Kun portteri teki comebackia kieltolain jälkeen

Vuosi 1932 oli tavallaan suomalaiselle panimoteollisuudelle vuosi nolla. Viides huhtikuuta kello kymmeneltä aamulla (5.4.32 klo 10) avautuivat Alkoholiliikkeen ensimmäisen myymälän ovet. Uuden valtionmonopolin kaupoista sai ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen ostaa laillisesti muutakin alkoholia kuin pariprosenttisia ja sitä miedompia juomia.

Joskus Suomen oluthistoriasta puhuttaessa toistellaan mutkia oikovaa käsitystä, jonka mukaan “kieltolaki tappoi olutkulttuurin” ja että ensimmäistä maailmansotaa edeltävä monimuotoinen panimoala muuttui vuosien 19191932 myötä taikaiskusta siksi yksioikoiseksi keppanakulttuuriksi, jonka me 1980-luvulla kasvaneet vielä muistamme lapsuudestamme ja nuoruudestamme.

Tosiasiassa panimoita oli kieltolain jälkeen Suomessa vielä pitkä liuta, ei suinkaan kolmea tai neljää niin kuin 1990-luvun alussa. Monet muutkin kuin Koff olivat sinnitelleet kieltolain yli panemalla mietoa kaljaa tai virvoitusjuomia ja palanneet sen jälkeen täysissä voimissaan vapaammille – jos kohta Oy Alkoholiliike Ab:n vahvasti sääntelemille – markkinoille.

Selailin äskettäin Hotelli- ja ravintolamuseossa vuoden 1933 Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehden numeroita, ja huomioni kiinnittyi ahkeraan portterimainostamiseen. Portteria valmistaneet panimot olivat lehtijutuista ja -mainoksista päätellen hanakasti tuomassa kieltolakia edeltävää menestystuotettaan myös uusille 1930-luvun olutmarkkinoille, ja perusteluina käytettiin pehmeän maun lisäksi lääkärien suosituksia portterin terveellisyydestä.

Näin kirjoitti helsinkiläinen Tillanderin panimo mainoksessaan vuonna 1933:

Olette varmaan huomannut, kuinka tavattoman vähän yleisö ymmärtää olutasioita. Varsinkin portteri, jota kieltolain aikana ei ollenkaan voinut saada kunnollista, on suurelle osalle ravintolayleisöä niin tuntematonta, että sen menekki jää varsin pieneksi. Kuitenkin on juuri portteri suositeltavimpia ravintolajuomia. Moni, joka paljoksuu oluen hintaa, on pakoitettu myöntämään, että portteri korkeine vierreprosentteineen on ravintoarvoonsakin nähden huokea juoma. Puhumattakaan siitä, että satojen lääkärinlausuntojen mukaan se on rasittuneelle ja säännöttömälle ruuansulatukselle samoin kuin hermoille tavattoman terveellistä. Sitä määräävät lääkärit m.m. unettomuutta vastaan.

Tillander, joka myi tällä mainoksellaan 6-prosenttista Pukki-Portteriaan, neuvoo lukijalle seuraavan menettelytavan: ”Kattakaa ateria-aikana jokaiseen pöytään pullo Pukki-Portteria. Antakaa tarjoilijoille sanat suuhun, mitä heidän on tästä portterista kerrottava. 100 % vieraista tiedustelee siitä lähemmin, ja ainakin 50 % ottaa pullon! Neuvokaa myös sekoittamaan sitä pilsneriin!”

Nimimerkki ”Syömävieras” valittaa samassa lehdessä, kuinka uusi alkoholilainsäädäntö on epäjohdonmukaisesti rinnastanut portterin III-veroluokastaan huolimatta viineihin ravintola-anniskelussa.

Portteri on, ja tahtoo olla, kotimainen mallasjuoma. Olisi turhaa haastella siitä, että se kuusine prosentteinensa olisi päihdyttävä huomattavammassa määrässä. Sensijaan runsas mallaspitoisuus ja ruuansulatusta edistävä ominaisuus olisi edellyttänyt sen asettamista ruokajuoman asemaan kaikissa ravintoloissa missä yleensä mitään alkoholipitoista tarjoillaan.

Myös tämä nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoittaja korostaa portterin ja pilsnerin sekoituksen maukkautta, joten voi arvailla, onko kyseessä Tillanderin tai jonkin muun portteria valmistavan panimon mainosvastaava salanimellä.

Lisäksi nimimerkki Syömävieras huomauttaa, että ”lukuisa määrä naisiakin ottaa kernaasti lempeätä portteria, mutta ei rakasta kirpeätä olutta”. Kun portteri on kielletty varsinaisissa olutravintoloissa, nämä naiset joutuvat kirjoittajan mukaan nauttimaan portterinsa ”kotona tahi työpaikallaan” ja sitten kiiruhtamaan illalliselle olutravintolaan.

Porvoon juuri oikein kuohuvaa portteria

Saman vuoden neljännessä numerossaan lehti haastattelee Porvoon Panimon toimitusjohtajaa Mårten Ekblomia. Haastattelu on otsikoitu ”Portteri – jaloin mallasjuoma”, ja siinä Ekblom muun muassa ylistää tämän lippulaivatuotteensa ominaisuuksia. Porvoon Panimo valmisti tuohon aikaan kaiken oluensa ja portterinsa itse mallastamastaan ohrasta, jota hankittiin kotimaisilta tuottajilta.

Mårten eli Ekblom nuorempi oli ollut panimon ohjaksissa jo vuodesta 1900, ja hän uskoi panimon menestyksen yhdeksi syyksi sen, että myös moni muu henkilökunnan jäsen oli ollut yhtiön palveluksessa yli 30 vuotta. Nämä kaikki olivat siis hankkineet kannuksensa portterinkin valmistamisesta jo kieltolakia edeltävinä suomalaisen panimoalan kukoistusaikoina.

Ekblom oli itse opiskellut panimoalaa useammassa suuressa ulkomaisessa panimossa. Sen lisäksi hän oli käynyt opintomatkoilla ”Saksan, Itävallan, Tanskan ja Englannin huomattavimmissa panimoissa … Englantihan on portterin luvattu maa ennen muuta, ja täällä minä opin valmistamaan todellista, oikeaa portteria. Opiskelin nimittäin pitkähkön aikaa Zuinisees’in suuressa panimossa Dublinissa Irlannissa.”

Vaikka Zuinisees on lähes varmasti Guinness, jonka nimen toimittaja on vain lukenut käsin kirjoitetuista muistiinpanoistaan väärin, Ekblomin tietämys porttereista ja oluista ylipäätään oli epäilemättä tuon ajan suomalaisella mittapuulla huomattava. Hän toteaa, että verrattuna hänen opiskeluaikoihinsa ”meidän sukupolvellamme on jokseenkin hämärä käsitys portterista ja sen tarjoilusta.”

Niin, jotta portteri olisi todellista portteria vaaditaan siltä, että sen tulee kuohuta erittäin voimakkaasti, sillä hyvä maku on suureksi osaksi riipppuvainen kuohun voimakkuudesta. Portterin tuntijalle on vähän tai ei ollenkaan kuohuva portteri kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. On kuitenkin myönnettävä, että on hyvin vaikeata saada juuri oikea kuohu, toisinaan sitä tahtoo olla liian vähän, toisinaan liian paljon, mutta kiitos meidän tarkkojen erikoiskoneittemme uskallan todella väittää, että olemme onnistuneet, ja ei kukaan vielä ole moittinut Porvoon portteria.

Suosittu mutta kokonaiskuvassa pieni

Suomen Hotelli-Ravintola-Kahvilalehti esittelee alan ammattilehtenä luonnollisesti alkoholijuomien kulutustilastoja, ja vuoden 1933 alkupuoliskon kokonaismyyntiluvuista käy ilmi myös portterin määrällinen merkitys kieltolaista toipuvassa Suomessa.

Valtavan suuri se ei ole. Kotimaisia oluita myytiin reilut 3,1 miljoonaa litraa ja tämän lisäksi vain hieman yli 41 000 litraa portteria. Markoissa mitattuna muuta olutta kuin portteria myytiin 24 miljoonalla markalla ja portteria vajaalla 600 000 markalla, eli portteri oli selkeästi keskiverto-olutta kalliimpaa, mikä tietysti vahvuuteenkin sopii.

Uudellamaalla toimi silti 1930-luvulla ainakin kolme panimoa, jotka pitivät omaa portterituotantoaan niin tärkeänä osana omaa toimintaansa, että ostivat toistuvasti sille mainoksia Hotelli-Ravintola-Kahvilalehdestä. Näitä olivat Porvoon Panimo, Tammisaaren Panimo ja helsinkiläinen Tillanderin Panimo.

Kalliossa toimineen Tillanderin viimeisiin vuosiin ei ilmeisesti sattunut enää isompia kaupallisia menestyksiä portterin tai muunkaan tuotannon saralla, ja yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1951. Juuri sitä ennen se oli kuitenkin onnistunut lanseeramaan nerokkaan uuden tuotemerkin Olvi, jonka lakkautettu helsinkiläispanimo myi vuonna 1952 iisalmelaiselle Oy Oluttehdas Oivalle.

Myönnän, että portterin suosion kehittymisestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen – jos sellaista olikaan – minulla ei ole tietoa. Sekä Porvoon että Tammisaaren panimoiden toiminta kyllä jatkui aina 1960-luvulle saakka. Sota tietysti vaikeutti 1940-luvun alussa aktiivisten panimoiden toimintaa kuten ensimmäinen maailmansota oli aikanaan iskenyt silloisiin panimoihin.

Sen kaikki tietävät, että vuonna 1957 Boris Orlo ja kumppanit lanseerasivat pitkän tauon jälkeen Sinebrychoffin Porterin, joka on yhä tänä päivänä tuotannossa, ja jonka ominaisuuksiin haettiin inspiraatiota Guinnessilta kuten Mårten Ekblomin Porvoon portteriin aikoinaan. En ole varma, oliko 1950-luvulla enää mitään muita vakavasti otettavia suomalaisia porttereita hengissä.

Kovin paljon tietoa en ole ainakaan toistaiseksi onnistunut hankkimaan myöskään siitä, minkä tyyppistä olutta esimerkiksi Porvoon Panimon portteri oli 1930-luvulla, jolloin toimitusjohtaja Ekblom sitä kehuskeli. Tehtiinkö sitä pohjahiivalla kuten panimon muita oluita, vai oliko Ekblom onnistunut hankkimaan portteriinsa hyvää pintahiivaa esimerkiksi Brittein saarten vierailuiltaan?

Tarkkaa tietoa vahvuudestakaan minulla ei ole. Kuusi prosenttia tuntui olevan tuohon aikaan tavallinen portterin vahvuus (6 % painoprosenttina vai sama tilavuutena eli 7,5 % abv?). Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1910-luvulla kotimaisten portterien vahvuuksien oli havaittu vaihtelevan 6,7 % ja 8,5 % abv välillä.

Suomalaisen portterin melko pitkä historia näytti päätyneen kuolonkorinoihinsa viimeistään 1940–1950-luvuilla. Ilman Boris Orlon visiota se olisi saattanut jäädä menneisyyden luvuksi, johon Olutkoiran tapainen historiafriikki törmäisi arkistoja kaivellessaan mutta jota ei nykyisessä olutkulttuurissa juurikaan muistettaisi. Vaikeaa 1950-luvullakaan olisi vielä ollut aavistaa, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Suomeen pölähtää Michael Jackson, maailman tunnetuin olutkirjailija, ja nostaa Suomi-portterin yhdeksi kymmenestä lempioluestaan.

Mutta vuonna 1933 Porvoon portteria sai siis ostaa alkoholimyymälöistä tai Helsingissä suoraan Lahden Mallasjuoma O/Y:ltä, puh. 24 266, 24 379, 24 670.

Tammisaari porter

cof

Mainokset

Tšekki, osa 3: Český Krumlovin säröinen idylli, České Budějovice ja Modrava

Tšekin kiertoajelumme eteläinen legi käynnistyi parin tunnin huristelulla Prahasta suoraan České Budějoviceen, tuohon tšekkiläisistä panimokaupungeista kenties toiseksi tunnetuimpaan. Oluthistoriasta kiinnostuneena minua kiehtovat suuresti vanhojen panimoyritysten tarinat, ja Budějovicen yli sata vuotta kestänyt riita amerikkalaisen Budweiserin kanssa on tietysti niistä tunnetuimpia.

Palaan kuitenkin tuohon pitkään ja traumaattiseen historiaan ehkä erillisellä postauksella joskus tuonnempana. Tällä matkalla uteliaisuuteni kiinnittyi yllättäen erään toisen, tuntemattomamman panimon polveilevaan ja osittain kummalliseenkin lähimenneisyyteen. Tarkoitan Český Krumlovin (toiselta nimeltään Eggenbergin) panimon vaiheita. Krumlovin ja Budějovicen panimoilla on itse asiassa muutama vuosikymmen yhteistäkin historiaa, kun molemmat kuuluivat valtiolliseen panimoyhtiöön Jihočeské pivovaryyn eli Etelä-Böömin panimoihin.

Teimme päiväretken kauniiseen Krumloviin läheisestä České Budějovicesta käsin, ja kyseessähän on yksi Euroopan näyttävimpiä vuoristomaisemien keskelle rakennettuja keskiaikaisia kaupunkeja. Silmukkamaisesti virtaava Vltava ei ole tällä korkeudella vielä yhtä mahtava virta kuin Prahassa. Krumlov kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa, vaikka kanssaturisteja on varmasti ainakin kesällä ihan tungokseksi asti – tämän tapaisissa paikoissa on aina.cof

Dramaattisen näköinen linna kaupungin korkeimmalla kalliolla on Český Krumlovin päänähtävyys, mutta tunti tai pari vierähtää äkkiä jo ihan vanhankaupungin kujia ylös alas vaeltaessa. Niidenkin varrelta löytyy ruoka- ja juomapaikkoja, mutta olutretkeläiselle luontevin valinta saattaa sittenkin olla Eggenberg-panimon oma ravintola. Siellä syömäni plněné knedlíky eli täytetyt knöödelit liha- ja kaalilisukkeineen olivat erinomainen perustšekkiläinen eväs komeiden kaariholvien alla, ja suodattamaton lager oli ehkä keskivertoa napakammin humaloitu yksilö, oiva kumppani ruoalle.cof

Kovaa peliä Český Krumlovissa

Vanha 1500-luvulla rakennettu panimo on käynyt vuosisatojen pyörityksessä läpi monenlaisia käänteitä. Varhaisista vaiheista saakka Eggenberg-nimellä tunnetun yrityksen historia liittyy samannimiseen aatelissukuun (kuten itävaltalaisen kaimansakin, vaikka naapurimaiden panimoilla ei ole nykyisin mitään yhteyttä). Eggenbergien jälkeen panimon omistajia olivat olleet 1700-luvulta alkaen Schwarzenbergit, toinen paikallinen mahtisuku, vaikka panimo säilyttikin aiempien omistajiensa nimen. Aatelisten valta panimossa katkesi kuitenkin Tšekkoslovakian siirtyessä valtiososialismiin, ja kuten yllä jo tuli todettua, Eggenberg toimi vuoteen 1989 asti osana julkisvallan hallinnoimaa panimokonglomeraattia.

Panimo on kokenut kovia kommunistisen Tšekkoslovakian jälkeisinä vuosina. Useimpien tšekkipanimojen tavoin valtionomistus siis lakkasi poliittisen regiimin vaihtuessa. Vuonna 1991 järjestetyssä huutokaupassa panimo päätyi herroille nimeltä Jiří Shrbený ja František Mrázek. Varsinkin jälkimmäinen heistä oli hämärien bisnestensä ja gangsterimaisten toimintatapojensa ansiosta jo tuolloin hankkimassa mainetta yhtenä Tšekin järjestäytyneen rikollisuuden kummisedistä.

Aikana, jolloin yleistä innostusta pienpanimoja kohtaan ei koettu samalla tavoin kuin nykyään, Krumlovin itsenäisellä panimolla ja muilla sen kaltaisilla ei ollut helppoa isojen panimojen päätyessä ulkomaisiin käsiin ja kiristäessä kilpailua. Sitkeyttä kuitenkin operatiivisella puolella riitti, ja vaikka tuotantoluvut aaltoilivat välillä laskien rutkastikin vuodesta toiseen, keinoja yritettiin keksiä. Milloin Krumlovissa pantiin lisenssioluita esimerkiksi Kroatian markkinoille, milloin paikattiin oluesta saadun tuoton vajeita tekemällä limonadia.sdr

Vuonna 2002 iski uusi katastrofi, tällä kertaa maantieteellinen. Siinä missä suuri osa Český Krumlovin vanhastakaupungista sijaitsee Vltavan mutkan kalliorinteillä, panimo on lähempänä joenpinnan tasoa ja niin ollen tulvauhan alla. Yritys kärsi tuon vuoden tulvissa useiden miljoonien eurojen vahingot. Varastokellareista ja muista panimotiloista kärrättiin kymmeniä kuorma-autollisia mutaa ja rikkoutunutta materiaalia tulvatuhoja siivottaessa.

Myös takapiru František Mrázekille kävi lopulta köpelösti, kun hän kuoli salamurhaajan luodista Prahassa vuonna 2006. Kaksi vuotta myöhemmin Eggenberg päätyi konkurssiin, ja raskas velkataakka synkensi panimon tulevaisuuden näkymiä vielä seuraavat viitisen vuotta. Toiminta oli pariin otteeseen kokonaan jäissä. Pelastavana enkelinä hätiin ratsasti Pardubický pivovar, keskisuuri panimo Prahan itäpuolelta. He ostivat tiloja ja laitteistoja ja käynnistelivät myös panimotoimintaa ainakin tilapäisesti uudelleen.

Tällaisessa väliintulossa ei ole mitään erikoista. Suomalaisesta näkökulmasta ehkä vähän yllättävämpää on, että tšekkimedian mukaan velkojia edusti Beltton-konsernin paikallinen tytäryhtiö. Beltton on käytännössä yhtä kuin Helsingin legendaarisen toimistotarvikejätti Wulffin nykyinen inkarnaatio. Jos jollakulla on tietoa, miten tällainen yhtiön päätoimialaan liittymätön sivujuonne oli sattunut tšekkiläiselle tytäryhtiölle muotoutumaan, kommentteihin voi täydentää.

Jiří Shrbený on tällä hetkellä vankilassa talousrikoksista. Panimon polveilevassa saagassa viimeisin tilanne on, että kolmen vuoden tauon jälkeen oluen valmistus alkoi jälleen vanhassa Eggenbergin panimossa Český Krumlovissa kesällä 2017. Taustalla ovat nyt uudet ihmiset. Eggenberg-brändi on kuitenkin nykyisin Pardubicen panimon omaisuutta, ja nyt krumlovilaiset tekevät ainakin toistaiseksi olutta omalla Český Krumlov -merkillään.

Näin tosiaan oli myös meidän käydessämme paikan päällä: kaikki näkemäni olut oli tuon merkkistä, niin ravintolassa kuin kulman takana pienessä panimopuodissakin. Alkoholiton olut oli ainoa poikkeus, siinä oli Eggenbergin etiketti. Vaalean ja tumman peruslagerin lisäksi tarjolla oli tuo edellä mainittu suodattamaton vaalea olut, ja kaupan jääkaapista löytyi lisäksi litran muovipulloissa 14° vahvuinen kevätolut sekä savumaltaista pantu tumma 12°.cof

Česke Budějovice pikakelauksella

Se Český Krumlovista – entäpä Česke Budějovice? Visiittimme eteläisen Tšekin suuressa panimokaupungissa jäi oikeastaan lopulta aika lyhyeksi: saavuimme illalla, yövyimme (autoilun kannalta kätevästi) Clarion-ketjun tornihotellissa vanhankaupungin ulkopuolella, ja lähdimme varhain aamupäivästä jo eteenpäin. Hotellihuoneen ikkunasta kuudennestatoista kerroksesta Budvarin panimolaitokset toki häämöttivät.

Alkuperäinen ajatus oli ollut tehdä panimokierros seuraavana iltapäivänä, mutta päädyimme jo ennen kaupunkiin saapumistamme siihen, että yksi ison panimon turnee saisi tällä reissulla riittää. Sen päätimme tehdä Pilsner Urquellilla, josta lisää seuraavassa postauksessa.

Tämä ei tarkoita, ettemme olisi pyrkineet Česke Budějovicessa ollessamme maistamaan paikkakunnan kuuluisaa olutta sen luonnollisessa ympäristössä. Tähän tarkoitukseen parhaiten soveltuva paikka on varmasti vanhaan lihanmyyjien kauppahalliin 1950-luvulla remontoitu Masné Krámy (”Lihatori”), jonka vaaleissa holveissa on saksalaisen Bierhallen tunnelmaa. Ellen ihan väärin tulkitse, valtiollinen panimoyhtiö Budějovický Budvar on taustavoimana myös tässä ravintolassa.

Juomalistan keulakuvana toimi erikoisversio Budvarin päätuotteesta, viralliselta nimeltään B:Special (5 %). Tämä on siis muilta osin se perus-Budvar (tai joissain maissa Budweiser), jota ravintoloissa meilläkin näkee, mutta tyylilajina on Kräusened lager eli tšekkiläisittäin kroužkovaný (ehkä jopa kvasnicové?): valmiiseen olueen on toisin sanoen lisätty tuore hiiva-annos. Sameaksi tai sekavaksi tämä kikka ei ollut hanaolutta tehnyt, mutta olisi ollut hauska maistaa rinnalla ”normaalia” 12° Budvaria eli B:Originalia. En aivan aistinut kräusenoidusta versiosta sitä kirkasta hunajaisen sitruunaista mallas-humalayhdistelmää, jonka olen jopa tölkki-Budvarissa aiemmin maistanut.

Matkaseuralainen tilasi 10° hanaoluen, jonka brändin mukainen nimi on B:Classic. Vaikka myös edellä mainitut oluet tarjoiltiin Masné Krámyssa toki hanasta, tämä Classic on tšekkiluokittelun mukaan panimon varsinainen hanaolut (výčepní) eikä siis lager- tai varasto-olut (ležák). Vahvuus on abv-skaalalla 4 % luokkaa.

Itse asiassa Classic on se budějovicelainen, jonka esimerkiksi Evan Rail vuoden 2007 Good Beer Guide to Prague & The Czech Republic -oppaassa nostaa viiden tähden olueksi ohi tavallisen lager-Budvarin. Vaikka aivan kunnollista vertailua näiden kahden välillä ei päästy suorittamaan, on todettava, että 10° versio vaikutti yhä tänä päivänäkin varsin raikkaalta, tuoreelta laatutuotteelta, johon Budvarin ehkä kannattaisi tänä sessio-oluttrendien aikakautena jopa panostaa.mde

Kuten monessakin Tšekin kaupungissa, myös Budějovicessa vanhakaupunki oli varsin näyttävä, ja sen keskusaukiota (Náměstí přemysla Otakara II) on luonnehdittu Tšekin tasavallan suurimmaksi aukioksi. Olutta ja hyvää ruokaa löytyy kaupungista varmasti monestakin osoitteesta, mutta itse valitsimme illallispaikaksemme tällä kertaa lähiruokaan erikoistuneen pihviravintolan nimeltä Naše farma (U Černé věže 15). Pihvit olivat mainiot, ja ruokajuomana nauttimani Žumberk 13° Polotmavý Ležák oli mukava punaruskea olut parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalta panimolta.

After ski -tunnelmissa

Ajoimme Tšekin eteläkärjestä Plzeńin aluetta kohti Itävallan rajaa seuraillen, ja harvaan asutuilla vuoristoseuduilla kevät todellakin vasta harkitsi saapumista. Niityt olivat talvisen kellertäviä, puut paljaita ja korkeammalla Šumavan huipuilla eli saksalaisittain Böhmerwaldissa maa oli yhä lumen peitossa. Osa alueen autiosta tunnelmasta selittyy ehkä yhä sillä, että näiden metsäisten kukkuloiden halki kulki aikoinaan rautaesiripun rajamaasto.

Naapurimaiden läheisyys saattaa olla nykyisin Šumavan alueelle pikemminkin siunaus kuin kirous. Itse käännyimme kukkuloille nousevalle pikkutielle hetken mielijohteesta huomattuamme kyltin, jossa luki ”Pivovar Modrava”, vaikka kyltti ei kertonut mitään panimon etäisyydestä tai aukioloajoista. Ennakolta emme olleet tällaista vuoristopanimoa mistään lähdeteoksista noteeranneet, joten kyseessä oli kai melko tuore yrittäjä.

Aika pian opasteita seuraillessamme kävi kuitenkin selväksi, että Modravan seutu on syrjäisestä sijainnistaan huolimatta varsin suosittua talviloma-aluetta. Alppimajan näköisiä rakennuksia oli putkahdellut rinteille kuin sieniä sateella, ja joitakin hiihtohissejäkin näimme. Mitään Alppejahan nämä vuoret eivät muuten muistuta, vaan ovat metsäisiä, korkeudeltaan reiluun kilometriin kohoavia laakeita huippuja.

Puolisen tuntia pikkuteitä ajettuamme päädyimme lopulta panimoravintolan pihaan. Rakennus oli ski-bistro-tyylinen ja varsinkin sisätiloissa oli paljon komeasti veistettyä vaaleaa puuta. Tunnelmaltaan paikka oli rauhallinen ja viihtyisä, ja ruoissa hyödynnettiin jälleen näemmä paikallisen maatilan tuotteita. Hanalätkissä kaikkien oluiden merkkinä oli Lyer, ja selvisikin, että kyseessä on paikkaa isännöivän suvun nimi.

Meillä ei ollut minkäänlaisia hiihtosuunnitelmia, vaan poikkesimme vain ravintolan baaritiskille yksille virvokkeille. Kuskina toimiva matkaseuralainen sai limun. Itse testasin 14° vahvuisen talon oluen, jonka humaloinnissa oli ilmeisesti käytetty jopa Cascadea. Ehkä tavoitteena oli ollut jonkinlainen tšekki-IPA; mitenkään kovin humalavetoinen tämä ei kuitenkaan ollut, enemmänkin ehkä tuoreen oloinen sitrushumaloitu polotmavý. En tiedä oliko kyseessä pohja- vai pintahiivaolut, veikkaan ensimmäistä. Muissa hanoissa oli miedompia Lyer-oluita, ja ne edustivat perinteisempiä tšekkityylejä.cof

cof

cof

Vedenjakajalla: belgialaisen oluen kuohuntaa 1970-luvulla

Isosetä valmistautui maailman lager-markkinoiden valtaamiseen. Veljenpojanpoika osti ikivanhan lambic-panimon ja alkoi asetella peruskiviä artesaanioluen paluulle.

On kohtuullisen hauskaa, että kaksi Boon-nimistä miestä teki kumpikin sarallaan valtavan työn belgialaisen oluen kahden pääasiallisen suuntauksen edistämisessä reilut neljä vuosikymmentä sitten.

Isosetä Raymond oli Belgian suurimman panimon Artois’n toimitusjohtaja, ja hänen missionaan oli yhdistää maan kaksi johtavaa lager-merkkiä, Stella Artois ja Jupiler, ja lähteä sen jälkeen ostelemaan muiden mantereiden merkittävimpiä panimoita. Raymondin ajattelutavan mukaisesti Artois’ta tuli ensin Interbrew, sitten InBev ja lopulta maailman kaikkien aikojen suurin panimoyhtiö Anheuser-Busch InBev.

Frank Boon, Raymondin veljenpojanpoika, oli toista maata. Hän hankki omistukseensa vuonna 1975 katoamaan tuomitun vanhanaikaisen lambic-panimon Brysselin lähistöltä ja päätti näyttää, että muinaisella villihiivaoluella on yhä paikkansa tulevaisuuden olutbaareissa. Frank näet kuului sukupolveen, joka alkoi vähitellen kyseenalaistaa edellisen polven vimman tuhota vanhaa uuden alta, olipa kysymys arkkitehtuurista, luontoarvoista tai elintarviketeollisuudesta.

Frank-Boon_Flickr_Jeff-Alworth_CC-BY-2-0

Frank Boon kuvattuna panimollaan yhden pienemmistä tynnyreistään edessä. Kuva: Jeff Alworth, Flickr.com, CC BY 2.0.

 

Avaruusaika oli tanskalaisen pilsnerin valtakautta

Isosetä Raymondin 1970-luvulla esittämä ennustus siitä, millaista belgialainen olut tulisi olemaan vuosituhannen vaihteessa, on karmaisevan huono. Itse asiassa se olisi tietenkin paljon karmaisevampi, ellei se olisi niin huono:

Vuonna 2000 Belgian olutkentällä on tilaa yhdelle tai kahdelle isolle lager-panimolle, yhdelle Dortmunderin valmistajalle ja yhdelle trappistipanimolle. Kaikkien muiden kohtalona on kadota. 

Tällaisen profetian voi esittää vain, jos pää on tarpeeksi syvällä itse luodun giganttisen korporaatiomaailman takapuolessa. Vanhemman Boonin vaisto oli varmasti pettämätön silloin, kun piti raivata markkinaosuuksia nukkavieruilta, pelisilmänsä hukanneilta alueellisilta panimoilta. Mutta hänellä ei ilmeisesti ollut hajuakaan siitä, mitä merkitsi, että seuraavien sukupolvien kiinnostus kohdistui aitoihin kansanomaisiin olutperinteisiin ja niiden vaalijoihin.

Tai siitä, että tuosta segmentistä tulisi ajan mittaan tuottava osa belgialaista olutteollisuutta. Mutta neljän vuosikymmenen takaisesta näkökulmasta Raymond Boonin näkemys on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä. Katsotaanpa ensin, millaisessa maailmassa hän uransa huipulla operoi.

1950–1970-luvut olivat olleet Belgiassa kuten muuallakin aikaa, jolloin panimoiden määrä jatkoi rajua laskuaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 lukumäärä putosi olutkirjailija Wilfried Patroonsin mukaan kolmanneksella (663 panimosta 414 panimoon), ja sen jälkeen käytännössä puolittui kymmenen vuoden välein, niin että vuonna 1970 panimoita oli 232 ja vuonna 1980 enää 120.

En ole itse nähnyt mitään kovin kattavaa analyysiä siitä, mitä kaikkea näiden kolmen vuosikymmenen aikana tarkalleen tapahtui, mutta kaksi oletusta voin lukemani perusteella tehdä.

Ensinnäkin kadonneista panimoista suurehko osa oli luultavasti tehottomia, vanhanaikaisia panimoita, joilla ei olisi ollut kummoisia menestyksen edellytyksiä nykyaikaisilla markkinoilla. Sukupolvenvaihdokset tai muut syyt olisivat tappaneet niitä, vaikka suurpanimot eivät olisi harjoittaneetkaan aggressiivista valtauspolitiikkaansa. Toiseksi: kehityksen myötä kyllä todennäköisesti myös menetettiin monia hienoja paikallisia oluita, jotka ovat hävinneet jättämättä juurikaan jälkiä historian lehdille.

1970-luvulle tultaessa Stella Artois, Raymondin johtaman panimon päätuote, oli Belgian suosituin olut. Saksalaistyylinen pils oli ollut jo vuosikymmeniä ainoa voimakkaasti kasvava tuotesegmentti belgialaisilla panimoilla. Se oli helposti juotavaa, vaaleaa, kirkasta ja puhdasta. Näitä ominaisuuksia lähes kaikki kuluttajat arvostivat.

Nykyajan vinkkelistä katsottuna yksi yllättävimmistä trendeistä Belgian oluthistoriassa oli 1960–1970-luvuilla vallinnut tanskalaisen pilsnerin läpimurto. Mutta kun ajattelee, että pilsneri nähtiin Belgiassa (ja muuallakin) eleganttina, urbaanina, vähän eksoottisen vierasperäisenä oluena – josta oltiin valmiita maksamaan premium-hintaa – niin on ehkä käsitettävissä, että yli 40 prosenttia Belgiassa juodusta tuontioluesta vielä 1980-luvun alussakin tuli Tanskasta.

Carlsberg ja Tuborg olivat kuuminta huutoa. Jopa niin, että Artois lanseerasi oman ”tanskalaisen” pilsnerinsä nimeltä Loburg. Sille kehiteltiin arvokkaan näköinen korkea ja kapea, matalajalkainen lasi. Käsittämätöntä on, että tämä olut on ilmeisesti edelleen olemassa. Itse en ole siihen missään törmännyt. Samoin Brysselistä löytyy yhä Danish Tavern, jonka seiniä koristaa Carlsbergin logo, ja olipa ainakin hiljattain vielä myös Copenhagen Tavern.

Loburg_flickr-James-Cridland_Cc-by-2-0

(C)James Cridland, CC BY 2.0.

 

Mä maalaispoika oon

Kauempana tästä maailmasta ei olisi voinut olla se ympäristö, johon Raymond Boonin nuori sukulaispoika Frank samoihin aikoihin hakeutui. De Vits -nimisen lambic-panimon kotipaikka oli Lembeek, joka sijaitsee tuskin viidentoista kilometrin päässä Brysselistä linnuntietä mutta on vain pieni maalaiskylä Senne-joen penkalla. Vuonna 1975 panimolla ei ollut edes sähköjä, vaan pannuissa poltettiin hiiltä ja joskus kriekin valmistuksesta yli jääneitä kirsikansiemeniä.

Omistajina olivat paikallinen ukkeli René de Vits ja hänen yhtä iäkäs siskonsa, joka nosteli yksinään isoja oluttynnyreitä vinssillä kattiloiden luota ullakolle kypsymään. Sähköjä ei ollut myöskään panimokahvilassa. Talvella, kun päivä meni mailleen viiden aikaan, paikalliset istuivat iltaa kuppilan hämärässä ja joivat lambicia. Emäntä kiersi pöydästä pöytään olutkannu toisessa kädessä ja öljylamppu toisessa. Sisaruksilla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus pitkälle yöhön.

Oli selvää, ettei kaksikko enää kauan olisi voinut jatkaa lähes muinaismuistoksi muuttunutta panimoaan. Kun tieto levisi, että Frank Boon oli ostanut De Vitsin panimon ja aikoi jatkaa sen toimintaa, hänen sukulaisensa ja useimmat muutkin pitivät liikeideaa hulluna. Boon näet aikoi osoittaa, että lambic oli erikoisuus, jonka ei ollut tulevaisuudessa tarkoituskaan kilpailla halpuudessa pilsnerien ja muiden massatuotettujen oluiden kanssa. Erikoisuus toi olueen lisäarvonsa ja sen piti näkyä myös hinnassa.

Jotta erikoisoluesta voisi pyytää massalageria korkeampaa hintaa, arvon piti tietysti näkyä myös laadussa. Vanhanaikaisissa tiloissa ja vanhoilla laitteistoilla tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun Boon aloitti De Vitsin entisellä panimolla, hän sai tuttavalta lahjaksi metallilastan, jolla entisajan panimotyöntekijät olivat raaputtaneet hiivaa vanhoista gueuze-tynnyreistä. ”Frank, sinä olet ainoa elossa oleva ihminen, joka vielä tietää, mihin tätä käytetään.”

Maailma, johon Boon oli astunut, oli täynnä taikauskon rippeitä – joilla kenties joskus selitettiin oluen vaihtelevaa laatuakin. Hygienian taso panimoissa oli satunnainen, joten pidettiin kiinni vanhoista uskomuksista, kuten siitä, että naisia ei pitänyt päästää avoimen käymisastian lähelle, tai villi hiivakanta häiriintyisi. Monta vuotta Frank Boon hioi lambicin valmistustaitojaan, jotta tuote olisi niin moitteetonta kuin hän toivoi ja että sitä voisi myydä hitusen kalliimmalla kuin vanhaa työväen olutta aikoinaan. Kun belgialainen pienpanimo-olut 1990-luvun alussa lähti nykyiseen nousukiitoonsa, Boonin panimo oli jo iskussa.

Frank Boon on yksi belgialaisen käsityöoluen edelläkävijöistä: hän on tehnyt ehkä enemmän kuin kukaan todistaakseen, että lambicin panemisesta voi muovata nykyaikaisen bisneksen. Boonin voi kuvitella sparranneen samalla myös muutamaa muuta Brysselin ympäristön maalaiskylissä säilynyttä lambic-panimoa ja -sekoittamoa, sekä tietenkin Anderlechtin ihmettä Cantillonia, joka on myös nykyisen craft-väen lempilapsi.

Jo Boonia ennen belgialaista artesaaniolutperinnettä uudistamassa oli toki toinen one-man band Pierre Celis, jonka ominta aluetta oli hoegaardenilainen vehnäolut. Celis aloitti oman olutrenessanssinsa 1960-luvun puolivälissä, kymmenisen vuotta ennen Frank Boonia. Kaksikko sai ennen pitkää ison joukon seuraajia ja opetuslapsia, mutta vasta 1980-luvun puolella uusien pienpanimoiden perustamisesta tuli Belgiassa varsinaisesti muotia. Tästä seuraavasta vaiheesta kirjoitin viime vuonna Olutpostiin (2/2017) ja artikkelini löytyy täältä blogistakin, tosin vain englanniksi.

* * * * *

Aikaisemmat osat Olutkoiran kirjoitussarjasta Belgialaisen oluen vuosisata löytyvät täältä. Tiedot belgialaisen panimokentän kehityksestä vuosina 1950–1980 perustuvat Wilfried Patroonsin kirjaan Alles over Belgisch bier. Frank Boonin tarina hänen panimonsa alkuvaiheista on lainattu Johan Swinnenin ja Devin Briskin kirjasta Beeronomics.

Belgium: in search of the lost 1980s generation

We know their beers and tend to take them for granted – La Chouffe, Oerbier and a few others – but it’s easy to forget that the founders of contemporary Belgian artisan brewing also fought against prevailing trends and the dominance of big breweries.

In recent years we have heard a lot about the pioneers of US craft beer and how they kickstarted a beer renaissance virtually out of nothing in the 70s–80s. The story of the American trailblazers has, for many, become the official narrative of microbrewing – although a similar movement was seen at the same time in Europe, also in reaction to the cost-cutting and computerised production methods of big brands.

Britain probably saw the first signs of awakening even earlier than the United States since homebrewing was legalised in the UK in 1963. Already a few years later, the first movements defending traditional beer as well as the first new microbreweries got started.

BELGIA_Celis-18-aug-1972

Celis in his original De Kluis brewery in 1972.

In Belgium, Pierre Celis, the man who saved Hoegaarden wheat beer, can be considered a forerunner of the new microbrewing movement. He started brewing in 1965, the same year as Fritz Maytag took the reins of the old Anchor Brewery in San Francisco. The USA allowed homebrewing as late as 1978, after which the first new breweries began to appear at an accelerating pace – as they would in Belgium.

There is no shortage of good literature describing the roots of the now flourishing microbrew cultures of the US and the UK. To my knowledge, however, a fundamental work on the first wave of modern Belgian microbrewers does not yet exist. This article is therefore my attempt to look at what we can ascertain of those times.

Who were the Belgian beer pioneers?

The young generation who became interested in microbrewing in late 1970s and early 1980s in Belgium were not only thirty years younger than Pierre Celis but differed from him also in other respects.

Celis (1925–2011) was a milkman by occupation and had experience of working at the long-defunct Tomsin brewery located in his neighbourhood in Hoegaarden. By contrast, Kris Herteleer, who founded the De Dolle Brouwers brewery in West Flanders, was an art school graduate with no former experience of brewing.

‘My brother had brought a beer kit from England and that was actually our first experience of making beer’, Herteleer says. ‘It led to us homebrewing as a hobby and we eventually moved from malt extracts to real malts and hops and substituting tap water with spring water.’

Although the first attempts didn’t bring the desired results, the enthusiasm of the Herteleer brothers was not so easily cooled. Three years of persistent experimenting followed, and the brothers also turned to what few manuals were available to improve their technique.

According to Kris Herteleer, homebrewing was not very common in Belgium at the time. Finding supplies was not easy. ‘We were students, and when we went to a maltings to buy a 50 kilo bag of malts, the salesperson inquired suspiciously what we would do with it. Brewing beer at home was not forbidden but he perhaps thought we were planning to sell our beer without a licence.’

Setting up your own brewery was considered a crazy idea at the time. Virtually no one apart from Celis had founded a new brewery after the war. The microbrewing boom took flight much slower in Belgium than in the UK. A total of 86 new breweries were established across the Channel in 1980–82, compared to a mere two in Belgium.

A decade later you would not be able to count the new Belgian beer makers with the fingers of your two hands. Even Michael Jackson complained in desperation that it was impossible to keep up with the accelerating trend.

Oerbier, the first commercial product of De Dolle Brouwers, saw daylight in November 1980. The Herteleer brothers gave it that name (meaning ‘ancient, original beer’) because they wanted to bring customers genuine tastes made of genuine ingredients, instead of the bland products of the big breweries. Seven different malts were used, and local character was brought in by Poperinge hops and Rodenbach yeast.

 

BELGIA_Herteleer_DDB-mod

Els and Kris Herteleer at the De Dolle Brouwers brewery.

 

 The gnome challenges the yeast man

At the same time, in a different part of Belgium, another young duo was practising brewing with a kettle made out of an old laundry drum. Chris Bauweraerts was originally from a town north of Brussels but in the early 80s he was setting up his equipment with brother-in-law and future business partner Pierre Gobron in the latter’s hometown in the Ardennes hills.

The adventurous wannabe brewers experimented without a precise plan of what the end product should be like. In August 1982, the first brew of the future Brasserie d’Achouffe saw daylight. The size of that minuscule batch was 49 litres.

‘To be honest we didn’t have a clue of how beer should be brewed’, Bauweraerts now reminisces. ‘It was all by trial and error, and information was scarcely available. We later got some tips from Pierre Celis, but even he had learned his trade largely through experimentation.’

BELGIA_Achouffe 1983 Historical shot. A brew of 2 HL

1983: La Chouffe are brewing with a 2 hl equipment.

If Kris Herteleer considers his De Dolle Brouwers as the ‘first new brewery’, Chris Bauweraerts of Achouffe claims the same thing of his own brewery. Bauweraerts argues that De Dolle Brouwers merely continued the operations of an older brewery, Costenoble, which had been located in the same building. Should it thus be considered a new brewery? Surely the gentlemen are allowed their amicable discord over this matter.

One of the many things these two pioneering breweries have in common is a fascination for cartoon-like art in their beer labels. The little yellow man of the De Dolle Brouwers labels, bearing some resemblance to the Michelin Man, depicts a stylised yeast cell holding a traditional roerstok in his hand. La Chouffe bottles feature the red-capped gnome carrying bunches of barley and hops on his back.

This is the silent rebellion of the 80s microbrewers against the conventions of the previous generations. ‘I wanted to avoid having ruddy-cheeked monks, imaginary saints or Gothic lettering on our bottles’, admits Kris Herteleer. Similar ideas guided the designing at Achouffe.

I have tried to goad both brewers into telling me what inspired them to make the first La Chouffe or the first Oerbier just the way it was. This is not easy. Talking about beer styles with these sexagenarian Belgians is also well-nigh impossible – it is not a subject they are very interested in!

This is not to say they didn’t have any paragons. The legend that Chris Bauweraerts spins in his book My Chouffe Story about him and Gobron having got the recipe for La Chouffe from an ancient local gnome can surely be disregarded. It is more likely that the ghosts of some memorable real beers were influencing their subconscious when they created the original La Chouffe.

One such beer was apparently Duvel. The Moortgat brewery had a depot in the vicinity of Chris’s home in Brussels in the late 70s, and he went there every now and then to buy some crates. Duvel had not yet begun its global conquest and it was not even known very well in the more remote parts of Belgium. When Chris Bauweraerts took some Duvel with him when visiting his in-laws in the Ardennes, the strange beer took the family a little bit of getting used to, and they first called ‘Duve’.

Another beer that really shook young Chris’s world was something that La Houblonnière, a beer café on Brussels’ Place de Londres, introduced as a new tap beer in those years of the late 1970s. This was the original Pierre Celis creation, Oud Hoegaerds, still much closer to that traditional, tart and nuanced white beer of Hoegaarden than the current AB-InBev interpretation.

Kris Herteleer, on the other hand, remembers liking some Trappist beers in his youth, but goes on to complain that special beers were available almost nowhere in the late 70s, early 80s.

‘A typical drinks menu in a pub contained a Pils, an Export, a Pale Ale, a Scotch and an abbey beer, as well as coffee, water, lemonade, tea and Chocomilk.’ All of these could be produced in a major drinks factory. As an exception, however, Rodenbach beer was also quite often available in pubs.

 

BELGIA_pienpanimoiden-päivä-Boon-6-jul-1986-mod

A gathering of the first new-wave Belgian microbrewers in 1986.

 

Beer cafés, shops and drinks distributors

‘There was a handful of so-called regional beers made by older small breweries when we started, but they were really only sold within eyesight of the local church tower’, Herteleer says. ‘If a pub was tied to one of these local breweries, it carried their beers. However, such beers would be unknown in other parts.’

Slighly surprisingly, Herteleer mentions the old Thomas Hardy Ale as one of the beers that left an impression on him in those early years. An Antwerp beer shop, Den Boemelaar, had managed to import some to sell to its customers. ‘I still have a couple of those bottles in my cellar.’

For the rest, Kris Herteleer concludes – as does Chris Bauweraerts – that Belgian beer fans were almost completely unaware of foreign microbrews at the time. Therefore such beers also did not have much of an influence on the early Belgian artisanal ales.

But the young generation that had found special beers was also active on other fronts besides founding new breweries. The Antwerp couple, Dirk Van Dyck and Leen Boudewijn, who now run the legendary pub Kulminator, founded their first beer café, Bodega, in 1974.

It was originally supposed to be a wine bar, but the owners realised that the customers were not warming to the idea, so they soon switched to beer. They zig-zagged all over Belgium to source local abbey beers, saisons and lambics, and sometimes also a strong German beer might be available at Bodega.

To my knowledge this is the first of the specialised beer cafés where the idea is to gather an extensive selection of interesting beers from small breweries from across Belgium. (It had predecessors such as Den Gouden Leeuw with an excellent but smaller beer selection.) This type of pub is one of the great innovations of the modern Belgian beer scene.

Several other places were opened in the subsequent years, of course: Le Miroir in Brussels and De Hopduvel in Ghent, to name a couple. Many such beer cafés have since closed or changed concept, but some also still remain, such as Brussels’ Moeder Lambic and Bruges’ ’t Brugs Beertje, both founded in 1983.

Besides the first breweries and beer cafés, beer shops and distributors specialising in local beers emerged. The owners of Bodega/Kulminator remember having relied on the beer shop Den Boemelaar to stock up on specialities from little known breweries in the late 70s. In Brussels, the Beer Mania shop founded by Iranian-born Nasser Eftekhari has operated since 1983 and is still thriving.

The Ghent-based Dranken Geers was one of the first drinks distributors who took upon them to offer the clients microbrewed beers from outside their own region. The Geers family stocked the La Chouffe beers right from the start. They were also one of the earliest distributors of Pierre Celis’ Hoegaarden beers.

An anecdote that catches the spirit of those times: when Dominiek Geers visited the Van Eecke brewery near Poperinge to ask them if he could distribute their Hommelbier in the Ghent area, the brewery owners were highly sceptical about the possibility that anyone outside Poperinge would have much interest at all to drink Hommelbier!

A cellar course to become an objective beer-taster

The network of beer-lovers would not be complete without a dedicated association of beer consumers, and such an organ was created first in the Dutch-speaking part of Belgium in 1985. The association was called De Objectieve Bierproevers (OBP), and its activities are continued today by the consumer federation Zythos.

The word ‘objective’ in the association’s name referred to a philosophy refined by founding member Peter Crombecq whereby the practice of beer-tasting should be ridden of the pretentious language used by wine snobs. The beer tasters should instead concentrate on absolute sensory observations.

‘OBP had a huge significance in bringing together the masses of beer fans who lived all over Belgium’, says Joris Pattyn, one of the early OBP actives and well-known beer writer, rater and judge.

Pattyn himself was more of a wine drinker in his youth. His road to beer fandom started in the family cellar, where two dust-covered champagne bottles piqued his curiosity. His father told him they were not wine but gueuze beer and should not be shaken. The adventurous youth who had never heard of such a beer got the permission to open one of the mysterious bottles.

He was to find out that the beer the bottles contained was in fact kriek rather than gueuze. Nonetheless, this was the start of a voyage of discovery to the strange world of lambic beers. They had long been in decline in Belgium, but the tide was turning. The 1970s generation had started to develop an interest in traditions and genuine, hand-crafted products.

What did lambic beers taste like? The OBP beer guide cites Cantillon Gueuze, for instance, as having a ‘slightly sour and bitter aroma and a very acidic taste’. The density was ‘light’ and the beer ‘did not develop a secondary taste’.

Assessing beers purely based on senses and using a set of pre-defined qualifiers was perhaps a novel approach back in the day, but it bypassed many essential aspects that affect our impression of beers in reality. These include history, local culture, previous experiences, tasting situation and personal preferences.

‘It is possible that the association drove itself into something of a stalemate because of the strict approach’, Pattyn ponders. ‘Nonetheless, many important projects that Zythos now lobbies for have their roots in the OBP days, including the push for better information on beer labels.’

When you discuss today’s beer trends with Joris Pattyn, it soon becomes obvious that thirty years as a beer activist have done nothing to assuage his passion for the subject. For an active beer taster and rater, the past few years have been a feast, as a multitude of new beers from various European countries and other continents have become available in Belgian pubs.

Joris ja Chris 3

Talking about the old days: Joris Pattyn and Chris Bauweraerts at Antwaerps Bierhuyske in October 2016. (Photo: Teemu Vass).

‘If I had to mention one thing that is very different now compared to those early days, the answer would be simple. The Internet has changed everything!’, Pattyn says. ‘It is not only a platform for rating and discussion but also a tool that allows you to discover almost in real-time which new beers are available in your neighbourhood or somewhere furter afield.’

In the 1980s you would have had to wait for the quarterly membership bulletin!

————————–
Text: Teemu Vass

This article was first published in Finnish in Olutposti 2017:2. All photographs are published courtesy of Chris Bauweraerts unless otherwise indicated.  

Sources: (a) Interviews with Chris Bauweraerts, Joris Pattyn and Kris Herteleer, (b) Brew Britannia by Jessica Boak and Ray Bailey, (c) My Chouffe Story by Chris Bauweraerts, (d) ”Moving up the Geers” by Breandán Kearney on BelgianSmaak.com, (e) ”Before Kulminator, There Was Bodega” by Chuck Cook on BeerAdvocate.com, (f) Les goûts de la bière [Biersmaken], 1985, by Peter Crombecq.

Keskiajan hiivalla tehdään olutsodan aiheuttanutta Świdnican olutta

Kellareista löydetyn hiivan uskotaan olevan lager-hiivaa, jonka oli luultu tulleen Puolan alueelle vasta satoja vuosia myöhemmin.  

Perjantaina vietetyn kansainvälisen olutpäivän kunniaksi puolalaislehti Gazeta Wyborcza uutisoi, että maan eteläosassa Sleesiassa sijaitseva Świdnican kaupunki on lähtenyt kaivelemaan keskiaikaisen olutmaineensa juuria. Kaupungissa on meneillään hanke, jossa 1400-1500-luvuilla ympäri Eurooppaa juotu świdnicalaisolut (saks. Schweidnitzer Bier) pyritään rekonstruoimaan aidolla hiivalla.

Tämä Świdnica/Schweidnitz ei nyt äkkiä ainakaan minulla soittanut mitään kelloja. Yksi Euroopan tärkeimmistä keskiaikaisista panimokaupungeista? Tarkistin, viitataanko asiaan Richard Ungerin Beer in the Middle Ages and Renaissance -teoksessa, jonka olen aikoinaan lukenut (ja nyt ilmeisesti unohtanut lukemani). Siellähän Schweidnitz komeilee ainakin taulukossa, jossa merkittävien panimokaupunkien vuotuisia tuotantolukuja listataan. Keskimääräinen lukema on ollut 5 miljoonan litran luokkaa ajalla 1450–1550, muutaman miljoonan vähemmän kuin Lyypekissä tai Bruggessä mutta enemmän kuin esimerkiksi Leuvenissä. Euroopan tuotannoltaan suurimpia panimokaupunkeja ovat silti Ungerin mukaan olleet tuohon aikaan sellaiset kuin Hampuri, Gouda ja Gdańsk, joissa lukemat ovat vielä monin verroin korkeampia.

PL_Swidnica_RynekIII_Wikipedia_CC-BY-SA-3-0_Macdriver_Bartek_Wawrasko

Swidnica. Kuva: Macdriver Bartek Wawrasko, CC BY-SA 3.0.

Otsikossa mainittu olutsota onkin kenties se asiayhteys, jossa Świdnica olutkaupunkina nykyään useimmiten tulee esiin. Kyse on 1300-luvulla puhjenneesta kirkon ja kaupunginisien välisestä kiistasta, jonka polttopisteenä oli läheinen Breslaun kaupunki (nykyisin puolalainen Wrocław). Oikeaksi sodaksi tämä riita ei sentään yltynyt, vaikka olut olikin vakava asia Sleesiassa, joka tuohon aikaan kuului oluelle tunnetusti persojen böömiläisten valtakuntaan. Näin kertovat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen Kuohuvaa historiaa -kirjassaan:

Luostareilla oli … erioikeus oluenpanoon ja anniskeluun, mutta muuten panimolupien ja kaupan monopoli oli Breslaun kaupunginraadilla… Breslaun piispan alaisuudessa toimiva [tuomio]kapituli rinnasti itse itsensä luostariin, mutta maallinen hallinto ei olisi suonut piispalle pano-oikeutta. Kun raati takavarikoi kauppamonopoliinsa vedoten tynnyrillisen Schweidnitzin (puol. Świdnica) maineikasta olutta, jota Liegnitzin (Legnican) herttua lähetti tuomiokapituliin joululahjaksi, läikkyi kirkonmiesten kuppi lopullisesti yli. Kaupungin porvareita uhkailtiin jopa kirkonkirouksella, ellei olutlastia palautettaisi. Kapituli kielsi jumalanpalvelusten pidon Breslaussa siihen saakka, että piispanhallinto saisi lahjaoluensa … Kirkkojen ovet pysyivät runsaan vuoden ajan lukossa.

Tarvittiin paavin ja Böömin kuninkaan väliintulo, että raatiherrojen ja tuomiokapitulin tora saatiin laantumaan. Schweidnitzin oluen arvostuksesta Breslaussa kertoo joka tapauksessa sekin, että jälkimmäisen kaupungin Schweidnitzer Keller -niminen laitos toimi paitsi olut- ja viinimonopolin konttorina myös käytännössä kaupungin rahakamarina. (Näin kertovat Norman Davies ja Roger Moorhouse kirjassaan Microcosm: Portrait of a Central European City.) Yhä edelleen nykyisestä Wrocławista löytyy samalla nimellä toimiva ravintola, puolaksi Piwnica Świdnicka, joka väittää historiansa ulottuvan vuoteen 1273.

Kaksi kaupunkia kilpailivat muutenkin keskiaikana koolla, rikkaudella ja vaikutusvallalla, vaikka nykyinen Świdnica onkin jäänyt noin 60 000 asukkaallaan yli kymmenen kertaa suuremman Wrocławin varjoon. Świdnican oluenpanijat olivat kuitenkin 1300-luvulta alkaen mahtimiehiä ja heillä oli tärkeä osansa kaupungin vaurauden aikaansaamisessa. Heidän oluensa nautti arvostusta paitsi Krakovassa ja Torúnissa, myös aina Prahassa, Pisassa ja Heidelbergissa saakka.

Oluen laadun salaisuutta ei enää tunneta, mutta lehtijutussa haastatellut paikalliset historioitsijat ovat arvelleet sen liittyneen Świdnican syvistä kaivoista saatuun veteen. Askeleen lähemmäksi oluen arvoitusta on tosiaan nyt kuitenkin päästy, kun keskiajalta periytyvissä kellareissa on käyty haeskelemassa siellä säilyneitä hiivasoluja. Hiivat ovat sen sorttisia eliöitä, jotka kykenevät talvehtimaan käyttämättöminä satojakin vuosia, jonka jälkeen kanta voidaan herättää henkiin.

Krakovassa tämän tyyppisestä kokeilusta on syntynyt ”keskiaikaisella” hiivalla pantua kotiolutta, ja oluenpanokokeilu on tähtäimessä siis myös Świdnicassa. Molemmissa kaupungeissa oluet pantiin muinoin kylmissä kellareissa, ja niinpä asiantuntijat nyt selvittelevätkin, voiko kyseinen hiivakanta ollakin viileässä viihtyvää pohjahiivaa. Tähän asti pohjahiiva- eli lager-tekniikan on oletettu tulleen Etelä-Saksasta vasta teollistumisen aikakaudella, eli on ajateltu, että kaikki nykyisessä Puolassa tehty olut ennen sitä oli pintahiivaolutta.

Asialla hiivahankkeessa on mikrobiologeja ja historioitsijoita paikallisista yliopistoista, joten mitä tuloksia sitten saadaankin, kyse ei ole vain hippien ja hörhöjen unelmista. Siihen kysymykseen, miltä Świdnican olut keskiajalla maistui, tarvitaan tietysti paljon muutakin tietoa kuin toimivalla hiivalla mahdollisesti pantava olut. Tällainen tutkimus voi kuitenkin tuoda lisävaloa itse oluen ohella esimerkiksi keskiajan Euroopassa käydyn olutkaupan reitteihin ja hiivakantojen siirtymiseen paikasta toiseen.

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.

ollysmithaletrailsfull

Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva: TravelChannel.co.uk)

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Panimoiden selviytymisstrategioita vaikeina aikoina

Juokse tai kuole. Tee pilsiä. Oliko panimoilla muita tapoja pärjätä 50 vuotta sitten Belgian panimomarkkinoilla? Tämä on seitsemäs osa Olutkoiran kirjoitussarjassa Belgialaisen oluen vuosisata.

1960- ja 1970-luvuilla uutisia panimoiden ostoista tuli lähes päivittäiseen tahtiin, muistelee panimomestari Luc Van Honsebrouck elämäkertakirjassaan. Toisten lähteiden mukaan panimoita kaatui noin yksi kuukaudessa, mutta oli tahti mikä tahansa, Belgian panimoalan murros oli joka tapauksessa edennyt kriittiseen vaiheeseen.

Ajan henkeä saattoi tulkita esimerkiksi niin kuin sitä tulkitsi tuohon aikaan yksi sodanjälkeisten vuosien menestyneimpiä panimomestareita, Brouwerij Krügerin Jean Devos:

Kuuntelepa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä Belgiassa on jäljellä enää viisi panimoa. Artois, Piedbœuf, Ginder-Ale, Maes ja Krüger.

Van Honsebrouck, jolle tämä Krügerin panimomestarin ylpeä ennustus oli osoitettu, pääsi tietenkin lähes puoli vuosisataa myöhemmin naureskelemaan makeasti menneille. Elämäkertansa ilmestyessä 2000-luvun alkupuolella Luc Van Honsebrouck oli onnistunut nostamaan panimonsa Belgian kymmenen suurimman joukkoon, kun taas Krüger oli myyty isommille kilpailijoille kymmeniä vuosia aiemmin.  

Mitä Krüger sitten teki väärin ja Van Honsebrouck oikein?

Ehkä ensin voidaan katsoa sitä, mitä Krüger omana aikanaan teki oikein. Panimo oli ensinnäkin haistanut, että belgialaisten oluenjuojien valtavirtaa 1950-luvulla kiinnosti yhä enemmän pils. Niinpä Krüger oli palkannut tšekkoslovakialaisen panimoinsinöörin Stryniskon huolehtimaan siitä, että pilsnerit tehtiin taiteen sääntöjen mukaisesti.

Krügerin pilsneriä arvostettiin ja kysyntää sille riitti. Lisäksi panimo suhtautui saalistajan elkein kotiseutunsa – Itä- ja Länsi-Flanderin provinssien – pienempiin panimoihin. Se osti jokaisen, joka oli kiinnostunut myymään: Saverys, Loontjes, Van de Voorde, Engels, ja lista jatkuu.

Aggressiivista ostopolitiikkaa pidettiin tuon ajan belgialaisilla panimomarkkinoilla menestyksen merkkinä. Niitä, joita Krüger ei onnistunut hankkimaan omistukseensa, se pelotteli minkä ehti. Tässä tarkoituksessa Krüger-pomo Jean Devos juuri lausui yllä lainatun ennustuksensa nuorelle Luc Van Honsebrouckille.

Krügerin menestys vaikuttikin taatulta. Sillä oli hyvälaatuista pils-olutta, ja se oli saanut yritysostojen kautta haltuunsa paitsi kilpailevia tuotantolaitoksia, myös niiden arvokkaita sopimusbaareja. Mitäpä oluella tuohon aikaan teki ellei sitä saanut baarien hanoihin.

Van Honsebrouck kuului kuitenkin niihin harvoihin, joita sen kummemmin Krügerin kuin muidenkaan isompien kilpailijoiden seireeninkutsut eivät lopulta onnistuneet houkuttelemaan panimon myyntiin.

Panimot, joiden usko pintahiivaolueen ei horju

Niin oudolta kuin se nykyään tuntuu, 1930- ja 1960-lukujen välisenä aikana Belgiassa oli pilvin pimein vaikutusvaltaista panimoväkeä, jotka uskoivat, että tulevaisuus on kokonaan saksalaistyylisten lager-oluiden. Kun kerran pilsin suosio kasvoi ja kasvoi, mitä syytä oli olettaa, etteikö se kasvaisi maailmanloppuun saakka.

Tämä siis oli iso kuva. Mutta ison kuvan laidoilla on aina joitakin voimakastahtoisia paikallisia suuruuksia, joilla on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Van Honsebrouckilla oli tällaisia ajatuksia. Hän oli esimerkiksi päättänyt lopettaa kokonaan pohjahiivaoluiden valmistuksen omassa panimossaan vuonna 1955, vaikka pils-kuume oli vielä silloin Belgiassa täydessä käynnissä.

Se, mitä hän ison Krügerin kanssa tuolloin teki, ei ollut kauppakirja vaan jakelusopimus. Krüger ottaisi Van Honsebrouckin oud bruin -oluen, Bacchusin, omaan jakelukoneistoonsa. Van Honsebrouck puolestaan saisi omiin baareihinsa oikeudet myydä Krügerin suosittua pilsiä. Asiakkaat saisivat näin haluamaansa pilsneriä, mutta Van Honsebrouckin ei tarvitsisi huolehtia sen panemisesta.bacchus_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-att

Luc Van Honsebrouck näki – kuten jotkut panimomestarit jo 1950-luvulla näkivät (jos kohta eivät ne jotka olivat antautuneet mukaan ankaraan pils-kilpailuun) – että tulevaisuudessakin olisi oluenjuojia, jotka haluaisivat maukkaita, käsityönä tehtyjä pintahiivaoluita.

Bierdelicatessen, kuten Van Honsebrouck niitä kutsui.

Hän ei kuitenkaan ollut nostalgikko. Ei ollut kyse perinteiden säilyttämisestä sinänsä, vaan terävästä bisnesvaistosta.

Yksi osoitus tuosta vainusta oli se, mihin Van Honsebrouck seuraavaksi 1960-luvulla ryhtyi: panemaan lambicia. Huomautettakoon siis, että hänen panimonsa sijaitsee Länsi-Flanderissa, noin 100 km päässä Brysselistä ja Sennen laaksosta, jota pidettiin jo mikrobiologisista syinä ainoana oikeana lambicin kotiseutuna.

Väärää gueuzeä

Van Honsebrouck oli huomannut, että brysseliläisen Belle-Vuen moderni makeutettu ja pikkupulloissa jaeltava gueuze myi kuin häkä myös hänen valtapiirinsä lähistöllä Pohjanmeren rannikolla. Gueuze ei ollutkaan muinaisjäänne, jota joivat vain eläkepäiviään lähestyvät ensimmäisen maailmansodan veteraanit. Belle-Vuen dynaaminen Constant Vanden Stock oli suorittanut hapanoluelle nuorennusleikkauksen.

Miten sitten siirtää Brysselin alueen mikroilmasto Belgian länsiosaan? Van Honsebrouck osti brysseliläiseltä lambic-panimolta Van Haelenilta vuonna 1957 ison määrän vierrettä. Hän sekoitti sitä omaan tuoreeseen olueensa ja yritti saada seoksen käymään tynnyrien mukana tulleilla villihiivoilla.

Aluksi työ ei tuottanut hedelmää. Lopulta yritteliäs panimomestari tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen panimolleen oli kuin olikin kehittynyt brysseliläistä muistuttava villihiivakanta. Gueuze Saint-Louis oli syntynyt.

Uuden tuotteen ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, etenkin kun Brysselin alueen lambic-panimot olivat onnistuneet saamaan terveysministeriön kieltämään villihiivaoluen valmistamisen pääkaupungin ja Sennen laakson ulkopuolella.

Yllättäen Gueuze St-Louis löysi kuitenkin markkinansa aivan toiselta puolelta Belgiaa, ranskankielisestä Valloniasta, jossa baarinpitäjät olivat kiinnostuneet ostamaan gueuzeä hanatuotteena. Belle-Vue ja muut brysseliläiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että gueuze oli pullo-olut eikä sitä ollut mahdollista tuoda hanoihin.

Van Honsebrouck, joka oli ärsyttänyt brysseliläisiä kollegojaan jo muutenkin kymmenen vuoden ajan valmistamalla epäortodoksista Länsi-Flanderin gueuzeä, totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän myi gueuzeään hanatuotteena kaikille sitä himoitseville baareille, ensin tietysti Belgiassa mutta vuoden 1990 jälkeen myös Ranskassa, jossa Heineken tarjosi panimolle Gueuze St-Louis’n jakelusopimusta.

Ota kiinni mistä saat

Panimoala on bisnestä, ja yksittäisen panimon menestystä saattoi siivittää sekin, mitä tehtiin omien oluiden ohella. Useammallakin 1900-luvun myllerryksistä selvinneellä pitkäikäisellä belgialaispanimolla on ollut esimerkiksi onni päästä pullottamaan tai jakelemaan muiden yhtiöiden suosittuja tuotteita.

Bush-oluen tekijä Dubuisson hankki jo 1920-luvulla itselleen oikeudet jaella Stella Artois’ta omalla kotiseudullaan. Samoin Duvelistaan tuttu Moortgatin panimo toimi sotien jälkeen Belgiassa suursuosion saavuttaneen tanskalaisen Tuborgin jälleenmyyjänä. Palm pullotti puolestaan Carlsbergin lageria.

Joillakin panimoilla taas oma tuote oli niin poikkeuksellisen hyvä tai paikallisesti suosittu, ettei asemasta kilpailluilla markkinoilla tarvinnut kovin paljon huolehtia.

Laadukkaalla maineellaan ratsastivat erityisesti trappistipanimot, joiden tuotteiden kysyntä vain kasvoi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Antwerpenin De Koninckia taas voisi ajatella ehkä esimerkkinä paikallisesta panimosta, jota riittävän iso, janoinen ja uskollinen asiakaskunta jaksoi pitää pinnalla vuodesta toiseen.

Tästä hahmottuukin neljä–viisi mahdollista strategiaa, jolla pitkän linjan belgialaiset panimot ovat välttyneet näivettymiseltä tai isompien, ahneiden kilpailijoiden valtausyrityksiltä. Ensimmäinen on ns. Van Honsebrouck -strategia, jossa kehitetään poikkeuksellisen herkkä trendinenä ja kuunnellaan kuluttajien toiveita.

Toinen on hankkia rahaa oman tuotepaletin tunnetuksi tekemiseen levittämällä samalla tunnetumpia, kenties globaalejakin olutsuosikkeja paikallisille markkinoille. Kolmas on Krügerin tai Artois’n strategia: yritä kasvattaa itsesi kotimaisen ravintoketjun huipulle. Osta armotta jokainen pienempi kilpailija, joka erehtyy hetkeksikään epäröimään omaa tulevaisuuttaan.

Neljäntenä on yksinkertaisesti oman tuotteen ylittämätön laatu tai paikallisen kuluttajakunnan rakkaus sitä kohtaan.

Viidenneksi voisi vielä laskea museologisen orientaation, jota edustaa ehkä Belgian konkarien joukossa yksin Cantillon. Siinä kuluttajien rakkaus paikallista olutta kohtaan yhdistyy matkailualaakin palvelevaan esille panemisen taitoon, jossa autenttista tuotetta tulevat ihailemaan kauempaakin sellaiset kulttuurifriikit, jotka eivät välttämättä kuitenkaan joisi kyseistä olutta kotonaan. Ja sana lähtee kiertämään.

Van Honsebrouckin myöhemmät vaiheet

Se, jolle trendien haisteluun soveltuva nenä on annettu, sitä käyttäköön. Luc Van Honsebrouckin edesottamukset suosiota saaneiden olutinnovaatioiden omaksujana eivät suinkaan jääneet 60-luvun gueuze-buumiin.mde

1970-80-lukujen vaihteessa hän oli nimittäin huomannut, että Duvelin kaltaiset hyvät, vaaleat ja vahvat oluet olivat voittaneet kuluttajien sydämet puolelleen. Niin syntyi Van Honsebrouckin 9-prosenttinen uutuus, Brigand. Maantierosvon nimen saanut olut viittasi 1700-luvun lopun tapahtumiin, jolloin panimon kotikylässä kapinoitiin ranskalaista vallankumoushallintoa vastaan.

1980-luvun lopussa Van Honsebrouck ehti myös lanseerata nykyisin ehkä tunnetuimman oluensa, vahvan Kasteelbierin. Luc Van Honsebrouckin annettua 79-vuotiaana yhtiönsä ohjakset seuraavalle sukupolvelle panimo on jatkanut hänen valitsemallaan tiellä. Yhä 2010-luvulla on tartuttu aktiivisesti globaaleihin trendeihin ja jatkettu Kasteel-tuotesarjaa esimerkiksi terävämmin humaloidulla Kasteel Hoppyllä ja kahviolutmuotiin sovitetulla Kasteel Barista Chocolate Quadilla.

Nyt 86-vuotias vanhaisäntä katselee luultavasti ylpeänä jälkipolvien työtä. Hän on nähnyt Belgian panimoalan nousut ja laskut sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta alkaen. Jos kaikkein kriittisimmät olutfriikit eivät aina katsokaan hyvällä Van Honsebrouckin estotonta trendien kopiointia, realistinen bisnesstrategia on ainakin pysynyt vuosikymmeniä samana.

Menneet vuosikymmenet ovat pakottaneet panimon sorvaamaan valikoimaansa aina jokaisen uuden oikun mukaan. Nyt se kenties voisi vihdoin luottaa siihen, että markkina-asema on kohtalaisen turvattu, ja keskittyä parhaiden tuotteidensa jalostamiseen maailmanluokan belgialaisiksi klassikoiksi.