Belgium: in search of the lost 1980s generation

We know their beers and tend to take them for granted – La Chouffe, Oerbier and a few others – but it’s easy to forget that the founders of contemporary Belgian artisan brewing also fought against prevailing trends and the dominance of big breweries.

In recent years we have heard a lot about the pioneers of US craft beer and how they kickstarted a beer renaissance virtually out of nothing in the 70s–80s. The story of the American trailblazers has, for many, become the official narrative of microbrewing – although a similar movement was seen at the same time in Europe, also in reaction to the cost-cutting and computerised production methods of big brands.

Britain probably saw the first signs of awakening even earlier than the United States since homebrewing was legalised in the UK in 1963. Already a few years later, the first movements defending traditional beer as well as the first new microbreweries got started.


Celis in his original De Kluis brewery in 1972.

In Belgium, Pierre Celis, the man who saved Hoegaarden wheat beer, can be considered a forerunner of the new microbrewing movement. He started brewing in 1965, the same year as Fritz Maytag took the reins of the old Anchor Brewery in San Francisco. The USA allowed homebrewing as late as 1978, after which the first new breweries began to appear at an accelerating pace – as they would in Belgium.

There is no shortage of good literature describing the roots of the now flourishing microbrew cultures of the US and the UK. To my knowledge, however, a fundamental work on the first wave of modern Belgian microbrewers does not yet exist. This article is therefore my attempt to look at what we can ascertain of those times.

Who were the Belgian beer pioneers?

The young generation who became interested in microbrewing in late 1970s and early 1980s in Belgium were not only thirty years younger than Pierre Celis but differed from him also in other respects.

Celis (1925–2011) was a milkman by occupation and had experience of working at the long-defunct Tomsin brewery located in his neighbourhood in Hoegaarden. By contrast, Kris Herteleer, who founded the De Dolle Brouwers brewery in West Flanders, was an art school graduate with no former experience of brewing.

‘My brother had brought a beer kit from England and that was actually our first experience of making beer’, Herteleer says. ‘It led to us homebrewing as a hobby and we eventually moved from malt extracts to real malts and hops and substituting tap water with spring water.’

Although the first attempts didn’t bring the desired results, the enthusiasm of the Herteleer brothers was not so easily cooled. Three years of persistent experimenting followed, and the brothers also turned to what few manuals were available to improve their technique.

According to Kris Herteleer, homebrewing was not very common in Belgium at the time. Finding supplies was not easy. ‘We were students, and when we went to a maltings to buy a 50 kilo bag of malts, the salesperson inquired suspiciously what we would do with it. Brewing beer at home was not forbidden but he perhaps thought we were planning to sell our beer without a licence.’

Setting up your own brewery was considered a crazy idea at the time. Virtually no one apart from Celis had founded a new brewery after the war. The microbrewing boom took flight much slower in Belgium than in the UK. A total of 86 new breweries were established across the Channel in 1980–82, compared to a mere two in Belgium.

A decade later you would not be able to count the new Belgian beer makers with the fingers of your two hands. Even Michael Jackson complained in desperation that it was impossible to keep up with the accelerating trend.

Oerbier, the first commercial product of De Dolle Brouwers, saw daylight in November 1980. The Herteleer brothers gave it that name (meaning ‘ancient, original beer’) because they wanted to bring customers genuine tastes made of genuine ingredients, instead of the bland products of the big breweries. Seven different malts were used, and local character was brought in by Poperinge hops and Rodenbach yeast.



Els and Kris Herteleer at the De Dolle Brouwers brewery.


 The gnome challenges the yeast man

At the same time, in a different part of Belgium, another young duo was practising brewing with a kettle made out of an old laundry drum. Chris Bauweraerts was originally from a town north of Brussels but in the early 80s he was setting up his equipment with brother-in-law and future business partner Pierre Gobron in the latter’s hometown in the Ardennes hills.

The adventurous wannabe brewers experimented without a precise plan of what the end product should be like. In August 1982, the first brew of the future Brasserie d’Achouffe saw daylight. The size of that minuscule batch was 49 litres.

‘To be honest we didn’t have a clue of how beer should be brewed’, Bauweraerts now reminisces. ‘It was all by trial and error, and information was scarcely available. We later got some tips from Pierre Celis, but even he had learned his trade largely through experimentation.’

BELGIA_Achouffe 1983 Historical shot. A brew of 2 HL

1983: La Chouffe are brewing with a 2 hl equipment.

If Kris Herteleer considers his De Dolle Brouwers as the ‘first new brewery’, Chris Bauweraerts of Achouffe claims the same thing of his own brewery. Bauweraerts argues that De Dolle Brouwers merely continued the operations of an older brewery, Costenoble, which had been located in the same building. Should it thus be considered a new brewery? Surely the gentlemen are allowed their amicable discord over this matter.

One of the many things these two pioneering breweries have in common is a fascination for cartoon-like art in their beer labels. The little yellow man of the De Dolle Brouwers labels, bearing some resemblance to the Michelin Man, depicts a stylised yeast cell holding a traditional roerstok in his hand. La Chouffe bottles feature the red-capped gnome carrying bunches of barley and hops on his back.

This is the silent rebellion of the 80s microbrewers against the conventions of the previous generations. ‘I wanted to avoid having ruddy-cheeked monks, imaginary saints or Gothic lettering on our bottles’, admits Kris Herteleer. Similar ideas guided the designing at Achouffe.

I have tried to goad both brewers into telling me what inspired them to make the first La Chouffe or the first Oerbier just the way it was. This is not easy. Talking about beer styles with these sexagenarian Belgians is also well-nigh impossible – it is not a subject they are very interested in!

This is not to say they didn’t have any paragons. The legend that Chris Bauweraerts spins in his book My Chouffe Story about him and Gobron having got the recipe for La Chouffe from an ancient local gnome can surely be disregarded. It is more likely that the ghosts of some memorable real beers were influencing their subconscious when they created the original La Chouffe.

One such beer was apparently Duvel. The Moortgat brewery had a depot in the vicinity of Chris’s home in Brussels in the late 70s, and he went there every now and then to buy some crates. Duvel had not yet begun its global conquest and it was not even known very well in the more remote parts of Belgium. When Chris Bauweraerts took some Duvel with him when visiting his in-laws in the Ardennes, the strange beer took the family a little bit of getting used to, and they first called ‘Duve’.

Another beer that really shook young Chris’s world was something that La Houblonnière, a beer café on Brussels’ Place de Londres, introduced as a new tap beer in those years of the late 1970s. This was the original Pierre Celis creation, Oud Hoegaerds, still much closer to that traditional, tart and nuanced white beer of Hoegaarden than the current AB-InBev interpretation.

Kris Herteleer, on the other hand, remembers liking some Trappist beers in his youth, but goes on to complain that special beers were available almost nowhere in the late 70s, early 80s.

‘A typical drinks menu in a pub contained a Pils, an Export, a Pale Ale, a Scotch and an abbey beer, as well as coffee, water, lemonade, tea and Chocomilk.’ All of these could be produced in a major drinks factory. As an exception, however, Rodenbach beer was also quite often available in pubs.



A gathering of the first new-wave Belgian microbrewers in 1986.


Beer cafés, shops and drinks distributors

‘There was a handful of so-called regional beers made by older small breweries when we started, but they were really only sold within eyesight of the local church tower’, Herteleer says. ‘If a pub was tied to one of these local breweries, it carried their beers. However, such beers would be unknown in other parts.’

Slighly surprisingly, Herteleer mentions the old Thomas Hardy Ale as one of the beers that left an impression on him in those early years. An Antwerp beer shop, Den Boemelaar, had managed to import some to sell to its customers. ‘I still have a couple of those bottles in my cellar.’

For the rest, Kris Herteleer concludes – as does Chris Bauweraerts – that Belgian beer fans were almost completely unaware of foreign microbrews at the time. Therefore such beers also did not have much of an influence on the early Belgian artisanal ales.

But the young generation that had found special beers was also active on other fronts besides founding new breweries. The Antwerp couple, Dirk Van Dyck and Leen Boudewijn, who now run the legendary pub Kulminator, founded their first beer café, Bodega, in 1974.

It was originally supposed to be a wine bar, but the owners realised that the customers were not warming to the idea, so they soon switched to beer. They zig-zagged all over Belgium to source local abbey beers, saisons and lambics, and sometimes also a strong German beer might be available at Bodega.

To my knowledge this is the first of the specialised beer cafés where the idea is to gather an extensive selection of interesting beers from small breweries from across Belgium. (It had predecessors such as Den Gouden Leeuw with an excellent but smaller beer selection.) This type of pub is one of the great innovations of the modern Belgian beer scene.

Several other places were opened in the subsequent years, of course: Le Miroir in Brussels and De Hopduvel in Ghent, to name a couple. Many such beer cafés have since closed or changed concept, but some also still remain, such as Brussels’ Moeder Lambic and Bruges’ ’t Brugs Beertje, both founded in 1983.

Besides the first breweries and beer cafés, beer shops and distributors specialising in local beers emerged. The owners of Bodega/Kulminator remember having relied on the beer shop Den Boemelaar to stock up on specialities from little known breweries in the late 70s. In Brussels, the Beer Mania shop founded by Iranian-born Nasser Eftekhari has operated since 1983 and is still thriving.

The Ghent-based Dranken Geers was one of the first drinks distributors who took upon them to offer the clients microbrewed beers from outside their own region. The Geers family stocked the La Chouffe beers right from the start. They were also one of the earliest distributors of Pierre Celis’ Hoegaarden beers.

An anecdote that catches the spirit of those times: when Dominiek Geers visited the Van Eecke brewery near Poperinge to ask them if he could distribute their Hommelbier in the Ghent area, the brewery owners were highly sceptical about the possibility that anyone outside Poperinge would have much interest at all to drink Hommelbier!

A cellar course to become an objective beer-taster

The network of beer-lovers would not be complete without a dedicated association of beer consumers, and such an organ was created first in the Dutch-speaking part of Belgium in 1985. The association was called De Objectieve Bierproevers (OBP), and its activities are continued today by the consumer federation Zythos.

The word ‘objective’ in the association’s name referred to a philosophy refined by founding member Peter Crombecq whereby the practice of beer-tasting should be ridden of the pretentious language used by wine snobs. The beer tasters should instead concentrate on absolute sensory observations.

‘OBP had a huge significance in bringing together the masses of beer fans who lived all over Belgium’, says Joris Pattyn, one of the early OBP actives and well-known beer writer, rater and judge.

Pattyn himself was more of a wine drinker in his youth. His road to beer fandom started in the family cellar, where two dust-covered champagne bottles piqued his curiosity. His father told him they were not wine but gueuze beer and should not be shaken. The adventurous youth who had never heard of such a beer got the permission to open one of the mysterious bottles.

He was to find out that the beer the bottles contained was in fact kriek rather than gueuze. Nonetheless, this was the start of a voyage of discovery to the strange world of lambic beers. They had long been in decline in Belgium, but the tide was turning. The 1970s generation had started to develop an interest in traditions and genuine, hand-crafted products.

What did lambic beers taste like? The OBP beer guide cites Cantillon Gueuze, for instance, as having a ‘slightly sour and bitter aroma and a very acidic taste’. The density was ‘light’ and the beer ‘did not develop a secondary taste’.

Assessing beers purely based on senses and using a set of pre-defined qualifiers was perhaps a novel approach back in the day, but it bypassed many essential aspects that affect our impression of beers in reality. These include history, local culture, previous experiences, tasting situation and personal preferences.

‘It is possible that the association drove itself into something of a stalemate because of the strict approach’, Pattyn ponders. ‘Nonetheless, many important projects that Zythos now lobbies for have their roots in the OBP days, including the push for better information on beer labels.’

When you discuss today’s beer trends with Joris Pattyn, it soon becomes obvious that thirty years as a beer activist have done nothing to assuage his passion for the subject. For an active beer taster and rater, the past few years have been a feast, as a multitude of new beers from various European countries and other continents have become available in Belgian pubs.

Joris ja Chris 3

Talking about the old days: Joris Pattyn and Chris Bauweraerts at Antwaerps Bierhuyske in October 2016. (Photo: Teemu Vass).

‘If I had to mention one thing that is very different now compared to those early days, the answer would be simple. The Internet has changed everything!’, Pattyn says. ‘It is not only a platform for rating and discussion but also a tool that allows you to discover almost in real-time which new beers are available in your neighbourhood or somewhere furter afield.’

In the 1980s you would have had to wait for the quarterly membership bulletin!

Text: Teemu Vass

This article was first published in Finnish in Olutposti 2017:2. All photographs are published courtesy of Chris Bauweraerts unless otherwise indicated.  

Sources: (a) Interviews with Chris Bauweraerts, Joris Pattyn and Kris Herteleer, (b) Brew Britannia by Jessica Boak and Ray Bailey, (c) My Chouffe Story by Chris Bauweraerts, (d) ”Moving up the Geers” by Breandán Kearney on, (e) ”Before Kulminator, There Was Bodega” by Chuck Cook on, (f) Les goûts de la bière [Biersmaken], 1985, by Peter Crombecq.


Keskiajan hiivalla tehdään olutsodan aiheuttanutta Świdnican olutta

Kellareista löydetyn hiivan uskotaan olevan lager-hiivaa, jonka oli luultu tulleen Puolan alueelle vasta satoja vuosia myöhemmin.  

Perjantaina vietetyn kansainvälisen olutpäivän kunniaksi puolalaislehti Gazeta Wyborcza uutisoi, että maan eteläosassa Sleesiassa sijaitseva Świdnican kaupunki on lähtenyt kaivelemaan keskiaikaisen olutmaineensa juuria. Kaupungissa on meneillään hanke, jossa 1400-1500-luvuilla ympäri Eurooppaa juotu świdnicalaisolut (saks. Schweidnitzer Bier) pyritään rekonstruoimaan aidolla hiivalla.

Tämä Świdnica/Schweidnitz ei nyt äkkiä ainakaan minulla soittanut mitään kelloja. Yksi Euroopan tärkeimmistä keskiaikaisista panimokaupungeista? Tarkistin, viitataanko asiaan Richard Ungerin Beer in the Middle Ages and Renaissance -teoksessa, jonka olen aikoinaan lukenut (ja nyt ilmeisesti unohtanut lukemani). Siellähän Schweidnitz komeilee ainakin taulukossa, jossa merkittävien panimokaupunkien vuotuisia tuotantolukuja listataan. Keskimääräinen lukema on ollut 5 miljoonan litran luokkaa ajalla 1450–1550, muutaman miljoonan vähemmän kuin Lyypekissä tai Bruggessä mutta enemmän kuin esimerkiksi Leuvenissä. Euroopan tuotannoltaan suurimpia panimokaupunkeja ovat silti Ungerin mukaan olleet tuohon aikaan sellaiset kuin Hampuri, Gouda ja Gdańsk, joissa lukemat ovat vielä monin verroin korkeampia.


Swidnica. Kuva: Macdriver Bartek Wawrasko, CC BY-SA 3.0.

Otsikossa mainittu olutsota onkin kenties se asiayhteys, jossa Świdnica olutkaupunkina nykyään useimmiten tulee esiin. Kyse on 1300-luvulla puhjenneesta kirkon ja kaupunginisien välisestä kiistasta, jonka polttopisteenä oli läheinen Breslaun kaupunki (nykyisin puolalainen Wrocław). Oikeaksi sodaksi tämä riita ei sentään yltynyt, vaikka olut olikin vakava asia Sleesiassa, joka tuohon aikaan kuului oluelle tunnetusti persojen böömiläisten valtakuntaan. Näin kertovat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen Kuohuvaa historiaa -kirjassaan:

Luostareilla oli … erioikeus oluenpanoon ja anniskeluun, mutta muuten panimolupien ja kaupan monopoli oli Breslaun kaupunginraadilla… Breslaun piispan alaisuudessa toimiva [tuomio]kapituli rinnasti itse itsensä luostariin, mutta maallinen hallinto ei olisi suonut piispalle pano-oikeutta. Kun raati takavarikoi kauppamonopoliinsa vedoten tynnyrillisen Schweidnitzin (puol. Świdnica) maineikasta olutta, jota Liegnitzin (Legnican) herttua lähetti tuomiokapituliin joululahjaksi, läikkyi kirkonmiesten kuppi lopullisesti yli. Kaupungin porvareita uhkailtiin jopa kirkonkirouksella, ellei olutlastia palautettaisi. Kapituli kielsi jumalanpalvelusten pidon Breslaussa siihen saakka, että piispanhallinto saisi lahjaoluensa … Kirkkojen ovet pysyivät runsaan vuoden ajan lukossa.

Tarvittiin paavin ja Böömin kuninkaan väliintulo, että raatiherrojen ja tuomiokapitulin tora saatiin laantumaan. Schweidnitzin oluen arvostuksesta Breslaussa kertoo joka tapauksessa sekin, että jälkimmäisen kaupungin Schweidnitzer Keller -niminen laitos toimi paitsi olut- ja viinimonopolin konttorina myös käytännössä kaupungin rahakamarina. (Näin kertovat Norman Davies ja Roger Moorhouse kirjassaan Microcosm: Portrait of a Central European City.) Yhä edelleen nykyisestä Wrocławista löytyy samalla nimellä toimiva ravintola, puolaksi Piwnica Świdnicka, joka väittää historiansa ulottuvan vuoteen 1273.

Kaksi kaupunkia kilpailivat muutenkin keskiaikana koolla, rikkaudella ja vaikutusvallalla, vaikka nykyinen Świdnica onkin jäänyt noin 60 000 asukkaallaan yli kymmenen kertaa suuremman Wrocławin varjoon. Świdnican oluenpanijat olivat kuitenkin 1300-luvulta alkaen mahtimiehiä ja heillä oli tärkeä osansa kaupungin vaurauden aikaansaamisessa. Heidän oluensa nautti arvostusta paitsi Krakovassa ja Torúnissa, myös aina Prahassa, Pisassa ja Heidelbergissa saakka.

Oluen laadun salaisuutta ei enää tunneta, mutta lehtijutussa haastatellut paikalliset historioitsijat ovat arvelleet sen liittyneen Świdnican syvistä kaivoista saatuun veteen. Askeleen lähemmäksi oluen arvoitusta on tosiaan nyt kuitenkin päästy, kun keskiajalta periytyvissä kellareissa on käyty haeskelemassa siellä säilyneitä hiivasoluja. Hiivat ovat sen sorttisia eliöitä, jotka kykenevät talvehtimaan käyttämättöminä satojakin vuosia, jonka jälkeen kanta voidaan herättää henkiin.

Krakovassa tämän tyyppisestä kokeilusta on syntynyt ”keskiaikaisella” hiivalla pantua kotiolutta, ja oluenpanokokeilu on tähtäimessä siis myös Świdnicassa. Molemmissa kaupungeissa oluet pantiin muinoin kylmissä kellareissa, ja niinpä asiantuntijat nyt selvittelevätkin, voiko kyseinen hiivakanta ollakin viileässä viihtyvää pohjahiivaa. Tähän asti pohjahiiva- eli lager-tekniikan on oletettu tulleen Etelä-Saksasta vasta teollistumisen aikakaudella, eli on ajateltu, että kaikki nykyisessä Puolassa tehty olut ennen sitä oli pintahiivaolutta.

Asialla hiivahankkeessa on mikrobiologeja ja historioitsijoita paikallisista yliopistoista, joten mitä tuloksia sitten saadaankin, kyse ei ole vain hippien ja hörhöjen unelmista. Siihen kysymykseen, miltä Świdnican olut keskiajalla maistui, tarvitaan tietysti paljon muutakin tietoa kuin toimivalla hiivalla mahdollisesti pantava olut. Tällainen tutkimus voi kuitenkin tuoda lisävaloa itse oluen ohella esimerkiksi keskiajan Euroopassa käydyn olutkaupan reitteihin ja hiivakantojen siirtymiseen paikasta toiseen.

Olutta tv:ssä: Olly Smith Ale Trails

En ole kirjoitellut olutaiheisista televisio-ohjelmista sen jälkeen, kun kesällä haukuin ruotsalaisen Den stora ölresanin. Ei sellaisia ole tällä välin tullut vastaankaan. Jokin aika sitten osuin kuitenkin tv:n ääreen, kun Travel Channel esitti viikonloppumaratonina Olly Smithin viisiosaisen olutmatkan Amerikkaan.


Olly Smith kokeilee erikoisia amerikkalaisia oluita, joissa marjat ja kukat maistuvat. (Kuva:

Smith on brittiläinen viinitoimittaja eikä ole siten ehkä kaikkein omimmalla reviirillään seikkaillessaan Yhdysvaltain craft beer -universumissa. Hyvä juttu on, ettei hän väitäkään olevansa vaan kuuntelee kiltisti, mitä panimomestareilla ynnä muilla hörhöillä on sanottavaa ja kehuu sen jälkeen maistamiaan oluita.

Kultakuumeen jälkeen

Sarja käynnistyy erikoisissa tunnelmissa Nevadan enemmän tai vähemmän kuolleissa kaivoskaupungeissa. Hopearyntäyksen tiimellyksessä syntyneen Tonopah’n asukasluku on nykyisin vajaa 2 500 ja läheisen aavekaupungin Goldfieldin pahaiset parisataa. Goldfield oli 1900-luvun alkuvuosina yli 20 000 asukkaan kasvukeskus, kun Las Vegasin väkiluku oli vasta rikkonut ensimmäisen sadan asukkaan rajapyykin.

Tonopah Brewing Companyssa juontaja Olly pääsee suoraan todellisen olutkummajaisen kimppuun, kun paikallinen panimomestari tarjosi hänelle tekemäänsä sahtia. Kuvassa vilahtaa ihan tunnistettava kuurna. Kun Ratebeeristä lunttaan, panimon sahdilla on prosentteja lähes 13 kappaletta, eli vahvemman puoleinen yksilö on kyseessä. Ohjelmassa ei selitetty, miksi nevadalaiset olivat erikoiseen oluttyyliin tarttuneet, enkä löytänyt mitään erityistä syytä myöskään heidän nettisivuiltaan.

Kun Tonopah aikoinaan perustettiin, kaupungin ensimmäinen yritys oli panimo, joka kostutti baarissaan malminetsijöiden aavikolla kuivuneet kurkut. Olly ihmettelee historic districtin saluunoita ja yrittää päästä 1800-luvun lopun kaivosmiesten olutmaun jäljille maistelemalla Anchorin California Lageria, joka on tietysti nykyaikana haettava San Franciscosta asti.

Mereltä toiselle

Andersonissa Etelä-Carolinassa Olly Smith pääsee mukaan Carolina Brew HaHa -festivaaleille, jossa hänelle tarjoillaan sitruunaruoho-saisonia sekä paikallista trappistityylistä olutta. It’s completely authentic and real, jälkimmäisen oluen valmistaja vakuuttaa Ollylle. Autenttisuuden merkitystä voi tietysti tässäkin miettiä, mutta Ale Trails ei ole sen tyyppinen ohjelma. Lemongrass saisonista vastaavia väitteitä ei esitetä.

Omalla tavallaan autenttista on sen sijaan Andersonissa toimiva erikoinen käsityöpanimo Carolina Bauernhaus. Siellä hiivavelho David Thornton erittelee laboratoriossaan oluen käyttämiseen sopivia pieneliöitä erilaisista luonnollisista lähteistä.

Sarjan kiinnostavinta antia on oikeastaan jakso, jossa Thornton selittää, millaisia hiivakantoja löytyy puusta pudonneiden ja kolhiintuneiden viikunoiden pinnalta. Niistä on poimittava vahvimmat. Reilusta sadasta hiivasta vain seitsemän soveltuu oluen valmistukseen. Tässä panimossa Olly ihastuu mulperipuun marjoilla maustettuun hapanolueen.

Myöhemmissä jaksoissa poiketaan vielä kolmessa muussakin osavaltiossa. Aluksi Olly Smith Ale Trails saattaa tuntua aivottomalta äijäohjelmalta, jossa kaikki maistetut oluet ovat awesome, amazing, incredible ja wowww. Kohteet on kuitenkin valittu 50 osavaltion ja 5 000 panimon joukosta ihan taitavasti, joten ainakin itselleni sarjasta jäi positiivinen maku.

Itärannikolla Charlestonissa juodaan aidoista ostereista valmistettua oyster stoutia, seuraavassa jaksossa ollaan Oregonissa, jossa Tyynenmeren rannalla sijaitseva panimoravintola on erikoistunut olut- ja ruokaparituksiin. Myös Oregonin humalanviljelyalueilla vieraillaan: siellä tuoreen sadon kävyt päätyvät kattiloihin vuorokauden kuluessa.

Georgiassa Olly tapaa tuhansia pulloja varastoineen olutkellaristin ja muinaiseen saviruukkukypsytykseen erikoistuneen friikin. Jälkimmäisen kanssa vertaillaan saviruukussa muhinutta Berliner Weissea terästankeissa valmistuneeseen vastaavaan olueen. Illinoisissa ihmetellään Flossmoor Stationin panimoravintolaa, joka on onnistunut tekemään poikkeuksellisen arvostetun barley winen – siitä maksetaan Ollyn mukaan internetin kauppapaikoilla 600–650 dollaria pullolta.

Sarjan tarkoituksena tuntuu olevan amerikkalaisen pienpanimokulttuurin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden esitteleminen, ja siinä onnistutaankin. Näkökulman valintana tämä on luultavasti parempi kuin esimerkiksi ”Amerikan parhaan oluen” metsästys, jossa todennäköisesti päädyttäisiin puhumaan niistä muutamasta panimosta, joista kaikki muutenkin puhuvat. Positiivinen tutkimusmatkailun henki toimii myös katsojan kannalta paremmin kuin kaiken tuomitseva nihilismi, josta alussa mainitsemaani ruotsalaissarjaa taannoin moitin.

Travel Channelin verkkosivujen mukaan sarja uusittaisiin jälleen 29. huhtikuuta. En mene ohjelmatiedoista takuuseen, mutta katsokaa ihmeessä jos kanavapakettiin kuuluu.

Panimoiden selviytymisstrategioita vaikeina aikoina

Juokse tai kuole. Tee pilsiä. Oliko panimoilla muita tapoja pärjätä 50 vuotta sitten Belgian panimomarkkinoilla? Tämä on seitsemäs osa Olutkoiran kirjoitussarjassa Belgialaisen oluen vuosisata.

1960- ja 1970-luvuilla uutisia panimoiden ostoista tuli lähes päivittäiseen tahtiin, muistelee panimomestari Luc Van Honsebrouck elämäkertakirjassaan. Toisten lähteiden mukaan panimoita kaatui noin yksi kuukaudessa, mutta oli tahti mikä tahansa, Belgian panimoalan murros oli joka tapauksessa edennyt kriittiseen vaiheeseen.

Ajan henkeä saattoi tulkita esimerkiksi niin kuin sitä tulkitsi tuohon aikaan yksi sodanjälkeisten vuosien menestyneimpiä panimomestareita, Brouwerij Krügerin Jean Devos:

Kuuntelepa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä Belgiassa on jäljellä enää viisi panimoa. Artois, Piedbœuf, Ginder-Ale, Maes ja Krüger.

Van Honsebrouck, jolle tämä Krügerin panimomestarin ylpeä ennustus oli osoitettu, pääsi tietenkin lähes puoli vuosisataa myöhemmin naureskelemaan makeasti menneille. Elämäkertansa ilmestyessä 2000-luvun alkupuolella Luc Van Honsebrouck oli onnistunut nostamaan panimonsa Belgian kymmenen suurimman joukkoon, kun taas Krüger oli myyty isommille kilpailijoille kymmeniä vuosia aiemmin.  

Mitä Krüger sitten teki väärin ja Van Honsebrouck oikein?

Ehkä ensin voidaan katsoa sitä, mitä Krüger omana aikanaan teki oikein. Panimo oli ensinnäkin haistanut, että belgialaisten oluenjuojien valtavirtaa 1950-luvulla kiinnosti yhä enemmän pils. Niinpä Krüger oli palkannut tšekkoslovakialaisen panimoinsinöörin Stryniskon huolehtimaan siitä, että pilsnerit tehtiin taiteen sääntöjen mukaisesti.

Krügerin pilsneriä arvostettiin ja kysyntää sille riitti. Lisäksi panimo suhtautui saalistajan elkein kotiseutunsa – Itä- ja Länsi-Flanderin provinssien – pienempiin panimoihin. Se osti jokaisen, joka oli kiinnostunut myymään: Saverys, Loontjes, Van de Voorde, Engels, ja lista jatkuu.

Aggressiivista ostopolitiikkaa pidettiin tuon ajan belgialaisilla panimomarkkinoilla menestyksen merkkinä. Niitä, joita Krüger ei onnistunut hankkimaan omistukseensa, se pelotteli minkä ehti. Tässä tarkoituksessa Krüger-pomo Jean Devos juuri lausui yllä lainatun ennustuksensa nuorelle Luc Van Honsebrouckille.

Krügerin menestys vaikuttikin taatulta. Sillä oli hyvälaatuista pils-olutta, ja se oli saanut yritysostojen kautta haltuunsa paitsi kilpailevia tuotantolaitoksia, myös niiden arvokkaita sopimusbaareja. Mitäpä oluella tuohon aikaan teki ellei sitä saanut baarien hanoihin.

Van Honsebrouck kuului kuitenkin niihin harvoihin, joita sen kummemmin Krügerin kuin muidenkaan isompien kilpailijoiden seireeninkutsut eivät lopulta onnistuneet houkuttelemaan panimon myyntiin.

Panimot, joiden usko pintahiivaolueen ei horju

Niin oudolta kuin se nykyään tuntuu, 1930- ja 1960-lukujen välisenä aikana Belgiassa oli pilvin pimein vaikutusvaltaista panimoväkeä, jotka uskoivat, että tulevaisuus on kokonaan saksalaistyylisten lager-oluiden. Kun kerran pilsin suosio kasvoi ja kasvoi, mitä syytä oli olettaa, etteikö se kasvaisi maailmanloppuun saakka.

Tämä siis oli iso kuva. Mutta ison kuvan laidoilla on aina joitakin voimakastahtoisia paikallisia suuruuksia, joilla on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Van Honsebrouckilla oli tällaisia ajatuksia. Hän oli esimerkiksi päättänyt lopettaa kokonaan pohjahiivaoluiden valmistuksen omassa panimossaan vuonna 1955, vaikka pils-kuume oli vielä silloin Belgiassa täydessä käynnissä.

Se, mitä hän ison Krügerin kanssa tuolloin teki, ei ollut kauppakirja vaan jakelusopimus. Krüger ottaisi Van Honsebrouckin oud bruin -oluen, Bacchusin, omaan jakelukoneistoonsa. Van Honsebrouck puolestaan saisi omiin baareihinsa oikeudet myydä Krügerin suosittua pilsiä. Asiakkaat saisivat näin haluamaansa pilsneriä, mutta Van Honsebrouckin ei tarvitsisi huolehtia sen panemisesta.bacchus_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-att

Luc Van Honsebrouck näki – kuten jotkut panimomestarit jo 1950-luvulla näkivät (jos kohta eivät ne jotka olivat antautuneet mukaan ankaraan pils-kilpailuun) – että tulevaisuudessakin olisi oluenjuojia, jotka haluaisivat maukkaita, käsityönä tehtyjä pintahiivaoluita.

Bierdelicatessen, kuten Van Honsebrouck niitä kutsui.

Hän ei kuitenkaan ollut nostalgikko. Ei ollut kyse perinteiden säilyttämisestä sinänsä, vaan terävästä bisnesvaistosta.

Yksi osoitus tuosta vainusta oli se, mihin Van Honsebrouck seuraavaksi 1960-luvulla ryhtyi: panemaan lambicia. Huomautettakoon siis, että hänen panimonsa sijaitsee Länsi-Flanderissa, noin 100 km päässä Brysselistä ja Sennen laaksosta, jota pidettiin jo mikrobiologisista syinä ainoana oikeana lambicin kotiseutuna.

Väärää gueuzeä

Van Honsebrouck oli huomannut, että brysseliläisen Belle-Vuen moderni makeutettu ja pikkupulloissa jaeltava gueuze myi kuin häkä myös hänen valtapiirinsä lähistöllä Pohjanmeren rannikolla. Gueuze ei ollutkaan muinaisjäänne, jota joivat vain eläkepäiviään lähestyvät ensimmäisen maailmansodan veteraanit. Belle-Vuen dynaaminen Constant Vanden Stock oli suorittanut hapanoluelle nuorennusleikkauksen.

Miten sitten siirtää Brysselin alueen mikroilmasto Belgian länsiosaan? Van Honsebrouck osti brysseliläiseltä lambic-panimolta Van Haelenilta vuonna 1957 ison määrän vierrettä. Hän sekoitti sitä omaan tuoreeseen olueensa ja yritti saada seoksen käymään tynnyrien mukana tulleilla villihiivoilla.

Aluksi työ ei tuottanut hedelmää. Lopulta yritteliäs panimomestari tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hänen panimolleen oli kuin olikin kehittynyt brysseliläistä muistuttava villihiivakanta. Gueuze Saint-Louis oli syntynyt.

Uuden tuotteen ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, etenkin kun Brysselin alueen lambic-panimot olivat onnistuneet saamaan terveysministeriön kieltämään villihiivaoluen valmistamisen pääkaupungin ja Sennen laakson ulkopuolella.

Yllättäen Gueuze St-Louis löysi kuitenkin markkinansa aivan toiselta puolelta Belgiaa, ranskankielisestä Valloniasta, jossa baarinpitäjät olivat kiinnostuneet ostamaan gueuzeä hanatuotteena. Belle-Vue ja muut brysseliläiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että gueuze oli pullo-olut eikä sitä ollut mahdollista tuoda hanoihin.

Van Honsebrouck, joka oli ärsyttänyt brysseliläisiä kollegojaan jo muutenkin kymmenen vuoden ajan valmistamalla epäortodoksista Länsi-Flanderin gueuzeä, totesi, ettei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän myi gueuzeään hanatuotteena kaikille sitä himoitseville baareille, ensin tietysti Belgiassa mutta vuoden 1990 jälkeen myös Ranskassa, jossa Heineken tarjosi panimolle Gueuze St-Louis’n jakelusopimusta.

Ota kiinni mistä saat

Panimoala on bisnestä, ja yksittäisen panimon menestystä saattoi siivittää sekin, mitä tehtiin omien oluiden ohella. Useammallakin 1900-luvun myllerryksistä selvinneellä pitkäikäisellä belgialaispanimolla on ollut esimerkiksi onni päästä pullottamaan tai jakelemaan muiden yhtiöiden suosittuja tuotteita.

Bush-oluen tekijä Dubuisson hankki jo 1920-luvulla itselleen oikeudet jaella Stella Artois’ta omalla kotiseudullaan. Samoin Duvelistaan tuttu Moortgatin panimo toimi sotien jälkeen Belgiassa suursuosion saavuttaneen tanskalaisen Tuborgin jälleenmyyjänä. Palm pullotti puolestaan Carlsbergin lageria.

Joillakin panimoilla taas oma tuote oli niin poikkeuksellisen hyvä tai paikallisesti suosittu, ettei asemasta kilpailluilla markkinoilla tarvinnut kovin paljon huolehtia.

Laadukkaalla maineellaan ratsastivat erityisesti trappistipanimot, joiden tuotteiden kysyntä vain kasvoi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Antwerpenin De Koninckia taas voisi ajatella ehkä esimerkkinä paikallisesta panimosta, jota riittävän iso, janoinen ja uskollinen asiakaskunta jaksoi pitää pinnalla vuodesta toiseen.

Tästä hahmottuukin neljä–viisi mahdollista strategiaa, jolla pitkän linjan belgialaiset panimot ovat välttyneet näivettymiseltä tai isompien, ahneiden kilpailijoiden valtausyrityksiltä. Ensimmäinen on ns. Van Honsebrouck -strategia, jossa kehitetään poikkeuksellisen herkkä trendinenä ja kuunnellaan kuluttajien toiveita.

Toinen on hankkia rahaa oman tuotepaletin tunnetuksi tekemiseen levittämällä samalla tunnetumpia, kenties globaalejakin olutsuosikkeja paikallisille markkinoille. Kolmas on Krügerin tai Artois’n strategia: yritä kasvattaa itsesi kotimaisen ravintoketjun huipulle. Osta armotta jokainen pienempi kilpailija, joka erehtyy hetkeksikään epäröimään omaa tulevaisuuttaan.

Neljäntenä on yksinkertaisesti oman tuotteen ylittämätön laatu tai paikallisen kuluttajakunnan rakkaus sitä kohtaan.

Viidenneksi voisi vielä laskea museologisen orientaation, jota edustaa ehkä Belgian konkarien joukossa yksin Cantillon. Siinä kuluttajien rakkaus paikallista olutta kohtaan yhdistyy matkailualaakin palvelevaan esille panemisen taitoon, jossa autenttista tuotetta tulevat ihailemaan kauempaakin sellaiset kulttuurifriikit, jotka eivät välttämättä kuitenkaan joisi kyseistä olutta kotonaan. Ja sana lähtee kiertämään.

Van Honsebrouckin myöhemmät vaiheet

Se, jolle trendien haisteluun soveltuva nenä on annettu, sitä käyttäköön. Luc Van Honsebrouckin edesottamukset suosiota saaneiden olutinnovaatioiden omaksujana eivät suinkaan jääneet 60-luvun gueuze-buumiin.mde

1970-80-lukujen vaihteessa hän oli nimittäin huomannut, että Duvelin kaltaiset hyvät, vaaleat ja vahvat oluet olivat voittaneet kuluttajien sydämet puolelleen. Niin syntyi Van Honsebrouckin 9-prosenttinen uutuus, Brigand. Maantierosvon nimen saanut olut viittasi 1700-luvun lopun tapahtumiin, jolloin panimon kotikylässä kapinoitiin ranskalaista vallankumoushallintoa vastaan.

1980-luvun lopussa Van Honsebrouck ehti myös lanseerata nykyisin ehkä tunnetuimman oluensa, vahvan Kasteelbierin. Luc Van Honsebrouckin annettua 79-vuotiaana yhtiönsä ohjakset seuraavalle sukupolvelle panimo on jatkanut hänen valitsemallaan tiellä. Yhä 2010-luvulla on tartuttu aktiivisesti globaaleihin trendeihin ja jatkettu Kasteel-tuotesarjaa esimerkiksi terävämmin humaloidulla Kasteel Hoppyllä ja kahviolutmuotiin sovitetulla Kasteel Barista Chocolate Quadilla.

Nyt 86-vuotias vanhaisäntä katselee luultavasti ylpeänä jälkipolvien työtä. Hän on nähnyt Belgian panimoalan nousut ja laskut sotienjälkeisestä jälleenrakentamisesta alkaen. Jos kaikkein kriittisimmät olutfriikit eivät aina katsokaan hyvällä Van Honsebrouckin estotonta trendien kopiointia, realistinen bisnesstrategia on ainakin pysynyt vuosikymmeniä samana.

Menneet vuosikymmenet ovat pakottaneet panimon sorvaamaan valikoimaansa aina jokaisen uuden oikun mukaan. Nyt se kenties voisi vihdoin luottaa siihen, että markkina-asema on kohtalaisen turvattu, ja keskittyä parhaiden tuotteidensa jalostamiseen maailmanluokan belgialaisiksi klassikoiksi.

Bière de garde – oluttyyli jota ei ollut olemassakaan

1970-luvulla alkoi ranskalaisen bière de garden uusi nousu osana eurooppalaisen pienpanimorenessanssin ensimmäistä aaltoa.

En ole aivan varma onko mitään bière de gardea olemassakaan.” Nämä panimomestari Daniel Thiriez’n sanat ovat kaikuneet päässäni aina, kun tästä ranskalaisesta oluttyylistä tulee puhe.

Juttelin Thiriez’n kanssa kesällä 2011, jolloin uusi craft beer -aalto oli vasta alkamassa vyöryä Ranskaan. Thiriez’n panimo on kuitenkin lähellä Belgian rajaa Nordin departementissa, joka on paitsi ollut itsekin historiallisesti aktiivista olutaluetta, myös saanut jo vuosikymmenten ajan seurata muuta maailmaa lähempää belgialaisen artesaanioluen kansainvälisen suosion kasvua.

Epäillessään bière de garden olemassaoloa Daniel Thiriez ei suinkaan tarkoittanut, etteikö pitempää varastointia varten tehtyä olutta olisi kutsuttu sillä nimellä entisajan ranskalaisissa maatilapanimoissa.


Lakkautettujen bière de garde -panimojen koreja.


Näin oli Pohjois-Ranskassa, ja luultavasti ainakin paikoin myös Belgian puolella, vaikka siellä vastaava olut tunnetaan nykyään lähinnä saisonin nimellä.

Tämä on siis sitä olutta, joka piti tehdä kuukausia etukäteen varastoon, jotta sitä voitin tarjota janoisille peltotyöläisile sadonkorjuun aikaan. Kesällä uuden oluen valmistaminen oli lämmön aiheuttaman pilaantumisriskin vuoksi yleensä mahdotonta.

Thiriez tarkoitti sen sijaan – tai näin ainakin tulkitsin – että se, mitä nykyisin kutsumme bière de gardeksi on käytännössä aivan eri asia kuin muinoin maatöissä juotu olut.

Jenlain oli ensimmäinen moderni bière de garde

Sekä saisonin että bière de garden yhteydessä tulee aina esiin se historiallinen näkökulma, että toimiakseen peltotyöläisten virkistäjänä oluen on täytynyt olla melko mietoa. Tiedetään, että kaikki olut niin Pohjois-Ranskassa kuin Belgiassakin oli vielä sata vuotta sitten muutenkin hyvin vähäalkoholista nykyiseen verrattuna.

Tästä seuraa se yleinen argumentti, että nykyaikanakin autenttisuuteen pyrkivän saisonin tai bière de garden “pitää olla” hyvin mietoa.

Kyllä: jos tavoitellaan esimerkiksi 1800-luvun maalaisoluiden luonnetta, näin on. Sen sijaan ainakin saisonista tiedetään (ks. Markowski 2004), että kun sitä ei enää tarvittu maatiloilla, siitä alkoi kehittyä vahvempi nautiskeluolut. Tämä tapahtui maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Belgialaiset erikoisoluet ovat vahvoja. Ne ovat olleet sitä suurin piirtein vuoden 1919 lakiuudistuksesta alkaen. Myös sellaiset, joiden taustalla on mieto historiallinen oluttyyli, kuten Hoegaardenin witbier, ovat sittemmin usein vahventuneet. Luostarioluetkin ovat nyt voimakkaampia kuin sata vuotta sitten, vaikka ne jo aikoinaan olivat suhteessa muihin oluihin varsin vahvoja.

Jenlain, bière de garde -olut, jota Duyckin panimo tekee Pohjois-Ranskassa, vastaa luonteeltaan belgialaisia maalaisoluista kehittyneitä erikoisoluita.

Verrokki voisi olla vaikkapa Dupont-panimon La Moinette. Daniel Thiriez saattaa olla eri mieltä, mutta ainakin minusta Jenlain on autenttinen moderni bière de garde. Oluttyyli on ehkä katkonut siteitään vanhaan maalais-bière de gardeen, mutta se on löytänyt itsensä uudelleen läheltä belgialaisia vahvoja artesaanioluita.

Jenlain sai nimensä vuonna 1968 kotikylänsä mukaan (ks. Thierry 2010), mutta Duyckin panimon mukaan tämä olut – tai tarkemmin sen alkuperäinen ambrée-versio – perustuu 1920-luvun reseptiin. Korkeampi alkoholipitoisuus sekä jälkikäyminen samppanjapulloissa ovat puolestaan 1950-luvulla vakiintuneita käytäntöjä.

Olut on siis tavallaan suoraa jatkumoa entisajan bière de gardeille. En osaa sanoa yhtään, paljonko resepti on matkan varrella muuttunut, mutta sen panimo itsekin toteaa, että 1970-luvulta alkaen se oli nappituote ranskalaisille olutkaupoille, joissa oli huomattu asiakkaiden kasvava kiinnostus Duvelia, Chimaytä ja muita laadukkaita belgialaisia klassikkoja kohtaan.

Jenlainista tuli 70-luvulla myös Lillen opiskelijaporukoiden suosima kulttiolut. Myös Daniel Thiriez kertoo innostuneensa vahvemmista erikoisoluista juuri opiskeluaikoinaan. Vahvuutta Jenlainissa on nykyään 8,5 %. Toinen pitkän historian omaava ja uuteen tyyliin varhain siirtynyt merkki on La Bavaisienne.


Thiriez’n valikoimaa.


Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet muutenkin suopeita tätä uudempaa, Jenlainin ja Bavaisiennen esikuvaan perustuvaa bière de garde -tyyliä kohtaan. Kysyntää riittää kotimaassa, johon ainakin Daniel Thiriez sanoi viisi vuotta sitten myyvänsä jopa 90 prosenttia oluestaan. Vientioluellekin olisi halukkaita ottajia eri maissa.

Craft beer -aikakaudelle ominaista on kuitenkin joskus aika hiuksiahalkova tarve päästä oluttyylien juurille.

Niinpä on ennustettavissa, että jos globaalilla craft-yhteisöllä riittää kiinnostusta Ranskan olutperinteitä kohtaan, bière de garden suhteen käydään samaa jaakobinpainia kuin saisoninkin. Toisin sanoen: tehdäkö Saison Dupontin tyyppistä hienostuneempaa erikoisolutta vai pyrkiäkö takaisin rehevän, happaman ja miedon maalaisoluen alkulähteille?

Bière de garde ennen

Tosiaan varsin happamasta, tummastakin, ja tynnyrikypsytetystä oluesta puhutaan, mikäli bière de garden valmistuksessa halutaan palata menneiden vuosisatojen käytäntöihin. Jos nykyään saatavana olevista oluista tahtoo hakea vertailukohtaa, esimerkiksi flaamilainen oud bruin noudattaa aidoimmillaan samantapaisia speksejä.

Pitkä aika tynnyrissä toi olueen viinimäisiä vivahteita, ja se on luultavasti päässyt myös osalliseksi jonkinlaisesta maitohappokäymisestä. Lopputulos on voinut olla lambicmaisen kuiva ja joka tapauksessa siis nykyisiä variantteja miedompi. Toisinaan sitä sekoitettiin tuoreeseen, makeampaan olueen. Kovin paljon vanhoista bière de gardeista ei kuitenkaan lopulta tiedetä.

Nykyistä tulkintaa bière de gardesta – siis Jenlainin ja Bavaisiennen perillisiä – on puolestaan saattanut muokata belgialaisten serkkujen lisäksi myös saksalainen lager. Se syrjäytti myös Ranskan olutalueilla vanhat pintahiivaoluet viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolla. Lagerin vaaleus, kirkkaus ja joskus jopa pohjahiiva ovat siirtyneet ainakin joihinkin bière de garde -versioihin.

Parhaat nyky-bière de gardet onnistuvat yhdistämään maalaisoluen juurevat lähtökohdat tyylikkäisiin, yrttisen tai anismaisen humalan sävyttämiin luksusoluihin. Ne ovat Dupontin tai hyvien vaaleampien luostarioluiden veroisia. Markowskin kirjassa tyypilliseksi bière de garden piirteeksi mainittu korkin maku on saattanut olla viallisiin pulloihin perustuva väärinkäsitys.

Vaikka nykyinen bière de garde ei ole välttämättä oluttyylinä kaikkein selvärajaisimpia, olisin taipuvainen sanomaan, että se kuitenkin “on olemassa”. Se oli olemassa myös vanhojen maatilapanimoiden aikaan, samoin kuin – juuri ja juuri – näiden inkarnaatioidensa välissäkin.

Lähteet: Markowski P., Farmhouse ales. 2004. Thierry, D. Sur la route des bières de Nord-Pas-de-Calais. 2010. Thiriez, D. Haastattelu. 2011.

Epäselvyys Weihenstephanin alkuperästä ja muita luostaritarinoita

Yksi mukava mutta erheellinen ajatus oluesta on, että luostaripanimoiden pulleat munkit ovat keitelleet ohraliemiään rauhassa ympäröivän maailman melskeiltä keskiajalta saakka. Käyn tässä postauksessa pikakelauksella Baijerin luostarien tarinaa, johon mahtuu oikeastaan aika saman tapaisia mullistuksia kuin panimohistoriaan yleensä.

Tässä näkyy, että tunnen Belgian historiaa paremmin kuin suuren Saksanmaan. En nimittäin ollut älynnyt, että myös esimerkiksi Baijerissa luostareille kävi köpelösti 1700–1800-lukujen vaihteessa.

weihenstephan_unclear_bernt-rostad_flickr_cc-by-2-0-attAjanjakso oli muutenkin myrskyisä, ja myrskyä nostattamassa oli Ranska vallankumouksineen ja Napoleoneineen. Naapurimaa Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli todellisuudessa – varsinkin nykyisen Saksan osalta – noin kolmensadan käytännössä itsenäisen, paikallisen aateliston hallitseman minivaltion tilkkutäkki.

Monissa näistä pikkuprinssien läänityksistä vallanpitäjät olivat itse asiassa kirkollisia tahoja, piispoja tai arkkipiispoja. Maallinen Ranska sai painostuksellaan aikaan sen, että piisparuhtinaiden mutta myös vauraiden luostarien maa-alueiden ja omaisuuden siirtäminen papistolta sekulaareille hallitsijoille alkoi. Muutenkin postimerkin kokoisten valtioiden herruus valui vähitellen isommille kruunupäille.

Baijerin 300 luostaripanimoa saivat käytännössä kaikki ennen pitkää itselleen uudet omistajat. Vuonna 1801 Baijerin valtio otti haltuunsa kerjäläisveljeskuntien omaisuuden. Sekularisaatio eteni ennen pitkää myös muihin luostarijärjestöihin. Aluksi luostareiden panimoita pyrittiin vuokraamaan yksityisille panimotoiminnan harjoittajille. Luostaripanimoille ilmoittautui kuitenkin runsaasti kiinnostuneita ostajia, ja varsinkin pienempiä luostarien yhteydessä toimineita panimoita alettiin myös myydä yksityisille.

Keskiaikaiset perinteet katkeavat

Luostareiden panimotoiminta ulottuu toki Saksassakin keskiajalle saakka. Vuosiluvut, joita jotkin yksittäiset luostaripanimot markkinoinnissaan kertovat perustamisvuosikseen, voivat kuitenkin olla kiisteltyjä. Esimerkiksi “maailman vanhimmaksi panimoksi” itseään nimittävä Weihenstephan laskee toimintansa alkaneen vuonna 1040, minkä ainakin historioitsija Gerhard Fürmetz (jonka tietoihin tämä kirjoitus pitkälti perustuu) asettaa kyseenalaiseksi.

Fürmetzin mukaan luostaripanimon perustamista vuonna 1040 ei pystytä luotettavasti todistamaan, eikä liioin Weltenburgin panimon perustamisvuotta 1050. Weihenstephanin oletukseen, että vuodelta 768 säilynyt maininta humalatarhasta luostarin läheisyydessä viittaisi oluenpanon alkamiseen jo näihin aikoihin, tutkija ei ota edes kantaa.

Hänen mukaansa mitään luotettavia lähteitä ei ole löydettävissä sille, että Weihenstephanin panimotoiminta olisi alkanut 1000-luvulla, ja jopa asiakirja, jonka mukaan panimo- ja anniskeluoikeus siirrettiin viereisestä Freisingin kaupungista vuonna 1146 Weihenstephaniin, olisi 1600-luvulla tehty väärennös. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa 1200-luvun lopulta alkaen panimotoiminnasta baijerilaisissa luostareissa on jo vedenpitävää tietoa. Kannattaa tosin muistaa, että Baijeri oli tuolloin vielä voittopuolisesti viiniä juovaa aluetta. Panimotoiminnan merkitys on siis ollut vähäisempi kuin myöhemmillä vuosisadoilla.

Tilanne muuttui merkittävästi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen 1600-luvun loppupuoliskolla. Tällöin luostarit alkoivat isommassa mittakaavassa myydä olutta myös ulkopuolisille asiakkaille, kun aiemmin sitä oli pantu lähinnä munkkiyhteisöjen omaan käyttöön.

Luostarit pystyivät usein hoitamaan melko omavaraisesti kaikkia panimotoiminnan vaiheita. Ohra, humala ja polttopuut saatiin omilta tiluksilta, ja luostarin muurien sisällä saattoi toimia myös mallastaja, tynnyrintekijä sekä paloviinan tai etikan valmistaja.

Panimon merkitys oli monen luostarin taloudelle huomattava. Tämä korostui esimerkiksi Andechsin luostarissa, jossa yli 40 prosenttia koko organisaation tuloista kertyi uuden ajan alkupuolella panimotaloudesta. 1700-luvulla useimmissa luostaripanimoissa toimikin jo ennen kaikkea maallista panimohenkilökuntaa. Oli tärkeää, että munkit osasivat palkata hyvät panimomestarit ja panimorengit. Näihin aikoihin erinäiset luostaripanimot saavuttivat hyvin vahvan markkina-aseman maaseudulla mutta myös monissa kaupungeissa laadukkaiden tuotteidensa ja kannattavuutensa ansiosta.

weihenstephan_flickr_bernt-rostad_cc-by-2-0-attUusioluostarit katsovat uuteen aikaan

Kuten todettu, 1800-luvun alussa Baijerin luostarien toiminta loppui, ja niiden aiemmin omistamiin rakennuksiin jääviä elinkeinoja – kuten oluenpanoa – jatkettiin valtiollisin tai yksityisin voimin. Valtio otti pitkällä tähtäimellä ylläpidettäväkseen vain sellaisia luostarikiinteistöjä, joihin sillä oli suunniteltuna jokin erityinen käyttötarkoitus. Weihenstephanin valtiontila ja maatalouden keskuskoulu oli yksi tällainen, ja luostarissa toimineesta panimosta tuli näin valtionpanimo.

Käytännössä luostaripanimoita kaupattiin siis useimmiten yksityisille ostajille, jotka olivat aatelisia tai vauraita porvarillisia elinkeinonharjoittajia, erityisesti oluentekijöitä ja ravintoloitsijoita.

1800-luvun loppupuolella, kun Baijerin panimokenttä alkoi teollistua ja keskittyä, monet pienemmistä yksityistetyistä luostaripanimoista myytiin edelleen isommille panimokonserneille. Vain harvat luostaripanimot nousivat näiden modernien suurpanimoiden kilpailijoiksi, mutta Münchenistä löytyy kaksi poikkeusta: sekä Paulaner että Augustiner-Bräu ovat entisiä luostaripanimoita.

Myös luostariyhteisöjä alettiin perustaa uudelleen 1800-luvun mittaan olojen palatessa rauhallisempiin uomiin, ja jotkut näistä yhteisöistä halusivat – kuten Belgiassa – palata oluenpanijoiksi.

ettal_flickr_pixelteufel_cc-by-2-0-attKokonaan uusia luostaripanimoitakin perustettiin jonkin verran. Benediktiiniläisluostareissa kuten Ettalissa, Andechsissa ja Scheyernissä panimotoiminnasta haviteltiin jälleen luostarin talouden turvaajaa, mutta erityisen suuria panimoalan toimijoita näistä uusioluostareista ei yleensä enää tullut.

Esimerkiksi edellä mainitut kolme benediktiiniluostaria kuitenkin onnistuivat kasvattamaan tuotantoaan ja merkitystään taas maailmansotien välisenä aikana. Moni ammattipanimo suivaantui tällöin niiden kasvuhaluista. Maallisten ja kirkollisten panimoiden välillä oli koettu jännitteitä moneen otteeseen historian aikana, ja usein luostarien oli koettu milloin mistäkin syystä nauttivan epäreiluista kilpailueduista.

Nykyaikana panimoiden menestyksen tavoittelussa korostuu markkinointi, jossa luostareiden valttikorttina on – ainakin periaatteessa – suosittu punaposkinen munkkihahmo. Belgian tavoin myös Saksassa tätä mielikuvaa ovat hyödyntäneet ehkä erityisesti maalliset panimot, joilla ei ole mitään yhteyksiä luostareihin.

Lähde: Fürmetz G., Bier aus Klöstern. Zur rolle der Klosterbrauereien in Bayern.

Postitontun tuomaa: My Chouffe Story

cofKirjahyllyssä ei voi olla koskaan liikaa belgialaisen oluen historiaa, ja niinpä tämänkin paketin – tai sen saapumisilmoituksen – putoaminen postiluukusta oli iloinen tapahtuma.

La Chouffe -panimon toisen perustajan Chris Bauweraertsin muistelot valmistuivat jo kolme neljä vuotta sitten, joten kyseessä ei suinkaan ole suoraan painokoneesta tupsahtanut lämpimäinen. Oluthistoriaksi My Chouffe Storyn tarina ei ulotu kovin kauas menneisyyteen. Belgialaisen artisaanioluen uusi tuleminen pääasiassa 1970–1980-luvuilta alkaen on melko vähän tunnettu ajanjakso, ja vuonna 1982 perustettu La Chouffe oli yksi tämän uuden aallon pioneereja.

cofKuten kuvasta näkyy, oma kappaleeni on Bauweraertsin omistuskirjoituksella varustettu. Syynä on, että onnistuin pääsemään Antwerpenissä hiljattain hänen juttusilleen, keskustelun aiheena muun muassa hänen panimonsa alkuaika. Tarkoituksenani on kirjoittaa lähiaikoina isompi artikkeli noista 40 vuoden takaisesta vaiheista Belgiassa.

Tällaisten kirjojen hyvä puoli on, että ne antavat aina tiettyä perspektiiviä oluihin, joita on opittu pitämään jo melkein itsestäänselvyytenä. Kuvien kanssa saadaan seurata Chouffen tarinaa aina ensimmäisestä 49 litran batchistä saakka. Antiikkikaupasta löydettyjä mäskäys- ja keittokattiloita oli kuulemma menneinä vuosikymmeninä käytetty pyykinpesussa, ja vierre myös suodatettiin vanhan pesukoneen rummun läpi.

Tämä oli aikaa, jolloin edes Belgian kaltaisessa olutmaassa oli vain hyvin rajallinen joukko oman oluen panemisesta kiinnostuneita harrastajia. Eivät Chris ja hänen yhtiökumppaninsa Pierre Gobron tienneet, miten valmistusprosessin koukerot kannattaisi parhaiten hoitaa. Ei ollut internetiä, josta hakea reseptejä tai neuvoja, eikä juuri kauppoja, josta ostaa raaka-aineita tai välineitä. Kun Hoegaardenin Pierre Celis vinkkasi nuorukaisille, että korianterilla maustamista kannattaisi kokeilla, Chris suunnisti Delhaizen eli paikallisen K-kaupan maustehyllylle.

cofLoppu on suurin piirtein historiaa. Ainakin siltä osin, että La Chouffe oli Belgian 1980-luvulla aloittaneista pienpanimoista se kehityskelpoisin ja tämän takia iso Duvel Moortgat nappasi tontun omaan talliinsa vuonna 2006. Chris on edelleen emoyhtiön palveluksessa ja pitää itseään myös amerikkalaisten rakastaman Belgian IPA -oluttyylin alkuunpanijana. Hänen menestyksekäs Chouffe Houblon Double IPA Triple -oluensa olikin toki tienraivaaja tässä trendissä. Palaan näihin vielä tulevissa postauksissa.

Lopuksi vielä paljon parjatulle Postille kiitokset siitä, että paketti oli löytänyt tiensä kohtuullisessa ajassa oikeaan paikkaan eli Hakaniemen konttoriin. Tuon olisi voinut silti mainita myös saapumisilmoituksessa, jossa ei ollut mitään tietoa noutopaikasta! (Kuulemma jokin leima oli unohtunut lätkäistä.) Tästä on hyvä jatkaa.