Hagström Groß Pilsner – ei mitään vaarinkaljaa

Tämän viikon torstaina kolmikko Ari Juntunen, Ilkka Sysilä ja Ari Nyfors – eli kiertolaispanimo Hagström – julkisti uuden oluensa Kaisaniemen Roudaribaari Ihmeessä. Toteutuspaikkana on tällä kertaa ollut Oulu ja Sonnisaaren panimo, oluttyylinä pilsneri. Sonnisaaren Timo Kanniainen oli mukana tilaisuudessa ja kertoi valmistuksen vaiheista, kun muu isäntäväki esitteli ideaa ja filosofiaa.

Hagström-nimen tarina tuli jo kerrattua heidän edellisen oluensa eli West Coast IPA:n yhteydessä. Nyt tehty olut oli ajatukseltaan sikäli linjassa esikoistuotteen kanssa, että humalaa ei ollut tälläkään kertaa säästelty. Magnum oli katkeropuolella (IBU 80) ja Hallertauer Mittelfrüh ja Tettnang aromeissa. Baijerilainen humala on siis kumppanina pilsnerimaltaille, jotka tulevat Bindewaldilta Reinin länsipuolelta, ja tyyliä luonnehditaan pohjoissaksalaiseksi.

Ehkä näin, mutta on tässä Groß Pilsnerissä (6,5 %) enemmän useat nupit kaakossa kuin katkerimmissakaan Pohjois-Saksan pilseissä. Saksalaiset – ehkä joitain Craftbier-kukkoja lukuun ottamatta – käyttävät humalaa yleensä sen verran maltilla, että Hagströmin lähestymistavassa on lopulta jotain amerikkalaistakin, vaikka raaka-aineet ovat eurooppalaisia. Iso alkoholilukema kai myös tuo tähän täyteläisempää luonnetta, vaikka kuivasta oluesta onkin kyse. Suodattamattomuuskin ehkä. Hiivan (Fermentis Saflager S-189) alkuperä on Sveitsissä Hürlimannilla.

Juotavuus on kohdillaan, vaikka tämä ei ole pieni tai sievä olut. Alkoholi ei paista läpi. Viljainen pohja ja humalan yrtit pysyttelevät maussa hyvin tasapainossa, ehkä kuitenkin jonkinlaisessa kauhun tasapainossa. Toimiihan tämä: hienosti tehty olut, ja idea kantaa loppuun saakka. Jäämme siis jälleen odottelemaan, jatkuuko Hagströmin tarina, ja jos, niin mihin tyylilajiin ja panimoon kiertolaiset seuraavaksi suuntaavat. Useammastakin panimosta on ilmeisesti oltu heihin yhteydessä.

Tämä oli myös muuten ensimmäinen käyntini Ihme-baarissa, jonka seinillä on paljon minulle tuntematonta musalaitteistoa ja keikkatekniikkaa, ja hanoissa sekä kaapeissa monia hyvän näköisiä oluita. Paikassa on mainio tunnelma, ihan omaperäinenkin, juurikin omistajakunnan roudari- ja tapahtumataustan takia.

Illan oluesta voi lukea lisää esimerkiksi Arden blogista, sekä taustaa että julkistusraporttia.

Advertisement

Ekberg, Ekblom ja Runeberg

Tänään söin runebergintorttuni Ekbergin kahvilassa, jossa ainakin Helsingin Sanomien mukaan niiden pitäisi olla kaupungin oikeaoppisimpia. Porvoolaistaustainen Ekberg myös toi tortut aikoinaan Helsinkiin ja alkoi myydä niitä runebergintortun nimellä – jo vuonna 1865, jolloin kansallisrunoilija vietti vanhuuden päiviään kotikaupungissaan Porvoossa. Kahvitellessani katselin seinällä roikkuvaa maalausta, jonka asetelmassa oli pilsneripullo ja -lasi sekä kananmuna ja leipä.

En tiedä, mistä maalaus on lähtöisin, tai onko se kopio vai varta vasten kahvilaan teetetty taulu. Jos joku tietää, saa kommentoida! Pilsneripullon etiketistä erottuu kuitenkin oluen valmistaja, porvoolainen Ekblomin panimo eli Borgå Bryggeri. Nimenomaan R.W. Ekblom hoiti oluenpanoa yrityksessään 1870-luvun alusta vuosisadan loppuun saakka, kertoo BeerFinland-sivusto. Sen jälkeen panimo oli hänen poikansa Mårtenin hallussa. Mårtenin portteriosaamisesta kirjoittelin itsekin muutama vuosi sitten.

Taulussa näkyvän kaltainen pilsnerietiketti on esillä tällä sivustolla, ja muita Borgå Bryggerin etikettejä sekä R.W.:n että Mårtenin ajalta BeerFinlandin Porvoo-sivulla. Tänään Ekbergin kahvilan olutlistalla ei tainnut olla porvoolaista pilsneriä, sen sijaan ainakin Mathildedalin Dorf-pilsiä näytti olevan. Itse J.L. Runebergin ja oluen välillä ei ehkä myöskään ole mitään laajasti tunnettuja linkkejä. Liekö hänen aikanaan pilsneri ehtinyt vielä levitäkään kovin laajalle Suomessa. Ainakaan sitä ei juonut Suomen sodan sankari Sandels, vaikka hänet vaaleaan pohjahiivaolueen nykyään yhdistetäänkin, sillä Sandels kuoli jo vuonna 1831.

 

Sandels Juhlaolut ja Kukko Pils Juhlaolut

Nyt katsotaan kahta kotimaista synttäriolutta, jotka eivät ole festbierejä saksalaisessa mielessä mutta eroavat kumpikin omalla tavallaan panimoiden perustuotteista. Olvi on suurpanimoista pienin, Laitila pienpanimoista suurin. Tämä näkyy näissä oluissakin.

Olvin Sandels-sarjan suodattamaton Juhlaolut lanseerattiin vuonna 2021 kunnioittamaan Iisalmen kaupungin 130-vuotista olemassaoloa ja kai myös Sandels-oluen viittäkymmentä vuotta. Se kadonnee myynnistä nyt kevään aikana. Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Kukko Pils Juhlaolut taas juhlistaa keltaisessa tölkeissä (ja keltaetikettisissä pulloissa) myytävän Kukko Pilsin 20-vuotista taivalta. Tämäkin juhlaolut tuli ensimmäisen kerran maisteltavaksi paikallisesti jo vuoden 2021 puolella, mutta nyt alkuvuodesta sitä on ollut mahdollista bongata täällä Helsinginkin marketeissa.

Sandels Juhlaoluen (5,3 %) kanssa minulle kävi kuten Pilsner Urquell Nefiltrovanýn kanssa syksyllä: suodattamattomaksi mainittu olut on lasissa sen verran kirkasta, että alkaa epäillä ostaneensa väärän tölkin. Ihmetyshän ei kerro muusta kuin siitä, että useimmat muut juomani oluet ovat niin suodattamattomia, että koko sana on kärsinyt pientä inflaatiota. En ole Sandelsin tavallista A-olutta vähään aikaan maistanut, mutta väitän kyllä mausta erottavan tämän suodattamattomaksi versioksi, vaikka silmämääräisesti eroa ei heti huomaisikaan.

Tietysti kyseessä on suuren yleisön olut, jonka ei ihmeemmin pidäkään kuluttajaa hämmentää. Olvin linja on kaikessa vähäeleinen – kuten kokoiselleen panimolle kai sopiikin – myös siis craftmaisemmissa tölkeissä myytävissä ”erikoisoluissa”, IPAssa ja muissa. Sandels-perhe on luonnollisesti sitäkin perinteisempää suomilageria, melkein siinä missä talon nimibrändin keskiolut ja A-olut.

Hennon kullankeltainen olut tuoksuu miedosti maltaalle, ja pienellä mielikuvituksella siinä voi ehkä tuntea humalantuoksuakin leijailemassa. Maku on keksimäisen maltainen, siinä on vaalean viljan raikkauden lisäksi minimaalinen sitruksen puraisu ja vaisu ruohoinen humalointi. Vähän paperimaisen ohueksi olut suodattamattomuudestaan huolimatta jää. Kuten kotimaisessa A-oluessa joskus, hedelmäkaramellinen, hunajainen ja miedosti viinainen vihlaisu on myös mukana mutta tässä ihan hyvin osana muuta makua, ei päälleliimatun karkeana.

Silloin kun kotimainen bulkki ei ärsytä latteudellaan, se aiheuttaa usein jonkinlaisia nostalgisia mielikuvia. Tyyliin: lapsuuden taloyhtiösaunat 70-luvun lopussa, mummon pieni olutpullo joka nautitaan saunasta vilvoitellessa. Puupanelointi ja punavalkoruutuiset pöytäliinat. Oiva Toikan kolpakko tai sellainen kuoppalasinen. Tämän Sandels Juhlaoluen kun juo riittävästi viilennettynä ja erittäin janoisena (vaikka juuri saunan jälkeen), se saattaa jättää nihkeästikin teolliseen lageriin suhtautuvalle ihan positiivisen makumuiston.

Laitilan Kukko Pils Juhlaolut on miedompi kuin Sandelsin juhlaolut ja asettuu 5,0-prosenttisena keskikalja-Kukon ja Kukko Vahva Pilsin välimaastoon. Tämän oluen määräävä erikoispiirre ei ole suodattamattomuus vaan kuivahumalointi. Oluen tuoksussa onkin eittämättä sitä itseään eli kokonaista humalakäpyä. Hallertauer Hersbrucker on ilmeisesti kuivahumaloinnissa käytetty lajike, muuten oluesta löytyy myös Northern Brewer -humalaa.

Tämä on tietysti aivan eri tyyppinen ilmestys kuin Sandelsin juhlaolut. Humalointiin se ero kai selvimmin kiteytyy. Sandels lienee Suomen miedoimmin humaloituja oluita jopa normilagereista. Kukolla taas on perusversioissaan jopa 35 EBU:n katkeruus ja tässä juhlaoluessa panimon mukaan 32 EBU. Melkein kolme kertaa korkeammat lukemat siis kuin Sandelsissa. Ulkonäöltään Kukko Pils Juhlaolut on selkeästi suodattamaton ja värissä on oranssi vivahde kuin Urquellissa konsanaan.

Mukana on siis pils-maltaan lisäksi vaaleaa karamellimallasta, ja maussa tuntuukin välillä jopa aika intensiivistä karamellin makeutta – näin pääsiäisen aikaan mieleen tulevat melkein sellaiset pienet munanmuotoiset hedelmärakeet karkkipusseissa. Toki mallas on tässä oluessa humalan rinnalla isona makuna mutta ei erityisen viljaisena vaan enemmänkin hedelmäisenä. Jälkimaku on aavistuksen makea, ja siinä on humalaakin mutta ei mahdottoman katkerana.

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas kertoo sivuillaan myös tällaista:

Laitilan Kukko Pils oli ensimmäinen suomalainen pienpanimo-olut, joka pakattiin tölkkiin 21.3.2002, ja saatavilla olevan tiedon mukaan se oli ehkäpä jopa maailman ensimmäinen lajissaan. Samana vuonna 2002, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin, tölkkiin alkoi oluitaan pakata myös amerikkalainen pienpanimo nimeltään Oskar Blues Brewery, joka virheellisesti itseään maailman ensimmäiseksi tölkkiin pakkaavaksi pienpanimoksi nimittää.

Luotetaan panimon sanaan tässä. Pakkauksen tyylikkyydessä Kukko vie ilman muuta pitemmän korren Olviin verrattuna. Ei muuten olisi hassumpi juttu, jos Kukon juhlaolut jäisi Laitilan valikoimaan vaikka pysyvämpänä edustajana. Juohan tuota Sandelsin juhlaoluttakin mieluummin kuin suodatettuja Sandelseja, mutta tässä kai on se melko ison ja tosi ison panimon ero – Kukko-sarjaan sopii tällainen craft-henkinen erikoisversio, Sandels-brändiä on hyödynnettävä varovaisemmin. Jos Olvi olisi pienpanimo, se olisi saattanut tehdä juhlavuoden kunniaksi esimerkiksi ”oluen, jollaista eversti Sandels olisi oikeasti voinut juoda Suomen sodan aikaan”. Se ei olisi vaalea ja utuisen kirkas vaan luultavasti tumma ja mämmimäisempi, pintahiivalla pantu.

(Tölkkien kuvien lähde: panimot.)

Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Pilsner Urquell Nefiltrovaný (suodattamaton hanaversio) @Haavi

Syksy on suodattamattoman Urquellin aikaa: jonkinlainen perinne näyttää olevan erän saaminen sitä Tšekistä tänne Pohjolan baareihin. Aihe on taas vilahdellut viime päivien somevirroissa, joten eilen yritinkin katsella Untappdista ja muista lähteistä, missä lähiseudun hanoissamme täällä Kalliossa sitä voisi olla tarjolla. Eilisella iltakävelyllä olisimme saattaneet jo poiketakin sitä maistamaan Hilpeään Haukeen, mutta kun mukana ei ollut koronapassin sisältäviä puhelimia, emme lähteneet edes yrittämään.

Tänään kauppareissulla tarjoutui tilaisuus korjata tuo puute. Redin Oluthuone Haavissa näytti nimittäin olevan sumeaa Urkkia hanassa. Olen jo melkein oppinut suunnistamaan Haaviin myös sisäkautta. Kun Redi avattiin kolme vuotta sitten, kiertelin kauppakeskusta kerran Haavia etsien enkä löytänyt sinne lainkaan. Jossain vaiheessa keksin, että baari olisi helpointa paikantaakin ulkokautta. Nyt se löytyi sisäpuolen mutkaista käytävää pitkin vain yhden harha-askeleen saattelemana.

Ei Haavi mikään kantapaikkani ole, olisikohan tämä toinen kerta kun tulen tarkoituksella paikalle nauttimaan jonkin mallasjuoman. Valikoima on jossain mielessä vähän rajallinen ja sisätilaa voisi ehkä eristää enemmänkin kauppakeskuksen käytävästä. Mukavaa tietysti, että Redissäkin tällainen oluthuone on, ja nyt siis sain eteeni halutun kolpakollisen tšekkien pyhää juomaa. Kermaista vaahtoa oli paksulti, pari kolme sormenleveyttä ainakin. Oluen omasta merkkikolpakosta toki plussaa myös; ei Urquelliä olisi yhtään niin mukava juoda jostain saksalaisesta pils-pikarista.

Äkkiseltään oluessa ihmetytti vähäinen sameus: onko tämä tosiaan suodattamatonta, vai erehtyikö henkilökunta hanasta? Arden muutaman vuoden takaisessa postauksessa tehtiin sama havainto: nefiltrovaný on vain sen verran sameaa, ettei piirre välttämättä pistä silmään kuin perusversion rinnalla. Eiköhän tämä siis ole luvattua tavaraa! Minulla ei ollut nyt perusversiota rinnalla ja ero ei ehkä valovuosien kokoinen olisikaan, mutta se tunnelma ainakin tuli, että tuoksu ja tietyt maun piirteet ovat suodattamattomassa Urquellissa voimakkaammat.

Selkeämpään karamellin ja jopa voin makuun kiinnitin tätä testatessa huomiota, ja kuinka ollakaan, myös Arden takavuosien postaus kuvailee standardi-Urquelliä vähemmän diasetyyliseksi kuin suodattamaton ja pastöroimaton versio. Urquellin normiversiossa diasetyyli ei minua häiritse, tässä voisi tökkiäkin jos enemmän joisi. Miedosti craftmaisempi vaikutelma tästä erikoisversiosta muutenkin jäi, vähän puuroisempi, pienellä sitruksen häivähdyksellä. Melko minimaalisia eroja nuo varmasti kuitenkin ovat. Humalaa maistui aika vähän, myöskään jälkimakuun ei juuri katkeroa riittänyt. Hyvä olut – mutta yllättävän lähellä suodatettua. Selkeämmin erilainen oli tuore suodattamaton Urquell panimon kellareissa Plzeńissä.

 

Baijerilainen pilsneri, osa 2: Käytäntö

Parin viikon takaisessa postauksessa käytiin läpi baijerilaisen pilsin teoriaa, oikeastaan saksalaisen pilsin muutenkin. Saksalaispilsnerinhän sanotaan eroavan jonkin verran tšekkipilsistä – jos jälkimmäinen on mikään oma oluttyylinsä sekään. Käteen jäi lähinnä, että baijerilainen tai eteläsaksalainen pilsneri on usein sekä pohjoissaksalaisia että tšekkiläisiä virkaveljiään miedommin humaloitu. Ainakin moniin tunnettuihin muun Saksan pilseihin verrattuna myös mallasrunko voi olla etelän oluissa selkeästi tuhdimpi.

Katsotaan tällä kertaa, miltä teoria näyttää muutaman käytännön esimerkin valossa. Valinnat on tehty täysin sillä perusteella, mitä eteläsaksalaisia pilsnereitä on viime aikoina tullut vastaan ruokakaupoissa tai Alkoissa.  

Weihenstephaner ja Ayinger

Tässä on kaksi pilsneriä, jotka ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, molemmat Münchenin kehätietä reunustavista pikkukaupungeista. Weihenstephaner on valtionpanimo ja koulutuslaitos, jonka juuret ovat (panimon oman ilmoituksen mukaan) vuonna 1040 aloittaneessa luostaripanimossa. Ayinger on puolestaan 1800-luvulla perustettu maalaispanimo, joka on kuitenkin kasvanut aikojen saatossa sen verran suureksi, että myös sen tuotteita tulee säännöllisesti vastaan useissa olutta juovissa maissa.

Ulkoisesti pilsnerit ovat samasta puusta veistettyjä: yli 5-prosenttisia, väriltään hyvin vaaleita, ominaisuuksiltaan tasapainoiseen eteläsaksalaiseen tapaan eri ainesosia painottavia. Kummassakin on kantavierrevahvuutta 11,8°, mihin nähden kai molempien sokerit on aika tarkkaan hyödynnetty – Ayinger Bairisch Pilsissä (5,3 % abv) toki vielä tarkemmin kuin Weihenstephaner Pilsissä (5,1 %). Ehkäpä tähän liittyy myös kahden pilsnerin selkeimmin aistittava perusero: Ayinger on kuivahko ja napakka, Weihenstephanerilta löytyy myös pientä hunajaista kukkaisuutta.

Omaan makuuni Ayinger on löytänyt tällä kaavalla paremmin toimivan yhtälön, kun hieman korkeampi alkoholiprosentti yhdistyy kuivempaan mutta antoisaan maltaisuuteen. Mallas muuntautuu pähkinäpikkuleivän mauksi. Humalat tukevat Ayingerin olutta hyvin mutta eivät nouse yhtään niskan päälle. Itse en ainakaan maista mitään ohi- tai virhemakuja, mutta eivätpä niitä tällä seudulla varmaan paikallisetkaan kauan suvaitsisi.

Onko Ayingerin olut sitten hyvä pilsneri? Se on vahvempi kuin panimon perus-Helles (4,9 %, samasta 11,8° kantavierteestä muuten), mikä on ymmärrettävää, jos pilsnerin määrittäväksi tekijäksi otetaan kuivuus. Jos taas ajatellaan, että pilsissä pitäisi tuntua humalan aromia tai katkeroa, niin niitäkin kyllä on mutta ei millään lailla hallitsevina tekijöinä. Lähinnä tämä olut tarjoaa hyvää eteläsaksalaista, rauhallisen maltaista puhtautta.

Weihenstephanerin pilsnerin perusteella ei sen sijaan ole vaikea uskoa, että juuri tämän panimon ja sen hiivan ilosanomaa on viety ympäri Saksaa ja näin synnytetty moderni teutoni-pils. Kyseessä on kukkaisempi, urbaanimpi ja maltaan paineesta vapautuneempi olut kuin Ayingerin maalaispilsneri. Aavistus hedelmäisyyttäkin on. Keveys on siis tämän pilsnerin avainsana verrattuna ayingilaiseen, mutta onko humalointi kuitenkaan sillä tasolla, mitä pils-puristit tältä oluttyyliltä odottavat? Ei varmaan aivan – se tuntuu jälleen eteläsaksalaisen pidättyväiseltä. Kuitenkin jos maistellaan rinnakkain Weihenstephanin hellesiä ja pilsiä, humalavetoisuutta on pilsissä sentään enemmän.   

Keesmann ja Mahrs  

Keesmannin ja Mahrsin panimot eivät sijaitse pelkästään samassa kaupungissa – Bambergissa – vaan peräti samalla kadulla, kivenheiton päässä toisistaan. Ne eivät ole täysin toistensa peilikuvia: Keesmann on bambergilaisittain uusi panimo (per. 1867); sillä ei ole koskaan ollut perinteistä kellaria ulkoilmaravintoloineen, ja sen tunnetuin tuote on pils. Mahrs tunnetaan kai ennen kaikkea suodattamattomasta kellarioluestaan, “U”:sta.

Keesmannin pilsnerin nimi on Bamberger Herren-Pils ja se on 4,9-prosenttinen. Suoraan keksimäisen Ayingerin jälkeen testattuna sen tuoksussa on pikemminkin raakaa ohranjyvää ja aavistus raikasta kukkaa ja hunajaa. Myös maultaan Keesmannin pils on tässä baijerilaisvertailussa melko keveä – ei aivan eri maailmasta kuin koko Saksan mittakaavassa pilsnerin olemusta määrittävä König. Pientä hedelmäisyyttä on kuitenkin mukana. Silti myös jotain juurevaa, melkein multaistakin on tämän oluen pidättyväisessä maussa, ja lopussa odottaa tuttu katkeruuden ja hennon sitruksisuuden yhdistelmä.   

Tässä vertailussa Mahrs Pilsin (myös 4,9 %) ruohoinen, mausteinen tuoksu viittaa melkein Belgian blondeihin oluihin. Myös maussa on mallasviljan lisäksi kukkaista, pippurista keveyttä, joka ei ole kaukana tasapainoimmista vaaleista belgialaisoluista. Tämä assosiaatio tietysti yllättää, kun puhutaan Baijerin kovassa olutytimessä Bambergissa toimivasta klassikkopanimosta, mutta panimon käyttämässä Herkules-humalassa on juuri tällaisia ominaisuuksia. En toki tiedä, voiko olueen tulla omaperäisiä sävyjä myös muualta: esimerkiksi 1600-luvulla aloittaneen panimon omasta hiivakannasta?

Katkeruus on tässä(kin) oluessa melko vähäistä. Münchenistä ollaan fyysisesti parinsadan kilometrin päässä ja henkisesti ehkä vähän kauempanakin, mutta tukevasti eteläsaksalaisella maaperällä kuitenkin. Mahrsin olut on tosiaan hivenen erilainen kuin muut tämän vertailun eteläpilsnerit – mielenkiintoinen, mutta ei siis myöskään yhtään Pohjois-Saksa-tyylinen.

* * * * *

Kuten varmaan joku jo huomasi, postauksen kuvissa näkyy viideskin eteläsaksalainen pilsneri. Se ei ole baijerilainen vaan on putkahtanut joukkoon Baden-Württembergin “myyränä”, ja sen taustalla on osavaltiopanimo Badische Staatsbrauerei Rothaus. Ehkä Baden-Württembergin oluet ovat yleisesti ottaen jääneet kansainvälisen olutyleisön Baijeri-arvostuksen varjoon, mutta voi myös olla, että badenilaiset tekevät oluensa vielä enemmän kotiseudulla käytettäväksi. Tosin ainakin näitä Rothausin oluita löytää Saksasta muualtakin – ja myös ulkomailta. 

Heidänkin pilsnerinsä on vaalea, tuoksultaan aika neutraali, kevyesti viljainen. Maku on samaan aikaan kevyt ja roteva – tyypillistä etelää siinä mielessä – ja myös juotavuus on kunnossa, kuumana kesäpäivänä voisi toimia ulkosalla. Kuten joissain muissakin vaaleissa saksalaisoluissa, mallas ja humala tuottavat makuyhdistelmän, jossa on vähän leipätaikinaa ja melkein tupakkamaista maanläheisyyttä, ja se loppuu kohtalaiseen, vähän sitruksiseen katkeroon. Näin kuvattuna ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta maistuu erittäin “saksalaiselta” hyvällä tavalla, ja panimolla siis selvästi tämä pils-konseptikin on viritetty toimivaksi. Ainakin Amerikassa Rothausin pils, lempinimeltään “Tannenzäpfle” (“kuusenkäpynen”), on saavuttanut puolilegendaarisen maineen.

Yhteenvetona näistä Etelä-Saksan oluista voi todeta, että ne ovat mukavan erilaisia keskenään vaikka periaatteessa tanssivatkin saman pillin mukaan. Olisiko Ayinger ehkä se, joka näistä oluena minua eniten miellyttää? Pilsnerinä se ei välttämättä nousisi kuitenkaan kärkisijoille, koska se ei vastaa kaikkia tältä oluttyyliltä vaadittuja piirteitä. Jos pitäisi vielä valita Baijerista sellainen suosikki, joka voisi pärjätä ”paras saksalainen pils” -kisassa, saattaisin harkita Keesmannia. Tietenkään tämä muutaman pilsnerin otos ei kerro vielä koko totuutta Etelä-Saksan pilsistä, vaan sitä varten pitäisi kiertää satoja pienpanimoita ympäri Baijeria ja Baden-Württembergiä – sellaisia, joiden tuotteita ei koskaan nähdä kovin kaukana kotikylästä. Enpä tiedä riittääkö yksi elämä sellaiseen tutkimustyöhön.

Baijerilainen pilsneri, osa 1: Teoria

Baijeri ei ole mitenkään saksalaisen pilsnerin alkuperäistä kotiseutua. Ei vaikka koko pilsnerityylin kehittämisestä tunnettu Josef Groll – mies, joka vastasi panimotoiminnan käynnistämisestä Pilsenin Měš’tanský Pivovarissa (Bürgerliches Brauhaus) vuonna 1842 – syntyi ja kuoli Baijerissa, Vilshofen an der Donaussa. Hän oli baijerilaisen panimomestarin poika, ja palattuaan lyhyen Pilsenin-pestin jälkeen kotimaahansa peri suvun panimon.

The Oxford Companion to Beer kehittelee Grollin vaiheiden ja Pilsenin panimon saksankielisten omistajien pohjalta teoriaa pilsnerin “saksalaisjuurista”. Pieni totuuden siemen siinä on, sillä vaikka kullankeltainen pilsneri oli erilaista kuin Baijerin tummat lagerit, Pilsenin viisi ensimmäistä panimomestaria – aina vuoteen 1900 saakka – olivat baijerilaisia. Siis alkuun kylläkin baijerilaisia, eivät varsinaisesti saksalaisia, koska vielä 1840-luvulla Baijeri oli itsenäinen kuningaskunta ja poliittisesti lähempänä Wieniä kuin preussilaista Berliiniä.

Pilsenissä – nykyisessä Tšekin Plzeňissä – oli jonkin verran saksankielistä porvaristoa, mutta Evan Railin mukaan he olivat vähemmistönä uuden panimon taustavoimissa. Heidän mukanaolonsa ei tee siis pilsneristä tai Pilsenistä “saksalaista”. Olennaista on myös se, että kaupunki kuului tuolloin Itävallalle, ja reilu kymmenen vuotta panimon käynnistämisen jälkeen, 1850-luvun puolivälissä, Pilsner Urquellia juotiin jo Wienissä. Vasta otettuaan Itävallan haltuun pilsneri alkoi vallata alaa myös Saksassa, jossa viimeistään 1870-luvulla se valloitti Berliinin. Näihin aikoihin saksalaispanimot tekivät jo omia pilsnereitäänkin, esimerkiksi kuuluisa Bitburger syntyi Reininmaalla vuonna 1883.   

Pilsenin olut sai suurta mainetta jo 1800-luvun lopulla monessa maassa. Kirkas ja kultainen, hyvälaatuinen tuote tuntui nykyaikaiselta ja näytti hyvältä mainostauluissa. Sitä juotiin Pariisissa, Amsterdamissa ja Brysselissä. Baijeri tuntuu olleen melkein viimeisiä paikkoja modernissa Euroopassa, jossa siitä toden teolla innostuttiin. Jopa Suomessa ensimmäisiä pilsnereitä alettiin valmistaa melko pian sen jälkeen kun tyyli oli levinnyt Pohjois-Saksaan.

Tästä huolimatta Baijerilla on oma merkityksensä myös nykysaksalaisen pilsnerin kehityksessä, ainakin jos Oxford Companioniin on uskominen. Toisen maailmansodan jälkeen panimoalan asiantuntijat suosittelivat pilsnerin valmistusta myös pienpanimoille ja opettivat sitä. Erityisen aktiivinen oli Weihenstephanin yliopistollista panimo-opetusta Baijerissa johtanut professori Ludwig Narziss, jonka ansiosta Weihenstephanin W-34/70-hiivakannasta tuli standardi pilsnerihiiva panimoihin eri puolilla Saksaa. Viimeistään 1970-luvulla Saksan pilsneristä oli tullut jo oma, tšekkipilsneristä eroava tyylinsä omine humaloineen ja hiivoineen.

1980-luvun lopussa olutkirjailijat Dietrich Höllhuber ja Wolfgang Kaul erottivat saksalaisista pilseistä neljä perustyyppiä. Klassinen – kuten König – oli humalapainoitteinen, silti voimakkaan makuinen, täyteläinen ja pyöreä. Sauerlandin pils (esim. Warsteiner) oli hyvin vaalea, hienostuneesti mutta varsin miedosti katkeroitu. Hansa-alueen pils oli kuiva ja erityisen humalakatkera, kuten Jever. Neljäs pilstyyppi oli eteläsaksalainen pils, jota luonnehdittiin mallasaromisemmaksi ja voimakkaaksi, esimerkkinä Hacker-Pschorrin Braumeister Pils.

Olutkirjoittajista ainakin Graham Lees kuvaili myös baijerilaista pilsiä 1990-luvulla mallasvetoisemmaksi ja raskaammaksi kuin lajityyppi on Saksassa keskimäärin. Tämä tai jokin vastaava baijerilaispilsin luonnehdinta on toistunut sittemmin muuallakin, esimerkiksi Beer Judge Certification Programin uusimmissa tyyliohjeissa. Myös mieto humalointi mainitaan sen ominaisuutena. Näin pilsin ja toisen vaalean baijerilaislagerin, hellesin, väliin ei jää välttämättä kovinkaan paljon ilmaa. Jo pitkään myös baijerilaiset ovat vaaleitakin lagertyylejä rakastaneet, vaikka niitä vastaan kauan pullikoivatkin. Sitä en ole nähnyt missään selitettävän, miksi Groll ja kumppanit tekivät 1800-luvulla Pilsenin oluesta niin vaalean, vaikka Baijerissa muuten juotiin vielä lähinnä tummaa olutta. Pilsneri oli yksi olutmaailman suurista innovaatioista, mutta sen olennaisen uutuusarvon – vaaleuden – syntyhistoria tosiaan on ainakin minulle jäänyt pieneksi arvoitukseksi.   

(Lähteet: BeerandBrewing.com, BeerCulture.com, Höllhuber, D. & Kaul, W., Die Biere Deutschlands; Lees, G., Good Beer Guide to Munich and Bavaria, kuvat: Casey Hugelfink/Flickr.com, CC BY-SA 2.0, prazdroj.cz.)

Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Saksan olutmaiseman muutokset ennen 1980-lukua

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 5. luukku.

Selailin toissapäivänä Die Biere Deutschlands -olutkirjaa ja postasin Mina Bickelin maatilapanimosta, jossa historian havina oli käsinkosketeltavaa. Mikään ei ollut muuttunut maailmansotien välisestä ajasta. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei Saksassa muutenkaan olisi kummoisia olutuudistuksia tapahtunut 1980-lukuun mennessä: kourallinen isoja panimoita ja tuhatkunta pienempää teki lähinnä samoja valtavirran lagereita kuin sata vuotta aiemmin. Muutamat harvinaisuuksiin erikoistuneet pienpanijat kulkivat ehkä omia polkujaan.

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa kuitenkin puhutaan yllättävän paljon isoista muutoksista. Toisen maailmansodan ja julkaisuvuoden välillä tapahtui yhtä ja toista näennäisesti tyynen lager-merenpinnan alla. Käytännössä kai vastaavia muutoksia ei esimerkiksi Suomen tai Ruotsin tapaisissa – myös vaalean pohjahiivaoluen hallitsemissa – maissa nähty noihin aikoihin ollenkaan, tai ainakaan samassa mitassa.

Aaltoja oli kirjoittajien Höllhuberin ja Kaulin mukaan kolme – export-aalto, pils-aalto ja vehnäaalto. Dortmund oli exportin erityinen kotipesä, ei ainoa vientipanimoita synnyttänyt kaupunki, mutta sen kullankeltaisen, kohtalaisen tukevan tyylisen exportin suosio lähti nousuun jo heti sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina.  

Dortmund oli pommitettu sodassa lähes maan tasalle, mutta raunioista kohosi nopeasti vanhan olutkaupungin henki. Höllhuber ja Kaul kirjoittavat dortmundilaisten lentävästä lähdöstä:

Kun toisen maailmansodan ja valuuttareformin jälkeen oli vihdoin taas saatavilla kunnollista olutta ‒ ei korvikeolutta, ei laihaa kaljaa, vaan hyvää täyteläistä olutta, tekivät dortmundilaiset oluenpanijat ainoan oikean ratkaisun: he investoivat voimakkaaseen, keskivaaleaan, hyvänmakuiseen, täyteläiseen “dortmunderiin”, klassiseen exportiinsa. Sodanjälkeisessä Saksassa syntyi pula-ajan vastareaktiona kulutusaalto. Mässäilyaalto – jolle kelpasi vain kaikki runsas ja mehukas, sitä kun ei oltu pitkään aikaan saatu ‒ loi ihanteellisen perustan voimakkaan ja raskaan export-oluen menestykselle.

Vaaleiden ja keskivaaleiden oluiden sarjassa oli toki ollut kilpailua jo ennen maailmansotia ja niiden välissä. Pilsener oli levinnyt Itävalta-Unkarin puolelta Pohjois-Saksaan ja saavuttanut suuren suosion muun muassa Berliinissä. Dortmundilaisten kanssa samalla tontilla – hieman vahvemman ja maltaisemman pohjahiivaoluen parissa – puuhasivat myös müncheniläiset, ensimmäisinä ilmeisesti Spaten ja Paulaner: uusi tyyli oli Münchner Hell, helles. Münchenissä kuitenkaan vaalea olut ei lyönyt todella läpi ennen 1920-luvun loppua.

Export-oluiden (joita siis pantiin sotien jälkeen jo kaikkialla Saksassa) markkinaosuus oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 57 % saksalaispanimoiden tuotannosta. Pilsnerin siivu oli tuolloin 19 %. Pils ohitti exportin viimeistään 1970-luvun puolivälissä: vuonna 1976 osuudet olivat 41 % sille ja 32 exportille. Kirjan kirjoittamishetkellä pils oli kahminut Saksan markkinoista jo yli puolet, noin 55 prosenttia.

Pils-aaltoa säesti kirjoittajien mukaan jälleen ruokatrendien muuttuminen uudelleen 70-luvulla. Runsaan ja mehevän tilalle ruoan tuli elegantti, keveämpi ja ylellisempi ateriointi.  

70-luvulla syntyi luksusruokatrendi, joka esiintyy elitistisesti, ympäröi itsensä omilla aikakauslehdillä (Der Feinschmecker, VIF ym.) ja on ilmeeltään hyvin snobistinen. Ruoka ja juoma nähdään tässä snobiruokatrendissä profiloitumismahdollisuutena ja sellaisina niitä käytetään.

Kehiteltiin hienosti ja vaateliaasti tarjottuja, hinnaltaan asiaankuuluvan kalliita pils-merkkejä, joita tarjoiltiin usein panimon omissa luksustiloissa. Näin uusi ”überpils” onnistui soluttautumaan mukaan luksus- ja snobiruokatrendiin, vaikka hienomman ruokailun itseoikeutettu juoma olikin yleensä viini. Tähän vaiheeseen liittyy esimerkiksi Warsteinerin nousu perinteisten pohjoissaksalaisten pils-panijoiden kuten Bitburgerin ja Beck’sin rinnalle ja ohikin. Warsteinerin kilpailuvaltti oli Sauerlandin alueen pehmeä vesi, jonka avulla se saattoi tehdä omasta pilsistään vaaleaakin vaaleamman, ja ajan estetiikkaan sopivan; tämä heilautti heidän tuotantolukunsa 2 miljoonan hehtolitran paremmalle puolelle.  

Vuosien 1965–85 välillä Warsteiner mutta myös Bitburger ja Veltins kasvattivat kokoaan viisinkertaisiksi. Kaksin- tai kolminkertaisesti kasvoivat myös monet muut pils-merkit kuten König, Krombacher tai Jever (Bavaria St. Pauli).

Höllhuberin ja Kaulin mukaan “hyvin monet juovat [pilsiä], koska se on aikakauden juoma. On paha tilata exportia, jos ringissä tilataan pilsiä. Sehän näyttäisi siltä, ettei ole makua eikä rahaa.”

Kirjoittajat tekevät 80-luvun loppuvaiheilla ehkä hiukan hutiin osuneen ennustuksen, että yhä vetisempään suuntaan ajautuvan pils-muodin vastavoimaksi kehkeytyisi exportin kosto. Jos tästä pieniä merkkejä olikin ilmassa, aivan toisenlaiset muodit vetivät lopulta pitemmän korren. Näistäkin Saksan olutoppaassa toki kerrotaan – vehnäoluista, uusista käsityöpanimoista ja muusta – mutta jääkööt ne tulevaan postaukseen.

(Kuvat: Flickr.com, Roger W, CC BY-SA 2.0.)

Belgialaiset oluet Tuulensuun joulukalenterien ylijäämistä

Tampereen Gastropub Tuulensuu myi joulukuun ensimmäisenä päivänä belgialaisia oluita, jotka olivat jääneet myymättä baarin omissa joulukalentereissa. Siirryimme nyt viikonloppuna Kallion kotioloista pariksi päiväksi maaseudun rauhaan, ja minulla oli joulunajalta neljä tällaista olutta vielä reissussa mukana.

Kaikki neljä olivat peräisin Belgian kaikkein uusimman panimoaallon tekijöiltä, mikä oli mielenkiintoinen lähtökohta. En Stoemelings ja No Science ovat “oikeita” panimoita ja majailevat Brysselin mahtavien Tour & Taxisin rahtivarastojen nurkilla. Bossuwé ja De Circus Brouwerij ovat puolestaan kiertolaisvalmistajia, jotka molemmat toimivat Kortrijkin suunnalla, mutta oluet on tuotettu eri panimoilla vaikkakin samalla seudulla.

Tietysti nykytyyliin pari näistä oluista on tehty kollaboraationa muiden panimoiden kanssa; tällä kertaa yhteyksiä on ollut Kanadan suuntaan. En Stoemelingsin pilsneri Papy Vandepils (5 %) on yhteistyöolut Edmontonin Blind Enthusiasm Brewingin kanssa. No Sciencen grisette Fade to Grey (3 %) on puolestaan quebeciläisen Le Trou du Diable -panimon kanssa juonittu.

Papy Vandepils olikin tällä kertaa suosikkini neljän uudehkon belgialaisen tuotteen sarjasta. Se oli tšekkiläiseen uuden aallon pilsneriin viittaava luomus, eli esikuvana on ehkä itse Pilsner Urquellin suodattamaton puutynnyriversio – tai jokin siitä inspiroitunut humalavetoinen pilsneri. Omaan suuhuni se oli kuitenkin niitä kuivempi ja mineraalisempi, ja monien belgialaisten pienpanimo-oluiden tapaan voimakkaan hiilihapon kyllästämä.

Yllättäen Bossuwén Pale Alien Abduction -niminen pale ale (4,6 %) oli jotenkin tunnelmaltaan saman tyyppinen olut. Tietysti sen edustamaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluu vähän erilainen humalointi ja hedelmäisempi tuoksu ja maku, mutta nämä eivät tällä kertaa paljonkaan viiranneet Atlantin taakse. Olut oli tyylilajistaan huolimatta jälleen belgialaisen mausteinen ja kivennäispitoinen, eivätkä mitkään tutut amerikkalaiset makumaailmat (havut ja sitrukset tai trooppiset hedelmät) sitä kovin voimakkaasti hallinneet. Olut oli myös väriltään odotuksia vaaleampi.

Fade to Grey oli puolestaan hyvin hiivainen olut, vain 3-prosenttisena varsin kevyt, mutta belgialaiseen tapaan siinä oli vähintäänkin lupaus maukkaasta ja mielenkiintoisesta oluesta. Grisettestä kirjoitin viimeksi kolme päivää sitten, ja tämän tunkkaisista historiankirjoista esiin kaivetun oluttyylin toinen tuleminen on selvästikin käsillä myös Belgiassa. Pitäisi joskus käydä näissä panimoissa haastattelemassa tekijöitä ja kysyä, mikä heidän filosofiansa on tämän reilu sata vuotta sitten ensimmäistä kukoistuskauttaan eläneen oluen valmistuksessa.

Fade to Grey on IBU-lukemiensa (40) puolesta melko katkera olut. Täytyy myöntää, etten ole löytänyt grisettestä niin paljon tietoutta, että osaisin sanoa, ovatko korkeat katkerot tässä hyvä asia vai ei. Pieni epäilys heräsi, että humalalajikkeita olisi tuotu Uudesta maailmasta. Sen sijaan De Circus Brouwerijn Ringmaster -portteri (4,5 %) ei ole katkera lainkaan. Siinä tuoksuvat kahvi, salmiakki ja multa, ja maku on samaa maata, hieman suklaata mukana ja aavistus tuhkaa. Tämä on melko kevyt olut, joka olisi ehkä hyötynyt muutamaa prosenttia vahvemmasta rungosta, mutta sitten sitä ei olisi toisaalta saanut myydä Tuulensuun joulukalenterin valikoimassa…

Todetaan vielä, että Ringmaster on valmistettu ’t Gaverhopke -panimolla, joka on ollut olemassa jo vuodesta 1994 eli on pitkän linjan tekijä. Pullo osoittautui suihkulähteeksi, mitä Belgiassa yhäkin melko usein tulee vastaan. Ei kuohunta uskoakseni kyllä makuun vaikuttanut, eikä olutta siinä paljon ehdittykään hukata. Satsin toinen kiertolaisolut eli Pale Alien Abduction on puolestaan tehty Eutropius-nimisellä panimolla, joka on toiminut vuodesta 2011 asti nimekkään Alvinnen entisissä tiloissa Kortrijkin kehätien tuntumassa.

Belgian pienpanimokenttä muuttuu nyt – kuten muissakin maissa – sen verran vauhdilla, että perässä ei ole ihan vaivatonta pysytellä. Joe Stangen ja Tim Webbin Good Beer Guide Belgium pitää sentään kattavasti kirjaa pysyvämmistä panimolaitoksista, mutta kiertolaiskulttuurin päiväperhoja ehtii luultavasti GBGB:n painosten välillä sekä syntyä että kuolla. Mielenkiintoista on nähdä, miten uusimman olutbuumin belgialaiset ilmentymät jatkavat kehitystään sitten, kun Eurooppa aikanaan pääsee viruksen ikeen alta.