Fuller’s ESB: nykyversio ja Past Masters 1981

Yksi viimeisistä vuonna 2018 maistelemistani oluista oli Fuller’sin Past Masters -sarjan uutuus, ESB 1981. Huomasin juuri myös Reittausblogin päättäneen vuotensa tällä oluella ja vertaamalla sitä nykyiseen “viralliseen” ESB:hen. Itsekään en malttanut olla vertaamatta retroversiota nykyiseen. Tätä alkukappaletta lukuun ottamatta alla oleva teksti oli itse asiassa minulla jo pari päivää valmiina, mutta julkaisen jutun nyt tässä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä.

Ensinäkemältä panimon syksyllä julkistettu uutuus ihmetytti. Miksi tehdä vanhahkon reseptin mukainen tulkinta oluesta, josta oli tänä vuonna julkaistu myös alkuperäisen vuoden 1971 version replika (Fuller’s & Friends Rebirth) – ja joka toisaalta tuntuu nykymuodossaan olevan monien mielestä suunnilleen paras kuviteltavissa oleva olut?

Taustalla oleva tarina liittyy siis Fuller’sin legendaariseen panimomestariin John Keelingiin, joka jäi tänä vuonna eläkkeelle. Keeling tuli taloon vuonna 1981. Tämä ESB-versiointi – kunnianosoitus hänelle – on tehty sillä reseptillä, jolla ESB:tä tehtiin hänen ensimmäisenä työpäivänään. Kyllähän nämä ovat riittäviä perusteluja, sillä Keeling on varmasti hoitanut hyvin leiviskänsä Lontoon vanhimman panimon perinteiden siirtämisessä seuraaville sukupolville.

esb1981Nykyisen ja 37 vuoden takaisen reseptin erot eivät käy kovin selviksi ainakaan niistä tiedoista, joita itse onnistuin löytämään. Raaka-aineet, eli pale ale- ja crystal-maltaat sekä Target-, Northdown-, Challenger- ja Goldings-humalat ovat samat. Kuivahumaloinnista puhutaan nykyversion yhteydessä mutta ei 1981-replikan. Vahvuutta vuoden 1981 ESB:ssä on 5,5 %, joka vastaa nykyisen cask-version alkoholipitoisuutta mutta on miedompi kuin tämän päivän pulloversion 5,9 %.

Past Masters 1981 herättää silti joitakin kysymyksiä. Olen maistanut sitä joulun välipäivien aikana kahdestakin pullosta, joista toinen kuohui pöydälle sillä aikaa, kun etsiskelin sopivaa lasia. Tätä en olisi Fuller’sin oluelta odottanut, joltain belgialaiselta keskisuurelta nimeltä ehkä. Kyseisen pullon ESB tuoksuu parfyymisen kukkaiselle, ja toisen testaamani pullon olut on lähempänä oletus-ESB:tä.

Erikoisen aromin ja sitä seuraavan, sinänsä ihan miellyttävän maun, olisin ehkä hyväksynyt jonkin pienemmän panimon tuntemattomalta real alelta. Niissähän tulee vastaan kiinnostavia, ei selvästi viallisia tuoksuja ja makuja, jotka täydentävät brittinormien mukaisia paahtoleivän ja marmeladien sävyisiä mallas- ja humalaprofiileja. Tältä panimolta – ja nimenomaan tässä oluessa – olin varianssista tosiaan lähinnä yllättynyt.

Join nyky-ESB:tä cask-versiona viimeksi Oxfordissa The Bear Innissä syksyllä. Se oli sitä mitä odottaa saattaa: hieman syvempi ja miedommin hiilihappoinen versio vastaavasta pullotuotteesta. Tynnyri-ESB oli selvästi saanut nauttia osaavan pubihenkilökunnan hellästä hoidosta, ja panimolta hyvässä kunnossa tullut tuote päätyi sen ansiosta myös lasiini ensiluokkaisena.

Kummastakin nyt maistamastani Past Masters 1981 -pullosta puuttui tavallisen pullo-ESB:n raikkaus, joka nostaa sen brittiläisittäin tuhdin mallasrunkonsa yläpuolelle. Pienen, viileän yrttimäisyyden voisi nyky-ESB:ssä kuvitella tulevan humalasta. Kasari-ESB:t tuntuvat kohtuullisen pehmeiltä mutta hieman turhan makeilta, aivan kuin sokereita olisi jäänyt käymisessä palamatta.

Oma yleisvaikutelmani niin tästä Past Masters -sarjan ESB:stä kuin Fuller’s & Friends Rebirthistä on ollut se, että jos hyvää reseptiä on hiottu vuosikymmenien mittaan vain paremmaksi, niin retroversioille ei sitten jää paljon uutta annettavaa. Paitsi tietysti nyansseista kiinnostuneille Fuller’s-friikeille. Vuonna 1969 talvioluena lanseeratusta ESB:stä on tullut sittemmin valtavirtaa, mutta laadultaan kyllä sellaista, että sen ohi tai ympäri on vaikea päästä.

Mainokset

Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia

Pride of England, QE II, Plough & Anchor, Salisbury Arms, City of London… Pieni saarivaltio noin sata kilometriä Sisilian kärjestä etelään oli puolentoista vuosisadan ajan brittihallinnon alaisuudessa, ja sen huomaa yhä monista asioista. Yksi on baarien nimet, joista monet sekä pääsaari Maltalla että pienemmällä Gozolla ovat kuin suoraan entisestä emämaasta.

Saarten arkeen on jäänyt muitakin brittivaikutteita kuten vasemmanpuoleinen liikenne, suojateitä merkitsevät mustavalkotankoiset lyhdyt eli Belisha beaconit, sekä tietysti englannin kieli, jota lähes kaikki saarelaiset haastelevat oman maltan kielensä ohessa. Iltapäiväteetä on tarjolla The Phoenicia -hotellissa. Katukuvassa on myös yhä paljon vanhoja punaisia puhelinkoppeja, mutta emme selvittäneet, saako niistä enää yhteyttä ulkomaailmaan.

Marraskuun alku ei ole välttämättä huono aika Välimerellä vierailuun, koska kesähelteet ovat jo takanapäin, mutta viileän sateinen talvi ei ole vielä kunnolla alkanut. Pientä uhkapeliä ilmassa säiden suhteen kyllä oli. Enimmäkseen viikko oli aurinkoinen ja lämpötilat 20–25 asteen haarukassa, mutta sadekuurojakin saatiin ja ukkonen jylisi kerran.

cof
Ale
on maltalaisten veressä

Moniin maihin on saatu ensimmäisiä pintahiivaoluita vasta tämän vuosituhannen puolella, kun sitä ennen on juotu käytännössä pelkästään yleistä globaalia lageria. Malta ei kuulu näiden paikkojen joukkoon, sillä vaikka craft beer -ilmiö siellä onkin vielä hyvin nuori, maan pintahiivahistoria on muutoin pitkä.

Brittisotilaille oli aikoinaan saatava alea, joten Readingissa Englannissa toiminut Simondsin panimo perusti jo 1800-luvulla tehtaan myös Maltalle. Kokonaan paikallisia panimoyhtiöitä syntyi 1920-luvulla, ja niistä Farsons oli pääasiassa alen valmistaja ja Cisk teki lageria. Kaikki kolme panimoa toimivat nykyään yhtenä maltalaisyhtiönä nimeltä Simonds Farsons Cisk, kun taas brittiläinen Simondsin haara on jo aikoja sitten sulautunut kilpailijoihinsa.

Jos haluaa fiilistellä Maltan brittiläisellä oluthistorialla, yksi mainio paikka on suosittu pubi City of London, joka sijaitsee St Julian’sin eli maltalaisittain San Ġiljanin rantabulevardilla. Pubi on perustettu jo vuonna 1914, ja vaikka se ei varmasti kaikilta osin ole alkuperäisessä asussaan, siinä on mukavasti ajan patinaa.

City of London tarjoaa esimerkiksi Farsonsin Blue Labelia ja Strong Alea, jotka ovat mallasvetoisia puhtaita makro-aleja, enemmän amberin kuin bitterin hengessä. Matkaseuralainen tykästyi Hopleaf Pale Alen keveään raikkauteen, ja tuo olut on puolestaan Simondsin vanha brändi, joka elää nykyään vain Maltalla. Myös nyky-craftia pubin jääkaapeista löytyy jonkin verran, ainakin kalifornialais-berliiniläistä Stonea ja belgialaisia Triporteuria sekä Brussels Beer Projectin oluita.

cofKäsityöolut on rantautunut ja hakee muotoaan

Pääsaarelta poikkesimme pariksi päiväksi Gozon saarelle, jossa on toiminut kolme vuotta Maltan kenties aktiivisin käsityöpanimo, Lord Chambray. Sen perustaja on italialaislähtöinen Samuele d’Imperio. Siinä missä se valtavirta-craftin hengessä tekee myös IPAa, panimon lähestymistavassa on samalla jotain italialaista. Esimerkiksi heidän Flinders Rose -oluensa on “gosen inspiroima” ja sisältää gozolaisia kapriksenkukkia, siis äärimmäisen paikallista raaka-ainetta.

Raaka-aineiden paikallisuus oli tärkeä elementti myös Winter Alessa, josta maistoimme viime vuoden versiota – uusin oli tulossa hanoihin vasta myöhemmin tänä vuonna. 8-prosenttinen tumma talviolut muistutti maultaan belgialaisia jouluoluita appelsiinimaisine sivumakuineen, mutta paikallisväriä toi carob honey (johanneksenleipäpuun medestä tuotettu hunaja).

Panimon taproomissa käydessäni testasin toista kausiolutta, syksyksi tehtyä Nebulaa, joka oli 5,9-prosenttinen brown ale ja siinä makua tuomassa paikallinen villifenkoli sekä viskimaltaat. Mainio, juotava keskitumma olut, joka panimolla laskettiin cask-pumpun näköisellä vempaimella ja hiilihappo olikin miellyttävän pehmeää. Lord Chambrayn miedompia oluita oli pulloissa saatavana siellä täällä ympäri saaria, kuten Gozon ja Maltan välisellä lautalla, jossa joimme Special Bitterit.

cofMaltan pienpanimot on toistaiseksi laskettavissa yhden käden sormin, ja näistä muista The Phoenix Raw Beerin portteria tuli maistettuakin. Myös Strettan olutta mainosti jokin ravintola, jonka ohi kuljimme. The Brew on saaren ainoa panimoravintola, ja se sijaitsi parin korttelin päässä hotelliltamme Slieman rantakadulla. Siltä maistoin 6-prosenttista golden alea, jossa oli belgialaisen voimakkaita sävyjä. Matkaseuralainen otti jenkkihumalaisen pilsnerin, joka oli Valletta 2018 -vuoden eli Euroopan kulttuuripääkaupungin “virallinen olut”.

Vanhojen ja vähän uudempienkin kaupunkien kujilla

Maltalla on monenlaisia rantalomaresortteja ja luontokohteita, mutta suuri osa saaresta on lähes katkeamattoman kaupunkimosaiikin peitossa. Hienot muinaiset kadut ja linnakkeet vuorottelevat uudempien esikaupunkien ja hotellikeskittymien kanssa. Aloitimme lomaviikon Sliemasta, jossa hotellin parvekkeelta oli näkymä suoraan pääkaupunki Vallettaan.

Vanha, korkeiden muurien ympäröimä Valletta lahden vastarannalla oli varsinkin iltavalaistuksessa hyvin vaikuttava näky. Sliema ja St Julian’s itse ovat rantojen puolelta korkeiden hotellien ja liikerakennusten saartamia, mutta esimerkiksi Sliemassa niemen sisäosasta löytyy aidomman oloisia maltalaisia katuja mataline taloineen ja koristeellisine puuparvekkeineen.

Yksi etappi oluenystävälle Slieman sisäosissa on kaupunginosan vanhin pubi Hole in the Wall. Kyseisessä kulmauksessa on ollut jonkinlainen baari vuodesta 1922. Nykyinen interiööri on viihtyisä vaikka ei kovin vanha. Baari ei isottele suurella craft beer -valikoimalla, mutta maltalaisten perusmerkkien ulkopuolelta löytyi kuitenkin sitä sun tätä: esimerkiksi Brasserie de la Senneä Brysselistä ja AleBrowaria Gdańskin alueelta Puolasta. Osoite on 31 High Street, eli 31 Triq il-Kbira. Tähän Maltalla kannattaa varautua: osoitteet kirjoitetaan usein englanniksi netissä ja matkaoppaissa, ja sitten kadunkulmissa ne ehkä lukevat vain maltan kielellä.

Myös The Jack of All Trades (22 Triq Mons. G. Depiro) näytti ulkoa päin hauskalta pubilta mutta oli kiinni sinä iltana, kun Slieman kaduilla vaeltelimme. Jos taas Sliemassa kaipaa ruokapaikkaa, josta annosten kylkeen saisi muutakin olutta kuin Cisk Lageria, vaihtoehtoja Vallettan puoleisella rantaraitilla ovat ainakin edellä mainittu panimoravintola The Brew (74 Triq ix-Xatt) ja Hammett’s Gastro Bar (33/34 Tigné Seafront).

Vallettasta löytyy saaren parhaana pidetty craft-baari 67 Kapitali (67 Triq l-Ifran), jossa oli pääkaupungissa viettämiemme päivien aikana tarjolla ainakin ruotsalaista, tanskalaista, italialaista, belgialaista ja maltalaista käsityöolutta. Erityisesti omaan makuuni oleva baari oli puolestaan Wild Honey (127 Triq Santa Luċija), koska sillä oli melko huomattavakin belgialaisten oluiden valikoima jääkaapissaan.

cofOlutreittien ulkopuolelta

Valletta on kaupunkina ehdottomasti yksi näyttävimpiä, joissa olen käynyt. Jyrkät mäet, joiden portaikoissa on ravintoloita ja baareja – kuten nyt Wild Honey – laskeutuvat värikkäiden parvekkeiden rivistöinä kohti merta. Vaikka kaupunki on pieni, tallatuimpien reittien ulkopuolella on vielä vähän rapistuneitakin sivukatuja ja niillä vanhoja kauppoja ja kuppiloita, joissa näkyy lähinnä paikallisia. Majapaikkamme omistaja oli syntyperäinen vallettalainen ja kertoi, että kiinteistöbuumi on vähitellen muokkaamassa kaupunkia turistien ja sijoittajien ehdoilla, eikä vanhoilla paikallisilla ole pian välttämättä enää varaa asua siellä.

Maltaa 1500–1700-luvuilla hallinnut johanniittaritarien veljestö rakensi Vallettan pääkaupungikseen barokki-ihanteiden mukaan, ja niin vanhalta kuin kaupunki nyt vaikuttaakin, se on yksi maailman ensimmäisiä alusta alkaen suunniteltuja kaupunkeja ruutukaavoineen. Ritarien ensimmäinen pääkaupunki Vittoriosa (malt. Il-Birgu) suuren sataman vastarannalla on toista maata. Siellä kannattaa poiketa Vallettasta käsin lautalla, jolloin näkee sataman koko hienoudessaan. Vittoriosan keskiaikaisesti kiemurtelevat kadut keskusaukio Misrah ir-Rebhan takana ovat taas tyypillistä vanhaa Maltaa. Ravintola dCentren terassilla söimme mahtavat hummeri- ja langustiinipastat.

Maltan hyviin puoliin kuuluu toimiva joukkoliikenne, jonka saarten suuri väentiheys mahdollistaa. Niinpä Vallettasta käsin on kätevää käydä vaikka Mdinassa, joka oli ennen ritarien tuloa Maltalle saaren keskeinen kaupunki ja linnoitus saaren sisäosassa. Myös Gozon saarella vierailu onnistuu busseilla, ensin Iċ-Ċirkewwaan ja siitä lautalla yli. Lauttarannasta pääsee jälleen jatkamaan Gozon omilla busseilla pääkaupunki Victoriaan (malt. Ir-Rabat) tai muihin saaren paikkoihin.

Valtava linnoitus kohoaa myös Victorian yllä, ja onneksemme se näkyi suoraan huoneemme ikkunasta. Vaikka linnoitus ei ollut Mdinan tapaan osa elävää kaupunkia vaan enemmänkin museo, siellä pääsi kuitenkin kiertelemään myös myöhään illalla, eli ilmeisesti portteja ei yöksi suljettu. Aution linnan muureilta oli pimeän aikaan komeaa katsella ympäri hiljaista saarta. Alhaalla kaupungissa tunnelmallinen Pjazza San Ġorġ on muutaman pikku baarinsa voimin Victorian “yöelämän” keskus, ja mainiota maltalaista ruokaa löytyy myös ympäröiviltä kaduilta esimerkiksi Maldonadosta (18 Triq Mons. Lwigi Vella) tai Café Jubileesta (8 Pjazza l-Indipendenza).

cof
dig
cof
cof

Samuel Smith’s 1758 Yorkshire Stingo – hiipuneen olutperinteen hengessä

Kirjoitin juuri viime viikolla George Gale & Co:n sukupuuttoon kuolleesta oluesta Prize Old Ale, jonka Marble Brewery ja Fuller’s (jolle Gale myytiin vuonna 2005) ovat nyttemmin herättäneet henkiin. Mainitsin postauksessa, että tämä olut perustui aikanaan – noin sata vuotta sitten – Galen uuden panimomestarin kotiseudulla Pohjois-Englannissa tunnettuun oluttyyliin.

En maininnut oluttyylin nimeä, mutta se oli Yorkshire Stingo.

cofViime viikolla en myöskään voinut tietää, että sattuma toisi nyt eteeni tämän oluttyylin käytännössä ainoan elossa olevan edustajan, jota valmistaa Yorkshiren Tadcasterissa toimiva perinteinen panimo Samuel Smith’s. Mutta niinpä sitä vain oli yksi pullo jäljellä varsovalaisen Kufle i Kapsle -baarin kylmäkaapissa, kun siellä eilen poikkesin.

Tätä olutta en ole koskaan maistanut, mutta hieman vahvempien brittioluiden suurena ystävänä se oli pakko tietysti pyytää kaapista. Olut oli tosiaan suhteellisen voimakas, 8 % abv, vaikkakin pieni googlailu kertoo, että Sam Smith’s tekee sitä tällä hetkellä vielä yhtä prosenttiyksikköä vahvempana ja etikettiäkin on vähän modernisoitu. En saanut selville, kuinka vanha pullo kyseessä oli, koska etikettiin painettu päivämäärä oli tuhriintunut. Mahdollisesti parasta ennen -päiväys oli ensi vuoden tammikuussa.

Smith’s ei ole keitellyt tätä olutta mitenkään jatkuvasti etikettiin painetusta vuodesta 1758 lähtien, vaan nykyinen inkarnaatio on tullut heidän valikoimiinsa vuonna 2008. Stingo on kuitenkin vanha pohjoisenglantilainen sana vahvalle oluelle, ja esimerkiksi Brian Glover mainitsee kirjassaan The Lost Beers & Breweries of Britain, että sanasta löytyy tässä merkityksessä mainintoja jo 1600-luvulta.

Stingon sanakirjamerkitys liittyy ”vanhaan”, siis tynnyrissä ikäännytettyyn olueen, ja ilmeisesti maun pistävyyteen (koska sana on johdettu verbistä sting, pistää). Siinä missä viime viikolla esittelemäni Prize Old Ale oli belgialaisella tavalla viinimäinen – vähän hapan ja miksei siinä mielessä pistäväkin – tämä Sam Smith’sin Stingo on erittäin lempeä olut.

Tuoksussa on ehkä hento tynnyrin häivähdys, maussa tikkunekkua, vaniljaa, taatelia, korinttia, kanelia ja fariinia, sekä pehmeä brittihumalointi. Kun alkuperäistä olutta ei ole maistanut, voi tietysti pohtia, onko osa näistäkin mauista tullut tammitynnyristä, jossa olut on etikettinsä mukaan viettänyt vähintään vuoden. Olut samenee hieman pullon pohjaa kohti, mutta mitään isompaa sedimenttiä tai hiivakappaleita ei näy.

Tässä on jalo olut, joka nyt ei ehkä ainakaan tällä kertaa mitenkään haastanut juojaansa mutta oli silti erittäin miellyttävä tuttavuus. Enkä väitä, että meidän pitäisi yhä nykyään pyrkiä pitämään Yorkshire Stingoa omana oluttyylinään – tuskin siihen on perusteita. Reittaajat ja muut merkinnevät tämän ja mahdolliset muut Stingot erilaisiin nettipalveluihin sitten English strong alena tai old alena, toteutustavasta riippuen.

Old ale -oluttyyli ja George Gale Prize Old Ale

Nykyään old alen määritelmä on paperilla kohtuullisen selvä. Tai ainakin riittävän selvä. Esimerkiksi amerikkalaisen Beer Judge Certification Programin tyyliohjeissa todetaan, että vaikka sen erottaminen strong ale– ja barley wine -tyyleistä on varsinkin vahvempien yksilöiden osalta tulkinnanvaraista, old alelle tyypillinen ominaisuus on tynnyrikypsytyksestä tullut viinimäisyys, jopa laktisuus ja pieni happamuus.

Old ale kuuluu brittiläiseen olutperinteeseen. Pitkään tynnyrissä kypsyneen oluen historiallinen nimi on stale (ja sen vastakohtana tuore olut eli mild). Stale-sanan merkitys viittaa nykyään pilaantuneeseen elintarvikkeeseen, mutta pilaantumisesta ei old alen kypsymisessä ole toki ollut kyse. Jos puuastiassa kypsymisestä saattaa seuratakin pientä viinimäistä happamuutta, sen tulee kuitenkin hyvässä old alessa palvella muita makuominaisuuksia – ei peittää niitä.

Vielä muutama vuosikymmen sitten old alen erottaminen muista vahvoista brittioluista ei ollut edes niin helppoa kuin nyt. Ron Pattinsonin mukaan ”old ale oli yksi niistä oluen kutsumanimistä, joita käytettiin mielivaltaisesti”. Vahvoja oluita saatettiin aivan yhtä hyvin nimittää myös barley wineksi ilman mitään erityistä syytä. Värikään ei auttanut määrittämisessä. Jos old ale ehkä useimmiten olikin tumma, se saattoi olla myös vaalea. Toisaalta barley wine oli usein tuohon aikaan tumma.

Pattinsonin 1950-luvun oluita käsittelevässä analyysissä old ale -nimiset tuotteet vaihtelevat keskioluen vahvuisista hyvin voimakkaisiin, ja melko vaaleista aivan tummiin. Hän epäilee, oliko monikaan viisikymmenluvun vanhoista oluista käynyt läpi mitään tynnyrikypsytystä – eli olivatko ne siis sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan ”vanhoja”.

Yksi selkeä poikkeus kuitenkin oli: George Gale & Co -panimon Prize Old Ale. Sen käymisaste oli ainoana Pattinsonin analysoimista oluista yli 90 %, ja oluen lopullinen vahvuus myös ainoana yli 10 % abv. Tästä voi päätellä jopa Brettanomyces-villihiivan päässeen tynnyrikypsytyksen aikana aterioimaan oluen sokereiden pariin. Pattinsonin muistiin merkitsemät tiedot tästä oluesta ovat vuoden 1959 versiosta.

* * * * *

Prize Old Ale on ollut muutamia vuosia pois tuotannosta. Tämä on ollut sääli, koska kyseessä on yksi pitkäikäisistä ja arvostetuista vahvoista brittioluista. Roger Protzin mukaan olut syntyi Portsmouthin lähellä sijaitsevassa Gale’sin panimossa, kun uusi panimomestari 1920-luvulla toi kyseisen oluttyylin mukanaan kotiseudultaan pohjoisesta.

Olutmerkin lakkauttaminen oli seurausta vuonna 2005 toteutuneesta yrityskaupasta, jossa Gale’s päätyi isomman lontoolaisen kilpailijan Fuller’sin omistukseen. Fuller’s sulki vanhan Gales’in panimon ja ajoi vähitellen alas sen olutmerkit.

Nyt yli vuosikymmen myöhemmin Fuller’s on kuitenkin päätynyt jälleen valmistamaan Prize Old Alea, tällä kertaa yhteistyössä manchesteriläisen Marble Breweryn kanssa. Hankkeen yhteydessä antamassaan haastattelussa Fuller’sin entinen panimomestari John Keeling on todennut, että hän ei olisi halunnut aikanaan lakkauttaa Prize Old Alea. Panimon tuolloinen markkinointiosasto kuitenkin tuomitsi sen olueksi, jota on mahdoton myydä.

Ehkäpä ajat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa taas jonkin verran. En usko, että tynnyreissä kypsytetty olut on juuri nyt mitenkään mahdoton myytävä, ainakaan pienehköinä erinä. Tynnyrihommat ovat jälleen suuressa huudossa.

* * * * *

gale-prize-old-aleMarblen versio Prize Old Alesta (10,6 %) pohjautuu 1920-luvun reseptiin ja pikanttina yksityiskohtana on, että Marblen talonhiiva on kuulemma alkujaan peräisin Gale’silta. Henkiin herätetystä Prize Old Alesta on pullotettu nyt neljää eri versiota sen mukaan, missä tynnyrissä olut on kypsynyt. Itse maistoin viikonloppuna punaisella etiketillä varustettua Bourbon Barrel -versiota.

Hämmentävän belgialainen tunnelma tässä oluessa minusta oli. Mielikuva yhdistyi saman tien oud bruiniin viinimäisine ja villihiivamaisine tuoksuineen. Tämä kai todistaa vain, etten ole sellaisia britti-old aleja juurikaan juonut, joissa tynnyrikäymisen synnyttämien organismien jälkeä kunnolla tuntuisi. Maku oli myös sitä, mitä ikääntyminen tummalle oluelle antaa, juuri tuota aavistuksen portviinimäistä, brettamaista, hieman hapanta ja (viskitynnyrin) vaniljaista potkua. Sivumaku oli aavistuksen soijamaisen suolainen, tuskin kuitenkaan vielä liian pitkästä ikäännyttämisestä kielivää? Väriltään olut oli vähän kolajuomaa tummempi ja hieman samea.

Tämä Prize Old Ale -versiointi ei ainakaan jätä kysymyksiä old ale -termin merkityksestä; selvästi on vietetty aikaa tynnyreissä ja ehkä villihiivojenkin seurassa. Toivottavasti tämä jää kunniakkaiden panimoiden vakiovalikoimaankin tai ainakin toistuvaksi erikoisuudeksi. Korkeat olivat myös alkoholiprosentit eli 1800-luvun tunnelmissa mennään. Olisi kyllä helppo myös kuvitella, että se englantilainen, joka ensimmäisenä on joskus muinoin päästänyt suustaan sanat ”barley wine”, olisi saanut idean uudissanaan juuri tällaisesta oluesta…

Fuller’s & Friends: Rebirth, The original E.S.B. from 1971, Flora & The Griffin ja Peat Souper

Yksi suosikkipanimoistani, lontoolainen Fuller’s, on luovinut onnistuneesti vuonna 1845 alkaneen perinteikkään perustuotantonsa yhdistämisessä tämän päivän oluttrendeihin. Suhteellisen vankan vakiopalettinsa ohessa panimo on tuonut vaihtuvaan valikoimaan mukaan niin uuden maailman humalalajikkeita kuin vanhastaan Britannialle vieraita oluttyylejäkin.

Eipä ole Fuller’silta mennyt ohi sekään, että eräs viime vuosien kuumimmista panimotrendeistä ovat kollaboraatio-oluet.

Fuller’s & Friends on uusi tuoteperhe, jonka jokainen olut on konkreettisesti rakennettu yhteistyössä jonkin toisen brittiläisen pienpanimon kanssa. Konsepti on siis erilainen kuin esimerkiksi baijerilaisen Maiselin vuonna 2012 lanseeraamassa Maisel & Friends -sarjassa, jossa ”kaverit” ovat itsenäisiä olutasiantuntijoita eivätkä edusta jokainen omaa panimoaan.

Yhteistä kahden perinteikkään panimon edesottamuksille on toki pyrkimys vedota jatkuvia uutuuksia – ja mielellään hieman amerikkalaissävyisiä – janoavaan nuorekkaaseen craft-kansaan.

Rebirth – ei ehkä ESB:n evoluution huipentuma

Fuller’s ESB taisi olla panimon valikoiman vahvin olut tullessaan vuonna 1971 ensi kertaa tuotantoon. Se korvasi Ron Pattinsonin mukaan panimon aikaisemman Burton-oluen, ja toki ESB onkin burtonmaiseen tapaan tavallista bitteriä tummempi väriltään. Se on myös selkeästi panimon miedompia bittereitä vahvempi, vaikka toisaalta Old Burton oli ainakin 1930-luvulla vielä sitäkin vahvempi eli 6,3 %. Burtoneista olen kirjoittanut muun muassa täällä.

Uudessa Fuller’s & Friends -perheessä on nyt siis lanseerattu yhteistyössä bristolilaisen Moor-panimon kanssa alkuperäisellä 47 vuoden takaisella ESB-reseptillä tehty Rebirth. Tätä on tällä hetkellä saatavana monista Alkoista ympäri maan.

1970-luvun henki näkyy pullon etiketin fontissa ja vanhanaikaisessa tavassa laittaa pisteet lyhenteen kirjainten perään. E.S.B., Extra Special Bitter. Amerikkalaisethan tätä tapaa edelleen lyhenteissä harrastavat, vaikka britit eivät.

Mitä sitten tavoitellaan sillä, että yhtä nykyajan arvostetuimmista pitkän linjan oluista lähdetään ”herättämään henkiin” kaivamalla alkuperäinen resepti esiin? 1970-lukuhan ei ollut suoranaisesti mikään brittiläisen oluen kulta-aika. Eikä se ollut sitä muuallakaan. Cantillon sokeroi lambicejaan Belgiassa. Saksassa tutkittiin teknologisia menetelmiä lagerin varastointiajan lyhentämiseksi. Ynnä muuta vastaavaa.cof

Panimon omien sivujen mukaan Fuller’s & Friends -konseptin päätarkoituksena tuntuu olevan nyt muodikas kollaborointi tuoreiden panimokollegojen kanssa. Määrittelikö Fuller’s itse, mitä he näistä yhteistyökuvioista halusivat syntyvän? Ainakin tästä haastattelusta voisi päätellä, että Moor Beer on päässyt pitkälti päättämään, millaisen oluen tiimoilta he haluavat Fuller’sin kanssa yhdessä huseerata.

ESB tuntui heti ilmiselvältä vaihtoehdolta, se on loistava olut. Kun tutkin alkuperäisiä panimolokeja vuodelta 1971, … huomasin reseptissä käytetyn maissia ja tuontihumaloita, mikä oli siihen aikaan harvinaista”, Moorin omistaja ja panimomestari Justin Hawke kertoo.

Brittiläiseen 1900-luvun panimohistoriaan kuuluu siis – hyvissäkin panimoissa – reipas adjunktien käyttö. Oluiden koostumuksesta huomattavakin osa saattaa olla erilaisia viljahiutaleita ja panimosokereita. Nykyinen ESB taas olisi ainakin pullon kyljestä ja panimon nettisivuilta päättelemällä silkkaa Reinheitsgebotia: vettä, ohramallasta, humalaa ja hiivaa.

Tuontihumalat Rebirthissä tulkittuina ovat slovenialaisia ja australialaisia. Lajikkeista en tiedä. Mukana on myös brittihumalaa. ESB:n varsinaisessa nykyversiossa humalat ovat luullakseni kauttaaltaan brittiläisiä, lajikkeina Northdown, Target, Challenger ja Golding.

Tuoko Rebirth jotain sellaista ymmärrykseemme Fuller’sin ESB:stä, mitä oluen nykyisestä versiosta ei ole saatavissa? Tämä jää hieman epäselväksi. Olutta maistaessa tulee se olo, että käsillä on hiomaton timantti – tai ehkä pikemminkin murikka, josta ei aivan itsestään selvästi ole hiomallakaan timantiksi asti.

Alkumaussa tuntuu jotakin sokerisen tai siirappisen kevyttä, mitä ESB:hen en ole tottunut yhdistämään. Humalointi ei ole mitään erityisen runsasta. Olut on suodattamaton. Tämä on mielestäni vähemmän raikas olut kuin Fuller’sin nykyinen ESB, vaikka ihan kivasti juotava onkin ja vahvuutta siis vain tuo 0,1 %-yksikköä normaalia ESB-pulloversiota enemmän.

Jossain takaraivossa vaanii silti ajatus, että tämä ei ole kauhean kaukana hyvän kotiolutharrastajan ESB-kloonista. Ehkä Rebirthin tarkoitus on osoittaa, että asiat ovat menneet puolessa vuosisadassa eteenpäin, eikä meillä ole juurikaan syytä kaivata takaisin kultaiselle 1970-luvulle? Toisaalta jos niin olisi, miksi oluen nimeksi olisi sitten valittu ”uudelleensyntyminen”?

Flora & The Griffin ja Peat Souper – hyvällä tavalla erilaisia

Myönnän, että etukäteen Rebirthin ESB-tulkinta kiinnosti minua enemmän kuin muut Fuller’s & Friends -sarjan tuotteet, joista paria muutakin on viime viikkoina Suomessa nähty. Taannoisella baarikierroksella tuli vastaan Flora & The Griffin -niminen punaruskea olut sekä Peat Souper -stout. Nämä osoittautuivat maistaessa ehkä jopa pätevämmiksi oluiksi kuin Rebirth.mde

Flora & The Griffinissä (7,4 %) Fuller’sin yhteistyöpanimona on viime vuosina paljonkin hypeä synnyttänyt Thornbridge. Pohjoisenglantilaisesta Thornbridge Hallin kartanosta 13 vuotta sitten ponnistanut panimo on omaksunut symboliaiheekseen roomalaisen kevään ja kukkien jumalattaren Floran, jonka patsas löytyy kartanon puutarhasta. The Griffin eli aarnikotka on puolestaan Fuller’sin vanhan panimorakennuksen nimi.

Mikä tämän oluen tyyli on? Thornbridgen hanalätkissä on näemmä lukenut Extra Special Bitter (siis ESB). Fuller’s puhuu red rye alesta, joka varmasti kuvastaa lopputulosta suhteellisen hyvin. Ratebeerillä ruis tekee tästä specialty grain -oluen, Untappd ja BeerAdvocate puhuvat rye beerista. Yhtä kaikki jonkinlainen punainen olut ja tavallaan supervahva bitter myös.

Kun Thornbridge on mukana, olisin odottanut ehkä IPAmaisempaakin red ale-tulkintaa. Tässä on kuitenkin pohjoiseurooppalainen ote, havuisuus muistuttaa katajaa ja humala – mikä sitten se onkin – ilmaisee itseään mentolimaisen viileänä. Mallasrunkoa on mukavasti, humalan katkeruutta myös, ja kokonaisuus tuntuu tasapainoiselta. Tämä varmaan toimisi jossain kesäkeittiön grilliruokaparituksessa.

Peat Souper (7 %) viittaa nimellään Lontoon hernerokkasumuihin (pea souper), jotka ennen 1950-lukua olivat kaupungissa säännöllinen vieras. Aina oli tiedetty, että pelkästä luonnollisesta sumusta ne eivät syntyneet, vaan niitä sumentamassa oli paljon hiilenpoltosta syntyviä myrkyllisiä päästöjä. Kun kodeissa alettiin uusien lakien myötä siirtyä vähemmän saastuttaviin lämmön lähteisiin, vaarallisia vihertäviä huuruja nähtiin yhä harvemmin.

Tässä yhteistyössä toisena osapuolena on Hardknott Pohjois-Englannin Cumbriasta. Peat Souper on musta olut, jonka päälle pullosta kaadettuna kohoaa cappuccinon värinen vaahto. Suutuntumaltaan melko paksu stout on samalla hyvin hiilihappoinen, ja aluksi tuleekin tunne, että tätä olisi mukavampi juoda real alena, vähemmillä hapoilla. Tuoksu kuten makukin on selvästi savuinen, nimestä päätellen turvesavua. Maussa on tuhkaista kaakaojauhetta, suolaista kinuskia ja yrttistä, minttumaista humalaa. Mitään makeutta tai hedelmäisyyttä tähän stoutiin ei mahdu. Kumminkin hieman askeettinen stout omaan makuuni, mutta hyvin tehdyltä vaikuttaa.sdr

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Mitä Innis & Gunnille tapahtui (eli: tynnyrissä ja tynnyrillä kypsytyksen ero)

Kun skotlantilaisen Innis & Gunnin oluiden etikettejä ja markkinointia katsoo, panimoa voisi äkkiseltään luulla hyvin trendikkääksi käsityöpanimoksi. Niin lippulaivaolut The Originalissa kuin muissakin näyttää olevan pääosassa tynnyreissä kypsyttäminen, jota kaikki kynnelle kykenevät nuoret craft-suunnannäyttäjät nykyisin tekevät.

Tarkemmin tutkailemalla Innis & Gunn paljastuu kuitenkin toisenlaiseksi operaatioksi. Se ei ensinnäkään ole tiukan määritelmän mukaan panimo ollenkaan, vaan valmistaa oluensa Tennent’sin panimolla Glasgowssa. Tennent’s on siis ennen kaikkea jättimäisenä lager-valmistajana tunnetuksi tullut skottipulju, joka kuului takavuosina AB-InBeville ja nykyään irlantilaiselle, isoja siideribrändejä hallinnoivalle juomayhtiölle C&C Groupille.

Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Innis & Gunn on peräisin ajalta ennen kuin amerikkalaistyylinen ”käsityöolut” rantautui isommin Brittein saarille. Onko se siis muodikkaan modernin tynnyrikypsyttämisen uranuurtaja tai trendsetteri? Enpä tiedä. Aluksi firma teki olutta tiettyyn tarkoitukseen: sillä esimaustettiin erään viskitislaamon tynnyreitä. Viskihommien sivutuotteena syntynyttä olutta kuitenkin alettiin myydä myös omana itsenään, ja kun se oli saanut tammesta makua, sitä alkoivat monet myös arvostaa.

Viime vuosina Innis & Gunn ei ole ollut mitenkään nirsoimpien olutkonossöörien suosiossa. Vuoteen 2010 asti olut vielä kypsyi ihan oikeissa tynnyreissä, mutta sen jälkeen tammen maku on hankittu lisäämällä käymisastioihin tammilastuja – tämän takia oluista onkin käytetty kuvausta oak-aged eikä barrel-aged. Näin asiat olivat viime vuoden lopussa tapahtuneeseen imagonkohennuskampanjaan asti. Tässä yhteydessä panimo nimittäin esitteli uuden tavan kypsyttää oluitaan.

Innis & Gunnin mielestä uusi metodi antaa heille jälleen oikeuden puhua tynnyrikypsytetystä (barrel-aged) oluesta. Yleensähän tynnyrikypsytys tarkoittaa, että olut kypsyy tynnyrin sisällä. Uudessa menetelmässä kyse on kuitenkin siitä, että panimo on paahtanut irrotettuja bourbon-tynnyrin lautoja – ei kuitenkaan siis mitä tahansa tammilastuja – ja tynnyröinyt oluen niillä. Tynnyri on näin ollen hautunut oluessa, ei olut tynnyrissä.

Stephen Beaumont, joka ei ole mikään eilisen teeren olutihminen, ilmoitti hiljattain Twitterissä pitävänsä Innis & Gunn Originalin uutta versiota entistä parempana. Beaumont on siis maistanut uutta ja vanhaa rinnakkain. Resepti on hänen mukaansa entinen, mutta vanhan version tuoksua hallinneet toffee- ja karamelliaspektit ovat kadonneet ja tuoksu on nyt kuivempi, täyteläisempi ja hieman mausteinen. Sama pätee kuulemma jossain määrin makuunkin, josta äitelä vanilja, viinaisuus ja karkkisuus ovat vähentyneet. Beaumont kehottaa ”I & G -vihaajia” maistamaan uudistettua versiota.

edfTeenpä nyt saman tien omakohtaisenkin katsauksen siihen, millaista Innis & Gunn Original sitten vuonna 2018 on. Minulla ei ole vanhaa versiota rinnalla, ja edellinen muistikuva panimon tuotteista on muutenkin rommitynnyriversiosta, joka oli tummempi ja lähes äklön vaniljainen.

Ilman aiempaa verrokkiolutta tämä uusi versio tuntuu varsinkin tuoksua haistellessa erittäin mainstreamilta. Melkein kuin nuuhkisi tavallista vaaleaa A-olutta, sellainen on siis värikin. Väriä muuten luonnehditaan tämän Originalin (alkuperäisen version) vanhimmissa Ratebeer-arvioissa vuodelta 2003 muun muassa sanoilla kupari, meripihka ja tumma kulta. Olisiko omakin muistijälkeni tästä Originalista noin pitkän ajan takaa, kun jotenkin tummempaa tosiaan odotin?

Vanilja tulee vahvasti mukaan maussa, vaikka sitä en tuoksusta juuri saanutkaan kiinni. Jokseenkin kaikin puolin mieto, lempeästi humaloitu ale on kyseessä, ehkä ihan pienellä hedelmäisen kirpeällä vivahteella. Jälkimakua ei paljon jää, elämä on nyt aika nopeaa ja lyhyttä.

Beaumont saattaa olla oikeassa siinä, että tämä on edellistä Innis & Gunn Original -versiota parempi, mutta mihinkään sfääreihin ei nyt uusikaan tulkinta mielestäni kohoa. Äklövaniljainen se ei toisaalta myöskään ole. Taitaa olla melko yhdentekevää, minkä kokoisina säleinä tammea tässä oluessa milloinkin uitetaan; en usko, että craft-väki tästä nyt yhäkään paljon innostuu. Ihan hauska silti seurata, mitä oluthattivattien sähköisimmän fokuksen ulkopuolella milloinkin tapahtuu.

Tyylilaji (miinus tynnyrihommat) on Scotch ale, joka monien mielessä todennäköisesti yhdistyy tummempiin oluihin. Tässä suhteessa on hauska detalji, että BeerAdvocaten tyylimääritelmä Scotch alesta puhuu kuparisista tai ruskeista oluista, Ratebeer taas kalpean (pale) värisistä. Pale on tietysti historiallisesti voinut tarkoittaa tummempaakin olutta kuin mitä esimerkiksi India pale ale nykyisin usein on. Skottioluista emme silti yleisesti ottaen tiedä kovinkaan paljon, kuten Ron Pattinson viimeisimmässä kirjassaan osoittikin.