Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Bryggeri Hoppiness in Helsinki, barley wine tuoreversiona

Taas tuli poikettua Senaatintorin kulmilla hakemassa growler-tyyliin litran pullo Bryggeri Helsingin tuoretta olutta. Tällä viikolla myynnissä oli Hoppiness in Helsinki -niminen barley wine (11 %). Olli Majanen muuten lupaili, että vapuksi on tulossa klassista hefeweizenia. Bloggarikollega Arde oli ollut samoihin aikoihin samoilla asioilla ja bongannut minut ratikasta käsin. Busted!

Ison lasipullon patenttikorkki ei avatessa poksahda käytännössä ollenkaan, eikä lasiin kaataessa myöskään vaahtoa muodostu. Tämä ei näin vahvassa oluessa ehkä ole kovin erikoista, mutta myös suutuntumassa olut on hiukan öljyisen oloinen eikä kovin hiilihappoinen. Onko tämä sitten ongelma – ehkä ei, mutta pykälän verran kuohuvampi olisi saattanut sopia parhaiten omaan suuhuni?

Mansikkamainen tuoksu sopii brittityyppiseen ohraviiniin ja sama punaisten marjojen maailma jatkuu maussakin. Mukana on ehkä sitrusmaisen kirpeyden häivähdys. Maltainen perusmaku ja eurooppalaisen rauhallinen humalointi (ainakin vahvuuteen nähden) luovat oluelle asianmukaisen ja luotettavan pohjan. Toisaalta jotain tuoretuotteen rosoakin taitaa olla: mietin, jäikö jälkimakuun vähän hiivan kaikua kummittelemaan. Mainio olut on joka tapauksessa kyseessä.

hoppinessinhelsinkiMikä on barley wine? Onko se jotain muuta kuin supervahva brittiolut (tai alkuperämaasta ja humaloinnista riippuen amerikkalainen olut)? Jos romanttista ohraviini-termiä ei olisi reilut sata vuotta sitten Britanniassa lanseerattu, kutsuisivatko craft-hipsterit tätä nyt imperial pale aleksi? Vahvuus on varmasti ainoa aivan kiistaton barley winen ominaisuus. Muista tyylillisistä eroista ja päällekkäisyyksistä esimerkiksi strong aleen, wee heavyyn ja old aleen verrattuna löytyy asiallista analyysiä vaikkapa Beer Judge Certification Programin arvosteluohjeista.

Apumaistajani huomautti, että Hoppiness in Helsinki tuoksuu belgialaiselta. Se huomio ei mene metsään. Esimerkiksi De Dolle Brouwersin jouluoluessa Stille Nachtissa on ollut muistaakseni joinakin vuosina samantyyppisiä tuoksu- ja makuprofiileja kuin Bryggerin ohraviinissä. Samoin Dubuissonin Bush Beer on brittiläisen barley winen sukulaisolut. Tim Webbhän on jo 30 vuotta yrittänyt juurruttaa barley wine -sanaa vahvojen belgialaisoluiden kattokäsitteeksi. Bushiin se sopii aivan luontevasti, mutta Webb on käyttänyt sitä myös vahvimmista luostarioluista kuten Westvleteren 12°:sta. Tässä hän on yksin mutta ei välttämättä aivan väärässä.

Bryggeri Helsingille täytyy antaa taas isot kiitokset hyvän ja mielenkiintoisen oluen tuomisesta tuoremyyntiin. En rohjennut kysyä, miltä tilanne heillä muutoin näyttää nyt, kun muutama poikkeusviikko on jo takana, mutta ainakin asiakkaille tarjotaan jatkuvuutta ja piristystä näiden tuotteiden muodossa. Ei Bryggeri ole pääkaupunkiseudulla aivan ainoa tätä tekevä panimo, mutta minulle autoilemattomana ja (mahdollisuuksien mukaan) joukkoliikennettä välttävänä se kuitenkin on nyt helpoiten jalkaisin saavutettava growler-myyjä. Eletään silti päivä kerrallaan ja seuraillaan, mihin suuntaan maailma menee.

Oluttrendit lupailevat kuivuvaa 2020-lukua

Mistä maailmalla (lue: lähinnä USA:ssa) puhutaan vuoden 2020 hallitsevina trendeinä pienpanimo-oluessa ja sen ympärillä pyörivässä jakelu- ja anniskelubisneksessä? Mitä kommentoijat uskovat tapahtuvan oluelle nyt alkavalla vuosikymmenellä?

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin tässä blogissa on perinteisesti skrollailtu läpi lukuisia ulkomaisissa olutmedioissa ilmestyneitä olutennustuksia ja koottu niistä summittainen yhteenveto. Kun tätä vuosittaista postausta jo viidettä kertaa tekee, en väitä, etteivätkö nämä povaukset jo alkaisi vähän tympiäkin – paljon samaa puppua pyörii kristallipalloissa vuodesta toiseen.

Nytkin alla olevat havainnot on poimittu beer trends- tai beer predictions -tyyppisistä nettiartikkeleista, joita oli yhteensä varmasti kolmisenkymmentä. Välittämättä pienestä puutumisen tunteesta aion puurtaa ne historioitsijan sitkeydellä läpi, vaikka mitään tieteellistä metodia en tässä sovellakaan.

bitter-flight-flickr-bart-everson-cc-by-2-0

Kuva: Flickr.com, Bart Everson (CC BY 2.0).

Tämän limuviinan valmistuksessa ei ole vahingoitettu yhtään ohranjyvää

Joinakin aikaisempina vuosina yksi ennustus on noussut selkeästi muiden yli – eräänä vuonna se oli craft lagerin voimistuminen, toisena hazy/juicy IPA. Jos vuodelle 2020 povatuista trendeistä pitäisi nimetä eniten mainintoja saanut aihepiiri, se olisi mitä moninaisimpien alkoholittomien, vähäalkoholisten tai vähäkaloristen juomien nousu.

Sanon “vähäkaloristen juomien”, koska samoihin ennustuksiin niputetaan oluiden lisäksi usein hard seltzereitä, hard kombuchaa ja muita tuotteita, jotka on suunniteltu painonhallinnan ja pämppäyksen yhdistämiseen elämässä.

Siinä missä vähäalkoholisten tai alkoholittomien oluiden nousu on trendilistan numero ykkönen, hyvänä kakkosena tulevat juuri nämä alkoholipitoiset makuvissyt ja muut ei-varsinaiset-oluet. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikkien läpi käymieni ennustusten otsikkona oli vuoden 2020 oluttrendit. Panimot niitäkin tekevät.

Erään alkoholipitoisen kombuchan valmistaja käyttääkin nettisivuillaan ilmeisen osuvaa mainoslausetta: Drinks with friends has never been so healthy…-ish.

Niinpä.

Näitä epäoluitakin on toki moneen lähtöön. Kombuchalla on pitkä historia käymisteitse valmistettuna – tosin yleensä käytännössä alkoholittomana – teenä. Jotkut uudemmat kuplavesiviinat (hard seltzers) taas heijastelevat terveystietoisen amerikkalaisen sielun apokalyptista tyhjiötä jos ideana on vain panna mikä tahansa sokeri käymään, eikö silloin puhuta melkein kiljusta? Ja jos haluaa elää terveellisesti, löytyisikö mitään muuta juotavaa kuin se kuplakilju?

Nollaajien sukupolvi

Terveys sinänsä on oluenharrastajallekin rakas asia. Niinpä on hyvä, että keskivahvojen ja vahvojen oluiden rinnalle todella tulee yhä enemmän laadukkaita mietoja vaihtoehtoja – myös siis kokonaan alkoholittomia. Niinkin vaikutusvaltainen hahmo kuin Pete Brown käytti tässä kuussa (kuten muuten viime vuoden tammikuussakin) kokonaisen kolumnin vakuuttaakseen lukijat siitä, että 0–0,5-prosenttinen olut on nyt tullut jäädäkseen.

Sen tulemista on vuosien varrella useaan otteeseen julistettu, mutta aina trendiltä vaikuttanut nousu on hiipunut pian pois. Tällä kertaa kasvuluvuissa mennään – ainakin Britanniassa – aivan uudella tasolla. Kysyntää luovat millenniaalien nuoremmat kohortit, joilla ilmeisesti on aito halu vähentää alkoholinkulutusta mutta kuitenkin jatkaa baareissa hengailua. Samalla panimoiden osaaminen hyvänmakuisen alkoholittoman oluen teossa on ottanut harppauksia.

Ennustajien joukossa on kuitenkin myös ääniä, jotka varoittavat panimoita hyppäämästä liian nopeasti alkoholittomien tai vähäalkoholisten oluiden kelkkaan, koska markkina on vielä nuori. Sekin tulee todettua, että vähäkaloriset vaihtoehdot (mukaan lukien siis hard seltzerit) saattavat syödä myyntiä enemmän bulkkioluelta kuin käsityöoluilta.

Olipa oluen rooli tulevien polvien juomankulutuksessa mikä tahansa, tällä hetkellä selkeä trendi on liikkumassa kevyempään suuntaan, ja se kyllä mainittiin lähes kaikissa tutkimissani ennustuksissa. Jos olemme astuneet “kuivalle 20-luvulle” kuten sata vuotta sitten tehtiin, nyt sen aiheuttajina ovat pikemminkin yksittäiset kuluttajat baaritiskeillä kuin kansanliikkeet raittiusjärjestöjen ja puolueiden muodossa. Toki vielä märät sukupolvetkin roikkuvat menossa mukana omine tottumuksineen.

Takaisin perinteisiin?

Tietysti “low to no” -kategoria ja vähäkaloriset ulko-oluelliset juomat edustavat vain yhtä osaa vuoden olutennustuksista. Mitä kuuluu pienpanimo-oluen valtavirtaan? Kuten aikaisempina vuosina, olutennustajat jakautuivat nytkin karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka uskovat tämänhetkisten trendien jatkuvan, ja niihin, jotka odottavat paluuta olutmaailman perinteiden äärelle.

Moni jaksaa uskoa hazyn eli Uuden-Englannin tyylisten sameiden, hedelmäisten IPA-oluiden vetovoimaan myös tänä vuonna. Amerikkalainen hedelmillä höystetty hapanolut on vahvoilla sekin. Samoin vahvat jälkiruokastoutit pitävät joidenkin mielestä pintansa, vaikka tämän nosti esiin selvästi harvempi kuin edelliset kaksi oluttyyliä.

Toisaalta oluttrendien ennustuksissa toistui – kuten ennenkin – myös se toive tai tahtotila, että entisaikojen yksinkertaiset ja selkeät oluttyylit tekisivät paluuta. Välttämättä menneisyys ei tarkoita sen kaukaisempaa aikaa kuin 2000-luvun ensikymmentä, koska monet peräänkuuluttivat alkuperäisen amerikkalaisen, kirkkaan ja katkeran IPA-tyylin kunnianpalautusta. Tämän oluen perustajaisät löytyvät länsirannikon osavaltioista. Sieltä West Coast IPA ei toki ole mihinkään kadonnut, vaikka hypen määrässä se onkin muutamana viime vuonna jäänyt idän sameampien ihmeiden varjoon.

Myös lagerin uusi tuleminen on jälleen lukuisissa ennustuksissa mukana. Muutaman kerran trendiveikkauksissa toistui ajatus, että light– (tai jopa lite-) -sanan kammosta oltaisiin ehkä pääsemässä yli. Koko amerikkalainen pienpanimo- eli craft beer -liike rakentui alun perin pitkälti sikäläisten bulkkioluiden vastavoimaksi, ja missään jenkkibulkin ei voi sanoa vajonneen niin alas kuin light lager -kategoriassa. Nyt sitten laadukkaat kevyemmät olutvaihtoehdot ehkä tekevät uutta tulemistaan, niin lager- kuin ale-puolella.

Alan yleisiä trendejä

Miten olutalan ennustetaan kehittyvän muuten kuin itse juoman muuttumisen osalta? Näistä veikkauksista suurin osa on heiteltävissä kahteen koppaan. Ensimmäinen on panimoteollisuuden taloudellinen tulevaisuus. Se huolestuttaa monia, vaikka veikkaukset alan lähitulevaisuudesta heittelevätkin vähän eri suuntiin. Ennustetaan tasaista kehitystä kasvun jälkeen, jyvien seuloutumista akanoista, panimoiden määrän tai menestyvien brändien määrän laskua – ja niin edelleen. Tulkintoja on lukuisia.

Toinen teema on olutalan moninaisuus eli diversiteetti. Tämän aiheen olisin odottanut esiintyvän trendien ennustuksissa selvästi enemmänkin, kun ottaa huomioon, miten paljon siitä on maailmalla (joskaan ei Suomessa) viime vuoden aikana puhuttu. Niin ankealta kuin se tuntuukin, naiset, etniset ryhmät ja seksuaalivähemmistöt joutuvat yhä edelleen taistelemaan asemastaan olutalan asiantuntijatöissä ja harrastajina. Näkyvät ja näkymättömät sovinismin linnakkeet eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään. Oletan, että tämä on yksi alan kohtalonkysymyksiä etenkin, jos olueen kohdistuva yleinen kiinnostus vielä 2020-luvulla vähenee sukupolvien raitistuessa.

Pikkujoulun omatuontioluet ja club sandwich

Eilen juhlistimme pikkujoulua, ja tällä kertaa ohjelmassa oli kolmen jouluoluen testaus sekä club sandwichien rakentelu. Oluet oli tuotu Wienin Beer Lovers -kaupasta sekä Milanon A Tutta Birrasta. Club sandwich ei liity tietääkseni jouluun mitenkään, mutta koska amerikkalaiseen nettireseptiin perustamani ohje osoittautui hyväksi, liitän senkin tämän postauksen jatkoksi.

Keskisuuria oluita

Ensin siis vaikutelmia oluista. Ensimmäinen olut oli itävaltalainen Schremser Weihnachtsbräu (7,1 %). Tyylilaji eli vaalea bock kuuluu ehkä monen mielestä enemmän kevääseen, mutta kuten on tullut usein todettua, saksankielisillä alueilla juhlaoluen tärkein piirre on tavallista korkeampi alkoholiprosentti ja muut ominaisuudet tuntuvat olevan aivan vapaasti valittavissa sesongista riippumatta.

Vaikka prosentit eivät ole aivan tapissa, tässä on esimerkiksi Ayingerin Maibockiin verrattuna selvästi viljaisempi ja hieman elefanttiolutmaisen tönkkö tunnelma. Tuoksussa on ohrapeltoa, hunajaa, vähän ruohoa. Tavallaan maku on kyllä samasta muotista kuin saksalaiset kevätbockit, yrttinen, ruohoinen ja leipäinen maku hallitsee mutta humalan miedot katkerot ja alkoholi yhdistyvät pieneksi sitkeäksi viinaisuudeksi. Tämä on mallasliköörimäisellä tavalla lämmittävä joulukauden juoma, joskaan ei tyylilajinsa parhaita.

IMG_20191130_122816 (1)Samuel Smith’s Winter Welcome Ale on tukevalla brittiläisellä mallastyynyllä lepäävä talviolut, joka on 6 % vahvuudesta huolimatta melkeinpä niin lähellä tavallisen bitterin maailmaa kuin strong ale tai kausioluet voivat perinteisissä brittipanimoissa olla. Maussa on keksiä, korintteja, maltillista brittihumalointia, pientä mineraalisuutta tai melkein rikkimäistä maanläheisyyttä. Tuoksussa on enemmän marmeladin ja karamellin makeutta kuin maussa.

Varsin tyypillinen brittiperinneolut on tosiaan kyseessä, ja se liikkuu miedompien sessio-oluiden maailmasta vain pienen matkaa Golden Priden tai vastaavien vahvojen makeiden oluiden suuntaan. Korkeintaan jälkimaussa on jotain konjakkimaista. Miellyttävä, asiallinen suoritus 260-vuotiaalta konkaripanimolta. Tämä on kolmaskymmenes vuosikerta tätä olutta, mutta mitään aikaisempia ei ole minulle tullut vastaan.

Anchor Christmas Ale 2018 kuuluu Sam Smithin jouluoluen tavoin pitkään vuosikertajatkumoon. Ensimmäinen Anchorin jouluolut tehtiin vuonna 1975. Nimenä oli pitkään Our Special Ale, mutta ilmeisesti panimo nykyään puhuu Christmas Alesta (?). Tässä blogissa on maisteltu vuoden 2016 versio, ja nyt tosiaan kannoin Milanosta matkalaukussani vuoden 2018 Christmas Alen. Saa nähdä, osuuko tämänvuotinen jossain reitilleni.

Verrattuna vuosikertaan 2016 nyt ollaan mielestäni vähemmän mausteisen oluen äärellä. Puhuin kolmen vuoden takaisessa arviossani viinimäisestä old ale -tyylistä, kun taas nyt jäi vaikutelmaksi pähkinäinen, kastanjainen brown ale. Myös havuisuus oli poissa. Etiketissä mainittuihin valmistusaineisiin ei kuulu mausteita, mutta en tiedä, onko etiketti tehty sellaisen lainsäädännön alla, jossa tämä olisi pakko paljastaa. Vahvuus on 6,9 % eli ilmeisesti muutaman promillen enemmän kuin vuonna 2016. Tämä oli hillityn pehmeä, klassinen tumma olut legendaariselta amerikkalaispanimolta, ja olisin mielelläni juonut toisenkin.

Club sandwich – perinteisempi ja kokeellisempi versio

Tarvitset: 3 viipaletta graham-paahtoleipää, majoneesia, Dijon-sinappia, hunajaa, rakuunaa, puolikuivattuja tai aurinkokuivattuja tomaatteja, jäävuorisalaattia, ohuenohutta miedosti savustettua kinkkua, tavallista ja savustettua ohutta kalkkunaleikettä, pekonia.

Paahda ensin leivät ja anna jäähtyä. Paista pekoni rapeaksi. Tähän club sandwichiin tulee kahta erilaista majoneesia. Ensimmäinen: hienonna tomaatit ja sekoita puoleen majoneesimäärästä. Toinen: sekoita loppumajoneesiin Dijon-sinappia, hiukan hunajaa ja runsaasti kuivattua rakuunaa. Seuraavaksi leivät kasataan. Eli levitä tomattimajoneesia yhdelle leipäviipaleista ja lado sen päälle pekonia, salaatinlehti ja sitten kinkkua. Levitä sinappimajoneesia toiselle leipäviipaleelle ja aseta se ”kanneksi” edellisten täytteiden päälle. Levitä ”kannen” yläpuolelle tomaattimajoneesia ja lado sen päälle kalkkunaleikkeitä ja salaatinlehti. Sitten kolmannelle leipäviipaleelle levitellään sinappimajoneesia, ja tuo kolmas leipäviipale käännetään koko sandwichin päällimmäiseksi. Kiinnitä club sandwich neljällä hammastikulla ja leikkaa se vinottain neljään kolmion muotoiseen osaan.

Vaihtoehtoinen versio tästä sandwichistä tehdään osittain samoilla aineksilla. Pekonin tilalle tulee roquefort- ja cheddar-juustoja, ja majoneesi maustetaan runsaalla määrällä Ploughman’s Pickleä (esim. Branston Original). Lopputulos on amerikkalaisen sijaan brittiläishenkinen ja todennäköisesti toimii jonkin vahvan alen, esimerkiksi Fuller’s Vintagen kanssa.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 2

Pitkän johdannon jälkeen pääsen nyt varsinaiseen aiheeseen eli esittelemään, mitä tietoja otsikon aiheesta oli löydettävissä. Postauksen ensimmäisessä osassa kävin siis läpi India pale ale -oluttyylin kehitystä 1970–90-luvuilla ennen kuin siitä tuli maailman suosituin pienpanimo-oluen tyylilaji.

Kuka tai ketkä tekivät ensimmäisenä legendaarista anglosaksista oluttyyliä Suomessa? Milloin ensimmäiset esimerkit näkivät päivänvalon?

India pale ale yhdistetään toki oluttyylinä nyt nimenomaan Amerikkaan, mutta IPAn pitkä brittihistoria oli etualalla vielä 1990-luvulla. Myöskään monet varhaiset kotimaiset IPAt eivät tunnustaneet mitään amerikkalaista väriä. Innoitusta oli saatu britti-IPAn Yrjöjen aikaisesta ja viktoriaanisesta historiasta. Toisaalta joihinkin oli Amerikka jo humalalajikkeineen alkanut luikerrella sisään.

Alpo’s IPA (2002)

Aloitetaan vanhimmasta kotimaisesta IPAsta, jota edelleen on samalla nimellä saatavana, ja edetään siitä taaksepäin kohti historian hämäriä. Tämän oluen tarina juontaa juurensa Helsinkiin, Ruoholahden kanavan rantaan, johon Markku Korhonen oli vuonna 1996 perustanut One Pint Pubin.

Talossa pubin yläkerrassa asui kirjailija Alpo Ruuth, johon Korhonen pubia isännöidessään tutustui. Ruuthista tuli kanta-asiakas. Tämä oli lager-miehiä, mutta Korhonen otti asiakseen totuttaa vierasta vähitellen erikoisempien oluiden maailmaan. Baaritiskillä keskusteltiin ahkerasti erilaisista oluista, ja reilusti humaloidut oluetkin miellyttivät kirjailijaa. Silti Ruuth piti esimerkiksi kiinni mielipiteestään, että britit eivät osanneet tehdä kunnon olutta.

cofAlpo’s IPA syntyi suurin piirtein niin, että Korhonen lähti tekemään tukevasti humaloitua olutta kantiksen kanssa käytyjä keskusteluja muistaen. Kumppanina reseptin teossa ja oluen panemisessa oli Stadin Panimolla tuolloin toiminut Kari Likovuori, ja olut tehtiin panimon entisissä tiloissa Kyläsaaressa. Alpo’s IPAssa tähdättiin 100 IBUn katkeruuslukuihin, mikä oli silloisessa Suomessa rajua. Humalana oli ”jokin uudempi kentiläinen lajike”, jossa oli brittiläisittäin korkeat alfahapot.

Ruuth kuoli 24. toukokuuta 2002, ennen kuin olut oli ehditty saada myyntiin One Pintiin. Korhonen sai perikunnalta luvan käyttää kirjailijan nimeä oluen etiketissä, ja siitä tuli muisto-olut. Kirjailijan leski kävi maistamassa olutta. Se oli 6,5-prosenttisena pitkälti ”vanhabrittiläinen” IPA, siis 1800-luvun vientioluista innoituksensa saanut tuote, kuten saman oluttyylin amerikkalaisetkin tulkinnat. Olut sopii hyvin pubin omaksi erikoisuudeksi merelliseen kaupunginosaan, vaikka Länsisatamaa ei vielä ollutkaan silloin olemassa, kun IPA-merkkistä olutta ensi kertaa 1800-luvulla Helsingissä nähtiin.

Plevna Pale Ale I.P.A. (2001)

Merkitsin oluen nimen näin, vaikka en ole varma, olivatko kirjaimet ”I.P.A.” nimessä mukana, kun sitä vuonna 2001 ensimmäisen kerran Tampereen Koskipanimossa keiteltiin. Ainakin myöhemmässä etiketissä ne näkyvät, ja nimenomaan suluissa oluen varsinaisen nimen ollessa Pale Ale.

”Esikuvat olivat Jenkeissä”, kertoo Koskipanimon Sam Viitaniemi. Hiivaa toi Viitaniemen mukaan eräs oluenharrastaja suoraan Amerikasta, eli kyse on ilmeisesti ollut jostakin hiivasta, jota Suomesta ei tuolloin saanut.

Michael Jackson kävi Tampereella heinäkuussa 2001 ja maistoi Pale Alea. ”Plevnan tuotetta pidettäisiin korkean katkeropitoisuutensa takia harvinaisena jopa Amerikassa, jossa reipas humalointi on muodikasta pienpanimoiden piirissä”, Jackson kommentoi Hesarin haastattelussa. ”Pale ale on radikaali olut, joka vaatii humalansietokykyä.”

Kun olut tammikuussa 2002 voitti Tummien oluiden tori -tapahtuman vuoden oluen palkinnon Tampereella, plevnalaiset itsekin kertoivat, että oluen katkeruus on jakanut mielipiteitä. Joillekin tiukat humalakatkerot olivat yksinkertaisesti liikaa.

Tähän ja Jacksonin lausuntoon suhteutettuna voi sitten pohtia, tottuivatko suomalaiset oluenystävät moisiin humalointitasoihin jo melko pian. Näin ainakin etujoukot tekivät. Esimerkiksi Ratebeer-käyttäjä TBone luonnehti vuonna 2004 tehdyssä reittauksessaan, että Plevnan Pale Ale (I.P.A.) on ”aika miedosti humaloitu IPAksi”.

cof

Plevnan nykyistä Severin Extra I.P.A.a pidetään vuonna 2001 syntyneen Pale Ale (I.P.A.)n jälkeläisenä. 

Haagan Panimon IPA (2001)

Helsingin Haaga-instituutissa oli oma panimo vuosina 1995–2001. Panimo oli nykyisen Haaga-Helian yhteydessä toimivan Hotel Haagan ravintolan kyljessä, ja panimon kolmena viimeisenä toimintavuotena siellä toimi panimomestarina Mikko Salmi, joka on viime aikoina vaikuttanut Teerenpelissä ja Suomenlinnassa.

Opistopanimoiden tuotteet eivät yleensä ole extreme-osastoa, kenties siksi, että opiskelijoiden on luontevampaa omaksua oluenteon perusteet selkeitä perustyylejä panemalla. Kun Haagan Panimon sulkeminen oli jo tiedossa alkuvuodesta 2001, Salmi keksi päättää panimon taipaleen komeasti tekemällä jenkkityylisen IPAn, joka 100 EBUn katkeruudellaan oli noihin aikoihin varsin äärimmäinen. Tammikuun 25. päivänä keitetty IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 14,6° eli amerikkalaisilla vahvuuksilla mentiin sikälikin.

Stadin Panimon I.P.A. (2000)

Kyläsaaren kokeellisesti suuntautunut oluttalo teki IPA-tyylistä olutta ensimmäisen kerran jo pari vuotta ennen yllä mainittua Alpo’s IPA -klassikkoa. Panimo oli perustettu vuonna 1998 ja aloitti tuotantonsa seuraavana syksynä, eli 24.4.2000 keitetty IPA oli oikeastaan stadilaisten ensimmäisiä tuotoksia. Alpon tavoin se oli brittihumaloilla tehtyä, ja alkoholiprosentteja oli 5,8 %.

Kari Likovuori muistelee, että jo saman vuoden kesällä Stadin Panimo teki myös Black Door -pubille oman nimikko-IPAn, jälleen brittityyliin ja hieman miedompana (4,7 % ABV). Kuten tunnettua, Iso-Roban klassikkobaari on yksi Helsingin alkuperäisen olutravintola-aallon kulmakivistä ja oli vuosituhannen vaihteessa seissyt sijoillaan jo kahdeksan vuotta. Brittiolutkulttuurin lipunkantajalle britti-IPA oli oiva tunnusolut.

Palvasalmen IPA (1996)

Ehkä erikoisin tapaus näiden varhaisimpien suomalais-ipojen kavalkadissa on se, joka on melko luotettavasti ajoitettavissa myös kaikkein aikaisimmaksi. Yksi varhaisista suomalaisista pienpanimoista perustettiin kerrostalon kellariin Saarijärven Koulutielle vuonna 1994. Perustajina oli neljä sisarusta ja heistä yhden poika. Panimo toimi tiloissa vuoteen 2001 asti.

Palvasalmen toiminnasta teki poikkeuksellista se, että panimon erikoisuutena oli real alen valmistus. Brittihiivaa tuotiin alun perin tavallisella reittilennolla Shepherd Neamen panimolta Kentistä. Panimo teki bitteriä ja stoutia, myöhemmin myös ainakin lageria ja portteria. Kahta viimeisintä pullotettiinkin, ja joihinkin ravintoloihin olutta myytiin myös kegissä.

Helsingissä Palvasalmen real alea sai Vanhalta, jossa 1990-luvun puolivälissä ravintoloitsijana toimi myöhemmin One Pintista tuttu Markku Korhonen. Korhonen kävi vuonna 1996 Saarijärvellä valmistamassa Palvasalmen laitteistolla India pale alea, jota hän tuolloin 23 vuotta sitten luonnehti vahvaksi ja amerikkalaistyyppiseksi olueksi, jossa ”humaloinnissa ei säästelty”.

Mukana keittämässä oli Kari Likovuori sekä palvasalmelaisista Markus Hänninen. Markku Korhonen muistelee, ettei olutta ollut tarjolla muualla kuin Saarijärvellä: ”Panimolla oli pieni baari ja sitä myytiin vain siellä.” Panimon muiden oluiden tavoin IPA oli real ale.

Likovuoren muistiinpanojen mukaan olut olisi pantu 7.9.1996 ja siinä olisi tähdätty 6,6 % vahvuuteen. Brittihumalaa on ollut reseptissä ainakin katkerointimielessä, mutta aromihumalana mukaan on mennyt myös tuolloin Suomessa varsin tuntematonta Cascadea, myöhemmin legendaarisen maineen saanutta amerikkalaishumalaa. Kaiken kaikkiaan jenkkihumalat olivat vielä tuolloin vaikeasti saatavissa näillä rannoilla.

* * * * * * *

Varhaisimpien kotimaisten IPAn tekijöiden innoituksen lähteet jäävät osittain arvailujen varaan. Niin vaivatonta kuin nykyään on kaivaa tietoa ja reseptejä internetistä, 1990-luvulla erikoisempien oluttyylien panemiseen valmistautuminen oli mutkikkaampaa. Luettiin kirjoja, sikäli kuin niitä oli saatavilla. Hankittiin ehkä epävirallisesti oppeja kokeneemmilta.

Monet jäljet johtavat Mustialan panimokoulutukseen – ja tämän postauksen alkuosassa mainittuun Ilkka Sysilään. Kun kyselin Sysilältä, tehtiinkö Mustialassa IPAa, hän vastasi myöntävästi, vaikka laittoikin vastatessaan lainausmerkit noiden kolmen kirjaimen ympärille. Olut oli ”tuhdisti brittihumalilla katkero- ja aromihumaloitua vaaleahkoa alea”.

Mustialassa keiteltiin täyttä häkää IPAa vuosina 1996–1997 (tarkempia päivämääriä en tiedä). Sysilän mukaan myös Markku Pulliainen teki Savonlinnan saunapanimossaan kotioluena ”loistavaa brittiolutta [ja] erityisesti IPAa” jo vuosien 1995–1996 tienoilla. Pulliainenhan on tullut myöhemmin tunnetuksi Huvilasta ja Malmgårdista. Tämä on yksi esimerkki ei-kaupallisesta IPA-valmistuksesta, mutta muitakin saattoi 1990-luvun Suomessa olla.

Pulliainen ja Huvilan toinen perustaja Tuomas Markkula olivat tutustuneet Mustialassa. Siellä tapasi toisensa myös Stadin Panimon rakentajiin kuulunut kolmikko Timo Konttinen, Kari Likovuori ja Sysilä itse. Toki monet muutkin suomalaisen pienpanimokentän konkareista, laitilalaisista mallaskoskelaisiin, ovat käyneet Mustialan koulun.

Paljolti nämä uraauurtavat Suomi-IPAt, joissa tässä tuplapostauksessa on esitelty, ovat nyt jo menneen talven lumia. Useimmista on jäljellä enää muisto jos sitäkään, ja jäljelle jäänyt Alpo’s IPA on ilmeisesti sekin jonkin verran vuosien mittaan muuttunut. Sitä on tehnyt Stadin Panimon jälkeen Panimoravintola Huvila ja sittemmin Malmgård.

Mikko Salmi kertoo säilyttäneensä yhden pullon Haagan Panimon IPAa. Tuo kohta 20 vuotta vanha, kenties pölyinen puteli voisi kenties kertoa jotakin maailmasta, jossa katkeraa pintahiivaolutta tehtiin ennen kuin IPAsta tuli IPA. Voi myös olla, että vuodet ovat syöneet luonnetta. Vaikka 2010-luvun amerikkalaistyylisiä IPAt kannattaa juoda mahdollisimman tuoreina, muinaisten ipojen tärkeimpiin ominaisuuksiin siis kuului kohtalainen säilytyskestävyys, joka pehmensi ronskia katkeruutta.

  • Postausta varten on saatu seuraavilta henkilöiltä tietoja ja johtolankoja, joita ei ole välttämättä toistaiseksi laitettu muualla kansien väliin: Markku Korhonen, Kari Likovuori, Ilkka Sysilä, Mikko Salmi, Sam Viitaniemi, Ari Juntunen, Heikki Kähkönen, Kari Ylänne. Kiitokset niistä.

Suomen ensimmäinen IPA, osa 1

Oletko koskaan miettinyt, kuka suomalainen on ensimmäisenä pannut India pale ale -tyyppisen oluen oikeassa panimossa? Kiinnostuin kysymyksestä selailtuani jälleen kerran vanhoja olutlehtiä ja juteltuani joidenkin olutihmisten kanssa. Tyhjentävää vastausta en ollut toistaiseksi missään nähnyt tai kuullut.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa se, kuka teki ensimmäisen suomalaisen IPAn, ei luultavasti ole paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin kuka teki ekana IPAa Sloveniassa tai San Marinossa. Kyseessä on kuitenkin oluttyyli, joka on viime vuosina levinnyt melko samaa kaavaa noudattaen lähes kaikkiin maihin, joissa ylipäänsä olutta juodaan.

Kun asia alkoi vaivata mieltä, vastausta piti sitten yrittää selvittää. Tarinasta tuli lopulta aika kiinnostavakin. Siinä esiintyvät muun muassa helsinkiläinen työläiskirjailija ja 1990-luvulla Keski-Suomessa toiminut real ale -panimo.

Mutta kuten tässä blogissa on tapana, ensin pitää tehdä hieman perusteellisempaa taustoitusta. Katsotaan, miten maailma makasi, kun ensimmäiset kotimaiset katkerat pantiin alulle. Niille, jotka eivät jaksa lukea kaikkia rönsyjä, suosittelen hyppäämistä suoraan postauksen osaan 2.

Ilmiöt tulevat merten takaa

Näin se vain on. Joku teki joskus Suomen ensimmäisen pop-laulun ja joku muu paistoi jossain maamme ensimmäisen hampurilaisen. En tiedä, ketkä ja milloin. Nämä ovat IPAn tavoin paljolti Amerikkaan yhdistettyjä kulttuurisia juttuja, joilla on myös paksuja eurooppalaisia juuria.

Ilmiöillä on tapana matkustaa maasta toiseen, joskus edestakaisinkin, ja kehittyä siinä sivussa. Kun tietoisuus ulkomaan ihmeistä leviää, niistä syntyy ennen pitkää suomalaiset versiot. Islanders ja Jormas soittivat poppia ja Go-Inn ja Hesburger myivät hampurilaisia. Saksalais-tšekkiläisellä alueella tehtiin ensin vaaleaa lageria ja jo 1800-luvun loppupuolella sitä tehtiin ympäri maailman – meilläkin.

Amerikkalaistyylistä IPAa olisi varmaan voitu nähdä Suomessa jo varhain tuontitavarana, jos kanavia Kalifornian panimoihin olisi syntynyt 1990-luvulla. Jenkkipanimot vain eivät taitaneet olla vielä kovin isoja tai vientikykyisiä. Jos jokin yksilö oli täällä saatavana, en ole siitä kuullut. Milloin siis ensimmäiset kotimaiset tekijät lähtivät luomaan IPA-tyylisiä oluita? Tässä kaksiosaisessa postauksessa yritetään vastata kysymykseen.

Käväistään kuitenkin vielä nopeasti kauempana historiassa. Suomi on nimittäin olutmaana ollut monena aikakautena kohtalaisen kansainvälinen. Vaikka sisämaasta löytyykin arvokas paikallinen muinaisjäänne sahti, rannikkokaupunkeihin on virrannut tynnyrikaupalla olutta ulkomailta.

1800l

Lehti-ilmoituksia myytävänä olevasta IPAsta: Åbo Underrättelser 18.8.1857 (vas. ylh.) ja Helsingfors Dagblad 5.8.1873 (vas. alh.). Oikealla Bassin IPAn tarinaa panimodynastian vesan kuolinuutisessa, Nya Pressen 15.5.1884.

Jonnet eivät muista, että IPAa oli myytävänä Suomen kaupungeissa jo 1800-luvulla. Tämä käy ilmi aikakauden lehtimainoksista. Kuvittelen ainakin, että sitä on tuotu Britanniasta samoilla laivoilla, joilla myös Suomessa suosittua portteria tuotiin. Portteri sai ajan mittaan lukuisia kotimaisia matkijoita, mutta IPAa eivät suomalaispanimot taitaneet tuolloin tehdä.

150 vuotta sitten IPA oli juuri nimenomaan brittiläinen oluttyyli. Alkujaan se oli lontoolaiskeksintö kuten portterikin, ja supervahvan October beerin jälkeläinen. Myöhemmin Burton-on-Trent tuli tunnetuksi sen tyyssijana. India pale ale oli vaaleampaa kuin tummat alet ja portterit, mutta suhteellinen vaaleus saattoi tarkoittaa vaikka mahonginruskeaa. Ei välttämättä siis mitään ananasmehun väristä NEIPAa.

Intiaan vietiin myös portteria, joten tarina, jonka mukaan IPA oli ainoa pitkälle merimatkalle soveltuva oluttyyppi, lienee sepitetty. IPA oli kyllä hiusjuuriaan myöten humaloitu olut, kuten mihin tahansa lämpimään ilmastoon kuljetettava olut sai ollakin. Humala suojasi pilaantumiselta. Toisaalta useimmat muutkin 1800-luvun brittityylit mildista portteriin olivat nykymakuun nähden ronskisti humaloituja, ja kautta linjan vahvoja.

Jokseenkin tuon vanhan britti-IPAn pohjalle hahmoteltiin vuosituhannen vaihteessa amerikkalainen versio. Sen ominaisuuksista – erityisesti prominentista humaloinnista – tuli sittemmin maailmanlaajuisesti ihailtuja. Amerikkalainen humalahan on ollut varsinkin 2010-luvun käsityöolutaallon tärkeimpiä rakennuspalikoita. Miten brittiläisestä ideasta sitten kehkeytyi tämä transatlanttinen olut?

Amerikan ensimmäinen panimoravintola ja ensimmäinen IPA

Vuosi oli 1983, ja skotlantilaissyntyinen Bert Grant oli avannut edellisenä vuonna panimoravintolan keskelle USA:n luoteisvaltioiden humalanviljelyaluetta. Kovin monta uutta pienpanimoa ei Yhdysvalloissa vielä yhteensäkään ollut. Niiden perustajat olisivat luultavasti mahtuneet saman baaritiskin ääreen.

Grant’s Brewpub toimi Yakiman kaupungin vanhassa oopperatalossa Washingtonissa. Sitä pidetään ensimmäisenä kieltolain jälkeen Yhdysvaltoihin perustettuna panimoravintolana. Ravintolaa tai panimoa ei enää ole olemassa, mutta Grant on silti jättänyt pysyvän jäljen maansa oluthistoriaan.

Bert Grant teki nimittäin tuona vuonna USA:n ensimmäisen nykyaikaisen IPAn, siis pienpanimo-oluen, jonka tyylilajina oli India pale ale. Se tosin ei ollut syntymähetkellään ainoa yhdysvaltalainen IPA. Perinteikäs, 1840-luvulla aloittanut Ballantine oli edelleen olemassa.

Tuo Newarkin konkaripanimo oli kuitenkin jo tässä vaiheessa isoksi nousseen kilpailijan Falstaffin omistuksessa, joka myi Ballantinen Pabstille vuonna 1985. Klassikko-olut Ballantine’s IPAn sanotaan olleen jo tässä vaiheessa vain kalpea haamu entisestä, tuhdisti humaloidusta itsestään.

Bert Grantin oluita sen sijaan kävi ylistämässä jo alusta asti itse Michael Jackson, joka miltei kauhisteli esimerkiksi Grantin scotch alen epäskottilaisen runsasta humalointia. Grantin mielestä kaikissa oluissa piti olla paljon enemmän humalaa kuin 80-luvun alussa oli tyypillistä. Ja yksi Grantin panimoravintolan vanhimmista oluista oli juuri vuonna 1983 lanseerattu IPA, Jacksonin luonnehdinnan mukaan ”täysin nimensä mukainen”.

Amerikkalainen historiankirjoitus ei ilmeisesti ole onnistunut selittämään, miksi juuri IPAsta tuli seuraavilla kahdella vuosikymmenellä craft beer -liikkeen johtava oluttyyli ja miksi juuri länsirannikolla. Näin todetaan ainakin lähdeteoksessani, Tom Acitellin kirjassa The Audacity of Hops.

ballantines-ipa-copyright-pabstLänsirannikoltahan USA:n olutrenessanssi lähti ylipäätään liikkeelle, ja siellä syntyi varhain Anchor Liberty Alen (1975) ja Sierra Nevada Pale Alen (1980) tyyppisiä humalaprofiilia korostavia oluita – kai osittain brittien ja osittain Ballantinen innoittamina. Toki yksittäisillä visionääreillä ja eksentrikoilla on ollut merkityksensä, ja Bert Grant humala-asiantuntijana on ollut mitä ilmeisimmin yksi näistä.

Tuskin tästä varsinaista muna ja kana -ongelmaa saakaan aikaiseksi. Ensin oli varmasti halu humaloida, ja IPA löytyi tyyliksi, jolla tätä innostusta pystyi kanavoimaan. Vuosien mittaan se vähitellen paisui yhä isommaksi trendiksi.

Aidointa IPAa Amerikasta – myyttikö?

Mitä valtameren tällä puolella oli sitten tapahtunut? Aika yleisesti ajatellaan, että IPA taantui 1900-luvulla Britanniassa noin 4-prosenttiseksi oluttyyliksi, jolla ei ollut juurikaan tekemistä alkuperäisen Intia-oluen kanssa – ja että amerikkalaiset nostivat tyylin takaisin kukoistukseen.

Empiirisesti brittioluita tutkimalla päätyykin varmasti tähän johtopäätökseen. Britit omaksuivat varsin hitaasti esimerkiksi ajatuksen, että IPAn pitäisi olla perus-ale-valikoimaa vahvempaa. Vielä vuoden 2008 Good Beer Guiden noin 80:sta IPA-oluesta yli kaksi kolmasosaa oli vahvuudeltaan 3,4–4,9 % abv. IPA saattoi hyvin olla panimon valikoiman miedoin olut.

Olisi kuitenkin virhe olettaa, että amerikkalaiset olisivat vasta 2000-luvulla palauttaneet Britanniaan ajatuksen ”aidosta”, vahva-alkoholisesta ja voimakkaasti humaloidusta IPAsta.

Tietoisuus viktoriaanisen IPAn ominaisuuksista oli kyllä brittipiireissä säilynyt. Ehkä sitä kautta se jotenkin päätyi myös Grantin kaltaisten jenkkipioneerien tietoon, tai sitten nämä perustivat omat kokeilunsa Ballantineen tai muuhun paikalliseen reliikkiin. Asiaa on varmasti joku tutkaillut, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa.

Britanniassa oli kuitenkin kuhistu aiheesta pitkään. Vuonna 1976 Old British Beers and How to Make Them-nimisessä julkaisussa todettiin, että Hodgsonin 1700-luvun IPA oli kantavierrevahvuudeltaan 1.070 (kenties noin 7 % ABV) ja että siinä oli ”rikas maku, joka kehittyy alun perin ylihumaloituun mutta ajan mittaan kypsyneeseen olueen”.

Samana vuonna 1976 iso brittipanimo Ind Coope lanseerasi uutena cask-oluenaan Burtonin, joka oli kunnianosoitus Burton-on-Trentin alkuperäisille IPA-oluille (eikä siis ollut tumma Burton ale). Esimerkiksi Roger Protz on muistellut, että tämä Draught Burton Ale oli caskissa yli 5 % vahvuinen eli silloisiin valikoimiin suhteutettuna vahva. Humalan aromia ja makua pidettiin aikanaan erittäin vakuuttavina.

Myös 1990-luvun alussa edistettiin viktoriaanisen IPAn palautusta alkuperäiseen loistoonsa. Burton-on-Trentissä pantiin vuonna 1993 reilun seitsemän ABV-prosentin vahvuista ja 83-IBUista IPAa, jolla tavoiteltiin nimenomaan edellisen vuosisadan vahvan, katkeran vientioluen tunnelmaa.

Martyn Cornell huomauttaa, että amerikkalainen nyky-IPA ei näihin ajatuksiin suhteutettuna edusta mitenkään yksiselitteisesti ”aitoa” 1800-luvun India pale ale -tyyliä. Jenkki-IPA perustuu humala-aromien tuoreuteen, mikä oli alkuperäisessä Intia-oluessa mahdoton ajatus pitkän laivamatkan takia. Tähän liittyen myös humalalajikkeiden ominaisuudet ovat aivan erilaisia: monille amerikkalaislajikkeille tyypillistä on esimerkiksi nopeammin pilaantuvien alfahappojen korkeat pitoisuudet. Lisäksi pitkä tynnyrisäilytys saattoi tuoda 1800-luvun britti-ipoihin Brettanomyces-villihiivan sävyjä.

Sysilä opastaa pikopanimoita

Palataan kuitenkin Suomeen ja vuosituhannen viimeisiin vuosiin. Melkeinpä oma lukunsa suomalaisen olutkirjoittamisen historiassa ovat Ilkka Sysilän vuosina 1994 ja 1997 julkaisemat omakustanteet Ohrapellosta etiketin taakse ja Small-scale brewing.

Ulkoasunsa, kielensä ja tietämyksensä puolesta kirjat muistuttavat akateemisten kustannustalojen tuotoksia. Kaavakuvia piisaa, ja kemia ja tekniikka tulevat tutuiksi. Sysilä alkoi opettaa noihin aikoihin oluenvalmistusta Mustialan maatalousoppilaitoksessa.

Tässä yhteydessä kiinnostuin nyt tietysti katsomaan, mitä tekijä kirjoittaa yhtäältä IPA-tyylistä ja toisaalta amerikkalaisesta pienpanimo-oluesta. Suomessahan kotimainen olutmeininki oli vielä mittakaavaltaan aika vaatimatonta kolmen suurpanimon ulkopuolella. Varsinkin suomenkielinen Sysilä vuodelta 1994 on niin varhainen teos, että olisi ymmärrettävää, jos nämä aiheet eivät juurikaan kirjassa esiintyisi. Esiintyvät ne silti.

Nykyajasta käsin katsoen huomaa tietysti, ettei India pale ale -olutta vielä yhdistetä tekstissä mitenkään Amerikkaan, vaan sitä käsitellään laajemman (lähinnä brittiläisen) pale ale -perinteen osana. Sitähän se onkin. Asiallisiksi mainitut IPA-humalat ovat englantilaiset Fuggle ja Golding, ja kuivahumalointia suositellaan. Humalointi on kirjan reseptissä bitteriä runsaampi (30–50 IBU), samoin vahvuus (jopa 7 % ABV). Hiivat ovat samat kuin bitterissä.

Tämä vaikuttaa siis jonkinlaisen historiallisen britti-IPAn kuvaukselta. Amerikkalaisia humalalajikkeita sinänsä esitellään kirjassa useitakin: katkerohumalista Chinook, Cluster, Eroica ja Galena, ja aromihumalista Cascade. Samoin amerikkalainen ale-hiiva Brewer’s Choice 1056 mainitaan. IPAan näitä ei yhdistetä. Muuten amerikkalainen pienpanimokenttä kuittautuu toteamuksella, että USA:ssa on runsaasti panimoravintoloita.

Sysilällä ei ole vuoden 1994 kirjassa lähdeluetteloa, ja vaikka olen ollut häneen tämän postauksen tiimoilta yhteydessäkin, en tullut kysyneeksi, mistä kirjan tiedot ovat tarkemmin peräisin. Hän voi kommentoida alle, jos sattuu tämän näkemään. Näppituntumalta oluttyylien kuvaukset kuulostavat suhteellisen samankaltaisilta kuin ne, joita Amerikan homebrewing-väki tuolloin käytti ja levitti.

Joka tapauksessa on sanottava, että kuka tahansa Ohrapellosta etiketin taakse -kirjan lukenut suomalainen ”pikopanimomestari” on ollut erittäin hyvin kartalla olutmaailman virtauksista. Tuskin brittipubiin menemällä sai esimerkiksi IPAsta tätä 1990-luvulla tätä käsitystä. Kirjoittajan asiantuntemusta ei voi kuin ihailla.

* * * * * *

Tämän postauksen seuraavassa osassa päästään vihdoin otsikon aiheeseen ja katsotaan, missä panimoissa sitten tehtiin varhaisimpia suomalaisia IPA-oluita. Ainakin joihinkin niistä sopinee tuo Sysilän maailmalta tuoma pikopanimo-sana, muut ovat ehkä nanopanimoita.

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.