettuina.

Helsingissä Urkki eli virallisemmin St. Urho’s Pub on järjestänyt jo useampana talvena portteri- ja stoutpäivät. En tiedä, onko Suomessa muita tummiin oluihin keskittyviä tapahtumia. Ennen oli Tummien oluiden toria ja Tummia oluita Taidetehtaalla, vaikka en tiedä, kuinka paljon tapahtumissa oli myös muun värisiä oluita esillä.

Urkin hanat on nyt yhtä vaaleaa tšekkilageria lukuun ottamatta pyhitetty porttereille ja stouteille. Tätä baarin henkilökunta sai selvittää useammallekin satunnaiselle asiakkaalle, kun tapahtumaa ei ollut markkinoitu millään kaiken kattavilla plakaateilla. Sinänsä porukkaa oli torstain afterwork-hetkellä suunnilleen saman verran kuin normaalinakin torstaina, eli suuren craft beer -juhlan tuntua ei ollut ilmassa.

Minulle kimmokkeena saapua paikalle toimi Fuller’s Imperial Stout, jota Urkin portteri- ja stoutpäivillä tarjotaan real alena. Kaiken kukkuraksi kyseinen olut on toissavuotista vuosikertaa eli tällä kertaa vuotta 2017. Tämä on niin kiinnostava tuote, että monia pari viikkoa sitten ärsyttänyt Fuller’sin myynti isolle japanilaiselle Asahille tuntui kaukaiselta kärpästen surinalta, kun tummaa herkkua sai lasiinsa.

cof

Urkissahan on Fuller’sin klassista ESB:tä caskissa jatkuvasti. Ainakin minulle saman panimon Imperial Stout toimi myös hyvin. Ardella oli viime vuoden raportissaan joitakin kipupisteitä vuotta vanhemman vastaavan oluen laadusta Urkissa. Näitä ongelmia en tämänkertaisesta versiosta havainnut, vaikkakin monen brittioluen pienoinen puisevuus oli tässäkin hieman jälkimaussa läsnä. Maussa oli salmiakkijauhetta, mietoa paahteisuutta ja pehmeää umamia.

Maistoin kuitenkin Fuller’s IS:n lisäksi paria muutakin portteria, seuraavaksi Evil is in a Midnight Mash -nimistä yksilöä Espanjasta. Asialla on meidän pohjoisilla rannoillammekin monesti nähty La Quince -kiertolaispanimo, joka on tehnyt/teettänyt oluen Baskimaan Irunissa sijaitsevassa Bidassoa-panimossa. Kyse on Baltic porter -tyyppisestä oluesta, ja nyt siis todella jopa pohjahiivalla valmistetusta. Jos oikein tulkitsen espanjankielistä tuoteselostetta, eriväristen ohramaltaiden lisäksi mukana on vain kaurahiutaleita.

sdrSilti kahvia ja savun makua on aistittavissa, vaikka lakritsaisen Fuller’sin jälkeen ensituoksu ja -maku ovat hedelmäisemmät. Paahteisuus on kuitenkin vähäistä ja kahvin makukin lähinnä cappuccinon viehkeyttä. Katkeroa on jonkin verran, mutta yleinen käsitys Baltic porterista taitaa olla vähähumalainen ja siihen tämä jokseenkin sopii. Jälkimaussa on jotain vähän sulkeutunutta tanniinisuutta. Tämä ei ole ehkä legendaarisen hyvä vahva portteri, mutta oikein juotava.

Olin päättänyt etukäteen jättää maistamatta kotimaiset (koska niitä todennäköisesti löytää muualtakin) sekä maustetut stoutit/portterit (koska niistä en yleensä pidä). Poikkeus tuli tehtyä jo heti kolmannen ja tällä kertaa viimeisen maisteluni kohdalla. Ajattelin, että Perhon ja Urhon yhteistä luumuportteria en tulisi muualla näkemään, ellen täällä sitä kokeilisi.

Tämä St. Urho’s Plum Porter oli 6,8-prosenttinen perusportteri, joka kuitenkin oli maustettu kanelilla ja mukana oli siis myös luumua. En epäile, etteikö perusolut tässä olisi hyvä, mutta kaneli taitaa olla kaikista maailman mausteista se, joka valitettavasti eniten jyrää oluen makua alleen. Miltä tämä olisi maistunut ilman kanelia? Ei luumuportteri ehkä ihan reiluimpia asemia maistelussa saanut muutenkaan, kun olin aloittanut kolmen oluen sarjan vahvemmalla Imperial Stoutilla. Brittiportterin maltaisuutta tässä kyllä oli, mutta myös luumunkuoren pientä happamuutta. East Kent Goldings -humalat eivät kovin selvästi tuntuneet.

Muitakin kattauksen porttereita ja stouteja (jos noiden kahden oluttyylin välillä eroa edes on) olisin voinut vielä maistaa, mutta oli kiiruhdettava eteenpäin. Esimerkiksi Olutverkosta löytyy koko lista lyhyine luonnehdintoineen.

Arvostan Urkkia paljon sen vuoksi, että he tällaisen tapahtuman joka talvi järjestävät, ja että listalta löytyy muutakin kuin kahvilla, suklaakakuilla, vaniljalla, vaahtokarkeilla ja muulla vastaavalla höystettyjä supervahvoja nyky-imperial stouteja.

Mielenkiintoista nähdä, mihin tummat oluttyylit ovat kehittymässä. Olen sivusilmällä seuraillut keskustelua niistä. Roger Protz ennusti uutenavuotena, että ne olisivat tekemässä jonkinlaista comebackia ipojen dominoimaan maailmaan. Tuopillinen pakinoi ruskean oluen kammosta kesällä. Belgialaiset puhuivat tummien oluttyylien alamäestä, kun kuukausi sitten vierailin sillä suunnalla. Tuntuu siltä, että itsekin tulen kirjoittamaan näistä asioista tänä vuonna vielä lisää.

dig

Sessio #7: Yllättävänkin onnistunut Black & Tan

Sessio-yhteispostauksiin osallistuminen viimeisten joukossa merkitsee näköjään usein sitä, että toiset kirjoittajat ovat jo tehneet aiheesta erinäisiä havaintoja, ja itse pääsee vähemmällä kun kiinnittää juttunsa jotenkin niihin. Nyt muista kiireistä johtuen luistelen tämän session läpi aika helpolla. Isäntänä seitsemännessä Sessiossa on siis Tuopin ääressä -blogi ja aiheena olutcocktailit.

Olen yrittänyt Black & Tan -nimisen olutsekoituksen tekoa vuosien varrella pariinkin otteeseen sen jälkeen, kun joskus taannoin bongasin netistä artikkelin siitä, miten kyseinen sekoitus kannattaa tehdä itselle mieleisistä oluista. (Jos otaksutaan, että hardcore-olutfriikit eivät tyydy perinteiseen Guinnessin ja Harp Lagerin yhdistelmään.) Black & Tanissa siis rakennetaan olutlasillinen kahdesta eri oluesta niin, että päällä on tummaa olutta omana kerroksenaan ja sen alla vaaleaa.

Salaisuus on aika yksinkertainen, mutta fysiikasta mitään ymmärtämättömänä en ollut tullut tätä ajatelleeksi. Kysymys on siitä, että jos haluaa tumman oluen ikään kuin leijuvan vaalean päällä yhtenäisenä kerroksena, tumman on oltava alkoholitilavuudeltaan vaaleaa kevyempää. Ardehan tämän luonnontieteellisen faktan jo omassa Sessio-osallistumisessaan toteaakin, vaikka myöntää silti itse tehneensä väärin päin.

Onko tämä sitten tiukasti ottaen olutcocktail, joka tämän Session annettuna aiheena oli? Ainakin Wikipedian mukaan olutcocktail voi olla joko kahden eri oluen tai oluen ja jonkin tislatun juoman yhdistelmä.

Menen joka tapauksessa nyt tällä, koska uskon, että kahden oluen sekoituksista ei ole todennäköisesti omaa erillistä sessiotakaan tulossa. Minulla ei ole sinänsä mitään myöskään oluen ja jonkin muun juoman sekoituksia vastaan, jos kokonaisuus on jollain tapaa osiaan parempi, mutta itselleni sellaista ei ole vain toistaiseksi tullut vastaan.

Tiheän sihdin läpi

Aiemmissa Black & Tan -kokeiluissani tumma ja vaalea ovat lähteneet sekoittumaan liian nopeasti, ja ainakin kaksi kolmasosaa lasista on ollut sellaista epäselvää puolitummaa sekoitusta.

Olen ajatellut, että ongelmana ei ole ollut oluiden tilavuuksien ero – koska olen ollut tietoinen tuosta fysiikan laista – vaan pikemminkin käyttämäni välineet. Olen ehkä kaatanut tumman oluen vaalean päälle liian varomattomasti, jolloin niiden rajapinta on hämärtynyt liikaa.

cofTällä kertaa sitten suoritin sekoittamisen mahdollisimman tiheäverkkoisella sihdillä ja otin ainesosiksi vahvimman vaalean oluen, jonka Alkosta löysin, ja tummaksi miedoimman. Belgialaiset tripelit jätin huomiotta, koska halusin tehdä tämän anglosaksista perinnettä kunnioittaen Brittein saarten tai Amerikan tyylisistä aleista. Näin osasiksi valikoituivat vaalealta puolelta Evil Twinin imperial IPA nimeltä Molotov Lite (8,5 %) ja tummalta – no, itse asiassa, Guinness (4,2 %).

Kuten kuvista näkyy, vaalea ja tumma olut erottuvat nyt lasissa aika selvästi omina kerroksinaan, vaikka niiden raja ei aivan viivottimella piirretty olekaan. Tähän olin tyytyväinen. No, entä miten tämä olutcocktail maistaessa toimii?

Aluksi maistuu tietysti Guinness, koska oluet ovat pysyneet aika hyvin erillään. Parin kulauksen jälkeen Guinness ja Molotov Lite alkavat sekoittua, ja on hauskaa huomata, että moderni vahva IPA ei jyrää perinteistä Guinnessiä, jossa noita IBUja eli humalointia on itse asiassa ihan huomattava määrä. Hetken aikaa tämä sekoitus maistui amerikkalaiselta black IPAlta, mikä ei ole varmasti mikään ihme.

Tämänkertainen kokeilu siis onnistui ainakin visuaalisesti mielestäni riittävän hyvin. Makujen kannalta olisin ehkä mieluiten kokeillut jonkin vielä vaaleamman, vahvemman ja ehkä suodattamattoman tupla- tai tripla-IPAn yhdistämistä vaikkapa kahvistoutiin. Tällaisia ei nyt ostosreissullani tullut vastaan, joten jäänee ensi kertaan.

BlackTan-kolme

Alla on Molotov Litea, päällä Guinnessia. Guinness vaahtosi tölkkiä avatessa, ja hiilihappotilanne näkyi aluksi myös Black & Tan -sekoituksen päällä. Jääkaapissa happo tasaantui. (Palestiinalaispanimo Taybeh ei liity tapaukseen.)

 

 

Poimintoja ja pohdintoja Brew by Numbers -näytesatsista

Kuten monesta muustakin blogista on saatu lukea, olutkauppa Pien on ryhtynyt tuomaan maahan muutakin olutta kuin sellaisia maitokauppapulloja, joita saavat myydä ulos omista olutpuodeistaan. Lontoolainen Brew by Numbers toimii nyt esimerkkinä panimosta, jolta Pien on tuonut varsin monen vahvuisia oluita, ja jatkossa Pienin kautta on siis luvassa muitakin ajankohtaisia ja/tai kiinnostavia tuottajia.

Pien-putiikin Erkki pyöri näiden oluiden kanssa kaupungilla joskus pari-kolme viikkoa sitten, kerran menin hänen kanssaan ristiin mutta toisella yrittämällä hänen onnistui luovuttaa testisatsi haltuuni. Komea Pien-pullokassi tuli kaupan (?) päällisenä. Olen sitten näitä BBNO-oluita laiskahkosti maistellut pullo kerrallaan ja alla nyt pari sanaa joistakin satsin tuotteista.

Tässä vetkutellessani Olutoppaan keskustelufoorumilla on ehditty jo kertaalleen taittaa peistä siitä, mitä bloggareihin ja heidän arvioihinsa vaikuttaa se, että ilmaista olutta putkahtelee heille panimoilta tai muilta tuotetoimittajilta. Vanha aihe sinänsä ja erilaisilla palstoilla puitu, mutta omasta mielestäni kohtuullisen mielenkiintoinen. Onko kyseessä harmaa alue? Jos kirjoitat kivammin sellaisista panimoista, jotka silloin tällöin muistavat pullolähetyksellä, kertoisitko sen? Tiedostaisitko edes, jos kirjoittaisit? Vai oletko kaikissa arvioissa objektiivisen armoton?

Itse saan näytepulloja harvoin, ehkä siksi että tämä blogi ei ylipäätään ole kovin paljon painottunut oluiden arviointiin enkä myöskään harrasta reittaamista muualla netissä. (Tai sitten jostain muusta syystä.) Silloin kun niitä tulee, täytyy kai myöntää, etten osaa sataprosenttisen varmaksi sanoa vaikuttaako arvioihini se, että olut on saatu jostain eikä itse Alkosta tai baarista hankittu. Ilmaisuus ei ole itselleni mikään tärkeä tekijä, mutta ihminen kun olen, niin kyllähän se sympaattiselta tuntuu, että joku pienyrittäjä (no pun intended) erikseen pakkailee tuotteita postiin meikäläistä varten tai toimittaa niitä henkilökohtaisesti.

Totta kai aivojen toinen puolisko tietää, että bisnes on bisnes ja niin poispäin. Sama pieni sympatia toki herää silloinkin, jos kyseinen oluentuoja ei esimerkiksi ole vielä kaupallinen toimija, joka elättää itsensä oluthommilla. Eli jääköön tämä kysymys osastoon henkimaailman asiat. En ole itse ammattimainen oluttoimija, joten en koe toistaiseksi tarpeelliseksi asettaa itselleni tiukkoja ammattimaisia standardeja, mitä tulee tämän blogin tekstien motiiveihin tai aiheiden käsittelytapoihin – ainakaan kaikilta osin. Objektiivisuuteen totta kai pyrin omissakin arvioissani, parhaani mukaan.cof

Mutta asiaan, mutta asiaan 

Brew by Numbers siis. Se, mitä tästä lafkasta ensimmäisenä tulee mieleen, on erikoinen – jotenkin tieteellisen oloinen – tapa nimetä panimossa tuotetut oluet. Minulla ei totta puhuen ole kovin paljon aiempaa omakohtaista kokemusta Brew by Numbersin tuotteista, vaikka toki nimi ja etikettien design on vanhastaan olutkaupoista tuttu. Ainoa olut, jota varmuudella muistan maistaneeni, on belgialaisen tripelin versiointi BBNO 14|04 Tripel Hallertau Blanc. Siitä joskus viime tai toissa vuonna tykkäsin. Pienin toimittamissa pulloissa tyylilajit ovat pikemminkin angloamerikkalaisia.

BBNO 55|06 Double IPA Galaxy & Mosaic (8,2 %)

Tämä on witbierin tai ananasmehun värinen, todella vaalea olut, jonka ensituoksussa on raikkaan trooppista hedelmää. Suutuntuma on varsinkin alussa sakean NEIPA-mainen, vaikka olutta ei erikseen ole New England -etuliitteellä varustettu. Tämä on siis double IPA. Oluen lämmetessä tuoksuun tuntuu tulevan mukaan jotain sipulin tapaista, mikä ei ole kokonaan miellyttävä piirre mutta kenties jommankumman humalan normaali ominaisuus. Humalan katkeruus ei ole mitenkään piilossa, vaan tuntuu ananaksisen ja mentolisen maun reunoilla väliin aika pistävänäkin. Tässä on tuoreen humalapommin ronskia otetta tallella; tosin kun pullotus on tapahtunut 20.11.2017 ja käyttöajaksi on läntätty neljä kuukautta, niin loppu kuitenkin jo häämöttää. Ihan parhailla tulilla ei tuossa suhteessa siis olla, mutta tosiaan humalalähtöinen hienous ei vielä pääosin ole  muuttunut sellaiseksi vanhaksi sitrusöljyksi joka tarraa kitalakeen kuin pihka sormiin.

BBNO 70|01 Double Red Citra Centennial Loral (8,2 %)

Olut on kollaboraatio Cloudwaterin kanssa ja nyt päiväykset ovat niinkin kuosissa, että pullotuspäivästä 8.1.2018 on vasta puolisentoista kuukautta. Siirappisen punertava olut on lasissa hyvin samea. Oluen tuoksu on karamellinen ja maltainen, mutta maku on lähempänä normaalia jenkki-(D)IPAa kuin mitään amber/red-akselin toffeeunelmaa. Tästä oluesta jää ainakin minulle aistijälkenä lähinnä aikamoisen ankara katkeruus, vaikka humalat tuntuvatkin tuoreilta. En tiedä mitään reseptistä tai siitä, paljonko etiketissä mainittuja kolmea humalalajiketta on tähän keitokseen tyrkätty. Greipin valkoisen aluskuoren ja havumetsän makuinen katkero kuitenkin puree nyt siihen malliin, että oluen muut ominaisuudet jäävät ainakin omaan makuuni turhan kauas katsomon takaosaan. Näillä katkeroilla mennään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Voin todeta for the record, että tässä on pätevä lajinsa edustaja, mutta mallaspohjaa saisi omaan makuuni olla enemmänkin.

BBNO 08|06 Stout Oatmeal (5,5 %)

Maistelen tätä nyt rinnakkain Brew by Numbersin toisen stout-sarjaan kuuluvan oluen (88|07 Stout Coffee Milk) kanssa. Kumpikin on erittäin lempeä olut, humala on edellisistä poiketen hyvin taka-alalla ja kahden oluen väliset erot pääsevät selkeästi esiin. Oatmeal (5,5 %) on oma suosikkini, sillä siinä on vähän enemmän potkua, enkä tarkoita pelkästään alkoholia, jota sitäkin on hieman 4,7-prosenttista milk stoutia tuhdimmin. Yllätyksiä kumpikaan näistä ei myöskään tarjoa, vaan oluet ovat oivia tyylilajiensa edustajia, sellaisia lähes neljän tähden oluita. Kahvin syvyys ja laktoosin makeus tuntuu maitostoutissa, ja kaurastout on puolestaan lämmin, lakritsisen tumma ja leudon paahteinen makupommi, pienellä mämmisellä, ehkä luumuisella vivahteella vaikka makeutta tässä ei ylenpalttisesti olekaan.

Yhteenvetona: vaikka kaikki maistelluista oluista eivät kuuluneet ihan henkilökohtaisiin suosikkioluttyyleihini, Brew by Numbers on kiinnostava panimo. Tuotteet ovat laadukkaita, ja panimon tapa tutkia oluttyylien erilaisia aspekteja – ja tehdä se näkyväksi erikoisen numerointijärjestelmän avulla – on omaperäinen. (Toki numerosysteemistä käy myös ilmi, että BBNO:lla on esimerkiksi ilmeisesti 30 eri saison-reseptiä, mikä on ehkä jo puolittain outoa.) Joka tapauksessa pisteet näistä maahantuontiponnistuksista Pien-kaupalle.

Stout RullQuin – mengbier-perinteen tummempi puoli

Tein muutama vuosi sitten Olutpostille haastattelun vasta avatulta gueuze-sekoittamolta Tilquiniltä, jossa omistaja Pierre Tilquin kertoili tunnelmistaan Belgian ensimmäisenä uutena gueuzen valmistajana viiteentoista vuoteen sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Muistaakseni juttu julkaistiinkin lehdessä.

Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että Tilquinistä sukeutuisi yksi puhutuimmista belgialaisista oluentuottajista ja että hänen gueuzensä tulisivat vastaan ties missä olutkaupoissa, -baareissa ja -tapahtumissa eri maissa. Koko homma näytti alussa niin paikalliselta ja pienimuotoiselta, siitäkin huolimatta että hän jo paljasti melko suuren osan ennakkokysynnästä tulleen Atlantin takaa. En ylipäätään tajunnut lainkaan tuossa vaiheessa vielä, miten iso juttu hapanoluista craft beer -kuvioissa tulisi.

PierreTilquin

Pierre Tilquin ja lambic-tynnyrit.

Samassa artikkelissa oli kainalo läheltä liippaavasta aiheesta eli sekoittamispohjaisista oluista Belgiassa yleensä. Oluiden valmistaminen sekoittamalla oli Belgiassa ennen vanhaan yleistä muuallakin kuin lambic-alueilla. Joka toisella panimolla oli sata vuotta sitten valikoimassaan jokin sekoitettu olut, mengbier. (Näin minulle kertoi toinen De Ranke -panimon dynamoista, Nino Bacelle.)

Varsinkin jonkin vaalean pintahiivaoluen ja lambic-tyyppisen happaman vanhan oluen sekoittaminen oli tyypillistä. Kun säilytysolosuhteet eivät olleet sitä mitä nykyään, turhan rankaksi päässyttä happamuutta saattoi säädellä lisäämällä mukaan tuoretta olutta.

Edessäni on nyt pullo jotain vähän muuta mutta ehkä kuitenkin samasta muotista veistettyä. Tilquinin ja Brasserie de Rullesin yhdessä kehittelemä Stout RullQuin on puutynnyreissä Tilquinin sekoittamolla kypsynyttä sekoitusta, jossa on 7/8 Rulles Brune -oluetta ja 1/8 lambicia. Olut on viettänyt kahdeksan kuukautta puutynnyreissä ja sen jälkeen käynyt puoli vuotta pullossa.

cofSekoitussuhteesta huolimatta lambic lyö vahvasti läpi tämän oluen tuoksussa ja dominoi jossain määrin myös makua. Lambicin navettamaisuus ja katkera happamuus ovat läsnä. Oluen väri on toki tummanruskea, ja erityisesti jälkimaussa mutta pitkin matkaakin belgialaisen stoutin kevyt, poltetun sokerin häivähdys on mukana. Hetkittäin tuntuu vahvempikin savuinen, metsäinen tummien maltaiden pohja. En itse asiassa muista Rulles Bruneä maistaneeni, joten en osaa tarkemmin määritellä miten juuri se vaikuttaa tämän oluen makuun. Ratebeer luokittelee Rulles Brunen Belgian ale -kategoriaan eikä stoutiksi, joten mustista mustin stout se ei taida olla.

Varsinaista makeutta en juurikaan tässä oluessa maista, liekö villihiiva polttanut sen pois. Jokin ongelmakin tekijöillä on tämän oluen käymisessä ollut, ja sen vuoksi tästä (7 %) oluesta on olemassa myös vahvempi 8,5-prosenttinen versio. (Due to oversaturation in the bottle, this beer was put again in oak barrels, and then bottled for a second time.)

Loppumaussa tuntuu ehkä humalaakin vähän enemmän kuin pelkässä lambicissa, ei nyt missään tapauksessa paljon mutta kuitenkin. Rulleshan on tullut tunnetuksi varhaisena amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttäjänä Belgiassa, mutta Brunen humalaprofiilista minulla ei ole mitään tietoa.

Kun tutkailin tilannetta Belgiassa tuota edellä mainittua artikkeliani varten vuonna 2010 tai 2011, onnistuin bongaamaan De Ranken lisäksi kaksi muuta panimoa, jotka myivät pulloissa lambic-pohjaisia olutsekoitteitaan. (Panimot olivat Dilewyns ja Kerkom, ja joka kerta kyse oli lambicin ja vaalean pintahiivaoluen yhdistelmästä.) Lisäksi baareissa saattoi esiintyä joskus sekoitteita. Hommelhof Watoun kylässä myi hanasta vehnäoluen ja Kapittel Abt -luostarioluen kombinaatiota, ja brysseliläisen A la Bécasse -baarin lambic blanche on saattanut sekin olla ainakin alun perin jonkinlainen sekoitus (siis muidenkin kuin erilaisten lambicien).

Craft beer -sukupolven kiinnostus tynnyrikypsytystä kohtaan on varmasti omiaan kiihdyttämään myös sekoitettujen oluiden tynnyröintiä ja ehkäpä muitakin miksauskokeiluja. En ole viime aikoina seurannut edes Belgian tilannetta tältä osin, mutta tämä Stout RullQuin on joka tapauksessa ollut maisteltavissa ainakin joissakin yhteyksissä jo 3–4 vuoden ajan. Ihan mielenkiintoinen kokeilu on tosiaan kyseessä, ja hauskaa ettei vanha belgialainen mengbier-harrastus ole päässyt vieläkään painumaan täydelliseen unholaan.