Bière de garde -watch: BAL Blonde, Ambrée ja Brune

Olen päättänyt postata jokaisesta bière de gardesta, jonka tästä lähin Alkosta tai suomalaisista ravintoloista onnistun bongaamaan.

Luberonin ylänkö, jolta Brasserie Artisanale de Luberon -panimo on ottanut nimensä, on tullut maailmalle tutuksi jostakin aivan muusta kuin oluesta. Siellä asuu nimittäin brittiläinen matkakirjailija Peter Mayle, jonka Vuosi Provencessa jatko-osineen on muodostunut yhdeksi lajityyppinsä suurimmista kansainvälisistä bestsellereistä.

Provencen ytimessä toimiva BAL on suunnilleen yhtä kaukana Ranskan bière de garde -oluttyylin ydinalueista kuin Kööpenhamina tai Praha. Ennen vanhaan Ranskassa tehtiin olutta pääasiassa lähellä Belgian tai Saksan rajoja, mutta nykyäänhän kaikki on toisin. Maassa on yli 800 panimoa, ja vaikka ne ehkä painottuvat yhä vanhoille olutalueille, Ranskasta tuskin enää löytyy kolkkaa, johon jonkinlaista pienpanimotoimintaa ei olisi syntynyt.

Luberon BAL
Blonde
(5,5 %) on kevyt belgialaistyyppinen vaalea olut, joka tarjoilee sitä, mitä blonde on oluttyylinä suunniteltukin tarjoamaan: pilsnerin helppoutta mutta kuorrutettuna pintahiivaoluen hedelmäisellä maulla ja hiivareunaisuudella. Tarkoitan nyt pilsnerillä yleistä eurolageria enkä esimerkiksi jotain vahvemmin humaloitua tšekkiläistä kamaa.

Mausteena on etiketin mukaan neilikkaa, mutta sen kanssa ei onneksi pelehditä liikaa. Miedossa tuoksussa en sitä aisti, makeahkossa jälkimaussa mausteisuutta kyllä on, miellyttävän eurooppalaisen humalan mietoon katkeruuteen sekoittuneena. Kolmesta BAL-oluesta Blonde on se, joka hoitaa minusta urakkansa parhaiten maaliin, vaikka varmasti hieman runsaampi humalan ja maltaan maku olisi nostanut sen eri tasolle.

Ambrée (5,5 %) alkaa maltaisen happamalla tuoksulla, josta en erityisemmin pidä, ja sama yhdistelmä jatkuu maussakin. Hunajan korostama makeus ei auta asiaa, ja jostain syystä pelkään koko ajan kotiolutmaisen vierteisyyden nostavan päätään (niin ei käy). Mahdollisesti tämän oluen vähän kärähtänyt leipäisyys sopii oluttyylin määritelmään, mutta suhtaudun siihen nihkeästi ihan omien mieltymysteni pohjalta. Parhaat maistamani bière de garde ambréet eivät ole sellaisia.

Brunessä (5,5 %) ensi vaikutelma on, että tässä on tehty pitkälti sama juttu mutta suklaisemmalla maltaalla. Maku on sinänsä kiva ja tuo mieleen tummaan suklaaseen dipatun luumun tai vastaavan hedelmän. Väri on tummanruskea. Aivan tyylikäs saavutus tämäkään ei ole vaan heilahtaa välillä kepeän limumaiseksi. Humala jää vähän kitkeränä jälkimakuun ja sitä ilmeisesti on mukana enemmän kuin Ambréessa.

Tämä olutkolmikko jättää ilman joitakin kysymyksiä. Ensimmäinen on vahvuus: Alkossa ja pullon kyljessä kaikki ovat 5,5-prosenttisia, mutta Ratebeer ja panimon omat sivut tuntevat vain 6,5-prosenttisen Blonden ja muut 7-prosenttisina. Toinen on se hankalampi kysymys, jonka voi toki kohdistaa moniinkin Suomeen tuotaviin oluihin, eli: kannattiko tuoda. Oliko laatu sillä tasolla, että on perusteltua valita satojen ranskalaispanimoiden joukosta juuri tämä? Ehkä osa näistä oluista olisi toiminutkin paremmin astetta tai paria vahvempina?

Tähän toiseen pulmaan liittyy laajempikin eksistentiaalinen kysymys ranskalaisen olutkentän olemuksesta, ja sehän onkin yksi lempipuheenaiheitani. Ranska on vanha olutmaa. Pienpanimo-olutta – ja etenkin sen belgialaistyyppistä varianttia – ei ole tuotu maahan 2000-luvulla vaan se on ollut läsnä aina. Kuten sanottu, ehkä lähinnä pohjois- ja itärajojen tuntumassa, mutta silti.

Mitä siis on bière de garde – tuo lähes ainoa ranskalaiseksi tunnustettu alkuperäinen oluttyyli – ja miten nämä BAL:n oluet suhteutuvat siihen? Ratebeer luokittelee yllämainituista kolmesta BAL-oluesta vain Ambréen bière de garde -tyylin alle, muut ovat RB:ssä Belgian ale ja brown ale. Mikä tekee oluesta bière de garden?

Moni nykyaikainen olutharrastaja ehkä sanoisi esimerkiksi että bière de garde -hiiva. Vaikkapa tällainen. Mutta lukuisat Pohjois-Ranskan panimot tuovat hiivansa Belgiasta – ei kai siellä tehdä heille automaattisesti erillistä bière de garde -hiivaa? Sitä paitsi pintahiivahan ei ole ainoa sallittu hiiva tässä oluttyylissä, vaan myös lager-hiivoja käytetään.

Bière de gardesta on helppoa heittää jokin sen tyyppinen luonnehdinta kuin a classic style of beer with a nutty spiciness (kiitos Michael Jackson vuosimallia 1996). Toisaalta Beer Judge Certification Program, yksi tämän päivän isoista oluttyylien auktoriteeteista, toteaa, että bière de garde on belgialaiseen serkkuunsa saisoniin verrattuna a rounder, richer, malt-focused, and lacks the spicy, bitter character. Maltaista siis, mutta mausteisuutta korkeintaan kohtuudella. Samoin humalaa.

BJCP:n bière de garde -määritelmä muuten antaa oluttyylin vahvuudeksi 6,0–8,5 %. Tässä katsannossa kaikki BAL:n oluet pitäisi heivata muihin tyylikategorioihin. Jos mentäisiin aikakoneella sadan vuoden takaiseen Ranskaan, jopa 5,5-prosenttinen bière de garde olisi luultavasti poikkeuksellisen vahva yksilö, mutta jätettäköön historian sivupolut tällä kertaa rauhaan.

Lopuksi täytyy toki lausua vielä kiitokset kaikille maahantuojille siitä, että tänne Suomeenkin silloin tällöin saadaan ranskalaisia bière de gardeja. Voisin kuvitella, että kiusaus olisi kova tuoda sieltäkin vain ipaa, apaa ja stoutia kuten kaikkialta muualtakin. Ties vaikka siltä saralta olisi helpompikin löytää laadukkaita ranskalaisia esimerkkejä kuin näiltä perinteisimmiltä metsästysmailta. Vaikka arvioni jäivät nyt osittain penseiksi, kannustan Alkoa ja kaikkia Suomeen olutta tuovia tahoja jatkamaan täydellisen bière de garden etsintää.

Mainokset

La Rulles ja Amerikan makujen maihinnousu Belgiaan

Klassikon aineksia oluessa, joka pölähti eräänä keväisen oloisena päivänä Alkon hyllylle.

Jos kirjoituksistani on joskus saanut sen kuvan, että vastustan refleksinomaisesti amerikkalaisen humalan sotkemista eurooppalaisiin olutlaatuihin, täytyy tarkentaa viimeistään nyt. En vastusta automaattisesti, en läheskään aina.

Kun joku osaa käyttää vaihtoehtoisia humalalajikkeita niin taitavasti, että alkuperäinen oluttyyli – kuten nyt vaikka belgialainen tripel – nousee niiden myötä uudelle tasolle ja pysyy kuitenkin tunnistettavasti omana itsenään, silloin täältä irtoaa helpostikin täydet pisteet.

La Rulles Triple. Tämä on aina ollut yksi belgialaisten oluiden suosikeistani. Huomatkaa l- ja e-kirjainten järjestys triple-sanassa: nyt ollaan ranskankielisessä Belgiassa, maan äärimmäisessä eteläkolkassa, vain kilometrin päässä Orvalin luostarista.

Ja humalalajikkeina siis ovat tosiaan Warrior ja Amarillo sieltä kaikkien olutihmisten tuntemasta Yakima-joen laaksosta, joka laskeutuu Cascade-vuorilta yhtyäkseen myöhemmin maailman olutpääkaupungin Portlandin läpi virtaavaan Columbia-jokeen.

Vahvasti pioneerijoukoissa

Oliko Brasserie Artisanale de Rulles -panimon Grégory Verhelst ensimmäinen, joka toi amerikkalaiset humalalajikkeet kaupalliseen belgialaiseen panimoon?

Tähän ainakaan minulta ei löydy varmaa vastausta, ja siksi tämä postaus ei olekaan virallisesti Belgialaisen oluen vuosisata -sarjani yhdestoista tai kahdestoista osa (siitä välistä on muutenkin vielä joitakin 1960–1990-lukuja käsitteleviä tekstejä kirjoittamatta).

Verhelstistä käytetään kyllä sanankäänteitä (”sans concessions”), jotka tuovat jenkki-craftin mieleen. Amerikkalaistyylisten craft beer -vaikutteiden tulo Belgiaan on joka tapauksessa ollut jopa tuossa vanhassa olutmaassa viimeisten viidentoista vuoden aikana ihan merkittävä juttu. Ulkomaisia oluita ei vielä 2000-luvun alkupuolella saanut Belgiasta oikein mistään, ja tosiaan kansainvälisistä vaikutteista inspiroituneita oluentekijöitäkin oli vasta pari hassua.

Muitakin edistyksellisiä kuin Verhelst siis oli. Esimerkiksi Slaapmutske-oluiden tekijät ovat kertoneet käyttäneensä amerikkalaista humalaa jo keväällä 2001. Belgialaisittain heitä ei toki voi pitää panimona, koska he ovat tehneet oluensa jo pian seitsemäntoista vuoden ajan De Proefbrouwerij -sopimusvalmistajalla.

Rulles aloitteli toimintaansa joskus vuosien 1998–2001 välillä ja teki alkuun Blonde- ja Brune -oluita. Vuonna 2003 Triple ilmaantui valikoimaan mukaan, ja suunnilleen samanikäinen on vaalea kesäolut Estivale. Noina vuosituhannen alkuvuosina Verhelst on ilmeisesti jo tuonut amerikkalaiset vaikutteet belgialaisiin oluihinsa.

Tripleä Arkadiasta

Kuten kaikki alkoholiliikkeen olutuutuuksia kiinteästi seuraavat ovat jo bonganneetkin, valtiollisiin valikoimiin on tällä viikolla putkahtanut pari Rullesin panimon tuotetta, kesäolut Estivale ja klassikko-Triple. Kävin poimimassa Tripleni töiden jälkeen Helsingin keskustan Arkadiasta, jossa kyseinen kohta hyllystä olikin jo uhkaavasti tyhjentymässä.

mde

Etiketin kuvassa ei ole tonttu, vaan oluelle perso isäntämies Marcel.

En ole juonut panimon Tripleä pitkään aikaan pullosta, vaan olen tilaillut sitä Brysselin reissuilla Deliriumin kellaribaarin hanasta, jossa sitä tuntuu enemmän tai vähemmän aina olevan.

Pihkanvärinen olut tarttuu pieninä kuplina Westvleteren-lasini reunoihin, vaikka en usko jättäneeni lasia tiskauksessa normaalia likaisemmaksi. Vaahto on runsaan valkeaa.

Tuoksu on miedon eurohumalainen. Amarillon oranssia sitruksisuutta siinä ei tunnu lainkaan, vaan mintun tyyppiset yrtit hallitsevat. Kai tämä voi olla Warriorin ansiota, vaikka en tuota humalaa juurikaan tunne. Sama yrttisyys jatkuu maussa, jossa pitäisi olla vain pilsnerimallasta mutta mallaspuoli maistuu karamellisen paksuna.

Voisin kuvitella, että tämä on suunnilleen se tripel-tyylin olomuoto, johon esimerkiksi Malmgård omissa belgialaisoluissaan tähtää. Suun takaosassa tuntuu tanniinisen pihkan ohella makea siirappisuus, joka katoaa jälkimakuun mennessä; jälkimaku taas on hämmästyttävän mausteinen kun ottaa huomioon, ettei oluen reseptiin kuulu mitään mausteita.

La Rulles Triplen nerokkuus piilee kuitenkin siinä, etteivät sen konstit suinkaan lopu humalan ja maltaan käsittelyyn. Olut käytetään nimittäin salaperäisellä Orval-hiivalla, ja se tuo tähänkin olueen aavistuksenomaisen, saisonmaisen happamuutensa. Ehkä lopun suuta kuivaava tanniinimaisuuskin liittyy siihen. Jälkikäymiseen hyödynnetään inverttisokeria.

IPAt lisääntyivät ja täyttivät maan

Amerikkalaisten vaikutteiden Belgian-valloitus ei tietenkään ole pysähtynyt tämän tyyppisiin tuotteisiin, joissa vain pieniä elementtejä siirretään rapakon takaa sinänsä paikallisiin luomuksiin.

Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä panimo Belgiassa kuten muissakin maissa on tehnyt esimerkiksi oman India Pale Alensa vuosien 2010–2015 välisenä aikana. Niiden lisäksi Belgiassa on pantu lukuisia ”hop forward” -tyyppisiä oluita, jotka eivät kaikki ole suoranaisia ipoja.

Ensimmäisenä belgialais-IPAna voi kai pitää La Chouffe -panimon Houblon Dobbelen IPA Tripel -olutta. Tai jos se ei ollut ensimmäinen, se oli ainakin ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin – ja syntyi alun perin panimon käyttämän amerikkalaisen sisäänostajan toiveesta. Vuosi taisi olla 2006.

Ja tästäkin on tultu jo pitkä matka. Ehkä uusinta belgialaisten oluiden sukupolvea edustaa joku Brussels Beer Project, joka on asettanut missiokseen tuoda kentälle ”jotain uutta” iänikuisiin luostarioluisiin jämähtäneessä maassa. Tietävätkö nuoret, että jo 1980-luvun ensimmäisen pienpanimoaallon tyyppien päämääriin kuului välttää pulleita munkkeja ja väärennettyjä pyhimyksiä? Joka tapauksessa sellaista olutmaailman mikrotrendiä ei varmasti ole, mihin Brussels Beer Project ei olisi jo lähtenyt mukaan. Plus ça change, plus c’est la même chose…

Tämän kaiken keskellä on ihan virkistävääkin huomata, että La Rulles Triple washingtonilaisine humaloineen, tripelmäisine runkoineen ja orvalmaisine hiivoineen on kestänyt aikaa jo kohta viidentoista muutoksentäyteisen vuoden ajan. Uusi belgialainen klassikko kenties?

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Kehässä: Malmgård Amarillo Tripel vs. Emmer Tripel

Kahlasin viikonloppuna Alkon pienpanimouutuuksia läpi kuten kaikki muutkin kiltit olutblogin pitäjät. Tässä on eräs näkökulma yhteen valikoimasta löytyvään olueen.

Malmgårdin kartanon päärakennus näyttää siltä, että se voisi olla Belgiassa. (Googlaa Malmgårdin kartano ja ihaile hakukoneen löytämää valokuvaa.) Tämä ei ole ihme, koska linnan punatiiliarkkitehtuuri on saanut vaikutteensa suurin piirtein sikäläisistä 1800-luvun tyylisuunnista. Wikipedian mukaan alankomaalaisesta uusrenessanssista, Malmgårdin omien sivujen mukaan pohjoisranskalaisesta.

Kartanon kyvyt imitoida belgialaisia juttuja eivät suinkaan rajoitu tähän. Malmgård on lisäksi ainakin omasta mielestäni myös Suomen paras belgialaistyyppisten oluiden tekijä. Tämä ei ole tavallaan kovin paljon sanottu, koska kotimaisilla panimoilla ei ole tällä saralla ollut toistaiseksi monia huippuluokan onnistumisia. Toisaalta hyvän belgialaisen oluen tekeminen ei sitten ehkä kuitenkaan ole helppoa.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen panimon 8,3-prosenttisen Emmer Tripelin pariin niin baarissa tilatessani kuin Alkossa ostoksilla ollessa. Aivan napakympiltä se ei ole tuntunut, ja toisinaan sinänsä aidonoloisen belgialaisen hiivan ja korkeahkon alkoholipitoisuuden väliin olisi kaivannut enemmänkin maltaan mahtia. Riittävän mielenkiintoinen olut tämä on silti ollut.

Nyt Alkon uutuushakuun tuli siis Amarillo Tripel (9 %), jossa käsittääkseni on heitetty emmervehnä reseptistä jorpakkoon ja korvattu eurooppalaisia humalalajikkeita Amerikan länsirannikon Amarillolla.

Suhtauduin ennakolta ainakin hieman skeptisesti tähän ideaan, koska olen mielestäni turhan usein joutunut huomaamaan, miten amerikkalaisen humalan tuominen eurooppalaisiin oluttyyleihin on hukuttanut niiden omimman identiteetin yleiseen APA/IPA-suohon.

 

tripelit

Pullonpuolikkaat on ripattu Alkon sivuilta, siksi väärä väri Amarillon etiketissä.

Pelko osoittautui turhaksi, ja Amarillo Tripel on tosiaankin ensinuuhkaisusta lähtien leimallisen belgialainen tuotos, jonka makumaailmaa raikas sitruunanhapan humalointi ei ohjaa liiaksi Atlantin väärälle puolelle.

Perusmakua ympäröi kevyt eukalyptuksen viileys, jossa alkoholiprosentillakin voi olla osuutensa. Tämä on moderni luostariolut muttei liian moderni, etäistä sukua sellaisille 2000-lukulaisille belgialaissuosikeille kuten La Rulles. En sano, että tuote olisi nyt huippuunsa hiottu, mutta tältä pohjalta on hyvä edetä.

Paluu alkuvehnän lähteille

Hauskana sivutuotteena tästä Amarillo Tripelin maistelusta syntyi itselleni hieman uusi näkökulma vanhempaan pikkuveljeen Emmer Tripeliin, jota jääkaapissani oli myös yksi pullollinen. Kun niitä maistoi nimenomaan näin päin, emmerolut yltyi paljastamaan itsestään sellaisia puolia, joita ennen en ollut havainnut.

cof

Amarillo Tripel pääsi Westvleteren-lasiin.

Poistetaan siis Amarillo sekä 0,7 %-yksikköä alkoholia. Mielenkiintoista että vehnän leipäisyys onkin jotenkin tämän oluen belgialaisuuden ytimessä. Belgialassahan ei ole ollut mitenkään epätavallista käyttää vehnää ja joskus muitakin viljoja myös tripelien ja toistenkin vahvojen oluiden resepteissä.

Aluksi sitruksisen Amarillon puute hieman hämmentää. Sitten suun keskivaiheilla korostuu voilla leivottua keksiä ja karamellia. Mallaspuoli ehkä siis hallitsee, vaikka olen aina tähän asti pitänyt tätä vähän ohuena tripelinä vahvuuteensa nähden, emmervehnästään huolimatta.

En tiedä mitä humalaa tähän on käytetty, mutta sinänsä tämäkin toimii hunajakakkuisen maltaan ja belgialaishiivan yhdistelmänä oikein hyvin. Kun pääsee yli siitä tunteesta, ettei tämä olut hallitse kovaa abv-pitoisuuttaan kovin jämäkällä rangalla, sen uumenista löytyy yllättävän herkullinen hiiva-mallas-humalakombo.

Kumpi Malmgårdin ansiokkaista belgialaisista sitten oli parempi? Ilmiselvää voittajaa ei tästä ex tempore -vertailusta löytynyt, ja sen verran eriluonteisia nämä kuitenkin ovat, etten väkisin yrittänyt mitään ratkaisua tehdäkään. Kumpikin pärjää omillaan. Ja minähän en anna ensitreffeillä pisteitä muutenkaan.

Minne menet, suomalainen olutkulttuuri

Postaan huvikseni tännekin vastaukseni Heikki Kähkösen Olutoppaan foorumilla esittämään kysymykseen siitä, mitä on olutkulttuuri.

cofOlutkulttuuri on olueen – sekä sen valmistukseen että sen nauttimiseen – liittyvää osaamista ja tietämystä, ja sitä ohjaavia tapoja ja käytäntöjä.

Meillä Suomessa on urbaani ja ruraali olutkulttuuri. Viimeksi mainittu on mitä todennäköisemmin vanhempi ja ”alkuperäisempi” suomalainen olutkulttuuri, mutta tässä en väitä olevani asiantuntija. Jos maaseudun vanha olutkulttuuri pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi sahti – mutta olutta ja sitä muistuttavia nesteitä on juotu Suomen agraariyhteiskunnassa myös muita.

Urbaani olutkulttuuri on sekin Suomessa vanhaa. Turkuun ja muihin vanhoihin satamakaupunkeihin on tuotu olutta ulkomailta asti jo keskiajalla, samoin Helsinkiin varsin pian sen perustamisen jälkeen. Niissä on myös tehty olutta. Se, mitä Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä on oluen saralla tapahtunut, on koskettanut meidänkin olutkulttuurimme kansainvälistä pintaa usein ennemmin tai myöhemmin.

Mökkisaunassa nautittu olut on aika originaali suomalainen ilmiö, mutta se kuuluu kuitenkin urbaanin olutkulttuurin piiriin. Mökit ovat tyypillisesti kaupunkilaisten pakopaikkoja maalaisjärvien rannoilla, ja sinne mennään ehkä yleisimmin nauttimaan itse kunkin mielestä parasta kaupunkilaista olutta, ei välttämättä naapurin isännän panemaa sahtia.

Jos olutkulttuurin haluaa ymmärtää vain kuvauksena siitä, miten ja minkälaista olutta kulloinkin tehdään ja juodaan, silloin ei ole hyvää ja huonoa olutkulttuuria. Jos taas nähdään arvoa sellaisilla asioilla kuin oluen laadulla tai monimuotoisuudella, tai vaikkapa sen nauttimiseen liittyvillä yksityiskohtaisilla traditioilla, sitten voi sanoa, että olutkulttuurimme historiassa on ollut parempia ja huonompia aikoja.

Silloin väittäisinkin, että nyt eletään poikkeuksellisen hyvää aikaa suomalaisen olutkulttuurin kannalta. Oluen kaupallisia valmistajia on 80:n pintaan ja kotipanimoita sen päälle lukuisa määrä. Vielä 35 vuotta sitten kaupallisia toimijoita oli kolme, eikä kotiolutkulttuuria nykyisessä merkityksessä ollut. Myös uudet olutbaarit kukoistavat.

Panimokentältämme löytyy osaamista sekä kauemmin Suomessa harrastetuista oluttyypeistä – vaikkapa portterista – että uudempien muotivirtausten meille tuomista tyyleistä. Jälkimmäisistä tulee etsimättä mieleen IPA. Tämä panimo-osaaminen on terveen olutkulttuurin merkki. Toisaalta meiltä on ehkä vaikeampi löytää todellisia maailmanluokan esimerkkejä joistakin sellaisista oluttyypeistä, joita näillä nurkilla on kuitenkin jo kauan juotu, kuten vaalea saksalaistyylinen lager tai bock. Tämän taas voisi nähdä olutkulttuurin köyhyytenä.

Suomalaisen alkoholipolitiikan ja Alkoholiliikkeen historia on ollut voittopuolisesti oluen ankeuttamisen historiaa, vaikka tilanne onkin tietysti parempi kuin kieltolain aikaan ja vaikka Alko on nyt jo johdonmukaisesti parinkymmenen vuoden ajan kasvattanut tarjoamaansa olutvalikoimaa. Panimoiden ja varsinkin pienten panimoiden edellytyksiä tehdä ja jaella yhä parempaa olutta pitää kehittää, ei asettaa esteitä sen tielle.

Olutkulttuurin vaalimisesta antaisin kiitosta monillekin tahoille. Näihin kuuluvat panimot, jotka ovat jaksaneet yrittää pärjätä kenties läntisen maailman vaikeimmissa olosuhteissa, samoin kuin ne baarit ja oluthuoneet, jotka eivät ole tyytyneet tekemään voittoa pelkällä keskioluella vaan nähneet liiketoimintamahdollisuuksia Suomen ja maailman parhaiden oluiden tuomisessa kuluttajien ulottuville. Olutseuroissa on tehty paljon pyyteetöntä toimintaa, eikä olutjournalismillakaan kukaan ole varmasti päässyt rikastumaan. Kaikki oluttietouden, oluen ymmärryksen ja oluen ystävyyden levittäminen on kulttuurin vaalimista, ja siinä on varmasti useammin kysymys kutsumuksesta kuin halusta päteä tai hyötyä.

Olutkulttuuri kehittyy Suomessa hyvään suuntaan, jos pidämme mielessä sen eri ulottuvuudet. Tehdään maailmanlaajuisten trendien mukaisia oluita, mutta muistetaan myös omat erikoisuutemme ja perinteemme. Annetaan arvo sekä craft beer -baarien senttilitramaisteilijoille että lätkä- tai futismatsien jälkeen sporttibaariin suuntaaville hetkestä nauttijoille. Tärkeintä on, että kaikilla olutfaneilla olisi mahdollisuus löytää läheltä kotiaan toisaalta sellaisia oluita, jotka ovat aina miellyttäneet omia makuhermoja, ja toisaalta uusia tuttavuuksia, joilla haastaa omia käsityksiä.

Tämä on myös olutkulttuurin moniarvoisuutta. Yritä ymmärtää sitä, joka on kanssasi eri mieltä joka asiasta Olutoppaan keskustelufoorumilla. Muista, että Karhua siemaileva mökkinaapuri ei välttämättä halua kuulla syväanalyysiäsi CCCCC IPA:n ihanuudesta. Älä toisaalta myöskään häpeile kertoa muille, mikä on mielestäsi hyvää olutta ja miksi. Puskaradion voimaa ei voi yliarvioida. Olutkulttuuri elää oluen ystävien innostuksesta, keskustelusta ja tietenkin myös erimielisyydestä.

Et in Arcadia ego (= Kävin siis Alkossa minäkin)

Kunpa lippulaivamyymälä uudistuisi tällä tavalla joka viikko.

En ollut huomannut, että Alko oli remontoimassa Helsingin Arkadian myymäläänsä, kunnes monopolin Twitter-virrassa tuli vastaan tiedote, että uusittu lippulaivamyymälä avattaisiin perjantaina 2. syyskuuta.

et_in_arcadia_ego

Kyykkyoluita hakemaan tulleet paimenet huomasivat hyllyjen jo tyhjentyneen.

Koska en ollut viikonloppuna kaupungissa, päätin tarkastaa uuden Arkadian nyt heti alkuviikosta. Olin bongannut jostain sellaisenkin tiedon, että tuotevalikoimaa oli kasvojenkohotuksen yhteydessä tarkoitus suurentaa. Siltä varalta, että oluthyllyjen uudet helmet katoaisivat muiden innokkaiden ostoskoreihin, piti siis suunnata paikalle pian.

Hyvältä uusi Arkadia näyttikin, ja olutvalikoimakin vaikutti entistä isommalta. Omaan makuuni kolahti eniten se, että mukana oli muutama uusi ranskalainen olut. Muistakin maista varmaan vielä löytyy ihan kiinnostavia maisteltavia, kunhan valikoimaan tutustuu paremmin.

20160905_172326

Ulkoa tutunnäköinen…

Lippulaivamyymälän olutvalikoimassa on juuri tällä hetkellä kaiken kaikkiaan noin 370 tuotetta. Määrä varmaan elää kausituotteiden ynnä muiden myötä jonkin verran. En tiedä, mikä remonttia edeltävä lukumäärä tarkalleen oli, mutta käsittääkseni valikoima on melkein tuplaantunut kolmen–neljän vuoden takaiseen verrattuna. Tästä on hyvä jatkaa.

Tein huvikseni muutaman excel-graafin Arkadian olutvalikoiman tiedoista. Ensimmäisestä näkyy, montako olutta valikoimassa on mistäkin maasta. Toisessa ovat mukana ne panimot, joista valikoimaan on päässyt kaikkein eniten oluita. Kolmatta kuviota varten oluet on järjestetty tyylin mukaisesti ja kuviossa näkyvät suosituimmat oluttyylit (ne, joita valikoimassa on eniten).

20160905_172255-att

…eteisessä uusi ilme jo näkyi.

Aineistoni N on vähän pienempi kuin Alkon ilmoittama tuotemäärä, koska en ole ottanut mukaan saman oluen eri pakkaustapoja. Oluttyylien luokittelussa en myöskään seurannut Alkon kahdeksan kategorian systeemiä, koska se ei suurpiirteisyydessään olisi antanut taulukkoon kovin kiinnostavaa informaatiota. Niinpä tähän tarkoitukseen tuli sävellettyä oma, noin 30 oluttyyliä erittelevä järjestelmä.

Kaikissa kolmessa kuviossa x-akselilla oleva luku kuvaa oluiden määrää. Ei muuta kuin maistelemaan!

maat

panimot

tyylit