Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

cofVasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.

Mainokset

Ranskalainen villitripel Wilde Leeuw Cuvée Brettanomyces

Minulla on kieroutunut suhde lambiciin. Pidän brettanomyces-hiivan tuoksusta ja mausta, ja arvostan suunnattomasti niitä panimoita ja oluensekoittajia, jotka ovat pitäneet vanhat belgialaiset perinteet elossa silloin, kun hapanoluet olivat jo lähes kuollutta kansanperinnettä.

Juuri happamuutensa takia lambic päätyy kuitenkin lasiini aika harvoin, ja useampaa peräkkäistä en samana iltana tykkää juoda. Tästä huomattavasta rajoittuneisuudestani huolimatta olen tavannut pitää lambicia silti yhtenä lempioluttyyleistäni. Monista muista hapanoluista en piittaa ollenkaan, ja niiden jatkuvasti kasvanut osuus baarien ja kauppojen tarjonnasta on tuntunut välillä hieman kiusalliselta.

sdrTämä postaus ei liity nyt sen kummemmin lambiciin, vaan edessäni on Wilde Leeuw -niminen 10-prosenttinen vaalea olut Brasserie du Pays Flamandilta. Panimo toimii Ranskassa parinkymmenen kilometrin päässä Belgian rajasta, niin sanotussa ranskalaisessa Flanderissa. Alueella on puhuttu historiallisesti flaamin eli hollannin kieltä, ja siellä viljellään humalaa ja juodaan olutta aivan kuten valtakunnanrajan toisella puolen.

Lasista tervehtii tuttu brettamainen tuoksu, joka on yhdistelmä eläimen nahkaa ja sitruunan happamuutta. Tuoksun perusteella voisi odottaa gueuzen tyyppistä oluttakin, mutta mausta tuntee, että kyse on nyt selvästi vahvemmasta ja vähemmän muinaisesta oluesta. Jos Orvalin luostari tekisi normaalin 6-ja-risat-prosenttisen oluensa ohella tuplasti vahvempaa tripel- tai ”quadrupel”-olutta, se voisi muistuttaa tätä Villiä leijonaa.

Pullo on musta, mattapintainen ja läpinäkymätön. Tämähän tuntuu aina olevan merkki siitä, että panimo on luokitellut tuotteen eksklusiiviseksi nautiskeluolueksi, josta sopii pyytää vähän isompaa hintaa (vrt. Castelain Grand Cru). Wilde Leeuw -sarjassa on julkaistu jo pitkälti toistakymmentä olutta, joista useimpiin liittyy jonkinlaista happamuutta ja villihiivoja. Käytännössä kaikki ovat käyneet läpi jonkinlaisen kypsytysvaiheen, yleensä viinin tai vahvempien alkoholijuomien tuottajilta hankituissa tynnyreissä.

Tässä tapauksessa tynnyreissä on aiemmin ollut Quarts-de-Chaumea, joka on Loiren laaksossa tuotettava makea valkoviini. Se on jättänyt olueen oman pehmeän jälkensä, joka muistuttaa villihiivakontaktin jälkeen makeaa sherryä tai jotakin vastaavaa perusviinistä poikkeavaa jälkiruokajuomaa. Kaiken kaikkiaan olut ei ole kuitenkaan makean rypälemäinen vaan hallitsevia makuja ovat enemmänkin lambicin tyylinen sitrushedelmä ja marsipaanimainen hedelmänkivi.

Maistelussa oli vuoden 2017 vuosikerta, ja pullon tekstin mukaan Wilde Leeuw-sarjan oluet kehittyvät kellarikypsytyksen myötä. Tällä kertaa olut meni tuoreena, ja omaan makuuni tässä oli sopiva tasapaino tuhdin makeahkon tripelin ja kuivan, miedosti happaman villioluen välillä. Luostarin puhdas eleganssi kohtasi maatilan multaisuuden. Lasin lämmetessä olut kyllä muistutti vahvuudestaan ja uhkasi muuttua tökötiksi, joten suosittelen tätä viilennettynä ja pienempinä annoksina.

Munuaisia sinappikastikkeessa ja St Martin -luostariolutta

Enpä taida olla kovin aktiivinen ruoka- ja olutyhdistelmistä bloggaaja, mutta aina silloin tällöin – ehkä kerran vuodessa – saan aikaiseksi postata jonkin reseptin. Tällä kertaa lautasella on munuaisia, joiden valmistaminen kermaisessa sinappikastikkeessa on minulle belgialainen juttu, vaikka ruokalaji (rognons à la moutarde) on yleinen toki myös etelänaapuri Ranskassa ja on kenties sieltä lähtöisin.

Munuaiset-annos
En siis ole ennen itse tehnyt munuaisruokia, syönyt ravintoloissa vain. Eilen Hakaniemen hallin lihakauppiaalla oli tiskissä nuoren pihvikarjan munuaisia ja niitä sitten innostuimme ostamaan. Vähän etukäteen jännitti, mutta munuaisen putsaaminen ei osoittautunut erityisen hankalaksi. Suurin piirtein vain kaikki valkoiset osat poistettiin ja loppu pilkottiin suupalan kokoisiksi pikku kimpaleiksi.

Nämä munuaispalat paistoin sitten voissa melko nopeasti, vaarana on että liika kypsennys tekee niistä kumisia. Kun munuaiset siirtää ruskistamisen jälkeen odottelemaan kastikkeen tekoa lämpimään, ne ehtivät siinä tekeytyä sopivan roseeksi. Kastikkeeseen tarvitaan nokare lihafondia, runsaasti sinappia sekä kermaa. Meillä oli sinappina belgialainen Devos & Lemmens, joka muistuttaa ehkä lähinnä dijoninsinappia mutta on maultaan miedompaa.

Pannulle, jossa on munuaisten paistosta tummunutta voita, voi lorauttaa ensin pikku tilkan vettä ja vaikka konjakkiakin. Sitten fondi ja 2–3 rkl sinappia, mustaapippuria, ja tähän vähitellen kuohukermaa mukaan, ehkä desin verran. Kastike saa porista kokoon 10–15 minuuttia. Suolaa saa lisätä, jos sitä ei ole tullut fondista ja voista tarpeeksi; samoin jotain yrttiä, ehkä rakuunaa.

Lisukkeena söimme paistettuja perunoita hieman ranskalaisen pommes de terre sarladaises -ohjeen tyyliin. Siinä paistetaan ohuehkoja perunakiekkoja voissa (tai vielä mieluummin ankan- tai hanhenrasvassa) ensin miedolla lämmöllä pehmeiksi, jonka jälkeen niille annetaan kullanruskea väri hieman kuumemmalla pannulla. Perunoita voi suolata ja pippuroida maun mukaan. Lopuksi joukkoon sekoitetaan hienonnettu valkosipulinkynsi ja silputtua persiljaa.

Olin katsonut olutsuositusta ruoalle Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjasta, jota yleensä käytän tähän tarkoitukseen. Ajattelin, että ruoan sinappisuus pitäisi jotenkin ottaa huomioon, mutta en oikein löytänyt kirjasta vihjeitä siihen, mikä olut pärjää sinapin kanssa parhaiten. Niinpä tyydyin katsomaan munuaiset-otsikon alta ja siinähän sopivasti suositeltiinkin tummia belgialaisia luostarioluita tai vaihtoehtoisesti Scotch alea.

Jääkaapissa oli Abbaye de Saint-Martin Brunea, tuottajana Brunehaut. Sikäli kuin se ketään kiinnostaa, Saint-Martin ei ole mikään toimiva luostari vaan sen muinainen päärakennus on nykyään käytössä kotikaupunkinsa Tournain kaupungintalona. Se ei estä panimoa käyttämästä nimeä luostariolutbrändinään. Tämä olut tuli Alkon uutuuksiin nyt lokakuussa. 8-prosenttinen dubbel on ihan mukava olut, tyyliltään hedelmäinen, hieman viinimäinen, tumman karamellinen mutta ei järjettömän makea. Jykevän sisäelinten maun kanssa olisi saattanut sointua paremmin mustanpuhuva, westvleterenmäinen luostariolut, mutta tämäkin ajoi asiansa.

Munuaiset-kollaasi

Uusia panimotuttavuuksia Belgian suurlähetystön olutillassa

Belgian suurlähetystö oli kutsunut olutväkeä torstai-iltana maistelusessioihin, joiden pääkohderyhmänä on kaikesta päätellen industry mutta joihin tällä kertaa joukon jatkoksi pääsivät mukaan myös muun muassa bloggarit.

Teemana oli ainakin tällä kertaa belgialais-suomalainen olutilta, joten anti ei siis koostunut yksinomaan isäntämaan panimotuotteista.

Suurlähettilään residenssiin oli aseteltu pitkälti toistakymmentä ständiä, joista hieman yli puolet taisi olla suomalaisten pienpanimoiden miehittämiä ja loput suurin piirtein belgialaisten oluiden maahantuojille omistettuja.

Belgialaisia panimoita ei ollut juurikaan suoraan edustettuina. Yksi, jolla oli kokonaan oma tiskinsä, oli Les 3 Fourquets Ardennien vuoristosta. Tyyppi tiskin takana oli kuulemma juuri paria tuntia aiemmin lennähtänyt kotimaastaan tänne Pohjolan räntäsateeseen.

cofStändien lisäksi yhtä seinää reunusti suurlähetystön oma drinkkibuffetti, jossa oli tuotteita kahdelta minulle ennestään tuntemattomalta belgialaispanimolta. Zennegod oli 7,5-prosenttinen bruin bier Den Triest -nimiseltä pikkupanimolta, joka majailee Brysselin ja Antwerpenin välimaastossa, kuulemma suurlähettiläs Carl Peetersin kotikylässä.

Tämä Zennegod oli ihan pätevän oloinen hieman epämääräisessä tyylilajissaan, joka liudentuu varsinkin vahvemmassa päässä luostarityylisiin dubbeleihin. Toinen drinkkipöydästä maistamani olut, De Plukker -panimon Rookop (6,5 %), kuului samaan tyylilokeroon mutta tuntui ainakin pienen maisteluannoksen perusteella hieman heikommalta esitykseltä. De Plukker (”poimija”) toimii Poperingen humalanviljelyalueella, mutta humalasadon katkera henki ei oluessa maistunut. Bloggarikollega Arde taisi mainita, että humalointi ei vakuuttanut myöskään hänen maistamassaan vaaleassa Keikoppenbierissä.

davLes 3 Fourquet’n Lupulus-oluista maistoin itse vain Organicusta (8,5 %), joka on ilmeisesti hieman eri tavalla humaloitu versio heidän normaalista Lupulus-tripelistään. Tuota alkuperäistä olutta ei ollut nyt rinnalla, mutta ainakin nettikansa näyttää pitäneen siitä enemmän kuin tästä viritetystä luomuversiosta. Tyylilajin ystävänä olin tähänkin olueen ihan tyytyväinen, joskin se oli ehkä mausteisemmasta pikemmin kuin raikkaasta päästä tripeleitä eikä myöskään lunastanut Lupulus-nimellä annettuja (humalaisuuden) lupauksia.

Muita oluita en sitten ehtinyt juuri juoda, kun oli kiiruhdettava teatteri-iltaan, eikä sellaisessa ole monestakaan syystä mukavaa olla tukevammin nauttineena. Testasin kuitenkin Charleroin kaupungin 350-vuotisjuhlaa vasten kehiteltyä suklaa–olut-yhdistelmää, jossa sekä konvehdin että mallasjuoman nimenä oli La Sambrée. Oluesta vastaa L’Abbaye d’Aulne, jonkinlainen luostaripanimo, joka on ainakin aiemmin ollut lähinnä Val de Sambre -panimon brändinimi. Vaisun oloista olutta maistoin itse asiassa aiemmin tänä vuonna jo paikan päällä Charleroissa, mutta suklaan kanssa pienestä drinkkilasista se oli ihan kiva kombinaatio.

Ai niin, ja tervetulomaljaksi olin nauttinut heti tilaisuuden aluksi tutun Bryggeri Helsingin vahvaa Vuosi Sata-juhlaolutta, josta tykkään. Pimeältä räntäsateiselta kadulta sisään astuessa se tuntui juuri sopivan lämmittävältä paukulta. Sitä sitten siemailin suurlähettiläs Peetersin tervetulosanoja sekä olut- ja ruokagurujen Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen lyhyitä esityksiä kuunnellessani.

Tilaisuus oli kaikkiaan ihan hauska ja hyväntuulinen, ja oluttarjonta oli tapahtuman luonteestakin johtuen oikein monipuolista. Kotimaiset tuotteet jäivät nyt omalta osaltani pääosin testaamatta, mutta niitähän on muissakin yhteyksissä lukuisia tilaisuuksia maistella.

dig

mde

mde

Bisous m’chou: iltapäivä Charleroissa

Onko kukaan muu koskaan halunnut oma-aloitteisesti viettää vuorokautta Charleroissa, tuossa Belgian (ei aivan syyttä) aliarvostetuimmassa kaupungissa? Locals call it the Belgian Detroit and they don’t mean it in the nice way, toteavat Tim Webb ja Joe Stange uusimmassa Good Beer Guide to Belgium -oppaassa. Minä nyt kuitenkin tein näin jokin aika sitten. Tästä ja seuraavasta postauksesta selviää, kannattiko.

Charleroin lentokentällä moni on vieraillut, onhan se Brysselin kakkoskenttä vaikkakin noin 60 km päässä pääkaupungista. Halpalennoilla pääsee täältä lukuisiin paikkoihin Etelä- ja Itä-Euroopassa, samoin moniin Marokon kaupunkeihin. Olipa Charleroista aikoinaan Ryanair-lento jopa Lappeenrantaan.

Lentokentälläkään ei näköjään pidetä todennäköisenä, että joku haluaisi suunnistaa lennolta saavuttuaan nimenomaan Charleroin keskustaan. Syrjäiselle bussilaiturille oli kierrettävä omituista reittiä ison turvateltan takaa (vrt. Brysselin Zaventemin kentän terrori-iskun jälkeiset erityisjärjestelyt). Kaupalliset bussit Brysseliin ja muihin tärkeisiin kohteisiin lähtivät sen sijaan suoraan terminaalin edestä.

Tämä ei ollut minulle ensimmäinen kerta kaupungin keskustassa, vaikkakin edellinen kerta oli lyhyempi muutaman tunnin visiitti Brysselistä käsin. Hieman silti mietin, keksisinkö tekemistä puolestapäivästä aina iltayöhön saakka, jolloin palaisin lentokenttähotellille nukkumaan aamukonetta varten.

Suunnitelmissani oli kaupungin koluamisen lisäksi kaksi vaihtoehtoa: tehdä bussiretki läheiseen Viesvillen kylään, jossa Good Beer Guiden mukaan on hyvä uudehko ruoka/olutpaikka La Ruchette. Toinen vaihtoehto oli kiivetä läheisen terrilin eli hiilikaivosten sivutuotteena syntyneen jätemäen huipulle.

Tiistaipäivän hiljaisuus

Kun talsin Charleroi Sudin aseman bussiterminaalilta keskustaan, epäilytti vahvasti, toteutuisiko kumpikaan kaavailemistani pikku ohjelmanumeroista. Laskin, että maaseutureissuun kuluisi turhan paljon aikaa, ja alkamassa oleva sade taas tekisi helposti tyhjäksi kiipeilysuunnitelmat.

Pakko sanoa, että Charleroi vaikutti aluksi suorastaan entistäkin karummalta paikalta tuossa harmaassa säässä. Alakaupunkia (Ville Basse) hallitsi uusi, tänä keväänä avattu kauppakeskus Rive Gauche, joka on toki sisältä yhtä viihtyisä kuin kauppakeskukset yleensäkin mutta tuntui syöneen lähikatujen kaupallista elämää.

Keskustan hieman rapistuneet kauppakadut eivät olisi todellakaan tätä suoneniskentää kaivanneet. Varsinkin ala- ja yläkaupunkia yhdistävällä Rue de la Montagnella joka toinen liiketila tuntui olevan tyhjillään. Osa kaupoista oli siirtynyt Rive Gauchen seinien sisään, osa muuten vain hävinnyt.

Täytyy vain toivoa, että uusi megaostari tuo kuitenkin pitemmän päälle vetovoimaa Charleroin keskustaan ja tyhjentyneille kaduillekin löytyy uusia firmoja vuokralaisiksi.

Mutta oli keskustassa valopilkkujakin. Rue de Dampremy on esimerkki hyvinvoivasta, maksukykyisemmälle asiakaskunnalle suunnatusta kauppakadusta, ja vilkasta näytti olevan myös hieman kansanomaisemmalla Rue Neuvellä yläkaupungissa. Lisäksi esimerkiksi Rue de Marcinellelle oli lisäksi keskittynyt joukko sarjakuvakauppiaita (tosin myös kauppakeskuksesta löytyi iso Slumberland-sarjakuvakauppa).

Minä en olisi minä, ellei reissun yhtenä tärkeänä teemana olisi ollut paikallisten olutkuvioiden tilan tarkastaminen. Teen tästä seuraavassa postauksessa vielä kattavamman koosteen.

Asemalta käveltyäni aloin jo olla lounaan tarpeessa, joten suuntasin Place de Manègen aukiolle yläkaupunkiin. Siellä on sijainnut 1990-luvun alusta saakka Charleroin johtava olutbaari La Cuve à Bière, jonka totesin ohi kulkiessani olevan yhä voimissaan. Saman aukion toisesta kulmasta löytyy kuitenkin myös Les Templiers. Sinne nyt lounaan toivossa astuin sisään.

Pieni ja kodikas brasserie onnistui ainakin tiistain lounasajan alussa antamaan itsestään hyvin paikallisen vaikutelman. Ruokailevia seurueita oli vasta pari, ja muissa pöydissä istui vanhempia herrasmiehiä nauttimassa pilsneriä tai trappistiolutta. Suurin osa tuntui olevan enemmän tai vähemmän kantaporukkaa.

Jostain olin lukenut, että paikallisen poliittisen elämän vaikuttajia eksyy usein lasilliselle matkallaan viereiseen valtuustotaloon, ja yksi sen näköinen kravattimies ilmestyi nytkin paikalle kättelemään baarissa istujia. Tyyppi kaivoi kuitenkin kassistaan laatikollisen olutta ja jätti sen baaritiskille. En kuullut keskustelua, mutta ehkä kyseessä oli kuitenkin jonkin panimon tai juomatukun edustaja.

Söin päivän erikoisuutena olleen boulettes à la liégeoisen, jossa isojen lihapullien seurana oli tumma ja makea kastike pekonikuutioineen ja korinttirypäleineen. Olueksi tuli valittua La Quintine, joka on hyvä 8-prosenttinen blonde-olut, humaloidumpi kuin muistin. Ruoan kumppaniksi olisi tosin sopinut ehkä paremmin jokin tummempi olut.

Les Templiers’n olutlista on sen verran pitkä, että sieltä löytynee jotain ruoan kuin ruoan kyytipojaksi, mutta se on kuitenkin belgialaisittain korkeintaan keskimittainen. Hainaut’n maakunnan panimot olivat listalla omana osionaan, mikä antoi mukavaa paikallisväriä.

digRapsutusetäisyydelle ketusta

Sää oli kirkastumassa, kun suuntasin lounaan nautittuani ulos Les Templiers’stä. Niinpä poikkesin läheiseen matkailuneuvontaan kyselemään, miten Terril des Pigesille kiipeäminen parhaiten onnistuisi.

Noita nyt jo tiheän kasvillisuuden peittämiä mustia mäkiä on Charleroin ympäristössä tuhkatiheässä, ja tämä terril kohoaa vain puolen kilometrin päässä kaupungin ytimestä. Korkeimmat hiilikukkulat ovat reilun sadan metrin korkuisia, mutta minulla oli edessäni ehkä pikemminkin 50–60 metrin korkeuteen kapuaminen.

Matkailutoimiston ystävällinen poika neuvoi, että kun kuljen kehätien alta Cour Rainchonille N90-tien mutkaan, näen edessäni tiilimuurin, jossa on ihmisen mentävä aukko. Siitä on hypittävä läpi ja jatkettava suoraan, kunnes ennen pitkää löytyy Terril des Pigesin polun alkupää.

Polku on merkitty virallisten vaelluspolkujen punavalkoisilla tunnuksilla, ja se löytyikin saamieni ohjeiden avulla helposti. Muurin aukko toi tietysti mieleen Sormusten herran kohdan, jossa hobitit uskaltautuvat pahaenteiseen Vanhaan metsään ja joutuvat siellä varsin pian vaikeuksiin.

Tämä polku oli ihan asiallinen ja hivuttautui loivasti ylöspäin kukkulan rinnettä kiertäen. Arkipäivänä metsä oli hiljainen, ja kun näin saniaisten joukkoon vilahtavan punaruskean hännän, päättelin sen kuuluvan ketulle, kun sen perässä ei kerran koiranomistajaakaan näkynyt.

Vähän ajan päästä sakean metsän lomasta pilkotti paljaampaa rinnettä, joka ruohottuneena näytti helposti kiivettävältä, vaikka melko jyrkkää olikin. Poikkesin polulta, kun ajattelin näin pääseväni kukkulan laelle nopeammin.

Oikotie osoittautui lopulta pieneksi virheeksi. Auringon tultua esiin pilvien takaa jyrkän rinteen kipuaminen toi äkkiä hien pintaan, ja sitä paitsi reittini päättyi läpipääsemättömään piikkipensaikkoon ennen kuin olin ennättänyt aivan huipulle saakka.

Yritin haeskella mahdollista kiertotietä pusikon ympäri, kunnes äkkiä huomasin aivan jalkojeni juuressa toisen ketun. Se oli käpertynyt kerälle nauttimaan auringonpaisteesta, eikä huomannut tulijaa ennen kuin aloin kaivaa kameraa reppuni taskusta. Sitten se säntäsi äkkiä metsän suojaan.

Kukkulan laki oli sen verran lähellä, että päätin ottaa maisemista muutaman valokuvan ja kavuta sitten tyytyväisenä takaisin. Terril des Piges’n huipulta näkyy paikallisesti ehkä tunnetuin katutaiteen ilmentymä, karun messuhallin Charleroi Expon seinään maalatut sanat Bisous m’chou.

Maalauksen taustalla on newyorkilainen katutaiteilija Stephen Powers, mutta sanoihin (kirjaimellisesti ”pusuja kulta”) kiteytyy charleroilaisille jotain olennaista heidän kollektiivisesta luonteestaan. Se on samaan aikaan viileän streetwise ja vilpittömän sydämellinen, ehkä hieman pohjoisenglantilaisten tapaan.

Muuten maisema on sellainen kuin entiseltä raskaan teollisuuden keskukselta voi odottaa: valtavia tehtaan raatoja, harmaita kanavia ja lisää vihertäviä hiilijätemäkiä, ja niiden lomassa risteileviä 60-luvun optimistisia pikateitä.

Vaikka Vallonian isojen jokilaaksojen näkymiä hallitseekin yhä kaivostoiminnan ja terästeollisuuden mahtava rakennusarkeologia, lähellä ovat myös kauniiden sivujokien varsilla avautuvat Ardennien vuoristomaisemat. Sympaattinen Chimay luostareineen on vain noin 30 km päässä Charleroista, eivätkä Rochefort ja Semois-joen laakso ole paljon kauempana.

Toiseen suuntaan lähtiessä tulevat melko pian vastaan Hainaut’n maakunnan länsiosien kumpuilevat pellot, jotka ovat saison-oluiden kotimaata.

Mitäpä näiden kuuluisien alueiden keskelle jääneessä kovan onnen kaupungissa mieluummin tekisi kuin hakeutuisi seuraavalle virkistävälle oluelle? Suuntaan siis askeleeni kaupungin kuuluisimpaan olutravintolaan La Cuve à Bières’een.

dig

dig

dig

cof

cof

Belgium: in search of the lost 1980s generation

We know their beers and tend to take them for granted – La Chouffe, Oerbier and a few others – but it’s easy to forget that the founders of contemporary Belgian artisan brewing also fought against prevailing trends and the dominance of big breweries.

In recent years we have heard a lot about the pioneers of US craft beer and how they kickstarted a beer renaissance virtually out of nothing in the 70s–80s. The story of the American trailblazers has, for many, become the official narrative of microbrewing – although a similar movement was seen at the same time in Europe, also in reaction to the cost-cutting and computerised production methods of big brands.

Britain probably saw the first signs of awakening even earlier than the United States since homebrewing was legalised in the UK in 1963. Already a few years later, the first movements defending traditional beer as well as the first new microbreweries got started.

BELGIA_Celis-18-aug-1972

Celis in his original De Kluis brewery in 1972.

In Belgium, Pierre Celis, the man who saved Hoegaarden wheat beer, can be considered a forerunner of the new microbrewing movement. He started brewing in 1965, the same year as Fritz Maytag took the reins of the old Anchor Brewery in San Francisco. The USA allowed homebrewing as late as 1978, after which the first new breweries began to appear at an accelerating pace – as they would in Belgium.

There is no shortage of good literature describing the roots of the now flourishing microbrew cultures of the US and the UK. To my knowledge, however, a fundamental work on the first wave of modern Belgian microbrewers does not yet exist. This article is therefore my attempt to look at what we can ascertain of those times.

Who were the Belgian beer pioneers?

The young generation who became interested in microbrewing in late 1970s and early 1980s in Belgium were not only thirty years younger than Pierre Celis but differed from him also in other respects.

Celis (1925–2011) was a milkman by occupation and had experience of working at the long-defunct Tomsin brewery located in his neighbourhood in Hoegaarden. By contrast, Kris Herteleer, who founded the De Dolle Brouwers brewery in West Flanders, was an art school graduate with no former experience of brewing.

‘My brother had brought a beer kit from England and that was actually our first experience of making beer’, Herteleer says. ‘It led to us homebrewing as a hobby and we eventually moved from malt extracts to real malts and hops and substituting tap water with spring water.’

Although the first attempts didn’t bring the desired results, the enthusiasm of the Herteleer brothers was not so easily cooled. Three years of persistent experimenting followed, and the brothers also turned to what few manuals were available to improve their technique.

According to Kris Herteleer, homebrewing was not very common in Belgium at the time. Finding supplies was not easy. ‘We were students, and when we went to a maltings to buy a 50 kilo bag of malts, the salesperson inquired suspiciously what we would do with it. Brewing beer at home was not forbidden but he perhaps thought we were planning to sell our beer without a licence.’

Setting up your own brewery was considered a crazy idea at the time. Virtually no one apart from Celis had founded a new brewery after the war. The microbrewing boom took flight much slower in Belgium than in the UK. A total of 86 new breweries were established across the Channel in 1980–82, compared to a mere two in Belgium.

A decade later you would not be able to count the new Belgian beer makers with the fingers of your two hands. Even Michael Jackson complained in desperation that it was impossible to keep up with the accelerating trend.

Oerbier, the first commercial product of De Dolle Brouwers, saw daylight in November 1980. The Herteleer brothers gave it that name (meaning ‘ancient, original beer’) because they wanted to bring customers genuine tastes made of genuine ingredients, instead of the bland products of the big breweries. Seven different malts were used, and local character was brought in by Poperinge hops and Rodenbach yeast.

 

BELGIA_Herteleer_DDB-mod

Els and Kris Herteleer at the De Dolle Brouwers brewery.

 

 The gnome challenges the yeast man

At the same time, in a different part of Belgium, another young duo was practising brewing with a kettle made out of an old laundry drum. Chris Bauweraerts was originally from a town north of Brussels but in the early 80s he was setting up his equipment with brother-in-law and future business partner Pierre Gobron in the latter’s hometown in the Ardennes hills.

The adventurous wannabe brewers experimented without a precise plan of what the end product should be like. In August 1982, the first brew of the future Brasserie d’Achouffe saw daylight. The size of that minuscule batch was 49 litres.

‘To be honest we didn’t have a clue of how beer should be brewed’, Bauweraerts now reminisces. ‘It was all by trial and error, and information was scarcely available. We later got some tips from Pierre Celis, but even he had learned his trade largely through experimentation.’

BELGIA_Achouffe 1983 Historical shot. A brew of 2 HL

1983: La Chouffe are brewing with a 2 hl equipment.

If Kris Herteleer considers his De Dolle Brouwers as the ‘first new brewery’, Chris Bauweraerts of Achouffe claims the same thing of his own brewery. Bauweraerts argues that De Dolle Brouwers merely continued the operations of an older brewery, Costenoble, which had been located in the same building. Should it thus be considered a new brewery? Surely the gentlemen are allowed their amicable discord over this matter.

One of the many things these two pioneering breweries have in common is a fascination for cartoon-like art in their beer labels. The little yellow man of the De Dolle Brouwers labels, bearing some resemblance to the Michelin Man, depicts a stylised yeast cell holding a traditional roerstok in his hand. La Chouffe bottles feature the red-capped gnome carrying bunches of barley and hops on his back.

This is the silent rebellion of the 80s microbrewers against the conventions of the previous generations. ‘I wanted to avoid having ruddy-cheeked monks, imaginary saints or Gothic lettering on our bottles’, admits Kris Herteleer. Similar ideas guided the designing at Achouffe.

I have tried to goad both brewers into telling me what inspired them to make the first La Chouffe or the first Oerbier just the way it was. This is not easy. Talking about beer styles with these sexagenarian Belgians is also well-nigh impossible – it is not a subject they are very interested in!

This is not to say they didn’t have any paragons. The legend that Chris Bauweraerts spins in his book My Chouffe Story about him and Gobron having got the recipe for La Chouffe from an ancient local gnome can surely be disregarded. It is more likely that the ghosts of some memorable real beers were influencing their subconscious when they created the original La Chouffe.

One such beer was apparently Duvel. The Moortgat brewery had a depot in the vicinity of Chris’s home in Brussels in the late 70s, and he went there every now and then to buy some crates. Duvel had not yet begun its global conquest and it was not even known very well in the more remote parts of Belgium. When Chris Bauweraerts took some Duvel with him when visiting his in-laws in the Ardennes, the strange beer took the family a little bit of getting used to, and they first called ‘Duve’.

Another beer that really shook young Chris’s world was something that La Houblonnière, a beer café on Brussels’ Place de Londres, introduced as a new tap beer in those years of the late 1970s. This was the original Pierre Celis creation, Oud Hoegaerds, still much closer to that traditional, tart and nuanced white beer of Hoegaarden than the current AB-InBev interpretation.

Kris Herteleer, on the other hand, remembers liking some Trappist beers in his youth, but goes on to complain that special beers were available almost nowhere in the late 70s, early 80s.

‘A typical drinks menu in a pub contained a Pils, an Export, a Pale Ale, a Scotch and an abbey beer, as well as coffee, water, lemonade, tea and Chocomilk.’ All of these could be produced in a major drinks factory. As an exception, however, Rodenbach beer was also quite often available in pubs.

 

BELGIA_pienpanimoiden-päivä-Boon-6-jul-1986-mod

A gathering of the first new-wave Belgian microbrewers in 1986.

 

Beer cafés, shops and drinks distributors

‘There was a handful of so-called regional beers made by older small breweries when we started, but they were really only sold within eyesight of the local church tower’, Herteleer says. ‘If a pub was tied to one of these local breweries, it carried their beers. However, such beers would be unknown in other parts.’

Slighly surprisingly, Herteleer mentions the old Thomas Hardy Ale as one of the beers that left an impression on him in those early years. An Antwerp beer shop, Den Boemelaar, had managed to import some to sell to its customers. ‘I still have a couple of those bottles in my cellar.’

For the rest, Kris Herteleer concludes – as does Chris Bauweraerts – that Belgian beer fans were almost completely unaware of foreign microbrews at the time. Therefore such beers also did not have much of an influence on the early Belgian artisanal ales.

But the young generation that had found special beers was also active on other fronts besides founding new breweries. The Antwerp couple, Dirk Van Dyck and Leen Boudewijn, who now run the legendary pub Kulminator, founded their first beer café, Bodega, in 1974.

It was originally supposed to be a wine bar, but the owners realised that the customers were not warming to the idea, so they soon switched to beer. They zig-zagged all over Belgium to source local abbey beers, saisons and lambics, and sometimes also a strong German beer might be available at Bodega.

To my knowledge this is the first of the specialised beer cafés where the idea is to gather an extensive selection of interesting beers from small breweries from across Belgium. (It had predecessors such as Den Gouden Leeuw with an excellent but smaller beer selection.) This type of pub is one of the great innovations of the modern Belgian beer scene.

Several other places were opened in the subsequent years, of course: Le Miroir in Brussels and De Hopduvel in Ghent, to name a couple. Many such beer cafés have since closed or changed concept, but some also still remain, such as Brussels’ Moeder Lambic and Bruges’ ’t Brugs Beertje, both founded in 1983.

Besides the first breweries and beer cafés, beer shops and distributors specialising in local beers emerged. The owners of Bodega/Kulminator remember having relied on the beer shop Den Boemelaar to stock up on specialities from little known breweries in the late 70s. In Brussels, the Beer Mania shop founded by Iranian-born Nasser Eftekhari has operated since 1983 and is still thriving.

The Ghent-based Dranken Geers was one of the first drinks distributors who took upon them to offer the clients microbrewed beers from outside their own region. The Geers family stocked the La Chouffe beers right from the start. They were also one of the earliest distributors of Pierre Celis’ Hoegaarden beers.

An anecdote that catches the spirit of those times: when Dominiek Geers visited the Van Eecke brewery near Poperinge to ask them if he could distribute their Hommelbier in the Ghent area, the brewery owners were highly sceptical about the possibility that anyone outside Poperinge would have much interest at all to drink Hommelbier!

A cellar course to become an objective beer-taster

The network of beer-lovers would not be complete without a dedicated association of beer consumers, and such an organ was created first in the Dutch-speaking part of Belgium in 1985. The association was called De Objectieve Bierproevers (OBP), and its activities are continued today by the consumer federation Zythos.

The word ‘objective’ in the association’s name referred to a philosophy refined by founding member Peter Crombecq whereby the practice of beer-tasting should be ridden of the pretentious language used by wine snobs. The beer tasters should instead concentrate on absolute sensory observations.

‘OBP had a huge significance in bringing together the masses of beer fans who lived all over Belgium’, says Joris Pattyn, one of the early OBP actives and well-known beer writer, rater and judge.

Pattyn himself was more of a wine drinker in his youth. His road to beer fandom started in the family cellar, where two dust-covered champagne bottles piqued his curiosity. His father told him they were not wine but gueuze beer and should not be shaken. The adventurous youth who had never heard of such a beer got the permission to open one of the mysterious bottles.

He was to find out that the beer the bottles contained was in fact kriek rather than gueuze. Nonetheless, this was the start of a voyage of discovery to the strange world of lambic beers. They had long been in decline in Belgium, but the tide was turning. The 1970s generation had started to develop an interest in traditions and genuine, hand-crafted products.

What did lambic beers taste like? The OBP beer guide cites Cantillon Gueuze, for instance, as having a ‘slightly sour and bitter aroma and a very acidic taste’. The density was ‘light’ and the beer ‘did not develop a secondary taste’.

Assessing beers purely based on senses and using a set of pre-defined qualifiers was perhaps a novel approach back in the day, but it bypassed many essential aspects that affect our impression of beers in reality. These include history, local culture, previous experiences, tasting situation and personal preferences.

‘It is possible that the association drove itself into something of a stalemate because of the strict approach’, Pattyn ponders. ‘Nonetheless, many important projects that Zythos now lobbies for have their roots in the OBP days, including the push for better information on beer labels.’

When you discuss today’s beer trends with Joris Pattyn, it soon becomes obvious that thirty years as a beer activist have done nothing to assuage his passion for the subject. For an active beer taster and rater, the past few years have been a feast, as a multitude of new beers from various European countries and other continents have become available in Belgian pubs.

Joris ja Chris 3

Talking about the old days: Joris Pattyn and Chris Bauweraerts at Antwaerps Bierhuyske in October 2016. (Photo: Teemu Vass).

‘If I had to mention one thing that is very different now compared to those early days, the answer would be simple. The Internet has changed everything!’, Pattyn says. ‘It is not only a platform for rating and discussion but also a tool that allows you to discover almost in real-time which new beers are available in your neighbourhood or somewhere furter afield.’

In the 1980s you would have had to wait for the quarterly membership bulletin!

————————–
Text: Teemu Vass

This article was first published in Finnish in Olutposti 2017:2. All photographs are published courtesy of Chris Bauweraerts unless otherwise indicated.  

Sources: (a) Interviews with Chris Bauweraerts, Joris Pattyn and Kris Herteleer, (b) Brew Britannia by Jessica Boak and Ray Bailey, (c) My Chouffe Story by Chris Bauweraerts, (d) ”Moving up the Geers” by Breandán Kearney on BelgianSmaak.com, (e) ”Before Kulminator, There Was Bodega” by Chuck Cook on BeerAdvocate.com, (f) Les goûts de la bière [Biersmaken], 1985, by Peter Crombecq.

Stout RullQuin – mengbier-perinteen tummempi puoli

Tein muutama vuosi sitten Olutpostille haastattelun vasta avatulta gueuze-sekoittamolta Tilquiniltä, jossa omistaja Pierre Tilquin kertoili tunnelmistaan Belgian ensimmäisenä uutena gueuzen valmistajana viiteentoista vuoteen sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan. Muistaakseni juttu julkaistiinkin lehdessä.

Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että Tilquinistä sukeutuisi yksi puhutuimmista belgialaisista oluentuottajista ja että hänen gueuzensä tulisivat vastaan ties missä olutkaupoissa, -baareissa ja -tapahtumissa eri maissa. Koko homma näytti alussa niin paikalliselta ja pienimuotoiselta, siitäkin huolimatta että hän jo paljasti melko suuren osan ennakkokysynnästä tulleen Atlantin takaa. En ylipäätään tajunnut lainkaan tuossa vaiheessa vielä, miten iso juttu hapanoluista craft beer -kuvioissa tulisi.

PierreTilquin

Pierre Tilquin ja lambic-tynnyrit.

Samassa artikkelissa oli kainalo läheltä liippaavasta aiheesta eli sekoittamispohjaisista oluista Belgiassa yleensä. Oluiden valmistaminen sekoittamalla oli Belgiassa ennen vanhaan yleistä muuallakin kuin lambic-alueilla. Joka toisella panimolla oli sata vuotta sitten valikoimassaan jokin sekoitettu olut, mengbier. (Näin minulle kertoi toinen De Ranke -panimon dynamoista, Nino Bacelle.)

Varsinkin jonkin vaalean pintahiivaoluen ja lambic-tyyppisen happaman vanhan oluen sekoittaminen oli tyypillistä. Kun säilytysolosuhteet eivät olleet sitä mitä nykyään, turhan rankaksi päässyttä happamuutta saattoi säädellä lisäämällä mukaan tuoretta olutta.

Edessäni on nyt pullo jotain vähän muuta mutta ehkä kuitenkin samasta muotista veistettyä. Tilquinin ja Brasserie de Rullesin yhdessä kehittelemä Stout RullQuin on puutynnyreissä Tilquinin sekoittamolla kypsynyttä sekoitusta, jossa on 7/8 Rulles Brune -oluetta ja 1/8 lambicia. Olut on viettänyt kahdeksan kuukautta puutynnyreissä ja sen jälkeen käynyt puoli vuotta pullossa.

cofSekoitussuhteesta huolimatta lambic lyö vahvasti läpi tämän oluen tuoksussa ja dominoi jossain määrin myös makua. Lambicin navettamaisuus ja katkera happamuus ovat läsnä. Oluen väri on toki tummanruskea, ja erityisesti jälkimaussa mutta pitkin matkaakin belgialaisen stoutin kevyt, poltetun sokerin häivähdys on mukana. Hetkittäin tuntuu vahvempikin savuinen, metsäinen tummien maltaiden pohja. En itse asiassa muista Rulles Bruneä maistaneeni, joten en osaa tarkemmin määritellä miten juuri se vaikuttaa tämän oluen makuun. Ratebeer luokittelee Rulles Brunen Belgian ale -kategoriaan eikä stoutiksi, joten mustista mustin stout se ei taida olla.

Varsinaista makeutta en juurikaan tässä oluessa maista, liekö villihiiva polttanut sen pois. Jokin ongelmakin tekijöillä on tämän oluen käymisessä ollut, ja sen vuoksi tästä (7 %) oluesta on olemassa myös vahvempi 8,5-prosenttinen versio. (Due to oversaturation in the bottle, this beer was put again in oak barrels, and then bottled for a second time.)

Loppumaussa tuntuu ehkä humalaakin vähän enemmän kuin pelkässä lambicissa, ei nyt missään tapauksessa paljon mutta kuitenkin. Rulleshan on tullut tunnetuksi varhaisena amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttäjänä Belgiassa, mutta Brunen humalaprofiilista minulla ei ole mitään tietoa.

Kun tutkailin tilannetta Belgiassa tuota edellä mainittua artikkeliani varten vuonna 2010 tai 2011, onnistuin bongaamaan De Ranken lisäksi kaksi muuta panimoa, jotka myivät pulloissa lambic-pohjaisia olutsekoitteitaan. (Panimot olivat Dilewyns ja Kerkom, ja joka kerta kyse oli lambicin ja vaalean pintahiivaoluen yhdistelmästä.) Lisäksi baareissa saattoi esiintyä joskus sekoitteita. Hommelhof Watoun kylässä myi hanasta vehnäoluen ja Kapittel Abt -luostarioluen kombinaatiota, ja brysseliläisen A la Bécasse -baarin lambic blanche on saattanut sekin olla ainakin alun perin jonkinlainen sekoitus (siis muidenkin kuin erilaisten lambicien).

Craft beer -sukupolven kiinnostus tynnyrikypsytystä kohtaan on varmasti omiaan kiihdyttämään myös sekoitettujen oluiden tynnyröintiä ja ehkäpä muitakin miksauskokeiluja. En ole viime aikoina seurannut edes Belgian tilannetta tältä osin, mutta tämä Stout RullQuin on joka tapauksessa ollut maisteltavissa ainakin joissakin yhteyksissä jo 3–4 vuoden ajan. Ihan mielenkiintoinen kokeilu on tosiaan kyseessä, ja hauskaa ettei vanha belgialainen mengbier-harrastus ole päässyt vieläkään painumaan täydelliseen unholaan.