Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Mainokset

Sahtipäiviä rääppimässä @St. Urho’s Pub

Olin menossa muissa asioissa Urkkiin, jonka Suomalaiset sahtipäivät olin viime viikon lopulla ikävä kyllä missannut. Yllätyksekseni hanat ja jääkaapit olivat eilen yhä puolillaan sahteja eri puolilta Suomea. Tarkemmin ottaen tapahtumalla ei tainnut päättymispäivää ollakaan, vaan se oli vain merkitty 15. toukokuuta alkavaksi. cof

Kysyin kuitenkin, mitä sahteja oli yhä jäljellä ja mihin hintaan. Kävi ilmi, että alkuperäiseltä listalta vain kolme oli vedetty yli (loppunut tai peruuntunut). Muista oli vielä vähintään kanisterin pohjia. Sain viidellä eurolla kaksi puolikkaan pikkutuopin kokoista maisteluannosta, mikä sitten mahdollisti vähän useamman sahtilaadun testaamisen.

Kuten jo Ardekin totesi, Urkin tämänvuotiseen sahtivalikoimaan mahtui keskenään hyvinkin eri tyyppisiä oluita. Erikoisin maistamistani oli Maku Brewingin Työmiehen sahti (9,1 %), joka oli mustanpuhuvaa ja lähinnä salmiakkisen makuista – kuin Fuller’s Imperial Stoutin real ale -versiota olisi lorautettu sahtimaisen oluen sekaan.

cofKaksi muuta valikoiman vahvempaan päähän kuulunutta sahtia edustivat keskitien tyyliä, makean banaanista weizenbock-maista sahtia. Nämä olivat Pihamaan (9 %) ja Hartolan (9 %) sahdit, joista kyllä tykkäsin myös. Selvästi leipäisemmän maltainen ja kuivempi oli puolestaan Pyhän Urhon Sahti (6,8 %), ja se oli myös väriltään teen ruskea.

Olu Bryki Rauman tumma ruissahti (6,5 %) oli nimestään huolimatta melko vaaleaa ja suutuntumaltaan enemmän venyvää kuin nestemäistä. Melko hiivainen tuoksu ja ohuen persikkainen maku saivat pohtimaan, olivatko kanisterin pohjat siinä kunnossa, millaiseksi sahti oli tarkoitettu. Ennestään tuttu Hollolan Hirven Kivisahti (7 %) oli astetta tummempaa, tuoksussa siinäkin hieman hiivaa ja maku voimakkaan hedelmäinen, jopa hieman hapan tai kirpeä.

Sahtipäivien voima kumpuaa siitä, että harvoissa muissa tilanteissa suomalainen – puhumattakaan satunnaisista matkailijoista – pystyy maistamaan niin monta sahtia samassa sessiossa, että tyylin sisäinen variaatio näkyisi. Jos kohta viisainta ehkä olisikin mennä paikalle samana päivänä kun hanat ja tonkat korkataan, hyvän käsityksen näiden tuoreoluiden kirjoista sai myös tällä tavalla ”liian myöhään” maistettuna.

Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.

Mitä Michael Jackson kirjoitti Suomesta vuonna 1977

Olutmaailma muuttuu neljässäkymmenessä vuodessa. Ja toisaalta se ei muutu.

Posti toi tällä viikolla Olutkoiran itselleen Amazonista tilaamia pikkujoululahjoja, joiden joukossa oli vuoden 1977 painos legendaarisen olutkirjailijan Michael Jacksonin The World Guide to Beer -kirjasta.

Legendaarinen on adjektiivi, jonka Michael Jacksoniin liittää melkein ajattelemattaan, koska niin on jo vuosikausia ollut tapana tehdä. Vasta tätä kirjaa selaillessa käy kuitenkin selväksi, miten visionäärinen ja laajasti olutmaailmaan perehtynyt kirjoittaja Möykkäel-vainaa on todella ollut jo tässä toisessa kirjassaan (ensimmäinen oli vuotta aiemmin ilmestynyt The English Pub).

Kyse ei ole siitä, että The World Guide to Beer olisi radikaalisti erilainen kuin lukemattomat sitä seuranneet olutkirjat, niin Jacksonin omat kuin monet muut. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten samanlainen se on.

Vuonna 1977! Millainen taustatutkimus tämän kaltaiseen kirjaan on pitänyt tehdä aikana ennen internetiä, halpoja lentoja, eri maissa englantia puhuvia oluteksperttejä – ja pitkälti ilman aiempien vastaavien olutoppaiden apua. Kuulostaa ehkä naiivilta mutta ihmettelen silti.

jackson-wall-flickr-epicbeer-cc-by-2-0attSuomi, veroluokkien luvattu maa

Suomessa Michael Jackson muistetaan sinä olutkirjoittajana, joka teki sahtia tunnetuksi maailmalla – tämän tietävät usein nekin, jotka eivät muuten seuraa aktiivisesti olutkenttää. Britit ja jenkit taas antavat Jacksonille tunnustusta siitä, että hän tarjoili heille ensimmäisenä kattavan ja asiantuntevan tietopaketin belgialaisesta oluesta. Jo tässä kirjassa kaikki merkittävät olutmaat saavat arvoisensa esittelyn, monet aika perusteellisenkin.

Tästä lähtee The World Guide to Beer -kirjan Suomi-osio:

Oluen panemisen kulttuuri tuli Aasiasta Pohjois-Eurooppaan ensimmäisten kansojen joukossa, jotka ylittivät Suomenlahden noin vuonna 100 tai 200. Heillä oli jopa oluen ja ohran jumala nimeltä Pekko. Se, missä määrin nämä kansat toivat vaeltaessaan oluenpanotaidon myös Keski-Eurooppaan, on epäselvää, mutta yhtä kaikki olut säilyi keskeisenä osana heidän kansankulttuuriaan pitkään sen jälkeen kun kristinusko oli saapunut alueelle vuonna 1150.

En mene takuuseen Jacksonin historiankirjoituksen oikeellisuudesta tässä johdantokappaleessa, mutta on joka tapauksessa hauskaa nähdä, miten hän korostaa suomalaisten identiteettiä ikiaikaisena olutkansana. Tähän peilaten hän kutsuu myös vuosien 1919–1932 kieltolakiamme “ironiseksi”: että kansa, jonka olutkulttuuri on näin syvään juurtunutta, sai ristikseen Euroopan ankarimman alkoholilainsäädännön.

Sekin aiheuttaa pientä isänmaallista tuntemusta, että ainoat olutmaat, joiden yhteydessä Jackson käyttää tässä kirjassa termiä home-brewing yhtään laajemmin, ovat Suomi ja Norja. Sahdin panon perusteet esitellään mielestäni aivan asiantuntevasti, samoin sen norjalainen sukulaisperinne käsitellään.

Lisäksi siteerataan suomalaista lehteä, jossa kuvaillaan sahdin petollista, rauhoittavaa vaikutusta. Jacksonin mukaan sahdin vahvuus saattaa olla jopa kymmenen painoprosenttia (12,5 % abv).

Kirja tekee selvän eron (sahdin) kotipanemisen ja kaupallisten – Alkon säätelemien – panimoiden Suomen välille. On lohdullista, että nämä esitellään tässä järjestyksessä, ensin se jolla on arvoa maailman aineettoman kulttuuriperinnön kannalta.

Jackson on kuitenkin opiskellut tunnollisesti suomalaisten veroluokkien koukerot: sen, että II-olut on vain teoreettinen mahdollisuus ykkös- ja kolmosoluen välissä, jota panimot eivät katso tarpeelliseksi hyödyntää, sekä sen että IV-luokan yläpuoleltakin löytyy ylhäisessä yksinäisyydessään Sinebrychoffin panema täyteläinen, makeahko stout, jossa on alkoholia 5,5 painoprosenttia (6,9 % abv).

Poliittisesta ilmapiiristä todetaan, että “kaikki yritykset höllentää Suomen tiukkoja alkoholilakeja ovat kohdanneet kiihkeää vastustusta Kristillisen liiton taholta”. Eivät kai kristilliset ole koskaan olleet niin merkittävä poliittinen voima, että he olisivat yksinään voineet torpata oluen tuotannon ja anniskelun helpotuksia, jos vain isommat puolueet olisivat niitä yhteistuumin lähteneet ajamaan.

Miltä olutmaailma muuten näytti?

Minun laiselleni olutkirjojen ahmijalle on ylipäätään hauskaa vain lueskella, miten Euroopan ja muiden mantereiden olutmaita 40 vuotta sitten kuvattiin. Esimerkiksi Belgiaa ja Saksaa käsittelevissä osuuksissa kovin monta yksityiskohtaa ei tarvitsisi muuttaa, jotta teksti olisi pätevää vielä nykypäivänäkin.

Yhdysvallat on isoista olutmaista muuttunut näinä vuosina kenties eniten. Jackson kuvaa maata, joka tuottaa kyllä maailman eniten olutta mutta jossa on vain alle sata panimoa. Amerikkalaiset, jotka yleensä eivät arkaile mainostaa omia saavutuksiaan, ovat hänen mukaansa oluensa suhteen epätyypillisen kainoja. “Ehkä kunnioituksesta Euroopan maita kohtaan, joista amerikkalaisten panimomestarien isät ja isoisät tulivat. Uutta Böömiä tai Baijeria ei rakenneta koskaan Pennsylvaniaan, Wisconsiniin tai Missouriin…”

Nykyään kukaan ei varmaan sanoisi Amerikasta näin. Siitä on tullut todellinen voimatekijä hyvän oluen maailmassa, ja Euroopan olutmaat saavat katsoa oman identiteettinsä perään, ettei trendikäs Amerikan-ihailu varastaisi koko showta. Kaukana on 1970-luku, jota Michael Jackson kuvaa muun muassa näin:

Alet ovat [Amerikassa] vainottu vähemmistö. On helpompaa antaa tukensa uhatulle rakennukselle kuin uhanalaiselle oluelle, vaikka arvostaisi makunautintoja yhtä paljon kuin silmän iloja. Vaikka alkoholia ei pitäisi niin tärkeänä kuin arkkitehtuuria, tyylit käyvät läpi samoja vaiheita: aluksi olet “uusi ja vallankumouksellinen”, sitten “tunkkainen, vanhanaikainen” ja lopulta ehkä “säilyttämisen arvoinen”.

Koko Yhdysvaltain pienpanimobuumi on tietysti tapahtunut tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Amerikkalaisesta pintahiivaoluesta ei ole tullut pelkästään säilyttämisen arvoista, vaan se on tuotu aivan uudessa olomuodossaan markkinoille – osuvaa, että Jacksonkin mainitsee tämän sanan – vallankumouksellisena.

Oluttyyli, johon amerikkalaisen oluen renessanssi on ainakin viimeiset 15 vuotta pitkälti kiteytynyt, on tietenkin IPA. Se mainitaan vuoden 1977 The World Guide to Beerissä toki pelkästään brittioluita käsittelevässä osiossa yhtenä englantilaisen vaalean alen nimistä: Burton pale ale, pale ale, India pale ale, bitter. Sitä ei yritetä millään lailla luonnehtia omana oluttyylinään. Tämä heijastaa aikansa brittiläistä olutkenttää varmasti aivan oikein, ja kuten on usein todettu, IPAn nykyinen identiteetti on paljon velkaa amerikkalaisille 1990- ja 2000-luvun panimoille.

Toinen paljon muuttunut maailma Amerikan – ja tietenkin Pohjoismaidenkin – ohella on entinen itäblokki, josta silloiselle Tšekkoslovakialle omistetaan pitkä ja perusteellinen luku. Lisäksi esitellään muutkin olutta tuottavat sosialistimaat.

Niin hyvät tiedustelulonkerot kuin Jacksonilla ilmeisesti eri maissa onkin, sellaiset erikoisuudet kuin Itä-Saksan Gose ja Puolan grodziskie eivät ole hänen tutkaansa osuneet. Vai onko näiden oluiden tuotanto ollut tuolloin kerta kaikkiaan tauolla? Mielenkiintoinen oli kuitenkin Jacksonin havainto DDR:ssä yleisestä portterista (länsipuolella sitä ei juurikaan tehty): se oli noin 7 % vahvuista ja tyypillinen maku saatiin aikaan lisäämällä suolaa.

Voi olla, että Jacksonin teksti kestää aikaa paremmin kuin monet nykyiset olutkirjat mahdollisesti tulevat kestämään. Se johtuu siitä, että hän taustoittaa oluttyylejä koskevat esittelynsä eri maiden kulttuureihin, joissa ne ovat syntyneet ja kehittyneet. Nykyään ei ole harvinaista, että oluttyylit esitellään ikään kuin annettuna, muuttumattomina totuuksina. On laadittu jopa oluiden jaksollinen järjestelmä – osin huumorimielessä toki, mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli.

Eiväthän oluttyylit ole koskaan mitään kiveen hakattuja totuuksia olleet. Ne muuttuvat, osa jää ajan mittaan pois käytöstä (vrt. Burton ale), syntyy silloin tällöin uusiakin, ja joskus huomataan, että yksi on jakautunut kahdeksi tai kaksi on yhdistynyt yhdeksi. Ja eihän tätä postausta voi lopettaa mainitsematta, että myös oluttyyli-käsitteen lanseeraamisesta kunnia annetaan usein – kenelle muullekaan kuin – Michael Jacksonille.

Minne menet, suomalainen olutkulttuuri

Postaan huvikseni tännekin vastaukseni Heikki Kähkösen Olutoppaan foorumilla esittämään kysymykseen siitä, mitä on olutkulttuuri.

cofOlutkulttuuri on olueen – sekä sen valmistukseen että sen nauttimiseen – liittyvää osaamista ja tietämystä, ja sitä ohjaavia tapoja ja käytäntöjä.

Meillä Suomessa on urbaani ja ruraali olutkulttuuri. Viimeksi mainittu on mitä todennäköisemmin vanhempi ja ”alkuperäisempi” suomalainen olutkulttuuri, mutta tässä en väitä olevani asiantuntija. Jos maaseudun vanha olutkulttuuri pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi sahti – mutta olutta ja sitä muistuttavia nesteitä on juotu Suomen agraariyhteiskunnassa myös muita.

Urbaani olutkulttuuri on sekin Suomessa vanhaa. Turkuun ja muihin vanhoihin satamakaupunkeihin on tuotu olutta ulkomailta asti jo keskiajalla, samoin Helsinkiin varsin pian sen perustamisen jälkeen. Niissä on myös tehty olutta. Se, mitä Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä on oluen saralla tapahtunut, on koskettanut meidänkin olutkulttuurimme kansainvälistä pintaa usein ennemmin tai myöhemmin.

Mökkisaunassa nautittu olut on aika originaali suomalainen ilmiö, mutta se kuuluu kuitenkin urbaanin olutkulttuurin piiriin. Mökit ovat tyypillisesti kaupunkilaisten pakopaikkoja maalaisjärvien rannoilla, ja sinne mennään ehkä yleisimmin nauttimaan itse kunkin mielestä parasta kaupunkilaista olutta, ei välttämättä naapurin isännän panemaa sahtia.

Jos olutkulttuurin haluaa ymmärtää vain kuvauksena siitä, miten ja minkälaista olutta kulloinkin tehdään ja juodaan, silloin ei ole hyvää ja huonoa olutkulttuuria. Jos taas nähdään arvoa sellaisilla asioilla kuin oluen laadulla tai monimuotoisuudella, tai vaikkapa sen nauttimiseen liittyvillä yksityiskohtaisilla traditioilla, sitten voi sanoa, että olutkulttuurimme historiassa on ollut parempia ja huonompia aikoja.

Silloin väittäisinkin, että nyt eletään poikkeuksellisen hyvää aikaa suomalaisen olutkulttuurin kannalta. Oluen kaupallisia valmistajia on 80:n pintaan ja kotipanimoita sen päälle lukuisa määrä. Vielä 35 vuotta sitten kaupallisia toimijoita oli kolme, eikä kotiolutkulttuuria nykyisessä merkityksessä ollut. Myös uudet olutbaarit kukoistavat.

Panimokentältämme löytyy osaamista sekä kauemmin Suomessa harrastetuista oluttyypeistä – vaikkapa portterista – että uudempien muotivirtausten meille tuomista tyyleistä. Jälkimmäisistä tulee etsimättä mieleen IPA. Tämä panimo-osaaminen on terveen olutkulttuurin merkki. Toisaalta meiltä on ehkä vaikeampi löytää todellisia maailmanluokan esimerkkejä joistakin sellaisista oluttyypeistä, joita näillä nurkilla on kuitenkin jo kauan juotu, kuten vaalea saksalaistyylinen lager tai bock. Tämän taas voisi nähdä olutkulttuurin köyhyytenä.

Suomalaisen alkoholipolitiikan ja Alkoholiliikkeen historia on ollut voittopuolisesti oluen ankeuttamisen historiaa, vaikka tilanne onkin tietysti parempi kuin kieltolain aikaan ja vaikka Alko on nyt jo johdonmukaisesti parinkymmenen vuoden ajan kasvattanut tarjoamaansa olutvalikoimaa. Panimoiden ja varsinkin pienten panimoiden edellytyksiä tehdä ja jaella yhä parempaa olutta pitää kehittää, ei asettaa esteitä sen tielle.

Olutkulttuurin vaalimisesta antaisin kiitosta monillekin tahoille. Näihin kuuluvat panimot, jotka ovat jaksaneet yrittää pärjätä kenties läntisen maailman vaikeimmissa olosuhteissa, samoin kuin ne baarit ja oluthuoneet, jotka eivät ole tyytyneet tekemään voittoa pelkällä keskioluella vaan nähneet liiketoimintamahdollisuuksia Suomen ja maailman parhaiden oluiden tuomisessa kuluttajien ulottuville. Olutseuroissa on tehty paljon pyyteetöntä toimintaa, eikä olutjournalismillakaan kukaan ole varmasti päässyt rikastumaan. Kaikki oluttietouden, oluen ymmärryksen ja oluen ystävyyden levittäminen on kulttuurin vaalimista, ja siinä on varmasti useammin kysymys kutsumuksesta kuin halusta päteä tai hyötyä.

Olutkulttuuri kehittyy Suomessa hyvään suuntaan, jos pidämme mielessä sen eri ulottuvuudet. Tehdään maailmanlaajuisten trendien mukaisia oluita, mutta muistetaan myös omat erikoisuutemme ja perinteemme. Annetaan arvo sekä craft beer -baarien senttilitramaisteilijoille että lätkä- tai futismatsien jälkeen sporttibaariin suuntaaville hetkestä nauttijoille. Tärkeintä on, että kaikilla olutfaneilla olisi mahdollisuus löytää läheltä kotiaan toisaalta sellaisia oluita, jotka ovat aina miellyttäneet omia makuhermoja, ja toisaalta uusia tuttavuuksia, joilla haastaa omia käsityksiä.

Tämä on myös olutkulttuurin moniarvoisuutta. Yritä ymmärtää sitä, joka on kanssasi eri mieltä joka asiasta Olutoppaan keskustelufoorumilla. Muista, että Karhua siemaileva mökkinaapuri ei välttämättä halua kuulla syväanalyysiäsi CCCCC IPA:n ihanuudesta. Älä toisaalta myöskään häpeile kertoa muille, mikä on mielestäsi hyvää olutta ja miksi. Puskaradion voimaa ei voi yliarvioida. Olutkulttuuri elää oluen ystävien innostuksesta, keskustelusta ja tietenkin myös erimielisyydestä.

Maailmanloppu, eli puolalaista sahtia ja gotlandsdrickaa

Koniec Świata ja Jormungandr pohjautuvat Suomen ja Ruotsin muinaisiin olutperinteisiin. Miten Itämeren etelärannalla on onnistuttu pohjoisten tyylien jäljittelyssä?

Ensimmäinen tapaus sattui Varsovassa viime keväänä.

20160824_132249Oli perjantain alkuilta, ja olin hakemassa paikallisia pienpanimo-oluita eräästä nyt jo toimintansa lopettaneesta alkoholiliikkeestä. Paikka näytti ulkoapäin luksushenkiseltä vodkaputiikilta, mutta olin jo aikaisemmin huomannut myös olutvalikoiman olevan kohtuullisen edustava. Ajatuksenani oli katsella jääkaapit läpi avoimin silmin, mutta kävi niin, että yksi henkilökunnan edustajista oli enemmän kuin innokas auttamaan.

Ongelma oli, ettei kaveri tuntunut tietävän oluista mitään ja jäi vähän epäselväksi, ymmärsikö edes kovin hyvin englantiakaan. Ehkä osuutta oli myös sillä, että hän näytti ottaneen kavereidensa kanssa tiskin takana jo jonkin verran pohjia. Kerran jo olin hätistänyt miehen matkoihinsa, mutta kun hän palasi toisen kerran inttämään, heitin koepallon: löytyisikö valikoimasta puolalaista pilsneriä.

Sen kummemmin miettimättä myyjä iski käteeni puolen litran pullon, jonka kyljessä komeili hämmästyksekseni Suomen lipun kuva. Tutkiessani etikettiä tarkemmin huomasin myös sanan sahti. Okei, pilsneriä tämä ei todellakaan ollut, mutta ajattelin, että voisi puolalainen sahtikin olla kokemisen arvoinen.

koniec2Kun saunan jälkeen availin pulloa, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Voisiko tämä mitenkään olla kelvollista sahtia? Puolalaisten olisi pitänyt saada käsiinsä hyvä resepti ja soveltaa sitä paikallisille raaka-aineilleen. Entä säilyvyys? Suomessa sahti on tuoretavaraa, ja tämä oli seisoskellut ties miten kauan viinakaupan kaapissa tavallisessa kruunukorkkipullossa.

Yllätyin: maku oli aivan tuttu. En nyt suinkaan väitä, että tämä Browar na Jurze -panimon valmistama Koniec Świata kuuluisi välttämättä sahtien parhaimmistoon.

Ihmeen hyvin silti Sleesiassa, eteläisessä Puolassa, oli onnistuttu tavoittamaan suomalaisen maalaisoluen olemus. Tämä sahti, kenties Puolan ainoa, on tehty PINTA-kiertolaispanimolle.

Merikäärme Gotlannin saarelta

En tiedä, mihin Koniec Świata -nimen on tarkoitus tarkemmin viitata, Suomen syrjäiseen sijaintiinko. Se merkitsee sanatarkasti ”maailmanloppua”. Maailmanloppu-yhteys on joka tapauksessa toisessakin pohjoismaisessa muinaisoluessa, jonka puolalaisversioon tällä viikolla törmäsin varsovalaisessa craft beer -baarissa.

Jormungandr, tai Jörmungandr, on skandinaavisessa Edda-tarustossa esiintyvä Maailmankäärme, joka on kietonut itsensä ihmisten asuttaman maailman ympäri ja puree omaa häntäänsä. Se on myös tunnin ajomatkan päässä Varsovasta sijaitsevan Bednary-panimon olut, joka on pantu pääkaupungin Jabeerwocky-olutravintolan talonolueksi. Tyylilajiksi on ilmoitettu gotlandsdricka, sahdin ruotsalainen lähisukulainen.

Aitoa gotlantilaista en ole koskaan juonut, joten en osaa sanoa, osuuko tämä lähellekään sitä. Luotettavan lähdeteoksen* mukaan gotlandsdrickalle on tyypillistä kataja sekä savustettu ohramallas. Näitä molempia puolalaisesta Jormungandr-oluesta kyllä löytyy, savumaltaita jopa kolmea lajia: pyökki- ja tammipuulla sekä turpeella savustettuja.

20160824_133234Lisäksi mukana on kaura- ja vehnämaltaita sekä tummia savustamattomia ohramaltaita. Humalana on puolalainen lajike Marynka, ja hiivana (käsittääkseni belgialaislähtöinen) T-58. Vertailun vuoksi muuten: yllä mainitussa Koniec Świata -sahdissa hiiva näyttäisi olleen leivinhiivaa, humala puolalaista Lubelskia ja viljapuolella pale ale -mallasta, ruista sekä savustettua ohramallasta.

Lopputuloksena Jormungandr on mustanpuhuva 6,8 % abv:n vahvuinen olut, joka maistuu enemmän tai vähemmän käsityönä valmistetulle portterille, ehkä tummien maltaidensa ansiosta. Jälkimaussa nielusta nenään hiipii pieni sahtimainen hiivan tömäys, tai sitten vain kuvittelen. Tässä gotlandsdrickassa on muuten jonkin verran jopa hiilihappoa.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

20160824_135603Kun Maailmankäärme päästää häntänsä hampaistaan, alkaa Ragnarök. Se ei ehkä ole suoranainen maailmanloppu, mutta melkoinen katastrofi kuitenkin. Jumalten kohtalona on silloin tuhoutua suuressa taistelussa, jota seuraa joukko erilaisia luonnonmullistuksia kuten suuri tulva, joka peittää maan alleen. Kaksi ihmistä säilyy kansoittamaan maan uudelleen, ja osa jumalolennoistakin palaa.

Mitään maailmanloppuja nämä sahdin ja gotlandsdrickan puolalaiset tulkinnat eivät myöskään olleet, sen kummemmin hyvässä kuin pahassa. Puolassa on nyt käynnissä vimmattu käsityöolutinnostus, ja sellaiseen kuuluu marginaalistenkin oluttyyppien kokeileminen.

Ihan hauskaa, että nämä Itämeren pohjoisten rantojen erikoisuudet ovat inspiroineet puolalaisten keittoja. Vaikka heidän tulkintansa eivät olisi sataprosenttisesti vastanneet pohjoismaisia perinteitä, ei liene ongelma sekään. Oluet kehittyvät myös tällaisen ristipölytyksen kautta.

(* M. Laitinen & J. Silvennoinen & H. Nikulainen: Sahti. Elävä muinaisolut)