Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Panimoiden selviytymisstrategioita vaikeina aikoina

Juokse tai kuole. Tee pilsiä. Oliko panimoilla muita tapoja pärjätä 50 vuotta sitten Belgian panimomarkkinoilla? Tämä on seitsemäs osa Olutkoiran kirjoitussarjassa Belgialaisen oluen vuosisata.

1960- ja 1970-luvuilla uutisia panimoiden ostoista tuli lähes päivittäiseen tahtiin, muistelee panimomestari Luc Van Honsebrouck elämäkertakirjassaan. Toisten lähteiden mukaan panimoita kaatui noin yksi kuukaudessa, mutta oli tahti mikä tahansa, Belgian panimoalan murros oli joka tapauksessa edennyt kriittiseen vaiheeseen.

Ajan henkeä saattoi tulkita esimerkiksi niin kuin sitä tulkitsi tuohon aikaan yksi sodanjälkeisten vuosien menestyneimpiä panimomestareita, Brouwerij Krügerin Jean Devos:

Kuuntelepa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä Belgiassa on jäljellä enää viisi panimoa. Artois, Piedbœuf, Ginder-Ale, Maes ja Krüger.

Van Honsebrouck, jolle tämä Krügerin panimomestarin ylpeä ennustus oli osoitettu, pääsi tietenkin lähes puoli vuosisataa myöhemmin naureskelemaan makeasti menneille. Elämäkertansa ilmestyessä 2000-luvun alkupuolella Luc Van Honsebrouck oli onnistunut nostamaan panimonsa Belgian kymmenen suurimman joukkoon, kun taas Krüger oli myyty isommille kilpailijoille kymmeniä vuosia aiemmin.  

Mitä Krüger sitten teki väärin ja Van Honsebrouck oikein?

Ehkä ensin voidaan katsoa sitä, mitä Krüger omana aikanaan teki oikein. Panimo oli ensinnäkin haistanut, että belgialaisten oluenjuojien valtavirtaa 1950-luvulla kiinnosti yhä enemmän pils. Niinpä Krüger oli palkannut tšekkoslovakialaisen panimoinsinöörin Stryniskon huolehtimaan siitä, että pilsnerit tehtiin taiteen sääntöjen mukaisesti.

Krügerin pilsneriä arvostettiin ja kysyntää sille riitti. Lisäksi panimo suhtautui saalistajan elkein kotiseutunsa – Itä- ja Länsi-Flanderin provinssien – pienempiin panimoihin. Se osti jokaisen, joka oli kiinnostunut myymään: Saverys, Loontjes, Van de Voorde, Engels, ja lista jatkuu.

Aggressiivista ostopolitiikkaa pidettiin tuon ajan belgialaisilla panimomarkkinoilla menestyksen merkkinä. Niitä, joita Krüger ei onnistunut hankkimaan omistukseensa, se pelotteli minkä ehti. Tässä tarkoituksessa Krüger-pomo Jean Devos juuri lausui yllä lainatun ennustuksensa nuorelle Luc Van Honsebrouckille.

Krügerin menestys vaikuttikin taatulta. Sillä oli hyvälaatuista pils-olutta, ja se oli saanut yritysostojen kautta haltuunsa paitsi kilpailevia tuotantolaitoksia, myös niiden arvokkaita sopimusbaareja. Mitäpä oluella tuohon aikaan teki ellei sitä saanut baarien hanoihin.

Van Honsebrouck kuului kuitenkin niihin harvoihin, joita sen kummemmin Krügerin kuin muidenkaan isompien kilpailijoiden seireeninkutsut eivät lopulta onnistuneet houkuttelemaan panimon myyntiin.

Panimot, joiden usko pintahiivaolueen ei horju

Niin oudolta kuin se nykyään tuntuu, 1930- ja 1960-lukujen välisenä aikana Belgiassa oli pilvin pimein vaikutusvaltaista panimoväkeä, jotka uskoivat, että tulevaisuus on kokonaan saksalaistyylisten lager-oluiden. Kun kerran pilsin suosio kasvoi ja kasvoi, mitä syytä oli olettaa, etteikö se kasvaisi maailmanloppuun saakka.

Tämä siis oli iso kuva. Mutta ison kuvan laidoilla on aina joitakin voimakastahtoisia paikallisia suuruuksia, joilla on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Van Honsebrouckilla oli tällaisia ajatuksia. Hän oli esimerkiksi päättänyt lopettaa kokonaan pohjahiivaoluiden valmistuksen omassa panimossaan vuonna 1955, vaikka pils-kuume oli vielä silloin Belgiassa täydessä käynnissä.

Se, mitä hän ison Krügerin kanssa tuolloin teki, ei ollut kauppakirja vaan jakelusopimus. Krüger ottaisi Van Honsebrouckin oud bruin -oluen, Bacchusin, omaan jakelukoneistoonsa. Van Honsebrouck puolestaan saisi omiin baareihinsa oikeudet myydä Krügerin suosittua pilsiä. Asiakkaat saisivat näin haluamaansa pilsneriä, mutta Van Honsebrouckin ei tarvitsisi huolehtia sen panemisesta.bacchus_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-att

Luc Van Honsebrouck näki – kuten jotkut panimomestarit jo 1950-luvulla näkivät (jos kohta eivät ne jotka olivat antautuneet mukaan ankaraan pils-kilpailuun) – että tulevaisuudessakin olisi oluenjuojia, jotka haluaisivat maukkaita, käsityönä tehtyjä pintahiivaoluita.

Bierdelicatessen, kuten Van Honsebrouck niitä kutsui.

Hän ei kuitenkaan ollut nostalgikko. Ei ollut kyse perinteiden säilyttämisestä sinänsä, vaan terävästä bisnesvaistosta.

Yksi osoitus tuosta vainusta oli se, mihin Van Honsebrouck seuraavaksi 1960-luvulla ryhtyi: panemaan lambicia. Huomautettakoon siis, että hänen panimonsa sijaitsee Länsi-Flanderissa, noin 100 km päässä Brysselistä ja Sennen laaksosta, jota pidettiin jo mikrobiologisista syinä ainoana oikeana lambicin kotiseutuna.

Väärää gueuzeä

Van Honsebrouck oli huomannut, että brysseliläisen Belle-Vuen moderni makeutettu ja pikkupulloissa jaeltava gueuze myi kuin häkä myös hänen valtapiirinsä lähistöllä Pohjanmeren rannikolla. Gueuze ei ollutkaan muinaisjäänne, jota joivat vain eläkepäiviään lähestyvät ensimmäisen maailmansodan veteraanit. Belle-Vuen dynaaminen Constant Vanden Stock oli suorittanut hapanoluelle nuorennusleikkauksen.

Miten sitten siirtää Brysselin alueen mikroilmasto Belgian länsiosaan? Van Honsebrouck osti brysseliläiseltä lambic-panimolta Van Haelenilta vuonna 1957 ison määrän vierrettä. Hän sekoitti sitä omaan tuoreeseen olueensa ja yritti saada seoksen käymään tynnyrien mukana tulleilla villihiivoilla.

Aluksi työ ei tuottanut hedelmää. Lopulta yritteliäs panimomestari tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen panimolleen oli kuin olikin kehittynyt brysseliläistä muistuttava villihiivakanta. Gueuze Saint-Louis oli syntynyt.

Uuden tuotteen ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, etenkin kun Brysselin alueen lambic-panimot olivat onnistuneet saamaan terveysministeriön kieltämään villihiivaoluen valmistamisen pääkaupungin ja Sennen laakson ulkopuolella.

Yllättäen Gueuze St-Louis löysi kuitenkin markkinansa aivan toiselta puolelta Belgiaa, ranskankielisestä Valloniasta, jossa baarinpitäjät olivat kiinnostuneet ostamaan gueuzeä hanatuotteena. Belle-Vue ja muut brysseliläiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että gueuze oli pullo-olut eikä sitä ollut mahdollista tuoda hanoihin.

Van Honsebrouck, joka oli ärsyttänyt brysseliläisiä kollegojaan jo muutenkin kymmenen vuoden ajan valmistamalla epäortodoksista Länsi-Flanderin gueuzeä, totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän myi gueuzeään hanatuotteena kaikille sitä himoitseville baareille, ensin tietysti Belgiassa mutta vuoden 1990 jälkeen myös Ranskassa, jossa Heineken tarjosi panimolle Gueuze St-Louis’n jakelusopimusta.

Ota kiinni mistä saat

Panimoala on bisnestä, ja yksittäisen panimon menestystä saattoi siivittää sekin, mitä tehtiin omien oluiden ohella. Useammallakin 1900-luvun myllerryksistä selvinneellä pitkäikäisellä belgialaispanimolla on ollut esimerkiksi onni päästä pullottamaan tai jakelemaan muiden yhtiöiden suosittuja tuotteita.

Bush-oluen tekijä Dubuisson hankki jo 1920-luvulla itselleen oikeudet jaella Stella Artois’ta omalla kotiseudullaan. Samoin Duvelistaan tuttu Moortgatin panimo toimi sotien jälkeen Belgiassa suursuosion saavuttaneen tanskalaisen Tuborgin jälleenmyyjänä. Palm pullotti puolestaan Carlsbergin lageria.

Joillakin panimoilla taas oma tuote oli niin poikkeuksellisen hyvä tai paikallisesti suosittu, ettei asemasta kilpailluilla markkinoilla tarvinnut kovin paljon huolehtia.

Laadukkaalla maineellaan ratsastivat erityisesti trappistipanimot, joiden tuotteiden kysyntä vain kasvoi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Antwerpenin De Koninckia taas voisi ajatella ehkä esimerkkinä paikallisesta panimosta, jota riittävän iso, janoinen ja uskollinen asiakaskunta jaksoi pitää pinnalla vuodesta toiseen.

Tästä hahmottuukin neljä–viisi mahdollista strategiaa, jolla pitkän linjan belgialaiset panimot ovat välttyneet näivettymiseltä tai isompien, ahneiden kilpailijoiden valtausyrityksiltä. Ensimmäinen on ns. Van Honsebrouck -strategia, jossa kehitetään poikkeuksellisen herkkä trendinenä ja kuunnellaan kuluttajien toiveita.

Toinen on hankkia rahaa oman tuotepaletin tunnetuksi tekemiseen levittämällä samalla tunnetumpia, kenties globaalejakin olutsuosikkeja paikallisille markkinoille. Kolmas on Krügerin tai Artois’n strategia: yritä kasvattaa itsesi kotimaisen ravintoketjun huipulle. Osta armotta jokainen pienempi kilpailija, joka erehtyy hetkeksikään epäröimään omaa tulevaisuuttaan.

Neljäntenä on yksinkertaisesti oman tuotteen ylittämätön laatu tai paikallisen kuluttajakunnan rakkaus sitä kohtaan.

Viidenneksi voisi vielä laskea museologisen orientaation, jota edustaa ehkä Belgian konkarien joukossa yksin Cantillon. Siinä kuluttajien rakkaus paikallista olutta kohtaan yhdistyy matkailualaakin palvelevaan esille panemisen taitoon, jossa autenttista tuotetta tulevat ihailemaan kauempaakin sellaiset kulttuurifriikit, jotka eivät välttämättä kuitenkaan joisi kyseistä olutta kotonaan. Ja sana lähtee kiertämään.

Van Honsebrouckin myöhemmät vaiheet

Se, jolle trendien haisteluun soveltuva nenä on annettu, sitä käyttäköön. Luc Van Honsebrouckin edesottamukset suosiota saaneiden olutinnovaatioiden omaksujana eivät suinkaan jääneet 60-luvun gueuze-buumiin.mde

1970-80-lukujen vaihteessa hän oli nimittäin huomannut, että Duvelin kaltaiset hyvät, vaaleat ja vahvat oluet olivat voittaneet kuluttajien sydämet puolelleen. Niin syntyi Van Honsebrouckin 9-prosenttinen uutuus, Brigand. Maantierosvon nimen saanut olut viittasi 1700-luvun lopun tapahtumiin, jolloin panimon kotikylässä kapinoitiin ranskalaista vallankumoushallintoa vastaan.

1980-luvun lopussa Van Honsebrouck ehti myös lanseerata nykyisin ehkä tunnetuimman oluensa, vahvan Kasteelbierin. Luc Van Honsebrouckin annettua 79-vuotiaana yhtiönsä ohjakset seuraavalle sukupolvelle panimo on jatkanut hänen valitsemallaan tiellä. Yhä 2010-luvulla on tartuttu aktiivisesti globaaleihin trendeihin ja jatkettu Kasteel-tuotesarjaa esimerkiksi terävämmin humaloidulla Kasteel Hoppyllä ja kahviolutmuotiin sovitetulla Kasteel Barista Chocolate Quadilla.

Nyt 86-vuotias vanhaisäntä katselee luultavasti ylpeänä jälkipolvien työtä. Hän on nähnyt Belgian panimoalan nousut ja laskut sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta alkaen. Jos kaikkein kriittisimmät olutfriikit eivät aina katsokaan hyvällä Van Honsebrouckin estotonta trendien kopiointia, realistinen bisnesstrategia on ainakin pysynyt vuosikymmeniä samana.

Menneet vuosikymmenet ovat pakottaneet panimon sorvaamaan valikoimaansa aina jokaisen uuden oikun mukaan. Nyt se kenties voisi vihdoin luottaa siihen, että markkina-asema on kohtalaisen turvattu, ja keskittyä parhaiden tuotteidensa jalostamiseen maailmanluokan belgialaisiksi klassikoiksi.

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.

poidevin-korit

Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.

 

Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.

thiriez-pullot

Thiriez’n valikoimaa.

 

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.

Epäselvyys Weihenstephanin alkuperästä ja muita luostaritarinoita

Yksi mukava mutta erheellinen ajatus oluesta on, että luostaripanimoiden pulleat munkit ovat keitelleet ohraliemiään rauhassa ympäröivän maailman melskeiltä keskiajalta saakka. Käyn tässä postauksessa pikakelauksella Baijerin luostarien tarinaa, johon mahtuu oikeastaan aika saman tapaisia mullistuksia kuin panimohistoriaan yleensä.

Tässä näkyy, että tunnen Belgian historiaa paremmin kuin suuren Saksanmaan. En nimittäin ollut älynnyt, että myös esimerkiksi Baijerissa luostareille kävi köpelösti 1700–1800-lukujen vaihteessa.

weihenstephan_unclear_bernt-rostad_flickr_cc-by-2-0-attAjanjakso oli muutenkin myrskyisä, ja myrskyä nostattamassa oli Ranska vallankumouksineen ja Napoleoneineen. Naapurimaa Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli todellisuudessa – varsinkin nykyisen Saksan osalta – noin kolmensadan käytännössä itsenäisen, paikallisen aateliston hallitseman minivaltion tilkkutäkki.

Monissa näistä pikkuprinssien läänityksistä vallanpitäjät olivat itse asiassa kirkollisia tahoja, piispoja tai arkkipiispoja. Maallinen Ranska sai painostuksellaan aikaan sen, että piisparuhtinaiden mutta myös vauraiden luostarien maa-alueiden ja omaisuuden siirtäminen papistolta sekulaareille hallitsijoille alkoi. Muutenkin postimerkin kokoisten valtioiden herruus valui vähitellen isommille kruunupäille.

Baijerin 300 luostaripanimoa saivat käytännössä kaikki ennen pitkää itselleen uudet omistajat. Vuonna 1801 Baijerin valtio otti haltuunsa kerjäläisveljeskuntien omaisuuden. Sekularisaatio eteni ennen pitkää myös muihin luostarijärjestöihin. Aluksi luostareiden panimoita pyrittiin vuokraamaan yksityisille panimotoiminnan harjoittajille. Luostaripanimoille ilmoittautui kuitenkin runsaasti kiinnostuneita ostajia, ja varsinkin pienempiä luostarien yhteydessä toimineita panimoita alettiin myös myydä yksityisille.

Keskiaikaiset perinteet katkeavat

Luostareiden panimotoiminta ulottuu toki Saksassakin keskiajalle saakka. Vuosiluvut, joita jotkin yksittäiset luostaripanimot markkinoinnissaan kertovat perustamisvuosikseen, voivat kuitenkin olla kiisteltyjä. Esimerkiksi “maailman vanhimmaksi panimoksi” itseään nimittävä Weihenstephan laskee toimintansa alkaneen vuonna 1040, minkä ainakin historioitsija Gerhard Fürmetz (jonka tietoihin tämä kirjoitus pitkälti perustuu) asettaa kyseenalaiseksi.

Fürmetzin mukaan luostaripanimon perustamista vuonna 1040 ei pystytä luotettavasti todistamaan, eikä liioin Weltenburgin panimon perustamisvuotta 1050. Weihenstephanin oletukseen, että vuodelta 768 säilynyt maininta humalatarhasta luostarin läheisyydessä viittaisi oluenpanon alkamiseen jo näihin aikoihin, tutkija ei ota edes kantaa.

Hänen mukaansa mitään luotettavia lähteitä ei ole löydettävissä sille, että Weihenstephanin panimotoiminta olisi alkanut 1000-luvulla, ja jopa asiakirja, jonka mukaan panimo- ja anniskeluoikeus siirrettiin viereisestä Freisingin kaupungista vuonna 1146 Weihenstephaniin, olisi 1600-luvulla tehty väärennös. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa 1200-luvun lopulta alkaen panimotoiminnasta baijerilaisissa luostareissa on jo vedenpitävää tietoa. Kannattaa tosin muistaa, että Baijeri oli tuolloin vielä voittopuolisesti viiniä juovaa aluetta. Panimotoiminnan merkitys on siis ollut vähäisempi kuin myöhemmillä vuosisadoilla.

Tilanne muuttui merkittävästi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen 1600-luvun loppupuoliskolla. Tällöin luostarit alkoivat isommassa mittakaavassa myydä olutta myös ulkopuolisille asiakkaille, kun aiemmin sitä oli pantu lähinnä munkkiyhteisöjen omaan käyttöön.

Luostarit pystyivät usein hoitamaan melko omavaraisesti kaikkia panimotoiminnan vaiheita. Ohra, humala ja polttopuut saatiin omilta tiluksilta, ja luostarin muurien sisällä saattoi toimia myös mallastaja, tynnyrintekijä sekä paloviinan tai etikan valmistaja.

Panimon merkitys oli monen luostarin taloudelle huomattava. Tämä korostui esimerkiksi Andechsin luostarissa, jossa yli 40 prosenttia koko organisaation tuloista kertyi uuden ajan alkupuolella panimotaloudesta. 1700-luvulla useimmissa luostaripanimoissa toimikin jo ennen kaikkea maallista panimohenkilökuntaa. Oli tärkeää, että munkit osasivat palkata hyvät panimomestarit ja panimorengit. Näihin aikoihin erinäiset luostaripanimot saavuttivat hyvin vahvan markkina-aseman maaseudulla mutta myös monissa kaupungeissa laadukkaiden tuotteidensa ja kannattavuutensa ansiosta.

weihenstephan_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-attUusioluostarit katsovat uuteen aikaan

Kuten todettu, 1800-luvun alussa Baijerin luostarien toiminta loppui, ja niiden aiemmin omistamiin rakennuksiin jääviä elinkeinoja – kuten oluenpanoa – jatkettiin valtiollisin tai yksityisin voimin. Valtio otti pitkällä tähtäimellä ylläpidettäväkseen vain sellaisia luostarikiinteistöjä, joihin sillä oli suunniteltuna jokin erityinen käyttötarkoitus. Weihenstephanin valtiontila ja maatalouden keskuskoulu oli yksi tällainen, ja luostarissa toimineesta panimosta tuli näin valtionpanimo.

Käytännössä luostaripanimoita kaupattiin siis useimmiten yksityisille ostajille, jotka olivat aatelisia tai vauraita porvarillisia elinkeinonharjoittajia, erityisesti oluentekijöitä ja ravintoloitsijoita.

1800-luvun loppupuolella, kun Baijerin panimokenttä alkoi teollistua ja keskittyä, monet pienemmistä yksityistetyistä luostaripanimoista myytiin edelleen isommille panimokonserneille. Vain harvat luostaripanimot nousivat näiden modernien suurpanimoiden kilpailijoiksi, mutta Münchenistä löytyy kaksi poikkeusta: sekä Paulaner että Augustiner-Bräu ovat entisiä luostaripanimoita.

Myös luostariyhteisöjä alettiin perustaa uudelleen 1800-luvun mittaan olojen palatessa rauhallisempiin uomiin, ja jotkut näistä yhteisöistä halusivat – kuten Belgiassa – palata oluenpanijoiksi.

ettal_flickr_pixelteufel_cc-by-2-0-attKokonaan uusia luostaripanimoitakin perustettiin jonkin verran. Benediktiiniläisluostareissa kuten Ettalissa, Andechsissa ja Scheyernissä panimotoiminnasta haviteltiin jälleen luostarin talouden turvaajaa, mutta erityisen suuria panimoalan toimijoita näistä uusioluostareista ei yleensä enää tullut.

Esimerkiksi edellä mainitut kolme benediktiiniluostaria kuitenkin onnistuivat kasvattamaan tuotantoaan ja merkitystään taas maailmansotien välisenä aikana. Moni ammattipanimo suivaantui tällöin niiden kasvuhaluista. Maallisten ja kirkollisten panimoiden välillä oli koettu jännitteitä moneen otteeseen historian aikana, ja usein luostarien oli koettu milloin mistäkin syystä nauttivan epäreiluista kilpailueduista.

Nykyaikana panimoiden menestyksen tavoittelussa korostuu markkinointi, jossa luostareiden valttikorttina on – ainakin periaatteessa – suosittu punaposkinen munkkihahmo. Belgian tavoin myös Saksassa tätä mielikuvaa ovat hyödyntäneet ehkä erityisesti maalliset panimot, joilla ei ole mitään yhteyksiä luostareihin.

Lähde: Fürmetz G., Bier aus Klöstern. Zur rolle der Klosterbrauereien in Bayern.

Postitontun tuomaa: My Chouffe Story

cofKirjahyllyssä ei voi olla koskaan liikaa belgialaisen oluen historiaa, ja niinpä tämänkin paketin – tai sen saapumisilmoituksen – putoaminen postiluukusta oli iloinen tapahtuma.

La Chouffe -panimon toisen perustajan Chris Bauweraertsin muistelot valmistuivat jo kolme neljä vuotta sitten, joten kyseessä ei suinkaan ole suoraan painokoneesta tupsahtanut lämpimäinen. Oluthistoriaksi My Chouffe Storyn tarina ei ulotu kovin kauas menneisyyteen. Belgialaisen artisaanioluen uusi tuleminen pääasiassa 1970–1980-luvuilta alkaen on melko vähän tunnettu ajanjakso, ja vuonna 1982 perustettu La Chouffe oli yksi tämän uuden aallon pioneereja.

cofKuten kuvasta näkyy, oma kappaleeni on Bauweraertsin omistuskirjoituksella varustettu. Syynä on, että onnistuin pääsemään Antwerpenissä hiljattain hänen juttusilleen, keskustelun aiheena muun muassa hänen panimonsa alkuaika. Tarkoituksenani on kirjoittaa lähiaikoina isompi artikkeli noista 40 vuoden takaisesta vaiheista Belgiassa.

Tällaisten kirjojen hyvä puoli on, että ne antavat aina tiettyä perspektiiviä oluihin, joita on opittu pitämään jo melkein itsestäänselvyytenä. Kuvien kanssa saadaan seurata Chouffen tarinaa aina ensimmäisestä 49 litran batchistä saakka. Antiikkikaupasta löydettyjä mäskäys- ja keittokattiloita oli kuulemma menneinä vuosikymmeninä käytetty pyykinpesussa, ja vierre myös suodatettiin vanhan pesukoneen rummun läpi.

Tämä oli aikaa, jolloin edes Belgian kaltaisessa olutmaassa oli vain hyvin rajallinen joukko oman oluen panemisesta kiinnostuneita harrastajia. Eivät Chris ja hänen yhtiökumppaninsa Pierre Gobron tienneet, miten valmistusprosessin koukerot kannattaisi parhaiten hoitaa. Ei ollut internetiä, josta hakea reseptejä tai neuvoja, eikä juuri kauppoja, josta ostaa raaka-aineita tai välineitä. Kun Hoegaardenin Pierre Celis vinkkasi nuorukaisille, että korianterilla maustamista kannattaisi kokeilla, Chris suunnisti Delhaizen eli paikallisen K-kaupan maustehyllylle.

cofLoppu on suurin piirtein historiaa. Ainakin siltä osin, että La Chouffe oli Belgian 1980-luvulla aloittaneista pienpanimoista se kehityskelpoisin ja tämän takia iso Duvel Moortgat nappasi tontun omaan talliinsa vuonna 2006. Chris on edelleen emoyhtiön palveluksessa ja pitää itseään myös amerikkalaisten rakastaman Belgian IPA -oluttyylin alkuunpanijana. Hänen menestyksekäs Chouffe Houblon Double IPA Triple -oluensa olikin toki tienraivaaja tässä trendissä. Palaan näihin vielä tulevissa postauksissa.

Lopuksi vielä paljon parjatulle Postille kiitokset siitä, että paketti oli löytänyt tiensä kohtuullisessa ajassa oikeaan paikkaan eli Hakaniemen konttoriin. Tuon olisi voinut silti mainita myös saapumisilmoituksessa, jossa ei ollut mitään tietoa noutopaikasta! (Kuulemma jokin leima oli unohtunut lätkäistä.) Tästä on hyvä jatkaa.

Keräilemisen lumous ja kaikki maailman olutroina

Esineet eivät ole vain esineitä, vaan jälkiä entisajan elämästä. Ja olutta juotiin ennenkin.

John Elsnerin ja Roger Cardinalin toimittamassa kirjassa The cultures of collecting on viehättävä luku, jossa haastatellaan elintarvikepakkauksiin erikoistuneen museon perustanutta keräilijää nimeltä Robert Opie. Hän aloitti keräilijän uransa jo koulupoikana vuonna 1963, ja esineitä on kertynyt satojatuhansia.

Museum-of-Brands-Packaging-Advertising_Flickr_Ann-Lee_CC-BY-SA-2-0-att

Opie keräsi ensin kotinsa täyteen Cadbury-suklaiden kääreitä, Oxo-liemikuutioiden paketteja ja muita vastaavia pakkausmateriaaleja. Sitten hän hankki Gloucesterista lisävarastotilaa, josta muodostui tuotebrändien, mainosten ja pakkaustarvikkeiden museo. Nykyisin suosittu museo toimii Lontoon Notting Hillissä.

Museossa esiteltävien kääreiden, pakkausten ja mainosten määrä on toki kerrassaan käsittämätön. Opie kertoo paikalla käyneen australialaisen kuvausryhmän pyöritelleen silmiään ja kuiskineen toisilleen, että näyttelyn kokoajan täytyy olla mielenvikainen. Ehkä haastattelun lukijallakin käy mielessä, onko mopo karannut käsistä ja mitä mieltä elintarvikekääreiden keräilyssä voi olla.

En ole käynyt paikan päällä, mutta kuvista päätellen miehen toiminta on kyllä vähintään eksentristä. Robert Opie kertoo kuitenkin haastattelussa, että hänen motiivinsa keräilyn jatkamiseen muuttui ajan myötä. Aluksi hän halusi vain säilyttää, järjestää ja luetteloida kaikki kääreet, pakkaukset ja mainokset, joihin hän arjessa törmäsi.

Sitten hänelle valkeni, että keräilijän on myös mahdollista hankkia samoihin tuotemerkkeihin liittyviä esineitä aiemmilta vuosikymmeniltä. Tässä vaiheessa Opien kiinnostuksen painopiste siirtyi tuotteista ja tuotesarjoista brändien historian tuntemiseen. Näin hän pohtii:

On ihmisiä, jotka keräävät esineitä ja liimaavat ne albumiinsa, kunnes heillä on ”koko setti”. He siirtyvät sitten seuraavaan sarjaan. Heitä ei kiinnosta se, mistä vaikkapa postimerkit saivat alkunsa tai miksi niitä liimataan kirjekuoriin, koska he vain keräävät noita pieniä paperinpaloja.

Kokonaan toinen taso on sen ymmärtäminen, miten ne paperinpalat edustavat postilaitoksen historiaa. Jos ensimmäinen askel on ollut se, että hankit esineen ja sitten hommaat sata samanlaista lisää, seuraava askel on pohtia, mitä nämä esineet oikeastaan merkitsevät. Miten niitä käytettiin? Miten niiden tuotanto aikanaan alkoi? … Jos olet järjissäsi, sinun ei tarvitse haalia kaikkea itsellesi, mutta haluat käsittää, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Olutesineistön keräileminen

Olueen, varsinkin panimohistoriaan, liittyvien esineiden keräilemisestä on tietenkin kehittynyt jo varsin mittava globaali keräilemisen alakulttuuri. Esineitähän on moneen lähtöön: etikettejä, hanamerkkejä, pulloja, tölkkejä, laseja, mukeja ja lasinalusia sekä mainoskylttejä, -tarjottimia ja -tuhkakuppeja.

Näillä kaikilla alakulttuurin alakulttuureilla voi olla vielä omia alakulttuureita, ainakin maailmalla. Esimerkiksi vanhojen oluttölkkien keräilijöitä saattavat kiinnostaa myös vanhat tölkinavaajat ajalta ennen kuin tölkeissä oli ”avausnipsuja”.

Jos ajattelee vaikka tegestologeja eli kartonkisten lasinalusien keräilijöitä, etsiskeltävää riittää kyllä, koska ensimmäiset lasinaluset kai ilmestyivät baareihin jo 1800-luvulla. En tiedä, paljonko niin vanhoja esimerkkejä on säilynyt. Mutta vaikka rajaisi harrastuksensa vain viime vuosikymmeniin, panimoita on tietysti jo Euroopassa useita tuhansia.

Auran_Panimon_tekoviikset_Finna_CC-BY-ND-4-0

Kuva: Finna (Varsinais-Suomen museot), CC BY ND 4.0.

 

Suomessakin oluthistoriaan liittyvän esineistön keräilyssä on piisannut ajanvietettä ainakin muutamille keräilijöille. Onhan myös meillä kymmeniä historiallisia panimoita, joiden muisto ei välttämättä elä kovin vahvana edes paikallisesti, mutta joista on kuitenkin saattanut säästyä oluiden etikettejä, laseja, valokuvia tai muuta mielenkiintoista.

Sitten on toisenlaista olutkeräilyä, jonka harrastajat ehkä muistuttavat enemmänkin kasvien, perhosten tai muiden elävien olioiden keräilijöitä kuin vanhojen esineiden. Tarkoitan ns. tikkereitä tai ennätysreittaajia, eli olutharrastajia, jotka pyrkivät maistamaan – ja usein myös arvostelemaan – niin monia eri oluita kuin ikinä ehtivät.

Mittakaavaa harrastuksesta antaa aktiivisimpien asianharrastajien arvioimien oluiden lukumäärä. Luultavasti ainakin yhdellä laskutavalla maailmanennätystä pitää tälläkin hetkellä hallussaan tanskalainen Jan Bolvig, joka on reitannut nimimerkillä Fonefan yli 42 000 olutta Ratebeer-palvelussa. Suomalainen Patrik Willför (oh6gdx) on myös kärkikymmenikössä samalla listalla yli 24 000:llä arvioidulla oluella.

Tällainen tahti edellyttäisi, että kymmenen vuoden aikana olisi arvioitava kymmenkunta olutta päivässä. Työtapa on tuskin noin säännönmukainen, vaan pikemminkin ennätysreittaajat tekevät hartiavoimin hommia osuessaan oluttapahtumiin tai erikoisbaareihin, joissa on paljon uutta tai vaihtuvaa oluttarjontaa.

Lukemien kasvattamisessa auttaa se, että panimot laskevat jatkuvasti liikkeelle lyhytaikaisia kausioluita ja erikoisversioita vakio-oluistaan. Nämä ”valaiksikin” kutsutut harvinaisuudet ovat joillekin reittaajille erityisen tavoiteltavia. Silloin motivaatio on ehkä samanlainen kuin entisajan koululaisilla, joiden kasvioissa määriteltiin eri lajeille harvinaisuuspisteet. Kun löysi kasvin, jota joka pihalla ei kasvanut, sai enemmän pisteitä kuin voikukasta.

Kuratointi ja olutkellarin ylläpito

Onpahan muuten sellainenkin tapa toteuttaa keräilyviettiään kuin olutkellarin ylläpitäminen. Silloin ei ole kyse maksimaalisen suuren kokoelman keräämisestä vaan ennemminkin kuraattorin hommasta. On tiedettävä, mitkä oluet kestävät aikaa, ja kyettävä ennakoimaan, mitä voisi olla mielenkiintoista maistaa joidenkin vuosien tai vuosikymmenien päästä.

Toisin kuin edellä mainitussa tikkaamisessa, tässä harrastuksessa huomio kiinnittyy nimenomaan yksittäisiin laadukkaisiin oluisiin ja sen analysointiin, miten niiden ominaisuudet muuntuvat hienovaraisesti ajan myötä.

Ainakaan toistaiseksi olutkellaria ei voi automaattisesti ajatella sijoitustoimintana, jonka arvo kasvaisi viinikokoelman tavoin. Ensisijainen motiivi on varmasti oma nautinto hyvin valikoidun kellarin hallinnoinnista ja ehkä ikäännytettyjen pullojen maistelusta oikeina hetkinä. Samanlaista valikoivaa estetiikkaa voi toki soveltaa muihinkin kokoelmiin; voihan vaikka lasinalusista säilyttää vain ne, jotka eniten miellyttävät omaa silmää tai ovat hyviä esimerkkejä aikansa designtyyleistä.

Sinebrychoff_kilpi_CC BY ND 4 0 Finna kaupunginmuseo

Kuva: Finna (Helsingin kaupunginmuseo), CC BY ND 4.0.

 

Olisi hauska tietää, tunnistavatko olutesineistön keräilijät itsestään Robert Opien filosofiaa, jonka mukaan keräilemisen mielekkyys tulee siitä, kun oppii ymmärtämään mennyttä aikaa tuotteiden, kuluttajien ja yritysten näkökulmasta. Opieta kiinnostaa itse esineen lisäksi se, miten sitä markkinoitiin ja mainostettiin, millaisen jakelukoneiston kautta se levisi, missä sitä myytiin, mitkä tuotteet sen kanssa kilpailivat ja mitä ihmiset siitä ajattelivat.

Kun puhutaan kuluttajatuotteista, monet näistä asioista hukkuvat usein historian hämäriin. Internet-aikana tämän tiedon säilymiselle on kuitenkin ehkä paremmat edellytykset kuin aikaisemmin, myös olutmaailmassa.

Kuten myös The cultures of collecting -kirjassa näytetään, ei ole oikeastaan mitään, mihin inhimillinen keräilemisen halu ei ulottuisi. Yksi kerää wc-paperirullia, toinen lentokoneiden oksennuspusseja ja kolmas Elviksen eritteitä. Olueen liittyvät keräilytavarat ovat tässä vertailussa ehkä sieltä vähemmän hämärästä päästä. Mutta keräilemisessä on kyse itse kunkin henkilökohtaisista oikuista ja selittämättömistä viehätyksen kohteista, joten jokainen tallailkoon tyylillään.