NEIPAhood watch #1: Sori Lacuna

Kuulin ohimennen Alkossa keskustelun, jossa asiakas ennusti vuorenvarmana myyjälle, että Vermont IPA tulee olemaan tämän kesän hittiolut. Myyjä ei ollut mokomasta oluttyylistä koskaan kuullut, ja he tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, ettei myymälän valikoimista tainnut sellaisia löytyä.

Merkkejä on toki ollut ilmassa siitä, että New England IPA (jonka synonyymi Vermont IPA kai edelleen on), voi olla meilläkin päin lähikuukausina näkyvämpi ilmiö kuin tähän asti. Kevättalvella, kun maistelin Sori Taproomissa oululaisen Sonnisaaren Humalajaa, en ollut Helsingissä törmännyt ennen olueen, johon edes pienellä varauksella liitettäisiin noita maagisia viittä kirjainta ”NEIPA”.

Nyt näitä ehkä alkaa sitten putkahdella. Kotimaisista Cool Head Brew näyttää tehneen Summer in Vermont -nimisen tuotoksen, jota ainakin Arde on maistellut. Sorilla itsellään on Lacuna-niminen uutuus. Lisäksi kotiolutkollektiivi Level Eleven on ollut aktiivinen NEIPA-rintamalla. Kenties on muitakin.

Juttu vai ei?

Innostuneen kohinan taustalla on vellonut ainakin vuoden verran kriittisten äänien käymä keskustelu siitä, onko New England IPA mikään thing ylipäätään. NEIPA-tyylin ominaisuudet on sinänsä helppo luetella – samea keltaoranssi ulkonäkö, makean hedelmäinen mehumaisuus, selkeä humalan maku ja aromi mutta pehmeän mieto katkeruus – mutta ihmetystä aiheuttaa, kun panimojen NEIPAna markkinoimat oluet ovatkin jotakin muuta.

Varmasti tunnettujen Uuden-Englannin panimojen välilläkin on tyylillisiä eroja. Ehkä The Alchemist, Hill Farmstead ja Lawson ovat olleet uusienglantilaisten ipojen pioneereja, mutta ovatko sitten Tree House tai Trillium vasta jalostaneet koillisvaltioiden IPA-ajattelua selkeästi erilliseksi NEIPA-tyyliksi? Tällaisia analyysejä on eetteri pullollaan.

Otin tällä viikolla jälleen raitiovaunun Kaisaniemeen ja kävin maistamassa Sorin panimon Lacunaa heidän helsinkiläisellä hanahuoneellaan. Olut oli tavallisen amerikkalaistyylisen IPAn näköinen eikä ollenkaan niin samea kuin jossain netissä näkemässäni kuvassa. Jotkut ovat toisaalta arvioineet samaa olutta Ratebeeriin äskeisillä Tallinnan olutfestareilla ja luonnehtineet sitä supersameaksi. Katoaako tuo neipamainen ominaisuus oluesta ajan myötä?

cof
Itselleni Sorin NEIPA-tulkinta jätti saman kysymyksen kuin Sonnisaaren Humalaja. Ainakin ensimmäinen vaikutelmani oli, ettei tiukasta länsirannikkomaisesta katkeruudesta ei ole maltettu luopua. Oliko olut sitten merkittävästi normaalia sameampi, pehmeämpi tai mehumaisempi, vai mitä Uusi-Englanti tässä oikeastaan merkitsee?

Ehkäpä pieni kuohkeus, jota suutuntumassa oli aistittavissa, viittaa jotenkin tuon paljon puhutun oluttyylin erityispiirteisiin. Katkeran greipin rinnalla maistui jonkinlainen halvamainen pehmeys, mutta kyse ei ollut mielestäni ollut silti mistään humaloinnin lempeästä pyöreydestä. Sitä ehkä tältä oluttyyliltä olisin odottanut.

Mikään mieto tämä Sorin NEIPA ei ollut, vaan 8,2 % vahvuisena se on varmasti double NEIPA eli NEDIPA.

En osaa sanoa lopullista sanaa siitä, lyökö koillisvaltioiden IPA itsensä Suomessa läpi hittityylinä tänä kesänä tai joskus myöhemmin, koska en kuulu maahantuojien tai panimojen sisäpiireihin.

Se täytyy silti todeta, että jos kotimaisten ipojen markkinointi NEIPA-leiman alla jatkuu, niiden kannattaa varmasti olla selkeästi jotain muuta kuin tähän asti nähdyt ”perinteisemmät” amerikkalaisvaikutteiset ipat. Muuten ikävä hypen sivumaku varjostaa tätä muoti-ilmiötä, ja sinänsä hyvät Suomi-ipat vetävät puoleensa nihkeitä arvioita siltä asiakaskunnan osalta, jolla on keinoja levittää positiivista sanaa hyvin tehdyistä ja aidon oloisista oluista.

Maailmojen sota: amerikkalainen Zoigl ja oluen autenttisuus

Viime viikolla tapahtunutta: brittiläistaustainen oluthistorioitsija Ron Pattinson veti herneet nenäänsä nähtyään Twitterissä Oregonissa toimivan Zoiglhaus-panimon pullotetut uutuudet, Zoigl-Kölschin ja Zoigl-Pilsin.

They really shouldn’t be using the name Zoigl. Because it isn’t fucking Zoigl, totesi Pattinson diplomaattiseen tapaansa.

Jos tuossa twiitissä ilmaistun ärtyneisyyden syyt kaipaavat selvennystä, kysymys on siis siitä, että Zoigl on itäisessä Baijerissa säilynyt hyvin paikallinen perinne, ja Kölsch taas Reininmaalle Kölniin rajoittunut täysin erilainen – mutta yhtä lailla paikallinen – oluttyyppi.

Eurooppalaisesta näkökulmasta näiden yhdistäminen on yhtä luontevaa kuin porokarjalanpiirakka tai hapankaalipizza. Amerikkalaisesta näkökulmasta: molemmat ovat saksalaisia, joten miksei. Voi olla, että esimerkiksi Zoigl-Kölschin tapauksessa kyse on enemmänkin Zoigl-sanan käytöstä brändinimenä kuin tyylien fuusioinnista, mutta problematiikka on silti suunnilleen sama.

Jenkkiläisistä pullo-zoigleista alun perin twiitannut Jeff Alworth on äärimmäisen tiedostava ja herkkävainuinen olutkirjoittaja, mutta tällä kertaa hänen vastauksensa Pattinsonin syytöksiin valoi vain lisää bensaa liekkeihin:

This is America. We riff on everything. I know it pisses Europeans off that we steal, but that’s what you get in an immigrant country. All the Euros who came here and adapted their culture: it’s our culture.

Alworth käräytettiin lisäksi keskustelussa sisäisen logiikan puutteesta, koska aiemmassa blogitekstissään hän oli suhtautunut hyvin nuivasti siihen, että amerikkalaiset panimot tekevät lambic-oluita. Jos Zoiglia, miksei sitten lambicia?

 

Zoigl-ger-usa

Vasemmalla: Zoiglia Baijerissa. Oikealla: Zoigl-Kölschiä Oregonissa.

 

That’s the way it Gose

Siinä ei ole mitään uutta, että amerikkalaiset panimot hakevat innoitusta vanhoista eurooppalaisista olutperinteistä.

Paraatiesimerkki on viime vuosina nähty Gose-oluen valtaisa suosio eri maiden käsityöolutpiireissä. Ironista kyllä, nimenomaan Ron Pattinsonilla oli todennäköisesti iso rooli siinä, että muissa maissa toimivat panimot ovat ylipäänsä kuulleet koko Gosesta saati uskaltautuneet valmistamaan sitä. Hän on sittemmin miltei katunut kertoneensa maailmalle Gosesta.

Gosehan on vanha itäsaksalainen hapan vehnäolut, jonka maustamiseen käytetään korianteria ja suolaa. 1960- ja 1980-lukujen välissä Gosea ei luultavasti valmistanut DDR:ssä – eikä tietenkään missään muuallakaan – yksikään panimo. Sen jälkeenkin tarjonta on ollut Saksassa vähintään vaihtelevaa.

Amerikkalaiset tulkinnat Gose-tyylistä alkoivat yleistyä ilmeisesti 2000-luvun lopulla, ja sittemmin Goseja on putkahdellut vaikka minkä maiden käsityöolutmarkkinoille.

Vuonna 2007 Pattinson nimittäin kirjoitti blogiinsa postauksen, joka luultavasti oli useimmille olutihmisille ensimmäinen kerta, kun he ylipäätään kuulivat Gosen olemassaolosta. Tuon blogitekstin perusteella vaikuttaa, ettei ulkomaisia Gose-tulkintoja vielä ollut olemassa tai ainakaan kirjoittaja ei sellaisia tuntenut.

Pumpkin-Pie-Gose_Flickr_Sam-Cavanagh_CC-BY-2-0

Kurpitsapiirakka-Gosen on tehnyt Epic Ales -panimo Seattlesta. Kuva: Sam Cavenagh, Flickr, CC BY 2.0.

 

Seuraavien kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Huffington Postista löytyy yllättäen hyvä kiteytys siitä, minkälaisen oluttyylin amerikkalaiset ovat tuolloin Saksasta löytäneet ja mitä he ovat Gosella sittemmin tehneet. Tämän artikkelin mukaan puolet markkinoilla olevista Goseista on nykyään jollakin hedelmällä maustettuja.

Näin varmasti on amerikkalaispanimoissa – ja heidän esimerkkiään seuraavilla oluenvalmistajilla muissakin maissa – mutta alun perin hedelmät eivät siis kuuluneet saksalaiseen Gose-kulttuuriin.

Pitääkö olla huolissaan

No niin: pitääkö olla huolissaan siitä, että amerikkalaiset ”löytävät” eurooppalaisia olutperinteitä ja tekevät niistä omia – mahdollisesti alkuperäistä kontekstia ymmärtämättömiä – tulkintojaan? Kun puhutaan Gosesta tai Zoiglista, meidän on Suomessa ehkä helppo olla relativisteja ja todeta, että mikä ettei.

Jos kuluttajat kerran tykkäävät, miksi kenenkään kannattaisi käskyttää, mitä panimot saavat tai eivät saa tehdä. Verigreippi – voiko se nyt Gosea kovin pahasti pilata.

Mutta entä jos tulkintojen kohteeksi otettaisiin vaikka sahti? Toistaiseksi kansainväliset sahtiversioinnit ovat olleet toki harvassa, ehkäpä johtuen sahdin olomuodosta tuoreoluena.

Entä jos kuitenkin syntyisi ensin amerikkalainen ja sitten maailmanlaajuinen sahdin trendi, jossa yli puolet maailmassa valmistettavista sahdeista maustettaisiin mangolla, ananaksella tai muilla eksoottisilla hedelmillä? Voisin kuvitella yhden jos toisenkin tahon Suomessa älähtävän.

Palaan siis vielä alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko saksalaisilla – tai meillä muilla eurooppalaisilla – oikeutta soimata amerikkalaista panimoa heidän Zoigl-sanan käytöstään.

Jeff Alworth jatkaa keskustelua postauksella, jossa hän puolustaa kaunopuheisesti paitsi Zoiglhausin panimomestarin aitoa Saksan tuntemusta myös amerikkalaisen kulttuurin perusolemusta. Se on ”sekarotuinen” kulttuuri, ja jos se ei saisi hyödyntää esi-isiensä eurooppalaisia juuria hyväksi katsomallaan tavalla, sillä ei olisi mitään pohjaa jolle rakentaa.

Hyvä niin. Se onkin selvää, että saksalaisperäisellä olutkulttuurilla on Yhdysvalloissa vankat perinteet, koska Saksasta alun perin tulleet panimosuvut ovat hallinneet maan olutmarkkinoita jo 1800-luvulta alkaen.

Zoiglia – joka Alworthille vastanneiden mukaan on laajempi paikallinen perinne eikä pelkkä ”tyyli” – amerikansaksalaiset eivät tiettävästi tuoneet kotiseuduiltaan Atlantin taakse, mutta ei tällainenkaan yhteys mahdoton olisi.

Samoin Yhdysvalloissa on jäänteitä pitkäikäisestä brittiläisperäisestä olutkulttuurista, joka on muovautunut vuosisatojen saatossa amerikkalaiseksi. Yksi muistuma tästä perinteestä on amerikkalainen IPA, joka on viime vuosina korvannut alun perin brittiläisen IPA-jatkumon globaalin olutkansan tietoisuudessa. Tähän syrjäyttämiseen on syynä voimakas ja luova kehitystyö, jota amerikkalaiset pienpanimot ovat 1990- ja 2000-luvuilla kohdistaneet kyseiseen oluttyyliin. Sen seurauksena useimmat eurooppalaiset IPAt käytännössä matkivat nykyään amerikkalaisia esikuvia; harvempi perustuu tietoisesti britti-IPAan.

Amerikan voi jo nykyään sanoa ohjailevan eurooppalaisen pienpanimo-oluen valtavirtaa. Niinpä eurooppalaisten taistelut omien olutperinteidensä puhtaudesta ovat jossakin määrin tuhoon tuomittuja, kun yhdysvaltalainen ja sitä kautta globaalistunut olut-avantgarde lähtee jotakin tällaista perinnettä muovaamaan uuteen uskoon.

Keskustelu näistä perinteistä on silti ainakin omasta mielestäni tärkeää. Se ei ole yhdentekevää lillukanvarsien ruotimista. Debattia täytyy pystyä käymään niin, että tunnustetaan samaan aikaan sekä jonkin oluttyylin lähtöalueella vallitseva autenttinen käsitys perinteestä – olipa se saksilainen Gose, Ylä-Pfalzin Zoigl tai Hämeen sahti – että uudemmat tulkinnat vaikkapa Oregonissa tai Uudessa-Seelannissa.

Jos eurooppalaiset jankuttavat ”te ette saa koskea meidän aitoon olutperinteeseemme” ja muut vastaavat ”me tulemme Euroopasta, joten meillä on oikeus tehdä eurooppalaisilla perinteillä mitä haluamme”, ummikko puhuu ummikolle ja kaikki haaskaavat aikaansa turhaan sapelinkalisteluun.

Miksi Pabst Blue Ribbonia pidettiin hipsterioluena

Erikoisuuden tavoittelu isossa mittakaavassa johtaa siihen, että kaikki näyttää samalta. Silloin edelläkävijät haluavat erottua näyttämällä tavalliselta, ja pian kaikki näyttää taaskin samalta mutta vähän eri tavalla.

En ole sosiologi, mutta seuraan puoliakateemisella kiinnostuksella kansainvälisessä ja silloin tällöin kotimaisessakin mediassa esiin pulpahtelevaa pohdintaa hipsterikulttuurin olemuksesta.pbr_flickr_roger-w_cc-by-sa-2-0-att

Hipsteri on olento, jota on usein toistetun käsityksen mukaan vaikeaa määritellä. Silti se on olemassa. Ei pelkästään sen vuoksi, että kaikki ovat joskus nähneet hipstereitä. Hipsterin määritteleminenkin on mahdollista.

Kun määritelmät ovat monimutkaisia, useimmille riittää tunnistaminen ulkoisten merkkien perusteella. Hipsterillä on iso parta tai ”ironiset viikset” (ainakin jos se on mies), villatakkeja, retroja kukka- tai ruutukuoseja vaatteissa, henkselit mieluummin kuin vyö, sekä tietysti nörttilasit ja hattu.

Se ajaa jopolla tai fiksipyörällä, kerää vinyylilevyjä ja istuu tietyn tyyppisissä valoisissa kahviloissa ja baareissa juomassa asioita hillopurkista. Tyypillinen hipsterien elinympäristö on kotikaupunginosani Kallion tapainen gentrifikaation muokkaama laitakaupunki.

Tämän stereotypian rinnalla toinen tapa lähestyä hipsteriyden ydintä on sisällöllinen. Hipsteriys on tietämistä (knowingness). Hipsteri tietää, mitkä yhtyeet, baarit, vaatekaupat tai vaikkapa pienpanimo-oluet eivät ole vielä valtavirtaa. Sitten kun liian moni alkaa olla kuullut niistä, hipsteri ei enää katso niihin päinkään.

On tietysti myös vitsailtu siitä, montako hipsteriä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu. ”Se on niin uusi ja tuntematon numero, ettet ole varmaan kuullut siitä.”

Oluthipsteri ilmaantuu näyttämölle

Hipstereistä on puhuttu Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1940-luvulla, toisen kerran vuosituhannen vaihteessa ja nyt – ilmiön vallattua kaikki Euroopankin ”Kalliot” – hipsterianalyysin piikki on kenties juuri ohitettu jossain kohtaa 2010-luvun alkupuoliskoa.

Nämä hipsterin inkarnaatiot olivat erilaisia. Ensimmäinen kuului Yhdysvaltain mustaan alakulttuuriin sotien jälkeisinä vuosina. Toinen oli valkoinen, keskiluokkainen nuorimies, jonka tunnisti lippalakista, hihattomasta ”vaimonhakkaajapaidasta”, tatuoinneista ja ”pornoviiksistä”.

Kolmas, viimeisin, on juuri tuo punavihreän kuplan asukas ja luovan luokan jäsen, jonka nyky-Helsingissäkin voi nähdä kahvilan ikkunapöydässä flat white ja MacBook edessään.latte_lauren-friedman_flickr_cc-by-2-0-att

Käsityöoluen yhdistäminen hipstereihin kuuluu nimenomaan tähän tuoreimpaan vaiheeseen. Esimerkiksi brittiläinen The Daily Telegraph listasi paikallisen pienpanimo-oluen tai boutique beer’it niiden asioiden joukkoon, joita hipsterit ovat – vinyylilevyjen, partojen, lautapelien ja lehtikaalin ohella – pelastaneet joutumiselta unholaan.

Hipsterimäinen lähestymistapa kulttuuriin sopii hyvin craft beer -maailmaan. Käsityöoluesta on tullut viime vuosina juuri sellainen kuluttamisen kenttä, jossa trendien pienimpienkin nyanssien tuntemisella pystyy osoittamaan sen, että on valovuosia edellä ainakin suurimpia kanssakuluttajien massoja.

Oluen genrejen mystisiä ja jatkuvasti eläviä alakategorioita ei luultavasti ole enää kymmeniä vaan pikemminkin jo satoja. ”Ai toi on west coast -ipa. Mä olen juonut viime aikoina lähinnä vermont ipoja.”

Tämän kaiken valossa tuntuikin varsin kummalliselta, kun Nyt-liite vuonna 2014 uutisoi, että hipsterien suosikkiolut Pabst Blue Ribbon on tulossa Suomeen. Kyllähän pari kolme vuotta sitten jo tiedettiin, että hipsterit tykkäävät käsityöoluesta. IPA oli ainakin olutpiireissä iso juttu Suomessakin, eikä kukaan itseään kunnioittava hipsteri olisi varmaan näyttäytynyt massalager-tölkki kädessä baarissa – ei vaikka Pabstilla on Amerikan ykkösmerkkiin Budweiseriin verrattuna huomattava altavastaajan asema.

Pabst oli 1800-luvun lopulla Budweiserin tekijän Anheuser-Buschin pahin kilpailija, mutta siitä oli tullut monien vaiheiden jälkeen taantuva, ruostevyöhykkeen hupenevan duunariväestön juoma. Se kuitenkin onnistui 1990-luvun lopussa kääntämään työväenluokkaisen katu-uskottavuutensa nuoria trendsettereitä kiinnostavaksi piirteeksi.

Niinpä selitys Blue Ribbonin väitetylle hipsteriyhteydelle onkin – kuten edellä kerrotusta voi ehkä arvata – siinä, että samaa hipsteri-termiä käytettiin parin vuosikymmenen sisällä viittaamaan kahteen varsin erilaiseen alakulttuuriin. Blue Ribbon oli siis sen vuosituhannen vaihteen hipsterin näyttäytymisjuoma. Ei niinkään tämän nykyisen.

Silloista alakulttuuria inspiroi nostalgia valkoista esikaupunkilaista duunarikulttuuria kohtaan. Se oli todennäköisesti sukua samoihin aikoihin Britanniassa nousseelle lad-kulttuurille. Alemman keskiluokan tai white trash -väen poliittinen epäkorrektius, huono käytös ja auktoriteettien uhma olivat tämän kulttuurin käyttövoimaa, vaikka sen harjoittajat olisivatkin olleet liikkeellä trenditietoisella ja ironisella otteella. Suomessakin oli MoonTV:n Pornostaraa, Wallu Valpion sekoilua ja Törkytorstaita.

Tälle alakulttuurille – tai ainakin sen amerikkalaisille edustajille – työväenluokkainen Pabst Blue Ribbon oli siis trendikäs olut, ja siitä on ilmeisesti jäänyt elämään kyseisen peruslagerin maine ”hipsterioluena”.prbwarriors_flickr_sam-howzit_cc-by-2-0-att

Se oli valkoisen hipsterin olut.

Nykypäivän ”vihreä hipsteri” panee itse oman oluensa kaveriporukalla, bloggaa siitä, ja tikkaa kymmenientuhansien samantapaisten kaveriporukoiden panemia paikallisia oluita Untappdissa tai Ratebeerissä (jossa muuten Pabst Blue Ribbonin pisteytysten keskiarvo on 1 asteikolla 1–100).

Mutta kehä sulkeutuu. Tai niin ainakin Nyt-liite oletti jo kesällä 2015. Silloin uutisoitiin, että hipsterikulttuuri tekee kuolemaa. ”Lopullisesti sen tulee tuhoamaan uusi megatrendi: 1990-luvun lad-kulttuurista ammentava nu lad -tyyli.”

Toisin kuin hipsterityylissä, tarkoitus ei ole erottua joukosta. Tarkoitus on sulautua massaan. Sama pätee muuhunkin kuin vaatteisiin. Erikoisoluen sijaan nu lad -jätkä tilaa baarissa tuopin keskiolutta.

Saanko arvata, mitä olutta?

Tai kenties – sitten kun tämä trendi mahdollisesti tulee 2020-luvulla Suomeen – sen kotimaista vastinetta Karjalaa? Nämä kehät toisaalta kiertävät toisiaan niin nopeasti, että ehkä nu lad -muoti ehti tulla ja mennäkin. Nythän on jo 2017. Tuskin sellaista täältä olutkuplasta käsin huomaisikaan.

Olen nyt kuitenkin vihdoin selvittänyt ainakin itselleni tuon PBR-arvoituksen, jota kolme vuotta sitten jäin vähintäänkin ohikiitäväksi hetkeksi pähkäilemään.

(Amerikkalaisen hipsterikulttuurin typologia tässä postauksessa on lainattu Mark Greifin artikkelista What was the hipster?, joka perustuu saman nimiseen kirjaan.)

Viralliset oluttrendit vuodelle 2017

Happamia ja lagereita, sanoivat ketut (jälleen kerran) tulevan vuoden oluista. Ja tietysti IPAa, varsinkin Uudesta-Englannista.

Blogivuosi saa alkaa nyt vähän kepeämmällä asialla. Kuten tiedetään, vuodenvaihteen aikaan erilaisilla olutsivustoilla tarjoillaan ennustuksia siitä, mitkä trendit hallitsevat olutmaailmaa seuraavana vuonna.

Jotkut kristallipalloon katsojista ottavat aiheen varmasti aika vakavissaankin. Omana huvinani on ollut vilkaista pari katsausta pintapuolisesti läpi ja ehkä toisella silmällä seurailla niiden toteutumista vuoden mittaan.crystaldog-flickr-jim-frost-cc-by-2-0-att

Viime talvena kokosin kuitenkin vuodelle 2016 tarkoitetuista trendikatsauksista jopa blogipostauksen. En sinänsä usko, että näistä ennustuksista mitään suurta totuutta löytyy, mutta on kiinnostavaa katsoa, miten ne elävät vuodesta toiseen. Nostin tuolloin erityisesti useammassa tekstissä esiintyneen arvauksen craft lagerin läpimurrosta. Tapahtuiko sellaista?

Ainakin näppituntumalta lagerin nousu taisi kyllä saadakin lisää kierroksia viime vuonna. Sekä kotimaassa että ulkomailla varsin relevantit panimot lanseerasivat uusia pohjahiivaoluita. Suomessa lisäksi Mufloni Pilsner valittiin kesällä Suomen parhaaksi olueksi. Ei lager silti mitenkään syrjäyttänyt pintahiivaoluita käsityöoluen aallonharjalta.

Nyt seuraa samantapainen tiivistys vuodelle 2017 povatuista oluttrendeistä. Ei ehkä yllätä, että lager on jälleen mukana useimmissa ennustuksissa. Niiden mukaan kevyiden ja/tai perinteisten pohjahiivatyylien kuten pilsnerin tai Märzenin kysyntä kasvaa. Myös Kölsch (vaikka pintahiivaolut onkin) mainitaan muutamassa.

Kävin tällä kertaa läpi viitisentoista trendiartikkelia. Oikeastaan vain happamien oluiden jatkuva suosio kerää yhtä monta mainintaa kuin erilaiset lagerit yhteensä. Dry-hopped sours ja kettle souring saavat kumpikin useamman maininnan, samoin villihiivakäyminen. Sekä saison että gose esiintyvät, mutta yleisemmin ei puhuta tietyistä hapanoluiden tyyleistä.

Uutuutena Uuden-Englannin IPA

Edelleenkään kukaan ei ennusta myöskään sitä, että IPAn valtakausi käsityöoluen globaalina kuningastyylinä olisi suoranaisesti loppumassa. Kaikissa trendiveikkauksissa IPAa ei mainita, mutta suurimmassa osassa kyllä. Vuosi sitten puhuttiin muistaakseni erityisesti sessio-ipoista, nyt veikataan alkoholiprosentin madaltumista eri oluttyyleissä.headytopper_flickr-breville-usa-cc-by-2-0-att

Yleisimmin esiintyi tällä kertaa sanapari ‛juicy IPA’. Näyttää, että sillä viitattiin varsinkin niin sanottuun New England IPA -tyyliin, jonka edustajat ovat hedelmäisen makeita ja pikemminkin utuisia kuin kirkkaita. Makeuden vaikutelma voi siis olla lähinnä suhteellinen, jos on vaikkapa tottunut kuivempaan ja vahvan humalaiseen länsirannikon IPAan. Joissakin tapauksissa ‛juicy IPA’:lla on tarkoitettu kai sellaisia oluita, joissa mehuisuutta tehostetaan lisäämällä hedelmää. Vaikutelman saa kuitenkin aikaan ihan oluen perusraaka-aineillakin.

Hedelmien käyttämisestä puheen ollen, yksi edelleen jatkuva trendi näiden ennustusten mukaan on oluen maustaminen kaikella mitä kaapista löytyy. ‛Weird beer’, ‛wacky flavours’, ‛culinary crossovers’, ‛unconventional ingredients’… Kurkkua, vaahtokarkkia, hummerinkuoria, häränkiveksiä ja niin edelleen. Myös vanhoja tuttavuuksia kuten kahvia.

Mitään varsinaisia hiljaisia signaaleja en sanoisi näiltä listoilta löytäneeni. Jotkin kertamaininnat kuten meksikolainen lager olivat sellaisia, joita en varsinaisesti odottanut. Muuten mentiin aika tutuilla linjoilla: tynnyrikypsytyksestä puhutaan edelleen, ja savunmaku kenties voimistuu.

On selvää, että tällaiset trendiveikkaukset kiertävät luultavasti melko pientä kehää, niin paljon olutkirjoittajia kuin maailmassa nykyisin onkin. Amerikkalaisiahan näistäkin useimmat olivat, osa muista englanninkielisistä maista. Moni katsaus perustui lokakuun Great American Beer Festivalissa tehtyihin havaintoihin. Sisäsiittoisuuttakin saattoi esiintyä, eli joku ennustaja ehkä perusti arvionsa toisten trendsetterien kirjoituksiin.

Yhtä kaikki, tällaisia muotoja paljastui Olutkoiran uudenvuodentinoista tänä vuonna. Ehkä sulattelemme seuraavia hevosenkenkiä vuoden 2018 alussa.

(Lähteet: TAPS The Beer Magazine, Bon Appetit, CrushBrew, PASTE Magazine, The Independent, Inforum.com, BeerArmy.com, Craft Beer Marketing Group, TheTaste.ie, TheFreshToast.com, Touch Bistro, UNCORKD, 303 Magazine, CBCNews, Tasting Table, Stuff.co.nz, The Beverage Journal, Craft Beer Tastings, Better Wholesaling)

Lager, tuo vuoden 2016 oluttrendi

I’m gonna say it: lagers will finally have their year in 2016.” – Jeff S. Baker II, Burlington Free Press

Oluttoimittajat – varsinkaan amerikkalaiset – eivät malta aloittaa vuotta laatimatta kukin omia ennustuksiaan vuoden kuumimmista oluttrendeistä. Nämä näyt voivat varmasti olla mitä tahansa kristallipalloon tai teenlehtiin tuijottelun ja valistuneen markkinasignaalien lukemisen väliltä. Oli miten oli, niitä on hauska selailla, kun vuosi on vielä nuori.

Okto_Maggie Hoffman_Flickr_attr_CC BY 2 0

Osa tämän vuoden ennustuksista ei näytä kovinkaan yllättäviltä. Hapanoluiden kasvu todennäköisesti jatkuu, moni povaa. IPAt pysyvät suosittuina mutta saattavat muuttua vähemmän humaloiduiksi ja alkoholimääriltäänkin miedommiksi. Ylipäätään miedot oluet (”sessio-oluet”) lisäävät suosiotaan. Amerikassa odotetaan lisäksi siiderin vuotta ja hard root beer -juomien kasvua. Ja sitten nuo paljon puhutut nitrot.

Innostuinkin taas surffailemaan ja tarkastamaan parikymmentä hakukoneen kärkeen tarjoamaa oluttrendiartikkelia. Se, että vanha kunnon lager mainittiin yhtenä alkaneen vuoden oluttrendeistä noin joka kolmannessa ennustuksessa, oli ainakin minulle pienoinen yllätys.

Kai joitakin merkkejä lagerin voimistumisesta on ollut. Esimerkiksi arvovaltainen New York Times raportoi jo lähes vuosi sitten lager-renessanssin käynnistyneen Yhdysvalloissa.

Erilaisia ”craft lagereita” on myös putkahdellut hiljalleen Alkojen hyllyille jo useampana vuonna. Koko monopolin valikoimassa tällä hetkellä olevista pohjahiivaoluista noin tusinan verran eli joka kuudennen voi sanoa kuuluvan tähän sarjaan. Lisäksi on toki esimerkiksi tšekkiläisiä pienten tai keskisuurten panimoiden lagereita, joilla on pikemminkin paikallinen kuin globaali historia.

Lager, meillä on ongelma

Ei ole mikään salaisuus, että lagerit eli tieteellisemmin pohjahiivaoluet ovat jääneet viime vuosien olutbuumissa pintahiivaoluiden, tyypillisesti erilaisten pale ale– ja stout -laatujen jalkoihin.

Syitä voisi varmasti löytää monia. Yksi on, että monissa maissa panimobuumi alkoi 1990-luvulla erilaisilla pienpanimolagereilla, ja kun ensimmäisen uuden aallon veto hieman hyytyi, IPAt ja vastaavat tulivat aikanaan pelastajina antamaan indie-sektorille potkua takamuksille. Tämä on tosin hyvin karkea yleistys, koska ensimmäisen polven pienpanimot Suomessa ja monessa muussa maassa tekivät jo 1990-luvulla paljon myös erilaisia pintahiivaoluita.

Toinen yleinen selitys on, että pintahiivaoluet ovat nopeampia valmistaa ja niissä kokematonkin panimomestari voi saada enemmän anteeksi kuin lagereissa, joissa on totuttu tietynlaiseen puhtauteen.

En toimi panimoalalla, joten en tiedä, onko lagerin ongelmassa enemmän kyse tarjonta- vai kysyntäongelmasta. Lopputulos on joka tapauksessa se, etteivät pienpanimoiden lagerit ole saaneet kuluttajia yhtä villeiksi viime vuosina kuin esimerkiksi panimoiden IPA- tai imperial stout -oluet.

Näin voi päätellä ainakin tekemällä pikakatsauksen Ratebeerin tilastoihin, joissa jotkut lager-tyylit saavat kautta linjan varsin huonoja pisteytyksiä. Esimerkiksi kategoriassa premium lager voi päästä 20 maailman parhaan oluen joukkoon alle 70 pisteellä sadasta, mutta imperial stouteissa täytyy saada täydet 100/100 päästäkseen edes 50 parhaan ryhmään.

Jos ennustukset craft lager -buumista pitäisivät siis paikkansa, miten käsityöpanimon pitäisi lähestyä lagerin valloittamista tai olemassa olevan lager-valikoimansa kehittämistä?

Monet viimeaikaiset esimerkit perustuvat reippaaseen humalointiin. Humalalajikkeet ovat useasti vielä samoja, joita craft-panimot käyttävät myös ipoissaan, siis yleisimpiä amerikkalaisia sortteja. Näin lagereista saadaan tietysti helpommin lähestyttäviä niille, jotka ovat alun perin innostuneet panimoiden tuotteista nimenomaan IPA/APA-akselilla.

Siinä ei ole mitään pahaa sinänsä. Lagerilla on juurensa Euroopassa, mutta se on myös elänyt saksalaisten siirtolaisten myötä esimerkiksi Yhdysvalloissa pitkän historian, jonka amerikkalaiset panimomestarit tuntevat parhaiten. Silti tuntuu, että eurooppalaista lageria pitäisi pystyä panemaan kuluttajia kiinnostavalla tavalla myös eurooppalaisilla humalalajikkeilla. Cascaden ja Amarillon heittäminen keitokseen ei tarvitsisi olla ainakaan ensimmäinen – tai ainoa – idea, joka panimomestarille tulee mieleen, kun hän lähtee tekemään fanikunnalleen käsityölageria.

Edelleen lageriin jotenkin yhdistyy kevytrunkoisen, rapean janonsammuttajan imago. Tätä olutteollisuus on jo kymmeniä vuosia vaalinut ja kehittänyt, mutta se on toisaalta myös kuva, joka käsityöoluen ystäville vaikuttaa olevan jokseenkin punainen vaate. Tuntuukin selvältä, ettei käsityölager pärjää ilman mieleenpainuvia makuja.

Kreisikokeiluja vai perinteitä?

Jos lagerit joskus tuntuvat vähän konservatiivisilta ja varovaisilta oluilta, kannattaa muistaa, että jotkut panimot ovat tehneet niilläkin villejä kokeiluja.

Esimerkiksi michiganilaisen Wolverine State Brewingin valikoimaan kuuluu 13 % vahvuinen Imperial Dark Lager, josta on tehty myös bourbon-tynnyrikypsytetty versio. Panimon vaihtuvissa oluissa on nähty kahvilager, witbier-lager ja Black Belgian-style Stout Lager. Älkää kysykö, en ole maistanut. Yksinomaan lagereihin erikoistunut panimo on kuitenkin esimerkki siitä, ettei tämä toinen hiivalaji välttämättä sido panimomestarin käsiä enempää kuin se toinenkaan.

Panimon perustajan Matt Royn sanoin: ”Craft beer has always been the alternative. Craft lager is the alternative to the alternative.”

Oma makuni kallistuu enemmän perinteiden suuntaan. Yksi unelmaolueni olisi noin 6–7-prosenttinen suodattamaton vahva lager tai bock, joka ei olisi liian makea (kuten bockit usein ovat) ja jossa humalointi ja maltaan ja hiivan maut olisivat täydellisessä tasapainossa. Sellaiseen olueen en ole juuri Suomessa törmännyt. Humalana olisi mieluiten jokin saksalainen jalohumalalajike, mutta vierailevana tähtenä mukana voisi olla pieni annos jotakin uudempaakin humalainnovaatiota.

Jää nähtäväksi, tuleeko vuodesta 2016 lagerin vuosi. Vaikkei tulisi, Olutkoira aikoo käyttää tätä ennustusta tekosyynä sämplätä hyviä pohjahiivaoluita eri puolilta maailmaa.