Yksi tapa mennä metsään olutuutisoinnissa

Yleensä arvostamani brittilehti The Guardian uutisoi eilen Leuvenin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta otsikolla Hop to it: Researchers pinpoint why Belgian beers don’t keep (“Hopi hopi: tutkijat osoittavat, miksi belgialaiset oluet eivät säily hyvin”). Huomatkaa muuten lähes pakollinen hop– eli humala-sanaan liittyvä sanaleikki tässäkin otsikossa.

Uutisesta saattaisi saada aineistoa johonkin tiedeviestinnän ongelmia käsittelevään juttuun. Aiheena tämä tosin voisi olla väliinputoaja: biotieteellinen oluttutkimus saattaa kuulostaa liian tekniseltä niille, jotka fanittavat olutta yleisesti, ja oluen vivahteet taas eivät ole seksikkäin teema tieteen popularisoinnista kiinnostuneille.

Katsotaan kuitenkin tarkemmin, mitkä kohdat uutisessa särähtivät omaan korvaani (eli silmääni) ja pohditaan, onko toimittaja ajanut niissä ulos tieltä.

Belgialaiset oluetko eivät säily?

Ensin otsikko: miksi belgialaiset oluet eivät säily hyvin. Joo, faktojen tasolla otsikko on tavallaan oikein. Uutisessa kerrotaan, että tutkittavana oli 21 belgialaista kuivahumaloitua olutta. Lehti ei luettele niitä nimeltä, mutta open access -julkaisuna ilmestyneessä paperissa oluiden valmistajat ja nimet kyllä mainitaan.

Tässä siis oluet, joiden säilytyspotentiaalia tutkimuksessa testattiin: Bastogne Pale Ale, IV Saison, V Cense, Houblon Chouffe, Taras Boulba, Vedett Extra Ordinary IPA, Guldenberg, Orval, La Trouffette Blonde, Houppe, St Feuillien Saison, St Feuillien Grand Cru ja Duvel Tripel Hop (kuutena versiona eri humalalajikkeilla) sekä Leffe Royale Cascade IPA (ja sama olut kahdella muulla humalalajikkeella).

Miten näitä oluita luonnehtisin? Totta kai ne ovat Belgiassa tehtyjä ja kuivahumaloituja. Ennen kaikkea nämä 21 olutta ovat kuitenkin mielestäni amerikkalaistyylisiä (lukuun ottamatta Orvalia ja muutamaa muuta, jotka kyllä ovat muuten moderniin tapaan humaloituja). Nämä eivät siis ole esimerkiksi edustava otos tyypillisistä tai perinteisistä belgialaisoluista.

Niinpä uutisen ongelmana onkin enemmän se, miten tutkimuksesta sinänsä oikein siteeratut tiedot asetetaan yleistajuiseen kontekstiin lehden lukijoille. Teksti alkaa: “Tämä on suloista kuultavaa belgialaisten oluiden ystäville: lasit tyhjiksi vaan! Tutkijat ovat selvittäneet, kuinka hyvin tänä päivänä muodissa olevat humalanmakuiset oluet säilyvät kaapissa. Tulokset osoittavat, että juuri näillä oluilla on taipumus menettää makuaan ajan myötä.”

Ensimmäisestä lauseesta näkee, että belgialaiset oluet samastetaan muodikkaisiin humalavetoisiin oluihin. Juokaa ne tuoreina! Kuitenkaan belgialaiset oluet eivät yleensä ole olleet – tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta – lainkaan humalaan päin kallellaan. Niitä luonnehditaan tavallisesti ihan muilla makukuvauksilla, sellaisilla kuin mausteinen hiiva, makea maltaisuus tai juureva happamuus. Aloituslause on siis ristiriidassa kappaleen jatkon kanssa.

Tässä blogissa tuskin tarvitsee alleviivata sitä, minkä kaikki belgialaisen oluen pitkäaikaiset ystävät tietävät erittäin hyvin: belgialaiset oluet laajempana ryhmänä ovat nimenomaan tunnettuja hyvästä säilyvyydestään – siitä, että niitä voi kaivaa vielä vuosien tai vuosikymmentenkin jälkeen kellarista nautittavaksi.

Humalan maun säilymisestä tiedetään paljon

Toinen ongelma uutisessa on se, miten tutkimuksen merkitys liitetään asiayhteyteensä: “Jo pitkään on tiedetty, että oluen maku muuttuu ajan mittaan. Sen sijaan ikääntymisen vaikutusta runsaasti humalaa sisältäviin ja erityisesti kuivahumaloituihin oluihin ei ole selvitetty.

dry-hopping_Flickr_Allagash-Brewing_CC-BY-2-0

Kuivahumalointia Allagashin panimolla. (Kuva: Flickr.com, Allagash Brewing, CC BY 2.0.)

Ei ehkä yllätä blogini lukijoita tämäkään, mutta onhan humalan yhdisteiden säilymisestäkin tietoa olemassa. Tämä muuten todetaan jo Leuvenin yliopiston tutkimuksen abstraktissa ja tietenkin lähdeluettelossa. Toki toisinaan tutkimuksella vahvistetaan sellaisia asioita, mitä maallikkoasiantuntijat ovat järkeilemällä ja kokeilemalla tienneet jo kauan. Mutta myös siis akateemista tutkimusta humalan maun säilymisestä on saatavilla – nyt ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Esimerkiksi Stan Hieronymus siteeraa For the Love of Hops -kirjassaan tutkimusta eräästä toisesta belgialaisesta yliopistosta, jossa oli selvitetty humalan maun stabiiliutta pitemmällä aikavälillä. Kyseinen tutkimus julkaistiin vuonna 2010 ja siinä verrattiin eri humalalajikkeiden maun muutoksia nimenomaan kuivahumaloidun ja keiton aikana aromihumaloidun olutvariantin välillä. Vähemmän tieteellisiä mutta erittäin asiantuntevia analyysejä humalan maun muuttumisesta vuosien myötä löytyy myös muun muassa Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirjasta.

Leuvenin yliopiston tutkimus, jota Guardianin uutisessa esiteltiin, on epäilemättä validi ja tuo uusia aineksia oluen makumuutoksia koskevaan tieteelliseen tietoon. Tai jos niin ei ole, minusta ei ole sitä paljastamaan. Tutkimusasetelma liittyi siis humuloni- ja cis-humulinoni-yhdisteiden heikkenemiseen ja katkeruusyksiköiden vähenemiseen pitkässä säilytyksessä. En suinkaan kuvittele pystyväni kertomaan, ovatko asetelma tai kysymykset onnistuneita vai eivät. Oletan, että juuri näiden yhdisteiden säilymisestä on tutkimustiedossa aukkoja (kun kerran tutkijat niin väittävät).

Niin, mikä se tutkimustulos muuten oli? Guardianin mukaan “kun oluita on säilytetty kaksi vuotta 20°C lämpötilassa pimeässä, humulonien määrä laskee keskimäärin 91 prosenttia ja cis-humulinonien 73 prosenttia.” Tutkijat toteavat, että alkoholipitoisuus, ominaispaino ja happamuus pysyvät stabiileina oluen ikääntymisprosessissa, mutta katkeruusyksiköissä (BU) tapahtuu merkittävä pudotus – oluesta riippuen 18–43 prosenttia.

Katsonkin tätä lähinnä tieteen popularisoinnin kannalta. Se ei ole helppo työsarka toimittajalle, edes tiedeuutisiin erikoistuneelle sellaiselle. Akateemisen tutkimuksen alat ovat erikoistuneet niin kapeiksi ja syviksi sektoreiksi, ettei niitä tahdo pystyä popularisoimaan erkkikään, paitsi jos tutkija itse on selän takana vahtimassa joka näppäimen lyöntiä.

Esitetystä tutkimustuloksesta ei siis seuraa se, että kaikki belgialaiset oluet säilyisivät erityisen huonosti – tai että niitä ei kannattaisi hamstrata nyt koronaviruksen aikaisiin kotivarakaappeihin, kuten uutisessa vihjattiin. Se tuloksista käy ilmi, että tiettyjen kemiallisten yhdisteiden vähenemisen ansiosta sellaiset oluet, joiden maku perustuu pitkälti kuivahumalointiin, eivät sovellu hyvin kellarointiin. Mutta senhän jo tiesimmekin – ainakin jollain tasolla.

Jos olet jaksanut lukea tänne asti, ajattelet ehkä, että onpa Olutkoira taas tehnyt ison härkäsen pienestä olutlasissa pörräävästä kärpäsestä. Vielä nyt kun koko ala tänä keväänä kituuttaa koronaviruksen kynsissä. Tavallaan kyllä, mutta näistä hieman hatarasti kirjoitetuista valtamedian jutuista saattaa jäädä lukijoille elämään vain se yksi virheellinen kiteytys, vaikka muu sisältö olisi suunnilleen oikein. Nyt se olisi (ellen tietäisi paremmin): älä koskaan säilö belgialaisia oluita.

Viimeisenä mutta ei varmasti vähäisimpänä faktana – ainakaan asianosaisten mielestä: tutkijoiden nimet muuten ovat Guardianin uutisessa väärin. Heitä ei ole kolme vaan kaksi. Toisella vain on pitkä nimi: Carlos Antonio Silva Guimarães Ferreira. Uutisessa puhutaan tutkijoista nimeltä Ferreira Silva Guimarães ja Antonio Carlos. Toisen tutkijan eli Sonia Collinin nimi on sentään oikein.

(Have You Seen My) Lost Antiques – vahvaa gruit-olutta lähialueyhteistyönä

Kaksi Viron panimoa eli Sori Brewing ja Õllenaut ovat tehneet yhdessä venäläisen Brew Divisionin kanssa oman tulkintansa keskiaikaisesta eurooppalaisesta yrttioluesta. Kuten tiedetään, ensin mainitun eli Sorin perustajat ovat suomalaisia, joten aivot tämän yhteistyön takana edustavat Suomenlahden kaikkia rantoja. Miten mahtaa näillä firmoilla mennä nyt koronakurimuksen kynsissä?

Gruit oli sekoitus erilaisia maustekasveja, joilla olutta ryyditettiin ennen kuin humalan käyttö myöhäiskeskiajalla alkoi yleistyä toden teolla. Tässä vanhassa postauksessani on lisätietoa aiheesta. Muita kasveja kuin humalaa on toki käytetty oluen maustamisessa eri puolilla maailmaa (kuten katajaa sahdissa yhä nykyään), mutta gruit-sana on peräisin nykyisten Alankomaiden, Belgian ja läntisen Saksan alueelta. Ehkä siksi 2000-luvun panimoiden gruit-oluet muistuttavat usein tyyliltään belgialaisia oluita.

cofPerusolemukseltaan myös tämä Lost Antiques viittaa Belgiaan. Prosentteja on jopa 10,8 % ja siksi panimokolmikko kuvaa oluen tyyliä imperial gruitiksi. Jos nyt unohdetaan oma allergiani sitä kohtaan, että imperial-sanaa käytetään minkään muiden oluiden kuin imperial stoutin yhteydessä, niin kyllähän nimitys olueen ihan hyvin sopii myös maistelun perusteella. Toisaalta ei ole mitään standardi-gruitia, ei Belgiassa tai muuallakaan. Paljolti mielikuvituksen varassa panimot varmasti rakentavat näitä keskiajan oluiden rekonstruointeja.

Gruit on siis yleensä humalattoman oluen – tai oikeastaan siinä käytetyn mausteseoksen – nimi. Lost Antiquesissa humalaa kuitenkin on, mutta se on virolaista villihumalaa (ilmeisesti maatiaislajiketta). Lisäksi siinä on appelsiininkuorta, mustaa kardemummaa ja katajaa. Ainakin nämä on ilmoitettu, ehkä muutakin löytyy. Appelsiininkuori varmasti lisää belgialaisuuden vaikutelmaa muuten tummassa ja tuhdissa oluessa, miksei myös nuo muut mausteet.

Humalan katkeruus on toki erittäin matalalla tasolla, mutta sitähän se monessa normaalissa belgialaisoluessakin on. Katajakaan ei puske läpi mutta tuntuu ehkä pienenä yrttiliköörimäisenä katkerona. Hiiva vaanii taustalla. Olut on makeahko, ei alkoholiprosentteihin nähden viinaisen makuinen, hieman suklainen ja violetin ässämixin herukkainen. Ei tämä hassumpi olut ole, esimerkiksi yömyssynä. Mielenkiintoisia kokeiluja panimot tekevät näillä muinaisten aikojen yrtti- ja maustesekoituksilla, ja niitähän voi viritellä moneen suuntaan ja eri tyyleihinkin.

Belgialaiset oluet Tuulensuun joulukalenterien ylijäämistä

Tampereen Gastropub Tuulensuu myi joulukuun ensimmäisenä päivänä belgialaisia oluita, jotka olivat jääneet myymättä baarin omissa joulukalentereissa. Siirryimme nyt viikonloppuna Kallion kotioloista pariksi päiväksi maaseudun rauhaan, ja minulla oli joulunajalta neljä tällaista olutta vielä reissussa mukana.sdr

Kaikki neljä olivat peräisin Belgian kaikkein uusimman panimoaallon tekijöiltä, mikä oli mielenkiintoinen lähtökohta. En Stoemelings ja No Science ovat “oikeita” panimoita ja majailevat Brysselin mahtavien Tour & Taxisin rahtivarastojen nurkilla. Bossuwé ja De Circus Brouwerij ovat puolestaan kiertolaisvalmistajia, jotka molemmat toimivat Kortrijkin suunnalla, mutta oluet on tuotettu eri panimoilla vaikkakin samalla seudulla.

Tietysti nykytyyliin pari näistä oluista on tehty kollaboraationa muiden panimoiden kanssa; tällä kertaa yhteyksiä on ollut Kanadan suuntaan. En Stoemelingsin pilsneri Papy Vandepils (5 %) on yhteistyöolut Edmontonin Blind Enthusiasm Brewingin kanssa. No Sciencen grisette Fade to Grey (3 %) on puolestaan quebeciläisen Le Trou du Diable -panimon kanssa juonittu.

Papy Vandepils olikin tällä kertaa suosikkini neljän uudehkon belgialaisen tuotteen sarjasta. Se oli tšekkiläiseen uuden aallon pilsneriin viittaava luomus, eli esikuvana on ehkä itse Pilsner Urquellin suodattamaton puutynnyriversio – tai jokin siitä inspiroitunut humalavetoinen pilsneri. Omaan suuhuni se oli kuitenkin niitä kuivempi ja mineraalisempi, ja monien belgialaisten pienpanimo-oluiden tapaan voimakkaan hiilihapon kyllästämä.

Yllättäen Bossuwén Pale Alien Abduction -niminen pale ale (4,6 %) oli jotenkin tunnelmaltaan saman tyyppinen olut. Tietysti sen edustamaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluu vähän erilainen humalointi ja hedelmäisempi tuoksu ja maku, mutta nämä eivät tällä kertaa paljonkaan viiranneet Atlantin taakse. Olut oli tyylilajistaan huolimatta jälleen belgialaisen mausteinen ja kivennäispitoinen, eivätkä mitkään tutut amerikkalaiset makumaailmat (havut ja sitrukset tai trooppiset hedelmät) sitä kovin voimakkaasti hallinneet. Olut oli myös väriltään odotuksia vaaleampi.

Fade to Grey oli puolestaan hyvin hiivainen olut, vain 3-prosenttisena varsin kevyt, mutta belgialaiseen tapaan siinä oli vähintäänkin lupaus maukkaasta ja mielenkiintoisesta oluesta. Grisettestä kirjoitin viimeksi kolme päivää sitten, ja tämän tunkkaisista historiankirjoista esiin kaivetun oluttyylin toinen tuleminen on selvästikin käsillä myös Belgiassa. Pitäisi joskus käydä näissä panimoissa haastattelemassa tekijöitä ja kysyä, mikä heidän filosofiansa on tämän reilu sata vuotta sitten ensimmäistä kukoistuskauttaan eläneen oluen valmistuksessa.

Fade to Grey on IBU-lukemiensa (40) puolesta melko katkera olut. Täytyy myöntää, etten ole löytänyt grisettestä niin paljon tietoutta, että osaisin sanoa, ovatko korkeat katkerot tässä hyvä asia vai ei. Pieni epäilys heräsi, että humalalajikkeita olisi tuotu Uudesta maailmasta. Sen sijaan De Circus Brouwerijn Ringmaster -portteri (4,5 %) ei ole katkera lainkaan. Siinä tuoksuvat kahvi, salmiakki ja multa, ja maku on samaa maata, hieman suklaata mukana ja aavistus tuhkaa. Tämä on melko kevyt olut, joka olisi ehkä hyötynyt muutamaa prosenttia vahvemmasta rungosta, mutta sitten sitä ei olisi toisaalta saanut myydä Tuulensuun joulukalenterin valikoimassa…

Todetaan vielä, että Ringmaster on valmistettu ’t Gaverhopke -panimolla, joka on ollut olemassa jo vuodesta 1994 eli on pitkän linjan tekijä. Pullo osoittautui suihkulähteeksi, mitä Belgiassa yhäkin melko usein tulee vastaan. Ei kuohunta uskoakseni kyllä makuun vaikuttanut, eikä olutta siinä paljon ehdittykään hukata. Satsin toinen kiertolaisolut eli Pale Alien Abduction on puolestaan tehty Eutropius-nimisellä panimolla, joka on toiminut vuodesta 2011 asti nimekkään Alvinnen entisissä tiloissa Kortrijkin kehätien tuntumassa.

Belgian pienpanimokenttä muuttuu nyt – kuten muissakin maissa – sen verran vauhdilla, että perässä ei ole ihan vaivatonta pysytellä. Joe Stangen ja Tim Webbin Good Beer Guide Belgium pitää sentään kattavasti kirjaa pysyvämmistä panimolaitoksista, mutta kiertolaiskulttuurin päiväperhoja ehtii luultavasti GBGB:n painosten välillä sekä syntyä että kuolla. Mielenkiintoista on nähdä, miten uusimman olutbuumin belgialaiset ilmentymät jatkavat kehitystään sitten, kun Eurooppa aikanaan pääsee viruksen ikeen alta.

Houblon Chouffe ja Duvel Tripel Hop – belgialaisen “IPAn” uudisraivaajat

Brasserie d’Achouffe -panimon perustaja Chris Bauweraerts pitää itseään ensimmäisen belgialaisen IPAn kehittäjänä. Tyyliä määrittävä Bauweraertsin olut – nykyiseltä nimeltään Houblon Chouffe – on jo pian viisitoista vuotta vanha innovaatio, eli päiväperhosta ei voida enää puhua.

Belgialaiseen olueen on omaksuttu vuosikymmenten varrella enemmän ulkomaisia ideoita kuin mitä äkkiä luulisi. Varsinkin Brittein saarilta on vaikutteita virrannut. Atlantin takaa ei ole inspiraatiota kuitenkaan tainnut tulla ennen kuin nyt 2000-luvulla, juuri belgialaisen IPAn ja muiden jenkkihumalaan perustuvien uutuuksien myötä.

Bauweraerts kertoo itse asiassa My Chouffe Story -kirjassaan myös siitä, että ajatus tällaiseen kokeiluun tuli alun perin La Chouffen amerikkalaiselta jakelijalta. Vuosi oli 2005, ja B. United -firman nokkamies Matthias Neidhart ehdotti Bauweraertsille “erittäin katkeran oluen” panemista. Vaikka Neidhart on alun perin saksalainen, hän puhui toki katkeruudesta amerikkalaisten IPA-piirien skaalalla. Belgiassa pienpanimo-oluet eivät olleet yleensä kovin katkeria, ja Chouffen porukalla olikin hiukan hakemista sopivan humalointitason löytämisessä.

Ensimmäisessä keitossa Chouffen kokenut oluenkeittäjä José jakoi reseptiin kirjoitetun humalamäärän kymmenellä, koska hänestä siinä oli pakko olla desimaalivirhe. Seuraaviin versioihin lisättiin humalaa vähitellen yhä rohkeammin. Muiden maistajien mielestä ne olivat jo hyvin katkeranmakuisia, mutta Chris Bauweraerts oli vakuuttunut, että amerikkalaiset odottivat heiltä vieläkin humaloidumpaa olutta. Lopulta Amerikkaan lähti kolme eri satsia, joista tilaajan oli tarkoitus valita sopivin. Amerikkalaiset valitsivat kolmannen eli kaikkein katkerimman ja kehottivat nostamaan humalan määrää vielä siitäkin hieman.

Englanninkieliseen olutsanastoon syntyi käsite “Belgian IPA”, joka levisi 2010-luvun aikana suunnilleen kaikkialle, missä pienpanimo-olutta nykyään tehdään. Sen paneminen ei siis ole tietenkään belgialaisten etuoikeus. Itse olen juonut tämän tyyppistä olutta yhtä hyvin helsinkiläisen pienpanimon tekemänä kuin vaikkapa eri puolilla Puolaakin. Trendin kuumin piikki on varmasti jo takanapäin, mutta yhä näitä siellä täällä tulee vastaan.

* * * * *

Brasserie d’Achouffe myytiin isommalle kilpailijalleen Duvel Moortgatille kesällä 2006. Chris Bauweraerts spekuloi kirjassaan, että kun tulevan isäntäpanimon pomo Michel Moortgat oli huhtikuussa päässyt maistamaan Chouffen IPA-versiota, sen hyvä maku kenties vauhditti ostopäätöstä. Vuotta myöhemmin Duvel lanseerasi oman Tripel Hop -oluensa, jossa oli samantapainen idea – kuivahumalointia Amarillolla normaalin Saaz- ja Styrian Goldings -pohjan päälle.

Duvel Tripel Hop oli aluksi kertakokeilu, mutta myöhemmin siitä tuli säännöllinen kausituote, jossa oli joka vuosi eri lajiketta vierailevana humalana. Viime aikoina tähän sykliin on tehty pieniä muutoksia. Ensinnäkin Duvel Tripel Hopin Citra-versio jäi pysyväksi tuotteeksi panimon valikoimaan jo vuonna 2017. Nyt vuonna 2020 ei myöskään vaihtuvalla humalalla tehtyyn versioon ole tulossa kokonaan uutta humalalajiketta, vaan mennään samalla Cashmerellä kuin vuosi sitten.elf-devil

Alkon valikoimassa on ollut vuosien varrella sekä noita one off -versioita että Duvel Tripel Hop Citraa, tällä hetkellä vain jälkimmäistä. Otin sen nyt maistoon Houblon Chouffen rinnalle, kun en ollut kumpaakaan olutta pitkään aikaan nauttinut. Molemmat ovat IPA-rintamalla aika lailla alkoholipitoisia, Chouffe 9 % ja Duvel peräti 9,5 %. Niitä kai pitää ajatella jonkinlaisen tripelin ja double IPA:n risteytyksenä.

Kummankin tuoksu lähtee perusamerikkalaiselta sitrusakselilta, joskin samantapaisia aromeja on toisinaan myös normaaleissa belgialaisissa tripeleissä. Duvelissa liikutaan nahkean greippiseen, melkein säilykesitruunan tunkkaiseen tuoksuun, Chouffessa ehkä makeampien sitrushedelmien suuntaan, pihkan, tupakan ja omenan vaaniessa taustalla. Chouffen humalalajikkeet siis ovat nykyään ilmeisesti Tomahawk, Saaz ja Amarillo.

Jos belgialaista tripel-meininkiä odottaa, Chouffen kullanvaalea IPA voi tuntua suussa suorastaan aggressiivisen humalaiselta: jenkkilajikkeiden katkeroöljyt kuorruttavat kielen melkein pippurin terävyydellä, kun ne yhdistyvät mausteiseen tripel-hiivaan. En tietenkään tarkoita, etteivätkö esimerkiksi monet Kalifornian panimot olisi aikoinaan lyöneet katkerotasoja vielä lujemmin tappiin.

Duvel Tripel Hop Citra on napakan citrainen sekin, maultaan ehkä astetta kuivempi ja sitruunaisen kirpeyden reunustama. Ihan tyylikäs esitys omassa lajissaan tämä olut on, ehkä urbaanimpi ja globaalimpi kuin Chouffen vastaava tuote. Jälkimmäisestä firmasta ei täysin karissut kokeilevan, hieman oudon maalaispanimon kuori edes silloin, kun se päätyi Moortgatin talliin. Ero näiden kahden oluen välillä on vähän samantapainen kuin tšekkiläisellä ja saksalaisella pilsnerillä.

Jos siis Achouffen porukan katsoo keksineen “belgialaisen IPAn”, niin kieltämättä he aikoinaan yhdistivät varsin näppärästi kaksi goljattimaista makumaailmaa – vaalean luostarioluen tuiman hedelmäisyyden ja amerikkalaisen humalan katkerot. Heikomman tason jäljittelijöitäkin on nähty pilvin pimein, mutta Duvel ei kuulu niihin, vaan suoriutuu omasta vuosien varrella jalostuneesta tähtituotteestaan edelleen aivan mainiosti.

Konservatiivisuuden ja kummallisuuksien maa Kalojen Belgeviikoilla

En olisi luultavasti huomannut Kalaravintoloiden viettävän belgialaisen oluen viikkoja 16.–29.9., ellen olisi sattumalta kulkenut yhden niistä ohi viime viikolla. Vanhanaikainen ikkunajuliste mainosti tässä tapauksessa paremmin kuin pussillinen somekonsteja. Hoksasin, etten ollut oma-aloitteisesti seurannutkaan baariketjun viestintävirtoja ennen kuin nyt, vaikka miellän kyllä itseni niiden kohderyhmäksi.

cofBelgia on edelleen lempiolutmaani, vaikka sikäläinen skene muuttuu jatkuvasti ja myös kansainvälisen olutkansan käsitys siitä on elänyt ajassa. Kalojen tapahtumaan oli tuotu ehkä sitä voimakkaimmin “muuttunutta” osaa belgialaisesta olutkentästä. Mukana olevista panimoista Bossuwé Brewing Co, De Circus Brouwerij, De Keukenbrouwers, Vrijstaat Vanmol Brewing ja Kristonian Group ovat viime tai toissa vuonna aloittaneita sopimusvalmistajia. De Leite ja d’Oude Maalderij ovat muutaman vuoden vanhempia, “oikeita” panimoita. Toki kalojen valikoimasta löytyy lisäksi liuta klassikoita vakiintuneemmilta belgialaispanimoilta.

Testasin Belgeviikkojen valikoimaa Janoisessa Lohessa. Oli ensinnäkin vähän hämmentävää laskea, että erikseen tapahtumaa varten tuodussa pullovalikoimassa oli 12 olutta, jotka edustivat lähinnä amerikkalaisia tai kansainvälisiä craft beer -tyylejä, ja vain 5 olutta, joissa tyyli oli selkeämmin belgialainen. Tähän maailma on mennyt, kuten ziljoona kertaa on tullut todettua. Hanaoluista löytyi myös sekä belgialaisia että amerikkalais-globaaleja oluttyylejä.

Mitään erityistä syytä minulla ei ole olettaa, että belgialaiset APAt, rye stoutit ja milkshake IPAt olisivat sen huonompia kuin samanlaiset oluet kymmenissä muissa maissa. En pysty myöskään arvioimaan, ovatko ne sen parempia. En kerta kaikkiaan ole saanut suostuteltua itseäni juomaan niitä, enkä tehnyt niin nytkään. Maistoin kahta tripeliä, jotka sattuivat molemmat olemaan kruidentripel-tyyppisiä eli maustettuja, sekä yhtä vahvaa hoogblond-olutta.

De Circus Brouwerij on kahden entisen sirkustaiteilijan perustama kiertolaispanimo, jonka lyhyestä perusvalikoimasta löytyy tämän Piccolon (8,5 %) lisäksi Jongleur-niminen belgialais-pale ale sekä Ringmaster-portteri. Piccoloa maustavat timjami, laventeli ja oregano. Maustekombo tuo oluen tuoksuun aluksi houkuttelevaa ruokaisuutta, joka kääntyy pian epäilyksi turhan runsaasta maustamisesta. Ei se kuitenkaan aivan karkaa käsistä, vaan Piccolo pysyy sitruunaisena, melko suoraviivaisena belgialaisoluena. Taustalla on pieni kirpeä sivumaku, mutta tuskin tässäkään on kyse minkään kontaminaation peittämisestä mausteilla. Lopputulos on korkeintaan hieman sekava.

sdr

Farang-nimisessä tripelissä (8 %) on maustamisvolyymiä käännetty pari pykälää koilliseen. D’Oude Maalderij-panimon mukaan olut on “thaimaalaistyylinen tripel”, mutta kai tämä tarkoittaa lähinnä thai-mausteilla ryyditettyä belgialaistripeliä. Mausteena on inkiväärin sukuinen galangajuuri, ja sitä onkin mukana todella ronskilla kädellä. Kasvi peittää kaiken muun alleen tuoksussa ja maussa, ja panimon oma luonnehdinta helposti juotavasta oluesta ei nyt tunnu ihan oikealta. Itse olut on tripeliksi kuivahko ja hieman mineraalinen, mitä galangan alta maistaa, ja jälkimakuun jää katkeruutta – kenties humalan maku kestää maustejuurta pitempään. Monet belgialaiset panimot ovat aina tykänneetkin tehdä rohkeita raaka-ainekokeiluja, mutta ihan näin mausteista olutta en oikein ymmärrä.

Hip Hop Headbanger (10 %) oli eri maata. Nimi ei ehkä lupaa ihmeitä, mutta tässä De Keukenbrouwersin oluessa mennään neljällä perusraaka-aineella ja vahvan blondin (lue Duvel-tyyppisten oluiden) maastossa. Ainesosista brittiläis-amerikkalainen humalakombinaatio – Fuggle ja Cascade – sekä hiiva vastaavat tämän oluen makumaailmasta. Oletan, että hiiva oli belgialaista, mutta tarkemmin en tiedä. Baarimikko taisi kaataa pullon pohjiaan myöten lasiin – olisihan olut voinut olla erilaista ilman hiivaa. Nyt kuitenkin hiivan sekä hedelmäisten piirteiden yhdistelmä toi sekä tuoksussa että maussa mieleen brittiläiset cask-oluet, mikä oli positiivinen asia. Maku tuntui myös pippuriselta (tämä saattaa kyllä olla edellisen perverssisti maustetun tripelin vaikutustakin). Tästä oluesta pidin ja olisin voinut maistaa myös tumman version, tällä kertaa jätin testit kuitenkin tähän.

cofLyhyen maistelusession perusteella täytyy tietysti antaa Kalaravintoloille korkeat pisteet siitä, että Belgiasta tuodaan klassikoiden lisäksi näille leveysasteille uudempiakin tulokkaita – vaikka sitten vain kerran vuodessa. Tai eiköhän Kalojen hanoissa ja kaapeissa joitakin belgialaisvieraita muutenkin käy perussettien ohella. Nyt nähtyyn Belgeviikkojen menuun olisin kuitenkin itse toivonut enemmän klassikkotyylien kikkailemattomia toteutuksia – mutta uusilta ja tuntemattomilta panimoilta. En usko, että Belgian olutkenttä jakautuu näin jyrkästi kahtia Amerikkaa apinoiviin IPAuttajiin ja vuosikymmenestä toiseen muuttumattomina pysyviin trappisteihin ja vehnäoluisiin.

Tynt Meadow ja trappistioluen englantilaiset juuret

Viime vuonna saatiin taas uusi tulokas olutta panevien trappistiluostarien listalle. Aikoinaan kaikki viralliset trappistipanimot sijaitsivat Belgiassa, mutta joukkoon on liittynyt luostareita Hollannista, Italiasta, Itävallasta ja Yhdysvalloista. Kahdestoista trappistimerkin käyttöön oikeutettu luostaripanimo on Englannissa ja nimeltään Mount Saint Bernard Abbey.

Reilun 10 km päässä Burton-upon-Trentistä sijaitsevassa luostarissa ei ole pantu olutta yli sataan vuoteen, mutta 1800-luvun puolella niin tehtiin. Kanadalainen olutkirjoittaja Gary Gillman on selvitellyt useammassa blogipostauksessaan Mount Saint Bernardin oluthistoriaa. En aio kerrata hänen löydöksiään aivan yksityiskohtaisesti, mutta suosittelen lukemaan – ja nostan tähän omasta mielestäni niistä kiinnostavimman.

Dubbel, englantilaisen oluen perillinen?

Euroopassa on paljon vanhoja, keskiajalta periytyviä luostareita. Olutta valmistavat trappistiluostarit eivät kuitenkaan yleensä kuulu näihin. Niiden alkuajat liittyvät tavallisesti valistushallitsijoiden tekemien uudistusten, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin jälkeiseen 1800-luvun alun historiaan, jolloin luostarilaitos oli monissa maissa ahtaalla.

Trappistimunkit olivat lähteneet alkuperäisistä tukikohdistaan Ranskasta pakoon ja osa heistä päätyi eri vaiheiden kautta Brittein saarille. Englannissa opittua oluenpanotaitoa palasi myöhemmin munkkien mukana takaisin Ranskaan. Myös englantilaisia luostariveljiä saapui Kanaalin yli. Tätä kautta syntyivät manner-Euroopan ensimmäiset olutta valmistavat trappistiluostarit.

Edestakaisin Ranskan ja Brittein saarten väliä kulkeneet trappistit perustivat myös Mount Saint Bernardin 1830-luvun puolessavälissä. Gillmanin lähteiden mukaan luostarissa pantiin olutta jo ainakin seuraavan vuosikymmenen lopulla. Nykyisin trappistioluet mielletään vahvoiksi, koska ne säilyivät Belgiassa juuri sellaisina. Munkkien oluet saattoivat olla kuitenkin 1800-luvulla melko mietojakin, aikana jolloin brittiolut monesti muuten oli hyvin voimakasta.

Belgian ensimmäiset trappistiluostarit Westvleteren ja Westmalle aloittivat toimintansa juuri näihin aikoihin, 1830-luvulla. Trappistit palasivat usein käytöstä poistettujen vanhojen luostarien rakennuksiin kunnostaen niitä. Seuraavilla vuosikymmenillä Belgian trappistiluostarien määrä täydentyi Chimayn, Rochefortin ja Achelin myötä viiteen, ja Orvaliin munkit palasivat vihdoin 1920-luvulla. Kaikissa näissä luostareissa oli myös panimot.

Yllättäen belgialaiseen trappistiolueen on saattanut vaikuttaa erityisesti eräs Ranskassa toimiva munkkiyhteisö, jonka perustajat olivat kyllä englantilaisia hekin mutta eivät trappisteja. Tämä on Dieulouardin luostari Lorrainessa, johon Englannista tulleet benediktiinimunkit 1600-luvulla rakensivat myös panimon. Luostari oli pitkään tunnettu brittityylisestä oluestaan.

Gillmanin tulkinta onkin, että Belgian trappistiluostarit olivat tietoisia ranskalaisten virkaveljien brittityylisestä oluenvalmistuksesta. Hän olettaa, että tumma dubbel, joka on sittemmin opittu tuntemaan belgialaisen luostarioluen perusmuotona, oli alun perin englantilainen double beer.

Siinä, että belgialaiset aikoinaan tykkäsivät brittioluista ja imitoivatkin niitä, ei ole mitään järisyttävän uutta. Esimerkiksi De Koninckin tyyppisillä pale ale– tai spéciale belge -oluilla on tällainen tausta, ja myös stout– ja scotch ale -oluttyyleillä on nyt jo Belgiassakin yli satavuotinen historia. Kokosin näitä asioita blogipostaukseksi kolme vuotta sitten. Trappistioluiden brittiläisistä juurista en ollut kuitenkaan kuullut ennen kuin luin Gary Gillmanin spekulaatiot.

mde

Tynt Meadow lasissa

Uusinta trappistiolutta saapui jokin aika sitten muutamiin baareihin myös Suomessa. Itse maistoin sitä Helsingin Kaislassa. Mount Saint Bernardin munkit ovat nimenneet oluensa Tynt Meadow’n tontin mukaan, jolle luostari lähes kaksisataa vuotta sitten rakennettiin.

Vaikka trappistioluilla olisi mitä brittiläisiä juuria, tämä olut tuoksuu ja maistuu mielestäni belgialaiselta. Tulokseen ovat toisaalta vaikuttaneet hengelliset kollegat italialaisesta Norcian luostarista sekä ranskalaisesta Saint Wandrillesta ja hollantilaisesta Zundertistä, sillä he ovat neuvoneet aloittelevaa panimoa. Myös muut viralliset trappistipanimot ovat auttaneet englantilaisia alkuun.

Ratebeer luokittelee oluen English strong aleksi – ei esimerkiksi abbey dubbeliksi. Hiiva onkin ilmeisesti brittikantaa, millä on sitten ehkä saatu panimon tavoittelemaa ‟englantilaista luonnetta” olueen. Vaikka itse tosiaan pidin Tynt Meadow’ta aika belgialaisen oloisena, tyypillinen belgialainen dubbel se ei ehkä kuitenkaan ole. Sitä ei esimerkiksi hallitse ohut poltetun sokerin maku, jota monessa tummassa belgialaisessa oluessa on.

Melko makea, syvän melassinen tai siirappinen olut tämä kuitenkin on ja jättää sokerisen tuntuman myös jälkeensä. Lempeän paahteisessa maussa on tuhdisti salmiakkia, karhunvatukkaa ja muita tummia herkkuja, ja humalointi on useimpien trappistien tapaan rauhallista. Reittaajien kokemuksissa on mainintoja ylikuohuneista pulloista ja muista mahdollisista alkukankeuksista, mutta minulle jäi vaikutelma tasapainoisesta luostarioluesta, joka ei pahemmin kalpene esikuviensa rinnalla.

(Tiedot trappistioluiden englantilaisista juurista perustuvat Beer et seq. -blogin artikkeliin Brewing at Mount Saint Bernard Abbey in England, 19th Century, ja siihen linkattuihin aiempiin postauksiin.)

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.