Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Kinn Prestesonen Brun Staut – norjalaista brittistoutia

Olutpiirien keskustelu norjalaisesta oluesta on siirtynyt kymmenessä vuodessa paljolti Nøgne Ø:n hyvyydestä kveik-hiivojen maailmanvalloitukseen tai muuhun sellaiseen. Nøgne oli amerikkalaistyyppisen craft beerin polunraivaajia Pohjoismaissa, mutta sen hehku on viime vuosina hiipunut, kun kaikkiin maihin on alkanut putkahdella yhä tasokkaampia craft-pajoja. Samalla tuontioluiden kirjo myös meillä Suomessa on monipuolistunut: edes ne aidot amerikkalaiset eivät ole enää täällä niin harvassa.

Kinn Bryggeri on hieman Nøgneä uudempi tulokas Norjan olutkentällä, mutta sekin on toiminut sentään vuodesta 2009 eli luettavissa nykypäivän olutmaailmassa veteraanisarjaan. Nettisivuillaan Kinn ilmoittaa erikoistuvansa brittiläis- ja belgialaistyyppisiin käsityöoluisiin, mikä on ihan asiallinen rajaus. Mukana on toki amerikkalaisiakin vaikutteita, mutta Kinn ei ole kokenut painetta luisua millekään NEIPA-sour-jälkiruokastout-linjalle. Hyvä niin.

Panimon valikoimaa selatessa löydän itse asiassa moniakin oluita, jotka omissa silmissäni vaikuttavat melkein kiinnostavammilta kuin Alkon myymä Prestesonen Brun Staut (6 %). Mutta mennään sillä mitä on saatavana, ja ehkä onnistun hankkimaan panimon muita tuotteita tulevaisuudessa. Esimerkiksi Svartekunst Foreign Extra Double Imperial Russian Export Stout Porter (10%) on kunnianarvoisa – ja ironisen historiatietoinen – nimi yhdelle panimon vahvimmista oluista. Ja millainen onkaan Bresjnev Sovjet Staut (8 %)?

cofMaistelin Prestesonenia itse asiassa jo vappuviikolla, mutta postaus jäi tekemättä, joten tehdään se nyt. Vaahdossa on vähän rusehtavaa väriä. Tuoksusta löytyy tummaa suklaakonvehtia ja tuhkaa tai savua. Tämä on tuoksu- ja makumaailmaltaan savuisen oloinen (double) stout, vaikka mallasprofiilissa taitaakin olla vain normaaleja, ei-savustettuja maltaita. Stoutejahan on moneen lähtöön. Maku on kohtuullisen kuiva, maltaiden paahteisuus hallitsee, humala tuntuu vähän lääkemäisenä.

Tässä oluessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa sinänsä, mutta rupesin jostain kumman syystä kaipaamaan jotain – karamellisempaa mallasta? Paria lisäprosenttia ja Guinness Exportin mustaa tunnelmaa? Menee ehkä jo henkilökohtaisten mieltymysten puolelle. Viljaosastolla tässä oluessa on amber- ja brown-maltaita, jotka eivät tuo meininkiin mitään “comfort beer”-vaikutelmaa vaan pikemminkin kuivan asiallista brittiläistä pohjaa. Humalointi on puhtaasti kentiläistä. Jälkimaku on ehkä aavistuksen tiukka, askeettinenkin.

Huvituin muuten staut-sanan norjalaisesta kirjoitusasusta oluen nimessä. Suomessa meillä ei varmasti enää ole mahdollista lanseerata tällaista kotimaista väännöstä (“stautti”?), mutta jos se olisi 150 vuotta sitten tehty, ehkä suomeksikin puhuttaisiin nyt stauteista. Portterin osaltahan asia on juuri näin. Nykyisissä olutpiireissä on kyllä keskusteltu siitä, onko perinteinen “portteri” junttimainen termi ja olisiko kuitenkin parempi sanoa porter. Tässä sodassa rintamalinja kulkee suurin piirtein itseni ja Ari Juntusen välistä.

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

hoppinessinhelsinkiMikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.

Fuller’s Vintage Ale 2005 – viisitoista vuotta myöhemmin

Milloinkohan olisin viimeksi juonut 15 vuotta kellarissa seissyttä olutta? Todennäköisesti edellinen kerta on ollut Antwerpenin Kulminatorissa vuonna 2009 tai 2010, ja olut on ollut Chimayn trappistiluostarin sininen vuosimallia 1994. Muistot ovat hieman hataria, mutta siitä olen varma, että hyvää se olut oli.

mdeMuutama viikko sitten minulla, vanhalla Fuller’s-fanilla, oli tilaisuus maistaa lontoolaispanimon Vintage Alea – siis kellaroitavaksi tarkoitettua vahvaa olutta – lähes yhtä kauan ikäännytettynä kuin tuota muinaista belgialaisolutta. No, tosiasiassa vuoden 2005 Vintagella ei vielä nyt ollut ihan viittätoista vuotta täynnä, kun olut on todennäköisesti pantu joskus loppuvuodesta, mutta sinne päin ainakin.

Todetaan heti, että jo ensivaikutelma oli positiivinen. Odotukset olivat pelonsekaiset, koska tähän asti vanhin maistamani Vintage Ale -vuosikerta, 2012, oli taantunut ajan mittaan yksioikoisen eukalyptus-sivumaun hallitsemaksi. En tiedä oluiden ikääntymisestä niin paljon, että osaisin sanoa, johtuuko tuo jonkin humalalajikkeen maun muuttumisesta vai onko kyseessä epämääräinen lääkemäiseksi tai tärpättimäiseksi kuvattu virhemaku, jota joihinkin oluihin vanhetessa tulee. (Vai väärästä säilytyksestä jossain vuosien varrella…)

Sen sijaan vuoden 2005 Vintage oli tosiaan nyt ihan tunnistettavan olutmainen, hieno juoma, jossa katkerot maistuivat ja tuoksuivat humalalle, ja tuntemistani ikääntymisen aiheuttamista piirteistä mukana oli lähinnä sherryn tai juraviinin tapaista olkea. Tuoksusta en oikein saanut kiinni: olut oli joko turhan viileä tai sitten aromit ovat häipyneet. Väri oli tiikkipuun ruskea, tummempi kuin mitä nyky-Vintaget tuoreeltaan ovat.

Olut oli yhä selkeän brittiläinen vahva ale, jonka maussa oli kovaa toffeeta tai tikkunekkua, ja lisänä minimaalinen vivahde multaa ja yskänlääkettä – nekin ehkä iän tuomina ominaisuuksina. Siinä missä vuoden 2012 olueen pullahti pohjia kaadettaessa hiivan kappaleita, tämä vuoden 2005 versio oli samalla tavalla tasaisen suodattamaton kuin uudemmat vuosikerrat.

Lyhyt tuomio: jos olet Fuller’s-fani ja törmäät tähän vuosikertaan jossain kellaripainotteisessa olutbaarissa, kannattaa mahdollisesti tilata vaikka vähän “suolaisempaankin” hintaan.

Gŵyl gwrw go iawn Cymru – Welsh Real Ale Festival, lauantai

Lisään nyt tänne blogiin lyhyen raportin Niittykummun The Gallows Birdin viime viikonlopun real ale -festivaalista, vaikka tässä ei enää tapahtumaa ehdikään puffata – se kun päättyi jo lauantaina. Itse kävimme paikalla vasta päätöspäivänä, mutta kuitenkin sen verran hyvissä ajoin, että pumput eivät olleet ehtineet lainkaan tyhjentyä.

Thomas Aschan oli tällä kertaa hankkinut tapahtumaan parisenkymmentä eri olutta, jotka kaikki tulivat Walesista. Siitä siis tämänvuotisen festarin erikoinen otsikko ja esitteen kuviin taiteillut lohikäärmeet, jotka seikkailevat oluttuopit kourissaan. Listalta löytyi oluiden ohella seitsemän siideriä – jos laskin oikein – ja yksi perry.

Onhan samaisen pubin real ale -festivaaleilla walesilaista olutta juotu aiemminkin, jopa itse muistan nauttineeni siellä Tiny Rebelin Cwtchiä kolme vuotta sitten. Nyt siis teemamaa on kuitenkin edustettuna viiden panimon ja kolmen siiderivalmistajan voimin. Nämä sijaitsevat Walesin eri laidoilla: kaikilla kolmella rannikolla ja Englannin rajamaiden tuntumassa.

Makukuvauksia selatessa vaikuttaa siltä, että olutvalikoimasta löytyy maisteltavaa sekä perinteisempien brittiläisten bitterien että uudempien, jenkkihumaloitujen pale alejen ystäville. Jossain näiden välimaastossa ovat raikkaan hedelmäiset golden alet, ja myös mustanpuhuvat stoutit keikkuvat vanhan koulukunnan ja modernin reunoilla.

Testasimme pikavisiittimme aikana yhteensä neljää olutta kahteen pekkaan, ja tyylilajeiltaan ne edustivat ainakin osaa noista päätyypeistä. Conwyn panimon Rampart (4,5 %) oli melko tumma bitter, johon kai sopisi myös amber ale -termi, jota jotkut brittipanimot nykyään bittereistään käyttävät (toki amber-oluita on myös muun tyyppisiä). Hyvää, hieman tummemman maltaan värittämää nektaria, johon humala ja hiiva tuovat myös kukkaisia ja marjaisia sävyjä. gbraf2020

Vaaleampi yksilö ensimmäisessä parissamme, Monty’s Sunshine (4,2 %), oli riisutumpi esitys, jossa mehevän sitruunainen humalointi tuoksui mutta ei tuntunut kovana katkerona. Erittäin miellyttävä olut sekin. Vähemmän innostuimme sen sijaan Cwrw Mêl– eli Honey Fayre -nimisestä oluesta (4,5 %), jossa tekijänä oli jälleen Conwy. Siinä on ilmeisesti mausteena hunajaa, tai ainakin imelä hunajaisuus vähän turhan paljon tuntui maussa. Varsinkin raikkaan Sunshinen jälkeen tähän oli hankala suhtautua, ehkä jossain muussa kattauksessa olisi voinut miellyttää enemmänkin.

Tummien oluiden puolelta tuli maisteltua Tudor Breweryn Black Rock (5,6 %), joka on tyylilajiltaan jonkinlainen portteri. Tämä on mustien brittioluiden jatkumolla sieltä tuhkaisemmasta, salmiakkimaisesta päästä. Tuoksussa on jonkin hönkäys, joka tuo minulle mieleen tallipihan, mutta on ehkä tarkoituksellinen piirre, koska olen muissakin tämäntyyppisissä stouteissa tai porttereissa törmännyt vähän samaan. Sitä lukuun ottamatta tämä on oikein juotava portteri, joskin omaan makuuni sopivampiakin olen real ale -puolella juonut.

* * * * *

No, yksittäisten oluiden kehuminen tai moittiminen ei ole itselleni niinkään tämän tapahtuman pointti. Voin tietysti pohtia, olisiko pitänyt maistaa enemmän perinteisiä bittereitä, kun niistä erityisesti pidän ja juuri ne nousevat real ale -käsittelyn myötä usein uusiin korkeuksiin. Varsinkaan pullossa samoista oluista ei tyypillisesti saa oikein mitään käsitystä, kun hiilihappo hyppii nenille. gwylgwrwgoiawncymru

Niinpä pitää taas kerran kehua The Gallows Birdiä ja sen väsymätöntä omistajaa tästä pitkän linjan tapahtumasta, joka jälleen vaikutti kovatasoiselta. Kirjasin syksyllä tähän blogiin Thomas Aschanin mietteitä real ale -festivaalista, sen syntyvaiheista ja tulevaisuudesta Brexitin varjossa. Nythän Brexit on toteutumassa parin päivän sisään, mikä vielä tuolloin ei tuntunut ollenkaan varmalta. Toivottavasti tätä festaria eivät horjuta sen kummemmin brittipolitiikka kuin The Gallows Birdin nykyisen Niittykummun pubin sulkeminen. Nythän Tapiolasta löytyy jo samanniminen sisarbaari tai oikeastaan panimoravintola.

Iechyd da, kuten lohikäärme toivottaa. Terveydeksi, eli kippis!

 

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 12

“Kops’in puolesta hurrataan kautta koko Englandin.”

Wasabladet 20.10.1894:

––“Alkoholiton olut. Hiljattain Liverpoolissa pidetyssä terveysnäyttelyssä esillä olleiden virvoitusaineiden joukossa oli upouusi olutlaatu Kops Ale. Tämä olut ei eroa maultaan ja ulkonäöltään Englannin ja Irlannin parhaista oluista – Bassista tai Guinnessista – mutta se on niitä edullisempi ja sillä on suurena etunaan kaikkiin vastaaviin mallasjuomiin verrattuna, että se ei sisällä hiukkaakaan alkoholia eikä ole siis myöskään juovuttava.

kops-vasabladet-20-10-1894

“Sellainen raittiusjuoma, jota turhaan on niin kauan haeskeltu, näyttäisi nyt löytyneen: toisin sanoen juoma, joka kelpaa yhtä hyvin ravitsemus- kuin nautiskeluaineeksi, joko ruoan kanssa tai ilman, ja on virkistävä, energisoiva ja terveellinen. Samaan aikaan se on edullisen hintansa ansiosta myös suurten massojen saavutettavissa, ja siltikään siitä ei humallu vaikka sitä nauttisi kuinka paljon tahansa.

“Kristianian alkoholikongressissa vuonna 1890 oli esillä monia raittiusjuomia, mutta mikään niistä ei kyennyt vastaamaan asetettuihin vaatimuksiin. Nyt päämäärään on nähtävästi kuitenkin päästy. Eivät ainoastaan raittiusmiehet ja lääketieteen asiantuntijat ole antaneet Kops Alelle hyväksyntäänsä. Tärkeää on näet, että myös suuri yleisö on tästä yhtä mieltä, ja niinpä tuotteen kuukausimyynti yltääkin jo 5 729 892 pulloon. Kuusi tämänvuotista kultamitalia todistavat siitä asemasta, jonka uusi raittiusjuoma on yleisissä näyttelyissä itselleen hankkinut.”

* * * * *

Kops Alen takana oli puolalaissyntyinen yrittäjä ja teatterinomistaja Henry Lowenfeld. Vuonna 1890 perustettu panimo sijaitsi Lontoon Fulhamissa. Kops Ale oli ilmeisesti Britannian ensimmäinen alkoholiton olut. Myös alkoholiton stout (sic) kuului panimon valikoimaan. Vuonna 1917 panimorakennus muutettiin margariinitehtaaksi. Henry Lowenfeld kuoli Pariisissa vuonna 1931. Lowenfeldin oluttehtaan rakennus sai vuonna 2014 seinäänsä brittiläisen “sinisen kyltin”, jossa kerrotaan panimon tarinasta.

Kops Breweryn oluita vietiin 1890-luvulla kaikkialle brittiläisen imperiumin maihin, ja Suomeenkin Lowenfeldin tuotteita saatiin. Helsingin Uusi Virvoitusjuomatehdas toi niitä maahan, taikka mainosten mukaan ne “Helsingin Uudessa Wirwoitusjuomatehtaassa lopullisesti walmistetaan ja pannaan ainoastaan ½ pulloihin”. Monissa muissa Suomen kaupungeissa ja maaseudulla kauppiaat jälleenmyivät niitä. Alla olevat ilmoitukset on saksittu kesältä 1895 Hämäläisestä, Turun Lehdestä ja Haminan Sanomista.

kops-hämäläinen-19-06-1895kops-turun-lehti-22-06-1895kops-haminan-sanomat-30-07-1895

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

IMG_20191130_122816 (1)Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Fuller’s Vintage Ale 2019 – takaisin Uuteen-Seelantiin

Asioita, joita tapahtui 1840-luvulla: Fuller, Smith & Turner -panimoyhtiö perustettiin Lontoossa, ja eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat humalakasvin Uuteen-Seelantiin, jonka alkuperäiseen lajistoon se ei kuulunut. Nämä pisarat historian suuressa virrassa yhdistyvät tämän vuoden Fuller’s Vintage Alessa – eivät tosin ensimmäistä kertaa.

Tehtyään viime vuoden Vintage Alen “Best of British” -teemalla eli kokonaan kotimaisilla humalilla ja maltailla Fuller’s on nyt palannut kansainvälisempien raaka-aineiden pariin. Vuosina 2014 ja 2017 vuosikertaoluessa oli amerikkalaista humalaa (tosin brittilajikkeiden rinnalla) ja vuonna 2016 kokeiltiin ensimmäistä kertaa Uudessa-Seelannissa kasvanutta humalaa.

nz-hops-flickr-cc-by-2-0-epicbeer

Kuva: Flickr.com, Epicbeer, CC BY 2.0.

Testasin juuri markkinoille tullutta Vintage Ale 2019:a sekä omillaan että viimevuotisen oluen rinnalla, jota kaapistani löytyi pullollinen.

Maistelu 1

Ilman vertailukohtaa maistettuna Uuden maailman elementtejä ei ole Vintage Ale 2019:ssa välttämättä helppoa erottaa, vaan brittiläinen perusolemus hallitsee. Talon hiiva tuo Fuller’sin mukaan olueen tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.

Maistelu 2

Suoraan vuoden 2018 version perään maistettuna mustaherukan lehti, melkein salmiakkinen maanläheisyys ja ylipäätään tukevampi makuprofiili korostuvat. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois. Toivottavasti se, mitä jäljelle jää, on jossain vaiheessa samantapaista harvinaista herkkua, jota Vintage Ale 2016 on nyt.

Vintage Ale 2016 nyt

Tämän vuoden Vintage Ale ei siis ole ensimmäinen vuosikerta, jossa panimo on käyttänyt uusiseelantilaisia humalalajikkeita. Näin tapahtui myös kolme vuotta sitten, jolloin Nelson Sauvin -lajike toi olueen omia sitrus-karviais-valkoviini-piirteitään. Jos oikein muistan (en tehnyt vuosikerrasta 2016 blogipostausta), tuo olut ei tuoreeltaan ollut suosikki-Vintagejani. Siitä tuntui puuttuvan klassista brittiläisyyttä, jonka tässä tuotteessa pitäisi minusta säilyä vuodesta toiseen myös reseptien muuttuessa. Monet siitä kuitenkin tykkäsivät.

cofNyt tänä vuonna – aikaisemmin syksyllä – huomasin, että Alkon verkkokaupassa oli tilattavana vuoden 2016 Vintage Alea. Tämä oli ehkä yllätys, koska Britanniassa esimerkiksi Zythophile-blogi kummasteli jo vuoden 2017 alkupuolella, miten vähiin tuo vuosikerta 2016 oli brittikaupoissa käynyt. Jos alkolaisia on linjoilla, voivat toki kommentoida, miten erä on verkkokauppaan päätynyt (tai jäänyt jäljelle).

Tilasin muutaman pullon kellariin sijoitettavaksi, mutta maistoin kuormasta yhden ja totesin sen olevan ikääntymisessään erinomaisessa vaiheessa. Vuodet eivät olleet vielä ohentaneet sitä – päinvastoin maku oli täyteläinen, pehmeä ja monikerroksinen kokonaisuus. Siihen verrattuna sekä vuoden 2019 olut että myös vuosi 2018 (ainakin tässä vaiheessa) ovat joko vähemmän onnistuneita oluita tai sitten turhan nuoria. Veikkaan – ja toivon – jälkimmäistä. Aika näyttää.

Ensivisiitillä: Bier-Bier

Näppäilin viime kuussa kuvia Erottajankatu 2:n toimistopalatsin ylempien kerrosten ikkunoista, kun rakennus oli auki yleisölle Helsinki Design Weekin tapahtumapaikkana. Vastapäinen talo, entinen Helsingin Sanomien ja Suomi-yhtiön pääkonttori, tallentui pariin otokseen. Uusrenessanssia edustava helmi sekin, mutta mittasuhteiltaan pienempi ja punatiilinen.

Tulin siinä ajatelleeksi, etten ollut koskaan käynyt talon katutasossa toimivassa Bier-Bierissä, vaikka baari täyttää pian viisi vuotta. Kun paikka avattiin tammikuussa 2015, yksi omistajista kertoi City-lehdelle: “Haluamme tehdä baarin jossa ihmisen on hyvä olla ja jossa oluisiin tutustuminen on helppoa.” Jutussa puhuttiin sadan oluen Bier-Bieristä.bierbier-ulko

Eilen sain vihdoin aikaiseksi poiketa sisään, kun visiitti sopi hyvin päivän reittiin ja aikatauluun. En tiedä tarkalleen, miksi olin vältellyt Bier-Bieriä näin pitkään. Ehkä olin pelännyt, että tiskillä saa tungeksia loputtomia maistelutilkkoja kärttävien hipstereiden seassa, tai että valikoima on rajattu liian tiukasti 2010-luvun globaalin käsityöoluen kapeaan eliittiin.

Lyhyt ensikäyntini oli kuitenkin positiivinen kokemus. Lauantain alkuillassa pöydät olivat suurin piirtein täynnä, mutta baaritiskillä sai käydä yksin ja ikkunan vierten jakkararivistöissä oli väljää. Toisin kuin melkein kaikissa muissa craft-baareissa, pullolista löytyi helpommin kuin hanaoluiden taulu – sen huomatakseen olisi pitänyt älytä katsoa vasemmalle ylös. Pullot (ja tölkit) oli jaoteltu makujen mukaan, ja oli hauskaa nähdä, että yksi makukategorioista oli maltaiset oluet.

Kun kerran olin Roomassa, otin modernia NEIPAa, jopa tuplasellaista. Olut oli katalonialaisen Garagen ja brittiläisen Verdantin kollaboraatio nimeltä Passata Styx (9 %), humalalajikkeinaan minulle tuntemattomat Cashmere ja BRU-1. Molemmat ovat amerikkalaisia, tällä vuosikymmenellä kehitettyjä lajikkeita. Alkutuoksuun niistä oli irronnut mukavaa trooppista hedelmäisyyttä, mutta sen jälkeen olut liikkui hieman tunkkaisemmilla vesillä, eikä tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Kaurapuuro ja humalan hapot tunkivat läpi, vaikka olin toivonut raikasta mehuisuutta. Hiivahiutaleet leijailivat hiljalleen kohti lasin pohjaa.

Bier-Bierin olutvalikoima on sen verran laaja, että melko helposti löytää jotain vähän vähemmänkin “moderniin” makuun, vaikkapa belgialaisia tyylejä tai Scotch alea. Tämähän minun ongelmani monissa pienemmissä uusissa craft-baareissa on, siis että kun valikoima virtaviivaistetaan vain trendityylien jäävuoren huippuun, seison tiskillä joskus huuli pyöreänä kuin entinen äijä. Onhan tuohonkin alkanut tosin tottua. Bier-Bierissä oli baarin toiminta-ajatuksen mukaisesti hyvä olla, ja ikkunan ääressä kelpasi katsella, kun lokakuun aurinko alkoi laskea Uudenmaankadun koristeellisten tornien taakse.cof