Oluttrendit lupailevat kuivuvaa 2020-lukua

Mistä maailmalla (lue: lähinnä USA:ssa) puhutaan vuoden 2020 hallitsevina trendeinä pienpanimo-oluessa ja sen ympärillä pyörivässä jakelu- ja anniskelubisneksessä? Mitä kommentoijat uskovat tapahtuvan oluelle nyt alkavalla vuosikymmenellä?

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin tässä blogissa on perinteisesti skrollailtu läpi lukuisia ulkomaisissa olutmedioissa ilmestyneitä olutennustuksia ja koottu niistä summittainen yhteenveto. Kun tätä vuosittaista postausta jo viidettä kertaa tekee, en väitä, etteivätkö nämä povaukset jo alkaisi vähän tympiäkin – paljon samaa puppua pyörii kristallipalloissa vuodesta toiseen.

Nytkin alla olevat havainnot on poimittu beer trends- tai beer predictions -tyyppisistä nettiartikkeleista, joita oli yhteensä varmasti kolmisenkymmentä. Välittämättä pienestä puutumisen tunteesta aion puurtaa ne historioitsijan sitkeydellä läpi, vaikka mitään tieteellistä metodia en tässä sovellakaan.

bitter-flight-flickr-bart-everson-cc-by-2-0

Kuva: Flickr.com, Bart Everson (CC BY 2.0).

Tämän limuviinan valmistuksessa ei ole vahingoitettu yhtään ohranjyvää

Joinakin aikaisempina vuosina yksi ennustus on noussut selkeästi muiden yli – eräänä vuonna se oli craft lagerin voimistuminen, toisena hazy/juicy IPA. Jos vuodelle 2020 povatuista trendeistä pitäisi nimetä eniten mainintoja saanut aihepiiri, se olisi mitä moninaisimpien alkoholittomien, vähäalkoholisten tai vähäkaloristen juomien nousu.

Sanon “vähäkaloristen juomien”, koska samoihin ennustuksiin niputetaan oluiden lisäksi usein hard seltzereitä, hard kombuchaa ja muita tuotteita, jotka on suunniteltu painonhallinnan ja pämppäyksen yhdistämiseen elämässä.

Siinä missä vähäalkoholisten tai alkoholittomien oluiden nousu on trendilistan numero ykkönen, hyvänä kakkosena tulevat juuri nämä alkoholipitoiset makuvissyt ja muut ei-varsinaiset-oluet. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikkien läpi käymieni ennustusten otsikkona oli vuoden 2020 oluttrendit. Panimot niitäkin tekevät.

Erään alkoholipitoisen kombuchan valmistaja käyttääkin nettisivuillaan ilmeisen osuvaa mainoslausetta: Drinks with friends has never been so healthy…-ish.

Niinpä.

Näitä epäoluitakin on toki moneen lähtöön. Kombuchalla on pitkä historia käymisteitse valmistettuna – tosin yleensä käytännössä alkoholittomana – teenä. Jotkut uudemmat kuplavesiviinat (hard seltzers) taas heijastelevat terveystietoisen amerikkalaisen sielun apokalyptista tyhjiötä jos ideana on vain panna mikä tahansa sokeri käymään, eikö silloin puhuta melkein kiljusta? Ja jos haluaa elää terveellisesti, löytyisikö mitään muuta juotavaa kuin se kuplakilju?

Nollaajien sukupolvi

Terveys sinänsä on oluenharrastajallekin rakas asia. Niinpä on hyvä, että keskivahvojen ja vahvojen oluiden rinnalle todella tulee yhä enemmän laadukkaita mietoja vaihtoehtoja – myös siis kokonaan alkoholittomia. Niinkin vaikutusvaltainen hahmo kuin Pete Brown käytti tässä kuussa (kuten muuten viime vuoden tammikuussakin) kokonaisen kolumnin vakuuttaakseen lukijat siitä, että 0–0,5-prosenttinen olut on nyt tullut jäädäkseen.

Sen tulemista on vuosien varrella useaan otteeseen julistettu, mutta aina trendiltä vaikuttanut nousu on hiipunut pian pois. Tällä kertaa kasvuluvuissa mennään – ainakin Britanniassa – aivan uudella tasolla. Kysyntää luovat millenniaalien nuoremmat kohortit, joilla ilmeisesti on aito halu vähentää alkoholinkulutusta mutta kuitenkin jatkaa baareissa hengailua. Samalla panimoiden osaaminen hyvänmakuisen alkoholittoman oluen teossa on ottanut harppauksia.

Ennustajien joukossa on kuitenkin myös ääniä, jotka varoittavat panimoita hyppäämästä liian nopeasti alkoholittomien tai vähäalkoholisten oluiden kelkkaan, koska markkina on vielä nuori. Sekin tulee todettua, että vähäkaloriset vaihtoehdot (mukaan lukien siis hard seltzerit) saattavat syödä myyntiä enemmän bulkkioluelta kuin käsityöoluilta.

Olipa oluen rooli tulevien polvien juomankulutuksessa mikä tahansa, tällä hetkellä selkeä trendi on liikkumassa kevyempään suuntaan, ja se kyllä mainittiin lähes kaikissa tutkimissani ennustuksissa. Jos olemme astuneet “kuivalle 20-luvulle” kuten sata vuotta sitten tehtiin, nyt sen aiheuttajina ovat pikemminkin yksittäiset kuluttajat baaritiskeillä kuin kansanliikkeet raittiusjärjestöjen ja puolueiden muodossa. Toki vielä märät sukupolvetkin roikkuvat menossa mukana omine tottumuksineen.

Takaisin perinteisiin?

Tietysti “low to no” -kategoria ja vähäkaloriset ulko-oluelliset juomat edustavat vain yhtä osaa vuoden olutennustuksista. Mitä kuuluu pienpanimo-oluen valtavirtaan? Kuten aikaisempina vuosina, olutennustajat jakautuivat nytkin karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka uskovat tämänhetkisten trendien jatkuvan, ja niihin, jotka odottavat paluuta olutmaailman perinteiden äärelle.

Moni jaksaa uskoa hazyn eli Uuden-Englannin tyylisten sameiden, hedelmäisten IPA-oluiden vetovoimaan myös tänä vuonna. Amerikkalainen hedelmillä höystetty hapanolut on vahvoilla sekin. Samoin vahvat jälkiruokastoutit pitävät joidenkin mielestä pintansa, vaikka tämän nosti esiin selvästi harvempi kuin edelliset kaksi oluttyyliä.

Toisaalta oluttrendien ennustuksissa toistui – kuten ennenkin – myös se toive tai tahtotila, että entisaikojen yksinkertaiset ja selkeät oluttyylit tekisivät paluuta. Välttämättä menneisyys ei tarkoita sen kaukaisempaa aikaa kuin 2000-luvun ensikymmentä, koska monet peräänkuuluttivat alkuperäisen amerikkalaisen, kirkkaan ja katkeran IPA-tyylin kunnianpalautusta. Tämän oluen perustajaisät löytyvät länsirannikon osavaltioista. Sieltä West Coast IPA ei toki ole mihinkään kadonnut, vaikka hypen määrässä se onkin muutamana viime vuonna jäänyt idän sameampien ihmeiden varjoon.

Myös lagerin uusi tuleminen on jälleen lukuisissa ennustuksissa mukana. Muutaman kerran trendiveikkauksissa toistui ajatus, että light– (tai jopa lite-) -sanan kammosta oltaisiin ehkä pääsemässä yli. Koko amerikkalainen pienpanimo- eli craft beer -liike rakentui alun perin pitkälti sikäläisten bulkkioluiden vastavoimaksi, ja missään jenkkibulkin ei voi sanoa vajonneen niin alas kuin light lager -kategoriassa. Nyt sitten laadukkaat kevyemmät olutvaihtoehdot ehkä tekevät uutta tulemistaan, niin lager- kuin ale-puolella.

Alan yleisiä trendejä

Miten olutalan ennustetaan kehittyvän muuten kuin itse juoman muuttumisen osalta? Näistä veikkauksista suurin osa on heiteltävissä kahteen koppaan. Ensimmäinen on panimoteollisuuden taloudellinen tulevaisuus. Se huolestuttaa monia, vaikka veikkaukset alan lähitulevaisuudesta heittelevätkin vähän eri suuntiin. Ennustetaan tasaista kehitystä kasvun jälkeen, jyvien seuloutumista akanoista, panimoiden määrän tai menestyvien brändien määrän laskua – ja niin edelleen. Tulkintoja on lukuisia.

Toinen teema on olutalan moninaisuus eli diversiteetti. Tämän aiheen olisin odottanut esiintyvän trendien ennustuksissa selvästi enemmänkin, kun ottaa huomioon, miten paljon siitä on maailmalla (joskaan ei Suomessa) viime vuoden aikana puhuttu. Niin ankealta kuin se tuntuukin, naiset, etniset ryhmät ja seksuaalivähemmistöt joutuvat yhä edelleen taistelemaan asemastaan olutalan asiantuntijatöissä ja harrastajina. Näkyvät ja näkymättömät sovinismin linnakkeet eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään. Oletan, että tämä on yksi alan kohtalonkysymyksiä etenkin, jos olueen kohdistuva yleinen kiinnostus vielä 2020-luvulla vähenee sukupolvien raitistuessa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

sörnäs-hbl-30-04-1870Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?

åbo-posten-9-5-1879

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.  

Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.

Frank-Boon_Flickr_Jeff-Alworth_CC-BY-2-0

Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth, Flickr.com, CC BY 2.0.

 

Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.

Loburg_flickr-James-Cridland_Cc-by-2-0

(C)James Cridland, CC BY 2.0.

 

Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.

Sessio #4: Tiedon puute ahistaa, kun pitää puhua viisaita Suomi-oluista

Mennään neljättä Sessio-yhteispostauskierrosta aika lyhyen ajan sisään. Ainakin edelliseen, joulu ja olut -aiheiseen sessioon näytti tulleen osallistumisia ihan kiitettävästi, ja toivottavasti tähänkin. Koollekutsujana on tällä kertaa länsirannikon nuori vihainen mies Ölmönger.

Aiheesta Suomalainen vs. ulkomainen olut ovat tuottaneet tähän uusimpaan sessioon pitempää esseistiikkaa jo ainakin Arde ja Tuopillinen. Suosittelen näitä jo heti kärkeen. Ensin mainittu käy läpi kotimaisten pienpanimojen laadullista kehitystä alkuaikojen joskus huojuvistakin yrityksistä aina nykytilanteeseen, jossa kohtalaisen vakaata osaamista on jo hyvin monilla. Myös Suomen mahdollisuuksia erottua raaka-aineilla pohditaan. Tuopillinen taas pähkäilee muun muassa aitojen suomalaisten oluttyylien olemassaoloa suhteessa craft-kulttuurin globaaliin yhdenmukaisuuteen.

En ole ehtinyt tehdä tätä Sessiota varten mitään yhtenäistä tarinaa, mutta jos pitäisi tehdä kiireellä powerpoint-esitys aiheesta ja puhua sen perusteella parikymmentä minuuttia, joitakin seuraavan kaltaisia pointteja saattaisin laittaa dioihini.

1. Suomalaisen oluen historia suhteessa ulkomaiseen olueen

Meillä on valtavan vähän tietoa suomalaisen oluen menneisyydestä. Tai sanotaan pikemminkin niin, että tiedämme – ainakin minun käsittääkseni – kohtuullisen heikosti, millaista olutta suomalaisten kolpakoissa on ollut esimerkiksi ennen Suomen itsenäistymistä ja kieltolakia.

Monilta osin Suomen olut- ja panimohistoriaa kyllä tunnetaan ja siitä on muutama kohtuullisen paksu kirjakin kirjoitettu. Valtion historiallisesta suhteesta alkoholiin tiedetään paljon (esim. olutverotus ja panimoluvat), samoin lukuisien panimoiden nimiä, omistajien nimiä, sijainteja ja joitakin tuotantolukujakin on helppo löytää.

Sen sijaan kiven takana on tieto siitä, mitä raaka-aineita ja kuinka paljon on laitettu vaikkapa suomalaisvalmisteisiin porttereihin 1890-luvulla ja millaisesta panoprosessista on ollut kysymys. Tai että kuinka paljon brittiläistä portteria vastaavasti Suomeen tuotiin 1800-luvulla, mistä ja kenen tekemää. En ole itse ainakaan toistaiseksi ryhtynyt mihinkään suuriin arkistojenkaivelu-urakoihin, joten tietoa saattaa toki jossain kätköissä lymyillä.

Mitä oli svensk öl, Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella laajalle levinnyt oluttyyppi, joka oli perua entisen emämaan vanhasta olutkulttuurista ja jonka lager ja portteri sittemmin syrjäyttivät? Ilmeisesti se oli pintahiivaolutta ja mitä todennäköisimmin tummaa, mutta emme taida tiedä siitä tämän lisäksi paljonkaan. Ehkä sitä panemalla aloitti kuitenkin tuotantonsa esimerkiksi Pohjoismaiden vanhin yhä toimiva panimo Sinebrychoff?

Entä keitä olivat baijerilaiset panimomestarit, joita yhteen jos toiseenkin suomalaiseenkin pienpanimoon reilu sata vuotta sitten rekrytoitiin? Mistä he tulivat? Millaisia oppeja he toivat kotimaastaan (jossa lageria kai tehtiin siihen aikaan vielä vähän eri tavoilla kuin nykyään), ja millaisia näillä opeilla tehdyistä saksalaisoluista lopulta kehittyi?

Ukonjärvi_Flickr_Stefanie-Kurtz_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Stefanie Kurtz, CC BY-SA 2.0.

2. Suomalaisen oluen laatu ulkomaisiin verrattuna

Jos rajataan pois se kysymys, onko suomalainen bulkkilager samantasoista kuin muunmaalainen, niin päädytään pienpanimo-oluiden mahdollisiin laatueroihin. En ole kovin innostunut uhraamaan liikaa ajatuksia tällekään ongelmalle. On turhan helppoa todeta Ratebeerin tai vastaavan median perusteella, että Suomi-craft ei saa yhtä hyviä arvioita kuin vaikka muut skandinaavit, tai ei näy joissakin merkittävissä kansainvälisissä oluttapahtumissa.

Voisi kuvitella, että vaikka suomalaiset ovatkin saattaneet aloittaa jossain mielessä takamatkalta, tanskalaisten tai ruotsalaisten tasoa on saatu myös koko ajan kurottua kiinni. Ehkä on syntynyt itseään ruokkiva positiivinen kehä: paitsi että oluen tekijöillä on tietysti oma itsenäinen tarpeensa kehittää jatkuvasti taitojaan, heitä sparraa siinä yhä kasvava fanien, arvostelijoiden, bloggaajien ynnä muiden joukko.

Mitkä tekijät estävät sitä, että meille ei ole vielä syntynyt omaa Mikkelleriä tai Omnipolloa? Bloggarikollega oli sitä mieltä, että Suomesta löytyy kymmenkunta kansainvälisen tason panimoa eikä kansainvälinen läpimurto ole enää oluen laadusta kiinni. Tämä pistää ajattelemaan, että kyse on ilmeisesti sitten markkinoinnista – ainakin osin. Hypetetyimmät ”panimot” monissa Euroopan maissa ovatkin itse asiassa pikemminkin ideointi- ja suhdetoimintapajoja, jotka kyllä vastaavat oluidensa konseptista ja kuluttajille päin näkyvästä imagosta – mutta eivät välttämättä itse nesteen jokaisesta vaiheesta sen matkalla ajatuksesta pulloon.

3. Suomalaiset olutmarkkinat vs. kansainväliset trendit

Mielenkiintoista on ollut, että kun olen kirjoittanut tässä blogissa oluttrendeistä tai esimerkiksi Amerikan pienpanimokentän kehityksestä, kommenteissa on pariinkin otteeseen pyydetty vastaavia analyysejä Suomen tilanteesta. Toive on järkeenkäypä: jos kotimaiset olutkirjoittajat eivät kirjoita Suomen kentästä, ketkä sen sitten tekisivät?

Totta kai kotimaisesta pienpanimo-oluesta kirjoitetaan sinällään aika paljon. Blogeissa perataan erityisesti itse oluita hyvinkin tarkkaan ja monen eri kirjoittajan kynällä. Joskus jututetaan panimoitakin ja pohditaan vähän tilannetta muutenkin kuin yksittäisten oluiden kautta. Olutposti hoitaa oman leiviskänsä, joka on pääasiassa sekoitus uutisia, tekijöiden haastatteluja ja järjestöväen sanomaa, usein myös terveisiä ulkomaan reissuilta. Valtamediassakin olut pulpahtelee pintaan silloin tällöin, pääasiassa kausioluita arvioivien raatien kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista suomalaisesta olutkentästä jää kuitenkin jatkuvasti vähän varjoon. Meillä on ehkä yksittäisten pienpanimoyrittäjien näkemyksiä siitä, miltä bisnes heidän näkökulmastaan tuntuu, mutta onko kukaan vetänyt yhteen näitä näkemyksiä kaikkien lähes sadan pienpanimomme puolesta? Miten on viime vuosina kehittynyt käsityöoluen merkitys koko kansantaloudelle esimerkiksi suhteessa muihin maihin? Lisäksi osaamme kohtuullisen hyvin havaita näppituntumalta, kun jokin uusi trendi rantautuu Suomeen – olkoon se vaikka saison – mutta tekeekö kukaan data-analyysiä siitä, miten trendi sen jälkeen kehittyy? Onko saison jo ohittanut huippunsa Suomessa ja lähtenyt laskusuuntaan, vai nouseeko tähti edelleen?

Angloamerikkalaisessa olutkentässä on olutkirjoittajia, jotka ansaitsevat elantonsa tai ainakin suuren osan siitä vain kirjoittamalla oluesta. Meillä tätä porukkaa on hyvin vähän jos ollenkaan – nuo harvatkin ehkä kirjoittavat samaan aikaan myös ruoasta tai tekevät jotain muuta juoma-alan hommaa. Esimerkiksi harrastelijabloggaajalle on aika haastavaa lähteä tekemään markkina-analyysia omin päin. Sen sijaan kansainvälistä keskustelua useamman valmiin lähteen perusteella referoiva postaus on rakennettavissa yhdessä illassa.

4. Miksi minä ostan tai en osta suomalaista olutta?

Ostanko jossain tietyssä tilanteessa kotimaista olutta vai en? Perusteluja on tietysti useita. Kyllä (koska sitä on laajemmin saatavilla kuin ulkomaisia merkkejä). Kyllä (koska haluan tukea kotimaan tai lähiseudun tuottajia). Kyllä (jos se on laadukasta). En (jos ulkomainen olut on laadukkaampaa, ks. kohta 2). En (koska kotimaiset pienpanimot eivät tee sellaisia oluttyylejä, joita haluan juoda). Ja niin edespäin.

Kotimaiset panimotko eivät tee oluttyylejä, joita haluan juoda? Kuulostaa kummalliselta, mutta henkilökohtaisesti tämä on yllättävänkin usein perusteluna jättää kotimainen olut hyllyyn tai hanaan ja ostaa jotain kansainvälistä. Käytännössä kyse on siitä, että suuri osa Suomen noin 90 panimosta on perustettu aivan viime vuosina ja ne tekevät pääasiassa oluita, jotka ovat tällä hetkellä kansainvälisesti käsityöolutfanien suosiossa. Ykköstyyli taitaa yhä olla IPA/APA amerikkalaisilla humalilla, ja muita tällä hetkellä ylikorostuvia tyylejä ovat  imperial stoutit sekä erilaiset hapanoluet, ehkä myös jenkkipilsnerit. Myös vakiintuneet hieman vanhemmat kotimaiset pienpanimot ovat painottaneet tuotantoaan yhä enemmän näihin tyyleihin.

En pidä ihan mielettömästi amerikkalaisten humalien mausta: joskus niillä tehty olut on tietenkin paikallaan – ja loistavaakin – mutta kaipaan usein myös jotain aivan muuta. En ole suunnaton hapanoluen ystävä myöskään. Fanitan perinteisiä hapantyylejä oluen kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta ostan niitä itse hyvin harvoin. Ja nykytyyliset vahvat stoutit ovat usein minulle joko ihan liian makeita (jos edustavat leivos- tai vaahtokarkkilinjaa) tai sitten vahvuuteen ja paahteisuuteen yhdistyy turhan napakka humalointi.

Kun joudun tilanteeseen, jossa kaikki tarjolla olevat suomalaiset oluet edustavat jotain näistä muutamasta kansainvälisestä suosikkityylistä, saatan helposti päätyä johonkin ulkomaiseen klassikkoon. Ehkäpä minun tekee mieli vahvaa saksalaista bockia, brittiläistä strong alea tai jotain belgialaista? Näihin mielitekoihin löytyy yllättävän harvoin vakavasti otettavaa suomalaista vastausta. Toki kokeilen kotimaisia tulkintoja myös vähemmän trendikkäistä ulkomaisista tyyleistä ja joskus ne ovat oikein hyviäkin. Tuntuu vain, että suuri osa lahjakkaimpien pienpanimotyyppiemme energiasta menee Suomen nostamiseen maailmankartalle nimenomaan craft-kansan suosikkityyleissä. Näin kai sen pitää ollakin.

* * * * *

Loppukaneettina: suomalaisen oluen tilanne suhteessa ulkomaiseen on parantunut todella paljon muutaman viime vuoden aikana. Tätä ei kannata unohtaa, vaikka asia tavallaan itsestäänselvältä tällä hetkellä tuntuukin. Kotimaisten pienpanimoiden taso on epäilemättä parantunut jatkuvasti, ja onnistumisten myötä yhä uudet ihmiset kiinnostuvat oluesta ja tuovat skeneen oman panoksensa, kuka kirjoittamalla, kuka graafikkona tai tapahtumajärjestäjänä. Jotkut jättävät jopa päivätyönsä omistautuakseen oluen asialle. Tietoa oluesta kertyy uusien digitaalisten välineiden avulla kuin itsestään, mutta esimerkiksi tutkijat voisivat tuoda datan pohjalta uusia näkökulmia olutkeskusteluun. Laajapohjainen ammattilaisten ja harrastajien joukko on oluelle vain hyväksi. Siten saadaan sekä napattua kiinni uusimmista trendeistä että vaalittua vanhaa osaamista sahdin ja kansainvälisten klassikkotyylien valmistuksessa ja tarjoilussa.

Pienpanimo-oluen trendit 2018 plus gonzo-ennustuksia ynnä muuta

Tänä iltana Olutkoira katsoo taas kristallipulloon. Eli teen saman kuin kahtena edellisenäkin vuonna: kokoan yhteen postaukseen maailmalla laadittuja ennustuksia vuoden 2018 kuumimmista oluttrendeistä, yleisön pyynnöstä huolimatta.

Soothsayer_Flickr_Jordan-Andrade_CC-BY-2-0-attYmmärrän, jos oluttrendien ennustaminen saattaa nostattaa joidenkin niskakarvoja. Käsityöoluthan on lopulta suhteellisen pientä pipertämistä: markkinaosuudet ovat tyypillisesti parin prosentin luokkaa, tai parhaimmillaankin 10–15 % haarukassa kuten Yhdysvalloissa viime vuosina. Mitä sitten, jos jokin pikku trendi nostattaa myrskyn näin mitättömässä vesilasissa? Ja ylipäätään: moni varmasti säilyttäisi mieluummin oluen rentona elämänalueena, johon ei konsulttien ja pukumiesten trendejä ja projektioita kaivata.

Tästä johtuen – tai jostain muista syistä – olen tänä vuonna päässyt myös siilaamaan pois parodisia ennustuksia. Homma on lyöty ihan ansaitusti lekkeriksi Amerikan maalla ainakin täällä ja täällä, ja Suomessakin Tuopin ääressä -blogi ehti jo heittää omat spoofinsa kehiin. Hyvä niin: ketään ei pakoteta suhtautumaan olueen vakavasti. Nauru pidentää ikää ja parempi jos olut pysyy myös hauskana asiana.

Mutta koska olut joka tapauksessa on samalla myös vakava asia – halusit tai et – niin tässä jälleen oma puolitieteellinen katsaukseni vakavissaan esitettyihin kansainvälisiin oluttrendeihin. En tietenkään usko, että näiden profetioiden keksijöillä on välttämättä mitään salattua tietoa hallussaan. Todennäköisesti valtaosa ennustuksista menee munille. Asia kiinnostaa minua lähinnä sen vuoksi, että haluan dokumentoida olutta koskevaa keskustelua ja ajattelua tällä hetkellä.

Alla olevaa trendilistaa varten on käyty läpi 25 verkkolähdettä (olutlehtiä, blogeja ja uutissivustoja). Niissä ennustuksiaan esittämässä ovat olleet olutkirjoittajat, panimomestarit ja muut sekalaiset olutvaikuttajat. Näin löydetyt noin 170 trendiennustusta on luokiteltu ja laitettu yleisyysjärjestykseen niin, että alla olevaan kahdeksan trendin koontiin nousevat eniten mainintoja saaneet ilmiöt.

  • Craft lagerin ja pilsin nousu on edelleen ehkä vahvin listoilla roikkuvista trendiennustuksista. Siihen yhdistyy kaipuu palata äärimmäisten makujen ja omituisten raaka-aineinnovaatioiden ääreltä takaisin oluen olennaisten asioiden pariin, erityisesti panimomestarien keskuudessa. Lager on ollut uskollisesti mukana listoilla kaikkina kolmena vuotena, joina olen näitä ennustuksia blogiini keräillyt.
  • Hapan- ja villihiivaoluiden suosion kasvuun jaksetaan yhä uskoa. Tämän teeman alle mahtuu monenlaisia ennustuksia, joista vahvin on ehkä, että mauissa pyritään kohti tasapainoisempia, osittain makeampiakin kompromisseja – laadun ollessa kuitenkin tärkein suuntaviitta. Monet ennustavat hedelmien käytön yleistyvän entisestään näissä oluissa.
  • Paikallisuus ja paikallistunne on paitsi inspiraation lähde myös yksi menestyksen edellytyksistä tilanteessa, jossa craft-segmentin kasvu ei enää ole itsestäänselvyys ja isommat, valtakunnalliset käsityöpanimot ovat ainakin USA:ssa vaikeuksissa. Pienet kasvavat eniten. Paikalliset päättäjät ja virkamiehet ymmärtävät jatkossa yhä paremmin panimosektorin merkityksen, ja kuluttajat arvostavat sitä, että olut on tehty läheltä hankituista raaka-aineista.
  • IPA ei ole edelleenkään kuollut – mikäs pahan tappaisi. Enemmistö IPAn maininneista ennustajista uskoo, että vuoden 2017 suosikkityyli New England IPA (Vermont IPA) jatkaa voittokulkuaan myös alkaneena vuonna, joko laktoosipirtelöiden muodossa tai sitten ihan sellaisenaan. Toisaalta povataan myös vanhan koulukunnan jenkki-ipojen eli West Coast IPAn paluuta. Pari oraakkelia lausuu, että IPA-oluttyyli pirstoutuu yhä useammiksi pieniksi ”alatyyleiksi”.
  • Eurooppalaisten oluttyylien paluu on mielenkiintoinen juonne tässä aineistossa, joka kieltämättä painottuu aika vahvasti yhdysvaltalaisiin lähteisiin. Se, mitä jenkit tällä ennustuksella tarkoittavat, näyttää liittyvän erityisesti USA:n ensimmäistä pienpanimoaaltoa innoittaneisiin belgialaisiin ja saksalaisiin oluttyyleihin. Lisäksi mainitaan muita maltaisiin painottuvia tai makeita erikoisuuksia kuten ranskalainen bière de garde tai itäeurooppalainen (useimmiten vähäalkoholinen) kvass.
  • Sessio-oluet eli miedohkot oluttyylit ovat suosiossa tänäkin vuonna. Tähän kategoriaan mahtunevat sekä Suomen entisen että nykyisen alkoholilain mukaiset maitokauppaoluet. IPA-oluista ei nyt sessiovahvuisten juomien yhteydessä puhuta tänä vuonna läheskään niin paljon kuin vuosi sitten. Monikin oluttyyli tässä alkoholihaarukassa toki toimii, mutta eivät kaikki. Kohtuus on uusi musta.
  • Vakava olut tulee olemaan trendi. Ennustajat korostavat sitä, että kaikki käsityöolut ei ole automaattisesti laadukasta, vaan että jatkossa pärjäävät ne, jotka ottavat ammattinsa tosissaan ja puskevat markkinoille muita parempaa tuotetta. Tähän liittyy se, että myös ravintoloiden odotetaan suhtautuvan olueen nykyistä vakavammin. Kunnianhimoisten menujen kaveriksi nostetaan kunnianhimoisia, tasalaatuisia oluita. Vanha trendi ja toive tämäkin tietysti, mutta jälleen mukana.
  • Tölkki on tulevaisuutta, ollut sekin jo useamman vuoden. Pienpanimofanien vanhempi koulukunta oli juuri ehtinyt oppia siihen, että alumiiniin pakataan vain ylikansallista ureaa, kun nuoret käsityöoluen ystävät valaistuivat tölkin ylivertaisista pakkausominaisuuksista. Sittemmin yhä suurempi osuus craft beerista on pakattu värikkäisiin lieriöihin. Vanhana jääränä tuntuu siltä, kuin kattilat olisi kannettu pöytään hienoilla illallisilla, mutta tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on tunnetusti turhaa.

Tässä nämä. Ensivaikutelma on, että ennustajien takki on suhteellisen tyhjä eikä juuri mitään yllättävää edellisiin vuosiin nähden ole mahtunut nyt mukaan. Näiden eniten mainintoja saaneiden ennustusten lisäksi esiin nousee ehkä esimerkiksi panimoiden tarve harrastaa yhä monipuolisempaa suhdetoimintaa paitsi muiden panimoiden myös esimerkiksi ravintolasektorin tai yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa, yhteiskuntavastuunkin merkeissä.

Jos joku kysyisi minulta näiden arvioiden perusteella ”mikä on vuoden 2018 trendikkäin oluttyyli”, siihen en osaisi vastata mitään. (”NEIPA edelleen?”) Ehkäpä tämän aineiston perusteella pitäisi osata veikata joitakin hiljaisia signaaleja, jotka tulevina vuosina saattavat nousta eturintamaan, mutta kovin hanakasti en mitään sellaisiakaan lähtisi nyt puffaamaan.

Yksi sinänsä mielenkiintoinen nosto oli panimoiden erikoistuminen – eli että saturoituvilla markkinoilla jotkut voivat löytää markkinarakonsa keskittymällä vaikka vain yhteen oluttyyliin. Tämä on tietysti paljon realistisempi näkymä tiheästi asutuilla ja satojen panimoiden täplittämillä alueilla kuten Kaliforniassa. USA:ssa esimerkkejä lienee jo nyt löydettävissä. Ehkä muuallakin, jos käsityöoluen markkinaosuus pysyy ylipäätään kasvavalla käyrällä?

* * * * *

Onko näillä trendeillä nyt mitään merkitystä maailmanlaajuisen olutteollisuuden kokonaiskuvassa? Toistan nyt varmuuden vuoksi vielä, mitä jo otsikossa mainitsin: tämä postaus käsittelee siis pelkästään pienpanimo-olutta, käsityöolutta tai millä nimellä sitä haluaa kukin kutsua. Ehkäpä kaikki sen sisällä tapahtuva on vielä pientä, mutta ei niin pientä etteikö tuollaisia minitrendejä myös juomabisneksessä seurattaisi.

Trendeissä on kyse muutoksesta. Niinpä se, että esimerkiksi kaikesta Euroopassa juodusta oluesta ehkä noin 90 % on aina vain vaaleaa lageria ja todennäköisesti ison panimoyhtiön tekemää, ei ole trendi vaan pikemminkin fakta. Vaalean lagerin ja varsinkin isojen panimojen merkkien laskeva kulutus on sen sijaan trendi. Yhdessä vastinparinsa – eli pienpanimo- tai käsityöoluen jatkuvasti kasvaneen suosion – kanssa kyseessä on periaatteessa ainoa viime vuosien todella massiivinen oluttrendi.