Zinnebir: brysseliläisestä karnevaalioluesta Belgian käsityöpanimoiden suuntaviitaksi

Asian vierestä: joskus olen ihmetellyt huvittuneena Brussels Beer Projectin markkinointia, joka kehottaa kuluttajaa poistumaan luostarista ja astumaan nykyaikaan. Oluenpanijamunkkien sijasta tämä muutaman vuoden ikäinen projektipanimo haluaa esitellä modernia, kosmopoliittista ja elävää Brysseliä. Belgialainen olut pitää heidän mielestään kaivaa esiin keskiajalta ja pyyhkiä siitä pölyt, lopettaa menneisyyden leikkaaminen ja liimaaminen.

Eikö juuri tämän tehnyt jo 10–15 vuotta heitä ennen Brasserie de la Senne? Yvan De Baetsin ja Bernard Leboucqin käsityöläispanimo oli aikanaan Brysselin orastavan hipsterikulttuurin airuita ja näkyi kaikkialla, missä oli nuorta ja urbaania baarikansaa koolla. Olut oli kuitenkin pääasia, eikä mikään heidän oluissaan ollut edeltävien polvien kopiointia. Sennen tyylikäs, retromoderni visuaalinen ilme olisi voinut olla pelkkää pintaakin, mutta sen taustalle kätkeytyi tekijöiden – varsinkin De Baetsin – syvällinen ymmärrys belgialaisesta oluesta. Siitä, mikä siinä oli arvokasta ja säilyttämisen väärtiä, ja mikä toisaalta halpaa, helppoa ja parannettavaa.

Tarkoitus ei ole verrata näitä kahta brysseliläistä projektia, mutta varmasti historian tuntemus ja taito hyödyntää sitä on auttanut pitämään Brasserie de la Sennen pinnalla ja relevanttina. Senneläisillä oli selkeä visio siitä, mitä he haluavat tehdä. Palata entisajan oluiden avokätiseen humalointiin mutta tehdä se yksinomaan eurooppalaisilla humalilla, koska niistä he tykkäsivät. Pitää oluet sopivan mietoina: kaiken ei tarvitse olla tripeliä, imperiaalia tai quadrupelia. Tulkinnat vanhoista oluttyyleistä kuten saison perustuivat De Baetsin omiin tutkimuksiin alkuperäislähteistä. Amerikkalaisten tyylioppaiden kopipeistaukseen ei ollut tarvetta, eikä jenkkipanimoiden matkintaan muutenkaan.zinnebir-2020-07-02

Zinnebir oli ensimmäinen olut, jonka De Baets ja Leboucq tekivät yhdessä. Tuolloin kotiolutta harrastanut Leboucq oli kutsuttu panemaan Brysselin Zinneke Parade -tapahtumalle oma olut. Zinneke Parade on vuodesta 2000 alkaen järjestetty monikulttuurinen karnevaali, ja sen symboli on sekarotuinen Zinneke-koira, jolla on patsaskin kaupungin keskustassa. Zinnebir on puolestaan oluttyylinsä osalta spéciale belge – reilut sata vuotta sitten syntynyt paikallinen tyyli, joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi belgialaisvastineeksi brittien pale alelle. De Baetsin tulkinta tyylistä on tavanomaista (esim. Palm Spéciale) humaloidumpi, ja humalat ovat mannermaisia jalohumalia.

En tiedä, minkä verran Zinnebirin resepti on 18 vuodessa muuttunut, mutta nykyinen versio on 5,8 % vahvuinen ja edelleen katkeruudeltaan selvästi useimpia belgialaisserkkujaan edellä. Ehkä uudempien amerikkalaistyylisten tulokkaiden joukosta löytyy runsaammin katkeraa tavaraa, mutta ne ovat asia erikseen. Tämä on vaalea, käytännössä pilsnerimäisen kellertävä olut, joka ohjaa ajatukset ehkä ennemmin Saksan tai Tšekin suuntaan kuin Englannin. Moista jalohumalan tykitystä harvemmin tapaa muualla kuin craft-pilsnereissä – tšekit sitä kyllä harrastavat mutta heillä taitaa olla yleensä taustalla tuhdimpi mallasrunkokin. Keskellä makua tuntuu vähän keksimäistä mallasta, jossa on ehkä pientä makeuttakin. Humalointi on yrttinen, tiukkuudessaan lähes pihkainen; jostain mukaan tulee vähän belgialaista mausteisuutta.

Kuten ennenkin, Zinnebir on mainio ja luonteikas yhdistelmä melkeinpä arkista käyttöolutta ja historiatietoista statementia. Väittäisin, että se on vuosien varrella jopa parantunut. Kun olut parin vuoden kuluttua juhlii 20-vuotista taivaltaan, voidaan ehkä sanoa, että se on vakiinnuttanut asemansa Brysselin jonkinlaisena kaupunkioluena – ja sellaistahan ei kaikilla pääkaupungeilla ole. (No, lambic on toki oma lukunsa, mutta isot massat eivät sitä juo.)  Lisäksi Zinnebir on epäilemättä vaikuttanut myöhempien käsityöpanimoiden tulkintoihin vaaleasta belgialaisesta pintahiivaoluesta, yhdestä maan perusoluttyylistä.

Traquair 50 Anniversary Ale – maailman vanhimman käsityöpanimon juhlaolut

Tiedän: otsikossa on pientä klikkiotsikon vikaa, eikä sen oivallus edes ole omani. Monihan pitää nykyisen pienpanimobuumin vanhimpana esi-isänä kalifornialaista Anchor Brewingiä tai jotain vastaavaa pioneeria. Mutta jos etsitään vanhimman nykyaikaisen uuden pienpanimon perustajaa – eikä toiminnassa olleen panimon muokkaajaa – vastaus kyllä löytyy Euroopasta eikä Yhdysvalloista.

Se voisi olla Hoegaardenin vehnäoluen uuden tulemisen käynnistänyt De Kluis -panimo Belgiassa, jossa Pierre Celis teki ensimmäiset oluet vuonna 1966. Britanniassa ensimmäisen “täysin uuden” panimon tuloa odotettiin vuoteen 1973, jolloin Westbury Ales aloitti. Mutta esimerkiksi usein siteeraamani brittiläinen oluentuntija Tim Webb väittää, että vanhin nykyaikainen pienpanimo Euroopassa on Skotlannin eteläosissa sijaitseva Traquair House.

Kun linnan isäntä Peter Maxwell Stuart, 20:s Laird of Traquair, aloitti oluenpanon vuonna 1965, hän sai inspiraation Traquairista löytämästään muinaisesta panimolaitteistosta. Se oli ollut tuolloin käyttämättömänä puolentoista vuosisadan ajan. Oluenvalmistusta Traquair Housen panimossa oli ollut 1700-luvun alusta 1800-luvun alkupuolelle, ja talossa oli tehty oluita vain oman tilan tarpeisiin, ei laajempaan myyntiin. Ennen erillisen kotipanimon rakentamista olutta oli keitetty linnan keittiössä.

Stuartin taka-ajatuksena oli tehdä Traquair Housesta matkailukohde, ja oluenpanosta vanhassa panimotilassa tulisi siihen vain yksi elementti. Apuun hän kutsui perinteikkään Belhavenin panimon omistajan Sandy Hunterin, ja he kehittelivät yhdessä reseptin Traquairin oluelle, josta haluttiin “perinteinen skottilaisolut”, jonkinlainen wee heavy.

Stuart käynnisti siis pienpanimon talossa, jossa olutta oli muinoin oli tehty. Ainakin itse kyllä tulkitsen Traquairin tästä huolimatta (kuten Tim Webb) uudeksi 1960-luvun panimoksi, siksikin, ettei perustajalla ollut todellisuudessa juurikaan tietoa talon aiemmasta olutperinteestä. Jokin ikivanha resepti kenties, mutta käytännössä konsepti oli kehiteltävä tyhjästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta Stuart keitteli oluitaan varsin pienessä mittakaavassa, mutta kun kuluttajajärjestö Camran myötä brittiläinen pienpanimokulttuuri alkoi elpyä, hänkin halusi omalla panimollaan mukaan liikehdintään.

traquair-house-marsroverdriver-flickr-com-CC-BY-SA-2-0

Traquair House. (Kuva: Flickr.com, Marsroverdriver, CC BY-SA 2.0.).

Yhtä kaikki, Traquairin vuonna 2015 lanseeraama erikoisolut juhlistaa juuri panimon 50-vuotista olemassaoloa – eli Peter Maxwell Stuartin vuonna 1965 aloittamaa toimintaa. Alko on nyt hankkinut erän tätä viisi vuotta vanhaa olutta, ja itsekin päätin sitä jokusen pullon ostaa, kun yleensäkin olen kiinnostunut vahvemmista, kellarointikelpoisista brittioluista. Epäilen, että olen maistanut tätä olutta myös tuoreempana jossain, mutta en löydä nyt mistään muistiinpanoja.

cofKun avaan viisivuotiaan olutpullon, voin melko helposti todeta, että ikääntymisen tuomia nyansseja on jo tullut Traquair 50 Anniversary Ale -juhlaolueen (9 %) mukaan. Tuoksussa on tummien maltaiden ohella jonkin verran tammitynnyriä, ja maussa sitten saman vaniljaisuuden ja sherrymäisyyden ohella myös anista tai eukalyptusta, joka voi olla humalan vanhenemisesta peräisin. Loppumakuun ei jää juuri ollenkaan katkeruutta, mutta ehkä pientä viinimäistä kirpeyttä. Monenlaisesta oluesta laskutetaan nykyään 6 euroa 33 cl pullolta, mutta viisi vuotta ikäännytetystä ja hyväkuntoisesta laatuoluesta se ei tunnu paljolta.

Catherine Maxwell Stuart, 21:s Lady of Traquair, jatkaa panimon perinnettä vuonna 1990 edesmenneen isänsä jälkeen. Vaikka panimoa on laajennettu ja sen tuotteita voi nähdä monissa maissa – kuten nyt Suomessakin – olutta valmistuu kuitenkin vain 1 000 hehtolitraa vuodessa. Maltaat pyritään hankkimaan niin läheltä Traquairia kuin mahdollista, ja humala on eteläenglantilaista East Kent Goldingsia. Yli puolet panimon tuotannosta päätyy vientiin.

Tank 7 Farmhouse Ale – amerikanbelgialainen luotto-olut

Tässä on yhdenlainen tarina amerikkalaisen käsityöoluen maailmasta. Pikkukaupungissa Kansasissa kasvanut John McDonald aloitti kotioluen teon 12-vuotiaana. (Näin ainakin Tom Acitellin The Audacity of Hops -kirja väittää.) Ennen pitkää John myi kavereineen näitä panimotuotoksiaan naapuruston muille teineille “drive-in-olutkaupassa”. Kerran satsi oli päässyt happanemaan niin pahasti, että kauppiaiden oli painuttava piiloon raivostuneilta ostajilta joksikin aikaa. Elettiin 60-luvun puoltaväliä, joten koko homma oli parhaassakin tapauksessa äärimmäisen.…epävirallista.

Oluenpano jäi kuitenkin Johnin harrastukseksi, ja 1980-luvulla Belgiaan ja Länsi-Saksaan suuntautunut matka sai hänet jopa harkitsemaan ammatin hankkimista siltä saralta. Syntyi Boulevard Brewing, jonka ensimmäiset oluet tulivat myyntiin vuonna 1989. Ravintolapanimo kohosi Kansas Cityyn, ei tosin John McDonaldin kotivaltioon vaan Kansas-joen itäpuolelle Missouriin, jossa suurin osa Kansas Cityn kaupungista sijaitseekin. Panimo sai nimen kotikatunsa Southwest Boulevardin mukaan, ja maamerkkinä on korkea savupiippu, johon panimon nimi on maalattu.

Baijerilaisella panimolaitteistolla aloiteltiin, ja operaatioon tehtiin merkittävä laajennus kymmenen toimintavuoden jälkeen vuonna 1999. Boulevardille kasvun edellytyksiä toi muun muassa se, että he olivat omalla alueellaan ensimmäinen käsityöpanimo. Kuten Goose Islandilla Chicagossa, heillä oli mahdollisuus kehua olevansa “se” oman kaupungin olut: Kansas City’s Beer. Kun kerran Missourin puolella oltiin, mainonnassa käytettiin myös slogania Missouri’s second-largest brewery; suurin oli Anheuser-Buschin iso tuotantolaitos St. Louisissa eli Budweiserin kotipesä.

Pale Ale oli ensimmäinen tuote, ja siihen panimo yhä liittää markkinoinnissaan epiteetin “Our Original – 1st Keg, Nov. 17, 1989”. Tuttuun amerikkalaiseen tapaan sekä perusvalikoimaa että kausivalikoimaa on sittemmin laajennettu lukuisilla vuosien mittaan muodikkaiksi tulleilla oluttyyleillä. Vuonna 2007 lanseerattiin niiden rinnalle vahvempiin erikoisoluisiin keskittyvä Smokestack Series -sarja. Ainoa tällä hetkellä Alko-myynnissä oleva Boulevardin olut, Tank 7 Farmhouse Ale (8,5 %), kuuluu tähän sarjaan.

boulevard-smokestack-tank7

Kuvat: Flickr.com, Ty Nigh (CC BY 2.0), Four Brewers (CC BY-SA 2.0).

Hyvää osaamista Tank 7:n kaltaisissa vahvemmissa saison-tyylin oluissa löytyy kyllä monesta USA:n panimosta, mutta Boulevardilla siitä vastaa itse asiassa paljasjalkainen belgialainen, Steven Pauwels. Hän tuli töihin Boulevardille vuonna 1999 oltuaan sitä ennen Belgiassa Rivan ja Domuksen panimoilla hommissa ja opiskeltuaan alaa KaHo Sint-Lievenin korkeakoulussa Gentissä. Nuorena Pauwels oli kesätöissä isänsä työpaikalla Krügerin lager-panimolla, joka oli myyty vuonna 1978 Jupilerille.

Belgian ja Yhdysvaltain olutmaailmojen välillä alkoi olla viimeistään 1990-luvulla muutenkin monia hedelmällisiä kohtaamisia. Esimerkiksi Hoegaardenin panimon perustaja ja grand old man Pierre Celis uurasti oluturansa viimeiset vuodet Texasin Austinissa. New Yorkin osavaltion maaseudulle perustettiin puolestaan Brewery Ommegang, jota varten Cooperstowniin rakennettiin “belgialainen maalaistalo”. Osakkaina olivat maahantuontibisneksessä marinoituneiden Don Feinbergin ja Wendy Littlefieldin lisäksi kolme belgialaispanimoa: Duvel Moortgat, Dubuisson ja Affligem (Heineken). Muitakin esimerkkejä toki löytyy.

Duvel Moortgat oli se, joka haistoi Kansas Cityn konkaripanimossa Boulevard Brewingissä itselleen sopivan sillanpääaseman Keskilännessä. Kaupat tehtiin vuonna 2013, ja Boulevard päätyi belgialaisomistukseen. En tiedä, missä määrin asiaa auttoi se, että Boulevardin pääpanija oli belgialainen. Tässä vaiheessa Boulevard oli joka tapauksessa USA:n 12:nneksi suurin craft-panimo, ja perustaja John McDonald alkoi olla iässä, jossa eläkepäivätkin jo häämöttivät.

Jotkut Kansas Cityssä protestoivat paikallisen panimon myyntiä vastaan, mutta Duvel Moortgat ei ollut toki vaihtoehdoista pahin. Se on edelleen perheyhtiö, vaikka on kasvanut myös kotimaassaan yritysostojen kautta. Ommegangista se muuten oli ostanut partnerit pois jo vuonna 2003, joten laajentuminen Amerikassa lienee ollut belgialaisten tiekartassa jo pitempään.

Dogfish Head -panimon Sam Calagione luonnehti Boulevardin myyntiä Duvelille nettihaastattelussa tuoreeltaan näin: “[John McDonald] myi enemmistöosuuden panimostaan yhtiölle, jolle olut tulee ensin ja bisnes vasta toisena. Minusta hän on tehnyt kunniakkaimman omistajuuden siirron, mitä käsityöoluen alalla on tähän mennessä nähty.”

* * * * *

Maistelussa Tank 7 on osoittanut useampaankin kertaan kuuluvansa Belgian parhaiden vahvojen saisonien kuten Dupontin tasoiseen kastiin. Aromaattinen olut on jo ensivaikutelmaltaan sitä, mitä tämän tyylilajin ystävät odottavatkin: pippurinen, hennon viljainen, greipinkuorinen ja pienesti villihiivasta vihjaava. Maussa on purukumin sokerisuutta ja kaurakeksimäisiä maltaita, ja loppuun jää katkeruuden kumppaniksi sitruunaa (ehkä amerikkalaisesta humalasta, jos sellaista on käytetty).

cofVoisi olla kiinnostavaa joskus tarkoituksella maistella Tank 7:a rinnakkain joidenkin belgialaisten vastineiden kanssa. Kerran olen testannut sitä De Ranken Guldenbergin vierellä, mutta se vertailu osoittaa vain, että Guldenberg pyrkii pelaamaan enemmän luostarioluiden kentällä, olemaan munkkien tuhti humalapitoinen aamupuuro.

Tank 7:n alaotsikosta farmhouse ale voisi taittaa peistä paljonkin – eihän Boulevardin vanhalla McDonaldillakaan tässä tapauksessa mitään farmia ollut, vaan olut tehdään savupiipun alla Kansas Cityn teollisessa esikaupungissa. Panimo on kuitenkin jalostanut Belgian alun perin villistä maatilaolutperinteestä oman modernin, urbaanin ja elegantin tulkintansa. Sitähän Brasserie Dupontkin tavallaan on jo vuosikymmeniä tehnyt, vaikka se onkin juuriltaan aito belgialainen maatila.

Yksi tapa mennä metsään olutuutisoinnissa

Yleensä arvostamani brittilehti The Guardian uutisoi eilen Leuvenin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta otsikolla Hop to it: Researchers pinpoint why Belgian beers don’t keep (“Hopi hopi: tutkijat osoittavat, miksi belgialaiset oluet eivät säily hyvin”). Huomatkaa muuten lähes pakollinen hop– eli humala-sanaan liittyvä sanaleikki tässäkin otsikossa.

Uutisesta saattaisi saada aineistoa johonkin tiedeviestinnän ongelmia käsittelevään juttuun. Aiheena tämä tosin voisi olla väliinputoaja: biotieteellinen oluttutkimus saattaa kuulostaa liian tekniseltä niille, jotka fanittavat olutta yleisesti, ja oluen vivahteet taas eivät ole seksikkäin teema tieteen popularisoinnista kiinnostuneille.

Katsotaan kuitenkin tarkemmin, mitkä kohdat uutisessa särähtivät omaan korvaani (eli silmääni) ja pohditaan, onko toimittaja ajanut niissä ulos tieltä.

Belgialaiset oluetko eivät säily?

Ensin otsikko: miksi belgialaiset oluet eivät säily hyvin. Joo, faktojen tasolla otsikko on tavallaan oikein. Uutisessa kerrotaan, että tutkittavana oli 21 belgialaista kuivahumaloitua olutta. Lehti ei luettele niitä nimeltä, mutta open access -julkaisuna ilmestyneessä paperissa oluiden valmistajat ja nimet kyllä mainitaan.

Tässä siis oluet, joiden säilytyspotentiaalia tutkimuksessa testattiin: Bastogne Pale Ale, IV Saison, V Cense, Houblon Chouffe, Taras Boulba, Vedett Extra Ordinary IPA, Guldenberg, Orval, La Trouffette Blonde, Houppe, St Feuillien Saison, St Feuillien Grand Cru ja Duvel Tripel Hop (kuutena versiona eri humalalajikkeilla) sekä Leffe Royale Cascade IPA (ja sama olut kahdella muulla humalalajikkeella).

Miten näitä oluita luonnehtisin? Totta kai ne ovat Belgiassa tehtyjä ja kuivahumaloituja. Ennen kaikkea nämä 21 olutta ovat kuitenkin mielestäni amerikkalaistyylisiä (lukuun ottamatta Orvalia ja muutamaa muuta, jotka kyllä ovat muuten moderniin tapaan humaloituja). Nämä eivät siis ole esimerkiksi edustava otos tyypillisistä tai perinteisistä belgialaisoluista.

Niinpä uutisen ongelmana onkin enemmän se, miten tutkimuksesta sinänsä oikein siteeratut tiedot asetetaan yleistajuiseen kontekstiin lehden lukijoille. Teksti alkaa: “Tämä on suloista kuultavaa belgialaisten oluiden ystäville: lasit tyhjiksi vaan! Tutkijat ovat selvittäneet, kuinka hyvin tänä päivänä muodissa olevat humalanmakuiset oluet säilyvät kaapissa. Tulokset osoittavat, että juuri näillä oluilla on taipumus menettää makuaan ajan myötä.”

Ensimmäisestä lauseesta näkee, että belgialaiset oluet samastetaan muodikkaisiin humalavetoisiin oluihin. Juokaa ne tuoreina! Kuitenkaan belgialaiset oluet eivät yleensä ole olleet – tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta – lainkaan humalaan päin kallellaan. Niitä luonnehditaan tavallisesti ihan muilla makukuvauksilla, sellaisilla kuin mausteinen hiiva, makea maltaisuus tai juureva happamuus. Aloituslause on siis ristiriidassa kappaleen jatkon kanssa.

Tässä blogissa tuskin tarvitsee alleviivata sitä, minkä kaikki belgialaisen oluen pitkäaikaiset ystävät tietävät erittäin hyvin: belgialaiset oluet laajempana ryhmänä ovat nimenomaan tunnettuja hyvästä säilyvyydestään – siitä, että niitä voi kaivaa vielä vuosien tai vuosikymmentenkin jälkeen kellarista nautittavaksi.

Humalan maun säilymisestä tiedetään paljon

Toinen ongelma uutisessa on se, miten tutkimuksen merkitys liitetään asiayhteyteensä: “Jo pitkään on tiedetty, että oluen maku muuttuu ajan mittaan. Sen sijaan ikääntymisen vaikutusta runsaasti humalaa sisältäviin ja erityisesti kuivahumaloituihin oluihin ei ole selvitetty.

dry-hopping_Flickr_Allagash-Brewing_CC-BY-2-0

Kuivahumalointia Allagashin panimolla. (Kuva: Flickr.com, Allagash Brewing, CC BY 2.0.)

Ei ehkä yllätä blogini lukijoita tämäkään, mutta onhan humalan yhdisteiden säilymisestäkin tietoa olemassa. Tämä muuten todetaan jo Leuvenin yliopiston tutkimuksen abstraktissa ja tietenkin lähdeluettelossa. Toki toisinaan tutkimuksella vahvistetaan sellaisia asioita, mitä maallikkoasiantuntijat ovat järkeilemällä ja kokeilemalla tienneet jo kauan. Mutta myös siis akateemista tutkimusta humalan maun säilymisestä on saatavilla – nyt ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Esimerkiksi Stan Hieronymus siteeraa For the Love of Hops -kirjassaan tutkimusta eräästä toisesta belgialaisesta yliopistosta, jossa oli selvitetty humalan maun stabiiliutta pitemmällä aikavälillä. Kyseinen tutkimus julkaistiin vuonna 2010 ja siinä verrattiin eri humalalajikkeiden maun muutoksia nimenomaan kuivahumaloidun ja keiton aikana aromihumaloidun olutvariantin välillä. Vähemmän tieteellisiä mutta erittäin asiantuntevia analyysejä humalan maun muuttumisesta vuosien myötä löytyy myös muun muassa Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirjasta.

Leuvenin yliopiston tutkimus, jota Guardianin uutisessa esiteltiin, on epäilemättä validi ja tuo uusia aineksia oluen makumuutoksia koskevaan tieteelliseen tietoon. Tai jos niin ei ole, minusta ei ole sitä paljastamaan. Tutkimusasetelma liittyi siis humuloni- ja cis-humulinoni-yhdisteiden heikkenemiseen ja katkeruusyksiköiden vähenemiseen pitkässä säilytyksessä. En suinkaan kuvittele pystyväni kertomaan, ovatko asetelma tai kysymykset onnistuneita vai eivät. Oletan, että juuri näiden yhdisteiden säilymisestä on tutkimustiedossa aukkoja (kun kerran tutkijat niin väittävät).

Niin, mikä se tutkimustulos muuten oli? Guardianin mukaan “kun oluita on säilytetty kaksi vuotta 20°C lämpötilassa pimeässä, humulonien määrä laskee keskimäärin 91 prosenttia ja cis-humulinonien 73 prosenttia.” Tutkijat toteavat, että alkoholipitoisuus, ominaispaino ja happamuus pysyvät stabiileina oluen ikääntymisprosessissa, mutta katkeruusyksiköissä (BU) tapahtuu merkittävä pudotus – oluesta riippuen 18–43 prosenttia.

Katsonkin tätä lähinnä tieteen popularisoinnin kannalta. Se ei ole helppo työsarka toimittajalle, edes tiedeuutisiin erikoistuneelle sellaiselle. Akateemisen tutkimuksen alat ovat erikoistuneet niin kapeiksi ja syviksi sektoreiksi, ettei niitä tahdo pystyä popularisoimaan erkkikään, paitsi jos tutkija itse on selän takana vahtimassa joka näppäimen lyöntiä.

Esitetystä tutkimustuloksesta ei siis seuraa se, että kaikki belgialaiset oluet säilyisivät erityisen huonosti – tai että niitä ei kannattaisi hamstrata nyt koronaviruksen aikaisiin kotivarakaappeihin, kuten uutisessa vihjattiin. Se tuloksista käy ilmi, että tiettyjen kemiallisten yhdisteiden vähenemisen ansiosta sellaiset oluet, joiden maku perustuu pitkälti kuivahumalointiin, eivät sovellu hyvin kellarointiin. Mutta senhän jo tiesimmekin – ainakin jollain tasolla.

Jos olet jaksanut lukea tänne asti, ajattelet ehkä, että onpa Olutkoira taas tehnyt ison härkäsen pienestä olutlasissa pörräävästä kärpäsestä. Vielä nyt kun koko ala tänä keväänä kituuttaa koronaviruksen kynsissä. Tavallaan kyllä, mutta näistä hieman hatarasti kirjoitetuista valtamedian jutuista saattaa jäädä lukijoille elämään vain se yksi virheellinen kiteytys, vaikka muu sisältö olisi suunnilleen oikein. Nyt se olisi (ellen tietäisi paremmin): älä koskaan säilö belgialaisia oluita.

Viimeisenä mutta ei varmasti vähäisimpänä faktana – ainakaan asianosaisten mielestä: tutkijoiden nimet muuten ovat Guardianin uutisessa väärin. Heitä ei ole kolme vaan kaksi. Toisella vain on pitkä nimi: Carlos Antonio Silva Guimarães Ferreira. Uutisessa puhutaan tutkijoista nimeltä Ferreira Silva Guimarães ja Antonio Carlos. Toisen tutkijan eli Sonia Collinin nimi on sentään oikein.

Itävaltalainen olut – käsityötä ja teollista historiaa ison naapurin varjossa

bierpapst-f-j-morgenbesser-flickr-cc-by-nc-sa-2-0Selailin syksyllä Wienistä ostamaani olutpaavi Conrad Seidlin Bier Guide 2019 -opasta ja ajattelin kirjoittaa jotain blogiin Seidlin olutoppaista ja herrasta itsestään. Sitten sain hieman käännösapuja ja totesin, että jo oppaan johdantoluvussa on mielenkiintoista ja minulle ennestään tuntematonta asiaa myös Itävallan oluthistoriasta. Niinpä tästä tulikin erilainen tarina, jossa Seidlin, Michael Jacksonin ja muiden olutviisaiden johdolla käydään läpi, miten itävaltalainen olut on kehittynyt historian hämäristä nykypäivän monimuotoiseksi ja vireäksi kentäksi.

Itävalta ei ole Saksa

Tietysti itävaltalaisia baareja ja ravintoloita summamutikassa kiertelemällä on ensivaikutelma helposti se, että samat lagerit ja vehnäoluet jylläävät täällä kuin rajan toisella puolella Baijerissakin. Eivät Itävallan ja Saksan olutkulttuurit kaukaisia sukulaisia ole, mutta niiden välille ei pidä vetää myöskään yhtäläisyysmerkkejä.

Keskiajalla olut ei ilmeisesti ole ollut kansan arkijuoma kaikkialla Itävallassa. Näin on ainakin jos Michael Jacksonia uskotaan: hän sanoo olutkulttuurin tulleen Wieniin 1300-luvun alussa Böömistä eli nykyisestä Tšekistä. Baijerissa alettiin samoihin aikoihin siirtyä isommassa mittakaavassa viininvalmistuksesta oluenpanoon – muun muassa siksi, että pieni jääkausi kutisti viininviljelyyn sopivia alueita. Muualla Itävallassa esimerkiksi luostaripanimoita oli jo aikaisemmilla vuosisadoilla, joten kyse voi olla myös juomatapojen vaihtelusta alueilla, joilla sekä olutta että viiniä esiintyi.

Oluen rakastajia itävaltalaisista joka tapauksessa tuli. Yhteistä saksalaisten kanssa heillä on kovat kulutuslukemat. 1990-luvun alkupuolella itävaltalaiset pysyttelivät tasaisesti Euroopan kolmosina tšekkien ja saksalaisten perässä. Sittemmin kärjen järjestys on vaihdellut, mutta nyt Brewers of Europen uusimmissa vuositilastoissa Itävalta on peräti kakkosena Tšekin jälkeen per capita -kulutuksessa.

Kun miettii Itävallan oluthistoriaa, kannattaa myös muistaa, mitä kaikkia merkittäviä olutpaikkakuntia Wienin vallan alle eri aikoina kuului emämaan lisäksi. Itävalta-Unkarin kahdesta jättiläispanimosta toinen oli toki Anton Dreherin panimo Wienissä, mutta toinen oli Pilsner Urquell -tuotemerkistään tuttu Měšťanský pivovar Plzeň. Näistä molempia on eri lähteissä nimitetty (manner-)Euroopan suurimmaksi panimoksi, ja kummankin tuotanto ylitti 1900-luvun alussa miljoonan hehtolitran rajan.

Koko Euroopan mittakaavassa Itävallassa on nykyään paljon panimoita. Ron Pattinsonin mukaan niitä oli 2000-luvun puolivälissä enemmän kuin missään muussa maassa asukasta kohti. Tämä on tietysti totta, kun kokonaisia valtioita vertaillaan. Sen sijaan harvaan asuttuun mutta panimotiheään Baijeriin verrattuna Itävallankaan suhdeluku ei kuitenkaan pärjännyt alkuunkaan. Tässä suhteessa Itävalta siis eroaa koko Saksasta yhteen suuntaan ja Baijerista toiseen suuntaan.austria-flag-peeled-flickr-public-domain-photyorg

Baijerissa valtaosa panimoista on aina ollut pieniä, ja litramääräinen tuotanto on ollut vähäistä suhteessa panimoiden lukumäärään. Mutta myös koko Saksalle on tyypillistä, että melko laaja joukko pieniä ja keskisuuria panimoita hallitsee huomattavaa siivua markkinoista. Itävallassa sen sijaan Brau-Union AG, jonka olutmerkkejä ovat Gösser, Zipfer, Puntigamer ja muutamat muut, pitää markkinoiden ykkössijaa tuottamalla ilmeisesti edelleen noin puolet Itävallan oluesta. Tällaista teollisuuden keskittymistä ei ole naapurimaassa tapahtunut.

Myöskään Reinheitsgebotia Itävallan puolelle ei tullut. En tiedä, paljonko merkitystä asialla oli varhaisemmilla vuosisadoilla. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi oluenpano pohjahiivalla yleistynyt Itävallassa paljonkaan aikaisemmin kuin muualla maailmassa – toki jo ennen 1800-luvun puoltaväliä se oli täydessä käynnissä. Itävallan aikaisemmista panimomenetelmistä emme tiedä paljonkaan, mutta heillä ei vaikuta olleen brittien tai belgialaisten tyyppisiä taipumuksia käyttää sokereita, mausteita tai halpoja viljelykasveja oluenpanossa.

Wieniläisen lagerin maailmanvalloitus, katoaminen ja paluu

Yksi yleisimpiä Itävallan oluesta sanottuja asioita on varmasti tämä: wieniläistyylistä lageria on maailmanmaineestaan huolimatta yllättävän vaikea löytää alkuperäisestä kotimaastaan. Se on kenties ainoa oluttyyli, jota itävaltalaiset nykyään voivat lukea nimenomaan oman olutperintönsä tuotteeksi.

Kun wieniläiset oluenpanijat lukivat vuonna 1977 Michael Jacksonin ensimmäistä The World Guide to Beer -kirjaa, he väittivät Jacksonin keksineen koko Wiener-oluttyylin (tai Vienna lagerin, kuten sitä myöhemmissä englanninkielisissä oppaissa on usein kutsuttu). Itävallassa ei tuolloin tunnistettu Jacksonin kuvausta meripihkanpunaisesta oluesta ja erityisistä wieniläismaltaista.

Jackson, joka ei sinänsä ollut oluthistorioitsija, puolusti tyylikuvaustaan myös myöhemmissä kirjoissaan. Todenperäinen se varmasti olikin, ja samasta oluesta – Anton Dreherin innovaatiosta – puhuu myös esimerkiksi olutpaavi Seidl Bier Guidensa alkuluvussa. Wieniläinen oluenpanija Dreher teki 1830-luvulla ystävänsä, Münchenin Spaten-panimon Gabriel Sedlmayrin kanssa opintomatkan Britanniaan. Saarella oltiin teollisessa oluenpanotaidossa mannermaata edellä.

Matkan seurauksena Dreherin panimossa yhdistettiin ensimmäisenä brittityyppinen vaaleampi mallas ja mannermaisen pohjahiivatekniikan pitkä kylmävarastointi. Vaikka Josef Groll teki Pilsenissä pian saman (ja vielä vaaleammalla maltaalla), Dreherin ja hänen perillistensä panimokonsernista tuli Itävallan olutteollisuuden ensimmäinen johtotähti. Yhtiöllä oli panimoita alkuperäisen Wien-Schwechatin lisäksi Budapestissa, Triestessä ja Böömin Michelobissa.dreher-schwechat-publicdomain

Dreher ja Sedlmayr eivät kuitenkaan “salakuljettaneet hiivaa Englannista ontoissa kävelykepeissä”, vaikka tällaistakin tarinaa on Conrad Seidlin mukaan kerrottu. Kumpikaan heistä ei myöskään keksinyt lager- tai pohjahiivaolutta, koska tämän hiivalajin tiedetään esiintyneen manner-Euroopassa jo kauan ennen heitä (se tuli ehkä 1500-luvun ensimmäisten hedelmäkuormien mukana Etelä-Amerikasta). Michael Jacksonin mukaan jopa Adolf Hitler oli kiinnostunut kysymyksestä, missä tehtiin ensimmäinen lagerolut: Münchenissä, Wienissä vai Pilsenissä. Hitlerin määräämä selvityskomissio päätyi Wienin kannalle.

Ehkäpä Dreherin punainen wieniläinen tosiaan olikin ensimmäinen nykyaikainen lagerolut. Niin tai näin, se jäi alle sadassa vuodessa lähes täysin toisten pohjahiivalaatujen – vaalean pilsnerin ja Münchenin eriväristen oluiden – jalkoihin. Ei Michael Jackson “aitoja” Wienin oluita paljon enää Itävallasta 1970-luvulla löytänytkään. Punaruskea olut oli painunut marginaaliin, vaikka jotkin panimot vielä sen väristä lageria panivatkin esimerkiksi Spezial-nimellä.

Pitkälle 1900-luvun puolelle Dreher-imperiumilla kuitenkin pyyhki hyvin, ja wieniläistyyppistä olutta tehtiin ennen kieltolakien aikaa paikallisina versioina niin Pohjoismaissa kuin Pohjois-Amerikassa. Jackson huomauttaa, että erityisesti Meksikossa perinne näyttää pysyneen hengissä monia muita maita sitkeämmin. Punaruskeat oluet olivat tosin ulkomailla erikoisuuksia eivätkä aivan perusolutta, mutta wieniläinen alkuperä yhdisti niitä siltikin.

Wienissä, kuten muuallakin Itävallassa, perusoluen roolin oli kuitenkin ottamassa müncheniläistä Hellesiä muistuttava Märzen (eli Märzenbier, Lager tai Lagerbier). Tämäkin nimeämispolitiikka sekoittaa monia ulkomaisia olutvieraita, jotka ovat Jacksonilta ja hänen angloamerikkalaisilta opetuslapsiltaan oppineet kutsumaan Märzeniksi nimenomaan tuhdin punaruskeaa Wiener-tai Oktoberfest-olutta. Itävallassa Märzen on kuitenkin kullankeltainen olut, usein vähän yli tai vähän alle 5 % abv, ei siis valikoiman vahvimmasta päästä.

Pienpanimoiden pieni suurvalta

Meidän aikanamme wieniläistyylin perinne elpyi. Ensimmäisen nykyaikaisen itävaltalaisen wiener lagerin teki keskisuuri wieniläispanimo Ottakringer 150-vuotisjuhliinsa vuonna 1987. Ottakringerin edelle perinteen henkiin herättämisessä ehti ainakin Ambier Brewing Company vuonna 1985 Milwaukeessa. Näitä molempia Jackson kehui, kuten 1990-luvulla lukuisia muitakin USA:n ensimmäisen pienpanimosukupolven punertavia lagereita.

Kun pienpanimoiden uusi aalto ehti Wieniin asti, kyse ei ollut pelkästään paikallisen oluthistorian palauttamisesta valokeilaan. Vuonna 1984 perustettu Nussdorfer Brauerei Wienin liepeillä oli Conrad Seidlin mukaan maan ensimmäinen uusi pienpanimo. Sen ensimmäinen olut oli (jälleen Jacksonin kehuma) brittistout Sir Henry’s Stout, 6 % alkoholitilavuudeltaan. Toinen panimon avausoluista oli länsisaksalaistyylinen altbier St. Thomas Brau (5,5 %).

Nussdorfin panimo ei kuitenkaan ollut Itävallan pienpanimobuumin menestyjiä, vaikka sillä oli historiaakin takanaan: perustajana oli paroni von Bachofen-Echt, jonka suku oli pitänyt kylässä suurehkoa panimoa 1950-luvulle asti. Jos paronin uusi panimo pärjäsikin markkinoilla 20 vuotta, monet muut pienpanimot jäivät sitäkin lyhytikäisemmiksi. Conrad Seidlin mukaan esimerkiksi 1980-luvun lopussa avatut ravintolapanimot Schlieb-Bräu, Johannesbräu ja Amadeus-Bräu kaatuivat Wienissä huonojen sijaintiensa takia.

Sellaisillakin pienpanimoilla, jotka ajan mittaan menestyivät erittäin hyvin, saattoi alku olla hankala. Seidlin mukaan esimerkiksi Horst Asangerin perustama 1516 Brewing Company ei tahtonut alkukuukausinaan löytää yleisöä. Amerikkalaistyylisen ravintolapanimon kohderyhmäksi oli kaavailtu YK-virkamiehiä ja muuta kansainvälistä henkilöstöä, jota Wienissä riittää. 1516:n kohdalla ainakaan sijainti ei ollut ongelma, koska paikka on kivenheiton päässä ostoskatu Kärntner Straßelta.

1516-flickr-maria-eklind-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Maria Eklind, CC BY-SA 2.0.

Kovin eksoottista itävaltalainen pienpanimo-olut ei ennen 1516 Brewing Companyn tuloa vielä ollut. Moni uusi yrittäjä luotti helles- ja dunkles-tyyppisten perustuotteiden voimaan. Vehnäolutta pidettiin vielä vuonna 1990 melkoisena erikoisuutena; sitä teki vain kuusi panimoa koko Itävallassa. (Tässä siis jälleen yksi ero Baijerin ja Itävallan välillä.) Ainakin Salzburgin suunnalla paikallista vehnäolutta oli tosin ollut tarjolla harvakseltaan jo 1970-luvulla, kun Michael Jackson teki omia tutkimusmatkojaan.

Angloamerikkalainen olutkaan ei tullut Itävaltaan rytinällä, vaikka Nussdorfin paroni olikin sitä jo 80-luvulla kokeillut. Vielä vuoden 2005 paikkeilla lähinnä Wienin 7Stern-Bräu ja 1516 Brewing Company olivat tosissaan kokeilleet amerikkalaisia oluttyylejä. Muuten koko Itävallan kuutisenkymmentä pienpanimoa pärjäsivät täysin saksalais-tšekkiläisten pohjahiivatyylien ja vehnäoluiden erivärisillä muunnoksilla. Brittein saarten vaikutteet olivat uineet muun Itävallan pienpanimoista vain kahteen tai kolmeen, joissa oli kokeiltu portteria/stoutia tai red alea.

Seuraavien viidentoista vuoden aikana on tietysti tapahtunut se, mikä lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa on tapahtunut. Panimoiden määrä on kolmin- tai kuusinkertaistunut (riippuen siitä, katsotaanko virallisempia tilastoja vai Ratebeerin panimolukuja, joita saattaa paisuttaa sekalainen määrä sopimusvalmistuttajia tai markkinointitoiminimiä).

Amerikkalaisesta oluesta on tullut normi uudemmalla pienpanimo- tai Craftbier-sektorilla. Kokeilunhalu on vain entisestään kiihtynyt. Edellä mainittu 1516 Brewing Company on viime kuukausina tehnyt oluita, joissa on ”yuzua, pippuria, hasselpähkinää, sitruunaverbenaa ja bergamottia” (kertoo Conrad Seidl). Miksikäs ei. Niinhän ovat tuhannet käsityöpanimot muillakin mantereilla.

Vaikka toisaalla olen kutsunut Itävaltaa konservatiiviseksi olutmaaksi, on varmasti totta, että Wienin edelläkävijät olivat 2000-luvun alussa edelläkävijöitä myös koko Euroopan tasolla. Heillä oli hyvä tuntuma siihen aaltoon, joka Atlantin takaa tulisi joka tapauksessa pyyhkäisemään maanosamme yli, eikä heillä ehkä ollut niin paljon perinteen painolastia niskassaan kuin vaikka saksalaiskollegoilla.

Siinä missä osa Itävallan pienpanimoista ottaa vaikutteita Uudesta maailmasta, toiset taas ovat kääntäneet katseensa menneisyyteen: aikaan, jolloin esi-isien rajallisemmilla raaka-aineilla ja valmistusmenetelmillä saatiin kattiloihin porisemaan kenties jotain aidompaa, paikallisväriä tunnustavaa olutta. Brauerei Hofstetten tekee 1900-luvun alkupuolen olutta entisaikojen ohralajikkeella ja Itävallan pohjoisosalle tyypillisellä Malling-humalalajikkeella. Stiegl-panimon omistamalla Itävallan ensimmäisellä olutmaatilalla Wildshutissa tehdään Urbieriä, joka kypsyy saviastioissa hunajan, taatelien ja mausteiden kanssa kuten 5 000 vuotta sitten (näin panimo väittää). Kärntenin osavaltion vanha kiviolutperinnekään ei ole painunut unholaan.

Tulevaisuuden näkymiä

Itävallassa oli reilut 50 vanhaa panimoa ennen 1980-luvulla noussutta pienpanimoaaltoa. Määrä ylitti sadan vuonna 2000, seuraavan vuosikymmenen lopulla se jumitti pitkään noin 170:ssa ja lähti 2010-luvun loppupuoliskolla jälleen jyrkkään nousuun. Nykyinen panimomäärä liikkuu jossain vajaan 300:n ja reilun 400:n välillä riippuen siitä, paljonko kiertolaisia ja markkinointitoiminimiä hyväksytään lukuihin mukaan.

Itävalta on epäilemättä edelleen yksi Euroopan vahvoista olutmaista, kuten se on satoja vuosia ollut. Yksi niistä asioista, joita tällä mantereella itse suurimmalla mielenkiinnolla seuraan, on se, miten vanhojen olutmaiden kulttuuri imee ja omaksuu nykyisen amerikkalaisvaikutteisen käsityöolutliikkeen.

Wienin keisarillisessa Hofburgissa on eletty muinoin Euroopan raffinoituneinta elämää, jolle on vetänyt ehkä vertoja korkeintaan Ranskan Versailles. Kuitenkin juuri Hofburgissa olen ollut elämäni ainoissa wieniläisissä tanssiaisissa, joissa juhlapuvut päällä raahauduttiin tanssista hikisinä keskiyöllä ala-aulan makkarabaariin. Siellä olut vaahtosi ja wurstit kärysivät grillissä. Tässä kai on jotain wieniläistä: samantapainen tunnelma on voinut olla Johann Strauss nuoremman Gambrinus-tanssien ensiesityksessä Denglerin Bierhallessa vuonna 1851. Se, mitä me pidämme kansankulttuurina, ei Itävallassa välttämättä olekaan kovin kaukana siitä, mitä pidämme korkeakulttuurina.

Miten amerikkalaisperäinen craft beer -meininki sopii tällaiseen kansanluonteeseen? Onko se lopulta liian elitististä ja vakavaa taipuakseen kaikkiin itävaltalaisen juomakulttuurin ilmentymiin? Vai tuleeko IPAsta uusi Märzen ensin Wienin ja sitten kaikkien Itävallan kaupunkien ja kylien kansanomaisiin baareihin? Olutkulttuuri on murroksessa kaikkialla Euroopassa, ja kulttuurikysymyksissä menneisyys on aina jossain määrin huono ennustaja. Jäämme odottamaan, mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Oluttrendit lupailevat kuivuvaa 2020-lukua

Mistä maailmalla (lue: lähinnä USA:ssa) puhutaan vuoden 2020 hallitsevina trendeinä pienpanimo-oluessa ja sen ympärillä pyörivässä jakelu- ja anniskelubisneksessä? Mitä kommentoijat uskovat tapahtuvan oluelle nyt alkavalla vuosikymmenellä?

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin tässä blogissa on perinteisesti skrollailtu läpi lukuisia ulkomaisissa olutmedioissa ilmestyneitä olutennustuksia ja koottu niistä summittainen yhteenveto. Kun tätä vuosittaista postausta jo viidettä kertaa tekee, en väitä, etteivätkö nämä povaukset jo alkaisi vähän tympiäkin – paljon samaa puppua pyörii kristallipalloissa vuodesta toiseen.

Nytkin alla olevat havainnot on poimittu beer trends- tai beer predictions -tyyppisistä nettiartikkeleista, joita oli yhteensä varmasti kolmisenkymmentä. Välittämättä pienestä puutumisen tunteesta aion puurtaa ne historioitsijan sitkeydellä läpi, vaikka mitään tieteellistä metodia en tässä sovellakaan.

bitter-flight-flickr-bart-everson-cc-by-2-0

Kuva: Flickr.com, Bart Everson (CC BY 2.0).

Tämän limuviinan valmistuksessa ei ole vahingoitettu yhtään ohranjyvää

Joinakin aikaisempina vuosina yksi ennustus on noussut selkeästi muiden yli – eräänä vuonna se oli craft lagerin voimistuminen, toisena hazy/juicy IPA. Jos vuodelle 2020 povatuista trendeistä pitäisi nimetä eniten mainintoja saanut aihepiiri, se olisi mitä moninaisimpien alkoholittomien, vähäalkoholisten tai vähäkaloristen juomien nousu.

Sanon “vähäkaloristen juomien”, koska samoihin ennustuksiin niputetaan oluiden lisäksi usein hard seltzereitä, hard kombuchaa ja muita tuotteita, jotka on suunniteltu painonhallinnan ja pämppäyksen yhdistämiseen elämässä.

Siinä missä vähäalkoholisten tai alkoholittomien oluiden nousu on trendilistan numero ykkönen, hyvänä kakkosena tulevat juuri nämä alkoholipitoiset makuvissyt ja muut ei-varsinaiset-oluet. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikkien läpi käymieni ennustusten otsikkona oli vuoden 2020 oluttrendit. Panimot niitäkin tekevät.

Erään alkoholipitoisen kombuchan valmistaja käyttääkin nettisivuillaan ilmeisen osuvaa mainoslausetta: Drinks with friends has never been so healthy…-ish.

Niinpä.

Näitä epäoluitakin on toki moneen lähtöön. Kombuchalla on pitkä historia käymisteitse valmistettuna – tosin yleensä käytännössä alkoholittomana – teenä. Jotkut uudemmat kuplavesiviinat (hard seltzers) taas heijastelevat terveystietoisen amerikkalaisen sielun apokalyptista tyhjiötä jos ideana on vain panna mikä tahansa sokeri käymään, eikö silloin puhuta melkein kiljusta? Ja jos haluaa elää terveellisesti, löytyisikö mitään muuta juotavaa kuin se kuplakilju?

Nollaajien sukupolvi

Terveys sinänsä on oluenharrastajallekin rakas asia. Niinpä on hyvä, että keskivahvojen ja vahvojen oluiden rinnalle todella tulee yhä enemmän laadukkaita mietoja vaihtoehtoja – myös siis kokonaan alkoholittomia. Niinkin vaikutusvaltainen hahmo kuin Pete Brown käytti tässä kuussa (kuten muuten viime vuoden tammikuussakin) kokonaisen kolumnin vakuuttaakseen lukijat siitä, että 0–0,5-prosenttinen olut on nyt tullut jäädäkseen.

Sen tulemista on vuosien varrella useaan otteeseen julistettu, mutta aina trendiltä vaikuttanut nousu on hiipunut pian pois. Tällä kertaa kasvuluvuissa mennään – ainakin Britanniassa – aivan uudella tasolla. Kysyntää luovat millenniaalien nuoremmat kohortit, joilla ilmeisesti on aito halu vähentää alkoholinkulutusta mutta kuitenkin jatkaa baareissa hengailua. Samalla panimoiden osaaminen hyvänmakuisen alkoholittoman oluen teossa on ottanut harppauksia.

Ennustajien joukossa on kuitenkin myös ääniä, jotka varoittavat panimoita hyppäämästä liian nopeasti alkoholittomien tai vähäalkoholisten oluiden kelkkaan, koska markkina on vielä nuori. Sekin tulee todettua, että vähäkaloriset vaihtoehdot (mukaan lukien siis hard seltzerit) saattavat syödä myyntiä enemmän bulkkioluelta kuin käsityöoluilta.

Olipa oluen rooli tulevien polvien juomankulutuksessa mikä tahansa, tällä hetkellä selkeä trendi on liikkumassa kevyempään suuntaan, ja se kyllä mainittiin lähes kaikissa tutkimissani ennustuksissa. Jos olemme astuneet “kuivalle 20-luvulle” kuten sata vuotta sitten tehtiin, nyt sen aiheuttajina ovat pikemminkin yksittäiset kuluttajat baaritiskeillä kuin kansanliikkeet raittiusjärjestöjen ja puolueiden muodossa. Toki vielä märät sukupolvetkin roikkuvat menossa mukana omine tottumuksineen.

Takaisin perinteisiin?

Tietysti “low to no” -kategoria ja vähäkaloriset ulko-oluelliset juomat edustavat vain yhtä osaa vuoden olutennustuksista. Mitä kuuluu pienpanimo-oluen valtavirtaan? Kuten aikaisempina vuosina, olutennustajat jakautuivat nytkin karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka uskovat tämänhetkisten trendien jatkuvan, ja niihin, jotka odottavat paluuta olutmaailman perinteiden äärelle.

Moni jaksaa uskoa hazyn eli Uuden-Englannin tyylisten sameiden, hedelmäisten IPA-oluiden vetovoimaan myös tänä vuonna. Amerikkalainen hedelmillä höystetty hapanolut on vahvoilla sekin. Samoin vahvat jälkiruokastoutit pitävät joidenkin mielestä pintansa, vaikka tämän nosti esiin selvästi harvempi kuin edelliset kaksi oluttyyliä.

Toisaalta oluttrendien ennustuksissa toistui – kuten ennenkin – myös se toive tai tahtotila, että entisaikojen yksinkertaiset ja selkeät oluttyylit tekisivät paluuta. Välttämättä menneisyys ei tarkoita sen kaukaisempaa aikaa kuin 2000-luvun ensikymmentä, koska monet peräänkuuluttivat alkuperäisen amerikkalaisen, kirkkaan ja katkeran IPA-tyylin kunnianpalautusta. Tämän oluen perustajaisät löytyvät länsirannikon osavaltioista. Sieltä West Coast IPA ei toki ole mihinkään kadonnut, vaikka hypen määrässä se onkin muutamana viime vuonna jäänyt idän sameampien ihmeiden varjoon.

Myös lagerin uusi tuleminen on jälleen lukuisissa ennustuksissa mukana. Muutaman kerran trendiveikkauksissa toistui ajatus, että light– (tai jopa lite-) -sanan kammosta oltaisiin ehkä pääsemässä yli. Koko amerikkalainen pienpanimo- eli craft beer -liike rakentui alun perin pitkälti sikäläisten bulkkioluiden vastavoimaksi, ja missään jenkkibulkin ei voi sanoa vajonneen niin alas kuin light lager -kategoriassa. Nyt sitten laadukkaat kevyemmät olutvaihtoehdot ehkä tekevät uutta tulemistaan, niin lager- kuin ale-puolella.

Alan yleisiä trendejä

Miten olutalan ennustetaan kehittyvän muuten kuin itse juoman muuttumisen osalta? Näistä veikkauksista suurin osa on heiteltävissä kahteen koppaan. Ensimmäinen on panimoteollisuuden taloudellinen tulevaisuus. Se huolestuttaa monia, vaikka veikkaukset alan lähitulevaisuudesta heittelevätkin vähän eri suuntiin. Ennustetaan tasaista kehitystä kasvun jälkeen, jyvien seuloutumista akanoista, panimoiden määrän tai menestyvien brändien määrän laskua – ja niin edelleen. Tulkintoja on lukuisia.

Toinen teema on olutalan moninaisuus eli diversiteetti. Tämän aiheen olisin odottanut esiintyvän trendien ennustuksissa selvästi enemmänkin, kun ottaa huomioon, miten paljon siitä on maailmalla (joskaan ei Suomessa) viime vuoden aikana puhuttu. Niin ankealta kuin se tuntuukin, naiset, etniset ryhmät ja seksuaalivähemmistöt joutuvat yhä edelleen taistelemaan asemastaan olutalan asiantuntijatöissä ja harrastajina. Näkyvät ja näkymättömät sovinismin linnakkeet eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään. Oletan, että tämä on yksi alan kohtalonkysymyksiä etenkin, jos olueen kohdistuva yleinen kiinnostus vielä 2020-luvulla vähenee sukupolvien raitistuessa.

Uudenvuodenpuhe: Olutnostalgian puolustus

Olutvuosikymmen on tullut päätökseensä. Joillekin oluen parissa puuhaaville se mullisti kaiken: iso pyörä lähti pyörimään. Samalla sekä olutkuplan sisältä että ulkopuolelta löytyy myös niitä, joiden mielestä vuosikymmen tuskin aiheutti edes pintavärähdystä oluen isoihin virtoihin. Kumpikin vastaus voi olla oikea, riippuen siitä millä luvuilla kukin tulkintansa tekee.

Paljon on tapahtunut – ainakin kun katsoo pienpanimo-oluen valmistusta, jakelua ja kulutusta. Amerikassa craft beerin markkinaosuus on kasvanut viidestä noin viiteentoista prosenttiin volyymillä laskettuna. Myynnin arvolla kalkyloiden se lienee jo 25 prosenttia. Suomessa kehitys on mennyt samaan suuntaan, vaikka kaksinumeroisista prosenteista ei vielä puhuttaisikaan. Myös panimoiden määrä on meilläkin moninkertaistunut, kuten muualla länsimaissa.

Tavallista oluenkuluttajaa – ja aktiivisempaa harrastajaakin – muutokset koskettavat lähinnä baariin tai kauppaan kävellessä. Onhan ainakin isompien K-kauppojen ja S-kauppojen juomahyllyillä todella paljon laajemmat valikoimat kuin kymmenen vuotta sitten. Myös Alkon repertuaari on kasvanut, vaikka siinä muutos ei ehkä ole yhtä ilmeistä. Nettikauppoja on tarjolla moneen makuun.

Yhä useammasta perusbaarista löytyy yhä erilaisempia oluita. Jonkinlaista IPAa saa melkein mistä tahansa kulmakuppilasta. Samalla muodinhaistelijoiden terävin kärki on erkaantunut valtavirrasta ehkä vielä enemmän kuin ennen. Miltei oma lukunsa ovat Paneman tai Pienen tyyppiset paikat – pitkiä hanarivistöjä ja sormi suoraan maailman trendikkäimmillä pulsseilla.

critical

Tarjoilija, oluessani on kaikkea paitsi olutta

Kaikki on siis paremmin kuin ennen. Vai onko? Meikäläiseenkin olutkeskusteluun – siihen vähään, mitä ylipäätään käydään parissa erikoismediassa, someryhmissä ja keskustelupalstoilla – on putkahtanut mukaan lievää tyytymättömyyttä. En tarkoita sinänsä henkilöidä tätä keneenkään, mutta kun väitteitä pitää aina paaluttaa vähintään yhdellä esimerkillä, otetaan sellaiseksi Heikki Kähkösen Viisi Tähteä -median kolumnit. Niissä toistuu napina siitä, miten “uutuuksien perässä juoksevat käsityöoluiden opportunistiharrastajat”, “diipadaapailijat” ja muut hc-harrastajat ovat muovanneet skeneä omannäköisekseen.

Samoja tai vastaavan tyyppisiä valituksen aiheita on kaikunut myös muualta maailmalta. “Craft beer on liian samanlaista kaikkialla”. Sama pieni joukko markkinointitaitoisia panimoita huseeraa kaikilla rintamilla ja tietyt oluen muotit kopioituvat globaalisti. Ensin kaikki Napolista Narvikiin emuloivat Amerikan länsirannikon IPAa, sitten itärannikon. Yksi sopulilauma olutta tekemässä, toinen juomassa.

Tai: “Sokeristen pastry stoutien buumi osoittaa, että pienpanimoala on unohtanut miltä olut maistuu.” Trendit menevät liian kummallisiksi, kun guava-Gose ja struudeli-stout ovat käsityöoluen valtavirtaa. Useampikin olutkirjoittaja on haikaillut paluuta yksinkertaisiin oluihin, joskaan emme ole vielä aivan vakuuttuneita, kiinnostavatko ne sittenkään tarpeeksi aktiiviharrastajien etujoukkoa ja trendsettereitä.

Hetkinen, hetkinen. Mitä oikeastaan tapahtui – ja milloin?

Paradigma vaihtui.

Vähitellen ehkä, mutta aika nopeasti kumminkin.

Tarkoitan tällä ensinnäkin taitoskohtaa, jota voi hieman hahmottaa vaikka selailemalla Santtu Korpisen ja Hannu Nikulaisen kirjaa Suomalaiset pienpanimot (2014). Valtaosa silloisista pienpanimoistamme ponnisti vielä vanhasta paradigmasta – siitä, missä uusi panimo rakensi olutvalikoimansa esimerkiksi pilsin, tumman lagerin, vehnäoluen ja miedonmakuisen (mallasvetoisen) alen varaan.

Kirjassa oli kuitenkin mukana jo myös nuorta polvea, kuten 2010-luvun alussa aloittaneet Ruosniemi, Hiisi ja Pyynikin käsityöläispanimo. Tälle sukupolvelle oli luontevaa aloittaa IPAn, APAn, jopa imperial stoutin tai sour alen kaltaisista oluttyyleistä, jotka vanhemmalle pienpanimoporukalle olivat olleet niitä erikoisuuksia – liian humaloituja, liian vahvoja tai liian happamia muuten kuin pienelle, kokeilunhaluisimmalle osalle yleisöstä.

Karkeasti yleistäen: eurooppalaisen ja amerikkalaisen pienpanimo-oluen ensimmäiset sukupolvet (vuosista 1965–1995 vuoteen 2010) hakivat ideoita ja inspiraatiota oman maan tai Euroopan isojen olutkulttuurien perinteistä, jotkut eurooppalaiset myös Amerikasta. Uusimman polven panimot ja baarit (2010–) monistavat suoraan amerikkalaista craft beer -ideaa ja sen tulkintoja eurooppalaisista olutperinteistä, riippumatta siitä, onko kotipaikka Suomessa, Singaporessa, Slovakiassa vai Saksassa.

Tämä on siis yleistys – lukuisia poikkeuksia löytyy – mutta perustuu kuitenkin havaintoihin todellisuudesta ja on demonstroitavissa vaikkapa edellä mainitun pastry stout -trendin kautta.

Imperial stout: historiallinen eurooppalainen oluttyyli. Ei sisällä ensimmäistäkään pullanmurua tai kahvinpapua. Lisätään siihen amerikkalainen extreme beer -ideologia ja ajatus siitä, että käsityöpanimot innovoivat ja kokeilevat ennakkoluulottomasti. Saadaan alakulttuuri, jossa stouteja tai muita tummia oluita alkaa olla mahdotonta tehdä alle 10-prosenttisina ja ilman sumppia, pirtelöä tai taikinaa. Näin oluelle on tehty sama, minkä Ben & Jerry’s teki aikoinaan jäätelölle.

critical

Nostalgia: koti-ikävä paikkaan, jota ei ollutkaan

Arvostamani olutkirjoittaja Jouni Koskinen, aka Tuopillinen, otti Olutpostin itsenäisyyspäivän pakinassaan mittaa vanhojen hyvien aikojen kaipuusta – siitä, miten olutharrastaminen ennen oli helppoa ja selkeää. (Itse)ironinen pakina heitti reilun kauhallisen suhteellisuudentajua yhtäältä nykypäivän himoharrastajien mutta myös muutosvastarintaisten jupisijoiden suuntaan. Ehkä enemmän jälkimmäisten. Saatan tulkita väärinkin, mutta olin kuulevinani lempeän ivan takana myös pientä omakohtaista nostalgiaa.

Ennen oli erilaista, mutta olivatko asiat paremmin tai huonommin? Presidenttien uudenvuodenpuheita on joskus moitittu ympäripyöreydestä – siitä, ettei valtionpää sano mitään merkityksellistä, tai jos jokin viesti on, se ainakin ilmaistaan hatarasti. En ole presidentti, joten väännän seuraavaksi rautalangasta kolme asiaa, joista en pidä.

Yksi. En tykkää kovin paljon nykyistä olutkenttää hallitsevista mauista. En ole trooppisen, pihkaisen tai ylikypsään kasvikseen viittaavan humaloinnin suuri ystävä. En innostu kovin usein myöskään happamista, marjaisista oluista – varsinkaan jos happojen takana ei ole muuta, moniulotteisempaa makumaailmaa. Enkä pidä tummista oluista, joiden makuhaarukka on sama kuin Pandan joulupöydän konvehtirasialla. Nämä eivät juuri koskaan toimi minulle ainakaan 13–14-prosenttisina, jota ne nykyään usein ovat. Mikään ei enää tunnu miltään, jos liian monissa oluissa on kaikki nupit kaakossa.

Kaksi. Inhoan olla baarissa, jossa 90–95 prosenttia oluista asettuu johonkin äsken luettelemistani makukategorioista. 2010-luvun loppua kohti varsinkin uudemmissa baareissa (toki myös netti- ja kivijalkakaupoissa) olen törmännyt yhä useammin tähän tilanteeseen. Tihrustan epätoivoissani oluiden tietoja, jos löytäisin edes yhden stoutin tai portterin, jota ei ole maustettu leivontatarvikkeilla tai kyllästetty tynnyrin vanilja-viina-aromilla. Ihmettelen, miten viidestätoista hanasta kymmenen voi olla NEIPAa tai muuta Amerikan-makuista alea. Ja niin edelleen.

Kolme. En ole yhtään innostunut siitä, että kaikki Euroopan maat muuttuvat vähitellen enemmän tai vähemmän samanlaisiksi craft beer -kulttuureiksi. Saksalainen IPA tai suomalainen IPA voivat olla parempia kuin moldovalainen IPA, mutta se johtuu vain siitä, että panijoilla on kahdessa ensimmäisessä maassa enemmän osaamista ja resursseja – kaikki kolme kuitenkin tähtäävät samaan amerikkalaiseen esikuvaan. Huolestuttaa salaa eri maiden perinteisten oluiden puolesta, mutta kovin nuiva ei viitsisi olla, kun uudet tekijät ovat innoissaan.

Näiden mieliharmieni takia oma näkemykseni 2010-luvusta olutvuosikymmenenä jää kaksijakoiseksi. Toisaalta on tärkeää ja hienoa, että alalle töihin, olutta ideoimaan ja sitä harrastamaan on tullut niin paljon uusia, innostuneita ihmisiä. Gallonakaupalla hienoa ja innovatiivista olutta on 2010-luvulla pantu ja nautittu. Liiketoiminta kukoistaa yhdellä jos toisella. Silti henkilökohtaisella tasolla olen ollut usein harmissani – ja vähän häpeissänikin – etten ole osannut arvostaa suurta osaa näistä oluista. Harmitukseni on todellakin lähinnä omakohtaista, ja koska tämä blogi on olemassa pitkälti itseäni varten, se saa nyt toimia tämänkin vuodatuksen alustana.

Sanon myös sen, että minä en tietenkään mahda tälle kehitykselle juuri mitään. Panimot eivät ole olemassa minua viihdyttääkseen, vaan tehdäkseen bisnestä. Jos kuluttajien äänekäs enemmistö juuri nyt haluaa tiettyjä noin kolmea tai neljää oluttyyliä, ymmärrän sen hyvin. Silloin niitä on syytä valmistaa, jos haluaa pärjätä alalla, jonka kilpailuasetelma on alkanut ainakin emämaa Amerikassa jo kovasti kiristyä.

Nostalgia – ainakaan minun nostalgiani – ei ole sitä, että ihminen haluaisi palata suoranaisesti johonkin menneeseen aikaan. Kreikkalaisperäisen sanan kirjaimellinen merkitys on ehkä koti-ikävä, mutta monet kirjoittajat ovat muutenkin määritelleet sen kaipuuna johonkin paikkaan tai asiaintilaan, jota ei sellaisenaan ole koskaan ollut olemassakaan. Ei kotiin, josta lähdin, mutta ei myöskään siihen paikkaan, joka kodista on poissa ollessani tullut.

En ikävöi 1990-luvulle tai edes 2000-luvun ensikymmenelle. Totta: silloin monet minua ärsyttävistä trendeistä – kuten hysteerinen uutuusoluiden tehtailu tai äärimmäisten makujen hakeminen – eivät olleet puhjenneet vielä kukkaan. Silti muistan vielä elävästi senkin, että hyviä oluita, hyviä baareja, hyviä kauppavalikoimia ja hyviä olutkirjoittajia oli noihin aikoihin vähemmän kuin nyt. Ehkä huonojakin oli vähemmän, mutta olkoon niin.

Haluaisinko päästä baariin, joka olisi muuten kuin nykyiset craft beer -baarit mutta siellä olisi vaikka 20 hanaa täynnä parhaita esimerkkejä mallasvetoisista oluttyyleistä kuten heller Bock, Dunkles, Scotch ale, dubbel, ambrée, sahti, (polo)tmavý ja Baltic porter – mutta ei juuri lainkaan IPAa, hapanoluita ja pullastouteja? Ja tietenkin kaikki ilman turhia mausteita, lisäaineita tai tynnyrikypsyttelyitä? Ehkä haluaisinkin joskus – ehkä kerran, ehkä silloin tällöin. Mutta en välttämättä haluaisi pakottaa maailmaa itseni näköiseksi, en vaikka voisinkin. Oluttyylejä ja -perinteitä on kymmeniä ellei satoja, ja monimuotoisuuden arvo on tavallaan monimuotoisuudessa itsessään.

Kysymys kansallisten, alueellisten tai paikallisten olutkulttuurien tulevaisuudesta on eri asia, ja vaikeampi kuin se, mitä mieltä globaalien craft-baarien tai -panimoiden valikoimista pitää olla. Paikallisen olutmaiseman suojelussa on luultavasti riski lipsahtaa kansalliskonservatiivisen vanhoillisuuden ansaan, tai elävän kulttuurin museointiin ja muumiointiin. Tätä pohdintaa varmasti käydään niillä alueilla, jossa uhanalaisia olutkulttuureja on – esimerkiksi Baijerin Zoigl-mailla tai Suomen sahtiseuduilla – mutta niitä reseptejä en yritäkään tässä lähteä esittelemään.

critical

Kohti (vieläkin) parempaa vuosikymmentä

Uskon, että Suomessa ja maailmalla ammutaan tänä yönä monta rakettia nyt päättyvän, hienon olutvuosikymmenen kunniaksi. Samalla ehkä skoolataan ja toivotetaan onnea seuraaville kymmenelle olutvuodelle. Itse lopetan vuosikymmenen tässä blogissa tähän suutariin, vaikka omasta mielestäni sen tussahdus onkin omalla tavallaan melko optimistinen. Nyt kun olen saanut hetkeksi sydämeltäni tyytymättömyyden taakan, ehkä voin 2020-luvun alkaessa taas blogia kirjoittaessani hengittää vapaammin.

Paluu vanhaan aikaan on – onneksi – mahdottomuus. Vielä mahdottomampaa on paluu vanhaan hyvään aikaan, koska sitä ei siis todennäköisesti koskaan ollutkaan. Onko uusi parempaa kuin entinen, vai onko modernin ihailijoilta jäänyt jotain ymmärtämättä perinteisestä? Näitä keskusteluja voidaan käydä ja toivottavasti käydään jatkossakin. Juoksuhautoihin ei silti minunkaan mielestäni kannata jäädä kykkimään – ei ainakaan juoksuhautojen itsensä takia.

Olutkoira raiteillaan #6: Wien

Samuli Edelmann kehui aikoinaan juoneensa ”viinii” Wienissä, ja sitä olen minäkin monet kerrat tehnyt. Heuriger-ravintolat Wieniä ympäröivillä kukkuloilla ovat Euroopan viinipaikoista suosikkieni joukossa. Sen sijaan sanaparista Wien ja olut minulle tulee ensimmäisenä mieleen erityisesti yksi paikka, jossa en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Tämä on 7Stern-Bräu seitsemännen kaupunginosan Siebensterngassella.

Vuosina 2005–2006, jolloin Wien tuli meille hyvinkin tutuksi paikaksi, 7Stern-Bräu oli silloisen panimoravintolailmiön kärkipaikkoja Itävallassa ja ehkä koko Vanhalla mantereella. 7Sternin Märzen oli hyvä esimerkki siitä, miten pienpanimo-olut – silloin vielä uudehko ilmiö monissa Euroopan osissa – erosi suodatetusta ja kuohitusta makrolagerista. Ja kuitenkin ilman, että alkoholipitoisuutta tai humalatasoa olisi hilattu katosta läpi (sanoo muutamaa vuotta myöhempi minä).

Kun en ole muutenkaan vieraillut Wienissä tuon jälkeen kertaakaan, hyödynnän parin päivän pysähdystämme myös sen tarkkailemiseen, miltä paikallinen olutmeininki vaikuttaa nyt. Tässä välissä olutmaailmassa on tapahtunut paljon; sitä ei tarvitse tämän blogin lukijoille teroittaa. Itävalta on Euroopan olutmaista konservatiivisemmasta päästä: vanha, paikallinen olutkulttuuri on vahvaa. Ainakin työhypoteesina voi heittää, että uusilla tulokkailla on saattanut kestää kauemmin kuin muissa maissa lyödä itsensä läpi – ainakin jos he tarjoavat muuta kuin saksankielisten maiden perustavaraa. Tarkempi tutkimus voisi toki tuoda myös vivahteita tähän teoriaan.

Lounaalla Siebensterngassen vuonna 1994 perustetussa panimoravintolassa käy selväksi, että ainakin 7Stern-Bräu on yhä paikoillaan ja voimissaan. Matkaseuralainen vertasi sitä tässä suhteessa Tampereen Plevnaan. Molemmissa ravintolaa ruokkii tasainen virta kantiksia ja satunnaisia kävijöitä, ja panimolla on kunnianhimoa pitää tarjontansa kirkkaasti ”ruokajuomaksi riittävän” tason yläpuolella. Weihnachtsbock (6,3 %) on mainio kinuskinvaalea juhlajuoma ja myös Prager Dunkles (4,7 %) vaikuttaa maukkaalta. Schnitzel on aavistuksen reunasta kuivahtanut mutta muuten hyvä, ja kostea itävaltalainen perunasalaatti on sille ainoa oikea lisuke.

Itävalta vuonna 2005 oli vielä melko puhtaasti itävaltalaisen oluen maa. 7Sternin kausioluina oli kyllä jo joidenkin vuosien ajan tuolloin nähty pale alea ja jopa IPAa – ehkä jokin muukin uutta nuuhkiva panimo oli kokeillut niitä tehdä. Wienin ravintolat ja baarit tarjosivat kuitenkin vielä käytännössä pelkästään muutamaa Itävallan johtavaa lagermerkkiä. Ruokakaupoissa ei törmännyt muihin tyyleihin, eikä juuri mitään ulkomaisia oluita myyty. Nykymallin mukaisia ”olutkauppoja” ei tainnut olla. Vaikka join mielelläni Gösserin tai Ottakringerin normioluita, Eggenbergin Urbock (ja jouluaikaan Samichlaus) oli melkeinpä ainoa erikoisempi olut, jota Wienistä helposti löysin.

Tuolloin Eggenbergin ostopaikkani oli Grabenilla sijaitseva Julius Meinlin kaksikerroksinen herkkukauppa. Alakerrassa on juomia sekä kahvien ja keksien tyyppisiä kuivatuotteita, ylhäällä liha- ja kalatiskit, herkkusäilykkeet ja paljon muuta. Meinlin olutvalikoima piti tietysti tsekata nytkin. Sinne oli ilmestynyt paitsi joitakin ulkomaisia laatumerkkejä, joita en usko silloin olleen, myös Itävallan panimoiden uudempaa rintamaa. Salzburgin Gusswerkiltä ja parilta muulta vastaavalta nuoremmalta tulokkaalta oli amerikkalaisvaikutteisia oluita. Toisaalta suuret panimot ovat Itävallassakin lähteneet mukaan craft-tyylisten oluiden kehittelyyn, ja varsinkin Stieglin erikoiset pullot pistivät hyllyiltä silmään. Meinl oli kaiken kaikkiaan selkeästi päivittänyt oluthyllynsä 2010-luvulle.

Kuten odottaa saattaa, kaupungin laajimmat olutvalikoimat löytyvät kuitenkin käsityöoluelle eli Craftbierille omistautuneista erikoiskaupoista. Otin torstaina kaksi näistä reitilleni. Molempien yhteydessä toimii myös aktiivinen pienpanimo. Meidlingissa sijaitseva Beer Store Vienna on yhtä kuin Next Level Brewing. Kaupan valikoima ei mitenkään häikäissyt minua, mutta varsin kohtuullisen otoksen uusimmasta itävaltalaisesta craft beer -tekemisestä sieltäkin saa. Myymälä palvelee selvästi paikallista olutporukkaa muillakin tavoin, koska pari isoa kaappia oli varattu humala- ja hiivapakkausten esillepanoon. Toinen kauppa Beer Lovers sijaitsi Naschmarktin suunnalla eli lähempänä keskustaa. Sen kellaritiloissa majailee Mothers Milk -panimo. Beer Loversin olutvalikoima on vähintäänkin eurooppalaisittain hyvin laaja. En taida olla missään nähnyt näin hyvin eri maita, eri oluttyylejä ja erityyppisiä panimoita edustavaa kauppaa. Saatan postata asiasta vielä erillisen jutun (tiedän, että maailmassa on varmasti vielä parempia olutkauppoja, mutta ainakin minussa juuri tämä valikoima herätti ajatuksia).

* * * * *

Wien oli muutenkin monin tavoin entisensä. Uusi valtava Hauptbahnhof, jolle keskiviikkoaamuna saavuimme, vihjasi kylläkin kaikkea muuta. Se oli kalsea eikä antanut matkailijalle erityisen sujuvaa kokemusta siitä, miten kaukojunaliikenteestä liitytään paikalliseen joukkoliikenteeseen. Kun lopulta pääsimme keskikaupungille, asiat loksahtivat tuttuihin uomiinsa. Wien on yhä samaan aikaan vilkas ja rauhallinen, moderni ja keisariaikainen, elitistinen ja kansanomainen, tyylikäs ja hieman korni. Ruoka on hyvää, katukuva on viihtyisä ja joukkoliikenne toimii.

Joulumarkkinoita käynnisteltiin 7. kaupunginosan Spittelbergin korttelissa jo torstai-iltapäivänä, joten ne ehdimme nopeasti katsastaa. Raatihuoneen iso Christkindlmarkt avautui vasta perjantaina, jolloin olimme junassa matkalla kohti kotia. Muutenkin Wien oli lipumassa jo hyvää vauhtia joulukauteen, ja varmasti ilma on näillä toreilla tänäkin iltana sakeana Glühweinin höyryistä. Raatihuoneen nurkilla kävimme ihmettelemässä kaupunginmuseon Das Rote Wien 1919–1934 -näyttelyä, jossa kerrottiin Wienin sotienvälisestä sosiaalidemokraattisesta hallinnosta ja sen nykyäänkin näkyvistä aikaansaannoksista.

Voileipäteema oli hallinnut tätä junamatkaa jo Kööpenhaminasta lähtien, jossa nautiskeltiin smørrebrødejä jouluoluen ja portterin kanssa. Milanossa, Vicenzassa, Trevisossa ja Venetsiassa syötiin italialaisia pieniä aperitivo- ja cicchetti-leipiä. Wienissä perinteinen paikka tämän tyyppiseen ruokailuun on Trześniewskin buffetti, ja siellä nytkin kävimme. Leivät on leikattu pieniksi suorakulmioiksi ja herkulliset kala-, kananmuna- ja lihapäälliset on hienonnettu tahnamaiseksi värikkääksi mosaiikiksi. Tyylikkään annoksen kruunaa 1,77 dl kokoinen Pfiff raikasta lager-olutta. Takavuosina Trześniewskin ainoa voileipäruokala oli Dorotheergassella, jossa se 1900-luvun alussa avattiin, mutta nyt heidän leipiään saa useammasta kaupunginosasta.

Wienissä on tänä päivänä kolmisenkymmentä panimoa tai panimoravintolaa Verband der Brauereien Österreichsin mukaan. Määrässä on kyllä tapahtunut kasvua tuolta 2000-luvun puolestavälistä, jolloin niitä oli 10–15 luokkaa ja ne olivat kaikki uudehkoja. Myös tyylillinen tarjonta on lisääntynyt kuten kaikkialla Euroopassa. Uusien käsityöpanimoiden tuotteet erottaa kaupan hyllyissä 0,33 litran ”virallisesta craft beer -pullosta”, kun taas perinteisimpien panimoiden oluet myydään yhä saksalaisen muotoisissa 0,5 l pulloissa. Saksankielisissä maissa ja Tšekissä moderni ale-kenttä on aina tuntunut minusta enemmän irralliselta kerrokselta kuin vaikka Britanniassa tai toisaalta Puolan kaltaisissa ohuemman olutkulttuurin maissa. Tästä tunteesta en nytkään päässyt eroon, mutta eipä siihenkään kannata jäädä vellomaan.

Nopeasta katsauksestani jää tietysti jälleen puuttumaan paljon – esimerkiksi kaupungin uusimmat olutbaarit. Varmasti Wienistä löytyy 2010-lukulaisia baareja, joissa on laajat hanarivistöt, kuten muistakin suurkaupungeista. Paikallinen Craft Bier Fest osui myös minun kannaltani väärälle viikolle: se järjestetään tulevana viikonloppuna 22.–23. marraskuuta. Mukana on Partnerland Finnland ja sen myötä kymmenen suomalaista panimoa tuotteitaan esittelemässä. Käykää paikan päällä Marx Hallessa, jos olette perjantaina tai lauantaina Wienissä.

cofmdewien-4sdrwien-2wien-9cofcofcof

Ensivisiitillä: Bier-Bier

Näppäilin viime kuussa kuvia Erottajankatu 2:n toimistopalatsin ylempien kerrosten ikkunoista, kun rakennus oli auki yleisölle Helsinki Design Weekin tapahtumapaikkana. Vastapäinen talo, entinen Helsingin Sanomien ja Suomi-yhtiön pääkonttori, tallentui pariin otokseen. Uusrenessanssia edustava helmi sekin, mutta mittasuhteiltaan pienempi ja punatiilinen.

Tulin siinä ajatelleeksi, etten ollut koskaan käynyt talon katutasossa toimivassa Bier-Bierissä, vaikka baari täyttää pian viisi vuotta. Kun paikka avattiin tammikuussa 2015, yksi omistajista kertoi City-lehdelle: “Haluamme tehdä baarin jossa ihmisen on hyvä olla ja jossa oluisiin tutustuminen on helppoa.” Jutussa puhuttiin sadan oluen Bier-Bieristä.bierbier-ulko

Eilen sain vihdoin aikaiseksi poiketa sisään, kun visiitti sopi hyvin päivän reittiin ja aikatauluun. En tiedä tarkalleen, miksi olin vältellyt Bier-Bieriä näin pitkään. Ehkä olin pelännyt, että tiskillä saa tungeksia loputtomia maistelutilkkoja kärttävien hipstereiden seassa, tai että valikoima on rajattu liian tiukasti 2010-luvun globaalin käsityöoluen kapeaan eliittiin.

Lyhyt ensikäyntini oli kuitenkin positiivinen kokemus. Lauantain alkuillassa pöydät olivat suurin piirtein täynnä, mutta baaritiskillä sai käydä yksin ja ikkunan vierten jakkararivistöissä oli väljää. Toisin kuin melkein kaikissa muissa craft-baareissa, pullolista löytyi helpommin kuin hanaoluiden taulu – sen huomatakseen olisi pitänyt älytä katsoa vasemmalle ylös. Pullot (ja tölkit) oli jaoteltu makujen mukaan, ja oli hauskaa nähdä, että yksi makukategorioista oli maltaiset oluet.

Kun kerran olin Roomassa, otin modernia NEIPAa, jopa tuplasellaista. Olut oli katalonialaisen Garagen ja brittiläisen Verdantin kollaboraatio nimeltä Passata Styx (9 %), humalalajikkeinaan minulle tuntemattomat Cashmere ja BRU-1. Molemmat ovat amerikkalaisia, tällä vuosikymmenellä kehitettyjä lajikkeita. Alkutuoksuun niistä oli irronnut mukavaa trooppista hedelmäisyyttä, mutta sen jälkeen olut liikkui hieman tunkkaisemmilla vesillä, eikä tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Kaurapuuro ja humalan hapot tunkivat läpi, vaikka olin toivonut raikasta mehuisuutta. Hiivahiutaleet leijailivat hiljalleen kohti lasin pohjaa.

Bier-Bierin olutvalikoima on sen verran laaja, että melko helposti löytää jotain vähän vähemmänkin “moderniin” makuun, vaikkapa belgialaisia tyylejä tai Scotch alea. Tämähän minun ongelmani monissa pienemmissä uusissa craft-baareissa on, siis että kun valikoima virtaviivaistetaan vain trendityylien jäävuoren huippuun, seison tiskillä joskus huuli pyöreänä kuin entinen äijä. Onhan tuohonkin alkanut tosin tottua. Bier-Bierissä oli baarin toiminta-ajatuksen mukaisesti hyvä olla, ja ikkunan ääressä kelpasi katsella, kun lokakuun aurinko alkoi laskea Uudenmaankadun koristeellisten tornien taakse.cof

F.C.B.R.-oluet: Mufloni Pumpkin Spice Ale ja Lapland ESB

S-ryhmän olutravintolat ovat jo parina aiempana vuonna järjestäneet Finnish Craft Beer Revolution -tapahtumaa, jossa kotimaiset käsityöpanimot esittäytyvät ketjun eri baareissa. Konseptiin kuuluu jopa hevoskärryajelu, joka tosin toimi vain tämän viikon torstaista lauantaihin, vaikka F.C.B.R.-tapahtuma jatkuu ensi viikon loppuun asti.

Ideana näissä suomalaisen pienpanimo-oluen “täsmäpudotuksissa” on, että kuudessatoista olutravintolassa pääkaupunkiseudulla ja yhdessä Hyvinkäällä on kussakin esillä yhden kotimaisen pienpanimon juomia. Ainakin osa näissä tap takeover -käytäntöä etäisesti muistuttavissa valtauksissa tarjottavista oluista on uusia, tänä syksynä lanseerattuja tuotteita. Kävin kahdessa ässäbaarissa ja tässä vaikutelmia sekä paikoista että oluista.

Ølhus Stockholm, Kamppi

Ølhus Stockholm on lähes tyhjä, kun tulen paikalle lauantai-iltana seitsemän maissa. Tämä on lähellä kaupungin kiireisimpiä reittejä, mutta ei ehkä suoraan yhdelläkään niistä. Hetken tyhjyyttä ihmeteltyäni sisään alkaa kyllä ajelehtia enemmän porukkaa, joten kyseessä onkin ehkä enemmän myöhäisillan paikka. Baari on suhteellisen viihtyisä, vaikka hiljaisella hetkellä vaikuttaa vähän kliiniseltä. Kattokruunuja ja muuta tunnelman luojaa löytyy, joten ei kai tästä puutu kuin lautapelejä pelaava opiskelijaporukka tai jotain vastaavaa.

mdeJuon kurpitsaolutta. Totta puhuen kurpitsaolut on syy, miksi ylipäätään olen lähtenyt F.C.B.R.-tapahtuman baareja kiertämään. Olin aikani selaillut Twitteristä ja muista kanavista amerikkalaista olutpöhinää, ja siellä on nyt pumpkin ale -sesonki. Kun huomasin, että Beer Hunter’s oli tehnyt tällaisen oluen, Pumpkin Spice Alen (7 %) F.C.B.R.-hanoja varten, ajattelin, että tätä tyyliä voisi taas vaihteeksi maistaa. Kun käsityöpanimot Suomessa ja muualla tekevät mitä tahansa hapanta ja sameaa mikä Amerikassa myy, niin mikseivät ne voisi kunnioittaa tätä Halloween-ajan olutperinnettä, jolla on jo yli 30-vuotinen historia.

Pumpkin spice on maustesekoitus, johon kuuluvat suunnilleen samat mausteet kuin meikäläiseen piparkakkumausteeseen tai “joulumaustesekoitukseen”. Kyllä se tämänkin oluen tuoksussa jo tuntuu – siinä on pullaa ja paahdettua kurpitsaa. Itse olut ei ole niin paksu ja mehevä kuin tuoksu antaisi luulla. Vähän siirappista makeutta ja omenapiirakkaa on maussa taustalla, mutta se on pääasiassa hedelmäisen keskitien vahvan alen maku – siitä huolimatta, että olut pelaa mausteen ehdoilla. Aivan pientä happamuuttakin pääsee läpi, ja jälkimaussa on aavistus humalaa. Mietin, olisiko tästä kannattanut tehdä selkeästi vielä makeampaa ja paksua tököttiä? Nyt olut ehkä hieman väistelee kurpitsaisuuttaan. Tällaisenaankin tämä sopii joka tapauksessa vain reilusti maustettujen oluiden ystäville.

Oluthuone Poseidon, Katajanokka

Minulla on ollut pieni kana kynittävänä S-ryhmän kanssa siitä, että se ikään kuin yrittää tehdä hyvää 2010-lukulaista olutravintolaa mutta sortuu brändäyksessä 90-lukulaiseen matalamielisyyteen. Siinä missä muinainen William K -ketju on nyt jo aivan kunniallinen (kuka enää muistaa, mistä sen inspiraatio alkujaan tuli?), Ølhusit olivat aloittaessaan vuonna 2014 ärsyttävän laskelmoituja. Ketjun aiemmat muka-tšekkiläiset baarit teipattiin uudelleen skandinaavisiksi, kun markkinointiosasto kertoi Pohjoismaiden olevan nyt hip ja hype olutalue.

Katajanokan Poseidon on nykyään eri maata. Eräs sukulaiseni piti kiinteistössä 80- tai 90-luvulla Poseidon-nimistä ruokaravintolaa. 2000-luvun alussa Poseidonin omi Oluthuone-ketju ja liitti sen Pivnice Pošeidon -nimisenä “tšekkiläisten” kapakoidensa ryhmään Hádankan ja Milenkan seuraksi. (Nykyinen Ølhus Stockholm oli myös Hostina-nimellä osa tätä joukkoa lähes kymmenen vuotta.) Muista tšekkibaareista tehtiin siis sittemmin skandinaavisia ølhuseja, mutta Katajanokan “Possu” sai pitää neutraalimman identiteetin – enää se ei yritä edes olla tšekkiläinen, ja hyvä niin.

Poseidonissa on suomalaisittain harvinaista pubimaista tunnelmaa, matalia kattoja ja erilaisia hämyisiä tiloja. Tiiltä on paljon, ja sehän sopii katajanokkalaiseen maisemaan. Tämä on yksi suosikkipaikoistani Oluthuone-ketjussa, mutta Helsingin kantakaupungissa Katajanokka on hieman eristäytynyt kolkka, jossa tulee käytyä valitettavan harvoin.

Poseidonissa on väkeä, sekä porukoita että satunnaisia yksittäisiä kävijöitä. Tilaan Tornion Panimon 5,9-prosenttisen Lapland ESB:n. Prosentit ovat samat kuin Fuller’sin ESB:n pullo- ja kegiversiossa. Torniolaista ESB:tä luonnehditaan näin: perinteinen, vahva bitter, jossa yhdistyvät Lapin vesi, suomalaiset maltaat ja aidot brittihumalat. Kuparinruskea, pehmeän maltainen, havuisa humalointi, jossa yrttiset katkerot.poseidon

Osa noista adjektiiveista osuu oman maistelukokemukseni perusteella oikeaan ja loput eivät. Vahva bitter ja havuisa humalointi ovat ehkä ne eniten paikkansa pitävät. Perinteisestä en tiedä – mihin perinteeseen viitataan? Kylmenevään vuodenaikaan ESB kyllä sopii, koska tyylilajin esiäidillä, Fuller’s ESB:llä on juurensa vuonna 1969 Winter Ale -nimen saaneessa oluessa. Jo tuoksussa tuntuu englantilaisen oluen piirteitä: lämmintä hunajatoffeista maltaisuutta.

Varmasti käytetyt humalat ovat brittiläisiä, kun esittelytekstissä kerran niin sanotaan. Kuitenkin amerikkalaisia ominaisuuksia nousee pintaan – havumetsän aromi ja maku, ja pihkainen katkeruus, suorastaan kitkerään vivahtava. Tuoksun lupaama maltaisuus jää näiden piirteiden alla maussa avautumatta, ja tyypillistä brittiläistä appelsiinimarmeladin ja keksien paahteista liittoa ei löydy. Esittelytekstissä mainittua pehmeyttä en aivan allekirjoita – paitsi ehkä verrattuna vielä katkerampiin, humalavetoisempiin oluihin.

* * * * *

Oluiden yksittäisistä piirteistä voi tietysti keskustella, mutta sekä Mufloni Pumpkin Spice Ale että Lapland ESB ovat sellaisia juomia, joita mielelläni tähän aikaan vuodesta maistelen. Olen kausioluiden ystävä, ja tällaiset ystävälliset oluttyylit sopivat kaupungin kylmeneviä iltoja lämmittämään. Vallankumousretoriikkaan en suuremmin usko, mutta F.C.B.R. on joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, miten suuri määrä oluen voimaan luottavia baareja Helsingin keskustasta ja sen lähistöltä löytyy. Osuusliikkeen ulkopuolellakin niitä onneksi on, ja siitä taas tulevissa postauksissa lisää.