Purjelaivojen aikaan: In den Ouden Waalvis BA Porter & Lehe East IPA 1839

Talonkorkuiset kypsytysastiat reunustivat saleja 1800-luvun alkupuolen isojen lontoolaispanimoiden varastoissa. Tuolloin kaupungin suosituimman oluen, portterin, annettiin aina muhia vuoden verran panimolla ennen tarjoilua, ja siihen kehittyi viinimäinen ikääntyneen oluen maku. Ennen portterin keksimistä oluen viimeistelystä olivat vastanneet pubit ja tukkurit; nyt panimot ottivat sen itse kontolleen.

Ilmeisesti tynnyreissä olueen pureutui villihiivaksikin kutsuttu Brettanomyces. Se tunnetaan lambicien ja Orvalin kaltaisista belgialaisoluista, mutta hiivan nimi merkitsee alun perin “brittisientä”. Sen tuoksua on luonnehdittu “hevosen loimeksi” ja funkyksi (suoraan suomennettuna “löyhkäävä”?), mutta mitenkään epämiellyttävänä en ole sitä itse koskaan kokenut.

Ron Pattinson on todennut, että panimoiden tapa ikäännyttää porttereitaan ennen myyntiä väheni 1800-luvun puolivälin tienoilla. Yksittäinen myyntiin menevä portterierä oli nyt sekoitus uutta ja vanhaa olutta, ja vanhan osuus väheni vuosi vuodelta. Ennen vuosisadan loppua vanha katosi käytännössä kokonaan. Syyt liittyivät ehkä panimoiden talouteen tai kuluttajien maun muutoksiin.

De Kromme Haring -panimoravintola Hollannin Utrechtissä on tehnyt yhdessä maanmiehensä Nevel Artisan Alesin kanssa tällaisen “vanhan” portterin eli keeping porterin. 0,75 l kokoinen pullo osui kesäkuun alussa Tallinnan Koht-kaupassa silmiini ja ostin sen samantien. Oluen nimi In den Ouden Waalvis tarkoittaa vanhaa valasta ja kuulostaa hämärästi pubin nimeltä, mutta nimestä en löytänyt mitään lisätietoa.

krommeharing-eipa8,2-prosenttinen portteri on kypsynyt Rioja-viinitynnyreissä Brettanomyces lambicus -hiivan seurana reilun vuoden ajan. Sekä tynnyri (tammi, vanilja) että hiiva (hevostalli) tuoksuvat ja maistuvat mielestäni selkeästi, nousevat jopa pääosaan oluen yleisvaikutelmassa.

Mitä muuta tästä portterista kyseisen yhdistelmän alta maistuu – no, ei kauhean paljon. Tuoreen tumman oluen ominaisuuksista osa on jo varmasti bretta-hiivan kyllästämissä punaviinitynnyreissä käynyt pois. Jäljelle jääneiden maltaiden ja humalien makumaailma on kääntymässä mentolimaisten apteekkituotteiden suuntaan. Se ei ole ollenkaan epämiellyttävää, mutta ei myöskään ehkä yllättävää tai tajuntaa laajentavaa. Jälkimaku on katkeran sijaan villi, miedosti hapankin, mikä tosiaan liittynee hiivaan. Hyvä olut, jossa varmasti on saavutettu se mitä tavoiteltiin.

* * * * *

Kun kauppalaivat 1800-luvulla seilasivat Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan, edellä mainittua Brettanomyces-eliötä arvellaan olleen myös brittien India pale ale -tynnyreissä. Niinpä IPA, jolta nykyään odotetaan erityisesti tuoreita humalan aromeja ja makuja, oli sekin kaksisataa vuotta sitten todennäköisesti hieman tallipihalta tuoksahtava, katkeronsa laivan ruumassa pehmennyttänyt olut.

Virosta löytyi nyt sitten myös tällainen IPA, joka on oikeastaan oluthistorian näkökulmasta aivan vastaava tapaus kuin De Kromme Haringin portteri – aivan eri oluttyylissä vain. Tällä kertaa asialla on virolainen panimo, Lehe, ja oluen nimi on East India Pale Ale 1839 (9,5 %).

Hauskasti Untappd-yhteisö on kategorisoinut tämän oluen brut IPA -luokkaan, josta kyllä vuonna 1839 ei ollut kuultukaan. Mutta sitä kai jälkikäyminen villihiivan kanssa tuottaa: erittäin kuivaa, samppanjamaisen askeettisesti kuplivaa janojuomaa, Intian helteisiin sopivaa. (Tosin samppanja oli vuonna 1839 vielä pikemminkin makea kuohuviini.)

Lehe Pruulikoda kertoo, että heidän oluttaan ei ole viety Afrikan ympäri, mutta se kypsyi sen sijaan kesän 2018 polttavissa helteissä Virossa. Vesi on burtonisoitu ja humalina on “ämpärikaupalla” East Kent Goldingsia. Toisin sanoen nykyamerikkalaiset IPA-tulkinnat ovat tämän oluen maailmasta varsin kaukana. Lehen sanoin: “Lopputulos on aivan muuta kuin ne sitruunais-hedelmäiset humalasopat, joista nykypäivänä tykätään”.

Olut laskeutuu lasiin utuisen hunajanvärisenä, tuoksu on jälleen selvästi brettaa mutta ei niin navettamainen kuin lambiceilla. Mausta tulee mieleen Orval; maku on kyllä katkera mutta ei hyökkäävällä tavalla. Myöskään hapan tämä ei ole, vaan pikemminkin britti-pale ale-mainen, ja mukana on veden suolaista mineraalisuutta, ehkä sitruksisuuttakin, ja pientä viinan sivumakua. Suutuntuma on aika kevyt prosentteihin nähden, hiiva lienee syönyt maltaista makeutta.

Lähes kymmenen tilavuusprosenttia on aikamoinen lukema oluelle, joka jäljittelee kuumaan ilmastoon tarkoitettua janonsammuttajaa. Vaikka 1800-luvun oluet olivat kautta linjan ainakin puolitoista kertaa nykyajan brittioluita vahvempia, olisi kai tämän hieman miedompanakin voinut toteuttaa. Mutta kun kerran jysäytetään laivan kanuunat, jysäytetään sitten kunnolla.

Mainokset

Tumma vahva lager on olut vailla tarinaa

Otetaan vaikka Saku Tume. Viron vanhin panimo on tehnyt tätä olutta vuodesta 1960, eli se on syntynyt keskelle pimeintä neuvostoaikaa. Muutamaa vuotta myöhemmin A. Le Coq eli tuolloinen Tartu Õlletehas lakkautti ikiaikaisen portterinsa (se herätettiin henkiin, kun Olvi 1990-luvun lopulla osti tarttolaistehtaan). En tiedä, millainen olut Sakun tumma on neuvostoaikana ollut – nytkin se on aika kiltti tumma talvenlämmittäjä.

Onko se tyyliltään dunkler Bock, kuten Ratebeer väittää? En ollut koskaan ajatellut virolaisten vahvoja, tummia oluita Bockeina, mutta nyt kun katson jo ajat sitten kadonneen Rüütli-oluen etikettiä, huomaan Tartu Õlletehtaan aikanaan kutsuneen sitä topelt-bockiksi. 7,5-prosenttinen olut maistui 1990-luvun lopun Tallinnassa dekadentin vahvalta, itäeurooppalaiselta, ei baijerilaisen siloitellulta.

Tšekit, jotka eivät kansainvälisistä oluttyylien luokituksista paljon piittaa, tekevät myös vahvoja tummia lagereita. Alko pitää uskollisesti valikoimissaan Pivovar Nova Pákan Podkrkonošsky Speciál Tmavýa (6,3 %), jonka Ratebeer kategorisoi Dark Lager/Dunkel/Tmavý-tyyliin, vaikka esimerkiksi Beer Judge Certification Programin mukaan tumma tšekkilager ei voi niin vahvaa olla.

Tšekeillähän vahvimmat tummat lagerit saattavat mennä myös esimerkiksi portterien koriin, jos panimo niin päättää. Tällöin puhutaan kai Baltic portereista, vaikka monikaan tuota termiä käyttävä tuskin tulee ajatelleeksi, että portteriperinnettä löytyy niinkin etelästä kuin Tšekistä. Eihän Sakullakaan Tume ole lopulta oluena kovin erilainen tai erivahvuinen kuin panimon Porter, joka on korkeintaan hieman makeampi ja viinimäisempi. Novopackéssa on kylläkin tuntuva tšekkiläinen humalointi, joten portteri se ei oikein voisi olla.

Luin jostain, että porttereita oli muinoin jopa Jugoslaviassa asti. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse reilut kymmenen vuotta sitten, kun köröttelimme bussilla Kroatian päästä päähän ja joimme litran muovipulloista montenegrolaista Nikšićko Tamnoa. Ratebeer tuntee tuon oluen nykyään 6,2-prosenttisena Schwarzbier/Black Lagerina, eli jälleen hieman eri saksalaislokeroon sijoitettuna – vaikka kyse on mielestäni tässäkin yleisitäeurooppalaisesta tummasta teollisesta lagerista.

Muutama viikko sitten Alko esitteli uutuutena galicialaisen tumman lagerin nimeltä 1906 Black Coupage (7,2 %). Tyylilajina on Alkon mukaan tumma lager, Ratebeerissä Dark Lager/Premium (kategorian oluiden vahvuudet alkavat 4,5 %:sta). Arde murjoi espanjalaisoluen omassa blogissaan, eikä se parhaita viime aikojen Alko-lanseerauksia olekaan. Olut on esimerkiksi Saku Tumeen verrattuna hieman vahvemmin humaloitua, mutta humala tylpistyy pahviseen, kitkerään makuun. Ylipäätään se on samantyyppistä, pähkinäistä ja suklaista, aavistuksen karpalonkirpeää, mutta pliisuhkoa ja helposti juotavaa tummaa olutta kuten sakulainenkin.

Pystyisimmekö kehittämään näistä keskenään erilaisista – mutta usein itäisistä – tapauksista jotakin yhdistävää identiteettiä vahvalle, tummalle lagerille, sen ominaisuuksille, historialle ja merkitykselle? Tuskin. Silti näitä 6–8 prosentin vahvuisia ruskeita tai mustia pohjahiivaoluita yhä pulpahtelee esiin siellä täällä. Vaaleille vahvoille lagereille on muodikas imperial pilsner -kategoriansa, ainakin voimakkaasti humaloiduille. Tummille ei – ja harvoinpa niissä paljon humalaakaan on.

Kaikki tumma vahva lager ei ole kuitenkaan Bockia tai Doppelbockia, ainakaan etikettiensä mukaan. Ei se usein ole myöskään Baltic porteria. Jotkin näistä oluista ovat ehkä – tietämättäänkin – kaukaista sukua 1800-luvun lopulla suositulle baijerilaiselle lager-tyylille nimeltä Kulmbacher. Sitä juotiin ja tehtiin Helsingissäkin, ja se oli noin 6,5–7-prosenttista, tummaa ja vahvasti humaloitua. Toistaiseksi Kulmbacher ei ole noussut Gosen tai Grisetten tavoin yleisesti tunnettuihin oluttyylien luokituksiin, ehkä siksikin, että tumma pohjahiivaolut on nykyään niin täydellisen epäsuosittua. Ron Pattinson, siunatkoon häntä, on kyllä tästäkin oluttyylistä kirjoittanut.

Toisaalta suurin osa nykyisistä vahvoista tummista lagereista ei sopisi Kulmbacherin tyyppisiin lokeroihin senkään puolesta, että ne yleensä ovat hyvin miedosti humaloituja. Tämä olkoon silti muistutuksena siitä, että yleisten oluttyyliluokitusten katvealueisiin jää kaikennäköistä kiinnostavaa. Iso osa belgialaisista oluista esimerkiksi istuu kategorioihin huonosti, ja niitä on ängetty dark strong Belgian ale -tyyppisiin keinotekoisiin kaatoluokkiin. Lagereita sohitaan sokeasti saksalaisiin (oletettuihin) tyyleihin, ja näidenkin karsinoiden laidoille jää sitten jonkin verran vahvoja outolintuja.

Konepaja Biergarten, ei mikään Helsingin kesän pyrstötähti?

Pop-up-baarit syntyvät ja kuolevat salamana, ja sellainen tämänkin oletin olevan. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran, kun joku jakoi muutama viikko sitten Olutoppaan keskustelufoorumille Helsingin Uutisten jutun, jonka mukaan “Vallilan Konepaja aukaisee huomenna uudistetun terassinsa, niin sanotun biergartenin.”

Kun paikallislehti uutisoi, että Vallilan Konepaja avaa jotain, kyse ei sitten ollut kai ainakaan siitä, että Konepaja-niminen S-ryhmän baari Vallilassa liittyisi olutpuutarhaan jotenkin. Tämän terassin taustalla vaikuttaa uutisen mukaan Markku Korhonen, One Pint Pubin muinainen perustaja ja Helsinki Beer Festivalin isähahmo.

Konepajahan on koko Aleksis Kiven kadun ja Teollisuuskadun välisen uuden asuinalueen nimi, ja Biergarten sijaitsee alueen teollis-historiallisessa ytimessä, kun taas tuo Konepaja-baari on tiukasti sen kaakkoisnurkassa. Tällaista lähes 120 vuotta vanhan rautatiearkkitehtuurin keskellä avautuvaa viihtymisaluetta kutsutaan usein “berliiniläistyyliseksi”. Itsekin viihdyn mainiosti punatiilisen teollisuusinfran ympäröimänä, vaikken mikään kokenut Berliinin-matkaaja olekaan.

cofFoorumilla tätä Biergartenia moitittiin turhan karuksi: baarin virkaa hoitaa keltainen kontti ja kalusteina on lähinnä pitkiä puisia festivaalipöytiä penkkeineen. Hiekkakenttä näytti kuvissa pöllyävältä, ja auringolta ei vaikuttanut olevan juurikaan suojaa.

Korhosen aivoitusten jäljille muuten pääsee parhaiten Mariaana Nelimarkan blogissa julkaistusta haastattelusta. Siitä käy muun muassa ilmi, että paikka ei ole suinkaan päiväperho vaan siitä on tehty monivuotinen sopimus. Lisäksi kerrotaan, että vetäjinä ovat Markun sijaan (tai ohessa) Santeri Korhonen ja Suvi Väätänen.

Kun itse kävimme paikan päällä, puutarha ei vaikuttanut mitenkään erityisen askeettiselta. Riippuu tietysti odotuksista. Ehkä Biergarten-sana ohjaa ajatukset harhaanjohtavasti Saksan vanhempiin, vehreisiin olutpuutarhoihin, mutta tässähän on selvästikin kysymys pohjoisten suurkaupunkien hipsterialueilta tutusta industrial chicistä.

Ruokarekka hoiti tarjoiluja, ja pöytiin kiikutettiin brisket burgereita ja smoked salmon saladeja. Itse istuimme kansituoleissa ruohikolla, jonne puut tarjosivat mukavasti puolivarjoa. Markku Korhonen omassa persoonassaan näkyi vaeltelemassa baarikontin ympäristössä ja päivysti myös jossain vaiheessa tiskin takana.

Olutoppaan foorumilla spekuloitiin, onko yhtenä motiivina Biergartenin pitämiseen saada kaupaksi HBF:stä ylijääneet oluet. Kolme vuotta sitten festarin Saksa-teemamaan tuotteita myytiin pitkin kesää Pikku Damin rantaterassilla, ja sehän oli Franken-fanille juhlallista aikaa. Nyt en selkeää HBF-ylijäämää Biergartenissa bongannut, lukuun ottamatta yhtä slovakialaista APA-olutta.

Nettijuttujen mukaan tarjolla on myös ”omia, käsintehtyjä oluita”. Olarin Panimossa tehty Pipe APA oli paikan päällä käydessämme juuri loppunut, mutta uusi satsi oli luvassa. Myös pilsiä pitäisi kuulemma ensi viikolla tulla. Jääkaapissa oli muun muassa lambiceja useammaltakin belgialaiselta panimolta.

Ehkä pitää palata vielä lähiaikoina tsekkaamaan tilannetta. Konseptissa on paljon mielenkiintoisia piirteitä, ja kaikki hyvään olueen panostavat helsinkiläiset kesäpaikat ovat joka tapauksessa lähellä sydäntäni. Tämä on sitä paitsi kävelymatkan päässä kotoani, vaikkakin kunnon kalliolaisina saavuimme paikalle sähköpotkulaudoilla. konepaja-3cofkonepaja-2konepaja-1cof

Juhannus, sahti ja katajatuoppi

Juhannussahti. Ehkä Pertti Jarla tälläkin hetkellä pohtii jossain, saisiko siitä sanaleikkiä sarjakuvaan. Onnistui taikka ei, niin juhannus on joulun ohella toinen suomalaisen perinteen suuri sahtijuhla, kertovat Laitinen, Silvennoinen ja Nikulainen merkkiteoksessaan Sahti – elävä muinaisolut. Kaikissa muissakin juhlissa sitä oli soveliasta juoda, mutta juuri juhannuksena entisajan suomalaiset hankkivat sahdilla erityisen kesäpäivänseisauksen.

En ole koskaan kehittänyt itselleni tapaa maistella sahtia missään tietyissä tilaisuuksissa (paitsi usein olutfestareille tullessani olen nauttinut sen aloitusjuomana, jos mahdollista). Tunnelman mukaan ja sopivan tilanteen sattuessa olen sitä toisinaan tilaillut. Nyt jääkaappiini oli kulkeutunut Arkadian Alkosta muovipullollinen Finlandia Sahdin miedompaa versiota. Takaraivossa kyti ajatus kokeilla Saarenmaalta vähän aikaa sitten hankkimaani katajaista tuoppia sahdin juoma-astiana.

Koko muu olutlasikokoelmani on lasia – edes perinteisiä englantilaisia tai saksalaisia keramiikka- tai tinamukeja en ole tullut hankkineeksi. Niinpä ajatus juoda olutta jostakin muusta materiaalista kuin lasista kutkutteli. Tässä tapauksessahan astia ei ole maku- ja hajuaistien suhteen neutraali, vaan havupuun voimakas tuoksu leijailee astiakaapin lähistöllä silloinkin, kun puutuoppi ei ole käytössä. En tiedä, olivatko virolaiset tarkoittaneet puuastian tähän vai johonkin muuhun tarpeeseen, mutta sahtimukiksi sen nyt kuitenkin otin.

IMG_20190620_220512 (1)Kaadoin siis Finlandia-pullosta sahtia tuoppiin. (Vai onko se kahvallisena kolpakko? Näitä termejä en ole oppinut erottamaan.) Pakollisen valokuvan jälkeen nostin astian huulilleni. Kallion kivierämaassa ei tietenkään pääse helposti maalaisromanttisiin tunnelmiin, mutta heti kävi selväksi, että puun tuoksu ja ehkä makukin vaikuttivat sahtikokemukseen paljon. Ylenpalttinen katajan tuoksu vie aistit keskelle karua kalliometsää.

Finlandia Sahdissa on katajaa mausteenakin, samoin omaa maatiaishumalaa. Tämän luin Laitisen ja kumppanien kirjasta, josta myös selvisi, että rukiin sijaan panimo käyttää karamellimallasta muun ohramaltaan kumppanina. Lajiltaan tämä on perinteinen, tummahko hämäläissahti. Lähes 30 vuotta Sastamalassa toimineen panimon tuote on ainakin Helsingissä se helpoimmin kotiin hankittava sahti. Myöskään lammilaista löytääkseni minun ei tarvitse kävellä Cellaa pitemmälle, mutta sitä ei täällä Alkojen jääkaapeissa majaile.

En ole ikinä maistanut sahtia perinteisestä suomalaisesta haarikasta, mutta tämä virolainen havupuuastia osoittautui mielestäni toimivaksi sahtikipoksi. Ehkä tästä tulee kesäinen perinne. Jos vaikka saisi joskus aikaiseksi käydä poimimassa matkaansa muidenkin sahtivalmistajien ulosmyyntituotteita ja saisi ne ehjinä tänne Helsinkiin. Tässä vaiheessa toivotan blogin lukijoille iloista juhannusta, millä juomilla sitten jokainen sitä juhlistaakin!

Kallion Alko päivittyi 2010-luvulle

Eilen avattiin remontin jälkeen Helsinginkadun Alko, joka on kotoani lähin monopolin myymälä. Käyn usein myös Hakaniemen myymälässä, joka on työpaikkani vieressä, mutta ratkaisevasti oluen hankintaani vaikuttaa sekin, millaisia valikoimia Hesarilta löytyy.

Meinasin aluksi kirjoittaa, että Alko päivitettiin 2020-luvulle, mutta ehkä pidättäydytään vielä ensi vuosikymmenen meiningin ennustamisesta. Olin jokin aika sitten Alkon yleisötilaisuudessa, jonka aiheena oli juurikin Alko Kallion uudistus. Siellä alkolaiset kertoivat huomanneensa, että Kallion asiakasprofiili on muuttunut leijonaviinan hakijoista kuohuviinien ja erikoisoluiden nauttijoiden suuntaan. Tuskin he tähän havaintoon aivan äskettäin ovat päätyneet, onhan kaupunginosan gentrifikaatio jatkunut jo todella kauan. Valikoimaa on epäilemättä viilailtu pitkin matkaa, mutta nyt siis luvassa oli kokonaisuudistus tältä pohjalta.

Se, miten yksittäisen Alkon valikoimaa rakennetaan, perustuu kuulemma paitsi myymälän kokoon (reilun 1 500 tuotteen valikoimallaan Kallio on ”lähimyymälä”), myös asiakkaiden ostoksista kertyvään dataan sekä siihen, mitä muuten tiedetään paikallisesta asujaimistosta. Esimerkiksi eri-ikäisillä on eri ostotottumuksia. Lisäksi tietysti Alkoihin voi tehdä asiakastoiveita.

Samalla valikoiman uudistumisen kanssa Kallion myymälän ulkonäkö päivittyi nyt Alkon uuteen visuaaliseen ilmeeseen. Sitä on jo monissa muissa myymälöissä nähtykin. Tilasta oli tehty valoisampi, kuten alla olevista liian vaaleista kännykkäkuvistani ehkä voi päätellä. Lisäksi aulaan tullessa seinää koristi Hesarin paikallismaisemaan soviteltu graffiti.

Kävimme tsekkaamassa uudistuneen Hesarin Alkon tuoreeltaan. Ilta-aikaan käynnissä ei ollut mitään kakkukahveja tai muitakaan seremonioita, mutta porukkaa tuntui olevan selvästi enemmän kuin tässä Alkossa olen keskimäärin nähnyt.

Suunnittelutilaisuudessa, jossa kesäkuun alussa olin, sai esittää toiveita ja näkemyksiä myymälän tulevista valikoimista. En tiedä, minkä verran niitä tarkalleen ehdittiin ottaa tässä vaiheessa mukaan, mutta bongasin mielestäni ainakin joitakin tilaisuudessa toivottuja juttuja enemmän esillä kuin ennen. Näitä olivat esimerkiksi puolikkaat viinipullot, crémant-kuohuviinit ja alkoholittomat juomat.

”Erikoisoluiden” valikoiman kasvattamista tietysti toivottiin myös, ja ehkäpä oluiden lukumäärä oli nyt kasvanutkin. Hyllyleveyttä taitaa olla jonkin verran enemmän (korkeutta ehkä osittain vähemmän?). Itse puhuin tilaisuudessa klassikko-oluiden puolesta, ja nimenomaan ajatuksella, että niiden tarjonnassakin voisi olla vaihtelua myös oman sarjansa sisällä.

Tarkoitan sitä, että esimerkiksi perinteisempien brittijuttujen ei aina tarvitse tulla Fuller’sin ohella juuri Shepherd Neameltä tai Ridgewayltä. Kai silläkin saarella olisi paljon valinnanvaraa –  sellaisiakin panimoita, joita emme ole nähneet Alkon valikoimassa joka vuosi. Usein ainakin ravintoloissa vaihtelua ehkä tarjotaan niin, että jotain bitteriä tulee Fuller’sin lisäksi hiljattain aloittaneelta espoolaispanimolta, mutta sitä siis en tässä hae. Saa nähdä, tarttuuko Alko syöttämääni ideaan jatkossa (toivossa on hyvä elää).

No, minun ajatukseni ovat yhden sukankuluttajan mielipiteitä. Valikoima oli tosiaan ihan mukava ja laajahko, vaikka säkenöiviä uutuuksia ei tullut vastaan myöskään uudemmasta craft beer-maailmasta. Ei esimerkiksi ollut hankittu näitä avajaisia varten mitään ennen näkemätöntä, supertuoretta NEIPA-humalapommia tai muuta kalliolaisnuorison tajuntaa räjäyttävää.

Sitäkään en edelleenkään ymmärrä, miksi Alko myy niin paljon myös alle 5,5-prosenttista olutta, kun heillä ainoana Suomessa on oikeus kaikkien sitä vahvempien tuotteiden ulosmyyntiin. Tämänkin ehdin tilaisuudessa sanoa. Mutta Alkon tiet ovat tuntemattomat – tai perusteluja voi toki esittää kommenttikenttään, jos haluaa. Uudistuksen ja sen tulokset kuitenkin koin kaikkiaan positiivisina, ja hauska nähdä, että lähi-Alko on hyvissä käsissä. alkokallio1.JPG
IMG_20190619_173746 (1).jpg
IMG_20190619_173643 (1).jpg

Moor Fusion 2014 Vintage – siideriviinainen old ale

Viron kaupoissa on ilahduttavasti hieman eri oluet kuin kotoisissa Alkoissamme, ja siksi niissä täytyy vierailla ainakin kerran kesässä. Pari viikkoa sitten tarttui Koht-puodista matkaan kaksi tummaa englantilaista tynnyriolutpulloa. Ensimmäinen on tämä bristolilaisen Moor Beer -panimon Fusion (8 %), josta Koht myi viiden vuoden takaista vuosikertaa.

Pullon kyljessä mainitaan parasta ennen -päiväksi vuoden 2017 loppu, mutta tuskin tämä vielä puolitoista vuotta myöhemmin pilalla on. Olut on kypsynyt ennen pullotustaan ”Somerset cider brandy” -tynnyreissä, ja siitä siis selkeän calvadosmainen sivumaku, joka tummaa herkkua reunustaa.

cofTämä on tosiaan melko mustanpuhuva tai vähintään colajuoman värinen olut, ja viinimäinen ja vaniljainen tynnyrin vaikutus tuoksuu ja maistuu selvästi. Siideriomenista muistuttavaa tiukkaa, puista tanniinisuutta on tuoksussa ja jälleen myös maussa. Maku on kaikin puolin mielestäni old ale-mäinen, maltainen, makeahkokin, ranskalaisen punaviinin ja tummien hedelmäkarkkien sävyinen. Humalan olemusta ei juurikaan tunnu, ja muutenkin vaikutelma on rauhallinen ja tasapainoinen. Reseptissä on muuten vehnämallasta, mutta enpä osaa sanoa, miten se kokonaisuudessa tuntuu.

Sen (melko vähäisen) kokemuksen perusteella, mitä minulla on Suomen ulkopuolisista olutkaupoista, niiden etuna tuntuu olevan mahdollisuus ostaa pieniä eriä harvinaisia oluita. Alko joutuu ainakin periaatteessa jakelemaan hankkimiaan satseja joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, vaikka käytännössä heilläkin tietysti valikoima myymälöittäin vaihtelee. Saahan erikoisuuksia toki tilata nettikaupoista – ainakin toistaiseksi, ellei uusi hallitus lähde etämyyntiasiassa edeltäjiensä viitoittamalle tielle – mutta pullojen kääntely ja tutkailu hyllyssä on aivan eri kokemus kuin online-shoppailu.

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof