Alppilan Sahti (6 %)

Nyt on testissä Maltaisen Riekon mystinen ”talonsahti”. Kutsun sitä mystiseksi, koska huomasin Arden käyneen maistamassa sitä Aleksis Kiven kadulla vain päivää ennen minua, ja hänen postauksessaan näkyy päivänselvästi prosenttilukema 8,5 %. Katsoin itse näppäämäni valokuvan, ja siinä vahvuus on 6 %. Nimi on molemmissa kuvatodisteissa Alppilan Sahti, mutta Arde oli ilmeisesti maksutapahtuman yhteydessä nähnyt lisäksi otsikon ”Kerkkäsahti”.

Lisäksi – tai ennen kaikkea – kumpikaan bloggaaja ei ole onnistunut kaivamaan tietoja sahdin valmistajasta tai alkuperästä. Kuulemma se on tehty Alppilassa. Kysyin baarista, onko niin, ettei tekijä ole tiedossa vai sitä ei haluta paljastaa – vastaus taisi olla: ”vähän molempia”.

Se sentään tiskillä selvisi, että minun nauttimani lasillinen oli juuri avatusta kanisterista. Annos ei ollut sellaista samean harmahtavaa (kuusenkerkkäpitoista?) kuin Arden testaama, vaan normaalia sahtimaisen oranssia. Pinnalla oli real ale -tyylistä tiskiainevaahtoa.

Itse asiassa tämä sahti oli minusta aivan mainio, makeutta oli, samoin uunibanaanimaista hedelmäisyyttä ja mausteisuutta. Olisiko tämä ollut vähän vellimäisempi kuin ohuimmat sahdit – ei kuitenkaan perinteeseen nähden lainkaan liian paksu tai raskas. Pientä kirpeyttä oli kuten sahdeissa usein. Alkoholia siis oli sahdiksi maltillinen määrä. Jos tässä tuotteessa on kuusenkerkkää ollut, se ei erityisesti maistunut. Maussa oli jotain pientä katajanmarjaan viittaavaa mutta se on voinut olla myös jotain muuta kuin valmistuksessa konkreettisesti käytettyä havupuuta.

Koin sen hienona asiana, että korttelipubi tarjoaa muitta mutkitta sahtia. Onhan esimerkkejä täällä Kallion puolellakin, eli Cellalla ainakin joskus takavuosina oli Lammin Sahtia ja Sivukirjastolla taitaa olla nytkin. Kuulemma sahti ei ole Riekossakaan kertaluontoinen ilo, vaan he todennäköisesti pitävät sitä valikoimassaan jatkossakin. Helsingin Alppilan sahdintekijän henkilöllisyys ei nyt sitten käynyt vielä selville. Oulun Alppilan kaupunginosassa sahtia on sen sijaan todistettavasti pantu, siellähän toimi viime vuoteen saakka mainio Maistilan panimo.    

Sahtilation – modernia oululaista sahtia humalapedillä

Ammattiliittojen organisoima lakko pysäytti eilen muun muassa joukkoliikenteen, ja niinpä kävelin Kalliosta Kaisaniemeen, kun huomasin siellä olevan kiinnostavaa Sonnisaaren sahtia tarjolla. 

Hakaniemestä Rautatientorin suuntaan autokaistat olivat sardiinipurkkimaisen täynnä kuin kolmannen maailman maissa, vaikka liikkeellä oli varmaan vain murto-osa väkimäärästä, joka normaalina torstaina olisi ollut. Lieneekö keskustan elinvoima sittenkään kiinni siitä, että iso joukko autoja pääsee sinne helposti, vai kannattaisiko keskittää entistäkin enemmän paukkuja joukko- ja kevyeen liikenteeseen? Tämän vaihtoehtotodellisuuden liitot nyt vähintäänkin näyttivät aika havainnollisesti. Mateluksi meni. 

Juova Hanahuone on ollut viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana monien mielenkiintoisten hanaoluiden koti, ja tällä kertaa tarjolla oli siis perinteistä suomalaista maalaisolutta – mutta nykyaikaisella kierteellä. Sonnisaaren panimo Oulusta on tehnyt Sahtilation-nimisen tuotteen (8,8 %), jonka tyylimääritelmä on ”sahti on the hops”, humalalajikkeena tarkemmin sanoen Citra. Kotimainen pullahiiva on kuitenkin sahdille ominaiseen tapaan käymisagenttina ja sen tuottamiin banaanimaisiin aromeihin ja makuihin yhdistyy siis sitrushedelmäinen amerikkalaishumala. 

Oulu sijaitsee selvästi pohjoiseen perinteisistä sahtimaista, joten paikalliset eivät varmasti vedä herneitä neniin panimon ottamista vapauksista. Väriltään Sahtilation on vaalean pihkainen ja sahdiksi aika kirkas. Tuoksussa on sitten jo jotain epäsahtimaista, marjapensaan lehtiä, ehkä sitä sitruunaakin. Näitä on myös maussa, jossa 2000-lukulaisen oluen tunnelma peittää oikeastaan perinteisen sahtimaisuuden pitkälti alleen. Maku on ehkä enemmän brittiläinen tai amerikkalainen kuin suomalainen, ja katkeroakin on. Suutuntuma ei ole sahdiksi erityisen paksu mutta pikkuisen puuromaisempi tai öljymäisempi kuin humalavetoiset oluet yleensä.   

Aivan mainiosti nautittava vahva olut Sahtilation kyllä on, mutta mitä kauemmas tähän suuntaan mennään ”aidosta” sahdista, sitä enemmän samantyyppisiä vaihtoehtoja on toki tarjolla – vahvaa IPAa ja sen sellaista. Nyt tämä oli juuri riittävän sahtimainen ansaitakseen sahdin lisäarvon. On joka tapauksessa hyvä, että panimot tekevät tällaisiakin kokeiluja. Varsinkin norjalaisen maalaisoluen ympärillä on viime vuosina pyörinyt paljonkin erilaista crossoveria, tai ainakin niissä käytettävän kveik-hiivan. 

Näköjään Olutkellari oli ollut muuten samalla asialla samoihin aikoihin ja oli myös tykännyt tästä oluesta. 

Perhon POV Sahti @Perinteisen Oluen Viikko, Pikkulintu Myyrmäki

Pikkulinnun Sampo Järveltä tuli jokin aika sitten tiedote, että heidän Myyrmäen ravintolansa järjestää tällä viikolla (3.–7.10.) Perinteisen Oluen Viikko -nimisen tapahtuman. Tarjolla on ainakin lambic-oluita, sahtia sekä brittiläistä real alea. Olin jo ehtinyt todeta, etten taida tällä viikolla ehtiä pistäytymään Vantaalla asti, mutta tänään pääsin sittenkin nopealle visiitille. Tähtäsin paikan päälle mahdollisimman pian klo 16:n eli avaamisajan jälkeen.

En ollut ennen käynyt tässä Pikkulinnussa, eli ensin pari sanaa siitä. Vaikka Myyrmäen Pikkulintu avattiin vasta viime talvena, se tuntuu jo vakiintuneen oloiselta paikalta, jonka hengessä on edelleen jotain samaa kuin alkuperäisessä Puotilan Pikkulinnussa. Yksi Pikkulintu-historiaa yhdistävä elementti ravintolatilassa on mittavat viskipakkausten rivistöt useammalla hyllyllä. Valitettavasti Myyrmäen baariin ei ole tällä hetkellä erityisen helppo löytää ison työmaa-alueen takia, eli junalta tullessa olisi pitänyt älytä suunnistaa Isomyyrin ostoskeskuksen eikä Myyrmannin puolelta.

Syksysesonki näkyi ainakin hanatarjonnassa, siellä oli Plevnalta ja Takatalo & Tompurilta oktoberfest-tyyliset oluet. Jälkimmäiseltä panimolta olivat lisäksi voitokas Mustakaura sekä Kylmäsavulager. Muutenkin tarjonta painottui ehkä monia muita baareja enemmän lageriin, mutta siinä varmaan näkyy vielä oktober-vaikutusta. Tummalla ale-puolella löytyi ainakin Ansbach & Hobdayn London Black ja kotimaisen UG:n vahva stout. Toki IPA- ja NEIPA-faneja ei myöskään ole jätetty tyhjän päälle.

Kaiken tämän päälle tulivat kirsikkana kakussa ne POV-viikon perinteiset oluet. Lambiceja oli toistakymmentä, valmistajina Cantillon, Hanssens, 3 Fonteinen, Tilquin ja Lambiek Fabriek. Real ale -tynnyreitä lepäili tiskin päällä ja niitä oli saatu Northern Monkilta, Five Pointsilta ja Anspach & Hobdaylta (koko tapahtuman aikana yhteensä kuusi olutta). Suomessa real ale -tarjonta on viime aikoina keskittynyt aika paljon Thornbridgeen ja Makuun – kaikki kunnia näille kahdelle hienolle panimolle, mutta vaihtelukin joskus virkistänee.

Sahteja oli sen sijaan vain kahdelta valmistajalta, mutta toinen niistä, Olu Bryki Raum, vastasi peräti kuudesta erilaisesta sahdista. Oli eri värejä ja vahvuuksia sekä marjalisiä. Nimikkosahdin Perinteisen Oluen Viikolle – eli POV-sahdin – on valmistanut panimomestari Juha Sinisalo Perhon Panimolta, ja siinä on 9 % alkoholia eli melko tömäkkä sahti. Tämän testasinkin, ja se oli mahonginvärinen, vähän samea, makean hedelmäisen tuoksuinen. Banaania taisi olla tuoksussa ja sitä oli maussakin, karamellikastikkeella. Prosentteihin nähden tämä oli aika keveänkin tuntuinen sahti, hyvällä tavalla siis. Ilmeisesti reseptissä on Perhon itse viljelemää kotimaista humalaa, joka ei toki tuo makuun juurikaan katkeruutta, kuten ei sahdissa kuulukaan. Tuoko se jotain muuta? Tuoksussa ja loppumaussa on vähän belgialaisen oloinen, luonnonkukkamainen piirre, jos en ihan houri – liittyisikö se käytettyihin humalalajikkeisiin, kun sahdin tapauksessa se ei hiivastakaan ehkä tule?

Perinteisen Oluen viikko vaikutti hienolta, sopivan pienimuotoiselta oluttapahtumalta, vaikka tämän pitempään en ehtinytkään siihen tutustua. Tapahtumassa oli myös jotain nostalgista hohtoa viime vuosituhannen puolella olutharrastuksensa aloittaneille. Muutenkin Myyrmäen Pikkulintu tuntui – muiden Pikkulintujen tavoin – baarilta, jossa voisin käydä useamminkin jos se olisi yhtään lähempänä.

Pihamaan Sahti

Sahteja ei ole liikaa kaupallisesti saatavana, joten on harvinaista, että tähän blogiin saadaan reilun kahden viikon sisään kaksi Olutkoiralle uutta tapausta. Juhannuksena maisteltiin Maku Brewingin Työmiehen Wehnänen Sahti. Viime viikonloppuna poimin Heinolan Heila-lähiruokatorilta pari pulloa Pihamaan Sahtia, jota on myyty näillä nurkilla jo vuosikausia. Sahti valmistetaan Heinolassa, ja Pihamaan perheen viinitila on puolestaan Asikkalan Kalkkisissa eli naapurikunnassa.

Pihamaan Sahti (9 %) on vaahdoton, jopa sahdiksi aika vähähiilihappoinen. Se on suunnilleen sahtien värispektrin keskivaiheilla, punertavan ruskea, lievästi samea. Tuoksu ja maku edustavat pikemminkin astetta tummempien sahtien leipäistä maltaisuutta, eli suurta banaanipommia ei ole tällä kertaa tarjolla. Jos johonkin makukokemukseen pitäisi heinolalaissahdin makua verrata, tulee mieleen perinteinen jälkiruoka karpalot kinuskikastikkeella. Marjaisuutta on siis maussa mukana, melkein pieneen hapokkuuteen saakka mutta ei ehkä sentään. Kokonaisuus pysyy kohtalaisen raikkaana ja mielenkiintoisena, eli tönkön puuromainen sahti ei ole kyseessä.

Lähiruokakauppoja löytyy tietysti sieltä täältä ympäri Suomenmaata, mutta Heila on niistä varmasti parhaasta päästä. Se nyt on itsestään selvää, että tuore sahti kuuluu aika harvan maalaispuodin valikoimaan. Sitä näkyi olevan myynnissä ainakin puolen litran lasipulloissa ja kolmen litran muovikanistereissa. Lisäksi Heila erottui monista muista herkkutoreista sillä, että tarjolla oli tuoretta lihaa ja vihanneksia, toki myös makkaroita ja muita pakattuja kylmäartikkeleita. Sahti on hyvä grilliruokien kaveri, ja täältä siis löytyvät nuo ritilällä käristettävät elintarvikkeetkin. Monenlaista pitempään säilyvää maalaistuotetta on myös hyllykaupalla. Ravintolan puolelta saa aamupäivästä alkuiltaan saakka (paitsi lauantaisin vain lounasaikaan) sekä vaihtuvia annoksia että esimerkiksi hampurilaisia.

Uutta Alkon sahtikaapissa: Maku Työmiehen Wehnänen Sahti

Oli juhla ja juhannussahti. Tänä jussina sahtikolpakossani oli Maku Brewingin panema Työmiehen Wehnänen Sahti, joka on kyllä ollut panimon omassa valikoimassa muutamia vuosia mutta jota en itse ollut ennen maistanut. Sitä on tällä hetkellä saatavana muutamasta Alkosta pääkaupunkiseudulla ja Hyrylässä sekä ilmeisesti myös panimomyymälästä toisaalla Tuusulassa. Myyntiastiana on 1,3 litran viinipussi, ja säilytys tuttuun tapaan viileässä.

Vahvuus on 9,1 % eli aika tymäkkä mutta ei sahdiksi sentään poikkeuksellinen. Viljapuolella on ohramaltaan lisäksi ilmeisesti ainakin vehnämallasta ja kauraa. Sahdiksi tämä on vaaleammasta päästä. Katajanoksat marjoineen tuovat lisämakua. Humalointi, jos sitä onkaan, on melkoisen mietoa. Alko ei ilmoita mitään EBU-lukemaa tälle juomalle.

Neste laskeutuu viinipussin hanasta helposti voimalla, jolloin se aiheuttaa kolpakon pintaan sahdille epätyypillisen vaahdon. Suussakaan Työmiehen Wehnänen Sahti ei ole täysin hiilihapotonta kuten jotkin sahdit käytännössä ovat. Väri on tosiaan kellertävän viljainen, valokuvassa alla se ehkä näkyy tummempana kuin luonnossa, ja juoma oli myös melkein läpinäkymättömän samea. Tuoksu ja maku ovat hyvin hedelmäisiä, erityisesti kai banaanimaisia, mikä sahdeissa tietenkin onkin yleistä. Vaikea sanoa, mitkä tämän sahdin piirteet ovat mahdollisesti vehnämaltaista peräisin, koska sahdissa on usein muutenkin niin paljon vahvojen vehnäoluiden kaltaisia tuoksuja ja makuja.

Maku-sahti osoittautui kokonaisuutena mainioksi tuotteeksi, jossa on iso annos perinteistä sahtiuden ydintä. Ja uuden sahtivaihtoehdon ilmaantuminen monopoliliikkeen kylmäkaappiin on aina iloinen asia, vaikka sitten tästä ei kaapin vakituinen asukas tulisikaan.

Muualla Päijänteen rannoilla, 1.–3.8.2022

Kokoan loput viime viikolla päättyneestä Päijänteen turneesta yhteen jämäpostaukseen, joka on jos mahdollista vielä vähemmän yhtenäinen kuin edelliset Vääksyn ja Jyväskylän tarinat. Aina ei edes olla kovin lähellä Päijännettä mutta Keski-Suomen tai Päijät-Hämeen maakunnissa kyllä. Tässä tähteitä matkan antimista.

Säynät- ja Muuratsalo ovat hyviä paikkoja tutustua yhteen Jyväskylässä(kin) vaikuttaneista historian suurhenkilöistä, nimittäin arkkitehti Alvar Aaltoon. Säynätsalon kunnantalon kävimme katsomassa. Sekin on tietysti nykyisen kuntajaon mukaan Jyväskylän kaupungissa, johon Säynätsalo sulautettiin vuonna 1993. Sen sijaan Muuratsalon puolella sijaitsevaa koetaloa ei ilman ennakkoon tilattua opastusta näe, mutta sellainenkin Aallon luomus siis löytyy tästä entisestä saaristokunnasta. Myös toinen mestariarkkitehti, Wivi Lönn, on jättänyt kuitenkin jälkensä Muuratsaloon piirtämällä Haikan työläiskortteleiden asemakaavan. Alueen alkuperäiset asukkaat olivat hänen ystävänsä, sahanomistaja Hanna Parviaisen tehtaalla Säynätsalossa työssä.

Ex-kunnantalo on Aallon punatiilikauden komeimpia linnoja, selkeälinjainen italialaisvaikutteinen pikkupalatsi keskisuomalaisessa metsikössä. Epätasaisten seinätiilien lisäksi vahvasti punertava oli ilmeisesti myös kunnanvaltuusto Säynätsalon kultakaudella. Jos menee omatoimikierrokselle, alussa näytettävä opastusvideo kannattaa katsoa tarkkaan ja sitten tutkia yksityiskohtia valtuustosalissa, yleisissä sisätiloissa ja sisäpihan piazzalla. Valtuusto lakkautettiin sen verran kauan sitten, ettei digitalisaatio ehtinyt päästä pilaamaan valtuustosalin ratkaisuja. Monikaan turisti ei välttämättä tiedä, että Säynätsalon kunnantalo tarjoaa myös majoitusta muutamassa eri huoneessa. Emme mekään tosin siellä yöpyneet.

Parin kadun päästä lähtee tie Säynätsalon satamaan. Siellä on saaren luultavasti paras baari paikallisen pienpanimo-oluen nauttimiseen, nimittäin Pub Aallonmurtaja. Se on tänä kesänä avattu Aalto Panimon ”taproom”, jonka terassilla pyöri ihan mukavasti porukkaa sunnuntaina puolenpäivän aikaan. Alvar Aalto luonnehti tunnetusti Säynätsaloa Päijänteen Tahitiksi, ja tämän takia Aalto Panimollakin on Tahiti-niminen olut. Panimon muussa valikoimassa on muutama ruokakauppavahvuinen IPA/APA, pils/lager ja golden ale, sekä ilmeisesti yksi stout ja 8-prosenttinen (West Coast?) IPA. Tahiti siis jäi itselleni ainoaksi tällä matkalla testatuksi Aalto-olueksi.

Joutsan kirkonkylä uinui maanantaina lounasaikaan suomalaisittain vähän painostavan helteen alla. Kellarin viileydessä Hotelli Aatto & Ellin talossa majailevat Ravintola Kellari sekä Varastopanimo. Olisimme ehkä syöneet Kellarissa, mutta heillä ei ollut lounasta maanantaina ja tiistaina tarjolla. Se ei haitannut, koska kylällä on iso K-Supermarket, josta sai hyviä piknikeväitä ja niitä veimme mukanamme Kirkonkylän uimarannalle. Ikävämpi juttu oli, että Varastopanimon Sahtia ei ollut saatavana. Niinpä Päijänteen-kierroksen sahtisaldoksi jäi pyöreä nolla, vaikka useammankin potentiaalisen sahtipaikkakunnan läpi ajettiin. Paremmalla valmistautumisella perinnejuomaa olisi jostain varmaan löytynytkin, mutta nyt kävi näin.

Maisteluun pääsivät siis joutsalaisten Varasto-olut sekä Martti Servon & Napanderin 25-vuotisjuhlaolut. Näitä kellariravintolan takeaway-jääkaapeista löytyi. Olisi ollut myös 5-prosenttista Nenätippu-olutta, joka on sahdin jälkikaljasta käytetty miedompi vehnäolutmainen terassijuoma. Nimi inhottaa minua, joten sitä en voinut ostaa, vaikka itse tuote varmaan onkin hyvä. ”Aina saa nokka vähän tippua”, kertoo panimon tuote-esittely. Ehkä, mutta sitä mielikuvaa en halua yhdistää mihinkään, mitä juon. Sen sijaan wiener-tyylinen Varasto-olut (5,3 %) kolahti sekä maullaan että markkinoinnillaan, miksei myös Servon ja yhtyeen 5-prosenttinen juhlaolut.

Arde kiinnitti viime syksyn postauksessaan huomiota Varasto-oluen matalaan IBU-arvoon 9, tässä ilmeisesti jokin häikkä panimon suunnalta (?). Omankin pulloni etiketissä taisi olla samat lukemat eli EBC 20 värin ja IBU 9 katkeroiden osalta kuin Arden kuvaamassa pullossa. Humalakatkeroa ei kuitenkaan maistelun perusteella ollut noin vähän. Värin mittarissa 20 mahtuisi jo baijerilaisen dunkelin asteikolle. Yhdeksän IBU-astetta on niin matala lukema, että se istuu harvaan tyyliin – ehkä sahtiin tai juuri ja juuri baijerilaiseen vehnäolueen tai witbieriin. Aistihavaintoihin sopisi, jos numerot olivat menneet väärinpäin. Panimon nettisivuilla mainitut lukemat ovat IBU 20, EBC 19. Olisiko kyse siis painovirheistä enemmän kuin reseptin muutoksista. Oletan että IBU 20 ja EBC 9 ovat oikeat.

Tykkään tietysti Varastopanimon tavasta valloittaa maailmaa pohjahiivaoluiden ja sahdin avulla. Toivottavasti lager-valtavirrasta poikkeaville – mutta ei välttämättä craft-pintaliitäjiä houkutteleville – tuotteille löytyy kysyntää. Nyt jäi maistamatta vielä ainakin Mynssi, tummaksi lageriksi kutsuttu olut, joka kunnioittaa vuosina 1876–1932 toimineen Joutsan Oluttehtaan müncheniläistyylisen oluen muistoa. Sitä tehtiin paikkakunnalla viime vuosisadan alussa.

Päijänteen itärannoilla onkin näköjään hieman enemmän oluttoimintaa kuin länsipuolella. Sysmässä on Sahtikrouvi ja Asikkalan Kalkkisissa Pihamaa, jolla silläkin on tavallisempien oluiden lisäksi sahtia. Nyt reittimme menivät siten, että Pihamaan tuotteistakin tarttui mukaan vain vaalea ale nimeltä Hupakko, nimittäin Alkon hyllystä.

Matkan viimeisen yön telttailimme Päijänteen kansallispuistoon kuuluvassa Kelventeen harjusaaressa. Siellä on komeita hietikkoisia niemenkärkiä, ja venematkalla mantereelta – tässä tapauksessa Pulkkilanharjun Karisalmesta – tunsimme olevamme isoilla vesillä. Kalasääsket pesivät erään männyn latvustossa. Onhan Päijänteen kokoisessa järvessä jotain myyttisen jylhää, jollaista harvasta Suomen vesialueesta löytyy. Ajelimme seuraavana päivänä Helsinkiä kohti Vesijärven länsipuolitse. Hollolan kirkonkylän kioskilla söimme jäätelöt, tosin janon yllättäessä sieltäkin olisi saanut vielä Kanavan Panimon oluita.

Sahtia Citymarketista – Panimo Himo: Alku

Reilu vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kävin Pirkkalan K-Citymarketin uudistuneella olutosastolla, hanke panimon avaamisesta kaupan yhteyteen oli jo tiedossa. Maaliskuussa 2022 tämä pienpanimo nimeltään Himo toi sitten ensimmäiset omat oluensa myyntiin. Silloin taidettiin puhua neljästä erilaisesta oluesta.

Nyt viikonloppuna tein taas pikavisiitin Pirkkalan markettikompleksiin. Niin Himon verkkosivujen kuin kylmäkaappienkin sisältämä tuotevalikoima näyttää tässä välissä eläneen. Oli Taisto-niminen black IPA (ja sen ”mitalikahvi-edition”), ja myös ainakin gosea olin näkevinäni. Nelson Sauvin -humalalla pantu NEIPA nimeltä Lahti/Hyvinkää liittyi tölkkitekstiensä perusteella kyseisten kaupunkien oluttemppeleihin Tirraan ja Craftersiin.

Himon panimokauppa on Citymarketin kassojen ulkopuolella, ei siis varsinaisessa marketissa. Sen vieressä on viinibistro Sommelière & Naapuri, joka myös avasi ovensa tänä keväänä ja tarjoilee viinien lisäksi Himo-oluita. Tuote, jota varten itse hakeuduin tällä kertaa Himon panimokaupalle, oli kuitenkin 9-prosenttinen sahti nimeltään Alku.

Sitä Himo myy 1,5 litran “sahtipusseissa”, jotka tietysti muistuttavat pikku hanoineen vastaavia viinin myynnissä käytettäviä pusseja. Pussin päällä on selkeä ohje SÄILYTÄ KYLMÄSSÄ. Nytkin, kun humala-aromiin panostavien käsityöoluiden myynnissä on siirrytty yhä enemmän kylmäkaappeihin ja tuoreuden korostamiseen, sahdissa kylmäketju lienee edelleen astetta tärkeämpi kuin muissa oluissa – jo hygienian kannalta. Se on tuoretuote.

Alku on luonteva nimi sahdille, jota alkuolueksikin on kutsuttu. Maalais- tai maatilaolut sekä muinaisolut ja perinneolut ovat muita nimiä. Itselläni on jo yksi aiempikin Pirkkalaan liittyvä sahtikokemus. Keväällä 2020, juuri ennen koronasulkujen alkua, osallistuin Muinaisaikayhdistys Birckalaiset ry:n järjestämälle perinneolutkurssille, jossa opettajana oli sahtiguru Mika Laitinen. Kurssi pidettiin Suupanniityn koululla, joka ei ole sen maalaismaisempi paikka kuin Partolan Citymarketin ympäristö. Epäilemättä sahtia pannaan muutenkin nykyään paljon erilaisissa taajamissa ja kehyskunnissa, ei vain maaseudulla. Kurssi oli erinomainen ja informatiivinen, vaikka minusta ei sahdinpanijaa olekaan tullut – ainakaan vielä.

 

Miltä sitten Himon Alku-sahti maistuu? Tutun sahtimaiseen tapaan tuoksussa ja maussa on reilusti banaania, ja Alku edustaa muutenkin makeaa, vahvaa ja helposti juotavaa sahtia ilman erikoisempia perinnepiirteitä kuten puuromaista paksuutta tai happamuutta. Katajanoksien sijasta keitossa on ollut katajanmarjoja. Panimon mukaan uusi Alku-erä on tästä syystä aiempia eriä vähemmän katajainen, enkä kyllä katajaa juuri erotakaan. Hiilihappoa on miedosti, kuten sahdissa yleensä. Hunajan ja keltaisten rusinoiden makeutta pursuava, miedosti sitruunainen sahti on kuin nestemäistä kultaa.

Kullasta puheen ollen, sunnuntaina tuli Suomelle kiekkokultaa, ja sen varmistuminen olikin sopiva tilaisuus kulauttaa tölkillinen Himo-panimon Taisto Mitalikahvi Edition -olutta (6,5 %). Mustan IPA-oluen tuoksussa kahvin karvaus ja humalan katkeruus hieman riitelivät, eivätkä ripustaneet mitaleita toistensa kaulaan. Väri oli rusehtavan musta. Maussa oli tummaa suklaata, kaakaota, havua ja sitrushedelmää, mutta kuten black IPA -tyyliin kuuluu, maltaan jyhkeyttä ei ole peittämässä humalan piirteitä. Suutuntuma on siis melkein maitosuklaisen ohut, ja tämä ei siten oluttyylinä olekaan lemppareitani – alan helposti kaivata tukevampaa mallaspohjaa. Taisto taitaa sinällään olla ihan hyvin tehty lajinsa edustaja, vaikka näin sumppiversionakin.

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Tero Liukkonen: Häätanhu

Haeskelin sahtiin liittyvää luukkua tätä joulukalenteria varten, mielellään jotain harvemmin nähtyä kuvausta perinnejuoman teosta tai nautiskelusta kaunokirjallisuudessa. Aivojen sopukoista kaivelin muistikuvan takavuosien pikkuromaanista, joka kertoi maalaishäistä. Nuo häät kun ovat monille suomalaisille se ainoa ympäristö, jossa sahtiin on saatettu aidossa käyttötilanteessa törmätä. Nimi ja tekijäkin löytyi, Tero Liukkonen ja Häätanhu (1996).

Mäkelän Jussi palaa vaimoineen ja lapsineen pitkän ajan jälkeen vanhoille kotinurkilleen häävieraaksi. Morsian ja sulhanen ovat hänen nuoruudenystävänsä Tuula ja Heikki, ja tavan mukaan juhlapaikkana morsiamen kotitalo. Jussin vaimo Anna ei ole innostunut sahdin juonnista, joka alkaa käytännössä heti juhlapaikalle saavuttua. Jussi, jolla näyttää olevan tapana soittaa myös selvänä suutaan, valittaa vähäisen kiinnostuksen johtuvan “kulttuurin puutteesta”.

Myöhemmin Jussi kuitenkin onnistuu taivuttelussaan.

Sahtikojun luona oli vapautunut tunnelma. Penkeillä istui yhä enimmäkseen miehiä, mutta naisia oli lyöttäytynyt mukaan, eivätkä muutamat näistä aikoneet jäädä miehiä huonommiksi. Jatkuva pieni kuhina kävi joukossa, ja tulijoita ja menijöitä riitti. Puheen sorina aaltoili taukoamatta. Joukkoon liittyessämme jonkun sanoista kohosi naurunremakka. Kehotin Annaa istuutumaan ja menin hakemaan meille sahtia. Mannisen Pentti laski juoman puolen litran muovimukeihin, jollaisista kaupungin kesäterassitkin nykyään mallasjuomansa tavallisesti tarjosivat. Palasin vaimoni luokse ja istuuduin kahareisin penkin päähän. Nostin vasemman käteni Annan hartioille ja joimme sahtia. Se oli kylmää ja hyvää. Annan mielestä se ei ollut hassumpaa.

Sahtia oli pantu häihin “valehtelematta kymmenen säkkiä”, ja kyllä sitä seuraavien lukujen aikana kuluukin. Myös pontikkaa, jallua ja koskenkorvaa juodaan. Aika tavanomaisesta alkuasetelmasta kehittyy illan kuluessa se tavallinen tarina: sulhanen juotetaan kaatokänniin ja hänen kustannuksellaan keppostellaan, morsian suuttuu, naapurin aikamiespojat aiheuttavat hässäkkää, lopulta tapellaan ja vedetään haulikkoakin esiin. Potentiaalista kierrettä syntyy siitäkin, että morsian on kertoja-Jussin entinen heila.

Sahti on tihentyvän tunnelman polttoaine, katastrofin airut, mikä on tavallaan kliseistä mutta varmasti monista tosielämän häistä tuttu kuvio. Toisaalta se on illan rankempien ryyppyrupeamien välissä puhdistavakin neste, joka maistuu aina hyvältä vaikka ilmapiiri muuten jo happanisi. Pappikin suostutellaan mukaan sahtia maistamaan ja hänkin innostuu sen vahvasta mausta.

Häätanhu on äijäproosaa, jossa maailman meno etenee syvään uurrettuja uriaan, miehiset ladut eri reittejä kuin naiselliset, ja näiden kohtauspaikoissa tapahtuu tietysti asioita. Lakoninen naljailu ja uho taitaa olla paljon velkaa Antti Tuurin Pohjanmaan henkilöille, melkein pastissinomaisia lauserakenteita myöten, vaikka nyt ollaankin “Hämeen ja Savon rajamailla”. Tapahtumien kiihtyvä intensiteetti johtaa lopulta yhteenottoon ja pahoinpitelyyn, mutta jännitteet jäävät silti kummasti ratkaisematta. Mihin kaikki johti, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi?

Sahtitonkat varmasti tyhjenivät, ja jos Jussista ei oikein jää muuta käteen, sahdin ilojen sanallistajana hän on taitava. Pieni piikki tulee olutviisaidenkin suuntaan, kun Jussi keskustelee pastori Könösen kanssa.

–Ehkä olet pannut merkille, selostin Könöselle, –että valtakunnan lehdissä asiantuntijat ovat tutustuneet sahtiin ja ovat kirjoittaneet maistavansa siinä muka banaania ja mansikkaa. En tiedä mistä ne kummallisia luonnehdintojaan keksivät, mutta näillä nuuhkijoilla ja suutaan suipistavilla lasinpyörittäjillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää sahdin olemusta. Sahti on pellon piimää, joka sopii iloon ja suruun. Kyllä sen jokainen suullaan maistaa, onko kalja hyvää vai liian harvaa.

(Kuva: Greg Buri, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaljakesä ’21: Bar DOM, Mikkeli

Sunnuntai-ilta oli Mikkelissä helteinen, kuten monet illat Suomen kesässä ovat tänä vuonna olleet. DOM-ravintolakompleksin terassi on kuitenkin keskustakorttelin sisäpihalla kahden korkean tiiliseinän välissä, jossa ollaan suuri osa päivästä suojassa pahalta paahteelta. Illalla DOMin terassin pihakeinussa oli jo miellyttävää istua ja huuhtoa ajomatkan pölyjä baarin hyvillä oluilla.

Tiskillä mainostettiin Rauman Olu Brykin sahteja, joista jäljellä oli kuulemma tummaa juhlasahtia sekä marjasahtia. Valitsin ensin mainitun, ja se oli tuttua paksuhkoa, ei ylimakeaa raumalaista. Matkaseuralaisen juoma DOM Pilsner – Savonlinnan Olafin tekemä talonolut – ei ollut kuulemma hassumpi sekään. Söimme oluiden kanssa lohipizzan ja leikkelelautasen, molemmat maukkaita. Pizzan pohja oli nykyaikaiseen tyyliin sitkoinen ja melko tukeva.

DOMin olutvalikoimassa paikallisen Saimaan tuotteiden lisäksi Etelä-Savoa edustivat ainakin mäntyharjulainen Nilkko Brewing ja edellä mainittu Olaf Brewing. Muualta Suomesta oli Tujua, CoolHeadia, Suomenlinnaa ja joitain muitakin. Manchesterin Marble Brewing oli kyseisenä iltana ehkä näkyvimmin esillä muun maailman tekijöistä, ja bongasin liitutaululta muun muassa heidän mielenkiintoisen Three Threads Porterinsa, jota en ole maistanut (en tosin maistanut nytkään).

Tarkoitus oli pikatestata vielä DOMin jälkeen jokin toinenkin Mikkelin torikortteleiden pubeista, mutta valitettavasti sunnuntai-illan niukat aukioloajat iskivät kasvoille. Gastropub Eino oli juuri julistanut pilkun, kun ylitimme toria puoli kymmenen aikaan, ja Päämaja-pubi näytti kuolleelta. (Se on paikallislehden mukaan sulkemassa syksyllä ovensa lopullisesti.) Wilhelm Public Housen olimme jo aikaisemmin huomanneen olevan sunnuntaisin kiinni. Päädyimme siis Keskusbaariin (KB), jonka terassilla oli väsähtäneen näköistä kantajengiä ja sisällä tyhjää.

KB on ilmeisesti ollut ainakin jossain muodossa olemassa jo pitempään, sisätiloissa on ensimmäisen sukupolven Guinness-baarien tummaa patinoitunutta kiiltoa. Nostalgisista – tai jostain muista – syistä olen aina viihtynyt hyvin tällaisissa interiööreissä. Jonkinlaista “intiaaniteemaa” oli viritelty, mutta seinillä oli myös taidetta sekä muinaisia kotimaisten panimoiden mainoksia ja pulloja. Stereoista kaikui bluesahtavia säveliä. Olutvalikoima näytti olevan pääosin isojen panimoiden erikoisempia ja tavallisempia oluita. Itse join pitkästä aikaa hana-Guinnessin ja matkaseuralainen Mattssonin Heather IPAn. Yömyssynä meni vielä Koffin portteri.

Seuraavana aamuna tutkimme Mikkelin torin, jonka laidalle päättyneestä kuuluisasta panttivankidraamasta tulee muuten reilun viikon päästä kuluneeksi 35 vuotta. Tori itse oli aamutuimaan vilkas ja tarjolla oli paljon lähiseutujen vihanneksia ja muita tuotteita. Suunnistimme kuitenkin Sodan ja rauhan keskus Muistiin, joka on avattu tänä keväänä Päämajamuseon yhteyteen. Keskuksen ensimmäinen näyttelykokonaisuus on Poikkeustila, ja esillä on tavallisten suomalaisten tarinoita ja kokemuksia toisen maailmansodan ajalta. Museo oli moderni ja komeasti toteutettu, ja kun sisäkautta pääsee vanhaan Päämajaankin, samalla oli tietysti kätevää tarkastaa Mannerheimin työhuone ja muut tilat.

Visulahden vahakabinetti piti käydä katsomassa sen tahattoman viihdearvon takia. Sama Mannerheim päivysti siellä vahasta muovattuna, toisaalta presidenttirykelmässä, toisaalta sodanjohtohommissa. Hän ei ollut hahmoista aivan onnettomimpia, toisin kuin nykyinen presidentti Niinistö, joka oli ryypännyt itsensä aika punakaksi. Kabinetin kauhut voi jakaa kahteen luokkaan: toiseen kuuluvat epäonnistuneet keltaiset vahakasat (muutkin kuin Juice, jolla keltaisuus olisi voinut johtua maksaoireista), toiseen pelottavan aidoissa asennoissa tuijottavat hypnootikot kuten Kari Salmelainen tai Jörn Donner. Oma koomisuutensa on siinä, että kovin paljon uusia nukkeja ei ole viime aikona hankittu vaan kavalkadi on lähinnä läpileikkaus 1990-luvun julkisesta elämästä.

   

Jatkoimme Mikkelistä lounasaikaan Juvalle, jossa vanhan herraskartanon entisessä hevostallissa toimii TeaHouse of Wehmais. Nautimme mainiot afternoon teat suolaisine ja makeine pikkusyötävineen. Wehmais ei ole olutkohde (jotain heillä voi kaapista löytyä, en tarkistanut), mutta anniskeluoikeudet kartanolla siis on ja niitä käytetään erityisesti teepohjaisten cocktailien tarjoiluun. Näitä kannettiin joihinkin pöytiin, itse pysyttelimme kuitenkin pelkässä teessä.

Olimme varanneet mökin Puumalan kirkonkylän lähistöltä Koskenselästä. Pääsimme siis illaksi Saimaan rantaan, ja mukana oli grillattavia eväitä sekä satunnaisia matkan varrelta mukaan tarttuneita juomia. Näiden joukossa oli muun muassa naapurikunta Mäntyharjun tuote, Nilkko Brewingin black IPA nimeltään Korra. Se oli muuten hankittu Mikkelin Kenkäverosta, jossa entisen pappilan sivurakennukset ovat täynnä monipuolista käsityö- ja ruokatarjontaa, mukana esimerkiksi pieni valikoima lähiseudun pienpanimoiden (alle 5,5-prosenttisia) oluita.

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)