Marble Plum Dubbel & Jollification Tripel

Asian vierestä mutta: muistan 2000-luvun alkuhämäristä belgialaisen Smisje-panimon ensimmäisen olutvalikoiman, joka myöhemmin virtaviivaistettiin yhden lippulaivaoluen tieltä. Alkuperäinen tuotepaletti oli kaoottinen mutta hauska. Siinä oli muun muassa taateleilla maustettu tumma dubbel, joka on nyt unohtunut historian hämäriin niin tyystin, ettei sitä löydy enää edes Ratebeeristä retired-leimalla varustettuna.

Miksi se tuli tänään mieleen? Varsinkin kai sen takia, ettei Smisjen Dubbel Dadel ollut tuolloin 15–20 vuotta sitten erityisen makea, vaikka taatelit ovat makeita ja Smisjen silloinen meininki jollain tapaa kotikutoista, melkein harrastajamaista. Kävimmekin kerran heidän panimollaan, jonka isäntä Johan Brandt maistatti oluita puutarhassaan paahtavan helteen vallitessa. Ne sopivat vahvuudestaan huolimatta oivallisesti kuuman päivän juomiksi, eikä oluissa mikään sokerisuus alkanut missään kohtaa tökkiä.

Tässä postauksessa ollaan nyt nimittäin todella makean uuden hedelmä-dubbelin äärellä. Olut on brittiläisten Marble- ja Ossett-panimoiden kollaboraatio Plum Dubbel (9,4 %), jonka juotavuus on sokerisuuden takia vaaravyöhykkeessä. Tuoksussa vielä on jonkin verran suklaista, maanläheistä tumman luostarioluen henkeä. Maku sen sijaan menee aivan luumuhilloksi, enkä oikein löydä siitä olutmaisia piirteitä, joita voisi arvioida. Hedelmäistä kirpeyttä on jonkin verran, ja liköörimäinen luumun maku on sinänsä ihan mukava – mutta ehkä sopisi paremmin likööriin kuin olueen.

Plato-asteita on Alkon mukaan jopa 27,8°P. Enpä muista, olenko missään oluessa ikinä nähnyt niin korkeaa kantavierrevahvuutta. Jos siitä lähtisi keittelemään dubbelia tyylille normaaliin final gravityyn, alkoholiprosentteja tulisi ehkä 18. Nyt niitä on kuitenkin ”vain” reilut 9, eli aika sokerisen ja runsaan oluen äärellä tosiaan ollaan.

* * * * *

Kuten Plum Dubbel, myös Jollification (8,5 %) on 25-vuotisjuhlaansa viettävän Marble-panimon yhteistyöolut toisten brittipanimoiden kanssa. Etiketti kertoo Jollificationin olevan Apricot & Peach Tripel, eikä siinä ole makeusongelmaa. Edellisen tavoin myös tämä on Alkon tyylimääritelmän mukaan ”erikoisuus (erikoisuus)”, mikä viittaa olueen lisättyihin hedelmäraaka-aineisiin. Aprikoosi ja persikka maistuvat oluen maussa ihan selkeästi mutta eivät siis tuo tähän sinänsä mitään muuta kuin oman makunsa.

Tämä olut on kohtalaisen miellyttävä, tuoksussa on sekä belgialaista tripeliä että mainittuja hedelmiä. Maussa on pientä happamuutta, joka ei tietysti tripel-tyyliin mitenkään kuulu mutta ei myöskään häiritse kohtuuttomasti. Tosin mitä lähemmäs tullaan pullon pohjalle kertynyttä sakkaa, sitä enemmän Jollification maistuu aprikoosi- ja persikkapyreelle ja vähemmän tripel-oluelle. Pyreet eivät ole epämiellyttäviä makuja, mutta mielikuvien tasolla ollaan hedelmätorilla pikemminkin kuin luostarien hengellisissä ja suorastaan pyhissä olutsfääreissä.  

Yhteistyöpanimoita tässä oluessa ovat olleet North Riding Brewery ja Five Towns Brewery, molemmat Yorkshiren kreivikunnan eri kolkilta (kuten muuten Ossettkin). Marble Beers itse toimii tietysti aivan Manchesterin keskustan tuntumassa. Yhdistän Marblen vanhastaan heidän Marble Arch -pubiinsa Rochdale Roadilla, mutta tosiasiassa sekä oluenvalmistus että taproom sijaitsevat nykyään naapurikunnassa Salfordissa.

Näistä kahdesta Marble Beersin yhteistyöoluesta pidän Jollificationista enemmän, mutta kummassakin hedelmien lisääminen reseptiin mielestäni pikemminkin vähentää kuin lisää oluiden kiinnostavuutta. Tietysti on hauskaa, että konkarisarjan pienpanimo tekee juhlavuonnaan tällaisia klassisia belgialaistyylejäkin eikä pelkkiä neipoja ja kakkustouteja.

Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

On monia syitä innostua pubeista ja ihastua niihin. Jotkut pubit toimivat portteina menneisyyteen, jolloin käynti on kuin astuisi aikakoneeseen. Yksi tällainen on Nag’s Head Kensingtonissa, alle parinsadan metrin päässä kuuluisasta Harvey Nicholsin tavaratalosta. Jos blogin lukijoiden matkaseurueissa on innokkaita shoppailijamiehiä tai -naisia, tämä pubi on hyvä paikka odotella Harrodsilla tai Harvey Nicksillä kävijöitä.

Pubia pitää yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella 81-vuotias Kevin Moran. Hän laskee cask-pumpuista suffolkilaisen Adnams-panimon oluita, joista suosituin on kuulemma Ghost Ship. Se on yllättävänkin amerikkalaistyylinen, sitruunainen olut. Itse pidän Adnamsin miedosta Southwold Bitteristä (3,7 %), jossa on vähän samantyyppistä hedelmäisyyttä mutta enemmän englantilaisessa hengessä. Pintin hinta tässä pubissa – kuusi puntaa – oli ainoa asia, josta näki sen sijaitsevan varsin arvokkaalla alueella.  

Join myös puolikkaan pintin Adnamsin Blackshore Stoutia (4,2 %), joka oli miellyttävä, brittiläisen vähäeleinen musta perusolut. Sen pumppu oli baarin alemmalla tasolla, ja olut oli viileämpää kuin bitter – oliko tynnyri tuoreempi vai kellaritiloja kaksi erilämpöistä? Hellettä oli jälleen lähes 30 astetta, mikä varmaan voi vaikuttaa joidenkin kellarien olosuhteisiin.

Baaritiskillä notkuvat asiakkaat höpöttelivät Moranin kanssa paikallisista nyrkkeilijöistä, ehkä paksuimmalla cockney-aksentilla mitä olen missään kuullut. Isäntä kulautteli tarjoilujen välissä lasistaan olutta siinä missä asiakkaatkin. Tässä kaikessa on huvittava kontrasti ylellisen Knightsbridgen kimallukseen, mutta Nag’s Head on Nag’s Head. Sen kotikatu Kinnerton Street on muutenkin ollut jonkinlainen vanhemman Lontoon pieni jäänne ison rahan talojen varjossa. Tiskillä mainittiin muun muassa kuuluisat pikkurikolliset (ja amatöörinyrkkeilijät) Reggie ja Ronnie Kray, ja kuinka ollakaan, seinällä pöytäni vieressä oli vuoden 1951 mainos Krayn veljesten ottelusta jossain päin Lontoota. Oli helppo kuvitella, että juliste on patinoitunut seinällä suunnilleen siitä lähtien.

Vuosi sitten nähtiin kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, että myös Nag’s Head on nuhjuisesta tunnelmastaan huolimatta osa Kensingtonin hienostoalueen tähtikarttoja. Silloin pubin isäntä Kevin Moran kutsuttiin todistajaksi Ghislaine Maxwellin oikeudenkäyntiin, jossa selviteltiin mediamoguli Robert Maxwellin tyttären osuutta liikemies Jeffrey Epsteinin seksuaalirikoksissa. Ajatuksena oli ilmeisesti, että Moran pystyisi osoittamaan, minä aikoina 1990-luvulla Ghislaine Maxwell asui pubia vastapäätä sijaitsevassa talossa ja milloin ei. En tiedä, mikä merkitys tällä todistelulla lopulta oli.

* * * * *

Tästä on hyvä jatkaa Cityn pohjoiskulmille, josta löytyy muitakin pubeja, missä entisajan erikoisuuksia on säilynyt. Siinä missä Nag’s Head on miltei kansanomaisen pubielämän museo – sisustus on täynnä krikettiin, sotaväkeen tai vanhoihin peleihin liittyvää krääsää – Samuel Smith’sin panimon pubit Holbornissa ovat elegantimmalla tavalla historiallisia.  

Princess Louise on toinen näistä nähtävyyksistä. Se on ginipalatsi-tyyppinen pubi Viktorian aikaisessa loistossaan, josta lähes kaikki miestenhuoneiden urinaaleja myöten on erikseen suojeltu. Erikoisin piirre sisätiloissa on pienten yksityisbaarien rivistö, nämä ovat siis kolmelta sivuiltaan suljettuja ”looseja”, jotka avautuvat edestä baaritiskille ja joihin pujahdetaan sivukäytävien kautta. Seurue saa istua kopperossa näkemättä etubaarin asiakkaita, lähinnä baarimikon. Jos tällainen on vapaana, istahda muitta mutkitta sinne.

Paitsi näyttävän arkkitehtuurinsa takia, Princess Louise poikkeaa muista Lontoon pubeista myös cask-valikoimallaan. Tarkemmin sanoen valikoimaa ei ole, vaan pumpussa on vain yhtä olutta, Sam Smithin Old Brewery Bitteriä (OBB). Panimo väittää olevansa ainoa, jonka real ale lasketaan muinaiseen tapaan tammitynnyreistä – muutenhan caskit tapaavat olla metallisia. En tiedä enempää tästä tavasta tai sen vaikutuksesta olueen. Joka tapauksessa OBB (4 %) on jälleen yksi erinomainen brittiläinen real ale, ehkä reissun toiseksi omaperäisin Harvey’s Sussex Bestin jälkeen. Jotain samaakin näissä oluissa oli, eli OBB:ssa on maltaisen, melkein lakritsimaisella tavalla maanläheisen makunsa taustalla myös pieni greipin puraisu – ja aivan kuin jotain hieman villihiivaa muistuttavaa.

Jos joku haluaa käydä vilkaisemassa sen toisenkin Sam Smith’s-pubin samassa kaupunginosassa, se on nimeltään The Cittie of Yorke (22 High Holborn, lähellä Chancery Lanen metroa). Tämän pubin äärimmäisen komea, tummanpuhuva sisustus ei ole keskiaikaa tai barokkia vaan 1920-lukua, mutta kyseessä on silti todellinen oluen katedraali, hämärä ja viileä goottilainen sali suojassa lähikatujen liikennevilinältä. Jälleen tarjolla on vain yksi real ale -olut, Old Brewery Bitter, mutta varmasti panimon mainio lakritsanmakuinen stout maistuu myös tavallisena hanaoluena, jos vaihtelun kaipuu iskee.

* * * * *

Tähän väliin lukuvinkki. Kun istun pubeissa itsekseni, lueskelen mielelläni romaania – se tuntuu sopivammalta tavalta rauhoittua paikan henkeen kuin puhelimen selailu. Sitä paitsi ainakin Nag’s Head kieltää avoimesti mobiililaitteet, ja pubin isäntä saattaa tulla tiskin takaa kettuilemaan suositusta rikkoville kännykän räplääjille.

Pubeihin ja real ale -olueen heijastuu maailman muutos – myös Lontoon kaupungin muuttuminen ajassa – ja jokin katoavaisuuden, häviävien hetkien, elegian tunnelma. Kirja, jota tällä kertaa luin, ei liity juurikaan olueen mutta vahvasti Lontoon muutokseen kyllä. Se oli Penelope Fitzgeraldin hieno Offshore, vuoden 1979 Booker Prize -voittaja, jota valitettavasti ei kai ole suomennettu.

Romaanissa eletään svengaavan 60-luvun varjopuolta Battersea Reachin rantaan kiinnittyneillä asuntolaivoilla. Vaatimatonta mutta boheemia menoa uhkaavat paitsi modernin maailman houkutukset ja henkilöhahmojen vaikeat elämäntilanteet, myös vanhojen laivojen jatkuvasti rapistuva kunto. Jokin laivojen lähistöllä oleva panimokin mainitaan, parisataa metriä Battersean sillalta yläjuoksulle, mutta en tiedä kenen panimosta on ollut kyse.

Kirjakauppasuositukseni on muuten tällä kertaa John Sandoe Books (10 Blacklands Terrace) Chelseassa, Sloane Squaren metroaseman lähellä. Tässä on Kirjaluotsin esittely Penelope Fitzgeraldin Offshoresta.

* * * * *

Kuumista säistä huolimatta Lontoon-matka oli hieno, ja pubejahan jää aina yllin kyllin seuraavillekin reissuille – sen lisäksi että niitä on tuhansittain muuallakin Britanniassa. Tämän viikon 40-asteiset säät saarivaltiossa ovat tietysti muistuttaneet taas, että ilmastonmuutos on totisinta totta, mistä seuraa aiheellisestikin eettisiä pohdintoja lentomatkailun tulevaisuudesta. Oluiden metsästäjlle cask-olut kun on yhä asia, jonka kokeakseen koko laajuudessaan on matkustettava Englantiin tai muihin Yhdistyneen kuningaskunnan osiin.

Caskia eli real alea, tynnyristä laskettua elävää olutta, ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaikka se onkin niin tyypillinen ja perinteinen osa pubikulttuuria Britanniassa. Osa olutporukasta suhtautuu cask-olueen intohimoisesti, ja osa kokee sen vanhanaikaisena, epämuodikkaana, tylsänäkin. Jälkimmäinen käsitys voi joskus johtua ennakkoluulosta pikemminkin kuin kokemusperäisestä arviosta, mutta asenteita ei ole helppoa muuttaa. Tosin – kuten Pete Brown sanoo – myös monet niistä, jotka eivät juo caskia, pitävät sitä brittipubin sieluna.

Ja kuitenkin sen osuus Britannian pubeissa juodusta oluesta jatkaa pienenemistään. Viimeisten 15 vuoden aikana Amerikasta kopioitu ”craft beer” on osoittautunut vaaralliseksi kilpailijaksi (tosin cask voi hyvin olla craftia ja päinvastoin, mutta nämä silti mielletään usein eri asioina). Ongelmallista on sekin, että monet perinnetietoiset cask-oluen ihailijat haluaisivat sen olevan aina yhtä huokeaa kuin kultaisissa muistoissa. Usein se on nykyäänkin pubin edullisin olut, vaikka sen valmistus ei ole mitenkään poikkeuksellisen halpaa, ja oikea säilytys vaatii paljon vaivaa ja osaamista. Pilaantumisriski on kova. Silti parhaimmillaan nämä perinteiset brittioluet ovat upeampia kuin melkein mikään olut maailmassa.

Palaa edellisiin osiin:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (toinen osa)     

* * * * *

Kaikki pubit (ei missään järjestyksessä)

Kolmiosaisessa Lontoon parhaat pubit -postauksessa mainituista pubeista seuraavissa ehdin käydä viime viikon Lontoon-matkalla. Postinumeroalueen jälkeen on mainittu pubia lähiin metroasema.

The Royal Oak, 44 Tabard Street, SE1 (Borough)
Eagle Ale House, 104 Chatham Road, SW11 (Clapham South)
Sutton Arms, 16 Great Sutton Street, EC1V (Old Street)
The Express Tavern, 56 Kew Bridge Road, TW8 Brentford (Gunnersbury)
Princess Louise, 208 High Holborn, WC1V (Holborn)
Nag’s Head, 53 Kinnerton Street, SW1X (Knightsbridge)
The Bricklayer’s Arms, 32 Waterman Street, SW15 (Putney Bridge)
The Wenlock Arms, 26 Wenlock Road, N1 (Old Street)
The Harp, 47 Chandos Place, WC2N (Leicester Square)

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Erään matkapäivän aamuna suuntasin askeleeni Chiswickiin, joka on yksi monista Suur-Lontoon esikaupunkien kylämäisistä keskuksista. Sillä on muiden vastaavien alueiden tavoin monivaiheinen historia, johon liittyy myös harvinaisen paljon olutta. Tähän syynä on ennen kaikkea kivenheiton päässä Chiswickin ytimestä, Thamesin rantatontilla sijaitseva Fuller’sin panimo.

Näiden Lontoon parhaat pubit -kirjoitusten lukijoille täytyy lausua pieni selitys ja sivuhuomio. Nimittäin Fuller’sin oluita tai Fuller’s-pubiketjun paikkoja ei listoiltani juurikaan löydy. Se ei johdu siitä, ettei Fuller, Smith & Turner olisi edelleen (nyt japanilaisen Asahin omistuksessa) yksi Britannian suosikkipanimoistani. Syy on pikemminkin tuttuus: yritän välillä kokeilla muita oluita ja muiden pubeja.

Käykää joka tapauksessa Fuller’s-pubeissa ja juokaa panimon oluita, jos olette Lontoossa. Niitä ei ole mistään päin kaupunkia kovin vaikea löytää. Pääkallonpaikalla Chiswickissä on mahdollisuus tehdä panimokierros 1800-luvulta periytyvässä Griffin Breweryssä, joka on edelleen Fuller’s-oluiden tärkein tuotantolaitos. Panimoalueen oma pubi Mawson’s Arms (Fox & Hounds) on ilmeisesti pysyvästi suljettu, mutta kylältä löytyy vaikkapa historiallinen The George & Devonshire. Myös parin muun panimon pubeja näkyi Chiswick High Roadin varrella.

Vaikka tutkin Fuller’sin kotikulmia tällä kertaa vain ulkoa päin, varsinainen kohteeni oli sekin vain muutaman kadun päässä Kew Bridge -sillan kupeessa. The Express Tavern on ollut muinoin majatalo Lontoon ja Bathin välisellä maantiellä, ja nyt se on käytännössä Kew Bridgen rautatieaseman lähikuppilana. Paikka tunnetaan hyvänä real ale -pubina, joka tarjoilee muun muassa klassikko-olutta Bass Pale Alea. Takapihalla on puutarhapöytiä.

Bass puolestaan oli toistasataa vuotta sitten Euroopan maineikkaimpia oluita ja sen valmistaja oli maailman suurin panimo. Kuten tunnettua, oluen logo punaisine kolmioineen näkyy muun muassa Manet’n taulussa Folies-Bergèren baari. Bass-olutta juotiin ensimmäisen maailmansodan edellä Helsinginkin hienoissa paikoissa kuten Kämpissä, Seurahuoneella ja Fenniassa.

Sitten Bassille kävi kuten monille entisajan johtaville olutmerkeille kävi. Se pärjäsi ensin Britannian olutteollisuuden omassa kiristyvässä kilpailussa voitokkaasti, ja jäi sitten maailmanlaajuisessa jättiläispanimoiden selviytymistaistelussa syötyjen rivistöön. Bass oli olutmerkkinä vähällä painua kokonaan unholaan, kunnes 2010-luvulla uuden omistajansa AB-InBevin siunauksella siihen taas alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Nykyään sitä ilmeisesti valmistaa Britannian cask-jakelua varten Carlsberg Marston Brewing Company, joka on perinteikkään Marstonin ja tanskalaisen Carlsbergin yhteisyritys. Erikoista ja vähän sekavaa – siis myös tuo belgialais-amerikkalaisen AB-InBevin ja skandinaavisen kilpailijansa rinnakkaiselo tämän oluen ympärillä. Se, että mukana on Marston’s, jonka juuret sentään ovat Bassin kotikaupungissa Burton-on-Trentissä, tuo hommaan uskottavuutta.

Pubikoira – vanhan ja vähän väsyneen oloinen labradorinnoutaja – piti minulle seuraa, kun maistelin Bass-olutta The Express Tavernin etubaarissa. Söin lounaslistalta poimimaani macaroni and cheeseä ja katselin elämänmenoa baarissa. Toisessa päädyssä istui paikallinen ukkoseurue, joka oli pamahtanut paikalle heti avaamisaikaan. Takanani olevassa pöydässä keskusteltiin lähitalojen tutuista ihmisistä ja heidän sairauksistaan. Bass sopi hiukan nuutuneeseen, rutinoituneeseen lontoolaisarkeen oikein hyvin – se oli klassisen appelsiiniarominen britti-ale, melkein Jaffa-suklaakeksin makuinen, vähän mineraalinen kuten Burtonin veteen sopisi. En tiedä, johtuiko 30°C asteen kesäsäästä, mutta olut oli ihanteellista tarjoilulämpötilaa vähän lämpimämpi. Silti se oli raikas ja oikein hyvä, ja Express Tavern joka tapauksessa visiitin väärti.

* * * * *

Tavern on muuten vanhahtava sana, joka tarkoittaa käytännössä vain pubia tai muuta paikkaa, jossa voi nauttia alkoholipitoisia juomia. Lontoossa on tietysti muitakin pubeja, joiden nimestä sama sana löytyy. Vaikka en näissä tällä kertaa käynytkään, keskustasta tulee mieleen kolme sellaista, jotka saattaisivat tarjoilemiensa oluiden vuoksi olla Lontoon-matkalaiselle kiinnostavia.

Simpsons Tavern on Cityn ytimessä, hieman salaisen oloisessa korttelin sisäpuolen talossa Cornhill-kadun numerossa 38½. Se on käsittääkseni avoinna vain aamiaisella sekä lounasaikaan. Paikan oluterikoisuus – kuten The Express Tavernin – on Bass Pale Ale.

The Museum Tavern sijaitsee puolestaan British Museumin lähistössä Bloomsburyssä, ja sen pumpusta on tyypillisesti tarjoiltu tummaa ja vahvaa Old Peculier -olutta. Tuon oluen kotipaikka on tietysti kaukainen North Yorkshire, joten siinä ei ole mitään erityisen lontoolaista, mutta eivät sitä ole useimmat muutkaan Lontoon pubeissa tarjoiltavat oluet.

The Holy Tavern oli tämän vuoden kevääseen asti nimeltään Jerusalem Tavern. Vaikka se sijaitsee yhden Lontoon vanhimmista anniskelulaitoksista kiinteistössä, nykyinen pubisisustus on itse asiassa 1900-luvun loppuvuosilta. Se on silti historiallisen näköinen, ja tiistai-iltaisin pubi valaistaan pelkillä kynttilöillä. En suoraan sanottuna tiedä tarkkaan nykyisestä oluttarjonnasta, lontoolaisen Anspach & Hobdayn oluita näyttää olevan esillä kuten ilmeisesti myös entisen omistajan St. Peter’s Breweryn.

* * * * *

Palataan alussa mainittujen neljän klassikko-oluen listalla seuraavaan. Landlord (4,2 %) on Timothy Taylor’s -panimon ikivihreä klassikko Yorkshiren varhain teollistuneista länsilaaksoista. Ollessaan hyvässä kunnossa – kuten Lontoon Putneyssa, The Bricklayer’s Arms -pubissa – se on aurinkoisen sitrushedelmäinen, ja tuoksussa ja maussa mukana on pieni vadelmakarkin lisä, ehkä hiivan ansiosta. Helppo juotavuus ei tarkoita, että Landlord olisi yksinkertainen tai tylsä olut, ja sen valmistusprosessiinkin kuuluu perinteisiä kikkoja, joita muut panimot eivät välttämättä enää käytä.

 

The Bricklayer’s Arms on rento pubi hiljaisella sivukadulla parin kulman päässä Putneyn sillasta ja siten myös Thames-joesta. Siinä on korttelin olohuoneen tunnelmaa vähän samaan tapaan kuin Eagle Ale Housessa: pelejä, iloista pulinaa ja pienoinen sisäpihaterassi. Baaritiskin vasemmalla puolella oleva pitkulainen alue oli 1800-luvulla pubin keilarata.

The Bricklayer’s Armsissa on mahdollista testata myös muita Tim Taylorin oluita kuin Landlordia. Miedompi Boltmaker oli pumpussa nytkin, Dark Mild tilapäisesti loppu. Ei tullut katsottua, onko tarjolla ruokaa, mutta joka tapauksessa kulman takana rantakadulla on nälkäisiä varten Putney Pies -ravintola täytettyine piiraineen.

* * * * *

Uudemmat trendialueet Lontoon keskustan tuntumassa kuhisevat nuorta hipsterikansaa, mutta niidenkin siimeksessä varmasti piilee monia perinteisempiä ja rauhallisempia pubeja. Itse satuin tällä kerralla The Wenlock Arms -nimiseen paikkaan Hoxtonin nopeasti muuttuvalla länsilaidalla. Ei sillä ettei täälläkin olisi ollut arki-illaksi paljon eläväistä bileporukkaa liikkeellä, mutta ikivanhan pienen lähipubin tunnelma oli tallella. Pubi oli aikoinaan David Beckhamin ja hänen isoisänsä kantapaikka.

The Wenlock Armsissa tilasin reissuni toisen tumman mild alen. Se oli Mighty Oak Breweryn Oscar Wilde (3,7 %). Ihme ettei Oscar Milde, näinä sanaleikkien aikoina. Miellyttävä olut on kyseessä, pähkinäinen ja lakritsinen, jopa parempi kuin Harvey’s Dark Mild edellisenä iltana. Päädyin juttusille erään paikallisen boheemin kanssa, joka vaikutti olevan taideteollinen muotoilija ja kertoi kasvaneensa Singaporessa mutta asuneensa jo vuosikymmeniä Hoxtonissa. Puhuimme tietysti kaupungin muutoksesta – lähikatujen korkeat kerrostalot muistuttavat jo hieman Singaporen pilvenpiirtäjä-alueita. Perinteinen työläisalue on jo kauan sitten muuttunut joksikin muuksi, rahan valtakin ajaa ihmisiä ulos, ja jopa pubi itse on saanut osansa kiinteistökehittäjien painostuksesta.

Toinen hieman samantapainen sivukadun pubi noin kilometrin lounaaseen on Sutton Arms, vanha duunarien kantakapakka ja nyttemmin iloisen iltakansan etappi. Samannimisiä pubeja on muuten Clerkenwellin ja Barbicanin nurkilla kaksi kappaletta, tämä on Great Sutton Streetillä. Sisustus on vaatimattoman kotoisa, melkein nukkavieru, mutta olutpumpuista voi löytää erikoisia valintoja. Oluet eivät siis ole välttämättä Lontoon perinteisintä caskia. Nautin vanhan tutun Jaipurin, 2000-lukulaisen perus-IPAn, jota en olekaan ennen maistanut real ale -versiona. Se oli raikkaan sitruunainen, mukava helteisen illan viimeinen terassijuoma.

Lue muut kirjoitukset:

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Lontoon parhaat pubit (ensimmäinen osa)

Listaus tällä matkalla testatuista parhaista pubeista on blogikirjoituksen kolmannen osan lopussa.

Suurkaupunkia, jossa on kai edelleen pitkälti päälle 3 000 pubia, on mahdoton tiivistää yhteen blogitekstiin, edes moniosaiseen. Jokainen valitsee suosikkipaikkansa joillain kriteereillä. Usein niitä ei edes selitetä auki varsinkaan kaupallisemmissa artikkeleissa ja listauksissa. Nytpä kerrotaan, ja tämänkertaisilla Lontoon-kierroksillani perusteluita on kaksi.

  • Matkan aikana pitää ehtiä maistamaan vähintään seuraavia neljää klassikko-olutta tynnyristä ”elävänä” tarjoiltuna (cask eli real ale). Oluiksi valikoituivat: Harvey’s Sussex Best, Bass Pale Ale, Timothy Taylor’s Landlord ja Samuel Smith’s Old Brewery Bitter.
  • Pubeissa tulee olla riittävästi aitoa tunnelmaa ja esimerkiksi vanhanaikaisia bitter- tai mild-oluita pumpuissa, ja pubien pitää osata luotettavien lähteiden mukaan pitää oluet hyvässä tarjoilukunnossa.

Pubeja ja niiden paremmuutta voi tietysti arvioida monella muullakin tavalla. Joku arvostaa uudempien, amerikkalaistyylisten oluiden saatavuutta, ja toisille historiallinen pubiarkkitehtuuri tai vaikka korttelipubin mutkaton tunnelma ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin juomat. Osa pubiasiakkaista on ruoan arvostajia. Lontoossa voisi toki tehdä monia muunlaisia pubikierroksia kuin omani – ehkä kerään vinkkejä niistä johonkin tulevaan blogijuttuuni.

Eikä tämä kyllä ole ensimmäinen visiittini Lontooseen, mutta nyt tarkoitus on tehdä pubitestejä järjestelmällisemmin kuin aikaisemmilla matkoilla. Aikaa on sen verran, että muitakin oluita ehdin maistaa kuin yllä mainitut neljä. Maantieteellisesti liikutaan vähän eri alueilla kuin missä ennen olen käynyt, ja muu ohjelma pysyy minimissä. Ei teatteriesityksiä, ei pitkiä illallisia tai museokäyntejä. Pari kirjakauppaa ehkä mahtuu pubihommien väliin, ja tietysti paljon kävelyä ja kaupunkikuvan ihmettelyä.

* * * * *

Koska edellä mainitut oluet ohjasivat pubivalintojani tällä matkalla, ensimmäiseksi etapiksi osui Harvey’s Breweryn omistamista Lontoon pubeista ehkä tunnetuin, The Royal Oak Borough’n metroaseman lähellä. (Tiedoksi Harvey’sin pubeista kiinnostuneille: muut kaksi ovat The Phoenix Claphamissa ja Cat’s Back Wandsworthissa.) Harvey’s on siis yksi verraten harvoja edelleen itsenäisenä toimivia historiallisia brittipanimoita; se perustettiin vuonna 1790 kotikaupunkiinsa Lewesiin Sussexin kreivikunnassa.

Sussex Best (4 %) on panimon lippulaivaolut, jota saa Lontoossa myös monista muista kuin Harvey’sin itsensä omistamista pubeista (ks. kartta). Tämä on klassisten brittiläisten real ale -oluiden joukossa sikäli kummajainen, että siitä puhuttaessa tulee toisinaan esiin Belgia. Sussex Bestia on verrattu Orvalin luostariolueen, ja Brasserie de la Sennen nokkamies Yvan De Baets on kertonut saaneensa siitä innoituksen 2000-luvun klassikko-oluisiinsa Zinnebiriin ja Taras Boulbaan.

En ollut maistanut tätä olutta koskaan ennen, ja The Royal Oakissa se olikin aivan loistavassa kunnossa ja todella hyvää. Se tuoksuu vähän metsämarjoille tai tummille hedelmille, maku on kuivahko, hedelmäisen maltainen, ei katkera. ”Belgialainen” elementti on mahdollista erottaa taka-alalta, se on siis jonkinlainen Brettanomyces-villihiivaa muistuttava maku, hyvin lievä kyllä. Kun maistoin tätä olutta myöhemmin The Express Tavern -pubissa (ks. seuraava postaus), se oli vähän hallitsevampi. 

Muissa The Royal Oakin pumpuissa olivat Harvey’s-panimon Dark Mild, IPA ja kausiolut Tom Paine. Dark Mild (3 %) oli mataliin prosentteihinsa nähden maukas olut, hedelmäsuklaan tuoksuinen, miedon pähkinäsuklaisen makuinen vähän tšekkiläiseen tyyliin, mutta pienellä sitruksen puraisulla. Jonkin verran sen mietous kuitenkin veti lopputulosta vetisen puolelle. Tom Paine (5,5 %) juhlistaa ”Yhdysvaltain vallankumouksen isäksi” kutsuttua filosofia ja valtiotieteilijää, joka asui tasavaltaisena pidetyssä Lewesissa ennen muuttoaan Amerikan siirtokuntiin Benjamin Franklinin avustuksella.

Tom Paine on Sussex Bestin tavoin yksi niistä oluista, joissa panimon pitkän linjan osaaminen ja cask-käymisen tekniikka yhdistyvät täydellisesti. Olut on premium bitter, väriltään kastanjan ja oranssin väliltä, ja maku on selkeästi maltainen, hiivaesterien hedelmäinen, miedosti pähkinäinen ja maanläheinen, ja siinä on addiktoivaa säilötyn sitrushedelmän makua. Harmi jos tämä on saatavana vain heinäkuussa – USA:n itsenäisyyspäivän ympäristössä – koska kyseessä lienee yksi panimon parhaita oluita. Muutakin Harvey’sin tuotantoa The Royal Oak tarjoilee pulloversioina, esimerkiksi Old Alea ja Porteria.

Pubina The Royal Oak on kyllä perinteikäs, Viktorian aikaisessa kulmatalossa sijaitseva tunnelmallinen paikka. Se on sisätiloistaan melko simppeli, tyylillä kunnostettu, ja 1800-luvusta muistuttavaa koristeluakin on jäänyt. Arkena se oli alkuillasta aika rauhallinen, kahdesta muusta seurueesta toinen koostui paikallisista herrasmiehistä (ulkonäön ja puheiden perusteella ehkä CAMRA-konkareita?) ja toinen parivaljakko vaikutti amerikkalaiselta. Olin paikalla viime viikon alussa, jolloin The Royal Oakin sisätilat olivat tuuletuksesta huolimatta hiukan lämpimät – en tiedä miten siellä tämän viikon katastrofihelteillä on pärjätty.

* * * * *

Seuraavaa pubikohdetta valitessa Borough’n jälkeen voi keskittyä vaikka siihen, haluaako testata Harvey’s Sussex Bestiä vertailun vuoksi toisessakin paikassa vaiko siirtyä vieläkin viihtyisämpään Etelä-Lontoon korttelipubiin.

Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, mene joen pohjoispuolelle Covent Gardenin liepeille. Siellä on The Harp. Kävelymatkaa on reilut 3 km, tai sitten voit ajella Northern Linen etelään menevällä linjalla ensin Borough’sta Kenningtoniin ja sieltä saman linjan toisella haaralla Leicester Squarelle. The Harp on Fuller’sin pubiketjuun kuuluva paikka, joten sen keskeinen hanatuote on tietenkin Fuller’s London Pride. Se olut on tässä pubissa hienossa kunnossa, mutta niin on myös Harvey’s Sussex Best.

Jos taas mielit poispäin keskustasta rauhallisempaan esikaupunkipubiin, jatka Borough’sta esimerkiksi metrolla Clapham Southiin ja kävele Eagle Ale Houseen. Patikointia on jonkin verran, mutta se kannattaa. Pubi sijaitsee tavallisella, hyvin voivalla asuinalueella, jota on kutsuttu muun muassa Battersean ”Vaippalaaksoksi” (Nappy Valley) lapsiperheiden määrän takia. Lähellä on kyllä myös vilkas Northcote Road, jolla on muitakin ravintoloita ja baareja.

Eagle Ale House on hiljaisemman Chatham Roadin mäessä, ja se on Twitter-bionsa mukaan ainoa lontoolainen pubi, joka on koskaan päässyt CAMRAn Good Beer Guiden kanteen. Vaikka sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, se on nykyään ennen kaikkea korttelin olohuone, jonka mainioiden real ale -pumppujen tarjonta vaihtuu lukuisia kertoja vuodessa. Isompia itsenäisiäkään panimoita ei tällä kertaa hanalätkissä näkynyt. Kahta pumppua miehitti vuonna 2005 perustettu Surrey Hills Brewery, joka sijaitsee Dorkingissa kymmenisen kilometriä Suur-Lontoon ulkopuolella.

Eagle Ale House ei siis kuulunut alussa mainittujen neljän klassikko-oluen vartijoihin, mutta se on esimerkki sympaattisesta korttelipubista, jossa ketterät uudemmat pienpanimot ovat valttia. Surrey Hillsin tuotteet olivat kuitenkin suhteellisen perinteisiä. Vaaleahko Shere Drop (4,2 %) palkittiin vuoden 2019 Great British Beer Festivalissa merkittävällä Supreme Champion Beer of Britain -tunnustuksella. Oma suosikkini oli silti mieto Ranmore Ale (3,8 %), jossa oli prosenttilukemaansa nähden huomattavasti makua.

Näillä eväillä Eagle Ale Housen meininki oli kotoisaa ja jälleen kiistämättä peribrittiläistä. Helteisenä iltana pubin takapihan puutarhapöydissä oli mukava istuskella ja ottaa rauhallisesti. Kai Lontoon keskustan kiireestä välillä kannattaa paeta väljemmille vesille. Jos olisin halunnut vielä etsiä uutta pubia joen eteläpuolelta, olisin saattanut kävellä Clapham Junctionin asemalle ja käväistä siellä The Falcon -nimisessä paikassa. Tämän postauksen seuraavissa osissa jatketaan kuitenkin aivan eri puolella Lontoota ja hypitään kartalla ja ajassa muutenkin sinne tänne.

Jatka seuraaviin osiin:

Lontoon parhaat pubit (toinen osa)
Lontoon parhaat pubit (kolmas osa)

Thornbridge Bracia: Rich Dark Ale ja Bourbon Barrel Aged

Bracia on kuin viisikätinen taikuri, joka samaan aikaan jonglööraa keiloilla, tekee korttitemppuja, sahaa naispuolista avustajaa kahtia ja nostaa kania hatusta. Kaikki hienoja juttuja, mutta katsojalla on vain kaksi silmää. Osa show’sta menee ohi, ja siitä lukee vasta jälkikäteen lehdestä.

Kun talvella postasin Thornbridgen oluista yleisemmin, mainitsinkin jo joitakin Bracian erityisistä ominaisuuksista – ainakin turvesavustetun maltaan sekä pohjoisitalialaisen kastanjahunajan. Maltaita on itse asiassa yhteensä seitsemää erilaista, yhtenä niistä tuo savumallas.

Humala ei ole sinänsä tämän oluen selkäranka, mutta tässäkin resepti on kehittämisensä aikoihin – viitisentoista vuotta sitten – lähtenyt laukalle. Mukana on nimittäin japanilaista Sorachi Ace -lajiketta kookosmaisine tuoksuineen. Se oli 2000-luvun lopussa todellinen edelläkävijän valinta. Muut humalat ovat brittiläiset Target, Pioneer ja Northern Brewer sekä saksalainen Hallertau (ellei alkuperäiseen reseptiin ole nyt tehty muutoksia). Hiivojen joukossa on puolestaan aitoa samppanjahiivaa, jonka tehtävä on hoitaa jälkikäyminen pulloissa.

Lipsutaanko tässä yliyrittämisen puolelle? Ehkä – ainakin jos lopputuote ei ole kaiken raaka-aineilotulituksen arvoinen. No onko se? On kai, suurin piirtein ainakin. Nyt on kuitenkin niin, että Alko tarjoaa Braciasta tällä hetkellä sekä alkuperäistä perusversiota (”Rich Dark Ale”) että bourbon-tynnyreissä kypsynyttä tuotetta. Niinpä monopolin asiakkailla on vähintäänkin mahdollisuus antaa tuotteelle toinen mahdollisuus tynnyrijuttuna, jos perus-Bracia ei keltanokkaversiona vakuuta.

Normaalin Bracian (10 %) väri on lähes läpitunkemattoman musta; valo värjää lasin reunoja mahonginruskeaksi. Vaahtoa ei ole paljon, eikä se ole kovin tummaa. Tuoksu on kaakaoinen, ei kovin voimakas. Maku sen sijaan on intensiivisen suklainen ja melko paahteinen, ja mäntyhavuista – ehkä myös sitrusmaista – humalaa jää katkerana myös jälkimakuun. On hyvä huomata, että vaikka panimon mukaan humalointi on maltillinen, sitä on EBU-asteikolla kuitenkin 40.

Bracia Bourbon Barrel Aged on vahvempi, 12-prosenttinen. Tumma on tämäkin. Tuoksu on voimakkaan suklainen. Maku on pehmeähköä suklaata, hieman sitruksista, hunaja on tiivistynyt jonkinlaiseksi kastanjaliköörin makeudeksi, havuinen katkero ja paahde ovat pitkälti hioutuneet pois. Hiilihappoa kuitenkin on. On mielenkiintoista, että olut, jossa tuoreeltaan tapahtuu niin paljon on kehittynyt tynnyrissä kohtalaisen yksinkertaiseksi (vaikka pehmeäksi) suklaiseksi olueksi.

On ehkä hyvä muistaa, että Bracia oli viisi vuotta katkolla, ennen kuin Thornbridgen porukka otti korona-ajan alkuvaiheissa sen uudelleen tuotantoon. En tiedä tauon syistä, ehkä haluttiin keskittyä johonkin muuhun. Bracian paluu on silti mielestäni hyvä juttu – se on sentään omaperäinen olut, joka kiinnittyy jonkinlaiseen tarinaan ja historiaan. Panimo on tavoitellut sillä kelttiläisen muinaisoluen nykyversiota. Nimi on ilmeisesti sukua braggotille. joka on mallassima tai hunajaolut, sekä ranskan sanoille brasserie ja brasser. Näin ainakin Martyn Cornell kertoo. Vaikka edellä vähän valitin Bracian yli-intensiivisestä luonteesta, on tämä kuitenkin 2000-luvun olutrenessanssin eurooppalaisia kulmakiviä, joita ilman olisi tylsempää. 

Hedelmäkakkua ja imperial stoutia

Olutvaikuttaja Lotte Peplow ehdotti kuningatar Elisabetin platinajuhlaviikonlopun viettoon kakku- ja olutparituksia. Peplow on brittiläisyydestään huolimatta amerikkalaisen pienpanimoliiton Brewers’ Associationin palveluksessa, joten hänen suosituksissaan keskityttiin jenkkioluihin ja brittiläisiin kakkuihin.

Otimme kokeiluun yhden näistä suosituksista: englantilaistyylinen hedelmäkakku ja tynnyrikypsytetty imperial stout. Neuvona oli viinojen harmonia – eli jos olut oli kypsynyt esimerkiksi konjakkitynnyreissä, kakkuohjeessakin oli hyvä olla konjakkia. Koska meillä ei ollut erityistä syytä haeskella nimenomaan amerikkalaista olutta, juomapuolelta valikoitui brittipanimo Thornbridgen konjakkitynnyreissä valmistettu Necessary Evil. Olut on 13-prosenttinen, joten pieni sherrylasillinen riittää yhden paksun kakkuviipaleen kumppaniksi.

Yhdistelmä oli mukava, stout leikkaa kakun makeutta hyvin ja brittihumalan kuivatun appelsiinin sävyt löysivät samoja makuja kakun ainesosista. Oluessa ja kakussa oli jollain lailla samaa kontrastia kuin kahvissa hedelmäkakun palanpainikkeena. Tynnyristout ei ole välttämättä niin makeaa tavaraa kuin luulisi. Kakkumme oli toki leivottu suomalaisen keittokirjan ohjeella, josta lopputuloksena oli aika vaalea kakku. On olemassa brittiläisiä hedelmäkakkuohjeita, joihin tungetaan niin paljon siirappia, tummia rusinoita ja jopa mustaa teetä, että yhtymäkohtia stout-oluen makuun on varmasti vielä enemmän. Kakkuja saatetaan pitää myös kellarissa kuukausikaupalla ja valella säännöllisesti vaikkapa brandyllä.

 

Oltiinpa monarkian sopivuudesta nykyaikaiseksi hallitsemistavaksi mitä mieltä tahansa, tässä blogissa ainakin kohotetaan pieni malja pitkän päivätyön tehneelle hallitsijalle. Ymmärrettävästikin kuningashuone symboloi monille brittiyhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja etuoikeuksia, mutta ongelmien purkaminen pitää aloittaa isommista poliittisista kysymyksistä. Platinajuhla on tietysti tarkoitettukin hyvän mielen tapahtumaksi, jossa kuningatar pääsi muun muassa nauttimaan teetä Karhuherra Paddingtonin kanssa.

Oluen ystäville kuninkaalliset merkkipäivät Britanniassa ovat olleet kautta aikojen tilaisuus maistaa erityisiä Jubilee Ale-, Coronation Ale- ja muita juhlaoluita, jollaisia nytkin on ollut tarjolla vaikkapa Fuller’sin panimolla tai Marks & Spencer -kauppaketjussa. Tänne Pohjan perukoille niitä ei ole ehkä päätynyt, mutta Thornbridgen hieno stout oli aiheeseen sopiva herkku.

Buxton Double Gatekeeper ja Oppigårds Thurbo Stout

Export stout on historiallisesti yksi portterin alalaji, sieltä vahvemmasta päästä. Ei yhtä vahva kuin imperial stout, mutta sinne päin. 1980-luvun jälkeen amerikkalaisissa ja ehkä brittiläisissäkin kotiolut- ja käsityöolutpiireissä on levinnyt ajatus, että portteri ja stout olisivat kaksi erillistä oluttyyliä. Aikoinaan ne olivat tietenkin yksi ja sama asia. Miedoin versio oli yksinkertaisesti porter, ja vahvempia porttereita nimettiin adjektiiveila kuten brown stout, foreign extra stout, export stout tai imperial stout.

Buxton Breweryn Double Gatekeeper on tölkkinsä tekstin mukaan export porter, ja tuoksussa on mokkaa, jopa vähän samannimistä nahkaa. Makuun on pakattu suklaata, mietoa kahvia, lakritsia tai salmiakkia. Vaahtoa tai hiilihappoa ei ole kovin paljon mutta sopivasti kuitenkin, ja suutuntuma on kohtalaisen pyöreä ja mukava. Vaalean kahvin hedelmäistä happamuuttakin voi aistia. Mikään täyteen tungettu stout tämä ei ole, mutta ei vetinenkään, edes prosentteihinsa (8,2 %) nähden.

Ruotsalaisen Oppigårds Bryggerin Thurbo Stout on suurin piirtein samanvahvuinen (8,7 %) mutta luonteeltaan jonkin verran erilainen. Tuoksussa saattaa tuntua savumallasta, jota oluessa on jonkin verran, kuten myös Herkules-humalaa, joka tuo mukaan esimerkiksi mausteisia, pippurisia ja mäntymäisiä aromeja. Vaikka tässäkin oluessa on karamellimallasta pilsnerimaltaan, kauran ja savumaltaan rinnalla, suklaista ja maitokahvista runsautta ei niinkään ole. Maku on maanläheinen, vähän tuhkaisen paahteinen, tumman toffeinen, ja siinä on miedosti pihkaa, hedelmää ja mustaa siirappia. Se on intensiivisempi kuin Double Gatekeeperillä.

Ehkä näiden kahden oluen erot ovat suunnilleen linjassa sen kanssa, mitä jotkut nykyään olettavat portterin ja stoutin eron olevan. Siis että ne olisivat kaksi eri oluttyyliä: stout tiukkalinjaisempi ja portteri lempeämpi. Se on sinänsä myytti, mutta tämä kaksikko toisintaa myyttiä ja auttaa tekemään siitä totta. Esimerkiksi humalakatkeron erot ovat selvät, Thurbo Stoutilla (Alkon mukaan) 43 EBU ja Double Gatekeeperilla 31. Thurbossa katkeruutta jää vähän jälkimakuunkin.

Oma ihanne-exportini löytyisi ehkä näiden kahden välimaastosta. On silti tietysti hienoa, että kaksi tällaistakin laatutuotetta on yhtä aikaa Alkon valikoimissa. Kumpaakaan ostopäätöstä ei tarvitse katua. Tässä ollaan kohtalaisen isojen oluiden äärellä joka tapauksessa, ja panimoiden kannattaisi huolehtia, etteivät tulokset ole joko aivan tuhkaisen askeettisia tai maitokahvimaisen pliisuja. Buxton ja Oppigårds onnistuvat tehtävässä – kumpikin omalla tavallaan.

Extra Special Marble @Maltainen Riekko

Aina välillä reittini kulkevat Alppilan mainion korttelikapakan Maltaisen Riekon ohi ja silloin tällöin myös sen kautta. Tai mikään rosoinen kapakka se ei ole, vaan olutolohuone suurin piirtein Kalaravintoloiden tai William K:n hengessä. Tietysti nimessä oleva metsäkanalaji yhdistettynä Famous Grouse -teemaiseen sisustukseen viittaa myös viskikiinnostukseen. Kesäaikaan Riekolla on muutama terassipöytä Aleksis Kiven kadun melussa ja pölyssä, mutta sisätilat ovat suhteellisen tilavat ja oikein viihtyisät.

Jotain alkuperäisestä tunnelmasta ehkä menetettiin taannoisen remontin yhteydessä. Näinhän kävi Urkille ja parille Kalaravintolallekin, eli jo muutaman vuosikymmenen patina on ollut yllättävän tärkeä osa paikkojen viehätystä. Onneksi uudistukset on näissä kaikissa tiloissa tehty melko konservatiivisesti, joten perustunnelma on kuitenkin tallella. Ja Riekko siis ei ole sentään muiden mainittujen baarien ikäluokkaa, vaan se avasi ovensa vuonna 2009.

Baarissa tuppaa istumaan aina jokunen enemmän tai vähemmän kanta-asiakas, kerran esimerkiksi sain tilatessani pullollisen Fuller’s Imperial Stoutia kuulla vierestäni, että “siinä meni viimeinen Villen oluista”. Itse en siis ole kantis. Eilisiltana puheenaiheena baaritiskillä olivat Erdoğanin kommentit Suomen Nato-jäsenyydestä. Tiskin toisessa päässä näkyi istuskelevan läheisen biergartenin pipopäinen taustahahmo. Tietovisaa on säännöllisesti maanantai-iltaisin, ja muitakin pelejä ja pillipiipareita on tarjolla.

Ulkoliitutaululla mainostettiin hienoa Ayinger Maibockia, mutta toisesta hanasta löytyi Manchesterin Marblen ESB-tyylistä olutta nimeltä Extra Special Marble (5,5 %). Muistaakseni en ole tätä Lontoon klassikon pohjoista serkkua koskaan maistanut, joten se oli nyt korkea aika ottaa testiin. Esimerkiksi JaskanKaljat-blogi luikautti talvella sille melkoisen ylistyslaulun, tosin tölkkiversiolle. Jaska maistoi samoihin aikoihin myös hanatuotteen ja antoi sille hieman heikommat pisteet, sillekin kuitenkin huikeat 43/50.

Kuvissa näkyy Extra Specialin rinnalla pieni Pilsner Urquell. Viime kesänä Riekon terassilla käydessämme isompi Urquell tarjottiin jäädytetystä lasista, kuten Hoegaarden joissain baareissa. Tämä tuntui aika perverssiltä idealta, mutta toki jos lämpömittari nousee pitkään päivittäin yli 30°C asteeseen kuten viime kesänä, ehkä terassikansa osaa tällaista vetoa kuitenkin arvostaa.

Oma arvioni Extra Specialista on perusmyönteinen, mutta koin silti – näin hanaversiossa ainakin – tiukan humaloinnin vetävän mallaspainotteista tyyliä turhan ronskisti kölin alta. Muistan Marblen perus-(cask)bitterin reilun kymmenen vuoden takaa melko lempeänä brittioluena, jossa hedelmäiset piirteetkin korostuivat. Kaikkia Fuller’sin karamellikeksin ja appelsiinimarmeladin piirteitä eivät Marble-panimon raaka-aineet välttämättä muutenkaan tuottaisi, mutta nyt greippimäisen katkeron alta ei minusta pääse esiin tarpeeksi muita makuja.

Voi olla kyse mieltymyksistäkin – en ole kova katkeruuden fani. Olin siis hieman eri mieltä Jaskan kanssa, mutta hänellä oli arvokasta pohdintaa siitä, mitkä oluttyylit ja oluet ylipäätään voivat olla lähes täysien pisteiden arvoisia. Muutkin numeeristen arvioiden harrastajat voisivat tätä aina ajoittain mietiskellä myös ääneen.   

Fuller’s Vintage Ale 2021 – odotuksen arvoinen vai ei?

Fuller’sin perinteisen vuosikertaoluen julkistusta juhlistettiin Lontoossa jo syys–lokakuun vaihteessa. Suomeen Vintage Ale on ehtinyt tavan mukaan myöhemmin syksyllä, esimerkiksi viime vuonna marraskuussa. Tänä vuonna sain oluen hädin tuskin kaappiini jouluksi. Alkon erikoisesta toimintatavasta tämän oluen suhteen ovat maininneet jo Olutkellari ja Tuopillinen, joten sieltäkin voi tutkia lisätietoja. Lyhyesti kyse on siis siitä, että eri vuosikerrat myydään Alkossa samana tuotteena, eikä nettihausta mitenkään selviä, minkä vuoden pulloja kunkin myymälän hyllyssä on.

Uutta vuosikertaahan nimenomaan halutaan päästä maistamaan, ja se ei ole tässä tapauksessa sama olut kuin edellinen vuosikerta – saman kaltainen kyllä. Itse päättelin joulunaluspäivinä Alkon nettihaun perusteella, että tämän tuotteen yllättävä poistuminen lippulaivamyymälä Arkadian hyllystä todennäköisesti ennakoi uuden (= oikeasti uuden) Vintage Alen saapumista hyllyihin. Näin tosiaan kävi, ja hiukan myöhemmin Arkadiaan palannut tuote olikin vuoden 2021 olutta.

Kaksi edellä mainittua blogia ovat jo tämän uuden vuosikerran todenneet tavallista kehnommaksi, ja samoilla linjoilla oli eilen myös Arde omassa arviossaan. Tyylillisesti tämä Fuller’sin 25. vuosikertaolut on kaiketi perusbrittiläinen, maltaina pale ale, caragold ja double roasted crystal (DRC), humalalajikkeina varsin vähän tunnetut Endeavour, Olicana ja kokeellinen CF182. Katsotaan mitä näillä raaka-aineilla on irronnut.

Tuoksu on kukkainen, appelsiininen, ehkä miedosti suklainen ja maltainen. Maussa on erilaista hedelmäisyyttä kuin edellisinä vuosina, jolloin sitrukset ja trooppiset hedelmät ovat olleet enemmän etualalla. Nyt mausta voi löytää esimerkiksi kukkaishunajaa, karhunvatukkaa, melonia ja lakritsaa, osittain varmasti humalalajikkeiden ominaisuuksista johtuen ja osittain hiivan. Myös appelsiinimarmeladin kirpeys, joka Fuller’sin talonhiivaan ilmeisesti kuuluu, on aistittavissa.

Maku on melko helppo, pehmeähkö tai jopa (näihin prosentteihin nähden) aavistuksen vetinen. Katkeroa jää jonkin verran jälkimakuun, ja siinä on ehkä hiukan karkea, kalkkinen kitkeryys. Kun vertaan aikaisempien vuosien Vintage Aleihin tuoreeltaan maistettuina, tunnelmat ovat erilaisia. Vuosi sitten panin merkille 2020-versiossa erittäin runsaan tuoreen appelsiinin maun, kun taas 2021-versiossa ollaan lähempänä keskitien brittipanimon real alea, jossa voi aistia tummempia punaisia hedelmiä ja marjoja. Myös 2010-luvun lopun vuosikerrat olivat enemmän sitruksisia, välillä Uuden maailmankin tyyliin.

Vuoden 2020 Vintage Alessa mielenkiintoista on ollut osan pulloista huono laatu. Olen vuoden mittaan ostanut sitä Alkosta muutamiakin kappaleita, ja ainakin pari kolme on yllättänyt paitsi nopealla kuohumisella, myös pienellä etikkaisella sivumaulla. Tähän en ole aiempien vuosien Vintage Aleissa törmännyt, en tiedä ovatko muut. Toivottavasti Fuller’sin myynti japanilaisella Asahille ei ole ainakaan johtanut hygieniastandardien laskuun. Vai tavoitellaanko jotain belgialaista, jossa pienestä happamasta kärjestä ei tule olla moksiskaan?

Tätä taustaa vasten tietysti vähän vetinenkin 2021 tuntuu luksustuotteelta, vaikka 2020 parhaimmillaan – muutaman kuukauden ikääntyneenä – onkin ollut jykevämpi ja parempi. Vuosikerta 2021 on olut, jota tekisi mieli maistaa cask-versiona; toisiko se kypsytystapa ja tuoreus tästä oluesta esiin jotain uutta, jonka siemen reseptissä mielestäni on? Tuoreiden Fuller’s Vintage Ale’ien vertailussa en antaisi 2021-versiolle niin huonoa sijoitusta kuin bloggarikollegat, mutta panen toki merkille sen pienen vetelyyden ja kompassivian. Katsotaan sen tilannetta vuoden päästä, miksei myös viiden tai kymmenen vuoden.  

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Thomas Hardy: Far from the Madding Crowd

Aikaisemmassa tämän joulukalenterin kirjassa, Poet’s Pubissa, eräs henkilöhahmoista paljastaa tehneensä lukuisia kirjailijakiertueita Amerikan Keskilännessä milloin kenenkin englantilaisen kirjailijan hahmossa. Iowalaiset ja michiganilaiset olivat otettuja, kun heidän pikkukaupunkeihinsa saapui ilmielävä “George Bernard Shaw” tai “Arthur Conan Doyle”. Huijaukset eivät paljastuneet ennen kuin sillä kertaa, kun hän tammikuussa 1928 vieraili Seattlessa Thomas Hardyna. Yleisö oli nimittäin ehtinyt kuulla uutisista – toisin kuin tien päällä “kirjailijatreffeille” matkustanut esiintyjä – Hardyn kuolemasta edellisenä päivänä.

Thomas Hardy oli viktoriaanisen ajan kirjailija, joka ei 20-luvun lopussa lähes yhdeksänkymppisenä olisi varmasti muutenkaan matkustanut Yhdysvaltoihin lukijoitaan tapaamaan. Hänen läpimurtoteoksensa Far From the Madding Crowd (1874) on jäänyt suomentamatta, mutta Hardyn tunnetuimmista romaaneista ainakin Tessin tarinaa (Tess of the d’Urbervilles) ja Pormestarin tarinaa (The Mayor of Casterbridge) on luettu myös suomeksi. Hardy kiinnittyy romaanikirjailijana erilaisiin 1800-luvun realismin virtauksiin, ja hän pyrkii kuvaamaan Englannin ulkoisesti kauniin maaseudun karua todellisuutta sen pastoraalisen ihannoinnin sijaan – tai ehkä tutkimaan näiden kahden kuvaustavan suhdetta ja kontrastia.

Hardyn maailma on nimeltään Wessex. Wessex kuulostaa kreivikunnalta kuten Sussex tai Essex mutta ei ole. Se on keskiaikaisen anglosaksisen kuningaskunnan nimi, jota Hardy käyttää peitenimenä erilaisille Lounais-Englannin alueille, joissa hänen kirjansa tapahtuvat. Niissä esiintyvät kuvitteelliset paikkakunnat kuten Casterbridge tai Weatherbury limittyvät kirjojen kartoilla oikeiden kaupunkien lomaan, joten Wessex ei ole suinkaan puhdas fantasiamaailma mutta ei täysin todellista 1800-luvun Englantiakaan.

Far from the Madding Crowd on erikoinen yhdistelmä romanttista komediaa ja synkempiä 1800-luvun kirjallisia tyylejä. Juonen peruskuviona on lammasfarmari Gabriel Oakin rakkaus paikkakunnalle muuttaneeseen nuoreen Bathsheba Everdeneen. Pääosan kirjasta lammastilansa menettävä Oak toimii palkollisena Bathsheballe, joka kirjan alkupuolella perii setänsä kartanon ja toimii itsellisenä tilanomistajana. Naapuritilan isännän Boldwoodin kilpailu Bathseban suosiosta ja Bathsheban avioliitto nuoren kersantin Francis Troyn kanssa sotkevat tietysti Oakin suunnitelmia.

Maatiloilla tapahtuvia juonikuvioita kommentoivat säännöllisesti Warren’s Malt-Housessa, Smallburyn perheen mallastamossa, kokoontuvat kylänmiehet. Yleisenä puheenaiheena on Bathsheba Everdenen toiminta: konservatiivisemmat kyläläiset paheksuvat omapäistä ja epäsovinnaista “naismaanviljelijää” ja sovittelevammat äänet puolustavat häntä. Bathsheban ongelmat – joita siis kuvataan välillä myös hänen omasta näkökulmastaan – ovat jollain tapaa melko moderneja. Vahvojen naistoimijoiden ja äänekkäiden sivustakatsojamiesten väliset jännitteet eivät ole 2000-luvullakaan taakse jäänyttä elämää. Hardyn kirjallinen tyyli ei tunnu yhtä nykyaikaiselta kuin esimerkiksi puhtaampiin romanssijuoniin tarinansa riisuneen Jane Austenin, mutta oman jälkensä hänkin on jättänyt englantilaiseen yhteiskuntakeskusteluun.

Olutkansaa kiinnostavana yksityiskohtana voi tästäkin kirjasta – kuten Poet’s Pubista – mainita, että olutta juodaan hyvin vähän vaikka yksi tapahtumapaikoista liittyy läheisesti olueen. Lounais-Englanti on siiderialuetta, ja kun esimerkiksi lammasfarmari Oak vierailee ensimmäisen kerran Warren’s Malt-Housessa, hänelle tarjotaan kolpakollinen kuumennettua siideriä. Melkein Alastalon salissa -tyyliin käydään yksityiskohtainen keskustelu siitä, mitä likaa tulisijan hiilistä on voinut tarttua metallikolpakon pintaan mutta miten reilu paikallinen farmari ei kovettuneesta tuhkasta ja patinasta pane pahakseen.

Siitä, että Thomas Hardy itse oli hyvän oluen ystävä, ei sen sijaan tarvitse käydä mitään keskustelua. Far from the Madding Crowdista löytyy esimerkiksi kylänmiesten kuvaus siitä, kuinka hyvää olutta Bathsheban sedän, Everdenen isännän talossa tehtiin. Yksi ukoista oli nuorena naimisissa Everdenen karjakon kanssa, ja hän kertoo taloon riiuureissulle mennessään syöneensä aina etukäteen suolakalaa, jotta siellä tarjottu erinomainen olut maistuisi mahdollisimman hyvin. 

Hardyn kirjoista klassisin lounaisenglantilaisen oluen ylistys löytyy varmasti romaanista The Trumpet-Major, jota myöskään ei ole suomennettu. Siinä kerrotaan Casterbridgen “vahvasta oluesta”, joka oli:

nykyään mennyttä aikaa siinä missä Falstaffin lempijuomakin, mutta sopi hyvin sotilaiden kuivien ja pölyisten kurkkujen kostuttamiseen leireissä kukkuloiden laella, tai kenen tahansa matkustavaisen janon sammuttajaksi noilla seuduilla. Se oli niin kauniin väristä, ettei kukaan taiteilija olisi voinut parempaa keksiä, täyteläistä mutta elävää kuin tulivuori, vahvasti puraisevaa mutta vailla kirpeyttä, kuulasta kuin syysillan aurinko, ja sen maku ei ollut häilähteleväinen vaan lopultakin tukevan päihdyttävä.

Oikeassa elämässä Hardy oli Eldridge Pope -panimon johtajan ystävä, ja tämä dorsetilainen panimo nimesi 40 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vahvimman oluensa hänen mukaansa. Thomas Hardy’s Alea on edelleen saatavana (tällä hetkellä esimerkiksi Alkosta), vaikka Eldridge Popen toiminta lakkasi parikymmentä vuotta sitten. Alkosta löytyvä vuoden 2018 erä on pantu Meantimen panimolla Lontoossa.