Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

Mainokset

Onko hyvä idea myydä Westvletereniä omana oluenasi

Virolaispanimo Lehe Pruulikoda aiheutti pientä värähtelyä vesilasin pinnassa järjestämällä Tallinn Craft Beer Festivalin yhteydessä tempauksen, jossa panimon uutuustuote Monky Business ”paljastuikin” maailman parhaana oluena palkituksi Westvleteren-luostariolueksi.

Olen jälleen yksi niistä harvoista suomalaisista olutfriikeistä, jotka eivät olleet viikonloppuna Tallinnassa, joten huutelen mielipiteitäni täältä Suomenlahden vastarannan puskista. Kyseisen käytännön pilan motiivi oli kuitenkin melko ilmeinen – näin toisen käden tietona kuultunakin – eivätkä oluttyyppien reaktiotkaan suoranaisesti yllätä.

Oliko oluteliitin vedättäminen yhdessä lähialueen merkittävimmistä oluttapahtumista siis panimolta hyvä vai huono veto?

Luultavasti reagointi tällaiseen kepposeen on ainakin osalla meistä tunnepohjaista ja riippuu siitä, miten suhtaudumme joko kunnianarvoisaan Westvletereniin tai sitten nenäkkääseen Leheen itseensä. Oman mausteensa soppaan voi tuoda se, jos maistoit Monky Businessiä paikan päällä ja menit (ymmärrettävästi) lankaan.

Ne, jotka suhtautuvat olueen akateemisen etäisesti, näkevät asiassa lähinnä mielenkiintoisen ihmiskokeen, joka toki paljastaa yhtä ja toista oluenystävien ääneen lausumattomista tai tiedostamattomista arvostuksista ja vaikuttimista.

Supper_Flickr_Dennis-Jarvis-CC-BY-Sa-2-0-attMaailman paras olut?

Käsitys Westvleterenin oluesta numero 12° maailman parhaana oluena perustuu Ratebeerin listauksiin, joissa tuo olut komeilee esimerkiksi juuri nyt Top 50 -listan toiseksi parhaana. Se on roikkunut aivan kärjen tuntumassa viimeiset kymmenen vuotta ja napannut useampana vuonna ykkössijoja.

Toki belgialaisen oluen auktoriteetit arvostivat ”Westyä” jo ennen Ratebeerin ja muiden arviointipalvelujen aikakautta. One of the world’s great barley wines, kirjoitti Tim Webb vuosien 1998, 2002, ja 2006 Good Beer Guide to Belgium -painoksissa ja antoi oluelle täydet viisi tähteä. (Erikoiselta tuntuvasta tyyliluokittelusta ei kannata hämmentyä.) Vuonna 2009, Ratebeerin lietsoman TW12-huuman ollessa kiihkeimmillään, Webb nappasi puolikkaan tähden pois.

Westvleterenin oluiden hankala saatavuus on aivan epäilemättä vaikuttanut niiden lähes yliluonnolliseen karmaan – niitähän ei ole laajemmassa mittakaavassa myytävänä muualla kuin luostarin omalla myyntipisteellä keskellä Belgian maaseutua.

Tämä saavuttamattomuuden ja siitä johtuvan suhteettoman suuren arvostuksen yhdistelmä on toisaalta osasyynä myös Lehen tempauksen tapaisiin kriittisiin reaktioihin Westvletereniä (tai sen mainetta) kohtaan. Kun asioita nostetaan näin massiivisille jalustoille, aina löytyy halukkaita ampumaan niitä alas. Lasken tähän joukkoon myös usein haukkumani ruotsalaisen Den stora ölresan -tv-sarjan Belgia-jakson.

Lehen tapauksessa kysymys on joka tapauksessa varmasti enemmänkin yrityksestä riisua Tallinnan festareilla vaikuttavien olutkeisarien uudehkoja vaatteita kuin Westvleterenin munkkien valkoisia kaapuja.

Itselleni Westvleteren 12° ei ole maailman paras olut – joskaan se ei ole ole ollut ikinä kovin kaukanakaan suosikkilistani kärkipäästä. Ilman tuota erikoista ihmemainetta, jolla Westvletereniä on aikoinaan paiskattu, olutapinoiden koijaamiseen olisi ehkä sopinut paremmin Rochefortin kymppi, tunnistettavampi ja maultaan tasapainoisempi trappistiolut? Olettaen siis, että siinäkin tapauksessa osa olisi mennyt helppoon.

Osuiko kikkailu omaan leukaan?

Mitä sitten seuraavien päivien reaktiot olivat esimerkiksi suomalaisilla olutfoorumeilla?

Lehe tarjoili Westvletereniä omanaan. Ketään ei kiinnostanut, tylytti blogistikollega Arde keskustelupalstalla hieman lakoniseen tapaansa.

Mitättömän virolaispanimon tuotoksena monet tuomitsivat ”Westyn” epäonnistuneena tai tylsänä. Näin muotoili puolestaan Suomen Olutoppaan Facebook-sivun ylläpito.

Joukossa oli myös kommentteja, joissa Lehen tempausta kehuttiin tervetulleena ja hauskana piikkinä vakiintuneiden käsitysten kylkeen.

Saavuttiko Lehe Pruulikoda siis keskustelunavauksellaan sitä keskustelua, jota Westvleteren-kuplasta ehkä pitäisi käydä? Auttoiko panimo meitä näkemään elämää suuremman Westvleterenin sellaisena maallisena oluena, joka se taivaallisen maineensa takana oikeasti on? Nostiko huiputus Lehen pisteitä silmissämme itsenäisesti, anarkistisestikin ajattelevana käsityöpanimona?

En vastaisi mihinkään kysymyksistä yksiselitteisen myöntävästi.

Ylipäätään kannatan lämpimästi sitä, että oluista esitetty kritiikki – olipa se ylistävää tai maanrakoon lyttäävää – alistetaan sekin puolestaan arvioinnille. Onko kritiikki validia ja kertooko se kohteestaan sen, mikä meidän kuluttajina kannattaa tietää? Yksi tällaisen kritiikin kritiikin väline on jonkinlainen etäännyttäminen: analysoitavan kohteen valaiseminen sellaisista suunnista, joista lamppuja ei siihen normaalissa arvottavassa keskustelussa kohdisteta.

Niinhän Lehe nyt teki: entä jos Westvleterenin munkit seisoisivat tallinnalaisella olutfestarilla tavallisissa ruutupaidoissa nimettömän, brändittömän ja historiattoman keginsä takana? Rakastuisimmeko heidän olueensa ensi silmäyksellä niin, että se komeilisi jo samana iltana nettilistojen kärjessä? Millaisia pisteitä Ratebeeriin tai Untappdiin ropisisi?

Kulttuurikritiikin näkökulmasta olisi ollut osuvampaa yrittää ampua alas joku uudemman IPA-buumin kirkkaimmista kiintotähdistä. Nykyisen käsityöolutsukupolven suhtautuminen belgialaisen oluen klassikoihin on joka tapauksessa terveen kriittinen. Me 1990- ja 2000-lukujen pienpanimofanit ehkä vielä syyllistyimme joissakin tapauksissa tarpeettomaankin idolatriaan Belgian ihmeiden saralla, mutta sekään ei varsinaisesti ole Westvleterenin munkkien vika.

Selityksiä sille, miksi suhteellisen kokeneetkin oluenmaistelijat ehkä antoivat legendaariselle Westvleterenille Tallinnassa heikkoja tai keskinkertaisia pisteitä, on monia. Jo sokkomaistelu sinänsä on siihen tottumattomille luultavasti aivan eri kaliiberin arviointitilanne kuin sellainen, jossa käytettävissä on etiketti ja muuta taustatietoa.

Lisäksi, kuten nettikeskusteluissa todettiin, belgialaisen hiivapitoisen olutpullon sisältö muuttaa muotoaan, jos se kaadetaan ämpärin, kegin ja hanan kautta festarilasiin. Näinhän Lehe näyttää tehneen, koska Westvleterenin luostari ei olisi heille valmista kegiä myynyt. Toisaalta paljon on puhuttu siitäkin, ettei Westvleteren 12° ole muutenkaan tuoreena parhaimmillaan vaan vaatii kellarivarastointia.

Paljon on kiinni siitä, keneen uskomme ja keneen emme. Lehen aloittamaa ajatusleikkiä voi myös tietysti jatkaa. Entä jos Westvleterenin olutta olisikin tarjonnut omana quadrupel-uutuutenaan esimerkiksi Põhjala, joka nauttii kansainvälisen olutkansan keskuudessa suurempaa suosiota ja uskottavuutta kuin uudempi ja paikallisempi Lehe? Entä Mikkeller, Buxton tai Omnipollo?

Lehelle tempaus tuotti varmasti tavoiteltua näkyvyyttä, mutta laariin satanut huomio ei välttämättä ollut niin positiivista kuin panimo olisi saattanut toivoa.

Ja sittenkin, panimon nettisivuillaan lauantaina julkaisema saateteksti oli perussanomaltaan hyvä. Olutihmiset antavat liikaa painoarvoa Ratebeerin ja muiden vertaisarvioinnin kanavien mielipiteille – ehkä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olutta arvioivia ihmisiä on maailmassa aina paljon enemmän kuin oluen asiantuntevaan ja kriittiseen arviointiin kykeneviä ihmisiä.

En tietenkään väitä kuuluvani itsekään sataprosenttisesti viimeksi mainittuun joukkoon. Minullakin on omat auktoriteettini, ja silloin tällöin päädyn huomaamaan, etten kaikkia heidänkään mielipiteitään allekirjoita. En voi myöskään olla jossain määrin luottamatta Ratebeerin kaltaisten kollektiivien joukkovoimaan, vaikka yritän pitää mielessäni, millaisia vääristymiä aiheutuu, jos miljoonat kärpäset yhtäkkiä ovatkin väärässä.

Kolme poimintaa: Nederlanden 1467 -oluet, Captain Corvus

Hollantilaisia ja belgialaisia oluita oli tarjolla suomalaisen kauppakeskuksen käytävänmutkassa.

Pubi nimeltä Captain Corvus laittoi taannoin Olutkoirankin sähköpostiin tiedotteen Hollannin ja Belgian oluiden tapahtumastaan. Noita kahta maata jonkin verran kolunneena koin miltei velvollisuudekseni tehdä festareille jonkinlaisen visiitin, kysehän siis ei ollut sen kummemmasta kuin muutaman sikäläisen panimon vierailusta Corvuksen hanoissa ja jääkaapeissa.

Blogistin aikataulut olivat ulko-oluellisista syistä vähän tiukat ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pikainen pistäytyminen arkena after work -aikaan. Muutama muukin asiakas oli jo ennättänyt paikalle, ja yhdessä pöydässä puhuttiin jopa hollantia. Pöydällä lojuvat lasinaluset olivat Klein Duimpje -panimolta, ja heidän oluensa olikin yksi niistä, joita etukäteen olin suunnitellut maistavani. Panimon nimi merkitsee Peukaloista ja jonkinlainen menninkäinen lasinalusissakin virnuili.

mdeBlauwe Tram eli Sininen ratikka oli vehnämaltaalla ja korianterilla ryyditetty tripel, jonka humalapuolesta vastaavat panimon antamien tietojen mukaan Challenger- ja Saaz-lajikkeet. Ensin mainittu toi brittiläistä tuntua hedelmäiseen tuoksuun. Maku ei kuitenkaan valloittanut, vaan tämä oli tripeliksi yllättävänkin heikko esitys, makean kukkainen ja hanakaljamainen. Hanakaljamaisella tarkoitan, että taustalla maistui jokin keitetty kasvis, jota tuoteselosteesta ei löydy.

Hollantilaisilla pitäisi belgialaiset oluttyylit olla periaatteessa hallussa, koska heillä on suurin piirtein pisimmät perinteet Belgian ulkopuolella luostarioluiden, witbierien sun muiden valmistamisesta. Ainakin puolen tusinaa pienpanimoa teki niitä siellä jo 1980-luvun lopulla, ja nykyään kymmenet elleivät sadat. Joukkoon varmasti mahtuu isompia ja pienempiä onnistumisia.

Seuraavaan pikkutuoppiin tilasin vahvahkoa saisonia, jonka nimi Deux Amis viittaa siihen, että olut on syntynyt yhteistyössä kahden tunnetun belgialaisten oluiden osaajan kesken. Kaverukset ovat siis The Lost Abbey Brewing Company, joka on toiminut Kalifornian San Marcosissa reilun kymmenen vuoden ajan, ja Belgian tunnetuin maatilapanimo Dupont, jolla on noin 250-vuotinen historia.

Corvus_Deux-AmisEn ollut aiemmin maistanut Deux Amis’ta, mutta odotukseni olivat korkealla ja yllätys kova, kun toinenkin näillä festareilla nauttimani lasillinen jäi hieman pettymykseksi. Aiemmin lukemieni arvioiden perusteella tämän pitäisi olla tyylikäs yhdistelmä Belgiaa ja Uutta maailmaa, vähintäänkin samassa mitassa kuin Malmgårdin Amarillo Tripel.

Amerikkalainen humala ajoi nyt katujyrän lailla kaiken saisonmaisuuden yli, ja pieni mutta karskin tuntuinen happamuus ei täydentänyt sitä vaan kävi tässä lasillisessa omaa sotaansa. En ole kovin hyvä analysoimaan oluiden makuja systemaattisesti, joten en tiedä, oliko hapon alkulähteenä ärhäkkä humala vaiko jokin käymiseen liittyvä. Kombinaatio jäi silti omissa kirjoissani hieman miinuksen puolelle. Tekisi mieli maistaa samaa olutta pullossa – hanaolutkin on joskus arvaamaton olento.

Anteeksi ei pyydellä, armoa ei anneta

Corvus_Sans-PardonVuonna 2004, kun imperial stoutit eivät olleet vielä pesiytyneet olutihmisten perusruokavalioon Euroopan mantereella, oma käsitykseni hyvästä vahvasta stoutista kiteytyi Hercule-nimiseen belgialaisolueen. Kyseinen Hercule on sittemmin saanut innoittajansa Poirot’n viiksekkään hahmon uutta etikettiään koristamaan, ja mainio olut se on edelleen, vaikka kilpailu vahvan stoutin markkinoilla onkin niin paljon kiristynyt.

Hercule ei kuitenkaan ollut nyt paikalla Captain Corvuksen olutfestivaaleilla. Sen sijaan lyhyen visiittini kolmas ja viimeinen olut oli Sans Pardon, 11-prosenttinen imperial stout belgialaiselta De Dochter van de Korenaarilta. Olin pelännyt amerikkalaistyyppistä armottoman humaloinnin ja paahteisuuden yhdistelmää, mutta tämä olut operoi nimestään huolimatta poirotmaisen hienovaraisesti. Tummaan luumuun ja hieman dubbelmaiseen suklaisuuteen kallistuva Sans Pardon oli tasapainoinen ja tyylikäs, ja jos se tosiaan jotain muistutti, niin vanhaa kunnon Herculea.

Sijainniltaan De Dochter van de Korenaar -panimo kyllä sopi tähän festivaaliin harvinaisen hyvin. Sen kotipaikkahan on Baarle-Hertog, belgialainen kylä, jota Alankomaat ympäröi joka puolelta. Olen paikan päällä käynytkin, ja muistelen valtakunnanrajan kulkeneen esimerkiksi erään juomatukun myymälätilojen halki. Poimit oluesi kärryyn Belgian puolella ja maksat ne Hollannissa. Nykyään tällainen on lähinnä hauska kuriositeetti, mutta aikoinaan kai piti vähintään muistaa, mitä valuuttaa kassalle missäkin tarjosi.

Tällä festarivisiitillä vain yksi kolmesta oluesta sattui osumaan napakymppiin omassa maussani, mutta siinä oli tuuripeliä eivätkä Captain Corvuksen panimovalinnat takuulla huonoja olleet. Nostankin baarin taustajoukoille hattua tästä avauksesta. Alankomaat ja Belgia ovat monipuolisia olutmaita, ja tasokkaista panimoista tuskin tulee pulaa. Ehkä ensi keväänä taas?

Se oli todellista ja se oli alea

Tapahtumaraportointia Espoosta sekä vähän muuta pohdintaa aiheesta ja aiheen vierestä.

Olin jo melkein sijoittanut viime viikon lopulla pidetyn Gallows Bird Real Ale Festivalin siihen kategoriaan olutkokemuksia, jotka eivät syystä tai toisesta poi’i blogimerkintää. Sattumalta huomasin, että Tyttö ja tuoppikin oli postannut tapahtumasta vasta muutamaa päivää myöhemmin, joten kannan kuitenkin oman pienen korteni kekoon.

mde

Lasissa XT 4 Mellow Amberia.

 

Siitä ei kiikastanut, etteikö synnyinkaupunkini parhaassa baarissa jo kahdettakymmenettä kertaa järjestettävä real ale -tapahtuma olisi kirjoituksen arvoinen. Se on monellakin tapaa. Täytyy ihailla ensinnäkin sitä, että sekä organisaattoreilla että oluenystävillä on riittänyt intoa ja harrastuneisuutta kokoontua perinteikkään asian äärelle vuosi vuoden jälkeen.

Valikoima Gallowsin hanoissa oli nytkin monipuolinen ja toi luullakseni hyvin esiin sitä, miten brittiläinen cask-politiikka toimii eri oluttyyleissä ja eri tyyppisillä panimoilla.

Oma visiittini festareille jäi vain sen verran lyhyeksi, etten oikein tiennyt, onko minulla tarpeeksi sanottavaa tapahtuman annista. Tarkoitus oli tehdä perusteellisempi isku paikan päälle vielä toisena festivaalipäivänä, mutta kaveri, jonka kanssa lähtö oli alustavasti sovittu, joutui perumaan iltaan jatkuneen työpäivän vuoksi. Niinpä Olutkoira lusmuili eikä jaksanut hypätä ”vihreän bussin” kyytiin toista kertaa.

Minä ja real ale (jos kiinnostaa)

Myönnän ihan mielelläni, etten ole mikään tämän anniskelutavan asiantuntija. Ei paljon puutu, ettenkö pysty luettelemaan kerrat, jolloin olen real alea juonut. Paikat ja ajat siis, en toki tuopin tarkkuudella, jos ja kun saman illan aikana on mennyt useampia lajeja.

Ikimuistoisimmat real ale -pintit voi laskea yhden käden sormilla – ja tämä ei siis johdu siitä, että valtaosa olisi ollut huonoja, vaan siitä, että kokonaismäärä on vain niin pieni. Yksi parhaista oli Old Peculier jossakin Norwichin pubissa, jonka nimeä en enää muista. Toinen oli nimettömäksi jäänyt mild ale Manchesterin Wilmslow Roadilla, olisiko pubi ollut The Victoria? Kolmas oli Marblen Manchester Bitter panimon omassa Marble Arch -pubissa.

cof

Marblen kryptinen viesti Gallows Birdissä.

 

Kaksi viimeistä varsinkin opettivat minulle, että yksinkertaiset – ja mannermaisittain erittäin miedotkin – oluet voivat toimia aivan täysillä cask-tarjoiltuina. Ne olivat raikkaita, luonteikkaita ja antoivat ajateltavaa. Old Peculier taas on myöhemmin opettanut sen, että hyvä cask-olut ei välttämättä toimi pullosta kaadettuna ollenkaan.

Suomessa en ole juurikaan tullut tilanneeksi real alea baareissa. En osaa sanoa miksi. Pitäisi tehdä niin useammin. Tosin nimenomaan Gallows Birdissä tämä kyllä ei ollut ensimmäinen kerta.

Tuolla Manchesterissäkin tulin sentään viettäneeksi muutaman kuukauden opiskelijana. Näin jälkikäteen tuntuu absurdilta, että opiskelukavereiden kanssa rentouduimme iltaisin tuijottaen Frendien uusintoja ja juoden puolalaista lageria tölkistä. Kai sitä olisi voinut raahautua pubiinkin.

Myös huonoa real alea olen juonut. Erityisesti tulee mieleen eräs Oxfordin keskustan pubi, jonka olisi kyllä tällainen oluenkäsittelytaito pitänyt hallita. Hapan olut, jonka ei ole tarkoitus olla lainkaan hapanta, ei ole mikään suoranainen pubi-illan pelastaja.

Mihin oranssit poletit vaihtuivat?

Istahdin Gallows Birdin pöytään ensimmäisen festivaalipäivän alkuillasta, jolloin paikan päällä oli vielä varsin rauhallista. Ajatukseni oli ottaa muutama half-pint ja tehdä niitä nauttiessa sotasuunnitelmaa toiselle päivälle. Kun kertausharjoitusta ei nyt tullut, tässä ne ensimmäisen päivän merkinnät.

cof

Ohjelma ja pelimerkki.

 

Perusbittereillä oli tarkoitus lähteä liikkeelle. XT 4 Mellow Amber (3,8 %) oli sen vahvuinen, etten näin mietoja oluita juuri muuten kuin tästä maasta ja tässä formaatissa ole oikeastaan juonutkaan. Keveys kyllä tuntui, eikä ihme kun ajattelee, millaisia tököttejä tähän verrattuna ovat useimmat säännöllisesti juomani oluet. Bitterin elementit olivat kuitenkin hyvässä balanssissa, runko koostui karamellimaltaan ja rapean brittihumalan kepeästä tasapainottelusta.

Samaa osastoa laajasti ottaen edustivat vielä East London Brewingin Nightwatchman (4,5 %) ja Tim Taylorin Landlord (4,3 %). Yövahti oli ennestään minulle tuntematon olut ja toimi ihan hyvin. Hiilihappoa tuntui olevan real aleksi melko paljon. Olut taisi olla näistä tummasävyisin, ihan mukavaa pieneen paahteisuuteen viittavaa makua ja aika hillitysti humalaa. Klassikko-Landlordissa yllätti jonkinlainen melko vahvakin mustaherukkaisuus, joka täytyy nyt tämän osa-alueen amatöörinä pistää vain caskissa tapahtuvien yliluonnollisten asioiden piikkiin. Ehkä joku muu osaa valottaa asiaa.

Hiukan paranormaalien ilmiöiden äärellä oltiin myös walesilaisen Tiny Rebelin Cwtchissä (4,6 %), joka festariesitteen mukaan oli Great British Beer Festivalin vuoden olut 2015. Humalaprofiililtaan trooppisen hedelmäinen olut edusti edellisiin verrattuna brittiläisten cask alejen uudempaa, Uudesta maailmasta vaikutteita saanutta sukupolvea. Itseäni oudoksuttanut piirre oli multainen sivumaku. Kokonaisuutena Cwtch oli miellyttävä kokemus.

Kahdesta maistamastani jenkkivaikutteisesta oluesta suosikiksi jäi ehkä Odyssey-panimon vaaleankeltainen Revenant (5,4 %). Festariohjelman mukaan tällä hetkellä tätä proto-olutta on maailmassa vain tämä cask. Ohjelmalehtinen mainostaa katkeruutta, mutta se ei omiin makunystyröihini nyt purrut kovin kovaa. Mieleen jäi päällimmäisenä maukas hedelmäpurkka, jota reunusti hento havumetsän tunnelma.

Brittiläinen cask-debatti leimahti taas

Real alen kotimaassa on eletty jo muutaman vuoden ajan erikoisen jännitteen kanssa, joka syntyy siitä, että uudemmat käsityöpanimot eivät ole suostuneet tunnustumaan perinteisen tynnyrioluen ylemmyyttä.

Viimeksi mainitut panimot ovat jaelleet oluitaan jopa kirotuissa kegeissä, joita real ale -käsitteen aikoinaan lanseeranneella kuluttajajärjestö Camralla on ollut lähes ylipääsemättömiä vaikeuksia hyväksyä – senkin jälkeen, kun kegejä käyttävien uusien pienpanimoiden hyvistä aikeista on jo varmistuttu.

Täältä voi lukea oman viimekeväisen tiivistykseni brittien kipupisteistä.

Viimeisin käänne näytelmässä on ollut pelko siitä, että caskin eli real alen kannattajat olisivat alkaneet livetä joukoista. Joitakin merkkejä on nähty, mutta toistaiseksi huoleen ei liene suurta aihetta.

Tähän mennessä tapahtunutta on, että vasta pari vuotta vanha mutta jo vaikutusvaltainen craft-panimo Cloudwater on ilmoittanut lopettavansa cask alen valmistamisen. Vaikka real ale ei sinänsä ole näiden uudempien käsityöläismestarien pääasiallinen juttu muutenkaan, tällainen ilmoitus aiheuttaa kuitenkin brittiläisessä mielenmaisemassa aikamoisia järkähtelyjä. ”Onko Cloudwater-uutinen maailmanloppu?” Tällä retorisella kysymyksellä erittelytaitoiset bloggaajat Boak ja Bailey otsikoivat oman analyysinsä aiheesta.

Toinen alkuvuoden jymypommi tällä rintamalla oli lehtijuttu, jossa pitkän linjan olutvaikuttaja, kirjailija-toimittaja Pete Brown kertoi lopettaneensa cask alen juomisen laatuongelmien takia.

Tai ”enimmäkseen lopettaneensa”.

Tai oikeastaan lähinnä kyllästyneensä huonolaatuiseen cask aleen.

Nettihermostus, jota Britanniassa yhtään tälle alueella osuvista lausunnoista – tai väärin ymmärretyistä tai toimittajan väärin muotoilemista uutisista – voi saada osakseen, kuvastaa hyvin real ale -establishmentin ja craft-haastajien välistä jokseenkin tulehtunutta ilmapiiriä.

Britit kyllä osaavat keskustella aiheesta sivistyneesti, mutta lataus on kuitenkin selvästi aistittavissa. Taustalla on tosiaan ennen kaikkea pelko cask-kulttuurin vähittäisestä hiipumisesta vaiheessa, jossa sen puolesta on taisteltu vahvan kuluttajaliikkeen voimin viimeiset 45 vuotta.

Suomessa real ale on toki marginaalinen ilmiö, koska se on peribrittiläinen juttu ja matkustanee melko vaivalloisesti. Edellä mainittua olutkulttuuripoliittista taustaa vasten tuntuu kuitenkin erityisen hyvältä juuri nyt, että Gallowsin Real Ale Festival paitsi voi hyvin, myös pyrkii tarjoamaan hyvää cask-tuotantoa sekä pitkän linjan pienpanimoilta että uudemmilta jenkkicraft-leiriin lukeutuvilta tulokkailta.

White Russian IS & muut Varsovan olutfestivaalin kummajaiset

Puolan craft beer -harrastajat kokoontuivat viikonloppuna Warszawski Festiwal Piwa -tapahtumaan. Minulle tämä oli toinen peräkkäinen vuosi.

Viime syksynä tapahtuma houkutteli Legia Warszawan kotistadionille 14 000 festivaalivierasta, uusimpia lukuja en ole vielä nähnyt. Puolassa on monia vuotuisia craft beer -tapahtumia ja tämä on joka tapauksessa vähintäänkin isoimmasta päästä. Tupa oli ainakin lauantaina illansuussa jälleen varsin täynnä. Järjestäjien mukaan oluitaan tarjoili nelisenkymmentä panimoa yli 250 hanasta.

cof

Waszczukowen tiski.

Valtaosa näytteillepanijoista oli luonnollisesti puolalaisia – löytyyhän maasta nykyisellään lähes 300 panimoa, jos kaikki kiertolaiset ja asteroidit luetaan mukaan vahvuuteen. Oman tiskinsä olivat kuitenkin buukanneet myös ainakin To Øl (DK), Omnipollo (SE) ja Põhjala (EE). Nämä kai ovat nykyään Mikkellerin ohella niitä kansainvälisesti markkinointikykyisimpiä panimoita Nordic-Baltic-alueella. Myös Malmgård tosin näkyi tukkurin ständillä.

Koska olen hurahtanut oluen historiaan, etukäteen bongaamani ykköskohteet näissä olutkarkeloissa edustivat tyylilajeja nimeltä Schöps ja Jopenbier (piwo jopejskie), kumpikin käytännössä kadonneita puolalaisia olutlaatuja. Ensin mainittu on Wrocławin alueen vanha erikoisuus, todennäköisesti jotain saksalaistyyppistä olutta. Jopejskie taas on mustaa ja erittäin vahvaa ja kuuluu Gdańskin oluthistoriaan. Jotkut seikkailunhaluiset ovat näitä sitten lähteneet herättelemään.

Olutfestivaalien logiikka vain iski tällä kertaa vasten kasvoja, ja kumpikin noista kahdesta oluesta oli ehtinyt viimeisen festaripäivän iltapäivään mennessä jo loppua. Mikäpä siinä, ensi kerralla sitten. Nyt oli turvauduttava muihin listalta ympyröityihin löytöihin ja improvisoitava ehkä pari lisää lennosta.

Mausteita ja sekoituksia

Oluen maustaminen luonnonkasveilla on yksi kohtuullisen kiinnostava trendi, ja niinpä lasketutin itselleni ensimmäisenä camomile saisoniksi kuvaillun oluen AntyBrowar-panimolta. Oluen virallinen nimi oli AntyBiotik, minkä voi ajatella viittaavan kamomillan kansanomaiseen käyttöön tulehduslääkkeenä. Tämä saison maistui ihan mukavasti belgialaiselta, hiiva varmaankin oli sieltä päin kotoisin, ja rohdon maku – sikäli kun sitä erotti – istui saisonmaiseen pippurisuuteen.

Toinen samalta käytävältä löytynyt erikoisuus Yggdrasil edusti norjalaista sahdin sukuista maltøl-oluttyyppiä. Tekijöinä tässäkin olivat puolalaiset, Waszczukowe-niminen kiertolaispanimo, joskin itse olut oli pantu Jan Olbrachtilla. Huoneenlämpöinen tuote on näissä tyylilajeissa itselleni hieman haastavaa juotavaa, mutta pahaa se ei suinkaan ollut. Maku oli melko kaukana sahdin maailmoista ja mietinkin, oliko mukana jopa modernimpia humalalajikkeita.

Seuraavaksi tulikin vastaan Jan Olbrachtin oma tiski ja sieltä lasiin päätyi Piotrek z Bagien Pumpkin Ale -kurpitsaolutta. Näitä halloween-ajan kummajaisia on tänäkin syksynä olutsivustoilla paljon parjattu, mutta tässä oli aivan mukiinmenevä kurpitsaolut. Muutenkaan näitä ei Euroopassa kyllästymiseen asti näy, joten jos hyviä yksilöitä osuu vastaan, voin joskus kurpitsaoluella tuleviakin syksyjäni piristää.

cof

AntyBrowar.

Seuraava maistiainen oli jälleen olut, jollaista en ole koskaan ennen lasistani löytänyt: white Russian imperial stout. Panimo oli Hopium. Valkovenäläisen nimellä kulkeva cocktail on kai ollut tämän innoittajana, koska suurin piirtein belgialaisen tripelin värinen 8,5-prosenttinen olut maistui vahvasti kahvilta. Oluen nimi Michaił Jakson viittasi kenties sekoituksen venäläisiin ja brittiläisiin (lainausmerkeissä) juuriin. Ratebeerin mukaan saman idean on kyllä keksinyt ainakin pari amerikkalaista panimoa, mutta ei kai se käytössä kulu.

Tulokkailla riitti intoa

Lopuksi kiersimme uusien panimoiden alueen, jossa puolen tusinaa tuoreempaa yrittäjää kalasteli festivaaliyleisön sydämiä. Tälläkin alueella kävi kova kuhina, ja molemminpuolinen kiinnostus oli selvästi aistittavissa. Mieleen jäi ainakin Probus, jolla sekä farmhouse ale että pils olivat varsin maukkaita. Roch-niminen panimo halusi maistattaa meillä black IPAansa, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Siinä oli selkeä havupuun maku ja ilmeisesti kuusta (kuusenkerkkiä?) käytetty myös mausteena; hyvä olut sekin joka tapauksessa.

sdr

Probuksen pojat.

cof

Jan Olbrachtin tarjontaa.

cof

Hopiumin hanasta laskettiin White Russian Imperial Stoutia.

sdr

Stadionin varsinainen käyttötarkoitus.

cof

Panimoita kartalla.

Annafest 2016, Forchheim

Yö kellarivuorella oli täynnä elämää. Pikaraportti kansanjuhlasta.

Pääsimme aistimaan Annafestin meininkiä jo naapurikaupungin rautatieasemalla, josta suunnistimme junalla kohti Forchheimia. Pieni joukko paikallisia tyttöjä ja poikia otti asemalaiturilla pohjia puolen litran olutpulloista nahkahousuihin ja Dirndl-vaikutteisiin mekkoihin sonnustautuneina.

Greif_etuPerillä matka asemalta juhlapaikalle Kellerwaldiin taittui kohtuullisen kätevästi bussilla, joka näytti tavalliselta paikallislinjalta mutta kuljetti matkustajia Annafestiin saakka ilmaiseksi. Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva metsäinen kukkula on koko kesän Forchheimin ja lähiseudun panimoiden käytössä, ja viikon ajan heinäkuun lopulla siis noin puoli miljoonaa kävijää houkuttelevan Annafestin tapahtumapaikkana.

Greif_sisäJos nousee sisäänkäynnin tuntumaan pystytettyjen tivolihuvitusten ohi itse metsään, ensimmäisenä vastaan tulevat kaupungin omien Greif- ja Hebendanz-panimoiden kellarit terassirakennelmineen. Tässä kohtaa olikin tilattava jo illan ensimmäinen Annafestbier, ja paikaksi valikoitui Greif, jonka valtavan terassin takaosassa näkyi muutama vapaa pöytä.

Litran kolpakot kolahtivat eteemme kiitettävän nopeasti. Greifin Annafestbier oli makeahkoa, kuivahedelmien makuista ja helposti juotavaa, panimon normaalituotteita vähän vahvempaa, oikeastaan sellaista kuin baijerilainen juhlaolut saa minusta ollakin. Haastavampia makuelämyksiä saa hakea muualta, täällä tämä suoraan kellarista laskettuna sopi tunnelmaan erinomaisesti.

Hebendanz_etuEihän tänne ollut tultu otsa rypyssä oluita arvioimaan. Kun kuitenkin jonkin aikaa alueella kierreltyämme päätimme tilata toiset Maẞit Hebendanzin kellarilla, oli kahta paikallista panimoa tietysti hiukan vertailtava. Matkaseuralainen laittoi Hebendanzin Annafestbierin Greifin juhlaoluen edelle, itse en oikein osannut valita. Hebendanz oli ehkä lähempänä ”tavallista” Kellerbieriä, viljaisempi ja vähemmän makea kuin kilpailijansa.

Kolmas forchheimiläinen panimo, Neder, jäi tällä kertaa testaamatta. Sen kellari sijaitsi syvemmällä metsässä, jonne oli illan mittaan ehtinyt muodostua kuhiseva bilekatu. Siellä ei ollut tietoakaan Hebendanz-Kellerin edustalla viihdyttäneistä torvisoittajista ja perinteisestä juhlamusiikista. Jytäalueella desibelit nousivat sen verran korkeammalle, että siirryimme pian alemmaksi rinteeseen testaamaan suosittua viinikojua.

Neder-yöBaijerilainen Volksfest ei ole pelkkä olutjuhla, eikä sitä ollut tämäkään, vaikka paikalla oli parisenkymmentä panimoa ja luultavasti ainakin useimmilla tarjolla varta vasten tähän festivaaliin pantu olut. Tivolin ja ruoan lisäksi porukkaa vetää varmasti myös mahdollisuus ihmetellä paikallista juhlakulttuuria. Se, että paikalla oli niin paljon nuorta juhlakansaa, oli pieni yllätys. Festari ei ollut päässyt lainkaan ukkoutumaan. Tällä viikolla Annafest on selvästikin Forchheimissa ja laajemmallakin alueella the place to be.

Hebendanz_mukit

Weisstauben