Malta: brittihistoriaa ja uusia oluttuulia

Pride of England, QE II, Plough & Anchor, Salisbury Arms, City of London… Pieni saarivaltio noin sata kilometriä Sisilian kärjestä etelään oli puolentoista vuosisadan ajan brittihallinnon alaisuudessa, ja sen huomaa yhä monista asioista. Yksi on baarien nimet, joista monet sekä pääsaari Maltalla että pienemmällä Gozolla ovat kuin suoraan entisestä emämaasta.

Saarten arkeen on jäänyt muitakin brittivaikutteita kuten vasemmanpuoleinen liikenne, suojateitä merkitsevät mustavalkotankoiset lyhdyt eli Belisha beaconit, sekä tietysti englannin kieli, jota lähes kaikki saarelaiset haastelevat oman maltan kielensä ohessa. Iltapäiväteetä on tarjolla The Phoenicia -hotellissa. Katukuvassa on myös yhä paljon vanhoja punaisia puhelinkoppeja, mutta emme selvittäneet, saako niistä enää yhteyttä ulkomaailmaan.

Marraskuun alku ei ole välttämättä huono aika Välimerellä vierailuun, koska kesähelteet ovat jo takanapäin, mutta viileän sateinen talvi ei ole vielä kunnolla alkanut. Pientä uhkapeliä ilmassa säiden suhteen kyllä oli. Enimmäkseen viikko oli aurinkoinen ja lämpötilat 20–25 asteen haarukassa, mutta sadekuurojakin saatiin ja ukkonen jylisi kerran.

cof
Ale
on maltalaisten veressä

Moniin maihin on saatu ensimmäisiä pintahiivaoluita vasta tämän vuosituhannen puolella, kun sitä ennen on juotu käytännössä pelkästään yleistä globaalia lageria. Malta ei kuulu näiden paikkojen joukkoon, sillä vaikka craft beer -ilmiö siellä onkin vielä hyvin nuori, maan pintahiivahistoria on muutoin pitkä.

Brittisotilaille oli aikoinaan saatava alea, joten Readingissa Englannissa toiminut Simondsin panimo perusti jo 1800-luvulla tehtaan myös Maltalle. Kokonaan paikallisia panimoyhtiöitä syntyi 1920-luvulla, ja niistä Farsons oli pääasiassa alen valmistaja ja Cisk teki lageria. Kaikki kolme panimoa toimivat nykyään yhtenä maltalaisyhtiönä nimeltä Simonds Farsons Cisk, kun taas brittiläinen Simondsin haara on jo aikoja sitten sulautunut kilpailijoihinsa.

Jos haluaa fiilistellä Maltan brittiläisellä oluthistorialla, yksi mainio paikka on suosittu pubi City of London, joka sijaitsee St Julian’sin eli maltalaisittain San Ġiljanin rantabulevardilla. Pubi on perustettu jo vuonna 1914, ja vaikka se ei varmasti kaikilta osin ole alkuperäisessä asussaan, siinä on mukavasti ajan patinaa.

City of London tarjoaa esimerkiksi Farsonsin Blue Labelia ja Strong Alea, jotka ovat mallasvetoisia puhtaita makro-aleja, enemmän amberin kuin bitterin hengessä. Matkaseuralainen tykästyi Hopleaf Pale Alen keveään raikkauteen, ja tuo olut on puolestaan Simondsin vanha brändi, joka elää nykyään vain Maltalla. Myös nyky-craftia pubin jääkaapeista löytyy jonkin verran, ainakin kalifornialais-berliiniläistä Stonea ja belgialaisia Triporteuria sekä Brussels Beer Projectin oluita.

cofKäsityöolut on rantautunut ja hakee muotoaan

Pääsaarelta poikkesimme pariksi päiväksi Gozon saarelle, jossa on toiminut kolme vuotta Maltan kenties aktiivisin käsityöpanimo, Lord Chambray. Sen perustaja on italialaislähtöinen Samuele d’Imperio. Siinä missä se valtavirta-craftin hengessä tekee myös IPAa, panimon lähestymistavassa on samalla jotain italialaista. Esimerkiksi heidän Flinders Rose -oluensa on “gosen inspiroima” ja sisältää gozolaisia kapriksenkukkia, siis äärimmäisen paikallista raaka-ainetta.

Raaka-aineiden paikallisuus oli tärkeä elementti myös Winter Alessa, josta maistoimme viime vuoden versiota – uusin oli tulossa hanoihin vasta myöhemmin tänä vuonna. 8-prosenttinen tumma talviolut muistutti maultaan belgialaisia jouluoluita appelsiinimaisine sivumakuineen, mutta paikallisväriä toi carob honey (johanneksenleipäpuun medestä tuotettu hunaja).

Panimon taproomissa käydessäni testasin toista kausiolutta, syksyksi tehtyä Nebulaa, joka oli 5,9-prosenttinen brown ale ja siinä makua tuomassa paikallinen villifenkoli sekä viskimaltaat. Mainio, juotava keskitumma olut, joka panimolla laskettiin cask-pumpun näköisellä vempaimella ja hiilihappo olikin miellyttävän pehmeää. Lord Chambrayn miedompia oluita oli pulloissa saatavana siellä täällä ympäri saaria, kuten Gozon ja Maltan välisellä lautalla, jossa joimme Special Bitterit.

cofMaltan pienpanimot on toistaiseksi laskettavissa yhden käden sormin, ja näistä muista The Phoenix Raw Beerin portteria tuli maistettuakin. Myös Strettan olutta mainosti jokin ravintola, jonka ohi kuljimme. The Brew on saaren ainoa panimoravintola, ja se sijaitsi parin korttelin päässä hotelliltamme Slieman rantakadulla. Siltä maistoin 6-prosenttista golden alea, jossa oli belgialaisen voimakkaita sävyjä. Matkaseuralainen otti jenkkihumalaisen pilsnerin, joka oli Valletta 2018 -vuoden eli Euroopan kulttuuripääkaupungin “virallinen olut”.

Vanhojen ja vähän uudempienkin kaupunkien kujilla

Maltalla on monenlaisia rantalomaresortteja ja luontokohteita, mutta suuri osa saaresta on lähes katkeamattoman kaupunkimosaiikin peitossa. Hienot muinaiset kadut ja linnakkeet vuorottelevat uudempien esikaupunkien ja hotellikeskittymien kanssa. Aloitimme lomaviikon Sliemasta, jossa hotellin parvekkeelta oli näkymä suoraan pääkaupunki Vallettaan.

Vanha, korkeiden muurien ympäröimä Valletta lahden vastarannalla oli varsinkin iltavalaistuksessa hyvin vaikuttava näky. Sliema ja St Julian’s itse ovat rantojen puolelta korkeiden hotellien ja liikerakennusten saartamia, mutta esimerkiksi Sliemassa niemen sisäosasta löytyy aidomman oloisia maltalaisia katuja mataline taloineen ja koristeellisine puuparvekkeineen.

Yksi etappi oluenystävälle Slieman sisäosissa on kaupunginosan vanhin pubi Hole in the Wall. Kyseisessä kulmauksessa on ollut jonkinlainen baari vuodesta 1922. Nykyinen interiööri on viihtyisä vaikka ei kovin vanha. Baari ei isottele suurella craft beer -valikoimalla, mutta maltalaisten perusmerkkien ulkopuolelta löytyi kuitenkin sitä sun tätä: esimerkiksi Brasserie de la Senneä Brysselistä ja AleBrowaria Gdańskin alueelta Puolasta. Osoite on 31 High Street, eli 31 Triq il-Kbira. Tähän Maltalla kannattaa varautua: osoitteet kirjoitetaan usein englanniksi netissä ja matkaoppaissa, ja sitten kadunkulmissa ne ehkä lukevat vain maltan kielellä.

Myös The Jack of All Trades (22 Triq Mons. G. Depiro) näytti ulkoa päin hauskalta pubilta mutta oli kiinni sinä iltana, kun Slieman kaduilla vaeltelimme. Jos taas Sliemassa kaipaa ruokapaikkaa, josta annosten kylkeen saisi muutakin olutta kuin Cisk Lageria, vaihtoehtoja Vallettan puoleisella rantaraitilla ovat ainakin edellä mainittu panimoravintola The Brew (74 Triq ix-Xatt) ja Hammett’s Gastro Bar (33/34 Tigné Seafront).

Vallettasta löytyy saaren parhaana pidetty craft-baari 67 Kapitali (67 Triq l-Ifran), jossa oli pääkaupungissa viettämiemme päivien aikana tarjolla ainakin ruotsalaista, tanskalaista, italialaista, belgialaista ja maltalaista käsityöolutta. Erityisesti omaan makuuni oleva baari oli puolestaan Wild Honey (127 Triq Santa Luċija), koska sillä oli melko huomattavakin belgialaisten oluiden valikoima jääkaapissaan.

cofOlutreittien ulkopuolelta

Valletta on kaupunkina ehdottomasti yksi näyttävimpiä, joissa olen käynyt. Jyrkät mäet, joiden portaikoissa on ravintoloita ja baareja – kuten nyt Wild Honey – laskeutuvat värikkäiden parvekkeiden rivistöinä kohti merta. Vaikka kaupunki on pieni, tallatuimpien reittien ulkopuolella on vielä vähän rapistuneitakin sivukatuja ja niillä vanhoja kauppoja ja kuppiloita, joissa näkyy lähinnä paikallisia. Majapaikkamme omistaja oli syntyperäinen vallettalainen ja kertoi, että kiinteistöbuumi on vähitellen muokkaamassa kaupunkia turistien ja sijoittajien ehdoilla, eikä vanhoilla paikallisilla ole pian välttämättä enää varaa asua siellä.

Maltaa 1500–1700-luvuilla hallinnut johanniittaritarien veljestö rakensi Vallettan pääkaupungikseen barokki-ihanteiden mukaan, ja niin vanhalta kuin kaupunki nyt vaikuttaakin, se on yksi maailman ensimmäisiä alusta alkaen suunniteltuja kaupunkeja ruutukaavoineen. Ritarien ensimmäinen pääkaupunki Vittoriosa (malt. Il-Birgu) suuren sataman vastarannalla on toista maata. Siellä kannattaa poiketa Vallettasta käsin lautalla, jolloin näkee sataman koko hienoudessaan. Vittoriosan keskiaikaisesti kiemurtelevat kadut keskusaukio Misrah ir-Rebhan takana ovat taas tyypillistä vanhaa Maltaa. Ravintola dCentren terassilla söimme mahtavat hummeri- ja langustiinipastat.

Maltan hyviin puoliin kuuluu toimiva joukkoliikenne, jonka saarten suuri väentiheys mahdollistaa. Niinpä Vallettasta käsin on kätevää käydä vaikka Mdinassa, joka oli ennen ritarien tuloa Maltalle saaren keskeinen kaupunki ja linnoitus saaren sisäosassa. Myös Gozon saarella vierailu onnistuu busseilla, ensin Iċ-Ċirkewwaan ja siitä lautalla yli. Lauttarannasta pääsee jälleen jatkamaan Gozon omilla busseilla pääkaupunki Victoriaan (malt. Ir-Rabat) tai muihin saaren paikkoihin.

Valtava linnoitus kohoaa myös Victorian yllä, ja onneksemme se näkyi suoraan huoneemme ikkunasta. Vaikka linnoitus ei ollut Mdinan tapaan osa elävää kaupunkia vaan enemmänkin museo, siellä pääsi kuitenkin kiertelemään myös myöhään illalla, eli ilmeisesti portteja ei yöksi suljettu. Aution linnan muureilta oli pimeän aikaan komeaa katsella ympäri hiljaista saarta. Alhaalla kaupungissa tunnelmallinen Pjazza San Ġorġ on muutaman pikku baarinsa voimin Victorian “yöelämän” keskus, ja mainiota maltalaista ruokaa löytyy myös ympäröiviltä kaduilta esimerkiksi Maldonadosta (18 Triq Mons. Lwigi Vella) tai Café Jubileesta (8 Pjazza l-Indipendenza).

cof
dig
cof
cof

Mainokset

The Blogger 2017: kun epäilet että koko olut on pelkkää v’tuilua

Yleensä tässä blogissa ei ole ollut tapana ottaa haukuttavaksi sellaisia oluita, joiden valmistajilla ei ole selvästi ollut hajuakaan, mitä ovat tekemässä, tai jotka eivät vain ole millään lailla kolahtaneet makuuni. Olen mielelläni jättänyt ne muiden kirjoittajien hoidettavaksi.

The Blogger on puolalainen käsityöolut, jonka viimevuotisesta versiosta voin nyt sitä maistettuani sanoa, että se on yksi kamalimpia koskaan juomiani oluita. Valmistuttajana on sopimuspanimo nimeltä Brokreacja, ja olut on tehty Szczyrzycki Browar Cystersówilla.

Jos tämän makuinen olut olisi tullut minua vastaan ilman, että olisin nähnyt sen nimeä, etikettiä tai valmistusaineita, en olisi siitä todennäköisesti tänne kirjoittanut.

Kun pullon poimii ummikkona olutkaupasta ja katsoo etiketin englanninkielistä ”tyylikuvausta”, pientä hämmennystä on vaikeaa välttää. Ultra Islay Whisky Barrel Aged Salty Kiwi & Cocoa West Coast White Bitter. Rimpsu on niin pitkä, että lopputulosta tavallaan tekisi jo kuvauksen perusteella mieli maistaa, vaikka oluen nimi ei olisikaan The Blogger. (Ja toisaalta ei tee.)blogger

Uskon, että tämä on minulle ja kaltaisilleni omistettu olut. Näin voi päätellä myös visuaalisesta ilmeestä. Oheinen kuva on Brokreacjan etikettitaidetta, ja välillä tuntuu, että aika monen silmissä olutbloggarit vaikuttavat juuri tällaisilta etu- tai pikkusormen nostelijoilta. Tämän bloggariyhteyden takia nyt tulin siis hankkineeksi pullollisen tätä jääkaappiini.

Miltä maistuu olut, jossa on kiivipyreetä, kaakaopapuja ja suolaa; joka on tyylilajiltaan jenkkikatkeroitu vehnäviini ja kypsytetty Islay-viskitynnyreissä? Melkoinen koettelemus: turpeinen viskin aromi ja hedelmäinen pesuaineen lemu toivottavat tervetulleeksi. Maku on hiukan vähemmän karmea kuin tuoksu, mutta kovasti siinäkin saa savuisuuden alta hakea kiiviä tai kaakaota – vain jokin pieni kirpeys muistuttaa hedelmäsoseen olemassaolosta. Yli 10-prosenttinen olut on kuparinruskea ja samea.

Ymmärrän, että olutbloggarit voivat joskus olla rasittavaa porukkaa. Onhan Suomessakin vanha olutkaarti joskus älähtänyt, kun aloittelevat tikkerit, bloggarit ja reittaajat ovat esiintyneet netin palstoilla liian kaikkitietävästi. Erikoisuuksien metsästäminen voi näyttää ulkopuolisin silmin ufolta toiminnalta. Mutta emme me silti ainakaan minusta ihan niin kamalia ihmisiä ole, että tällaisen oluen ansaitsisimme tribuutiksemme.

Seuraakin pieni twisti.

Kun jälkikäteen tutkin oluen taustoja Brokreacjan nettisivuilta – mitä nyt puolan kielestä google-kääntäjän avulla ymmärsin – käykin ilmi, että The Blogger -sarjan taustalla ovat olleet oikeat paikalliset olutblogistit. Olutta on tehty toistaiseksi vuosina 2016 ja 2017, ja ainakin ensimmäisenä vuonna panimo kutsui blogiporukan luokseen ideoimaan itselleen nimikko-olutta. Syntyi The Blogger 2016, savukirsikka-punapippuri-ale.

Ilmeisesti myös tähän viimevuotiseen painokseen on pyydetty ideoita äänestyksen kautta. En tiedä, ketkä kaikki äänestykseen ovat saaneet osallistua – bloggarit vai myös muut – ja kuinka kieli poskessa he ovat ideoitaan heittäneet tai kuinka tarkkaan panimo on äänestystulosta noudatellut. Huumori on aina huumoria, mutta lopputulos on nyt niin tökerö olut, että mikään meriselitys sen syntyhistoriasta ei tätä rikosta täysin oikeuta. Varsinkin kun minäkin ihan rahalla ostin pullon olutkaupasta.

Kokeellisuus on tietysti yksi craft beer -kulttuurin kulmakivistä, mutta — no, ilman tätä ja monta muutakin kokeilua olisin hyvin pärjännyt. Ehkäpä lähiviikkoina pullotetaan vuoden 2018 The Blogger ja siitä tulee jotain inhimillisempää. En kyllä etukäteen sitoudu maistamaan.

Pienessä sinisessä talossa: Vingiu Dubingiu Aludė, Kaunas

Matkalla Varsovasta Helsinkiin Via Balticaa pitkin pysähdyimme yhdeksi yöksi Kaunasiin. Kaupunki ei ollut tuttu ennestään mutta osoittautui todella viihtyisäksi. Sympaattisen vanhankaupungin jatkona oli korttelikaupalla klassista uudempaa keskustaa, vanhaa tietysti sekin. Kun Liettuassa oltiin, tuntui, että pitäisi päästä tavalla tai toisella maistamaan paikallisia maalaisoluita, jotka sijoittuvat aivan omaan pikku lokeroonsa jonnekin sahdin, tavallisten alejen ja hapanoluiden välisessä kolmiossa.

Viimeksi tilaisuus oli tarjoutunut vuonna 2012 Vilnassa, jossa muun muassa Šnekutis sekä kellaribaari Alaus namai olivat tulleet tutuiksi. Tuolloin kuusi vuotta sitten Liettuassa ei ollut vielä nykyinen craft beer -liikehdintä päässyt ihmeemmin vauhtiin. Liettua poikkeaa kuitenkin monista itäisen Keski-Euroopan maista siinä, että olutkulttuuri ei koostu pelkästä teollisesta lagerista ja parin viime vuoden IPA-kuumeesta. Liettualaiset sahdin vastineet ovat monipuolisempia ja ”olutmaisempia” kuin suomalaisserkut, ja sitä paitsi niitä oli tuotu urakalla pääkaupungin erikoisbaareihin kaikkien ulottuville.

Niinpä Liettua oli ja on kiinnostava olutkohde. Kaikista maalaispanimoiden mömmöistä ei ole pakko pitää, mutta miellyttäviäkin yllätyksiä voi olla luvassa. Oluet ovat usein maultaan hiivavetoisia ja hiivat ovat vanhoja talonhiivoja, joten craft beeriä välillä vaivaavaa yksitoikkoisuutta ei tässä mielessä tarvitse pelätä. Ehkä yksinkertaistan tässä asioita – onhan craft-panimoilla käytettävissään hyvin laaja skaala erilaisia kaupallisia hiivoja – mutta vanhojen olutmaiden uniikit hiivakannat ovat jo ajatuksenakin kiehtovia.

Kaunasissa oli siis yksi ilta aikaa. Pari kolmekin baaria olisi ehkä ehtinyt testata, mutta päädyimme mukavuudenhaluisina viihtymään hieman pitempään yhdessä ainoassa – keskustan uudemmalla puolella sijaitsevassa Vingiu Dubingiussa (K. Donelaičio g. 41). Hieman rapistunut sininen puutalo oli remontoitu sisältä vaaleasävyiseksi moderniksi käsityöolutbaariksi, ja takapihan pöytiin oli lisäksi mahdollista tilata hyviä hodareita ja hampurilaisia pikkuruisesta ruokarekasta.cof

Jääkaapit olivat täynnä ulkomaisia ja liettulaisia erikoisuuksia, craft-skenen vakiokamaa skandi- ja jenkkipanimoilta kuten myös Fuller’sin ja Schlenkerlan tyyppisiä perinteisempiä pienpanimojuttuja. Liettuan panimot ja oluet eivät olleet minulla tuosta muutaman vuoden takaisesta visiitistä huolimatta kovin hyvin hallussa, joten kyselin neuvoja baarin takaa. Sain muutaman suosituksen – kaikki taisivat oikeastaan olla perinteiden ja craftin välillä tasapainoilevalta Dundulis-panimolta, ehkä yhtä lukuun ottamatta.

Dundulis on tässä suhteessa Liettuassa ainoa lajissaan, kuten Lars Marius Garshol totesi kolme vuotta sitten tekemässään haastattelupostauksessa. Muut ovat selkeästi joko maatilapanimoita, craftia tai makrolageria. Dundulisin valikoimasta löytyy tšekkilageria, ipoja, portteria ja näitä oudompia Liettua-juttuja kuten herneolut Syrne. Ilmeisesti sikäläisissä maalaisoluissa on ollut melko normaalia käyttää erilaisia yrttejä ja kasveja maltaiden ja humalan rinnalla.

Yksi maistetuista oluista oli kenties jotain koivunmahlaolutta, 3,8-prosenttista ja raikkaan, persoonallisen makuista. En saanut tiskillä tavattua, mikä oluen varsinainen nimi oli, ja baarin täyttyessä ei enää tullut tilaisuutta kysyä. Syrne (6 %) oli puolestaan raskaampi, vähän hapan ja melko erikoinen maultaan. En tiedä yhtään, millaista herneoluen pitäisi olla, enkä sitäkään, mitä muita raaka-aineita tässä oli. Vaikea siis sanoa, kuuluiko pienoinen happamuus asiaan vai oliko valmistuksessa menty suurpiirteisesti.

Devyniaragio oli 7-prosenttinen mallassima (tai hunajaolut), jota Dunduliksen kahdesta panimoinstallaatiosta toinen valmistaa jopa 9 % vahvuisena. Ainakin vahvemmassa versiossa on mukana myös koivun kukintoja ja kuusenkerkkiä. Pullossa luki braggot. Varsinkin etelänaapuri Puolassa braggotit olivat järjettömän makeita, tämä oli paljon kuivempi ja helpommin juotava olut. Superhelteillä olisi ehkä juonut mieluummin hieman keveämpää, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Kovin syvissä vesissä emme Vingiu Dubingiussa uineet. Maalta löytyy Liettuassa varmasti oudompiakin oluita, vielä uskollisemmin vanhojen menetelmien mukaisesti valmistettuja – esimerkiksi keittämättömiä raakaoluita. Nämä Dunduliksen tyyppiset crossoverit ovat kuitenkin mainio muistutus siitä, että Liettua on olutmaana ihan oma lukunsa ja myös että jotkut craft-orientoituneet valmistajat ja baarit ovat noteeranneet hienosti paikalliset perinteet.   cofcofcof

Onko craft beer -yhteisöä olemassa?

Viikonloppuna lähes samalla hetkellä silmiini osui kaksi kirjoitusta, joissa lähestyttiin vastakkaisista näkökulmista nykyisen olutmaailman yhteisöllistä olemusta.

Ensimmäinen oli New York Timesin toimittajan Daniel Fromsonin kolumni, jossa ylistettiin amerikkalaisen oluen kykyä yhdistää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja kertoi muun muassa junailleensa tapaamisen New Yorkissa eteläkorealaisen turistin kanssa beer tradingin merkeissä, oltuaan ensin tähän yhteydessä nettifoorumin kautta. Korealainen oli tullut Amerikkaan kiertääkseen itärannikon kuuluisimpia käsityöpanimoita.

“Tämä on meidän ajallemme ominainen rituaali, jonka voi lukea kyseisen alakulttuurin huvittaviin puoliin: kaksi aikuista miestä sopii sokkotreffit vain vaihtaakseen keskenään harvinaisia olutpulloja.”

USA:n craft beer -liike on luonut omat tulkintansa muiden maiden oluttyyleistä ja onnistunut markkinoimaan ne isolle, nuorekkaalle kuluttajakunnalle ympäri maapalloa. Amerikkalainen olut – tässä merkityksessä, pikemminkin kuin takapihan grillin ympärillä juotuna Budweiserina – ei kuulu enää Fromsonin mukaan pelkästään yhdysvaltalaisille vaan kaikille planeetan oluenystäville.

Craft beer -kulttuuri ei ole enää edes pelkästään kansainvälistä vaan ylikansallista, kolumnissa todetaan. Sitä auttavat sosiaalinen media, halvat lentoliput sekä jakelijat ja tapahtumat, joiden polttopiste on globaali.

Kuten Fromson mainitsee, esimerkiksi viime kuussa Ranskassa järjestetyssä Paris Beer Week -tapahtumassa valittiin palkittavia oluita neljänkymmenen ranskalaispanimon joukosta, jotka käytännössä kaikki tekivät amerikkalaistyylistä IPA-olutta. IPA on siis alun perin brittiläinen oluttyyli, vaikka sen nykyinen olemus onkin amerikkalaisten pienpanimoiden muokkaama ja heidän ansiostaan se on palannut myös Eurooppaan edistyksellisten panimoiden agendalle.

Me” voimme edelleen kokoontua nauttimaan amerikkalaista olutta, Fromson toteaa. Vain se on muuttunut, keitä meillä tarkoitetaan.” Lue: tarkoitetaan kaikkia niitä tämän taivaankappaleen asukkaita, joilla on kiinnostusta juoda olutta ja mahdollisuus maksaa sen laadusta hieman perustuotetta enemmän.

* * * * *

Toiseen kirjoitukseen törmäsin brittiläisessä Zythophile-blogissa. Postaus käsitteli kesäkuussa tapahtunutta Beavertown-panimon vähemmistöosuuden myyntiä Heinekenille. Blogin kirjoittaja Martyn Cornell kritisoi UK Craft Beer Forum -Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua, jossa ryhmän ylläpitäjä oli muun muassa todennut Beavertownin täten päättäneen kääntää selkänsä craft beer -yhteisölle”.

Foorumin ylläpitäjän mukaan Beavertownin pitäisi ymmärtää, mitkä tämän takinkääntämisen vaikutukset ovat koko yhteisön kannalta”.

Martyn Cornellin vastaväite on vapaasti tulkittuna, että craft-puristit unohtavat panimon pitämisen olevan liiketoimintaa, jos he vaativat käsityöpanimoita pysymään pieninä ollakseen uskollisia periaatteilleen (tai kuvitellun craft beer -yhteisön periaatteille). Hänestä oikea tavoite olisi, että laadukas olut olisi yhä useampien ulottuvilla ja muodostaisi yhä suuremman osuuden olutmarkkinasta. Tällä tiellä voidaan edetä vain, jos pienillä käsityöpanimoillakin on moraalinen oikeus tietoiseen kasvuun silloin kun siihen on tilaisuus – eli tuotteille enemmän kysyntää kuin nykykapasiteetilla on voitu tarjota.

Cornell väittää myös, että mitään craft beer -yhteisöä ei ole olemassa”. Hän toteaa juovansa kyllä käsityöolutta (mitä se sitten onkin”), mutta ei ole mielestään osa sellaista yhteisöä, jota UK Craft Beer Forumin FB-ryhmä olettaa edustavansa.

“Se ei ole yhteisö vaan ryhmä elitistisiä snobeja, joilla on päät niin syvällä omissa peräaukoissa, että he takuulla näkevät kitarisansa.”

Poleemisesta kirjoituksesta seurasi – ei ehkä kovin yllättäen – vilkas keskustelu blogin kommenttikentässä. Craft beer -foorumin tyypit ja heidän puolustajansa nostelivat nokkiaan ja pyrkivät todistelemaan, mitä kauheuksia Beavertownin ajautumisesta Heinekenin kitaan on pelättävissä.

He myös yrittivät osoittaa sanakirjojen avulla, että yhteisön määritelmäksi riittää, kun ihmiset ovat kiinnostuneita samasta asiasta tai heillä on samanlaiset asenteet. Cornell ei hyväksynyt todisteita. Hänestä saman harrastuksen ympärille kerääntyneet, toisilleen vieraat ihmiset eivät ole yhteisö missään sanan merkityksellisessä mielessä.

* * * * *

Muistin lukeneeni kolmannestakin paikasta hiljattain saman sävyistä keskustelua. Kyse oli kotimaisen kollegan Arden blogikirjoituksesta, jossa arvioitiin kahden suomalaisen pienpanimon olutuutuuksia. Asetelmassa oli joitakin samoja piirteitä, vaikka tapaukset eivät mitenkään identtisiä olekaan. Jälleen sivuttiin kysymystä, ovatko isomman oluttehtaan helmoihin päätyneen pienen panimon tuotteet vaarassa muuttua epäedulliseen suuntaan. Panimot olivat tällä kertaa Malmgård ja Saimaa Brewing Company, vaikka sillä ei nyt olekaan oman pohdintani kannalta merkitystä.

Arden esittämään muotoiluun, että olutharrastajissa on herättänyt huolestumista Malmgårdin ajautuminen Saimaan kylkeen”, tartuttiin kommenttiosiossa.

Miten määritellään olutharrastajat, tivasi pitkän linjan oluttoimittaja Heikki Kähkönen.

Kähkösen kokemuksen mukaan esimerkiksi olutseuroissa – joissa kohtuullisen suuri osa maamme olutharrastajista lymyää – ei ole esiintynyt mitään huolta tästä asiasta. Arde argumentoi, että huolta on esitetty some-keskusteluissa ja baaritiskeillä. Hän totesi käyttäneensä muotoa olutharrastajissa” kieliopillisesti partitiivin monikkona (sanasta olutharrastajia” eikä nominatiivista ”olutharrastajat”). Puhuttiin siis joistakin harrastajista eikä kaikista.

Beerglass_Flickr_DonLaVange_CC-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Don La Vange, CC BY-SA 2.0.

 

Väittelyä aiheesta käytiin ehkä osin kieli poskessa, mutta itse kysymys on minusta ihan kiinnostava. Yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä on puhuttu muutenkin paljon, kun internet-kulttuuri on viime vuosina kypsynyt täysi-ikäiseksi. Edustaako yksi some-ryhmä olutharrastajia tai olutyhteisöä? Entä useampi ryhmä? Entä baaritiskillä notkujat tai olutseurojen jäsenet?

* * * * *

Yhteisöllisyys on murroksessa. Tästä on tietysti paljon kirjoitettu, ja yksi yritys kiteyttää tilannetta on tämä The Atlantic -lehden artikkeli. Se, mikä mielletään tyypillisenä esimerkkinä yhteisöstä, saattaa olla nyt eri asia kuin parikymmentä vuotta sitten, jutussa todetaan. Ennen yhteisö ehkä olikin useimmiten jokin selkeästi organisoitunut taho, tai sellainen, johon kuulutaan syntyperän perusteella. Koulu saattoi olla tällainen yhteisö, samoin asuinkortteli tai kylä.

Nettiaikakaudella näiden yhteisöjen – kuten myös perinteisten seurojen ja yhdistysten – rinnalle on tullut yhä enemmän löyhästi organisoituneita liikkeitä tai yhteisöllisiä fiilistelyporukoita, olipa kyse kaupunkiaktivisteista, vasemmistolaisittain tai oikeistolaisittain ajattelevista twitter-kuplista, taikka käsityöoluen ystävistä.

Nämä internetin kautta rakentuvat, erittäin huokoiset kollektiivit ovat juuri sitä yhteisöllisyyden lajia, joka The Atlanticin jutun mukaan tänä päivänä korostuu. Se, että monet tämän hetken menestyneimmistä yrityksistä on sosiaalisen median operaattoreita, ei ole tietenkään sattumaa. Yhteisöllisyyden alustoille ja muille sen mahdollistaville teknisille ratkaisuille on iso kysyntä.

Osa online-yhteisöistäkin on pieniä ja tiiviitä, ja niihin kuuluminen perustuu omaan aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Toisaalta puhutaan esimerkiksi LGBT-yhteisöstä tai latinoyhteisöstä, joihin käytännössä miljoonat ihmiset liittyvät tietyn ominaisuutensa kautta. Identiteetti on joka tapauksessa tämän 2000-lukulaisen yhteisöllisyyden tyypillinen rakennuspalikka. Osallistumista motivoi usein tarve muovata omaa minuutta kuulumalla johonkin – lopulta siis ehkä individualismi jopa enemmän kuin kollektivismi.

Yhteisö on silti epäilemättä hyvä sana myös näiden 2000-luvun netti-ilmiöiden kuvaamiseen. Perusteluitakin löytyy ihan uskottavista sanakirjoista. Väittelyyn päädytään kuitenkin siinä tapauksessa – kuten Zythophilen kommenteissa – kun oletetun yhteisön sisällä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Kun joku antaa ymmärtää puhuvansa koko yhteisön, “kaikkien”, puolesta, eri mieltä olevien on helppo kyseenalaistaa tämä bluffi. Kuten Cornell mainitseekin, hänelle suivaantunut Facebook-ryhmä edustaa konkreettisesti vain noin 0,08 %:a Britannian oluenjuojista.

Laajasti ottaen craft beer -yhteisö – jos sillä tarkoitetaan vaikkapa kaikkia hyvästä pienpanimo-oluesta kiinnostuneita – on kyllä usein samaa mieltä monista perusasioista. Kukaan ei halua esimerkiksi palata tilanteeseen, jossa olutta valmistaa vain kourallinen megapanimoita, joita oluen laatu ei kiinnosta tai voiton maksimointi ajaa sen edelle. Kaikki todennäköisesti pitävät tyylillisesti monipuolista oluttarjontaa hyvänä asiana. Lähes kaikki myös kannattanevat sellaisia poliittisia toimia, joilla tätä päämäärää edistetään – kuten nyt Suomen tapauksessa esimerkiksi ulosmyyntioikeutta.

Alrode_Media-club_Flickr-cc-by-sa-2-0

Kuva: Flickr.com, Media Club, CC BY-SA 2.0.

 

Tunnistan hyvin myös New York Timesin Daniel Fromsonin kuvaileman globaalin craft beer -yhteisön. Olen esimerkiksi juuri sopinut ensi viikonlopuksi tapaamisen erään puolalaisen olutaktiivin kanssa – henkilön, jota en ennestään tunne – periaatteessa siltä pohjalta, mitä olen netin pohjalta voinut hänestä päätellä ja muilta kuullut. Vastaavasti olen saanut itse joitakin yhteydenottoja ulkomaisilta olutihmisiltä siksi, että minulla on oma pieni roolini Suomen harrastajayhteisössä.

Toisaalta jos yhteisö(t) mielletään näin väljästi, kenelläkään ei ole mandaattia esittää omaa mielipidettään jostain asiasta koko olutharrastajayhteisön mielipiteenä. Aika varovainen kannattaa olla myös sen suhteen, että kanavoi yhteisön edustajana sellaisia näkemyksiä, joita näppituntumalta olettaa koko muun porukan kannattavan (olipa porukka sitten yksittäinen Facebook-ryhmä tai vaikka kaikki oman maan craft beer -harrastajat).

* * * * *

Kysyin otsikossa, onko craft beer -yhteisöä olemassa, ja nyt vastaan. Kyllä: kun puhutaan löyhästä verkostosta, jonka kautta yksityiset harrastajat, olutseurat ja -järjestöt, olutkirjoittajat, panimot ja ravintolapuolen ihmiset eri maissa liittyvät esimerkiksi nettisovellusten avulla toisiinsa, tietynlainen globaali yhteisö on todella olemassa. Se on paitsi olemassa, sillä myös on merkitystä alan ja harrastuksen kannalta ihmisten yhteentuojana ja mielipiteiden vaihtamisen alustana. Varmasti se inspiroi harrastajia myös identiteetin luomisen välineenä: Untappdin näppäily houkuttaa, koska samaa tekevät trenditietoiset tyypit kaikkialla maailmassa.

Toisaalta myös: ei ole. Jos Martyn Cornellin tavoin edellyttää, että “mielekkään” yhteisön pitäisi pystyä ehkä muodostamaan selkeitä yhteisiä kantoja ja nauttia jonkinlaista oikeutta lausua niitä jäsentensä puolesta, tällaista universaalia kattoyhteisöä ei maailmassa tai missään maassa taida olla. On kuluttajien yhdistyksiä, panimoalan yhdistyksiä, some-ryhmiä ja niin edelleen. Nämä ovat kuitenkin kukin tässä mielessä oma erillinen yhteisönsä. Jos kaksi keskustelijaa ovat siis esimerkiksi blogin kommenttiketjussa eri mieltä jostakin asiasta, kumpikaan heistä ei voi sanoa edustavansa koko craft beer -yhteisön näkemystä – ei vaikka hänellä olisi millaiset verkostot niin harrastajien kuin ammattilaistenkin parissa.

Mitä Kallion olutkierroksella voi tulla vastaan?

Jo muutamana vuonna olemme tehneet työkavereiden kanssa alkukesästä kierroksen Kallion baareihin. Sääntönä on ollut, että illan aikana kierretään kymmenkunta paikkaa, jokaisessa juodaan yksi omavalintainen juoma, ja pyritään valitsemaan vain aiemmin käymättömiä kohteita.

Baareja on näillä kierroksilla käyty läpi vajaat kuusikymmentä. Mukana on ollut joitakin pitkän linjan oluthuoneita kuten Kuikka, Hilpeä Hauki tai Kurvin William K, mutta hyvä olutvalikoima ei ole ollut paikkojen valinnan kriteerinä. Reitille on usein osunut muutama aurinkoinen terassi, yksi tai kaksi vähän pelottavaa ammattilaispaikkaa ja satunnainen määrä craft-baareiksi hipsteröityneitä kuppiloita.

Vuosien mittaan nämä noin kymmenen baarin kertaotokset ovat tuntuneet vahvistavan sen arvion, jonka monet ovat näppituntumalta Kalliosta tehneet. Perustason kaljabaarit väistyvät kiihtyvää tahtia. Tilalle tulee enemmän tai vähemmän tyylikkäitä anniskelulaitoksia, joilla on ymmärrystä käsityöoluista ja juomakelpoisista viineistä. Yhä harvemman paikan olutvalikoima jää enää akselille ”kolmonen, nelonen ja tumma Velko”. Samalla asiakaskunta siistiytyy ja ehkä nuorentuukin.

Toisten silmissä tämä merkitsee, että vanha Kallio katoaa. Ehkä he komisario Palmun tavoin pelkäävät, että pian on heidän vuoronsa. Toisille baarien uusiutuminen on neutraali tai jopa positiivinen asia. Jos tykkäät hyvästä oluesta tai kokeilet mielelläsi erilaisia oluita, miksi surisit, kun niitä on tarjolla yhä useammassa baarissa.

cofNiiden vuosien aikana, kun olemme Kallio-kierroksilla kulkeneet, ainakin Kultapalmu on uudistunut trendikkäämmäksi Palmuksi, Pääkonttorista on tullut Panema ja yksi Flemarin rinteen entisistä kaljapaikoista on muuttunut tyylikkääksi viinibaariksi. Monet muutkin ovat vaihtaneet omistajaa ja nimeä. Lisäksi pubeja on putkahdellut kortteleihin ja kiinteistöihin, joissa niitä ei aikaisemmin ollut, esimerkkeinä vaikka Stadin Panimobaari ja Sörkan Ruusu.

Tietysti Kallion ravintolakannan muutos alkoi tässä suhteessa paljon aikaisemmin: ehkä jo Hilpeä Hauki vuonna 1994 avautuessaan edusti ensimmäistä baarigentrifikaation aaltoa. Tekee silti mieli väittää, että kehitys on nyt taas kiihtynyt. Kaiken tämän keskellä muutama vanha tervaskanto myös jatkaa koetellulla konseptillaan, kuten 60-luvulla perustetut Kolme Kaisaa ja Cella.

Hiivaa Stadin Panimon vanhasta kiinteistöstä

Tämänvuotinen kierros käynnistyi Sörnäisten rannan uusista merellisistä baareista. Leblonin edustalla oli mahdollista levitellä kansituoleja kuumalle rantahiekalle, ja Meriklubi toimi alkuillasta viihtyisänä ravintolalaivana. Näistä aurinkoisista kohteista Meriklubilla oli ihan kohtalainen pienpanimo-oluiden valikoima, Leblon pysytteli perinteisemmillä linjoilla.

Jatkettiin Stadin Panimobaarin kautta ylös kohti Harjua, pysähtyen matkalla mainiossa Sörkan Ruusussa ja jatkaen siitä Broncoon ja Panemaan. Illan viimeisiä etappeja olivat Vaasankadun Kustaa Vaasa ja Kalliohovi sekä edellä mainittu Kolme Kaisaa. Jos eri paikkojen olutvalikoimia ruotii, joukossa oli sekä ilmiselviä hyviä (Stadin Panimobaari ja Panema) että yllättäjiä. Esimerkiksi Broncossa en olisi osannut odottaa näkeväni jotain Omnipollon tai Lervigin hanaolutta.

Sörkan Ruusu ilahdutti, koska paikka näyttää ymmärtävän craft-standardien ohella myös belgialaisten ja saksalaisten oluiden päälle. Ylipäätään tunnelma oli ajaton ja jotenkin patinoitunut, vaikka baari sinänsä on uudehko. Kustaa Vaasassa join puolestaan Pyynikin Mosaic Lageria, joka oli heidän hanassaan tuona iltana erittäin raikkaassa ja hyvässä kunnossa.

Yksi yllätys tuli tällä kertaa eteen Stadin Panimobaarissa, jossa tulin kesken kaiken vedetyksi mukaan elämää suurempiin olutelämyksiin. Mystisen auran ympäröimä omistaja Timo Konttinen oli päättänyt kunnioittaa läsnäolijoita avaamalla panimon kellarista pullon, jota hän kutsui Helsingin harvinaisimmaksi. Paikalla olivat myös muun muassa toinen panimon perustajajäsen Ilkka Sysilä ja bloggari Arde, jonka amerikkalaisilla vierailla oli jokin osuus illan tapahtumiin.

cofPullo oli Stadin MIWtFY-hapanolutta (”Stadin Sour Ale”), jota oli maisemissa joskus vuosien 2013–14 tienoilla, siis ennen kuin happamista tyyleistä tuli iso juttu näillä rannoilla. Sen aikaisissa arvioissa olutta on luonnehdittu sekä samalla varsin makeaksi että todella happamaksi, mutta ehkäpä villihiivat ovat jatkaneet ruokailuaan näinä välivuosina, kun nyt kumpikaan piirre ei tuntunut korostuvan. Maistelu toki tapahtui muutenkin kiireisen illan tiimellyksessä, joten aivan ansaitsemaansa huomiota tämä olut ei valitettavasti saanut.

Yhdessä Ratebeer-arviossa ehdotetaan tyylilajiksi ”imperial faro”, joka on ehkä kieli poskessa keksitty termi mutta varmasti periaatteessa lähes 9-prosenttiselle oluelle paikallaan. Neljä­–viisi vuotta varastossa odotellut MIWtFY on kohtuullisen lempeä mutta silti selvästi lambicmaisen hapan tapaus, jossa Stadin Panimon konkareiden mukaan on villihiivoja panimon entisestä kiinteistöstä Itäväylän toiselta puolelta. Tai näin ainakin ymmärsin. Harvalla oluella on mainittavampaa historiaa tai mikromaantieteellistä taustaa, joten olin tyytyväinen, että pääsin tästä pullosta maistille.

Baarit 2013–2018

Kierros jatkui, ja vastaava rundi on luultavasti luvassa taas viimeistään vuoden päästä. Tässä vielä edellä mainittujen Kallio-turneiden pysähdyspaikat viimeisten kuuden kesän ajalta. Kallio on tietenkin tätä tarkoitusta varten ymmäretty laajasti, eli osa baareista on oikeastaan naapurikaupunginosien Alppiharjun, Sörnäisten ja Vallilan alueella.

Café II-linja 23, Musta Kissa, Om’pu, Sirdie, Oiva, Sivukirjasto, Roskapankki, Kultapalmu, Kurvitar, Hilpeä Hauki, Sävel, Majava Baari, Kuikka, Exodus, Tenkka, Heinähattu, K*urvi, Mucava, Ølhus Oslo, Juttutupa, Rosso, Pub Porthan, 5th Street Bar, Populus, Kallion Mestari, Siima Baari, B12, Flemari 21, Cella, Pulmu, William K. (Kurvi), Ravintolalaiva Pikkudami, Siltanen, Las Vegas, Brewster, Flemari 13, Bar 21, Bullman, Lucky Nine, Molotow, Solmu, Stadin Tähti, Ravintolalaiva Maria, Sir Oliver, Café Mascot, Kipinä, Bar Lab, Helsing Bar, Virkavapaa, Tenho, Leblon, Ravintolalaiva Merikerho, Stadin Panimobaari, Sörkan Ruusu, Bar Bronco, Panema, Kustaa Vaasa, Kalliohovi, Kolme Kaisaa.cof

sdrcof

Mitä nyt, kun Camra ei suostunutkaan kaiken hyvän oluen puolustajaksi?

Britanniassa viime viikkojen isoja olutuutisia on ollut, että maan suurin olutjärjestö Campaign for Real Ale (Camra) hylkäsi jäsenäänestyksellä esityksen toimintansa täydellisestä uudistamisesta. Tarkemmin sanoen jäsenistö hyväksyi kyllä suuren joukon uudistusehdotuksia, mutta äänesti niistä tärkeimpänä pidettyä vastaan.

Nyt hylätyn päätöslauselman (ns. Special Resolution 6) mukaan Camra, joka on keskittynyt 45 vuotta puolustamaan vain perinteisiä real ale -tyyppisiä brittioluita, olisi ollut tästedes kaiken hyvän oluen ja kaikkien brittiläisten oluenystävien etujärjestö. Miksi siis Camran jäsenet äänestivät tätä uudistusta vastaan, ja mitä päätös brittiläiselle olutkentälle mahdollisesti merkitsee?

camra-pumps-flickr-roger-blackwell-cc-by-2-0

Kuva: Roger Blackwell, Flickr.com, CC BY 2.0.

Kokosin brittiläistä keskustelua aiheesta kaksi vuotta sitten julkaisemaani postaukseen. Jo tuolloin Camra siis valmisteli Revitalisation-nimellä kutsuttua kampanjaansa, jonka olennaisin elementti nyt jäsenten äänillä kaatui. Kun kerran kirjoitin asiasta silloinkin, päivitän katsausta tähän alle uusimman tilanteen osalta.

Uudistusesitys sai 73 prosentin kannatuksen, mutta kaatui

Taustan voi kiteyttää muutamalla lauseella jotenkin seuraavasti. Vielä 20–30 vuotta sitten käytännössä kaikki olutaktivistien arvostama brittiolut mahtui real ale -käsitteen alle – eli oli tynnyristä laskettavaa elävää pintahiivaolutta – mutta sen jälkeen Britannian pienpanimokasvusto on uusiutunut huimaavaa vauhtia. Kaikki uudet tulokkaat eivät ole enää kiinnostuneita tästä oluenvalmistus- ja anniskelutavasta.

Camra keräsi ympärilleen jo 1970- ja 1980-luvuilla laajan, hyvän oluen puolustamiselle omistautuneen jäsen- ja kannattajakunnan. Hyvä olut siis oli Camran määritelmän mukaan tynnyri- eli cask-olutta (jolle järjestö itse lanseerasi tuon real ale -termin). Noilla vuosikymmenillä vastaavan laajuista olutaktivismia ei useimmissa muissa maissa ollut – etenkään Suomen, Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joissa omia perinteisiä oluttyylejä joko ei ollut tai ne oli jo ehditty ajaa liian marginaaliin.

Britit eivät ole silti vain eläneet omassa real ale -kuplassaan edes aikaisemmilla vuosikymmenillä. Jo ainakin pariin otteeseen saarella on herätelty tietoisuutta ulkomaailman hyvistä oluista, jotka kuitenkaan eivät mahdu cask- eli real ale -muottiin. Ensimmäisessä aallossa 1990-luvun alussa Britanniaan tuli erityisesti belgialaista olutta. Viimeisin, 2000-luvun puolivälin jälkeen voimistunut buumi toi amerikkalaisvaikutteista craft beeriä, jonka koukerot monet brittipanimotkin pian omaksuivat omaan tuotantoonsa.

Etenkin tämä viime vuosien buumi on mullistanut myös Britannian kotoperäistä panimo- ja pubikenttää. Panimoiden määrä on ensinnäkin kaksinkertaistunut kymmenen vuoden takaisesta, mikä kertoo yleisesti olutta koskevan kiinnostuksen lisääntymisestä. Samalla läheskään kaikki uudet panimot eivät enää tee olutta perinteisten real ale -kuvioiden mukaan, mikä aiemmilla vuosikymmenillä oli pienpanimoille käytännössä välttämättömyys. Camran aikoinaan demonisoima kegi on palannut brittiläisen laatuoluen anniskeluun isossa mitassa, kun monet uudet panimot eivät enää näe mitään syytä väheksyä sitä ja korostaa caskin ylemmyyttä.

Camran nykyinen johto on siis parin viime vuoden ajan vetänyt tuota yllä mainittua Revitalisation-kampanjaa, jonka tavoitteena on ollut uudistaa toimintaperiaatteita niin, että myös muilla tavoin kuin caskista tarjoiltu laatuolut pääsisi järjestön suojelukseen. Tämän kevään yleiskokouksessa oli sitten tarkoitus saada uudistushankkeelle jäsenistön siunaus.

Haasteena oli tietenkin se, että suuri osa jäsenistä on jo 20, 30 tai 40 vuoden aikana rokotettu toistuvasti propagandalla, jossa kärkevin sanoin tuomitaan juuri ne olutkulttuurin piirteet – kuten kegit – jotka nyt suunnitelluilla uudistuksilla haluttaisiinkin äkkiä päästää pannasta. Ehkä on siis ymmärrettävää, että esimerkiksi sellaisten camralaisten, jotka eivät ammattimaisesti seuraa uusia olutkulttuurin lajeja koskevaa keskustelua, on vaikea karistaa luontaista skeptisyyttään muutosta kohtaan.

Eikö sitten edes puolia Camran jäsenistä kiinnostanut tukea järjestön välttämätöntä uudistumista? Kyllä, ja paljon useampiakin: 72,6 % äänestykseen osallistuneista kannatti lopulta esityksen hyväksymistä.

Demokraattisesti toimivissa elimissä on ehkä totuttu siihen, että enemmistön kantaan tyydytään, vaikka se sitten saisi taakseen vain 50,1 % äänestävistä. Mutta ei aina: perussääntöjen muuttamiseen voidaan vaatia isompi enemmistö. Ja näin oli nyt myös Camrassa, joka on limited company: ehdotetun pykälän läpimenoon olisi yrityslain mukaan vaadittu 75 prosentin hyväksyntä. Sitä ei saatu, vaikka lähelle päästiinkin.

Jäärät ovat vähemmistönä – eivät välttämättä vanhat jäärät

Kun brittiläistä olutkeskustelua seuraa verkossa, suurin piirtein kaikki aktiivisesti nettiin kirjoittavat olutihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän Camran uudistumisen kannalla. Olutblogisteista tai olutkirjailijoista Pete Brown on esittänyt ehkä kaikkein kärkevimmän kannanoton muutoksen välttämättömyyden puolesta, ja samoin esimerkiksi Roger Protz, Boak & Bailey, Zythophile ja Tandleman ovat bloganneet saman suuntaisesti.

Brown oli jo ensimmäisessä yleiskokouksen jälkeisessä twiitissään valmis heittämään kepeät mullat Camran haudalle. Blogissaan hän myöhemmin avasi pessimististä kantaansa hieman pitemmin. Tuossa kirjoituksessaan hän kävi traditionalistien kimppuun aseenaan muutama tilastokäppyrä. Ne osoittavat, että cask on tällä hetkellä uhanalaisempi oluttyyppi kuin Camra haluaisi myöntää.

Samalla kun oluen ravintolamyynti kokonaisuutena punnertaa kohti aurinkoisempaa tulevaisuutta, cask on jatkanut jo useampana vuonna yhä syvenevää pudotusta. Jopa kegillä on alkanut mennä parin viime vuoden aikana hieman paremmin kuin caskilla. Ja tässä tilastossa kegimarkkinaan lasketaan siis sekä (todennäköisesti huippusuosittu) craft keg että se Camra-veteraanien alkuperäinen inhokki, teollinen kegiolut, jolla todennäköisesti ei mene kovin hyvin.

No – joku voisi sanoa – jos cask ale on sitten niin vakavasti uhattuna, niin eikö olisi erinomaista, jos Camran kokoinen organisaatio heittäisi koko painonsa sen ja vain sen pelastamiseen?

Ei. Ja tästä päästäänkin Pete Brownin kirjoituksen ainoaan valopilkkuun. Hänen mielestään nuoret laadukasta craft keg-olutta juovat ihmiset nimittäin ovat todennäköisesti kaikista oluenjuojista helpoimmin käännytettävissä myös caskin arvostajiksi. He ovat ihan jo ikänsäkin puolesta oluen tulevaisuus, ja – cask-evankelistojen onneksi – heitä jo valmiiksi kiinnostaa hyvä olut. Heille on siis helpointa perustella, miksi laadukas cask on niin hyvää, että sitä kannattaa suojella.

Mutta olennaista on, että jos craft kegin juojia yritetään houkutella Camran cask-tavoitteiden kannattajiksi, heitä ei pidä vieraannuttaa Camran traditionalistisiiven nirppanokkaisuudella. Päinvastoin: craft keg -porukalle pitää osoittaa, että hyvä cask-olut ja hyvä keg-olut ovat lähisukulaisia, ja että niiden puolustajilla on oikeastaan yhteinen tavoite. ”Jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös tästä”, kuten Amazon ehkä sanoisi.

camra-beer-flickr-james-bowe-cc-by-2-0.jpg

Kuva: James Bowe, Flickr.com, CC BY 2.0.

Bloggari Tandleman eli Peter Alexander, jolla on pitkä kokemus Camran toiminnasta sisältä päin, on sitä mieltä (äänestettyään Special Resolution 6:n puolesta), että lauselman hylkääminen ei ole merkki Camran tuhosta. Hänen mielestään sen olennainen sisältö on jo tuotu mukaan Camran filosofiaan muiden pykälien kautta, ja vaikka SR6 olisi nyt hyväksyttykin, sen jalkauttaminen järjestön toimintaan olisi vakiintuneiden käytäntöjen vastaisena vienyt joka tapauksessa aikansa.

Rivien välistä on luettavissa, että tämä radikaali uudistusehdotus on varmasti lopulta tulossa Camran agendalle – kävi miten kävi – koska sitä lähes 73 prosenttia jäsenistä kannattaa.

Sitä vastustanut vähemmistö on niin pieni, ettei sota ole missään tapauksessa ratkennut, vaikka yksi taistelu hävittiin. Zythophile-blogin Martyn Cornell on lisäksi huomauttanut, että uudistuspykälä SR6 olisi tarvinnut vain 900 ääntä lisää mennäkseen läpi, kun samaan aikaan jäsenistö uusiutuu luonnollisen poistuman kautta 2 000 hengellä vuodessa.

Automaattisesti syytä SR6:n tappiolle ei kannata kuitenkaan laittaa vanhimpien ja kokeneimpien camralaisten piikkiin. Ikääntyvät pitkäaikaisjäsenet eivät välttämättä olleet yksimielisesti kantona muutoksen kaskessa. Kuten todettu, esimerkiksi pian 80 vuotta täyttävä Roger Protz, 1970-luvun puolestavälistä asti Camrassa toiminut olutkirjoittajalegenda, on ottanut useampaan kertaan kantaa muutoksen puolesta.

Miten eteenpäin?

Camrassa on kuitenkin 192 000 jäsentä, ja nämä muutamat kansainvälisesti tunnetut olutkommentaattorit eivät tietenkään päätä järjestön toimintalinjoista. Paikallisyhdistysten välillä on suuria eroja siinä, mitä asioita painotetaan ja miten esimerkiksi keg/cask-dikotomiaan suhtaudutaan. Hieman yleistäen Lontoon suunnalta löytyy moderneimmin ajattelevia Camran alaosastoja ja Pohjois-Englannissa taas pesii joitakin todella konservatiivisia cask only -jyriä.

Mikä sitten sai nuo muutamat sadat camralaiset äänestyksessä vastustamaan sitä muutosta, jonka toiset kokeneet järjestön edustajat näkevät välttämättömänä Camran tulevaisuuden kannalta? Motivoiva tekijä on yksinkertaisesti cask ale -kulttuuri itsessään. Se oli katoamisuhan alla 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Camra syntyi, ja, kummallista kyllä, se näyttää järjestön pitkästä voittokulusta huolimatta olevan ainakin jonkinlaisen uhan alla jälleen tänä päivänä. ”Jos me emme suojele tätä perinnettä, sitä ei kukaan muukaan tee”, ajateltiin ehkä.

Näin ollen kyse on myös järjestön luonteesta: onko se cask alen (eli real alen) suojeluun keskittyvä museologinen järjestö, vai pitäisikö sen panostaa entistäkin enemmän lobbausorganisaation tehtäväänsä, eli siihen miten taataan brittiläisille oluenkuluttajille jatkossakin hyvää ja monipuolista olutta, valmistus- ja tarjoilutavasta riippumatta?

Muutoksen vastustajista valistuneimmat, kuten bloggari Peter Edwardson eli The Pub Curmudgeon, ymmärtävät, että Camra on jo nykyisellään näitä molempia. Siitä huolimatta, että järjestön sääntöuudistus teknisessä mielessä kaatui, amerikkalaistyylinen craft beer on jo aikoja sitten uinut Camran agendalle. Kuten monet demokraattiset elimet, Camra on järjestönä viisaampi kuin sen jäsenkunta.

Ja kuitenkin Edwardson samalla kritisoi tapaa, jolla Revitalisation-kampanjan tuloksena syntyneet päätöslauselmat tuotiin jäsenäänestykseen. Hänen mukaansa prosessi sulki epädemokraattisesti pois sen mahdollisuuden, että päinvastaisen kannan edustajat olisivat voineet tuoda perusteltuja vastaehdotuksia koko jäsenistön arvioitavaksi. Ehkäpä osa yleiskokoukseen osallistuneista camralaisista on kokenut, että heille on jätetty vain kumileimasimen rooli, ja äänestänyt protestina vastaan?

Yhtä kaikki, tulevat vuodet todistavat sen, mihin Camrasta on tai mihin siitä ei ole. Pete Brownkin huomauttaa synkeitä cask-tilastojaan esitellessään, että Camran jäsenmäärä on noussut tasaisesti samaan aikaan, kun sen suojeleman olutlaadun suosio on laskenut. Pelkkä jäsenmäärän kasvu ei toki kerro koko totuutta siitä, kuinka suuri osa jäsenistä on tulevaisuudessa valmiita organisoimaan olutjärjestön toimintaa ja tapahtumia vapaaehtoispohjalta.

Kasvava kiinnostus järjestöä kohtaan kertonee kuitenkin jotain positiivista brittiläisen olutkansan arvostuksista: vaikka Camran ydinporukassa kipuillaan perinteenvaalijoiden ja uudistajien kitkan kanssa, mikään kansakunnan laajuinen kuilu ei välttämättä ole vielä revennyt real ale -porukan ja muiden oluenystävien väliin.

Todennäköisimmin eteenpäin mennään parhaiten yhdessä ja yhteistuumin, jos ylipäänsä mennään. Tämä on hyvä muistaa sekä cask- että craft-leirissä, sillä molemmissa porukoissa on syyllistytty turhan eripuran lietsomiseen omaa kilpeä kiillotettaessa.

Voidaanko vihdoin lopettaa oluen kapinallisuudesta puhuminen?

Pienpanimo-olutta on myyty vanhan vallan kaatamista vaativilla puheilla nyt kauemmin kuin Ranskan vallankumousta aikoinaan. Joko vallankumous on tehty vai onko se laantunut pikemminkin pitkittyneeksi sissisodaksi?

Kaikkihan me nuo kapinaveikot tiedämme.

Yksi tunnetuimmista globaaleista käsityöpanimoista julistaa punk-asennetta markkinoinnissaan ja kutsuu asiakkaitaankin punkkareiksi. Anarkiaa on panimoiden nimissä sekä UK:ssa että USA:ssa. Revolution, renegade ja rebel ovat kaikki käsitteitä, joiden mukaan on nimetty useampi kuin yksi pienehkö oluenvalmistaja anglosaksisissa maissa, ja todennäköisesti vielä lisää muualla maailmassa.

Tietyt kirjasintyypit, epämääräisesti neuvostoliittolaiseen julistetaiteeseen viittaava kuvakieli tai punamusta värimaailma höystävät usein kansalaisten vaatimuksia pelastaa hyvä olut ylikansallisen teollisuustuotannon hampaista. Tai oikeammin: sorretun työläisen ääntä käyttää tässä yleensä pieni tai keskisuuri panimo, jolla on ainakin omasta mielestään yhteinen intressi kansan syvien massojen kanssa (ja taitava markkinointikoneisto).

Isotkaan toimijat eivät arkaile yhdistää itseään ruohonjuuritasolta lähteneeseen kumouksellisuuteen. Suomessa esimerkiksi HOK-Elannon Oluthuoneet ovat parina syksynä kutsuneet kuluttajia mukaan ”suomalaiseen pienpanimo-oluen vallankumoukseen”, kun Finnish Craft Beer Revolution-tapahtuma on tuonut ketjun hanoihin valikoiman kotimaisia käsityöoluita.  rebel-collage-3

Kenen joukoissa seisot

Oikeaa taistelua establishmentia vastaan löytyy 2000-luvun pienpanimoista varmasti suunnilleen yhtä vähän kuin edellisten vuosikymmenten rock-kulttuurista, ainakaan yhtään menestyneemmiltä artisteilta. Lavalla bändit kyllä heristelevät keskisormea, naamoja maalataan ja takahuoneessa ryystetään aineita toimittajien nähden. Dollarit virtaavat silti yhtä lailla soittajien kuin levypomojen taskuihin.

Olutmaailman versio tästä näytelmästä on lähtöisin muutamasta 1990-luvulla perustetusta amerikkalaisesta käsityöpanimosta. Sitä ennen USA:n pienpanimoliikehdinnän parilla ensimmäisellä vuosikymmenellä oli keskitytty hivuttamaan kuluttajakuntaa vähitellen pois massalagerista tekemällä hienovaraisesti erilaista ja parempaa olutta, kuitenkin ilman isoja eleitä ja julistuksia.

1990-luvun loppupuolella erityisesti Stone Brewing, Dogfish Head ja Lagunitas löivät pöytään täysin päinvastaisen markkinointisuunnitelman.

Te kullankeltaisen porejuoman ostajat ette ole meidän oluidemme arvoisia, julisti Stonen Greg Koch päin lagerin lipittäjien kasvoja. Stone oli panimo, joka painoi etiketteihinsä semmoisia iskulauseita kuin ”This is an aggressive beer. You probably won’t like it.” Panimon t-paidoissa luki fizzy yellow beer is for wussies. Arrogant Bastard, yksi Stonen tunnetuimmista tuotteista, kiteyttää ehkä nimessään panimon alkuperäisen asenteen. Siinä oli ripaus itseironiaa, mutta uho oli totisinta totta.

Räväkkä markkinointihybris iskettiin pöytään tilanteessa, jossa craft beerin nousu oli jumittunut ensimmäisen aallon jälkeen tasaiselle maalle. Stonen vaisto osui jälkikäteen ajatellen oikeaan: nyt oli aika haastaa iso teollisuus, ja mitä härskimmin, sen parempi. Kuluttajille piti näyttää, että he olivat väärässä. Bud Light -pojat oli saatava uskomaan että kaikki coolit kakarat joivat nyt craftia.

Röyhkeä peli kannattikin: käsityöoluen segmentti lähti huimaan nousuun 2000-luvun alussa ja etujoukoissa olivat juuri Stone ja kumppanit.

Jos craft beerissä ylipäänsä on joskus ollut punk-henkeä, niin ehkä sitten tässä vaiheessa. 1990-luvulla uusien käsityöpanimoiden hommissa kapinallinen asenne ja tahto ja tarve hakea jotain uutta oli selkeimmillään. Punk – se kaikkein alkuperäisinkin punk – oli ehkä tavallaan radikaalia mutta koostui sittenkin aika pitkälle asenteesta ja sen markkinoinnista.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun skottilainen BrewDog ryhtyi rekrytoimaan saman aatteen taakse eurooppalaisia craft-punkeroita, 1990-luvun kapina oli jo muovautunut Atlantin takana tasaisen turvalliseksi rahantekokoneeksi. BrewDog on tässä mielessä oluen Green Day: jos olit sitä ennen kuunnellut vain poikabändejä, sen rouhea mutta kiltihkö punk-uho ehkä tuntui hetken tuoreelta mutta väljähti pian.rebel-collage-1

Systeemiä vastustava yrittäjä on bobo-kulttuurin tuote

Sattumaa tai ei – samoihin aikoihin kun pienpanimot Tyynenmeren ja Atlantin rannoilla löysivät itsestään 1990-luvulla pienen kapinallisen, oli establishmentin vastustamisesta tullut iso juttu myös muilla yrittämisen sektoreilla. Tai voi olla, että kysymys ei taaskaan ollut suoraan sen vastustamisesta vaan pikemminkin eleistä, joilla symboloitiin näennäistä vastarintaa.

Oman aikamme ironia on, että [nyt vuosituhannen vaihteessa] 1960-luvun radikaaleilta liikkeiltä omaksuttu kielenkäyttö on vahvimmillaan juuri yrityselämässä. — Kolmekymmentä vuotta Woodstockin ja rauhanmarssien jälkeen kukaan ei enää puhu status quon kaatamisesta ja vakiintuneen eliitin murskaamisesta yhtä intohimoisesti kuin management-konsultit ja isojen firmojen johtoportaat.

Noin kiteytti millenniumin henkeä Yhdysvaltain liberaaleilla eliittialueilla eli ”latte-kaupungeissa” toimittaja David Brooks kirjassaan Bobos in Paradise.

Keitä olivat bobot? Otetaan pikainen historiantunti.

Amerikkalainen yritysjohtaja istui vielä 1950-luvulla hulppeassa, vanhalta rahalta tuoksuvassa toimistossaan messinkivetimillä varustetun mahonkityöpöydän ääressä. Kravatti oli kaulassa joka tilanteessa, ja työmaalla paidan hihat oli ehkä kuumana päivänä kääritty ylös. Asema oli todennäköisesti peritty geeneissä, ja puolisokin löytyi rahasukujen jälkeläisistä, WASP-eliitistä eli valkoisten anglosaksisten protestanttien kermasta.

1990-luvun pomojen toimistoissa sitä vastoin roikkuivat lumilaudat ja sähkökitarat, ja joskus näkyi oudompaakin rekvisiittaa kuten Super Soaker -vesipyssyt, joiden kanssa DreamWorks-elokuvastudion Jeffrey Katzenberg kuvautti itseään. Uusien huippujohtajien asema perustui yliopistokoulutukseen, ja puoliso oli todennäköisesti saman eliittikoulun kasvatti. Jos kohta yhteiskunnan päällimmäinen kerros ei ollut edelleenkään kovin monimuotoista etnisesti, ei ainakaan vanhoihin rahasukuihin kuuluminen ollut enää olennaista.

Uuden ajan bisnespomot olivat mielellään paitsi lapsenmielisiä leikkijöitä, myös filosofian klassikot tuntevia ajattelijoita. Aristoteleet, Sartret ja Macchiavellit eivät pönöttäneet hyllyssä vaan niitä kannettiin näkyvästi kädessä ja siteerattiin. Monet pomoista olivat one-linerien tipauttelijoita: ”välimatka on kuollut”, ”edistys surkastuu” tai ”aika on poimuuntunut”. Ajan henkeen sopi olla yhtä aikaa bisneshai ja sosiologinen visionääri.

Bobot eli boheemit porvarit (bourgeois bohemians) olivat juuri tämän eliitin jäseniä ja heidän arvonsa jakavia edistyksellisiä: vuosituhannen vaihteen tietoyhteiskunnan kermaa.

Päältä päin oli vaikeaa erottaa, istuiko kahvilan naapuripöydässä espressoa siemaileva taiteilija vai cappuccinoa ryystävä pankkiiri. Uraohjuksen titteli saattoi olla team spirit coordinator tai creativity officer. Monet bobo-kermaan kuuluvat olivat taustaltaan humanisteja, jotka eivät lähteneet työelämään rikastuakseen, mutta raha löysi heidät. Korkeatuloisten kotitalouksien osuus viisinkertaistui Amerikassa 1980–1990-luvuilla.

Entiset WASP-eliitin kansoittamat esikaupungit muuttuivat vähitellen latte-kaupungeiksi, uuden eliitin kotipesiksi. Mutta niin muuttuivat myös niiden aikaisemmat vastakohdat, boheemit oppineisuuden keskukset kuten yliopistokaupungit Burlington ja Berkeley. Latte-kaupungeissa viihtyivät mitä moninaisimmat vaihtoehtokulttuurin muodot: musiikin alalajit, pienmediat, jooga, luomuravintolat, yhteisöviljely ja luonnonsuojeluliikkeet. Samaan aikaan ne olivat kukoistavia yrityskeskittymiä, jotke vetivät puoleensa uutta, vaihtoehtoisuuteen viehättynyttä rahaa magneetin lailla.

Uuden rahan sankarit olivat nuoria ja halusivat näyttäytyä muuttuvan kulttuurin henkilöityminä: ei tärkättyinä pukumiehinä vaan luovina persoonina, jotka vain olivat sattuneet perustamaan miljoonien dollarien bisneksen. Uskaltaminen ja avant-garde olivat haluttuja piirteitä. Rahaa ei saanut käyttää täysin turhiin ylellisyyksiin, vaan miljoonat oli sijoitettava hyödyllisiin arkisiin asioihin kuten keittiön varusteluihin, vintage-jouluvaloihin, italialaisiin lattialaattoihin tai kaupunkimaastureihin.

Uuden yläluokan retoriikka oli kapinaa vanhaa, kaavoihin kangistunutta, ahnetta maailmaa vastaan. Näin heidän eetostaan saarnasi Steve Jobs Applen mainoksessa vuonna 1997, kauan ennen iPhonea: ”Here’s to the crazy ones, the misfits, the rebels; the troublemakers, the round pegs in the square holes… They’re not fond of rules and they have no respect for the status quo.

Myös vakiintuneemmat yritykset omaksuivat usein mainonnassaan jonkinlaista kapinallista roolia. Burger King julisti: Sometimes you’ve gotta break the rules. Nike soitti jo 1980-luvulla Beatlesin Revolution-kappaletta mainoksissaan ja myy yhä samannimisiä juoksukenkiä.rebel-collage-2

Olutvallankumouksen nousu- ja laskuvedet

Tietenkin alkuperäiset bobot olivat kapinallisten ja boheemien elkeidensä takana uusi establishment, ja samat tyypit ja heidän perillisensä hallitsevat latte-kaupunkien miljoonabisneksiä yhä nykyäänkin.

Hieman samaan tapaan oluen kapinallisista on tullut eliittiä: osa on myyty tähtienvälisille jättiläispanimoille (kuten Lagunitas Heinekenille), ja osa on kasvanut omin avuin miljoonaluokkaan. Pienet, uudemmat tulokkaat craft-kentällä imitoivat yhä usein edeltäjiensä kuvainkaatajien elkeitä mutta pystyvät harvoin tuomaan mitään aivan uutta sen kummemmin markkinointiin kuin tuotekehitykseen.

En sinänsä vastusta sitä, että olutmaailmassa viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta kutsutaan vallankumoukseksi. Onhan pienpanimo-oluen markkinaosuus noussut Amerikassa parissakymmenessä vuodessä kahdesta prosentista viiteentoista, ja kasvanut reilusti muissakin maissa. Kyllä muutos on heilautellut markkinoita sen verran tuntuvasti, että kaikki asianomaiset – isoimmatkin ylikansalliset olutkonsernit – ovat tärinän huomanneet.

Vaikea tosin uskoa, että esimerkiksi bolševikit olisivat enää vuonna 1937 kehdanneet kutsua itseään vallankumouksellisiksi, jos tsaari olisi yhä hallinnut 8595:ä prosenttia Venäjästä. Poliittisen historian asiantuntija en ole, mutta jokin vastarinta-, separatisti- tai sissiliike olisi saattanut olla osuvampi termi siinä tilanteessa. Tämä oluen sissisotakin tuottaa silti tuloksia – markkinaosuus siis jatkuvasti paisuu – ja haastajista isoimmat ovat jo merkittäviä toimijoita.

Rennosta rebel-asenteesta ja kuvia kumartelemattomuudesta on tullut panimoille selkäydinreaktio. Tuntuu, että monet lätkäisevät sen  kaikkiin markkinointimateriaaleihin sen kummemmin aivoja rasittamatta. Kenties se uppoaa yhä kuluttajiin, joita tulee käsityöoluen pariin jatkuvasti uusia. Mutta keitä nämä kuluttajat ovat – ja jos heihin kapinapuheet purevat, keitä tosiasiassa kapinakenraalit ovat ja mitä vastaan taistellaan?

Varsinkin Britanniassa on noussut huvituksensekaista närkästystä craft beer -liikettä kohtaan, joka esiintyy ruohonjuuritason ”pienen ihmisen” äänenä isoja ja tylsiä olutmagnaatteja vastaan. Britannian olutkenttä nimittäin poikkeaa monesta muusta maasta siinä, että siellä oli jo ehtinyt syntyä 1970-luvulta lähtien elinvoimainen real ale -kasvusto, jonka panimot ovat ensinnäkin enimmäkseen pieniä mutta myös myyvät olutta hyvin demokraattisilla hinnoilla.

Craft-tulokkaat, joiden sikiäminen Brittein saarilla on tapahtunut pääasiassa viimeisten 10–15 vuoden aikana, sen sijaan laskuttavat tuotteistaan premium-taksoja ja asemoivat itsensä näin ollen Islington-eliitin hintaluokkaan. Ei ihme että esimerkiksi The Pub Curmudgeon -blogin Peter Edwardson heittää retorisen kysymyksen: But wouldn’t it be better all round if the ‘craft beer movement’ could accept that it was just another somewhat pricey niche middle-class enthusiasm and stop pretending it’s trying to change the world?

Tähän kai tämän postauksen ydin sitten kiteytyykin. Jos teet parempaa olutta kuin muut, pyydä siitä korkeampaa hintaa kuin huonosta. Toivottavasti saat, koska olet sen ansainnut. Silloin olet tietysti todennäköisemmin kapitalisti kuin kapinallinen.

Jos taas onnistut saamaan kuluttajat maksamaan sinulle oluestasi isompaa hintaa kuin kilpailijoille sillä perustella, että onnistut markkinoimaan itseäsi uutena ja kiinnostavana (kun kilpailijat eivät), ja oluesi ei ole sen parempaa kuin heillä, toivottavasti kuluttajat havaitsevat kuplan ja tekevät johtopäätöksensä. Silloinkin olet kapitalisti, joskin ehkä epäonnistunut sellainen, mutta et kapinallinen.

Nyt on vuosi 2018. Alkuperäiset käsityöoluen kapinalliset ovat jo pian isoisäiässä. Olemmeko jo valmiit tunnustamaan, että craft beer on muuttanut maailmaa pienessä määrin – ja muuttaa ehkä tästedeskin – mutta että mitään suurempaa vallankumousta on tuskin enää luvassa?

Ja että sillä työväenluokalla, johon liittyvää estetiikkaa on lainattu käsityöoluiden mainontaan, ei ole välttämättä koskaan varaa ostaa mitään näistä oluista? Ja että se yksi punk-markkinoinnistaan tunnettu skottipanimo, joka kutsuu fanejaan joukkorahoituskampanjoihin, on itse asiassa määritetty miljardin punnan arvoiseksi yritykseksi? Ja että craftin ”vallankumous” käynnistyi todistetusti korkeasti koulutetuista, sosioekonomisesti hyväosaisista väestöryhmistä ja on vasta viime vuosina levinnyt myös hieman lähemmäs ruohonjuuritasoa?

Aletaan vähitellen vaimennella inflaation kärsinyttä kansannousuretoriikkaa, ja keskitytään vaikka siihen, että mahdollisimman monilla olisi tilaisuus juoda hyvää olutta.

* * * * *

(1990-luvun bobo-kulttuurin kuvaus on omittu kokonaisuudessaan David Brooksin kirjasta Bobos in Paradise: the new upper class and how they got there, 2000.)