Juustotarjottimen äärellä: Stille Nacht 2018 ja Canaster Winterscotch

Muistan, miten tulin ensi kerran tietoiseksi oluen ja juuston yhdistämisen hienoudesta. Se tapahtui vuonna 2005 Cambridge Beer Festivalilla, johon olimme eksyneet sattumalta – pistäydyimme yliopistokaupungissa muuten vain tietämättä ajankohtaisista tapahtumista. Sittemmin selvisi, että festari on Camran vuotuisista oluttapahtumista vanhin, ja sitä on järjestetty vuodesta 1974 alkaen.

Festivaali oli jo tuolloin nykyisessä paikassaan Jesus Green -puistossa, saman nimisen collegen lähistöllä. Maistettuja oluita en merkinnyt ylös, mutta esimerkiksi Skull Splitter jäi mieleen erikoisen nimensä ja poikkeuksellisen vahvuuden takia. Muutkin normaaleilla brittiläisillä humala- ja mallasprofiileilla varustetut real alet toimivat paikallisten kovien juustojen kanssa. Toukokuisena iltapäivänä oli hienoa loikoilla nurmikolla piknik-tyyliin ja hakea teltalta juustolautasten kylkiäisiksi erinomaisia oluita.

Usein hyvien juustojen kanssa on kuitenkin tämän jälkeenkin tullut juotua viiniä, se on tuntunut selviöltä vaikka oluiden ja erilaisten syömisten yhdistelystä puhutaan tietysti yhä enemmän. Nyt lauantaina avasimme pitkästä aikaa pari belgialaista olutta Hakaniemen hallista ostettujen juustojen kumppaniksi. Juustoista kaksi oli ranskalaisia, sydämen muotoista normandialaista Cœur de Neufchâtelia ja Jura-vuorten Comtéta. Lisäksi pöydässä oli espanjalaista Cabrales-homejuustoa.

Oluet toin kuukausi sitten Brysselistä. Canaster Winterscotch on De Glazen Toren -panimon tumma skottityylinen olut, vaikkakin varmasti belgialaisemmasta päästä kaikkia niitä oluita, joita vanhan ajan muistoksi Belgiassa kutsutaan nimellä scotch. Stille Nacht on klassinen vaalea jouluolut De Dolle Brouwersilta, ja sen eri vuosikertoja on tullut monenakin menneenä talvena maistettua.

fromagesPidin erityisesti Neufchâtelin valkoisen sydämen ja makean Stille Nachtin yhdistelmästä, ja myös navetalta tuoksuvan Cabralesin kanssa vahva olut pärjäili. Muutama vuosi sitten söimme Neufchâtelin juustoa lähellä sen valmistusaluetta maatilamajoituksen aamiaisella, jossa sitä tarjottiin paikallisen omenamehun kanssa. Se oli täydellinen yhdistelmä ja varmasti normandialaisen siiderin kanssa juusto myös toimisi.

Belgialaisia oluita silti pitäisi juoda useammin juustojen seuralaisina. Myös De Glazen Torenin scotch oli juustopöytään otollinen: vähemmän makea kyllä kuin monet belgialaiset skottioluet, ja maultaan Westmalle Dubbelin suuntaan vivahtava. Kaappiin jäi saman panimon Ondineke-tripel, hienoon paperiin käärityssä 75 cl pullossa kuten skottikin. Täytyy muistaa ostaa jotain juustoa sillekin kumppaniksi, kun se joskus lähitulevaisuudessa avataan…

Mainokset

Ruoka- ja olutsunnuntai: Lohi-pekonichowder

Kahta reseptiä tuli testailtua viikonlopun rauhallisen menon lomassa. Toinen oli kermainen lohikeitto tilpehööreineen Atlantin takaa, toinen ranskalainen klassikko galettes bretonnes complètes, Atlantin rannalta kyllä sekin ja siis täytettyjä tattariohukaisia. Jälkimmäinen jää seuraavaan postaukseen, mutta syvennytään tässä chowderin anatomiaan.

Lohi-pekonichowder

Chowder on ruokalaji, joka yhdistyy Amerikan itärannikon kulinaariseen maisemaan merenherkkuineen. Vaalea, kermaisen paksu keitto tai muhennos sisältää reseptistä riippuen esimerkiksi simpukoita, erilaisia rapuja tai kalaa. Tällä kertaa raaka-aineina ovat kasvisten ohella lohifileen palat ja pekoni.

Ilman pekonia tämä ruokalaji ei olisi kovin kaukana suomalaisesta ”kermaisesta lohikeitosta”. Perunaa ja sipulia on mukana, mutta meikäläisen tillin paikalla eksoottisempaa timjamia. Resepti on pääpiirteissään pöllitty amerikkalaiselta Epicurious-sivustolta, mutta omana pikku lisänä lorautin liemeen Touch of Taste -hummerifondia. Sen voi tehdä tai olla tekemättä. Määriä on muutenkin vähän säädetty. Tästä tulee noin neljän hengen annokset.

600 g merilohta
250 g perunoita kuorittuna ja kuutioituna
1 pkt (n. 150 g) pekonia
2–3 dl kevätsipulia silppuna, maun mukaan enemmänkin
3 valkosipulinkynttä hakkeluksena
5 dl maissin jyviä (pakaste tai tuore)
5 dl täysmaitoa
2 dl kuohukermaa
2 dl 10 % ruokakermaa
¼ tl chilirouhetta (tai puolet vähemmän jos et halua pientäkään puraisua)
½ tl suolaa
¼ tl mustapippuria
1 tl tuoretta timjamia
1 laakerinlehti
2 tl sitruunamehua
1 rkl hummerifondia
(voita)

Alussa voi kuutioida perunat pieniksi paloiksi ja laittaa ne porisemaan hiljalleen suolattuun veteen, kunhan muistaa pelastaa perunakuutiot ennen kuin ne pehmenevät muusiksi. Ne siirretään syrjään odottelemaan ja keitinvesi kaadetaan pois.

Pekoniviipaleita paistetaan pannulla keskilämmöllä omassa rasvassaan, kunnes ne ovat rapeita. Tarkoitus on, että niistä sulavassa rasvassa paistetaan sitten sipuleita ja maisseja. Ainakaan minun ostamastani ”Amerikan pekonista” rasvaa ei irronnut tätä varten tarpeeksi, joten lisäsin kasvisten paistorasvaan hieman voita ja öljyä. Sitä saa olla yhteensä 2 rkl. Rapeutuneet pekonit siirretään ennen kasvisten kuullottamista sivuun. Pekonit voi pilkkoa sen kokoiseksi silpuksi, mikä miellyttää.

Kun kevätsipuli, valkosipuli ja maissi ovat kuullottuneet muutamia minuutteja, ne siirretään paistorasvoineen keittokattilaan ja lisätään maito ja kerma. Ruokakerman voi muuten korvata maidolla, jos haluaa keitosta kevyempää. Liemi kiehautetaan nopeasti ja lasketaan lämpöä. Tässä vaiheessa porisevaan liemeen lisätään myös mausteet: chilirouhe, timjami ja laakerinlehti (sekä mahdollinen hummerifondi). Lientä ei tässä reseptissä suurusteta, joten siitä tulee ehkä kevyempi kuin jotkut chowderit, mutta keitoksi silti paksunpuoleinen.

Hetken porinatuokion jälkeen kattilaan saa laittaa myös perunakuutiot, lohen sekä pekonit. Suolaa ja pippuria voi ripotella maun mukaan, yllä mainitut määrät ovat ohjeellisia. Myös sitruunamehu lorautetaan mukaan tässä vaiheessa. Nyt oleellista on saada lohenpalat kypsymään juuri sopivasti mutta ei hajoamispisteeseen asti. Kun ne ovat valmiit, chowder pitäisi sitten päästä jo tarjoilemaan. Lautasella päälle voi silputa ruohosipulia tai miksei kevätsipulin vihreitä varsia, jos koristetta kaivataan.

Olutsuositus

Jotkut amerikkalaiset ravintolat, jotka netissä esittelivät lohichowdereitaan olutsuositusten kera, olivat valinneet ruoalle kyytipojaksi Extra Special Bitterin eli ESB:n. Ainakin yksi näistä oli tosin savuloheen perustuva resepti. Savulla on varmaan merkitystä paritusten hakemisessa, mutta toisaalta ESB ei myös ole suinkaan mikään jykevän tervainen olut.

Katson yleensä ideoita omiin olut-ruokaparituksiini ikivanhasta (vuonna 2003 kirjoitetusta) The Brewmaster’s Table -kirjastani, jonka kirjoittaja on tietenkin Garrett Oliver. Oliver suosittelee chowdereille saksalaista tai belgialaista vehnäolutta taikka kevyitä vaaleita saksalaistyylejä kuten Pilsiä tai Kölschiä.

Hän ei toisaalta ota huomioon, että meidän chowderissamme on pekonia. Niinpä päädymme Fuller’s ESB:hen, jossa ehkä on tuhdimmalle keitolle sopivaa karamellisuutta. Siinä on myös enemmän humalaa kuin vehnäoluissa, ja katkeruus saa luvan leikata liemen kermaista makua. Ihan hyvin ESB tämän ruoan kanssa toimiikin – ehkä voi kuvitella, että Uuden-Englannin rannikon kalastajat ovat tällaista vähän vahvempaa brittialea juoneetkin joskus kauan sitten, ennen kuin isot lager-tehtaat valloittivat Amerikan.

IMG_20190203_193938

Paluu Järvenpään Citymarketiin: Gastro Bar Sesonki

Kirjoittelin marraskuussa blogiin K-Citymarket Järvenpään Suomen parhaiksi mainituista susheista ja niiden nauttimisesta oluen kanssa. Eilen meillä oli jälleen asiaa Tuusulanjärven suunnalle ja päätimme poiketa samaisella ruokakaupalla testaamassa sen kylkeen perustetun ravintolan.

Ehkä alkaa vaikuttaa siltä, että joku asianosaisista on maksanut minulle 50 kilometrin päässä sijaitsevan hypermarketin toistuvasta puffaamisesta. Voin kuitenkin vannoa, ettei ole. Kaupan ympärilleen kehittelemät jutut yksinkertaisesti toimivat ja monethan niistä ovat kirjoittaneetkin. Itse asiassa yritän nyt ottaa asiakseni blogata muutenkin aina, kun jossain Helsingin ulkopuolella osuu vastaan hyviä olut- ja ruokakokemuksia.

Gastro Bar Sesonki on siis ruokaravintolan nimi ja se sijaitsee Cittarin rakennuksessa: ikkunarivistö on marketin parkkipaikalle päin mutta sisään ravintolaan pääsee kaupan kassa-alueen tuntumasta. Tästä ympäristöstä huolimatta gastrobaari on viihtyisä ja tyylikkään oloinen. Onhan toki kauppa itsekin harvinaisen elegantti tapaus suomalaiseksi jättimarketiksi.

Ravintolan dynamona toimii monissa helsinkiläisissä liemissä keitetty Matti Jämsén, jonka cv:hen kuuluu myös ulkomaisia Michelin-tason paikkoja. Järvenpäässä ideana näyttää olevan jonkinlainen symbioosi tasokkaan elintarvikekaupan ja näpsäkän gastrobaarin välillä. Lounasta tarjotaan arkisin (ti–pe); eilen lauantaina lounasaikaan tarjolla oli à la carte, ja esimerkiksi nyt sunnuntaina olisi saanut brunssia.

Olutlistalla kärkijutuiksi oli otettu naapurikunnan Mäntsälän Panimo Kiisken sekä tamperelaisen Pyynikin Käsityöläispanimon tuotteet. Lyhyeltä mutta näppärältä listalta valitsin omille ruoilleni kumppaniksi Vastaranta-savulagerin (5,5 %), joka oli minulle ennestään tuntemattoman Kiisken olut. Kiiskellä on nimeensäkin sopivasti filosofiana mennä “mallas edellä”, eli käytännössä ajan hengen vastaisesti humaloida oluet tietoisen hillitysti.

sdrRuokalistalta otin alkuun linnunmaksa-päärynäannoksen ja sen jälkeen Black Angus -jauhelihapihvillä varustetun hampurilaisen. Maukas hampurilainen ei jättänyt toivomisen varaa, ja myös alkuruoka toimi lajissaan hyvin. Ateriana tämä saattaa olla epäortodoksinen kokonaisuus, mutta halusin kokeilla keskenään erilaisia juttuja ja hyvä näin. Ravintolan itse leipomat leivät olivat erinomaisia – samoin mainio oli keittiön tervehdyksenä tullut pikkupala, jossa oli muun muassa kukkakaalia ja mätiä.

Mäntsäläläiset olivat tehneet hyvän vaalean savulagerin. Savun maku oli tuhdin metsäinen, ja oluessa oli muutenkin runsaasti selkärankaa – ei kevyen elegantin kalpean lagerin siemailijoille. Oluen ystävälle Sesonki oli ruokapaikka, jossa on helppo hengittää, vaikka listalta ei aivan joka lähtöön erilaisia oluttyylejä löydykään. Viinilista näytti olevan olutlistan tavoin karsittu nopeasti omaksuttavaan mittaan, mutta sitä en sen enempää tutkaillut. Lähtiessä osui muuten silmiin myös mainos olutillallisesta, jonka ravintola järjestää yhteistyössä Pyynikin Käsityöläispanimon kanssa helmikuun alussa.

cof

sdr

cof

Vasan munuaisia devilled kidneys -tyyliin ja Duvel-olutta

Olimme saaneet hirvenvasan munuaisia, ja niistä oli tarkoitus loihtia loppiaislounas. Reseptiksi valikoitui viktoriaaninen ruokalaji devilled kidneys, eli munuaisia tulisessa kastikkeessa. Entisajan britit söivät sitä mielellään aamiaiseksi, mutta itse uumoilimme, että sisälmysruoka kuitenkin sopisi paremmin myöhäisempään vuorokaudenaikaan.

Munuaisia olen kerran ennenkin valmistanut, ja se resepti taitaa ollakin edellinen tässä blogissa julkaistu ruokaohje. Hirven – jopa vasan – munuaiset ovat kooltaan suurempia kuin karitsan, joten viipaloin niitä pienemmiksi jo ennen paistamista. Kalvot lähtivät irti helposti, eikä muutakaan putsattavaa ollut juuri yhtään.

Kirjaimellisesti devilled viittaa piruun, joten miten tuo paholaisen kädenjälki eli tulinen maku sitten munuaisiin saadaan? Jossain selailemistani resepteistä painotettiin, että Viktorian aikana tulinen maku tarkoitti Englannissa sinapin tai cayenne-pippurin tapaisia mausteita, ei sitä, että ruoka uisi srirachassa tai muussa polttavassa chilikastikkeessa.

munuaiset2Perusidea on selkeä. Munuaispalat pyöritellään jauhoissa, joihin on sekoitettu cayennepippuri, mustapippuri ja suola. Sitten niitä paistetaan pannulla voissa, kunnes ne ruskistuvat, pari minuuttia kummaltakin puolelta. Lisätään kanaliemi pannuun, ja tässä vaiheessa mukaan voi laittaa hieman worcestershire-kastiketta, anjovista sekä sinappijauhetta, ehkä myös sinappia. Munuaiset poistetaan pannusta, kun ne ovat kypsiä, ja kastiketta keitetään vähän kokoon.

2 vasan munuaista

3 rkl vehnäjauhoja

¾ tl suolaa

¾ tl mustapippuria

1 mm cayennepippuria

½ tl sinappijauhetta

1 tl sinappia

1 tl worcestershire-kastiketta

1½ rkl voita

2,5 dl kanalientä

1 tl anjovistahnaa

paahtoleipäviipaleita

silputtua persiljaa

Paahtoleivät paahdetaan sillä aikaa, kun kastike porisee pannulla. Jos munuaiset ovat liian isoina paloina leiville aseteltaviksi, niitä voi vielä viipaloida. Kun munuaisviipaleet on saatu leipien päälle, niille valutetaan pannulta loppu kastike ja koristellaan persiljalla. Anjovis ei liene maun kannalta välttämätöntä, itse olin lisännyt kalan (2 säilykesardellia, jotka olin jauhanut morttelissa tahnaksi) heti voin sulaessa pannulle makua antamaan.

Tällä reseptillä munuaisista ei tule nykymittapuulla mitenkään tulisia, eli tulisuutta voi tietysti säätää maun mukaan. Ruokajuomana oli vaalea, 8,5-prosenttinen Duvel, joka belgialaisine pippurisine hiivoineen ehkä jotenkin kestääkin voimakkaan makuista ruokaa. Duvel, jonka nimi viittaa sekin paholaiseen, oli nyt valittu ehkä enemmän nimensä kuin luonteensa puolesta tälle aterialle. Alkuperäinen 1920-luvun Duvel oli kyllä britti- ja skottioluiden inspiroimaa, joten jonkinlainen silta Kanaalin yli tässä juomavalinnassakin on.
munuaiset-1-3

Kaksi panimoravintolaa, kaksi portteria

Joululomalla söimme ja joimme panimoravintoloissa. Tampereella kohteena oli Pyynikin Brewhouse, paikallisen pienpanimon oluiden ympärille rakennettu konsepti. Pääkaupunkiseudulla kävimme Espoon Fat Lizard -ravintolassa, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä samannimisestä panimosta.

sdrOtimme molemmissa paikoissa annokset à la carte -listalta ja kyytipojaksi tietysti oluet, panimoravintoloissa kun oltiin. Olutvalintani oli Espoossa Backdrop Porter, joka oli ruokakauppavahvuisena lempeän paahteinen kumppani hampurilaiselle. Tampereella ajattelin, että otan vertailun vuoksi portterin täälläkin ja mielessäni oli etukäteen Pyynikin Vahvaportteri. Sitä ei ollut kuitenkaan saatavilla.

Join sen sijaan Two Broken Ribs Reindeer Moss Stoutin (8 %), jonka Pyynikki on tehnyt yhteistyössä portugalilaisen Post Scriptumin ja espanjalaisen In Peccatum -panimon kanssa. Mausteena on jäkälää, johon siis reindeer moss oluen nimessä viittaa. En nyt jaksa piitata siitä, onko stout eri asia kuin portteri, joten totean vain, että molemmissa panimoravintoloissa sekä purilaiset että portterit olivat oikein miellyttäviä kokemuksia.

­­Arvostan Fat Lizardin draivia, jolla ravintolaköyhään entiseen kotikaupunkiini on tuotu varman oloinen ruoka- ja olutpaikka. Bonuksena Aalto-yliopiston metroasema on aivan kivenheiton päässä. Alkuruokana söimme friteerattuja sirkkoja, jotka ovat hauskaa naposteltavaa. Eipä hampurilaisessakaan ollut mitään valittamista. Portteri oli tamperelaiseen verrattuna ehkä astetta tylsempi, vaikka vertailu on hieman epäreilu, kun vahvemmasta oluesta ehkä keskimäärin on helpompaa tehdä kiinnostava.cof

Pyynikin Brewhouse oli paikkana nyt mukavamman oloinen kuin aikaisemmassa olomuodossaan belgialaisena ravintolana. Sen ideoinut Hans Välimäki on edelleen jollain tavalla tekemisissä ruokapuolen kanssa. Hampurilaiseen otin tarjoilijan ehdotuksesta maksullisen lisä-gorgonzolan, ja burgeri olikin erinomainen. Kun tykkään tummista oluista ruokajuomina, myös jäkälä-stout toimi loistavasti. Pyynikin Käsityöläispanimolla tuntuu muutenkin olevan kova noste päällä, kun he ovat saamassa oluitaan Lidliin eri Euroopan maissa ja uudistavat paikallista läsnäoloaan Tampereella korttelioluilla.

cof

Panimoravintolat ovat hauskoja paikkoja, ja on hyvä, että niitä jälleen Suomeen syntyy. Niistähän kotimainen pienpanimomeininki 1990-luvulla lähti alun perin käyntiin. Fat Lizard ja Pyynikin Brewhouse ovat tyylilajiltaan aika erilaisia. Toinen on nykyaikaisen virtaviivainen ja tehokas, mutta silti kieltämättä miellyttävä. Toinen on historiallisesta miljööstään hyötyvä, pubimaisempi viihtymispaikka, jossa paikallinen opiskelijaporukka pelasi naapuripöydässä Tampere-tietovisapeliä. Kumpikin sopii sitä paitsi kuin nakutettu ympäristönsä luonteenomaiseen punatiiliarkkitehtuuriin.

cof
mde

Järvenpään Citymarketin sushi ja Brooklyn Sorachi Ace Saison

K-Citymarket Järvenpään Pöytäalhossa “myy Euroopan eniten sushia”, uutisoi Iltalehti aikaisemmin tänä vuonna. Tämä ja muut samanhenkiset uutiset ovat varmasti houkutelleet monet Kehä III:n eteläpuoliset sushin ystävät Järvenpäähän, ja niinpä sinne itsekin ajelimme täältä Helsingin kantakaupungista, jossa kai sushi-paikkojen tiheys sentään on Suomen suurin.

Kauppias Markku Hautalan tavoite on tehdä maailman paras sushi, ja hän onkin omien sanojensa mukaan esimerkiksi hankkinut kauppansa sushikeittiöön japanilaista huippuriisiä, jota yleensä ei Japanin ulkopuolelle myydä. Myös robottia, joka sushipaloja tuottaa, Hautala pitää maailman parhaana. Japanilaisten konetoimittajien mukaan Järvenpää myy kiloissa mitattuna enemmän tavaraa kuin kukaan muu tällä tavalla sushinsa tekevä Euroopassa.

cofJapanilaishenkistä olutta sushin kumppaniksi

Juoman valitsemiseksi Suomen parhaaksi väitetyn sushin kylkeen emme tällä kertaa tehneet mitään tuntikausien tutkimustyötä. Tyydyimme ensimmäiseen Google-hittiin, joka tuli hakusanoilla beer sushi pairing, ja siinä kärkisuosituksena oli vanha tuttu ja hyväksi havaittu Sorachi Ace Saison, Brooklyn Breweryn klassikko. Sitä ei ollut Järvenpään Cittarin Alkossa, mutta poimimme sitä paluumatkalla Viikin Prisman Alkosta.

Vuosikymmenen alussa kehitetty olut hyödyntää japanilaista Sorachi Ace -humalaa mutta on tyylilajiltaan belgialaishenkinen saison. Sekä Sorachi Ace että saison-tyyli ovat olleet 2010-luvun kuumia hittejä olutrintamalla. Vielä jokunen vuosi sitten maagiset sanat Sorachi Ace Saison olisivat nostattaneet oluthipsterin selkäpiihin maksimaaliset väristykset, mutta kaikki huumat haihtuvat tai arkipäiväistyvät ennen pitkää.

Olut on vaalea, 7,2-prosenttinen, ja sitä hallitsee Sorachi Ace -humalan tuoksu ja maku, jota on luonnehdittu muun muassa tillimäiseksi. Muistan ensimmäisen kerran, kun maistoin tätä olutta ja tätä humalaa, ja olihan se yllättävän erilainen kuin muut siihen mennessä kokemani oluet. Humalalajikkeen luonne – kai yhdistettynä johonkin saison-tyyppiseen hiivaan – vaikutti eksoottiselta, elegantilta ja ehkä juuri jonkin hyvän ruoan kumppaniksi sopivalta.

mdeOllaanko maailman parhaan sushin äärellä?

Valikoimaa oli Citymarketin tiskissä juuri sopivasti: mukaan mahtui vähän erikoisempiakin susheja, mutta turhaan kikkailuun ei ollut katsottu tarpeelliseksi lähteä. Jonossa oli meitä ennen tusinan verran ihmisiä ja jono eteni nopeasti. Kokosin haluamani sushipalat normaaliin take away -rasiaan. Jopa soijakastikkeen kauppias kertoo erikseen jostain metsästäneensä: se on tammitynnyreissä käynyttä ja vähäsuolaista.

Kala ja muutkin raaka-aineet ovat tuoreita, ja erityisesti riisi on napakampaa kuin muissa tietämissäni sushi-paikoissa. Maut ovat kaikin puolin kohdillaan. Japanissa en ole koskaan käynyt, joten sikäläistä sushia kokematta minun on helppo nostaa Järvenpään sushi kotimaisten kärkeen. Muualla syömissäni susheissa jokin kala on voinut olla joskus vielä maukkaampaa, esimerkiksi lohinigireissä. Kokonaisuus on kuitenkin Cittarissa niin kohdallaan, ettei mistään ole oikein aihetta valittaa.

Sorachi Ace Saison toimii sushien kyytipoikana hyvin. Humalan tillimäinen maku on luontevimmillaan kaliforniarullan kanssa, joka on ulkopuolelta kuorrutettu tuoreella tillillä. Näissä susheissa ei ole voimakkaita makuja, jotka riitelisivät oluen kanssa. Hienoista raaka-aineista huolimatta annokselle kertyy myös selvästi vähemmän kilohintaa kuin esimerkiksi kalliolaisessa lähipaikassamme – ehkä hypermarketin toimintalogiikan ansiosta – mutta se on eri tarina. Järvenpääläinen sushi osoittautui ainakin tämän kokeilun perusteella hypensä arvoiseksi.

Munuaisia sinappikastikkeessa ja St Martin -luostariolutta

Enpä taida olla kovin aktiivinen ruoka- ja olutyhdistelmistä bloggaaja, mutta aina silloin tällöin – ehkä kerran vuodessa – saan aikaiseksi postata jonkin reseptin. Tällä kertaa lautasella on munuaisia, joiden valmistaminen kermaisessa sinappikastikkeessa on minulle belgialainen juttu, vaikka ruokalaji (rognons à la moutarde) on yleinen toki myös etelänaapuri Ranskassa ja on kenties sieltä lähtöisin.

Munuaiset-annos
En siis ole ennen itse tehnyt munuaisruokia, syönyt ravintoloissa vain. Eilen Hakaniemen hallin lihakauppiaalla oli tiskissä nuoren pihvikarjan munuaisia ja niitä sitten innostuimme ostamaan. Vähän etukäteen jännitti, mutta munuaisen putsaaminen ei osoittautunut erityisen hankalaksi. Suurin piirtein vain kaikki valkoiset osat poistettiin ja loppu pilkottiin suupalan kokoisiksi pikku kimpaleiksi.

Nämä munuaispalat paistoin sitten voissa melko nopeasti, vaarana on että liika kypsennys tekee niistä kumisia. Kun munuaiset siirtää ruskistamisen jälkeen odottelemaan kastikkeen tekoa lämpimään, ne ehtivät siinä tekeytyä sopivan roseeksi. Kastikkeeseen tarvitaan nokare lihafondia, runsaasti sinappia sekä kermaa. Meillä oli sinappina belgialainen Devos & Lemmens, joka muistuttaa ehkä lähinnä dijoninsinappia mutta on maultaan miedompaa.

Pannulle, jossa on munuaisten paistosta tummunutta voita, voi lorauttaa ensin pikku tilkan vettä ja vaikka konjakkiakin. Sitten fondi ja 2–3 rkl sinappia, mustaapippuria, ja tähän vähitellen kuohukermaa mukaan, ehkä desin verran. Kastike saa porista kokoon 10–15 minuuttia. Suolaa saa lisätä, jos sitä ei ole tullut fondista ja voista tarpeeksi; samoin jotain yrttiä, ehkä rakuunaa.

Lisukkeena söimme paistettuja perunoita hieman ranskalaisen pommes de terre sarladaises -ohjeen tyyliin. Siinä paistetaan ohuehkoja perunakiekkoja voissa (tai vielä mieluummin ankan- tai hanhenrasvassa) ensin miedolla lämmöllä pehmeiksi, jonka jälkeen niille annetaan kullanruskea väri hieman kuumemmalla pannulla. Perunoita voi suolata ja pippuroida maun mukaan. Lopuksi joukkoon sekoitetaan hienonnettu valkosipulinkynsi ja silputtua persiljaa.

Olin katsonut olutsuositusta ruoalle Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjasta, jota yleensä käytän tähän tarkoitukseen. Ajattelin, että ruoan sinappisuus pitäisi jotenkin ottaa huomioon, mutta en oikein löytänyt kirjasta vihjeitä siihen, mikä olut pärjää sinapin kanssa parhaiten. Niinpä tyydyin katsomaan munuaiset-otsikon alta ja siinähän sopivasti suositeltiinkin tummia belgialaisia luostarioluita tai vaihtoehtoisesti Scotch alea.

Jääkaapissa oli Abbaye de Saint-Martin Brunea, tuottajana Brunehaut. Sikäli kuin se ketään kiinnostaa, Saint-Martin ei ole mikään toimiva luostari vaan sen muinainen päärakennus on nykyään käytössä kotikaupunkinsa Tournain kaupungintalona. Se ei estä panimoa käyttämästä nimeä luostariolutbrändinään. Tämä olut tuli Alkon uutuuksiin nyt lokakuussa. 8-prosenttinen dubbel on ihan mukava olut, tyyliltään hedelmäinen, hieman viinimäinen, tumman karamellinen mutta ei järjettömän makea. Jykevän sisäelinten maun kanssa olisi saattanut sointua paremmin mustanpuhuva, westvleterenmäinen luostariolut, mutta tämäkin ajoi asiansa.

Munuaiset-kollaasi