The Blogger 2017: kun epäilet että koko olut on pelkkää v’tuilua

Yleensä tässä blogissa ei ole ollut tapana ottaa haukuttavaksi sellaisia oluita, joiden valmistajilla ei ole selvästi ollut hajuakaan, mitä ovat tekemässä, tai jotka eivät vain ole millään lailla kolahtaneet makuuni. Olen mielelläni jättänyt ne muiden kirjoittajien hoidettavaksi.

The Blogger on puolalainen käsityöolut, jonka viimevuotisesta versiosta voin nyt sitä maistettuani sanoa, että se on yksi kamalimpia koskaan juomiani oluita. Valmistuttajana on sopimuspanimo nimeltä Brokreacja, ja olut on tehty Szczyrzycki Browar Cystersówilla.

Jos tämän makuinen olut olisi tullut minua vastaan ilman, että olisin nähnyt sen nimeä, etikettiä tai valmistusaineita, en olisi siitä todennäköisesti tänne kirjoittanut.

Kun pullon poimii ummikkona olutkaupasta ja katsoo etiketin englanninkielistä ”tyylikuvausta”, pientä hämmennystä on vaikeaa välttää. Ultra Islay Whisky Barrel Aged Salty Kiwi & Cocoa West Coast White Bitter. Rimpsu on niin pitkä, että lopputulosta tavallaan tekisi jo kuvauksen perusteella mieli maistaa, vaikka oluen nimi ei olisikaan The Blogger. (Ja toisaalta ei tee.)blogger

Uskon, että tämä on minulle ja kaltaisilleni omistettu olut. Näin voi päätellä myös visuaalisesta ilmeestä. Oheinen kuva on Brokreacjan etikettitaidetta, ja välillä tuntuu, että aika monen silmissä olutbloggarit vaikuttavat juuri tällaisilta etu- tai pikkusormen nostelijoilta. Tämän bloggariyhteyden takia nyt tulin siis hankkineeksi pullollisen tätä jääkaappiini.

Miltä maistuu olut, jossa on kiivipyreetä, kaakaopapuja ja suolaa; joka on tyylilajiltaan jenkkikatkeroitu vehnäviini ja kypsytetty Islay-viskitynnyreissä? Melkoinen koettelemus: turpeinen viskin aromi ja hedelmäinen pesuaineen lemu toivottavat tervetulleeksi. Maku on hiukan vähemmän karmea kuin tuoksu, mutta kovasti siinäkin saa savuisuuden alta hakea kiiviä tai kaakaota – vain jokin pieni kirpeys muistuttaa hedelmäsoseen olemassaolosta. Yli 10-prosenttinen olut on kuparinruskea ja samea.

Ymmärrän, että olutbloggarit voivat joskus olla rasittavaa porukkaa. Onhan Suomessakin vanha olutkaarti joskus älähtänyt, kun aloittelevat tikkerit, bloggarit ja reittaajat ovat esiintyneet netin palstoilla liian kaikkitietävästi. Erikoisuuksien metsästäminen voi näyttää ulkopuolisin silmin ufolta toiminnalta. Mutta emme me silti ainakaan minusta ihan niin kamalia ihmisiä ole, että tällaisen oluen ansaitsisimme tribuutiksemme.

Seuraakin pieni twisti.

Kun jälkikäteen tutkin oluen taustoja Brokreacjan nettisivuilta – mitä nyt puolan kielestä google-kääntäjän avulla ymmärsin – käykin ilmi, että The Blogger -sarjan taustalla ovat olleet oikeat paikalliset olutblogistit. Olutta on tehty toistaiseksi vuosina 2016 ja 2017, ja ainakin ensimmäisenä vuonna panimo kutsui blogiporukan luokseen ideoimaan itselleen nimikko-olutta. Syntyi The Blogger 2016, savukirsikka-punapippuri-ale.

Ilmeisesti myös tähän viimevuotiseen painokseen on pyydetty ideoita äänestyksen kautta. En tiedä, ketkä kaikki äänestykseen ovat saaneet osallistua – bloggarit vai myös muut – ja kuinka kieli poskessa he ovat ideoitaan heittäneet tai kuinka tarkkaan panimo on äänestystulosta noudatellut. Huumori on aina huumoria, mutta lopputulos on nyt niin tökerö olut, että mikään meriselitys sen syntyhistoriasta ei tätä rikosta täysin oikeuta. Varsinkin kun minäkin ihan rahalla ostin pullon olutkaupasta.

Kokeellisuus on tietysti yksi craft beer -kulttuurin kulmakivistä, mutta — no, ilman tätä ja monta muutakin kokeilua olisin hyvin pärjännyt. Ehkäpä lähiviikkoina pullotetaan vuoden 2018 The Blogger ja siitä tulee jotain inhimillisempää. En kyllä etukäteen sitoudu maistamaan.

Mainokset

Pienessä sinisessä talossa: Vingiu Dubingiu Aludė, Kaunas

Matkalla Varsovasta Helsinkiin Via Balticaa pitkin pysähdyimme yhdeksi yöksi Kaunasiin. Kaupunki ei ollut tuttu ennestään mutta osoittautui todella viihtyisäksi. Sympaattisen vanhankaupungin jatkona oli korttelikaupalla klassista uudempaa keskustaa, vanhaa tietysti sekin. Kun Liettuassa oltiin, tuntui, että pitäisi päästä tavalla tai toisella maistamaan paikallisia maalaisoluita, jotka sijoittuvat aivan omaan pikku lokeroonsa jonnekin sahdin, tavallisten alejen ja hapanoluiden välisessä kolmiossa.

Viimeksi tilaisuus oli tarjoutunut vuonna 2012 Vilnassa, jossa muun muassa Šnekutis sekä kellaribaari Alaus namai olivat tulleet tutuiksi. Tuolloin kuusi vuotta sitten Liettuassa ei ollut vielä nykyinen craft beer -liikehdintä päässyt ihmeemmin vauhtiin. Liettua poikkeaa kuitenkin monista itäisen Keski-Euroopan maista siinä, että olutkulttuuri ei koostu pelkästä teollisesta lagerista ja parin viime vuoden IPA-kuumeesta. Liettualaiset sahdin vastineet ovat monipuolisempia ja ”olutmaisempia” kuin suomalaisserkut, ja sitä paitsi niitä oli tuotu urakalla pääkaupungin erikoisbaareihin kaikkien ulottuville.

Niinpä Liettua oli ja on kiinnostava olutkohde. Kaikista maalaispanimoiden mömmöistä ei ole pakko pitää, mutta miellyttäviäkin yllätyksiä voi olla luvassa. Oluet ovat usein maultaan hiivavetoisia ja hiivat ovat vanhoja talonhiivoja, joten craft beeriä välillä vaivaavaa yksitoikkoisuutta ei tässä mielessä tarvitse pelätä. Ehkä yksinkertaistan tässä asioita – onhan craft-panimoilla käytettävissään hyvin laaja skaala erilaisia kaupallisia hiivoja – mutta vanhojen olutmaiden uniikit hiivakannat ovat jo ajatuksenakin kiehtovia.

Kaunasissa oli siis yksi ilta aikaa. Pari kolmekin baaria olisi ehkä ehtinyt testata, mutta päädyimme mukavuudenhaluisina viihtymään hieman pitempään yhdessä ainoassa – keskustan uudemmalla puolella sijaitsevassa Vingiu Dubingiussa (K. Donelaičio g. 41). Hieman rapistunut sininen puutalo oli remontoitu sisältä vaaleasävyiseksi moderniksi käsityöolutbaariksi, ja takapihan pöytiin oli lisäksi mahdollista tilata hyviä hodareita ja hampurilaisia pikkuruisesta ruokarekasta.cof

Jääkaapit olivat täynnä ulkomaisia ja liettulaisia erikoisuuksia, craft-skenen vakiokamaa skandi- ja jenkkipanimoilta kuten myös Fuller’sin ja Schlenkerlan tyyppisiä perinteisempiä pienpanimojuttuja. Liettuan panimot ja oluet eivät olleet minulla tuosta muutaman vuoden takaisesta visiitistä huolimatta kovin hyvin hallussa, joten kyselin neuvoja baarin takaa. Sain muutaman suosituksen – kaikki taisivat oikeastaan olla perinteiden ja craftin välillä tasapainoilevalta Dundulis-panimolta, ehkä yhtä lukuun ottamatta.

Dundulis on tässä suhteessa Liettuassa ainoa lajissaan, kuten Lars Marius Garshol totesi kolme vuotta sitten tekemässään haastattelupostauksessa. Muut ovat selkeästi joko maatilapanimoita, craftia tai makrolageria. Dundulisin valikoimasta löytyy tšekkilageria, ipoja, portteria ja näitä oudompia Liettua-juttuja kuten herneolut Syrne. Ilmeisesti sikäläisissä maalaisoluissa on ollut melko normaalia käyttää erilaisia yrttejä ja kasveja maltaiden ja humalan rinnalla.

Yksi maistetuista oluista oli kenties jotain koivunmahlaolutta, 3,8-prosenttista ja raikkaan, persoonallisen makuista. En saanut tiskillä tavattua, mikä oluen varsinainen nimi oli, ja baarin täyttyessä ei enää tullut tilaisuutta kysyä. Syrne (6 %) oli puolestaan raskaampi, vähän hapan ja melko erikoinen maultaan. En tiedä yhtään, millaista herneoluen pitäisi olla, enkä sitäkään, mitä muita raaka-aineita tässä oli. Vaikea siis sanoa, kuuluiko pienoinen happamuus asiaan vai oliko valmistuksessa menty suurpiirteisesti.

Devyniaragio oli 7-prosenttinen mallassima (tai hunajaolut), jota Dunduliksen kahdesta panimoinstallaatiosta toinen valmistaa jopa 9 % vahvuisena. Ainakin vahvemmassa versiossa on mukana myös koivun kukintoja ja kuusenkerkkiä. Pullossa luki braggot. Varsinkin etelänaapuri Puolassa braggotit olivat järjettömän makeita, tämä oli paljon kuivempi ja helpommin juotava olut. Superhelteillä olisi ehkä juonut mieluummin hieman keveämpää, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Kovin syvissä vesissä emme Vingiu Dubingiussa uineet. Maalta löytyy Liettuassa varmasti oudompiakin oluita, vielä uskollisemmin vanhojen menetelmien mukaisesti valmistettuja – esimerkiksi keittämättömiä raakaoluita. Nämä Dunduliksen tyyppiset crossoverit ovat kuitenkin mainio muistutus siitä, että Liettua on olutmaana ihan oma lukunsa ja myös että jotkut craft-orientoituneet valmistajat ja baarit ovat noteeranneet hienosti paikalliset perinteet.   cofcofcof

Samuel Smith’s 1758 Yorkshire Stingo – hiipuneen olutperinteen hengessä

Kirjoitin juuri viime viikolla George Gale & Co:n sukupuuttoon kuolleesta oluesta Prize Old Ale, jonka Marble Brewery ja Fuller’s (jolle Gale myytiin vuonna 2005) ovat nyttemmin herättäneet henkiin. Mainitsin postauksessa, että tämä olut perustui aikanaan – noin sata vuotta sitten – Galen uuden panimomestarin kotiseudulla Pohjois-Englannissa tunnettuun oluttyyliin.

En maininnut oluttyylin nimeä, mutta se oli Yorkshire Stingo.

cofViime viikolla en myöskään voinut tietää, että sattuma toisi nyt eteeni tämän oluttyylin käytännössä ainoan elossa olevan edustajan, jota valmistaa Yorkshiren Tadcasterissa toimiva perinteinen panimo Samuel Smith’s. Mutta niinpä sitä vain oli yksi pullo jäljellä varsovalaisen Kufle i Kapsle -baarin kylmäkaapissa, kun siellä eilen poikkesin.

Tätä olutta en ole koskaan maistanut, mutta hieman vahvempien brittioluiden suurena ystävänä se oli pakko tietysti pyytää kaapista. Olut oli tosiaan suhteellisen voimakas, 8 % abv, vaikkakin pieni googlailu kertoo, että Sam Smith’s tekee sitä tällä hetkellä vielä yhtä prosenttiyksikköä vahvempana ja etikettiäkin on vähän modernisoitu. En saanut selville, kuinka vanha pullo kyseessä oli, koska etikettiin painettu päivämäärä oli tuhriintunut. Mahdollisesti parasta ennen -päiväys oli ensi vuoden tammikuussa.

Smith’s ei ole keitellyt tätä olutta mitenkään jatkuvasti etikettiin painetusta vuodesta 1758 lähtien, vaan nykyinen inkarnaatio on tullut heidän valikoimiinsa vuonna 2008. Stingo on kuitenkin vanha pohjoisenglantilainen sana vahvalle oluelle, ja esimerkiksi Brian Glover mainitsee kirjassaan The Lost Beers & Breweries of Britain, että sanasta löytyy tässä merkityksessä mainintoja jo 1600-luvulta.

Stingon sanakirjamerkitys liittyy ”vanhaan”, siis tynnyrissä ikäännytettyyn olueen, ja ilmeisesti maun pistävyyteen (koska sana on johdettu verbistä sting, pistää). Siinä missä viime viikolla esittelemäni Prize Old Ale oli belgialaisella tavalla viinimäinen – vähän hapan ja miksei siinä mielessä pistäväkin – tämä Sam Smith’sin Stingo on erittäin lempeä olut.

Tuoksussa on ehkä hento tynnyrin häivähdys, maussa tikkunekkua, vaniljaa, taatelia, korinttia, kanelia ja fariinia, sekä pehmeä brittihumalointi. Kun alkuperäistä olutta ei ole maistanut, voi tietysti pohtia, onko osa näistäkin mauista tullut tammitynnyristä, jossa olut on etikettinsä mukaan viettänyt vähintään vuoden. Olut samenee hieman pullon pohjaa kohti, mutta mitään isompaa sedimenttiä tai hiivakappaleita ei näy.

Tässä on jalo olut, joka nyt ei ehkä ainakaan tällä kertaa mitenkään haastanut juojaansa mutta oli silti erittäin miellyttävä tuttavuus. Enkä väitä, että meidän pitäisi yhä nykyään pyrkiä pitämään Yorkshire Stingoa omana oluttyylinään – tuskin siihen on perusteita. Reittaajat ja muut merkinnevät tämän ja mahdolliset muut Stingot erilaisiin nettipalveluihin sitten English strong alena tai old alena, toteutustavasta riippuen.

Old ale -oluttyyli ja George Gale Prize Old Ale

Nykyään old alen määritelmä on paperilla kohtuullisen selvä. Tai ainakin riittävän selvä. Esimerkiksi amerikkalaisen Beer Judge Certification Programin tyyliohjeissa todetaan, että vaikka sen erottaminen strong ale– ja barley wine -tyyleistä on varsinkin vahvempien yksilöiden osalta tulkinnanvaraista, old alelle tyypillinen ominaisuus on tynnyrikypsytyksestä tullut viinimäisyys, jopa laktisuus ja pieni happamuus.

Old ale kuuluu brittiläiseen olutperinteeseen. Pitkään tynnyrissä kypsyneen oluen historiallinen nimi on stale (ja sen vastakohtana tuore olut eli mild). Stale-sanan merkitys viittaa nykyään pilaantuneeseen elintarvikkeeseen, mutta pilaantumisesta ei old alen kypsymisessä ole toki ollut kyse. Jos puuastiassa kypsymisestä saattaa seuratakin pientä viinimäistä happamuutta, sen tulee kuitenkin hyvässä old alessa palvella muita makuominaisuuksia – ei peittää niitä.

Vielä muutama vuosikymmen sitten old alen erottaminen muista vahvoista brittioluista ei ollut edes niin helppoa kuin nyt. Ron Pattinsonin mukaan ”old ale oli yksi niistä oluen kutsumanimistä, joita käytettiin mielivaltaisesti”. Vahvoja oluita saatettiin aivan yhtä hyvin nimittää myös barley wineksi ilman mitään erityistä syytä. Värikään ei auttanut määrittämisessä. Jos old ale ehkä useimmiten olikin tumma, se saattoi olla myös vaalea. Toisaalta barley wine oli usein tuohon aikaan tumma.

Pattinsonin 1950-luvun oluita käsittelevässä analyysissä old ale -nimiset tuotteet vaihtelevat keskioluen vahvuisista hyvin voimakkaisiin, ja melko vaaleista aivan tummiin. Hän epäilee, oliko monikaan viisikymmenluvun vanhoista oluista käynyt läpi mitään tynnyrikypsytystä – eli olivatko ne siis sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan ”vanhoja”.

Yksi selkeä poikkeus kuitenkin oli: George Gale & Co -panimon Prize Old Ale. Sen käymisaste oli ainoana Pattinsonin analysoimista oluista yli 90 %, ja oluen lopullinen vahvuus myös ainoana yli 10 % abv. Tästä voi päätellä jopa Brettanomyces-villihiivan päässeen tynnyrikypsytyksen aikana aterioimaan oluen sokereiden pariin. Pattinsonin muistiin merkitsemät tiedot tästä oluesta ovat vuoden 1959 versiosta.

* * * * *

Prize Old Ale on ollut muutamia vuosia pois tuotannosta. Tämä on ollut sääli, koska kyseessä on yksi pitkäikäisistä ja arvostetuista vahvoista brittioluista. Roger Protzin mukaan olut syntyi Portsmouthin lähellä sijaitsevassa Gale’sin panimossa, kun uusi panimomestari 1920-luvulla toi kyseisen oluttyylin mukanaan kotiseudultaan pohjoisesta.

Olutmerkin lakkauttaminen oli seurausta vuonna 2005 toteutuneesta yrityskaupasta, jossa Gale’s päätyi isomman lontoolaisen kilpailijan Fuller’sin omistukseen. Fuller’s sulki vanhan Gales’in panimon ja ajoi vähitellen alas sen olutmerkit.

Nyt yli vuosikymmen myöhemmin Fuller’s on kuitenkin päätynyt jälleen valmistamaan Prize Old Alea, tällä kertaa yhteistyössä manchesteriläisen Marble Breweryn kanssa. Hankkeen yhteydessä antamassaan haastattelussa Fuller’sin entinen panimomestari John Keeling on todennut, että hän ei olisi halunnut aikanaan lakkauttaa Prize Old Alea. Panimon tuolloinen markkinointiosasto kuitenkin tuomitsi sen olueksi, jota on mahdoton myydä.

Ehkäpä ajat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa taas jonkin verran. En usko, että tynnyreissä kypsytetty olut on juuri nyt mitenkään mahdoton myytävä, ainakaan pienehköinä erinä. Tynnyrihommat ovat jälleen suuressa huudossa.

* * * * *

gale-prize-old-aleMarblen versio Prize Old Alesta (10,6 %) pohjautuu 1920-luvun reseptiin ja pikanttina yksityiskohtana on, että Marblen talonhiiva on kuulemma alkujaan peräisin Gale’silta. Henkiin herätetystä Prize Old Alesta on pullotettu nyt neljää eri versiota sen mukaan, missä tynnyrissä olut on kypsynyt. Itse maistoin viikonloppuna punaisella etiketillä varustettua Bourbon Barrel -versiota.

Hämmentävän belgialainen tunnelma tässä oluessa minusta oli. Mielikuva yhdistyi saman tien oud bruiniin viinimäisine ja villihiivamaisine tuoksuineen. Tämä kai todistaa vain, etten ole sellaisia britti-old aleja juurikaan juonut, joissa tynnyrikäymisen synnyttämien organismien jälkeä kunnolla tuntuisi. Maku oli myös sitä, mitä ikääntyminen tummalle oluelle antaa, juuri tuota aavistuksen portviinimäistä, brettamaista, hieman hapanta ja (viskitynnyrin) vaniljaista potkua. Sivumaku oli aavistuksen soijamaisen suolainen, tuskin kuitenkaan vielä liian pitkästä ikäännyttämisestä kielivää? Väriltään olut oli vähän kolajuomaa tummempi ja hieman samea.

Tämä Prize Old Ale -versiointi ei ainakaan jätä kysymyksiä old ale -termin merkityksestä; selvästi on vietetty aikaa tynnyreissä ja ehkä villihiivojenkin seurassa. Toivottavasti tämä jää kunniakkaiden panimoiden vakiovalikoimaankin tai ainakin toistuvaksi erikoisuudeksi. Korkeat olivat myös alkoholiprosentit eli 1800-luvun tunnelmissa mennään. Olisi kyllä helppo myös kuvitella, että se englantilainen, joka ensimmäisenä on joskus muinoin päästänyt suustaan sanat ”barley wine”, olisi saanut idean uudissanaan juuri tällaisesta oluesta…

Onko craft beer -yhteisöä olemassa?

Viikonloppuna lähes samalla hetkellä silmiini osui kaksi kirjoitusta, joissa lähestyttiin vastakkaisista näkökulmista nykyisen olutmaailman yhteisöllistä olemusta.

Ensimmäinen oli New York Timesin toimittajan Daniel Fromsonin kolumni, jossa ylistettiin amerikkalaisen oluen kykyä yhdistää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja kertoi muun muassa junailleensa tapaamisen New Yorkissa eteläkorealaisen turistin kanssa beer tradingin merkeissä, oltuaan ensin tähän yhteydessä nettifoorumin kautta. Korealainen oli tullut Amerikkaan kiertääkseen itärannikon kuuluisimpia käsityöpanimoita.

“Tämä on meidän ajallemme ominainen rituaali, jonka voi lukea kyseisen alakulttuurin huvittaviin puoliin: kaksi aikuista miestä sopii sokkotreffit vain vaihtaakseen keskenään harvinaisia olutpulloja.”

USA:n craft beer -liike on luonut omat tulkintansa muiden maiden oluttyyleistä ja onnistunut markkinoimaan ne isolle, nuorekkaalle kuluttajakunnalle ympäri maapalloa. Amerikkalainen olut – tässä merkityksessä, pikemminkin kuin takapihan grillin ympärillä juotuna Budweiserina – ei kuulu enää Fromsonin mukaan pelkästään yhdysvaltalaisille vaan kaikille planeetan oluenystäville.

Craft beer -kulttuuri ei ole enää edes pelkästään kansainvälistä vaan ylikansallista, kolumnissa todetaan. Sitä auttavat sosiaalinen media, halvat lentoliput sekä jakelijat ja tapahtumat, joiden polttopiste on globaali.

Kuten Fromson mainitsee, esimerkiksi viime kuussa Ranskassa järjestetyssä Paris Beer Week -tapahtumassa valittiin palkittavia oluita neljänkymmenen ranskalaispanimon joukosta, jotka käytännössä kaikki tekivät amerikkalaistyylistä IPA-olutta. IPA on siis alun perin brittiläinen oluttyyli, vaikka sen nykyinen olemus onkin amerikkalaisten pienpanimoiden muokkaama ja heidän ansiostaan se on palannut myös Eurooppaan edistyksellisten panimoiden agendalle.

Me” voimme edelleen kokoontua nauttimaan amerikkalaista olutta, Fromson toteaa. Vain se on muuttunut, keitä meillä tarkoitetaan.” Lue: tarkoitetaan kaikkia niitä tämän taivaankappaleen asukkaita, joilla on kiinnostusta juoda olutta ja mahdollisuus maksaa sen laadusta hieman perustuotetta enemmän.

* * * * *

Toiseen kirjoitukseen törmäsin brittiläisessä Zythophile-blogissa. Postaus käsitteli kesäkuussa tapahtunutta Beavertown-panimon vähemmistöosuuden myyntiä Heinekenille. Blogin kirjoittaja Martyn Cornell kritisoi UK Craft Beer Forum -Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua, jossa ryhmän ylläpitäjä oli muun muassa todennut Beavertownin täten päättäneen kääntää selkänsä craft beer -yhteisölle”.

Foorumin ylläpitäjän mukaan Beavertownin pitäisi ymmärtää, mitkä tämän takinkääntämisen vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta”.

Martyn Cornellin vastaväite on vapaasti tulkittuna, että craft-puristit unohtavat panimon pitämisen olevan liiketoimintaa, jos he vaativat käsityöpanimoita pysymään pieninä ollakseen uskollisia periaatteilleen (tai kuvitellun craft beer -yhteisön periaatteille). Hänestä oikea tavoite olisi, että laadukas olut olisi yhä useampien ulottuvilla ja muodostaisi yhä suuremman osuuden olutmarkkinasta. Tällä tiellä voidaan edetä vain, jos pienillä käsityöpanimoillakin on moraalinen oikeus tietoiseen kasvuun silloin kun siihen on tilaisuus – eli tuotteille enemmän kysyntää kuin nykykapasiteetilla on voitu tarjota.

Cornell väittää myös, että mitään craft beer -yhteisöä ei ole olemassa”. Hän toteaa juovansa kyllä käsityöolutta (mitä se sitten onkin”), mutta ei ole mielestään osa sellaista yhteisöä, jota UK Craft Beer Forumin FB-ryhmä olettaa edustavansa.

“Se ei ole yhteisö vaan ryhmä elitistisiä snobeja, joilla on päät niin syvällä omissa peräaukoissa, että he takuulla näkevät kitarisansa.”

Poleemisesta kirjoituksesta seurasi – ei ehkä kovin yllättäen – vilkas keskustelu blogin kommenttikentässä. Craft beer -foorumin tyypit ja heidän puolustajansa nostelivat nokkiaan ja pyrkivät todistelemaan, mitä kauheuksia Beavertownin ajautumisesta Heinekenin kitaan on pelättävissä.

He myös yrittivät osoittaa sanakirjojen avulla, että yhteisön määritelmäksi riittää, kun ihmiset ovat kiinnostuneita samasta asiasta tai heillä on samanlaiset asenteet. Cornell ei hyväksynyt todisteita. Hänestä saman harrastuksen ympärille kerääntyneet, toisilleen vieraat ihmiset eivät ole yhteisö missään sanan merkityksellisessä mielessä.

* * * * *

Muistin lukeneeni kolmannestakin paikasta hiljattain saman sävyistä keskustelua. Kyse oli kotimaisen kollegan Arden blogikirjoituksesta, jossa arvioitiin kahden suomalaisen pienpanimon olutuutuuksia. Asetelmassa oli joitakin samoja piirteitä, vaikka tapaukset eivät mitenkään identtisiä olekaan. Jälleen sivuttiin kysymystä, ovatko isomman oluttehtaan helmoihin päätyneen pienen panimon tuotteet vaarassa muuttua epäedulliseen suuntaan. Panimot olivat tällä kertaa Malmgård ja Saimaa Brewing Company, vaikka sillä ei nyt olekaan oman pohdintani kannalta merkitystä.

Arden esittämään muotoiluun, että olutharrastajissa on herättänyt huolestumista Malmgårdin ajautuminen Saimaan kylkeen”, tartuttiin kommenttiosiossa.

Miten määritellään olutharrastajat, tivasi pitkän linjan oluttoimittaja Heikki Kähkönen.

Kähkösen kokemuksen mukaan esimerkiksi olutseuroissa – joissa kohtuullisen suuri osa maamme olutharrastajista lymyää – ei ole esiintynyt mitään huolta tästä asiasta. Arde argumentoi, että huolta on esitetty some-keskusteluissa ja baaritiskeillä. Hän totesi käyttäneensä muotoa olutharrastajissa” kieliopillisesti partitiivin monikkona (sanasta olutharrastajia” eikä nominatiivista ”olutharrastajat”). Puhuttiin siis joistakin harrastajista eikä kaikista.

Beerglass_Flickr_DonLaVange_CC-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Don La Vange, CC BY-SA 2.0.

 

Väittelyä aiheesta käytiin ehkä osin kieli poskessa, mutta itse kysymys on minusta ihan kiinnostava. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu muutenkin paljon, kun internet-kulttuuri on viime vuosina kypsynyt täysi-ikäiseksi. Edustaako yksi some-ryhmä olutharrastajia tai olutyhteisöä? Entä useampi ryhmä? Entä baaritiskillä notkujat tai olutseurojen jäsenet?

* * * * *

Yhteisöllisyys on murroksessa. Tästä on tietysti paljon kirjoitettu, ja yksi yritys kiteyttää tilannetta on tämä The Atlantic -lehden artikkeli. Se, mikä mielletään tyypillisenä esimerkkinä yhteisöstä, saattaa olla nyt eri asia kuin parikymmentä vuotta sitten, jutussa todetaan. Ennen yhteisö ehkä olikin useimmiten jokin selkeästi organisoitunut taho, tai sellainen, johon kuulutaan syntyperän perusteella. Koulu saattoi olla tällainen yhteisö, samoin asuinkortteli tai kylä.

Nettiaikakaudella näiden yhteisöjen – kuten myös perinteisten seurojen ja yhdistysten – rinnalle on tullut yhä enemmän löyhästi organisoituneita liikkeitä tai yhteisöllisiä fiilistelyporukoita, olipa kyse kaupunkiaktivisteista, vasemmistolaisittain tai oikeistolaisittain ajattelevista twitter-kuplista, taikka käsityöoluen ystävistä.

Nämä internetin kautta rakentuvat, erittäin huokoiset kollektiivit ovat juuri sitä yhteisöllisyyden lajia, joka The Atlanticin jutun mukaan tänä päivänä korostuu. Se, että monet tämän hetken menestyneimmistä yrityksistä on sosiaalisen median operaattoreita, ei ole tietenkään sattumaa. Yhteisöllisyyden alustoille ja muille sen mahdollistaville teknisille ratkaisuille on iso kysyntä.

Osa online-yhteisöistäkin on pieniä ja tiiviitä, ja niihin kuuluminen perustuu omaan aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Toisaalta puhutaan esimerkiksi LGBT-yhteisöstä tai latinoyhteisöstä, joihin käytännössä miljoonat ihmiset liittyvät tietyn ominaisuutensa kautta. Identiteetti on joka tapauksessa tämän 2000-lukulaisen yhteisöllisyyden tyypillinen rakennuspalikka. Osallistumista motivoi usein tarve muovata omaa minuutta kuulumalla johonkin – lopulta siis ehkä individualismi jopa enemmän kuin kollektivismi.

Yhteisö on silti epäilemättä hyvä sana myös näiden 2000-luvun netti-ilmiöiden kuvaamiseen. Perusteluitakin löytyy ihan uskottavista sanakirjoista. Väittelyyn päädytään kuitenkin siinä tapauksessa – kuten Zythophilen kommenteissa – kun oletetun yhteisön sisällä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun joku antaa ymmärtää puhuvansa koko yhteisön, “kaikkien”, puolesta, eri mieltä olevien on helppo kyseenalaistaa tämä bluffi. Kuten Cornell mainitseekin, hänelle suivaantunut Facebook-ryhmä edustaa konkreettisesti vain noin 0,08 %:a Britannian oluenjuojista.

Laajasti ottaen craft beer -yhteisö – jos sillä tarkoitetaan vaikkapa kaikkia hyvästä pienpanimo-oluesta kiinnostuneita – on kyllä usein samaa mieltä monista perusasioista. Kukaan ei halua esimerkiksi palata tilanteeseen, jossa olutta valmistaa vain kourallinen megapanimoita, joita oluen laatu ei kiinnosta tai voiton maksimointi ajaa sen edelle. Kaikki todennäköisesti pitävät tyylillisesti monipuolista oluttarjontaa hyvänä asiana. Lähes kaikki myös kannattanevat sellaisia poliittisia toimia, joilla tätä päämäärää edistetään – kuten nyt Suomen tapauksessa esimerkiksi ulosmyyntioikeutta.

Alrode_Media-club_Flickr-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Media Club, CC BY-SA 2.0.

 

Tunnistan hyvin myös New York Timesin Daniel Fromsonin kuvaileman globaalin craft beer -yhteisön. Olen esimerkiksi juuri sopinut ensi viikonlopuksi tapaamisen erään puolalaisen olutaktiivin kanssa – henkilön, jota en ennestään tunne – periaatteessa siltä pohjalta, mitä olen netin pohjalta voinut hänestä päätellä ja muilta kuullut. Vastaavasti olen saanut itse joitakin yhteydenottoja ulkomaisilta olutihmisiltä siksi, että minulla on oma pieni roolini Suomen harrastajayhteisössä.

Toisaalta jos yhteisö(t) mielletään näin väljästi, kenelläkään ei ole mandaattia esittää omaa mielipidettään jostain asiasta koko olutharrastajayhteisön mielipiteenä. Aika varovainen kannattaa olla myös sen suhteen, että kanavoi yhteisön edustajana sellaisia näkemyksiä, joita näppituntumalta olettaa koko muun porukan kannattavan (olipa porukka sitten yksittäinen Facebook-ryhmä tai vaikka kaikki oman maan craft beer -harrastajat).

* * * * *

Kysyin otsikossa, onko craft beer -yhteisöä olemassa, ja nyt vastaan. Kyllä: kun puhutaan löyhästä verkostosta, jonka kautta yksityiset harrastajat, olutseurat ja -järjestöt, olutkirjoittajat, panimot ja ravintolapuolen ihmiset eri maissa liittyvät esimerkiksi nettisovellusten avulla toisiinsa, tietynlainen globaali yhteisö on todella olemassa. Se on paitsi olemassa, sillä myös on merkitystä alan ja harrastuksen kannalta ihmisten yhteentuojana ja mielipiteiden vaihtamisen alustana. Varmasti se inspiroi harrastajia myös identiteetin luomisen välineenä: Untappdin näppäily houkuttaa, koska samaa tekevät trenditietoiset tyypit kaikkialla maailmassa.

Toisaalta myös: ei ole. Jos Martyn Cornellin tavoin edellyttää, että “mielekkään” yhteisön pitäisi pystyä ehkä muodostamaan selkeitä yhteisiä kantoja ja nauttia jonkinlaista oikeutta lausua niitä jäsentensä puolesta, tällaista universaalia kattoyhteisöä ei maailmassa tai missään maassa taida olla. On kuluttajien yhdistyksiä, panimoalan yhdistyksiä, some-ryhmiä ja niin edelleen. Nämä ovat kuitenkin kukin tässä mielessä oma erillinen yhteisönsä. Jos kaksi keskustelijaa ovat siis esimerkiksi blogin kommenttiketjussa eri mieltä jostakin asiasta, kumpikaan heistä ei voi sanoa edustavansa koko craft beer -yhteisön näkemystä – ei vaikka hänellä olisi millaiset verkostot niin harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa.

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan?

Jo muutamana vuonna olemme tehneet työkavereiden kanssa alkukesästä kierroksen Kallion baareihin. Sääntönä on ollut, että illan aikana kierretään kymmenkunta paikkaa, jokaisessa juodaan yksi omavalintainen juoma, ja pyritään valitsemaan vain aiemmin käymättömiä kohteita.

Baareja on näillä kierroksilla käyty läpi vajaat kuusikymmentä. Mukana on ollut joitakin pitkän linjan oluthuoneita kuten Kuikka, Hilpeä Hauki tai Kurvin William K, mutta hyvä olutvalikoima ei ole ollut paikkojen valinnan kriteerinä. Reitille on usein osunut muutama aurinkoinen terassi, yksi tai kaksi vähän pelottavaa ammattilaispaikkaa ja satunnainen määrä craft-baareiksi hipsteröityneitä kuppiloita.

Vuosien mittaan nämä noin kymmenen baarin kertaotokset ovat tuntuneet vahvistavan sen arvion, jonka monet ovat näppituntumalta Kalliosta tehneet. Perustason kaljabaarit väistyvät kiihtyvää tahtia. Tilalle tulee enemmän tai vähemmän tyylikkäitä anniskelulaitoksia, joilla on ymmärrystä käsityöoluista ja juomakelpoisista viineistä. Yhä harvemman paikan olutvalikoima jää enää akselille ”kolmonen, nelonen ja tumma Velko”. Samalla asiakaskunta siistiytyy ja ehkä nuorentuukin.

Toisten silmissä tämä merkitsee, että vanha Kallio katoaa. Ehkä he komisario Palmun tavoin pelkäävät, että pian on heidän vuoronsa. Toisille baarien uusiutuminen on neutraali tai jopa positiivinen asia. Jos tykkäät hyvästä oluesta tai kokeilet mielelläsi erilaisia oluita, miksi surisit, kun niitä on tarjolla yhä useammassa baarissa.

cofNiiden vuosien aikana, kun olemme Kallio-kierroksilla kulkeneet, ainakin Kultapalmu on uudistunut trendikkäämmäksi Palmuksi, Pääkonttorista on tullut Panema ja yksi Flemarin rinteen entisistä kaljapaikoista on muuttunut tyylikkääksi viinibaariksi. Monet muutkin ovat vaihtaneet omistajaa ja nimeä. Lisäksi pubeja on putkahdellut kortteleihin ja kiinteistöihin, joissa niitä ei aikaisemmin ollut, esimerkkeinä vaikka Stadin Panimobaari ja Sörkan Ruusu.

Tietysti Kallion ravintolakannan muutos alkoi tässä suhteessa paljon aikaisemmin: ehkä jo Hilpeä Hauki vuonna 1994 avautuessaan edusti ensimmäistä baarigentrifikaation aaltoa. Tekee silti mieli väittää, että kehitys on nyt taas kiihtynyt. Kaiken tämän keskellä muutama vanha tervaskanto myös jatkaa koetellulla konseptillaan, kuten 60-luvulla perustetut Kolme Kaisaa ja Cella.

Hiivaa Stadin Panimon vanhasta kiinteistöstä

Tämänvuotinen kierros käynnistyi Sörnäisten rannan uusista merellisistä baareista. Leblonin edustalla oli mahdollista levitellä kansituoleja kuumalle rantahiekalle, ja Meriklubi toimi alkuillasta viihtyisänä ravintolalaivana. Näistä aurinkoisista kohteista Meriklubilla oli ihan kohtalainen pienpanimo-oluiden valikoima, Leblon pysytteli perinteisemmillä linjoilla.

Jatkettiin Stadin Panimobaarin kautta ylös kohti Harjua, pysähtyen matkalla mainiossa Sörkan Ruusussa ja jatkaen siitä Broncoon ja Panemaan. Illan viimeisiä etappeja olivat Vaasankadun Kustaa Vaasa ja Kalliohovi sekä edellä mainittu Kolme Kaisaa. Jos eri paikkojen olutvalikoimia ruotii, joukossa oli sekä ilmiselviä hyviä (Stadin Panimobaari ja Panema) että yllättäjiä. Esimerkiksi Broncossa en olisi osannut odottaa näkeväni jotain Omnipollon tai Lervigin hanaolutta.

Sörkan Ruusu ilahdutti, koska paikka näyttää ymmärtävän craft-standardien ohella myös belgialaisten ja saksalaisten oluiden päälle. Ylipäätään tunnelma oli ajaton ja jotenkin patinoitunut, vaikka baari sinänsä on uudehko. Kustaa Vaasassa join puolestaan Pyynikin Mosaic Lageria, joka oli heidän hanassaan tuona iltana erittäin raikkaassa ja hyvässä kunnossa.

Yksi yllätys tuli tällä kertaa eteen Stadin Panimobaarissa, jossa tulin kesken kaiken vedetyksi mukaan elämää suurempiin olutelämyksiin. Mystisen auran ympäröimä omistaja Timo Konttinen oli päättänyt kunnioittaa läsnäolijoita avaamalla panimon kellarista pullon, jota hän kutsui Helsingin harvinaisimmaksi. Paikalla olivat myös muun muassa toinen panimon perustajajäsen Ilkka Sysilä ja bloggari Arde, jonka amerikkalaisilla vierailla oli jokin osuus illan tapahtumiin.

cofPullo oli Stadin MIWtFY-hapanolutta (”Stadin Sour Ale”), jota oli maisemissa joskus vuosien 2013–14 tienoilla, siis ennen kuin happamista tyyleistä tuli iso juttu näillä rannoilla. Sen aikaisissa arvioissa olutta on luonnehdittu sekä samalla varsin makeaksi että todella happamaksi, mutta ehkäpä villihiivat ovat jatkaneet ruokailuaan näinä välivuosina, kun nyt kumpikaan piirre ei tuntunut korostuvan. Maistelu toki tapahtui muutenkin kiireisen illan tiimellyksessä, joten aivan ansaitsemaansa huomiota tämä olut ei valitettavasti saanut.

Yhdessä Ratebeer-arviossa ehdotetaan tyylilajiksi ”imperial faro”, joka on ehkä kieli poskessa keksitty termi mutta varmasti periaatteessa lähes 9-prosenttiselle oluelle paikallaan. Neljä­–viisi vuotta varastossa odotellut MIWtFY on kohtuullisen lempeä mutta silti selvästi lambicmaisen hapan tapaus, jossa Stadin Panimon konkareiden mukaan on villihiivoja panimon entisestä kiinteistöstä Itäväylän toiselta puolelta. Tai näin ainakin ymmärsin. Harvalla oluella on mainittavampaa historiaa tai mikromaantieteellistä taustaa, joten olin tyytyväinen, että pääsin tästä pullosta maistille.

Baarit 2013–2018

Kierros jatkui, ja vastaava rundi on luultavasti luvassa taas viimeistään vuoden päästä. Tässä vielä edellä mainittujen Kallio-turneiden pysähdyspaikat viimeisten kuuden kesän ajalta. Kallio on tietenkin tätä tarkoitusta varten ymmäretty laajasti, eli osa baareista on oikeastaan naapurikaupunginosien Alppiharjun, Sörnäisten ja Vallilan alueella.

Café II-linja 23, Musta Kissa, Om’pu, Sirdie, Oiva, Sivukirjasto, Roskapankki, Kultapalmu, Kurvitar, Hilpeä Hauki, Sävel, Majava Baari, Kuikka, Exodus, Tenkka, Heinähattu, K*urvi, Mucava, Ølhus Oslo, Juttutupa, Rosso, Pub Porthan, 5th Street Bar, Populus, Kallion Mestari, Siima Baari, B12, Flemari 21, Cella, Pulmu, William K. (Kurvi), Ravintolalaiva Pikkudami, Siltanen, Las Vegas, Brewster, Flemari 13, Bar 21, Bullman, Lucky Nine, Molotow, Solmu, Stadin Tähti, Ravintolalaiva Maria, Sir Oliver, Café Mascot, Kipinä, Bar Lab, Helsing Bar, Virkavapaa, Tenho, Leblon, Ravintolalaiva Merikerho, Stadin Panimobaari, Sörkan Ruusu, Bar Bronco, Panema, Kustaa Vaasa, Kalliohovi, Kolme Kaisaa.cof

sdrcof

Fuller’s & Friends: Rebirth, The original E.S.B. from 1971, Flora & The Griffin ja Peat Souper

Yksi suosikkipanimoistani, lontoolainen Fuller’s, on luovinut onnistuneesti vuonna 1845 alkaneen perinteikkään perustuotantonsa yhdistämisessä tämän päivän oluttrendeihin. Suhteellisen vankan vakiopalettinsa ohessa panimo on tuonut vaihtuvaan valikoimaan mukaan niin uuden maailman humalalajikkeita kuin vanhastaan Britannialle vieraita oluttyylejäkin.

Eipä ole Fuller’silta mennyt ohi sekään, että eräs viime vuosien kuumimmista panimotrendeistä ovat kollaboraatio-oluet.

Fuller’s & Friends on uusi tuoteperhe, jonka jokainen olut on konkreettisesti rakennettu yhteistyössä jonkin toisen brittiläisen pienpanimon kanssa. Konsepti on siis erilainen kuin esimerkiksi baijerilaisen Maiselin vuonna 2012 lanseeraamassa Maisel & Friends -sarjassa, jossa ”kaverit” ovat itsenäisiä olutasiantuntijoita eivätkä edusta jokainen omaa panimoaan.

Yhteistä kahden perinteikkään panimon edesottamuksille on toki pyrkimys vedota jatkuvia uutuuksia – ja mielellään hieman amerikkalaissävyisiä – janoavaan nuorekkaaseen craft-kansaan.

Rebirth – ei ehkä ESB:n evoluution huipentuma

Fuller’s ESB taisi olla panimon valikoiman vahvin olut tullessaan vuonna 1971 ensi kertaa tuotantoon. Se korvasi Ron Pattinsonin mukaan panimon aikaisemman Burton-oluen, ja toki ESB onkin burtonmaiseen tapaan tavallista bitteriä tummempi väriltään. Se on myös selkeästi panimon miedompia bittereitä vahvempi, vaikka toisaalta Old Burton oli ainakin 1930-luvulla vielä sitäkin vahvempi eli 6,3 %. Burtoneista olen kirjoittanut muun muassa täällä.

Uudessa Fuller’s & Friends -perheessä on nyt siis lanseerattu yhteistyössä bristolilaisen Moor-panimon kanssa alkuperäisellä 47 vuoden takaisella ESB-reseptillä tehty Rebirth. Tätä on tällä hetkellä saatavana monista Alkoista ympäri maan.

1970-luvun henki näkyy pullon etiketin fontissa ja vanhanaikaisessa tavassa laittaa pisteet lyhenteen kirjainten perään. E.S.B., Extra Special Bitter. Amerikkalaisethan tätä tapaa edelleen lyhenteissä harrastavat, vaikka britit eivät.

Mitä sitten tavoitellaan sillä, että yhtä nykyajan arvostetuimmista pitkän linjan oluista lähdetään ”herättämään henkiin” kaivamalla alkuperäinen resepti esiin? 1970-lukuhan ei ollut suoranaisesti mikään brittiläisen oluen kulta-aika. Eikä se ollut sitä muuallakaan. Cantillon sokeroi lambicejaan Belgiassa. Saksassa tutkittiin teknologisia menetelmiä lagerin varastointiajan lyhentämiseksi. Ynnä muuta vastaavaa.cof

Panimon omien sivujen mukaan Fuller’s & Friends -konseptin päätarkoituksena tuntuu olevan nyt muodikas kollaborointi tuoreiden panimokollegojen kanssa. Määrittelikö Fuller’s itse, mitä he näistä yhteistyökuvioista halusivat syntyvän? Ainakin tästä haastattelusta voisi päätellä, että Moor Beer on päässyt pitkälti päättämään, millaisen oluen tiimoilta he haluavat Fuller’sin kanssa yhdessä huseerata.

ESB tuntui heti ilmiselvältä vaihtoehdolta, se on loistava olut. Kun tutkin alkuperäisiä panimolokeja vuodelta 1971, … huomasin reseptissä käytetyn maissia ja tuontihumaloita, mikä oli siihen aikaan harvinaista”, Moorin omistaja ja panimomestari Justin Hawke kertoo.

Brittiläiseen 1900-luvun panimohistoriaan kuuluu siis – hyvissäkin panimoissa – reipas adjunktien käyttö. Oluiden koostumuksesta huomattavakin osa saattaa olla erilaisia viljahiutaleita ja panimosokereita. Nykyinen ESB taas olisi ainakin pullon kyljestä ja panimon nettisivuilta päättelemällä silkkaa Reinheitsgebotia: vettä, ohramallasta, humalaa ja hiivaa.

Tuontihumalat Rebirthissä tulkittuina ovat slovenialaisia ja australialaisia. Lajikkeista en tiedä. Mukana on myös brittihumalaa. ESB:n varsinaisessa nykyversiossa humalat ovat luullakseni kauttaaltaan brittiläisiä, lajikkeina Northdown, Target, Challenger ja Golding.

Tuoko Rebirth jotain sellaista ymmärrykseemme Fuller’sin ESB:stä, mitä oluen nykyisestä versiosta ei ole saatavissa? Tämä jää hieman epäselväksi. Olutta maistaessa tulee se olo, että käsillä on hiomaton timantti – tai ehkä pikemminkin murikka, josta ei aivan itsestään selvästi ole hiomallakaan timantiksi asti.

Alkumaussa tuntuu jotakin sokerisen tai siirappisen kevyttä, mitä ESB:hen en ole tottunut yhdistämään. Humalointi ei ole mitään erityisen runsasta. Olut on suodattamaton. Tämä on mielestäni vähemmän raikas olut kuin Fuller’sin nykyinen ESB, vaikka ihan kivasti juotava onkin ja vahvuutta siis vain tuo 0,1 %-yksikköä normaalia ESB-pulloversiota enemmän.

Jossain takaraivossa vaanii silti ajatus, että tämä ei ole kauhean kaukana hyvän kotiolutharrastajan ESB-kloonista. Ehkä Rebirthin tarkoitus on osoittaa, että asiat ovat menneet puolessa vuosisadassa eteenpäin, eikä meillä ole juurikaan syytä kaivata takaisin kultaiselle 1970-luvulle? Toisaalta jos niin olisi, miksi oluen nimeksi olisi sitten valittu ”uudelleensyntyminen”?

Flora & The Griffin ja Peat Souper – hyvällä tavalla erilaisia

Myönnän, että etukäteen Rebirthin ESB-tulkinta kiinnosti minua enemmän kuin muut Fuller’s & Friends -sarjan tuotteet, joista paria muutakin on viime viikkoina Suomessa nähty. Taannoisella baarikierroksella tuli vastaan Flora & The Griffin -niminen punaruskea olut sekä Peat Souper -stout. Nämä osoittautuivat maistaessa ehkä jopa pätevämmiksi oluiksi kuin Rebirth.mde

Flora & The Griffinissä (7,4 %) Fuller’sin yhteistyöpanimona on viime vuosina paljonkin hypeä synnyttänyt Thornbridge. Pohjoisenglantilaisesta Thornbridge Hallin kartanosta 13 vuotta sitten ponnistanut panimo on omaksunut symboliaiheekseen roomalaisen kevään ja kukkien jumalattaren Floran, jonka patsas löytyy kartanon puutarhasta. The Griffin eli aarnikotka on puolestaan Fuller’sin vanhan panimorakennuksen nimi.

Mikä tämän oluen tyyli on? Thornbridgen hanalätkissä on näemmä lukenut Extra Special Bitter (siis ESB). Fuller’s puhuu red rye alesta, joka varmasti kuvastaa lopputulosta suhteellisen hyvin. Ratebeerillä ruis tekee tästä specialty grain -oluen, Untappd ja BeerAdvocate puhuvat rye beerista. Yhtä kaikki jonkinlainen punainen olut ja tavallaan supervahva bitter myös.

Kun Thornbridge on mukana, olisin odottanut ehkä IPAmaisempaakin red ale-tulkintaa. Tässä on kuitenkin pohjoiseurooppalainen ote, havuisuus muistuttaa katajaa ja humala – mikä sitten se onkin – ilmaisee itseään mentolimaisen viileänä. Mallasrunkoa on mukavasti, humalan katkeruutta myös, ja kokonaisuus tuntuu tasapainoiselta. Tämä varmaan toimisi jossain kesäkeittiön grilliruokaparituksessa.

Peat Souper (7 %) viittaa nimellään Lontoon hernerokkasumuihin (pea souper), jotka ennen 1950-lukua olivat kaupungissa säännöllinen vieras. Aina oli tiedetty, että pelkästä luonnollisesta sumusta ne eivät syntyneet, vaan niitä sumentamassa oli paljon hiilenpoltosta syntyviä myrkyllisiä päästöjä. Kun kodeissa alettiin uusien lakien myötä siirtyä vähemmän saastuttaviin lämmön lähteisiin, vaarallisia vihertäviä huuruja nähtiin yhä harvemmin.

Tässä yhteistyössä toisena osapuolena on Hardknott Pohjois-Englannin Cumbriasta. Peat Souper on musta olut, jonka päälle pullosta kaadettuna kohoaa cappuccinon värinen vaahto. Suutuntumaltaan melko paksu stout on samalla hyvin hiilihappoinen, ja aluksi tuleekin tunne, että tätä olisi mukavampi juoda real alena, vähemmillä hapoilla. Tuoksu kuten makukin on selvästi savuinen, nimestä päätellen turvesavua. Maussa on tuhkaista kaakaojauhetta, suolaista kinuskia ja yrttistä, minttumaista humalaa. Mitään makeutta tai hedelmäisyyttä tähän stoutiin ei mahdu. Kumminkin hieman askeettinen stout omaan makuuni, mutta hyvin tehdyltä vaikuttaa.sdr