Koff Stallion – pullisteleva ruuna

Aina välillä panimoilta tulee uutuuksia, joista on hieman vaikeaa keksiä, miten juuri tähän lopputulokseen on tuotekehittelyssä päädytty – tai miksi juuri nyt. Tällainen on Sinebrychoffin uutuusolut Stallion: 7,2-prosenttinen viinalager linjakkaassa mustassa tölkissään, johon on kullattu panimon heraldinen tuplahevosenpää. Panimon määritelmän mukaan se on bockolut, jossa ei ole unohdettu “Koffille tyypillistä raikkaan lagerin makua”, mutta jossa myös “alkoholin makeus ja lämmittävyys tulee esiin”.

Toisaalta juuri nyt vahva lager vetää ilmeisen hyvin, liekö koronan ansiota tai syytä. Näin ainakin viisaammat olutfoorumilla kertoivat: Alkon myynnin kehityksessä tällä olutryhmällä oli viime vuonna kova prosentuaalinen kasvu, joka suomalaisten ostoprofiilin huomioiden on absoluuttisissa litroissa sitäkin huikeampi. Onko vahvoilla lagereilla ollut jo valmiiksi laaja vakiystäväkunta kapakoissa, ja ainakin osa heistä juo taikajuomansa nyt epidemiaoloissa mieluummin kotona? Jos näin on, tähän rakoon Koffin uutuus varmasti kolahtaa.

Kun tuote tuli vuoden alussa Alkon valikoimaan, huomasin sen olevan ensimmäisenä tarjolla kuudessa Helsingin liikkeessä, joista viisi sijaitsi idän lähiöissä kuten Mellunmäessä ja Jakomäessä. Jos jakelu ei olisi sittemmin laventunut, olisin jo saattanut epäillä monopolia aika kyynisestä asiakasprofiloinnista.

Nyt sitten Stallion kävi maistelussa myös Olutkoiran kotibaarissa. Esimerkiksi saman yhtiön toiseen viinapukkiin Karhu 8,0:aan verrattuna Stallionilla on korkeammat katkerotasot (IBU 32 vs. 21), eikä sen resepti sisällä värisokeria tai tummempia maltaita. Täysmaltaisuuden sijaan mukana on tosin “ohraa”. Stallionin mallas on pelkkää pilsneriä ja humala täyttä Saazia, missä ei ole sinänsä mitään ongelmaa.

Tuoksussa on viljaista mallasta, jonka takaa ehkä pieni viinan häivähdys kurkistaa. Maussa on normaalin “koffmaisen” kevyen maltaan ohella mantelimaista makeutta, liuotinta, vivahdus sitruksenkirpeyttä ja äkkiä katoava ruohoinen humalointi, ehkä hieman pahvia ja hedelmää, mutta ei pahoja kasviksia. Pitkälti – vaikka ei kokonaan – kyseessä on jälleen yksi vahvempi versio kotimaisesta peruskaljasta, ja oletettuna ostajakuntana varmaan ne, jotka haluavat tölkkiä auki päräyttäessä tuntea tutun Koffin tuoksun nenässään.

Orhi on pukin ja härän ohella niitä maskuliinisia eläimiä, joiden voiman ja energian panimot ovat perinteisesti mielellään liittäneet vahvoihin oluihinsa ympäri Eurooppaa. Olisikohan aika siirtyä testosteronin katkuisesta kuvastosta 2000-luvulle? Koffin hevoslogon liitän ainakin itse Hietalahden sympaattisiin panimohevosiin, jotka jyllanninhevosina ovat kylmäverisiä työhevosia siinä kuin suomenhevosetkin. Niiden imagoon sopisi paremmin kaikkien saksalaisten taiteen sääntöjen mukaan tehty, rauhassa kylmäkypsytelty täysmallasbock. Tämä Stallion on imagonsa puolesta lämminverinen, nopeasti ohi suhahtava pullistelija – tosiasiassa kuitenkin siitä ruunattu melko hajuton ja mauton vetelys.

Alkon ulkomaiset lager-uutuudet 1986 -sokkotesti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 20. luukku.

Kalenterin ei ollut tarkoitus olla pelkkää kuivakkaa historiankirjoitusta, vaan välillä ajattelin upottaa kädet saveen, ja tänään on sen vuoro. Matkustetaan aikakoneella 80-luvun puoleenväliin, jolloin Alkoon alettiin hankkia hieman aikaisempaa laajempaa ulkomaisten oluiden valikoimaa. Carlsbergin ja Tuborgin lagereita oli ollut hyllyssä jo tätä ennen, ja nyt sitten tuotettiin enemmän tai vähemmän samantyylistä tavaraa myös muualta.

Ensimmäinen tuontiuutuuksien satsi vuonna 1986 koostui seuraavista: Beck’s Länsi-Saksasta, Pilsner Urquell Tšekkoslovakiasta, Heineken Alankomaista ja Kronenbourg 1664 Ranskasta. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista asettua 80-luvun suomalaisen Alko-asiakkaan asemaan ja maistella nämä ulkkarioluet läpi – ehkä jonkin kotimaisen lagerin rinnalla. Tällä hetkellä Kronenbourgia ei ollut täältä Helsingistä saatavana, joten otin sitä tuuraamaan kaksi lageria, jotka oikeastaan tulivat Alkon myyntiin vasta vuonna 1989: Jever Pilsin ja (amerikkalaisen) Budweiserin.

Kotimaista olutta edusti tällä kertaa Karhun kolmonen. Sen valitsin vertailukohdaksi melko satunnaisesti – en jaksanut miettiä, mikä merkki tai veroluokka olisi ollut 35 vuotta sitten keskiverron kotimaisen oluenjuojan todennäköisin valinta.

Siispä oluet maistelulaseihin, joiden pohjissa maalarinteipillä nimikoodit BE, BU, HE, JE, KA, PU. Sitten lasit sekaisin niin, ettei kumpikaan maistajista tiedä, mitä lageria on missäkin lasissa. (Itse vielä kikkailin niin, etten nähnyt maistettavan oluen väriä, koska oletin ainakin parin lagerin setissä olevan muita tummempia. Toinen testihenkilö näki myös oluiden värit maistaessaan.)

Tehtävänä oli tunnistaa kotimainen sekä erottaa mahdollisimman monta ulkomaista toisistaan, ja laittaa oluet lisäksi oman maun mukaan keskinäiseen parhausjärjestykseen. Tunnistaminen osoittautui useimpien oluiden kohdalla melko helpoksi, kuten olin odottanut, ja parin kolmen kanssa oli (jälleen odotetusti) enemmän vaikeuksia.

Itse nimesin oikein neljä: Jeverin, Urquellin, Karhun ja Budweiserin. Toinen testihenkilö tunnisti kolme viimeksi mainittua. Heineken ja Beck’s menivät minulta sekaisin.

Budweiser oli kevyin ja mitättömin, kuten voi odottaa – pelkän maun perusteella reseptissä voisi ajatella olevan vaikka mitä siirappia, mutta ilmeisesti höyhenenkeveään makeuteen vaikuttaa riisi. Heineken ja Beck’s olivat myös yllättävän makeita ja ohuita. Niiltä olisin odottanut edes vähän enemmän maltaan ja humalan makuja. Karhukin oli edellisten tavoin näitä lähes humaloimattomia lagereita, mutta siinä oli väriin sopien vähän enemmän hedelmäistä mallasta.

Jeverissä humalaa sitten jo oli, kuten olettaa sopii. Makeampien tapausten jälkeen se tuntui aluksi vähän pahviselta ja tunkkaiselta, mutta kyllähän tämä pilsneri makujensa puolesta on kestänyt paremmin aikaa kuin toinen pohjoissaksalainen, Beck’s.

Urquell oli minulla satunnaistetun maistelujärjestyksen ensimmäinen, ja aivan ensimmäisellä siemauksella en ollut varma, oliko lasissa tšekkiklassikko vai ei. Se oli kuitenkin vahvin veikkaukseni jo ennen kuin maistoin muita viittä. Asetimme molemmet Urquellin ykköseksi henkilökohtaisilla suosikkilistoillamme, Jeverin kakkoseksi ja Budweiserin kuutoseksi. Muut menivät sekalaisessa järjestyksessä siihen väliin, lopulta aika tasavahvoina tai -heikkoina.

 

Guinness (jälki)kävi täällä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 13. luukku.

Guinness on Guinness. Olut ei esittelyjä kaipaa, se on iso musta irlantilainen monoliitti ja tärkeimpiä kappaleita Euroopan modernia panimohistoriaa. Se ei ole irish stout, vaan irish stout on se.

Vaikka sen olemus tuntuu jotenkin ikuiselta, niin panimon puheet, että pullo-Guinnessin resepti olisi sama kuin Arthur Guinnessin firmassa 1700-luvulla, ovat enemmän tai vähemmän puppua. Raaka-aineiden määrät (ja oluen vahvuus) sekä aineet itsekin, vähintään humalalajikkeet, ovat takuulla aika erilaiset.

En ollut tullut ajatelleeksi, että Suomessakin on ehtinyt olla vähittäismyynnissä ainakin kahta jokseenkin erilaista normivahvuista Guinnessia. (Myös niitä vahvempi, 8-prosenttinen Special Export Stout taisi pyörähtää Alkossa takavuosina.) Nykyäänhän tölkki on se kotona juotava Guinness ja baareissa sitten hanatuote. Kun olut tuli ensimmäisen kerran Suomen-myyntiin juhannuksen 1989 tienoilla, kyseessä oli 11,7° kantavierrevahvuinen Guinness Export Stout pullossa. Hesarin Humulus Lupulus -kolumnistin (20.7.1989) mukaan:

…hieno, pullossa jälkikäynyt olut. Se on hieman jyrkemmän makuinen kuin tynnyriversio, mutta huomattavasti täyteläisempi.

Roger Protz kertoo pullossa jälkikäyvän Guinnessin valmistuksesta tarkemmin Camran vuoden 1990 Good Beer Guiden artikkelissaan:

Humaloitua vierrettä ei pumpata kokonaisuudessaan käymisastiaan. Pieni määrä siirretään erilliseen astiaan (gyle ton), jossa siihen sekoitetaan hiivaa mutta seos jäähdytetään käymisen estämiseksi. Pääosa vierteestä käytetään stoutiksi ja siitä lingotaan hiivajäämät pois. Tämä sekoitetaan muihin panoeriin, jotta saavutetaan konsistentti maku. Ennen kuin tämä raaka, “vihreä” stout lähtee panimolta, siihen lisätään hiivapitoinen vierteen osa sekä pieni määrä jälkikäymissokeria. Kun olut lasketaan tankeista pulloihin alueellisissa pullottamoissa, sen lämpötila alkaa nousta ja hiiva käyttää jäljellä olevia sokereita pulloissa alkoholiksi.

Guinness ei siis pullottanut olutta panimoillaan Dublinissa ja Lontoossa, vaan se lähti ainakin pääsääntöisesti jakelusta vastaaviin panimoihin tankeissa. Nämä panimot kuljettivat oluen sitten esimerkiksi pubeihin niin, että se oli ollut vasta vähemmän aikaa pulloissa ja oli Guinnessin mielestä optimikunnossa. Protz kuvailee makua upean hedelmäiseksi ja katkeranmakeaksi. Reseptiin kuului pale-maltaan lisäksi maissihiutaleita sekä paahdettua mallastamatonta ohraa, josta olut sai sekä väriä että keksimäistä tumman suklaan makua.

Protz puhuu amerikkalaisista humalalajikkeista mutta ei nimeä niitä. Hesarin olutkolumnisti tietää kertoa vuonna 1989, että lajikkeet ovat Yakima ja jokin australialainen humala bitteröinnissä ja Goldings, Fuggle ja Hallertau aromihumalina. Jostain muistan lukeneeni, että nykyään humalat ovat tuosta muuttuneet.

Kaikki hauska päättyy ainakaan. Guinness luopui bottle-conditioningista Martyn Cornellin mukaan vuonna 2000 Dublinin panimon osalta, ja jo vuonna 1994 Britanniassa. Jos jollakulla on omakohtaisia muistoja Guinnessin alkuvaiheista Suomessa, niitä saa tuttuun tapaan jakaa kommenteissa. Käymään vain tänne tullaan eikä olemaan, laulettiin aikoinaan Junnu Vainion sanoin – Guinnessin tapauksessa siis jälkikäymään.

(Lähteet: Helsingin Sanomat, Good Beer Guide 1990, Zythophile.co.uk. Kuva: Flickr.com, Jamie Beverly, CC BY-SA 2.0.)

Jouluolut #9: Delirium Christmas/Noël

Tämä belgialainen taitaa olla tällä kertaa viimeinen Alkon joulunajan oluista, joita tähän postausten “sarjaan” aion maistaa. Ei näitä ollut näinkään monta tarkoitus alun perin käydä läpi, mutta tarjontaa on ollut ehkä näppituntumalta joitakin viime vuosia enemmän, ja monet jouluoluet osuvat hyvinkin omaan makuuni. Välillä mausteita tai vahvuutta on niissä liikaa, mutta toisaalta kausioluissa pääsee esiin hienoja mallas- ja hiivavetoisia sävyjä, jotka nykyajan humalakeskeisyydessä voivat jäädä varjoon.

Jouluoluet ovat yleensä tummia, harvemmin vaaleita, ja kohtalaisen harvoin myöskään siltä väliltä. Kuten Karmeliten Kloster Doppelbock, tämä Huyghen panimon joulu-Delirium osuu kuitenkin paletin keskivaiheille kuparinpunaisten värisävyjen joukkoon. Ympärivuotinen perustuote Delirium Tremens on vaalea, mutta sillähän on muutama nuorempi, erinäköinen sisarus: tumma Delirium Nocturnum, vaaleahko humalavetoinen Delirium Argentum ja marjavetoinen Delirium Red ainakin.

Delirium Christmas – tai ranskaksi Noël – on peräti 10 % vahvuinen ja sen piirteet ovat melko tyypillisiä belgialaisen ohraviinin (vrt. Bush Beer) piirteitä. Humala on taka-alalla; sen sijaan jyllää mausteinen belgialaishiiva (ja kenties jokin mauste, vaikka sitä ei etiketissä myönnetä) rinnallaan makea mallas, ja näiden ansiosta oluessa on joulun rusinaisia makuja sekä Välimeren hedelmiä kuten persikoita ja sitruksia, sekä tummaa sokeria ja sherryä. Tyylikkäät elementit tulevat huyghemäiseen tyyliin hiukan kasassa ja sikinsokin pikemmin kuin harmonisena sinfoniana, mutta kyllähän tämä olut puolustaa paikkaansa joulupöydässä jos tyylilaji miellyttää. Vähän alkoholin kuumuuttakin on maussa mukana, ja muutenkin tämän terä varmasti riittää leikkaamaan rasvaisten ja täyteläisten jouluruokien läpi toivotulla tavalla.

Jouluoluet #7 ja #8: Ridgeway Bad Elf Winter’s IPA ja BrewDog Hoppy Xmas

Ridgewayn oluita uiskenteli yhteen aikaan Alkon valikoimiin nykyistä tiheämmin, ja varsinkin joulukausina muistan maistaneeni yhtä jos toista pahaa tonttua tai todella pahaa tonttua. Muitakin panimon tuotteita on tullut vuosien varrella testattua. Tonttuoluista moni on ollut strong ale- tai barley wine -osastoa, ja tämänvuotinen inkarnaatio kantaa titteliä Winter’s IPA.

Enpähän tiedä, onko kyse eri reseptistä kuin siinä Bad Elfissä, jota kutsutaan Winter Aleksi vaan ei Winter’s IPAksi. Prosentit ovat joka tapauksessa 6,0 %. Panimon omien verkkosivujen kausiolutvalikoima tuntee vain ensin mainitun, ja siihen on liitetty myös sanat dry hop. Tyylinä on English strong ale. Muiden lähteiden mukaan ekstrahumalointia on tehty Cascade-lajikkeella, mikä myös Amerikkaan ja IPA-puolelle tavallaan viittaa. Kun pullon kyljessä kerran lukee Bad Elf Winter’s IPA, niin olkoon sitten sellainen.

Samanvahvuinen humalavetoinen jouluolut Hoppy Xmas tulee saman saaren pohjoisemmasta osasta, Skotlannin BrewDogilta. Tämä on nimenä vanha tuttu, mutta aiempina vuosina on taidettu nähdä vahvempaakin versiota. Humalana on Simcoe, ja tässä tapauksessa panimo itsekin puhuu toki IPAsta. Ulkonäöltään sekä tämä että Bad Elf IPA ovat kullanvärisiä ja melko kirkkaita, eli ne ovat kaukana nykyajan ananasmehu-neipoista mutta eivät toisaalta niin tummia kuin jotkut vanhan koulukunnan West Coast IPAt.

Odotukset näiden oluiden suhteen ovat muuten melko samanlaiset: ensimmäisen sukupolven jenkkityylisiä euro-ipoja kuitenkin, ja joulun aikaan sopien ehkä enemmän karamellisen lempeitä kuin extreme-humalaista tykittelyä. Erot alkavat tuntua kuitenkin jo tuoksusta: BrewDog on saanut olueensa asiallisen humala-aromin, joka Ridgewayn talvi-IPAsta puuttuu kokonaan. Muutenkaan tuoksu ei tahdo kertoa jälkimmäisestä oluesta mitään.

Alko on luokitellut BrewDogin jouluoluen keskiasteisesti humaloiduksi ja Bad Elfin voimakkaasti humaloiduksi. IBU-asteikolla eroa ei ole kuin nelisen pykälää. Maun perusteella heittäisin ne todennäköisesti samaan karsinaan: mitään kovin tömäkkää katkeroa tai muitakaan humalaefektejä ei tarvitse näissä pelätä. Kypsän sitruunan vähän kitkerä maku Bad Elfissä on varmasti humalasta peräisin, mutta sen alta tulvii kevyttä maltaisuutta, jossa on melkeinpä hiivainen reuna. Tämä on jonkinlainen hybridi keskitien brittialen ja 2000-lukulaisen humalapainotuksen välillä, joka pistää hetkittäin pohtimaan, voisiko tämä toimia paremmin caskista.

Hoppy Xmas on sitä mitä “maailman suurimmaksi craft beer -brändiksi” kutsutulta merkiltä voi ehkä odottaakin: melko turvallista, varovaista ja isojen ipanjuojamassojen pirtaan sopivaa.  Maussa on männynhavuista, yrttistä humalaa, karamellia ja vähän trooppisten hedelmienkin sävyjä, ja kaikesta jää jälkimakuun lähinnä jonkinlaista makeutta mutta ei esimerkiksi pahemmin katkeruutta. Tämä tuntuisi edustavan tyylillisesti eurooppalaisen jenkkivaikutteisen IPAn ensimmäistä vuosikymmentä, joka käynnistyi isommassa mittakaavassa juuri joskus vuoden 2007 paikkeilla, kun BrewDog pisti panimonsa pystyyn.

Jouluolut #6: Le Coq Chocolate Porter

A. Le Coq oli 1800-luvulla merkittävä portterin vientifirma Lontoossa, mutta sittemmin siitä tuli Liivinmaan kuvernementtiin Tarttoon perustetun panimon nimi. Asiakkaina olivat pietarilaiset portterin ystävät. Neuvostoliitossa Tartu õlletehas -nimisenä toiminut panimo herätti myöhemmin – iisalmelaisen Olvin omistukseen päädyttyään – vanhan Le Coqin nimen henkiin, ja on pitänyt myös portteriperinnettään elossa uudella vuosituhannella. 

Suklaaportteria panimo ei ole takuulla vanhoina aikoina koskaan tehnyt, ellei sitten Viron uudestaan itsenäistyttyä joskus sattunut sellaista kokeilemaan. Nyt Le Coq Chocolate Porter (6,5 %) on Alkon jouluolutvalikoimassa, ja nimi viittaa suklaa-aromiin, joka joukon jatkona on etiketissäkin mainittu. Maltaistakin on toki mahdollista saada olueen tällaisia sävyjä, ja maltaat on pullon selkämyksessä eritelty suurpanimon tuotteelle poikkeuksellisen tarkkaan: vaalea mallas, karamellimallas, paahdettu mallas ja suklaamallas.

A. Le Coqin perusportteria en ole vähään aikaan maistanut, mutta muistikuvieni mukaan se on baltic porter -otsikon alla käsitellyistä suurpanimoiden porttereista ja stouteista ehkä ohuin ja lagermaisin. Jotkut wiener lagerin vahvimmat ja tuhdeimmat muodot eivät varmasti ole sitä hirveästi keveämpiä. Toki panimolta on sitten ilmestynyt myös 7-prosenttinen Imperial Extra Double Stout, joka kenties vastaa paremmin 1800-luvulla Itämeren rannoilla juotuja porttereita.   

Tämän suklaaoluen tyyppinen tuote seisoo tai kaatuu sen varassa, kuinka överisti suklaata on käytetty ja jyrääkö se olutmaisuuden täysin vai vain osittain. Nyt huojutaan riskirajoilla: tuoksu on yhtä tymäkkä kuin jos avaisi sata Pandan konvehtirasiaa yhtä aikaa jouluaterian jälkeen. Maussa suklaisuus ja makeus ovat tuoksuun nähden enemmän taka-alalla, mutta vain hiukan. Kyllähän tämä juotavaa jälkiruokaa on, ja omat suosikkini porttereista ovat tietysti pikemminkin maustamattomalla puolella. Humala ei tässä oluessa maistu käytännössä ollenkaan, ja muutkin maut kumartavat suklaan sietämättömän pehmeän saksofonisoolon edessä.   

(Kuvalähde, Tartto-kuva: Flickr.com, Sergei Gussev, CC BY 2.0.)

Jouluolut #5: Mallaskoski Dark Christmas Weizen

Seinäjoki on tehnyt Alkon tämänvuotiseen jouluolutvalikoimaan tumman vehnäbockin, jolla on vahvuutta 6,5 %. Vahvoja tai melko vahvoja vehnäoluita panimo on valmistanut aikaisemminkin, mutta tietääkseni ei näin tummaa. Ulkonäöltään Dark Christmas Weizen näyttää kahvimaisen tummalta normibockilta, siinä ei ole hiivoineenkaan Aventinuksen tai muiden vastaavien sameutta.

Maltaista ensimmäisenä on mainittu pilsnerimallas, joten jos maininnat ovat suuruusjärjestyksessä, oluessa ei ole yli puolet vehnämallasta kuten Saksan vehnäpukeissa kai on tapana. Muut maltaat ovat uudehko Red Active sekä Crystal ja Carafa II. Lopputulos on siis varsin tummanpuhuva olut. Humalana on Centennial, jonka ansiosta tuoksussa ja maussa ei kuroteta kaikkein perinteisimpien saksalaisvehnien tontille vaan mennään post-2007 -maailmassa (tuolloin Garrett Oliver yhteistyössä Schneiderin vehnäpanimon kanssa teki ensimmäisiä merkittäviä saksalaisoluita jenkkihumalalla).

Omaan makuuni ainakin jotkin amerikkalaiset humalat ovat aina riidelleet hiivavetoisten eurooppalaistyylien kanssa, esimerkiksi saksalaisten vehnäoluiden mutta ehkä myös Belgian luostarioluiden. Tässä on vähän samaa kitkaa: mausteinen, melkein pippurinen hiiva ei ole aivan sovussa multaisen, sitruunaisen, mäntyhavuisen humalan kanssa. Yhdistelmässä on jotain pisteliästä. Ihan sinuiksi en ole koskaan päässyt myöskään Vakka-Suomen Wehnäbockin kanssa, jossa tosin humalana taitaa olla Cascade.

Näissä yhdistelmissä kyse on makuasioista, enkä sittenkään ole aina varma, onko tökkivä elementti juuri humala vai jokin muu. Myös helposti lähestyttävää karamellia ja kaakaota on maussa mukana. Runko ei ole erityisen jämäkkä. Pidän ajatuksesta, että kylmän vuodenajan kausiolueksi tehdään sakeaa tummaa vehnäolutta, ja sitä tarkoitusta varten alkoholiprosenttia voisi kokeilla hilata vähän ylemmäksikin. Humala ei ole tämän tyylin kannalta olennainen aines, enkä kaipaa sitä kovin etualalle, oli kyse amerikkalaisesta tai eurooppalaisesta lajikkeesta.

Jouluolut #4: BRLO Winter Porter

Tähän mennessä kaikki Alkon jouluoluet, joita olen saanut aikaiseksi maistaa, ovat olleet saksalaisia. Sitä tämä BRLOn tuotekin on, tyylilajina portteri. Portteri ei ole epäsaksalainen oluttyyli, vaan niitä on Saksassa tehty paljon jo keisarikaudella 1800-luvun lopulla. Näin kertoo muun muassa Ron Pattinson. Kukapa enää oluen maantieteestä välittää globaalin craft beerin aikana, mutta Berliini oli noina vuosina merkittävä portterikaupunki maansa mittakaavassa.

BRLO on panimona uudehko, aloittanut Berliinin Gleisdreieckissa vuonna 2016. Panimon nimi on vanha slaavilainen sana, josta juontuu koko kaupungin nimi. Heidän ydinvalikoimaansa kuuluu olut nimeltä Baltic Porter, ja mahdollisesti (todennäköisesti?) tämä talviportteri on sama tuote eri etiketillä. Ainakin aistinvaraisesti Winter Porterin (7 %) tuoksu- ja makumaailma sopisi yhteen sen kanssa, mitä panimo kertoo nettisivuillaan Baltic Porterin piirteistä. Samoin vahvuus. Maltaina ovat pilsneri-, karamelli- ja roast malt, humalina Herkules ja Tettnanger.

Tuoksu on tummaksi olueksi nimittäin yllättävän paljon länsisaksalaisen pilsnerin tapainen. Maussa korostuu myös yleislagermainen humalaisuus, katkeruus ei ole mitenkään tapissaan mutta sitä on kuitenkin portterille aika paljon. Herkuleksessa on korkeat alfahapot ja vaikka lajike onkin saksalainen, se tuo ehkä tähän olueen jotain, mikä minulle ei niin kolahda. On maussa toki muutakin, maanläheisiä, suklaisia, leipäisiä ja lääkemäisiä vivahteita.

En tiedä, onko hiivana käytetty lagerhiivaa. Se ainakin olisi yksi syy kutsua olutta Baltic porteriksi. BRLO:n luonnehdinta, että olut on “englantilaisen portterin ja Russian imperial stoutin risteytys”, ei kai kerro muuta kuin että tässä on keskivahva tumma olut. Baltic porter tai itämerenportteri on oluttyylinä jonkinlainen kentauri, jonka pää on maantieteellistä olutperinnettä ja vartalo sekalainen kokoelma raaka-aineita, joista voi valita brittiläisemmän tai saksalaisemman yhdistelmän.

Mallasprofiiliin suositellaan mannereurooppalaisen perinteen porttereille esimerkiksi BJCP:n tuomarointiohjeissa München/Wien-akselin perusmallasta. BRLOssa ei ole lähdetty sille linjalle, ja lopputulos on rungoltaan vähän ohuen oloinen. Erityisen brittiläiseltä tämä ei tunnu, ja toisaalta kun Berliinistä lähdetään itään päin, rajan takana Puolassa tehdään astetta mielenkiintoisempia tuhteja makupommeja. Silti annan taas Alkolle pari lisäpistettä tämän tyyppisen saksalaisportterin tuonnista, tätä perusraaka-aineilla tehtyjen tummien oluiden osastoahan ei ole koskaan liikaa.  

Kuva (BRLO-17): 1992since, public domain / Flickr.com.

Jouluolut #3: Karmeliten Kloster Doppelbock

Kolmas jouluolut tulee ensimmäisen tavoin bock-osastolta, ja se on panimon nettisivujen mukaan saatavana vuosittain marraskuun puolestavälistä alkaen. Kyseessä on Karmeliten-panimon Kloster Doppelbock. Alkostahan Karmeliten-oluita saa kai tällä hetkellä neljää erilaista – muun muassa vaaleaa vehnäbockia – ja nyt lokakuun lopussa myyntiin tulleessa kausiolutvalikoimassa siis tätä ohraista tuplapukkia. 

Yleensä bockeja ja doppelbockeja tulee ajateltua joko tummina tai vaaleina, mutta toki niitä on myös siltä väliltä. Tämäkin on ehkä enemmän rajatapaus, punertavan kultainen ja mahonginruskeaan vivahtava. Karmeliten-Brauerei toimii Straubingissa, joka on Münchenistä aimo harppauksen Plzeňin suuntaan, muutamia kymmeniä kilometrejä Tšekin rajalta. Panimo on yksi Saksan vanhimpia: jo 1300-luvulla se toimi paikallisen luostarin yhteydessä, vaikka onkin nykyään yksityinen perheyritys.

Kloster Doppelbockissa on paahdettu leipäinen, viljainen tuoksu, jossa on vähän toffeen makeutta. Maku ei ole kuiva mutta ei siirappisen makeakaan, siinä on karamellin, pähkinöiden ja mausteiden makua. Katkeruus on vähäistä mutta hiukan pistävää. Jälkimaku on näinkin vahvaksi (8 %) täysmallasolueksi ohut, eikä tuote aivan mestaruusluokkaan Saksan luostarioluiden ja vastaavien joukossa ehkä nousekaan. Tumman toffeen hallitsema lempeä yleismaku on kuitenkin miellyttävä.

Jos tämä olut ei nyt siis kohoa aivan taivaisiin sfääreihin, täytyy kuitenkin kiittää Alkoa ja/tai maahantuojaa jälleen siitä, että saksalaisista klassikkotyyleistä nähdään välillä muitakin kuin sikäläisiä top 3 -klassikkoja. Toki Paulaner Salvator, Ayinger Celebrator ja jokunen muu ovat varmasti tummempien pukkien kärkeä, mutta vaihteeksi on kiva nähdä muidenkin panimoiden taidonnäytteitä täällä Pohjolan joulussa.

Jouluolut #1: Zoller-Hof Donator

Jouluaattoon on kaksi kuukautta, ja siitä lähtee juhlakauteen valmistautuminen tässä blogissa, mitä se sitten tarkoittaakin. En aio testata Alkoon juuri tullutta jouluolutvalikoimaa kokonaisuudessaan, vaan maistella vähän kerrallaan ne, joihin en ole itse ennen törmännyt. Esimerkiksi tässä postauksessa juotava doppelbock Donator on kyllä tehnyt ainakin yhden aikaisemmankin ilmestyksen Suomen monopoliin, mutta itse en sitä muista silloin ostaneeni.

Saksalaiset keskisuuret panimot ovat omanlaisiaan otuksia. Zoller-Hof on ollut olemassa Sigmaringenin kaupungissa Baden-Württembergissä 185 vuotta, ja nykyinen omistaja Claudia Sieben edustaa kuudetta sukupolvea panimon keulassa. Vehnäoluet, normi-pils ja astetta vahvempi export ovat perustuotteita, erikois- ja kausivalikoiman puolella on tehty monen näköisiä vahvoja bockeja. Italialaisille valmistuttajille pannaan “craft pilsiä” ja jonkinlaista vahvaa lageria. IPA-tehtailuun ei ole lähdetty, mutta katse kuitenkin ulottuu myös paikallisten stammtischien konservatiivisia asiakkaita kauemmaksi.

Yksi panimon pukeista on siis vaalea Donator (8 %). Vaaleat doppelbockit ovat täällä Pohjolassa vain vähän yleisempiä olentoja kuin yksisarviset, ja jotkut eivät niistä pidä, koska skandinaavisessa suussa ne saattavat yhdistyä elefanttiin ja muihin suurpanimoiden mallasviinaksiin. Donatorin tuoksu onkin hillityn maltainen, toisin kuin joidenkin miedompien heller bockien hunajainen aromi. Tarkemmalla nuuhkimisella mukaan tulee kyllä jotain makeampaakin.

Mikään äkkimakea tuplapukki tämä ei maultaankaan ole, vaan tuhdilla keskitien (täys)maltaisuudella mennään. Vilja maistuu, ehkä joitain mantelin ja päärynäkarkin vivahteita on mukana. Maku ei ole kuitenkaan kovin moniulotteinen, mutta ainakaan omaan suuhuni siinä ei tunnu pahasti myöskään alkoholiprosenttien vaikutusta – korkeintaan pieni kuumuus jälkimaussa. Humala on läsnä lievänä katkeruutena, joka ehkä viiraa hiukan kitkeryyden puolelle. Jotkut Belgian tripelitkään eivät ole kaukaisia serkkuja, vaikka eri hiivalajin takia tunnelma on pidättyvämpi.   

Panimo ei aktiivisesti mainosta tätä olutta jouluoluena – tai muutenkaan – mutta etiketin kuvassa esiintyvät kolme kuningasta eli “itämaan tietäjät” kameleineen tietysti kiinnittävät sen vuodenvaihteen sesonkiin. Lahjojen antajina he vastaavat myös oluen nimen merkitystä. Tämä olut ei tule olemaan sen kummemmin isojen massojen kuin craft beer -entusiastien suosikki, mutta Olutkoiralle se on pieni joululahja Alkolta: hyvä nähdä tästäkin oluttyylistä edes joitakin edustajia joskus Suomessa.