Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan?

Jo muutamana vuonna olemme tehneet työkavereiden kanssa alkukesästä kierroksen Kallion baareihin. Sääntönä on ollut, että illan aikana kierretään kymmenkunta paikkaa, jokaisessa juodaan yksi omavalintainen juoma, ja pyritään valitsemaan vain aiemmin käymättömiä kohteita.

Baareja on näillä kierroksilla käyty läpi vajaat kuusikymmentä. Mukana on ollut joitakin pitkän linjan oluthuoneita kuten Kuikka, Hilpeä Hauki tai Kurvin William K, mutta hyvä olutvalikoima ei ole ollut paikkojen valinnan kriteerinä. Reitille on usein osunut muutama aurinkoinen terassi, yksi tai kaksi vähän pelottavaa ammattilaispaikkaa ja satunnainen määrä craft-baareiksi hipsteröityneitä kuppiloita.

Vuosien mittaan nämä noin kymmenen baarin kertaotokset ovat tuntuneet vahvistavan sen arvion, jonka monet ovat näppituntumalta Kalliosta tehneet. Perustason kaljabaarit väistyvät kiihtyvää tahtia. Tilalle tulee enemmän tai vähemmän tyylikkäitä anniskelulaitoksia, joilla on ymmärrystä käsityöoluista ja juomakelpoisista viineistä. Yhä harvemman paikan olutvalikoima jää enää akselille ”kolmonen, nelonen ja tumma Velko”. Samalla asiakaskunta siistiytyy ja ehkä nuorentuukin.

Toisten silmissä tämä merkitsee, että vanha Kallio katoaa. Ehkä he komisario Palmun tavoin pelkäävät, että pian on heidän vuoronsa. Toisille baarien uusiutuminen on neutraali tai jopa positiivinen asia. Jos tykkäät hyvästä oluesta tai kokeilet mielelläsi erilaisia oluita, miksi surisit, kun niitä on tarjolla yhä useammassa baarissa.

cofNiiden vuosien aikana, kun olemme Kallio-kierroksilla kulkeneet, ainakin Kultapalmu on uudistunut trendikkäämmäksi Palmuksi, Pääkonttorista on tullut Panema ja yksi Flemarin rinteen entisistä kaljapaikoista on muuttunut tyylikkääksi viinibaariksi. Monet muutkin ovat vaihtaneet omistajaa ja nimeä. Lisäksi pubeja on putkahdellut kortteleihin ja kiinteistöihin, joissa niitä ei aikaisemmin ollut, esimerkkeinä vaikka Stadin Panimobaari ja Sörkan Ruusu.

Tietysti Kallion ravintolakannan muutos alkoi tässä suhteessa paljon aikaisemmin: ehkä jo Hilpeä Hauki vuonna 1994 avautuessaan edusti ensimmäistä baarigentrifikaation aaltoa. Tekee silti mieli väittää, että kehitys on nyt taas kiihtynyt. Kaiken tämän keskellä muutama vanha tervaskanto myös jatkaa koetellulla konseptillaan, kuten 60-luvulla perustetut Kolme Kaisaa ja Cella.

Hiivaa Stadin Panimon vanhasta kiinteistöstä

Tämänvuotinen kierros käynnistyi Sörnäisten rannan uusista merellisistä baareista. Leblonin edustalla oli mahdollista levitellä kansituoleja kuumalle rantahiekalle, ja Meriklubi toimi alkuillasta viihtyisänä ravintolalaivana. Näistä aurinkoisista kohteista Meriklubilla oli ihan kohtalainen pienpanimo-oluiden valikoima, Leblon pysytteli perinteisemmillä linjoilla.

Jatkettiin Stadin Panimobaarin kautta ylös kohti Harjua, pysähtyen matkalla mainiossa Sörkan Ruusussa ja jatkaen siitä Broncoon ja Panemaan. Illan viimeisiä etappeja olivat Vaasankadun Kustaa Vaasa ja Kalliohovi sekä edellä mainittu Kolme Kaisaa. Jos eri paikkojen olutvalikoimia ruotii, joukossa oli sekä ilmiselviä hyviä (Stadin Panimobaari ja Panema) että yllättäjiä. Esimerkiksi Broncossa en olisi osannut odottaa näkeväni jotain Omnipollon tai Lervigin hanaolutta.

Sörkan Ruusu ilahdutti, koska paikka näyttää ymmärtävän craft-standardien ohella myös belgialaisten ja saksalaisten oluiden päälle. Ylipäätään tunnelma oli ajaton ja jotenkin patinoitunut, vaikka baari sinänsä on uudehko. Kustaa Vaasassa join puolestaan Pyynikin Mosaic Lageria, joka oli heidän hanassaan tuona iltana erittäin raikkaassa ja hyvässä kunnossa.

Yksi yllätys tuli tällä kertaa eteen Stadin Panimobaarissa, jossa tulin kesken kaiken vedetyksi mukaan elämää suurempiin olutelämyksiin. Mystisen auran ympäröimä omistaja Timo Konttinen oli päättänyt kunnioittaa läsnäolijoita avaamalla panimon kellarista pullon, jota hän kutsui Helsingin harvinaisimmaksi. Paikalla olivat myös muun muassa toinen panimon perustajajäsen Ilkka Sysilä ja bloggari Arde, jonka amerikkalaisilla vierailla oli jokin osuus illan tapahtumiin.

cofPullo oli Stadin MIWtFY-hapanolutta (”Stadin Sour Ale”), jota oli maisemissa joskus vuosien 2013–14 tienoilla, siis ennen kuin happamista tyyleistä tuli iso juttu näillä rannoilla. Sen aikaisissa arvioissa olutta on luonnehdittu sekä samalla varsin makeaksi että todella happamaksi, mutta ehkäpä villihiivat ovat jatkaneet ruokailuaan näinä välivuosina, kun nyt kumpikaan piirre ei tuntunut korostuvan. Maistelu toki tapahtui muutenkin kiireisen illan tiimellyksessä, joten aivan ansaitsemaansa huomiota tämä olut ei valitettavasti saanut.

Yhdessä Ratebeer-arviossa ehdotetaan tyylilajiksi ”imperial faro”, joka on ehkä kieli poskessa keksitty termi mutta varmasti periaatteessa lähes 9-prosenttiselle oluelle paikallaan. Neljä­–viisi vuotta varastossa odotellut MIWtFY on kohtuullisen lempeä mutta silti selvästi lambicmaisen hapan tapaus, jossa Stadin Panimon konkareiden mukaan on villihiivoja panimon entisestä kiinteistöstä Itäväylän toiselta puolelta. Tai näin ainakin ymmärsin. Harvalla oluella on mainittavampaa historiaa tai mikromaantieteellistä taustaa, joten olin tyytyväinen, että pääsin tästä pullosta maistille.

Baarit 2013–2018

Kierros jatkui, ja vastaava rundi on luultavasti luvassa taas viimeistään vuoden päästä. Tässä vielä edellä mainittujen Kallio-turneiden pysähdyspaikat viimeisten kuuden kesän ajalta. Kallio on tietenkin tätä tarkoitusta varten ymmäretty laajasti, eli osa baareista on oikeastaan naapurikaupunginosien Alppiharjun, Sörnäisten ja Vallilan alueella.

Café II-linja 23, Musta Kissa, Om’pu, Sirdie, Oiva, Sivukirjasto, Roskapankki, Kultapalmu, Kurvitar, Hilpeä Hauki, Sävel, Majava Baari, Kuikka, Exodus, Tenkka, Heinähattu, K*urvi, Mucava, Ølhus Oslo, Juttutupa, Rosso, Pub Porthan, 5th Street Bar, Populus, Kallion Mestari, Siima Baari, B12, Flemari 21, Cella, Pulmu, William K. (Kurvi), Ravintolalaiva Pikkudami, Siltanen, Las Vegas, Brewster, Flemari 13, Bar 21, Bullman, Lucky Nine, Molotow, Solmu, Stadin Tähti, Ravintolalaiva Maria, Sir Oliver, Café Mascot, Kipinä, Bar Lab, Helsing Bar, Virkavapaa, Tenho, Leblon, Ravintolalaiva Merikerho, Stadin Panimobaari, Sörkan Ruusu, Bar Bronco, Panema, Kustaa Vaasa, Kalliohovi, Kolme Kaisaa.cof

sdrcof

Mainokset

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen?

Pienpanimo-olutta on myyty vanhan vallan kaatamista vaativilla puheilla nyt kauemmin kuin Ranskan vallankumousta aikoinaan. Joko vallankumous on tehty vai onko se laantunut pikemminkin pitkittyneeksi sissisodaksi?

Kaikkihan me nuo kapinaveikot tiedämme.

Yksi tunnetuimmista globaaleista käsityöpanimoista julistaa punk-asennetta markkinoinnissaan ja kutsuu asiakkaitaankin punkkareiksi. Anarkiaa on panimoiden nimissä sekä UK:ssa että USA:ssa. Revolution, renegade ja rebel ovat kaikki käsitteitä, joiden mukaan on nimetty useampi kuin yksi pienehkö oluenvalmistaja anglosaksisissa maissa, ja todennäköisesti vielä lisää muualla maailmassa.

Tietyt kirjasintyypit, epämääräisesti neuvostoliittolaiseen julistetaiteeseen viittaava kuvakieli tai punamusta värimaailma höystävät usein kansalaisten vaatimuksia pelastaa hyvä olut ylikansallisen teollisuustuotannon hampaista. Tai oikeammin: sorretun työläisen ääntä käyttää tässä yleensä pieni tai keskisuuri panimo, jolla on ainakin omasta mielestään yhteinen intressi kansan syvien massojen kanssa (ja taitava markkinointikoneisto).

Isotkaan toimijat eivät arkaile yhdistää itseään ruohonjuuritasolta lähteneeseen kumouksellisuuteen. Suomessa esimerkiksi HOK-Elannon Oluthuoneet ovat parina syksynä kutsuneet kuluttajia mukaan ”suomalaiseen pienpanimo-oluen vallankumoukseen”, kun Finnish Craft Beer Revolution-tapahtuma on tuonut ketjun hanoihin valikoiman kotimaisia käsityöoluita.  rebel-collage-3

Kenen joukoissa seisot

Oikeaa taistelua establishmentia vastaan löytyy 2000-luvun pienpanimoista varmasti suunnilleen yhtä vähän kuin edellisten vuosikymmenten rock-kulttuurista, ainakaan yhtään menestyneemmiltä artisteilta. Lavalla bändit kyllä heristelevät keskisormea, naamoja maalataan ja takahuoneessa ryystetään aineita toimittajien nähden. Dollarit virtaavat silti yhtä lailla soittajien kuin levypomojen taskuihin.

Olutmaailman versio tästä näytelmästä on lähtöisin muutamasta 1990-luvulla perustetusta amerikkalaisesta käsityöpanimosta. Sitä ennen USA:n pienpanimoliikehdinnän parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä oli keskitytty hivuttamaan kuluttajakuntaa vähitellen pois massalagerista tekemällä hienovaraisesti erilaista ja parempaa olutta, kuitenkin ilman isoja eleitä ja julistuksia.

1990-luvun loppupuolella erityisesti Stone Brewing, Dogfish Head ja Lagunitas löivät pöytään täysin päinvastaisen markkinointisuunnitelman.

Te kullankeltaisen porejuoman ostajat ette ole meidän oluidemme arvoisia, julisti Stonen Greg Koch päin lagerin lipittäjien kasvoja. Stone oli panimo, joka painoi etiketteihinsä semmoisia iskulauseita kuin ”This is an aggressive beer. You probably won’t like it.” Panimon t-paidoissa luki fizzy yellow beer is for wussies. Arrogant Bastard, yksi Stonen tunnetuimmista tuotteista, kiteyttää ehkä nimessään panimon alkuperäisen asenteen. Siinä oli ripaus itseironiaa, mutta uho oli totisinta totta.

Räväkkä markkinointihybris iskettiin pöytään tilanteessa, jossa craft beerin nousu oli jumittunut ensimmäisen aallon jälkeen tasaiselle maalle. Stonen vaisto osui jälkikäteen ajatellen oikeaan: nyt oli aika haastaa iso teollisuus, ja mitä härskimmin, sen parempi. Kuluttajille piti näyttää, että he olivat väärässä. Bud Light -pojat oli saatava uskomaan että kaikki coolit kakarat joivat nyt craftia.

Röyhkeä peli kannattikin: käsityöoluen segmentti lähti huimaan nousuun 2000-luvun alussa ja etujoukoissa olivat juuri Stone ja kumppanit.

Jos craft beerissä ylipäänsä on joskus ollut punk-henkeä, niin ehkä sitten tässä vaiheessa. 1990-luvulla uusien käsityöpanimoiden hommissa kapinallinen asenne ja tahto ja tarve hakea jotain uutta oli selkeimmillään. Punk – se kaikkein alkuperäisinkin punk – oli ehkä tavallaan radikaalia mutta koostui sittenkin aika pitkälle asenteesta ja sen markkinoinnista.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun skottilainen BrewDog ryhtyi rekrytoimaan saman aatteen taakse eurooppalaisia craft-punkeroita, 1990-luvun kapina oli jo muovautunut Atlantin takana tasaisen turvalliseksi rahantekokoneeksi. BrewDog on tässä mielessä oluen Green Day: jos olit sitä ennen kuunnellut vain poikabändejä, sen rouhea mutta kiltihkö punk-uho ehkä tuntui hetken tuoreelta mutta väljähti pian.rebel-collage-1

Systeemiä vastustava yrittäjä on bobo-kulttuurin tuote

Sattumaa tai ei – samoihin aikoihin kun pienpanimot Tyynenmeren ja Atlantin rannoilla löysivät itsestään 1990-luvulla pienen kapinallisen, oli establishmentin vastustamisesta tullut iso juttu myös muilla yrittämisen sektoreilla. Tai voi olla, että kysymys ei taaskaan ollut suoraan sen vastustamisesta vaan pikemminkin eleistä, joilla symboloitiin näennäistä vastarintaa.

Oman aikamme ironia on, että [nyt vuosituhannen vaihteessa] 1960-luvun radikaaleilta liikkeiltä omaksuttu kielenkäyttö on vahvimmillaan juuri yrityselämässä. — Kolmekymmentä vuotta Woodstockin ja rauhanmarssien jälkeen kukaan ei enää puhu status quon kaatamisesta ja vakiintuneen eliitin murskaamisesta yhtä intohimoisesti kuin management-konsultit ja isojen firmojen johtoportaat.

Noin kiteytti millenniumin henkeä Yhdysvaltain liberaaleilla eliittialueilla eli ”latte-kaupungeissa” toimittaja David Brooks kirjassaan Bobos in Paradise.

Keitä olivat bobot? Otetaan pikainen historiantunti.

Amerikkalainen yritysjohtaja istui vielä 1950-luvulla hulppeassa, vanhalta rahalta tuoksuvassa toimistossaan messinkivetimillä varustetun mahonkityöpöydän ääressä. Kravatti oli kaulassa joka tilanteessa, ja työmaalla paidan hihat oli ehkä kuumana päivänä kääritty ylös. Asema oli todennäköisesti peritty geeneissä, ja puolisokin löytyi rahasukujen jälkeläisistä, WASP-eliitistä eli valkoisten anglosaksisten protestanttien kermasta.

1990-luvun pomojen toimistoissa sitä vastoin roikkuivat lumilaudat ja sähkökitarat, ja joskus näkyi oudompaakin rekvisiittaa kuten Super Soaker -vesipyssyt, joiden kanssa DreamWorks-elokuvastudion Jeffrey Katzenberg kuvautti itseään. Uusien huippujohtajien asema perustui yliopistokoulutukseen, ja puoliso oli todennäköisesti saman eliittikoulun kasvatti. Jos kohta yhteiskunnan päällimmäinen kerros ei ollut edelleenkään kovin monimuotoista etnisesti, ei ainakaan vanhoihin rahasukuihin kuuluminen ollut enää olennaista.

Uuden ajan bisnespomot olivat mielellään paitsi lapsenmielisiä leikkijöitä, myös filosofian klassikot tuntevia ajattelijoita. Aristoteleet, Sartret ja Macchiavellit eivät pönöttäneet hyllyssä vaan niitä kannettiin näkyvästi kädessä ja siteerattiin. Monet pomoista olivat one-linerien tipauttelijoita: ”välimatka on kuollut”, ”edistys surkastuu” tai ”aika on poimuuntunut”. Ajan henkeen sopi olla yhtä aikaa bisneshai ja sosiologinen visionääri.

Bobot eli boheemit porvarit (bourgeois bohemians) olivat juuri tämän eliitin jäseniä ja heidän arvonsa jakavia edistyksellisiä: vuosituhannen vaihteen tietoyhteiskunnan kermaa.

Päältä päin oli vaikeaa erottaa, istuiko kahvilan naapuripöydässä espressoa siemaileva taiteilija vai cappuccinoa ryystävä pankkiiri. Uraohjuksen titteli saattoi olla team spirit coordinator tai creativity officer. Monet bobo-kermaan kuuluvat olivat taustaltaan humanisteja, jotka eivät lähteneet työelämään rikastuakseen, mutta raha löysi heidät. Korkeatuloisten kotitalouksien osuus viisinkertaistui Amerikassa 1980–1990-luvuilla.

Entiset WASP-eliitin kansoittamat esikaupungit muuttuivat vähitellen latte-kaupungeiksi, uuden eliitin kotipesiksi. Mutta niin muuttuivat myös niiden aikaisemmat vastakohdat, boheemit oppineisuuden keskukset kuten yliopistokaupungit Burlington ja Berkeley. Latte-kaupungeissa viihtyivät mitä moninaisimmat vaihtoehtokulttuurin muodot: musiikin alalajit, pienmediat, jooga, luomuravintolat, yhteisöviljely ja luonnonsuojeluliikkeet. Samaan aikaan ne olivat kukoistavia yrityskeskittymiä, jotke vetivät puoleensa uutta, vaihtoehtoisuuteen viehättynyttä rahaa magneetin lailla.

Uuden rahan sankarit olivat nuoria ja halusivat näyttäytyä muuttuvan kulttuurin henkilöityminä: ei tärkättyinä pukumiehinä vaan luovina persoonina, jotka vain olivat sattuneet perustamaan miljoonien dollarien bisneksen. Uskaltaminen ja avant-garde olivat haluttuja piirteitä. Rahaa ei saanut käyttää täysin turhiin ylellisyyksiin, vaan miljoonat oli sijoitettava hyödyllisiin arkisiin asioihin kuten keittiön varusteluihin, vintage-jouluvaloihin, italialaisiin lattialaattoihin tai kaupunkimaastureihin.

Uuden yläluokan retoriikka oli kapinaa vanhaa, kaavoihin kangistunutta, ahnetta maailmaa vastaan. Näin heidän eetostaan saarnasi Steve Jobs Applen mainoksessa vuonna 1997, kauan ennen iPhonea: ”Here’s to the crazy ones, the misfits, the rebels; the troublemakers, the round pegs in the square holes… They’re not fond of rules and they have no respect for the status quo.

Myös vakiintuneemmat yritykset omaksuivat usein mainonnassaan jonkinlaista kapinallista roolia. Burger King julisti: Sometimes you’ve gotta break the rules. Nike soitti jo 1980-luvulla Beatlesin Revolution-kappaletta mainoksissaan ja myy yhä samannimisiä juoksukenkiä.rebel-collage-2

Olutvallankumouksen nousu- ja laskuvedet

Tietenkin alkuperäiset bobot olivat kapinallisten ja boheemien elkeidensä takana uusi establishment, ja samat tyypit ja heidän perillisensä hallitsevat latte-kaupunkien miljoonabisneksiä yhä nykyäänkin.

Hieman samaan tapaan oluen kapinallisista on tullut eliittiä: osa on myyty tähtienvälisille jättiläispanimoille (kuten Lagunitas Heinekenille), ja osa on kasvanut omin avuin miljoonaluokkaan. Pienet, uudemmat tulokkaat craft-kentällä imitoivat yhä usein edeltäjiensä kuvainkaatajien elkeitä mutta pystyvät harvoin tuomaan mitään aivan uutta sen kummemmin markkinointiin kuin tuotekehitykseen.

En sinänsä vastusta sitä, että olutmaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta kutsutaan vallankumoukseksi. Onhan pienpanimo-oluen markkinaosuus noussut Amerikassa parissakymmenessä vuodessä kahdesta prosentista viiteentoista, ja kasvanut reilusti muissakin maissa. Kyllä muutos on heilautellut markkinoita sen verran tuntuvasti, että kaikki asianomaiset – isoimmatkin ylikansalliset olutkonsernit – ovat tärinän huomanneet.

Vaikea tosin uskoa, että esimerkiksi bolševikit olisivat enää vuonna 1937 kehdanneet kutsua itseään vallankumouksellisiksi, jos tsaari olisi yhä hallinnut 8595:ä prosenttia Venäjästä. Poliittisen historian asiantuntija en ole, mutta jokin vastarinta-, separatisti- tai sissiliike olisi saattanut olla osuvampi termi siinä tilanteessa. Tämä oluen sissisotakin tuottaa silti tuloksia – markkinaosuus siis jatkuvasti paisuu – ja haastajista isoimmat ovat jo merkittäviä toimijoita.

Rennosta rebel-asenteesta ja kuvia kumartelemattomuudesta on tullut panimoille selkäydinreaktio. Tuntuu, että monet lätkäisevät sen  kaikkiin markkinointimateriaaleihin sen kummemmin aivoja rasittamatta. Kenties se uppoaa yhä kuluttajiin, joita tulee käsityöoluen pariin jatkuvasti uusia. Mutta keitä nämä kuluttajat ovat – ja jos heihin kapinapuheet purevat, keitä tosiasiassa kapinakenraalit ovat ja mitä vastaan taistellaan?

Varsinkin Britanniassa on noussut huvituksensekaista närkästystä craft beer -liikettä kohtaan, joka esiintyy ruohonjuuritason ”pienen ihmisen” äänenä isoja ja tylsiä olutmagnaatteja vastaan. Britannian olutkenttä nimittäin poikkeaa monesta muusta maasta siinä, että siellä oli jo ehtinyt syntyä 1970-luvulta lähtien elinvoimainen real ale -kasvusto, jonka panimot ovat ensinnäkin enimmäkseen pieniä mutta myös myyvät olutta hyvin demokraattisilla hinnoilla.

Craft-tulokkaat, joiden sikiäminen Brittein saarilla on tapahtunut pääasiassa viimeisten 10–15 vuoden aikana, sen sijaan laskuttavat tuotteistaan premium-taksoja ja asemoivat itsensä näin ollen Islington-eliitin hintaluokkaan. Ei ihme että esimerkiksi The Pub Curmudgeon -blogin Peter Edwardson heittää retorisen kysymyksen: But wouldn’t it be better all round if the ‘craft beer movement’ could accept that it was just another somewhat pricey niche middle-class enthusiasm and stop pretending it’s trying to change the world?

Tähän kai tämän postauksen ydin sitten kiteytyykin. Jos teet parempaa olutta kuin muut, pyydä siitä korkeampaa hintaa kuin huonosta. Toivottavasti saat, koska olet sen ansainnut. Silloin olet tietysti todennäköisemmin kapitalisti kuin kapinallinen.

Jos taas onnistut saamaan kuluttajat maksamaan sinulle oluestasi isompaa hintaa kuin kilpailijoille sillä perustella, että onnistut markkinoimaan itseäsi uutena ja kiinnostavana (kun kilpailijat eivät), ja oluesi ei ole sen parempaa kuin heillä, toivottavasti kuluttajat havaitsevat kuplan ja tekevät johtopäätöksensä. Silloinkin olet kapitalisti, joskin ehkä epäonnistunut sellainen, mutta et kapinallinen.

Nyt on vuosi 2018. Alkuperäiset käsityöoluen kapinalliset ovat jo pian isoisäiässä. Olemmeko jo valmiit tunnustamaan, että craft beer on muuttanut maailmaa pienessä määrin – ja muuttaa ehkä tästedeskin – mutta että mitään suurempaa vallankumousta on tuskin enää luvassa?

Ja että sillä työväenluokalla, johon liittyvää estetiikkaa on lainattu käsityöoluiden mainontaan, ei ole välttämättä koskaan varaa ostaa mitään näistä oluista? Ja että se yksi punk-markkinoinnistaan tunnettu skottipanimo, joka kutsuu fanejaan joukkorahoituskampanjoihin, on itse asiassa määritetty miljardin punnan arvoiseksi yritykseksi? Ja että craftin ”vallankumous” käynnistyi todistetusti korkeasti koulutetuista, sosioekonomisesti hyväosaisista väestöryhmistä ja on vasta viime vuosina levinnyt myös hieman lähemmäs ruohonjuuritasoa?

Aletaan vähitellen vaimennella inflaation kärsinyttä kansannousuretoriikkaa, ja keskitytään vaikka siihen, että mahdollisimman monilla olisi tilaisuus juoda hyvää olutta.

* * * * *

(1990-luvun bobo-kulttuurin kuvaus on omittu kokonaisuudessaan David Brooksin kirjasta Bobos in Paradise: the new upper class and how they got there, 2000.)

Vuoden olutilmiöt: Indie-olut tulee, kun craft väljähtyy

Kalenterin lehti on kääntymässä, ja nyt on hyvä aika katsoa taaksepäin vuoden olutilmiöihin. Yksi sellainen on ollut keskustelu käsityöoluen identiteetistä ja tulevaisuudesta, joka on jatkunut jo pitempäänkin mutta on saanut tänä vuonna taas uusia muotoja.

Debatti kiihtyi viimeksi keskikesän kuumimmilla hetkillä Amerikan suunnalla, kun käsityöpanimoiden sikäläinen edunvalvoja Brewers’ Association (BA) esitteli uusimman vastauksensa monikansallisten suurpanimoiden valloitusretkiin.

Tausta on siis tämä: AB-InBev, Heineken ja muut megapanimot ovat jo joidenkin vuosien ajan pyrkineet kohentamaan omia markkinanäkymiään ostamalla menestyneimpiä craft beer -buumin edustajia, siis pienempiä kilpailijoitaan. Amerikassa esimerkiksi Goose Island, Lagunitas ja Elysian ovat ajautuneet isoihin verkkoihin, Britanniassa Meantime, Camden Town ja London Fields. Jättiläiset ovat lähteneet näille kalavesille huomattuaan, että niiden omien perustuotteiden eli Budweiserien ynnä muiden myynti laahaa.

Yritysostojen merkityksen olutmarkkinoille voisi varmasti ilmaista monellakin tavoin. Sanotaan vaikka näin: craftin koko markkinaosuuden nousu on pudonnut kaksinumeroisista kasvuluvuista ensin 6 %:iin vuonna 2016 ja nyt ilmeisesti noin 4 %:iin kuluvana vuonna. Samaan aikaan esimerkiksi AB-InBevin nappaamat (entiset) craft-panimot kaasuttelivat vuonna 2016 huimaavaa 32 %:n kasvuvauhtia. Kasvupotentiaalia näyttää siis siirtyneen Goose Islandien ja muiden menestyjien mukana BA:n jäsenkunnasta suurpanimoiden helmoihin.

Käsityöpanimoiden vastaveto: julistaa ”itsenäisyyttä”

Brewers’ Associationille itselleen pääasiallinen ongelma asiassa oli ja on se, että isot yhtiöt voivat yhä antaa kuluttajien ymmärtää niiden ostamien pienpanimoiden oluen olevan craft beeriä. Vaikka se ei sitä enää BA:n määritelmän mukaan olekaan. Sana alkaa siis kärsiä inflaatiosta.

Craftin määritelmähän on koostunut pääasiassa kokorajoituksesta (enintään 6 miljoonaa barrelia eli 7m hl vuodessa) ja omistusrajoituksesta (enintään 25 % panimon omistuksesta saa kuulua toiselle, ei craft-kenttään lukeutuvalle alkoholiyhtiölle). Lisäksi määritelmään kuuluu hieman epämääräinen vaatimus perinteisistä valmistusmenetelmistä tai -aineista.

Mikä siis oli tarkalleen ottaen BA:n vastaveto suurpanimoiden vaikutusvallan kasvulle? Tämä: järjestö lanseerasi kesällä uuden independent craft brewer -sinetin. Järjestön jäsenpanimoille heitettiin haaste ottaa indie-sinetti omakseen ja hyödyntää sitä markkinoinnissaan. Ei ollut sattumaa, että itsenäisyysjulistus annettiin heinäkuun 4. päivää edeltävällä viikolla.

Cowboy_Flickr_白士 李_cc-by-2-0-attKyseessä on paitsi aito pyrkimys kirkastaa BA:n roolia, myös melko taitava julkisuustempaus. Käyttämällä indie-sinettiä käsityöpanimot nimittäin selkeästi sanovat: te monikansallisten yhtiöiden helmoihin hypänneet entiset kollegat voitte kutsua panimoitanne ja oluitanne edelleen craftiksi, jos tahdotte, mutta itsenäisiä ette voi väittää enää olevanne.

Vajaa puolet BA:n määritelmän mukaisista yhdysvaltaisista käsityöpanimoista eli noin 2 700 panimoa on lähtenyt mukaan kampanjaan ja indie-sinetin käyttäjiksi. Nämä panimot tuottavat 75 % USA:n itsenäisestä käsityöoluesta, joten sinetin omaksuneet panimot näyttäisivät siis jokseenkin painottuvan kooltaan isompiin käsityöpanimoihin.

Olisi helppo sanoa, että independent on vain sana – siinä missä craft – eikä itse olut useimmissa tapauksissa muutu miksikään, vaikka siitä puhuettaessa korostettaisiin eri sanaa. Toisaalta voi spekuloida, että käsityöoluen viimeaikainen huima suosio on varmasti ainakin jotain velkaa positiiviselle mielikuvalle artesaanin työstä (eli craft-sanan voimalle).

Panimoiden itsenäisen statuksen korostaminen ei ole aivan uusi asia teollisen suurtuotannon ja pienpanimoiden eroista puhuttaessa. Ainakin itselleni independent-sana tuli hyvin tutuksi jo olutharrastusta aloitellessani Belgiassa: Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium -kirjoissa on aina ollut tapana jakaa sikäläiset panimot itsenäisessä omistuksessa oleviin (koosta riippumatta) ja monikansallisesti toimiviin (lähinnä Interbrew/InBev/AB-InBev, Heineken ja 2000-luvun lopulle asti myös Scottish & Newcastle).

Vajaa viisitoista vuotta sitten ei Euroopassa puhuttu vielä käsityöoluesta mitään. Oli pienpanimoita ja isompia panimoita, ja koska osa isoista panimoista oli Belgiassa koostaan huolimatta perinteisiä perheyrityksiä (esim. Haacht ja Martens), oli perusteltua vetää jonkinlainen raja indie-panimoiden ja todella suurten globaalien toimijoiden välille – ennemminkin kuin pienten ja isojen.

Mitä itsenäisyys todella merkitsee?

Onko itsenäisten panimoiden olut sitten parempaa kuin globaalien megapanimoiden tai niille myytyjen entisten käsityöpanimoiden olut? Yksiselitteinen vastaus on: ei ole. Tai, jos niin halutaan: ei välttämättä. Tai, jos historia toistaisi itseään: on, ainakin ennen pitkää.

Mutta historia ei automaattisesti toista itseään tässä asiassa.

Belgiassa 1980–2000-luvuilla saatujen kokemusten perusteella InBevin sikäläisellä haaralla ja sen edeltäjillä oli tapana ostaa pieniä panimoita ja joko lopettaa niiden tuotteiden valmistus tai muuttaa hyvät oluet enemmän tai vähemmän keskinkertaiseksi massalitkuksi. Haluttiin säästää tuotantokustannuksissa ja toivottiin, että kuluttajat eivät huomaa. Esimerkkejä ovat Hoegaardenin vehnäolut ja Leffen vanha dubbel.

Webb kirjoitti vuonna 1992 jopa: Experience from every brewing nation in the world is that when a big company takes over an artisan brewery, standards fall.

Omistussuhteiden mukaan tehty erottelu itsenäisten ja epäitsenäisten panimojen välille olikin fiksu tapa analysoida 1990- ja 2000-lukujen Belgian-markkinoita. Interbrew/InBevin strategiana ei nimittäin ollut enää pitää kotikenttää hallussaan pelkän Stella Artois’n ja Jupilerin voimalla vaan yrittää luikerrella luostarioluiden, vehnäoluiden, lambicien ja muiden paikallisten erikoisuuksien markkinoille. Ne olivat tulevaisuuden juttu. InBev onnistui näissä pyrkimyksissä, samoin Heineken.

Valitettavasti olutkriitikot eivät välttämättä voi soveltaa tuolloisia havaintoja sellaisenaan 2010- tai 2020-lukujen amerikkalaiseen käsityöolueen, jota Anheuser-Buschin kanssa fuusioitunut InBev nyt pitää tähtäimessään. On nimittäin aivan mahdollista, että yhtiö osaa lukea pienpanimo-oluen tekijöitä ja kuluttajakuntaa nyt entistä paremmin.

Nykypäivän craft beer on rakentanut maineensa lahjomattomuuden, laadulle omistautumisen ja kuvia kunnioittamattoman asenteen varaan. Tätä illuusiota ei corporate craftinkaan välttämättä parane rikkoa, vaikka se tavoittelisikin suurempia yleisöjä.

Todennäköistä siis on, että jättiyhtiöille myydyt entiset käsityöpanimot trimmataan kyllä kulupuolen karsimiseksi mutta tämä tehdään kenties mahdollisimman pitkälle oluen laadusta tinkimättä. Näin ollen Brewers’ Associationin olisi hyvin vaikeaa argumentoida, että kaikki heidän jäsenpanimonsa tekisivät parempaa olutta kuin corporate craft -panimot – pelkästään itsenäisyytensä takia! Kaikki tietävät, että osa käsityöpanimoista tekee korkeintaan keskinkertaista olutta.

Niinpä BA onkin ottanut kampanjointinsa kärjeksi nimenomaan itsenäisyyden: se nostetaan hyveeksi, koska se on vastaanpanematon argumentti. Oletus hyvästä laadusta on itsenäisyyteen ikään kuin sisäänrakennettuna, mutta järjestö ei ehkä halua käyttää liikaa energiaa kiistelemiseen siitä, miten käsityöläisten rivit hylänneiden ”luopioiden” oluet laadultaan vertautuvat BA:laisten panimoiden tuotteisiin. Tällä tavalla vain kiinnitettäisiin huomiota siihen, että Goose Island, Lagunitas ja monet muut ovat itse asiassa omistussuhteistaan huolimatta edelleen erittäin hyviä panimoita.

Tämän keskustelun ulkopuolella käsityöoluen kentällä tapahtuu juuri nyt kaikenlaista muutakin. Kuluneiden vuoden tai parin mittaan on Atlantin takana puhuttu paljon esimerkiksi big craftin alamäestä. Big craft viittaa siis BA:n suurimpiin jäsenpanimoihin (Boston Beer Company, Sierra Nevada ja muutamat muut). Nämä panimot ovat kaikkien määritelmien mukaisesti aitoa käsityöolutta, mutta ne ovat jääneet imagollisesti hankalaan välikäteen toisaalta pienten käsityöpanimoiden ja toisaalta monikansallisten leipiin karanneiden dynaamisten ex-käsityöläisten väliin. Molemmat jälkimmäisistä kahdesta ryhmästä takovat kohtuullisen hyvää tulosta, mutta big craft -panimoiden kasvuluvut ovat olleet tänä vuonna jopa negatiivisia.

Independent craft brewer -kampanjan tulokset nähdään tietysti nekin vasta ajan kanssa. Kuinka merkittävää kuluttajien mielestä on, että olut, joka näyttää käsityöoluelta, tuoksuu käsityöoluelta ja maistuu käsityöoluelta, on nimenomaan itsenäistä käsityöolutta? Vaikka suuri yleisö jaksaisikin pysytellä kärryillä siitä, mitkä tutuksi tulleista craft beereistä ovat yhä itsenäisiä ja mitkä ehkä globaalissa omistuksessa, ollaanko itsenäisistä oluista silti oikeasti valmiita maksamaan enemmän?

Kysymyksiä on monia, ja vastaukset alkavat ehkä hahmottua tulevana vuonna ja sitä seuraavina. Yksi asia on tällä hetkellä selvä: käsityöoluen huima kasvu on Amerikassa ainakin toistaiseksi tasaantumaan päin. Lujinta nousuvauhti oli pari vuotta sitten. Yhä se on melko nopeaa mutta silmässä on pienempi vaihde. Uudenvuoden tinoja heitellään nyt kylmään veteen siinä toivossa, että ne jähmettyisivät rahaksi. Itsestään selvää se ei enää ole.

Mitä uutta craft beer on oikeastaan olueen tuonut

Sinä, craft beer -evankelista: “Ennen juotiin tylsää vaaleaa lageria. Nyt joka puolella uudet käsityöläispanimot tekevät maukkaita, innovatiivisia ja rajoja rikkovia oluita.”

Minä, vanhempi pienpanimofani: “Käsityöläis ja käsityöläis. Vaikka sanoisit sitä sirkustirehtööriolueksi, se on pienpanimo-olutta ja on aina ollut.”

* * * * *

Dialogi on kärjistetty ja tietenkin kuvitteellinen.

Aina silloin tällöin kuulee jonkun rinnastavan suunnilleen kaiken hyvän oluen muutamana viime vuonna tutuksi tulleeseen käsityöläiskulttuuriin. Silloin sormi herisee. Olihan tasokkaita pienpanimo-oluita jo minun nuoruudessani, ja ne olivat aivan yhtä käsityöläisiä. Olihan meillä hyviä baareja jo kun te olitte ala-asteella!

Monet hienot ja nyt trendikkäät olutjutut ovat epäilemättä saapuneet iloksemme vasta 2010-luvun puolella, ei sitä käy kiistäminen. Nuo ilmiöt – samoin kuin ihmiset niiden takana – ansaitsevat saamansa mainesanat, paitsi omistautumisestaan laadukkaan oluen asialle, myös tehokkaasta ja modernista PR-työstä. Se on tuonut pienpanimo-oluen yhä näkyvämmin julkiseen keskusteluun ja palauttanut sen myös valtamedian palstoille.

Silti minusta on jossain mielessä paikallaan tiedostaa ja muistaa, ettei hyvässä oluessa ole mistään parin viime vuoden trendistä kyse vaan paljon pitemmästä kaaresta.

Ajattelin siis yrittää tehdä karkeaa erottelua siitä, mitkä oluihin ja olutharrastamiseen liittyvistä ilmiöistä ovat mielestäni tuttuja jo vuosikymmenten takaa ja mitkä tuoreempaa perua.

Toivottavasti varttuneemmat olutasiantuntijat korjaavat, jos olen heidän mielestään jossain kohtaa väärässä. Niille, jotka ovat tutustuneet laatuoluihin vasta hiljattain, tästä listasta voi olla jopa hyötyä käsityöoluen olemuksen ymmärtämisessä.

Eli: ensin väite.

Sitten oma arvioni siitä, onko kyseinen asia 2010-luvun craft beer -kulttuurin tuomaa (kyllä/ei), ja lopuksi perustelu.

Vintage ads FLICKR Homini(smiley) CC BY 2-0attBaarit, joissa on hyvä tai laaja olutvalikoima

EI: Oluthuoneita, joista löytyy kymmeniä tai satoja pienpanimo-oluita, on ollut olemassa jo 35 vuotta ja risat. Ensimmäiset perustettiin varmaan jossain päin Belgiaa 1980-luvun alussa tai jopa 1970-luvun lopussa. Toki nuo olivat – ja ovat – hyvin erilaisia nykyisiin laajan valikoiman baareihin verrattuna. Esimerkiksi siinä mielessä, ettei niistä saanut juurikaan ulkomaisia oluita.

Sitä en osaa lähteä arvaamaan, missä syntyivät ensimmäiset sellaiset oluthuoneet, joiden listoille oli koottu useiden eri olutmaiden parhaita tuotteita. Milloin näitä tuli ensi kerran Suomeen? Helsinkiin aukesivat ensimmäiset William K:t ja kalaravintolat heti 1990-luvun alussa, tietysti jokunen Angleterren tyyppinen brittipubi on ollut jo sitäkin ennen.

Valikoimissa korostuivat ehkä viime vuosikymmenellä vielä brittiläiset, belgialaiset, saksalaiset ja tšekkiläiset tyylit: bitter, trappist, pils, doppelbock ynnä muut. Omasta mielestäni 2010-luvun craft beer -baari ei kuitenkaan ole välttämättä valikoimaltaan sen monimuotoisempi, suosikkityylit vain ovat erit: uus-IPA, imperial stout, hapanoluet. Olutmaista jylläävät esimerkiksi Tanska, Yhdysvallat ja Italia.

Amerikka innoittamassa globaalia pienpanimokenttää

KYLLÄ: Käsitys siitä, että yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat maailmanlaajuisesti laadukkaan oluen edelläkävijöitä, on mielestäni muodostunut melko hiljattain, ja levinnyt ainakin Euroopassa laajemmalle vasta 2000-luvun puolella. Hyvää pienpanimo-olutta on ollut toki jo kauan ennen sitä, mutta aikaisemmin kovin moni ei yhdistänyt laatua erityisesti jenkkiskeneen.

Jotkut ovat jopa päätyneet ajattelemaan retroaktiivisesti niin, että pienpanimo-oluen suosio olisi kaikkinensa käynnistynyt alun perin Amerikasta – joko siitä, kun Fritz Maytag osti Anchor-panimon vuonna 1965, tai kun presidentti Carter laillisti kotivalmistuksen vuonna 1978.

Vastustan aika jyrkästi tätä käsitystä, että pienpanimobuumi olisi amerikkalaista alkuperää. Tästähän olen kirjoittanut aiemmin sekä blogissa että Olutpostissa 2/2017. Britit käynnistivät oman pienpanimoliikehdintänsä jo jenkkejä aikaisemmin, ja belgialaisetkin olivat asialla laajasti ottaen samoihin aikoihin.

Jo 4050 vuotta jatkuneen pienpanimoiden hiljaisen nousun viimeisin, kiihtynyt vaihe (johon craft beer tämän postauksen otsikossa siis viittaa) sen sijaan on paljolti amerikkalaisten innoittamaa. Minusta se on kuitenkin selkeästi jatkumoa pienpanimojen aiemmalle noususuhdanteelle, ja toistaa samalla monia tuttuja juttuja, isompi vaihde silmässä vain.

Ymmärrän, että esimerkiksi isojen mediatalojen toimittajilla ei ole mahdollisuutta sisäistää pienpanimo- tai käsityöoluen historiaa kovin huolella. Ajan puute, merkkimäärä tai muut toimitukselliset rajoitteet estävät. Hesarin journalistit ovat pelkistäneet pienpanimobuumin amerikkalaisperäiseksi ilmiöksi ainakin tässä ja tässä artikkelissa. Myös Yle on toiminut saman käsityksen äänitorvena. Asiaan vihkiytyneiltä olutkirjoittajilta en tätä yleistystä haluaisi nähdä.

Valikoiman laajeneminen Alkossa ja kaupoissa

EI (JA KYLLÄ): Valikoiman laajeneminen ei ole sinänsä uutta. Jos vertaat Alkon olutvalikoimaa vuonna 1987 ja vuonna 1997, kasvu oli tuolla kymmenvuotiskaudella todennäköisesti prosentuaalisesti suurempi kuin vuosien 2007 ja 2017 välillä. Tietysti lähtöpiste oli alun perin lähellä nollaa: varsinkin 1980-luvun alkuvuosina Alkon tarjonta koostui muutamasta keskenään identtisestä kotimaisesta III/IV-oluesta ja Koffin portterista.

Jos kommenttini oli siis ”ei”, se oli niin lähinnä sillä perusteella, että valikoima alkoi laajentua jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä takaperin. En tietenkään tarkoita, että valikoima olisi Alkossa tai varsinkaan ruokakaupoissa ollut 20 tai 10 vuotta sitten vielä sitä mitä se nykyään on.

Silmiinpistävää on nimittäin kotimaisen ja ulkomaisen pienpanimotarjonnan räjähdysmäinen kasvu 2010-luvulla marketeissa ja erityisesti isoimmissa K-kaupoissa. Alkossakin olutvalikoiman kasvu on todennäköisesti ollut jotain muuta kuin lineaarista: luulisin tällä vuosikymmenellä tapahtuneen aikamoisia hyppäyksiä ihan vuodesta toiseen.

Pienpanimoiden määrän kasvu

EI (JA KYLLÄ): Tähän pätee sama kuin kysymykseen kauppavalikoiman laajentumisesta, ja ainakin Suomen osalta olisi varmaan saivartelua vastata pelkästään ”ei”. Toki 1980-lukuun verrattuna pienpanimoiden määrät lähtivät absoluuttisesti kasvuun heti kun sellaisten perustaminen tuli mahdolliseksi. Vuosi 1995 oli hyvin aktiivinen panimoiden perustamisvuosi. Muutos liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Mutta kasvu oli pitkään hidasta, ja aaltoliikettäkin nähtiin.

Niinpä ”kyllä”, Suomen osalta. Vaikka pienpanimoiden määrä tosiaan hivuttautui ensimmäisen kerran kasvavalle käyrälle 1990-luvun lopulla, onhan se nyt tietenkin lähes tuplaantunut parissa vuodessa. Eli taas kerran: ilmiö on vanha mutta sen volyymi on lähtenyt aivan uusille urille hiljattain. Panimoiden määrä Suomessakin taitaa lähestyä sataa, vaikka sopimusvalmistuttajat siivottaisiin tilastosta pois, ja vielä vuosikymmenen alussa määrä siis laahasi jossain kolmenkymmenen korvilla.

Käppyrä on ollut monissa muissakin maissa vähän samanmuotoinen kuin Suomessa ja Pohjoismaissa. Nousut ja tasanteet osuvat tosin eri paikkoihin. Britanniassa käyrä kai lähti nousuun ensimmäisenä, 1970-luvun lopulla, ja Yhdysvalloissa heti 1980-luvun alussa. Jossain kohtaa 1990-lukua lupaava nousu näissäkin maissa taittuu ja lähtee sitten pienen huojunnan jälkeen uuteen lentoon, jonka kasvukulma kohoaa 2010-luvulla lähes pystysuoraksi.

Humalointi ja humalalajikkeet pakkomielteenä

KYLLÄ: Jos olisit aloittanut parikymmentä vuotta sitten baaripöydässä keskustelun siitä, onko Cascade, Amarillo, Galaxy vai Mosaic suosikkihumalalajikkeesi, sinua olisi katsottu kuin alienia. Osittain sinun olisikin pitänyt palata DeLoreanilla tulevaisuudesta, koska kaksi viimeksimainittua lajiketta risteytettiin tai tuotteistettiin vasta myöhemmin.

En usko, että kovin moni oluihin perehtynyt keskustelukumppani olisi muutenkaan osannut analysoida yksittäisistä oluista maistettua humalan makua lajikkeen tarkkuudella tai tiennyt välttämättä monenkaan lajikkeen nimeä.

Eivät IBU- eli katkeruuslukemat olleet mikään kahvipöytäkeskustelun aihe noina vuosina, eikä keskivertokuluttaja paljon miettinyt, oliko katkeruus saatu olueen kuiva- tai tuorehumaloinnin myötä vaiko vain pellettejä tai uutetta lisäämällä.

Jos minä nykyisin haaveilen reissusta Yhdysvaltain, Saksan tai Belgian humalanviljelyalueille sadonkorjuun aikaan, tiedän, etten ole poikkeusyksilö – mutta 20 vuotta sitten olisin kyllä ollut.

Panimojen kollaboraatiot ja kiertolaispanimot

KYLLÄ (JA EI): 2010-luvun ilmiöksi olen ainakin itse selkeästi kokenut sen, että panimojen uutuustuotteista huomattava osa on tehty yhteistyössä jonkin toisen panimon kanssa. Esimerkiksi brittiläisen Buxtonin oluista noin kolmannes on jonkintyyppisiä kollaboja.

Yhteistyöhön on varmasti monia syitä. Saatetaan hakea kollegoilta osaamista, jos haluttu uutuustuote esimerkiksi edustaa sellaista tyyliä, jossa jokin toinen panimo kotimaassa tai ulkomailla on arvostettu ekspertti. Kollaborointi on myös tapa verkottua: näyttää, että tunnetaan ”isot pojat”, kelvataan heidän yhteistyökumppaneikseen ja tuodaan samaan pooliin uutuustuotteen saama media- ja somehuomio.

Lisäksi on useita kansainvälisesti arvostettuja oluentuottajia – Omnipollo, Mikkeller, Evil Twin tai Stillwater – jotka tekevät käytännössä kaiken oluensa toisten laitteistoilla. Näistä panimoista puhutaan romanttisesti mustalais- tai kiertolaispanimoina, tai teknisemmin kai sopimusvalmistuttajiina.

Sopimusvalmistuttajia on toki ollut jo pitempään, ja on ollut myös panimoja, jotka keskittyvät oluen valmistamiseen panimottomille panimoille. Belgialainen De Proefbrouwerij, joka tekee ison osan Mikkellerin ja muidenkin käenpoikien oluista, perustettiin jo vuonna 1996. On selvää, että kysyntä De Proefin ja toisten vastaavien tahojen osaamiselle on noussut rakettimaisesti ja kansainvälistynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Oluttyylit pakkomielteenä

KYLLÄ: Oi niitä auvoisia aikoja, kun esimerkiksi jotain belgialaisia oluita ei tarvinnut väkisin lokeroida johonkin keksittyyn tyylikategoriaan (Belgian strong ale tai mitä niitä on). Erilaisia oluttyylejä on nykyisin reilut 150 kappaletta, tai luokittelun tarkkuudesta riippuen niitä voi myös olla enemmänkin tai vaikka vain murto-osa tästä luvusta.

On ihan katsojan silmissä, kannattaako esimerkiksi brittiläisiä oluttyylejä jäsentää kovin hienosyisellä kammalla (bitter, best bitter, extra special bitter, pale ale, British India pale ale). Tai onko jokaisesta kahden olemassaolevan oluttyylin hybridistä syytä luoda uutta tyylilokeroa (Belgian IPA, India pale lager jne.). Näitä tarvitaan tietysti palkintokategorioiksi erilaisiin olutkilpailuihin ja -tapahtumiin, ja yksityiskohtaiset tyyliluokittelut toimivat myös esimerkiksi Ratebeerissä ja vastaavissa palveluissa julkaistavien top-listojen runkona.

Jos haluaisi eritellä nimenomaan Amerikasta tulleita olutbuumin piirteitä, yksi sellainen on mielestäni panimojen tapa kokeilla tuotannossaan mahdollisimman monia eri maista peräisin olevia oluttyylejä. Yhdysvalloista on myös peräisin extreme beer -filosofia. Monet tuntuvat nykyään yhdistävän hillityt maut tylsään valtavirtalageriin, joten ronskilla kädellä lisätystä katkeruudesta tai happamuudesta on tullut 2000-luvun oluelle ominaisia juttuja. Useissa ahkerasti fanitetuissa oluissa myös alkoholiprosentit ovat todella korkealla. Toisinaan tuntuu, että tämä koko imperial-, sour- ja hophead-maailma on kuin 280-merkkiset twiitit: puolet vähemmällä pärjäisi paremmin.

Oluen reittaaminen netti- ja mobiilipalveluissa

KYLLÄ: Ratebeer on tosin perustettu jo vuonna 2000, jolloin elettiin vielä pienpanimohistorian edellistä vaihetta, mutta merkittävänä olutkulttuuriin vaikuttavana ilmiönä baarivalikoimien ja käyttäjäarvioiden online-ulottuvuus kuuluu vasta tähän uusimpaan craft beer -buumiin. Tämä on varsinkin mobiiliteknologian osalta itsestäänselvyys: etpä paljon Nokia 3310:lla kirjoitellut olutarvioita nettiin suoraan ravintolasta käsin.

Internet on muuttanut olutharrastamista enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä, totesi belgialainen olutkonkari Joris Pattyn taannoisessa haastattelussani. Hän on oikeassa. Se, että kaikki maailman oluet ovat puhelimessani, mahdollistaa monia sellaisia asioita, mitä ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Jos lähden matkalle mihin tahansa kaupunkiin maailmassa, voin katsoa helposti netistä paikan keskeiset baarit, panimot tai oluet etukäteen tai vaikka vasta paikan päällä. Parviäly on tietenkin myös arvostellut ne puolestani, olivat arviot sitten tasapainoisia ja oikeita tai jotain muuta.

Kotiolut laajalle levinneenä harrastuksena

KYLLÄ (JA EI): Tässä asiassa olen melkein valmis laittamaan ruksin yksiselitteisesti kohtaan ”kyllä”, mutta en ihan. Suinkaan en siis tarkoita, ettei osa olutfaneista olisi treenannut oluenpano-osaamistaan kotikeittiöissä ja autotalleissa jo kymmenien vuosien ajan. Tätä kautta kaikissa maissa on aina saatu uusia yrittäjiä mukaan pienpanimobisnekseen, ja harrastuksen ympärille on syntynyt äärimmäisen aktiivista kerhotoimintaa.

Silti kotiolutharrastus on vaikuttanut yleistyneen todella voimakkaasti aivan viime vuosina. Ei minulla ainakaan ollut ennen kavereita, jotka olisivat keitelleet omia oluitaan aidoista maltaista ja humalista ties kuinka monimutkaisilla resepteillä. Ja nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät muuten harrasta oluita tai oluttietoutta edes murto-osaa siitä mitä minä (joka muuten en ole koskaan pannut oikeaa olutta). Eikä Helsingin Sanomat ennen kirjoittanut stadilaisista kotipanimoaktiiveista. Silloin joskus kotioluet tehtiin kotiviinikaupan valmispussista, jos ylipäätään mistään.

Olutosaaminen ja yleinen kiinnostus laatuolueen

EI: Ei, ei ja kerta kaikkiaan ei. Tämä on perusteltu moneen kertaan yllä.

Suomen Kuvalehden parin vuoden takaisessa jutussa (maksumuurin takana) annettiin ymmärtää, että 1990-luvun pienpanimo-olut oli usein ”kamalaa kuraa” mutta että 2010-luvulla mukaan on tullut ammattitaitoa.

Asiahan ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Keskimääräinen osaamistaso on kyllä saattanut parantua. Mutta kyllä kura on valitettavasti edelleen seuranamme, ja toisaalta monilla ensimmäisen sukupolven pienpanimoilla oli ja on rautaista osaamista.

Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.