Kaljakesä ’21: CoolHead Viikki

Tässä postaussarjassa nautitaan oluita ulkosalla Suomen kesässä, mieluiten Olutkoiralle uusissa paikoissa. Ensimmäinen tällainen oli eilen testattu CoolHead Brew’n terassi Viikin Gardenian edustalla. Panimo on tunnetusti tuusulalainen mutta aikoo ilmeisesti emigroitua tämän uuden taproom-sijainnin myötä Helsinkiin.

Tällä hetkellä Gardenian lasisen puutarharakennuksen etuosa toimii baari–myymälänä, ja muita osia näköjään yhä remontoidaan. Ulko- ja sisäpuutarhoja sisältänyt Gardenia-kompleksi oli Helsingin kaupungin ja yliopiston yhdessä omistama nähtävyys ja tapahtumatila, joka pantiin myyntiin muutama vuosi sitten sen osoittauduttua taloudellisesti kannattamattomaksi. Panimon tuotanto- ja anniskelutilaksi se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja tämän idean varaan CoolHead nyt on siis laskenut tulevaisuutensa.

Havaintoja: Terveysturvallisuudesta selvästikin pidetään huolta: saavuimme paikalle neljän hengen porukalla pian avaamisajan jälkeen, ja järjestysmies naksutteli meidät heti laskurilla jonkin rajoitetun henkilömäärän sisään. Tähän en ollut vielä muualla törmännyt, ja yksi seurueestamme luulikin hänen ampuvan meitä sormipistoolilla pelleilymielessä. Paikka oli melko hiljainen siihen asti, kunnes pihaan saapui pieni bussillinen teekkareita tupsulakit päässä (heillä näytti olevan tilavaraus sisäpuolella) ja heti perään toinenkin opiskelijaporukan näköinen sakki.

Kiitämme: Kuumaan kesäperjantaihin sopi hyvin CoolHeadin italotyyppinen pilsneri, jossa oli naseva humalointi ja riittävästi mallastakin. Etukäteen osa porukastamme oli kantanut huolta siitä, että tarjonnasta löytyisi vain hapanoluita ja IPAa, jotka eivät kuuluneet heidän suosikkeihinsa. Palvelu tiskillä hoitui sujuvasti ilman jonoja. En tosin tiedä, ruuhkauttivatko isommat opiskelijaporukat meininkiä myöhemmin, koska siinä vaiheessa olimme itse jo poistumassa muualle.  

Moitimme: Suomessa on harvoin näin helteisiä viikonloppuja kuin tämä meneillään oleva. Sää ei ole CoolHeadin vika, mutta toivottavasti paahteiselle etuterassille löytyy jatkossa päivänvarjoja tai muita vastaavia konsteja suojata olutkansaa Isä Aurinkoisen vainolta. Lasirakennuksen taakse on ilmeisesti tulossa enemmänkin terassi-infraa – kenties siellä voidaan hyödyntää myös puita tai muuta luonnollista varjoa.

Kirjakesä ’21: Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä

Olen yrittänyt urakoida tänä vuonna pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-lukuhaastetta. Idea on lukea kirjoja ja ruksata annetuista 50 haastekohdasta kuhunkin sopivat. Kun 50 rastia on saatu, haaste on suoritettu. Esimerkiksi Kalevi Leppäsen kirjasta Suomalaisen olutkulttuurin jäljillä sain omaan seurantaani ruksattua ilmiselvästi nämä kohdat:

  • Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut
  • Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Välillä menee tulkinnanvaraiseksi, oikeuttaako jonkin kirjan lukeminen tietyn rastin merkitsemiseen, ja silloin ratkaisu jää lukijan eli minun harteilleni. Olutkulttuurikirjan tapauksessa päätin ruksata kolmannenkin haastekohdan: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Kun kerran saan itse määritellä hyödyn, olkoon hyöty tässä tapauksessa se, että voin kirjan luettuani tehdä siitä blogipostauksen – ja tietysti saan lisää tietoa minua kiinnostavasta aiheesta.

Kalevi Leppäsen kirja on alkuvuoden kiinnostavin olutkirjauutuus. On totta, että kun sain tietää sen olevan tulossa, odotuksia heräsi. Olin jo aikaisemmin mutkan kautta kuullut, että joku kotimaisen skenen vanhoista parroista oli kirjoittamassa Suomen viimeisimpien parin–kolmen olutvuosikymmenen tarinaa. Ehkä tämä oli siis se kirja, jota huhu koski, ja niinpä nappasin sen Akateemisen hyllystä heti kun sen siellä huomasin.

Tästä nopeasta kotiutuksesta huolimatta vetkuttelin taas joitakin viikkoja, ennen kuin ryhdyin kahlaamaan kirjaa todella läpi. Ei siinä tosin paljon kahlattavaa ollut, noin 150 sivua. Lukukokemus kyllä kannatti, ja tätä voi toki suositella muillekin suomalaisen oluen tarinasta kiinnostuneille. Seuraavaksi listaan alle kirja-arvostelun hengessä plussia ja miinuksia, joita olin lukiessani merkinnyt muistiin.

Plussaa (+)

Kuten jo Arde aikaisemmin keväällä totesi, Leppäsen kirjan mielenkiintoisinta antia on omakohtainen kuvaus 1990-luvun lopusta ja vuosituhannen vaihteesta, jota kirjoittaja katseli omistamansa Opus K -baarin tiskin takaa Lohjalla. Leppänen on ollut aktiivinen myös olutseuratoiminnassa ja käynyt Mustialan kuuluisan panimokoulun, ja ylipäätäänkin liikkunut takavuosina erilaisissa olutsisäpiireissä.

Näkökulma on oivallisesti juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa: olutkulttuurimme kuokkimista vähän pintaa syvemmältä. Siinä missä monet perustason oppaat esittelevät oluttyylejä, oluen valmistusta ja esimerkkioluita aika kaavamaisesti, tässä kirjassa katsotaan oluen maailmaa tiskillä seisovan maallikkoasiakkaan ja tiskin takana päivystävän, olutasioihin perehtyneen ammattilaisen yhteisellä katseella. Siten vältetään ulkokohtaiset luettelot.

Miten me suomalaiset juomme, ja miksi juuri niin? Mitä nämä kaikki erilaiset oluet ovat, mistä ne tulevat ja mitä eroja niillä tarkemmin on? Mitä tapahtui keskikaljabaareille ja millaisia ovat uudet oluthuoneet, joita tilalle tuli? Keitä ihmisiä ja mitä muita toimijoita tämän kaiken takana on viimeisten 30–35 vuoden aikana ollut? Kysymyksiä riittää, ja niihin paneudutaan kärsivällisesti selittäen, snobismia kaihtaen ja riittävän laajasti taustoittaen.

Leppänen mainitsee muuten sellaisenkin asian, että naisten kokemukset olutkulttuurista ja sen inklusiivisuudesta ovat erilaisia kuin miesten. Olutmaailman seksistisyys ja rasistisuus on ollut yksi kansainvälisen olutkeskustelun isoimmista teemoista viime vuosina, mutta Suomen olutmedia ei ole siitä paljon pukahtanut (tämä blogi mukaan lukien). On tuntunut melkein siltä, kuin täällä ei ongelmia olisikaan. Olutposti on tosin ansiokkaasti nostanut naisten toimintaa olutalalla, enimmäkseen posin kautta kylläkin, eli kitkatilanteisiin ja niiden yleisyyteen ei vieläkään ole oikein näkymää. Vaikka Leppäsen kirjassakaan asiaan ei pureuduta syvällisemmin, on kai myönteistä, että teema tuodaan edes ohimennen esiin.

Miinusta (–)

Olisiko kirjan rakennetta kannattanut miettiä uudelleen ainakin joistakin kohdista? Karkealla tasolla kussakin luvussa käsitellään yksi asia – juomatavat, baarikulttuuri, pienpanimoiden kehitys, lainsäädännön vaikutukset tai oluen eri lajit – mutta lukujen sisällä asiat tuntuvat välillä juoksentelevan ristiin rastiin melkein tajunnanvirtatekniikalla. Jokin juttu tulee anekdootin omaisesti mieleen toisesta jutusta, ja se kerrotaan, mutta aivan toisessa luvussa sama asia saattaa taas jatkua vähän eri paikasta. Ei tämä pahasti haittaa, fiilis on usein kuin kuuntelisi hyvää tarinoitsijaa yleisön edessä, mutta lyhyehkö tietokirja voisi olla napakamminkin koottu.  

Kolmekymmentä sivua eli viidesosa kirjasta käytetään “vanhempaan oluthistoriaan”, eli oluen rooliin keskiajan ja varhaismodernin ajan Suomessa sekä mytologiassa ja kirjallisuudessa. Tämä osuus on tietysti lähes kokonaan synteesiä muista lähteistä, kuten Leppänen asiallisesti luvun alussa sanookin. Entäpä jos olisi yritetty pärjätä ilman tätä historian läpihiihtoa, tuoden vaikka nykysuomalaisten juomatavoista kertovaan lukuun joitakin kiinnostavimpia poimintoja myös esi-isien edesottamuksista?

Muilta osin kirjan perusvireenä on se, mitä Leppänen on onnistunut kaivelemaan muistinsa sopukoista – ei aina niinkään kirjastoista tai arkistoista. Kuten alussa totesin, tämä on ehdottomasti kirjan paras puoli. Toisaalta se näkyy joissain kohdissa vähän hövelinä suhtautumisena faktoihin. Esimerkiksi Duvel on erheellisesti päätynyt belgialaisten trappistioluiden listalle, ja alettiinko Torniossa todella panna Lapin Kultaa jo vuonna 1873? Suullisessa esityksessä nämäkin menisivät korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yksi tarkistus- ja oikolukukierros olisi kirjaan vielä kannattanut tehdä.

* * * * *

Olutkirjoille taitaa olla Suomessa aika vähän kaupallista tilausta, joten julkaisijoidenkin toiveet varmasti vaikuttavat sisältöön. En tiedä, mikä esimerkiksi tässä kirjassa on kirjoittajan ja mikä kustantajan mielihalujen seurausta. Jos itse olisin saanut olla vaikuttamassa teoksen sisältöön – eikä rahalla tai mahdollisella kirjakauppamyynnillä olisi mitään merkitystä – olisin tietysti toivonut vielä parisataa sivua lisää kotimaisten olutmiesten ja -naisten sekä panimoiden tarkemmista vaiheista, baariasiakkaiden hauskoilla kommenteilla ja Leppäsen omilla muistoilla höystettynä.

Suuret skotit: Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy

Kun puhe kääntyy skotlantilaiseen olueen, useimmille varmasti tulee mieleen jonkinlainen tumma, melko vahva olut, joka nojaa makeaan maltaaseen ja jossa on hyvin miedosti humalan katkeruutta. Koko totuushan tämä ei ole skottioluesta, josta suuri osa on aina ollut yleisbrittiläistä pale alea – nykyään tietysti vielä (etenkin BrewDogin ansiosta) usein amerikkalaisella twistillä.

Silti skotit tunnettiin historiallisesti tummemmista ja voimakkaammista oluista, ja niihin heidän maansa myös nykyskenessä siis yhdistyy. Millaisia nämä oluet todella ovat? Monet puhuvat oluttyylistä nimeltä wee heavy (“pieni tuhti”). Se ei Ron Pattinsonin mukaan ole kuitenkaan –  kansallisromanttisesta klangistaan huolimatta – historiallinen skottioluen nimi, vaan ilmestyi etiketteihin toisen maailmansodan jälkeen ja levisi laajaan käyttöön nykyisen pienpanimobuumin myötä.

1800-luvun vahvat skottioluet olivat paljon nykyisiä tukevampia, usein yli 10-prosenttisia, ja niitä merkittiin šillinkihinnan mukaan, vaikkapa 120/-, 140/-, 160/-. Esimerkiksi Traquair House tekee näistä vahvinta 160/-olutta nykyäänkin, 9,5 % vahvuisena.

1900-luvun puolella miedompiin oluihin syntyi uusi šillinkijärjestelmä, jonka asteita olivat 60/-, 70/- ja 80/-. Nämä olivat pale ale -tyylisiä, ja jostain syystä niistä miedointa, noin 4 % ABV vahvuista 60/-:a, merkittiin pullo-oluena numerolla 90/-. Siinä mielessä Belhaven, jolla 90/- on nykyään yli 7-prosenttinen tumma “wee heavy”, ottaa kenties merkintätavassa vapauksia tähän perinteeseen nähden. Toisaalta šillingit ja muut ovat joka tapauksessa historian jäänteitä, ja tärkeintä kai on antaa vaikutelma perinteisestä skottioluesta. Tähän varmasti pyrkivätkin molemmat nyt maisteltavat oluet, Traquair House Ale ja Belhaven 90/- Wee Heavy.

 

Traquair House on maailman vanhin nykyaikainen pienpanimo, jonka perusti samannimisen talon linnanherra Laird Peter Maxwell Stuart vuonna 1965. Traquair House Ale (7,2 %) on talon ensimmäinen olut, maltillisen kokoisena pysyneen valikoiman kulmakivi. Se on tummanruskea olut, siinä missä toinen nyt maisteltava olut on astetta vaaleampi ja punertava.

Tuoksussa on hieman paahteisempaa mallasta, joka tekee aromista melko herkullisen. Maku on tumman karamellinen, suklainen, paahteinen, puinen, hedelmäinen, katkeruuttakin on hieman. Tyylikäs olut ei ole vahvuuteensa nähden ehkä ihan niin tukevarunkoinen kuin voisi olla, vaikka en tiedä, onko tätä sokerilla ohennettu. Mainio skottituote on kuitenkin kyseessä.

Belhaven 90/- Wee Heavy (7,4 %) on jo tuoksultaan Traquairin olutta makeampi: paahtuneen sokerin aromi muistuttaa monia belgialaisia oluita. On aivan mahdollista, että tummat Leffet ja vastaavat ovat alun perin inspiroituneet skottioluista, joita Belgiaan tuotiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen ja joita belgialaiset itsekin valmistivat. Tumma sokeri hallitsee makuakin, siinä pientä brandyn poltetta, jota jää mukaan jälkimakuun. Muita sävyjä ovat rusinat ja kuivatut viikunat. Challenger-humalan katkeruutta on matkassa myös, tosin hyvin maltillisena.

Näiden kahden yllättävänkin erilaisen oluen avulla voi ehkä hakea nykyskottilaisen scotch alen – tai vaikkapa wee heavyn, jos sitä nimitystä haluaa käyttää – syvintä olemusta. Mallas on avainsana, vahvuutta pitää olla ja makeuskaan ei ole poissuljettu. Humalaakin saa käyttää, sen oletettu vähyys skottityyleissä on ehkä osittain myytti. Brittilajikkeet varmaan istuvat parhaiten kuvaan. Vaikka se ehkä klisee onkin, scotch alen on hyvä olla sellaista olutta, jota viileiltä ja kosteilta Ylämaan nummilta tai Edinburghin vanhankaupungin kujilta takkatulen ääreen palatessaan mieluiten nauttisi.

Koiran vuodet ja black velvet

Ennen vanhaan koiran ikä muutettiin ihmisen iäksi kertomalla vuosien määrä seitsemällä. Kaksivuotias koira oli 14 vuotta ihmisen iässä ja seitsenvuotias 49. Nykyisissä taulukoissa otetaan huomioon muitakin asioita, ainakin koiran koko. Kun Olutkoira (kirjoittaja, ei blogi) täyttää tänään 45 vuotta, hän on esimerkiksi tämän sivuston mukaan ison koiran iässä 6-vuotias. Toisaalta kuusivuotias pieni koira olisi ihmisen iässä vasta 40.

Blogikin täyttää toki tänä vuonna kuusi vuotta, mutta vasta joulukuussa. Nyt kesän alkaessa synttäridrinkiksi valikoituu black velvet, stoutin ja samppanjan sekoitus. Se tuli mieleen, kun luimme erään brittikokin julistaneen, että black velvet on paras syntymäpäiväaamiaisen juoma munuaisten kera nautittuna. Tällä kertaa drinkki ei kuitenkaan päässyt aamiaispöytään vaan vasta illalliselle. Eivätkä munuaisetkaan olleet aamiaistyyliin devilled kidneys -reseptillä vaan ranskalaisittain sinappikastikkeessa paistettuja.

Ei mennä ruokaan sen tarkemmin, kun tosiaan munuaisreseptejä olen levitellyt tässä blogissa jo aikaisemmin. Kuohuviinilasiin sen sijaan kaatuu puoli lasillista Põhjalan vahvaa Öö-portteria ja puolet Pannier’n samppanjaa, jota Alko myy pikkupulloissa. Väri pysyy samppanjasta huolimatta lähes yhtä yönmustana kuin puhtaassa portterissa. Myös tuoksu on pääasiassa portterimaisen paahteinen, ainakin kun rinnalla ei ole viinitöntä versiota. Vähän viiniäkin siinä silti tuntuu.

Portterit viettivät menneinä aikoina kypsymisvaiheitaan tynnyreissä, ja ikääntymisestä jäi niihin viinimäistä aromia ja makua. Nykyään tätä ominaisuutta ei kovin monesta portterista tai stoutista löydy, ja siksi black velvetin samppanja tuokin sekoitukseen oman juhlavan viinimäisyytensä. Voimakas Öö pitää varmasti pintansa viinin kanssa paremmin kuin vaikkapa Guinness, jota luultavasti kaikissa stoutia tai portteria vaativissa drinkeissä yleisimmin käytetään. Viinistä tulee black velvet -lasiin pintasilaus, vähän sitrushedelmän raikkautta ja ehkä lisää happoisuutta.

Öö on vahvuuteensa nähden aika lempeä portteri, ja vaikka siitä pidän, siinä on maitosuklaamainen pliisu puolensakin. Niinpä samppanjan eloisuus terävöittää sitä ainakin kilistelyhetkeä varten ihan hienosti. Toisaalta sekoituksissa aina menetetäänkin jotain, kun vastakohdat myös peittävät ja neutraloivat toistensa ominaisuuksia. Tämän muistaa, kun maistaa black velvetin jälkeen kulauksen Öötä ihan sellaisenaan. Hyvä alkudrinkki tämä black velvet tällä tavoin valmistettuna kuitenkin oli, ja sillä oli mukava aloittaa seitsemäs koiran vuosi. Se toimi myös ruokajuomana vahvan makuisille munuaisille, jotka tälläkin kertaa olivat riistaeläimeltä.

Muinaiset twistillä: Jopen Many-Faced Got (BA) ja Mallaskuun braggotit

Gotlantilaiset tekevät gotlandsdrickaa tai “drickua”, se on heidän vastineensa sisä-Suomen sahdille tai Norjan maaseudun maltølille. Ruotsissa en ole koskaan gotlandsdrickaa juonut, Puolassa sen sijaan kerran olen, ja nyt hankin Alkosta pullollisen hollantilaispanimo Jopenin valmistamaa tuotetta nimeltä Many-Faced Got (10,5 %). Kyseessä ei ole Jopenin oluen perusversio vaan punaviinitynnyrissä kypsynyt erikoisuus.

Liekö punaviinin ansiota mutta ainakaan sahtimaiselle muinaisoluelle tämä ei tuoksu, pikemminkin belgialaiselle vahvalle oluelle kuten Dolle Brouwersin juhlaoluet. Maku on niitä rustiikkisempi, siinä ehkä pieni happamuus tuokin mieleen jotkut sahdit tai sahdinkaltaiset juomat. Viinitynnyrikypsytyksestä on jäänyt mukaan sherrymäisiä piirteitä.

On tässä sameassa, kypsän aprikoosin värisessä oluessa toki selkeitä yhtäläisyyksiä myös pohjoismaisiin muinaisoluihin, ehkä eniten muhkean hedelmäisessä mallaspohjassa. Katajanmarjaa on reseptissä mutta se ei tule mielestäni maussa paljonkaan läpi. Hiilihappoa on mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Perusvaikutelma on melko makea, mutta sitä tukee mausteinen, lakritsinen pohjavire. Ei hassumpi olut – eikä liian hienostunut Valhallan juominkeihin, sarvekkaasta kypärästä nautittuna.

* * * * *

Myös braggotia olen juonut tähän mennessä ainoastaan Puolassa – syynä se, että puolalaiset tekevät outoja historiallisia oluita paljon matalammalla kynnyksellä kuin esimerkiksi suomalaispanimot. Miksi niin? Ehkä markkina on meillä vain sen verran pienempi, tai ehkä kokeilunhalua hillitsee takaraivossa kolkuttava huoli siitä miten tuotteen saa tarjottua Alkon hakuun. Braggot on siis alun perin kelttiläinen hunajasimaa muistuttava juoma, jossa hunajan lisäksi myös ohramaltaan sokereita käytetään alkoholiksi.

Tällaista vahvaa mallassimaa on nyt tehnyt peräti kahtena eri versiona lapualainen Mallaskuu. Sekä maustamaton (siis pelkällä hunajalla maustettu) että mustaherukkaversio ovat nimeltään Torhammer, ja molemmat ovat 10-prosenttisia.

Ensin maistoon naturelli Torhammer Braggot. Panimo mainostaa, että oluen tuoksussa voi aistia hunajan kukkaisuutta ja maltaan keksimäistä aromia. En oikein löydä niitä, vaan tuoksu tuntuu lähinnä jotenkin metalliselta, epäolutmaiselta, ehkä sitten hunajan vaikutuksesta. Hunaja ei yleensä – ainakaan omasta mielestäni – auta oluiden raikkautta vaan joskus tukkii ne vahamaisella, vähän härskilläkin aromillaan ja maullaan.

En toisaalta oikein tiedä, millä kriteereillä braggoteja pitäisi arvioida, ehkä ei oluina ollenkaan. Hyvin olutmaisia ne kuitenkin ovat, ja on vaikea pidättäytyä sanomasta asioita, mitä samanvahvuisesta ja samantapaisesta oluesta sanoisi. Panimo korostaa Torhammerin makeutta, mutta minusta sokerit – olivatpa maltaasta tai hunajasta peräisin – ovat aika pitkälle palaneet pois. Muistan juoneeni sokerisempaakin braggotia, jopa aivan äkkimakeaa. Maussa on pientä hedelmäistä happamuutta ja hiivaisuuttakin, mutta myös herkullista hunajaa.

Aivan suosikkijuomiini mikään braggot ei tule välttämättä koskaan kuulumaan, mutta on ehdottomasti mielenkiintoista, että tätä tuhatvuotista kelttijuomaa kokeillaan nyt myös muinaisen sahtialueen tuntumassa.

Entä kun mallassimaan kaadetaan roppakaupalla mustaherukkamehua? Torhammer Blackcurrant Braggotin hyvä puoli on ehdottomasti se, että marjan makua ei tarvitse etsiä vaan se on kokonaisuudessa vahvasti etualalla. Mieleen tulee kir, tuo ranskalainen aperitiivi, jonka ainesosat ovat makea cassis-likööri ja kuiva burgundilainen valkoviini (tai kir royal -versiossa kuohuviini). Blackcurrant Braggotissa ei olla kuitenkaan makean mustaherukan äärellä, vaan marjamehu tuo juomaan pikemminkin happaman sävyn. Hapanoluesta ei sentään ole kysymys, mutta mitään helppoa makeaa lipittelyäkään ei ole luvassa.

Jos nyt joku on kiertänyt nämä pullot Alkossa liian outoina kaukaa, suosittelen testaamaan. Siinä on aina jotain jännää, kun muinaistyylisten oluiden (ja oluen kaltaisten juomien) kautta pääsee hetkeksi henkiseen yhteyteen menneiden vuosisatojen kanssa. Näitä ikivanhoja juomaperinteitä on moneen lähtöön, ja aika luontevasti useampiin niistä saa myös yhdisteltyä kaikkea mitä luonnosta löytyy – kuten Mallaskuu on tehnyt viinimarjoilla. Niinhän muinaiset eurooppalaiset monin paikoin tekivät.  

Kuva (runsten): Udo Schröter, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kirjoituksia kellarioluesta, osa 2: Pullot (Zoller, Autenrieder, Giesinger, Leikeim, Riegele)

Suomen supermarkettien – ja erikoiseriään markkinoivan Alkon – laajentuneen kellerbier-valikoiman ihmettely jatkuu. Viime viikon postauksessa oli mukana kolme tyylikkään moniväristä tölkkiä, nyt maistellaan perinteisempiä saksalaisia puolen litran pulloja. Niitä on päätynyt eri kaupoista viime viikkojen aikana jääkaappiini peräti viisi.

Pääosin nämä eivät ole frankenilaisia kellarioluita, oikeastaan yksi viidestä on siltä suunnalta. Zoller-Hof sijaitsee naapuriosavaltiossa Baden-Württembergissä. Autenriedin linnapanimo on suunnilleen Stuttgartin ja Münchenin puolessavälissä, ja Riegele samalla suunnalla Augsburgissa. Giesinger on Münchenissä. Leikeim sen sijaan on Frankenissa, Altenkunstadtin kylässä Bambergista koilliseen.

Tyylillisesti tällä kertaa testatut oluet voi raa’asti heitellä kahteen laariin. Zoller, Autenried ja Giesinger ovat vaaleankeltaista, keväisen raikasta kellarioluttyyliä (kuten viime postauksen Gelbvieh). Leikeim ja Riegele ovat pikemminkin kinuskin värisiä ja enemmän johonkin värilliseen maltaaseen kuten müncheniläiseen kallellaan.

Zoller-Zwickel (5,5 %) on nimensä puolesta zwickelbier, joka on kellarioluen lähisukulainen vaikkei välttämättä ihan sama asia (yrittäkääpä selittää minulle uskottavasti, mikä niiden ero käytännössä on). Samean keltainen olut muistuttaa saman näköisiä kellerbierejä myös tuoksultaan ja maultaan. Tuoksu on kukkainen ja melko raikas, mukana pientä kirpeyttä, maku viljainen, humalointi yrttimäistä. Hiivakin pysyy aisoissa.

Autenrieder Schlossbräu Kellerbier (5 %) on laajasti ottaen samaa kellarioluen alalajia, vähemmän raikas (voinee johtua pullon iästäkin), viljainen sekä tuoksultaan että maultaan, edellistä vähän hedelmäisempi. Vähän sitrusta on jälleen mukana, jauhoista mallasta, hiivaa ja ehkä jopa jotain kasvista – ruohoista humalaa ainakin. Ei hassumpi olut tämäkään, mutta paketti ei minusta pysy yhtä hyvin kasassa kuin Zollerilla.

Giesinger Bräu hyväksyttiin hiljattain seitsemäntenä Münchenin “virallisten” panimoiden joukkoon, joten sen oluita saa jatkossa myös Oktoberfestista, kunhan sellainen seuraavan kerran järjestetään. Panimo kutsuu Untergiesinger Erhellungia (5,3 %) lippulaivaoluekseen, ja vaikka etiketissä sitä ei kutsuta kellerbieriksi, heidän kotisivuiltaan tämä maininta löytyy. Varsin vaalean keltainen on tämäkin olut, tuoksu lähinnä maltainen, maussa kuitenkin raikkaan kukkaista, vähän sitruunaista särmää, joka on lähellä lipsahtaa siman puolelle. Sinne ei kuitenkaan eksytä. Humala ei tuo katkeruutta mutta pienen yrttimäisen lisän kuitenkin. Tämä on juotava ja miellyttävä olut, ja olisi hauska kokeilla, miten toimisi litran kolpakosta juhlateltassa.

Leikeim Kellerbier (4,9 %) on tosiaan värinsä puolesta pikemminkin Mahrs U:n linjoilla eli pienesti punaiseen vivahtaa ja aavistuksen tummemmalle maltaalle myös tuoksuu. Tämä jää näiden viiden oluen joukossa ehkä kauimmaksi siitä, mitä itse hyvältä kellarioluelta – ja vielä frankenilaiselta – toivoisin. Mallas on jotenkin tukkoisella tavalla maanläheinen, siinä on tupakkamainen tai pahvimainen sivumaku ja pientä kirpeyttä, eikä juuri ollenkaan tämänväriselle oluelle sopivia herkullisia karamellisävyjä. Sinänsä on mukavaa, että tummempiakin kellarioluita tehdään, ettei tyyli täysin pelkisty vaaleiden melko samantapaisten oluiden kavalkadiksi.   

Riegelen tuote kuuluu samaan astetta tummempaan kellarioluttyyliin, ja se taas erottuu viisikosta omaperäisen hiivavalintansa takia. Riegele Kellerbier (5 %) on nimittäin pantu brittiläisellä pintahiivalla (“eine spezielle Ale-Hefe eines befreundeten Brauers aus England”). Ilmeisesti tämä käy Saksan nykyisten olutlakien mukaan päinsä. Vehnämallastakin on mukana, en tiedä kuinka paljon. Ulkonäkö on kinuskikastikkeen värinen ja yhtä läpitunkemattoman samea, tuoksussa ja maussa on jonkin verran ale-maista hedelmäisyyttä ja vehnäoluen kirpeyttä. Hiivavetoista ja kuivahkoa meininkiä on kuitenkin tarjolla, ei mitään hefeweizenin banaanisuutta, ja kokonaisuus päättyy mietoon, aavistuksen katkeraan ja mausteiseen jälkimakuun.

* * * * *

Suodattamaton olut alkoi tulla Saksassa uudelleen muotiin 1980-luvulla, kuten tulin joulukalenteripostauksessani maininneeksi. Vehnäolut oli trendin harjalla. Vaikka kellarioluet olisivat voineet sinänsä levitä nopeastikin ympäri Etelä-Saksan, ei hyllystäni löytyvässä 2000-luvun puolessavälissä julkaistussa Good Beer Guide to Germany -kirjassa vielä mainittu näitä nyt testattuja oluita vielä lainkaan. Kyseiset panimot kuitenkin olivat olemassa (tosin Giesinger oli vasta perusteilla).

Ehkä kellerbier on tulevaisuuden laji. On siinä ehdottomasti enemmän mystiikkaa kuin perus-pilseissä ja helleseissä. Omaan makuuni nämä esimerkit olivat helposti lipiteltäviä, ei mihinkään äärielämyksiin tähtääviä oluita. Ne kuitenkin tarjoavat uuden lähestymiskulman sinänsä aika yhdenmukaisiin saksalaisiin lagereihin, ja usein tämä kulma on ihan mielenkiintoinen – jotain aivan muuta kuin samojen panimoiden suodatetut perusoluet. Parhaat onnistumiset osuivat tässä valikoimassa kellanvaaleisiin, raikkaisiin kevät- ja kesäkauden oluihin.  

Ei mitään tervan juontia: Kahakka Anno 1620 Tar Porter

Terva oli aikoinaan yksi Suomen tärkeimmistä vientituotteista, mutta sille löytyi monia käyttötapoja kotopuolessakin: veneiden ja suksien suoja-aineena tai lääkevalmisteena. Kulta-aikojensa jälkeenkin se on ollut jo kohta sata vuotta leijonapastillien mauste ja viime aikoina tietenkin suosittu löylyveden tuoksu. Olen joskus maistanut sillä maustettua meetvurstiakin.

Kokkolan tyyppisille länsirannikon satamakaupungeille se oli yksi elinehdoista. Puutervaa poltettiin sisämaiden metsissä, ja tynnyrit tulivat jokia pitkin vientisatamiin. Hyvälaatuisesta suomalaisesta hautatervasta maksettiin ulkomailla paljon, mikä vaurastutti satamakaupunkien tervaporvareita. Ei liene ihme, että viime vuonna 400-vuotista historiaansa juhlinut Kokkola sai juhlaoluekseen nimenomaan terva-aromilla maustetun vahvan portterin.

Tekijänä oli uudehko kokkolalainen toimija Kahakka Brewery. Kun vuonna 2017 tein Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi postauksen, jossa maistelin kaikkien maakuntien oluita, keskipohjalaista olutta en onnistunut sitä varten Helsingistä löytämään. Kahakka oli perustettu samana vuonna, ja se olikin avautuessaan Keski-Pohjanmaan ensimmäinen moderni pienpanimo. Nyt heidän oluitaan löytyy Alkon verkkokaupan lisäksi myös eteläisemmän Suomen kaupoista, muun muassa ihan mainio wieniläistyylinen Kokkolager.

Entäpä panimon kotikaupungin synttäriolut Anno 1620 Tar Porter (8,5 %)? Väri on tumma mutta ei aivan yönmusta. Salmiakkinen, savuinen ja etäisesti pihkainen tervan tuoksu tulee vastaan jo nuuhkiessa, ja terva hallitsee ilman muuta myös makua. Jos tervan mausta tykkää, miksei tykkäisi tästä oluestakin. Joku Schlenkerlan doppelbock-versio ei ole valovuosien päässä vahvuudessaan ja savuisuudessaan – toki terva on makuna sen verran omintakeisempi, että selvästi pohjoisten metsien ja tervasatamien suunnalla liikutaan nyt.

Makeutta on jonkin verran, katkeruutta ei juurikaan. Runko kuitenkin kantaa. Alla oleva perusportteri siis toimii minusta tässä pohjaoluena ihan hyvin, ja kokonaisuus on varmaan pitkälti sitä mitä lähdettiin hakemaankin. Kyllä tällä arvokkaasti juhlistaa Kustaa II Aadolfin perustaman kaupungin pitkää taivalta. Ja vahva portterihan oluttyylinä sopii pohjoisiin satamakaupunkeihimme kuin nenä päähän, kuten olen usein hokenut.

Jos olisin Kahakka, jättäisin tervaportterin perusvalikoiman kruunuksi – ehkä ilman puulaatikkoa ja maistelulasia kylläkin. Harvassa ovat sellaiset oluet, joissa on uskottava paikallishistoriallinen tarina – ja vielä sellainen, joka aivan olutummikonkin tuoksu- ja makuaisteilla on tunnettavissa. Vaikka tämä olut nyt tuli nautittua juhlavuotta seuraavana vuotena, myöhästyneet onnistuneet Kokkolalle ja hyviä seuraavia 400 vuotta!

Kirjoituksia kellarioluesta, osa 1: Tölkit (Gänstaller, Thornbridge/Newbarns)

Kellariolut on saksalainen tai tarkemmin sanoen Frankenin alueelle tyypillinen suodattamattoman lager-oluen muoto. Siellä päin Keller tarkoittaa panimon varastoluolien tuntumassa sijaitsevaa ulkoanniskelualuetta, jolloin muutaman viikon ikäisiä oluita saatetaan tarjoilla puutynnyristä paitsi suodattamattomina ja pastöroimattomina myös lähes hiilihapottomina – kuten brittien real ale. Hiivan mukanaolo on kuitenkin “se juttu”, ja itse olut voi olla monenkin laista hyvin vaaleasta punaruskeaan.

Olen aikaisemmissa postauksissa sanonut, että nykyisen alkoholilakimme sallima ≤5,5 % raja on mahdollistanut muun muassa mielenkiintoisten saksalaisten oluiden ilmestymisen Citymarketetihin ja muihin hyvän valikoiman ruokakauppoihin. Tämänkertaiset kellarioluet ovat yksi ilmentymä tarjonnan paranemisesta. Yksi maisteluun päätyneistä kolmesta tölkistä on brittiläinen, kaksi muuta aitoja frankenilaisia.

Gelbvieh (5,2%) on se brittiolut. Sen tekijät ovat englantilainen Thornbridge ja skottilainen Newbarns, molemmat “maatilapanimoita”, ja heidän pelloillaan laiduntaa Limousin- ja Simmertal-karjaa, joka taas muistuttaa Gelbviehiä eli Frankenin “keltaisia” nautoja. Tämän nautayhteyden panimot ovat toki keksineet itse, mutta onhan tällainen hyvin vaalea kellariolut tavallaan toki väriltään keltaista.  

Vaalean kellertävähän tämä kellariolut siis on, ja tyylin mukaisesti hieman samea. Varsinkin heti tölkin avaamisen jälkeen ilmoille leijailee raikas, kukkainen, viljainen tuoksu. Tämä on kevätolut à la Ayinger Frühlingsbier tai Spezial U, eli vastaavia löytyy eri puolilta Baijeria. Maussa on sitruksista kirpakkuutta, hunajamelonia, vaaleaa viljaa (oluessa on siis mukana vehnää), yrttistä, melkein minttumaista humalaa, aavistus katkeroa jälkimaussa. Mitään häiriöitä tässä ei minusta ole, ei tuntuvaa hiivaisuutta eikä mitään viitteitä pilsneriä tummemmista maltaista. Kevään aurinkoisille terasseille sopiva olut on kyseessä, tai tölkin suosituksen mukaan mausteisten makkaroiden kumppaniksi.

Gänstaller Braumanufakturin 04 Kellerbier (Lagerbier) on puolestan keskiolutmaisen kullankeltainen, jonkin verran samea olut, joka tuoksuu maltaiselle ja vienon hunajaiselle. Prosentteja on jälleen 5,2 % ja katkeruutta 23 IBU. Periaatteessa tämä on jonkinlainen helles kellariversiona, mutta aineksia on Frankenin mitalla eikä Münchenin – yleensä kellerbiereissä on perusvaaleita oluita enemmän humalaa ja niin tässäkin. Kun toisaalta muutakin makua on enemmän, katkeruuskin kyllä jää lähinnä säestäväksi elementiksi.

Tämä kellerbier numero nelonen on minusta aika selkeäpiirteinen olut, jossa suodattamattomuus tuo mukaan hieman enemmän ihmeteltävää mutta ei sekoita kokonaisuutta liikaa. Mallas tuntuu ehkä keksimäisempänä, vähän makeampana kuin muuten, ja humala on mukavan ruohoista ja yrttistä. Mukana on pieni appelsiinimarmeladin aavistus, jota olin maistavinani Saksan itärajan lähellä zoigl-oluissa, mutta suuremmin sille suunnalle ei lähdetä. Tämä ei ole äärimmäisten makujen ystäville sopiva olut, mutta voi tuoda valaisua niille, jotka olettavat saksalaisen vaalean lagerin olevan aina teollista ja tylsää.

Saman panimon 02 Kellerpils (5,1 %) on hankalampi rasti, koska tölkkini on oletettavasti viallinen. Kari Ylänne mainitsi Twitterissä juoneensa tölkistä, jossa oli “runsaasti vihreää omenaa”, ilmeisesti asetaldehydiä, eli kyseessä lienee sentään virhemaku. Joidenkin lähteiden mukaan pieni määrä tuota vihreää omenaa voi olla vaaleassa kellarioluessa hyväksyttävää, mutta omassa tölkissänikin sitä oli jo tuoksussa häiritsevän paljon.

Maku muuttui oluen hiukan lämmettyä melkeinpä omenasiiderin ja vappusiman sekoitukseksi, joten tästä Kellerpilsistä on varmasti parempi olla lausumatta paljon muuta kuin että joskus kokenutkin panija iskee kirveensä kiveen. Gänstallerin tuotteesta liikkuu ilmeisesti Suomen jakelussa eri lailla onnistuneita eriä, koska Olutkellarin maistama tölkki oli kuvauksen perusteella puhdaslinjaisempi ja ongelmaton.

* * * * *

Tällaisia tuotteita löytyi ruokakauppojen tölkeistä tänä keväänä. Molemmilta panimoilta saatiin maisteluun mukaan yksi tuote, joita tämän tyylin ystävien kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kellariolut on tietysti yksi niistä oluttyyleistä tai -perinteistä, jotka varmasti ovat parhaimmillaan ja aidoimmillaan Saksassa ja alle sadan metrin päässä panimon laitteistosta tai varastotiloista. Hyvää maisteltavaa saadaan tältä saralta kuitenkin tänä päivänä myös alumiinin sisään.

(Kuva: Flickr.com, luagh45, CC BY 2.0.)

Harjun Panimo: Kuusen alla 2020

Pienen tauon jälkeen on aika palailla vähitellen blogin äärelle. Ensimmäisenä tartutaan lahjaolueen, jonka taustalla on lappeenrantalainen kotiolutaktiivi Jani Harju. Tästä siis “Harjun Panimo”. Olen maistanut Harjun old Burton ale -oluen kahta aikaisempaa versiota, ja niistä löytyy postaukset vuosilta 2018 ja 2019.

Tämänvuotista versiota meni myös Tuopillinen-blogistille, ja hän kirjoitteli oman arvionsa jo viime kuussa. Olut on nimeltään Kuusen alla, kuten myös vuonna 2018 maistamani iteraatio oli. Jani kertoo reseptin perustuvan samaan pohjaan kuin nuo aikaisemmat versiot. Vahvuutta on nyt 7,2 %. Maris Otter, Mild ja Caramel 300 ovat maltaina, brittityyliin mukana myös itse tehtyä inverttisokeria, sekä humalapuolella East Kent Goldings ja First Gold.

Lyhyt tuomio: 1) tykkäsin jälleen kerran, ja 2) reseptin hiominen on johtanut mielestäni entistä pätevämpään lopputulokseen. Tietysti aiempien versioiden maisteluista on aikaa, joten suoraa verrokkia ei ollut arviointielimille käytettävissä. Kuitenkin ainakin varhaisimmassa versiossa hieman häirinnyt makeus on taakse jäänyttä elämää, ja muutenkin olut ainakin omassa suussani muuttuu kerta kerralta tyylikkäämmäksi.

Tuoksussa on karamelliin vivahtavaa mallasta, tumman brittiläistä tuoksua, johon varmaan hiivankin aikaansaannokset vaikuttavat. Tuopillinen oli maistanut asetaldehydin “vihreä omena”-tuoksua ja -makua, jota itse en onnistunut poimimaan. Maussa on tummaa toffeeta ja melkein kahvi–pähkinäsuklaalinjaa lähestyvää jykevyyttä, oikein mitään en sillä saralla osaa enempiä toivoa. Vähän lempeän yrttistä katkeruutta on loppusuoralla mukana, ei paljon.

Kun kai monikaan ei Burton ale -oluttyyliä nykypäivänä tunne – tai osaa arvioida oluita sitä perinnettä vasten – läheisinä vertailukohtina voi jälleen todeta erilaiset tummat strong alet tai double brown alet ja winter warmerit. Tosin näitä ei tällä hetkellä taas ole hirveästi Suomen jakeluissa saatavana, ehkä luostarivetoista Tynt Meadow’ta lukuun ottamatta. Kuten usein ennenkin olen sanonut, mielelläni näkisin tämän tyyppisiä oluita enemmän myös kaupallisilla panimoilla.

Portterin standardia Ruotsista: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout

Välillä tekee mieli selkeää ja puhdasta portteria ilman kahvia, kaakaota, leivonnaisia, karkkeja tai chilipalkoja, ja rommi-, viski-, konjakki- tai sherrytynnyrikypsytyksiä. Oikeastaan joisin sellaisia käytännössä aina, jos niitä olisi helpompi löytää nykypäivän craft-kaapeista. Joitakin toki on, mutta en panisi pahitteeksi vaikka enemmänkin olisi.

Nyt on taas Ruotsista tuotu kohtalaisen suoraviivaista portteria Alkoon panimolta, joka ei ole minulle ennestään kovin tuttu vaikka on ollut maisemissa jo 1990-luvulta alkaen. Nynäshamn on pikkukaupunki, jonka satamasta pääsee henkilöliikenteessäkin erinäisiin paikkoihin Itämerellä, esimerkiksi toiseen suureen portterimaahan Puolaan. Monopolissamme Nynäshamns Ångbryggeriltä on barley winen lisäksi tällä hetkellä kahta portteria, molemmat belgialaistyylisen pienissä 0,25 l pulloissa: Valsviken Vinterporter ja Sotholmen Extra Stout. Ei muuta kuin testaamaan.


Valsviken Vinterporter (9,1 %) on vuosikertaa 2018, eli riippuen astiointiajasta se on lepäillyt pulloissa jo pitkälle kolmatta vuotta. Puolalaiset ovat sitä mieltä, että vahvan portterin pitääkin säilyä kellarissa hyvin, eli reseptissä ei kannata panostaa raaka-aineisiin joiden hehku on nopeasti hiipuvaa (kuten monet modernit humalalajikkeet). Eipä tuo vahvuuskaan säilymistä haittaa, ja esimerkiksi tässä oluessa on enemmän alkoholia kuin monissa Itämeren alueen perinteisissä “baltic portereissa”.  

Väri on soijakastikkeen tummuusluokkaa, vähän punertava, tuoksussa on viinimäisyyttä ja mustaherukkaa. Maku on myös tiukan viinimäinen, hivenen hapan, mistä voisi päätellä, että jotain on tapahtunut vajaan kolmen vuoden aikana pullossa. Taustalla on kuitenkin vahvan portterin herkullinen, tumman karamellinen pohja, jossa maistuu portviini, kuivattu luumu, lakritsi ja ehkä pähkinäkin. Vaikka tämä on oikein hyvää, voi ehkä miettiä, onko kellaroinnin optimitilanne mennyt jo hieman ohi – olisiko vuosi sitten ollut paras herkkuhetki?

Sotholmen Extra Stout (7 %) on sekin sitä, mitä nimi lupaa. Mausta voi aistia reseptissä olevan paahdetun ohran läsnäolon, mutta paahteisuuden rinnalla on aika lailla myös maitokaakaon makua, joka yleensä tekee minusta stoutit liian lällyiksi. Myös vähän jonkinlaista tuhkaa tai mineraalisuutta on maussa, humalaa ei juurikaan, ja loppumakuun tulee toffeen lämpöä. Tämä kyllä minulle toimii oikein hyvin, vaikka hiukan tukevampaa runkoa, kenties aavistuksen lisää katkeroakin voisi extra stoutiin toivoa. Alkoholiprosenttia on hilattu aiemmista versioista 0,4 yksikköä ylöspäin ja se on varmaan tehnyt oluelle hyvää.

Nämä Nynäshamnin portterit keräävät arviointipalveluissa yli 90 pisteen saldoja, ja se niille suotakoon, jos nyt aivan täyttä satasta (tai viittä tähteä) eivät kenties ansaitsekaan. Ainakin minulle näissä molemmissa oluissa kiteytyy vanhanaikaisen vientistoutin ja -portterin hyvyys: lempeän paahteinen mallas, osuva muttei liioiteltu humalointi, alkoholin pieni lämpö, ja ennen kaikkea vanhetessa viinimäinen tyylikkyys.