Kveik on muotisana, ja Norjan maalaisolut ohittaa sahdin maailmanmaineessa

Meille suomalaisille tuli mahdollisesti pienenä yllätyksenä, että brittiläinen olutviisas Michael Jackson nosti sahdin näkyvästi yhdeksi maailman mielenkiintoisista olutperinteistä. Tämä tapahtui alun perin jo vuoden 1977 The World Guide to Beer-kirjassa, joka oli Jacksonin ensimmäinen yritys koota Euroopan ja muiden mantereiden olutkulttuureita yksien kansien väliin.

Tämän jälkeen olemme aivan näihin päiviin asti saattaneet elääkin siinä uskossa, että olutihmiset – ainakin asialle hartaimmin omistautuneet – tuntevat sahdin ympäri maailmaa ja Jacksonin ansiosta osaavat arvostaa sitä. Ja että muissa maissa ei tiettävästi ole näin muinaista, mystistä ja primitiivistä maalaisoluen perinnettä.

Ensimmäinen pointti on ehkä totta: sahti kyllä on olutpiireissä laajalti tunnettua, ja tuskin koskaan niin laajalti kuin juuri nyt. Muinaiset olutperinteet eri puolilta maailmaa ovat vahvasti valokeilassa, ja sen lumipallon liikkeelle sysäämisessä oli juuri Jacksonillä aikoinaan merkittävä osa.

Toinen luulo ei sen sijaan pidä paikkaansa (se, että vain Suomessa olisi jotain todella alkukantaista). Tämän olisi voinut todeta jo vuonna 1977 lukemalla Michael Jacksonin kirjasta myös esimerkiksi Norjaa käsittelevän luvun.

Jackson oli saanut ilmeisesti jostain käsiinsä Odd Nordlundin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen teoksen Brewing and beer traditions in Norway, jossa hänen siteeraamanaan todetaan muun muassa, että “oluenpano on edelleen monin paikoin olennainen osa maaseudun sosiaalista elämää”. En usko Jacksonin käyneen Norjan maalaisolutalueilla vielä tuolloin, vaikka seuraavilla vuosikymmenillä hän kyllä niin tekikin.

Norjalainen maalaisolutkulttuuri, yhteisnimeltään maltøl, on nimittäin vähintäänkin sahdin veroinen perinne: autenttinen, monimuotoinen ja pienuudestaan huolimatta varsin elinvoimainen yhä tänä päivänä (Michael Jacksonin peloista huolimatta). Jos sahti ja maltøl ovatkin Pohjois-Euroopan vanhojen olutoutouksien tunnetummasta päästä, vastaavia perinteitä löytyy kuitenkin jokaisesta Skandinavian ja Baltian maasta, Venäjältä ja mahdollisesti muualtakin Itämeren ympäriltä.

Voss-Vangsvatnet_Flickr_CC-BY-SA-2-0_M-Prinke

Voss on yksi Norjan olutpaikkakunnista. (Kuva: m.prinke, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.)

Mikä on kveik ja mikä se ei ole

Ja tapahtui niinä päivinä, että yhä useamman englanninkielisen olutartikkelin tai -blogin otsikoihin nousi norjalainen sana kveik. Elettiin vuotta 2017, neljä vuosikymmentä Michael Jacksonin ensimmäisen kansainvälisen olutkirjan jälkeen. Niin kauan kuin minä olen olutta aktiivisesti seurannut, käytännössä ainoa saitti, jolla norjalaiseen maalaisolueen on voinut tutustua yhtään syvällisemmin, on ollut Lars Marius Garsholin blogi*.

Norjalainen Garshol, jota en henkilökohtaisesti tunne, tekee monien olutaktivistien tavoin päivätyötään teknologia-alalla mutta käyttää vapaa-aikaansa Liettuassa, Pohjois-Venäjällä, Setumaalla ja ties missä säilyneiden vanhojen maalaisolutperinteiden jäljittämiseen. Tarkimmin hän on kuitenkin blogissaan ja kirjassaan analysoinut kotimaansa eri alueiden sahtia muistuttavia perinteitä.

Hegra Maltöl_Bernt-Rostad_CC-BY-2-0-flickr-attKveik on käytännössä yksi perinteisistä norjalaisista oluthiivaa merkitsevistä sanoista. Muitakin on. Norjalaisen maalaisoluen hiivat ovat Garsholin mukaan geneettisesti lähellä toisiaan; yhteisiä ominaisuuksia ovat muun muassa maku sekä se, että niitä voi säilyttää kuivattuna. Esimerkiksi liettualaiset vanhat oluthiivat eivät säily kuivana, eivätkä ole norjalaisille sukua.

Tässä on ehkä myös yksi sahdin ja norjalaisen maalaisoluen olennaisista eroista. Sahdin panijoista suurin osa luottaa teolliseen leivinhiivaan, eikä meillä ole yleisesti tunnistettuja suomalaisia maalaisoluthiivakantoja (tai minun näkemissäni lähteissä ei ole niitä kuvattu). Kveik-hiivat – tai millä nimellä niitä eri puolilla Norjaa kutsutaankin – sisältävät monia eri kantoja eivätkä ole käyneet optimoitavina missään laboratoriossa. Sahdin valmistukseen standardoitu tuorehiiva eli Suomen Hiivan sinivalkoinen särmiö toki kuuluu EU:n nimisuojankin mukaan, joskin myös ”kerätty hiiva” sallitaan. Ymmärrettävästi soraääniäkin on kuultu:

ardeGarshol on dokumentoinut yli kolmekymmentä norjalaista kveik-hiivakantaa, joista jokainen liittyy tiettyyn maltølin valmistajaan. Eri puolilla Norjaa valmistettavat maalaisoluet ovat hänen mukaansa tyylillisesti hyvin erilaisia. Väitteeseen en osaa jälleen kerran ottaa henkilökohtaisesti kantaa, käymättä niitä testaamassa, mutta täältä löytyy Garsholin kuvaus päätyypeistä.

Onhan myös sahdissa tunnistettu tyylillisiä eroja: lammilaisen sahdin tummuus ja makeus, ja toisaalta Sysmän–Joutsan alueen sahdin vaaleus ja kirpeys, sekä pohjalainen taipumus käyttää ruismallasta. Tämä raju yleistys perustuu Sahti: elävä muinaisolut -kirjaan, jossa maantieteelliset erot on kyllä kuvattu hieman nyansoidummin. Eri oluttyyleistä sahdin sisällä ei kai ole suorastaan puhuttu.

Nyt siis myös brittioluen guru Martyn Cornell, joka bloggaa Zythophile-nimimerkillä, on käynyt Norjassa maalaisoluiden syntysijoilla. Hän ennustaa, että kveikistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän olutmaailmassa. Selittäessään, mitä kveik on, hän turvautuu epäilemättä pääosin Garsholin kirjoituksiin. Cornell lausuu kuitenkin painavan sanansa siitä, mitä kveik ei ole: se ei ole norjalainen vastine belgialaiselle saisonille, joka taas on nykymuodossaan hyvin moderni ”maalaisolut”.

Olutlehdistä ainakin DRAFT Magazine ja Brew Your Own (vain tilaajille) ovat tänä vuonna kirjoittaneet kveikistä. Blogeista kotimainen Maltainen on käynyt Zythophilen tavoin paikan päällä. Kannattaa lukea, jos haluaa syventää ymmärrystään asiasta ensi käden tiedolla. Monet muutkin blogit (esim. Mostly About Beer, Sour Beer Blog, West Coast Beer Geek) ovat ottaneet norjalaisen maalaisoluen esittelyyn tai testailleet ulkomaisia esimerkkejä kveik-hiivalla tehdyistä oluista.

Tässä lisäksi amerikkalaiselta On Denver -sivustolta kuvaus viimekesäisestä tapahtumasta, jossa kuusi coloradolaista panimoa oli tehnyt omia tulkintojaan kveik-pohjaisista oluista. Amerikkalaisen itsevarmaan tapaan kveik-termi selitetään suurin piirtein sivulauseessa (”in case you were wondering”) aivan kuin kaikki paitsi toivottomimmat punaniskat olisivat olleet jo vuosia sisällä tässä kveik-jutussa. (Ja selityksessä tietenkin sekoitetaan hiiva ja itse olut, kuten Garshol juuri varoittaa tekemästä.)

Skårrådalens såinnhus Bernt Rostad CC BY 2-0 flickr-attItse en ole aitoa norjalaista maalaisolutta maistanut. Norjassa en ole muutenkaan edes käynyt. Puolassa, joka on Suomea parempi paikka pienten niche-oluthullutusten havainnointiin, olen juonut norjalaisen maltølin inspiroimaa olutta jo pariinkin otteeseen. Uusimpana nyt löysin varsovalaisesta olutkaupasta paikallisen panimon tekemän kveik-IPAn. Reilu vuosi sitten maistoin Varsovan olutfestivaalilla myös varsinaista maltøliä, sekin kuitenkin puolalaiselta valmistajalta.

Suomalaisissa oluttapahtumissa näkee tietysti toisinaan marginaalisia panimoita naapurimaista, mutta en tosiaan keksi, milloin olisin itse törmännyt norjalaiseen maalaisolueen. Täydentäkää ihmeessä, jos teillä on muistoja maltøleistä Suomesta tai muualta. Ennustan kyllä Zythophilen tavoin, että kveikiin tullaan törmäämään lähiaikoina paljon enemmän kuin tähän asti. Erikoishiiva on artefaktina taipuvainen innoittamaan muinaisia outouksia janoavaa craft-kansaa. Koristeelliset hiivansäilytysrenkaat (ks. esim. täällä) ja muu folklore kiehtovat, ja Garsholin ansiokkaat englanninkieliset blogireportaasit ovat omiaan levittämään tietoisuutta.  Uskon, että ainakin toistaiseksi maltøl tulee jonkin aikaa kiinnostamaan kansainvälistä olutnörttiyhteisöä enemmän kuin sahti.

(* Nyttemmin myös Maltaisen eli Mika Laitisen Brewing Nordic -sivustolta löytyy tietoa.)

Mainokset

Blogi 2 vuotta: tuplaoluita joka lähtöön

Blogille on tullut kaksi vuotta mittariin, ja sen kunniaksi ryhmäkuvaan pääsi joukko erilaisia oluita, jotka kaikki edustivat ”tuplavahvuisia” tyylilajeja.

cofVasemmalta oikealle: Jack (Browar Brodacz, 8,7 %) on double New England IPA Puolasta, tumman appelsiinimarmeladin makuinen ja varovaisesti humaloitu. NEIPA on ollut tämän vuoden näkyvimpiä oluttyylejä kaikkialla craft beer -universumissa. Loppuvaahdossa on aavistus kaurapölyä; se teettää eräänlaista kuohkeutta, jota joissain maistamissani Uuden-Englannin ipoissa on ollut. Raikasta tuoretta hedelmää tai mehuisuutta tässä ei paljon ole, mutta alkuun vaisu humala jää lopussa kielelle pihkaisena katkeruutena.

Westmalle Trappist Dubbel (Brouwerij der Trappisten van Westmalle, 7 %) on ainakin minulle ollut aina alkuperäisistä belgialaistrappisteista vaikeimmin avautuva olut. Se on tuoreena kohtalaisen kuiva olut, joka esittelee itsestään haastavimpia belgialaisia piirteitä: pippurisuutta, yrttisen kitkeriä lääke- ja maustekasveja, ehkä jotain äärimmäisen tummaa suklaata. Osa näistä on ehkä humalan ansiota, osa hiivan. Monien muiden tummien trappistien lempeän makeat hedelmäiset ja lakritsaiset maut ovat poissa tai taka-alalla. Tietysti tämä vaikeus tavallaan lisää Westmallen dubbelin kiinnostavuutta ja myös houkuttaa laittaa sitä kellariin kypsymään. En muista koskaan maistaneeni ikääntynyttä Westmallea.

Jules (Browar Birbant, 7,8 %). Puolalainen Jules ilmoittaa olevansa double robust porter. Robust porter pohjautuu oluttyylinä pseudohistoriaan ja sen voisi heittää roskakoriin, mutta kun sellainen kerran on, miksipä siitä ei tekisi tuplaversiota. Maussa on tuhkaa ja tummaa suklaata, ihan kohtalaisesti katkeroakin (IBU 55), ehkä enemmän brittiläishenkisistä humalista kuin tyypillisimmistä Uuden maailman lajikkeista. Näillä mennään: Puola on kova portterimaa, ja tämä asemoituu ehkä piirun keskitason paremmalle puolelle, mutta vain hädin tuskin.

Potężny Pinkus (Browar Piwoteka, 7 %). Vehnäbock tulee Puolan kolmanneksi suurimmasta kaupungista Łódźista, joka oli aikoinaan puuvillateollisuutensa ansiosta Puolan Manchester tai Tampere. Oluen nimikkohenkilö ”Mahtava Pinkus” oli juutalainen puuvillatehtailija, joka vaikutti kaupungissa 1800-luvun lopulla. Erilaiset vehnäoluet ovat kyllä Puolan historiasta tuttuja, mutta tämä vehnäbock tavoittelee ehkä enemmän baijerilaisia esikuvia, pullossa lukee Weizen Doppelbock. Olut on makea kuin banaanikarkki, hedelmäisen raskas; ehkä nykyisisissä baijerilaisvehnissä sokeri on palanut tehokkaammin pois, mutta reilut sata vuotta sitten baijerilaisissa oluissa tilanne kyllä olikin toinen.

Primátor Double 24° (Pivovar Nachod LIF, 10,5 %) on tšekkiläisittäin erittäin voimakas olut, ja panimon tuotekuvauksessa vihjaillaan konservatiivisen olutmaan tapaan machoilevasti sen mahdollisiin vaikutuksiin (”musta viagra”). Panimo kutsuu olutta portteriksi, vaikka kansainvälinen reittaajayhteisö on eri mieltä. Kyllä tämä ihan hyvin keskieurooppalaisten (eli Baltic eli itämeren-)portterien riviin mahtuu, vaikka vahva kermaisen makea pohjahiivaolut kyseessä onkin. Ei mikään tyypillinen tšekki.

Imperialny Atomowy Morświn (Browar Golem, 7,3 %). Ehkä joku tuntee tarinan etiketin eläimen taustalla, minä en; kirjaimellisesti nimi tarkoittaa atomipyöriäistä. Oudointa on kuitenkin olutnäkökulmasta hiiva, joka tässä oluessa on yhdistetty double IPA -olueen: se nimittäin on norjalaisen Vossin maalaispanimon kveik-hiiva. Tämähän viittaa sahdin tyyppisiin kotiolutperinteisiin. Haistellessa ja maistellessa tästä kveik double IPAsta tulee kyllä enemmän mieleen perus-IPA kuin mikään sahdin sukulainen. Silti hybridin aineksia on ilmassa. Passiohedelmän tuoksuun sekoittuu vähän ylikypsää banaania ja kompostia, suussa tuntuma on vähän öljyinen, ja hedelmäisyys on toisen tyyppistä kuin ipoissa yleensä. Olut on aavistuksen hapan ja ulkonäöltään samea. Tulemmeko näkemään jatkossa muitakin kansainvälisiä oluttyylejä norjalaisilla maalaishiivoilla pantuna? Aika näyttää.

Suomi 100 -postaus: Maakunnat ja niiden oluet

Tämän jutun idea on niin yksinkertainen, ettei se kaipaa pitempiä selittelyjä. Tavoitteena oli juhlistaa Suomen merkkipäivää etsimällä yksi olut joka maakunnasta, ja sanoa jotain jokaisesta maistetusta oluesta. Myönnettäköön, että oluet on testailtu jo etukäteen, joten kaikkea maistelua ja tarinointia ei ole toteutettu nyt itsenäisyyspäivänä.

POHJOIS-POHJANMAA

Humalaja (Sonnisaari, Oulu, 6,7 %). Itsenäisyyden sadas juhlavuosi on ollut Suomessa myös New England IPA:n vuosi. Olutkoira ennusti tammikuussa, että näitä maailmalla suosituiksi tulleita sameita, pehmeän hedelmäisiä mutta kuitenkin ipamaisen katkeria oluita tullaan näkemään myös meillä vuoden mittaan yhä uusia. Tulihan niitä, eikä moinen ennustus salatieteiden opiskelua vaatinutkaan. Oululaisten Humalaja oli tämän pienoistrendin eturintamassa, sitä olivat monet maistelleet jo viime vuoden puolella. Nyt pullosta lasiin kaadettuna se on utuisempi (ja siksi kai tyylinmukaisempi) kuin keväällä helsinkiläisessä baarissa maistamani erä. Tuoksu on kuin jostakin trooppisesta hedelmästä tehtyä marmeladia. Sitä tuo olueen varmasti esimerkiksi Azacca, alfahappopitoisuudeltaan korkein Humalajan neljästä humalasta. Muut ovat samaa maata, ja kitalakeen jääkin katkera happoisuus. Pehmeimmästä päästä NEIPA-oluita tämä ei varmasti ole, mutta tervaporvarit ovat iskeneet sopivaan saumaan noustakseen kansalliseen tietoisuuteen taitavasti tehdyllä ja trendikkäällä tuotteella.

SATAKUNTA

Mufloni CCCCC (Beer Hunter’s, Pori, 7 %). IPA on tämäkin. C-kirjainten rivi käynnistyy yhtä ponnekkaasti kuin itänaapurin entinen nimi, mutta lopussa ei ole p:tä, ja modernina oluena tämä muutenkin assosioituu pikemminkin Amerikan länsirannikolle. Sieltä ovat peräisin viisi c:llä alkavaa humalalajiketta. Muflonin viiden c:n IPA on ollut tuotannossa jo vuodesta 2011, ja jos se syntyessään edusti uutta aaltoa, se on nykypäivänä vahvasti keskellä valtavirtaa. CCCCC on yksi parhaita pisteitä Ratebeerin käyttäjiltä saaneista suomalaisoluista. Viimeksi juomani näyte tästä oluesta pari vuotta sitten oli mangomaisempaa kuin mangosose itse. Tätä postausta varten avaamaani pulloa hedelmät eivät niinkään hallitse, pikemminkin havujen tuoksu ja pihkainen jälkimaku. Suurten humalamäärien kanssa pelaaminen on tällaista: kaksi pulloa eivät ole välttämättä veljiä keskenään. Vaahtoa on muuten kuin belgialaisessa artesaanioluessa. CCCCC on yksi 2010-luvun suomalaisen käsityöolutbuumin keskeisiä sanansaattajia ja on näytellyt todennäköisesti myös jonkinlaista roolia Porin Beer Hunter’sin kovan maineen muodostumisessa. Jos Pori on Suomen Bilbao, Beer Hunter’s on sen Guggenheim.

VARSINAIS-SUOMI

Prykmestar Savukataja (Vakka-Suomen Panimo, 9 %). En aio tässä postauksessa muuten arvottaa tai arvioida maistettuja oluita, mutta Savukatajasta joudun myöntämään, että se on ollut jo pitkään ykkössuosikkini kotimaisista pienpanimo-oluista. Uusikaupunki kuten monet rannikon pikkukaupungit ei ole panimopaikkakuntana mikään eilisen teeren kaupunki, vaan täällä on tykitelty portteria jo 1890-luvulla, ja ehkäpä se oli tummaa, vahvaa ja pohjahiivalla pantua kuten tämä. Savukataja lyö kuitenkin isomman suomalaiskansallisen vaihteen silmään monellakin tasolla: vahvuudessa ei ole arasteltu, ja kun katajan kautta mukaan tuodaan koko sisämaan sahtiperinteen jylhyys, lopputulos on hieman savu-barbecue-kastikkeillekin vivahtava suomalaisen panimoperinteen merkkipaalu, joka hakee omaperäisyydessä vertaistaan. Kevyeen lipittelyyn tämä ei ehkä sovellu mutta juhlahetkeen kyllä.

POHJANMAA/ÖSTERBOTTEN

Heller Bock (Bock’s Corner, Vaasa, 6,5 %). Bock’s Corner majailee Vaasan niin sanotussa Pukinkulmassa, johon panimomestari Hjalmar Westerlund ja kumppanit perustivat Bryggeri Ab Bockin vuonna 1890. Panimo toimi viimeiset parikymmentä vuottaan Hartwallin omistuksessa ja osana, kunnes sulki ovensa vuonna 1987. Lähes satavuotista historiaa jatkaa nyt pari vuotta sitten perustettu pienpanimo, jolta ehdin bongata Alkon hyllystä useamman pintahiivaoluen ennen kuin sitten vastaan tuli vihdoin varsinainen Bock. Muuten sen valikoimasta löytyy sekä saksalaisen että brittiläis-amerikkalaisen perinteen mukaista tavaraa. Tämä Heller Bock on tumman kullankeltainen, ruohoinen ja maltainen. Tuoksussa nenään käy raikas tuoreen herneen tuoksu, kuin suoraan kesäiseltä torilta. Pils-humala kolkuttelee suun takaosaa, mutta kokonaisuutena viljainen olut ei kuitenkaan vivahda paljon tšekkiläiseen suuntaan vaan on nimensä mukaisesti makeahko Bock. Bock ei ole ehkä tällä hetkellä kaikkein trendikkäin oluttyyli, mutta nimi ja historia ehkä velvoittavat. Vaaleiden kevätbockien ystävänä toivon tästä vaasalaisoluesta kehittyvän vielä Suomen paras Bock.

LAPPI

Original 1964 Lager (Tornion Panimo, Tornio, 5,2 %). Tässä on jonkinlainen hyvän olon lager, monestakin syystä. Ensinnäkin tarina siitä, miten alkuperäisen Tornion Panimon seuraajaksi perustettu pienpanimo sai vuonna 1964 Lapin Kulta -reseptin kehittäneen Leo Andelinin panemaan itselleen ”Original 1964 Lagerin” silloisilla spekseillä, on melko vastustamaton. Ainakin Tuopillinen on analysoinut, miten tämä alkuperäisen Lapparin replika vertautuu siihen Lapin Kultaan, jota Hartwall tänä päivänä myy. En ole itse juonut 1964:n kolmosvahvuista versiota, mutta tämä nelonen on raikas, puhtoinen, hedelmäinen, paahtoleipäinen ja piirua vahvemmin humaloitu kuin mikään kotimainen standardikolmonen tai -nelonen. Kyllähän tästä vielä luonteikkaammaksikin pääsisi, mutta jos useammat kotimaiset lagerit olisivat tämän tyyppisiä, joisin niitä paljon tiheämmin. Etiketissä näkyy etäisesti tutunnäköisiä tunturien taakse laskevan auringon värisävyjä, ja jopa tunturipuro-sana on rohjettu mainita etiketin tekstissä.

UUSIMAA

Paavin polku (Fiskarsin panimo, 9 %). Fiskars on suosikkipaikkojani kesäisen terassioluen nauttimiseen. Esimerkiksi ruukkikylän Laundry-ravintolasta löytyy pikkupurtavaa ja näitä Fiskarsin panimon vahvempiakin oluita. Tumma Munkintie karisti jossain vaiheessa hieman alkuaikojen siirappisuuttaan ja on tyylikäs olutsuoritus. Uudempana rinnalle on tullut belgialaisesta vaaleasta tripel-luostarioluesta inspiroitunut Paavin polku. Kypsän aprikoosin värinen samea olut tuoksuu jännästi mintulle ja tupakalle. Paavi kulkee normaaleihin tripel-munkkeihin ja apotteihin verrattuna aika lailla omia polkujaan, tämä on makea, todella tuhti ja mausteinen olut. Maussa on kuivattuja keltaisia hedelmiä ja jälleen vähän sitä tupakkaa, alkoholikin taka-alalla vähän lämmittelee. Nykyaikana, kun useimmissa maissa tehdään kaikkia mahdollisia oluttyylejä ja -erikoisuuksia, olen sitä mieltä, että sivistysvaltiosta pitää löytyä ainakin yksi maailmanluokan belgialaistyylinen tripel. Kannustan uusmaalaisten kulttuurimaisemien keskellä toimivia Malmgårdia ja Fiskarsia tarttumaan tähän haasteeseen; heillä on nyt näistä belgialaishenkisistä oluista jo useampien vuosien kokemus.

AHVENANMAA

Barley Wine (Stallhagen, 10,1 %). Stallhagenin panimoravintola, kuten edellinenkin, on yksi suosikkiolutpaikkojani Suomen kamaralla. Olen käynyt tosin vain kerran, mutta seuraavaa visiittiä jo odottelen. Panimon oluet ovat yleensä lauhkeita kuin Ahvenanmaan ilmasto, ja tyypit ovat kehitelleet reseptejään rauhassa jo vuodesta 2004. Baltic Porteria heiltä ostan melko usein, Julbock tuli taas tänäkin vuonna maistettua, ja tähän esittelyyn päätyi nyt sitten uutuus Barley Wine. Ohraviiniä pääsin testaamaan monille tutussa Oak Barrelissa Helsinki-Vantaalla, jossa pienin annoskoko oli viinilasillisen verran eli 12 cl. Enemmän kuin viinin tunnelmaa tässä oli brändyn tai viskin poltetta, reunustettuna kuivatuilla marjoilla ja kevyellä humaloinnilla. Monia nuppeja oli käännetty kaakkoon, eli sikäli poikkeuksellinen olut stallhagenilaiseksi. Hieman tämäntyyppisiä oluita kuitenkin ehkä seilasi Itämeren laivoilla matkalla Englannista tsaarin valtakuntaan jo 1700-luvulla. Tämä vuosi on tuonut uutta kalastajaa Stallhagenin apajille, kun Ahvenanmaalle avattiin maakunnan toinen panimo Open Water. Saa nähdä millainen kilpailuasetelma kaksikon välille kehittyy.

KANTA-HÄME

Lammin Sahti (Lammin Sahti, 7,5 %). Hämeen sydänmaat ovat sahdin kotialuetta, ja sieltä tulee myös virallinen festariolueni Lammin Sahti. Jos sahtia vain on tarjolla, se on avausjuomani tapahtumassa kuin tapahtumassa. Viimeksi törmäsin siihen joitakin päiviä sitten Bryggeri Helsingissä työpaikan pikkujoulujen jatkoilla, ja itseoikeutetusti sahti oli ensimmäinen tilaukseni. Sahdin saatavuus ylipäänsä on ymmärrettävästi Helsingissä heikko tai korkeintaan vaihteleva, koska kyseessä on tuoretuote ja useimmilta yksityisiltä sahdintekijöiltä sitä ei paljon liikene yli oman käytön. Bryggerissä lammilainen ei ole mikään yllätys sinänsä, koska taustavoimat historiallisten Torikorttelien panimoravintolan taustalla ovat samat kuin Lammilla majailevan sahtipanimon. Jälkimmäinen on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut pienpanimo. En ole kovin hyvä vertailemaan sahteja keskenään, koska niitä niin harvakseltaan pääsee maistelemaan, mutta lammilainen on mielestäni hyvä keskitien ruskea sahti, jota vahva kypsän banaanin maku yhdistää myös Baijerin tummiin vehnäbockeihin.

PÄIJÄT-HÄME

Unto Porter (Kanavan Panimo, 7,1 %). Nelostien linjaus kulki ennen Vääksyn kautta, ja siihen viittasi kai Ultra Brakin kappaleessaan. Siksi kanavapaikkakunta on nimenä monille Suomea etelä-pohjoissuunnassa reissanneille keskimääräistä tutumpi, ja nyt Vääksyssä on toiminut jo toista vuotta sitten panimokin. Jos Päijät-Hämeen konkaripanimo Teerenpeli on jo ajat sitten levittänyt lonkeroitaan isompiinkin kaupunkeihin, Kanavan Panimo on selkeästi pienempi ja paikallisempi. Perinteinen suomalainen oluttyyli portteri kävelee vastaan Kanavan tulkintana jykevästi tuoksuvana, varsinkin kun nautin sitä Spiegelaun stout-lasistani. Tuoksussa on lakritsaa, savua, nahkaa, ehkä pientä lannan vivahdettakin. Vahva portteri on joskus todella makeaa, tämä ei ole. Maku on paahteisen suklainen, mausteinen, vähän puinen, ja humalaa on tyyliin nähden ihan reippaasti. Kahden järven ja useampien teiden yhtymäkohta on itsestäänselvästi paikka, jossa paljon ihmisiä on liikkunut jo muinaisina aikoina, ja jonkinlainen olut niihin kohtaamisiin on takuulla liittynyt. Niinpä on paikallaan, että Vääksyssä on siihen tarkoitukseen panimokin; ilmeisesti aikaisemmin modernin panimohistorian aikana sellaista ei ole ollut.

ETELÄ-POHJANMAA

Pumpkin Ale (Mallaskuu, Lapua, 8 %). Eteläpohjalainen olut on kyllä ennestään tuttua. Mallaskosken oluita olen tietysti maistellut useampia jo 1990-luvun lopulta asti ja juonut niitä joskus heidän panimoravintolassaankin Seinäjoen vesitornissa. Tuon panimon historia ulottuu hieman katkonaisena lähes sadan vuoden taakse. Sen sijaan tämänkertaiseen satsiin valikoitunut Lapuan ylpeys Mallaskuu on kuitenkin vasta pari vuotta vanha ja minulle uusi tuttavuus. Valmistelin tätä postausta erilaisten kurpitsa- ja kalkkunajuhlien aikaan keskellä pimeintä syksyä, joten kurpitsaolut on nyt sitten Mallaskuulta lasissa. Kurpitsat ovat peräisin omasta tarhasta, ja tässä on hyvä vahvan syksyisen oluen tunnelma. Kaneli, muskotti ja muut mausteet hallitsevat, mutta humalaakin on maistuvasti. Prosentit ovat aika korkealla, ja siihen nähden runko ei ole jyhkeimpiä mitä olen kurpitsaoluissa nähnyt, eli ehkä siinä toive tuleville syksyille, mutta kaikkiaan miellyttävä tuttavuus tämäkin.

POHJOIS-KARJALA

Double Doc (Honkavuoren Panimo, Joensuu, 7,3 %). Kun Pohjois-Karjalan ainoa panimo Kiteen Panimo lopetti toimintansa alkuvuodesta 2015, maakunnan ei tarvinnut olla kauan ilman panimoa. Vielä samana vuonna biologikaksikko Jani Honkanen ja Ville Vuorio perustivat panimon kaupunkiin, jonka yliopistolla olivat tutustuneet. Tässä on tausta nyt testissä olleen honkavuorelaisoluen nimelle: molemmilla panimon puuhamiehillä on nimittäin myös tohtorihattu. Tyyliltään olut on tumma Doppelbock. Honkavuorelaiset ovat kertoneet haluavansa tehdä helposti nautittavaa olutta, jossa ei – ajan muotivirtauksesta poiketen – ole liiaksi humalaa. Joensuulainen tuplapukki on makean suklainen olut, mikä usein tähän tyyliin sopiikin. Tuoksu on voimakkaan luumuinen, maltainen, ja melkein siirappia muistuttavan makeuden jälkeen suuhun jää paahtunut leipäinen maku. Näin täyteläinen olut lämmittää mukavasti talvella, kun Pohjois-Karjalassakaan ei oikein voi juoda kaljaa auringonnousuun. Ehkä se siihen tarkoitukseen voisi olla jopa vielä vahvempaa?

ETELÄ-SAVO

Marsalkka Pils (Saimaan Juomatehdas, 5,8 %). Pils-tyyppistä olutta ei ole tähän joukkoon muilta panimoilta mahtunut, vaikka oluttyyli on taas viime aikoina melko suosittu ollutkin myös kotimaassa. Kuten monet muistavat, tänä vuonna on tullut kuluneeksi paitsi sata vuotta Suomen itsenäistymisestä, myös 150 vuotta marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymästä. Toimikoon siis hänen mukaansa nimetty olut pilsnerityylin edustajana tässä kattauksessa. Päämajakaupungin luomupilsneri on alkoholipitoisuudellaan tyylilajinsa vahvimmasta päästä, ja ulkonäöltään samean kellanoranssi. Tuoksussa on panostettu pikemminkin maltaisiin kuin humalaan, ja sen jälkeen maun suhteellisen tanakka katkeruus tuleekin pienenä yllätyksenä. Oluen nimihenkilö saattaa olla jämpti ja korrektisti käyttäytyvä aatelismies ja upseeri, mutta tämä pilsneri tuo pikemminkin mieleen rustiikin maalaispanimon jostakin Tšekin syrjäseuduilta. Ote on jotenkin ronski ja siloittematon. Jalohumalaa ja mahdollisesti myös diasetyyliä löytyy sen verran, että kyllä tämä tšekkiläisestä kävisi, ja se on siis tässä tapauksessa kehu.

POHJOIS-SAVO

American Brown Ale (Olvi, Iisalmi, 4,7 %). Vaikka Savonmaalta pienpanimojakin löytyy, iisalmilainen isompi tekijä on sekin löytänyt itselleen markkinaraon craft beer -segmentistä. Olvin käsityöläistölkit ovat saaneet myötäsukaisia arvioita. IPAnsa Olvi on jo vakiinnuttanut sekä kotimaahan että Suomenlahden eteläpuolelle. Tällaista tummaa pintahiivaolutta kuten sarjan uutuus American Brown Ale on saattanut itse Johan August Sandels juoda Koljonvirralla Suomen sodan aikaan. Näin aromaattisesti ja maukkaasti humaloitua ei silloinen olut ole varmasti ollut, mutta ei se myöskään ollut vaaleaa lageria kuten Olvin Sandels. American Brown Alen kanelia ja muita vanhoja mausteita tulvivassa tuoksussa on toisaalta paljonkin jotain pohjoismaiseen ilmastoon sopivaa. Niinpä tämä tyylilajiltaan kansainvälinen olut saa luvan edustaa tässä postauksessa maakuntaa, jossa on Suomen vanhin itsenäinen panimo – ja siinä lajissa ainoa, joka on onnistunut haukkaamaan itselleen huomattavan siivun naapurimaidenkin olutmarkkinoista ilman, että on itse päätynyt suurempien petojen kitaan.

KYMENLAAKSO

Kaski Kylmäsavulager (Takatalo & Tompuri, Virolahti, 4,6 %). Kaski-olut tuli minulle ensimmäisen kerran vastaan marraskuussa Mikko Salmen olutkirjan julkistustilaisuudessa. Mikko oli ollut Takatalo & Tompurin tyyppien apuna keittelemässä aloittelevan panimon tuotteita sen käynnistämisvaiheissa. Tämä savuolut valittiin vuoden parhaaksi vaaleaksi lageriksi Suomen paras olut -mittelössä. Nyt marraskuun lopussa ostamassani Kaski-pullossa on maininta tuosta voitosta ehditty printata jo etikettiinkin. Vaaleassa savulagerissa referenssiolueni olisi varmaan Aecht Schlenkerla Helles Lagerbier, joka on parhaita suomalaisista ruokakaupoista löytyviä lagereita. Tässä savulagerissa on tuoksussa savua ja leipää, vähäsuolaista merivettä, ja maku on myös hyvin viljainen, sen verran kirpakka että täytyy luntata onko reseptissä muutakin kuin ohraa (ei ole). Aavistuksen metallinen, lehtimetsäinen vaalean savulihan fiilis. Olut on samean kullankeltainen, tekee varmasti kunniaa Takatalon ja Tompurin maatilojen historialle, jolloin peltoa on ilmeisesti raivattu kaskeamalla.

PIRKANMAA

Plevnan Siperia (Koskipanimo, Tampere, 8 %). Imperial stout on vahvaa portteria, jota brittien kauppalaivat veivät jo 1700-luvun loppupuolella Venäjälle ja muihin Itämeren maihin. Stoutia pantiin myös Tampereella jo 1800-luvulla Onkiniemessä. Venäjä-yhteyden vuoksi Plevnan stout lienee kuitenkin nimensä saanut, vaikkakin Siperia vie ajatukset etenkin humalointinsa ansiosta Beringinsalmen toiselle puolelle – jos ei nyt Alaskaan niin etelämmäksi Washingtonin ja Oregonin vuorille. Sieltä ovat kotoisin Mount Hood ja muut tässä oluessa käytetyt humalalajikkeet. Kun Siperiaa ensi kerran pantiin Helsingin Pikkulinnun viisivuotisjuhliin vuonna 2005, tällaista humalointia ei ollut stoutissa tai juuri muissakaan oluissa Suomessa nähty. Oma edellinen kokemukseni Siperiasta on hanaoluena eräästä parin vuoden takaisesta oluttapahtumasta, ja silloin ajattelin, että jenkkihumalat jyräsivät turhan paljon oluen muita ominaisuuksia. Nyt pullosta lasiin kaadettuna vaikutelma on lempeämpi, vaikka humalointi toki on yhä huomattavan tömäkkä. Tuoksussa on kahvia ja havuja, suussa kahvinmakuista toffeeta, jykevää paahtunutta mallasta ja vähän maidon makeutta. Turhaan ei Siperia ole Suomen arvostetuimpia oluita, mistä se on vuosien mittaan palkintojakin napannut.

ETELÄ-KARJALA

Maalaine (Panimoyhtiö Tuju, 4,5 %). Vielä pari vuotta sitten olisi eteläkarjalaisen oluen hankkiminen tällaista postausta varten saattanut jäädä haaveeksi. Sinänsä Lappeenrannan panimohistoria ei ole vaatimaton, siellä on tehty aikoinaan niin portteria kuin bockia, münchneriä ja muita saksalaistyyppisiä oluita. Tämän lisäksi Suomi on Lappeenrannan kautta saanut yhden keskeisimmistä keskiolutmerkeistään, Karjalan, joka alkujaan ei ollut suinkaan mikään Hartwallin brändi. Hartwall lopetti Karjalan tuotannon 1990-luvun alussa, ja sen jälkeen Lappeenrannassa on ollut satunnaisesti pienpanimoita. Nyt kaupungin panimoperinnettä pitää yksinään yllä kahden miehen panimo-operaatio Tuju, jonka maitokauppavahvuista saisonia löysin Helsingistä Pien-olutkaupasta. Kuten nimi lupaa, belgialaisen maalaisoluen hiiva on piiloutuneena tämän oluen aromiin Uuden maailman tyylisen humaloinnin alle. Humalat ovat trooppisen tuoksuista laatua, ja tällä yhdistelmällä tuoreehko lappeenrantalaisolut liittää itsensä yhteen maailmalla tällä hetkellä suosituimmista oluttyylin tulkinnoista.

KESKI-SUOMI

Raivoava Rakki (Panimo Hiisi, Jyväskylä, 6,2 %). Maakuntalaulun männikkömetsät tuoksuvat ja maistuvat tässä keskisuomalaisessa IPAssa kyllä, jenkkihumalien ansiosta nimittäin. Rantojen raidoista en ole varma. Hiiden rakki ei räksytä, vaan puree jalan poikki, jos lähelle päästää, kertoo etiketti. Etiketti paljastaa kuitenkin samalla runsaan maltaisuuden: karamellimallasta ja jotain tummempaakin taitaa tässä olla. Väri on pihkanruskea. Mallas vie nyt ainakin tässä pullossa suorastaan voiton hurjasta humalaisuudesta, mikä tietysti minulle sopiikin. Maltaisuus panee IPA-koiran raivoon huomattavaa sordiinoa. On mahdollista, että pullotuspäivänä tasapaino olisi ollut toisensuuntainen. Hiisi on aktiivinen uuden sukupolven pienpanimo ja tekee paljon yhteistyötä muidenkin, erityisesti kotimaisten toimijoiden kanssa. Villiin muinaiseen mytologiaan viittaava olutnimistö ja visuaalinen tyyli vetoavat, ja panotaitoakin on tainnut karttua sen verran, että Hiisi pysynee jatkossakin yhtenä kotimaisen käsityöolutbuumin vakiokasvoista.

Loppukaneetti

Tarkkasilmäinen on voinut laskea, että maakuntia on Suomessa tänä päivänä 19 ja oluita tässä koosteessa kaksi vähemmän. Kainuulaista ja keskipohjalaista olutta en onnistunut tähän hätään saamaan haltuuni. Joitakin verkkoja yritin laittaa vesille, ja jos noiden maakuntien oluita myöhemmin onnistun hankkimaan, postaan niistä erikseen. Näistä kahdesta maakunnasta ei tällä hetkellä omia panimoja tietääkseni löydy, ei ainakaan sellaisia joiden jakelukanavat ulottuisivat pääkaupunkiseudulle. Suhteellisen satunnaisella otteella valitusta kattauksesta jäi toki pois myös isoja ja tärkeitäkin panimokaupunkeja, ei vähäisimpänä Helsinki.

Mutta lopuksi kuitenkin olennainen: Onnea Suomi – ensin tietenkin satavuotisesta itsenäisyydestä – ja sen perään kaikista uusista ja vanhoista panimoista, joiden määrä lähestyy uhkaavasti sataa (ellei ole jo sitä ylittänyt)!

Sessio #2: Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti

Järjestyksessään toisen Sessio-yhteispostauksen kutsui koolle Olutkellarin J-P Jylhä ja aiheeksi oli valikoitunut ”Olut ja penkkiurheilu”. Session idea on, että kaikki halukkaat olutblogit voivat kirjoittaa annetusta aiheesta kukin omasta näkökulmastaan, ja koollekutsuja kerää sitten osallistujien postaukset yhdeksi koonniksi.

Urheilu ei ole itselleni aivan läheisimpiä asioita sen enempää penkillä kuin muullakaan alustalla harrastettuna. En siis harrasta tai seuraa aktiivisesti urheilulajeja, mutta ei tämä täysin tarkoita, ettei aihe kiinnostaisi. Läheltä omia mielenkiinnon kohteitani liippaa varsinkin urheilun osuus olutkulttuurissa (näin päin pikemminkin kuin oluen osuus urheilukulttuurissa).

Suunnitelmissani oli ollut blogata jotain tästä näkökulmasta jo ennen Olutkellarin julistamaa yhteissessiota. Tässä tulee nyt sekin hoidettua; ehkä vähän aiheen ohikin mennään, ja katsotaan oluen, pubien ja urheilun yhteyksiä laajemmin.

Kukkotappeluista jalkapallokatsomoihin

msbOsallistun nyt siis Sessioon kirjaesittelyn muodossa ja kirjana on Tony Collinsin ja Wray Vamplewn Mud, Sweat and Beers: A Cultural History of Sport and Alcohol. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta itse olen ostanut sen viimeisen parin vuoden sisään. Kiteyttäen kirjoittajien tavoittena on kartoittaa urheilun ja erilaisten juomien välisiä yhteyksiä urheilukentillä, pubeissa ja muissa anniskelulaitoksissa, yritysyhteistyössä ja urheilijoiden elämässä. Painopiste on brittiläisessä historiassa. Ainakin mutupohjalta voisikin veikata brittikulttuurista löytyvän enemmän ainesta tällaisiin analyyseihin kuin monista muista maista.

Monet nykyiset tavat harrastaa ja seurata urheilulajeja ovat aika nuoria. Vaikka joillakin lajeilla on esikuvia antiikissa asti, tai kenties muilla maailmankolkilla, urheilu sekoittui vielä pari-kolmesataa vuotta sitten tyypillisesti kaikenlaiseen markkinoilla tai majatalojen takapihoilla järjestettyyn viihteeseen ja eläintappeluihin.

Markkinoihin ja festivaaleihin liittyi juhlan tuntua, joka oli harvinaista herkkua etenkin maaseudun työväelle ja katkaisi arkisen puurtamisen rytmin. Laukkakilpailuissa, joita vasta paljon myöhemmin alettiin järjestää suljetuilla, katetuilla laukkaradoilla, oli aina olutkojuja, jotka pitivät katsojat pitkin päivää mukavassa pöhnässä. Myös kettujahtiin ja muihin metsästystapahtumiin juominen kuului olennaisena osana. Metsästäjillä oli taskumattinsa ja tarjoilua oli myös yleisölle.

bearbaiting_henry-alken

Bear Baiting. (Henry Alken)

Keilailu, renkaanheitto, nyrkkeily, paini, jopa tennis ja krikettikin olivat lajeja, joita majatalojen isäntien oli helppo pistää pystyyn omilla maillaan samalla kun juomatarjoilut pelasivat. Talon puolesta järjestettiin myös vedonlyöntiä ottelujen tuloksista, mistä majatalo sai huomattavaa lisätuloa juomamyynnin kylkeen. Kukko- ja koiratappelut, sekä erilaisten petoeläinten kuten karhujen ja mäyrien härnääminen, olivat nekin juomisen yhteydessä suosittua viihdettä.

Pubien nimissä näkyy yhä nykyään jäänteitä näistä moninaisista urheilulajeista ja viihdemuodoista. The Fox and Hounds viittaa tietenkin kettujahtiin, The Greyhound vinttikoira-ajoihin ja The Horse and Jockey laukkakisaan. The Cock Inn on saattanut olla menneisyydessään kukkotappelujen pitopaikka, ja The Dog and Duck -nimen taustalla on sorsajahdin muoto, jossa sorsan siivet sidotaan ja lintukoira sukeltaa saalistamaan sen lammesta. Lisäksi esimerkiksi Courage-panimon logo kukkoineen kertoo osaltaan kukkotappelujen ja oluenmyynnin pitkästä yhteisestä historiasta.

Verisimpiä eläintappelulajeja alettiin 1800-luvun puoleenväliin mennessä kieltää, jolloin kukkotappelun sijaan suosiotaan kasvatti rottajahti, jossa jälleen kerran hyödynnettiin koirien metsästysvaistoa. Paljain käsin nyrkkeilyn (prizefighting) kulta-aika pubeissa osui sekin 1800-luvun puolenvälin ympärille. Vuosisadan loppupuolella paljasnyrkkeily oli jo menettänyt arvostustaan ja laji alkoi kehittyä kohti nykyistä muotoaan.

courage_rawdonfox_flickr-cc-by-2-0Teollistuvassa yhteiskunnassa pubista oli tullut työväenluokan (tai varsinkin sen miespuolisten jäsenten) “keidas”, paikka, jossa esivalta, työnantajat ja kodin ahtaus eivät rasittaneet. Se ei kuitenkaan ollut enää ainoa kodin ulkopuolinen paikka, jossa oli tarjolla viihdettä massoille. Esimerkiksi music hall -esitykset olivat hyvin suosittuja 1800-luvun lopulla, ja elokuvat seurasivat perässä muutama vuosikymmen myöhemmin. Vapaa-aikaa saattoi viettää jo maailmansotien välisenä aikana monellakin tavalla, palstaviljelystä kunnallisiin kirjastoihin.

Lisäksi vakiintuneilla urheilulajeilla kuten kriketillä tai keilailuilla, oli yhä useammin omat suorituspaikkansa pubin tai majatalon ulkopuolella. Tähän ajanjaksoon osuu tietenkin myös jalkapallon nousu työväen huvina.

Kohti kotona juomisen aikakautta

Pubien ja panimojen määrät, samoin kuin oluen kokonaiskulutus, vähenivät tuntuvasti maailmansotien välisenä aikana. Syitä pubissa juomisen vähenemiseen oli monia, osa poliittisia ja lainsäädännöllisiä, mutta osittain kyse oli siitäkin, että työväen lisääntynyt asumismukavuus houkutti yhä useampia viettämään iltaa kotona pubin sijaan.

Urheilua saattoi seurata radiosta ja myöhemmin televisiosta. Tämä ei tarkoita, etteivät pubit olisi jo ennen joukkotiedotuksen aikakautta tehneet kaikkensa, että yleisö pysyi ottelun tapahtumien perässä. Eräs 1890-luvun ravintola sai kymmenen minuutin välein sähkeitse päivityksiä jalkapallopelin käänteistä. Kun urheilua alettiin sitten seurata kotisohvalta käsin, oluttakin ostettiin kotona juotavaksi. Jo vuonna 1939 kolmannes kaikesta oluenkulutuksesta oli pullomyyntiä.

Monien urheilulajien siteet pubissa käymiseen säilyvät silti vahvoina. Silloinkin, kun pubissa ei pelattu tai seurattu mitään ottelua, urheilu oli jatkuvasti puheena. Yhteiskuntatieteellisen Mass-Observation-laitoksen havainnoitsijat totesivat 1930–40-luvuilla, että lähes 40 prosenttia kaikista lontoolaispubeissa käydyistä keskusteluista koski urheilua, Pohjois-Englannissa yllättäen hieman vähemmän. Samoin todennettiin, että jalkapallo oli selkeä pääpuheenaihe ainakin kauden ollessa kuumimmillaan.

Jalkapallon ja pubin välillä oli usein paitsi henkinen myös taloudellinen yhteys. Jalkapalloseurojen alkuaikoina pubien omistajat olivat tärkeitä seurojen rahoittajia, ja myöhempinä vuosikymmeninä juomayhtiöiden sponsorointi niin tälle kuin muillekin lajeille on toki tunnettua. 1800-luvun viimeisinä vuosina oli myös alettu nähdä jalkapalloilijoita pubien tiskin takana myymässä olutta. Tunnettujen pelaajien avulla houkuteltiin laumoittain asiakkaita pubeihin. Juomateollisuus ja pubien omistajat olivat haistaneet tilaisuuden hyötyä lajin kasvavan suosion kustannuksella.

Kun pubit eivät enää olleet pääasiallisia urheilukilpailujen järjestämispaikkoja, oli tietysti käytännöllistä, jos pubi sitten sijaitsi esimerkiksi jalkapallostadionin lähistöllä. Ne käytännöt, millä tavoin juomia on ollut tarjolla itse areenalla, ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Sen sijaan pubikäynnit ennen ja jälkeen ottelun ovat kiinteä ja nyt jo lähes ikiaikainen osa kulttuuria. Ruuhkat ovat kovia, ja eräs pubi Aston Villan stadionin lähistöllä esimerkiksi myi aikoinaan vain miedompaa olutta näinä aikoina, sillä omistaja laski, ettei parempia laatuja olisi muuten riittänyt muille päiville.

Pubit ovat myös monin paikoin säilyttäneet pitkään roolinsa pikkulajien paikallisten harrastajayhdistysten kokoontumispaikkoina, olipa kyse keilailusta, dartsista tai kalastuksesta. Pubien ja ravintoloiden sisällä harrastettavista peleistä pintansa ovat pitäneet ainakin biljardi ja darts. Jälkimmäisestä tuli maailmansotien välisinä vuosina suosituin brittiläinen pubilaji. Dartsilla oli merkittävä osa myös pubien asiakaskunnan vähittäisessä muutoksessa täysin miehisestä valtakunnasta tasa-arvoisemmaksi paikaksi. Naisten darts-porukat alkoivat kokoontua pubeissa sotien jälkeen. Nämä pioneerit olivat vielä pitkään harvinaisia poikkeuksia miesvaltaisessa asiakaskunnassa, mutta uusi lehti oli jälleen kääntynyt niin pubien kuin pubiurheilun maailmassa.

Lähde: Collins, Tony & Vamplew, Wray. Mud, sweat and beers. A cultural history of sport and alcohol.

Jopen humalaolut

Humalaolut, jossa humala ei maistu kovinkaan vahvasti? Aatteleppa ite…

Hollannin Haarlemissa toimivan Brouwerij Jopenin Hoppenbier viittaa nimellään myöhäiskeskiaikaan 1300-luvulta 1500-luvun alkuun, jolloin humala oluen ainesosana ei ollut mikään itsestäänselvyys. Huomattava osa oluista maustettiin vielä mantereellakin muilla yrteillä, ja Englantiin ensimmäinen humalatarha istutettiin vasta 1520-luvulla.

Jopen, joka on viime aikoina uiskennellut Alkon hyllyille useammallakin oluellaan, on Alankomaiden ensimmäisen pienpanimoaallon uranuurtajia. Paikallinen olutseura-aktiivi Michel Ordeman alkoi rekonstruoida Haarlemin vanhoja olutreseptejä vuonna 1993, ja niitä pantiin alkuaikoina ainakin Van Steenbergellä ja De Halve Maanilla Belgian puolella sekä La Trappen luostaripanimossa Hollannissa.

Hoppenbier (6,8 %) on yksi Jopenin ensimmäisiä oluita ja sai neljän tähden arvioita ainakin Tim Webbin olutkirjoissa jo 1990-luvulla. Jopen on näköjään vanha oluttynnyriä tarkoittava sana, ja hoppenbier oli sekä pohjoisissa että eteläisissä Alankomaissa (jälkimmäinen on yhtä kuin nykyinen Belgia) tunnettu olutlaatu. Se levisi pohjoisesta päin ja saavutti jo 1300-luvun lopussa eteläiset Vallonian kaupungit, joissa siihen asti oli juotu yrttiseos gruutilla maustettuja oluita.

mde
Haarlem oli 1400-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia panimokaupunkeja ja merkittävä humalaoluen tuottaja. Humalaolutta nimitettiin tuohon aikaan myös ”Hampurin olueksi”, mikä viittaa uuden muotioluen alkuperään hansakaupungissa. Gouda oli toinen tämän ajan olutkeskus. Haarlemin olutta kuljetettiin ainakin nykyisen Belgian kaupunkeihin, todennäköisesti myös Kanaalin taakse. Seuraavalla vuosisadalla tuotantoluvuissa nousivat vuorostaan Delft, Antwerpen ja Lontoo.

Jopen sai oman panimotoimintansa pystyyn Haarlemissa vuonna 2006 lopettaen näin pitkän kiertolaisaikansa. Tämän jälkeen panimo on löytänyt itsestään myös nykyaikaisen craft beer -toimijan. Oluita on kertynyt katalogiin neljättäsataa, ja mukana on kollaboraatioita niin hollantilaisten kuin norjalaisten, italialaisten, puolalaisten ja amerikkalaisten kanssa. On ipoja, imperial stouteja, hapanoluita ja muuta ajalle ominaista.

Alkuaikoina kehitellyn Hoppenbierin lisäksi tuotannossa on edelleen myös Koyt, joka sekin perustuu panimon mukaan 1400-luvun alun reseptiin ja on gruut-olut. Sitä ei pidä kuulemma sekoittaa renessanssin aikoina trendanneeseen hollantilais-belgialais-saksalaiseen kuit-olutlaatuun (cuijte, coijte, queute, keute), jonka reseptiä hallitsee kaura ja joka ilmeisesti on ollut humaloitu olut. Näin vanha oluthistoria on helposti sekavaa ja sanojen kirjoitusasuja on monen näköisiä.

Jopenin Hoppenbier on joka tapauksessa sekin nimensä mukaisesti humaloitu, etiketin mukaan EBU-asteikolla jopa 40, mikä on belgialaisille oluttyyleille paljon (joitain vaaleita luostarioluita lukuun ottamatta). Belgialainen oluthan tästä tulee lähinnä mieleen, vaikka alkuperä onkin Hollannin puolella. Tietysti katkeruusmittarien ja aistitun katkeruuden suhde on hämärä, mutta itse en tästä maista yhtään sen enempää humalaa kuin muista hieman saman tyyppisistä belgialaisista (vrt. Witkap Stimulo).

Raikasta keltaisten hedelmien makua sen sijaan löytyy, samoin kevyttä yrttisyyttä ja lakritsimaista, maanläheisempää makua, sekä belgialaista hiivaa, ja vehnä ja kaura tuovat aavistuksen witbiermäistä kirpeyttä. Tällaisten eleettömien belgialaistyylisten oluiden kulta-aika oli ehkä 1990-luvulla, ja nykyään ne soljuvat monelta ohi jälkiä jättämättä. Ei tämä hollantilainen aivan niiden terävintä kärkeä kyllä olekaan, mutta ihan kiva lisä Alkon hyllylle joka tapauksessa, ja hyvä tekosyy klassiselle historialuennolle.

Lähteet: Van Uytven R., Geschiedenis van de dorst; Lost Beers -blogi.

Mikko Salmen olutkirja on erittäin hyvä, mutta lankoja jää solmimatta

Tuomio: ehdottomasti pukinkonttiin.

Viime viikolla pitkän linjan oluentekijä ja olutasiantuntija Mikko Salmi lanseerasi tuoreen kirjansa nimeltä Olut!, joka oli kuulemma ollut tekeillä viimeiset viisitoista vuotta. “Aloitin kirjoittamisen vähän yli parikymppisenä ja sain sen valmiiksi nelikymppisenä”, Salmi kertoili julkistustilaisuudessa.

Pitkä valmistumisaika kirjasta kyllä näkyykin, ainakin näin kun sen tietää. Ja se on sekä kirjan paras puoli että mahdollisesti myös sen ainoa heikkous.

Olut! on selvästikin tarkoitettu kirjahyllyihin perusteokseksi oluesta. Mitä hyvän perusteoksen pitäisi sisältää, jotta se kertoisi meille kaiken olennaisen maailman suosituimmasta alkoholijuomasta?

Yleisimpien tai keskeisimpien oluttyylien esittelyä ei varmasti voi kiertää; oluen monimuotoisuudesta kertominen tavalla tai toisella on ainakin nykypäivänä olutkirjan peruskauraa. Michael Jacksonin viitoittamalla tiellä jatketaan.

Tämän voi tehdä poikkileikkauksena – eli miltä tilanne näyttää nyt – tai kertomalla historiasta, oluttyylien syntyvaiheista ja niiden kehittymisestä vuosikymmenten tai vuosisatojen saatossa. Ensin mainittu lähestymistapa on yllättävänkin yleinen, vaikka sen riskinä on, että tieto vanhenee jo ensi vuosikymmenellä tai sitä seuraavalla. Salmi on turvautunut onneksi jälkimmäiseen strategiaan: hänen oluttyyliesittelynsä ovat enemmänkin tärkeimpien eurooppalaisten olutperinteiden tarinoita.

Toinen olutkirjoissa yleinen elementti on yksittäisten oluiden esitteleminen, yleensä jonkin tietyn oluttyypin edustajina. Niin nytkin. Jokaisesta kolmestatoista kirjassa käsitellystä olutperinteestä Salmi antaa kymmenkunta maisteltua esimerkkiä, välillä enemmänkin. Tai toisaalta, jos tyylin edustajat ovat keskenään kovin samanlaisia, kuten witbierin tapauksessa, vähempikin riittää.

cofKolmas asia, joka muuten yhdistää monia hyviä olutkirjoja ja -kirjoittajia, on taito kuvata sitä, miltä oluella oleminen tuntuu. Tämä on enemmän kuin pelkät maut ja muut aistihavainnot, ja muuta kuin historialliset faktat ja tarinat. Parhaiden pubien ja baarien, panimojen ja muiden olutpaikkojen fiiliksessä on jotain lähes myyttistä, ja toisaalta samalla usein hauskaa ja arkista. Tätä ”oluen tunnelmaa” Salmi tuo hyvin esiin lukujen loppuun sijoitelluissa mininovelleissaan ja muussakin tekstissään.

Ajan kulumisen vaikutuksista

Tempus fugit, sanoivat entiset roomalaiset. Aika juoksee pakoon.

Ainakin oma kokemukseni siitä kaikesta, mitä oluessa on viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunut, on juuri tietynlainen ajan tihentyminen. Koko ajan tapahtuu kaikkea ja yhä nopeutuvalla tahdilla. Tuntuu siltä, että olut on tällä hetkellä niitä aiheita, joista kertovaa kirjaa ei kannata valmistella viittätoista vuotta. Se teos on valmistuessaan joko auttamatta vanhentunut – tai, jos tietoa on jatkuvasti päivitetty, lopputulos on aivan eri kirja kuin se mikä aikanaan aloitettiin.

Olut! ei ole missään tapauksessa vanhentunut opus. Se painottuu melko vahvasti ikuisiin olutasioihin ja pitempiin ajallisiin kaariin, mutta tämän painotuksen tulkitsen Mikko Salmen muita tekstejä lukeneena hänen henkilökohtaiseksi valinnakseen, joka ei riipu siitä, että tämän kirjan kirjoitusrupeamasta tuli kenties aiottua pidempi.

2010-luvulla voimistunut pienpanimobuumi tosin kirjassa noteerataan – erityisesti IPA-perinnettä käsittelevässä luvussa – mutta se jää kokonaisuutta katsoen sivurooliin. Viisi tai kymmenen vuotta on oluen vuosituhantisessa historiassa toki lyhyt aika. Silti kuvittelisin, että mikä tahansa viime vuosina aloitettu olutkirja toteaisi jo heti johdannossa, että nyt oluessa on tapahtumassa jälleen jotain melko poikkeuksellista. Salmi ei näin tee.

Yllätän itseni ajattelemasta, että tämän tuoreimman pienpanimojen nousun olisin saattanut käsitellä joiltakin osin toisin, jos olisin Olut!-kirjan kaltaisen yleiskatsauksen kirjoittaja. Näin siitä huolimatta, että olen muissa yhteyksissä pyrkinyt pikemminkin vähättelemään viime vuosien merkitystä pitemmässä historiallisessa katsannossa, tai näin omat blogijuttuni on ainakin mahdollista lukea.

Kysymys on tasapainosta. Olisin ehkä koonnut “craft beer -aikakaudesta” (joka ainakin eurooppalaisittain merkitsee korkeintaan viimeisintä kymmentä vuotta) erillisen pienen lukunsa. Siinä olisi voinut todeta amerikkalaisten uudistaman IPAn hämmästyttävän menestystarinan lisäksi esimerkiksi belgialaisperäisen saisonin melkein yhtä yllättävän buumin.

Luin hiljattain, että saison on BeerAdvocateen listattujen oluiden joukossa kolmanneksi yleisin tyyli: saisoneja on siellä yli 9 000. Tämä on ihan käsittämätön kasvu, kun vertaa Salmen kuvaamaan 1990-lukuun, jolloin maailman saisonit pystyi laskemaan suurin piirtein kahden käden sormin. Tietenkin ipoja on nyt kolmin verroin enemmän, mutta kuitenkin.

Gosesta en löytänyt yhtään mainintaa tästä kirjasta, eikä Berliner Weissestakaan taidettu oikeastaan puhua. Nämähän ovat olleet äärimmäisen marginaalisia oluttyylejä aivan viime vuosiin saakka, mutta kun menet trendikkääseen craft beer -baariin tänä päivänä, melko todennäköisesti listalla on jompaakumpaa pohjoissaksalaista hapanvehnää. Onko tämä tuore suosio sitten maininnan arvoinen – riippuu varmaan siitä, kenet kirjan kohderyhmäksi on ajateltu.

Joitakin muitakin lankoja jää mielestäni solmimatta. Esimerkiksi puolalaisesta (tai saksalaisesta, historiallisesta katsantokannasta riippuen) Grätzer-oluen perinteestä mainitaan, että se katosi 1930-luvulla. Olisi kuitenkin paikallaan lisätä, että kyseinen oluttyyli voi taas nyky-Puolassa erittäin hyvin, toki puolalaisella nimellään grodziskie. Näitä mietoja savuvehnäoluita tekee yksi jos toinenkin uusi puolalainen pienpanimo. Ja tiedämmekö, katosiko grodziskie kokonaan vai katkesiko vain sen kaupallinen tuotanto joksikin aikaa?

Samoin koen, että ranskalainen olut ja varsinkin pohjoisranskalainen pintahiivaolutperinne alistetaan hieman epäreilusti pelkäksi alaviitteeksi sille, että Ranska on voittopuolisesti viinimaa ja Pariisi on lager-kaupunki. Kyllä pohjoinen Nord-Pas-de-Calais on maantieteellistä jatkoa sille samalle olutalueelle, joka kattaa Belgian ja historiallisesti myös Hollannin ja Pohjois-Saksan. Perinneoluiden kunnianpalautus vain eteni Ranskan puolella hieman syrjäisempiä latuja ja vähemmän kansainvälisen huomion saattelemana kuin pohjoisnaapurissa.

Vielä yksi pieni moite: olisin toivonut tällaiseen oluttiedon aarreaittaan kunnollista kirjallisuusluetteloa ja mieluiten jopa lähdeviitteitä jokaisen kappaleen teksteihin. Kuvittelen tunnistavani Salmen teksteissä kaikuja joistakin kirjoista, joita olen itsekin käyttänyt, esimerkiksi Belgia-luvun taustalla on kenties Perrier-Robertin ja Fontainen La Belgique par la Bière, la bière par la Belgique. Mutta se jää arvailuksi.

Jätän nämä pienet toiveeni ilmaan seuraavaa painosta ajatellen. Yleinen tuomioni tästä kirjasta on joka tapauksessa: aivan ehdottomasti pukinkonttiin. Varsinkin niille, joiden olutharrastus on vielä alkutaipaleellaan. Tämä kirjaprojekti on ollut selvästikin kunnianhimoinen, ja olen iloinen, että näin kattava ja monipuolinen tuotos on nyt sitten kirjakaupoissa.

Mikko Salmen missiona on osoittaa, että hyvän oluen asialla on oltu jo satoja vuosia, ja esimerkiksi hänen eläytymisensä historiallisten olutihmisten rooleihin on luovaa ja viihdyttävää kirjoittamista. Tietysti Martti Lutherin tai Pierre Celisin päivistä on tultu pitkä matka Untappdin näppäilijöiden maailmaan, mutta sama etsintä jatkuu ja tämä kirja kertoo siitä.

Lyhyet erikoiset: Biisoniruoho-olut Pils z trawą żubrową

Olen parin viime vuoden aikana maistellut aika ison joukon puolalaisia oluita. Niinpä melkein yllätyin, kun tajusin, ettei tätä maustetta ole missään niistä tullut minulle ennen vastaan. Viikonloppuna saunaoluena juomani Pils z trawą żubrową sisälsi nimittäin biisoniruohoa, heinäkasvia, joka sentään kuuluu yhteen Puolan kansallisjuomista, Żubrówka-vodkaan.

cofValmistuttaja Browar Lumberjack on kiertolaisfirma Legionowosta Varsovan lähistöltä. Korkissa on Browar Zakładowyn logo, joten oletan, että olut on myös pantu eikä vain korkitettu siellä. Yllättäviä jakelukanavia tällä oluella ja saman brändin maustamattomalla pilsnerillä on, koska ne löytyivät Varsovasta lähikaupasta, joka ei ole millään tavalla erikoistunut oluihin.

Ruohon oikea nimi on lännenmaarianheinä, ja sen voimakas Żubrówka-vodkasta tuttu tuoksu leijuu nenään myös tätä olutpulloa avatessa. Kasvi maistuu ilmeisesti myös biisoneille itselleen, ja molemmat viihtyvät villinä itäisen Puolan myyttisessä Białowieżan metsässä. Vodkan tuoksu on erikoinen yhdistelmä vaniljaa, tilliä ja anista. Oluessa – kuten vodkassakin – heinä ottaa heti hallitsevan aseman, ja humalan jäädessä takapenkille pohdin, onko olut pilsneriä lainkaan.

Tämä olut on kummallinen kokemus. Se on aavistuksen hapan – liekö vivahde tullut ruohon mukana vai onko keitokseen muutoin uinut jokin pikku epäpuhtaus. Oudointa on kuitenkin vahva jälkiruokamainen ja samalla eksoottinen maku, jota emme kykene millään nimeämään vaikka se on hyvin tuttu ja eksakti. Ennen kuin sitten pullon jo lähes tyhjennyttyä välähtää: kookospähkinä.

Todennäköisesti sekin maku on peräisin biisoniruohosta eikä liity mihinkään käymisen sivutuotteena syntyneeseen esteriin tai diasetyyliin. Ehkäpä tämä on niitä oluita, joissa tavallisen mallas–humala–hiiva-kolminaisuuden ulkopuolinen mauste saa niin suuren roolin, ettei lopputulos ihan pysy enää kasassa. Tällainen maustettu lager ei tietenkään pääsisi edes myyntiin oluena, jos se olisi valmistettu naapurimaassa Saksassa.

Lopullinen tuomioni: mielenkiintoinen olut, jossa on otettu hauskasti mukaan vahvaa paikallista symboliikkaa sisältävä raaka-aine, mutta jonka tuotekehittelyä kannattaisi ehkä vielä vähän hioa.