Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Tero Liukkonen: Häätanhu

Haeskelin sahtiin liittyvää luukkua tätä joulukalenteria varten, mielellään jotain harvemmin nähtyä kuvausta perinnejuoman teosta tai nautiskelusta kaunokirjallisuudessa. Aivojen sopukoista kaivelin muistikuvan takavuosien pikkuromaanista, joka kertoi maalaishäistä. Nuo häät kun ovat monille suomalaisille se ainoa ympäristö, jossa sahtiin on saatettu aidossa käyttötilanteessa törmätä. Nimi ja tekijäkin löytyi, Tero Liukkonen ja Häätanhu (1996).

Mäkelän Jussi palaa vaimoineen ja lapsineen pitkän ajan jälkeen vanhoille kotinurkilleen häävieraaksi. Morsian ja sulhanen ovat hänen nuoruudenystävänsä Tuula ja Heikki, ja tavan mukaan juhlapaikkana morsiamen kotitalo. Jussin vaimo Anna ei ole innostunut sahdin juonnista, joka alkaa käytännössä heti juhlapaikalle saavuttua. Jussi, jolla näyttää olevan tapana soittaa myös selvänä suutaan, valittaa vähäisen kiinnostuksen johtuvan “kulttuurin puutteesta”.

Myöhemmin Jussi kuitenkin onnistuu taivuttelussaan.

Sahtikojun luona oli vapautunut tunnelma. Penkeillä istui yhä enimmäkseen miehiä, mutta naisia oli lyöttäytynyt mukaan, eivätkä muutamat näistä aikoneet jäädä miehiä huonommiksi. Jatkuva pieni kuhina kävi joukossa, ja tulijoita ja menijöitä riitti. Puheen sorina aaltoili taukoamatta. Joukkoon liittyessämme jonkun sanoista kohosi naurunremakka. Kehotin Annaa istuutumaan ja menin hakemaan meille sahtia. Mannisen Pentti laski juoman puolen litran muovimukeihin, jollaisista kaupungin kesäterassitkin nykyään mallasjuomansa tavallisesti tarjosivat. Palasin vaimoni luokse ja istuuduin kahareisin penkin päähän. Nostin vasemman käteni Annan hartioille ja joimme sahtia. Se oli kylmää ja hyvää. Annan mielestä se ei ollut hassumpaa.

Sahtia oli pantu häihin “valehtelematta kymmenen säkkiä”, ja kyllä sitä seuraavien lukujen aikana kuluukin. Myös pontikkaa, jallua ja koskenkorvaa juodaan. Aika tavanomaisesta alkuasetelmasta kehittyy illan kuluessa se tavallinen tarina: sulhanen juotetaan kaatokänniin ja hänen kustannuksellaan keppostellaan, morsian suuttuu, naapurin aikamiespojat aiheuttavat hässäkkää, lopulta tapellaan ja vedetään haulikkoakin esiin. Potentiaalista kierrettä syntyy siitäkin, että morsian on kertoja-Jussin entinen heila.

Sahti on tihentyvän tunnelman polttoaine, katastrofin airut, mikä on tavallaan kliseistä mutta varmasti monista tosielämän häistä tuttu kuvio. Toisaalta se on illan rankempien ryyppyrupeamien välissä puhdistavakin neste, joka maistuu aina hyvältä vaikka ilmapiiri muuten jo happanisi. Pappikin suostutellaan mukaan sahtia maistamaan ja hänkin innostuu sen vahvasta mausta.

Häätanhu on äijäproosaa, jossa maailman meno etenee syvään uurrettuja uriaan, miehiset ladut eri reittejä kuin naiselliset, ja näiden kohtauspaikoissa tapahtuu tietysti asioita. Lakoninen naljailu ja uho taitaa olla paljon velkaa Antti Tuurin Pohjanmaan henkilöille, melkein pastissinomaisia lauserakenteita myöten, vaikka nyt ollaankin “Hämeen ja Savon rajamailla”. Tapahtumien kiihtyvä intensiteetti johtaa lopulta yhteenottoon ja pahoinpitelyyn, mutta jännitteet jäävät silti kummasti ratkaisematta. Mihin kaikki johti, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi?

Sahtitonkat varmasti tyhjenivät, ja jos Jussista ei oikein jää muuta käteen, sahdin ilojen sanallistajana hän on taitava. Pieni piikki tulee olutviisaidenkin suuntaan, kun Jussi keskustelee pastori Könösen kanssa.

–Ehkä olet pannut merkille, selostin Könöselle, –että valtakunnan lehdissä asiantuntijat ovat tutustuneet sahtiin ja ovat kirjoittaneet maistavansa siinä muka banaania ja mansikkaa. En tiedä mistä ne kummallisia luonnehdintojaan keksivät, mutta näillä nuuhkijoilla ja suutaan suipistavilla lasinpyörittäjillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää sahdin olemusta. Sahti on pellon piimää, joka sopii iloon ja suruun. Kyllä sen jokainen suullaan maistaa, onko kalja hyvää vai liian harvaa.

(Kuva: Greg Buri, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Kaljakesä ’21: Bar DOM, Mikkeli

Sunnuntai-ilta oli Mikkelissä helteinen, kuten monet illat Suomen kesässä ovat tänä vuonna olleet. DOM-ravintolakompleksin terassi on kuitenkin keskustakorttelin sisäpihalla kahden korkean tiiliseinän välissä, jossa ollaan suuri osa päivästä suojassa pahalta paahteelta. Illalla DOMin terassin pihakeinussa oli jo miellyttävää istua ja huuhtoa ajomatkan pölyjä baarin hyvillä oluilla.

Tiskillä mainostettiin Rauman Olu Brykin sahteja, joista jäljellä oli kuulemma tummaa juhlasahtia sekä marjasahtia. Valitsin ensin mainitun, ja se oli tuttua paksuhkoa, ei ylimakeaa raumalaista. Matkaseuralaisen juoma DOM Pilsner – Savonlinnan Olafin tekemä talonolut – ei ollut kuulemma hassumpi sekään. Söimme oluiden kanssa lohipizzan ja leikkelelautasen, molemmat maukkaita. Pizzan pohja oli nykyaikaiseen tyyliin sitkoinen ja melko tukeva.

DOMin olutvalikoimassa paikallisen Saimaan tuotteiden lisäksi Etelä-Savoa edustivat ainakin mäntyharjulainen Nilkko Brewing ja edellä mainittu Olaf Brewing. Muualta Suomesta oli Tujua, CoolHeadia, Suomenlinnaa ja joitain muitakin. Manchesterin Marble Brewing oli kyseisenä iltana ehkä näkyvimmin esillä muun maailman tekijöistä, ja bongasin liitutaululta muun muassa heidän mielenkiintoisen Three Threads Porterinsa, jota en ole maistanut (en tosin maistanut nytkään).

Tarkoitus oli pikatestata vielä DOMin jälkeen jokin toinenkin Mikkelin torikortteleiden pubeista, mutta valitettavasti sunnuntai-illan niukat aukioloajat iskivät kasvoille. Gastropub Eino oli juuri julistanut pilkun, kun ylitimme toria puoli kymmenen aikaan, ja Päämaja-pubi näytti kuolleelta. (Se on paikallislehden mukaan sulkemassa syksyllä ovensa lopullisesti.) Wilhelm Public Housen olimme jo aikaisemmin huomanneen olevan sunnuntaisin kiinni. Päädyimme siis Keskusbaariin (KB), jonka terassilla oli väsähtäneen näköistä kantajengiä ja sisällä tyhjää.

KB on ilmeisesti ollut ainakin jossain muodossa olemassa jo pitempään, sisätiloissa on ensimmäisen sukupolven Guinness-baarien tummaa patinoitunutta kiiltoa. Nostalgisista – tai jostain muista – syistä olen aina viihtynyt hyvin tällaisissa interiööreissä. Jonkinlaista “intiaaniteemaa” oli viritelty, mutta seinillä oli myös taidetta sekä muinaisia kotimaisten panimoiden mainoksia ja pulloja. Stereoista kaikui bluesahtavia säveliä. Olutvalikoima näytti olevan pääosin isojen panimoiden erikoisempia ja tavallisempia oluita. Itse join pitkästä aikaa hana-Guinnessin ja matkaseuralainen Mattssonin Heather IPAn. Yömyssynä meni vielä Koffin portteri.

Seuraavana aamuna tutkimme Mikkelin torin, jonka laidalle päättyneestä kuuluisasta panttivankidraamasta tulee muuten reilun viikon päästä kuluneeksi 35 vuotta. Tori itse oli aamutuimaan vilkas ja tarjolla oli paljon lähiseutujen vihanneksia ja muita tuotteita. Suunnistimme kuitenkin Sodan ja rauhan keskus Muistiin, joka on avattu tänä keväänä Päämajamuseon yhteyteen. Keskuksen ensimmäinen näyttelykokonaisuus on Poikkeustila, ja esillä on tavallisten suomalaisten tarinoita ja kokemuksia toisen maailmansodan ajalta. Museo oli moderni ja komeasti toteutettu, ja kun sisäkautta pääsee vanhaan Päämajaankin, samalla oli tietysti kätevää tarkastaa Mannerheimin työhuone ja muut tilat.

Visulahden vahakabinetti piti käydä katsomassa sen tahattoman viihdearvon takia. Sama Mannerheim päivysti siellä vahasta muovattuna, toisaalta presidenttirykelmässä, toisaalta sodanjohtohommissa. Hän ei ollut hahmoista aivan onnettomimpia, toisin kuin nykyinen presidentti Niinistö, joka oli ryypännyt itsensä aika punakaksi. Kabinetin kauhut voi jakaa kahteen luokkaan: toiseen kuuluvat epäonnistuneet keltaiset vahakasat (muutkin kuin Juice, jolla keltaisuus olisi voinut johtua maksaoireista), toiseen pelottavan aidoissa asennoissa tuijottavat hypnootikot kuten Kari Salmelainen tai Jörn Donner. Oma koomisuutensa on siinä, että kovin paljon uusia nukkeja ei ole viime aikona hankittu vaan kavalkadi on lähinnä läpileikkaus 1990-luvun julkisesta elämästä.

   

Jatkoimme Mikkelistä lounasaikaan Juvalle, jossa vanhan herraskartanon entisessä hevostallissa toimii TeaHouse of Wehmais. Nautimme mainiot afternoon teat suolaisine ja makeine pikkusyötävineen. Wehmais ei ole olutkohde (jotain heillä voi kaapista löytyä, en tarkistanut), mutta anniskeluoikeudet kartanolla siis on ja niitä käytetään erityisesti teepohjaisten cocktailien tarjoiluun. Näitä kannettiin joihinkin pöytiin, itse pysyttelimme kuitenkin pelkässä teessä.

Olimme varanneet mökin Puumalan kirkonkylän lähistöltä Koskenselästä. Pääsimme siis illaksi Saimaan rantaan, ja mukana oli grillattavia eväitä sekä satunnaisia matkan varrelta mukaan tarttuneita juomia. Näiden joukossa oli muun muassa naapurikunta Mäntyharjun tuote, Nilkko Brewingin black IPA nimeltään Korra. Se oli muuten hankittu Mikkelin Kenkäverosta, jossa entisen pappilan sivurakennukset ovat täynnä monipuolista käsityö- ja ruokatarjontaa, mukana esimerkiksi pieni valikoima lähiseudun pienpanimoiden (alle 5,5-prosenttisia) oluita.

Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Sahti ja ch’ti

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 6. luukku.

Pitäisikö itsenäisyyspäivän illan juomana pitäisi olla sahtia, kuten suomalaisen vuoden kohokohtiin ehkä kuuluu – juhannukseen ja jouluun ainakin? Nyt ei ole. Aikaisemmin viikonloppuna aperitiivina kyllä oli Honkavuoren Heili, vahva vehnäolut, joissa jotkut ovat maistaneet sahtimaisia piirteitä. Luultavasti honkavuorelaiset ovat hioneet reseptiä – makeutta oli edelleen, mutta muuten tyyliksi oli tullut sama vaalean kuulas kevätvehnä kuin miedommassa Valossa.

Otetaan joulukalenteriin tunnelmapala sahdin lähimenneisyydesta osana uutta suomalaista pienpanimokulttuuria, sen ensimmäisten tienraivaajien joukossa. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa 1986, että joutsalaiset olivat anoneet Alkolta lupaa valmistaa sahtia teollisesti ja myydä sitä. Lupia oli haussa myös Lammille ja Hämeenkyröön, joista jälkimmäisessä haluttiin tehdä kaupallista sahtia F.E. Sillanpään 100-vuotisjuhliksi vuodelle 1988.  

Joutsalaisilla tavoitteena oli myös paikkakunnan ja itähämäläisen perinteen nostaminen matkailumaailman kartelle.

Joutsalaiset arvostavat punervanruskeaa sahtiaan ennen muuta siihen sisältyvän perinteen vuoksi. Heitä viehättävät myös sen seurallisuus, kuohu sekä imelä, mutta yhtä kaikki hapahko maku. Vasta tämän jälkeen tulee sahdin enemmän tai vähemmän juovuttava vaikutus. Miksei sellaista juomaa voisi panna myös turistina tulevan vieraan varaksi tai virkistykseksi?

Sahdin nimi on johdettu saft-sanasta, ruotsin ja saksan mehusta, joka on sukua englannin sapille eli mahlalle ja latinan sapere (maistua) -verbille. Erikoisemman kieliyhteyden keksi HS:n mukaan sahti-isäntä Veikko Hännisen tuttu, joka pohjoisranskalaiseen kahvilaan pistäytyessään törmäsi juomaan nimeltä Bière du Ch’ti. “Ch’ti?”, hän ajatteli, “ch’ti, sehän on sahtia!”

Olut oli “suljettu rautalangalla kuin kuohuviini”, kuten erikoisoluita oli tapana Ranskassa ja Belgiassa pakata. Hännisen tuttava toi pullollisen tuliaisiksi matkaltaan ja maistatti sitä joutsalaisilla: sahtimestarilla, sahtipanimon toimitusjohtajalla ja kunnan elinkeinoasiamiehellä.  

Hänninen maistoi korkeana vaahtoavaa ja kuplivaa ranskalaista. “Laheeta!”, hän henkäisi kasvot mielihyvästä sikkarassa, niin ettei tarvinnut kysyä, mitä lahee on suomeksi [pehmeää, lempeää]. Toimitusjohtaja makusteli: “Ihan kuin äkkikäynyttä sahtia.” Elinkeinoasiamies tunsi heti piston kielessään: “Vahvaa.”

Joutsalainen sahti on läpinäkymätöntä, ja kirkasta on saatettu pitää väljähtyneenä. Ranskalainen varasto-olut Ch’ti on suodatettu kirkkaaksi, ja sahdista poiketen siinä on tietysti runsaammin hiilidioksidia. Kantavierreväkevyys 20° ja noin 8 prosentin alkoholipitoisuus sen sijaan voisi olla kummasta tahansa oluesta. Joutsan Sahdin toimitusjohtaja visioi ranskalaisolutta maistettuaan, että hekin voisivat ryhtyä tekemään “tavallista kansansahtia ja tällaista kirkasta royalsahtia”.

“Ja miten olisi, ottaisimmeko taas käyttöön vanhan joutsalaisen sahdin nimen, soiro! Sehän kalskahtaa hyvin ranskalaiselta.”

Vaikka sahtimiesten sanailussa oli kieli vähintään puoliksi poskessa, ollaan tässä kuitenkin tavallaan samalla vedenjakajalla kuin 80-luvun lopussa muuallakin, vaikka Helsingin baareissa ja trendsetterien joukoissa.

Olut oli ollut pitkään 99,9-prosenttisesti arkista ja aina samaa; nyt maisteltiin ja suunniteltiin jotakin erikoisempaa, sellaista, mikä jo tuotteena pistää sukat pyörimään jaloissa ja nostaa tunnelman kattoon. Historian havina ja menneiden aikojen mystiikka oli usein läsnä – se oli varmasti sitä yhtä hyvin Suomen kaupallisilla sahdintekijöillä kuin Ranskan bière de garde -perinteessä, jonka juuret olivat myös maatiloilla.

Alko suhtautui kai sahtipioneerien toiveisiin ja kaavailuihin kohtalaisen ymmärtäväisesti. Valmistuksen ja myynnin hygieniaa sekä muita välttämättömiä pykäliä viranomaiset toki aikoivat valvoa. Esimerkiksi prosenteista ei kuitenkaan väännetty kättä, vaan sahdista sai tulla niin vahvaa kuin tekijät halusivat ja hiivalla lähti. Jakelu oli pitkään mahdollista vain tekijöiden omissa tiloissa – Alkolla ei ollut tuolloin aikomusta hankkia myymälöihinsä jääkaappitilaa huonosti säilyviä sahteja varten. Yksi ero tässäkin oli siis tuoreen kansanoluen ja Ranskan erikoisoluiden välillä: jos laitoit Ch’ti-olutta 80-luvulla hyllyn nurkkaan, on aivan mahdollista, että voit edelleen kaivaa sen esiin jotenkuten juotavana.

Juhannusta kohti: Kullervo Tumma Ruissahti

Ruisrockia ei tänä kesänä ole, mutta ruissahtia sentään on. Harvinainen tapahtumakin tämä on, kun uutta sahtimerkkiä saadaan peräti Alkoon. Eihän Helsingin Alkoissa ole pitkään aikaan ollut muuta kuin Finlandia Sahtia – hyvä toki että sitä on – ja paikallisesti Lammilla on puolestaan lammilaista pitkäripaisessa. Joskus Lammin Sahtia sai myös pääkaupungin Alkosta. Onko vuosien mittaan ollut muita, ehkä joku muistaa?

Nyt sitten Olu Bryki Rauman toimesta on seitsemän Alko-myymälän jääkaappiin pääkaupunkiseudulle uinut Kullervo Tumma Ruissahti (7,5 %). Se myydään alumiinisessa pikku viinipussissa, jossa on tuttu hana. Olen juonut Urkin sahtipäivillä saman panimon sahtia, joka oli silloin 6,5-prosenttista ja listassa nimeltään “Kullervo tumma”. En tiedä, oliko se juuri tätä ruissahtia, mutta se ei ollut mielestäni parhaassa mahdollisessa kuosissa sahtitapahtuman jatkuttua jo muutaman päivän.cof

Tällä kertaa kataja-astiaani kaatuu melkein siirappimaisesti käyttäytyvä, punaruskea juoma, joka tuoksuu kiistämättä sahdilta. Pieni leipäinen happamuus tuoksussa on asianmukaista ja tuoksu on muuten raikas. Suutuntuma on paksu kuten ulkonäkö lupaa. Maussa on tömäkkää viljapohjaa, jonkin verran persikkaista hedelmääkin, ja ehkä tummempien maltaiden kautta jokin melkein savusaunamainen vivahde. Humalaa ei reseptissä ole.

Jos Alkon tarjonnan kautta joutuisi muodostamaan näkemyksen siitä “mitä sahti on”, niin tämä on ainakin varsin erilainen tuote kuin Finlandia Sahti, jota voisi sokkomaistelussa luulla jopa joksikin äärimakeaksi banaaniseksi weizendoppelbockiksi. Hyvä, että ne harvat sahdit, joita näin laajalti jaellaan, ovat luonteeltaan keskenään erilaisia.
cof

Onnen päivä koitti, kun saunavuorot alkoivat talossamme uudelleen. Koronan takia taloyhtiön sauna on ollut melkein kolme kuukautta poissa käytöstä. Kun en ole tänä juhannuksena menossa mihinkään perinteisempään mökki-illanviettoon, torstai-illan sauna tulee tarpeeseen. Tällä kertaa saunajuomana on siis raikkaan lagerin tilalla makeaa sahtia, mutta se sopii juhannusviikon tunnelmaan sinänsä hyvin.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 22

Carl von Linné tunnetaan botaniikan ja ekologian uranuurtajana, joka loi kasvien ja eläinten tieteellisen luokittelun perusteet. Harvempi muistaa, että hän kirjoitti – joskin vain melko lyhyen esseen – myös oluiden erilaisista tyypeistä. Vuonna 1763, jolloin Anmärkningar om Öl -teksti on julkaistu, oli Ruotsissakin jo vuosisatojen ajan tiedetty ja maistettu lukuisia eri oluita sekä kotimaasta että meren takaa.

carl-von-linne-public-domainEnsin Linné kertoi yleisiä näkemyksiään oluesta – tai ehkä ne olivat laajemminkin hänen aikanaan tunnettuja ajatuksia. Kuten että savustetusta maltaasta tulee ruskeaa ja vähemmän maukasta olutta, tai että vuoristoseuduilla saadaan oluesta hyvän veden ansiosta parempaa kuin lähellä merta. Hän esittelee muun muassa sitä, miten Tukholman kaivoihin nousee suolaista vettä, aina Riddarholmenilla asti.

Hiivaa Linné kutsuu maskuliinisella pronominilla. “Hän [hiiva] …tekee oluesta terveellisempää ja voimakkaampaa. Hän painaa isommat kappaleet pohjaan, ja niiden kanssa työskenneltyään saa oluen näin muuttumaan kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, sekä estää hapattumista. Sillä se, joka juo käymätöntä kaljaa [buska], huomaa pian happamien röyhtäysten nousevan ylös”.

Linné oli muiden akateemisten saavutustensa ohella lääkäri, ja hän tuntuu katsovan oluttakin paljolti terveysvaikutusten näkökulmista. Kuten menneiden vuosisatojen ihmiset muutenkin, hänkään ei puhu siitä, että alkoholi sinänsä olisi ihmiselle monin tavoin pahasta. Sen sijaan painottuu se, miten jotkin olutlaadut ovat terveydelle erityisen hyödyllisiä ja toiset taas vaarallisia, arvaamattomia.

“Ulkomaisia oluita ei tule ruotsalaisille vatsoille määrätä; sillä se on kuin lähtisi merta edemmäs kalaan. Englantilaiset oluet ovat vahvoja ja niitä on monenlaisia, mutta moninaisuus syntyy sekoituksista, joista on usein haittaa. Hollantilainen mol on enemmän vaahtoava mutta vähemmän maukas kuin meikäläinen olut. Dantziger Pryssing [preussilainen olut] on hyvää sille, joka on loukannut itsensä, ja kyllin voimakasta.”

Ja niin edelleen. Lista jatkuu. Braunschweigin Mumme auttaa heikkouteen ja happoisuuteen, mutta toisaalta se vaurioittaa munuaisia. Breyhan aiheuttaa enemmän vesipöhöä kuin muut oluet. Ruotsalainen Fahlu-Öl “ylittää nämä kaikki”.

linne-anmärkningarFinska Luran on paksua ja melkein maidonväristä, ja sitä keitetään hehkuvilla kivillä, eikä se siksi voi olla terveellistä. Tämä juoma on kuitenkin nykyään Suomessa lähes tuntematonta; sitä käytetään vain Saarenmaalla ja joillakin Venäjän paikkakunnilla.”

Luonnehdinta kuulostaa kyllä sahdin tai koduõlun tyyppiseltä oluelta, mutta Linnén tietojen mukaan moista luraa ei siis enää Suomessa tehdä. Sama nimi esiintyy tosin myös parikymmentä vuotta myöhäisemmässä tekstissä, Bengt Bergiuksen Tal om lächerheter -esityksessä. Siinä missä Kustaa Vaasan aikoihin suomalainen olut oli vielä Tukholmassa erittäin suuressa arvossa, tilanne vaikuttaa nyt hieman epäselvältä. Mitä Suomessa sitten juotiin, jos maidonvärinen kuumilla kivillä keitettävä olut oli jäänyt pois käytöstä? Varmasti kaupungeissa ainakin jonkinlaista ruotsalaistyylistä olutta, ja maaseudulla suomalaiset luultavasti keittelivät edelleen enemmän tai vähemmän Linnén kammoaman luran tyyppisiä juomia.

Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Sahtipäiviä rääppimässä @St. Urho’s Pub

Olin menossa muissa asioissa Urkkiin, jonka Suomalaiset sahtipäivät olin viime viikon lopulla ikävä kyllä missannut. Yllätyksekseni hanat ja jääkaapit olivat eilen yhä puolillaan sahteja eri puolilta Suomea. Tarkemmin ottaen tapahtumalla ei tainnut päättymispäivää ollakaan, vaan se oli vain merkitty 15. toukokuuta alkavaksi. cof

Kysyin kuitenkin, mitä sahteja oli yhä jäljellä ja mihin hintaan. Kävi ilmi, että alkuperäiseltä listalta vain kolme oli vedetty yli (loppunut tai peruuntunut). Muista oli vielä vähintään kanisterin pohjia. Sain viidellä eurolla kaksi puolikkaan pikkutuopin kokoista maisteluannosta, mikä sitten mahdollisti vähän useamman sahtilaadun testaamisen.

Kuten jo Ardekin totesi, Urkin tämänvuotiseen sahtivalikoimaan mahtui keskenään hyvinkin eri tyyppisiä oluita. Erikoisin maistamistani oli Maku Brewingin Työmiehen sahti (9,1 %), joka oli mustanpuhuvaa ja lähinnä salmiakkisen makuista – kuin Fuller’s Imperial Stoutin real ale -versiota olisi lorautettu sahtimaisen oluen sekaan.

cofKaksi muuta valikoiman vahvempaan päähän kuulunutta sahtia edustivat keskitien tyyliä, makean banaanista weizenbock-maista sahtia. Nämä olivat Pihamaan (9 %) ja Hartolan (9 %) sahdit, joista kyllä tykkäsin myös. Selvästi leipäisemmän maltainen ja kuivempi oli puolestaan Pyhän Urhon Sahti (6,8 %), ja se oli myös väriltään teen ruskea.

Olu Bryki Rauman tumma ruissahti (6,5 %) oli nimestään huolimatta melko vaaleaa ja suutuntumaltaan enemmän venyvää kuin nestemäistä. Melko hiivainen tuoksu ja ohuen persikkainen maku saivat pohtimaan, olivatko kanisterin pohjat siinä kunnossa, millaiseksi sahti oli tarkoitettu. Ennestään tuttu Hollolan Hirven Kivisahti (7 %) oli astetta tummempaa, tuoksussa siinäkin hieman hiivaa ja maku voimakkaan hedelmäinen, jopa hieman hapan tai kirpeä.

Sahtipäivien voima kumpuaa siitä, että harvoissa muissa tilanteissa suomalainen – puhumattakaan satunnaisista matkailijoista – pystyy maistamaan niin monta sahtia samassa sessiossa, että tyylin sisäinen variaatio näkyisi. Jos kohta viisainta ehkä olisikin mennä paikalle samana päivänä kun hanat ja tonkat korkataan, hyvän käsityksen näiden tuoreoluiden kirjoista sai myös tällä tavalla ”liian myöhään” maistettuna.

Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.