Bock’s Katajavehnäpukki ja Doppelbock – sahti ja sen veli

Pohdin aikoinaan paljonkin sitä, kannattaisiko suomalaisten pienpanimoiden tehdä nimisuojatun sahdin “ohi” erilaisia sahtiperinteestä ammentavia oluita, joihin voisi yhdistää sahdin hyviä puolia mutta ilman EU-rajoitteita. Jotkin Lammin Sahdin vahvat ale-oluet olivat takavuosina selkeästi tällaisia, esimerkiksi Hippiäinen, mutta kovin monia muita yritelmiä ei ole näkynyt.

Sahtimaisia piirteitä – kuten hiivasta tulevaa banaanin tuoksua ja makua tai intensiivisen makeaa mallasta – löytyy Pohjolan ja Baltian ulkopuolelta Euroopan muidenkin olutmaiden tuotteista. Näitä ovat esimerkiksi Etelä-Saksan vehnäoluet, miksei myös osa voimakkaimmista belgialaisoluista. Vaasalaispanimo Bock’s Corner on nyt tehnyt Katajavehnäpukin, joka lupaa saksalaisen bock-tyylin ohella pohjoista sahtimaista katajanmakua.

Bock’s Corner on tietysti nimensäkin puolesta oivallinen paikka bock-oluiden valmistamiseen. Nimi ei ole tuulesta temmattu, vaan BOCK-niminen panimo oli merkittävä oluentuottaja Vaasassa ja Pohjanmaan rannoilla 1800-luvun lopulta aina 1960–70-luvun vaihteeseen saakka, jolloin Hartwall osti sen. Tehdas ajettiin alas 1980-luvulla. Nykyinen Bock’s Corner sijaitsee samalla tontilla, jossa muinoin toimi toinenkin vaasalaispanimo, Lahden oluttehdas, ja tämän panimon perustamisvuodesta (1865) Bock’s Corner ilmeisesti laskee oman “perinteensä” alkavan.

Katajavehnäpukki on toffeenvärinen, punertava, eli selkeästi tummemmasta päästä vaaleita vehnäpukkeja. Tuoksu on – ilmeisesti katajan ansiosta – siis sahtimainen. Myös maussa on sahdin herkullisen makeaa mallasta, vähän hiivaisuuttakin, mutta tosiaan roppakaupalla kinuskin, banaanin ja keksien vivahteita. Katajavehnäpukki vetää siis tavallaan kahteen suuntaan – toisaalta raskaan makeaan sahtimaailmaan, toisaalta kevyemmin kuohuvaan saksalaiseen weizenbockiin.

Hiilihappoa ei ole kovin paljon, ja juuri hiilihappohan joskus auttaa pitämään täyteläisiä weizenbockeja “ilmassa”. Sahti puolestaan voi toki olla hyvinkin kuplatonta, mutta siinä taas mallas jytisee yleensä tätä olutta tukevammin.

Vahvuutta on nyt 7 %, mikä riittää baijerilaiselle vehnäpukille mutta olisi ehkä sahdille vähän niukasti. Kuten Olutkellaristille toissapäivänä, minullekin herää kysymys, jääkö Katajavehnäpukki väliinputoajaksi kahden klassisen olutperinteen puristukseen. Veikkaisin, että ne, jotka näistä oluttyyleistä ovat yleensä innostuneita, eivät yhtä tai kahta lisäprosenttia pelästyisi. Paljon hyviä aineksia tässä oluessa on, mutta tahdin viimeinen isku ehkä jää lyömättä. Suosittelen silti maistamaan, ties vaikka joku sahtia karsastanut oluenystävä kokisi tämän myötä valaistumisen tyylien yhtäläisyyksiin!

Panimon toinen pukkiolut, hyvin tummanpuhuva Doppelbock (7,5 %) kumartaa yksiselitteisemmin Saksan suuntaan. Parin vuoden takainen tumman lagerin sarjan voitto Suomen Paras Olut -kilpailussa on painettu myös pullon etikettiin – vuosiluku 2019 on jopa sen verran isolla, että luulin tätä ensin kellarikypsytetyksi vuosikertaolueksi.

Tuoksussa on mallasleipää, siirappia, tuoretta suklaata. Maussa toistuu vastaavia tyylille tyypillisiä piirteitä, mutta suutuntuma ei ole kuitenkaan erityisen runsas, vaan mukaan tulee myös pientä mehumaista karhunvadelmaa ja ikään kuin kalkkimaista tiukkuutta. Humalointi on mitta-asteikoilla tyylin ylärajoilla, panimon mukaan jopa 30 IBU ja Alkon mukaan 26 EBU. Ehkä tuo hienoinen kireys tai kitkeryys jälkimaussa on humalan tuomaa.

Sen verran hyvää tämäkin on että pistää miettimään, voisiko olla vielä tähden tai puolikkaan verran parempaakin. Bock’s Corner tuntuu olevan niitä 2010-luvulla aloittaneita panimoita, jotka sekä ovat parantaneet juoksuaan alkuaikoihin nähden että aikovat epäilemättä varmistaa paikkansa kotimaisessa kisassa myös 20-luvulla. Näin ainakin tuotteiden perusteella olettaisin – en tietenkään tiedä miten tuo covid on heidän suunnallaan toimintaan iskenyt.    

(Vaasan panimohistoriaa lainattu tuttuun tapaan BeerFinland.com-sivustolta.)

Mallaskosken 100-vuotisolut Tiltu

Seinäjoen ylpeys Mallaskoski kuuluu suomalaisten panimoiden joukossa niihin, joilla on jo taustallaan selvästi enemmän perinteitä kuin muilla. Pitkää, katkeamatonta historiaa yli sadan vuoden taakse on kotimaassa oikeastaan vain suurpanimoilla Sinebrychoffilla ja Olvilla (sekä Hartwallilla, jos ei välitetä siitä, että kivennäisvesillä aloittanut helsinkiläisyhtiö siirtyi oluiden pariin vasta sotien jälkeen). Ja tietysti yksityisillä sahdinpanijoilla voi olla omat vanhat sukuperinteensä. 

Mallaskoski viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Satanen on toki laskettu “alkuperäisen” Mallaskosken perustamisesta, mutta ei panimon juhlavuosimarkkinoinnissa ole mitenkään peiteltykään sitä reilun 30 vuoden aukkoa (n. 1965–1997), jolloin panimoa ei ollut lainkaan olemassa. Joka tapauksessa näistä sadasta vuodesta panimo on siis ollut lähes 70 vuotta aktiivisena. Uuden Mallaskosken perustajia – etunenässä tehtaanjohtaja Jyri Ojaluoma – on yhä panimon ruorissa, ja nykyään yhtiö on osa kotimaista Momentin-konsernia.

Nykyisellä Mallaskoskella on edeltäjänsä suuntaan monenlaisia siteitä. Yksi on maantieteellinen: panimo sijaitsee edelleen Johan Walleniuksen 1920-luvulla Seinäjoen maalaiskuntaan rakennuttaman tuotantolaitoksen tontilla. Toinen liittyy sukulaissuhteisiin, sillä Walleniuksen pojanpoika Juhani toimi Ojaluoman konsulttina uutta panimoa perustettaessa 90-luvulla. Kolmas side on mikrobiologinen: vanhan Mallaskosken hiiva on ollut myös nykypanimolla käytössä.

Niinpä on luontevaa, että juhlavuoden ensimmäinen olut Tiltu (8 %) kumartaa Mallaskosken moninaisten perinteiden suuntaan. Olut on nimetty alkuperäisen panimon hevosen Tiltun mukaan. Tiltu saatiin sotasaaliina venäläisiltä, ja se kuljetti myöhempinä vuosina panimon oluita pitkin Pohjanmaan pitäjiä. Stout merkitsee “tanakkaa” ja sana sopii varmasti sekä hevoseen että vahvaan, tummaan olueen.

Tiltu-olut on siis oatmeal stout – tai korkeat prosentit huomioon ottaen ehkä oatmeal extra stout. Tuoksu on lempeän suklainen, mämminenkin, ja maku viittaa myös tummempiin erikoismaltaisiin ja maalaispuuroon. Humala tuntuu hedelmäisenä, vähän lääkemäisenä, ja katkerotasoon (25 EBU) sopien melko mietona. Oluessa käytetty humalalajike Sultana julkistettiin Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen makupiirteitä ovat mänty, ananas ja sitrus. Pientä kirpeyttä on oluen maussa taustalla, en tiedä liittyykö humalaan vai vehnämaltaan ja kauran läsnäoloon. Valmistusaineluettelossa mainittu laktoosi selvästi pehmentää ja ehkä makeuttaakin kokonaisvaikutelmaa – on makuasia, tekeekö se sitä liiaksi.

Humaloinnista panimon tiedote kertoo, että “[juhlaoluen] humalat on valittu aikakaudelle ominaisten lajikkeiden mukaan”. Luin tekstiä alun perin huonosti ja oletin, että “aikakausi” viittaa Tiltunkin humaloinnin osalta panimon perustamisaikaan 1920-lukuun, mutta ilmeisesti puhutaankin toisesta, tulevasta juhlaoluesta. Sen oluen suunnittelussa on ollut jälleen mukana edellä mainittu Juhani Wallenius.

Jos tuota kaurastoutin laktoosisuutta ei lasketa – ja ehkä alkoholiprosentteihin nähden hieman ohutta suutuntumaa – tässä on oiva juhlajuoma ja vielä minulle hyvin maistuvaa oluttyyliä. En ole siinä mielessä objektiivinen oluenmaistaja, että pelkästään lasin sisällöllä oli itselleni merkitystä. Kun oluen tarinalla on jotain aitoa kaikupohjaa, siitäkin voi räpsähtää lisäpiste tai pari. Jäin tapani mukaan tuumimaan myös joitain “entä jos” -kysymyksiä (“olisiko stoutin humaloinnin voinut tehdä tarkoituksella 1920- tai 30-lukulaiseksi?” “saisiko vahvan portterin käymään panimon vanhalla hiivalla, jos se on lagerhiiva?), mutta jääkööt ne pohdinnat pyörimään pääni sisään.

(Edit. Tarkennettu tekstiä toisen juhlaoluen osalta. Valokuvat Mallaskosken panimon historiasta lehdistötiedotteesta, kuvalähde: Juhani Walleniuksen arkisto.)

Käsityöpanimot ja vehnäoluen paluu – Saksan 80-luvun trendejä

Tämä on Olutkoiran joulukalenterin 12. luukku.

Käsityöläisoluenpano on “in”. Käsityönä olutta tekevät Hausbrauereit ovat “in”, ja sellaiset pärjäävät, kun niitä perustetaan alueille, jossa pienpanimokilpailu ei vielä ole kovaa. Kaikki tällaiset projektit ovat olleet menestyksiä!

Sitaatti saa minut hieraisemaan silmiäni, kun se tulee vastaan Die Biere Deutschlands -kirjan 1980-luvun olutmuoteja kuvaavassa luvussa. Dietrich Höllhuberin ja Wolfgang Kaulin kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja sen taustatutkimus on todennäköisesti tehty edeltävinä vuosina. Lauseet kuulostavat kuitenkin melkein siltä kuin ne kertoisivat 2010-luvusta.

Englanninkielisissä olutpiireissä on pyöritelty useampaankin kertaan kysymystä, milloin craft beer -termi on tullut kieleen. Kenties juuri 80-luvulla. Eurooppaan sen käännökset (kuten Suomen käsityöolut tai käsityöläisolut) tulivat isommin vasta viime vuosikymmenellä, ja tietysti kun Saksassa 80-luvulla käytetään tällaisia sanoja, ne eivät ole Amerikan kautta kierrätettyjä ajatuksia. Alkutekstissä onkin handwerkliches Brauen, nykyäänhän saksalaiset puhuvat jenkkityylisestä käsityöoluesta Craftbierinä.

Käsityönä pantavalla oluella tarkoitetaan suurin piirtein sitä, mitä sadoissa vanhanaikaisissa pienpanimoissa ympäri Saksaa tehtiin, ja mistä “ympäristö- ja perinnetietoiset oluentuntijat” olivat nyt uudelleen kiinnostuneet:

Nämä oluenpanijat eivät ole uudistaneet kattiloitaan ja käymistankkejaan vuotta 2000 ennakoiden. He ehkä työskentelevät vielä vanhalla suodatinlaitteistolla, joka päästää aina läpi hienoista sameutta, jota tuntija arvostaa, koska se parantaa makua, täyteläisyyttä ja luontaista ravintoarvoa. He eivät stabilisoi oluttaan, tee sitä säilyväksi, koska heillä ei ole siihen laitteita. He anniskelevat panimoravintolassaan vielä suoraan tynnyristä, tietysti puutynnyristä. Niinpä yhä useammat oluentuntijat vaeltavat pieniin panimoihin juomaan olutta, jota ei saa kaikkialta – joka eroaa suurpanimoista niin kuin leipurinsämpylä kymmenen pakkauksissa myytävästä teollisesta sämpylästä. Näitä pieniä panimoita on säilynyt koko joukko Frankenissa, Ylä-Pfalzissa, vanhassa Baijerissa, Baijerin Schwabenissa ja Württembergissä.

Kun käsityömäisemmät panimot olivat 80-luvulla siis tulleet muotiin, Saksaan perustettiin myös roppakaupalla niiden innoittamia uusia pienpanimoita. Niitä oli erilaisia. Joskus oli kysymys siitä, että isompi panimo “sponsoroi” jotakuta käsityöläispanijaa, jolle järjestyy ehkä tätä kautta tilat ja välineet. Laitteisto saattoi olla käytettynä hankittu, ja valmistustavassa pyrittiin jonkinlaiseen ei-tehdasmaisuuteen. Esimerkkejä ovat vuonna 1984 perustetut Nürnbergin Hausbrauerei Altstadthof ja Eltvillen Kleines Eltviller Brauhaus.

Oli myös läheisemmin isomman panimon yhteydessä – jopa tytäryhtiönä – toimivia “pienpanimosiipiä” kuten Dortmundin Thier-panimoon kuuluva Hövels Hausbrauerei. Laitteet ja työtavat olivat ehkä avoimemmin moderneja, mutta reseptit usein sellaisia (esim. historiallinen bitterbier), joita emopanimo ei olisi tehnyt.   

Kolmantena uuden Hausbrauerein muotona oli sitten se, minkä nykyään kaikkein selkeimmin tunnistamme pien- tai käsityöpanimoksi: kokonaan itsenäinen, yleensä nuori yrittäjä. Sellainen oli muun muassa Rudi Vögel Karlsruhen Vögelbraussa. Hän oli perustanut uuden panimoravintolan, jossa oluenpanovälineet olivat tuliterät, ja yrittäjä rahoitti pienpanimotoimintaansa ravintolan tuotoilla.

* * * * *

Saksassa 60–70-luvuilla jyllänneen pils-manian rinnalle olivat aivan toisenlaiset oluttyylit tulossa muutenkin muotiin. Varsinkin suodattamattomat vehnäoluet saivat jalansijaa eri puolilla maata. Vielä 70-luvulla Baijerin ja Württembergin vehnäoluita oli juotu lähinnä niiden kotialueilla, ja sielläkin erityisesti konservatiivinen vanhempi väestö (Michael Jacksonin mukaan eläkeläisrouvat jättiläismäisissä perinnehatuissaan). Hefeweizenista, johon hiivapitoisuuden takia liitettiin usein sana natürlich, tuli nyt nuorten ympäristötietoisten ihmisten suosikki. Siihen kuitenkin tykästyivät hiljalleen myös vähemmän nuoret oluenystävät eri puolilla maata.  

Suodattamaton vehnäolut oli säilynyt noihin aikoihin saakka paljolti pienten, perinteikkäiden panimoiden erikoisuutena, mutta trendin kiihtyessä 80-luvulla siitä innostuivat myös isommat panimot. Hefeweizenia lisäksi paitsi juotiin myös pantiin nyt myös muualla Saksassa kuin etelässä. Esimerkiksi sellaiset pitkän linjan panimot Nordrhein-Westfalenissa kuin Wicküler-Küpper ja Pinkus Müller julkistivat omat suodattamattomat vehnäoluensa.

Etelä-Saksan vehnäoluttalot puolestaan esittelivät näihin aikoihin uutuutena hanasta myytävän vehnäoluen. Kirjoittajat eivät tästä erityisemmin innostu, koska heidän mukaansa vehnäoluen laadun kehittymisessä pullossa käyminen on merkittävä osa. Panimot tietävät makueron pullo- ja hanavehnän välillä ja myös myöntävät sen. “Vehnäolut hanasta maistuu latteammalta, on usein piirun verran vähemmän hiilihappoinen – ja muutamia piiruja vähemmän monipuolinen”, Höllhuber ja Kaul valittavat. Panimoiden ja baarien näkökulmasta hanaolut on kuitenkin useimmissa tapauksissa taloudellisempi tuote.  

Uutta muotia on myös vehnäoluen väripari: vaalean vehnäoluen rinnalle tehtiin nyt yhä useammin tumma, tai päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että vehnäoluissa on kyllä aina ollut värieroja – yhdellä panimolla on banaanin vaaleaa, toisella kinuskin punertavaa ja kolmannella suklaan ruskeaa – mutta uuden muodin mukaisissa vehnäoluissa vaalea ja tumma olivat usein käytännössä väriversioita samasta oluesta. Vahvemmat vehnäoluet – weizenbockit – saivat 80-luvulla myös jonkin verran uutta levikkiä miedompien vehnien vanavedessä, mutta niiden osuus pysyi pienenä kuten vahvojen oluiden Saksassa yleensäkin.

Bayreuthilaisen Maisel’s Weissen mainonta 80-luvulla toi vehnäolutta kuluttajien tietoisuuteen muuallakin kun sen ydinalueilla Etelä-Saksassa.

(Lähde: D. Höllhuber & W. Kaul, Die Biere Deutschlands, kuvat: Flickr.com, Bernd Rostad, James Cridland, CC BY 2.0.)

Miten Bambergista tuli Bamberg – olutkaupunki historiansa peilinä

“Bamberg on kaupunki, jossa on kymmenen panimoa.”

Tämä virke tuntui kuvaavan vielä viime vuosituhannen lopussa maanpäällistä ihmettä, suoranaista paratiisia, jonka ei olisi järjellä ajatellen pitänyt voida säilyä. Useissa miljoonakaupungeissakaan ei usein ollut enää kuin yksi tai kaksi panimoa. Kai 1990-luvulla käytiin hetkellisesti tilanteessa, jossa esimerkiksi Helsingissä ei ollut ainuttakaan jäljellä. Miten oli mahdollista, että Kuopion kokoisessa saksalaisessa maalaiskaupungissa oli niitä kymmenen?

Nyt 2020-luvulle tultaessa kymmenen panimoa kaupungissa on toki edelleen aika paljon, ainakin keskikokoiselta kaupungilta. Mitään ennen kuulumatonta siinä ei kuitenkaan enää ole. Helsingissä voi varmaan laskea toimivan tällä hetkellä kymmenisen panimoa (toki Helsinki on isompi kaupunki, mutta se ei myöskään sijaitse oluen vanhoilla sydänmailla Saksassa). Toisaalta Helsingin kokoluokkaa on Oregonin Portland, joka on panimomäärällä laskettuna tämän päivän globaali olutpääkaupunki. Siellä panimoita pitäisi olla kuutisenkymmentä, riippuen toki koronakriisin vaikutuksista.

Bamberg ei ole siis enää määrällisesti ainutlaatuinen, mutta se on kuitenkin nykypäivänä mielenkiintoinen – ja aika poikkeuksellinenkin – olutkaupunki etenkin Saksan ja Keski-Euroopan historiallisista olutperinteistä kiinnostuneille. Nuo perinteet elävät yhä Bambergissa sellaisessa mittakaavassa, jota muualta on vaikea aitona löytää. Varmasti niille, jotka ovat aloittaneet olutharrastamisen 2010-luvulla ja kiinnostus kohdistuu lähinnä NEIPA- ja hapanhedelmäakselille, Bamberg saattaa vaikuttaa lähes yhtä harmaalta ja konservatiiviselta kuin mikä tahansa Saksan kaupunki. Käyn tässä postauksessa Bambergin oluthistoriaa ja sen erikoisuuksia läpi Christian Fiedlerin kirjan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres avulla, joten vaikka saksalainen olut ei olisi omaa sydäntä lähellä, tätä voi lukea vain olutkaupungin tarinana.Bamberg-Regnitz

Viinikaupungista omaperäiseksi olutmekaksi

Baijeri tunnettiin keskiajan lopulle saakka viininviljelyalueena, jossa oluen valmistus vasta alkoi saada vähitellen enemmän jalansijaa. Tämä pätee myös Bambergin seutuun. Kaupunki sijaitsee seitsemän kukkulan lomassa Regnitz-joen laaksossa, ja kaikilla sen aurinkoisilla rinteillä kasvoi viiniköynnöstä viimeistään 1100-luvulla. Viini säilyi 1800-luvun alkuun saakka merkittävänä Bambergin tuotteena. Vaikka kaupunki nykyään onkin keskellä Frankenin olutaluetta, ei Bambergin porteilta toki ole edelleenkään kuin joitakin kymmeniä kilometrejä Würzburgin tunnetuille viinitarhoille.

Kuitenkin myös olut on ollut koko tämän ajan osa Bambergin elinkeinoelämää, aluksi siis vähäisempi mutta myöhemmin varsin merkittävä. Yksi syy, miksi kaupungissa oli jatkuvasti suurehko määrä panimoita, oli paikallisten viranomaisten tapa sitoa oluenpano-oikeus tonttiin. Oikeutta ei siis myönnetty henkilöille vaan käytännössä taloille. Näin hallittiin esimerkiksi oluenkeiton aiheuttamaa paloriskiä: kiinteät rakenteet, jotka periytyivät omistajalta toiselle, olivat todennäköisemmin turvallisia kuin talosta toiseen siirreltävät kattilat.

Oluenpano-oikeuden kiinnittäminen taloihin merkitsi myös, että Bambergista oikeastaan puuttui muualla yleinen kunnallisten yhteispanimoiden kulttuuri. Anniskelun näkökulmasta lopputulos oli kuitenkin melko sama kuin vaikkapa itäisen Baijerin zoigl-alueilla nykyään. Olutta pantiin varsinkin vanhoina aikoina pitkälti talon omiin tarpeisiin, mutta oluttalo sai myös myydä ja tarjoilla yli jäävää olutta julkisesti. Puinen sammio asetettiin ulko-oven eteen merkiksi siitä, että talossa myytiin olutta ulkopuolisille. Näin Bambergissa oli ennen pitkää koko joukko yritysmuotoisia oluen tuottajia.

Anniskelukulttuuri Bambergissa liittyy myös kylmien kellariluolien lähelle pystytettyihin ulkoilmaravintoloihin (Bierkeller tarkoittaa käytännössä samaa täälläpäin kuin Biergarten muualla). Kalliokellareita kaivettiin alun perin pesuhiekan hankkimiseen, ja vuosisatojen saatossa niiden verkosto laajeni useimpien Bambergin kukkuloiden sisäosiin. Tunneleissa varastoitiin viiniä ja elintarvikkeita – toki oluttakin. Vaikka maan alla oli ympäri vuoden viileää, käytäviä myös jäähdytettiin talvella kerätyllä jäällä. Luolatilaa oli niin paljon, että panimotoiminnan yleistyttyä sadat hevos- tai härkävetoiset ajopelit kuljettivat joinakin talvipäivinä aamusta iltamyöhään saakka jääkuormia kellareille.

Itse panimot olivat omistajiensa asuintalojen takapihoilla, kaupungin keskustan lähistöllä. Asuintalot olivat usein komeita ja edustavia, sillä monet panimoyrittäjät olivat varsin vauraita ja arvostettuja kansalaisia. Ravintola oli asuintalon alakerrassa kadun puolella. Sen sijaan kellarit, joita joillakin panimotaloilla saattoi olla useampikin, sijaitsivat kauempana kukkuloilla. Niiden merkitys väheni oikeastaan vasta koneellisen jäähdytyksen yleistyessä 1800-luvun lopusta alkaen. Vielä maailmansotien jälkeenkin jokunen pieni panimo varastoi oluttaan käytännössä vain vanhoissa kellariluolissaan.

Mitä tulee oluttyyleihin, savuolut (Rauchbier) on tietenkin Bambergin perinteinen erikoisuus. Maltaat kuivataan pyökkihalkojen poltosta syntyvällä lämmöllä, ja ainakin Christian Fiedler olettaa tämän olleen “alkuperäinen” maltaiden valmistustapa ennen hiilen polton yleistymistä. Savuolutta eivät valmista kuitenkaan kaikki Bambergin panimot; muistaakseni esimerkiksi Fässla ja Mahrs ovat perinteisistä panimoista sellaisia, joiden valikoimassa sitä ei ole. Schlenkerla ja Spezial sitä vastoin ovat savuoluestaan tunnettuja, ja 1930-luvulle asti vielä ainakin Polarbär- ja Greifenklau-panimot valmistivat nimenomaan pelkkää savuolutta.

bamberg-panimokeskittymat

Bambergin panimot kartalla (punainen = lakkautettu panimo, vihreä = toimiva panimo). Lista perustuu vuoden 1817 panimoluetteloon ja sitä uudempiin tietolähteisiin. Kartta on tehty tätä blogia varten openstreetmap.org -pohjalle, mutta panimotiedot ovat Fiedleriltä (2007).

Panimokeskittymiä ja laskevia lukuja

Kuten kartasta näkyy, olutpanimot keskittyivät Bambergin vanhassa kaupungissa voimakkaasti tiettyjen katujen varsiin. Nämä olivat usein perinteisiä kauppakatuja – esimerkiksi Steinweg kartan ylälaidassa – mikä antoi panimoille mahdollisuuden palvella maksukykyisiä liikemiehiä, kauppiaita ja matkustavaisia. Panimot järjestivät heille tyypillisesti paitsi ruokaa ja juomaa, myös yöpymismahdollisuuden ja tallin hevosille.

Olutpanimoiden määrästä Bambergissa ei ole kaikilta ajoilta löydettävissä tarkkaa tietoa, mutta hyvä läpileikkaus on Fiedlerin siteeraama luettelo vuodelta 1818. Siinä nimetään 65 panimoa osoitteineen. Nämä lähes kaikki näkyvät myös kartassa. Tästä eteenpäin panimoiden määrä alkaa Fiedlerin mukaan laskea, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aattona 1930-luvulla niistä on jäljellä enää 20. Syitä vähenemiseen on monia: teollistuminen, muut yleiset elinkeinoelämän muutokset, tietysti myös maailmansodat.

Fiedler olettaa kuitenkin, että panimoita oli kaikkein eniten Bambergissa 1700-luvun loppupuolella. Tällöin kaikki kaupungin luostaripanimotkin olivat vielä toiminnassa. Ne suljettiin Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, jolloin nyky-Saksankin alueella tehtiin melkoista vallan uusjakoa ja esimerkiksi Bamberg menetti itsenäisen asemansa ruhtinaspiispan hallitsemana valtiona. Ennen sitä, vuonna 1788, kaupungissa oli ollut 78 “tynnyrintekijää ja oluenpanijaa” (tynnyrintekijät siis ilmeisesti yleensä olivat myös oluenpanijoita).

2000-luvulla Bambergin jäljelle jääneet panimot ovat pienehköjä, ravintolavetoisia perheyrityksiä. Tämä pätee myös Schlenkerlahan – siitä huolimatta, että panimon savu-märzen on yksi maailman tunnetuimpia (bulkkilagerin ulkopuolisia) oluita. Panimo tuotti Fiedlerin kirjan aikoihin eli tämän vuosituhannen alkukymmenellä noin 12 000 hl olutta vuodessa. Se oli siis pienempi kuin Mahrs (23 000), Keesmann (19 000) tai Fässla (16 000) mutta suurempi kuin esimerkiksi Spezial (6 000). Toki nämä määrät ovat suuria verrattuna 1800-luvun alkuun, jolloin kaupungin 65 panimoa valmistivat yhteensä 44 000 hl, keskimäärin 700 hl panimoa kohti.

Bamberg on todellinen olutkaupunki monessa mielessä. Paitsi että ala on ollut varsin merkittävä paikallisen elinkeinoelämän ja jopa maantieteen kannalta, myös Bambergin asukkaat ovat oluelle harvinaisen persoja. Vuonna 1818 kaupungin 20 000 asukasta joivat keskimäärin 220 litraa olutta vuodessa päätä kohti. Kun kaikkein nuorimmille sitä ei varmaankaan tarjoiltu, muiden hoideltavaksi saattoi jäädä ehkä litra päivässä. Maailmansotien välissä sitä kaatui heidän kurkkuihinsa 187 litraa per henki, mikä oli yhä selvästi enemmän kuin esimerkiksi Münchenissä. Nykyisiä tilastoja Fiedler ei valitettavasti esitä.

Ihan hyvä on muuten muistaa, että Bamberg ei ole mikään historiallinen olutsaareke automarkettiesikaupunkien meressä, vaan kaupunkia ympäröivällä maaseudulla ja pikkukylissä on vielä runsas joukko muita panimoita. Piirikunnassa, joka on kooltaan Suomen pääkaupunkiseudun luokkaa, on nykypäivänä reilut 50 panimoa, monet niistä vanhoja ja perinteikkäitä. Joihinkin pääsee kohtalaisen kätevästi paikallisbusseilla tai -junilla Bambergin asemilta. Näistä oli vielä muutama vuosi sitten englanninkielisiä opaskirjojakin saatavana; en tiedä, onko niistä ajantasaisia painoksia, kun internet on syönyt markkinoita olutmatkalaisten perusteoksilta. Toki sähköisten välineiden avulla reittien suunnittelu on toisaalta paljon entistä vaivattomampaa, vaikka tieto voikin olla hajanaista.

Bamberg-MichaelsbergBamberg_MahrsBamberg-Spezial

Kaikki Bambergin oluthistoriaa koskevat faktat tässä postauksessa perustuvat Christian Fiedlerin kirjaan Bamberg – die wahre Hauptstadt des Bieres (2007), vaikka lukemisen helpottamiseksi en olekaan viitannut lähteeseen joka kohdassa.

Omer Vander Ghinste, veteraanisarjasta noussut vetreä haastaja

Euroopassa on yhä melkoinen joukko pieniä tai keskisuuria panimoita, jotka ovat olleet olemassa 1800-luvulta asti (tai kauemminkin) ja onnistuneet luovimaan muutoksen tuulissa nykypäivään asti. Jos ei lasketa hyvin pienille, paikallisille asiakaskunnille tähdättyjä saksalaisia ravintolapanimoita, jotka ovat tehneet enemmän tai vähemmän “aina samaa juttua”, konkaripanimoiden menestys isommilla olutmarkkinoilla edellyttää yleensä luovuutta ja trendien haistelua.

Belgiassakin näitä toimijoita on ainakin pari tusinaa, ja niiden tarinat erilaisine vaiheineen ja valintoineen ovat ainakin minusta olleet aina kiinnostavia. Kävin näitä strategioita läpi parin vuoden takaisessa postauksessa. Yksi viime aikoina profiiliaan kohottanut panimo, jota silloin en maininnut, on Omer Vander Ghinste. Siellä viidennen sukupolven edustaja, “Omer V”, vetää nyt yritystä, jonka Remi Vander Ghinste vuonna 1892 aloitti poikansa Omerin kanssa (joka siis myöhemmin antoi panimolle oman nimensä).

Omer on tullut ryminällä belgialaiseen katukuvaan sen jälkeen, kun se vuonna 2007 lanseerasi viiden panimomestaripolven etunimeä kantavan blond-oluen. Nimikkotuotteen visuaalinen ilme on art deco-tyylinen, elegantin kulmikas, ja viittaa selkeästi panimon ensimmäiseen kulta-aikaan sadan vuoden taakse. Tyyliltään olut on toki ihan muuta kuin mitä Vander Ghinsten panimossa maailmansotien välissä tehtiin. Se on 8-prosenttinen vaalea olut, ehkä jotain Duvelin ja sitruunaisempien tripelien välimaastosta. Maistellaan Omeria tämän postauksen lopussa, mutta käydään hieman panimon vaiheita ensin läpi.

omer

Vander Ghinsten panimon omistaman baarin historiallinen lyijylasi-ikkuna (vas.) ja nykyisen Omer-oluen logo (oik.).

Remi ja Omer I perustivat perheyrityksensä Kortrijkin lähistölle Länsi-Flanderiin rakennukseen, joka oli toiminut panimona jo aikaisemmin 1800-luvulla. Alkuaikoina ainoa tuote oli oud bruin -tyyppinen tumma hapanolut, josta tuli pian hitti sekä panimon kotiseudulla että rajan takana Ranskan Flanderissa. Omer otti vaimokseen toisen panimosuvun tyttären, Marguerite Vandammen, jonka sukupanimo Le Fort päätyi sittemmin Vander Ghinstelle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen otettiin käyttöön oma mallastamo ja pystytettiin uudenaikainen panimorakennus, jossa myös lagerin valmistus onnistui.

1930-luvun suosikkioluita olivat Ghinst Pils sekä Bockor-niminen export-lager. Bockorista tuli sittemmin panimon päätuote, ja vuonna 1977 yritys jopa vaihtoi nimekseen Brouwerij Bockor (nimeen Omer Vander Ghinste palattiin vuonna 2016). Nykyajasta käsin on vaikea uskoa, miten vahvasti sotienjälkeistä Belgiaa hallitsi saksalaistyylisten vaaleiden lagerien (pils, dort, export) trendi. Jotkut uskoivat, että pils syrjäyttäisi maan monimuotoiset olutperinteet ennen pitkää kokonaan.

Jos pils oli valtavirtaa, syvissä vesissä ui kuitenkin myös muun näköisiä erikoisolutpyörteitä, jotka toisinaan nousivat pintaan. Esimerkiksi 1950-luvulla vahvistui luostarioluiden muoti: trappistipanimot saivat seurakseen koko joukon maallisia kilpailijoita, jotka solmivat lisenssisopimuksia ei-trappistiluostarien kanssa. 1960–70-luvuilla Belle-Vue ja muut makeutetut gueuzet valtasivat Belgian kotiseudultaan Brysselin ympäristöstä käsin.

Vander Ghinste oli toinen niistä länsiflaamilaisista panimoista, jotka päättivät tuolloin hyödyntää gueuze-buumia. He olivat huomanneet, että paikallinen kilpailija Van Honsebrouck – nykyään Kasteel-oluistaan tunnettu – menestyi tekemällä itse pohja-lambicia omalla panimollaan. Vander Ghinste olisi voinut ottaa kilpakumppanin St-Louis Gueuzen myyntiin omiin baareihinsa, mutta he päättelivät oman gueuzen valmistamisen kannattavan paremmin. Näin syntyi vuonna 1972 Jacobins Gueuze Lambic, joka ehkä gueuze-puristien mielestä oli kaukana muinaisista esikuvistaan mutta myi Belgian länsiosissa hyvin.

En tiedä, mitä heidän lambicinsa tarkalleen oli (tai on), mutta Tim Webbin mukaan Vander Ghinste oli noihin aikoihin hankkinut Brysselin lähistöltä lakkautetusta lambic-panimosta välineistöä, vanhaa olutta ja tynnyreitä. Kuten Van Honsebrouck, he ovat ilmeisesti onnistuneet kasvattamaan lambicin valmistukseen sopivan mikrobikasvuston kaukana oluttyylin kotiseudulta. Lisäksi Vander Ghinste teki jatkuvasti noin 5-prosenttista oud bruinia, jonka nimi on eri aikoina ollut Ouden Tripel, Bellegems Bruin ja Vanden Ghinste Oud Bruin. Nykyversiossa tämä on kai nuoren tumman oluen ja vanhan “lambicin” sekoitus. Jacobin-gueuzestä on tehty myös kirsikka- ja vadelmaversioita. Cuvée des Jacobins Rouge taas on rodenbachmainen tynnyriolut ilman mausteita ja makeutuksia.

* * * * *

Omer voi kuulostaa eksoottiselta nimeltä, mutta se on peräisin keskiaikaiselta ranskalaiselta pyhimykseltä, jolta on rukoiltu apua näköongelmiin. Vander Ghinste -suvun Omereilla on ollut jo viidessä polvessa melko hyvää silmää ainakin onnistuneille bisnesratkaisuille. Nyt kun peruspilsin myynti Belgiassakin supistuu, panimo on raivannut tehokkaasti elintilaa vahvalle vaalealle Omer-pintahiivaoluelleen.

Terasseilla ja kaupoissa ympäri Belgiaa törmää yhtenään Omerin mainoksiin, jotka kilpailevat kai Duvelin, Tripel Karmelietin ja parin muun merkin kanssa sen kuluttajan huomiosta, joka haluaa kokeilla vaalean Leffen jälkeen jotain hieman erikoisempaa – mutta ei liian outoa. Kuten sanottu, retrofontit on haettu sadan vuoden takaisista Omer Vander Ghinsten mainostauluista, vaikka itse olut on 2000-lukulainen.

Kun Omer kymmenisen vuotta sitten alkoi hiipiä laajempaan jakeluun – ruokakauppoihin ja ei-spesialistibaareihin – muistan miettineeni, mikä tämän oluen pointti oikeastaan on. Nyt kun peitto on moninkertainen tuolloiseen verrattuna, suunnitelma vaikuttaa selkeämmältä. Tämä ei ole jännittävin tai omalaatuisin belgialaisolut, mutta aivan riittävän miellyttävä hoitaakseen kasvaneen tonttinsa. Tuoksu on sitruunainen, kandisokerinen, banaaninenkin, ja maku suunnilleen linjassa: siinä on ruohoista eurohumalaa ja samoja hedelmäisiä elementtejä, ehkä myös ananasmaisuutta. Kaiken kaikkiaan tämä on kuitenkin melko pidättyväinen täsmäolut, joka pysyy hyvin hallinnassa.

Vertailun vuoksi maistellaan myös saman panimon Le Fort Tripel, joka tähtää viereiseen markkinalokeroon eli vaalean luostarioluen paikalle. Nimi on siis kunnianosoitus suvun esiäidin 1900-luvun alun kotipanimolle. Vaalea Le Fort on vajaan prosentin (prosenttiyksikön?) Omeria vahvempi, 8,8 %, ja nimensä mukaisesti tosiaan jo tuoksultaan ja maultaan vähän eri tyyliä. Maltaisuus on jo tuoksussa paksumpaa, omaan nenääni melkein kinkkumaista vaikka savuoluesta ei suinkaan ole kyse. Mahdollinen esikuva on Tripel Karmeliet. Maku ei ole silti mahdottoman täyteläinen, banaania ja sitruksista mausteisuutta on jälleen mukana, ja maltaisuus hunajaisen makeaa. Humalointi on tässä kuten Omerissakin maltillista, Le Fortissa ehkä vielä astetta vähäisempää. Tuotteina ne ovat melko samanlaisia: historiatietoinen markkinointi yhdistyy ymmärrykseen niche-porukoita isomman – mutta silti hyvää olutta arvostavan – nyky-yleisön mieltymyksistä.

Panimomestari Bäckin murha Inkoon saaristossa

Lauantaina Yle TV1 -kanavalla esitetyssä Stugor-ohjelman jaksossa vierailtiin muun muassa kirjailija David Lagercrantzin huvilalla Inkoossa. Ruotsalaisen Lagercrantzin juuret ovat äidin puolelta Suomessa, ja suku on omistanut Härligön huvilan jo yli sata vuotta. Ohjelmassa mainittiin, että suku osti paikan sen jälkeen, kun entinen omistaja panimomestari Bäck oli kuollut raa’an murhan uhrina.

Piti tietysti tarkistaa, mikä Bäck on miehiään ja mistä panimosta oli kyse. Vastaus siihen löytyy helpoiten Antti Rädyn BeerFinland.com-sivustolta, kuten moniin Suomen panimohistorian kysymyksiin. Otto Berndt Bäck toimi Tammisaaressa Porter- och Ölbryggeri Ab:ssa ensin isäpuolensa Arenanderin apulaisena ja sitten vuodesta 1883 itse panimomestarina. Bäck oli suorittanut panimomestarikoulutuksen Ruotsissa.

Jo seuraavana vuonna Bäck oli tilanteessa, jossa sekä isäpuoli ja äiti että biologinen isä olivat kuolleet, ja huomattavan perintönsä turvin hän osti Härligön saaren Inkoon sisäsaaristosta ja rakennutti sinne hulppean huvilan. Panimotyö jäi taakse. Kuitenkin alle kymmenen vuotta myöhemmin Otto Bäck makasi kuolleena Härligön talossaan. Seuraavassa tiivistettynä 1890-luvun sanomalehtijutuista* murhaan liittyvien tapausten kulku.

* * * * *

Taloudenhoitaja Anna Sofia Leinonen kertoi Mustion aseman rautatiehenkilökunnalle maanantaina 16.1.1893 karmeasta tapauksesta, jonka osalliseksi hän oli joutunut työnantajansa Otto Bäckin talossa kaksi päivää aikaisemmin. Leinonen oli aikeissa matkustaa Helsinkiin, jossa voisi paikkauttaa haavojaan Kirurgisessa sairaalassa. Lauantaina – eli tapahtumapäivänä – ja vielä sunnuntainakin hän sanoi olleensa liian huonossa kunnossa poistumaan saarelta. Hangö-lehden toimittajan mukaan Leinonen näytti maanantaina hyvävointiselta mutta toinen silmä oli turvoksissa.

Helsinkiläinen Nya Pressen julkisti keskiviikkona Kirurgisesta sairaalasta saamansa tiedon, että sairaalassa hoidetulla Leinosella oli mustan silmän lisäksi suuri haava käsivarressa ja pienempiä eri puolilla päätä. Poliisikuulustelussa hän oli kertonut, että lauantaiaamuna Bäckin pihaan Härligössä oli saapunut ennestään tuttu 35–40-vuotias mies, ammatiltaan kirvesmies. Ennen joulua Bäck oli kuulemma maininnut samalle miehelle, että uudenvuoden jälkeen huvilalla olisi puusepäntöitä vailla tekijää.

Loskainen-jää_Espoon-kaupunginmuseo_Finna_Peter-Lindgren_CC-BY-ND-4-0Taloudenhoitajan kertomuksen mukaan kello 10 jälkeen lauantaina 14. tammikuuta mies oli tullut sisään huvilaan ja uhannut häntä sanoen: “Tapoin Bäckin tuossa ulkona. Anna minulle heti kaikki rahat tai tapan sinutkin.” Miehellä oli kädessään kirves. Mutta Anna Sofia Leinonen ei ollut arkajalka, vaan hän heitti tunkeutujan kasvoille kuumaa vettä kauhasta, joka hänellä sattui olemaan kädessään. Se sai tappajalta hetkeksi pasmat sekaisin.

Tämä hyökkäsi kuitenkin kirveineen Leinosen kimppuun ja isku osui olkavarteen. Leinonen kaatui mutta ei menettänyt taistelutahtoaan vaan yritti tavoitella seinällä roikkunutta Bäckin revolveria. Tappaja huomasi aikeet ja ryhtyi kuristamaan taloudenhoitajaa hengiltä. Siinä hän olisi saattanut onnistuakin, ellei Bäck – joka oli yhä hengissä – olisi hoiperrellut pihalta takaisin taloon juuri silloin. Kuullessaan Bäckin askelet portaissa tunkeilija pelästyi ja pakeni.

Haavoittuneet isäntä ja palvelija jäivät kahdestaan taloon. Leinosella ei ollut voimia sitoa Bäckin haavoja eikä hakea apuakaan. Otto Berndt Bäck kuoli kello 11 maissa, noin tunti hyökkäyksen jälkeen. Sunnuntai-iltapäivänä Anna Sofia Leinonen näki ikkunasta ohikulkevan vanhan naisen, jonka hän lähetti hakemaan apua paikkakunnan apteekkarilta. Apteekkari saapui sitomaan haavat ja seuraavana päivänä Leinonen oli jo paremmassa kunnossa.

* * * * *

Bäck oli äkkiväärä luonne. Tämä on ilmeisesti tullut ilmi jo hänen panimomestariaikoinaan, koska Antti Räty erikseen mainitsee asian Porter- och Ölbryggeri Ab i Ekenäs -yhtiöstä kertoessaan. Bäckissä lienee ollut erakon vikaa, ja selvästikin hän oli aktiivinen luonnon tarkkailija. Tammisaaressa hän oli pyydystänyt pesästään kaksi kotkanpoikasta ja piti niitä häkissä panimon pihassa. Myöhempi lehtijuttu kertoo, miten hän oli Inkoon saarensa vesiltä löytänyt katkarapulajeja, joita yleensä Suomessa ei esiinny.

Lauantaiaamuna 14. tammikuuta 1893 tappaja oli oikeudenkäynnin pöytäkirjojen mukaan tullut kysymään Härligön huvilalta joulun alla luvattua työtä. Näin tekijä kertoi siis syytetyn penkillä myöhemmin. Pihalla ollut Bäck oli käskenyt tulijaa suksimaan kuuseen, ja vaikka kirvesmies oli sanonut lähtevänsäkin saman tien, Bäck oli ryhtynyt ajamaan häntä pois lumilapiota heiluttaen.

Kirvesmies oli ottanut sanojensa mukaan pari kipeää iskua Bäckin lapiosta, ja ne olivat saaneet hänen verensä kiehahtamaan. Kun huvilan isäntä oli kääntynyt palatakseen taloon, työnhakija oli seurannut häntä ja iskenyt talon edustalla kirveensä Bäckin niskaan. Bäck oli kaatunut maahan ja hyökkääjä oli arvellut hänen jo kuolleen. Myöhemmin tehdyn ruumiinavauksen mukaan kirveen aiheuttamat haavat olivatkin vaikeat, ja kuolinsyynä olikin pidetty verenhukkaa, vaikka kuolema oli tullut vasta tuntia myöhemmin.

Tekijä oli jo kaukana, kun Anna Sofia Leinonen pääsi poliisin juttusille. Leinonen kertoi kuitenkin kuulustelijalle Helsingissä, että paikallinen kalastaja oli nähnyt tuntomerkkejä muistuttavan miehen juoksevan Härligön suunnasta pian surman jälkeen. Samannäköinen mies oli nähty myöhemmin Dalin kestikievarin luona Inkoossa. Lehdille annettu kuvaus teon tekijästä oli, että hän oli mahdollisimman tavallisen näköinen, lyhyenläntä ja tummanvaalea mies, jota ei olisi ulkomuodon perusteella kuvitellut kirvesmurhaajaksi.

Lohjalla tapahtui seuraavalla viikolla toinen murha, jonka tekijää yritettiin yhdistää Bäckin kuolemaan. Sen tekijä, verhoilijan oppipoika Ananias Lindroos, ei kuitenkaan sopinut ulkoisilta tuntomerkeiltään Härligön surmaajaksi. Kaksi väkivallantekijää olivat silti liikkuneet jokseenkin samalla suunnalla. Sunnuntaina 22. päivänä oli nimittäin Karjalohjalla sijainneesta talosta soitettu Vihtiin kruununvoudille tieto, että Bäckin tappajan näköisen miehen tiedettiin tulleen Karjaalta junalla Nummelan asemalle ja liikkuneen paikkakunnalla aiemmin viikolla.

Kruununvouti lähetti poliisikonstaapeli Grönbergin surmaajajahtiin Vihdin metsiin, ja tämä etenikin torpasta torppaan miehen jäljillä. Konstaapeli sai paikkakuntalaisilta kuulla, että henkilö oli nähty Salmen alueella ja oli sittemmin lähtenyt sieltä Helsinkiin. Huhun mukaan mies oli kuitenkin pian pääkaupungista palaamassakin, joten Grönberg jäi passiin. Helsingistä saapui hänen avukseen kaksi etsivää.

* * * * *

Lauantaina 29. päivänä tammikuuta toinen Helsingistä tulleista etsivistä tunnisti Salmen tilalla käydessään etsintäkuulutetun tuntomerkkejä vastaavan miehen, joka oli ollut siellä keskiviikosta asti puusepäntöissä. 39-vuotias Johan Enkel (tai Enkell/Enckell riippuen sanomalehdestä) pidätettiin kello yhden aikaan ja vietiin Helsinkiin kuulusteltavaksi.

Enkel oli syntyisin Karjalohjalta mutta kirjoilla Vihdissä, jossa hän aika ajoin oli käynyt etsimässä töitä. Pidätettäessä hän käyttäytyi rauhallisesti ja tunnusti ilman näkyviä tunnontuskia lyöneensä kaksi viikkoa aikaisemmin hengiltä panimomestari Bäckin, kun oli tilanteessa kiivastunut tälle. Resuisista ja kuluneista vaatteista saatettiin päätellä Enkelin elävän huomattavassa köyhyydessä.

Oikeudenkäynnin lopputulos erosi ilmeisesti jonkin verran Enkelin kertomuksesta. Syyttäjä nimittäin vaati tätä tilille harkituista murhista: hänen mukaansa Enkelin tarkoituksena oli ollut tappaa sekä Bäck että taloudenhoitaja. Enkelin lausuntoihin sisältyi selvästikin valheita ja hän puhui itsensä pariin kertaan pussiin. Matkalla Bäckin taloon hän oli muun muassa kertonut lähitalon emännälle olevansa menossa puutöihin Fagervikiin. Sama nainen oli kuitenkin surmatyön jälkeen neuvonut hänelle tien Dalin kestikievariin, josta hän oli aloittanut pakomatkansa. Se, mikä Enkelin oli saanut alun perin suunnittelemaan saaren asukkaiden murhia, jäi lehtijutuista hieman epäselväksi: oletettiin, että hän oli muilta työmiehiltä kuullut etukäteen pahaa Bäckistä.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun panimomestari Bäckin murhaaja pidätettiin, pidettiin Porter- och Ölbryggeri i Ekenäsin viimeinen yhtiökokous, jossa sinetöitiin panimon yhdistyminen kilpailijansa Hultmanin panimon kanssa. Panimo ehti toimia Tammisaaren Panimotiellä Hultmanin naapuritontilla vajaat 20 vuotta. Vielä viimeisenä täytenä toimintavuotenaan se tuotti Antti Rädyn mukaan lähes 250 000 litraa olutta, portteria ja mietoja juomia, mikä on saattanut olla suunnilleen samaa kokoluokkaa Hultmanin kanssa.

Ivar-Sneitz-tuntematon-kuvaaja_Espoon-kaupunginmuseo_Finna-CC-BY-4-0Murhatapaus, jota Uudenmaan lehdet muutaman viikon ajan herkeämättä seurasivat, säilyi paikallisten muistissa vielä jonkin aikaa. Anna Sofia Leinonen jäi entisen isäntänsä jälkeen hoitamaan Härligön huvilaa ja häntä avusti siinä eräs torppariperhe. Kun seuraavana talvena uutisoitiin Inkoon jäällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa hukkui Leinosen lisäksi kaksi palveluskunnan jäsentä ja sukulaistyttö, lehdet muistivat mainita yhden hukkuneen liittyvän panimomestarin murhaan. Toimittajille oli jäänyt mieleen Leinosen sitkeys: nyt ruumiissa oli nähty hankaumia, jotka todistivat pitkästä kamppailusta hänen pyrkiessään merestä jäänreunan yli. Voimat olivat kuitenkin hyisessä meressä loppuneet kesken.

(Kuvat: Finna.fi / Espoon kaupunginmuseo: Peter Lindgren ja tuntematon kuvaaja, CC BY-ND 4.0.)

*Lähteet: Nya Pressen 28.2.1893, Borgå Nya Tidning 15.3.1893, Nya Pressen 18.1.1893, Västra Nyland 6.2.1894, Hangö 17.1.1893, Hangö 31.1.1893.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, kaikki luukut

Loppiainenkin liukui hiljaa ohi, ja odottelemme jo ensi joulua, jos odottelemme. Mikäli joulukuussa 2019 tässä blogissa julkaistu Oluthistoriallinen joulukalenteri meni sinulta ohi (tai olet kiinnostunut tarkistamaan, luitko varmasti kaikki luukut), tämä linkkilista saattaa olla sinua varten.

  1. Maltaat eivät myy joulutorilla
  2. Jouluolut “ehdoitta” joka pöytään
  3. Münchenin vuodenajat
  4. Kieltolain jouluportteri
  5. Kauppias Nethersole avaa panimon Lappeenrantaan
  6. Jukolan olut
  7. Export Ale
  8. Mitä Juhlaoluelle tapahtui?
  9. Guinnessia Gambrinissa
  10. Saku ja neuvostoportteri
  11. Mielitään hyyrätä olutmyymäläksi sopiwa huoneus
  12. Ensimmäinen alkoholiton olut
  13. Lucian yön olut
  14. Murray’s Handbook for Russia, Poland and Finland
  15. Svenskt öl katoaa
  16. Olutkuskin hautajaiset
  17. Extra Double English Imperial Stout
  18. Kulmbacher Sandlerleipiä
  19. Münchenin oluen suuri salaisuus
  20. Pfaff, Tallinnan suurin panimo
  21. Muutama sana portterimitaleista
  22. Carl von Linnén oluttietoutta
  23. Olutlistoja Helsingin ravintoloista 1890–1910- ja 30-luvuilta
  24. Vaivaistalon joulu

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 20

“Tallinnan kaikki kadut tuoksuvat oluelta ja tuoreelta kahvilta; kun erittelen Tallinnan ilman kemiallista koostumista, olen varma, ettei siinä mitään muita ainesosia leiju”.

Näin kirjoitti 1840-luvulla Aleksandr Miljukov matkamuisteluissaan Tallinnasta ja Helsingistä. Nämä vuosikymmenet ennen 1800-luvun puoltaväliä olivatkin lupaavaa aikaa oluenpanolle Vironmaan kuvernementissa. Suur-Karja- ja Väike-Karja-katujen kulmaukseen oli noussut vuonna 1832 Georg Wilhelm Pfaffin panimo, josta muodostui ennen pitkää Viron suurin oluenvalmistaja.

Pfaffin poika Julius muutti panimon vastapäiseen kortteliin vuonna 1858. Kurnan kartanon panimoa vuokrattiin ylimenoajaksi, kun uusia rakennuksia pystytettiin. Väike-Karjan ja Saunan kulmakorttelista suuri osa oli toiminnan laajennuttua oluttehtaan ja sen oheisrakennusten käytössä. Panimon mallastamo sijaitsi myös uudella tontilla.

Baarimiehen Tallinna -kirjassa muuten mainitaan, että ravintola Karja Kelder on nykyisin siinä kiinteistössä, jossa Pfaffin panimotoiminta ensiksi alkoi. Kirjan taustalla olevat baarimiehet ovat kertoneet Pfaffin kasvun ajasta takavuosina myös netissä

* * * * *

Varsinkin 1870-luvulla Viron panimoala nykyaikaistui vauhdilla, ja tämä oli Pfaffin panimollekin voimakasta kasvun aikaa. Suunnilleen näihin aikoihin alkoi ympäri Eurooppaa teollisten panimoyhtiöiden herruuden vuosisata, ja kilpailu niiden välillä oli armotonta. Jokainen menestyvä, kasvava panimo oli verevää riistaa toisille kasvuhaluisille olutyrityksille. Tämä nähtiin esimerkiksi Helsingissä, jossa Sinebrychoff napsi kilpailijoitaan pois markkinoilta jo 1890–1910-luvuilla.

Tallinnassa oli 1860–70-luvuilla seitsemän panimoa. Koko Vironmaalla panimoita oli reilut seitsemänkymmentä ja Harjumaalla eli Tallinnaa ympäröivällä maaseudulla kaksitoista. Harjumaan panimoista suurin oli Sakun kartanopanimosta alkunsa saanut teollisuuslaitos.

Virossa luultiin pitkälle neuvostoaikaan saakka, että Tarton oluttehdas (nykyinen A. Le Coq) on maan vanhin panimo. Sitten selvisi, että Sakussa on pantu olutta jo ennen vuotta 1876, jota oli pidetty Sakun perustamisvuotena. Nykyisen historian mukaan Sakun aloitusvuosi on 1820, mutta itse asiassa sekin on vain ensimmäisen kirjallisen maininnan ajankohta. Pitäisin aika varmana, että Sakun kartanossa on ollut jonkinlainen panimo jo pitkään ennen tätä.

Vielä 1870-luvun alkupuolella Sakun panimo tuotti reilut 100 000 litraa* olutta vuodessa, mutta määrä moninkertaistui nopeasti. Vuonna 1874 Pfaffin lähes miljoonan litran tuotanto vaikutti ylivoimaiselta, ja se olikin yhä Vironmaan suurin panimo. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kunnes Saku ohitti sen. Vertailun vuoksi Pietarin panimoista Bavaria tuotti 10 miljoonaa litraa ja Kalinkin 20 miljoonaa.

Tallinna oli myös Sakulle tärkeä markkina, sijaitsihan panimo vain noin kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. 1870-luvun lopussa Sakun pääkonttori Tallinnassa oli Lai-kadun numerossa 9. Sakun panimokauppa oli numero nelosessa eli parin talon päässä nykyisestä Koht-olutkaupasta. Molemmat muuttivat sittemmin taloon numero 2.

Sakun oluen laadun ajateltiin johtuvan hyvästä paikallisesta vedestä. Saku oli ainoa Vironmaan kuvernementissa toimiva panimo, jonka olutta myytiin myös Liivinmaalla. Tartto oli tuohon aikaan Liivinmaata, ja sikäläinen kauppias jakeli Sakun Erlangeria (4,4 %), jota kuvattiin lakritsan ja omenan makuiseksi. Vuonna 1880 Sakun olut voitti toisen palkinnon ja pronssimitalin olutkilpailussa Liivinmaan pääkaupungissa Riiassa.

* * * * *

Mitä dynaamisemmaksi ja modernimmaksi Sakun rahoituskykyiset omistajat panimoaan muuttivat, sitä ahtaammalla oli Tallinnan valtias Pfaff. Tallinnan kahdesta jäljellä olevasta panimosta Daugull, joka sijaitsi Õllepruuli-kadulla Tõnismäessä, oli jo luovuttanut 1900-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1907 Pfaffin viimeinen panimomestari, perustaja G. W. Pfaffin pojanpoika Eduard, muutti Pfaffin nimen Revaliaksi. Reval oli tietenkin tuolloin Tallinnan saksankielinen nimi, ja Eduardin ajatuksena lienee ollut vedota paikallisylpeyteen. Tulos ei ollut kuitenkaan toivottu, vaan myös Revalia joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1911.

Minulta kysyttiin kerran Virossa, kummasta oluesta pidän enemmän, Sakusta vai A. Le Coqista. Kysyjinä olivat tarttolainen ja tallinnalainen, ja kysymykseen sisältyi selkeä oletus, että A. Le Coq on Tarton olut ja Saku Tallinnan. Saku on siis täyttänyt kulttuurisen tyhjiön, joka Pfaffin eli Revalian kuihtumisesta pitkäksi aikaa pääkaupungissa seurasi. Siellä tapahtunutta voi siis verrata rinnakkaistodellisuuteen, jossa Keravan Höyrypanimo olisi kasvanut 1900-luvun alussa miljoonaluokan konserniksi ja Hietalahden Sinebrychoff olisi vain jossain vaiheessa antautunut kilpailun edessä ja nostanut tassut kohti taivasta.

* Litrat on laskettu sillä oletuksella, että virolainen mittayksikkö pang vastaa reilua kymmentä litraa. Tämä voi olla väärinkin, vanhoista virolaisista mitoista en löytänyt tietoa ihan helposti. 

Tekstissä on hyödynnetty sumeilematta seuraavia kirjoja: Gustavson, Heino: Pajatusi pruulikojast; Arjakas, Küllo & Juur, Mart: Saku Õlletehas 195 – Eesti õllekultuuri edendamine 1820-2015.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 17

Ilmoitus Lördagen-viikkolehdessä 16.2.1901:

Englannin portteri (Robsahms English Imperial), jota jo kauan on kyselty, on nyt valmiina laskettavaksi myyntiin. Tämä ns. Extra Double English Imperial Stout on valmistettu täydelliseksi hiotun menetelmän mukaisesti. Sitä varten on tutkittu ale cog (sic)- ja Barcklay Perkins & C:o (sic) -merkkien tuotteita, joihin teillä on tätä olutta mahdollista verrata ja arvioida. Laadultaan se on samanveroista mutta hinnaltaan puolet edullisempaa. Huom! Pullot on sinetöity punaisella tinapaperilla.

robsahm-lördagen-16-2-1901Kaksi kuukautta myöhemmin sama panimo, Robsahm, kertoi toisessa ilmoituksessaan, että “Engelsk Porter (Robsahm Imperial) on uusi olutlaatu, joka näinä päivinä saapuu markkinoille. Uudessa valmisteessa, joka on tehty samalla menetelmällä kuin tunnetuimmat englantilaiset portterilajit, on erityisen miellyttävä maku ja sitä voidaan hyvin verrata ulkomaisiin laatuihin.”

Vuonna 1888, kolmetoista vuotta aikaisemmin, Robsahm oli suositellut tuotettaan nimeltä “Imperial Porter (Imperial Stout)” toteamalla, että se pannaan yksinomaan englantilaisista maltaista ja että “Englannissa Imperial Stoutia pidetään suuremmassa arvossa kuin tavallista Brown Stoutia sen hienomman bouquet’n ja korkeamman mallaspitoisuuden takia.”

* * * * *

Mitä näistä portterien nimistä? Olen joskus pohtinut muidenkin panimoiden vanhoja etikettejä ja mainoksia selatessani, onko eri myyntinimissä kyse oikeasti erilaisista tai uusista oluista – vai siitä, että panimo jostain muusta syystä nimeää valmistuserät miten milloinkin. Robsahmilta on myyty oluita nimeltä Brown Stout Porter, Double Brown Stout ja Double Brown Stout Genuine Porter, samoin kuin Imperial Stout ja Extra Double English Imperial Stout.

Paitsi tavallista Porteria tai Portteria, Brown Stout Porteria on tehty Helsingin lisäksi 1800-luvulla Tampereella, Double Brown Stoutia Kuopiossa, Best Double Brown Stoutia Oulussa, Best Brown Stoutia ja Imperial Stoutia Tammisaaressa, XXX Porteria Tyrväällä ja Best Borgå Extra Stoutia Porvoossa. Jos pitäisi veikata, suurin osa noista on vain sattumanvaraisia yhdistelmiä adjektiiveista, joita portteripullojen kyljissä on muualla nähty ja joita niissä “kuuluu” olla.

Näin siis Suomessa. Toki Englannissa eri stout-vahvuuksilla olikin ainakin jonkinlainen vakiintunut ominaispainojen haarukka, eivätkä nimitykset menneet aivan ristiin. Toinen ääripää on ehkä nyky-Puola, jossa olut saattaa olla 9,5 % abv tai enemmänkin ja nimeltään pelkkä Porter.

Vanhojen suomalaisten portterien ominaisuuksista on säilynyt ilmeisesti hyvin vähän tietoa. Edes analyysejä niiden mahdollisista vahvuuksista ei tunnu löytyvän juuri muualta kuin Sinebrychoffin historiasta, jossa heidän omansa ja Porvoon portteri on todettu 6 painoprosentin vahvuisiksi. Nykyisen Koff Porterin voisi kuvitella 7,2 % abv vahvuisena olevan melko samalla tasolla kuin monet noista toissa vuosisadan oluista.

Robsahmin ilmoitus, jossa hän kuvailee Imperial Stoutia mallaspitoisuudeltaan vahvemmaksi kuin Brown Stout, on poikkeuksellinen juuri vertailun takia. Vaikka pullojen etiketteihin ei olisi tuohon aikaan selkeitä alkoholipitoisuuksia painettukaan, voisi kuvitella, että hänen panimonsa Imperial Stoutin on täytynyt olla voimakkaampaa kuin ainakin jotkin saman ajan Brown Stoutit.

* * * * *

Entä sitten sanat stout ja portteri (porter)? Nykyisinhän joissain uudemmissa olutpiireissä on alettu ajatella, että nämä viittaisivat kahteen eri oluttyyliin, joilla on muitakin eroja kuin stoutin vahvempi alkoholimäärä suhteessa portteriin. Nettikeskusteluissa ja ehkä tyylioppaissakin esiintyy sellaisia näkemyksiä, että stout on esimerkiksi paahteisempaa tai portteri suklaisempaa. Nämä ajatukset toisintavat itse itseään ja panimot sitten tekevät niistä vähitellen totta.

Vanhoina aikoina – varmasti vähintäänkin 1980-luvulle asti – ei kenelläkään kai käynyt mielessäkään, että kyseessä olisi kaksi eri oluttyyliä. Portteri oli yläotsikko, jonka alle sisältyivät stout-sanalla ja muilla adjektiiveilla nimetyt variantit. 1800-luvullahan oli muuten yleistä, että panimon nimenäkin oli olut- ja portteripanimo (tai jopa portteri- ja olutpanimo). Portteri miellettiin ainakin osittain oluesta erilliseksi mallasjuomaksi. Vielä minun syntyessäni 1970-luvulla Alkon luetteloissakin oli kaksi mallasjuomien otsikkoa, “oluet” ja “portterit”.

Oluthistoriallinen joulukalenteri 2019, luukku 5

––Herrat Nethersole & Kumpp:n portteri- ja olut-tehdas on nyt laskenut walmisteitaan liikkeeseen. Tehtaan walmistama olut on erittäin kirkasta ja hienomakuista. Portterikin täyttää kaikki waatimukset ja maksaa 8 m. 25 p. korilta. Tehtaan kauppamerkki on leijona, joka pitää kämmenensä kilwen päällä. Etiketissä on ulkoreunassa Imperial Extra Double Stout ja sisäreunassa „Willmanstrand Porter och Öl-Bryggeri”. Telefon N:o 26. Olisihan tehdas jo alusta alkaen woinut teettää suomenkielisiä etikettiä, sillä siksi täytyy ne kuitenkin aikaa myöten muuttaa.

Jouluksi 1891 saatiin Lappeenrannassa portteria ja olutta kokonaan uudelta panimoyhtiöltä, joka oli pystyttänyt tehtaansa Saimaan rantaan kesän ja syksyn aikana. Willmanstrand Porter- och Öl-Bryggeri oli ilmeisesti kaupungin ainoa panimo; naapurikunnassa Lauritsalassa oli toiminut sellainen jo joitakin kymmeniä vuosia. Perustaja, kauppias John Nethersole oli “Britannian alamainen”, ja alkukesän uutisessa kerrottiin hänen saaneen luvan tontin omistamiseen “vaikka ei ollutkaan Suomen kansalainen”.nethersole-lappeenrannan-uutiset-29-12-1891

Seuraavana keväänä Nethersole avaa Raastuvankadulle olut- ja portterimyymälän ja kesällä 1892 uutisoidaan vielä hänen aikeestaan avata herra Uljaksen taloon Kuninkaankadulle “myymälän tehtaansa teoksista, nimittäin olutta ja portteria”.

Vaikka itse panimosta tuli pitkäikäinen ja se tunnettiin 1900-luvun puolella muun muassa Karjala-oluesta, Nethersolen omistus kesti vain joitakin vuosia. Jo kevättalvella 1893 hän vuokrasi sen pois ja myöhemmin samana vuonna luopui panimon omistuksesta. Kun vuonna 1895 tapahtuu jo seuraava omistajanvaihdos, lehtitiedoissa myyjän nimenä esiintyy yhä Nethersole. Tähän virheeseen Itä-Suomen Sanomat puuttuu 17.1.1895:omat-lappeenrannan-itä-suomen-sanomat-17-01-1895

––„Omat Lappeenrannan Uutiset” – semmoinen oli lehden nimi eilen – näkywät taas sisältäwän koko joukon todellakin o m i a uutisiaan. Semmoisia owat esim. uutinen Lappeenrannan oluttehtaan myönnistä (hra Nethersole, joka on pantu myöjäksi, ei moneen wuoteen ole tehdasta omistanut ja nykyisten omistajain kanssa tuskin on ollut myönnistä puhettakaan); erään hra J. Mäkisen tulosta Itä-Suomen Sanomain toimitukseen (aivan alutonta ja nähtäwästi tahallista waletta) y.m. Nämä olemme oikaisseet ainoastaan siitä syystä, ettei wääriä tietoja menisi muihin lehtiin. Muuten on Lapp. Uutisilla awoin waltakirja haukuskella meitä, minkä syntinen sydämmensä myöten antaa; niihin emme kajoa, enemmän kuin sen uskotteluihin, että sitä muka ihmiset sanottawassa määrässä lukisiwat, jonkatähden wiranomaisten siihen olisi annettawa ilmoituksia j. n. e.

Kuka tämä muutamaksi vuodeksi Lappeenrantaan panimoyrittäjäksi saapunut Nethersole sitten oli? Sanomalehdistä ei paljon valaistusta löydy. Ennen panimon perustamista häneen viitataan ”Matkustavaisia”-palstoilla Pietarista saapuneena Englannin alamaisena. Viipurin reissuja hän ainakin vuosina 1891 ja 1892 teki, ja Helsingissä yöpyi Kämpissä. Muista lähteistä ehkä on kauppiaan myöhempiäkin vaiheita selvitetty, mutta ei ole omiin silmiini osunut.

Lappeenrannan Uutiset vastaa vielä 19.1.1895 yllä lainattuun Itä-Suomen Sanomien pikku-uutiseen ”Oikeat Lappeenrannan Uutiset” -palstallaan näin:

––Lappeenrannan olut- ja portteripanimon on, kuten jo wiime numerossamme kerroimme, öwersti E. v. Haartmann ostanut, ja on omaamisoikeus siis t. k. 5:stä päiwästä hänelle siirtynyt herra J. L. Wutzilta Wiipurista, jolle hra Nethersole sen ennen oli myynyt, puhukoon sitten I. S. S. mitä tahansa.