Harviestoun Old Engine Oil on nykymittapuulla lempeä moottoriöljy

Eilistä teemaa jatkaakseni Skotlannin vanhimpiin “uusiin” pienpanimoihin kuuluu myös vuonna 1983 perustettu Harviestoun Brewery. Se on lyhyehkön ajomatkan päässä Edinburghista Forthinvuonon toisella puolella. Kaksi panimon oluista on minulle tuttuja jo ammoisilta ajoilta, nimittäin sen vaalea ale Bitter & Twisted ja nyt testissä oleva tumma Old Engine Oil. Lisäksi Schiehallion-nimistä lageria olen nähnyt myynnissä Suomessa ihan viime aikoina.

Old Engine Oil (6 %) on näköjään ilmestynyt panimon valikoimaan vuonna 1999. Olen varmaan maistanut sitä ensimmäisen kerran melko pian sen jälkeen, tai ainakin joskus 2000-luvun alkupuolella. Sen aikaisissa valikoimissa se edusti “mustuuden ydintä”, nimensä mukaisesti tummempaa, vahvempaa ja öljymäisempää kuin juuri mikään tarjolla ollut muu olut. (Siis eivät asiat absoluuttisesti näin olleet, mutta jossain tietyssä baarissa, jossa olen olutta maistanut, on saattanut tulla tämä vaikutelma.)

Olisin muistanut, että Old Engine Oil olisi vahvempi kuin kuusiprosenttinen, mutta tässä sama aikaharha saattaa taas vaikuttaa. Joskus taannoin 6 % oli aika paljon, nykyään sitä pidetään melkein sessioitavana vahvuutena (huh huh!). Olen myös joskus tehnyt itselleni henkisen merkinnän, että aivan näin patamustasta, kipakasti humaloidusta ja kaiken kaikkiaan raskaasta oluesta en taida pitää. (Oluesta on ollut saatavana myös 9-prosenttinen Engineer’s Reserve, mutta en muista siihen törmänneeni.)

cofNyt kun maistan Old Engine Oilia ensimmäistä kertaa vuosikausiin, täytyy perääntyä tuosta edellisestä tuomiosta useampikin askel. Tämähän on oikeastaan aika lempeä, tumma nautiskeluolut. Oletan, että olut itse ei ole paljon muuttunut – maailma ympärillä on muuttunut, ja varmasti omat odotukseni ja mieltymykseni ovat jonkin verran muovautuneet.

Tuoksu on tumman maltainen, ja makuakin hallitsee herkullinen paahtunut, vähän karamellinen maltaisuus. Katkerot luovat sille tukevat raamit mutta eivät hyökkää lainkaan päälle. Lakritsinen, aniksinen reunus maussa ohjaa tätä jopa jälkiruokaoluiden suuntaan, ja vaikka tällainen kuusiprosenttinen ei enää nykyään tunnu erityisen painavalta oluelta, tämä varmaan kestäisi kumppanikseen kaikenlaisia suklaisia tai juustoisia herkkuja.

Näillä pitkän linjan brittioluilla on ollut viime vuosina jonkin verran identiteetin haeskelua ilmassa. Muutamat bitterit ovat alkaneet kutsua itseään tympeästi amber aleksi. Isommista indie-panimoista jokunen on mullistanut visuaalisen ilmeensä craft-tyyliseksi (“how do you do, fellow kids”). Old Engine Oilin osalta huojuntaa on lähinnä etikettiin painetussa oluttyylin nimessä: Alkon myymässä pullossa lukee black ale, panimon nettisivuilla pullossa sen sijaan seisoo craft stout. Voisiko epäröinti liittyä siihen, ettei reseptissä ilmeisesti ole tummia maltaita lainkaan (vaan pale maltia, paahdettua ohraa sekä kauraa)?

Harviestoun on uudistanut brändi-ilmettään vähitellen, ja se vaikuttaa onnistuvan ihan hyvin. Jo aiemmista etikettiversioista tuttu mekaanikkohiiri on nyt piirretty selkeälinjaisemmin. Hiiri ei enää aja autoa kaulaliina putkella vaan heiluttelee käpälissään jakoavainta ja mutteria. Öljykannu erottuu taustalla. Schiehallionin etiketissä hiiri vaeltaa Skotlannin nummilla ja Bitter & Twistedin kuvassa se on jostain syystä pirun roolissa harppuunoineen ja piikkihäntineen.

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Kinn Prestesonen Brun Staut – norjalaista brittistoutia

Olutpiirien keskustelu norjalaisesta oluesta on siirtynyt kymmenessä vuodessa paljolti Nøgne Ø:n hyvyydestä kveik-hiivojen maailmanvalloitukseen tai muuhun sellaiseen. Nøgne oli amerikkalaistyyppisen craft beerin polunraivaajia Pohjoismaissa, mutta sen hehku on viime vuosina hiipunut, kun kaikkiin maihin on alkanut putkahdella yhä tasokkaampia craft-pajoja. Samalla tuontioluiden kirjo myös meillä Suomessa on monipuolistunut: edes ne aidot amerikkalaiset eivät ole enää täällä niin harvassa.

Kinn Bryggeri on hieman Nøgneä uudempi tulokas Norjan olutkentällä, mutta sekin on toiminut sentään vuodesta 2009 eli luettavissa nykypäivän olutmaailmassa veteraanisarjaan. Nettisivuillaan Kinn ilmoittaa erikoistuvansa brittiläis- ja belgialaistyyppisiin käsityöoluisiin, mikä on ihan asiallinen rajaus. Mukana on toki amerikkalaisiakin vaikutteita, mutta Kinn ei ole kokenut painetta luisua millekään NEIPA-sour-jälkiruokastout-linjalle. Hyvä niin.

Panimon valikoimaa selatessa löydän itse asiassa moniakin oluita, jotka omissa silmissäni vaikuttavat melkein kiinnostavammilta kuin Alkon myymä Prestesonen Brun Staut (6 %). Mutta mennään sillä mitä on saatavana, ja ehkä onnistun hankkimaan panimon muita tuotteita tulevaisuudessa. Esimerkiksi Svartekunst Foreign Extra Double Imperial Russian Export Stout Porter (10%) on kunnianarvoisa – ja ironisen historiatietoinen – nimi yhdelle panimon vahvimmista oluista. Ja millainen onkaan Bresjnev Sovjet Staut (8 %)?

cofMaistelin Prestesonenia itse asiassa jo vappuviikolla, mutta postaus jäi tekemättä, joten tehdään se nyt. Vaahdossa on vähän rusehtavaa väriä. Tuoksusta löytyy tummaa suklaakonvehtia ja tuhkaa tai savua. Tämä on tuoksu- ja makumaailmaltaan savuisen oloinen (double) stout, vaikka mallasprofiilissa taitaakin olla vain normaaleja, ei-savustettuja maltaita. Stoutejahan on moneen lähtöön. Maku on kohtuullisen kuiva, maltaiden paahteisuus hallitsee, humala tuntuu vähän lääkemäisenä.

Tässä oluessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa sinänsä, mutta rupesin jostain kumman syystä kaipaamaan jotain – karamellisempaa mallasta? Paria lisäprosenttia ja Guinness Exportin mustaa tunnelmaa? Menee ehkä jo henkilökohtaisten mieltymysten puolelle. Viljaosastolla tässä oluessa on amber- ja brown-maltaita, jotka eivät tuo meininkiin mitään “comfort beer”-vaikutelmaa vaan pikemminkin kuivan asiallista brittiläistä pohjaa. Humalointi on puhtaasti kentiläistä. Jälkimaku on ehkä aavistuksen tiukka, askeettinenkin.

Huvituin muuten staut-sanan norjalaisesta kirjoitusasusta oluen nimessä. Suomessa meillä ei varmasti enää ole mahdollista lanseerata tällaista kotimaista väännöstä (“stautti”?), mutta jos se olisi 150 vuotta sitten tehty, ehkä suomeksikin puhuttaisiin nyt stauteista. Portterin osaltahan asia on juuri näin. Nykyisissä olutpiireissä on kyllä keskusteltu siitä, onko perinteinen “portteri” junttimainen termi ja olisiko kuitenkin parempi sanoa porter. Tässä sodassa rintamalinja kulkee suurin piirtein itseni ja Ari Juntusen välistä.

La Réserve Royale – vedätys mutta sentään puolirehellinen

Jokaisen on hankittava leipänsä jollain lailla. CBI S.P.R.L. -belgialaisfirman pojat François-Xavier Delahaut ja Roy de Marco ovat päättäneet tehdä sen brändäämällä olut niin ylellisesti, että se kelpaa Euroopan ylhäisimmän kerman juhlapöytiin samppanjan rinnalle.

Kaverusten hankkeella näyttää menevän ihan mukavasti, koska nelisen vuotta lanseerauksensa jälkeen heidän La Réserve Royale -oluensa on päätynyt jopa Alkon hyllyille kaukaisessa Suomessa. Alkon tiet ovat osittain tuntemattomat, mutta tästäkin saattaisi päätellä, ettei täydestä kuplasta voi olla kyse.

Delahaut ja Marco ovat itse asiassa aivan oikeassa sanoessaan La Libre Belgique -lehden haastattelussa, että monilla oluilla on aivan yhtä hienostunut ja monimutkainen valmistusprosessi kuin samppanjalla, mutta silti oluen tarjoilu ei – ainakaan Belgiassa – tule tietyissä juhlatilanteissa kysymykseenkään. Ei esimerkiksi joissain hienostohäissä nähtäisi mitään Westvleteren- tai Rodenbach-pulloja pöydissä, vaikka niiden hinnat vielä kymmenkertaistettaisiin. Oluen imago on mikä on, ja juuri imagosta on kysymys.

* * * * *

Luin aikoinaan panimokonkari Luc Van Honsebrouckin muistelmista anekdootin, jossa prinssi Albert – Belgian nykyisen kuninkaan isä – vieraili 80-luvulla hänen panimollaan. Eräässä aikaisemmassa panimoalan tilaisuudessa Van Honsebrouck oli nähnyt samppanjanystävä Albertin kieltäytyvän tarjotusta olutlasista (Excusez-moi, je ne bois jamais de bière, si vous avez… “Anteeksi, en koskaan juo olutta, olisiko teillä…”).

Päästessään sitten isännöimään arvovierasta omalla panimollaan Van Honsebrouck sai ennen pitkää kuulla tältä saman epäröivän anteeksipyynnön. Hän päätti kuitenkin olla perääntymättä ja ojensi prinssille lasillisen omaa tripel-oluttaan sanoen pokkana: Mais Monseigneur, c’est du champagne” (“Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän on samppanjaa!”). Uskalias isäntä oli lisäksi valjastanut apulaisensa nappaamaan kaupan päälle valokuvan kuninkaallisesta oluenmaistajasta.

* * * * *

La Réserve Royale -pulloon präntätyt saksanhirven kuvat eivät ole sattumaa. Nimellä on kaksoismerkitys: se on toisaalta “kuninkaallinen metsästysalue” ja toisaalta viittaus parhaaseen varasto-olueen (vrt. Chimay Grande Réserve). Myös valmistusmaa on ilmoitettu tavallista hienommin muodossa Kingdom of Belgium, ei mikään Made in.

Pakkauksella ja markkinoinnilla asemoidaan tuote haluttuun kontekstiin: siihen, jossa juoma otetaan tyylikkään mattapintaisesta pahvikotelosta, ja pullo on väritöntä lasia ja tuotekin suunnilleen kuohuviinin väristä. Kuvaston metsästysmaat eivät ole kohdeyleisölle aivan vieraita paikkoja. Muotoilu viittaa fontteja myöten Champagnen maakuntaan, joka tietysti Belgian rajan läheisyydessä on tuttu vierailukohde myös belgialaiselle keskiluokalle, ylhäisöstä puhumattakaan.

reserve-royale

La Réserve Royale: oma kännykkäkuva ja valmistajan markkinointikuva (napattu ilman lupaa).

Kannattaa käydä katsomassa myös projektin nettisivut. Ikinä ei uskoisi, että olutta näillä myyntipuheilla kaupataan. Kyllähän siinä (rikasta) apinaa koijataan pahan kerran, mutta en tiedä, tekeekö se tätä olutta sen paremmaksi tai huonommaksi.

La Réserve Royale was conceived in northern Belgium – in Halen – , within the walls of the avant-garde brewery where our famous Master-Brewer has already created and brewed some of today’s best beers. It took nearly two years of experimentation to find the perfect balance of malty and hoppy notes. Particular attention was paid to effervescence in order to obtain the finest bubbles and a light head.

Kuplien laadun korostaminen on jälleen viittaus samppanjan suuntaan. Panimon seinistä puhuminen taas vihjaa ehkä luostarin muureista, vaikka missään luostarissa Réserve Royalea ei tietenkään tehdä. Tietysti nettisivuilla mainitaan myös, että tätä olutta tehdään vain erittäin rajallisia määriä.

Välillä ylisanoissa lipsahdetaan vähän väärillekin raiteille, tai ainakaan minä en ymmärrä mitä seuraava tarkoittaa: It also contains barely any fruity notes – something that is quite rare in a bottled beer. Seuraavasta virkkeestä on jopa vaikea sanoa, onko copywriter vain ymmärtänyt saamansa informaation väärin vai halutaanko kuluttajaa johtaa tietoisesti harhaan:

Unlike industrial beers that are produced by bottom fermentation, Réserve Royale is brewed by top fermentation – a traditional technique that is seen as a sign of quality and is easily recognisable to connoisseurs.

Kyllähän ne rikkaatkin belgialaiset varmaan joskus ostavat kotijääkaappiinsa esimerkiksi pintahiivaolut Leffeä, jota teollisemmaksi oluentuotanto ei tässä maailmassa paljon pääse.

“Our famous Master-Brewer” on muuten Brouwerij Andersin oluentekijä Peter De Bock, mitä Réserve Royalen omassa markkinoinnissa ei kerrota mutta puuhamiehet Delahaut ja Marco kyllä lehtihaastattelussa paljastavat. Kuten globaalin craft beerin ystävät tietävät, Anders on De Proefbrouwerijn ohella toinen niistä belgialaispanimoista, jotka tekevät mitä tahansa olutta kenelle tahansa tilaajalle tai päästävät irtolaispanijat leikkimään kattiloillaan.

* * * * *

Pullon avaaminen muistuttaa tietysti paksuine metallikapseleineen samppanjapullon aukaisua. Kun kiskon korkkia, paukahtaa lujaa ja vaahto on saman tien keittiön lattialla. Talouspaperioperaatio latistaa juhlalliseksi tarkoitetun hetken, mutta Belgiassahan aika vahva ylikarbonaatio ei ole harvinaista. Värittömästä pullosta näkee helposti, että kaulaan korkin alle on jäänyt runsaasti hiivatöhryä – itse en ole pulloa heilutellut tai kippaillut, ja tuskin Alkokaan.

Itse juomassa ei ole oikein samppanjan visuaalista vaikutelmaa: se on simamaisen sameaa ja vaahto on tietysti olutvaahtoa, joka takertuu eri lailla lasin reunoihin. Kuplat eivät elä lasissa samppanjan kuplien tavoin, eikä sitä kyllä läpinäkymättömässä juomassa huomaisikaan. Tuoksu on melko neutraali, yleisbelgialaisen mausteinen ja maltainen.

Maku taas on yllättävänkin persoonallinen – odotin kevyintä ja helpointa mahdollista perusbelgaria. Hintaan ja myyntipuheisiin nähden tulosta voi silti moittia vähän sekavaksi: ohuehkon mallaspohjan päällä jyllää duvelmaisen mausteinen hiiva, ja hunajan, omenansiementen ja limetinkuoren sävyt vievät ajatukset jopa rouhean Fantômen saisonin suuntaan. Voi olla, että pullo, jossa hiivat olisivat pysyneet aloillaan, olisi myös maultaan rauhallisempi.

Ohjehinnaksi lehtijuttu mainitsee Belgiassa 28 euroa 75 cl pullolta. Alkosta tätä olutta saa hintaan 23,42 €. Kun ajattelee, mitä maailmanluokan belgialaisia oluita on mahdollista ostaa ainakin paikan päältä alle kymmenellä eurolla iso pullollinen, tämän tuotteen hinnassa on ehkä 3–4-kertaisesti ilmaa. Enemmänkin voisi toki olla. Jos et ole etsimässä olutta suihkuseurapiirien samppanjaillallisille, älä osta Réserve Royalea. Jos kuitenkin haluat nähdä, vaikuttaako deluxe-pakkaus olutelämykseesi, voit toki kokeilla kerran (vaikka näin palkkapäivänä). Mutta harkitse sittenkin, ottaisitko vaikka jonkin vakiintuneen trappistin tämän sijaan – hinta–laatu-suhde on siinä todennäköisesti paljon kohtuullisempi.

Belgia-oluthankinta – 80-luvun tulokkaita ja vanhempia klassikoita

Yksi asia, joka koronan aiheuttamissa poikkeusoloissakin näyttää jotenkuten pelaavan, on oluen etämyynti ulkomailta Suomeen. Laatikot kulkevat rahdissa, tulli päästää ne lain kirjaimen mukaisesti maahan ja kuljetusfirmat tuovat tilaajien ovelle. Harmi, ettei kotiinkuljetus onnistu suomalaisilta olutfirmoilta kotimaassa, mutta minkäs teet, maailma ei ole valmis.

Itse en ole mikään aktiivinen oluen tilaaja, mutta nyt tällainen tilaus tuli taas pitkästä aikaa tehtyä Antwerpenissä toimivalta kaupalta. Edellisessä postauksessa kerroin, että tilatun erän taustalla oli erityinen ajatuskin – katsoa, mitä kuuluu toisaalta Belgian 80-luvulla ja 90-luvun alussa aloittaneille pienpanimoille ja toisaalta niiden edeltäjille, perinteisille paikallispanimoille.

Tutkitaan nyt tarkemmin, mitä panimoita, tyylejä ja oluita laatikkoni siis sisälsi. Belgian ensimmäisen new wave -panimoaallon pioneereilta oli muun muassa seuraavat tuotteet:

  • Abbaye des Rocs Brune (Abbaye des Rocs)
  • Bink Blond (Kerkom)
  • Fantôme Printemps (Fantôme)
  • Saison de Pipaix (Brasserie à Vapeur)
  • La Moneuse (Blaugies)
  • La Chouffe (Achouffe)
  • Oerbier (De Dolle Brouwers)
  • Boskeun (De Dolle Brouwers)

Vanhemmilta alueellisilta ja paikallisilta panimoilta otin puolestaan näitä tuotteita, jotka enimmäkseen olivat saatavilla jo 80–90-luvuilla, mutta osa voi olla tuoreempia tulkintoja klassikko-oluista.

  • Moinette Brune (Dupont)
  • Witkap Pater Stimulo (Slaghmuylder)
  • Ichtegem’s Grand-Cru (Strubbe)
  • Bush Triple Blonde (Dubuisson)
  • Gouden Arend 125 Years (De Ryck)
  • Corsendonk Christmas (Du Bocq)
  • Ename Tripel (Roman)

Siellä on vahvaa tummaa olutta luostarityyliin. On vaaleaa miedompaa (blond) ja vahvempaa. Saison-puolelta löytyy toisaalta Pipaix, joka on perinteinen mutta ei edusta nykyisen olutmaailman tyylikäsitystä, ja vahvempi Fantôme Printemps, jota tuntuu väärältä naulita tiukkoihin tyylikehyksiin. La Moneuse ei varmaan ole virallisesti saison mutta uusintaa sekin vahvemman saisonin perinnettä. Kovin kaukana tästä ei ole korianterilla maustettu La Chouffe.belgia-tilaus

Erilainen kantakirja on sen sijaan Ichtegemin oud bruinilla, joka ponnistaa ruskeana, puolihappamana entisajan oluena toisesta kansanoluiden karsinasta kuin saisonit. Toki merkintä grand-cru tarkoittaa, ettei tämä pyri olemaan sitä perinteisintä flaamilaisten pikkukaupunkien kulutusolutta vaan jälleen jonkinlainen juhlaversio. Siinä mielessä Moinette Brune ei ole aivan kaukainen sukulainen. Corsendonkin jouluoluella ei ole välttämättä esi-isiä belgialaisen kansanoluen kerrostumissa, mutta edellisten tavoin sekin kuuluu “parempien oluiden” sarjaan, jonka markkinat kehittyivät maailmansotien välissä ja niiden jälkeen.

Erillinen maistelupostaus tulee eetteriin lähiviikkoina, kun olen saanut hyökättyä näiden ostosteni kimppuun. Mikään näistä ei taida olla sellainen, mitä en ennen olisi maistanut, mutta ainakin osaa testasin viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten päivitys on paikallaan.

Bryggeri Helsinki IPA tuoreversiona

Sarja jatkuu, ja tällä viikolla Bryggeri Helsingin aavehanojen ulosmyynnissä Sofiankadulla oli panimon alkuajoista asti valikoimassa ollut India Pale Ale (5,5 %).

2010-luku oli IPAn vuosikymmen. Ymmärrettävästi myös tämän melko perinteisiin tyyleihin panostaneen ravintolapanimon oli saatava amerikkalaistyylinen IPA tuotepalettiin mukaan. Pitkäänhän Bryggerin panimopuolesta vastasi saksalaistaustainen Matthias Hüffner, mutta ei se tarkoittanut, että pelkästään mannermaisiin oluisiin olisi satsattu.

Nyt kattiloita hallinnoi Mikko Salmi, joka on tehnyt jenkkityylistä IPAa kaupallisessa panimossa Helsingissä jo talvella 2001, eli potentiaalisesti ennen joidenkin nykyisten IPAn kittaajien syntymää. Oletan, ettei Bryggerin IPAn reseptiä ole juurikaan rukattu panimon syntyajoista, ja sillä tavoitellaan siis amerikkalaista IPA-kokemusta ajalta ennen Uuden-Englannin vaaleiden, sameiden ja mehumaisten oluiden rantautumista Vanhalle mantereelle.

cof
Nenään uiskenteleekin myyntiastiaa avatessani vanhan koulukunnan amerikkalaisen IPAn tuoksu: pihkainen metsä ja karamellinen sitrus. Astiassa on eloa, se on jopa hieman kuohunut yli kantaessani sitä kotiin. Lasiin kaataessa hiilihapon taso on kuitenkin melkein real ale -tyyppistä, jos ei ihan ensimmäisessä lasissa niin ainakin viimeisissä.

Kun odotukset ovat ensimmäisten sukupolvien jenkki-IPAssa, ei yllätyksiä tule vastaan myöskään maussa. Karamelli tuntuu ainakin omaan suuhuni aika vahvasti tässä oluessa. En ole kummoinenkaan IPA-asiantuntija, mutta voisin kuvitella, että sen korostumista auttaa matala hiilihappotaso. Tuoksussa ja maussa tuntuu jopa pientä simamaista makeutta ja hiivaisuutta, minkä luulisi johtuvan siitä, että tämä on tuoreeltaan laskettu hanasta mukaan otettavaksi. Katkeroakin jälkimaussa kyllä on.

Mitä enemmän olutkenttä erikoistuu ja fragmentoituu, sitä herkemmin tällaisiin takavuosien standardeihin tulee liitettyä sellaisia määreitä kuin “lipittelyolut”. Tarkoitan sillä, että tuote on hyvässä kunnossa, perusselkeä, ja sitä voisi juoda useammankin lasillisen oikeassa tilanteessa. Tuoremyynti tuo real ale-maisella mystiikallaan olutkokemukseen jonkin selittämättömän lisäelementin, mutta sinänsä tästä IPAsta voi olla vaikea sanoa mitään sellaista, mitä ei monesta muustakin old school -IPAsta voisi sanoa. Perustuotteet on kuitenkin tärkeää pitää tikissä, koska varmasti ainakin osa kuluttajista testaa niillä panimon yleistä laatua.