Moor Fusion 2014 Vintage – siideriviinainen old ale

Viron kaupoissa on ilahduttavasti hieman eri oluet kuin kotoisissa Alkoissamme, ja siksi niissä täytyy vierailla ainakin kerran kesässä. Pari viikkoa sitten tarttui Koht-puodista matkaan kaksi tummaa englantilaista tynnyriolutpulloa. Ensimmäinen on tämä bristolilaisen Moor Beer -panimon Fusion (8 %), josta Koht myi viiden vuoden takaista vuosikertaa.

Pullon kyljessä mainitaan parasta ennen -päiväksi vuoden 2017 loppu, mutta tuskin tämä vielä puolitoista vuotta myöhemmin pilalla on. Olut on kypsynyt ennen pullotustaan ”Somerset cider brandy” -tynnyreissä, ja siitä siis selkeän calvadosmainen sivumaku, joka tummaa herkkua reunustaa.

cofTämä on tosiaan melko mustanpuhuva tai vähintään colajuoman värinen olut, ja viinimäinen ja vaniljainen tynnyrin vaikutus tuoksuu ja maistuu selvästi. Siideriomenista muistuttavaa tiukkaa, puista tanniinisuutta on tuoksussa ja jälleen myös maussa. Maku on kaikin puolin mielestäni old ale-mäinen, maltainen, makeahkokin, ranskalaisen punaviinin ja tummien hedelmäkarkkien sävyinen. Humalan olemusta ei juurikaan tunnu, ja muutenkin vaikutelma on rauhallinen ja tasapainoinen. Reseptissä on muuten vehnämallasta, mutta enpä osaa sanoa, miten se kokonaisuudessa tuntuu.

Sen (melko vähäisen) kokemuksen perusteella, mitä minulla on Suomen ulkopuolisista olutkaupoista, niiden etuna tuntuu olevan mahdollisuus ostaa pieniä eriä harvinaisia oluita. Alko joutuu ainakin periaatteessa jakelemaan hankkimiaan satseja joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, vaikka käytännössä heilläkin tietysti valikoima myymälöittäin vaihtelee. Saahan erikoisuuksia toki tilata nettikaupoista – ainakin toistaiseksi, ellei uusi hallitus lähde etämyyntiasiassa edeltäjiensä viitoittamalle tielle – mutta pullojen kääntely ja tutkailu hyllyssä on aivan eri kokemus kuin online-shoppailu.

Mainokset

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

cofAlpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

cof

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

  • Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1

Oletko koskaan miettinyt, kuka suomalainen on ensimmäisenä pannut India pale ale -tyyppisen oluen oikeassa panimossa? Kiinnostuin kysymyksestä selailtuani jälleen kerran vanhoja olutlehtiä ja juteltuani joidenkin olutihmisten kanssa. Tyhjentävää vastausta en ollut toistaiseksi missään nähnyt tai kuullut.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa se, kuka teki ensimmäisen suomalaisen IPAn, ei luultavasti ole paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin kuka teki ekana IPAa Sloveniassa tai San Marinossa. Kyseessä on kuitenkin oluttyyli, joka on viime vuosina levinnyt melko samaa kaavaa noudattaen lähes kaikkiin maihin, joissa ylipäänsä olutta juodaan.

Kun asia alkoi vaivata mieltä, vastausta piti sitten yrittää selvittää. Tarinasta tuli lopulta aika kiinnostavakin. Siinä esiintyvät muun muassa helsinkiläinen työläiskirjailija ja 1990-luvulla Keski-Suomessa toiminut real ale -panimo.

Mutta kuten tässä blogissa on tapana, ensin pitää tehdä hieman perusteellisempaa taustoitusta. Katsotaan, miten maailma makasi, kun ensimmäiset kotimaiset katkerat pantiin alulle. Niille, jotka eivät jaksa lukea kaikkia rönsyjä, suosittelen hyppäämistä suoraan postauksen osaan 2.

Ilmiöt tulevat merten takaa

Näin se vain on. Joku teki joskus Suomen ensimmäisen pop-laulun ja joku muu paistoi jossain maamme ensimmäisen hampurilaisen. En tiedä, ketkä ja milloin. Nämä ovat IPAn tavoin paljolti Amerikkaan yhdistettyjä kulttuurisia juttuja, joilla on myös paksuja eurooppalaisia juuria.

Ilmiöillä on tapana matkustaa maasta toiseen, joskus edestakaisinkin, ja kehittyä siinä sivussa. Kun tietoisuus ulkomaan ihmeistä leviää, niistä syntyy ennen pitkää suomalaiset versiot. Islanders ja Jormas soittivat poppia ja Go-Inn ja Hesburger myivät hampurilaisia. Saksalais-tšekkiläisellä alueella tehtiin ensin vaaleaa lageria ja jo 1800-luvun loppupuolella sitä tehtiin ympäri maailman – meilläkin.

Amerikkalaistyylistä IPAa olisi varmaan voitu nähdä Suomessa jo varhain tuontitavarana, jos kanavia Kalifornian panimoihin olisi syntynyt 1990-luvulla. Jenkkipanimot vain eivät taitaneet olla vielä kovin isoja tai vientikykyisiä. Jos jokin yksilö oli täällä saatavana, en ole siitä kuullut. Milloin siis ensimmäiset kotimaiset tekijät lähtivät luomaan IPA-tyylisiä oluita? Tässä kaksiosaisessa postauksessa yritetään vastata kysymykseen.

Käväistään kuitenkin vielä nopeasti kauempana historiassa. Suomi on nimittäin olutmaana ollut monena aikakautena kohtalaisen kansainvälinen. Vaikka sisämaasta löytyykin arvokas paikallinen muinaisjäänne sahti, rannikkokaupunkeihin on virrannut tynnyrikaupalla olutta ulkomailta.

1800l

Lehti-ilmoituksia myytävänä olevasta IPAsta: Åbo Underrättelser 18.8.1857 (vas. ylh.) ja Helsingfors Dagblad 5.8.1873 (vas. alh.). Oikealla Bassin IPAn tarinaa panimodynastian vesan kuolinuutisessa, Nya Pressen 15.5.1884.

Jonnet eivät muista, että IPAa oli myytävänä Suomen kaupungeissa jo 1800-luvulla. Tämä käy ilmi aikakauden lehtimainoksista. Kuvittelen ainakin, että sitä on tuotu Britanniasta samoilla laivoilla, joilla myös Suomessa suosittua portteria tuotiin. Portteri sai ajan mittaan lukuisia kotimaisia matkijoita, mutta IPAa eivät suomalaispanimot taitaneet tuolloin tehdä.

150 vuotta sitten IPA oli juuri nimenomaan brittiläinen oluttyyli. Alkujaan se oli lontoolaiskeksintö kuten portterikin, ja supervahvan October beerin jälkeläinen. Myöhemmin Burton-on-Trent tuli tunnetuksi sen tyyssijana. India pale ale oli vaaleampaa kuin tummat alet ja portterit, mutta suhteellinen vaaleus saattoi tarkoittaa vaikka mahonginruskeaa. Ei välttämättä siis mitään ananasmehun väristä NEIPAa.

Intiaan vietiin myös portteria, joten tarina, jonka mukaan IPA oli ainoa pitkälle merimatkalle soveltuva oluttyyppi, lienee sepitetty. IPA oli kyllä hiusjuuriaan myöten humaloitu olut, kuten mihin tahansa lämpimään ilmastoon kuljetettava olut sai ollakin. Humala suojasi pilaantumiselta. Toisaalta useimmat muutkin 1800-luvun brittityylit mildista portteriin olivat nykymakuun nähden ronskisti humaloituja, ja kautta linjan vahvoja.

Jokseenkin tuon vanhan britti-IPAn pohjalle hahmoteltiin vuosituhannen vaihteessa amerikkalainen versio. Sen ominaisuuksista – erityisesti prominentista humaloinnista – tuli sittemmin maailmanlaajuisesti ihailtuja. Amerikkalainen humalahan on ollut varsinkin 2010-luvun käsityöolutaallon tärkeimpiä rakennuspalikoita. Miten brittiläisestä ideasta sitten kehkeytyi tämä transatlanttinen olut?

Amerikan ensimmäinen panimoravintola ja ensimmäinen IPA

Vuosi oli 1983, ja skotlantilaissyntyinen Bert Grant oli avannut edellisenä vuonna panimoravintolan keskelle USA:n luoteisvaltioiden humalanviljelyaluetta. Kovin monta uutta pienpanimoa ei Yhdysvalloissa vielä yhteensäkään ollut. Niiden perustajat olisivat luultavasti mahtuneet saman baaritiskin ääreen.

Grant’s Brewpub toimi Yakiman kaupungin vanhassa oopperatalossa Washingtonissa. Sitä pidetään ensimmäisenä kieltolain jälkeen Yhdysvaltoihin perustettuna panimoravintolana. Ravintolaa tai panimoa ei enää ole olemassa, mutta Grant on silti jättänyt pysyvän jäljen maansa oluthistoriaan.

Bert Grant teki nimittäin tuona vuonna USA:n ensimmäisen nykyaikaisen IPAn, siis pienpanimo-oluen, jonka tyylilajina oli India pale ale. Se tosin ei ollut syntymähetkellään ainoa yhdysvaltalainen IPA. Perinteikäs, 1840-luvulla aloittanut Ballantine oli edelleen olemassa.

Tuo Newarkin konkaripanimo oli kuitenkin jo tässä vaiheessa isoksi nousseen kilpailijan Falstaffin omistuksessa, joka myi Ballantinen Pabstille vuonna 1985. Klassikko-olut Ballantine’s IPAn sanotaan olleen jo tässä vaiheessa vain kalpea haamu entisestä, tuhdisti humaloidusta itsestään.

Bert Grantin oluita sen sijaan kävi ylistämässä jo alusta asti itse Michael Jackson, joka miltei kauhisteli esimerkiksi Grantin scotch alen epäskottilaisen runsasta humalointia. Grantin mielestä kaikissa oluissa piti olla paljon enemmän humalaa kuin 80-luvun alussa oli tyypillistä. Ja yksi Grantin panimoravintolan vanhimmista oluista oli juuri vuonna 1983 lanseerattu IPA, Jacksonin luonnehdinnan mukaan ”täysin nimensä mukainen”.

Amerikkalainen historiankirjoitus ei ilmeisesti ole onnistunut selittämään, miksi juuri IPAsta tuli seuraavilla kahdella vuosikymmenellä craft beer -liikkeen johtava oluttyyli ja miksi juuri länsirannikolla. Näin todetaan ainakin lähdeteoksessani, Tom Acitellin kirjassa The Audacity of Hops.

ballantines-ipa-copyright-pabstLänsirannikoltahan USA:n olutrenessanssi lähti ylipäätään liikkeelle, ja siellä syntyi varhain Anchor Liberty Alen (1975) ja Sierra Nevada Pale Alen (1980) tyyppisiä humalaprofiilia korostavia oluita – kai osittain brittien ja osittain Ballantinen innoittamina. Toki yksittäisillä visionääreillä ja eksentrikoilla on ollut merkityksensä, ja Bert Grant humala-asiantuntijana on ollut mitä ilmeisimmin yksi näistä.

Tuskin tästä varsinaista muna ja kana -ongelmaa saakaan aikaiseksi. Ensin oli varmasti halu humaloida, ja IPA löytyi tyyliksi, jolla tätä innostusta pystyi kanavoimaan. Vuosien mittaan se vähitellen paisui yhä isommaksi trendiksi.

Aidointa IPAa Amerikasta – myyttikö?

Mitä valtameren tällä puolella oli sitten tapahtunut? Aika yleisesti ajatellaan, että IPA taantui 1900-luvulla Britanniassa noin 4-prosenttiseksi oluttyyliksi, jolla ei ollut juurikaan tekemistä alkuperäisen Intia-oluen kanssa – ja että amerikkalaiset nostivat tyylin takaisin kukoistukseen.

Empiirisesti brittioluita tutkimalla päätyykin varmasti tähän johtopäätökseen. Britit omaksuivat varsin hitaasti esimerkiksi ajatuksen, että IPAn pitäisi olla perus-ale-valikoimaa vahvempaa. Vielä vuoden 2008 Good Beer Guiden noin 80:sta IPA-oluesta yli kaksi kolmasosaa oli vahvuudeltaan 3,4–4,9 % abv. IPA saattoi hyvin olla panimon valikoiman miedoin olut.

Olisi kuitenkin virhe olettaa, että amerikkalaiset olisivat vasta 2000-luvulla palauttaneet Britanniaan ajatuksen ”aidosta”, vahva-alkoholisesta ja voimakkaasti humaloidusta IPAsta.

Tietoisuus viktoriaanisen IPAn ominaisuuksista oli kyllä brittipiireissä säilynyt. Ehkä sitä kautta se jotenkin päätyi myös Grantin kaltaisten jenkkipioneerien tietoon, tai sitten nämä perustivat omat kokeilunsa Ballantineen tai muuhun paikalliseen reliikkiin. Asiaa on varmasti joku tutkaillut, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa.

Britanniassa oli kuitenkin kuhistu aiheesta pitkään. Vuonna 1976 Old British Beers and How to Make Them-nimisessä julkaisussa todettiin, että Hodgsonin 1700-luvun IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 1.070 (kenties noin 7 % ABV) ja että siinä oli ”rikas maku, joka kehittyy alun perin ylihumaloituun mutta ajan mittaan kypsyneeseen olueen”.

Samana vuonna 1976 iso brittipanimo Ind Coope lanseerasi uutena cask-oluenaan Burtonin, joka oli kunnianosoitus Burton-on-Trentin alkuperäisille IPA-oluille (eikä siis ollut tumma Burton ale). Esimerkiksi Roger Protz on muistellut, että tämä Draught Burton Ale oli caskissa yli 5 % vahvuinen eli silloisiin valikoimiin suhteutettuna vahva. Humalan aromia ja makua pidettiin aikanaan erittäin vakuuttavina.

Myös 1990-luvun alussa edistettiin viktoriaanisen IPAn palautusta alkuperäiseen loistoonsa. Burton-on-Trentissä pantiin vuonna 1993 reilun seitsemän ABV-prosentin vahvuista ja 83-IBUista IPAa, jolla tavoiteltiin nimenomaan edellisen vuosisadan vahvan, katkeran vientioluen tunnelmaa.

Martyn Cornell huomauttaa, että amerikkalainen nyky-IPA ei näihin ajatuksiin suhteutettuna edusta mitenkään yksiselitteisesti ”aitoa” 1800-luvun India pale ale -tyyliä. Jenkki-IPA perustuu humala-aromien tuoreuteen, mikä oli alkuperäisessä Intia-oluessa mahdoton ajatus pitkän laivamatkan takia. Tähän liittyen myös humalalajikkeiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia: monille amerikkalaislajikkeille tyypillistä on esimerkiksi nopeammin pilaantuvien alfahappojen korkeat pitoisuudet. Lisäksi pitkä tynnyrisäilytys saattoi tuoda 1800-luvun britti-ipoihin Brettanomyces-villihiivan sävyjä.

Sysilä opastaa pikopanimoita

Palataan kuitenkin Suomeen ja vuosituhannen viimeisiin vuosiin. Melkeinpä oma lukunsa suomalaisen olutkirjoittamisen historiassa ovat Ilkka Sysilän vuosina 1994 ja 1997 julkaisemat omakustanteet Ohrapellosta etiketin taakse ja Small-scale brewing.

Ulkoasunsa, kielensä ja tietämyksensä puolesta kirjat muistuttavat akateemisten kustannustalojen tuotoksia. Kaavakuvia piisaa, ja kemia ja tekniikka tulevat tutuiksi. Sysilä alkoi opettaa noihin aikoihin oluenvalmistusta Mustialan maatalousoppilaitoksessa.

Tässä yhteydessä kiinnostuin nyt tietysti katsomaan, mitä tekijä kirjoittaa yhtäältä IPA-tyylistä ja toisaalta amerikkalaisesta pienpanimo-oluesta. Suomessahan kotimainen olutmeininki oli vielä mittakaavaltaan aika vaatimatonta kolmen suurpanimon ulkopuolella. Varsinkin suomenkielinen Sysilä vuodelta 1994 on niin varhainen teos, että olisi ymmärrettävää, jos nämä aiheet eivät juurikaan kirjassa esiintyisi. Esiintyvät ne silti.

Nykyajasta käsin katsoen huomaa tietysti, ettei India pale ale -olutta vielä yhdistetä tekstissä mitenkään Amerikkaan, vaan sitä käsitellään laajemman (lähinnä brittiläisen) pale ale -perinteen osana. Sitähän se onkin. Asiallisiksi mainitut IPA-humalat ovat englantilaiset Fuggle ja Golding, ja kuivahumalointia suositellaan. Humalointi on kirjan reseptissä bitteriä runsaampi (30–50 IBU), samoin vahvuus (jopa 7 % ABV). Hiivat ovat samat kuin bitterissä.

Tämä vaikuttaa siis jonkinlaisen historiallisen britti-IPAn kuvaukselta. Amerikkalaisia humalalajikkeita sinänsä esitellään kirjassa useitakin: katkerohumalista Chinook, Cluster, Eroica ja Galena, ja aromihumalista Cascade. Samoin amerikkalainen ale-hiiva Brewer’s Choice 1056 mainitaan. IPAan näitä ei yhdistetä. Muuten amerikkalainen pienpanimokenttä kuittautuu toteamuksella, että USA:ssa on runsaasti panimoravintoloita.

Sysilällä ei ole vuoden 1994 kirjassa lähdeluetteloa, ja vaikka olen ollut häneen tämän postauksen tiimoilta yhteydessäkin, en tullut kysyneeksi, mistä kirjan tiedot ovat tarkemmin peräisin. Hän voi kommentoida alle, jos sattuu tämän näkemään. Näppituntumalta oluttyylien kuvaukset kuulostavat suhteellisen samankaltaisilta kuin ne, joita Amerikan homebrewing-väki tuolloin käytti ja levitti.

Joka tapauksessa on sanottava, että kuka tahansa Ohrapellosta etiketin taakse -kirjan lukenut suomalainen ”pikopanimomestari” on ollut erittäin hyvin kartalla olutmaailman virtauksista. Tuskin brittipubiin menemällä sai esimerkiksi IPAsta tätä 1990-luvulla tätä käsitystä. Kirjoittajan asiantuntemusta ei voi kuin ihailla.

* * * * * *

Tämän postauksen seuraavassa osassa päästään vihdoin otsikon aiheeseen ja katsotaan, missä panimoissa sitten tehtiin varhaisimpia suomalaisia IPA-oluita. Ainakin joihinkin niistä sopinee tuo Sysilän maailmalta tuoma pikopanimo-sana, muut ovat ehkä nanopanimoita.

Tolkien @Riviera

Kun joskus nuorena Tolkien-fanina luin Humphrey Carpenterin elämäkerran J.R.R. Tolkien: A Biography, tulevan kirjailijan varhaiset vaiheet syntymästä sotavuosiin olivat niitä vähiten mielenkiintoisia. Nämä piti melkein hyppiä yli, jotta päästiin niille vuosikymmenille, joilla tuttuja fantasiateoksia alkoi syntyä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosiin paneutuu Dome Karukosken ohjaama elämäkertaelokuva Tolkien, jonka näimme nyt ensi-iltaviikonloppuna Kallion mainiossa Rivierassa. Pääteemoja on suurin piirtein kolme. Ensin on neljän koulukaverin ystävyys, joka katkeaa poikien ensimmäisinä yliopistovuosina alkaneeseen maailmansotaan. Samalla herää nuoruusaikana luettujen kielten ja tarujen vaikutus kielitieteilijän myöhempään uraan fantasiakirjailijana. Kolmantena on Tolkienin tutustuminen tulevaan vaimoonsa Edithiin ja kaikki, mitä tästä seurasi.cof

Käsikirjoittajat sekä Karukoski joukkoineen hallitsevat materiaalin hyvin. Kehystarina sijoittuu Ranskaan ja juoksuhautoihin, josta käsin suurin osa elokuvan sisällöstä tapahtuu 24-vuotiaan Tolkienin muisteluna. Sodan kauhut tuovat jatkuvasti päähenkilön mieleen Mordorin ja Sormusten sodan maisemia, jotka tietysti olivat tuolloin olemassa vain hänen mielikuvituksessaan, jos siinäkään.

On makuasia, alleviivataanko sodan ja muiden nuoruusvuosien kokemuksia tulevien kirjojen juonien suorana inspiraationa liikaakin. Kaikki nämä yhteydet eivät välttämättä ole elokuvan tekijöiden keksintöä. Tolkien itsekin kertoi, miten hänen ja Edithin tarina heijastui Silmarillionin Beren ja Lúthien -taruun. Elämäkerturi Carpenter taas toi esiin sen, kuinka nuoren upseerin ja häntä avustavan sotamiehen suhde rintamalla muistutti Sormusten herran Frodon ja Samin isäntä–palvelija-ystävyyttä.

Elokuvan henkilöissä tavoitetaan minusta hyvin se, mitä Tolkienista ja häntä ympäröineistä ihmisistä elämäkerran ja muun perusteella tiedetään. Osassa tapahtumista on toki otettu taiteellisia vapauksia esimerkiksi sen suhteen, mitä tapahtui milloin. Käännekohtiin on saatu välillä ympättyä myös taruille ominaista mysteerin tuntua, kuten kohtaan, jossa Tolkien onnistuu vakuuttamaan eksentrisen professori Wrightin poikkeuksellisista kielitieteen lahjoistaan.

Tolkienille oli tyypillistä ihastua kielten äännemaailmoihin. Walesin kieli kymri oli yksi hänen lempikielistään ja toinen oli suomi, johon hän tutustui Kalevalaa luettuaan. Tolkienin suomen tuntemus tuodaan esiin yhdessä elokuvan dramaattisista kohdista, ja tätä kai ainakin suomalainen yleisö suomalaisohjaajalta vähän odottikin. Alkoholillakin on osuutta asiaan.

davOlen kirjoittanut Tolkienista jo kahteen otteseen tässä blogissa, mitä en ole muista lempikirjailijoistani tehnyt. Tämä johtuu siitä, että minulla on epämääräinen aavistus Tolkienin vaikutuksesta myös oman olutharrastukseni alkamiseen. Olutblogihan tämä kuitenkin on eikä kirja- tai elokuvablogi.

Kirjojen ohimenevätkin välähdykset oluen ihanuudesta sekä hobittien Konnussa että Tolkienin omassa Oxfordissa ja sen pubeissa ovat jääneet lukiessa mieleen. Nyt nuoruudesta kertovassa elokuvassa saatiin olutlasit käteen vain kerran, kohtauksessa, jossa Tolkien ja kumppanit ovat lähdössä rintamalle. Kouluaikoina ystäväporukalla on tapana kokoontua Birminghamissa teehuoneelle.

Pubit tulevat kuvaan Tolkienin myöhempinä yliopistovuosina silloisen Inklings-porukan kokouksissa, ja siitä elokuvan tarina ei kerro. Vanhat Oxford-perinteet kuten college ale ovat Tolkienin professoriaikoina vielä hengissä. Kotitalonsa eteisessä Northmoor Roadilla professorilla oli oluttynnyri, joka Edithin mukaan levitti panimon hajua ympäri taloa.

Vaikka fantasiakirjailija onkin, hän on myös hobittitarinoissaan vahvasti nimenomaan perinteisen englantilaisen elämänmenon kuvaaja. Oxford ”uneksivine torneineen” ja erityisesti Sarehole Millin maaseutu edustavat perienglantilaisia ympäristöjä Tolkienin omassa elämässä, ja kyllähän niiden tärkeys välittyy myös elokuvasta. Lapsuuden maalaiskoti liittyy kirjailijan mielessä hänen varhain kuolleeseen äitiinsä, Birmingham teehuoneineen taas koulukavereihin. Tällaisten paikkojen ja ihmisten menettäminen ajoi Tolkienia kirjoittamaan ”kadonneista” maailmoista, ja nuo tarinat tekivät hänestä kuuluisan. Siksi menetykset nousevat keskiöön myös elämäkertaelokuvassa, jota voi lämpimästi suositella muillekin kuin vannoutuneille tolkienisteille.

Kotiolutta: Harjun Panimo Awenger OBE

Olen kirjoittanut viime viikkoina useampaan otteeseen brittiläisistä strong aleista (esimerkiksi Fuller’s Beer One -arvio sekä 1698 ja 1845 -vertailu).

Nyt maistelussa on tältä saralta vaihtelun vuoksi kotiolutta, mikä on tässä blogissa harvinaista. Tekijänä oli – jo toisen kerran – Jani Harju, joka pari vuotta sitten tekemieni juttujen perusteella (ks. tämä ja tämä) tietää minun tykkäävän Burton alesta.

Vanha brittiläinen oluttyyli on käytännössä sulautunut osaksi strong alea ja nimenäkin melkein unohtunut. Jos jotakuta kiinnostaa, mistä tarkemmin ottaen on kyse, taustoja selviää tuosta ensimmäisestä postauksestani.

Harjun ensimmäinen Burton oli mielenkiintoinen mutta muistiinpanojeni mukaan jätti hieman toivomisen varaa siinä, miten sokerilisäaineet – käytännössä siirappi – toimivat valmiissa oluessa. Uudemmassa Burton-versiossa siirappi on jätetty pois, mutta sen sijaan on lisätty hieman karamellimallasta sekä kandisokeria. Tekijän mukaan makeutta on vähemmän ja siitä olen samaa mieltä.

Tässä on kyse jo lähes vuoden verran pullossa kypsyneestä oluesta, mikä oikeastaan tekee tuotteesta mielenkiintoisemmankin. Janin kertoman mukaan olut sai tuoreeltaan hieman nihkeät arviot Olutliiton valtakunnallisessa kotiolutkilpailussa viime vuonna, kun tuomarien mielestä käymisestereitä oli liikaa eikä maltaan makua tarpeeksi.

Patenttikorkkipulloa avatessa kuulostaa, että hiilihappoa on mukavasti ja ilmoille pääsee melkeinpä arvokkaan luostariolutmainen tuoksu. Oluen nimen tarinaa en tunne, mutta etikettitaide on edellisestä Burtonista muuttunut ammattimaisempaan suuntaan. OBE on siis lyhenne sanoista Old Burton Extra. Oluen väri vastaa käsitystäni Burtonista eli on tumma pähkinäpuun ruskea.

Herkullisessa tuoksussa on maustekakkua ja kuivattua hedelmiä, ja joihinkin vahvempiin belgialaisiin luostarioluihin (ns. ”tummiin tripeleihin” kuten Kapittel Prior) vihjaavaa kandisokerin ja maltaankin aromia. Tosiaan edellisessä Burtonissa häirinnyt siirappisuus ei nyt tule esiin ja maistelussa Awenger OBE tarjoaa vaikutelmia erilaisista tyylikkäistä, tummista oluttyyleistä.

Kuten Tynt Meadow -trappistin yhteydessä jokin aika sitten, nytkin mietin, onko olut lopulta niin englantilainen kuin on tarkoitettu. Burtonin suhteen ”tyylinmukaisuutta” on hieman hankala arvioida, kun oluttyyli tosiaan on sulautunut muihin ja sen piirteiden tunteminen ei kuulu kokeneidenkaan maistajien välinevalikoimaan. Kun minulta ei tässä mitään varsinaista tuomarointia kukaan vaadi, en aio ottaa tästä paineita, ja itse oluesta pidän kyllä.cof

Pohjimmiltaan mainio olut ohjaa ajatuksia välillä doppelbockien suuntaan ja hetkittäin myös kotimaassa yksinäistä sarkaansa kyntävään Munkintiehen. Maussa on samaa mausteisuutta ja tummaa hedelmää kuin tuoksussa, ja suklaista sokerisuutta jää hieman jälkimakuun.  Humala maistuu varsin mietona, kun ottaa huomioon, että etikettiin on merkitty 90 IBU. Tätä lukemaa on vaikea uskoa, mutta vuosi pullossa on varmasti pehmentänyt särmiä monessakin mielessä ja tehnyt oluelle hyvää.

Kun päästään lähemmäksi pohjaa, sameutta alkaa tulla mukaan, lopussa erittäin paljonkin ilman mitään hölskyttelyä. Ehkä maku taas belgialaistuu hiivan myötä. Hiiva varmasti on kyllä jotain brittilaatua, mutta nyt mennään taas samoilla rajamailla, joilla myös Tynt Meadow käyskenteli. Loppu on hiivan takia alkua kotiolutmaisempi, ja vielä pieni sitruunainen vivahde paljastuu makujen alta.

Tyylilajina tämä on sellainen olut, jota itse joisin mielellään paljon enemmänkin, jos näitä olisi laajemmin tarjolla. Elämys oli niinkin mukava, että aktiivinen aistiarviointi välillä unohtui, kun jäin makustelemaan omaan suuhun sopivaa olutta. En tiedä, miten hyvin prosentit tällä hetkellä vastasivat etikettiin painettua 6,8 %:a, mutta ihan tuhdin ja runsasmakuisen oluen hengessä mentiin.

1698 ja 1845 – Etelä-Englannin panimoperinteen juhlaoluet

Viime lauantain postauksessa kirjoitin Fuller’s-uutuudesta nimeltä Beer One. Nyt sama strong ale -teema jatkuu jo aikaisemmin maistellulla oluella, josta vastaa Kentin ylpeys Shepherd Neame. Sitä verrataan jälleen Fuller’sin vastaavaan olueen.

Shepherd Neame kutsuu itseään Englannin vanhimmaksi panimoksi. Tässä postauksessa esiteltävän oluen nimikkovuosi 1698 on samalla panimon perustamisvuosi. Blue Anchor -niminen pubi Cornwallin Helstonissa on tehnyt omaa olutta 1400-luvulta asti, mutta pubipanimoita voi ajatella kokonaan omana perinteenään. Shepherd Neame olkoon siis maansa vanhin “varsinainen” panimo.

Millainen panimo Britannian vanhin oluentekijä oikeastaan on? Perinteinen on yksi sana, joka voi tulla mieleen. Joskus tuntuu, että panimo tyytyy vääntämään Spitfireä, Bishop’s Fingeriä ja paria muuta perusbrittiläistä klassikkoaan kaukana craft beer -maailman vilskeistä.

Vilkaisu heidän viime vuosien tuotelistaansa kertoo ainakin osittain toista tarinaa. On toisaalta joitakin ihan mielenkiintoisen kuuloisia yhteistyökuvioita eri maiden craft-panimoiden kanssa – mutta on myös Aldille ja Lidlille tuotettuja omamerkkioluita, joista mikään indie-panimo ei koskaan huutele kovin kovaan ääneen.

Alkon valikoimiin saatu 1698 tehtiin alun perin panimon 300-vuotisjuhliin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja silloin se oli todella vahva olut, 10,5 %. Nyt käsillä oleva versio 1698:sta on 6,5-prosenttinen. Toisin kuin Lontoon kollegoilla Fuller’silla olisi, tämä on vahvempi kuin mikään Shepherd Neamen ympärivuotisen perusvalikoiman oluista. Vahvempia ovat vain jouluolut (7 %) sekä kertaluontoiset merkkipäiväoluet.

sneame1698Väriltään tämä on konjakkimainen, ehkä miedosti tuoksultaankin. Maussa vaikutelma ei jatku, vaan se on pohjimmiltaan tyypillisen kuivahko, ohuen maltainen Shepherd Neamen maku – voisiko sanoa jopa “talonmaku”. Kenties pientä viskimaltaista vivahdetta voi kuvitella aistivansa. Tämä strong ale on maun puolesta lähisukua panimon Christmas Alelle. Siinä missä Fuller’sin vahvat oluet ovat usein helposti avautuvia, reilun hedelmäisiä, tätä tyylilajia voisi sanoa pikemminkin varautuneeksi.

Humala maistuu niukanlaisesti. Ottaen huomioon sen, että panimo sijaitsee keskellä Englannin tunnetuinta humalanviljelyaluetta, tuoreita tai muutenkaan nykyaikaisia humalan aromeja ja makuja on Shepherd Neamen oluista varsin vaikeaa löytää. Maku päättyy katkeruuden sijaan vähän makeutusainemaisesti. Jossain määrin Neame-maku saattaa olla opittu maku, ei epämiellyttävä mutta omanlaisensa. Toki olisi ollut kiinnostavaa päästä testaamaan alkuperäistä 10,5 % versiota 1698:sta.

Olisi hauska myös olla paikalla, kun Shepherd Neamen ja Fuller’sin panimomestarit analysoivat toistensa oluita ja pohtivat, miksi te teette noin ja me teemme näin. (Ja ehkä ylipäätään kuulemassa tarkemmin, miten kukin näistä oluista tehdään.) Fuller’s lanseerasi oman perustamisvuotensa mukaan nimetyn oluen 1845:n panimon 150-vuotisjuhliin vuonna 1995. Se on kiistämättä aika erilainen tapaus kuin kentiläinen serkku.

1845 alkaa kahvisella tumman maltaan tuoksulla, joka toistuu myös maussa. Pähkinänkuorinen, mantelinen, tryffelisuklainen olut on astetta voimakkaammin humaloitu kuin 1698, vaikka humalointi ei varmasti tässäkään määräävä ominaisuus ole. Täyteläinen olut on jälkiruokamaisista sävyistään huolimatta melko kuiva, suklaisuuden alla lievästi sitruksinen.

Panimomestari Georgina Young on huomauttanut, että tämän oluen myötä amber- eli biscuit-mallas palasi vähitellen yleisempään käyttöön brittioluissa kuin mitä se oli ennen 90-lukua ollut. Entisaikojen vahvoihin Burton aleihin tuon mallastyypin on sanottu kuuluneen. 1845 ei vedä niille vahvuudessa vertoja, vaikka ei 6,3-prosenttisena aivan vähäinen olekaan. Se on panimon valikoimassa ehkä osin omassa, sinänsä kiinnostavassa kategoriassaan vähemmän hedelmäisenä ja tummempana kuin Vintage Alet, Golden Pride ja uutuus Beer One.