Joulukuun kuvat 20/24: Back to the future – vuoden 2023 oluttrendejä

Muutaman vuoden ajan keräsin tähän blogiin aina joulun tai uudenvuoden tienoilla seuraavan vuoden oluttrendejä. Noita postauksia varten kävin läpi ison nipun ennustuksia, joita eri maiden olut- ja juoma-aiheisilla verkkosivustoilla oli loppuvuodesta julkaistu (yleensä isoin osa USA:n olutmediasta). Pariin tai kolmeen vuoteen en ole tehnyt moisia koonteja – ensinnäkin koska ennustuksista alkoivat jotenkin uudet ideat kuivahtaa ja toiseksi koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen johdosta.

Nyt pitkästä aikaa katsoin, mitä ammattimaiset povaajat kertovat vuoden 2023 oluttrendeistä maailmalla. Yllättäen trendeissä oli tällä kertaa vähän enemmän luettavaa kuin muutamana viime vuonna, ja jos nyt ei sentään täysin uusia ajatuksia niin ainakin tuoreilla sanamuodoilla ilmaistuja. Tehdään niistä siis ainakin tällainen nopea muutaman pääpointin katsaus. Kuten aina, spekulaatioihin saa suhtautua niihin vähällä tai paljolla vakavuudella kuin haluaa. Arvauksiahan ne vain ovat, vaikka moni artikkeleita varten haastateltu asiantuntija varmasti käyttääkin pohdintoihinsa laajaa kokemustaan ja terävää vaistoaan.

Tämänkertaiset ennustukset voi ehkä kiteyttää erään trendinuuskijan luonnehdintaan ”back to the future”. Sillä viitataan varmasti ennen kaikkea koronakriisin jälkeisiin normaalioloihin, mutta ehkä myös siihen, että olutala ei voi jatkuvasti pelkistyä yhä enemmän johonkin muuhun kuin olueen – olipa se nolla-alkoholiset mallasjuomat tai hard seltzer -tyyppiset kossuvissyt – ilman että joku joskus alkaa kaivata vanhaa takaisin. Tuo tulevaisuus, siis menneisyydestä käsin ajateltuna, tarkoittaa jotain ihan tavallista. Vähän parempaa lageria, länsirannikon IPAa, miksei jopa saksalaisia raikkaita tyylejä kuten kölschiä, tai brittien vähälle huomiolle jäänyttä mildia.

Lagerin paluuta käsityöpanimoiden valikoimaan on tietysti povattu vuotuisissa trendiveikkailuissa jo iät ja ajat, ja onhan pilsneriä ja muita pohjahiivatyylejä nähtykin pienpanimoissa viime aikoina kosolti. Uusi termi eräällä ensi vuoteen katsovalla olutastrologilla oli kuitenkin petite lager, pienimuotoinen, miedonpuoleinen, ei erikoinen mutta kuitenkin maukas olut. Toinen minulle uusi oli pseudo-lager, visio pintahiivan käymisnopeudella toimivasta, rapean raikasta olutta tuottavasta prosessista. Äskettäin suosiota saanut ”cold IPA” voi olla teknisesti tämän vastakohta mutta lopputulos ehkä samantapainen?

Raikkaus, miedommat prosentit – vaikka ei välttämättä ihan ykkös- ja nollaoluiden sarjassa – ja erilaiset jo ennestään tutut, mutta ehkä vähän varjoon jääneet oluttyylit, olivat kaiken kaikkiaan ennustusten ytimessä. Lisäksi myönnettiin sekin, että viime vuosien hittioluet kuten hazy IPA eli NEIPA eivät ole välttämättä katoamassa mihinkään. Jotkut panimot voivat fokusoida valikoimaansa peräti entistä enemmän niihin. Myös hapanoluilla – jopa erilaisia hedelmiä ja eksoottisempiakin ainesosia sisältävillä – voi olla ennustusten mukaan tulevaisuutta.   

Muita mainittuja asioita raaka-ainepuolella olivat artesaanimaltaat (tämäkin minulle uusi näissä ennustuksissa), edistyneemmät humalatuotteet kuten humalaöljyuutteet, tuoreet humalat, sekä edellisinäkin vuosina mainittu CBD eli kannabidioli. Taproomien voittokulun ennustettiin jatkuvan, ja jotkut odottivat pienten panimoiden määrän laskua (niitä on esimerkiksi Yhdysvalloissa jo lähes 10 000). Panimot voivat löytää menestyksen siemeniä myös tarinoista, mihin viittasi erään ennustajan käyttämä käsite passion beers. Siinä oluttyyleillä tai teknisillä yksityiskohdilla ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä, miksi joku tietty oluentekijä on innoissaan juuri tästä oluesta ja näistä raaka-aineista.   

Katsellaan siis, mitä vuosi 2023 tuo tullessaan ja moniko näistä oluthoroskoopeista osoittautuu tällä kertaa paikkansa pitäviksi.

(Kuva: floodllama, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Advertisement

Vuoden sykähdyttävimmät alkoholittomat ja vähäalkoholiset oluet 2021

En ole tipattoman tammikuun viettäjiä, joten olisin voinut postata tämän tekstin jossain muussakin kuussa. Aihe liittyy silti vuodenvaihteeseen, minullahan on ollut tapana tehdä jonkinlaisia “olutvuoden tilinpäätöksiä” tai sitten katsauksia tulevan vuoden näkymiin. Kun katson taaksepäin vuoteen 2021, täytyy tunnustaa, että näitä alkoholittomia tai äärimmäisen mietoja mallasjuomia on alkanut ilmestyä ajoittain jääkaappini oveen. Kerron kohta miksi. 

Alkoholittomat ja vähäalkoholiset ovat selkeä globaali trendi, siitä ei pääse mihinkään. Se on tehnyt voimalla tuloaan jo muutaman vuoden, mutu-tuntumalta etenkin isoimmissa panimoissa mutta monilta osin myös pienissä. Yllättävissäkin paikoissa alkoholiton on lyönyt läpi, esimerkiksi yhdessä Euroopan konservatiivisimmista olutmaista Tšekissä nealko on tullut osaksi vakiokalustoa ravintoloiden olutlistoilla.

Itse asiassa kyllästyin pari vuotta sitten kokoamaan blogia varten ennustuksia alkavan vuoden oluttrendeistä maailmalla, vaikka olin monen aiemman vuoden alussa tehnyt niin. Kyllästymisen syy oli, että oikeastaan mitään muuta merkittävän kuuloista trendiä ei enää ennustuksista tahtonut löytää kuin tämän low & no -aallon.

Tähänkö koko olutbuumi lässähtää? Vesittyykö vuosikymmeniä jatkunut oluen laadun, makujen, saatavuuden ja arvostuksen koheneminen miedosti maltaiseen sihijuomaan, josta voi microdousata itselleen kangastuksia aidon oluen mausta? Entä valkoinen heteromies ja hänen tunteensa? Vai onko kyse sittenkin maailmanlopun sijaan vain vaihtoehtojen lisääntymisestä – myös skaalan matalammassa päässä – ja siitä että markkinat tekevät tehtävänsä oluenystävien palveluksessa?

“Onko se edes olutta?”

Jonkin verran on viritelty nettipalstoilla keskustelua siitä, onko alkoholiton olut olutta ollenkaan. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että oluen tulee sisältää alkoholia ollakseen olutta, muuten se on väärin valmistettua, nollakaljaa tai jotain muuta.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan olut on “tav[allisesti] alkoholipitoinen mallasjuoma”, eli ainakin valtion kielenhuoltoviranomainen jättää asiassa pientä pelivaraa. S-marketin itsepalvelukassa on myös sitä mieltä, että tarvitsen ammattiapua, kun yritän skannata omatoimisesti nollatölkkiä.

Suuri enemmistö ei semanttista ristiriitaa näe. Panimoita kiinnostaa haravoida voittoja nollaolutbuumista eikä rajata sana-aidoilla rahantekokonetta oluthyllyjen ulkopuolelle. Kuluttajista iso osa halunnee myös ostaa mieluummin alkoholitonta olutta kuin jotain eri nimellä kutsuttavaa korviketta. Niinpä nimidebatti on melko tarpeeton, siitä jaksavat innostua lähinnä ne, joilla on tarve päästä purkamaan alkoholittomuuden (jostain syystä) aiheuttamaa henkilökohtaista närää.

“Miksi minä joisin alkoholitonta?”

Niiden, jotka eivät alkoholitonta halua, ei sitä tietenkään tarvitse juoda. Joillekin kivennäisvesi tai limut maistuvat paremmin – ja tuntuvat ehkä myös “aidommilta” kuin keinotekoisesti dealkoholisoitu olut. Tämäkin on jokaisen oma valinta. Itse en ollut ajatuksen tasolla torjunut alkoholittomia ja vähäalkoholisia oluita satunnaisina janojuomina, koska en pidä vichyn (varsinkaan makuvichyjen) mausta ja limut taas ovat liian sokerisia. Pitkään oli kuitenkin niin, etten löytänyt sellaisia nollaoluita, joiden mausta olisin juurikaan tykännyt.

Ilman joitakin viime kuukausina bongattuja miellyttävämpiä yksilöitä en olisi varmaan tätä postaustakaan tehnyt. Minulla ei siis ole mitään periaatteellista nollaoluita vastaan, mutta ei myöskään mitään periaatteellista niiden puolesta. (Toki kansanterveydellisesti on hyväksi, että ihmiset juovat mieluummin vähän kuin paljon alkoholia, mutta sen voi ratkaista muullakin kohtuullistamisella.)

Enkä ole erityisen kiinnostunut kirjoittamaan “alkoholista” tai sen puutteesta, mieluummin kirjoittaisin oluesta ja siihen liittyvästä kulttuurista. Alkoholittomista oluista kirjoittaessa kemiallisen yhdisteen nimeä ei toki täysin voi välttää. Onneksi ei sentään tarvitse käyttää valtamedian rakastamaa sanastoa kuten “juomista” ja “ryyppäämistä” tai “kännejä” ja “darraa” – kun sentään puhutaan vain siitä, että lähinnä kohtuukäyttäjiin kuuluva väestönosa silloin tällöin valitsee vahvemman oluen sijaan miedon.  

Onnistuneita ja ei-niin onnistuneita tapauksia

Mennään sitten itse asiaan, oluihin. Listaan alle ensin niitä low & no -oluita, joista pidän, ja monia muita jää joko ohimenevän maininnan tasolle tai kokonaan pois. Olen keskittänyt maisteluni enimmäkseen vaaleiden ja tummien lagerien tyyleihin, joten esimerkiksi monien suosimia alkoholittomia IPA-oluita ei tässä ole lainkaan. Niistä kyllä löytyy suosituksia googlaamalla.

Kunniamainintoja:

Kukko Pils 0,3 %. Laitilan alkoholiton pils voitti vuonna 2020 jokseenkin käsittämättömästi Suomen Paras Olut -kilpailussa koko pils-oluiden sarjan, siis jätti taakseen koko joukon 4–5-prosenttisia kotimaisia pilsnereitä. En yritä mennä tuomareiden pään sisään, mutta alkoholittomien kotimaisten oluiden laarissa tämä on kuin onkin ehdotonta top 3:a, ja pils-tyylissä varmaan ykkönen. Tuskin yllättää ketään, että tämä on minunkin listallani. Onko laatu silti täysin tasainen? Joissain tölkeissä vähän hernemäiset hapot iskevät tajuntaan ja mietin, voiko napakammalla humaloinnilla olla osuutta huojunnassa.  

Kukko Lager 0,3 %. Aika pitkälti samat sanat kuin edellisestä: vaalea lager, jossa maltaan makua ja ruohoista humalaa, aika puhtaan ja selkeän oloinen. Alkoholittomuus tuntuu lähinnä kevyytenä, ei esimerkiksi makeutena. Puraisua on tietysti vähemmän, mutta humalaakin on tässä niukemmin kuin keltaisessa Kukossa. Jompikumpi näistä on luultavasti tämän hetken onnistunein kotimainen nollaolut.  

Koff Crisp Vehnä 0,5 %. Jotkut karmeat muistot takavuosien alkoholittomista oluista liittyvät juuri vehnäoluihin, joista ei ollut saatu aikaiseksi kuin ällömakeita viljasiirappeja. Odotukset Koffin tuotteesta ovat siis sen verran matalalla, että niitä ei ole mahdoton ylittää. Saksalaisen vehnäoluen paksuuden tilalla tässä onkin melkein belgialaista keveyttä: hedelmän ja purukumin tuoksua seuraa aika raikas terassijuoma. Sen suurin hyve voi olla harmittomuus, mutta on sekin jotain. Tämä saattaisi olla sukua Carlsbergin 1664 Blancille, jonka nollaolutversiota en tosin ole maistanut.

Mahrs Sommerpils 2,8 %. Bambergista tulevan kesäherkun prosentit eivät mahdu nollakoriin vaan ovat ykkösoluenkin ylärajoilla, mutta kuitenkin selvästi matalampia kuin muissa normaalioluissa, joita Saksasta tuodaan. Tämä pils on hyvin vaalea, kevyt ja kukkainen kuin ilmavin belgialainen luostari-singel, ja löylyn päälle nautittuna se ei pane hauraammankaan saunojan päätä pyörälle. Kirjoitin kesällä baijerilaisesta pilsneristä, ja tämä on jälleen yksi todiste sen erityisluonteesta: humalan katkeroa ei kannata juurikaan odottaa. Jos muut mainitut olivat suosikkejani nollaoluista, tässä on viime vuoden paras puoliolut – jota löytyi ainakin tietyistä Citymarketeista kuten Helsingin Ruoholahdesta ja Tampereen Linnainmaalta.

Kukko Tumma Lager 0,3 % on keltaisen ja vihreän Kukon tavoin ihan kelvollinen alkoholiton versio tavallisesta ruskeasta Kukosta. Pähkinäinen, vähän ruohoinen tuoksu vihjaa jo siitä, mikä on tämän oluen paras puoli myös maussa – liiallinen makeus puuttuu, ja tummien maltaiden kevyt leipäisyys pääsee esiin ilman turhuista siirappia. Häivähdys katkeroa jää jälkimakuun.

Hajahuomioita muista:

Brooklyn Special Effects (0,4 %)on monien ylistämä keskitumma “hoppy lager”, joka tyylinä saattaa sopiakin alkoholittomaksi tai vähäalkoholiseksi olueksi. Maistoin tätä ensimmäisen kerran jo melko kauan sitten (toissa kesänä?), ja olihan tuo pienikin määrä tummempaa mallasta ja napakkaa humalaa virkistävä poikkeus siihen mennessä kokeilemiini alkoholittomiin verrattuna. Kari Ylännekin oli tätä kehunut Ilta-Sanomissa. Nyt myöhemmällä testikerralla makeahko, vähän siirappinen puoli maussa vähän toisaalta tökkikin.

Heineken 0,0 % ei ole hassumpi – ihan kuin humalan tuoksu blokkaisi sen normaalin hunajaisuuden, joka yleensä vaaleimmista nollaoluista ehtii ensimmäisenä nenään. Maussakin on hitunen humalaa mukana, sokerisuutta kyllä saisi olla vähän vähemmän. Jälkimakuun makeutta ei jää tuskallisen paljon, ja siinä on sitruunainen piirre.

Beck’sin (0,3 %), Stella Artois’n (0,0 %) ja A. Le Coqin (0,0 %) oluissa ensimmäisenä tulee vastaan viljaisempi jauhon tai talkkunan tuoksu ja/tai maku – ei niin mukava – ja sen alla on hunajaista makeutta, joka on pitkäkestoisempaa. Beck’sillä siinä on karkeaa hedelmäisyyttä jatkona. Humala ei pahemmin tuoksu tai maistu, poikkeuksena Beck’s, joka on silti aika heikko suoritus. Keijo 0,0 % muistuttaa kovasti Le Coqin omaa, jos ei ole jopa sama olut (tosin K-Ruoan mukaan se valmistetaan Saksassa, eikä Tartossa kuten perus-Keijo). 

Karhu 0,0 % on vähän eri maata, se ei perustu niin vaaleaan lageriin kuin vaikka Heineken (jota hollantilaiset kutsuisivat pilsiksi) vaan kullanväriseen suomi-exportiin. Niinpä tuoksussa ja maussa on hieman enemmän mallasta, tietysti vain nimeksi, ja sen takaa kyllä paljastuu pian alkoholittomille tyypillinen simamainen sokeri. Kotimaisen perusbissen ystäville tämä ei silti ole varmaan huono nollalinjan valinta. Lapin Kulta 0,0 % tuntuu asteen verran sokerisemmalta, joten mieluummin Karhu.

Velkopopovický Kozel (≤0,5 %) ei kirvoita riemunkiljahduksia, puolitumma olut on aika siirappista mallasmehua, jossa on vain ripaus humalaa mausteena. Peroni Libera (0,0 %) on turhan hunajainen myös, makeus jyrää muun. Rainbow Tumma Lager (0,0 %), jota valmistaa belgialainen Martens, on vähemmän makea kuin edellä mainittu Velko, mutta siinä on outo keittomausteen sivumaku, jonka takia sekään ei ole onnistunut nollaolut.

Lapin Kulta Pure 2,7 % on mieto versio suomalaisesta peruslagerista, kuivahko, ja raaka-aineiden vähyyden vuoksi myös kotimaisen bulkin ongelmat tuntuvat vähemmän. Tämä on tietysti ykkösolut eikä nollaolut, mutta reunaehdot huomioiden joka tapauksessa melko asiallista juotavaa.

Yhteenvetona voi sanoa, että vaikka alkoholittomista oluista parhaat ovat selvästi jo harppauksen edellä valtavirtaa, kovin moni tapaus ei vielä kuitenkaan houkuttele aidolla olutmaisuudellaan. Perusongelmista ainakin makeus on edelleen usein riesana, jos sille ei löydy muista mauista selkeää vastavoimaa. Kukot – eli Laitilan Wirvoitusjuomatehdas – ovat nujertaneet tämän pulman isompia valmistajia paremmin. Joskus muinoin tuli maistettua jotakin saksalaista nollaolutta, joka oli kuivan kitkerää kartonkilientä, mutta sitä tyylilajia ei nyt näissä testeissä tullut vastaan.

Erittäin hyvä asia – ja nykyajalle tyypillinen – on näiden alkoholittomien ja vähäalkoholisten oluiden moninainen kirjo. Tyylejä löytyy lähes joka makuun, ja vaikka jotkin niistä ehkä taipuvat paremmin mataliin prosentteihin kuin toiset, uudet valinnan mahdollisuudet ovat tervetulleita. Panimoiden kannalta tyylillinen laajeneminen helpottaa trendikkään hype-materiaalin kehittämistä aiheen ympärille. Hype ei itsessään ole syy fanittaa näitä oluita, mutta suosio antaa kenties lisämahdollisuuksia panimoille satsata myös itse tuotteiden jatkokehitykseen ja parantamiseen. Juokaa siis alkoholittomia(kin) oluita vuonna 2022!

500. postaus: Olutkoira puhuu Tim Webbin kanssa

Kaksi vuotta sitten kesällä juttelin reilun tunnin verran brittiläisen olutkirjailijan Tim Webbin kanssa, kun hän osallistui Helsingissä Suomen Paras Olut -tuomaristoon ja olutjärjestö EBCU:n hallituksen kokoukseen. Webb on ollut aina suosikkikirjoittajiani, ehkä heistä tärkein, koska olen ottanut ensiaskeleitani vakavampaan olutharrastukseen Belgiassa hänen olutoppaidensa avustuksella. Tästä jäi käteeni haastattelunauhaa ja olen aina välillä pähkäillyt, mitä sillä pitäisi tehdä – varsinkin kun maailma on tässä välissä ehtinyt muuttua, ei vähiten koronan takia. Päätin nyt postata keskustelun lähes sellaisenaan blogiin sen kunniaksi, että Olutkoiran kirjoituksia on tähän päivään mennessä ilmestynyt täydet viisisataa. Alla olevaa on editoitu vain varsin vähän, lähinnä tilannesidonnaisia rönsyjä on karsittu. Haastattelupaikka on Kaislan Vuorikadun puoli, ja tarjosin pöytään kurkunkostukkeeksi ison pullon belgialaisen De Ranken XX Bitter -olutta.  

“Olen osasyyllinen joihinkin hulluimpiin oluihin”

Olutkoira: “Kysyit tänne tullessamme, haluanko keskustella Belgian olutoppaiden tai World Atlas of Beer -kirjojen tekijän, EBCU:n hallituksen jäsenen vai jonkun muun Timin kanssa. Täytyy myöntää että varmaan kaikkien noiden, koska mietin Belgian asioitakin nykyään erityisesti osana kaikkialla muualla olutmaailmassa tapahtuvaa kehitystä. Olet joskus kutsunut viime vuosikymmenten tapahtumia hiljaiseksi vallankumoukseksi. Missä siinä ollaan nyt menossa?”

Tim Webb: “Ahaa, okei. Niin, missä mennään … ehkä 50-vuotisen sodan vuodessa 25? Hauskaa on se, että mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kaikki alkaa hahmottua historiallisessa mielessä. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää esimerkiksi, miten monet asiat juontuvat ensimmäisestä maailmansodasta.

“Se vaikutti alkoholilakeihin ja juomakulttuuriin monissa maissa, esimerkiksi Britanniassa ja Belgiassa. Muualla kuten Pohjoismaissa ja USA:ssa edistykselliset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kannattivat raittiutta, olivat silloin vahvimmillaan. Parlamentit säätivät kieltolakeja. Suomelle merkittävä ensimmäisen maailmansodan seuraus oli Venäjän vallankumous, joka mahdollisti itsenäisyyden mutta myös kieltolain voimaantulon.

“Yhdysvalloissa olutkulttuuri joutui jäähylle, tai jopa tuhottiin, ja se piti rakentaa uudestaan kieltolain jälkeen. Suomessa ja Skandinaviassa ei ollut ihan sellaista mutta samoja piirteitä. Siitä toipuminen kesti sitten melkein vuosisadan ajan.

Olutkoira: “Suomessa oli kieltolain jälkeenkin melkein yhtä paljon panimoita kuin ennen lakia. Mutta 1930-luvun jälkeen alkoi pudotus, jossa toisella maailmansodalla oli oma roolinsa ja samoin markkinoiden kiristyvällä kilpailulla.”

Tim Webb: “Aivan, toinen tärkeä muutos on panimotoiminnan teollistuminen. Joskus kauan sitten panimoiden maine rakentui sen varaan, miten hyviä oluita ne osasivat tehdä. Seuraavassa vaiheessa ihmiset joivat lähinnä sitä, mitä heille oli tarjolla – ja sittemmin, kun brändeistä tuli tärkeämpiä, haluttiin etenkin hyvältä näyttäviä oluita.

“Kuluttajat muuttuivat hiljalleen vähemmän nirsoiksi oluen laadun suhteen, ja tätä tapahtui 1900-luvun mittaan kaikkialla.

“Ja nyt sitten siihen, missä tänä päivänä mennään – oluthan ikään kuin tuli takaisin. Siinä meni parikymmentä vuotta, ensimmäisistä tapailevista askeleista siihen että jotain aivan ilmiselvästi oli käynnissä. Vasta 2000-luvun puolella on alettu nähdä erittäin menestyviä pienempiä panimoita.

“Yhdysvalloissa on nyt paljon sellaisia, ja Euroopassakin on monia kuten BrewDog. Oli tärkeää, että syntyi pienpanimoita, jotka pärjäävät todella hyvin mutta eivät kilpaile suoraan makro-oluen kanssa.”

Olutkoira: “Mitä sitten tapahtui?”  

Tim Webb: (nauraa) “Nyt sitten yritetään pilata sitä keksimällä näitä oluttyylejä, joiden tarkoitus on vain erottua. Jotkut panimot tekevät esimerkiksi hapanoluita, joista pelkästään kokeneet maistajat uskaltavat sanoa, että ne ovat vastenmielisiä. Eivät ne kaikki tietenkään ole. Mutta jotkut hapanoluen valmistustavat, joissa vedetään mutkia suoriksi, ovat todellakin aika erilaisia kuin vaikka oude geuze tai flaamilainen punaolut.

“Belgiassa tehdään moniulotteisia hapanoluita, joissa pitkä kypsyminen on olennaista, ja niiden panijat tietävät mikä toimii ja mikä ei.

“Olin Bruggessä eräässä baarissa, kun amerikkalainen turisti pyysi souria eikä henkilökunta ymmärtänyt mitä hän halusi. Hänelle tuotiin Rodenbach Grand Cru, ja hän sanoi ‘I really like sour beers but that’s gross’. Miksi se oli ällöä, kun se on niin paljon parempaa kuin muut hapanoluet? Ehkä liian monitasoinen olut aloittelijalle ja toisaalta ei tarpeeksi erikoinen?

Olutkoira: “Monille aika oudot, kokeelliset oluet ovat arkipäivää, ja klassikoita ei välttämättä tunneta.”

Tim Webb: “Toinen porukka ovat sitten ne, jotka lisäävät olueen asioita. Jos Jumala olisi tarkoittanut, että olueen pitää laittaa sitä sun tätä, hän ei olisi tehnyt siitä niin hyvää pelkällä humalalla maustettuna. Sanopa mitkä viinit ovat menestyneet sen takia, että niihin olisi lisätty joitain muita raaka-aineita kuin rypäleitä.

“Tietysti on poikkeuksiakin. Joskus joku oluenpanija osaa lisätä erikoisen raaka-aineen, joka sopii maultaan olueen hyvin ja tekee siitä jopa olutmaisempaa. Kokit ymmärtävät tämän. Joskus tuloksena on olut, josta ajattelee, että ‘hyvä kun tulin juoneeksi tuon ja ehkä voin joskus juoda toisenkin’. Maistoin eilen nokkospilsneriä suomalaiselta panimolta ja se toimi hyvin. Mutta nämä ovat vähemmistössä.”

Olutkoira: “Voiko belgialaisia syyttää siitä, että erikoisten ainesten käyttämisestä oluenpanossa on tullut melkeinpä normi?”

Tim Webb: (nauraa) “Luultavasti minua voi henkilökohtaisesti syyttää siitä. Muistan kirjoittaneeni alkuaikojen Good Beer Guide Belgium -kirjoissa, miten Belgiassa on näitä tyyppejä, jotka pystyvät heittämään olueen melkein mitä tahansa ja saamaan siitä silti hienon makuista. Nyt 40 vuotta vanhempana tajuan, että he tekivät sitä monesti peittääkseen pahat maut oluissaan. Tai vain siksi että pystyivät – kaikkihan tykkäsivät heissä siitä pienestä outoudesta. Mutta nyt on menty taas ääripäähän, jolloin on suurin piirtein pakko lisätä jotain, koska se kuuluu asiaan.

“Sitten on vielä kolmas asia – no niin, puran nyt tämän kaiken kerralla sydämeltäni – nimittäin nämä mitä minä kutsun ‘lastenoluiksi’. Tehdään IPAa mutta saadaan se näyttämään ja maistumaan hedelmämehulta. Tai pastry stoutit, joita en ole kyllä Suomessa monia vielä nähnyt. Olen aina valmis maistamaan pastry stoutia. Ehkä jonain päivänä tulee vastaan yksilö, joka saa minut ymmärtämään miksi panimot tekevät niitä. Tähänastiset ovat olleet sairaalloisen makeita. Joskus tulee mieleen, että panimot tekevät oluita vain ärsyttääkseen diabeetikkoja tai keliaakikkoja.”

Olutkoira: “Joillain festareilla 99 % oluista pitäisi noilla mittareilla julistaa pannaan…”

Tim Webb: “Siltä joskus tuntuu. Toisinaan sitten löytyy taas – kuten nytkin [Helsingin SOPPissa 2019] – esimerkkejä hyvistä ja luontevista oluista. Unohdan tietysti panimoiden ja oluiden nimet, niinhän tässä iässä alkaa käydä. Sanon kuitenkin panimon tyypeille, kun jokin olut on todella tehnyt vaikutuksen. Nyt oli esimerkiksi panimo, joka oli tehnyt sekä savuoluen että savubockin, joissa savun maku osui juuri nappiin ja muutenkin tuotteet olivat mielenkiintoisia ja erottuivat rivistä.

“Toinen panimo oli tehnyt sekä räväkän, makean vehnäoluen, yli 6-prosenttisen ja luultavasti saksalaisella hiivalla, ja sitten toisaalta yksinkertaisen, tavallisen portterin. Varsinkin vehnäoluessa oli ylilyönnin makua, intensiivistä korianteria, ei sellaista mistä yleensä pidän, mutta jotenkin panimo oli saanut siitä hyvän, ja minusta oli nokkelaa että samalta panimolta tuli se vähäeleinen portteri.”

Belgia – edelleen paras olutmaa?

Olutkoira: “Asiasta toiseen – ensimmäisestä Good Beer Guide Belgium -kirjastasi on yli 30 vuotta. Miten käsityksesi belgialaisesta oluesta on muuttunut tuona aikana?”

Tim Webb: “No, hyvään suuntaan ja vähän huonompaan suuntaan. Yksi ilmiö on se, että belgialaiset ovat vähitellen alkaneet itsekin pitää oluistaan. Kun aloitimme oppaan, joukko amerikkalaisia ja brittejä oli jo ehtinyt ihastua Belgian olueen, ja Alankomaissa ja Ranskassa se oli melko suosittua. Belgialaiset olivat satunnaisesti innoissaan erikoisemmista tyyleistään, mutta usein enemmänkin ylpeitä asiasta kuin niiden suurkuluttajia.

“Nuoria ja lahjakkaita oluentekijöitä on paljon, ja eri puolilla maata. Brysselissä on Brasserie de la Senne. Flanderissa on paitsi De Ranke – tiedän että juomme juuri nyt XX Bitteriä – myös Brouwerij ‘t Verzet, heillä on paljon potentiaalia ja ajan mittaan he ovat oppineet huomaamaan omat mokansa ennen kuin kuluttajat huomaavat ne! Etelässä yksi suosikeistani on entinen Brasserie de Bastogne, nykyinen Brasserie Minne, se pariskunta tietää mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppaan alkuaikoina suurin osa oluthommista keskittyi pohjoiseen, Flanderiin, tietysti Hainaut’ssa oli vakiintuneet panimonsa myös, mutta siis suhde hollannin- ja ranskankielisen Belgian välillä on tässä onneksi tasoittunut.”

Olutkoira: “Onko vuosien varrella kadonnut oluita, joita olet jäänyt kaipaamaan?”

Tim Webb: “On niitäkin, tai on sellaisia jotka on välillä päästetty heikkoon kuntoon ja jotkut niistä ovat palanneet lähelle vanhaa loistoa. Duvel on nykyään erilainen, se muuttui jossain vaiheessa kaupallisempaan suuntaan – eikä välttämättä pelkästään pahoista motiiveista, sehän on tutustuttanut monia vakavasti otettaviin oluihin – ja nykyäänkään se ei ole huonosti tehty olut. Duvel Tripel Hop on kuitenkin monella tapaa kuin 30 vuoden takainen Duvel, ja siitä minulla ei ole valittamista.

“Ihan alkuaikoina oli kuitenkin vielä jäänteitä vanhemmasta maailmasta, oluita jotka olivat jonkinlaisia hapanoluita mutta kummallisesti tehtyjä. Oluenpanija oli oppinut valmistustavan, sanotaan vaikka vuonna 1949, ja jatkanut oluensa tekemistä täsmälleen samalla menetelmällä. Hän ei tiennyt miksi se onnistui, mutta se onnistui ja porukka joi sitä. Sellainen on pitkälti kadonnut ja nyt jotkut ovat tuomassa samantapaista juttua takaisin. Kuulin silloin jossain ilmaisun ‘täydellinen infektio’, ja se tarkoitti teknisessä mielessä kontaminoitunutta olutta, huonoa hiivaa, mutta infektioiden yhdistelmä silti jotenkin toimi. Belgialaiset oluet olivat aina jossain mielessä sattumanvaraisia, kun taas ne nykyään ovat pääasiassa yhtä laskelmoituja kuin kaikkialla muualla.”

Olutkoira: “Kutsuisitko edelleen Belgiaa parhaaksi oluenpanijamaaksi?”  

Tim Webb: “Hm, oletko minä sanonut niin, vai kuka? Michael Jackson varmaan ainakin, ja hän oli oikeassa. Niin, kyllä. Kutsuisin, juuri ja juuri. Se on helpompi sanoa Atlantin tällä puolella. USA:ssa on yli 7 000 panimoa ja siihen joukkoon mahtuu jo paljon äärimmäisen lahjakkaita, fiksuja oluentekijöitä. Myös tietysti paljon samaa vanhaa, myynti edellä meneviä ja kopioijia. Toisaalta voi väittää että USA on melkein kokonainen manner, 300 miljoonaa asukasta, ja Belgia on 10 miljoonan asukkaan maa.

“Jos pitäisi valita Eurooppa vai USA, sanoisin edelleen että Eurooppa voittaa. Yksi eurooppalainen piirre, jota on alettu ymmärtää enemmän viime aikoina, on hiivojen rooli, elävien hiivojen ja pitkien hiivajatkumoiden. Britanniassa on cask, Belgiassa jälkikäyminen pulloissa, ja maalais- tai muinaisoluissa on omat hiivakulttuurinsa.”

Olutkoira: “Vanhemmissa Belgia-oppaissasi oli aina uhkaavan tuhon ilmapiiriä, sitä miten isot panimot vähän kerrallaan edelleen söivät elintilaa pienemmiltä…”

Tim Webb: “Niin, asetelmahan on nyt monella tapaa päinvastainen. Isot panimot menettävät markkinaosuuksia ja se huolestuttaa niitä. Pienten ongelma on tuotteiden saaminen markkinoille. Sinänsä maailma on nyt entistä parempi paikka pienille oluenvalmistajille. Silti edelleenkään ei ole helppoa tulla menestyväksi pienpanimoksi. Monet valtiot tykkäävät ajatuksesta, että on olemassa pienpanimoita, mutta kovin paljon innostusta ei ole auttaa niitä kasvamaan vähän isommiksi yrityksiksi.

“Jos hetkeksi vaihdan päähäni EBCU-hatun [European Beer Consumers’ Union, olutalan kuluttajaliittojen kattojärjestö], viestimme poliitikoille Euroopassa on, että jättiläispanimot leikkaavat henkilöstöä tavoitellessaan – omien sanojensa mukaan – tehokkuutta. Osa isoista panimoista – eivät kaikki – maksaa veronsa mieluiten sinne missä se on niille edullisinta. Useimmat isot panimot ovat katkaisseet kaikenlaiset siteet paikallisyhteisöihin. Pienpanimoilla on nimenomaan vankka sidos paikallisiin ihmisiin, ne maksavat veronsa kiltisti, ja ne työllistävät paljon väkeä. Näin ollen ne ovat tulevaisuudelle hyväksi. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan helppoa saada läpi piireissä, joiden tulisi ymmärtää, ettei pienille panimoille riitä pelkkä rohkaiseva asenne vaan ne kaipaavat myös apua kasvamiseen. Talous hyötyisi niistä.”

Olutkoira: “Suomessa panimoiden lukumäärä on suunnilleen kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta jotkut uskovat, että kupla puhkeaa ja jäljelle jää vain elinkelpoisin kolmannes.”

Tim Webb: “John Duffy, joka on Irlannin kuluttajajärjestön pomo [ja Beer Nut -blogin pitäjä], on kehittänyt ‘Duffyn kaavan’. Siinä lasketaan hyvin tieteellisesti, en kylläkään muista miten, mikä tulee olemaan lopullinen panimoiden lukumäärä eri maissa. Se liittyy väestön määrään, kuluttajatottumuksiin ja asukastiheyksiin alueilla. Esimerkiksi Irlannille, jossa parikymmentä vuotta sitten oli vain kolme panimoa, kaava ennustaa 120:a panimoa. Suomessa on enemmän väestöä mutta toisaalta lukuisia eristäytyneitä paikallisyhteisöjä, joista osassa on paljon uskonnollisuutta ja osa voi olla riittävän isoja kannattelemaan panimoa, joten lukumäärä voisi jäädä jonnekin sadan paikkeille. Ehkä kolmasosa panimoista katoaa ja niiden tilalle tulee sama määrä uusia.

“Yksi ilmiö, jonka tulevaisuutta kukaan ei osaa ennustaa, on panimobaarit. Ne ovat erilaisia eri maissa, ja tämä liittyy siihen, missä ihmiset oluensa tosiasiassa juovat. Lisäksi Britanniassa on mikropubien trendi, niiden määrä on kasvanut viidessätoista vuodessa yhdestä ehkä jo nelinumeroisiin lukemiin. Ne ovat suunnilleen tämän yhden Kaislan huoneen kokoisia, kellarissa on caskeja, jääkaapeissa pullo-oluita, ei koneita, ei musiikkia, hyvällä tuurilla vähän leipää ja juustoa. Se on kuin vanhan ajan oluttupa. Jos näitä tulee paljon Suomeenkin, se on hyväksi panimoiden määrälle, koska mikropubit tykkäävät itsenäisistä panimoista.”

Tummien oluiden tulkkina

Olutkoira: “Millä oluttyyleillä on mielestäsi tulevaisuus?”

Tim Webb: “Menneisyyden oluttyyleistä gose näyttää aika elinvoimaiselta, se on aika autenttisen ja selkeän oloinen tyyli. Pohjoisen Euroopan suunnalla taas paljon kiinnostusta on viime aikoina kohdistunut vanhoihin maalaisoluihin, esimerkiksi Norjassa. Jotkut ovat hurahtaneet niihin täysin. En ole vielä tavannut Lars Garsholia, mutta pidän paljon hänen kirjoituksistaan.

Olutkoira: “Näiden tunnetuksi tekeminen vaatii jonkun aktiivisen henkilön.”

Tim Webb: “Aivan, sahdinkin maailmanmainetta auttoi aikoinaan se, että Michael Jackson ja Pekka Kääriäinen tulivat mainiosti toimeen ja Michaelilla oli kanavansa, joissa hän pystyi viemään tätä ilosanomaa eteenpäin.

“Saisonin maine rakentui vähän samaan tapaan, Michael ja Don Feinberg vierailivat aikoinaan Dupontilla, rakastuivat olueen ja siihen rakennukseen. Michael kirjoitti paljon Saison Dupontista ja Don puolestaan vei sitä Yhdysvaltoihin, ja joidenkin mielestä se oli se olut, joka innoitti koko amerikkalaisen IPA-revivalin. Siinä oli jokin lisämaku, josta siellä pidettiin. Saison Dupont itsessään oli jo tietyn vanhemman oluen uusiomuoto ja sen avulla luotiin moderni saison. Autenttisuuttahan on vaikeaa määritellä, vaikka sitä pidetään niin tärkeänä oluiden maulle, luonteelle ja jopa panimoiden maineelle. Saison Dupont onnistuu kaiken tämän jälkeen olemaan olut, joka huokuu autenttisuutta – kun se on hyvin säilytetty ja kunnossa – ja se on luonnollinen, erilainen ja legitiimi.”

Olutkoira: “Entä brittiläiset oluet? Mitkä ovat omia suosikkejasi?”

Tim Webb: “Jos olisi mahdollista ostaa jonkin oluttyylin osakkeita, sijoittaisin omat rahani ESB:hen. Uskon, että sillä on loistava tulevaisuus. Hyvin tehtynä se maistuu appelsiinimarmeladille, en tiedä miten tuo maku syntyy, se joko on siinä tai ei ole, mutta se on hyvin houkutteleva ominaisuus oluessa.

“Tänä vuonna yksi aika näkyvästi markkinoille tullut olut on Tynt Meadow, se trappistiolut. Tekijä on ainoa panimomestari Britanniassa, joka on munkki. Hän ei ollut oluentekijänä aluksi kovin itsevarma, mutta monet kehuivat tuota olutta ja ennustivat sille hyvää. Primus motorina oli heidän nuori norjalainen apottinsa [Erik Varden, nykyinen Trondheimin katolisen hiippakunnan piispa], ja hänellä oli visio dubbel-oluesta, joka kuitenkin maistuisi erilaiselta kuin belgialaiset luostarioluet.

“Niinpä luostarissa tutkittiin, millaisia vastaavia oluita britit olivat tehneet, tyyli löytyi ja se tehtiin brittiläisillä raaka-aineilla. Minusta siinä herää hienosti henkiin pohjoisenglantilainen double brown ale, noin 7–8-prosenttinen olut. Tuon tyylin haluaisin nähdä nousevan muutenkin laajempaan suosioon. Se ei ole stout vaan vähemmän tumma, hyvin mallasvetoinen olut, tietysti humalaa on tasapainottamassa mutta se ei maistu kovin paljon. Se on paljolti kadonnut oluttyyli jolla kuitenkin voisi olla tulevaisuutta. Kernel on tehnyt jotain sen tyyppisiä ja Tynt Meadow’ssa on siis myös samoja piirteitä.

“Tai entäpä scotch ale, joka on säilynyt Belgiassa – tietysti Traquair House Ale on aina ollut samantapainen – se on hieno tyyli. Olen yhden miehen kansallinen kampanja scotch alen kunnian palauttamiseksi.”

Olutkoira: “Onko niin, että tuon vahvuinen tumma olut – jos ajattelee belgialaista scotch alea tai vaikka joitain pohjoiseurooppalaisia baltic portereitamme – on enemmän tai vähemmän osa samaa perinnettä?”

Tim Webb: “Tavallaan. Osa oluista oli aina sitä sorttia, keskiajan oluenpanijavaimoista lähtien. Tehtiin yksi vahva olut, toinen mäskäys samoilla raaka-aineilla vähän miedompana ja joskus kolmaskin peltotyöläisille. Baltic porter liittyy paljolti 1800-luvun valmistustapoihin, mutta vanhempikin tumman oluen perinne on. Kun edellisen sadon raaka-aineista piti päästä eroon, pataan laitettiin kaikki mahdollinen ja siitä tuli yleensä tumma ja vahva olut, se ikiaikainen muistorikas juhlaolut. Kattilassa saattoi olla järjetön määrä mallasta.

“Nyt on hyvä aika pienille panimoille testata uusia juttuja. On kokeilujen aika, koska on suhteellisen helppoa saada niistä syntyvät oluet myös kaupaksi! Panimot ovat siinä mielessä nyt onnekkaassa asemassa, mutta eivät välttämättä kauan. Tarkkakin pitää olla: on paljon pienpanimoita, jotka tekevät hyvää olutta mutta unohtavat mainostaa, tai toisin päin.

“Tyylien suhteen ennustan, että klassikot säilyvät – pale ale, portterit ja stoutit, klassiset vaaleat lagerit – kunhan hyvä laatu, maut ja juotavuus ovat kunnossa. IPA on myös hieno, maultaan selkeä ja puhdas tyyli. Täällä Pohjois-Euroopassa kuitenkin teidän todellisia vahvuuksianne ovat maalaisoluet sekä perinteiset portterit ja stoutit. Kukapa ei pitäisi Siperiasta!”

* * * * *

Haastattelu on tehty 27.7.2019 eli ennen koronaviruspandemiaa, enkä ole kysynyt myöhemmin Tim Webbiltä, ovatko hänen näkemyksensä joistakin olutmaailman tulevaisuuteen liittyvistä asioista muuttuneet sen seurauksena. Koska keskustelussa käsiteltiin pääasiassa pitkän aikavälin muutosta, tyylejä ja ideoita – enemmän kuin nopeasti muuttuvia oluttalouden trendejä – materiaali jääköön nyt nettiin tällaisenaan.      

Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 9. luukku.

Viime kuussa 90-vuotisjuhlansa kynnyksellä kuollut Luc Van Honsebrouck muistelee seuraavassa nimikkopanimonsa vaiheita Belgian olutkentän murrosvaiheessa. Ote on vuonna 2003 ilmestyneestä elämäkerrasta Vijftig jaar brouwer:

Vuonna 1980 olimme alkaneet panimolla aavistella, että oluenjuojia kiinnostavat yhä enemmän hyvät, vahvat, vaaleat oluet. Oluenpanijamme Jozef Maes oli jo alkanut kehitellä sellaista, ja luulen, että olimme ensimmäinen panimo Länsi- tai Itä-Flanderissa, joka toi tämäntyyppisen oluen markkinoille. Brigand oli punertavanvaalea, 9-prosenttinen, täyteläinen ja runsaasti humaloitu olut, joka sopi hyvin sen ajan makuun.

Panimon kotipaikkakunnan Ingelmunsterin asukkaita kutsuttiin Ranskassa brigandeiksi eli ryöväreiksi vuoden 1798 talonpoikaissodassa, jossa flaamit nousivat ranskalaista valloittajaa vastaan. Tästä Van Honsebrouck sai paikallisväriä olutuutuudelleen, jonka markkinoimiseksi pystytettiin panimon pihalle yli kaksimetrinen rosvopatsas ja alettiin jopa järjestää vuotuisia Brigandscarnavaleja.

Olutta myytiin 75 cl samppanjapulloissa, jotka oli suljettu aidolla korkilla, mikä oli tuolloin tullut suosituksi erikoisoluissa. Tosin Van Honsebrouckin ideaa suojata korkkia sinisellä tinapaperilla ei pidetty piireissä “olutpulloon sopivana”, vaikka ylellinen ulkoasu oli juuri se, millä hän halusi tuotetta markkinoida. Sitä juotiinkin hienoissa ravintoloissa ja panimon sponsoroiman Club Brugge -jalkapalloseuran edustustiloissa. Jopa prinssi Albertille panimon isäntä onnistui kerran juottamaan sitä “samppanjana”, kun arvovieras oli erehtynyt kieltäytymään olutmaljasta.

Brigandia kuitenkin ostettiin myös kotona juotavaksi – Belgiassa kuten muuallakin oluenkulutus siirtyi yhä enemmän ravintoloista ja baareista pois. Vahva tuote meni hyvin kaupaksi ja jotkut nauttivat siitä liikaakin. Van Honsebrouckin mukaan vaimot saivat joskus sanoa miehilleen: “Annapa roisto-oluen olla, olit eilen jo ihan tarpeeksi roisto.”

Tästä ei seurannut, että panimon seuraava iso uutuuslanseeraus olisi ollut miedompi olut – päinvastoin. 80-luvun lopulla Luc Van Honsebrouck oli maistellut naapurikylän Westvleterenin luostarioluita, ja uusi markkinarako löytyisi hänen mielestään luostarin vahvinta, 12° olutta vastaavalle tuotteelle.

Munkkien 6° olut oli tavallista. 8° olut oli maukasta. 12° olut oli väljää kuin kahvi, melkein hiilihapotonta, mutta hyvää, taivaallisen hyvää. Jos halusit ostaa kopan kuutosta, odotit tunnin. Kahdeksikkoa piti odottaa kaksi tuntia. Korillinen kahtatoista edellytti neljän tunnin jonotusta, ja sen jälkeen sait sen, jos olutta oli jäljellä. Meidän panimomme tekisi sellaista olutta, jota asiakkaat luostarista olivat halunneet mutta eivät olleet saaneet.

Siispä haeskelemaan reseptiä. Avukseen Van Honsebrouck sai Westvleterenin entisen panimotyöntekijän, joka oli joutunut munkkien epäsuosioon ja saanut potkut. Tämä paljasti luostarin reseptiikan salat maalliselle paikallispanimolle. Van Honsebrouck oli tyytyväinen koekeitoksiin mutta antoi lopputulokseen muodostua enemmän hiilihappoa, koska ei uskonut omien asiakkaidensa arvostavan aivan kuplatonta olutta.

Kehittely alkoi vuonna 1989 ja tuote tuli markkinoille seuraavana vuonna. Van Honsebrouck antoi oluen nimeksi Kasteelbier, koska hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ostanut Ingelmunsterin linnan (kasteel) kotipaikkakunnaltaan. Tumma Kasteelbier sai vaalean sisaruksen vuonna 1996, ja siitä on tullut sittemmin panimon lippulaivabrändi.

Tällaiset pohdinnat, joissa vakiintuneet belgialaiset pienpanijat haeskelevat silmä kovana uusia markkinarakoja, lyövät säröä Michael Jacksonin ja muiden maalailemaan kuvaan pastoraalisesta Belgiasta, suurten olutperinteiden maasta. Ulkoapäin Belgia oli helppo nähdä monoliittinä, jolla oli vakiintunut tyylipalettinsa: yhtäällä luostarioluet ja belle époque -panimoiden erikoisuudet kuten Duvel, toisaalla kansanoluiden ohenevat jäänteet lambic, saison, oud bruin ja witbier.

Todellisuus oli – kuten tässä blogissa ennenkin olen sanonut – monipuolisempi ja siihen liittyi myös vanhojen panimoiden taholta melko ahkeraa kehittämistä ja trendien haistelua. Esimerkiksi Van Honsebrouck osasi kyllä lähteä mukaan muotivirtauksiin. Jo 70-luvulla hän oli ryhtynyt panemaan lambicia ja gueuzeä kaukana näiden kotiseuduilta, kun oli huomannut makeutetun pullo-gueuzen saaneen suosiota Belgian rannikolla.

Brigandin innoittajana toimi luultavasti ennen kaikkea Duvel, jota alkoi 70-luvun lopulla saada jo eri puolilta Belgiaa. Kiinnostus paikallispanimoiden luonteikkaisiin erikoisuuksiin oli herännyt, ja nuori polvi metsästi niitä muutamista ensimmäisistä oluthuoneista ja -kaupoista. Duvelin vanavedessä moni panimo teki pirullisilla hahmoilla markkinoitavia oluita kuten Satan, Judas ja Lucifer.

Kasteelbieristä ei ole koskaan muodostunut aivan yhtä arvostettua olutta kuin esikuvastaan Westvleterenistä. Ainakin nykyään sen ylenpalttinen makeus on varmasti joillekin liikaa. Kun vanhoja asiantuntija-arvioita vertaa tuoreempiin, vaikuttaa, että olut on kenties alkuaikoina ollut vähemmän siirappinen. Panimon taloudelle Kasteel on kuitenkin tehnyt varmasti juuri niin hyvää kuin haluttiinkin: se on yksi näkyvimpiä belgialaisia pienpanimo-oluita, ja vientikin tuntuu vetävän.

(Lähde: Luc Van Honsebrouck, Vijftig jaar brouwer: mijn verhaal. Kuva: Flickr.com, Smabs Sputzer, CC BY 2.0.)

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Oluttrendit lupailevat kuivuvaa 2020-lukua

Mistä maailmalla (lue: lähinnä USA:ssa) puhutaan vuoden 2020 hallitsevina trendeinä pienpanimo-oluessa ja sen ympärillä pyörivässä jakelu- ja anniskelubisneksessä? Mitä kommentoijat uskovat tapahtuvan oluelle nyt alkavalla vuosikymmenellä?

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin tässä blogissa on perinteisesti skrollailtu läpi lukuisia ulkomaisissa olutmedioissa ilmestyneitä olutennustuksia ja koottu niistä summittainen yhteenveto. Kun tätä vuosittaista postausta jo viidettä kertaa tekee, en väitä, etteivätkö nämä povaukset jo alkaisi vähän tympiäkin – paljon samaa puppua pyörii kristallipalloissa vuodesta toiseen.

Nytkin alla olevat havainnot on poimittu beer trends- tai beer predictions -tyyppisistä nettiartikkeleista, joita oli yhteensä varmasti kolmisenkymmentä. Välittämättä pienestä puutumisen tunteesta aion puurtaa ne historioitsijan sitkeydellä läpi, vaikka mitään tieteellistä metodia en tässä sovellakaan.

Kuva: Flickr.com, Bart Everson (CC BY 2.0).

Tämän limuviinan valmistuksessa ei ole vahingoitettu yhtään ohranjyvää

Joinakin aikaisempina vuosina yksi ennustus on noussut selkeästi muiden yli – eräänä vuonna se oli craft lagerin voimistuminen, toisena hazy/juicy IPA. Jos vuodelle 2020 povatuista trendeistä pitäisi nimetä eniten mainintoja saanut aihepiiri, se olisi mitä moninaisimpien alkoholittomien, vähäalkoholisten tai vähäkaloristen juomien nousu.

Sanon “vähäkaloristen juomien”, koska samoihin ennustuksiin niputetaan oluiden lisäksi usein hard seltzereitä, hard kombuchaa ja muita tuotteita, jotka on suunniteltu painonhallinnan ja pämppäyksen yhdistämiseen elämässä.

Siinä missä vähäalkoholisten tai alkoholittomien oluiden nousu on trendilistan numero ykkönen, hyvänä kakkosena tulevat juuri nämä alkoholipitoiset makuvissyt ja muut ei-varsinaiset-oluet. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikkien läpi käymieni ennustusten otsikkona oli vuoden 2020 oluttrendit. Panimot niitäkin tekevät.

Erään alkoholipitoisen kombuchan valmistaja käyttääkin nettisivuillaan ilmeisen osuvaa mainoslausetta: Drinks with friends has never been so healthy…-ish.

Niinpä.

Näitä epäoluitakin on toki moneen lähtöön. Kombuchalla on pitkä historia käymisteitse valmistettuna – tosin yleensä käytännössä alkoholittomana – teenä. Jotkut uudemmat kuplavesiviinat (hard seltzers) taas heijastelevat terveystietoisen amerikkalaisen sielun apokalyptista tyhjiötä – jos ideana on vain panna mikä tahansa sokeri käymään, eikö silloin puhuta melkein kiljusta? Ja jos haluaa elää terveellisesti, löytyisikö mitään muuta juotavaa kuin se kuplakilju?

Nollaajien sukupolvi

Terveys sinänsä on oluenharrastajallekin rakas asia. Niinpä on hyvä, että keskivahvojen ja vahvojen oluiden rinnalle todella tulee yhä enemmän laadukkaita mietoja vaihtoehtoja – myös siis kokonaan alkoholittomia. Niinkin vaikutusvaltainen hahmo kuin Pete Brown käytti tässä kuussa (kuten muuten viime vuoden tammikuussakin) kokonaisen kolumnin vakuuttaakseen lukijat siitä, että 0–0,5-prosenttinen olut on nyt tullut jäädäkseen.

Sen tulemista on vuosien varrella useaan otteeseen julistettu, mutta aina trendiltä vaikuttanut nousu on hiipunut pian pois. Tällä kertaa kasvuluvuissa mennään – ainakin Britanniassa – aivan uudella tasolla. Kysyntää luovat millenniaalien nuoremmat kohortit, joilla ilmeisesti on aito halu vähentää alkoholinkulutusta mutta kuitenkin jatkaa baareissa hengailua. Samalla panimoiden osaaminen hyvänmakuisen alkoholittoman oluen teossa on ottanut harppauksia.

Ennustajien joukossa on kuitenkin myös ääniä, jotka varoittavat panimoita hyppäämästä liian nopeasti alkoholittomien tai vähäalkoholisten oluiden kelkkaan, koska markkina on vielä nuori. Sekin tulee todettua, että vähäkaloriset vaihtoehdot (mukaan lukien siis hard seltzerit) saattavat syödä myyntiä enemmän bulkkioluelta kuin käsityöoluilta.

Olipa oluen rooli tulevien polvien juomankulutuksessa mikä tahansa, tällä hetkellä selkeä trendi on liikkumassa kevyempään suuntaan, ja se kyllä mainittiin lähes kaikissa tutkimissani ennustuksissa. Jos olemme astuneet “kuivalle 20-luvulle” kuten sata vuotta sitten tehtiin, nyt sen aiheuttajina ovat pikemminkin yksittäiset kuluttajat baaritiskeillä kuin kansanliikkeet raittiusjärjestöjen ja puolueiden muodossa. Toki vielä märät sukupolvetkin roikkuvat menossa mukana omine tottumuksineen.

Takaisin perinteisiin?

Tietysti “low to no” -kategoria ja vähäkaloriset ulko-oluelliset juomat edustavat vain yhtä osaa vuoden olutennustuksista. Mitä kuuluu pienpanimo-oluen valtavirtaan? Kuten aikaisempina vuosina, olutennustajat jakautuivat nytkin karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka uskovat tämänhetkisten trendien jatkuvan, ja niihin, jotka odottavat paluuta olutmaailman perinteiden äärelle.

Moni jaksaa uskoa hazyn eli Uuden-Englannin tyylisten sameiden, hedelmäisten IPA-oluiden vetovoimaan myös tänä vuonna. Amerikkalainen hedelmillä höystetty hapanolut on vahvoilla sekin. Samoin vahvat jälkiruokastoutit pitävät joidenkin mielestä pintansa, vaikka tämän nosti esiin selvästi harvempi kuin edelliset kaksi oluttyyliä.

Toisaalta oluttrendien ennustuksissa toistui – kuten ennenkin – myös se toive tai tahtotila, että entisaikojen yksinkertaiset ja selkeät oluttyylit tekisivät paluuta. Välttämättä menneisyys ei tarkoita sen kaukaisempaa aikaa kuin 2000-luvun ensikymmentä, koska monet peräänkuuluttivat alkuperäisen amerikkalaisen, kirkkaan ja katkeran IPA-tyylin kunnianpalautusta. Tämän oluen perustajaisät löytyvät länsirannikon osavaltioista. Sieltä West Coast IPA ei toki ole mihinkään kadonnut, vaikka hypen määrässä se onkin muutamana viime vuonna jäänyt idän sameampien ihmeiden varjoon.

Myös lagerin uusi tuleminen on jälleen lukuisissa ennustuksissa mukana. Muutaman kerran trendiveikkauksissa toistui ajatus, että light– (tai jopa lite-) -sanan kammosta oltaisiin ehkä pääsemässä yli. Koko amerikkalainen pienpanimo- eli craft beer -liike rakentui alun perin pitkälti sikäläisten bulkkioluiden vastavoimaksi, ja missään jenkkibulkin ei voi sanoa vajonneen niin alas kuin light lager -kategoriassa. Nyt sitten laadukkaat kevyemmät olutvaihtoehdot ehkä tekevät uutta tulemistaan, niin lager- kuin ale-puolella.

Alan yleisiä trendejä

Miten olutalan ennustetaan kehittyvän muuten kuin itse juoman muuttumisen osalta? Näistä veikkauksista suurin osa on heiteltävissä kahteen koppaan. Ensimmäinen on panimoteollisuuden taloudellinen tulevaisuus. Se huolestuttaa monia, vaikka veikkaukset alan lähitulevaisuudesta heittelevätkin vähän eri suuntiin. Ennustetaan tasaista kehitystä kasvun jälkeen, jyvien seuloutumista akanoista, panimoiden määrän tai menestyvien brändien määrän laskua – ja niin edelleen. Tulkintoja on lukuisia.

Toinen teema on olutalan moninaisuus eli diversiteetti. Tämän aiheen olisin odottanut esiintyvän trendien ennustuksissa selvästi enemmänkin, kun ottaa huomioon, miten paljon siitä on maailmalla (joskaan ei Suomessa) viime vuoden aikana puhuttu. Niin ankealta kuin se tuntuukin, naiset, etniset ryhmät ja seksuaalivähemmistöt joutuvat yhä edelleen taistelemaan asemastaan olutalan asiantuntijatöissä ja harrastajina. Näkyvät ja näkymättömät sovinismin linnakkeet eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään. Oletan, että tämä on yksi alan kohtalonkysymyksiä etenkin, jos olueen kohdistuva yleinen kiinnostus vielä 2020-luvulla vähenee sukupolvien raitistuessa.