Jouluolut #4: Abbaye d’Aulne Christmas Beer / Bière de Noël

Abbaye d’Aulne eli “Leppäluostari” on vanha luostarinpaikka Charleroin lähellä Belgiassa, peräti 600-luvulle saakka on jäljitetty uskonnollisen toiminnan historiaa alueella. Joitakin merkkejä on, että oluttakin olisi tehty luostarissa jo keskiajalla. Vielä Napoleonin jälkeen Aulnessa oli ilmeisesti panimotoimintaa, kunnes 1800-luvun puolenvälin jälkeen homma kuivui kasaan. Luostarista on vain raunio jäljellä, mutta Abbaye d’Aulne -tavaramerkkiä käytettiin maallisissa panimoissa jälleen 1950-luvulta alkaen.

Naapurustossa sijaitseva, vuonna 2000 perustettu Val de Sambre -panimo nimettiin muutama vuosi sitten luostarin mukaan, ja juuri he ovat Abbaye d’Aulne -oluita viime aikoina tehneetkin. Jotain näistä olen joskus maistanut, mutta lähtemätöntä vaikutusta ei ole jäänyt suuntaan tai toiseen. Kun jouluolut tuli tänä syksynä Alkon valikoimaan valkoisessa pullossa, pidin sitä takuuvarmasti ennen maistamattomana. Luin toisaalta juuri, että samaa olutta olisi ollut myynnissä myös Super Noël -nimellä. Olen saattanut sitäkin testata takavuosina Belgiassa.

Jouluolut on erikoisuus siinä mielessä, että pullon kyljessä lukee selkeästi Triple 9°, mutta olut on kuitenkin puolitummaa. Entisaikoina Belgiassa tämä ei olisi ollut mikään ihme, kun sanat tripel (hollannin kielessä) ja triple (ranskan kielessä) viittasivat lähinnä oluen vahvuuteen, eivät oluttyyliin. Nykyäänhän tripel ymmärretään melkein pelkästään vaaleana oluena, ja tummille samanvahvuisille oluille on keksitty keinotekoisia nimityksiä kuten Belgian dark strong ale.

Lasiin kaatuukin vähintään kuparin tummaa, melko kirkasta olutta. Tuoksu on ihan mukavasti hedelmäinen, ehkä pientä alkoholisuutta on kuitenkin mukana. Maussa on kuivatun hedelmän makuista kuohkeutta, joka on miellyttävää, mutta siinä on myös raskasta pähkinälikööriä, puisevuutta, lakattua mahonkia. Kuivahedelmä kääntyy alkoholin lämmöksi. Likööri ottaa liikaakin otetta maun kehittyessä; muulle ei jää riittävästi tilaa, eikä kummoista jälkimakua synny, katkeruus on aika nollilla.

Onhan tämä olut belgialaista jossain määrin mutta ei luostarityylejä ihan parhaimmillaan. Vahvuutta on 9 % eli aika napakasti. Noilla lukemilla ohuenpuoleinen ja viinaiseen suuntaan huojahteleva meininki on pieni pettymys, pitäisikö sitten maltaan ja sokerin suhdetta vaikka säätää. Puolensa on tässäkin oluessa, mutta jos tämänvuotisesta Alko-valikoimasta haluaa löytää belgialaista jouluolutta, joka jaksaa varmasti kantaa oman painonsa, kannattaa ehkä turvautua vanhaan tuttuun Gouden Carolukseen.

1664 Kronenbourg Blanc, Hoegaarden ja Blue Moon – megapanimoiden belgianvehnät

Tämän postauksen kolme vehnäolutta ovat kaikki belgialaistyylisiä, siis hollanninkielinen sana on witbier. Ainakin Kronenbourgin kotimarkkinoilla Ranskassa termi kuuluu tietysti bière blanche, samoin Hoegaardenin reviirillä isossa osassa Belgiaa. Yksi oluista on Belgiassa valmistettua, eikä aina sekään. Venäjällä tehdään Kronenbourgia (muun muassa Suomen markkinoille) ja siellä on viime vuosina pantu myös Hoegaardenia. Blue Moon on amerikkalainen, mutta sitäkin on olemassa Atlantin tällä puolen ainakin brittivalmisteisena.

Ennen maistelua muutama sana kunkin oluen merkityksestä ja syntyhistoriasta. Tätä oluttyyliä ei olisi olemassa ilman Hoegaardenin olutta, siinä koko homman lähtökohta. Hoegaarden on pikkukaupunki Belgian Brabantissa, jo 1500-luvulla kaukana omien rajojensa ulkopuolella tunnettu panimokeskus. Paikallinen vehnäolut, jonka raaka-aineet ovat ohramallas, mallastamaton vehnä, pomeranssinkuori ja korianteri, oli hukkumassa historian unholaan 1960-luvulla, jolloin Pierre Celis alkoi uudelleen valmistaa sitä. Nykyinen Hoegaardenin panimo on hänen yrityksensä toiminnan jatkaja.   

Kun Blue Moonin kehittäjä, Coorsin panimolla Denverissä työskennellyt Keith Villa lähti opiskelemaan tohtorintutkintoa Brysseliin vuonna 1988, Hoegaarden oli vasta kaksi vuotta aikaisemmin myyty isolle Interbrew’lle (nykyinen AB-InBev). Aikalaistodistusten perusteella siinä oli vielä silloin Pierre Celisin aikainen potku jäljellä, vaikka muutama lisävuosi panimojättiläisen omistuksessa hioikin jo persoonallista särmää pois.

Voisi siis ajatella, että jos Keith Villa halusi tuoda belgialaista panimo-osaamista tämän oluen muodossa Amerikkaan luodessaan Blue Moonin, se olisi lähempänä alkuperäistä Hoegaardenin olutta kuin InBevin muokkaamaa versiota. Kuitenkin Blue Moon Brewing Company – Molson Coorsin tytäryhtiö – kertoo nettisivuillaan, että Villa tiesi amerikkalaisten kaipaavan hieman makeampaa olutta ja teki siis sellaisen. Blue Moon lanseerattiin vuonna 1995. Olutkirjoittaja Stan Hieronymus muistelee, että se löi todella läpi amerikkalaisen pienpanimoyleisön suursuosikkina vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Entäpä Kronenbourg? Ranskan Strasbourg ei ole varmasti kaukana Etelä-Saksan läntisimmiltä vehnäolutalueilta, mutta belgialaisen witbierin kanssa kaupungilla ei ole perinteisesti ollut mitään tekemistä. Kronenbourg on kaupungin 350-vuotinen panimoylpeys, jonka tunnetuin tuote on tietysti lager nimeltä 1664. Siitä on nyttemmin kehitelty witbierversio 1664 Blanc, josta panimon ranskalaisilla sivuilla ei ole juurikaan tietoa mutta emoyhtiö Carlsbergin kansainväliset sivustot hoitavat homman. Ranska-romantiikkaa hyödyntävässä sanataiteilussa ei ole säästelty, ja ilmaus “elegantly playful” toistuu usein.

Näin on koossa kolmikko, jossa takapiruina on siis todella suuren kokoluokan toimijoita. Hoegaardenin omistaja AB-InBev on maailman isoin panimoyhtiö, jonka aivot eli pääkonttori on Belgian Leuvenissä mutta iso osa sielusta ja ruumiista Etelä- ja Pohjois-Amerikan tytäryhtiöissä. Blue Moonin emofirma Molson Coors on kanadalaisvetoinen ja kasvoi muutama vuosi sitten Pohjois-Amerikan suurimmaksi oluenvalmistajaksi. Kronenbourg tosiaan kuuluu tanskalaiselle Carlsbergille, joten sitä jakelee Suomessa Carlsbergin tytäryhtiö Sinebrychoff – joka näköjään markkinoi myös Hoegaardenia meillä. Blue Moonia tuo Olvi-omisteinen Servaali.

Väliolut

Ennen kuin mennään megapanimoiden kolmikkoon, otetaan kalibrointiolueksi Limburgse Witte (5 %). Tämä ei ole suuren panimon tuote vaan maakuntasarjan belgialainen witbier Cornelissen-panimolta. Tuoksu on eittämättä witbiermäinen ja lupaa hyvää, mutta siinä on jokin elementti jota nenäni ei tunne – ehkä maitohappo? Mausteita varmaan on mukana, ehkä korianteria, hiivan estereitä ja mieto sitrushedelmän aromi. Ulkonäöltään olut on vaalean keltainen ja samea.

Maku on kevyt – makeahko, mutta ei liian – ja suutuntuma melko hento. Hiivan hedelmäisiä sivutuotteita tuntuu myös maussa, mutta siinä on lisäksi saippuaisen hapokasta sitrusta, mineraalisuutta ja maustehyllyä (jälleen kai korianteri). Maltaan makua on varsin vähän, humala ei maistu käytännössä lainkaan, ja jälkimakuun jää pääasiassa sitrushedelmän kuorta. Asiallinen ja pätevä witbier tämä on, ehkä parasta belgialaista indie-witiä Suomen kaupoissa tällä hetkellä, mutta tyylin puitteissa varmaan voisi mennä vieläkin raikkaampaan ja vähemmän saippuamaiseen suuntaan.

 

Kolmen oluen maistelut

Hoegaarden (4,9 %) tuoksuu Hoegaardenille, käytännössä kai belgialaiselle hiivalle ja jonkinlaiselle mausteelle. Tuoksu on miedompi ja yksiulotteisempi kuin edellisessä oluessa ja viittaa limburgilaiseen verrattuna melkein luostariolutosastolle. Myös maussa on jotain ”yritimme tripeliä mutta jätimme puolet raaka-aineista pois” -tyyppistä limboilua. Väriltään olut on tutun vaalea ja samea.

Belgialainen vehnäolut on yksi Euroopan klassisista oluttyyleistä, ja Hoegaardenin pitäisi olla paitsi tyylin esivanhempi myös tietenkin sen osuvin edustaja, enkä nyt saa kiinni, miksi tämä olut sitä oikeastaan olisi. Maku menee vähän pahvimaisesti tukkoon, se on lähinnä yleishiivainen, miedosti sitrusmaisen hapokas, ja luostarityylisen esterinen. Siinä ei ole mitään raikasta wau-elämystä tai muutakaan, mikä nostaisi sen satojen kopioidensa yläpuolelle – melkeinpä päinvastoin. Tämä ei ehkä ole huono olut sinänsä mutta ei nouse niiden vaatimusten tasolle, mitä sille voi perustellusti asettaa. 

Blue Moon on belgialaistyyppiseksi vehnäolueksi yllättävän vahvaa (5,4 %) ja ennen kaikkea aika tummaa, melkein kuin Valion omenamehua mutta suodattamatonta. Tietysti kyseessä on edelleen vaalea olut mutta siis suunnilleen kinuskin värinen. Tuoksu ei muistuta läheisesti Hoegaardenia jos kohta ei Limburgse Witteäkään, vaan on erikoisen mantelimainen, vähän mausteinen. Maussa on ylikypsää sitruunaa, taas kerran vähän paperista tukkoisuutta ja mantelilikööriä. Jälkimakuun jää vain aavistus hapokkuutta.

Yllä mainittu amerikkalaisen ja belgialaisen vehnäolutmaun ero on siis ollut Keith Villan suuntaviittana hänen kehittäessään Blue Moon -olutta, ja toki tämä onkin varmaan jonkinlainen Disney-versio 30 vuoden takaisesta Hoegaardenista. Ongelmana vain on, että myös nykyinen Hoegaarden on Disney-versio entisestä itsestään, joten paremmuutta tai autenttisuutta ei ainakaan näiden kahden oluen välillä ole ihan helppo todentaa. Sanoisin kuitenkin, että Blue Moon nousee hädin tuskin nykyisenkään Hoegaardenin tasolle.

Kronenbourg 1664 Blanc (4,5 %) on tämän vehnäolutkattauksen miedoin ja selkeästi myös uusin tulokas markkinoilla. Viilennetty olut ei tahdo tuoksua aluksi juuri miltään, mutta minuutin tai parin lämpeneminen tuo esiin hölmön aprikoosin tai persikan tuoksun. Olut on vaalea, ilmeisesti suodatettu mutta kuitenkin vähän sumuisen näköinen. Ainakin Suomessa myytävä 1664 Blanc on siis pantu Baltikalla Pietarissa.

Maussa jatkuu tuoksun olutcocktailmainen linja, jossa ei ole jälkeäkään belgialaisista vehnäoluen hiivoista tai mausteista vaan pelkästään aasialaisia luumusuvun hedelmiä kuten persikkaa. Niitä ei kuitenkaan ainesosista Sinebrychoffin tiedotteen mukaan löydy, vaan luetteloon kuuluvat ohramallas, vehnä, sokerikulööri, sitruunahappo, maitohappo, askorbiinihappo, sitruskuori, korianteri ja humala.

Humala on ranskalaista Strisselspaltia, mutta se ei maistu lainkaan, kuten ei korianterikaan. Huomattavasta erilaisten happojen ryhmästä olueen ei ole myöskään jäänyt mitään merkittävää happamuutta, mikä varmaan oli tavoitteenakin. Sinebrychoffin mukaan olut ”nautitaan edukseen erottuvasta, tyylikkäästä sinisestä kierrätyslasipullosta tai vehnäolutlasista”. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt panimolta ensisijaiseksi astiasuositukseksi pullon suusta juomisen.  

* * * * *

Mitä kolmesta suurpanimoiden witbieristä suosittelisin siis juomaan, jos joskus vain ne olisivat tarjolla eikä mitään muuta?

Valinta kallistuisi ehkä klassikko Hoegaardeniin, jossa on sentään jotain belgialaista tunnelmaa – vaikka juuri tämän oluen alkuperäisestä olomuodosta on luultavasti vain rippeet jäljellä. Jos saatavana olisi myös Limburgse Witteä tai jonkin muun belgialaisen pienpanimon vehnäolutta, ottaisin varmasti sen. Blue Moon on erkaantunut ehkä turhan kauas omalle polulleen, jonka varrelta ei löydy aivan belgialaista tyylikkyyttä eikä uutta raikasta näkemystäkään. Kronenbourgin 1664 Blanc on puolestaan niin kyyninen ja epäolutmainen terassikansan rahastusväline, etten olisi sellaista osannut edes näiltä jättiläispanimoilta odottaa. Se jää siis kevyesti joukon hännille.

Vehnäolut – ainakin belgialainen variantti – ei ole aivan helppo laji siinä, että sen pitäisi olla yhtäältä autenttinen ja luonteikas mutta toisaalta panimot haluavat vedota sen raikkaudella myös oluen vieroksujiin. Liika happamuus karkottaa monia, muttei varmaan yhtä monia kuin vielä 1990-luvulla. Samalla jotkut muistanevat vehnäoluen takavuosilta mausteisena ja hiivaisena erikoisoluena, joka oli jotain todella erilaista kuin tavallinen lager. Nämä kantikset taas pettyvät, jos witbier ajetaan liian kepeään, hapokkaaseen ja sitruunaiseen suuntaan, puhumattakaan muista hedelmistä. Kepeydessä voi olla sekin riski, että oluen täytyy olla joko varsin tuoretta ja hyvin tehtyä tai muuten vaikutelma kääntyy äkkiä ylimaustetuksi tai esanssiseksi.

Yhtä kaikki maistelu oli mielenkiintoinen, ja se paljasti sekä yllättäviä eroja melko identtisiksi oletettujen tuotteiden välillä että vaikeuksia saada tätä tunnettua ja pidettyä oluttyyliä hyvin hallintaan. Suosittelen otannan perusteella etsimään “täydellistä vehnäolutta” pikemminkin pienten panimoiden rakkaudella tehdyistä tuotteista kuin näiden ylikansallisten markkinointikoneistojen kassakoneliuskoista.  

Chimay 150 / “Verte”

Kun kuukausi sitten blogissa päivittelin, miten harvoin uusia belgialaisia trappistioluita ilmestyy maisteltavaksi, tuli nyt tietysti toinenkin sellainen tänne Suomeen ja Alkon hyllyyn. Chimayn petrolinvihreä olut ei ole sinänsä varsinainen uutuus, vaan siitä tehtiin 150 000 pullon erä luostaripanimon 150-vuotisjuhliin jo vuonna 2012. Minä en sitä kuitenkaan silloin päässyt maistelemaan.

Tänä keväänä Chimayn luostari on tehnyt siitä pysyvän täydennyksen valikoimaansa, jossa oli vielä 20 vuotta sitten kaksi tummaa olutta ja yksi vaalea, ja sittemmin mukaan tuli myös mieto vaalea olut. 150-vuotisolut on 10 % vahvuisena ravintoketjun huipulla, ja etiketissä sitä kuvataankin sanoilla blonde forte ja englanniksi strong blond. Käytännössä panimolla on nyt kaksi erivahvuista vaaleaa tripeliä. Chimayn oluilla ei ole 33 cl pulloissa nimiä, mutta Belgiassa tähän tuotteeseen viitataan Chimay 150- tai “Chimay verte” (vihreä Chimay) -nimillä. Isossa pullossa lukee Cent Cinquante eli sataviisikymmentä.

Maistelin tämän ennen kokemattoman Chimayn viime viikonloppuna. Belgialainen olut on selvästi lasissa, siitä ei ole epäilystä. Tämä on “kuuman” sokeriarominen tripel, jonka tuoksussa on myös mausteisuutta, mantelia, kukkaista parfyymiä ja sitrusta. Maku on luostariolueksi aika hedelmäinen, intensiivinen, siinä on viljaista puraisua, palanutta sokeria, viinaa, mantelijauhoa, samppanjatryffeliä ja aprikoosimarmeladia. Makeutta on jonkin verran, samoin maustetta, ehkä korianteria. Jännästi tämä olut on samaan aikaan vähän lälly ja jotenkin terävä – ei lainkaan huono mutta ei myöskään tajunnan räjäyttävä. Chimay Blanchea ei ole nyt vertailukohdaksi, mutta kaikkien tripelien esiäiti Westmalle Tripel on viime maistelujen perusteella nykyään aika lähellä tätä.

Mielenkiintoista oli lukea Belgian mediasta näkemyksiä Chimayn vihreästä oluesta, joista tässä pari sitaattia. Luostaripanimon pomo Xavier Pirlot kuvasi tuotetta näin: “Se on hyvin virkistävä, suhteellisen miedosti humaloitu, makea, ja siinä on kukkaisia piirteitä, jotka tulevat reseptiin valituista humalalajikkeista.” Beer.be-sivuston päätoimittaja Cédric Dautinger kertoi:

“Tämän päivän uutuusoluet katsovat moderniin olutkulttuuriin, jossa panimot täydentävät valikoimiaan puuttuvilla oluilla – vaikkapa vähäalkoholisella oluella tai perinteisemmällä vahvalla blondella – ja huomioivat eri asiakaskuntia kuten nuoret tai naiset, jotka suosivat entistä useammin erikoisoluita tai vahvoja oluita. Vahvat vaaleat luostari- tai trappistioluet ovat pilsin jälkeen Belgian eniten juotu oluttyyli, ja kasvavan kulutuksen vanavedessä myös yleinen kiinnostus tätä tyyliä kohtaan lisääntyy.”   

Chimay 150 on vähintäänkin kohtuullisen hyvä lisä legendaarisen luostarin valikoimaan, mutta jos minun olisi esimerkiksi nimettävä viisi Belgian parasta trappistiolutta, siihen joukkoon tällä ei kuitenkaan olisi asiaa. Pitäisikö olla? Ehkä. Muilla trappistiluostareilla valikoiman vahvin on yleensä myös sen paras, “lippulaivaolut”. Vaaleassa oluessa esimerkiksi maustehyllyn turhan höveli käyttö maistuu tummaa selvemmin. Sininen Chimay saa toistaiseksi pitää asemansa tämän valloniluostarin kruununjalokivenä, ja sininen onkin viime vuosina parantanut juoksuaan – ja on sitä paitsi saatavana miellyttävinä tynnyrikypsytettyinä versioina. Toivottavasti vihreäkin kuitenkin pysyy valikoimassa ja kehittyy vuosien mittaan vielä napakammaksi suoritukseksi.

(Kuva Chimaysta: Flickr.com/ines s., CC BY 2.0. Haastattelusitaattien lähde: RTBF.)

Rochefort Triple Extra

Moni belgialaisen oluen ystävä on tätä uutuustuotetta jo testannut ennen minua, mutta nyt kun Rochefort Triple Extraa saatiin myös Alkon hyllyyn, kävin sieltä heti hankkimassa pullon maistoon. Olen viime kuukausina useamman kerran harkinnut tämän oluen tilaamista ulkomaisista nettikaupoista, mutta kun en ole saanut aikaiseksi niin nyt kotoisa monopolimme ratkaisi ongelman puolestani. Jo noin vuoden tämä Triple Extra onkin ollut markkinoilla.

Suhtaudun tähän olueen ennalta kaksijakoisesti. Toisaalta mikään ei ole sen mukavampaa kuin maistaa luotetun trappistipanimon uutuutta, jollaisia tulee ehkä vain kerran vuosikymmenessä – jos niinkään usein. Westmallen ohella Rochefort on ollut Belgian trappistipanimoista se, joka ei ole vuosikymmeniin uusinut valikoimaansa millään lailla. Muille on tullut vähintäänkin vaalea “maitokauppavahvuinen” olut jossain 2000-luvun aikana. Rochefort ei ole ilmeisesti koskaan ennen tehnyt vaaleaa olutta, ja tavallaan onkin sääli, että tästä säännöstä on nyt luistettu. Triple Extra ei ole kuitenkaan mieto luostariolut vaan 8,1-prosenttinen.

Luostari sijaitsee Rochefortin pikkukaupungissa, joka on ollut uutisissa tänä kesänä myös heinäkuun tulvien takia. Euroopan rankkasateista alkaneet tulvat iskivät pahimmin Saksaan ja itäiseen Belgiaan, ja Belgiassa yksi hankalimmista tulvatilanteista oli juuri Rochefortissa. Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja Belgian pääministeri Alexander De Croo vierailivat paikan päällä. Lehtikuvissa kuranvärinen vesi oli noussut kaduilla ensimmäisten kerrosten ikkunoiden yläreunaan saakka. En onnistunut jutuista bongaamaan, millaiseksi tilanne oli luostarin suunnalla päässyt, mutta mikään unelmakesä ei ole varmasti munkeillakaan ollut.

 

Olut on siis tyylilajiltaan triple (sanotaan se nyt tämän kerran ranskaksi, kun kuuluisan vallonipanimon tuotteesta puhutaan). En tiedä mitä extra tässä tarkoittaa. Alkoholiprosentit on siis triple-olueksi miedohkot, mutta toki kyse on silti nautiskelu- eikä kurkunkostutusoluesta. Tuoksussa on samantapaista päärynäesanssia ja mausteisuutta kuin panimon tummissakin oluissa. Maku on Gouden Carolus Tripelin tapaan vaaleaksi luostariolueksi erittäin intensiivinen, minkä voisi olettaa johtuvan muun muassa talon hiivasta.

Maku on monipuolinen, siinä on vaniljan ja mantelin tyyppistä makeutta, sitrushedelmän kirpeyttä (reseptissä on appelsiininkuorta) ja belgialaista mausteista hiivaa, yllättäen myös jonkin verran selkeää humalakatkeroa. Ei tämä vahvasti humaloitu silti ole. Oluttyylin tienraivaaja Westmalle Tripel on ollut viime vuosina joskus aika askeettinenkin sitrus–humala–alkoholi-cocktail, mutta tässä Rochefortin perässähiihtäjässä maistuu monenlaista muutakin hedelmää. Ei sellaisia reseptissä ole, mutta aprikoosi tai jotkin sen eksoottisemmat sukulaiset muulta mantereilta tulevat mausta mieleen.

Aika korkeilla pisteillä tämä vaalea Rochefort pääsee Olutkoiran seulasta läpi. Haluaisin ainakin itse uskoa, ettei posiitivisessa arviossani ole “trappistilisää” tai huojentuneisuutta siitä, että suuresti arvostamani panimo ei ole ainakaan katastrofaalisesti mokannut harvinaisen uutuustuotteensa lanseerauksessa. Tässä oluessa on melkoisesti luonnetta ja ainakin osa siitä on ihan tunnistettavaa Rochefort-luonnetta. Poikkeuksellistahan sekin on näinä aikoina, kun 99,9 prosenttia panimoista tekee uutuustuotteita klikkailemalla hiivoja, maltaita ja humalia samoista nettikaupoista kuin tuhannet muutkin.

Olutvaellus Averboden luostarille

Heinäkuu 2020

Olin hankkinut olutvaelluksista koostuvan kirjan Randos bière en Belgique, johon on kehitelty 40 patikkareittiä olutkohteineen eri puolilta Belgiaa. Kuten aikaisemmasta postauksesta kävi ilmi, vietin jonkin aikaa viime vuoden kesällä siis Brysselissä. Patikkaretket varsinkin rauhallisella maaseudulla olivat koronarajoitusten aikaan mainiota tekemistä, kun kaupungissa kuitenkin oli ulkoillessakin kuljettava varovasti turvavälien takia ja ruuhkapaikoissa maski naamalla. Toki sosiaalinen etäisyys pätee maallakin, mutta väisteltävää on vähemmän. Niinpä kirjan “puolipitkistä”, reilun 10 km mittaisista reiteistä yksi pääsi vuosi sitten heinäkuussa testiin.

Ajelimme aamupäivän hiljaisilla junilla Testeltin asemalle, josta patikkaretki oli mahdollista aloittaa. Kierroksen toiseen ääripäähän osuu näin Averboden luostari, joka on ollut muutaman vuoden ajan yksi olutta panevista belgialaisluostareista. Siis niistä harvoista joiden seinien sisällä oikeasti olutta valmistuu. Aluksi tuote tehtiin lisenssillä Huyghen panimolla lähellä Gentiä, mutta munkit ovat pystyttäneet pienet panimolaitteet myös luostarin alueelle. En tiedä, onko Huyghellä tässäkin jokin konsultoiva tai jopa toimeenpaneva rooli, mutta ainakin olutta voidaan näin markkinoida sanalla huisgebrouwen.

Reitin lähtöpisteenä toimivasta kylästä noustiin pian männikköiselle harjulle, jollaiset ovat ominaisia tälle Hagelandin ja Kempenin alueiden väliselle rajaseudulle. Harjanteelta näki Demer-joen laakson, jota Leuven–Hasselt-junarata seurailee. Polku laskeutui kuitenkin pienten peltoplänttien ja karhunvatukkapensaiden ohi Demerbroekenin kosteikkoiseen maastoon, jossa yksi lampi oli muun muassa suosittu kalastuspaikka. Opastetut polut veivät meidät pian luontokohteesta kohti luostaria ympäröivää pientaloaluetta. Viimeinen pätkä ennen Averbodea leikkasi leirintäalueen halki, jossa oli käynnissä jokin pienimuotoinen partiokokoontuminen.

Patikkareittien verkosto toimii Belgiassa niin, että kohdat, joissa polut haarautuvat, on kukin numeroitu. Reitit voivat seurailla metsäpolkuja, esikaupunkien kävelyteitä tai vaikkapa luostaria ympäröiviä kujia. Esimerkiksi Averboden lähistöllä numeroitujen solmukohtien verkko on hyvin tiheä, ja kymmenen kilometrin vaelluksella saa vahdata numeroituja tienviittoja tämän tästä. Kun olimme vierailleet luostarin ulkoilmaravintolassa, samosimme vielä muutaman kilometrin verran mäkisessä metsämaastossa, ennen kuin polku taas palasi radan varteen.

Averboden terassi on toistaiseksi ainoa paikka, jossa covid-pandemian aikana olen “rekisteröitynyt” ravintolan asiakkaaksi eli jättänyt yhteystietoni mahdollisten tartuntaketjujen jäljittäjiä varten. Heinäkuussa 2020 tämä oli Belgiassa yleinen käytäntö, joskin tartuntaluvut olivat yhä hyvin matalalla ja riski tuntui ulkoilmassa pieneltä. Söimme juustolautasen ja joimme luostarin omaa olutta. Se oli paikan päällä pantavista oluista miedoin eli alle 5-prosenttinen vaalea singel, jota luostaripanimo itse luonnehtii sanalla “doordrinker” (“läpijuotava”, eli suurin piirtein sama asia kuin brittien sessionable). Se oli virkistävä olut helteisen patikoinnin tauolle, mutta kuitenkin vähemmän luonteikas kuin pullossa myytävä 7,5-prosenttinen Huyghen lisenssi-Averbode.

Saa nähdä, milloin koronatilanne sallii normaalin matkustamisen niin, että pääsisi testailemaan muita Randos bière -kirjan vaellusreittejä. Averboden reitin ohella kävelimme läpi lyhyemmän polun, joka kulki kokonaan Brysselin kaupunkialueella, muun muassa vanhan tutun Cantillonin panimon ja muutamien klassisten baarien kautta. Reiteistä ei ole kirjassa kuin aivan viitteelliset kartat, mutta tämä ei haittaa, koska sanallisista kuvauksista löytyy sekä polkuverkoston solmujen numerot että muita vihjeitä (“polku kääntyy talorivistön jälkeen mäkeä ylös” jne.). Olutvaeltajalle kunkin reitin varrella on yksi tai useampia tärppejä, kuten pienpanimoita ja vierailemisen arvoisia olutravintoloita.

Erittäin miellyttävä tapa viettää sunnuntaipäivää – ja tietysti ainoastaan mahdollinen tiheästi asutussa maassa jossa myös olutkohteiden välillä on riittävän lyhyet etapit.

Pauline Moulin: Randos bière en Belgique. La façon la plus rafraîchissante de voir la Belgique.

Bryssel, heinäkuu 2020

Alkaa näyttää siltä, ettei koronatilanne salli tänä kesänä kummoistakaan olutmatkailua Suomen rajojen ulkopuolelle. Päätinkin kaivella muistiinpanojani vuoden takaa, jolloin Euroopan sisäinen matkailu joksikin aikaa vapautui. Tuolloin onnistuin viettämään jonkin aikaa Belgiassa. Disclaimerina sanottakoon, että matka ei ollut huvireissu tai “olutmatka”, ja että tähän postaukseen kootut havainnot on tosiaan tehty Suomen ja Belgian välisten matkustusrajoitusten oltua keskellä kesää katkolla.

Kuten olen varmaan ennenkin maininnut, Bryssel on minulle Helsingin jälkeen Euroopan pääkaupungeista tutuin. Muutaman vuoden olen siellä aikoinaan asunutkin, ja lyhyempiä reissuja on myös kertynyt vuosien varrella. Niinpä viime kesänä tuntui – ainakin osan aikaa – yllättävän tavalliselta kulkea vanhoja reittejä, seurailla paikallisia arkiaskareissaan, tarkkailla vuodenajan etenemistä puistoissa ja metsissä. Belgialaiseen olutmaailmaan liittyviä huomioita tuli tietysti myös tehtyä. Ensimmäisenä iltana Brysselissä join myös ensimmäisen ravintolaolueni koronapandemian alun jälkeen – ulkopöydässä tietysti.

Tietoisuus koronaviruksen olemassaolosta vaikutti kaikkeen liikkumiseen ja olemiseen, ja keväällä opittu varovaisuus oli mukana myös epidemian ollessa heinäkuussa rauhallisimmillaan. Vilkkaimmilla paikoilla, kauppakaduilla ja kaupoissa, kasvomaskien käyttöä edellytettiin jo keväällä ja kesällä 2020 Brysselissä. Joukkoliikenteessä se oli pakollista sakon uhalla. Kerran näin  kuskin heittävän ulos bussista matkustajan, joka kieltäytyi laittamasta maskia naamalle.

Virus oli iskenyt Belgiaan alkukeväästä huomattavasti ankarammin kuin moniin maihin. Toisin kuin esimerkiksi Suomessa, epidemia ei silloin keskittynyt erikoisemmin pääkaupunkialueelle eli Brysseliin, vaan tartunnat jakautuivat tiheään asutussa maassa sinne tänne. Runsaimmin niitä oli yleensä maan pohjoisosassa, jossa myös asuu eniten ihmisiä. Syksyllähän tilanne oli sitten toinen. Kovin tarkkaan en Belgian epidemian kulkua tunne, ja eri maissa tilastoidaan myös hieman eri perustein. Yhtä kaikki tartunta- ja kuolleisuuskäyrät nousivat pandemian alussa huolestuttavan korkeiksi, mutta ne myös saatiin loppukeväällä 2020 painettua matalalle.

Ravintolat ja baarit olivat avautuneet koronasulun jäljiltä kesäkuun alkupäivinä. Useimpiin olivat asiakkaatkin jo heinäkuussa löytäneet takaisin. Epäilemättä kesä jäi kokonaisuudessaan normaalia hiljaisemmaksi, vaikka silmämääräisesti tätä ei satunnainen katsoja aina huomannutkaan. Turistit olivat pysyneet koko lailla poissa, ja tämän katukuvasta ehkä näkikin. Muutamat ravintolat ilmoittivat avaavansa ovet uudestaan vasta syksyllä, jos olot olisivat silloin normalisoituneet. Manneken-Pisin viereinen olutbaari Poechenellekelder avasi ensin kesäkuun alussa, sitten sulki kun “tilanne ei ollut vielä kypsä aukiololle”, ja oli heinäkuussa jälleen auki.

Osa paikoista oli toki tarjonnut noutoruokaa ynnä muuta myös ravintolasulun aikana keväällä. Kun ravintolat sitten avautuivat täysin, terassit olivat aurinkoisina päivinä hyvin suosittuja, ja joissain ravintoloissa näkyi sisätiloissakin isoja ruokailijajoukkoja. Puistoissa oli enemmän tai vähemmän improvisoituja kesäterasseja, sellaisissakin paikoissa joissa en muista niitä takavuosina olleen. Paikallislehden mukaan nämä guingettet ovat olleet viimeisinä kolmena–neljänä kesänä muutenkin entistä suositumpia Brysselissä. Ne olivat lehden listaamien staycation-vinkkien joukossa viime kesälle.

Itse poikkesimme muun muassa Bois de la Cambren metsän kiinteämmällä kesäkioskilla, jonka pöydissä ihmiset joivat Sennen oluita, Taras Boulbaa ja Zinnebiriä muovimukeista. Näimme uusia kesäkuppiloita myös Georges-Henrin ja Cinquantenairen puistoissa. Cinquantenairen puiston terassilla lounastaminenkin onnistui väljästi asetelluissa pöydissä, ja tarjolla oli hampurilaisia, wrapeja ja muuta helppoa. Oluina oli ainakin Sillyn Pils, Triple Soif ja laseista päätellen myös Brussels Beer Projectin kamaa. Lenkkeilin monesti puiston ympäri, ja välillä kysyi tahdonvoimaa ohittaa terassin hanat välivirkistyksen kaipuussa – siinäkin kuitenkin onnistuttiin.

Paikallinen panimoelämä on tuskaillut ankarien koronapaineiden alla kuten muuallakin Euroopassa. En haastatellut ketään kentän toimijoita viime vuonna, mutta heinäkuussa 2020 näytti siltä, että koronan alkuvaiheista oli jotenkuten selvitty ja meininki kenties normalisoitumassa. Brasserie de la Senne oli avannut kesäkuussa taproomin Tour & Taxisin historiallisten rahtivarastojen nurkalle, lähelle kanavan rantaa. Saman kanavan rannalle, etelämmäksi Anderlechtiin, oli avautumassa myös Brussels Beer Projectin uusi panimo. Netin mukaan se hanke olisi kuitenkin toteutumassa vasta nyt vuoden 2021 lopulla. BBP:hän on laajentanut ennenkin ahkerasti – sillä on muun muassa kaksi baaria Pariisissa ja yksi Tokiossa. Koronan myöhempien aaltojen vaikutuksia näihin panimoihin ja koko alaan on tietysti edelleen hankalaa arvioida.

Joitakin juttuja huomasin, mitä ennen en ollut Belgiassa nähnyt. Kaupunginosaoluet olivat tulleet Brysseliinkin, niitähän on ollut maailmalla viime vuosina milloin missäkin kaupungissa. Sellaisia tekee Bières de Quartiers -niminen valmistuttaja, joskus aika arvostetuilla tuottajilla kuten Jandrain-Jandrenouille. Toiseksi mietojen oluiden muoti on voimistunut Belgiassakin, ja siihen on lähtenyt mukaan sellaisiakin panimoita, jotka ennen eivät mitään “pöytäolutta” tehneet. Esimerkiksi Gouden Carolusista en ole aiemmin nähnyt 3,7-prosenttista UL.T.R.A.-versiota.

Mitä muuta? Ainakin bongasin niitä lääkepullomaisia olutputeleita, joita Olaf ja Purtse harrastavat, en muista niitä ennen olleen. Niitä näki VBDCK-nimisen panimon Kerel-oluissa. Heillä oli myös slogan Untouched by monks – jälleen yksi munkkien vihaaja siis. Ideat kiertävät craft beer -maailmassa aika pientä vaikkakin nyt kansainvälistä kehää. Ja kenties sanaleikit oluiden nimissä ovat vain lisääntyneet ja tyhmentyneet – miten olisi esimerkiksi Ale Beback (viittaus Arnoldin repliikkiin Terminatorissa)?

Eräänä sateisena iltana tein pyhiinvaelluksen Saint-Gillesin Moeder Lambiciin – siihen ensimmäiseen “Originaliin”, johon olutihmiset ovat vaeltaneet jo 80-luvun alusta lähtien. Kuka enää tekee niin? Kaikki käyvät Moeder Lambic Fontainasissa, joka on ydinkeskustan kupeessa. Fontainasissa on tyylikkäät puitteet, aistikkaasti valikoidut hanaoluet ja covid-sensitiivisempi terassi. Original sijaitsee sivukadulla parisen kilometriä keskustasta ja on ollut vuosien mittaan joskus heikollakin hoidolla.

Nyt näin siitä kunnolla vain terassin, jolla oli kyllä mukavasti porukkaa. En tiedä, onko sisätiloissa vielä puhki luettuja sarjakuvakirjoja tai “puhelinluettelon paksuista” olutlistaa, luultavasti ei. Hanoissa näytti olevan talon oluita sekä vierailijoita Belgiasta ja maailmalta. Nykyiset omistajat pitävät paikkaa ehkä taas paremmassa kunnossa. Itse join Adelarduksen, joka on ensimmäisen pienpanimoaallon maatila-tripel vuosituhannen alusta.

Poikkesin myös useimmissa tietämissäni olutkaupoissa, jotka olivat Beer Planetia lukuun ottamatta normaalisti auki. En ole selvitellyt, mikä tilanne on viime kesän jälkeen ollut. Silloin esimerkiksi Beer Maniassa osa hyllyistä vaikutti tavallista tyhjemmiltä, mutta hyvän valikoiman kotiin viemisiä sieltäkin löysi. Bier Tempel, Malting Pot ja Malt Attacks olivat aivan iskussa. Vanhoille kotinurkilleni Woluwe-Saint-Lambertiin oli avattu uusi olutkauppa Les Fleurs du Malt, jonka pieni valikoima oli varsin näppärä. A la Becasse -tavernan yhteyteen ydinkeskustassa oli myös putkahtanut kaupan tapainen, jonka taustalla lienee Timmermansin panimo kuten itse baarillakin.

Kun Eurooppa on taas kahlannut syvällä pandemian uusissa aalloissa, viime kesä tuntuu jo kaukaiselta normaalin elämän tuulahduksineen. Toki vapaat hetket kuluivat silloinkin usein pitkien kävelyjen merkeissä, kun sisätiloja tuli hieman välteltyä. Hikoilin muun muassa Tintti-taiteilija Hergén haudalla 36 asteen helteessä; aikaisemmin en ollut käynyt muratin peittämällä Diewegin kirkkomaalla. Black Lives Matter -kampanjoinnin seurauksena moniin puistoihin ja patsaisiin oli ilmestynyt aiheeseen liittyviä graffiteja ja kannanottoja. Keskustan pääkatu Boulevard Anspach oli muutettu kävelykaduksi, ja sen vihreiden istutusten lomassa viihtyi paljon porukkaa. Muutakin elämää siis on kuin korona.

Tätä kirjoittaessani Belgian tartuntakäyrät ovat kääntyneet hyvin matalan vaiheen jälkeen noususuuntaisiksi. Sikäläinen virologi ennusti tänään julkaistussa haastattelussa, että neljäs aalto on mahdollinen, ainakin pessimistisimpien mallien mukaan. Ravintolat avattiin reilu kuukausi sitten suuren optimismin vallitessa, tosin esimerkiksi aukioloajoissa ja asiakasmäärissä on joitakin rajoituksia. Saa nähdä, onko uusia tiukennuksia vielä luvassa vai ehtivätkö rokotteet purra sitä ennen. Milloin sitten satunnainen olutmatkailija uskaltautuu seuraavan kerran Belgiaan ilman riskejä ja matkustusrajoituksia? Missä kunnossa paikalliset baarit, panimot ja kaupat ovatkaan koronarasitusten jäljiltä? Elettävä on kai siinä toivossa, että ehkä ensi vuonna elämä on jo palannut pysyvämmin normaaleihin uomiin. 

Suuret skotit: Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy

Kun puhe kääntyy skotlantilaiseen olueen, useimmille varmasti tulee mieleen jonkinlainen tumma, melko vahva olut, joka nojaa makeaan maltaaseen ja jossa on hyvin miedosti humalan katkeruutta. Koko totuushan tämä ei ole skottioluesta, josta suuri osa on aina ollut yleisbrittiläistä pale alea – nykyään tietysti vielä (etenkin BrewDogin ansiosta) usein amerikkalaisella twistillä.

Silti skotit tunnettiin historiallisesti tummemmista ja voimakkaammista oluista, ja niihin heidän maansa myös nykyskenessä siis yhdistyy. Millaisia nämä oluet todella ovat? Monet puhuvat oluttyylistä nimeltä wee heavy (“pieni tuhti”). Se ei Ron Pattinsonin mukaan ole kuitenkaan –  kansallisromanttisesta klangistaan huolimatta – historiallinen skottioluen nimi, vaan ilmestyi etiketteihin toisen maailmansodan jälkeen ja levisi laajaan käyttöön nykyisen pienpanimobuumin myötä.

1800-luvun vahvat skottioluet olivat paljon nykyisiä tukevampia, usein yli 10-prosenttisia, ja niitä merkittiin šillinkihinnan mukaan, vaikkapa 120/-, 140/-, 160/-. Esimerkiksi Traquair House tekee näistä vahvinta 160/-olutta nykyäänkin, 9,5 % vahvuisena.

1900-luvun puolella miedompiin oluihin syntyi uusi šillinkijärjestelmä, jonka asteita olivat 60/-, 70/- ja 80/-. Nämä olivat pale ale -tyylisiä, ja jostain syystä niistä miedointa, noin 4 % ABV vahvuista 60/-:a, merkittiin pullo-oluena numerolla 90/-. Siinä mielessä Belhaven, jolla 90/- on nykyään yli 7-prosenttinen tumma “wee heavy”, ottaa kenties merkintätavassa vapauksia tähän perinteeseen nähden. Toisaalta šillingit ja muut ovat joka tapauksessa historian jäänteitä, ja tärkeintä kai on antaa vaikutelma perinteisestä skottioluesta. Tähän varmasti pyrkivätkin molemmat nyt maisteltavat oluet, Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy.

 

Traquair House on maailman vanhin nykyaikainen pienpanimo, jonka perusti samannimisen talon linnanherra Laird Peter Maxwell Stuart vuonna 1965. Traquair House Ale (7,2 %) on talon ensimmäinen olut, maltillisen kokoisena pysyneen valikoiman kulmakivi. Se on tummanruskea olut, siinä missä toinen nyt maisteltava olut on astetta vaaleampi ja punertava.

Tuoksussa on hieman paahteisempaa mallasta, joka tekee aromista melko herkullisen. Maku on tumman karamellinen, suklainen, paahteinen, puinen, hedelmäinen, katkeruuttakin on hieman. Tyylikäs olut ei ole vahvuuteensa nähden ehkä ihan niin tukevarunkoinen kuin voisi olla, vaikka en tiedä, onko tätä sokerilla ohennettu. Mainio skottituote on kuitenkin kyseessä.

Belhaven 90/- Wee Heavy (7,4 %) on jo tuoksultaan Traquairin olutta makeampi: paahtuneen sokerin aromi muistuttaa monia belgialaisia oluita. On aivan mahdollista, että tummat Leffet ja vastaavat ovat alun perin inspiroituneet skottioluista, joita Belgiaan tuotiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen ja joita belgialaiset itsekin valmistivat. Tumma sokeri hallitsee makuakin, siinä pientä brandyn poltetta, jota jää mukaan jälkimakuun. Muita sävyjä ovat rusinat ja kuivatut viikunat. Challenger-humalan katkeruutta on matkassa myös, tosin hyvin maltillisena.

Näiden kahden yllättävänkin erilaisen oluen avulla voi ehkä hakea nykyskottilaisen scotch alen – tai vaikkapa wee heavyn, jos sitä nimitystä haluaa käyttää – syvintä olemusta. Mallas on avainsana, vahvuutta pitää olla ja makeuskaan ei ole poissuljettu. Humalaakin saa käyttää, sen oletettu vähyys skottityyleissä on ehkä osittain myytti. Brittilajikkeet varmaan istuvat parhaiten kuvaan. Vaikka se ehkä klisee onkin, scotch alen on hyvä olla sellaista olutta, jota viileiltä ja kosteilta Ylämaan nummilta tai Edinburghin vanhankaupungin kujilta takkatulen ääreen palatessaan mieluiten nauttisi.

Rodenbach Grand Cru ja Duchesse de Bourgogne (+ Cherry)

Belgian länsiosassa on muutama pikkukaupunki, jossa paikalliset perhepanimot valmistavat yhä punaruskeita, hieman happamia oluitaan samaan tyyliin kuin reilut sata vuotta sitten. Tunnetuin näistä panimoista lienee Rodenbach, joka alkoi saada vahvempaa jalansijaa kotikaupunkinsa ulkopuolella jo 1800-luvulla. He ilmeisesti toivat tynnyrikypsytyksen sekä vanhan ja uudemman oluen sekoittamisen periaatteet Flanderiin Englannista.   

Melko varhain suosiota sai myös 1880-luvulla perustettu Verhaeghen panimo, jonka oluita on nyt ilmaantunut Alkon valikoimiin. Toisin kuin Rodenbach – jonka omistus on päätynyt nyttemmin Palmille ja sitä kautta hollantilaisiin käsiin – Verhaeghe on pysynyt jo kohta 150 vuotta suvun omistuksessa. Siinä missä Rodenbach on sekä perustajasuvun nimi että oluen tuotemerkki, Verhaeghe loi vasta vuonna 1992 lippulaivatuotteekseen Duchesse de Bourgognen. Se on panimon perusoluen Vichtenaarin prosenttia vahvempi erikoisolutsisarus.

Testataan taas muutaman vuoden jälkeen kaksi belgialaista standardia: Rodenbachin Grand Cru ja Verhaeghen Duchesse de Bourgogne (sekä jälkimmäisen kirsikkaolutversio).

Rodenbach Grand Cru (6 %), Rodenbachin panimon vakio-oluista se vahvempi, on sekoitus, joka sisältää 1/3 nuorta tummaa olutta ja 2/3 panimon “tynnyrikatedraalissa” Roeselaressa kypsynyttä vanhaa olutta. (Menen näissä murtoluvuissa helposti sekaisin, kun saman merkin oluista on eri versioita, joten korjatkaa mahdolliset asiavirheet kommenteissa.)

Grand Cru tuoksuu herkullisesti hedelmäiselle tummalle oluelle, josta sieraimiin leijuu vähän balsamietikan tyyppistä ruokaisaa aromia ja tammea ja vaniljaa. Maussa on melko lempeästi näitä samoja elementtejä, mallasta aika ohuelti ja happamuutta kohtuuden rajoissa. Mausta on melkein aistivinaan myös mustan kirsikan, vaikka kirsikkaa ei tässä Rodenbach-versiossa toki olekaan mukana.

 

Duchesse de Bourgogne (6,2 %) on ainakin perinteisesti ollut valmistajansa Verhaeghen mukaan 100-prosenttisesti tammitynnyreissä kypsynyttä olutta. Oluen nimihenkilö on 1400-luvulla elänyt Burgundin herttuatar Maria, joka esiintyy etiketissäkin. Belgian Smaak -verkkomedian mukaan Duchesse de Bourgogne -olutta tarjoiltiin muun muassa Tanskan kruununprinssi Frederikin ja prinsessa Maryn häissä vuonna 2004.

Maistelujärjestyksessä tuli nyt tehtyä ilmeisesti virhe siinä, että testailimme Duchesse de Bourgognea ensimmäisenä. Oletus oli – perustuen ties mihin – että Rodenbachissa olisi enemmän ytyä (vaikkakin alkoholia pari prosentinkymmenystä vähemmän).

Kävi kuitenkin niin, että Duchesse käskytti makuhermoja herttuattaren auktoriteetillä, ja Rodenbach vetäytyi nurkkaan mutisten, että “minä nyt olen vain tavallinen Rodenbach”. Ja tässähän ei ollut edes kyse 5,2-prosenttisesta perus-Rodenbachista vaan nimenomaan deluxe-versiosta.

Toki Duchesse de Bourgogne pelaa paljolti samoilla elementeillä, mutta niitä vain tarjoillaan aggressiivisemmin. Balsamimainen etikkaisuus oli siinä hetkittäin melkein päällekäyvää, ja vaniljaa muistuttavan tynnyriefektin takaa paistoi ainakin omasta mielestäni selvästi syvällisempi, melkein luostarityyppinen tumma olut.  

Cherry vs. tavallinen

Verhaeghen panimolla on ollut iät ja ajat muiden ruskeiden hapanoluiden lisäksi valikoimassa Echt Kriekenbier (“ehta kirsikkaolut”). Siinä perusolueen on uutettu hapankirsikoita, joiden nimi flaamin eli belgianhollannin kielellä on tietysti kriek.

Panimolla on äskettäin tehty brändiuudistusta, jossa Duchesse de Bourgognen sisarolueksi on syntynyt Duchesse Cherry (6,8 %). Verhaeghen omilta verkkosivuilta voisi päätellä, että kyse on eri oluesta kuin vanha Echt Kriekenbier, mutta yllä mainitun Belgian Smaak-artikkelin mukaan Duchesse Cherry olisi kuitenkin tuo sama kirsikkaolut uudella nimellä.

Onhan se mahdollista. Tavalliseen Duchesseen verrattuna Cherry on toki punertava lasiin kaadettaessa, ja vaahdossakin on vaaleanpunertava sävy. Eniten yllättää maun keveys, varsinkin kun alkoholiprosentteja on enemmän. Hapankirsikka tuntuu ilmiselvästi sekä tuoksussa että maussa. Jos perus-Duchessessä on tammisäilytyksen ansiosta vaniljan vivahdettakin, se ei kirsikkaversiossa tule niinkään läpi. Myös yleinen tummien maltaiden tuoma syvyys on pitkälti kadonnut, mutta samalla on liudentunut myös balsamietikkainen hapokkuus. Kirsikkaoluessa happamuus – jota ei siis ole mitenkään ylenpalttisesti – tuntuisi olevan enemmän kirsikka(mehu)lähtöistä.  

* * * * *

Rodenbachin kirsikkaversiota Alexanderia en tätä postausta varten jaksanut käydä Alkosta kaivamassa, mutta tiedoksi, että sitäkin on tällä hetkellä saatavana. Se on 5,8-prosenttisena hieman Grand Crutä miedompaa, ja ilmeisesti jonkin verran vesittynyt versio kolmenkymmenen vuoden takaisesta itsestään. Toisaalta kun luen maistelijoiden kuvauksia Rodenbachista omilta teinivuosiltani, niistä välittyy kuva ankaran happamasta, suuta suipistavasta oluesta. Olisiko Rodenbach kaiken kaikkiaan muuttunut lempeämmäksi, vai olemmeko me oluenystävät vain vuosi vuodelta tottuneempia hapanoluisiin?

(Kuva Rodenbachin panimosta: Bernd Rostad, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Oerbier ja Hercule

De Dolle Brouwers -panimon Oerbier oli 1980-luvun alussa alkaneen pienpanimoaallon ensimmäinen olut Belgiassa. Yli 40-vuotisella historiallaan tätä tummaa herkkua voi jo hyvin kutsua klassikoksi. Tämän pääsiäisen kunniaksi se pääsee pikatestiin Hercule Stoutin rinnalla. Herculen tekijä on Brasserie des Légendes, tarkemmin ottaen yhtiön kahdesta panimosta se vanhempi, Ellezellesin kylässä toimiva. Ellezelles väittää itse olevansa Agatha Christien belgialaisetsivän syntymäkylä, ja panimo alkoi hyödyntää tätä legendaa jo 1990-luvulla.  

En ole kumpaankaan olueen viime aikoina paljon törmännyt, kun näitä panimoita ei Suomen jakelukoneistoihin juurikaan päädy. Belgian nettikaupoista tein takavuosina enemmänkin tilauksia, mutta nyt ne ovat jääneet vähemmälle. Aina silloin tällöin on kuitenkin paikallaan testata vanhat tutut ja katsoa, mitä niille kuuluu. Belgian pienpanimoissa ei ole ollut tavatonta, että vakiovalikoiman oluissakin tapahtuu reseptin, vahvuuden tai vaikka hiivakannan muutoksia.  

Oerbier (9 %) on edelleen tumman ruskea, vaahtoaa melko paljon mutta ei hallitsemattomasti. Tuoksu on tyypillinen flaamilaisen tumman oluen tuoksu, jota dubbeleista ja muistakin löytyy, paitsi että mukana on vähän viinimäisyyttä. Maku on varsin täyteläinen ja moniulotteinenkin, makean lakritsipinnan alla on belgialaista mausteisuutta, paahdetta ja hedelmiä.

Kun viimeksi muutama vuosi sitten olen maistanut Oerbieriä, maku tuntui olevan selvemmin viinimäinen, jopa oud bruin -oluttyyliä muistuttava. Voi toki olla, että silloin testattu pullo oli nuorempi – nyt avatun Oerbierin korkissa luki SEP2019 (pullotuskuukausi vai parasta ennen?). Ainakin tämän ikäisenä olut toi mieleen 17 vuoden takaisen talven, jolloin ensimmäistä kertaa Oerbieriin törmäsin. Se oli silloin Sint-Bernardus Abtin tyyppinen musta flaamilainen olut.

Hercule Stout (9 %) on nykyaikana vaikeammin arvioitava olut kuin ennen vanhaan. Maailma on parissakymmenessä vuodessa täyttynyt toinen toistaan täyteläisemmistä ja taidokkaammista imperial stouteista, ja Ellezelloise-panimon näkemys tyylistä on ehkä hankala hahmottaa. Ollaanko supervahvan belgialaisstoutin äärellä, vai onko tuoreita vaikutteita otettu Kanaalin takaa tai jostain muualta?

Harva mieltää belgialaista stoutia omaksi oluttyylikseen, mutta jos joku jaksaisi tutkia sen historiaa ja nykyisiä jäänteitä, niin siitä voisi vaikka erillistyylikin tulla – onhan meillä myös Belgian IPA. En itse tunne tyylin esimerkkejä kovin hyvin, mutta fakta on, että reilusti yli sata vuotta stouteja on Belgiassakin tehty ja ne ovat siellä olleet hyvin suosittuja. Veikkaisin, ettei sikäläinen stout-perinne ole ihan yksi yhteen Brittein saarten stoutien kanssa eikä myöskään Itämeren alueen baltic porterien. Jääkööt arvoitukseksi.   

Tämä salmarintuoksuinen vahva stout on maultaan kuivahko, ei kovin täyteläinen eikä erityisen paahteinen, kahvimainen tai suklainen. Enemmänkin maussa vierailevat tummille belgialaisoluille tyypilliset hedelmäiset, jälleen vähän viinimäiset piirteet, ohuen paahtomaltaisen ja yrttihumalaisen pinnan alla. Se, joka etsii tyypillisen brittiläisen tai amerikkalaisen imperial stoutin ominaisuuksia, saattaa pettyä. Lakritsaa on kuin Fuller’s Imperial Stoutissa, mutta loppumakuun jää lähinnä hieman hapanta marjaisuutta. Kun nyt oluen iästä tuli puhuttua, tämän Herculen pullossa lukee parasta ennen -ajankohtana lokakuu 2021, en tiedä mikä sitten on ollut valmistusaika.

Mahdotonta tälle olisi antaa yhtä korkeita pisteitä kuin Oerbierille. Jos oluen nimihenkilö Hercule Poirot on englantilaisena romaanihahmona vähän ohuesti belgialainen, samoin tämä belgialainen stout-olut on englantilaisperäiseksi olueksi aika ohuesti englantilainen. Alkuperä ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta hyvät ainekset eivät tällä kertaa yhdisty niin luontevaksi kokonaisuudeksi kuin olisin näinkin pitkäikäiseltä oluelta toivonut. Olen nauttinut aikoinaan selvästi parempiakin Hercule-yksilöitä.

Olutharrastajan unet

Olimme joulun tienoilla Brysselissä, jossa poikkesimme paikallisen suomalaisyhteisön järjestämiin joulumyyjäisiin. Olin nimittäin etukäteen saanut selville, että tarjolla olisi lämmintä jouluolutta eräältä belgialaispanimolta, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Kun pääsimme juomapöydän luo, sitä toden totta laskettiinkin tyypillisestä teräksisestä mustakantisesta termoksesta pieniin, sinivalkoruutuisiin pahvimukeihin. Baaria hoitivat vapaaehtoiset (anniskelijana itse asiassa yksi entinen työkaverini).

Olut ei ollut mitään kirsikkaista glühkriekiä vaan ihan ehtaa tummaa, vahvaa ja mausteista belgialaista jouluolutta. Ja siis myös höyryävän kuumaa. Istumapaikat olivat sisällä täynnä, joten menimme mukeinemme kadulle, jossa jotkut pahvimukin haltijat olivat asettuneet viereisen kiinalaisen ravintolan mataliin terassipöytiin. Näin teimme mekin.

Tietysti jouluolutta sisältävästä pahvimukista oli otettava kuva blogiin, ja niinpä asettelin sen lähimmän auton pölyiselle katolle. Hetken aikaa ehdin mallailla puhelimen kameraa saadakseni mukin taustalle tyypillistä Brysselin katukuvaa, mutta auto tietenkin lähti liikkeelle ennen täydellistä kuvaa. Onnistuin nappaamaan mukista kiinni niin, että vain osa sisällöstä läikkyi kadulle – ja viereisessä pöydässä yksin istuvan miehen takille.

Hän ei kuitenkaan hermostunut vahingosta, vaan ryhtyi juttusille kanssamme. Kävi ilmi, että mies oli belgialainen alakoulun opettaja, jolla oli paljon avauduttavaa maan poliittisesta tilanteesta. Kuten monet puheliaat paikalliset, hän kaakatti erittäin äänekkäästi ja hyvällä englannilla havaitsemistaan epäkohdista ja odotti meidänkin yhtyvän haukkumiskuoroon. Yritin samalla ankarasti miettiä, mitä mieltä olin lämpimän jouluoluen mausta, mutta sosiaalinen tilanne haittasi pahasti olueen eläytymistä…

…kunnes sitten heräsin.

Silmät auki saatuani tiedostin tietenkin unen epäloogisuudet. Joulumyyjäisissä tungeksittiin aivan kuin koronaa ei olisi koskaan ollut, ja Brysselin talvisilla kaduilla oli lämmintä ja puut lehdessä kuin keskellä kesää. Muitakin irrallisia lankoja varmaan oli, mutta unessa sellaiset hyväksyy helposti.

Valintauni

Olutta pitempään harrastettuani olen huomannut, että tietyt olutaiheiset unet toistuvat aina silloin tällöin. Edellä selostettu uni ei ollut mitenkään tyypillisimpiä, ja ehkä sen vuoksi se jäi niin elävänä mieleen seuraavan päivän ajaksi.

Useimmiten olutuni kuitenkin liittyy ainakin minulla oluen valintaan. Valintaunet tarkoittavat uniselittäjien mukaan sitä, että oikeassa elämässäkin jotkin vaikeat päätöksentekotilanteet vaivaavat mieltä ja heijastuvat siten uneen.

Valitsen olutta jostain syystä unessa aina sellaisen valikoiman joukosta, jota kovin monessa oikeassa baarissa tai kaupassa ei välttämättä olisi. Mukana saattaa olla merkittäviä vintage-oluita vaikkapa brittiläisiltä tai belgialaisilta panimoilta, joita olen viimeksi testannut joskus vuosituhannen vaihteessa tai jotka ovat jo lopettaneet toimintansa. Yllättävän usein joukossa on myös vuosikymmeniä vanhoja suomalaisia keskioluita, vaikkapa vintage-Karhua tai -Lapin Kultaa. Niiden kohdalla mietin, uskaltaako olutarkeologista harvinaisuutta tilata.

Mitä pitempään teen valintaani, valikoima tuntuu jotenkin hupenevan. Yhtäkkiä jäljellä on oikeastaan vain kaksi tai kolme realistista mahdollisuutta, ja niistäkin paljastuu aina jotain vähän outoa, mikä vaikeuttaa päätöksen tekemistä. En muista, olenko koskaan näissä unissa oikeastaan päässyt maistamaan sitä olutta, jota olen pitkään ja hartaudella yrittänyt valita.

Eksymisuni

Toisessa tavallisessa olutunessani olen matkalla johonkin hyvään olutkauppaan tai -baariin kaupungissa, jota joko en tunne ennestään tai joka on unessa hieman erilainen kuin todellisuudessa. Kuten usein oikeassa elämässäkin, matka pitää tehdä julkisilla välineillä, ja sehän edellyttää taitavaa taustatyötä reittioppaiden tai aikataulujen parissa. Monet todelliset olutkohteet kun sijaitsevat kaukana keskustoista alueilla, joille muuten ei tulisi mentyä.

Eksymisunissa on unituntijoiden mukaan kysymys tosielämässä koetuista huolista, hämmennyksestä, turhautuneisuudesta, riittämättömyydestä tai joukkoon kuulumattomuudesta. Ne saattavat kuvastaa vaikka sitä, ettei jossain arjen tilanteessa tiedä, miten kannattaisi edetä.

Aina en ole eksymisunissani matkalla juuri olutpaikkoihin, mutta se kaikkia tällaisia unia yhdistää, että suunnistaminen menee jotenkin pieleen. Hyppään ehkä outoon bussiin, joka vie minua liian pitkälle väärään suuntaan, tai huomaan olevani äkkiä jossain paikassa, josta ei mene oikeastaan mitään liikennevälineitä haluamaani kaupunginosaan. Usein olutvierailun suorittamiseen on unessa vain lyhyt aika käytettävänä, ja pian käy selväksi, ettei aika tule parhaassakaan tapauksessa riittämään.

Kuten valintaunissa en onnistu ennen heräämistä valitsemaan täydellistä – tai riittävän hyvää – olutta, eksymisunissakaan en oikeastaan koskaan pääse siihen paikkaan, johon olen matkalla. Siinä mielessä kuumasta jouluoluesta näkemäni uni oli poikkeuksellinen, että siinä sentään pääsin maistamaan sitä haluttua olutta. Jos tämän postauksen lukijoilla on omakohtaisia kokemuksia olutunista, olisi kiinnostavaa lukea niistä kommenteissa.

(Valokuvat: Flickr.com, Stephen Frith, CC BY 2.0, Halfrain, CC BY-SA 2.0.)