Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Mainokset

Laajan valikoiman harha: kaksi näkökulmaa

Nappasin käsitteen ”laajan valikoiman harha” (illusion of choice) Josh Noelilta, joka kirjoitti siitä nettisivuillaan muutama päivä sitten. Noel on kirjan Barrel-Aged Stout and Selling Out tekijä. Tuossa teoksessa hän käsittelee laajemmin sitä, miten käsityöoluesta tuli Amerikassa niin iso bisnes, että megapanimot kuten AB-InBev päätyivät uppoutumaan siihen ja päivittämään omaa tuotesalkkuaan ostamillaan craft-oluilla.

Näkökulma #1: Iso yrittää näyttää monelta pieneltä

Itse kirjaa en ole siis edes lukenut, joten tämä ei ole sen arvostelu tai suositus. Noelin kuvaus laajan valikoiman harhasta liippaa kuitenkin läheltä juuri AB-InBevin (ja vastaavien jättiläisten) craft-strategian ydintä. Termi ei ole hänen keksimänsä, vaan sitä on aiemmin käyttänyt ainakin Brewers’ Association ja ilmeisesti jopa Camra.

Kyse on siitä, että iso panimo kerää portfolioonsa niin suuren määrän käsityöoluita ja sellaisilta kuulostavia oluita, että esimerkiksi jonkin baarin hanat ja jääkaapit voi täyttää yhden konsernin tuotteilla. Silti asiakkaista saattaa vaikuttaa siltä, että tarjolla on valtava valikoima erilaisia pienpanimo-oluita useilta eri valmistajilta.

Beer-wall-Flickr-Max_handelsman_CC-BY-Sa-2-0

Kuva: Max Handelsman, Flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Samasta tai samantapaisesta ilmiöstä puhuttiin esimerkiksi Belgiassa jo parikymmentä vuotta sitten. Tästä tulin viisastelleeksi Josh Noelille myös Twitterissä.  AB-InBevin (tai sen silloisten belgialaisten edeltäjien Interbrewin ja InBevin) strategiana oli jo 1990-luvulta lähtien hankkia omistukseensa pitkä liuta laadukkailta erikoisoluilta vaikuttavia merkkejä.

Lähtiessään laajentumaan aggressiivisesti eri mantereille InBev-konserni halusi olla “the world’s local brewer”. Firma oli oivaltanut, että kalliisiin erikoisoluihin ihastunut markkina vaati erilaista otetta kuin millä isot panimot vielä 70–80-luvuilla toimivat. Ennen yritettiin saada Carlsbergia, Heinekenia tai Stellaa Euroopan jokaiseen pönötysbaariin. Nyt piti vedota paikallistunteeseen tai erikoisemman ja ehkä pienimuotoisen oluttuotannon imagoon.

Esimerkiksi Hoegaardenin vehnäolut päätyi Interbrew-konsernin omistukseen vuonna 1987. Monellakaan oluella ei ollut aidompaa ja paikallisempaa pienpanimo-oluen mainetta kuin Hoegaardenilla ennen Interbrew-aikaa. Leffe-luostarioluet olivat useampien yritysostojen kautta tulleet Interbrewille jo aiemmin.

Belgiassa on ollut jo kauan mahdollista varustaa baariin ihan kohtuullisen näköinen olutvalikoima, ainakin 20–25 melko uskottavaa paikallista olutta, siten, että se ei sisällä käytännössä muuta kuin AB-InBevin tytäryhtiöiden oluita. Leffejä on mahdollista haalia viittä–kuutta eri laatua, Hoegaardenin panimolta löytyy perusvehnän ohella Grand Cru, Julius ja Verboden Vrucht.

Lisäksi Belgian InBevilla on pitkä liuta belgialaisyleisölle tuttuja menneiden vuosikymmenten pienmerkkejä kuten Vieux Temps, Scotch CTS, Belle-Vue-lambicit tai Bassin tyyppiset lisenssibrittiläiset. Jos tähän lisätään vielä panimon peruslager Stella tai Jupiler sekä sen hiljattain ostamat Kwak-, Deus- ja Tripel Karmeliet -brändit, saatetaan nyt yltää jo useamman kymmenen oluen listaan. Yleensä joku trappisti, Rodenbach tai vastaava on vielä menyyssä mukana, ettei ihan kokonaan yhden puljun tuotteilla mentäisi.

Ja nyt siis vastaavalla AB-InBev-hegemonialla on mahdollista varustella myös amerikkalainen käsityöolutbaari. Maailman suurin panimokonserni on hankkinut craft-yleisöä houkutellakseen joukon aitoina pidettyjä käsityöpanimoita – kuten toki sen pahimmat kilpailijatkin ovat tehneet.

Pelin avasi chicagolaisen Goose Islandin myynti AB-InBeville vuonna 2011. Suurpanimon talliin ovat sittemmin liittyneet monien muiden ohella 10 Barrel Brewing, Elysian ja Wicked Weed, joita muuten yhdistää se, että ne sijaitsevat panimokeskittyminä tunnetuilla paikkakunnilla. Myös ainakin Britanniassa AB-InBevin siipien alle on päätynyt suosittu lontoolainen käsityöpanimo Camden Town.

Tietysti kuvio on vähän erilainen kuin noiden belgialaisoluiden keräily aikoinaan. Eiväthän Leffet ja muut enää olleet 1990–2000-lukujen vaihteessa pieniä artesaanioluita, vaikka taustaltaan sitä ovatkin. Se, että AB-InBev osti Belgiassa pari vuotta sitten pienen Bosteelsin panimon (eli Kwakin, Deusin ja Tripel Karmelietin tekijän), on kylläkin selkeästi osa tätä nykyilmiötä.

Sekä Interbrewin/InBevin aikaisempi toiminta Belgiassa että nykyisen AB-InBevin laajentuminen craft-kenttään ovat kuitenkin pohjimmiltaan esimerkkejä samasta suurpanimoiden toimintatavasta. Erikoisoluita janoavilta taviksilta, jotka eivät jaksa ottaa selvää panimoiden omistussuhteista ja tytäryhtiörakenteista, saadaan pää pyörälle näennäisen laajalla ja monipuolisella “pienpanimo-oluiden” valikoimalla. Kun pintaa raaputtaa, takaa paljastuu yhden ainoan yhtiön hallinnoima kymmenien tai jopa satojen oluiden suora.

Näkökulma #2: Sadat pienpanimot tekevät samoja kolmea, neljää olutta  

Olen törmännyt viime vuosina tiettyyn, toisenlaiseen laajan valikoiman illuusioon myös ihan aidoissa craft beer -paikoissa, joilla on hanat ja pullokaapit täynnä rehellistä käsityöolutta – useammalta eri panimoilta, trendikkäiltä, laadukkailta ja pieniltä tekijöiltä. On ipaa, apaa, hapanoluita, imperial stoutia, oatmeal stoutia, ehkä saisonia, gosea tai barley winea.

Ongelma on tällöin siinä, että oluet ovat liian samantyylisiä. Kutsuin tällaisia paikkoja joskus yksipuolisuuden taskuiksi, joihin voi pudota seilatessaan tämän päivän huimaavan suurten olutvalikoimien aallokoissa. Koska kaikki tietävät, mitkä ovat keskivertojen craft-fanien eniten suosimia oluttyylejä, käytännössä jokaisella craft-panimolla on niitä valikoimissaan.

Yksipuolisuuden tasku voi olla pieni, rakkaudella hoidettu baari tai mikropubi, jossa myytävät tuotteet ovat hyvin valittuja, hyvässä kunnossa ja hyvin tarjoiltuja. Silti vanhan koulukunnan oluenystävä, joka ei ole varttunut 2010-luvun craft beer -kulttuurissa, ihmettelee, missä ovat belgialaiset oluet (muut kuin lambicit ja saisonit), perinteisemmät britit tai hyvät saksalaiset. Bockeja ja tšekkejä ei näy, ja jos lagereita tai pilsejä löytyy, niissä on niin paljon amerikkalaisia humalia, että ne maistuvat apalta.

Pakokauhu iskee. Ehkä jos nyt menisin Kaislaan tai Janoiseen Loheen tai edes pääsisin aikakoneella takaisin Vanhan kuppilaan vuonna 1995, oluet olisi valittu tasaisemmin eri perinteistä ja kulttuureista. Pakolliset klassikot olisivat siellä uusien kellokkaiden rinnalla, ja eurooppalaisia jalohumalia ei täytyisi haeskella kivenkoloista. Tietysti tämä voi olla jälleen yksi harha. Oikeasti pitemmän linjan paikoissa iskee joskus turhautuminen, että eikö täällä ole mitään tapahtunut millenniumin ja Y2K:n jälkeen.

Ongelma on tavallaan muutenkin jurputtajan päässä. Suurin osa asiakkaista on tyytyväisiä; kukaan ei varmasti voi väittää, että valikoima olisi sinänsä turhan suppea. Mutta ei auta, vaikka olisi vadelma-gosea, kookos-gosea ja passionhedelmä-gosea, jos en satu haluamaan edes tavallista gosea. Samoin tämä tietysti toimisi myös toisin päin: jos kaikkia mahdollisia belgialaisia luostarioluita enkelista dubbelin ja tripelin kautta quadrupeliin ja quintupeliin olisi tarjolla, valikoiman paljous ei lohduttaisi belgialaisoluen inhoajaa.

* * * * *

Kahdesta tässä postauksessa käsitellystä näkökulmasta ensimmäinen laajan valikoiman harha on varmasti ilmiönä harmillisempi. Varsinkin aikaisemmilla vuosikymmenillä isot panimot ovat kohdelleet ostamiaan pieniä erikoisolutmerkkejä kyseenalaisilla tavoilla. Oluiden laatu ja ominaispiirteet ovat vähitellen kadonneet, mutta markkinoinnissa perinteisiin nojaava hype on saanut jatkua.

Epäilemättä AB-InBevkin on sittemmin oppinut jotain ja osaa käsitellä viime vuosina hankkimiaan craft-merkkejä paremmin. Silti: jos kuluttajat juovat korporaatio-olutta ja luulevat sitä pienpanimo-olueksi, jotain on tavallaan pielessä. Aika näyttää, miten olutyleisö jättipanimoiden uusimman valtausaallon seurauksiin suhtautuu.

Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia

Pride of England, QE II, Plough & Anchor, Salisbury Arms, City of London… Pieni saarivaltio noin sata kilometriä Sisilian kärjestä etelään oli puolentoista vuosisadan ajan brittihallinnon alaisuudessa, ja sen huomaa yhä monista asioista. Yksi on baarien nimet, joista monet sekä pääsaari Maltalla että pienemmällä Gozolla ovat kuin suoraan entisestä emämaasta.

Saarten arkeen on jäänyt muitakin brittivaikutteita kuten vasemmanpuoleinen liikenne, suojateitä merkitsevät mustavalkotankoiset lyhdyt eli Belisha beaconit, sekä tietysti englannin kieli, jota lähes kaikki saarelaiset haastelevat oman maltan kielensä ohessa. Iltapäiväteetä on tarjolla The Phoenicia -hotellissa. Katukuvassa on myös yhä paljon vanhoja punaisia puhelinkoppeja, mutta emme selvittäneet, saako niistä enää yhteyttä ulkomaailmaan.

Marraskuun alku ei ole välttämättä huono aika Välimerellä vierailuun, koska kesähelteet ovat jo takanapäin, mutta viileän sateinen talvi ei ole vielä kunnolla alkanut. Pientä uhkapeliä ilmassa säiden suhteen kyllä oli. Enimmäkseen viikko oli aurinkoinen ja lämpötilat 20–25 asteen haarukassa, mutta sadekuurojakin saatiin ja ukkonen jylisi kerran.

cof
Ale
on maltalaisten veressä

Moniin maihin on saatu ensimmäisiä pintahiivaoluita vasta tämän vuosituhannen puolella, kun sitä ennen on juotu käytännössä pelkästään yleistä globaalia lageria. Malta ei kuulu näiden paikkojen joukkoon, sillä vaikka craft beer -ilmiö siellä onkin vielä hyvin nuori, maan pintahiivahistoria on muutoin pitkä.

Brittisotilaille oli aikoinaan saatava alea, joten Readingissa Englannissa toiminut Simondsin panimo perusti jo 1800-luvulla tehtaan myös Maltalle. Kokonaan paikallisia panimoyhtiöitä syntyi 1920-luvulla, ja niistä Farsons oli pääasiassa alen valmistaja ja Cisk teki lageria. Kaikki kolme panimoa toimivat nykyään yhtenä maltalaisyhtiönä nimeltä Simonds Farsons Cisk, kun taas brittiläinen Simondsin haara on jo aikoja sitten sulautunut kilpailijoihinsa.

Jos haluaa fiilistellä Maltan brittiläisellä oluthistorialla, yksi mainio paikka on suosittu pubi City of London, joka sijaitsee St Julian’sin eli maltalaisittain San Ġiljanin rantabulevardilla. Pubi on perustettu jo vuonna 1914, ja vaikka se ei varmasti kaikilta osin ole alkuperäisessä asussaan, siinä on mukavasti ajan patinaa.

City of London tarjoaa esimerkiksi Farsonsin Blue Labelia ja Strong Alea, jotka ovat mallasvetoisia puhtaita makro-aleja, enemmän amberin kuin bitterin hengessä. Matkaseuralainen tykästyi Hopleaf Pale Alen keveään raikkauteen, ja tuo olut on puolestaan Simondsin vanha brändi, joka elää nykyään vain Maltalla. Myös nyky-craftia pubin jääkaapeista löytyy jonkin verran, ainakin kalifornialais-berliiniläistä Stonea ja belgialaisia Triporteuria sekä Brussels Beer Projectin oluita.

cofKäsityöolut on rantautunut ja hakee muotoaan

Pääsaarelta poikkesimme pariksi päiväksi Gozon saarelle, jossa on toiminut kolme vuotta Maltan kenties aktiivisin käsityöpanimo, Lord Chambray. Sen perustaja on italialaislähtöinen Samuele d’Imperio. Siinä missä se valtavirta-craftin hengessä tekee myös IPAa, panimon lähestymistavassa on samalla jotain italialaista. Esimerkiksi heidän Flinders Rose -oluensa on “gosen inspiroima” ja sisältää gozolaisia kapriksenkukkia, siis äärimmäisen paikallista raaka-ainetta.

Raaka-aineiden paikallisuus oli tärkeä elementti myös Winter Alessa, josta maistoimme viime vuoden versiota – uusin oli tulossa hanoihin vasta myöhemmin tänä vuonna. 8-prosenttinen tumma talviolut muistutti maultaan belgialaisia jouluoluita appelsiinimaisine sivumakuineen, mutta paikallisväriä toi carob honey (johanneksenleipäpuun medestä tuotettu hunaja).

Panimon taproomissa käydessäni testasin toista kausiolutta, syksyksi tehtyä Nebulaa, joka oli 5,9-prosenttinen brown ale ja siinä makua tuomassa paikallinen villifenkoli sekä viskimaltaat. Mainio, juotava keskitumma olut, joka panimolla laskettiin cask-pumpun näköisellä vempaimella ja hiilihappo olikin miellyttävän pehmeää. Lord Chambrayn miedompia oluita oli pulloissa saatavana siellä täällä ympäri saaria, kuten Gozon ja Maltan välisellä lautalla, jossa joimme Special Bitterit.

cofMaltan pienpanimot on toistaiseksi laskettavissa yhden käden sormin, ja näistä muista The Phoenix Raw Beerin portteria tuli maistettuakin. Myös Strettan olutta mainosti jokin ravintola, jonka ohi kuljimme. The Brew on saaren ainoa panimoravintola, ja se sijaitsi parin korttelin päässä hotelliltamme Slieman rantakadulla. Siltä maistoin 6-prosenttista golden alea, jossa oli belgialaisen voimakkaita sävyjä. Matkaseuralainen otti jenkkihumalaisen pilsnerin, joka oli Valletta 2018 -vuoden eli Euroopan kulttuuripääkaupungin “virallinen olut”.

Vanhojen ja vähän uudempienkin kaupunkien kujilla

Maltalla on monenlaisia rantalomaresortteja ja luontokohteita, mutta suuri osa saaresta on lähes katkeamattoman kaupunkimosaiikin peitossa. Hienot muinaiset kadut ja linnakkeet vuorottelevat uudempien esikaupunkien ja hotellikeskittymien kanssa. Aloitimme lomaviikon Sliemasta, jossa hotellin parvekkeelta oli näkymä suoraan pääkaupunki Vallettaan.

Vanha, korkeiden muurien ympäröimä Valletta lahden vastarannalla oli varsinkin iltavalaistuksessa hyvin vaikuttava näky. Sliema ja St Julian’s itse ovat rantojen puolelta korkeiden hotellien ja liikerakennusten saartamia, mutta esimerkiksi Sliemassa niemen sisäosasta löytyy aidomman oloisia maltalaisia katuja mataline taloineen ja koristeellisine puuparvekkeineen.

Yksi etappi oluenystävälle Slieman sisäosissa on kaupunginosan vanhin pubi Hole in the Wall. Kyseisessä kulmauksessa on ollut jonkinlainen baari vuodesta 1922. Nykyinen interiööri on viihtyisä vaikka ei kovin vanha. Baari ei isottele suurella craft beer -valikoimalla, mutta maltalaisten perusmerkkien ulkopuolelta löytyi kuitenkin sitä sun tätä: esimerkiksi Brasserie de la Senneä Brysselistä ja AleBrowaria Gdańskin alueelta Puolasta. Osoite on 31 High Street, eli 31 Triq il-Kbira. Tähän Maltalla kannattaa varautua: osoitteet kirjoitetaan usein englanniksi netissä ja matkaoppaissa, ja sitten kadunkulmissa ne ehkä lukevat vain maltan kielellä.

Myös The Jack of All Trades (22 Triq Mons. G. Depiro) näytti ulkoa päin hauskalta pubilta mutta oli kiinni sinä iltana, kun Slieman kaduilla vaeltelimme. Jos taas Sliemassa kaipaa ruokapaikkaa, josta annosten kylkeen saisi muutakin olutta kuin Cisk Lageria, vaihtoehtoja Vallettan puoleisella rantaraitilla ovat ainakin edellä mainittu panimoravintola The Brew (74 Triq ix-Xatt) ja Hammett’s Gastro Bar (33/34 Tigné Seafront).

Vallettasta löytyy saaren parhaana pidetty craft-baari 67 Kapitali (67 Triq l-Ifran), jossa oli pääkaupungissa viettämiemme päivien aikana tarjolla ainakin ruotsalaista, tanskalaista, italialaista, belgialaista ja maltalaista käsityöolutta. Erityisesti omaan makuuni oleva baari oli puolestaan Wild Honey (127 Triq Santa Luċija), koska sillä oli melko huomattavakin belgialaisten oluiden valikoima jääkaapissaan.

cofOlutreittien ulkopuolelta

Valletta on kaupunkina ehdottomasti yksi näyttävimpiä, joissa olen käynyt. Jyrkät mäet, joiden portaikoissa on ravintoloita ja baareja – kuten nyt Wild Honey – laskeutuvat värikkäiden parvekkeiden rivistöinä kohti merta. Vaikka kaupunki on pieni, tallatuimpien reittien ulkopuolella on vielä vähän rapistuneitakin sivukatuja ja niillä vanhoja kauppoja ja kuppiloita, joissa näkyy lähinnä paikallisia. Majapaikkamme omistaja oli syntyperäinen vallettalainen ja kertoi, että kiinteistöbuumi on vähitellen muokkaamassa kaupunkia turistien ja sijoittajien ehdoilla, eikä vanhoilla paikallisilla ole pian välttämättä enää varaa asua siellä.

Maltaa 1500–1700-luvuilla hallinnut johanniittaritarien veljestö rakensi Vallettan pääkaupungikseen barokki-ihanteiden mukaan, ja niin vanhalta kuin kaupunki nyt vaikuttaakin, se on yksi maailman ensimmäisiä alusta alkaen suunniteltuja kaupunkeja ruutukaavoineen. Ritarien ensimmäinen pääkaupunki Vittoriosa (malt. Il-Birgu) suuren sataman vastarannalla on toista maata. Siellä kannattaa poiketa Vallettasta käsin lautalla, jolloin näkee sataman koko hienoudessaan. Vittoriosan keskiaikaisesti kiemurtelevat kadut keskusaukio Misrah ir-Rebhan takana ovat taas tyypillistä vanhaa Maltaa. Ravintola dCentren terassilla söimme mahtavat hummeri- ja langustiinipastat.

Maltan hyviin puoliin kuuluu toimiva joukkoliikenne, jonka saarten suuri väentiheys mahdollistaa. Niinpä Vallettasta käsin on kätevää käydä vaikka Mdinassa, joka oli ennen ritarien tuloa Maltalle saaren keskeinen kaupunki ja linnoitus saaren sisäosassa. Myös Gozon saarella vierailu onnistuu busseilla, ensin Iċ-Ċirkewwaan ja siitä lautalla yli. Lauttarannasta pääsee jälleen jatkamaan Gozon omilla busseilla pääkaupunki Victoriaan (malt. Ir-Rabat) tai muihin saaren paikkoihin.

Valtava linnoitus kohoaa myös Victorian yllä, ja onneksemme se näkyi suoraan huoneemme ikkunasta. Vaikka linnoitus ei ollut Mdinan tapaan osa elävää kaupunkia vaan enemmänkin museo, siellä pääsi kuitenkin kiertelemään myös myöhään illalla, eli ilmeisesti portteja ei yöksi suljettu. Aution linnan muureilta oli pimeän aikaan komeaa katsella ympäri hiljaista saarta. Alhaalla kaupungissa tunnelmallinen Pjazza San Ġorġ on muutaman pikku baarinsa voimin Victorian “yöelämän” keskus, ja mainiota maltalaista ruokaa löytyy myös ympäröiviltä kaduilta esimerkiksi Maldonadosta (18 Triq Mons. Lwigi Vella) tai Café Jubileesta (8 Pjazza l-Indipendenza).

cof
dig
cof
cof

The Blogger 2017: kun epäilet että koko olut on pelkkää v’tuilua

Yleensä tässä blogissa ei ole ollut tapana ottaa haukuttavaksi sellaisia oluita, joiden valmistajilla ei ole selvästi ollut hajuakaan, mitä ovat tekemässä, tai jotka eivät vain ole millään lailla kolahtaneet makuuni. Olen mielelläni jättänyt ne muiden kirjoittajien hoidettavaksi.

The Blogger on puolalainen käsityöolut, jonka viimevuotisesta versiosta voin nyt sitä maistettuani sanoa, että se on yksi kamalimpia koskaan juomiani oluita. Valmistuttajana on sopimuspanimo nimeltä Brokreacja, ja olut on tehty Szczyrzycki Browar Cystersówilla.

Jos tämän makuinen olut olisi tullut minua vastaan ilman, että olisin nähnyt sen nimeä, etikettiä tai valmistusaineita, en olisi siitä todennäköisesti tänne kirjoittanut.

Kun pullon poimii ummikkona olutkaupasta ja katsoo etiketin englanninkielistä ”tyylikuvausta”, pientä hämmennystä on vaikeaa välttää. Ultra Islay Whisky Barrel Aged Salty Kiwi & Cocoa West Coast White Bitter. Rimpsu on niin pitkä, että lopputulosta tavallaan tekisi jo kuvauksen perusteella mieli maistaa, vaikka oluen nimi ei olisikaan The Blogger. (Ja toisaalta ei tee.)blogger

Uskon, että tämä on minulle ja kaltaisilleni omistettu olut. Näin voi päätellä myös visuaalisesta ilmeestä. Oheinen kuva on Brokreacjan etikettitaidetta, ja välillä tuntuu, että aika monen silmissä olutbloggarit vaikuttavat juuri tällaisilta etu- tai pikkusormen nostelijoilta. Tämän bloggariyhteyden takia nyt tulin siis hankkineeksi pullollisen tätä jääkaappiini.

Miltä maistuu olut, jossa on kiivipyreetä, kaakaopapuja ja suolaa; joka on tyylilajiltaan jenkkikatkeroitu vehnäviini ja kypsytetty Islay-viskitynnyreissä? Melkoinen koettelemus: turpeinen viskin aromi ja hedelmäinen pesuaineen lemu toivottavat tervetulleeksi. Maku on hiukan vähemmän karmea kuin tuoksu, mutta kovasti siinäkin saa savuisuuden alta hakea kiiviä tai kaakaota – vain jokin pieni kirpeys muistuttaa hedelmäsoseen olemassaolosta. Yli 10-prosenttinen olut on kuparinruskea ja samea.

Ymmärrän, että olutbloggarit voivat joskus olla rasittavaa porukkaa. Onhan Suomessakin vanha olutkaarti joskus älähtänyt, kun aloittelevat tikkerit, bloggarit ja reittaajat ovat esiintyneet netin palstoilla liian kaikkitietävästi. Erikoisuuksien metsästäminen voi näyttää ulkopuolisin silmin ufolta toiminnalta. Mutta emme me silti ainakaan minusta ihan niin kamalia ihmisiä ole, että tällaisen oluen ansaitsisimme tribuutiksemme.

Seuraakin pieni twisti.

Kun jälkikäteen tutkin oluen taustoja Brokreacjan nettisivuilta – mitä nyt puolan kielestä google-kääntäjän avulla ymmärsin – käykin ilmi, että The Blogger -sarjan taustalla ovat olleet oikeat paikalliset olutblogistit. Olutta on tehty toistaiseksi vuosina 2016 ja 2017, ja ainakin ensimmäisenä vuonna panimo kutsui blogiporukan luokseen ideoimaan itselleen nimikko-olutta. Syntyi The Blogger 2016, savukirsikka-punapippuri-ale.

Ilmeisesti myös tähän viimevuotiseen painokseen on pyydetty ideoita äänestyksen kautta. En tiedä, ketkä kaikki äänestykseen ovat saaneet osallistua – bloggarit vai myös muut – ja kuinka kieli poskessa he ovat ideoitaan heittäneet tai kuinka tarkkaan panimo on äänestystulosta noudatellut. Huumori on aina huumoria, mutta lopputulos on nyt niin tökerö olut, että mikään meriselitys sen syntyhistoriasta ei tätä rikosta täysin oikeuta. Varsinkin kun minäkin ihan rahalla ostin pullon olutkaupasta.

Kokeellisuus on tietysti yksi craft beer -kulttuurin kulmakivistä, mutta — no, ilman tätä ja monta muutakin kokeilua olisin hyvin pärjännyt. Ehkäpä lähiviikkoina pullotetaan vuoden 2018 The Blogger ja siitä tulee jotain inhimillisempää. En kyllä etukäteen sitoudu maistamaan.

Pienessä sinisessä talossa: Vingiu Dubingiu Aludė, Kaunas

Matkalla Varsovasta Helsinkiin Via Balticaa pitkin pysähdyimme yhdeksi yöksi Kaunasiin. Kaupunki ei ollut tuttu ennestään mutta osoittautui todella viihtyisäksi. Sympaattisen vanhankaupungin jatkona oli korttelikaupalla klassista uudempaa keskustaa, vanhaa tietysti sekin. Kun Liettuassa oltiin, tuntui, että pitäisi päästä tavalla tai toisella maistamaan paikallisia maalaisoluita, jotka sijoittuvat aivan omaan pikku lokeroonsa jonnekin sahdin, tavallisten alejen ja hapanoluiden välisessä kolmiossa.

Viimeksi tilaisuus oli tarjoutunut vuonna 2012 Vilnassa, jossa muun muassa Šnekutis sekä kellaribaari Alaus namai olivat tulleet tutuiksi. Tuolloin kuusi vuotta sitten Liettuassa ei ollut vielä nykyinen craft beer -liikehdintä päässyt ihmeemmin vauhtiin. Liettua poikkeaa kuitenkin monista itäisen Keski-Euroopan maista siinä, että olutkulttuuri ei koostu pelkästä teollisesta lagerista ja parin viime vuoden IPA-kuumeesta. Liettualaiset sahdin vastineet ovat monipuolisempia ja ”olutmaisempia” kuin suomalaisserkut, ja sitä paitsi niitä oli tuotu urakalla pääkaupungin erikoisbaareihin kaikkien ulottuville.

Niinpä Liettua oli ja on kiinnostava olutkohde. Kaikista maalaispanimoiden mömmöistä ei ole pakko pitää, mutta miellyttäviäkin yllätyksiä voi olla luvassa. Oluet ovat usein maultaan hiivavetoisia ja hiivat ovat vanhoja talonhiivoja, joten craft beeriä välillä vaivaavaa yksitoikkoisuutta ei tässä mielessä tarvitse pelätä. Ehkä yksinkertaistan tässä asioita – onhan craft-panimoilla käytettävissään hyvin laaja skaala erilaisia kaupallisia hiivoja – mutta vanhojen olutmaiden uniikit hiivakannat ovat jo ajatuksenakin kiehtovia.

Kaunasissa oli siis yksi ilta aikaa. Pari kolmekin baaria olisi ehkä ehtinyt testata, mutta päädyimme mukavuudenhaluisina viihtymään hieman pitempään yhdessä ainoassa – keskustan uudemmalla puolella sijaitsevassa Vingiu Dubingiussa (K. Donelaičio g. 41). Hieman rapistunut sininen puutalo oli remontoitu sisältä vaaleasävyiseksi moderniksi käsityöolutbaariksi, ja takapihan pöytiin oli lisäksi mahdollista tilata hyviä hodareita ja hampurilaisia pikkuruisesta ruokarekasta.cof

Jääkaapit olivat täynnä ulkomaisia ja liettulaisia erikoisuuksia, craft-skenen vakiokamaa skandi- ja jenkkipanimoilta kuten myös Fuller’sin ja Schlenkerlan tyyppisiä perinteisempiä pienpanimojuttuja. Liettuan panimot ja oluet eivät olleet minulla tuosta muutaman vuoden takaisesta visiitistä huolimatta kovin hyvin hallussa, joten kyselin neuvoja baarin takaa. Sain muutaman suosituksen – kaikki taisivat oikeastaan olla perinteiden ja craftin välillä tasapainoilevalta Dundulis-panimolta, ehkä yhtä lukuun ottamatta.

Dundulis on tässä suhteessa Liettuassa ainoa lajissaan, kuten Lars Marius Garshol totesi kolme vuotta sitten tekemässään haastattelupostauksessa. Muut ovat selkeästi joko maatilapanimoita, craftia tai makrolageria. Dundulisin valikoimasta löytyy tšekkilageria, ipoja, portteria ja näitä oudompia Liettua-juttuja kuten herneolut Syrne. Ilmeisesti sikäläisissä maalaisoluissa on ollut melko normaalia käyttää erilaisia yrttejä ja kasveja maltaiden ja humalan rinnalla.

Yksi maistetuista oluista oli kenties jotain koivunmahlaolutta, 3,8-prosenttista ja raikkaan, persoonallisen makuista. En saanut tiskillä tavattua, mikä oluen varsinainen nimi oli, ja baarin täyttyessä ei enää tullut tilaisuutta kysyä. Syrne (6 %) oli puolestaan raskaampi, vähän hapan ja melko erikoinen maultaan. En tiedä yhtään, millaista herneoluen pitäisi olla, enkä sitäkään, mitä muita raaka-aineita tässä oli. Vaikea siis sanoa, kuuluiko pienoinen happamuus asiaan vai oliko valmistuksessa menty suurpiirteisesti.

Devyniaragio oli 7-prosenttinen mallassima (tai hunajaolut), jota Dunduliksen kahdesta panimoinstallaatiosta toinen valmistaa jopa 9 % vahvuisena. Ainakin vahvemmassa versiossa on mukana myös koivun kukintoja ja kuusenkerkkiä. Pullossa luki braggot. Varsinkin etelänaapuri Puolassa braggotit olivat järjettömän makeita, tämä oli paljon kuivempi ja helpommin juotava olut. Superhelteillä olisi ehkä juonut mieluummin hieman keveämpää, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Kovin syvissä vesissä emme Vingiu Dubingiussa uineet. Maalta löytyy Liettuassa varmasti oudompiakin oluita, vielä uskollisemmin vanhojen menetelmien mukaisesti valmistettuja – esimerkiksi keittämättömiä raakaoluita. Nämä Dunduliksen tyyppiset crossoverit ovat kuitenkin mainio muistutus siitä, että Liettua on olutmaana ihan oma lukunsa ja myös että jotkut craft-orientoituneet valmistajat ja baarit ovat noteeranneet hienosti paikalliset perinteet.   cofcofcof

Onko craft beer -yhteisöä olemassa?

Viikonloppuna lähes samalla hetkellä silmiini osui kaksi kirjoitusta, joissa lähestyttiin vastakkaisista näkökulmista nykyisen olutmaailman yhteisöllistä olemusta.

Ensimmäinen oli New York Timesin toimittajan Daniel Fromsonin kolumni, jossa ylistettiin amerikkalaisen oluen kykyä yhdistää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja kertoi muun muassa junailleensa tapaamisen New Yorkissa eteläkorealaisen turistin kanssa beer tradingin merkeissä, oltuaan ensin tähän yhteydessä nettifoorumin kautta. Korealainen oli tullut Amerikkaan kiertääkseen itärannikon kuuluisimpia käsityöpanimoita.

“Tämä on meidän ajallemme ominainen rituaali, jonka voi lukea kyseisen alakulttuurin huvittaviin puoliin: kaksi aikuista miestä sopii sokkotreffit vain vaihtaakseen keskenään harvinaisia olutpulloja.”

USA:n craft beer -liike on luonut omat tulkintansa muiden maiden oluttyyleistä ja onnistunut markkinoimaan ne isolle, nuorekkaalle kuluttajakunnalle ympäri maapalloa. Amerikkalainen olut – tässä merkityksessä, pikemminkin kuin takapihan grillin ympärillä juotuna Budweiserina – ei kuulu enää Fromsonin mukaan pelkästään yhdysvaltalaisille vaan kaikille planeetan oluenystäville.

Craft beer -kulttuuri ei ole enää edes pelkästään kansainvälistä vaan ylikansallista, kolumnissa todetaan. Sitä auttavat sosiaalinen media, halvat lentoliput sekä jakelijat ja tapahtumat, joiden polttopiste on globaali.

Kuten Fromson mainitsee, esimerkiksi viime kuussa Ranskassa järjestetyssä Paris Beer Week -tapahtumassa valittiin palkittavia oluita neljänkymmenen ranskalaispanimon joukosta, jotka käytännössä kaikki tekivät amerikkalaistyylistä IPA-olutta. IPA on siis alun perin brittiläinen oluttyyli, vaikka sen nykyinen olemus onkin amerikkalaisten pienpanimoiden muokkaama ja heidän ansiostaan se on palannut myös Eurooppaan edistyksellisten panimoiden agendalle.

Me” voimme edelleen kokoontua nauttimaan amerikkalaista olutta, Fromson toteaa. Vain se on muuttunut, keitä meillä tarkoitetaan.” Lue: tarkoitetaan kaikkia niitä tämän taivaankappaleen asukkaita, joilla on kiinnostusta juoda olutta ja mahdollisuus maksaa sen laadusta hieman perustuotetta enemmän.

* * * * *

Toiseen kirjoitukseen törmäsin brittiläisessä Zythophile-blogissa. Postaus käsitteli kesäkuussa tapahtunutta Beavertown-panimon vähemmistöosuuden myyntiä Heinekenille. Blogin kirjoittaja Martyn Cornell kritisoi UK Craft Beer Forum -Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua, jossa ryhmän ylläpitäjä oli muun muassa todennut Beavertownin täten päättäneen kääntää selkänsä craft beer -yhteisölle”.

Foorumin ylläpitäjän mukaan Beavertownin pitäisi ymmärtää, mitkä tämän takinkääntämisen vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta”.

Martyn Cornellin vastaväite on vapaasti tulkittuna, että craft-puristit unohtavat panimon pitämisen olevan liiketoimintaa, jos he vaativat käsityöpanimoita pysymään pieninä ollakseen uskollisia periaatteilleen (tai kuvitellun craft beer -yhteisön periaatteille). Hänestä oikea tavoite olisi, että laadukas olut olisi yhä useampien ulottuvilla ja muodostaisi yhä suuremman osuuden olutmarkkinasta. Tällä tiellä voidaan edetä vain, jos pienillä käsityöpanimoillakin on moraalinen oikeus tietoiseen kasvuun silloin kun siihen on tilaisuus – eli tuotteille enemmän kysyntää kuin nykykapasiteetilla on voitu tarjota.

Cornell väittää myös, että mitään craft beer -yhteisöä ei ole olemassa”. Hän toteaa juovansa kyllä käsityöolutta (mitä se sitten onkin”), mutta ei ole mielestään osa sellaista yhteisöä, jota UK Craft Beer Forumin FB-ryhmä olettaa edustavansa.

“Se ei ole yhteisö vaan ryhmä elitistisiä snobeja, joilla on päät niin syvällä omissa peräaukoissa, että he takuulla näkevät kitarisansa.”

Poleemisesta kirjoituksesta seurasi – ei ehkä kovin yllättäen – vilkas keskustelu blogin kommenttikentässä. Craft beer -foorumin tyypit ja heidän puolustajansa nostelivat nokkiaan ja pyrkivät todistelemaan, mitä kauheuksia Beavertownin ajautumisesta Heinekenin kitaan on pelättävissä.

He myös yrittivät osoittaa sanakirjojen avulla, että yhteisön määritelmäksi riittää, kun ihmiset ovat kiinnostuneita samasta asiasta tai heillä on samanlaiset asenteet. Cornell ei hyväksynyt todisteita. Hänestä saman harrastuksen ympärille kerääntyneet, toisilleen vieraat ihmiset eivät ole yhteisö missään sanan merkityksellisessä mielessä.

* * * * *

Muistin lukeneeni kolmannestakin paikasta hiljattain saman sävyistä keskustelua. Kyse oli kotimaisen kollegan Arden blogikirjoituksesta, jossa arvioitiin kahden suomalaisen pienpanimon olutuutuuksia. Asetelmassa oli joitakin samoja piirteitä, vaikka tapaukset eivät mitenkään identtisiä olekaan. Jälleen sivuttiin kysymystä, ovatko isomman oluttehtaan helmoihin päätyneen pienen panimon tuotteet vaarassa muuttua epäedulliseen suuntaan. Panimot olivat tällä kertaa Malmgård ja Saimaa Brewing Company, vaikka sillä ei nyt olekaan oman pohdintani kannalta merkitystä.

Arden esittämään muotoiluun, että olutharrastajissa on herättänyt huolestumista Malmgårdin ajautuminen Saimaan kylkeen”, tartuttiin kommenttiosiossa.

Miten määritellään olutharrastajat, tivasi pitkän linjan oluttoimittaja Heikki Kähkönen.

Kähkösen kokemuksen mukaan esimerkiksi olutseuroissa – joissa kohtuullisen suuri osa maamme olutharrastajista lymyää – ei ole esiintynyt mitään huolta tästä asiasta. Arde argumentoi, että huolta on esitetty some-keskusteluissa ja baaritiskeillä. Hän totesi käyttäneensä muotoa olutharrastajissa” kieliopillisesti partitiivin monikkona (sanasta olutharrastajia” eikä nominatiivista ”olutharrastajat”). Puhuttiin siis joistakin harrastajista eikä kaikista.

Beerglass_Flickr_DonLaVange_CC-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Don La Vange, CC BY-SA 2.0.

 

Väittelyä aiheesta käytiin ehkä osin kieli poskessa, mutta itse kysymys on minusta ihan kiinnostava. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu muutenkin paljon, kun internet-kulttuuri on viime vuosina kypsynyt täysi-ikäiseksi. Edustaako yksi some-ryhmä olutharrastajia tai olutyhteisöä? Entä useampi ryhmä? Entä baaritiskillä notkujat tai olutseurojen jäsenet?

* * * * *

Yhteisöllisyys on murroksessa. Tästä on tietysti paljon kirjoitettu, ja yksi yritys kiteyttää tilannetta on tämä The Atlantic -lehden artikkeli. Se, mikä mielletään tyypillisenä esimerkkinä yhteisöstä, saattaa olla nyt eri asia kuin parikymmentä vuotta sitten, jutussa todetaan. Ennen yhteisö ehkä olikin useimmiten jokin selkeästi organisoitunut taho, tai sellainen, johon kuulutaan syntyperän perusteella. Koulu saattoi olla tällainen yhteisö, samoin asuinkortteli tai kylä.

Nettiaikakaudella näiden yhteisöjen – kuten myös perinteisten seurojen ja yhdistysten – rinnalle on tullut yhä enemmän löyhästi organisoituneita liikkeitä tai yhteisöllisiä fiilistelyporukoita, olipa kyse kaupunkiaktivisteista, vasemmistolaisittain tai oikeistolaisittain ajattelevista twitter-kuplista, taikka käsityöoluen ystävistä.

Nämä internetin kautta rakentuvat, erittäin huokoiset kollektiivit ovat juuri sitä yhteisöllisyyden lajia, joka The Atlanticin jutun mukaan tänä päivänä korostuu. Se, että monet tämän hetken menestyneimmistä yrityksistä on sosiaalisen median operaattoreita, ei ole tietenkään sattumaa. Yhteisöllisyyden alustoille ja muille sen mahdollistaville teknisille ratkaisuille on iso kysyntä.

Osa online-yhteisöistäkin on pieniä ja tiiviitä, ja niihin kuuluminen perustuu omaan aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Toisaalta puhutaan esimerkiksi LGBT-yhteisöstä tai latinoyhteisöstä, joihin käytännössä miljoonat ihmiset liittyvät tietyn ominaisuutensa kautta. Identiteetti on joka tapauksessa tämän 2000-lukulaisen yhteisöllisyyden tyypillinen rakennuspalikka. Osallistumista motivoi usein tarve muovata omaa minuutta kuulumalla johonkin – lopulta siis ehkä individualismi jopa enemmän kuin kollektivismi.

Yhteisö on silti epäilemättä hyvä sana myös näiden 2000-luvun netti-ilmiöiden kuvaamiseen. Perusteluitakin löytyy ihan uskottavista sanakirjoista. Väittelyyn päädytään kuitenkin siinä tapauksessa – kuten Zythophilen kommenteissa – kun oletetun yhteisön sisällä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun joku antaa ymmärtää puhuvansa koko yhteisön, “kaikkien”, puolesta, eri mieltä olevien on helppo kyseenalaistaa tämä bluffi. Kuten Cornell mainitseekin, hänelle suivaantunut Facebook-ryhmä edustaa konkreettisesti vain noin 0,08 %:a Britannian oluenjuojista.

Laajasti ottaen craft beer -yhteisö – jos sillä tarkoitetaan vaikkapa kaikkia hyvästä pienpanimo-oluesta kiinnostuneita – on kyllä usein samaa mieltä monista perusasioista. Kukaan ei halua esimerkiksi palata tilanteeseen, jossa olutta valmistaa vain kourallinen megapanimoita, joita oluen laatu ei kiinnosta tai voiton maksimointi ajaa sen edelle. Kaikki todennäköisesti pitävät tyylillisesti monipuolista oluttarjontaa hyvänä asiana. Lähes kaikki myös kannattanevat sellaisia poliittisia toimia, joilla tätä päämäärää edistetään – kuten nyt Suomen tapauksessa esimerkiksi ulosmyyntioikeutta.

Alrode_Media-club_Flickr-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Media Club, CC BY-SA 2.0.

 

Tunnistan hyvin myös New York Timesin Daniel Fromsonin kuvaileman globaalin craft beer -yhteisön. Olen esimerkiksi juuri sopinut ensi viikonlopuksi tapaamisen erään puolalaisen olutaktiivin kanssa – henkilön, jota en ennestään tunne – periaatteessa siltä pohjalta, mitä olen netin pohjalta voinut hänestä päätellä ja muilta kuullut. Vastaavasti olen saanut itse joitakin yhteydenottoja ulkomaisilta olutihmisiltä siksi, että minulla on oma pieni roolini Suomen harrastajayhteisössä.

Toisaalta jos yhteisö(t) mielletään näin väljästi, kenelläkään ei ole mandaattia esittää omaa mielipidettään jostain asiasta koko olutharrastajayhteisön mielipiteenä. Aika varovainen kannattaa olla myös sen suhteen, että kanavoi yhteisön edustajana sellaisia näkemyksiä, joita näppituntumalta olettaa koko muun porukan kannattavan (olipa porukka sitten yksittäinen Facebook-ryhmä tai vaikka kaikki oman maan craft beer -harrastajat).

* * * * *

Kysyin otsikossa, onko craft beer -yhteisöä olemassa, ja nyt vastaan. Kyllä: kun puhutaan löyhästä verkostosta, jonka kautta yksityiset harrastajat, olutseurat ja -järjestöt, olutkirjoittajat, panimot ja ravintolapuolen ihmiset eri maissa liittyvät esimerkiksi nettisovellusten avulla toisiinsa, tietynlainen globaali yhteisö on todella olemassa. Se on paitsi olemassa, sillä myös on merkitystä alan ja harrastuksen kannalta ihmisten yhteentuojana ja mielipiteiden vaihtamisen alustana. Varmasti se inspiroi harrastajia myös identiteetin luomisen välineenä: Untappdin näppäily houkuttaa, koska samaa tekevät trenditietoiset tyypit kaikkialla maailmassa.

Toisaalta myös: ei ole. Jos Martyn Cornellin tavoin edellyttää, että “mielekkään” yhteisön pitäisi pystyä ehkä muodostamaan selkeitä yhteisiä kantoja ja nauttia jonkinlaista oikeutta lausua niitä jäsentensä puolesta, tällaista universaalia kattoyhteisöä ei maailmassa tai missään maassa taida olla. On kuluttajien yhdistyksiä, panimoalan yhdistyksiä, some-ryhmiä ja niin edelleen. Nämä ovat kuitenkin kukin tässä mielessä oma erillinen yhteisönsä. Jos kaksi keskustelijaa ovat siis esimerkiksi blogin kommenttiketjussa eri mieltä jostakin asiasta, kumpikaan heistä ei voi sanoa edustavansa koko craft beer -yhteisön näkemystä – ei vaikka hänellä olisi millaiset verkostot niin harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa.

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan?

Jo muutamana vuonna olemme tehneet työkavereiden kanssa alkukesästä kierroksen Kallion baareihin. Sääntönä on ollut, että illan aikana kierretään kymmenkunta paikkaa, jokaisessa juodaan yksi omavalintainen juoma, ja pyritään valitsemaan vain aiemmin käymättömiä kohteita.

Baareja on näillä kierroksilla käyty läpi vajaat kuusikymmentä. Mukana on ollut joitakin pitkän linjan oluthuoneita kuten Kuikka, Hilpeä Hauki tai Kurvin William K, mutta hyvä olutvalikoima ei ole ollut paikkojen valinnan kriteerinä. Reitille on usein osunut muutama aurinkoinen terassi, yksi tai kaksi vähän pelottavaa ammattilaispaikkaa ja satunnainen määrä craft-baareiksi hipsteröityneitä kuppiloita.

Vuosien mittaan nämä noin kymmenen baarin kertaotokset ovat tuntuneet vahvistavan sen arvion, jonka monet ovat näppituntumalta Kalliosta tehneet. Perustason kaljabaarit väistyvät kiihtyvää tahtia. Tilalle tulee enemmän tai vähemmän tyylikkäitä anniskelulaitoksia, joilla on ymmärrystä käsityöoluista ja juomakelpoisista viineistä. Yhä harvemman paikan olutvalikoima jää enää akselille ”kolmonen, nelonen ja tumma Velko”. Samalla asiakaskunta siistiytyy ja ehkä nuorentuukin.

Toisten silmissä tämä merkitsee, että vanha Kallio katoaa. Ehkä he komisario Palmun tavoin pelkäävät, että pian on heidän vuoronsa. Toisille baarien uusiutuminen on neutraali tai jopa positiivinen asia. Jos tykkäät hyvästä oluesta tai kokeilet mielelläsi erilaisia oluita, miksi surisit, kun niitä on tarjolla yhä useammassa baarissa.

cofNiiden vuosien aikana, kun olemme Kallio-kierroksilla kulkeneet, ainakin Kultapalmu on uudistunut trendikkäämmäksi Palmuksi, Pääkonttorista on tullut Panema ja yksi Flemarin rinteen entisistä kaljapaikoista on muuttunut tyylikkääksi viinibaariksi. Monet muutkin ovat vaihtaneet omistajaa ja nimeä. Lisäksi pubeja on putkahdellut kortteleihin ja kiinteistöihin, joissa niitä ei aikaisemmin ollut, esimerkkeinä vaikka Stadin Panimobaari ja Sörkan Ruusu.

Tietysti Kallion ravintolakannan muutos alkoi tässä suhteessa paljon aikaisemmin: ehkä jo Hilpeä Hauki vuonna 1994 avautuessaan edusti ensimmäistä baarigentrifikaation aaltoa. Tekee silti mieli väittää, että kehitys on nyt taas kiihtynyt. Kaiken tämän keskellä muutama vanha tervaskanto myös jatkaa koetellulla konseptillaan, kuten 60-luvulla perustetut Kolme Kaisaa ja Cella.

Hiivaa Stadin Panimon vanhasta kiinteistöstä

Tämänvuotinen kierros käynnistyi Sörnäisten rannan uusista merellisistä baareista. Leblonin edustalla oli mahdollista levitellä kansituoleja kuumalle rantahiekalle, ja Meriklubi toimi alkuillasta viihtyisänä ravintolalaivana. Näistä aurinkoisista kohteista Meriklubilla oli ihan kohtalainen pienpanimo-oluiden valikoima, Leblon pysytteli perinteisemmillä linjoilla.

Jatkettiin Stadin Panimobaarin kautta ylös kohti Harjua, pysähtyen matkalla mainiossa Sörkan Ruusussa ja jatkaen siitä Broncoon ja Panemaan. Illan viimeisiä etappeja olivat Vaasankadun Kustaa Vaasa ja Kalliohovi sekä edellä mainittu Kolme Kaisaa. Jos eri paikkojen olutvalikoimia ruotii, joukossa oli sekä ilmiselviä hyviä (Stadin Panimobaari ja Panema) että yllättäjiä. Esimerkiksi Broncossa en olisi osannut odottaa näkeväni jotain Omnipollon tai Lervigin hanaolutta.

Sörkan Ruusu ilahdutti, koska paikka näyttää ymmärtävän craft-standardien ohella myös belgialaisten ja saksalaisten oluiden päälle. Ylipäätään tunnelma oli ajaton ja jotenkin patinoitunut, vaikka baari sinänsä on uudehko. Kustaa Vaasassa join puolestaan Pyynikin Mosaic Lageria, joka oli heidän hanassaan tuona iltana erittäin raikkaassa ja hyvässä kunnossa.

Yksi yllätys tuli tällä kertaa eteen Stadin Panimobaarissa, jossa tulin kesken kaiken vedetyksi mukaan elämää suurempiin olutelämyksiin. Mystisen auran ympäröimä omistaja Timo Konttinen oli päättänyt kunnioittaa läsnäolijoita avaamalla panimon kellarista pullon, jota hän kutsui Helsingin harvinaisimmaksi. Paikalla olivat myös muun muassa toinen panimon perustajajäsen Ilkka Sysilä ja bloggari Arde, jonka amerikkalaisilla vierailla oli jokin osuus illan tapahtumiin.

cofPullo oli Stadin MIWtFY-hapanolutta (”Stadin Sour Ale”), jota oli maisemissa joskus vuosien 2013–14 tienoilla, siis ennen kuin happamista tyyleistä tuli iso juttu näillä rannoilla. Sen aikaisissa arvioissa olutta on luonnehdittu sekä samalla varsin makeaksi että todella happamaksi, mutta ehkäpä villihiivat ovat jatkaneet ruokailuaan näinä välivuosina, kun nyt kumpikaan piirre ei tuntunut korostuvan. Maistelu toki tapahtui muutenkin kiireisen illan tiimellyksessä, joten aivan ansaitsemaansa huomiota tämä olut ei valitettavasti saanut.

Yhdessä Ratebeer-arviossa ehdotetaan tyylilajiksi ”imperial faro”, joka on ehkä kieli poskessa keksitty termi mutta varmasti periaatteessa lähes 9-prosenttiselle oluelle paikallaan. Neljä­–viisi vuotta varastossa odotellut MIWtFY on kohtuullisen lempeä mutta silti selvästi lambicmaisen hapan tapaus, jossa Stadin Panimon konkareiden mukaan on villihiivoja panimon entisestä kiinteistöstä Itäväylän toiselta puolelta. Tai näin ainakin ymmärsin. Harvalla oluella on mainittavampaa historiaa tai mikromaantieteellistä taustaa, joten olin tyytyväinen, että pääsin tästä pullosta maistille.

Baarit 2013–2018

Kierros jatkui, ja vastaava rundi on luultavasti luvassa taas viimeistään vuoden päästä. Tässä vielä edellä mainittujen Kallio-turneiden pysähdyspaikat viimeisten kuuden kesän ajalta. Kallio on tietenkin tätä tarkoitusta varten ymmäretty laajasti, eli osa baareista on oikeastaan naapurikaupunginosien Alppiharjun, Sörnäisten ja Vallilan alueella.

Café II-linja 23, Musta Kissa, Om’pu, Sirdie, Oiva, Sivukirjasto, Roskapankki, Kultapalmu, Kurvitar, Hilpeä Hauki, Sävel, Majava Baari, Kuikka, Exodus, Tenkka, Heinähattu, K*urvi, Mucava, Ølhus Oslo, Juttutupa, Rosso, Pub Porthan, 5th Street Bar, Populus, Kallion Mestari, Siima Baari, B12, Flemari 21, Cella, Pulmu, William K. (Kurvi), Ravintolalaiva Pikkudami, Siltanen, Las Vegas, Brewster, Flemari 13, Bar 21, Bullman, Lucky Nine, Molotow, Solmu, Stadin Tähti, Ravintolalaiva Maria, Sir Oliver, Café Mascot, Kipinä, Bar Lab, Helsing Bar, Virkavapaa, Tenho, Leblon, Ravintolalaiva Merikerho, Stadin Panimobaari, Sörkan Ruusu, Bar Bronco, Panema, Kustaa Vaasa, Kalliohovi, Kolme Kaisaa.cof

sdrcof