Olarin Runaway NEIPA – Suomen Paras Olut 2021

Vielä viime vuonna pohdin Suomen Paras Olut -voittajaa maistellessani, että kilpailussa siihen asti kruunatut oluet olivat olleet tyylilajeiltaan monimuotoinen joukko – eivätkä aina megatrendikkäitä. Eri vuosien SPO-voittajat (siis koko kisan kärkitittelin napanneet) eivät ole olleet tyypillisesti (NE)IPA-variantteja, raskaita stouteja tai hapanoluita. Jos sen sijaan “Suomen parasta olutta” hakee esimerkiksi Untappd-palvelussa korkeimmin arvioitujen joukosta, mitään muuta tyyliä ei käytännössä ole olemassa kuin nämä kolme.

Vuoden 2020 SPO-voittaja oli Honkavuoren Valo, simppeli saksalaistyylinen vehnäolut. Moinen tyyli ei olisi koskaan päätynyt kärkisijoille pelkkien “harrastajien” äänillä, vaan valinnassa varmasti näkyi raatien asiantuntijapainotus. Joillain nettifoorumeilla olin aistivinani sellaista henkeä, että on melkeinpä noloa, kun parhaat oluet eivät lainkaan muistuta Untappd-kärkeä.

Tänä vuonna tuli kuitenkin ensimmäisen NEIPA-tyylisen palkittavan vuoro. Suomen Paras Olut vuosimallia 2021 on espoolaisen Olarin Panimon Runaway (7,1 %).

Nyt onkin luultavasti ihan hyvä hetki palkita Suomen paras New England India Pale Ale ja todeta sen olevan myös tämän vuoden onnistunein kotimainen olut ylipäätään. Kohta on viisi vuotta siitä kun itse ensimmäisen kerran maistoin suomalaista NEIPAksi väitettyä olutta. Tyylin osaaminen on siis ehtinyt jo täälläkin kehittyä, ja maailmalla nopeasti etenevän humala- ja hiivavetoisen innovoinnin tulokset on varmasti otettu käyttöön jo monissakin kotimaisissa panimoissa. Olaria on muutenkin kehuttu yhdeksi NEIPA-tyylin huippupanimoista Suomessa; muita saattaisivat olla esimerkiksi Etko, Tuju, Salama, Mallassepät tai Pien.

Sitä en tiedä, miksi juuri Runaway on monien olarilaisten neipojen joukosta saanut kirkkaimman SPO-kruunun (muitakin panimo oli tainnut ilmoittaa mukaan). Eipä kisojen palkintoperusteluissa yleensä kuvatakaan voittajaa suoraan suhteessa muihin mahdollisiin oluihin vaan laajempaan kontekstiin. Tuomariston mukaan Runaway on hyvin tehty, erinomainen tyylinsä edustaja, jossa huomion kiinnittivät kutsuvat, hyvät aromit ja tuoreet humalat, jotka tuovat olueen useita eri tasoja. Kokonaisuus on sekä kompleksinen että helposti juotava olut.  

Olarin Panimon Ville Leino kertoo oluesta ja erityisesti sen humalointitekniikasta Aromi-lehden haastattelussa, jossa häntä jututtaa SPO:n finaalituomaristoakin johtanut Mariaana Nelimarkka. Kannattaa lukea – en lähde tuota humalakysymystä tässä sen pitemmin referoimaan. Olari otti muutenkin kunnioitettavan palkintosaaliin tämänvuotisesta kisasta: kokonaista kolme kilpailusarjan voittoa. IPA ja APA-sarjan voiton ja kolmossijan lisäksi heille irtosi ykkössija kypsytetyissä oluissa sekä ykkös- ja kakkossijat hapanoluissa.

Ostin siis panimon tiskiltä Otaniemestä growlerin verran Runawayta, kun siitä viime viikolla tuli uusi erä takeaway- ja ravintolamyyntiin. Maistelu tuli tehtyä kaksi päivää siitä kun olut oli panimolla pulloon laskettu – kolme päiväähän on tuoretuotteelle vain luvattukin säilyvyyttä. Greipin tuoksu ja maku on minulle tämän oluen hallitseva piirre, eikä muita trooppisia hedelmäcocktaileja siinä oikeastaan ilmene. Selkeydestä siis täydet pisteet. Kovin makea tämä ei myöskään ole, kuten tuomaristokin oli jossain yhteydessä todennut. Sitruunaista pistelyä jäi suuhun, humalan hapoista kai, ja NEIPAksi yllättävän katkeraa jälkimakua myös.

NEIPA on oma taiteenlajinsa, jota en henkilökohtaisesti osaa arvostaa niin hyvin kuin moni muu olutharrastaja, mutta jossa tietenkin on huonoja ja hyviä suorituksia – ja vieläkin parempia. Vaikka omat lempiolueni yleensä kuuluvat siis muihin tyyleihin, on ilo testailla tämänkin lajin kotimaisia huippuyksilöitä ja vielä äärimmäisen tuoreena. Aikaisemmin testaamissani Olarin neipoissa on ollut enemmän erilaisten viidakon hedelmien sävyjä, ja nyt siis SPO-voittajana on hyvin linjakas, puhtaan sitrushedelmäinen tapaus. Ostan kyllä palkintoraadin näkemyksen tämän vuoden voittajasta – ja toki jos ensi vuonnakin voitto sattuisi osumaan NEIPA-tyyliselle oluelle, olisi kiinnostavaa nähdä, edustaako se tätä askeettista vai esimerkiksi runsaamman hedelmäistä linjaa.     

Kaljakesä ’21: Juova Hanahuone

Kesän aikana olen kulkenut muutamatkin kerrat Kaisaniemenkatua alas tai ylös ja suunnitellut käyntiä uudessa hanahuoneessa, joka avattiin toukokuussa. Juova-niminen paikka on pystytetty entisiin Steam Coffeen (ja Wayne’s Coffeen) tiloihin, ja sen taustalla on kokonaista seitsemän kotimaista pienpanimoa ja yksi maahantuoja. Näistä niukka enemmistö on Helsingin seudulta – Olari, Etko, Tired Uncle ja CoolHead sekä tuontifirma Imbibe International – ja loput muualta Suomesta, eli Maistila, Tuju ja Mallassepät.

Sunnuntaina sain toteutettua aikeeni, ja paikkahan paljastui sekä mielenkiintoiseksi että pätevän oloiseksi. Panimoilla on ravintolatilassa nimikkonurkkauksiaan, joita on personoitu niiden usein värikkäillä designilmeillä, ja mittava takahuone on kokonaan Olarin Panimon “valtakuntaa”. Kuten monelta näistä isäntäpanimoista voi odottaa, hanarivistön tarjonta on paljolti NEIPAa ja muita ipoja, sekä hapanoluita ja makustouteja. Joukossa on pari lageriakin, yksi niistä vaalea tšekkiläinen Vinohradská 12. Seuranani ollut naapuriblogisti Tuopillinen oli tästä innoissaan, ymmärrettävästi.

Itse testasin Maistilalta UESB:n (6 %), jonka lyhenteen taakse kätkeytyy näköjään nimi Uleåborg Extra Special Bitter. Pientä hämmennystä aiheutti, että tänä kesänä St. Urho’s Pubissa on ollut cask-oluena USB (Urkki Special Bitter), mutta se on siis täysin eri olut ja Olarin Panimon valmistama. Kovin monta kotimaista ESB-tyylistä olutta en ole maistellut, mutta tämä UESB taisi olla niistä lähimpänä esikuvaansa eli lontoolaista Fuller’s ESB:tä. Tuntui siis hyvältä valinnalta.

Kiinnostuin kuitenkin myös kylmäkaapista, jossa oli vahvempaa tarjontaa pullopuolelta – verkkokalvoille osui esimerkiksi Firestone Walkerin barley wine Sucaba sekä minulle ennen näkemätön Zundert 10. Innostuin siis ottamaan Alankomaiden toisen trappistiluostarin vahvempaa olutta, joka ainakin nettikansalta on kerännyt hyvin positiiviset arviot. Zundert 10 osoittautuikin hyväksi tuotteeksi – se edustaa periaatteessa tuota tummaa trappistityyliä jonka Westvleteren aikanaan aloitti, mutta ei niinkään belgialaisella kuin ehkä brittiläisellä lisävireellä. Ikään kuin vahvempi versio Tynt Meadow’sta?

Juova Hanahuone on paikka, johon todennäköisesti poikkean toistekin. Hanaoluiden kimppuun en käynyt tällä kertaa ollenkaan, ja pullo- ja tölkkikaapeissakin riittäisi lisää maisteltavaa. Toki suuri osa tarjonnasta oli niitä kolmea oluttyyliä, joita trendihakuinen craft-kansa tällä hetkellä janoaa, mutta onneksi muutakin oli. Vaikka terassi Kaisaniemenkadun varressa saattaa olla meluisa (tosin se on silti ilmeisen suosittu), sisätiloissa riittää lääniä, mikä on hyvä asia näin korona-aikana. Hanahuoneen nimi kuuluu tavallaan samaan sanaleikkipitoiseen virtaukseen kuin vaikkapa Panema, mutta kuriositeettina Olutposti tietää kertoa, että sen on keksinyt Olarin Ville Leinon itävaltalainen vaimo. Ei siinä mitään – onhan Juova tuplamerkityksensä lisäksi mukavan kuuloinen suomen sana, joka sopii hyvin vaikka firman nimeksi!

Ensimmäinen kupla paisui brittiläisen pienpanimo-oluen pinnalla

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 23. luukku.

Vuosi 1985 ei ollut Britanniassa enää pienten panimoiden uuden tulemisen alkuaikaa, kuten joissakin muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Alankomaita, Ranskaa, Saksaa ja Belgiaa on jo käsitelty tässä joulukalenterissa. Briteillä sen sijaan 60–70-lukujen real ale -aktivismin siivittämä uusien panimoiden ensimmäinen buumi oli ehtinyt tällöin jo pulleimpaan kukoistukseensa.

Puhun juuri vuodesta 1985, koska olin poiminut hyllystäni sen vuoden Good Beer Guiden ja selaillut sitä nähdäkseni tarkemmin brittioluen tilannetta. Kyseisenä vuonna panimoiden yhteismäärä Britanniassa oli 305, eli noin tuplasti suurempi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin (jolloin lähes kaikki olivat vielä vanhoja, perinteisiä panimoita). Itse asiassa 305 jäi myös vähään aikaan suurimmaksi panimomääräksi siihen saakka, kunnes lähempänä 90-luvun puoliväliä se jälleen ylitettiin. 80-luvun lopulla nimittäin kävi tilapäisesti kato – uusista pienpanimoista heikoimmat sortuivat, ja Big Six eli isoimmat kansalliset panimokonsernit ostelivat edelleen elinkelpoisia kilpailijoitaan pois markkinoilta.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Peter Maxwell Stuart perusti sukulinnaansa Traquair Houseen Skotlantiin panimon, josta (olutkirjailija Tim Webbin mukaan) voi katsoa sittemmin kaikkialle maailmaan levinneen pienpanimorenessanssin alkaneen. Traquairin lordi oli panimohankkeensa kanssa samantapainen edelläkävijä kuin San Franciscon Anchor-panimon Fritz Maytag, joka aloitti samana vuonna eli 1965. Erona se, että Anchor oli toiminnassa oleva panimoyritys kun taas Traquairissa ei ollut pantu olutta pariinsataan vuoteen eli kaikki piti aloittaa puhtaalta pöydältä.

1980-luvun alku oli Britannian pienpanimokentällä niin nopean kasvun aikaa, ettei sellaista ollut nähty toistaiseksi vielä missään muussa maassa. Kuusitoista uutta panimoa avasi ovensa vuonna 1979, kahdeksantoista vuonna 1980. Vuonna 1981 uusia panimoita kirjattiin 36, ja vuonna 1982 jälleen 32. Nämä luvut ovat Camran New Beer Guidesta, jota Jessica Boak ja Ray Bailey siteeraavat Brew Britannia -kirjassaan. Vielä vuonna 1983 ja luultavasti myös 1984 uusia panimoita putkahteli varsin vilkkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa uusia pienpanimoita oli näihin aikoihin vasta alle kaksikymmentä.

Boak ja Bailey kuvaavat 70-luvun ja 80-luvun alun uusia brittipanimoita näin:

Ne olivat yleensä konservatiivisia, ja panemalla bitteriä tai best bitteriä ne vastasivat nostalgiseen tarpeeseen, joka oli syntynyt edeltävien vuosikymmenten mittaan Big Six -panimoiden ostaessa ja sulkiessa suurehkoja paikallisia panimoita ja lakkauttaessa niiden oluet. Jotkut uusista panimoista tekivät myös mildia ja osalla oli lisäksi vahvempia “vanhoja oluita” tai “talvioluita”.

Juuri tästä on kyse, kun itsenäisten brittipanimoiden listaa selaa esimerkiksi juuri vuoden 1985 Good Beer Guidesta. Olutmaisema on varsin erilainen kuin 2000-luvun alussa, puhumattakaan nykypäivästä. Itsenäisiä pienpanimoita (brewpubit poislukien) on noin 170 kappaletta, ja niistä vajaa sata on perustettu uuden pienpanimoaallon aikana, enimmäkseen 1980-luvun alussa. Tyypillinen tuotevalikoima on tosiaan bitter tai pari, ehkä jokin vahvempi mallasvetoinen olut tai talviolut, toisinaan mild.

Panimoista vajaalla kolmasosalla valikoiman vahvin olut on käymättömän vierteen ominaispainoltaan (OG) alle 1040, eli brittimittapuullakin hyvin mietoa, kai yleensä korkeintaan 4 abv-%. Vielä isommalla joukolla – noin sadalla näistä 170 panimosta – vahvin olut oli korkeintaan suomalaisen keskioluen vahvuista, 4,5 % luokkaa. Tumma mild oli usein valikoiman miedoin tuote, ja niiden OG-vahvuudet osuivat haarukkaan 1030–1037, yleensä enemmänkin sen alapäähän. Muutamalla panimolla oli myös vaalea mild, ja ne olivat hyvin mietoja.

Melko yleistä oli tässä vaiheessa vielä sekin, ettei oluilla ollut muuta nimeä kuin Mild, Bitter tai Old Ale. Tämä oli tyypillistä etenkin vanhemmassa panimokannassa – panimoilla, jotka olivat toimineet jo satoja vuosia, tai aloittaneet ainakin 1900-luvun alussa. Mitä pitemmälle brittiläinen pienpanimobuumi eteni, sitä enemmän alettiin nähdä oluilla varsinaisia nimiä. Usein ne viittasivat panimon tai lähiseutujen henkilöihin ja legendoihin: Old Les, Molly’s Secret, Norfolk Poacher tai Codrington Codger.

 

Pelkkään konservatiivisuuteen Britannian 80-luvun alun pienpanimokuume ei ole kuitenkaan tiivistettävissä, kuten Boak ja Baileykin toteavat. Joukossa oli myös rohkeita kokeilijoita, kuten Franklin’s Bitterin kehittäjä Sean Franklin (hän oli juuri ehtinyt lopettaa ensimmäisen panimonsa vuonna 1985, eikä siis näy sen vuoden Good Beer Guidessa). Franklin oli lukenut vuonna 1978 ammattilehdestä, että Cascade on “maailman aromaattisin humalalajike”, ja hän päätti korvata bitterinsä englantilaiset humalat sillä.

Suuri osa brittiläisestä olutväestä oli 80-luvun alussa sitä mieltä, että Cascadella humaloitu Franklin’s Bitter oli weird. Toiset ymmärsivät idean: Cascade oli eräänlainen “super-Fuggle”, ja siinä vain voimistuivat moninkertaisesti brittien omissa humalissaan arvostamat appelsiinin, tangeriinin ja greipin sävyt. Vasta kun toinen samanhenkinen kokeilija, Brendan Dobbin, perusti vuonna 1989 Manchesteriin panimon, jossa oli tarjolla hänen Yakima Porteriaan ja Yakima Grande Pale Aleaan, bussilasteittain yleisöä – mukana myös Camra-aktiiveja – saapui ihmettelemään uudenlaisia jenkkityylisiä oluita.

Näissä eurooppalaisissa ihmettelysessioissa tosin joskus unohtui se, että USA:n pienpanimopioneerit olivat itse alun perin saaneet innoituksen humalaprofiilin korostamiseen pintahiivaoluessa nimenomaan Britannian parhaista bittereistä.

(Lähteet: CAMRA Good Beer Guide 1985; J. Boak & R. Bailey, Brew Britannia: The Strange Rebirth of British Beer; EuropeanBeerGuide.net. Kuvat: Flickr.com, Ruth Hartnup, Clint Budd, CC BY 2.0.)

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Vanhan polven pienpanija nuuhkii 80-luvun tuulia

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 9. luukku.

Viime kuussa 90-vuotisjuhlansa kynnyksellä kuollut Luc Van Honsebrouck muistelee seuraavassa nimikkopanimonsa vaiheita Belgian olutkentän murrosvaiheessa. Ote on vuonna 2003 ilmestyneestä elämäkerrasta Vijftig jaar brouwer:

Vuonna 1980 olimme alkaneet panimolla aavistella, että oluenjuojia kiinnostavat yhä enemmän hyvät, vahvat, vaaleat oluet. Oluenpanijamme Jozef Maes oli jo alkanut kehitellä sellaista, ja luulen, että olimme ensimmäinen panimo Länsi- tai Itä-Flanderissa, joka toi tämäntyyppisen oluen markkinoille. Brigand oli punertavanvaalea, 9-prosenttinen, täyteläinen ja runsaasti humaloitu olut, joka sopi hyvin sen ajan makuun.

Panimon kotipaikkakunnan Ingelmunsterin asukkaita kutsuttiin Ranskassa brigandeiksi eli ryöväreiksi vuoden 1798 talonpoikaissodassa, jossa flaamit nousivat ranskalaista valloittajaa vastaan. Tästä Van Honsebrouck sai paikallisväriä olutuutuudelleen, jonka markkinoimiseksi pystytettiin panimon pihalle yli kaksimetrinen rosvopatsas ja alettiin jopa järjestää vuotuisia Brigandscarnavaleja.

Olutta myytiin 75 cl samppanjapulloissa, jotka oli suljettu aidolla korkilla, mikä oli tuolloin tullut suosituksi erikoisoluissa. Tosin Van Honsebrouckin ideaa suojata korkkia sinisellä tinapaperilla ei pidetty piireissä “olutpulloon sopivana”, vaikka ylellinen ulkoasu oli juuri se, millä hän halusi tuotetta markkinoida. Sitä juotiinkin hienoissa ravintoloissa ja panimon sponsoroiman Club Brugge -jalkapalloseuran edustustiloissa. Jopa prinssi Albertille panimon isäntä onnistui kerran juottamaan sitä “samppanjana”, kun arvovieras oli erehtynyt kieltäytymään olutmaljasta.

Brigandia kuitenkin ostettiin myös kotona juotavaksi – Belgiassa kuten muuallakin oluenkulutus siirtyi yhä enemmän ravintoloista ja baareista pois. Vahva tuote meni hyvin kaupaksi ja jotkut nauttivat siitä liikaakin. Van Honsebrouckin mukaan vaimot saivat joskus sanoa miehilleen: “Annapa roisto-oluen olla, olit eilen jo ihan tarpeeksi roisto.”

Tästä ei seurannut, että panimon seuraava iso uutuuslanseeraus olisi ollut miedompi olut – päinvastoin. 80-luvun lopulla Luc Van Honsebrouck oli maistellut naapurikylän Westvleterenin luostarioluita, ja uusi markkinarako löytyisi hänen mielestään luostarin vahvinta, 12° olutta vastaavalle tuotteelle.

Munkkien 6° olut oli tavallista. 8° olut oli maukasta. 12° olut oli väljää kuin kahvi, melkein hiilihapotonta, mutta hyvää, taivaallisen hyvää. Jos halusit ostaa kopan kuutosta, odotit tunnin. Kahdeksikkoa piti odottaa kaksi tuntia. Korillinen kahtatoista edellytti neljän tunnin jonotusta, ja sen jälkeen sait sen, jos olutta oli jäljellä. Meidän panimomme tekisi sellaista olutta, jota asiakkaat luostarista olivat halunneet mutta eivät olleet saaneet.

Siispä haeskelemaan reseptiä. Avukseen Van Honsebrouck sai Westvleterenin entisen panimotyöntekijän, joka oli joutunut munkkien epäsuosioon ja saanut potkut. Tämä paljasti luostarin reseptiikan salat maalliselle paikallispanimolle. Van Honsebrouck oli tyytyväinen koekeitoksiin mutta antoi lopputulokseen muodostua enemmän hiilihappoa, koska ei uskonut omien asiakkaidensa arvostavan aivan kuplatonta olutta.

Kehittely alkoi vuonna 1989 ja tuote tuli markkinoille seuraavana vuonna. Van Honsebrouck antoi oluen nimeksi Kasteelbier, koska hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin ostanut Ingelmunsterin linnan (kasteel) kotipaikkakunnaltaan. Tumma Kasteelbier sai vaalean sisaruksen vuonna 1996, ja siitä on tullut sittemmin panimon lippulaivabrändi.

Tällaiset pohdinnat, joissa vakiintuneet belgialaiset pienpanijat haeskelevat silmä kovana uusia markkinarakoja, lyövät säröä Michael Jacksonin ja muiden maalailemaan kuvaan pastoraalisesta Belgiasta, suurten olutperinteiden maasta. Ulkoapäin Belgia oli helppo nähdä monoliittinä, jolla oli vakiintunut tyylipalettinsa: yhtäällä luostarioluet ja belle époque -panimoiden erikoisuudet kuten Duvel, toisaalla kansanoluiden ohenevat jäänteet lambic, saison, oud bruin ja witbier.

Todellisuus oli – kuten tässä blogissa ennenkin olen sanonut – monipuolisempi ja siihen liittyi myös vanhojen panimoiden taholta melko ahkeraa kehittämistä ja trendien haistelua. Esimerkiksi Van Honsebrouck osasi kyllä lähteä mukaan muotivirtauksiin. Jo 70-luvulla hän oli ryhtynyt panemaan lambicia ja gueuzeä kaukana näiden kotiseuduilta, kun oli huomannut makeutetun pullo-gueuzen saaneen suosiota Belgian rannikolla.

Brigandin innoittajana toimi luultavasti ennen kaikkea Duvel, jota alkoi 70-luvun lopulla saada jo eri puolilta Belgiaa. Kiinnostus paikallispanimoiden luonteikkaisiin erikoisuuksiin oli herännyt, ja nuori polvi metsästi niitä muutamista ensimmäisistä oluthuoneista ja -kaupoista. Duvelin vanavedessä moni panimo teki pirullisilla hahmoilla markkinoitavia oluita kuten Satan, Judas ja Lucifer.

Kasteelbieristä ei ole koskaan muodostunut aivan yhtä arvostettua olutta kuin esikuvastaan Westvleterenistä. Ainakin nykyään sen ylenpalttinen makeus on varmasti joillekin liikaa. Kun vanhoja asiantuntija-arvioita vertaa tuoreempiin, vaikuttaa, että olut on kenties alkuaikoina ollut vähemmän siirappinen. Panimon taloudelle Kasteel on kuitenkin tehnyt varmasti juuri niin hyvää kuin haluttiinkin: se on yksi näkyvimpiä belgialaisia pienpanimo-oluita, ja vientikin tuntuu vetävän.

(Lähde: Luc Van Honsebrouck, Vijftig jaar brouwer: mijn verhaal. Kuva: Flickr.com, Smabs Sputzer, CC BY 2.0.)

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Oluttrendit lupailevat kuivuvaa 2020-lukua

Mistä maailmalla (lue: lähinnä USA:ssa) puhutaan vuoden 2020 hallitsevina trendeinä pienpanimo-oluessa ja sen ympärillä pyörivässä jakelu- ja anniskelubisneksessä? Mitä kommentoijat uskovat tapahtuvan oluelle nyt alkavalla vuosikymmenellä?

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin tässä blogissa on perinteisesti skrollailtu läpi lukuisia ulkomaisissa olutmedioissa ilmestyneitä olutennustuksia ja koottu niistä summittainen yhteenveto. Kun tätä vuosittaista postausta jo viidettä kertaa tekee, en väitä, etteivätkö nämä povaukset jo alkaisi vähän tympiäkin – paljon samaa puppua pyörii kristallipalloissa vuodesta toiseen.

Nytkin alla olevat havainnot on poimittu beer trends- tai beer predictions -tyyppisistä nettiartikkeleista, joita oli yhteensä varmasti kolmisenkymmentä. Välittämättä pienestä puutumisen tunteesta aion puurtaa ne historioitsijan sitkeydellä läpi, vaikka mitään tieteellistä metodia en tässä sovellakaan.

bitter-flight-flickr-bart-everson-cc-by-2-0

Kuva: Flickr.com, Bart Everson (CC BY 2.0).

Tämän limuviinan valmistuksessa ei ole vahingoitettu yhtään ohranjyvää

Joinakin aikaisempina vuosina yksi ennustus on noussut selkeästi muiden yli – eräänä vuonna se oli craft lagerin voimistuminen, toisena hazy/juicy IPA. Jos vuodelle 2020 povatuista trendeistä pitäisi nimetä eniten mainintoja saanut aihepiiri, se olisi mitä moninaisimpien alkoholittomien, vähäalkoholisten tai vähäkaloristen juomien nousu.

Sanon “vähäkaloristen juomien”, koska samoihin ennustuksiin niputetaan oluiden lisäksi usein hard seltzereitä, hard kombuchaa ja muita tuotteita, jotka on suunniteltu painonhallinnan ja pämppäyksen yhdistämiseen elämässä.

Siinä missä vähäalkoholisten tai alkoholittomien oluiden nousu on trendilistan numero ykkönen, hyvänä kakkosena tulevat juuri nämä alkoholipitoiset makuvissyt ja muut ei-varsinaiset-oluet. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikkien läpi käymieni ennustusten otsikkona oli vuoden 2020 oluttrendit. Panimot niitäkin tekevät.

Erään alkoholipitoisen kombuchan valmistaja käyttääkin nettisivuillaan ilmeisen osuvaa mainoslausetta: Drinks with friends has never been so healthy…-ish.

Niinpä.

Näitä epäoluitakin on toki moneen lähtöön. Kombuchalla on pitkä historia käymisteitse valmistettuna – tosin yleensä käytännössä alkoholittomana – teenä. Jotkut uudemmat kuplavesiviinat (hard seltzers) taas heijastelevat terveystietoisen amerikkalaisen sielun apokalyptista tyhjiötä jos ideana on vain panna mikä tahansa sokeri käymään, eikö silloin puhuta melkein kiljusta? Ja jos haluaa elää terveellisesti, löytyisikö mitään muuta juotavaa kuin se kuplakilju?

Nollaajien sukupolvi

Terveys sinänsä on oluenharrastajallekin rakas asia. Niinpä on hyvä, että keskivahvojen ja vahvojen oluiden rinnalle todella tulee yhä enemmän laadukkaita mietoja vaihtoehtoja – myös siis kokonaan alkoholittomia. Niinkin vaikutusvaltainen hahmo kuin Pete Brown käytti tässä kuussa (kuten muuten viime vuoden tammikuussakin) kokonaisen kolumnin vakuuttaakseen lukijat siitä, että 0–0,5-prosenttinen olut on nyt tullut jäädäkseen.

Sen tulemista on vuosien varrella useaan otteeseen julistettu, mutta aina trendiltä vaikuttanut nousu on hiipunut pian pois. Tällä kertaa kasvuluvuissa mennään – ainakin Britanniassa – aivan uudella tasolla. Kysyntää luovat millenniaalien nuoremmat kohortit, joilla ilmeisesti on aito halu vähentää alkoholinkulutusta mutta kuitenkin jatkaa baareissa hengailua. Samalla panimoiden osaaminen hyvänmakuisen alkoholittoman oluen teossa on ottanut harppauksia.

Ennustajien joukossa on kuitenkin myös ääniä, jotka varoittavat panimoita hyppäämästä liian nopeasti alkoholittomien tai vähäalkoholisten oluiden kelkkaan, koska markkina on vielä nuori. Sekin tulee todettua, että vähäkaloriset vaihtoehdot (mukaan lukien siis hard seltzerit) saattavat syödä myyntiä enemmän bulkkioluelta kuin käsityöoluilta.

Olipa oluen rooli tulevien polvien juomankulutuksessa mikä tahansa, tällä hetkellä selkeä trendi on liikkumassa kevyempään suuntaan, ja se kyllä mainittiin lähes kaikissa tutkimissani ennustuksissa. Jos olemme astuneet “kuivalle 20-luvulle” kuten sata vuotta sitten tehtiin, nyt sen aiheuttajina ovat pikemminkin yksittäiset kuluttajat baaritiskeillä kuin kansanliikkeet raittiusjärjestöjen ja puolueiden muodossa. Toki vielä märät sukupolvetkin roikkuvat menossa mukana omine tottumuksineen.

Takaisin perinteisiin?

Tietysti “low to no” -kategoria ja vähäkaloriset ulko-oluelliset juomat edustavat vain yhtä osaa vuoden olutennustuksista. Mitä kuuluu pienpanimo-oluen valtavirtaan? Kuten aikaisempina vuosina, olutennustajat jakautuivat nytkin karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka uskovat tämänhetkisten trendien jatkuvan, ja niihin, jotka odottavat paluuta olutmaailman perinteiden äärelle.

Moni jaksaa uskoa hazyn eli Uuden-Englannin tyylisten sameiden, hedelmäisten IPA-oluiden vetovoimaan myös tänä vuonna. Amerikkalainen hedelmillä höystetty hapanolut on vahvoilla sekin. Samoin vahvat jälkiruokastoutit pitävät joidenkin mielestä pintansa, vaikka tämän nosti esiin selvästi harvempi kuin edelliset kaksi oluttyyliä.

Toisaalta oluttrendien ennustuksissa toistui – kuten ennenkin – myös se toive tai tahtotila, että entisaikojen yksinkertaiset ja selkeät oluttyylit tekisivät paluuta. Välttämättä menneisyys ei tarkoita sen kaukaisempaa aikaa kuin 2000-luvun ensikymmentä, koska monet peräänkuuluttivat alkuperäisen amerikkalaisen, kirkkaan ja katkeran IPA-tyylin kunnianpalautusta. Tämän oluen perustajaisät löytyvät länsirannikon osavaltioista. Sieltä West Coast IPA ei toki ole mihinkään kadonnut, vaikka hypen määrässä se onkin muutamana viime vuonna jäänyt idän sameampien ihmeiden varjoon.

Myös lagerin uusi tuleminen on jälleen lukuisissa ennustuksissa mukana. Muutaman kerran trendiveikkauksissa toistui ajatus, että light– (tai jopa lite-) -sanan kammosta oltaisiin ehkä pääsemässä yli. Koko amerikkalainen pienpanimo- eli craft beer -liike rakentui alun perin pitkälti sikäläisten bulkkioluiden vastavoimaksi, ja missään jenkkibulkin ei voi sanoa vajonneen niin alas kuin light lager -kategoriassa. Nyt sitten laadukkaat kevyemmät olutvaihtoehdot ehkä tekevät uutta tulemistaan, niin lager- kuin ale-puolella.

Alan yleisiä trendejä

Miten olutalan ennustetaan kehittyvän muuten kuin itse juoman muuttumisen osalta? Näistä veikkauksista suurin osa on heiteltävissä kahteen koppaan. Ensimmäinen on panimoteollisuuden taloudellinen tulevaisuus. Se huolestuttaa monia, vaikka veikkaukset alan lähitulevaisuudesta heittelevätkin vähän eri suuntiin. Ennustetaan tasaista kehitystä kasvun jälkeen, jyvien seuloutumista akanoista, panimoiden määrän tai menestyvien brändien määrän laskua – ja niin edelleen. Tulkintoja on lukuisia.

Toinen teema on olutalan moninaisuus eli diversiteetti. Tämän aiheen olisin odottanut esiintyvän trendien ennustuksissa selvästi enemmänkin, kun ottaa huomioon, miten paljon siitä on maailmalla (joskaan ei Suomessa) viime vuoden aikana puhuttu. Niin ankealta kuin se tuntuukin, naiset, etniset ryhmät ja seksuaalivähemmistöt joutuvat yhä edelleen taistelemaan asemastaan olutalan asiantuntijatöissä ja harrastajina. Näkyvät ja näkymättömät sovinismin linnakkeet eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään. Oletan, että tämä on yksi alan kohtalonkysymyksiä etenkin, jos olueen kohdistuva yleinen kiinnostus vielä 2020-luvulla vähenee sukupolvien raitistuessa.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 15

Milloin “ruotsalainen olut”, svenskt öl, katosi Suomesta erillisenä olutlaatuna – tai nykytermeillä jopa oluttyylinä? Joidenkin vuosikymmenten ajan, erityisesti 1850–1860-luvuilla, ruotsalainen olut kuului lukuisien Suomen panimoiden valikoimaan uuden baijerilaisen oluen, bayerskt öl, rinnalla. Oikeastaan koko ruotsalaisen oluen käsitettä tarvittiin todella vasta sitten, kun baijerilainen olut alkoi vähitellen valloittaa itselleen valtakunnan ykkösoluen asemaa.

Sitä ennen ruotsalainen olut oli ollut vain perusolutta Suomessa kuten myös Ruotsissa. Ruotsalaisella oluella ilmeisesti tarkoitettiin 1800-luvun puolenvälin molemmin puolin vanhakantaista pohjoismaista pintahiivaolutta, ja usein juuri erotuksena muodikkaasta baijerilaistyylisestä oluesta tai portterista. Sen pääasialliset valmistuspaikat olivat luultavasti kaupunkien panimoita, eli sahdin tyyppisestä alkuoluesta ei ole kyse.

Ainakin lehti-ilmoitukset, joissa tämä olut mainitaan, hiipuivat nopeasti 1870-luvun alussa. Vappuna 1870 Sörnäisten Panimo mainosti Helsingissä sitä oman valikoimansa halvimpana oluena. Saman vuoden lokakuussa sitä oli vielä Porissa Bayerska Bryggerietillä.

Hinnat paljastavat aina jotain. Esimerkiksi alla olevassa Sörnäisten mainoksessa Hufvudstadsbladetissa hintavimmat oluet ovat Ale ja Bock-öl, joista varsinkin ensimmäinen monin verroin kalliimpaa kuin edullisin olut Svenskt Öl. Hinnat kertovat todennäköisesti paitsi arvostuksesta myös vahvuudesta. Jos suomalainen ale 1870-luvulla on tavoitellut vaikkapa Lontoon parempien mildien tyyliä, vahvuutta on voinut olla esimerkiksi 7 % abv tai ylikin. Samoin Bock ja jopa Waldschlösschen todennäköisesti olivat varsin vahvoja.

sörnäs-hbl-30-04-1870Kuten muutama päivä sitten sanoin, lehti-ilmoitukset eivät tietenkään kerro koko tarinaa panimoiden ja oluiden vaiheista, mutta niissä on pakostakin heijastumia aikakauden trendeistä. 1870-luvun lopulla ainoa panimo, joka oikeastaan enää ilmoitti säännöllisesti svenskt ölistään, oli Nya Bryggeri Aktiebolag i Åbo. Heidän viimeinen ilmoituksensa taisi olla keväällä 1879, jolloin muut panimot eivät olleet enää vuosiin maininneet ruotsalaista olutta. Nya Bryggeri Ab:n panimomestari muuten etsi kiireellisesti uutta paikkaa Helsingfors Dagbladiin laittamassaan ilmoituksessa vuonna 1877. Syynä paikan vaihtoon ei kuitenkaan ilmeisesti ollut se, että turkulaispanimolla menisi huonosti ja henkilökunta olisi jättänyt uppoavaa laivaa – vaan muut syyt joita emme tunne.

* * * * *

Pian tämän jälkeen sanapari ruotsalainen olut, tai svenskt öl, alkoi merkitä yksinomaan Ruotsin valtakunnassa tehtyä olutta. Se käy uutisista selväksi, kun esimerkiksi Björneborgs Tidning kertoo 14.1.1908, että ruotsalaista olutta on lähetetty Tukholmasta vietäväksi Kööpenhaminan kautta Port Saidiin ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun ruotsalaista olutta on viety sellainen määrä niin kauas.

Vähän epäselvä tapaus on Östra Finlandin vuonna 1906 julkaisema matkaraportti, jossa suomalainen matkailija Pietarissa menee “ruotsalaiseen ravintolaan” ja kysyy, mitä olutta eräs suomea puhuva toinen asiakas suosittelisi.

På min förfrågan af den finska talande ganymeden, hvilket öl han rekommenderade, påstod han i sten att “svenskt öl” från Nya Bavariabryggeriet var det mest omtyckta och såldes endast å denna svenska restaurant. På flasketiketten läses äfven “Svenskt taffelöl”.

Olikohan ruotsalainen olut jäänyt sitten valikoimien pahnanpohjimmaiseksi jonkinlaisena mietona pöytäoluena, kuten pohjoissaksalaisille pintahiivaoluille noihin aikoihin kävi Baijerin vahvempien lagerien kaapattua markkinat? Vai oliko sanapari “svenskt öl” jo tässä vaiheessa irtaantunut 1800-luvun merkityksestään ja tällä oluella oli jokin muu yhteys Ruotsiin?

åbo-posten-9-5-1879

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Sessio #5: Olutmatkailussa on yhä vähemmän pointtia – ja samalla enemmän

Kiersimme muutama vuosi sitten Pohjois-Ranskaa ja olimme ajamassa rannikon suunnasta Sept Vallées’n alueen eli Seitsemän laakson halki, kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa. Alue on todennäköisesti alle kahdensadan kilometrin päässä Pariisin ja Brysselin kaltaisista metropoleista mutta tuntui kovasti unohdetulta ja arkipäiväiseltä. Tällaisia kainon idyllisiä mutta pienimuotoisia jokilaaksoja aaltoilevien peltomaisemien keskellä täytyy olla Ranskassa satoja.

Koska mukana oli Pohjois-Ranskan oluihin ja panimoihin erikoistunut kirja, piti tietysti katsoa, sijaitsiko lähistöllä lounaspaikkaa, jossa olisi jotakin olutintressiä. Kyllä: reilun vartin ajomatkan päästä löytyi pikkukaupunki nimeltä Saint-Pol-sur-Ternoise, jossa kirjan mukaan majaili panimoravintola. Uneliaan oloisella paikkakunnalla ei tainnut olla maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta lounasaikaan keskusaukiolla sekä panimoravintola Café de la Postessa näkyi jonkin verran vilskettä.

Itse ravintolassa ei ollut sellaista maalaisromantiikkaa, jota jotkut Pohjois-Ranskankin olutpaikat tihkuvat. Sitä ei ollut viritetty vähääkään turistien tarpeisiin, ja tuskin meitä keskimäärin paljon paikalle eksyikään. Sisustusta oli uusittu hiljattain modernin kirkkaanvihreillä ja oransseilla pinnoilla. Muissa pöydissä oli paikallista väkeä lounastaukoa viettämässä, pukumiehistä iäkkäisiin pariskuntiin. Pihvejä Maroilles-kastikkeella ja ranskalaisilla perunoilla kannettiin pöytiin ripeää tahtia, ja kyytipojaksi monet ottivat talon vaalean tai tumman oluen.

En kerro tätä siksi, että olut olisi osoittautunut sadan pisteen helmeksi tai ruoka Michelin-tasoiseksi, siellä keskellä puolituntemattoman maaseudun arkea. Ne olivat kyllä erittäin hyviä. Ennen kaikkea ne olivat paikallista peruslaadukasta tarjontaa. Juustojen maailmassa tiilenpunaisen ja voimakkaantuoksuisen Maroillesin kotialuetta on nimenomaan Nord-Pas-de-Calais-Picardie. Oluet puolestaan olivat belgialais-ranskalaista perus-blondea ja brunea. Ruoka ja juoma toimivat mainiosti yhteen, ja olivat yksinkertaisuudessaan täydellinen osa paikan jokapäiväistä, tavallista tunnelmaa.

Mikä merkitys oli sillä, ettei Café de la Posten oluita ollut saatavana mistään muualta? (Ainakaan tuohon aikaan ravintola ei pullottanut niitä eikä tainnut juuri myydä jakeluun muille baareillekaan.) Jollakin tavalla osa tällaisten vierailujen magiasta kyllä liittyy ainutkertaisuuteen. Tosin myös sellaisiin oluihin, joita saa monestakin paikasta, saattaa tulla himo maistaa niitä juuri valmistamispaikassaan, panimokattiloiden katveessa. Esimerkiksi Bambergissa kehitin pakkomielteen, ettei Mahrs Bräun tai Schlenkerlan oluita pitänyt juoda muissa baareissa ennen kuin oli maistanut niitä kotipesissään.

Nyt ei olla enää Kansasissa, tai saatetaan ollakin

Olutmatkailun maailma on muuttunut 2000-luvun mittaan, se on ihan selvä. Nykyajan olutfani saattaa tehdä olutmatkan Italiaan, Baltian maihin tai vaikkapa Ruotsiin tai Suomeen. Ei näitä kohteita olisi ennen vanhaan kovin moni keksinyt. Entiset maailman navat – München, Praha, Dublin, Lontoo, Bryssel tai Bamberg – ovat osittain menettäneet merkitystään tai ainakin saaneet rinnalleen monta uutta virkeää olutmekkaa. Kööpenhaminaa harva enää ajattelee Carlsbergin norsujen kautta, ja Yhdysvalloissa olutmatkailuun on tuhansia uusia syitä, niin itä- ja länsirannikoilla kuin keskilännessä ja järvialueellakin.

Muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa. Huonot ensin.

Ajatellaanpa edellä olevaa pikku tarinaa Ranskasta. Siinä ei ole mitään suurta kliimaksia eikä siinä liikuta maailman parhaiden oluiden taikaympyrässä, mutta oman olutmatkailuni juju kiteytyy aika pitkälti tuon tapaisiin paikkoihin. Samanlaisen tarinanpätkän olisi voinut kertoa vaikkapa Saksan Frankenista (paljon helpomminkin), tai ehkä jostain päin Belgiaa tai Englantia. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on tästä: hyvä olut, joka resonoi jollain tavalla paikallisten perinteiden kanssa, on yhä nykyään luonteva osa paikallista syömis- ja juomiskulttuuria, tavallista arkielämää. Tämä on nähtävyys, jota kannattaa tulla katsomaan ja kokemaan kauempaakin.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana craft beer -vallankumous on kuitenkin levinnyt myös moniin tämän tyyppisiin paikkoihin. Onko tässä ongelmaa? On – ainakin siinä tapauksessa, että nuorempi olutta juova sukupolvi* kääntää selkänsä paikalliselle olutperinteelle ja alkaa suosia pääasiassa amerikkalaistyylisiä käsityöoluita. Kuluttajaahan ei voi pakottaa juomaan perinteistä olutta silloin, kun hän haluaa kokeilla jotain uutta ja eksoottista. Vanhan kulttuurin rapistuminen on tällaisessa tapauksessa uhkana, joten huolestuneet äänenpainot ovat ainakin paikoin ihan oikeutettuja.

Pahimmissa uhkakuvissa globaali craft beer on oluen mcdonaldisaatiota. Kukaan ei ehkä ole niin pitkälle meneviä kauhuskenaarioita suoranaisesti seinille maalaillut, mutta olutkohteiden homogenisoitumisesta on jurputtanut useampikin laajasti luettu olutkirjoittaja. Craft-baari on paljolti samanlainen kokemus Barcelonassa, Kööpenhaminassa, Helsingissä, Lontoossa tai Singaporessa. Varsinkin jos omistaja on kansainvälistä pubiketjua pyörittävä panimo kuten BrewDog tai Mikkeller. Samat skandinaaviset, amerikkalaiset ja brittiläiset panimot ovat hanassa, joskus mannereurooppalaisilla tai eksoottisemmilla vahvistuksilla höystettyinä. Onko oikeastaan enää mitään houkutinta poistua kotikulmilta merta edemmäs kalaan?

Mutta on muutoksessa paljon positiivistakin, myös olutmatkailun kannalta.

Ensimmäinen on se, että erilaisia oluita ja niiden valmistajia on yksinkertaisesti monin verroin enemmän kuin ennen. Vaikka tämä kehitys on moninkertaistanut heikkotasoisen oluen määrän, se on tietenkin myös lisännyt eksponentiaalisesti hyviä ja erinomaisia oluita eri maissa.

Amerikkalainen IPA-kulttuuri on tästä mainio esimerkki. Maassa, jossa oli kohtalaisen vähän ulkomaisia olutharrastajia houkuttavia must-oluita vielä 1990-luvullakin (jolloin pienpanimobuumia oli sentään jatkunut jo jonkin aikaa), on nyt tolkuttomasti suosittujen käsityöoluttyylien legendaarisimpia edustajia. Niitä tullaan maistelemaan kaikilta maailman kolkilta ja jonotetaan Vermontin arvostetuimpien panimoiden edustalla kukonlaulusta saakka.

Myös olutbaarit ja muut hyvät paikat oluiden nautiskeluun ovat useissa maissa moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Voi olla, että niiden tarjonta – ainakin isommissa kaupungeissa – on jossain määrin globalisoitunutta. Silti todennäköisyys, että kuka tahansa löytää näistä baareista ainakin joitakin itseään miellyttäviä oluita, on arvattavasti entistä korkeampi.

Kolmantena optimismin aiheena voi mainita vielä sen, että myös olutperinteistä ja perinteisistä olutseuduista kiinnostuneiden harrastajien määrä on kovassa kasvussa. Tämän voi arvella suojaavan Frankenin tai Belgian tyyppisiä alueita, brittiläistä cask alea tai vaikkapa sahtia ja norjalaista maalaisolutta toisaalta relevanssin hiipumiselta, toisaalta globaalin oluttalouden tuomalta ipaistumiselta. Euroopan perinteiden arvostus ei ole haihtunut, ja se saattaa elvyttää näiden seutujen olutmaisemaa myös muilta osin.

Itse suunnittelemme tällä hetkellä matkaa Tšekkiin. Vaikka IPA-buumi on saavuttanut myös tämän Euroopan kenties konservatiivisimman olutmaan, ei minulla ole isompaa pelkoa siitä, etteikö Prahasta ja Böömistä yhä löytyisi autenttisia oluttupia, taitavia oluenlaskijoita tai maailmanluokan makuja siinä missä joskus takavuosinakin. Itse en ole maassa koskaan käynyt mutta paljon tietysti kuullut ja lukenut. Ehkäpä hyvän oluen löytäminen on jopa Tšekissä vain helpottunut esimerkiksi vuosituhannen vaihteeseen verrattuna.

Minä olen tulevaisuudessakin onnellinen olutmatkailija, jos muista maista löytyy kaikkia näitä kolmea: maailman parhaita klassikko-oluita, vankkoihin perinteisiin nojautuvia hyviä arkioluita ja uusien trendien mukaisia, kokeilevia craft-oluita. Keskimmäisen puolesta olen eniten huolissani, ja niiden säilymistä ja kehittymistä aion tässäkin blogissa seurata myös jatkossa. Paikkoja, joihin haluaisin joskus päästä, on muun muassa USA:n luoteisrannikko humalasadon korjuun aikaan.

Saint-Pol-sur-Ternoisessa tapahtui tällä vuosikymmenellä kaksi auto-onnettomuutta, joissa kummassakin tila-auto törmäsi panimoravintola Café de la Posten nurkkaan. Kyydissä oli molemmissa tapauksissa neljä alaikäistä, jotka saivat lieviä vammoja ja vietiin paikalliseen sairaalaan. Kumpikin tälli tapahtui sunnuntain vastaisena aamuyönä, toinen vuotta ennen ja toinen vuotta jälkeen meidän vierailumme. Ravintola nimittäin sijaitsee paikassa, jossa kaupunkiin johtava suora maantie tekee jyrkän kurvin kohti keskustoria, ja jos mutkaan ajaa ylinopeutta tai muuten kiihtyneessä tilassa, saattaa löytää itsensä pelti rutussa ravintolan seinältä.

Ikäviä tapauksia, mutta kuitenkin vain pienimuotoisia paikallisuutisia. Paikallisuutiset sopivat olutmatkoille. Jokaisen uuden oluen maistaminen ei tarvitse olla WTC-tornien sortumiseen verrattava uutispommi.

* Tämä asenne menee nyt ehkä osittain epäreilusti nuorten piikkiin, vaikka mitä ilmeisimmin monet nuoret myös kiintyvät vanhoihin perinteisiin ja toisaalta seniorimpaan väestöön kuuluu monia kansainvälisen craftin faneja.