Portterin noutajat Muodoslompolossa

Alkon verkkokaupasta olen tilannut oluita lähimpiin myymälöihin useammankin kerran, ja homma toimii hyvin. Ruotsin Systembolagetin verkkovalikoimaakin on tullut silloin tällöin selattua. Oluiden määrän suhde kokonaistuotemäärään on länsinaapurissa edelleen parempi (Systemet: 4319/23597, Alko: 1187/11604), vaikka sitä varmasti selittää osin Ruotsin prosenttipolitiikka, jossa yli 3,5 % olutta ei yhäkään saa myydä viinamonopolin ulkopuolella. Silti niissä vahvemmissakin valikoima on vähän eri lailla painottunut kuin Alkossa, mikä tekee Systembolagetista kiinnostavan ostospaikan.

En ollut tätä ennen tilannut Systembolagetista mitään, kun ei ole ollut viime vuosina sellaisia Ruotsin-reissuja, joilla tilatut tuotteet olisi jotenkin helposti saanut haltuunsa. Viime kuussa kuitenkin keksin tällaisen kuvion, kun suunnitteilla oli matka Lappiin kuun vaihteessa. Muoniosta olisi helppo pistäytyä rajan toisella puolella 70 asukkaan Muodoslompolon kylässä, jonka kyläkauppa Susanns Lanthandel on monien muiden rooliensa ohella alkoholimonopolin noutopiste.

Kotimaa kun taakse jäi…

Kohde havaittu…

Portteripirssi puodin pihassa.

Osoite on oikea.

Oikeastaan alkuperäiseen ajatukseeni kuului sen selvittäminen, voisiko Fuller’s Vintage Ale 2022 -vuosikertaolutta saada hankittua Systembolagetista tätä kautta. Kyseistä olutta nimittäin on Ruotsin monopolin valikoimassa, vaikka Alkoon sitä ei nyt jouluksi saatu – ensimmäistä kertaa vuosiin. Lontoolaisen (japanilaisomistukseen päätyneen) panimon jokavuotinen uutuus on ollut pitkään yksi suosikkioluitani, ja tuonnin tyrehtyminen Suomeen harmitti.

Vaikka kävikin ilmi, että Vintage Ale oli ns. ”pitemmän toimitusajan tuote”, eli se olisi pitänyt tilata aiemmin ehtiäkseen Muodoslompoloon maanantaiksi, tilasin kuitenkin Systembolagetin nettikaupasta joukon pohjoismaisia ja brittiläisiä porttereita, joita en ole Suomen kaupoissa ja Alkossa nähnyt. Ajattelin, että kokeilu on joka tapauksessa kiinnostava, vaikka havittelemani Fuller’s-olut nyt jäikin saamatta.

Saalis kollissa ja unboxing Suomen puolella.

Hakumatka sujui hyvin, ja miksei olisi sujunut, kun Lapin länsiraja on erinäisten koronasulkujen jälkeen ollut jo pitemmän aikaa normaalisti auki. Muodoslompolo on tosiaan asutuskeskukseksi aika vaatimaton, mutta osa seudun taloista on vanhemman ja idyllisemmän näköisiä kuin rajan itäpuolella – ehkä siksikin, etteivät Lapin sodan liekit aikanaan ulottuneet tänne asti. Susanns Lanthandel on kylän kokoon nähden hyvin varusteltu pikkukauppa, josta löytyy pakettipostin ja muiden palvelujen lisäksi muun muassa vääjäämätön nuuskakaappi. Aina on mielenkiintoista käydä ulkomailla ostoksilla, ovathan valikoimat kuitenkin aivan toiset niin ruokapuolella kuin monopolin alaisissa juomissa.   

Palataan joskus lähiviikkoina siihen, miltä Systembolagetista tilatut portterit maistuivat.

Advertisement

Alkon jouluoluet 2022 (#5): Luostarin Talvipolku

Mitä tapahtui Munkintielle? Fiskarsin tummahko luostarihenkinen olut näyttää olevan hyvää vauhtia painumassa unholaan. Helsingissä sitä oli muistaakseni syksyllä vielä jossain baarissakin tarjolla, onkohan nyt enää ruukkikylän omissa ravintoloissakaan? Alkosta ja panimon verkkosivuilta olut on kadonnut – tosin korvautuakseen hyvin samantapaisella kausituotteella nimeltä Luostarin Talvipolku (6,7 %). Viimeksi mainittu on jo ainakin toista vuotta monopolin jouluolutkattauksessa.

Tänä jouluna testasin tämän oluen, joka viime vuonna jäi minulta väliin. Hyvässä tuoksussa on paahtunutta sokeria ja karamellimäistä mallasta, ehkä hiukan appelsiinimaista hedelmää. Maku on aika suoraviivainen ja koostuu pääasiassa kahdesta elementistä: suklainen, mutta myös ruisleipää muistuttava mallas ja sitruuna- tai appelsiiniliköörin tyyppinen hedelmä. Mitään vaikeampaa belgialaista hiivaisuutta tai mausteisuutta ei paljonkaan ole. Jälkimaussa on vähän humalan katkeroa, jonka kyljessä kenties pientä brandymäistä poltetta, alkoholiakin. Kaikki häilyy vähän brittiläisen tumman oluen ja belgialaisten luostarijuttujen välimaastossa. 

Fiskarsin (alun perin Rekolan) Panimo rakenteli muutama vuosi sitten valikoimansa vahvempaa päätyä belgialaistyylisten luostarioluiden varaan – oli Munkintie ja Paavin Polku. Nyt villihiiva- ja viinivaikutteinen funky-sarja tuntuu olevan etualalla, ja perinteisemmät dubbel– tai tripel-viritykset pelkistyvät oikeastaan ainakin panimon viestinnässä tähän kausituotteeseen Luostarin Talvipolkuun. Tietysti näkisin mielelläni yhden tällaisen perustason tumman alen ympärivuotisena – vaikka vähän vahvempanakin versiona – rakentamassa siltaa ruukkitoiminnan belgialaiseen historiaan, ja siinä ei välttämättä erikoisbakteereita tai viinirypäleitä tarvittaisi.    

Kuten siis olen varmaan ennenkin maininnut, entisen Pohjan pitäjän ruukeilla kuten raudanjalostuksessa muuallakin Ruotsin valtakunnassa toimi alkuaikoina lukuisia vallonitaustaisia ammattilaisia – nykyisen  Belgian alueelta tulleita. Niinpä Fiskars voisi pitää vakiovalikoimassaan tällaisen tumman belgialais-brittiläisen oluen ja nimetä sen vaikka Ruukkiolueksi. Tarinallinen yhteys Fiskarsin omaan historiaan olisi vahvempi kuin munkkiluostareihin, varsinkin kun olut ei edes ole niin ilmiselvä dubbel.

Nimittäin: olipa Talvipolku sama tai eri olut kuin Munkintie, se on hioutunut jo varsin hyväksi tummaksi olueksi, jolle toivoisi jatkuvaa saatavuutta ja tehokasta jakeluverkkoa, ei vähiten Alkon kautta kun Suomessa kerran ollaan. Käytännössä kuitenkin sitä luultavasti nähdään seuraavan kerran vasta ensi jouluna, toivottavasti ainakin silloin. (Kuva: Alko.)

Alkon jouluoluet 2022 (#4): Leffe de Noël

Usein ”Lefa” pelastaa, kun jossain baarissa tai ravintolassa on heikonlainen olutlista. Parin luokattoman peruslagerin jatkona on monissa paikoissa ympäri Eurooppaa ainakin jompikumpi perus-Leffe, joko Blonde tai Brune. Varsinkin Brune eli tumma Leffe on ollut takavuosina kohtalaisen laadukaskin tuote ottaen huomioon, että sitä tekee maailman suurin panimoyhtiö AB-InBev vailla mitään ihmeempiä paineita tehdä siitä hyvää.

Leffejenkin laatu on varmasti niiden 70-vuotisen historian aikana vaihdellut. Välillä valmistajat ovat osoittaneet niille enemmän rakkautta, toisinaan ne ovat saaneet olla vetämässä miljardien frangien brändivankkureita halpatekoisena korianteriliemenä. Alun perin erään belgialaisen luostarin nimikko-olueksi syntynyt Leffe on aikojen saatossa hioutunut hyvin yleisluontoiseksi ”erikoisolueksi”, joka yhdistyy ehkä munkkimeiningin sijaan nykyisin enemmän lentokenttien tai hotellien baareihin.

Leffen jouluolut, Leffe de Noël, voisi olla joidenkin ulkoisten tunnusmerkkiensä puolesta tavallista Leffe Brunea eri etiketillä. Mutta se ei ole. Alkoholiprosenteissa on minimaalinen ero, Noël on 6,6 % ja Brune 6,5. Kantavierteissä ero on kuitenkin selvempi (Alkon mittauksessa Noël 16,3° ja Brune 15,4°). Tältä pohjalta Noël voisi olla paljon täyteläisempi olut, mutta aistinvaraisesti eroa on sittenkin aika vähän. Väri on sama keskiruskea, punertava. Maut ovat samasta puusta nekin, paahtunutta sokeria tai siirappia, suklaista maustekakkua ja muuta tyypillisen belgialaista. Tuoksu on molemmissa melko neutraali.

Jos olisin Leffe, tekisin tästä jouluoluesta selvemmin perustuotteista erottuvaa. Belgiassahan 8–9-prosenttiset tai sitä vahvemmatkin jouluoluet eivät ole mitään harvinaisuuksia ja ne maistuvat joululta. En ymmärrä, miksi Leffe Radieuse tai vaikka Leffe Tripel – sinänsä arkinen perus-tripel mutta luultavasti Leffe-katraan paras tuote – olisivat kausiolutta selkeästi vahvempia. Juhla-ajan oluiden odottaisi olevan Belgiassa valikoiman kärkeä sekä voimakkuudeltaan että yleiseltä laatutasoltaan. (Kuva: Alko.)

Alkon jouluoluet 2022 (#3): A. Le Coq Jõuluporter

Etelänaapurin klassikkopanimolle on siunaantunut jo ainakin neljä vahvanpuoleista portteri- tai stout-tuotetta. Se olisi sinänsä suurelle teollisuuspanimolle omituisenkin paljon, mutta A. Le Coqin historian huomioiden valikoimassa on vinha peränsä. Onhan Le Coq – neuvostoaikaan pelkkä Tartu Õlletehas – varmasti aina tehnyt pääasiassa muuta kuin portteria, mutta sen juuret kuitenkin johtavat Itämeren kuuluisaan portterikauppaan suoremmin kuin muiden pohjoiseurooppalaisten panimoiden. Kirjoitin tämän vuoden alussa tarttolaisten portterikavalkadista.

A. Le Coqin perus-Porter on ollut Alkon valikoimassa jo pitkään, mutta Jõuluporteria ei ole näkynyt kausivalikoimassa – ei ainakaan hyvin moneen vuoteen. Ensin mainittu on tumma lager, jossa on vain vähän portteriin viittaavia syvällisempiä mallasmakuja. Nyt Alkon jouluvalikoimaan saadussa Jõuluporterissa on enemmän ryhtiä ja pimeän vuodenajan juhliin sopivaa tummaa lämpöä. Tuoksu tuo mieleen lakritsikastikkeen, maussa jatkuu vähän lakua tai salmiakkijauhetta muistuttava tumma karamellisuus.

Oikeasti myös mallasta tai ekstraktia on tässä oluessa selvästi enemmän kuin normaalissa Porterissa. Kantavierrevahvuus on jouluportterissa 17,5°P ja tavallisessa vain 15,3°P, vaikka alkoholiprosentti on molemmissa 6,5 %. Humala on molemmissa vähäisessä roolissa, tosin jouluversiossa sen katkeruutta on laskennallisesti vähän enemmän (EBU 19 ja EBU 15). Kaikesta tästä seuraa, että Jõuluporter on portterimaisempi ja onnistuneempi olut kuin Porter, ja ylipäätään järkevämpi ostos. Se muistuttaa enemmän uudehkoa Imperial Extra Double Stoutia kuin perusportteria, joista jälkimmäinen onkin hämmästyttävän pliisu lajityyppiinsä. En nyt Jõuluporteriakaan kaikkien maailman portterien ja stoutien kärkikastiin nostaisi, mutta kiva pieni jouluolut tässä kai on kuitenkin käsillä.

Alkon jouluoluet 2022 (#2): Ridgeway Very Bad Elf (Special Reserve Ale)

Kaikki tuntevat Ridgewayn panimon jouluolutsarjan. Tonttujen tuhmuusasteita on nähty vuosien varrella ainakin Bad, Very Bad, Seriously Bad, Criminally Bad ja Insanely Bad. Kukin adjektiivi on ainakin jossain yhteydessä oluen vahvuuteen. Tänä vuonna Alkon jouluolutvalikoimaan on uinut Very Bad Elf -niminen strong ale, jota panimo etiketissään nimittää jopa hienommin special reserve aleksi. Ilmeisesti melko perinteisellä – joskin 7,5 prosentin vahvuisella – brittityylillä mennään tällä kertaa.

Väri on tumman kultainen, vaahto melko runsasta ja tuoksu brittiläisen appelsiinimaltainen. Maltaat maistuvat makeina, ne eivät ole pahanmakuisia mutta hieman pahvisia kuitenkin. Ihan mukavia brittityylisiä karamellin, hunajan ja kuivattujen hedelmien makuja on mukana, mutta kokonaisuus jää amatöörimäisen kemikaaliseksi. Jossain mielessä tämä muistuttaa vähän vaaleita vahvoja belgialaisoluitakin, mutta ei erityisen hyvällä tavalla.

7,5-prosenttinen olut on tietysti vahvahko, mutta sentään vielä sellainen, josta pitäisi lasillisen jälkeen jäädä pohdinta ”ottaisinko toisen”. Yhden Very Bad Elfin jälkeen on kyllä selkeää, että eiköhän tämä ollut tässä. Alkoholi – kenties humalan kanssa yhteistyössä – jättää jälkeensä lääkemäisen kitkerän piston, joka karkottaa luotaan. Esimerkiksi joulupöytään alkaa sen jälkeen kaivata pikemminkin pehmeää, hyvin käynyttä sahtia. Ridgewayllä luulisi olevan vuosien kokemuksen jälkeen jouluoluthomma hallussa, mutta ainakin tällä kertaa tonttu-ukot hyppivät nolosti riman ali. (Kuva: Alko.)

Alkon jouluoluet 2022 (#1): Grünbacher Prinzen-Bock Weisse

Tämän vuoden jouluoluissa on tällä tietoa ainakin pari sellaista, joita en ole ennen maistanut. Voi olla, että jos valikoima jatkossa täydentyy, niitä tulee useampiakin. Ensimmäisenä testiin päätyy – jo nyt lokakuun puolessavälissä – baijerilaisen Brauerei Grünbacherin Prinzen-Bock Weisse, vahva vehnäolut. Panimon viestinnästä ei ole mielestäni mistään pääteltävissä, että tämä olisi heillä juuri joulun ajan olut, mutta se on mahdollista.

Panimo on ilmeisen perinteikäs, vuonna 1810 perustettu linnapanimo parinkymmenen kilometrin päässä Münchenin liepeiltä, toisen panimopaikkakunnan Erdingin vieressä. Kuten Erdinger-panimo, myös tämä Grünbacher on erikoistunut nimenomaan vehnäoluihin. Ei sen valikoimasta taida muita oluita juuri löytyäkään, ja sinänsä tällainen yhteen asiaan keskittyminen onkin hienoa. Nyt ei kuitenkaan päästä arvioimaan perustuotteita vaan hypätään tosiaan suoraan tuohon vahvimpaan erikoisuuteen.

Prinzen-Bock (7 %) on lasissa oranssinpunertava, ei siis vaalein mahdollinen vehnäbock jos ei tummakaan, ja tietysti samea. Nenään tuntuu tyypillistä saksalaisen vehnäoluen runsautta, mutta se vivahtaa jonkin sitruunaisen belgialaisen luostarioluen tuoksuun. Herkullinen, purukumimainen vehnämallas muodostaa maun, jossa on mukana mineraaleja ja sitruunapippuria. Jonkin verran sitä tuttua uunibanaania on jälleen sekä tuoksussa että maussa. Jälkimakuun jää vähän ummehtuneempaa hedelmäisyyttä.

Tämä vehnäbock on ihan kelvollinen avaus Alkon loppuvuoden kausiolutvalikoimaan. Se ei ole ihan Etelä-Saksan parhaita lajissaan mutta ei huonommasta päästäkään. Tälle tyylilajille toisinaan ominainen ylenpalttinen makeus vältetään, eikä muitakaan ikäviä piirteitä kuten läpitunkevaa alkoholia minusta tunnu. Kyllä tämä kannattaa monopolin hyllystä ottaa testiin, jos weizenbock-tyyli ylipäätään kiinnostaa. Ote on vähän rustiikkinen mutta osaava.

(Vuoden 2022 jouluoluita esitellään Alkon artikkelissa. Tämän postauksen kuva on Alkolta.)

Budvar Reserve ja Voll-Damm Doble Malta

Euroopan suurilta ja keskisuurilta panimoilta nähdään silloin tällöin Alkossa vahvoja lagereita. Ne eivät ole useinkaan kovin hyviä. Ehkä yksi vertailukohta on Itämeren laivoilla jo iät ja ajat myyty Carlsberg Elephant, vaikka heikompiakin esityksiä on varmasti nähty. Nyt maistossa on kaksi tämän tyyppistä olutta, joista minulla on lajiin nähden keskimääräistä korkeammat odotukset. Toinen tuote tulee Tšekin legendaarisesta panimokaupungista České Budějovicesta, toinen Barcelonasta, jolla silläkin on monien Euroopan suurkaupunkien tavoin 1800-luvulle ulottuvaa panimohistoriaa.

Tšekkiläisen Budvar Reserven (7,5 %) tuoksu on lempeän makea, ja siinä on hunajaista mallasta ja mantelia. Ohuehko suutuntuma johtaa hunajaisen makeaan makuun, joka on intensiivisen maltainen, reunoillaan manteliliköörimäistä, ruohoista ja miedon sitruksista sävyä. Ehkä mukana ei ole diasetyyliä, mutta jonkinlaista marsipaanin tai voin liukkautta maussa on. Loppuun jää vaatimaton sitruunainen, kevyesti humalakatkera kerros.

Tavallaan tämä olut tuntuu pitkän kypsytyksensä arvoiselta tšekkiläiseltä laatuoluelta, mutta kokonaisuudessa on myös vähän jotain tylppää. Tyylilaji ei ole helppo: panimon perusolut on sen verran keveä, pehmeä ja yksinkertainen, ettei sen kasvattaminen 7,5-prosenttisiin mittoihin ole varmaankaan läpihuutojuttu. Silti valtio-omisteinen Budvar on laatutekijä, ja tämäkin voisi olla esimerkiksi hanaoluena České Budějovicen entisellä lihatorilla aivan nappituote siinä missä panimon miedommat oluet parhaimmillaan. Reserve on kyllä lempeä ja tyylikäs, mutta hiukan saa pelätä alkoholin paistavan läpi.

Sitten maistoon pääsee Voll-Damm Doble Malta. Tämän katalaanioluen slogan on “Das Original Märzenbier”, mutta kun alkoholiprosentteja on 7,2 %, käytännössä mikä tahansa saksalainen panimo nimeäisi oluen jo epäröimättä bockiksi. Onko sitten varsinainen bock kyseessä, vai vaan jotenkin vahvennettu ja hiukan tummennettu versio Barcelonan suurpanimon Dammin oluista, joista Estrella on se peruslager? Voll-Damm on joka tapauksessa kullanväristä Budvar Reserveä jonkin verran tummempi ja punertavampi juoma.

Tuoksu on ainakin tässä pullossa kohtalaisen kiva, ei ehkä lupaa kuuta taivaalta mutta on miedosti pikkuleipämäinen ja sitruksinen, eri maata kuin kansainvälisissä keskioluissa. Maussakin tuntuu, että nyt mennään ilmeisesti astetta tummemmissa maltaissa sekä yli seitsemän prosentin lukemissa. Jotain pähkinän, palaneen karamellin makua on aistittavissa, samoin liuotinmaista alkoholia, mutta myös miellyttävää mallasta ja ripaus sitrushedelmää.

Kohtuullisen nopeasti ja viileänä juotuna tämä voi olla mukavan rohkaiseva vahva lager, mutta lämmetessään se päästää ilmoille ehkä turhan paljon kemikaalimaisia tuoksuja. Pullon etiketissä kerrotaan humaloinnista poikkeuksellisen tarkasti ison panimon lageriksi. Katkerohumalina on käytetty amerikkalaista Nuggetia sekä Saksan Magnumia ja Taurusta, aromihumaloinnissa jotain Hallertau-varianttia. Se, että EBU- eli katkeruuslukema on korkeampi (34) kuin edellisessä oluessa (26), ei oikeastaan juuri tunnu, ehkä johtuen tummemmista maltaista.

Aivan asiallisia oluita nämä kaksi ovat isojen peruslagerpanimoiden vahvoiksi tuotteiksi, kun verrataan vaikka Suomen suurten tekijöiden tuplapukkeihin ja orhioluihin. En sitten tiedä, miksi syysiltoihin lämmittävää ja voimakkaampaa olutta kaipaava kuluttaja ostaisi näitä laadukkaiden saksalaisten bock-oluiden sijasta, jos ei sitten vaihtelun kaipuusta. Ja onhan tuota humalan puraisua näissä vähän enemmän kuin joissain lempeimmän makuisissa bockeissa.

(Kuvat: Alko.)  

Juhlaoluiden aikaan: Zoller-Hof Export-Festbier ja Benediktiner Festbier

Syksyllä on Etelä-Saksassa juhlaoluiden aika, Festbier-Zeit. Viikon päästä käynnistyy Baijerin kansanjuhlista tunnetuin, Münchenin Oktoberfest, kahden koronavuoden aiheuttaman tauon jälkeen. Pienempiä juhlia vietetään muilla Baden-Württembergin ja Baijerin paikkakunnilla läpi syyskauden, ja toki suurimmat niistäkin ovat käytännössä kansainvälisen kokoluokan tapahtumia.

Alko ottaa vuosittain valikoimaansa muutaman Oktoberfestbier-tyylisen kausioluen. Tänä vuonna mukana ovat vanhoista tuttavuuksista Münchenin juhlillakin tarjoiltavat Löwenbräu, Paulaner, Spaten ja Hofbräu sekä vehnäolut Erdinger Oktoberfest-Weissbier. Uusia minulle ovat tämän vuoden kattauksessa sen sijaan Zoller-Hofin ja Benediktiner-panimon juhlaoluet. Ne pääsevät nyt siis maisteluun ensimmäistä kertaa.   

Zoller-Hofin panimo perustettiin vuonna 1845 Sigmaringeniin, joka oli siihen aikaan yhden Hohenzollern-suvun hallitsemista pienistä ruhtinaskunnista pääkaupunki. Hohenzollernien toinen haara toimi tietysti Preussin kuninkaina, ja heidän johdollaan Saksa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin yhdistyi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Majatalon isäntä Paul Graf perusti panimonsa Sigmaringenin kaupunginmuurien tuntumaan, ja solmi hyvät suhteet hallitsijasukuun. Panimon johdossa on edelleen Paulin jälkeläisiä.

Benediktiner Weissbier taas nivoutuu Saksan vanhoihin panimoperinteisiin sikäli, että kyseessä on Ettalin luostaripanimon ja reininmaalaisen Bitburgerin yhteisyritys. Ettalissa on toki tehty olutta keskiajalta lähtien ja Bitburgissa nykymallilla 1800-luvun alusta. Silti yhteistyössä on baijerilaista ilmeisesti vain Ettalin hiiva, sillä oluita valmistetaan Hessenin osavaltiossa Lichin kaupungissa. Ja tämä Festbier ei suinkaan ole vehnäolutta, vaikka vehnä onkin tämän 2000-lukulaisen panimoyhteistyön kantava idea. 

Millaisia juhlaoluita pöytään on siis nyt saatu? Väriltään molemmat ovat kultaisen vaaleita, Benediktiner Festbier (5,8 %) aavistuksen tummempi kuin Zoller-Hof Export Festbier (5,6 %). Tuoksuissa on aluksi hyvin vähän eroa, molemmissa pullon (Zoller-Hof) ja tölkin (Benediktiner) avatessa raikasta sitruunan reunustamaa mallasta. Myöhemmin Benediktineristä erottaa selvästi viljaisempaa, kypsemmäksi paistetun pikkuleivän tuoksua ja Zoller-Hofista vaaleampaa, saippuaisen hedelmäistä mallasta.

Eipä makumaailmoissa ei ole valtavaa eroa myöskään. Benediktinerissä on pyöreä kypsän jyvän maku, jossa on pienet hunajan ja heinän vivahteet. Zoller-Hofin viljaisuudessa on vähän kermaista marsipaania, yrttiä, kukkia ja jopa ripaus alkoholia.   

Taas tulee vilkaistua kantavierrelukemia, kun toinen olut tuntuu jonkin verran ohuemmalta kuin toinen. Näin asia onkin: Zoller-Hofilla on hoidettu 5,6-prosenttinen olut 12,3° kantavierteestä, kun taas Benediktiner-juhlaoluen vastaavat tiedot ovat 5,8 % ja peräti 13,5°. Makuja on tietysti moneen lähtöön, mutta itse yhdistäisin jälkimmäisen kaavan luontevammin eteläsaksalaisten syysjuhlien oluisiin. Runsas ja pehmeä olemus sopii niihin.

Muutoin kyllä myös Zoller-Hofin olut on juhlaoluen muotilla tehty. Ei se ole vaaleaksi export-olueksi ylipäätään hassumpi, vaikka jokin kitkerä piirre siinä vetää makua vähän ruttuun. Tämä tuskin on humalaa, koska EBU-lukemissa on vain parin piirun ero (Zoller-Hof 22 ja Benediktiner 20). Tyypillistä saksalaista ”lähes neljän tähden” suorittamista kai molemmat edustavat. Veisikö benediktiinien Festbier tällä kertaa voiton? Ei senkään maltaisuus täysin hienostunutta ole, ei Saksan terävintä kärkeä. Ihan hyviä lisiä Alkon syyskausivalikoimaan kummatkin silti ovat.

Alkon ikäinen olut

Tänään 90 vuotta sitten avattiin Oy Alkoholiliike Ab:n ensimmäiset myymälät. Kieltolain jälkeen ensimmäinen hetki, jolloin ykkösvahvuisia juomia vahvempia alkoholituotteita oli jälleen laillisesti saatavilla, koitti 5.4.1932 klo 10 – eli tuo kaikkien tuntema lähtölaskentakoodi 5-4-3-2-1-0.

Olutta oli ensimmäisen hinnaston mukaan saatavana vain II-vahvuisena. Panimoita tai merkkejä ei eritelty valtakunnallisessa Alko-katalogissa. Varsinkin myöhemmässä aluejärjestelmässä olutta tuotti kullekin paikkakunnalle Alkon siihen määräämä lähiseudun panimo. Valikoiman kannalta tällainen ”markkinointi” oli vähän samaa kuin vaikkapa tomaateilla vielä joskus vuosituhannen vaihteessa – kaupassa oli vain yhdennäköisiä ja aina samanlaisia, eikä lajikkeilla tai käyttötarkoituksilla tai muodoilla tai väreillä koettu olevan merkitystä. Se on myönnettävä, että jo syksyllä 1932 tuli Alkoihin myös III-luokan olutta, jonka enimmäisvahvuus oli nykyisten ikäluokkien tuntemaa keskiolutta korkeammalla, 4,5 painoprosentissa. Ja tulihan myöhemmin mustia porttereita ja joskus muutakin perustavaran rinnalle.

Konjakkeja oli Alkon ensimmäisessä hinnastossa kaksi aukeamaa. Enemmän erilaisia kuin puna- ja valkoviinejä yhteensä. Kun Suomi on konjakin juonnin suurvalta, tämä ei ole ehkä täysin yllättävää, mutta kaukana tietysti nykyisten tuotevalikoimien jakaumista.

Alkon syntymäpäivää juhlistaakseni kävin ostamassa varastoon olutta, joka myös on 90-vuotias. Ei siis niin että kyseiset pullot olisivat maanneet 90 vuotta missään kellarissa, vaan että tätä olutta on ollut saatavissa vuodesta 1932 alkaen (Suomesta ja Alkosta tosin vasta viime vuosikymmeninä). Kyseessä on belgialainen luostariolut Orval, jonka ensimmäiset erät pantiin trappistimunkkien pyörittämässä panimossa syksyllä 1931 ja toimitettiin asiakkaille seuraavan vuoden puolella.

Ostin neljä Orval-pulloa, merkitkööt ne vaikka niitä neljää vuosikymmentä, joilla tähän mennessä olen Alkon myymälöitä käyttänyt. Kun ensimmäisen kerran kävin liikkeessä 1990-luvulla täysi-ikäisenä, oltiin jo hyvin pitkälti siirrytty palvelutiskeille jonottamisesta itsepalvelumyymälöihin. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista muutakin, esimerkiksi juuri olutvalikoimat ovat kehittyneet aika huikeasti. Ei sillä etteikö tuota valikoimaa voisi aina enemmänkin olla.

Kippis tutulle monopolille, joka on monessa mielessä palvellut kansalaista hyvin, näiden erikoisempienkin oluiden hankinnassa. En silti toivota Alkolle samaa kuin usein joillekin panimoille – eli onnea myös seuraaville 90 vuodelle. Pidänhän mahdollisena, ettei monopolimuotoinen ratkaisu ole kuitenkaan ikuinen.

(Alkon ensimmäinen hinnasto vuodelta 1932 löytyy yrityksen omalta 90-vuotisjuhlasivulta, jossa on myös muuta tietoa alkoholiliikkeidemme historiasta.)

Novopacký Valdštejn, Primator Exkluziv ja tšekkiläinen dilemma

Paikallinen Alkomme oli nostanut “pientuottajan taidonnäyte” -lätkällä hyllystä esiin Pivovar Nová Pakan vaalean oluen. Panimon tuotteet – varsinkin tämä Valdštejn ja tumma vahva lager Podkrkonošský Speciál – ovat olleet useita vuosia monopolin valikoimissa ilman, että kukaan on niistä paljon melua pitänyt. Ylipäätään vahvemmista tšekkioluista ei puhuta juuri koskaan missään, vaikka ne ovat omassa maassaan osa vanhaa vakiokalustoa melkein siinä missä bockit Saksassa. Pientuottajiltahan ne tosiaan usein tulevat, ei siinä mitään, mukava nosto.

Eräs tšekkiläinen dilemma on se, ettei kansainvälisellä olutyhteisöllä ei ole hyviä termejä maan oluttyyleille. Pilsneriksi kutsutaan ulkomailla sitä, mitä tšekit sanovat světlý ležákiksi (jos se on noin 4,5–5-prosenttista “varasto-olutta”) tai světlé výčepní pivoksi (jos se on miedompaa “hanaolutta”). Käytännössä tšekit kutsuvat yksittäisiä oluita kai useimmin niiden Plato-vahvuuden mukaan sellaisilla nimillä kuten 11° (jedenáctka) tai 12° (dvanáctka). Joskus puhutaan värin mukaan esimerkiksi tummasta (tmavý) tai punaisesta (granát).

Isoin aukko sanastossa on yli 13° Plato-asteen oluissa, joille tšekkiläinen – laissa määriteltyyn vahvuuteen perustuva – nimitys on speciál. Muun maalaiset heittelevät näitä satunnaisesti milloin mihinkin laariin, esimerkiksi Valdštejn on Ratebeerin mukaan vaalea bock. Kyllä se teknisillä mittareilla bockin rajoihin jotenkin sopii, mutta maku on minusta väärä. Tumma Podkrkonošský Speciál toisaalta ei sovi tummaksi bockiksi liian korkean katkeruutensa takia, ja se onkin Ratebeerissa kohtuullisen järjettömässä imperial pils -tyylissä. (Imperial pils on muutenkin mikkihiirityyli.) Primatorin 16° vahvuinen Exkluziv on myös liian katkera vaaleaksi bockiksi.

Valdštejn on makea, vahva olut (7 %), väriltään kullan ja toffeen välimaastosta. Tuoksu on viljainen, vaniljainen ja ruohoinen. Maussa on hunajaisen maltaan alla mantelilikööriä, korvapuustien voita, vaniljaa ja kanelia, ja eurooppalaisen perinnepanimon lageriksi aika vahvasti humalaa. Suutuntuma on hiukan öljyinen. Katkeruutta on Alkon mukaan EBU-asteikolla jopa 31, ja se tuntuu lääkemäisen tylppänä makuna, ei raikkaana tai hedelmäisenä. Kuten Podkrkonošský Speciálissa, myös tässä humala ja makeus pitävät olutta sellaisessa niskalenkissä, jota en oikein muista saksalaisissa oluissa maistaneeni.

Evan Rail antoi 15 vuoden takaisessa Good Beer Guide to Prague and the Czech Republic -kirjassaan Valdštejnille kolme tähteä viidestä, ja jotain sen suuntaista sille voisi yhäkin antaa. Olut on jollain tavalla omaperäinen ja luonteikas, mutta voimakkaiden makujen liitto ei täysin miellytä vaan jopa vähän ärsyttää. Alkon myynnissä olevista vahvoista tšekkilagereista Bohemia Prezident on selvästi harmittomin, makean bockmainen ilman suurempaa katkeruutta tai viinaisuutta. Sen sijaan Primator Exkluziv, jossa tilavuusprosentteja on jopa 7,5 %, on jälleen Valdštejniakin vahvemmin humaloitu (40 EBU), selkeämmän hedelmäinen, jopa vähän sitruksinen maultaan. Sille Rail antoi neljä tähteä – aika runsaasti, mutta ehkäpä se onkin helpommin sulatettava olut kuin Valdštejn.

Tuntuu, että nämä vahvemmat tšekit siis ansaitsisivat jonkin oman nimityksensä, niissä on jotenkin erityinen tunnelmansa. Eivät ne aivan lempioluitani ole mutta ansaitsisivat ehkä enemmän huomiota legendaarisen olutmaan tuotteina. Evan Railin mukaan tšekkipanimot joskus kyllä kutsuvat niitä pukkia tarkoittavalla sanalla kozlík – tätähän tarkoittaa myös Velké Popovicen panimon Kozel, vaikka se nyt ei ainakaan nykymittarilla bock ole. Itse en ole nähnyt tätä sanaa muissa panimoissa Tšekissä käytössä, kun taas Puolassa vastaava sana koźlak on hyvin yleinen varsinkin tumman bockin tyyppisillä lagereilla.