Gŵyl gwrw go iawn Cymru – Welsh Real Ale Festival, lauantai

Lisään nyt tänne blogiin lyhyen raportin Niittykummun The Gallows Birdin viime viikonlopun real ale -festivaalista, vaikka tässä ei enää tapahtumaa ehdikään puffata – se kun päättyi jo lauantaina. Itse kävimme paikalla vasta päätöspäivänä, mutta kuitenkin sen verran hyvissä ajoin, että pumput eivät olleet ehtineet lainkaan tyhjentyä.

Thomas Aschan oli tällä kertaa hankkinut tapahtumaan parisenkymmentä eri olutta, jotka kaikki tulivat Walesista. Siitä siis tämänvuotisen festarin erikoinen otsikko ja esitteen kuviin taiteillut lohikäärmeet, jotka seikkailevat oluttuopit kourissaan. Listalta löytyi oluiden ohella seitsemän siideriä – jos laskin oikein – ja yksi perry.

Onhan samaisen pubin real ale -festivaaleilla walesilaista olutta juotu aiemminkin, jopa itse muistan nauttineeni siellä Tiny Rebelin Cwtchiä kolme vuotta sitten. Nyt siis teemamaa on kuitenkin edustettuna viiden panimon ja kolmen siiderivalmistajan voimin. Nämä sijaitsevat Walesin eri laidoilla: kaikilla kolmella rannikolla ja Englannin rajamaiden tuntumassa.

Makukuvauksia selatessa vaikuttaa siltä, että olutvalikoimasta löytyy maisteltavaa sekä perinteisempien brittiläisten bitterien että uudempien, jenkkihumaloitujen pale alejen ystäville. Jossain näiden välimaastossa ovat raikkaan hedelmäiset golden alet, ja myös mustanpuhuvat stoutit keikkuvat vanhan koulukunnan ja modernin reunoilla.

Testasimme pikavisiittimme aikana yhteensä neljää olutta kahteen pekkaan, ja tyylilajeiltaan ne edustivat ainakin osaa noista päätyypeistä. Conwyn panimon Rampart (4,5 %) oli melko tumma bitter, johon kai sopisi myös amber ale -termi, jota jotkut brittipanimot nykyään bittereistään käyttävät (toki amber-oluita on myös muun tyyppisiä). Hyvää, hieman tummemman maltaan värittämää nektaria, johon humala ja hiiva tuovat myös kukkaisia ja marjaisia sävyjä. gbraf2020

Vaaleampi yksilö ensimmäisessä parissamme, Monty’s Sunshine (4,2 %), oli riisutumpi esitys, jossa mehevän sitruunainen humalointi tuoksui mutta ei tuntunut kovana katkerona. Erittäin miellyttävä olut sekin. Vähemmän innostuimme sen sijaan Cwrw Mêl– eli Honey Fayre -nimisestä oluesta (4,5 %), jossa tekijänä oli jälleen Conwy. Siinä on ilmeisesti mausteena hunajaa, tai ainakin imelä hunajaisuus vähän turhan paljon tuntui maussa. Varsinkin raikkaan Sunshinen jälkeen tähän oli hankala suhtautua, ehkä jossain muussa kattauksessa olisi voinut miellyttää enemmänkin.

Tummien oluiden puolelta tuli maisteltua Tudor Breweryn Black Rock (5,6 %), joka on tyylilajiltaan jonkinlainen portteri. Tämä on mustien brittioluiden jatkumolla sieltä tuhkaisemmasta, salmiakkimaisesta päästä. Tuoksussa on jonkin hönkäys, joka tuo minulle mieleen tallipihan, mutta on ehkä tarkoituksellinen piirre, koska olen muissakin tämäntyyppisissä stouteissa tai porttereissa törmännyt vähän samaan. Sitä lukuun ottamatta tämä on oikein juotava portteri, joskin omaan makuuni sopivampiakin olen real ale -puolella juonut.

* * * * *

No, yksittäisten oluiden kehuminen tai moittiminen ei ole itselleni niinkään tämän tapahtuman pointti. Voin tietysti pohtia, olisiko pitänyt maistaa enemmän perinteisiä bittereitä, kun niistä erityisesti pidän ja juuri ne nousevat real ale -käsittelyn myötä usein uusiin korkeuksiin. Varsinkaan pullossa samoista oluista ei tyypillisesti saa oikein mitään käsitystä, kun hiilihappo hyppii nenille. gwylgwrwgoiawncymru

Niinpä pitää taas kerran kehua The Gallows Birdiä ja sen väsymätöntä omistajaa tästä pitkän linjan tapahtumasta, joka jälleen vaikutti kovatasoiselta. Kirjasin syksyllä tähän blogiin Thomas Aschanin mietteitä real ale -festivaalista, sen syntyvaiheista ja tulevaisuudesta Brexitin varjossa. Nythän Brexit on toteutumassa parin päivän sisään, mikä vielä tuolloin ei tuntunut ollenkaan varmalta. Toivottavasti tätä festaria eivät horjuta sen kummemmin brittipolitiikka kuin The Gallows Birdin nykyisen Niittykummun pubin sulkeminen. Nythän Tapiolasta löytyy jo samanniminen sisarbaari tai oikeastaan panimoravintola.

Iechyd da, kuten lohikäärme toivottaa. Terveydeksi, eli kippis!

 

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 12

“Kops’in puolesta hurrataan kautta koko Englandin.”

Wasabladet 20.10.1894:

––“Alkoholiton olut. Hiljattain Liverpoolissa pidetyssä terveysnäyttelyssä esillä olleiden virvoitusaineiden joukossa oli upouusi olutlaatu Kops Ale. Tämä olut ei eroa maultaan ja ulkonäöltään Englannin ja Irlannin parhaista oluista – Bassista tai Guinnessista – mutta se on niitä edullisempi ja sillä on suurena etunaan kaikkiin vastaaviin mallasjuomiin verrattuna, että se ei sisällä hiukkaakaan alkoholia eikä ole siis myöskään juovuttava.

kops-vasabladet-20-10-1894

“Sellainen raittiusjuoma, jota turhaan on niin kauan haeskeltu, näyttäisi nyt löytyneen: toisin sanoen juoma, joka kelpaa yhtä hyvin ravitsemus- kuin nautiskeluaineeksi, joko ruoan kanssa tai ilman, ja on virkistävä, energisoiva ja terveellinen. Samaan aikaan se on edullisen hintansa ansiosta myös suurten massojen saavutettavissa, ja siltikään siitä ei humallu vaikka sitä nauttisi kuinka paljon tahansa.

“Kristianian alkoholikongressissa vuonna 1890 oli esillä monia raittiusjuomia, mutta mikään niistä ei kyennyt vastaamaan asetettuihin vaatimuksiin. Nyt päämäärään on nähtävästi kuitenkin päästy. Eivät ainoastaan raittiusmiehet ja lääketieteen asiantuntijat ole antaneet Kops Alelle hyväksyntäänsä. Tärkeää on näet, että myös suuri yleisö on tästä yhtä mieltä, ja niinpä tuotteen kuukausimyynti yltääkin jo 5 729 892 pulloon. Kuusi tämänvuotista kultamitalia todistavat siitä asemasta, jonka uusi raittiusjuoma on yleisissä näyttelyissä itselleen hankkinut.”

* * * * *

Kops Alen takana oli puolalaissyntyinen yrittäjä ja teatterinomistaja Henry Lowenfeld. Vuonna 1890 perustettu panimo sijaitsi Lontoon Fulhamissa. Kops Ale oli ilmeisesti Britannian ensimmäinen alkoholiton olut. Myös alkoholiton stout (sic) kuului panimon valikoimaan. Vuonna 1917 panimorakennus muutettiin margariinitehtaaksi. Henry Lowenfeld kuoli Pariisissa vuonna 1931. Lowenfeldin oluttehtaan rakennus sai vuonna 2014 seinäänsä brittiläisen “sinisen kyltin”, jossa kerrotaan panimon tarinasta.

Kops Breweryn oluita vietiin 1890-luvulla kaikkialle brittiläisen imperiumin maihin, ja Suomeenkin Lowenfeldin tuotteita saatiin. Helsingin Uusi Virvoitusjuomatehdas toi niitä maahan, taikka mainosten mukaan ne “Helsingin Uudessa Wirwoitusjuomatehtaassa lopullisesti walmistetaan ja pannaan ainoastaan ½ pulloihin”. Monissa muissa Suomen kaupungeissa ja maaseudulla kauppiaat jälleenmyivät niitä. Alla olevat ilmoitukset on saksittu kesältä 1895 Hämäläisestä, Turun Lehdestä ja Haminan Sanomista.

kops-hämäläinen-19-06-1895kops-turun-lehti-22-06-1895kops-haminan-sanomat-30-07-1895

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

IMG_20191130_122816 (1)Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Fuller’s Vintage Ale 2019 – takaisin Uuteen-Seelantiin

Asioita, joita tapahtui 1840-luvulla: Fuller, Smith & Turner -panimoyhtiö perustettiin Lontoossa, ja eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat humalakasvin Uuteen-Seelantiin, jonka alkuperäiseen lajistoon se ei kuulunut. Nämä pisarat historian suuressa virrassa yhdistyvät tämän vuoden Fuller’s Vintage Alessa – eivät tosin ensimmäistä kertaa.

Tehtyään viime vuoden Vintage Alen “Best of British” -teemalla eli kokonaan kotimaisilla humalilla ja maltailla Fuller’s on nyt palannut kansainvälisempien raaka-aineiden pariin. Vuosina 2014 ja 2017 vuosikertaoluessa oli amerikkalaista humalaa (tosin brittilajikkeiden rinnalla) ja vuonna 2016 kokeiltiin ensimmäistä kertaa Uudessa-Seelannissa kasvanutta humalaa.

nz-hops-flickr-cc-by-2-0-epicbeer

Kuva: Flickr.com, Epicbeer, CC BY 2.0.

Testasin juuri markkinoille tullutta Vintage Ale 2019:a sekä omillaan että viimevuotisen oluen rinnalla, jota kaapistani löytyi pullollinen.

Maistelu 1

Ilman vertailukohtaa maistettuna Uuden maailman elementtejä ei ole Vintage Ale 2019:ssa välttämättä helppoa erottaa, vaan brittiläinen perusolemus hallitsee. Talon hiiva tuo Fuller’sin mukaan olueen tutun appelsiinimarmeladin vivahteen, ja tässä Vintage Alessa maku on joitakin panimon oluita syvempi, Jaffa-keksin tyyppinen yhdistelmä suklaata, viljaa ja sitrusta. Tuoksussa ja alkumaussa on eksoottista kukkaisuutta. Sokerista rommin tai amaretton tuntua on hieman myös, ja tämä piirre ehkä ikääntyeessä tasaantuu.

Maistelu 2

Suoraan vuoden 2018 version perään maistettuna mustaherukan lehti, melkein salmiakkinen maanläheisyys ja ylipäätään tukevampi makuprofiili korostuvat. Trooppisen hedelmämehun piirteet ovat yllättävänkin paljon etualalla. Nämä saattavat olla niitä Eteläsaaren ominaisuuksia, joita vuodet kellarissa myös aikanaan hiovat pois. Toivottavasti se, mitä jäljelle jää, on jossain vaiheessa samantapaista harvinaista herkkua, jota Vintage Ale 2016 on nyt.

Vintage Ale 2016 nyt

Tämän vuoden Vintage Ale ei siis ole ensimmäinen vuosikerta, jossa panimo on käyttänyt uusiseelantilaisia humalalajikkeita. Näin tapahtui myös kolme vuotta sitten, jolloin Nelson Sauvin -lajike toi olueen omia sitrus-karviais-valkoviini-piirteitään. Jos oikein muistan (en tehnyt vuosikerrasta 2016 blogipostausta), tuo olut ei tuoreeltaan ollut suosikki-Vintagejani. Siitä tuntui puuttuvan klassista brittiläisyyttä, jonka tässä tuotteessa pitäisi minusta säilyä vuodesta toiseen myös reseptien muuttuessa. Monet siitä kuitenkin tykkäsivät.

cofNyt tänä vuonna – aikaisemmin syksyllä – huomasin, että Alkon verkkokaupassa oli tilattavana vuoden 2016 Vintage Alea. Tämä oli ehkä yllätys, koska Britanniassa esimerkiksi Zythophile-blogi kummasteli jo vuoden 2017 alkupuolella, miten vähiin tuo vuosikerta 2016 oli brittikaupoissa käynyt. Jos alkolaisia on linjoilla, voivat toki kommentoida, miten erä on verkkokauppaan päätynyt (tai jäänyt jäljelle).

Tilasin muutaman pullon kellariin sijoitettavaksi, mutta maistoin kuormasta yhden ja totesin sen olevan ikääntymisessään erinomaisessa vaiheessa. Vuodet eivät olleet vielä ohentaneet sitä – päinvastoin maku oli täyteläinen, pehmeä ja monikerroksinen kokonaisuus. Siihen verrattuna sekä vuoden 2019 olut että myös vuosi 2018 (ainakin tässä vaiheessa) ovat joko vähemmän onnistuneita oluita tai sitten turhan nuoria. Veikkaan – ja toivon – jälkimmäistä. Aika näyttää.

Ensivisiitillä: Bier-Bier

Näppäilin viime kuussa kuvia Erottajankatu 2:n toimistopalatsin ylempien kerrosten ikkunoista, kun rakennus oli auki yleisölle Helsinki Design Weekin tapahtumapaikkana. Vastapäinen talo, entinen Helsingin Sanomien ja Suomi-yhtiön pääkonttori, tallentui pariin otokseen. Uusrenessanssia edustava helmi sekin, mutta mittasuhteiltaan pienempi ja punatiilinen.

Tulin siinä ajatelleeksi, etten ollut koskaan käynyt talon katutasossa toimivassa Bier-Bierissä, vaikka baari täyttää pian viisi vuotta. Kun paikka avattiin tammikuussa 2015, yksi omistajista kertoi City-lehdelle: “Haluamme tehdä baarin jossa ihmisen on hyvä olla ja jossa oluisiin tutustuminen on helppoa.” Jutussa puhuttiin sadan oluen Bier-Bieristä.bierbier-ulko

Eilen sain vihdoin aikaiseksi poiketa sisään, kun visiitti sopi hyvin päivän reittiin ja aikatauluun. En tiedä tarkalleen, miksi olin vältellyt Bier-Bieriä näin pitkään. Ehkä olin pelännyt, että tiskillä saa tungeksia loputtomia maistelutilkkoja kärttävien hipstereiden seassa, tai että valikoima on rajattu liian tiukasti 2010-luvun globaalin käsityöoluen kapeaan eliittiin.

Lyhyt ensikäyntini oli kuitenkin positiivinen kokemus. Lauantain alkuillassa pöydät olivat suurin piirtein täynnä, mutta baaritiskillä sai käydä yksin ja ikkunan vierten jakkararivistöissä oli väljää. Toisin kuin melkein kaikissa muissa craft-baareissa, pullolista löytyi helpommin kuin hanaoluiden taulu – sen huomatakseen olisi pitänyt älytä katsoa vasemmalle ylös. Pullot (ja tölkit) oli jaoteltu makujen mukaan, ja oli hauskaa nähdä, että yksi makukategorioista oli maltaiset oluet.

Kun kerran olin Roomassa, otin modernia NEIPAa, jopa tuplasellaista. Olut oli katalonialaisen Garagen ja brittiläisen Verdantin kollaboraatio nimeltä Passata Styx (9 %), humalalajikkeinaan minulle tuntemattomat Cashmere ja BRU-1. Molemmat ovat amerikkalaisia, tällä vuosikymmenellä kehitettyjä lajikkeita. Alkutuoksuun niistä oli irronnut mukavaa trooppista hedelmäisyyttä, mutta sen jälkeen olut liikkui hieman tunkkaisemmilla vesillä, eikä tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Kaurapuuro ja humalan hapot tunkivat läpi, vaikka olin toivonut raikasta mehuisuutta. Hiivahiutaleet leijailivat hiljalleen kohti lasin pohjaa.

Bier-Bierin olutvalikoima on sen verran laaja, että melko helposti löytää jotain vähän vähemmänkin “moderniin” makuun, vaikkapa belgialaisia tyylejä tai Scotch alea. Tämähän minun ongelmani monissa pienemmissä uusissa craft-baareissa on, siis että kun valikoima virtaviivaistetaan vain trendityylien jäävuoren huippuun, seison tiskillä joskus huuli pyöreänä kuin entinen äijä. Onhan tuohonkin alkanut tosin tottua. Bier-Bierissä oli baarin toiminta-ajatuksen mukaisesti hyvä olla, ja ikkunan ääressä kelpasi katsella, kun lokakuun aurinko alkoi laskea Uudenmaankadun koristeellisten tornien taakse.cof

Finland’s Mr Real Ale is worried about Brexit

With an extra week’s wait in Dover, and another week stuck in Finnish Customs, there would be no time left to sell the beer in my pub, says Thomas Aschan, who started serving British real ale in the Helsinki area in the mid-90s.

After almost 25 years, you can say this thing has some history behind it. A handful of publicans in the Helsinki metro area have been selling real ale since the 1990s, virtually without interruption. The pumps dispensing the good British stuff are not only a point of pride for the pubs but something the regulars have grown to rely upon.

Now, with Brexit looming, these places find themselves more attached to the destinies of the British brewing sector than most Finnish bars.

Thomas Aschan organises an annual Real Ale Festival at his pub The Gallows Bird in Espoo, a few kilometres west of Helsinki. He has done the event for more than twenty years, and suspects that his festival – with a selection of 40 cask ales in the best year so far – may be the only one of its kind in continental Europe, or certainly one of very few.

‛My last festival, in January 2019, was subheaded The Brextival, because we thought the UK would be leaving the European Union in March. The future of the whole event felt uncertain. Well, it is still uncertain,’ says Thomas.

With the next edition of the festival scheduled for the first weeks of 2020, he needs to start making the arrangements with British breweries in the coming weeks. Waiting until late in the year would mean no event in January. But in any case, a no-deal Brexit is likely to risk the regular imports of real ale indefinitely.

‛Now I just hope the whole Brexit thing would either be over quickly – at the end of October – and some kind of a deal could be reached as soon as possible after that. Or that the Brits would seek another long extension and just come to their senses at some point.’

Aschan

Thomas Aschan behind the bar at The Gallows Bird.

Even in the best of circumstances, importing cask-conditioned beer to Finland is more complicated than normal beer trade between two countries.

The journey typically takes three weeks: one for the brewery to package products for shipment, another for the delivery to the port of loading, and a third week at sea. If a brewery gives its beer a five-week shelf life, that leaves two weeks for the pub to sell the beer in Finland.

‛This is how it goes when I order the beers through an importer, which is 95% of the time. But if I order directly from breweries, that usually saves a good amount of time. For my festival, I order everything directly, but then I pay both the UK tax and the Finnish tax.’

In case a no-deal Brexit adds two extra weeks to the regular three-week import cycle – one at the UK Border and another one at the Port of Helsinki – the number of days left to actually sell the beer in good shape will come perilously close to zero.

*****

When I went to Espoo to talk to Thomas, I had no particular intention to write a Brexit story. Rather, the idea was to reminisce about the past couple of decades, to hear how it all had started back in the 90s and how Finnish punters had responded to a beer that may seem slightly eccentric to someone accustomed to bog-standard lager.

‛Believe it or not, the first real ale I sold in this pub was not British but Finnish. It came from a new microbrewery in Central Finland called Palvasalmi. They closed only five years later, but just last week I found a battered old pump-clip for their Best Pal bitter’, says Thomas.

In March 1996, the bar at the Old Student House in Helsinki had managed to get hold of a cask of Wells Fargo – the first ever British-imported real ale sold in Finland. Around the same time, the fifth anniversary of a Finnish beer magazine was celebrated with several casks from Fuller’s.

‛I bought one or two casks of London Pride from that import to sell here at The Gallows Bird. A few hours after opening the first one we had nothing left. So that’s where it started for us. We had had British keg bitter on tap for a couple of years on and off but that was the first cask.’

‛Our first Real Ale Festival at The Gallows Bird in 1998 was also probably one of the shortest beer festivals in world history. I had five or six different real ales from Shepherd Neame, Fuller’s and possibly Morland. Again it took just four hours till the last drop was gone.’

Thomas says real ale had a small but dedicated followership right from the start, and it has grown over the years. Although Finns today are generally much more used to beers that are not macro lager, he still instructs staff to ‛warn’ first-time drinkers that they are about to buy a pint that may taste flatter and warmer than whatever they might normally have.

‛My own taste has also developed along the way, or should I say I seem to have come full circle. The first foreign beers I fell in love with were British, possibly McEwan’s Export which became available in Finland in the late 1980s.’

‛Then I had phases where I’d drink sour Belgian beers, bitter American IPAs, or other styles that were even more extreme. But lately I’ve been going back to those subtle malty flavours. It takes a really good brewer to make a delicate UK-style ale with low ABV but enough body and packed with taste.’

*****

We are drinking Rock the Kazbek from Redemption, a new-ish craft brewery in North London. It’s my first time with this beer and this brewery. The UK currently has more than 2,000 breweries. How do you source the beers for the pub and your festivals?

Thomas Aschan: ‛I obviously go to a lot of breweries personally. This one, Redemption Brewing, I visited when I was in London for this year’s Great British Beer Festival. Our regular Finnish importer was taking a summer break and I ordered five of their beers directly from the brewery to tide us over the break.’

‛These days, the number of breweries in London alone is just staggering. A lot of them are good ones, too. The overall quality is much more consistent than even, say, five years ago. You no longer get the kind of nasty surprises you sometimes did then. There are also a lot of beers that are truly outstanding.’

‛Whenever I can I also travel to festivals in the UK. I’ve found a lot of great beers that way. I remember tasting Brewers Gold by Crouch Vale at GBBF back in late nineties, early noughties. That was one of the early golden ales and the judges loved it, too. The same way we also found Dark Star’s Hophead around the same time. It was actually a better beer than it is now.’

‛But I must say some of the major festivals have grown too big for me. The selection is mind-boggling and it’s almost impossible to find all the beers you had marked down as interesting. One of my favourite festival experiences is from Wedmore in Somerset, where we went with my beer club. The venue was a village hall, and when our bus arrived there was a table with Finnish and English flags waiting for us. The range of beers was humanly comprehensible and sourced from local breweries.’

The Gallows Bird in its current location will close in 2021 when the building is taken down for development. You already have another little pub, Captain Corvus, at the Iso Omena mall. And later this year you will open a new brewpub a couple of kilometres down the road in Tapiola. What’s your plan with these new places, and will real ale still play a role?

‛Yes. In the brewpub, we’ll be working together with Ville Leino, who is the brewer at a local craft brewery, Olarin Panimo. He has already brewed cask beer for us on a couple of occasions, and that is something we’re looking to do in the new place, too. We’ll have a 500-litre brewing kit and also a food menu. So those two things are different compared to the pub we’re in now. On top of that, we will of course continue to serve British cask ale just as always.’

Have other Finnish breweries been doing real ale recently?

‛Well, there was long gap after Palvasalmi quit almost twenty years ago. But in the past few years, there have been a handful of brewers around Southern Finland who have supplied us. We have had cask beers from Ruosniemi, Malmgård, Suomenlinna – at least those three. It’s not something they do all the time, but I get it by special request.’

And any other countries?

‛Not really. Only Ireland actually. We’ve had O’Hara’s Stout and Moling’s Red at least once, but that was also a one-off deal.’

When a central Helsinki pub, Kuikka, decided last year to stop serving real ale due to low demand, there was some speculation on an online beer forum that the first generation of beer enthusiasts might be getting too old to go to the pub, and that the young ones no longer cared for cask. What’s your take?

‛I can only speak for my own pub, but we have seen no signs whatsoever of slowing sales in cask beer. We’re able to sell any real ale on our pumps under the three-day limit that I consider optimal. Four days is still okay but towards the end you start to feel it going a bit flat. I have instructed my staff to go down to the cellar every day to taste and smell the beer.’

‛Why does real ale not sell in a particular pub? Sometimes it’s a chicken-and-egg problem – or do I mean a vicious circle? If you can’t shift the product quickly enough it will go bad – and when you sell beer that’s a bit off, even once, you’ll have a hard time selling it next time around.’

So real ale is still going strong in Finland. Any other thoughts about the future?

‛Well, I personally believe that the classics will always be relevant. Once all the fuss we have now about NEIPA and sour beers passes, a new interest towards traditional styles such as British cask bitter will arise.’

‛I belong to the first generation of serious Finnish beer aficionados, and I think we were ahead of our time in many ways. People who started to brew or sell beer or write about beer at the same time I did brought these phenomena – real ale, traditional IPA, and so on – to Finland around the mid-90s. Just a few years earlier, there was not a single microbrewery in this country, all beer imports were a state monopoly and practically all we had was blond lager. So it’s nice to see that our mission is still bearing fruit!’

Text: Teemu Vass (teemu.vass@gmail.com)

*****

Where to find real ale in the Helsinki metro area?

  • The Gallows Bird (Merituulentie 30, Espoo). See above.
  • St Urho’s Pub (Museokatu 10, Helsinki). This is a city-centre stalwart with Fuller’s ESB and a guest beer on hand-pump. Also Finnish food, pizzas and a good selection of tap and bottled beers.
  • Angleterre (Fredrikinkatu 47, Helsinki). Angleterre is a Helsinki restaurant with a long history, in its current incarnation a British-themed pub since 1976. Two hand-pulls.
  • Black Door (Iso Roobertinkatu 1, Helsinki). Another UK-themed pub operating since 1992 and serving real ale since 1998.
  • Viisi Penniä (Mannerheimintie 55, Helsinki). ‛The Five Pence’ opened in 1956 but was transformed five years ago into a serious gastropub with one real ale pump.
  • The Pullman Bar (Rautatientori, Helsinki). A spacious bar on the upper floor of Helsinki’s central railway terminal serves real ale, apart from a few summer weeks.
  • Kitty’s Public House (Keskuskatu 6, Helsinki). A pub in a city-centre shopping gallery has a real ale pump and is part of the same chain as Angleterre.
  • Captain Corvus (Suomenlahdentie 1, Espoo). This tiny pub inside the Iso Omena shopping mall is under the same ownership as The Gallows Bird and usually serves cask ale between Thursday and Saturday, barring the summer months.realale1realale2

Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

krommeharing-eipa8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.