Ensivisiitillä: Bier-Bier

Näppäilin viime kuussa kuvia Erottajankatu 2:n toimistopalatsin ylempien kerrosten ikkunoista, kun rakennus oli auki yleisölle Helsinki Design Weekin tapahtumapaikkana. Vastapäinen talo, entinen Helsingin Sanomien ja Suomi-yhtiön pääkonttori, tallentui pariin otokseen. Uusrenessanssia edustava helmi sekin, mutta mittasuhteiltaan pienempi ja punatiilinen.

Tulin siinä ajatelleeksi, etten ollut koskaan käynyt talon katutasossa toimivassa Bier-Bierissä, vaikka baari täyttää pian viisi vuotta. Kun paikka avattiin tammikuussa 2015, yksi omistajista kertoi City-lehdelle: “Haluamme tehdä baarin jossa ihmisen on hyvä olla ja jossa oluisiin tutustuminen on helppoa.” Jutussa puhuttiin sadan oluen Bier-Bieristä.bierbier-ulko

Eilen sain vihdoin aikaiseksi poiketa sisään, kun visiitti sopi hyvin päivän reittiin ja aikatauluun. En tiedä tarkalleen, miksi olin vältellyt Bier-Bieriä näin pitkään. Ehkä olin pelännyt, että tiskillä saa tungeksia loputtomia maistelutilkkoja kärttävien hipstereiden seassa, tai että valikoima on rajattu liian tiukasti 2010-luvun globaalin käsityöoluen kapeaan eliittiin.

Lyhyt ensikäyntini oli kuitenkin positiivinen kokemus. Lauantain alkuillassa pöydät olivat suurin piirtein täynnä, mutta baaritiskillä sai käydä yksin ja ikkunan vierten jakkararivistöissä oli väljää. Toisin kuin melkein kaikissa muissa craft-baareissa, pullolista löytyi helpommin kuin hanaoluiden taulu – sen huomatakseen olisi pitänyt älytä katsoa vasemmalle ylös. Pullot (ja tölkit) oli jaoteltu makujen mukaan, ja oli hauskaa nähdä, että yksi makukategorioista oli maltaiset oluet.

Kun kerran olin Roomassa, otin modernia NEIPAa, jopa tuplasellaista. Olut oli katalonialaisen Garagen ja brittiläisen Verdantin kollaboraatio nimeltä Passata Styx (9 %), humalalajikkeinaan minulle tuntemattomat Cashmere ja BRU-1. Molemmat ovat amerikkalaisia, tällä vuosikymmenellä kehitettyjä lajikkeita. Alkutuoksuun niistä oli irronnut mukavaa trooppista hedelmäisyyttä, mutta sen jälkeen olut liikkui hieman tunkkaisemmilla vesillä, eikä tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Kaurapuuro ja humalan hapot tunkivat läpi, vaikka olin toivonut raikasta mehuisuutta. Hiivahiutaleet leijailivat hiljalleen kohti lasin pohjaa.

Bier-Bierin olutvalikoima on sen verran laaja, että melko helposti löytää jotain vähän vähemmänkin “moderniin” makuun, vaikkapa belgialaisia tyylejä tai Scotch alea. Tämähän minun ongelmani monissa pienemmissä uusissa craft-baareissa on, siis että kun valikoima virtaviivaistetaan vain trendityylien jäävuoren huippuun, seison tiskillä joskus huuli pyöreänä kuin entinen äijä. Onhan tuohonkin alkanut tosin tottua. Bier-Bierissä oli baarin toiminta-ajatuksen mukaisesti hyvä olla, ja ikkunan ääressä kelpasi katsella, kun lokakuun aurinko alkoi laskea Uudenmaankadun koristeellisten tornien taakse.cof

F.C.B.R.-oluet: Mufloni Pumpkin Spice Ale ja Lapland ESB

S-ryhmän olutravintolat ovat jo parina aiempana vuonna järjestäneet Finnish Craft Beer Revolution -tapahtumaa, jossa kotimaiset käsityöpanimot esittäytyvät ketjun eri baareissa. Konseptiin kuuluu jopa hevoskärryajelu, joka tosin toimi vain tämän viikon torstaista lauantaihin, vaikka F.C.B.R.-tapahtuma jatkuu ensi viikon loppuun asti.

Ideana näissä suomalaisen pienpanimo-oluen “täsmäpudotuksissa” on, että kuudessatoista olutravintolassa pääkaupunkiseudulla ja yhdessä Hyvinkäällä on kussakin esillä yhden kotimaisen pienpanimon juomia. Ainakin osa näissä tap takeover -käytäntöä etäisesti muistuttavissa valtauksissa tarjottavista oluista on uusia, tänä syksynä lanseerattuja tuotteita. Kävin kahdessa ässäbaarissa ja tässä vaikutelmia sekä paikoista että oluista.

Ølhus Stockholm, Kamppi

Ølhus Stockholm on lähes tyhjä, kun tulen paikalle lauantai-iltana seitsemän maissa. Tämä on lähellä kaupungin kiireisimpiä reittejä, mutta ei ehkä suoraan yhdelläkään niistä. Hetken tyhjyyttä ihmeteltyäni sisään alkaa kyllä ajelehtia enemmän porukkaa, joten kyseessä onkin ehkä enemmän myöhäisillan paikka. Baari on suhteellisen viihtyisä, vaikka hiljaisella hetkellä vaikuttaa vähän kliiniseltä. Kattokruunuja ja muuta tunnelman luojaa löytyy, joten ei kai tästä puutu kuin lautapelejä pelaava opiskelijaporukka tai jotain vastaavaa.

mdeJuon kurpitsaolutta. Totta puhuen kurpitsaolut on syy, miksi ylipäätään olen lähtenyt F.C.B.R.-tapahtuman baareja kiertämään. Olin aikani selaillut Twitteristä ja muista kanavista amerikkalaista olutpöhinää, ja siellä on nyt pumpkin ale -sesonki. Kun huomasin, että Beer Hunter’s oli tehnyt tällaisen oluen, Pumpkin Spice Alen (7 %) F.C.B.R.-hanoja varten, ajattelin, että tätä tyyliä voisi taas vaihteeksi maistaa. Kun käsityöpanimot Suomessa ja muualla tekevät mitä tahansa hapanta ja sameaa mikä Amerikassa myy, niin mikseivät ne voisi kunnioittaa tätä Halloween-ajan olutperinnettä, jolla on jo yli 30-vuotinen historia.

Pumpkin spice on maustesekoitus, johon kuuluvat suunnilleen samat mausteet kuin meikäläiseen piparkakkumausteeseen tai “joulumaustesekoitukseen”. Kyllä se tämänkin oluen tuoksussa jo tuntuu – siinä on pullaa ja paahdettua kurpitsaa. Itse olut ei ole niin paksu ja mehevä kuin tuoksu antaisi luulla. Vähän siirappista makeutta ja omenapiirakkaa on maussa taustalla, mutta se on pääasiassa hedelmäisen keskitien vahvan alen maku – siitä huolimatta, että olut pelaa mausteen ehdoilla. Aivan pientä happamuuttakin pääsee läpi, ja jälkimaussa on aavistus humalaa. Mietin, olisiko tästä kannattanut tehdä selkeästi vielä makeampaa ja paksua tököttiä? Nyt olut ehkä hieman väistelee kurpitsaisuuttaan. Tällaisenaankin tämä sopii joka tapauksessa vain reilusti maustettujen oluiden ystäville.

Oluthuone Poseidon, Katajanokka

Minulla on ollut pieni kana kynittävänä S-ryhmän kanssa siitä, että se ikään kuin yrittää tehdä hyvää 2010-lukulaista olutravintolaa mutta sortuu brändäyksessä 90-lukulaiseen matalamielisyyteen. Siinä missä muinainen William K -ketju on nyt jo aivan kunniallinen (kuka enää muistaa, mistä sen inspiraatio alkujaan tuli?), Ølhusit olivat aloittaessaan vuonna 2014 ärsyttävän laskelmoituja. Ketjun aiemmat muka-tšekkiläiset baarit teipattiin uudelleen skandinaavisiksi, kun markkinointiosasto kertoi Pohjoismaiden olevan nyt hip ja hype olutalue.

Katajanokan Poseidon on nykyään eri maata. Eräs sukulaiseni piti kiinteistössä 80- tai 90-luvulla Poseidon-nimistä ruokaravintolaa. 2000-luvun alussa Poseidonin omi Oluthuone-ketju ja liitti sen Pivnice Pošeidon -nimisenä “tšekkiläisten” kapakoidensa ryhmään Hádankan ja Milenkan seuraksi. (Nykyinen Ølhus Stockholm oli myös Hostina-nimellä osa tätä joukkoa lähes kymmenen vuotta.) Muista tšekkibaareista tehtiin siis sittemmin skandinaavisia ølhuseja, mutta Katajanokan “Possu” sai pitää neutraalimman identiteetin – enää se ei yritä edes olla tšekkiläinen, ja hyvä niin.

Poseidonissa on suomalaisittain harvinaista pubimaista tunnelmaa, matalia kattoja ja erilaisia hämyisiä tiloja. Tiiltä on paljon, ja sehän sopii katajanokkalaiseen maisemaan. Tämä on yksi suosikkipaikoistani Oluthuone-ketjussa, mutta Helsingin kantakaupungissa Katajanokka on hieman eristäytynyt kolkka, jossa tulee käytyä valitettavan harvoin.

Poseidonissa on väkeä, sekä porukoita että satunnaisia yksittäisiä kävijöitä. Tilaan Tornion Panimon 5,9-prosenttisen Lapland ESB:n. Prosentit ovat samat kuin Fuller’sin ESB:n pullo- ja kegiversiossa. Torniolaista ESB:tä luonnehditaan näin: perinteinen, vahva bitter, jossa yhdistyvät Lapin vesi, suomalaiset maltaat ja aidot brittihumalat. Kuparinruskea, pehmeän maltainen, havuisa humalointi, jossa yrttiset katkerot.poseidon

Osa noista adjektiiveista osuu oman maistelukokemukseni perusteella oikeaan ja loput eivät. Vahva bitter ja havuisa humalointi ovat ehkä ne eniten paikkansa pitävät. Perinteisestä en tiedä – mihin perinteeseen viitataan? Kylmenevään vuodenaikaan ESB kyllä sopii, koska tyylilajin esiäidillä, Fuller’s ESB:llä on juurensa vuonna 1969 Winter Ale -nimen saaneessa oluessa. Jo tuoksussa tuntuu englantilaisen oluen piirteitä: lämmintä hunajatoffeista maltaisuutta.

Varmasti käytetyt humalat ovat brittiläisiä, kun esittelytekstissä kerran niin sanotaan. Kuitenkin amerikkalaisia ominaisuuksia nousee pintaan – havumetsän aromi ja maku, ja pihkainen katkeruus, suorastaan kitkerään vivahtava. Tuoksun lupaama maltaisuus jää näiden piirteiden alla maussa avautumatta, ja tyypillistä brittiläistä appelsiinimarmeladin ja keksien paahteista liittoa ei löydy. Esittelytekstissä mainittua pehmeyttä en aivan allekirjoita – paitsi ehkä verrattuna vielä katkerampiin, humalavetoisempiin oluihin.

* * * * *

Oluiden yksittäisistä piirteistä voi tietysti keskustella, mutta sekä Mufloni Pumpkin Spice Ale että Lapland ESB ovat sellaisia juomia, joita mielelläni tähän aikaan vuodesta maistelen. Olen kausioluiden ystävä, ja tällaiset ystävälliset oluttyylit sopivat kaupungin kylmeneviä iltoja lämmittämään. Vallankumousretoriikkaan en suuremmin usko, mutta F.C.B.R. on joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, miten suuri määrä oluen voimaan luottavia baareja Helsingin keskustasta ja sen lähistöltä löytyy. Osuusliikkeen ulkopuolellakin niitä onneksi on, ja siitä taas tulevissa postauksissa lisää.

Craft Beer Helsinki 2019

Päädyin työkavereiden seurassa Rautatientorin Craft Beer Helsingin humuun toissa viikon torstai-iltana, mutta tapahtumasta postaaminen jäi rästiin, kun seuraavana aamuna oli lähtö Prahaan. En meinaa jaksaa kirjoitella blogia tien päältä. Jonkinlainen matkaraportti tšekkitunnelmista on luonnollisesti lähiaikoina luvassa, mutta muistellaan ensin Helsingin festarikesän kiintotähdeksi kohonneiden olutpitojen avajaispäivää.

Sää oli epävakaiselle viikolle poikkeuksellisen poutainen. Istuimme koko illan samassa pöydässä avoimen taivaan alla kastumatta. Avausjuomana otin sahtia, jota oli tarjolla United Gypsies-tiskillä. 8-prosenttinen Ihmistykinkuula oli keskitien sahti ja ajoi asiansa. Perinteisempiä sahdin tekijöitä olisi löytynyt sata kilometriä pohjoisempaa Lahden SOPP-tapahtumasta, lammilaiset ja hollolalaiset ainakin näkyvät päivystäneen Vesijärven rannassa.

cbh2019-1Alkusahdin perään testasin heinäkuun neljännen päivän kunniaksi amerikkalaista olutta Ballast Pointin valikoimista. Brut IPA (7 %) taisi olla ensimmäinen kyseisen tyylilajin edustaja, jota olen koskaan maistanut, eikä tämä yksilö suoraan sanottuna eronnut joistakin etuliitteettömistä IPA-oluista kovinkaan paljon. Olut ei siis sokeerannut hyvässä eikä pahassa, vaikka brut-tyyli jakaakin mielipiteitä.

Ulkomaisista oluista pidin eniten belgialais-kanadalaisesta kollaboraatiosta nimeltä Complexité, josta vastasivat De Ranke ja Dunham Brewery. Kotimaisista Summer in Vermont -oluen 2019-versio (8 %) ei ollut hassumpi. Tämä tuusulalainen vahva NEIPA Cool Headilta oli muistaakseni takavuosina ensimmäisiä NE-liitteellä varustettuja ipoja Suomessa. Kelpo tuotteelta pale ale-osastossa tuntui myös Olarin Hepialus Humuli, tuplakuivahumaloitu APA, vaikka nämä nyt eivät minulle läheisimpiä tyylisuuntia edustakaan.

Kun katsoo oluttyylien varianssia, Craft Beer Helsinki on ainakin Helsinki Beer Festivaliin ja ehkä myös SOPPiin verrattuna selvästi uudempien craft beer -tyylien pelikenttää. Hapanta ja hedelmäoluita oli jumalattomia määriä, Gosea yhdellä sun toisella panimolla, IPAa eri tyylilajeissaan yhä myös runsaasti. Lisäksi vahvat stoutit ja varsinkin maustetut sellaiset jylläävät toki.

Harvat poikkeamat epäpyhästä kolminaisuudesta kiinnittivät huomioni, edellä mainittujen sahdin ja belgialaisoluen ohella. Maistoinkin esimerkiksi Humaloven Terrible Twos-nimistä Schwarzbieriä. Jenny the Completer Pyynikiltä oli harvinaisuus: mieto tumma lager, tervetullutta vaihtelua sekin jenkkityylisen humalamehun meressä. Olarin Panimolla oli Bock nimeltä Mic Check, ja United Gypsiesillä vahvempana belgialaisoluena Myrkkyluostari. Monia tuon kaltaisia testailin ja mukavasti meni alas.

cbh2019-2Ulkomaisten ja kotimaisten panimoiden suhde CBH:ssa oli melkein puolet ja puolet. No, monet näistä käsityöoluen mäkkäreistä kuten Mikkeller ja BrewDog tuntuvat globaaleilta pikemmin kuin “ulkomaisilta”, mutta eivätpä ne suomalaisiakaan ole. Toisaalta paikallisuus ei näissä ympyröissä muutenkaan merkitse yleensä sitä, että kotimaista ja ulkomaista panimoa voisi maallikko millään erottaakaan – ainakaan brändäyksen tai lasin sisällön perusteella.

CBH oli joka tapauksessa jälleen toimiva tapahtuma, jota yksi (melko perusteellinen) päivä minulle kyllä riitti – eli ilman seuraavan päivän matkustamistakin olisin tuskin palannut perjantaina paikalle. Maksukortit ja muu pelasi hyvin, enkä mahdottomiin jonoihinkaan joutunut. Ja jos jotain olennaista jäi testaamatta, jossain muussa tilanteessa ehkä voidaan erhe korjata.

Värinää britti-craftin siimeksestä: Vibrant Forest

Olen käynyt tällä viikolla useammassa seurapiiritapahtumassa kuin monena viime viikkona yhteensä. Nimittäin kahdessa. Hilpeän Hauen avajaisista jo postasinkin, mutta edellisenä iltana ohjelmassa oli mielenkiintoinen juttutuokio brittipanimo Vibrant Forestin perustajan Kevin Robinsonin kanssa Sori Taproomissa. Siihen kutsu tuli Uniq Drinks Finlandilta, joka on ryhtynyt tuomaan maahan vuonna 2011 perustetun panimon tuotteita.

Vibrant Forest oli siis tap takeoverin valtaavana osapuolena Kaisaniemessä. Meitä ”median” edustajia kestittiin ensin lasillisella panimon Summerlands-olutta baarin puolella, jonka jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen. Siellä Kevin kertoi yleisölle panimostaan ja viiden oluen flightiin kuuluneista tuotteista, joita nyt Sori Taproomin hanoista löytyi (tai löytyy).

Jonkinlainen kierre keskusteluun tuli siitä, että Kevinin pöydässä istuimme minä ja Tuopillinen-blogin Jouni, molemmat kai brittioluen suhteen vannoutuneita traditionalisteja. Vibrant Forest on tietysti sen modernimman siiven eli jenkkivaikutteisen craft beer -kuvion ytimessä. Ei sillä ettenkö näitä uudempiakin tulkintoja mielellään maistelisi kun niitä tuodaan eteen.

Vibrant1

Sori Brewingin Pyry Hurula kävi morjestamassa Vibrant Forestin Kevin Robinsonia (oik.).

Keskustelu Kevinin kanssa vahvisti sitä käsitystä, mikä brittiskenestä on muutenkin muodostunut, eli että jakolinja perinteisen (Camra- ja real ale -porukan) ja 2000–10-luvuilla oluenkuluttajiksi kasvaneen craft-nuorison välillä on aika syvä. Kuten usein on tullut sanottua, tämä tilanne ja jako on vähän ikäväkin, kun kyse ei ole hyvän ja huonon oluen taistelusta vaan enemmänkin status- ja trendikkyystekijöistä.

Kevinin suhtautuminen kahtiajakoon oli ekumeeninen (termi lainattu Boak & Bailey-bloggareilta), eikä hän siis katsonut asiakseen dissata perinteistä brittiolutta. Melko selväksi kävi myös, ettei hänen panimonsa kannata sitä tehdä. He tekevät kyllä caskia – eli teknisesti perinteistä tynnyriolutta – mutta tyylillisesti britti-bitter ei ole Vibrant Forestin juttu. Sitä tekemällä kai signaloi kuuluvansa kuusikymppisten nuuskamuikkushattujen joukkoon, jotka eivät edes ymmärrä käydä trimmauttamassa naamaansa Shoreditchin hipsteripartureilla.

Maistetuista oluista kolme oli erilaisia jenkkihumalalla vauhditettuja pale ale -versioita. Caldera Lake on vahva hazy DIPA (8 %), miedommat Juncus (4,5 %) ja Summerlands (3,5 %) sessioitavia mehu-paleja. Lisäksi mukana oli Fragacea, joka on mansikalla ja ananaksella maustettu 7,3-prosenttinen villiolut, Farmhouse Ale (5 %) sekä kaakaoinen imperial stout nimeltä Cacaophony (8,4 %). Panimon tällä hetkellä parhaiten myyvä olut on kuulemma Pupa (4,5 %), APA, jota nyt ei ollut Soriin tuotu.

Vibrant Forest vie noin kolmanneksen tuotannostaan ulkomaille, esimerkiksi Italiaan, Hollantiin, Espanjaan ja Norjaan. Panimo sijaitsee Englannin etelärannikolla puolivälissä Bournemouthista Southamptoniin, mutta he ovat juuri avanneet taproomin Hardley-nimiselle paikkakunnalle, joka on lähellä Southamptonia.

Kevin kehuu Southamptonin craft beer -skeneä eläväiseksi ja pohtii, olisiko Vibrant Forestin tulevaisuudessa syytä miettiä panimobaarin avaamista myös johonkin isompaan kaupunkiin. Tässä tullaan taas brittien jakoon perinteen vaalijoiden ja uudistajien välillä: modernia amerikkalaishenkistä craftia suosiva yleisö majailee eritoten suurkaupungeissa, joissa on esimerkiksi paljon opiskelijoita.

Lontoosta Vibrant Forestin oluita ei kuulemma kovin helpolla löydä, koska pääkaupungin markkinat – kuten brittimarkkinat Kevinin mukaan muutenkin – ovat äärimmäisen kilpailtuja. Vauhti on nopeaa. Esimerkiksi brut IPA– muotiin Vibrant Forest ei lähtenyt mukaan, ja Kevinin mukaan koko brut-homma onkin Britanniassa jo nyt reilua vuotta myöhemmin täysin passé.

Kovassa kilpailussa on pakko erottua. Osa pienistä, uusista panimoista erikoistuu vaikkapa hapanolueen, ja onpa Britanniassakin jo omavaraisia maatilapanimoita, joilla äärimmilleen viety paikallisuus on kilpailuvalttina. Vibrant Forest tekee kuitenkin ”kaikkea”, siis sekä jenkkihumala-alea että hapanolutta ja stouteja. Vain jotkut tyylit kuten craft-lagerit he jättävät suosiolla ”niille, jotka tekevät sitä paremmin”.

Yksi tärkeä erottautumisen väline on tietysti visuaalinen brändi. Vibrant Forest harrastaa näyttäviä, värikkäitä tölkkejä ja hanalätkiä, mutta niissä on aina mukana panimon tunnukseksi muodostunut puu (panimohan sijaitsee New Forest -metsän lähistöllä). Pelkillä psykedeelisen kirkkailla väreillä pelaaminen olisikin Cloudwaterin kopiointia. Kaiken kaikkiaan Vibrant Forest on brändi-ilmeensä osalta neljännen sukupolven käsityöpanimo.

Keviniltä tuli kyseltyä myös hänen suosikkipanimoitaan Britanniassa. Samaa tyylilajiahan hänen mainitsemansa panimot laajasti ottaen edustivat kuin Vibrant Forest itsekin, ehkä etenkin DEYA nimenomaan mehuisien, sameiden pale alejen tekijänä. Verdant tuli mainittua myös, samoin Kernel. Toisaalta tummien oluiden saralla Vibrant Forest on inspiroitunut Fuller’sin London Porterista. Toisena ystäväkirja-tyyppisenä kysymyksenä Kevin pääsi mainitsemaan lempihumalalajikkeensa, ja se oli Mosaic.

Oma suosikkini sessiossa maistetuista oluista oli Caldera Lake, jossa mehuisuus, amerikkalaisen humalan hedelmäaromit ja hieman runsaampi alkoholiprosentti tukivat toisiaan oivallisesti. En ole parempaa tämän tyylilajin olutta pitkään aikaan maistanutkaan (tosin en maistele niitä muutenkaan yhtä usein kuin monet olutkirjoittajakollegat). Mielenkiintoisia olivat myös bonusrasteina maistetut tynnyriportterit. Svalbard oli grappatynnyreissä kypsynyt baltic porter, jossa grappan maku jyräsi mutta ei aivan epämiellyttävästi. Tasapainoisempi Bourbon Oktober puolestaan perustui panimon imperial stoutiin nimeltä Black Oktober, ja se oli viettänyt aikaa Jack Daniels -tynnyreissä.

cof

Vasemmalta oikealle: Fragacea, Farmhouse Ale, Juncus, Caldera Lake, Cacaophony.

cof

Stone Berlinin loppu ja craft-kulttuurin Jeesus-kompleksi

Tapahtui kesällä 2014: iso amerikkalainen käsityöpanimo Stone Brewing julkisti aikeensa avata tytärpanimo Saksaan. Saadakseen julkisuutta ilmoitukselle panimon nokkamies Greg Koch istahti Berliinissä nosturin ohjaimiin ja murskasi ison kasan eurooppalaisia lagerpulloja ja -tölkkejä pudottamalla kivenmurikan niiden päälle. Protesti ei aiheuttanut yksinomaan ihailua: tulokkaan tulkittiin halveksivan paikallista olutkulttuuria.

Stonen pystytysvaihe Berliinissä ei ilmeisesti edennyt kovin sujuvasti, vaikka valtava panimo- ja ravintolakompleksi saatiinkin avattua Mariendorfin esikaupunkiin vaiheittain vuosina 2015–2016. Kochin missio oli kyllä selvä: opettaa saksalaiset ymmärtämään hyvän oluen päälle. Avaamisen aikoihin hän lausui Berliinistä muun muassa, että se “ei oikeastaan ole vielä mikään olutkaupunki”.

Stonen Berliinissä taittamaa taivalta dokumentoitiin viime syksynä ilmestyneeseen The Beer Jesus From America -elokuvaan, jonka nimi tuntuu olevan korkeintaan puoliksi ironiaa. Evankeliumeissa kerrotulla Jeesuksen tarinalla ja Stone Brewingin Euroopan-valloituksella on vapahtajahahmon lisäksi yhteistä sekin, että molemmilla on jokseenkin onneton loppu.

stoneberlin_Flickr_Yerodin-Quarzen_CC-BY-2-0_45355554004_e174aeb0ee_o (1)

Kuva: Flickr.com, Yerodin Quarzen, CC BY 2.0.

Perjantaina 5.4.2019 Stone julkaisi Greg Kochin allekirjoittaman muistion, jonka mukaan yhtiö siirtää Berliinin Stone Brewing World Bistro & Gardens -yksikkönsä omistuksen skottipanimo BrewDogille. Olutsomen ja nettijulkaisujen kommentaattorit keskustelivat viikonloppuna kiivaasti siitä, mikä Stonella oikeasti meni pieleen. Kompastuttiinko ylimielisyyteen, vääriin laskelmiin, kulttuurieroihin vai johonkin muuhun?

Pureudutaan seuraavassa vähän syvemmälle aiheeseen. Varoitan heti kättelyssä, etten ole sen kummemmin käynyt Stonen Berliinin-laitoksilla kuin nähnyt niistä kertovaa elokuvaakaan. Vedän lähinnä yhteen muiden käymää keskustelua. Asia siis kiinnostaa erityisesti siksi, että tämä eurooppalaisen pienpanimokentän muovautuminen amerikkalaiseen suuntaan on yksi minua jo pitkään kiehtoneista vakioaiheista.

Pahoja aavistuksia

Ainakin kaksi seikkaa, joilla Stone Berlinin epäonnistumista on nyt jälkikäteen selitetty, oli mainittu lehtijutuissa jo ennen kuin koko paikkaa oli avattukaan. Vuonna 2015 San Diego Tribune haastatteli nimittäin muutamia henkilöitä, jotka tuntevat hyvin Berliinin olutkenttää, ja nämä osoittautuivat kaukonäköisiksi.

Kaupungin pitkäikäisimmän pienpanimon omistaja Oliver Lemke uumoili tuolloin, että Stone Brewingin panimoravintolakompleksin sijaintivalinta kaukana Berliinin keskustan eteläpuolella ei ollut ainakaan paras mahdollinen. Saksan kaupungeissa ei autoilla käsityöoluen perässä. Lemken oma ravintolahan on aivan ytimessä Hackescher Marktilla.

Etäisyys ja heikot yhteydet kaupungista on kiistaton totuus. Matkan kesto joukkoliikenteellä näyttää olevan ainakin kolmen vartin luokkaa ja lähimmältä pysäkiltä on vielä kävelymatkaa. Sattumalta sinne ei poiketa.

Toinen kanto kaskessa, jonka paikallisetkin ennakkoartikkelissa mainitsivat, on saksalaisten konservatiivinen olutmaku. Berliiniläisen BRLO-panimon Katharina Kurzin mukaan Stonen oluet “eivät ole kovin helposti lähestyttäviä” keskiverrolle saksalaiselle oluenystävälle. Olutalan analyytikko Ina Verstl oli samoilla linjoilla: “uskon, että [paikalliset] käyvät siellä kerran ja maistavat, mutta toteavat maut liian äärimmäisiksi”.

Kun projektia käynnisteltiin, Stonen Greg Koch vertasi Berliinin olutskeneä (noin vuonna 2015) San Diegon meininkiin 1990-luvun puolivälissä. Panimoita oli vähemmän, baareja oli vähemmän. Berliinissä kyllä puhuttiin jo neljä vuotta sitten paljon craft beeristä, mutta sillä tehtiin Kochin mukaan ero tietynlaisten oluenjuojien ja niiden toisten välille. Hän väitti, että Amerikassa ero oli jo hämärtynyt ja “IPA on vain olutta”.

Nyt projektin sitten kaaduttua Greg Koch puhuu edelleen siitä, miten “useimmat saksalaiset yhä sivuuttavat nämä hienot [käsityö]oluet ja ostavat halpaa tavaraa”. Hän hokee, että mahtava olut ei ole koskaan halpaa, kuten muutkaan hienot asiat eivät ole halpoja. Hän kuitenkin myöntää Berliinin craft-kentän kehittyneen muutamassa vuodessa: siellä on jo “yli 20 baaria tai ravintolaa, joilta löytyy enemmän kuin kymmenen oluthanaa”.

Partasuu saarnaa

Greg Koch ei toki ole väittänyt tuoneensa amerikkalaistyylistä käsityöolutta Berliiniin, eikä hän kyllä ole sitä tuonutkaan. Yllä mainittu Oliver Lemke teki omassa panimoravintolassaan IPAa jo 2000-luvun puolessavälissä, ja jopa Etelä-Kalifornian ylpeys DIPA oli Lemken valikoimassa jo ennen kuin Stone avasi Saksassa. Voi kuvitella, että Lemken IPAt ovat olleet jenkkimakuun aika vaisuja, mutta tarkoitan siis, että Kalifornia-vaikutteet ovat alun perin tulleet Berliiniin jo kauan sitten – kuten moneen muuhunkin Euroopan kaupunkiin.

Amerikkalaisissa craft-sedissä vain on jotain, miksi heihin helposti yhdistyy messiaaninen leima. Koch itse vitsaili parin viikon takaisessa podcastissa, että hänellä on tarkoitukseen sopivat pitkä tukka ja partakin.

Käännyttäjiä on ollut ennenkin. “[Garrett Oliver] rantautui Vanhaan maailmaan kuin pyhiinvaeltajaisät muinoin Amerikkaan”, kuvaili saksalainen olutkurssittaja ja -kirjoittaja Sylvia Kopp Oliverin saapumista Saksaan vuonna 2007. “Brooklyn Breweryn panimomestarin tehtävä [oli] tutustuttaa alkuasukkaat hyviin, runsaasti humaloituihin oluihin.”

Garrett Oliver ei sinänsä liity Stonen tarinaan mitenkään, mutta Koppin kuvauksessa kuuluu sama ajatus uskonnollisella paatoksella craftin ilosanomaa julistavista sankareista. Vanha maailma kuuntelee ja imitoi oppimaansa – tai jämähtää entiseen ja tyrmää uudet ajatukset. Greg Koch puhuu “käännyttämisestä” ja “käännynnäisistä” vielä jäähyväisviestissäänkin.

Onko Saksa sitten sellainen pakanamaa, johon Greg Koch kuvitteli tulevansa craftia tuomaan? Millaiseen maaperään olutjeesusten uudet testamentit ovat Berliinissä uponneet – jos ovat?

Beervana-blogin Jeff Alworth on sitä mieltä, että Koch diagnosoi Saksan olutkentän ongelmat väärin ja määräsi siksi myös vääriä lääkkeitä. Ensinnäkään ongelma berliiniläisten näkökulmasta ei välttämättä ole oluen saksalaisuus. Oli helpompaa myydä 1990-luvun kalifornialaisille ajatus, etteivät heidän juomansa Budweiserit tai Coorsit ole maailman parasta olutta, kuin todistaa saksalaisille heidän laadukkaiden pilsneriensä tai vehnäoluidensa olevan jotain, mikä tulisi pikimmin korvata amerikkalaisilla erikoisuuksilla. Tai että hanojen määrä olisi baarin laadun mittari.

Alworth uskoo, että Stonen epäonnistumisen keskiössä on panimon kyvyttömyys rakentaa siltaa kahden olutkulttuurin välille. Siltojen sijaan lähdettiin siitä, että “halvan” oluen ylivalta pitää murskata. Koch ei pelkää konfliktitilanteita vaan pikemminkin hakeutuu niihin, ja tämä strategia ei Alworthin mukaan purrut Saksassa niin hyvin kuin USA:ssa aikoinaan. BrewDoghan on toinen hyökkäävästä tyylistä pitävä panimo, ja kysymys toki herää, miten he samassa pelissä pärjäävät. (Garrett Oliverin linjana Euroopassa on taas ollut nimenomaan yhteistyökuvioiden luominen enemmänkin kuin markkinaosuuksien kahmiminen yksinpelillä, samassa kirjoituksessa todetaan.)

Beervana-blogin analyysissä myös kummastellaan hieman sitä, miten hanakasti Koch ottaa kunniaa Berliinin pienpanimokentällä jo tapahtuneesta muutoksesta (tai ainakin antaa ymmärtää näin). Esimerkiksi Berliner Weisse -oluttyylin paluu nuorten olutfanien suosioon menee Kochin tekstissä samaan pinkkaan muiden asioiden kanssa, joita Stonen läsnäolo on osaltaan edistänyt.

Tässä Stone Brewingin oma kertomus minustakin ontuu: craft-muoti oli jo alkanut vallata Berliiniä pitkälti paikallisin voimin ennen Stonen tuloa. BRLO ja muut tekivät Berliner Weisseakin, ja trendi olisi varmasti jatkanut laajentumistaan ilman amerikkalaisiakin. Toisaalta on varmaan tottakin, että berliiniläiset – tai saksalaiset muutenkin – ovat jonkin verran vaikeampia “käännytettäviä” kuin oluenystävät monissa maissa, joissa oma perinne ei ole yhtä vahva.

Oma pointtinsa on siinäkin, että saksalainen olut todella on ehkä “liian halpaa”. Twitter-ketjuissa huomautetaan, että tätä ei pidä tulkita merkiksi sen huonommuudesta. Jos somessa mainittu rinnastus laadukkaan saksalaislagerin hinnoista pitää paikkansa – että Stone myi ravintolassaan 7,80 euron hintaan Mahr’sia, joka maksaa Bambergin panimolla 2,80 € – Kochin tapa opettaa saksalaisille oluen arvoa on vähintäänkin erikoinen. Peräti kyyninen.

Monen asian summa

Stonen Berliinin-operaatio oli paljon muutakin kuin panimo ja sen yhteydessä toimiva ravintola. Stonelle jää kaupunkiin keskustan pieni taproom, ja BrewDogin ottaessa esikaupungin panimoravintolakompleksin haltuunsa Stone voi kai yhä jossain määrin tuottaa siellä myös oluitaan.

Sulkemisen syitä pitänee etsiä myös tuotanto- ja jakelupuolelta, ei pelkästään siitä, tehtiinkö asenteen, kulttuurin, ravintolan sijainnin tai ravintolan hintatason suhteen virhearvioita. Toki Kochin väite, että rakentamisen aikana tapahtuneet panimosta riippumattomat viivästykset toivat rasitetta talouspuolelle jo ennen tuotantolaitoksen avaamista, on varmasti sekin totta.

Berliinin Mariendorfissa kuitenkin tehtiin Stone-oluita myös muualle Saksaan ja Eurooppaan vientiä varten, ja tämäkään ei joidenkin spekulaatioiden mukaan vetänyt odotusten mukaisesti. Jos tölkkejä jää hyllyille, uusien craft-fanien käännyttäminen ei vanhentuneella IPAlla onnistu. BrewDogilla on aivan erilaiset kannustimet saada homma toimimaan mantereella, jos ja kun Brexit toteutuu. Skottipunkkarit myyvät nykyään kolmanneksen oluestaan Kanaalin tällä puolella, ja ainoan tuotantolaitoksen jääminen Brexit-saarelle merkitsisi tullimuurien uhkaa.

Stonen kohtaloon vaikuttivat siis varmasti monet yhtäaikaiset tekijät. Suosittujen panimoiden kuten Mikkellerin ja BrewDogin voittokulku maasta toiseen saattaa näyttää niin helpolta ja itsestään selvältä, että unohtuu, mitä kaikkia sudenkuoppia matkalla voi olla. Isokin voi epäonnistua – varsinkin, kun tähän tapaan toteutetuissa reviirinvaltauksissa maalataan leveällä telalla ja mennään paitsi suurella uholla myös riskillä. Mukana oli varmasti ymmärtämättömyyttä, mittakaavavirheitä ja ehkä ongelmallisia laskelmiakin. Tarkempia lukuja tuntematta jää kuitenkin arvailun varaan, mikä tekijä katkaisi lopulta kamelin selän.

HBF

En ole ahkera oluttapahtumissa luuhaaja, ja vähällä oli, etteivät tämän kesäkauden ensimmäiset Helsinki-festaritkin olisi jääneet käymättä. Mieli muuttui kuitenkin avauspäivän aattona, kun satuin huomaamaan, että Vakka-Suomen Panimo avaa omalla osastollaan heti perjantain yleisötuntien aluksi viskitynnyrissä muhineen erän Savukatajaa, yhtä lempioluistani.

Otin töiden jälkeen suunnan Kaapelille, ja ajattelin hyödyntää reilun tunnin tai puolitoista niin täysipainoisesti Helsinki Beer Festivalin tarjonnan parissa kuin mahdollista. Prykmaster SKX (eli tuo yllä mainittu Savukataja-tapaus) ei ehkä vahvuutensa ja tuhdin maun takia ollut fiksuin aloitusolut, mutta uteliaisuus voitti. Pieni annos ei toisaalta vielä makunystyröitä turruttanut.

hbf2Savukatajan maut ovat normaalimuodossaankin isoja, ja tässä viskin savuisuus ja oluen savuisuus ovat tuplana melkein liikaa. Muutaman kuukauden tynnyrissä oleskelu on tehnyt Vakka-Suomen tummasta savudoppelbockista vähähiilihappoisen ja hieman öljyisen. Ei sillä, etteikö tätäkin ihan mielellään juo – ja jonkin hyvän ruokayhdistelmän kanssa voisi olla hieno tapaus – mutta tällä kertaa perusoluen tasapaino toimii mielestäni tynnyröityä paremmin.

Merikaapelihallin yläparvella oli kattaus festivaalin teemamaasta Slovakiasta haettuja pullo- ja hanaoluita sekä muutama caskillinen brittiläistä real alea. Nämä kevyemmät tarjoomukset kävivät mielestäni tähän väliin hyvin, ja testailin ensin yorkshireläisen Ilkley Breweryn Ruby Jane -mildia. Mild on harvinainen tyyli ja sitä pitää maistaa aina, kun sitä caskissa näkee. Miellyttävä miedohko punaruskea olut, jossa jopa hieman katkeroa tuli läpi, mutta ei suurin kokemani mild-elämys.

Slovakeilta maistoin hanasta sekä Diamant-nimistä vaaleaa lageria että tummaa Sanct Floriania. Panimot olivat Herrenwald ja Hostinec. Molemmissa tunnisti naapurimaa Tšekkiä muistuttavan tyylin, Diamantissa oli pienempien tšekkipanimoiden tyyliin ihan tuntuvasti mukavaa humalaakin. Sanct Florianissa pieni multainen maku hieman häiritsi, mutta sen alla oli kahvisen maltaista herkkua, jollaista olisi voinut nauttia vaikka koko illan, jos vastaavan tyylin oluita olisi ollut muita tarjolla.

Ylipäätään slovakkien meininki tuntui muistuttavan länsinaapureidensa pienpanimokenttää. Samanlaisia muovipulloja komeili jääkaapissa, ja lasipullojenkin värikkäät, taiteelliset etiketit kertoivat vanhojen aikojen olevan jäämässä taakse näillä perinteisillä olutalueilla. Lager-tyylien rinnalle on tullut IPAa ja kaikennäköistä muuta kansainvälisten virtauksien mukaista.

hbf1Alakerrassa osuin Takatalo & Tompurin tiskille, jossa uutuus Mustakaura kiinnitti huomion. Pienen maisteluannoksen perusteella kyseessä oli jonkin verran stoutiinkin vivahtava olut, jonka maatilapanimon edustaja kertoili sisältävän mallastamatonta mustakauraa. Tyylilaji oli kuitenkin tumma lager. Viljalaji taas on vanha suomalainen maatiaiskaura. Oikein juotava olut oli tämäkin, kuten pari aikaisempaakin tämän panimon tuotetta, joita olen maistanut.

Savuteemaa jatkaakseni otin vielä testaukseen myös mäntsäläläisen Kiisken baltic porter -tyylisen Mainingin, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Alkot myyvät tätä eri puolilla Uuttamaata ja Lahdessa, mutta ei täällä isolla kirkolla. Kuulemma tämä portteri on pintahiivaolut, ja mukana siis savumallasta. Savuisuus oli odotetusti lempeämpi kuin SKX:ssä, ja vaikutelma positiivinen kuten saman panimon Vastaranta-savulageristakin taannoin.

Vielä viimeinen olutkokeilu tuli tilattua oululaisen Rooster-pubin tiskillä. Rooster on palkittu nyt vuoden olutravintolana paitsi Aromilehden vertailussa myös HBF:n palkintoraadin toimesta. Heillä oli tarjolla Maistilan Viitankantajaa, ja kun olen kuullut Maistilan belgialaistyylisiä oluita kehuttavan, tätä piti testata. Hyvin toimikin lajissaan, ainakin miniannoksen perusteella.

Polettini alkoivat loppua, ja päätin olla hakematta uutta satsia. Kiinnostavia oluita olisi tämänkin jälkeen HBF:stä kyllä löytynyt. Tuopillinen-Jouni, jonka kanssa juttelin palkintojen julkistuksen jälkeen, esimerkiksi suositteli Fat Lizardin Fat Lab 11 Pilsiä. Se täytyy nyt testata lähitulevaisuudessa jossain muualla. Mielenkiintoisen kontrastin olisi voinut saada maistamalla rinnakkain sitä ja HBF:n vuoden oluena palkittua Laitilan Kukko Vahva Pilsiä. Kun viimeksi mainittu valinta julkistettiin, salista kuului kyllä pieni kohahdus.

Arde pohti omassa HBF-perjantain postauksessaan, onko aika ajanut isojen yleisfestivaalien ohi. Ymmärrän hyvin hänen tulokulmansa, mutta en välttämättä koe samalla tavoin. En ollut käynyt HBF:ssä tätä ennen moneen vuoteen, joten oma riskini kovin pahaan festariväsymykseen ei ole juuri nyt muutenkaan suuri. Olen ehkä silti sitä mieltä, että minun makuuni tällaiset rönsyilevät megatapahtumat kyllä sopivat oikein hyvin.

Tarkemmin fokusoiduissa craft beer -festareissa on se vaara, että mukaan mahtuu vain melko homogeeninen joukko IPA-, sour- ja pullastout-osaston tekijöitä. Noissa kolmessa tyylissä ei itsessään ole mitään vikaa, eikä uusia pieniä panimoyrittäjiä voi myöskään vaatia tekemään epäsuosittuja oluita, joita trendiyleisö ei osta. Silti oma arvonsa on laajana viuhkana leviävällä festariolutvalikoimalla, jota saa selailla kuin puhelinluetteloa ja poimia oman odottamattoman reittinsä osastolta toiselle.

Eräältäkin tänä viikonloppuna järjestetyltä kotimaiselta minifestarilta minun olisi ollut lähes mahdotonta – tai ainakin vaikeaa – löytää monia itseäni kiinnostavia oluita. On henkisesti helpottavaa tietää, että jossain yläparvella lymyää rivistö slovakialaisia hanaoluita tai britti-caskeja, vaikka yleisön suuri massa ei niitä löytäisi tai kaipaisikaan. Kaapelin viihtyisyydestä festaripaikkana voi olla tietysti monta mieltä, mutta minusta tässä maassa pitää olla vähintään yksi iso jokaiselle jotain -olutfestari.

Neljä alkuaikojen IPAa pivossa, parempi kuin pussillinen uusia?

Oluiden maun muuttumista on vaikea todentaa, koska maut eivät säily ennallaan kymmentä tai viittäkään vuotta, edes kellarointiin sopivissa laaduissa. Esimerkiksi IPA on hetkessä elävä olut, jossa vuosien takaiset maut ovat pian muisto vain. Makuja muokataan myös tarkoituksella, vaikkapa uusien humalalajikkeiden tai valmistusteknologian kehityksen myötä. Vanhemmissa ideoissa pitäytyvät tekijät saattavat alkaa tuntua “niin viime vuosikymmeneltä”, kelkasta pudonneilta.

Pystyisikö esimerkiksi 1990-luvulla lanseeratuista oluista todella sanomaan jotain, jos niitä yrittäisi verrata nykypäivän valtavirtaan? Ketkä ovat IPA-maailman kapteeni Kirk ja Mr. Spock, nuo ensimmäisen sukupolven kaukaiset suuruudet, joiden avaruuspuvut näyttävät nyt rumanvärisiltä kerrastoilta? Tai kenen oluihin on kertynyt ajan patinaa ja vintage-magiaa?

Silloin innovoitiin

Yhdysvalloissa tapahtui pari-kolmekymmentä vuotta sitten jotain, mille mikään olutinnovaatio 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ei ole vetänyt vertoja. Amerikkalaiset pienpanimot – etulinjassa joukko rinta rottingilla esiintyviä Tyynenmeren rannikon nuoria yrittäjiä – herättivät henkiin nuo brittiläisen oluthistorian kolme kuollutta kirjainta. I, P ja A.

India pale ale levisi kasvavan suosion siivittämänä ensin yli Pohjois-Amerikan mantereen 1990-luvulla ja sitten Eurooppaan ja muihin maanosiin. Monet sanovat sitä vallankumoukseksi. Ainakin pienpanimobuumi sai aivan uutta vauhtia, ja amerikkalaisten Troijan hevosina toimivat uuden makuiset ja tuoksuiset humalalajikkeet, joita Vanhalla mantereella ei ollut ennen juuri nähty. IPA tuli näin määriteltyä kokonaan uusiksi ja siitä oli syntynyt leimallisesti amerikkalainen tulkinta.

Ajasta, jolloin “amerikkalainen IPA” muotoutui, on nyt kulunut suurin piirtein kokonainen ihmispolvi. Tässä ajassa voi jo olettaa oluttyylin jälleen kehittyneen eri pisteeseen siitä, missä se 1990-luvulla oli, ja muuttunut se onkin. New England -tyyli on viime vuosina tullut yhä enemmän etualalle ja isoveli West Coast IPA on alkanut harmaantua ohimoilta.

Tulin ostaneeksi jokin aika sitten hetken mielijohteesta Alkosta Sweetwater-panimon IPAn. Etiketissä väreili ysärinostalgia, ja tosiaan Atlantan konkaripanimo on perustettu vuonna 1997 – ensimmäisen IPA-buumin aikoihin. En tiedä, alkoiko Sweetwater jo heti tuolloin tehdä IPAa, mutta olut mainittiin Ratebeerissä vuonna 2000 (kirjoitin pari vuotta sitten tähän blogiin reittauspalvelun alkuajoista).

sweetwaterSamoin Ratebeer kehui uuden millenniumin alkaessa Redhook IPAa. Tätä olutta ei enää varsinaisesti ole olemassa, mutta vuonna 1984 Seattlessa aloittanut Redhook on kehitellyt siitä vuosien varrella nykyisen Long Hammer IPA -version. Kun myös tämä olut sattuu olemaan nyt Alkon valikoimassa, katsoin huvikseni, mitä muita alkuaikojen jenkki-ipoja monopoli tarjoaa.

Niitä on laskujeni mukaan neljä (jos Redhook otetaan mukaan, vaikka tuote kai on tavallaan eri). Neljä Alkon ur-IPAa ovat peräisin eri puolilta Yhdysvaltoja, kylläkin länsipainotteisesti. Siinä missä Redhook on Seattlesta ja Sweetwater siis läheltä itärannikkoa Georgiasta, Lagunitas on San Franciscon tienoilta ja Stone Etelä-Kaliforniasta.

Kahta jälkimmäistä olen maistanut aiemmin, joten kootaan tähän nyt vertailevia tasting-muistiinpanoja neljästä oluesta. Redhook ja Sweetwater ovat nelikosta varmasti historiallisimman makuisia, ja niistä tulee yhä mieleen aika ennen superkatkeria, hopped to the hilt -tyyppisiä pullistelu-ipoja.

Neljä entistä nuorta

Redhook Long Hammer IPAn tuoksussa on kyllä Pacific Northwest -tyyppisiä humalalajikkeita, ehkä Cascadea. Tuoksusta tulee kuitenkin mieleen myös jokin tšekki-ale, jossa halutaan näyttää nykyaikaiselta mutta ei varsinaisesti haluta olla sitä. Humalointi on myös suussa hyvin lempeää ankarimpiin länsirannikon ipoihin verrattuna. Muuten maussa on karamellia ja kuivattuja etelän hedelmiä.

Sweetwater IPAn tuoksu vihjasi jopa jonkinlaiseen New England IPA -henkiseen mehuun. En siis väitä, että tätä olutta suinkaan kannattaisi maistella esimerkkinä NEIPA-tyylistä, mutta makeahko ja maltillisesti jenkkihumaloitu esi-isä muistuttaa silti joiltain piirteiltään Uuden-Englannin jälkeläisiään. Ehkä NEIPA on tässä mielessä osittain paluu juurille, aikaan jonka ronski katkeruus on 2010-luvun mittapuulla miedohkoa. Tuoreen humalan aromit, tiivis mehuisuus ja muut asetukset ovat toki nyky-neipoissa varsin eri asennossa kuin näissä ysäri-ipoissa, mutta tämä assosiaatio nyt kuitenkin syntyi. Kaiken kaikkiaan Sweetwater oli klassisen lempeä olut, ehkä vaikuttavampi kuin Redhookin IPA; vuodet olivat hioneet mahdollisia särmiä pois.

cofLagunitas IPA oli sitten jo jossain mielessä eri maata: kuivempi, korkeahiilihappoisempi olut, jossa maku oli mineraalinen ja humalointi yrttisen ja havumetsäisen välimaastossa. Sitä suunnilleen Kalifornian klassikko-IPAlta odotin, vaikka tässäkään ei ehkä kaiken nähneille IPA-friikeille olisi enää mitään repäisevän radikaalia. Vehnää on mukana, ja sen kenties tuoma aavistuksenomainen kuohkeus vaanii takamatkalla. Humalan katkeruus on jo vähintään kohtalaista.

Stone IPA erottui joukosta melko tiukalla humaloinnillaan. Ehkä lopputulosta voi luonnehtia jopa nykytyyliseksi länsirannikko-IPAksi. Katkeruus jää myös jälkimakuun. Kun tässä tölkissä on oikeastaan eurooppalaista olutta –  siis Stonen Saksan-filiaalilla pantua – nyt on kyseessä sellainen olut, joka monelle viimeisen vuosikymmenen aikana aloittaneelle eurooppalaiselle olutharrastajalle on miltei se arkkityyppinen käsityöolut.

Maistettu tuote oli neljä kuukautta vanhaa, ja korkeita alfahappopitoisuuksia sisältävissä humalalajikkeissa isot määrät alkavat jo maistua muutamassa kuukaudessa vähän epämiellyttävältä. Nämä hieman polttavat pihka-kasvis-sävyt ovat varmaan suurin syy, miksi omaan lasiini yhä harvemmin kaatuu minkäänlaista IPAa. Sen pitäisi olla niin tasokasta ja tuoretta, että hienous välittyisi, ja nyt ehkä hypätään hieman tuon riman alta, vaikka sinänsä laatuoluesta onkin puhe.

Oluet ovat vahvuudeltaan suunnilleen samaa luokkaa: Stone on vahvin 6,9 abv-%:lla, sitten Redhook Long Hammer 6,5 %, Sweetwater 6,3 % ja Lagunitas 6,2 %. Silloin kun IPA oli vielä pääosin se “alkuperäinen” brittiläinen oluttyyli (1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun), vahvuudet vaihtelivat 4,5:sta 8:aan prosenttiin, mutta monet toki olivat juuri tuota nykyamerikkalaisen perus-IPAn tasoa.

Mitä tästä neljän oluen vertailusta jäi käteen? Ainakin muistutus siitä, että humalan tykitykseen perustuva IPA saattaa tuoreutensa menetettyään olla vähemmän maistuva tuttavuus kuin vähemmän katkera sukulaisensa – monen mielestä ehkä mitäänsanomaton mutta tasaisempi. Toisena opetuksena vertailu myös konkretisoi perus-IPAn monimuotoisuutta. En tiedä, olivatko vertailun kaksi perinteisemmän makuista IPAa pitäytyneet lähempänä alkuperäistä reseptiään kuin muut – ne tuntuivat “vanhanaikaisilta”, ja on ehkä makuasia, onko tämä hyvä vai huono piirre. Vai maistuivatko neljä IPAa alun perinkin näin erilaisilta varsinkin humalointinsa puolesta?

Kun en itse ole kovin aktiivinen ipojen juoja, en ole välttämättä paras ihminen myöskään asettamaan niitä kontekstiinsa. Suositun oluttyylin muutos vuosikymmenten saatossa on joka tapauksessa mielenkiintoinen kysymys. Kun Michael Jackson joskus 1980-luvun lopussa kiersi Amerikkaa Pocket Beer Book -kirjaansa varten, hänen kuvailemistaan alle kymmenestä IPAsta puolet kypsyi tammilastujen kanssa. Siitä olisi varmaan voinut tulla tyyliä määrittävä elementti, mutta ei tullut. Sittemmin on nähty mustia, valkoisia, punaisia, brutteja ja uusienglantilaisia ipoja, ja yhdistävä tekijä on humala. Ei mikään absoluuttinen katkerolukema silti, vaan kulloistenkin trendien mukaan soveltaen.