Yksi tapa tyhjentää 25 euron kortti Craft Beer Helsingissä

Viime kesänä en ollut Helsingissä tämän tapahtuman aikoihin, joten nyt tuli otettua vahinko takaisin. Tälläydyimme työkaverin kanssa Rautatientorille kello kolmen maissa torstai-iltapäivänä, jolloin festivaalialueella oli jo kohtalaisesti väkeä mutta mitään jonoja ei näkynyt missään.

Paitsi Omnipollon tiskillä, kuten parissa muussa blogissa jo onkin todettu.

”Onko se sitten todella noin hyvä panimo”, pohdimme ääneen, kun jono vain illan lähetessä piteni.

”On se”, vastasi vieressä istunut tuntematon festivaaliasiakas ykskantaan.

En antanut tämän horjuttaa pikaisesti ennen lähtöä tekemääni suunnitelmaa, johon olin alustavasti merkinnyt keltaisella yliviivaustussilla joitakin potentiaalisia oluita. Mitkään niistä eivät onneksi olleet Omnipollon tuotteita, joten mutakakkustoutit ja muut jäivät niille, jotka sen tyyppisiä oluita himoitsevat minua enemmän.

sdr

Kevyen alun tarjosi BrewDogin Dortmunder Lager (4,9 %), joka oli miedosta päästä edustamaansa oluttyyliä. Kyseessä on tyyli, jonka erottaminen müncheniläisestä Hellesistä on sen verran tarkkuuslaji, ettei se ainakaan festariolosuhteissa minulta onnistu. Kiva saksalaistyylinen lager joka tapauksessa, ehkä enemmänkin lajinsa kuivemmasta päästä ja kohtuullisen rapeasti humaloitunakin.

Jatkoa seurasi. Summer in Vermont (8 %) oli tuusulalaisen Cool Headin tulkinta edelleenkin melko ajankohtaisesta New England IPA -tyylilajista. Ymmärrän miksi tämä on luokiteltu NEIPAksi –  siitä kielii mehumaisen greippikatkeron ja karhean jauheisuuden yhdistelmä – mutta raikkauden puute jättää vaikutelman jotenkin vaillinaiseksi. (Olen näköjään maistellut alkuun samat kaksi olutta kuin Tuopillinen, kyseessä siis puhdas sattuma.)

Erityisemmin ei iskenyt myöskään Mufloni Tripel (8 %), siihen jäin toivomaan pienen kasvismaisen fiiliksen tilalle kirkkaampia makuja. Tripelhän on vahvuudestaan ja belgialaisesta makeudestaankin huolimatta parhaimmillaan oikein raikas olut. Ja suoraan perään toinenkin olut, joka ei nyt ainakaan tässä kokonaisuudessa kolahtanut, nimittäin Hopping Brewstersin gruit-olut nimeltä Grimr (7,5 %). Se oli muinaisoluen hengessä hiilihapoton ja vähän tunkkainen, aluksi marjaisen kirpeä. Periaatteessa arvostan tällaisia kehitelmiä kyllä, mutta en erityisemmin nauti kun oluessa on sahtiominaisuuksien päälle vielä hapanta makua.

Craft Beer Helsingissä maksetaan maksukortilla, johon on portilla ladattu rahaa, ja meillä oli 25 euron verran krediittiä per nenä. Aluksi se ei tuntunut hupenevan juurikaan. Pieni 1,5 dl maistelulasihan oli kolme euroa ja tuplasti isompi vitosen. Tai ainakin useimmissa oluissa pätivät nämä hinnat, ja joukossa oli joitakin kalliimpia. Sitten koitti kuitenkin hetki, jolloin arvoa oli jäljellä enää yhteen tai kahteen testaukseen.

Omat viimeiset olueni CBH 2017:ssa olivatkin oikeastaan setin parhaasta päästä. Virolaisen Lehen tiskiltä löytyi Klerre (9 %), jota mainostetaan vahvana belgialaistyylisenä oluena. Humalaa siihen oli pantu enemmän kuin useimmille Belgian panimoille on tyypillistä, mutta humalan alla maistui tyypillisen belgialainen tumma pohja, höysteenään kukkaista hunajaisuutta ja napakka hiilihappo.

Lohjalaisen UG Breweryn (United Gypsies) Pohjoisen Jättiläinen (11 %) sai kunnian olla tämän nopeahkon CBH-visiitin päätösolut, ja Vintage Ale 2017 -alaotsikolla kulkeva barley wine oli nimensä veroinen goljatti.

Tästä festarikokemuksesta voi ehkä todeta kiteyttäen, että konsepti toimi ainakin näin hieman hiljaisempaan aikaan Rautatientorilla oikein hyvin eikä maksukorteistakaan kertynyt omalle kohdalle huonoja kokemuksia. Tarjontaa oli paljon, ja tämän aika spontaanin valikoimani lisäksi olisi varmasti löytynyt muutakin mielenkiintoista. En ole olutfestareilla ihan eniten mukavuusalueellani, ja yritykseni testata mahdollisimman monta eri tyyppiä edustavia oluita päättyvät joskus paremmin, joskus huonommin. Perinteisesti olen myös juonut kaikissa tapahtumissa ainakin yhden sahdin jos vain mahdollista – tällä kertaa varsinainen sahti jäi kuitenkin väliin ja sitä aukkoa paikkasi tuo gruit-yrttiolut.

sdr

sdr

sdr

cof

sdr

NEIPAhood watch #3: Donut Island I Hop It’s Not A Problem #2 @Stone’s

Olen tänä keväänä ottanut asiakseni kirjoittaa muistiinpanoja trendikkäästä New England IPA-oluttyylistä, joka on viime aikoina osoittanut merkkejä vähittäisestä Suomeen rantautumisestaan. Muutaman aikaisemman kirjoituksen (täällä, täällä sekä täällä) jatkoksi löytyi tänään uusi helsinkiläinen eksemplaari.

Helsingissähän on näitä donitsi-alkuisia paikannimiä ja yksi niistä on Donitsisaari, jolla on oma mustalaispanimonsakin. Siellä Mika Oksanen valmistaa oluitaan välillä rohkealle kokeiluvaihteellekin heittäytyen ja skaalaa niitä kaupalliseen tuotantoon Panimo Hiisillä.

Tätä I Hop It’s Not A Problemia (6,2 %) en ollut maistanut sen kummemmin ensimmäisessä IPA-inkarnaatiossaan kuin tässä toisessa, josta tekijä käyttää tuota NEIPA- eli New England IPA-määrettä. Sosiaalinen media kertoi, että siitä on tullut tänä aamuna kegitetty erä muutamaan helsinkiläisbaariin, joten hyppäsin jälleen ratikkaan ja kävin testaamassa. Koska olin menossa muutenkin Akateemiseen Kirjakauppaan, testauskohteeksi valikoitui Keskuskadun gastropubi Stone’s.

Tässä on kerrankin samea hiekankeltainen IPA, johon ainakin ulkonäkö antaa aihetta liittää tuon usein väärin käytetynkin NEIPA-lyhenteen. Kun lasi tyhjenee, vaahto jää sen reunoille jauhomaisena kerroksena, kuin vesiliukoinen valkoinen maali, jota ei ole kunnolla huuhdottu.

Tuoksu on amerikkalaistyyppistä havua ja sitrusta, ja ihan kuin siinä tuntuisi myös häivähdys jotain melkein eläimellistä. Maussa tuore humala puraisee jälleen aika napakasti, mutta voimakas mehumainen makeus taittaa siltä terää. Se kuorruttaa makuhermot greippimarmeladia muistuttavalla kirpeällä sokerisuudella. Jälkimaussa taas tuntuu, että humalan öljyt ovat sittenkin jääneet kitalakeen.

Yleisvaikutelma oli positiivinen: tässä on varmasti päästy lähemmäs New England IPAn uusienglantilaisia esikuvia kuin aiemmin maistamissani suomalaisissa lajityypin edustajissa. En harrasta ipoja niin paljon, että osaisin ihan tarkkaan sanoa, kuinka paljon etumatkaa tuoreus tälle yksilölle nyt antoi. Humalat – ilmeisesti Eureka, Mosaic ja Simcoe – olivat säilyttäneet teränsä ja makeus pelasi kokonaisuuden eduksi. Ja olihan se aika sameaakin.

 

sdr

Sameaa olutta hämärässä baarissa aurinkoisena päivänä.

 

Onko hyvä idea perustaa ”erikoisolutpanimo”

Viime viikolla Hartwall ilmoitti perustavansa erikoisolutpanimon Lahdessa sijaitsevan huippumodernin tuotantolaitoksensa yhteyteen. Toimitusjohtajan mukaan kyseessä on miljoonien eurojen investointi ja jotakin mitä isot oluttalot eivät ole vielä tehneet.

Erikoisoluiden markkina kasvaa, Hartwall perustelee. Yhtiö väittää tuntevansa viimeisimmät oluttrendit ja haluaa tarjota asiakkailleen laajemmin erilaisia oluttyylejä. ”Erikoispanimomme kattiloissa tulee porisemaan monenlaisia uutuuksia.”

Monen olutaktiivin – erikoisoluen kuluttajien – korvissa sana erikoisolut kalskahtaa jotenkin 1990-lukulaiselta. Silloin sanan käyttö yleistyikin, kun Suomeen alkoi päästä Alkon kovan kontrollin ohi ulkomaisia oluita, jotka olivat jotain muuta kuin kolmosolutta ja A-olutta.

Erikoisolut oli silti 1990-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin erittäin usein tšekkiläistä peruslageria, ehkä Staropramenia tai Krušoviceä. Se oli myös Guinnessiä, Kilkennyä, Newcastle Brown Alea, Leffeä, Franziskaneria tai Warsteineria. Isojen panimoiden isoja merkkejä, joita nykyään tulee tilattua lähinnä lentokentän baareissa mutta jotka silloin edustivat raikasta suuren maailman tuulahdusta.

Olutfriikkien keskusteluissa on silloin tällöin haikailtu koko erikoisolut-termistä luopumista. Kun Euroopassa on lähes 8 000 panimoa ja niistä suurin osa pieniä käsityöpanimoita, miksi enää tarvitsee puhua oluesta niin kuin vaalea peruslager olisi se normi ja kaikki lukuisat muut oluttyypit poikkeuksia siitä?

Mutta kyllähän Hartwall tämänkin tietää. Heidän tiedotteensa ei ole suunnattu pikkuruisen olutkuplan sisällä eläville edistyksellisille, vaan niille, jotka muistavat, että yli 90 prosenttia Suomessa juotavasta oluesta on aina vain sitä ei-erikoista. Ja jotka tietävät myös että erikoisoluiden markkina on se joka kasvaa.

Kun Heineken ja Carlsberg erikoisolutpanimoita perustivat

Heineken pyrkii houkuttelemaan Britanniassa craft beerin pariin niitä 75 prosenttia oluenjuojista, jotka eivät ole koskaan maistaneet käsityöolutta. Maaliskuisen uutisen mukaan se aikoo toteuttaa tätä ajatusta muun muassa uuden Maltsmiths Brewing -merkkinsä avulla.

MaltsmithsMaltsmiths Brewing on yhtä kuin Alex, yhdeksän vuotta oluenpanoa harjoittanut yorkshireläinen, jonka suosikkityyli on IPA, ja Sarah, pilsnerin ja gosen ystävä Hampurista. He poseeraavat käsityöpanimollaan aivan sen näköisenä kuin takana näkyvä panimolaitteisto ei kuuluisi Heinekenin omistamalle Caledonian-panimolle.

Alex ja Sarah eivät kutsu itseään panimomestareiksi vaan ”olutsepiksi”, ja heidän ensimmäiset oluensa ovat American-Style IPA ja Bavarian-Style Pilsner. Twitterissä heillä on 31 seuraajaa ja Facebookissa 48. Ratebeerissä heidän ipansa on saanut neljä arviota ja pilsneri kolme.

Tietenkin toiminta on vasta käynnistelyvaiheessa, joten hieman hitaasti syttyvä kiinnostus on ymmärrettävää, mutta kuitenkin. Jos Euroopan suurin panimoyhtiö perustaa käsityöpanimon maahan, jossa on 65 miljoonaa ihmistä, pitäisikö sen some-tileillä olla jo kolmen kuukauden jälkeen vähän enemmän kuin 30 tai 40 seuraajaa? Olisiko Ratebeeriin pitänyt jo tulla enemmän arvioita kuin neljä?

Kysynkin sinulta, Heineken: oliko hyvä idea perustaa erikoisolutpanimo?

Heinekenin kilpailijan Carlsbergin kauden 2016/2017 käsityöolutvalikoimaa esiteltiin briteille saman tyyppisessä uutisessa viime syksynä. Uutisessa mainittiin Grimbergen (Carlsbergin kansainvälinen erikoisolutbrändi, jonka tuotanto muuten rikkoi viime vuonna miljoonan hehtolitran rajan), enemmänkin viineistään tunnettu Chapel Down, sekä Carlsbergin ruotsalainen erikoisolutpanimo Backyard Brewing.

Backyard Brewing toimii Falkenbergissä, Carlsbergin Falcon-olutta valmistavan tytäryhtiön liepeillä. Verkkosivuillaan se kertoo olevansa paikka, jossa ”panimomestarimme pystyvät toteuttamaan intohimoaan, uteliaisuuttaan ja luovuuttaan.” Tuotteet ovat panimokuvauksen mukaan käsityöoluen innoittamia mutta eivät liian niche-henkisiä tai haastavia.

Mukana on muun muassa ruotsalaiselle urheilubaariketjulle O’Learysille tehty APA sekä folköl-vahvuiset IPA ja Pre-Prohibition Lager. Sitten on High Wheeler, jota mainostetaan seuraavalla craft-henkisen copywriterin hengentuotteella:

What has two wheels and a citrusy character? No, not your grandma in a sour mood. We’re talking about our new lager, The High Wheeler. As the wheels would suggest, it’s big on taste and low on alcohol. It’ll take you on a smooth ride from citrus to apricots to a bready maltiness finish. So hop on the High Wheeler, let go of the handle bars and live a little!

Kun oluen speksejä tutkii tarkemmin, käy ilmi, että tässä on todellinen sessio-olut: alkoholia on 0,5 prosenttia. Ei muuta kuin pipoa löysemmälle ja nollalageria helttaan, kerranhan sitä vain eletään.

Niinpä kysyn sinulta, Carlsberg: oliko hyvä idea perustaa erikoisolutpanimo?

Voiko iso panimo tehdä käsityöolutta oikein?

Totta kai näille miljardiluokan lageryhtiöiden seikkailuille käsityöoluen maailmassa on helppo naureskella. Ironista kyllä, tällaiset erikoisolutyksiköt ovat hyvin saattaneet saavuttaa emopanimon niille asettamat taloudelliset tavoitteet siitäkin huolimatta, että meininki näyttää markkinoinnin perustella olevan pahasti eksyksissä. Minimaalisten yksiköiden tuloslukuja ei konsernien vuosikertomuksista löydy, tai ainakaan minä en niitä osaa tai jaksa etsiä.

Backyard BrewingKolikon toinen puoli on se, että maailman suurimpien panimoiden yrityksistä valloittaa käsityöoluen ystävien sydämiä löytyy myös ilmeisen onnistuneita esimerkkejä. Mutu-pohjalta veikkaisin, että silloin puhutaan useammin yrityskauppojen seurauksista kuin varta vasten perustetuista erikoisolutpanimoista. Varsinkin AB-InBev on ostanut viime vuosina monia valmiiksi suuren fanikunnan rakentaneita craft-panimoita, eikä ison omistajan mukaan tultua ole välttämättä aina muuttunut muu kuin se, kenen lompakosta työntekijöiden tilipussit maksetaan.

Siinäkin toimintamallissa tuntuu kyllä olevan riskinsä. Craft beer -jengi vaalii suosikkipanimoidensa autenttisuutta, ja isojen kelkkaan lähteville käsityöpanimoille on luvassa armotonta tylytystä somessa. Myrskyn laannuttua saattaa voitolle jäädä siltikin maltillisempi mielipide, jonka mukaan oluen laatu on tärkeintä, ja eihän ison omistajan läsnäolo sulje sitä pois vaan saattaa antaa jopa entistä paremmat mahdollisuudet laadunvalvontaan.

Ei sitäkään ole kiveen hakattu, ettei iso panimo voisi tehdä hyvää craft-tyyppistä olutta omissa tuotantolaitoksissaan tai vaikka erikseen perustetussa erikoispanimossa. Esimerkiksi Olvin IPA keräsi suopeita arvioita kriittiseltä blogieliitiltä, toki ehkä suhteutettuna kontekstiinsa eikä niinkään minään craft-avantgarden huipentumana. Voi olla, että parempiakin esimerkkejä löytyy maailmalta ja miksei Suomestakin.

En siis oikeastaan toivo epäonnistumista minkään ison panimoyhtiön edesottamuksille, jos niiden aitona tavoitteena on kokeilla uutta ja tuoda valikoimaan mukaan laadukkaampia oluita. Minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa, mikä motivaatio esimerkiksi Hartwallin uusimmassa lähdössä on taustalla. Heillä on aikomuksena käyttää konsulttina Anders Kissmeyeriä, jonka craft-uskottavuus on peräisin Nørrebro Bryghusista – hyvä ajatus kenties.

Suosittelen tämän lisäksi tutustumaan edellä mainitun tyyppisiin hieman nolostuttaviin esimerkkeihin, joissa on poltettu tukuittain isoja seteleitä sen mielikuvan tuottamiseksi, että asialla olisi muka paikallinen rastatukkainen kaveriporukka eikä kymmenen miljardin liikevaihtoa pyörittävät kravattikaulaiset ukot.

Aitoudessa on se hyvä puoli, että se ei maksa mitään. Metsään aletaan mennä silloin, kun yritetään hampaat irvessä näyttää joltain, mitä ei oikeasti olla. Siinä happanee äkkiä hyväkin IPA.

Erityistapaus Hippiäinen – onko sahdin ja oluen välissä elintilaa

Hippiäinen on lintu, jolla on tyylikkäästi banaani päälaella.

Tämä on ehkä neljäs tai viides olutblogi, joka kirjoittaa reilun viikon sisään Lammin Sahdin Hippiäisestä. Sahti-olut-hybridi olisi voinut jäädä väliinputoajaksikin, mutta onko se sittenkin nousemassa Alkon käsityöolutkattauksen kiinnostavimmaksi uutuudeksi?

Kun olin nuori olutkoira ja opettelin oluen saloja Belgiassa, ajattelin, että vahvan belgialaisen oluen tehokeinoissa on joskus jotakin samaa kuin suomalaisessa sahdissa. Yksi mieleen jäänyt olut on De Dolle Brouwersin jouluolut Stille Nacht noin vuosimallia 2004.

Ei tuolloinen havaintoni välttämättä kestä mitään kriittistä tarkastelua. Tarkoitan vain sitä, etten ollut törmännyt vastaavanlaiseen makean, alkoholipitoisen, hiivaisen ja esterisen yhdistelmään missään sellaisissa oluissa, jotka olisi luokiteltavissa johonkin järkeen käyvään oluttyyliin.

Sahti on tietenkin oma kategoriansa. Se on sukua virolaisten koduõlulle ja ehkä pohjoismaisille maalaisoluille, mutta mikään traditional ale tai muu globaali kaatoluokka ei kerro mitään tarkempaa sen luonteesta. Vastaava, lähes yhtä hyödytön olutluokitus kuin ”perinteinen pintahiivaolut” on Belgian strong ale, johon on luettu niinkin erilaisia tuotteita kuin yllä mainittu Stille Nacht, Bush Ambrée tai vaikkapa Gouden Carolus Classic ja Hoegaarden Grand Cru.

Jotkut eivät kestä sahdin banaanisuutta ja hiilihapottomuutta. Toiset eivät pidä vahvojen belgialaisoluiden makeudesta ja pistävän mausteisesta hiivasta. Molemmille olutperinteille yhteistä on vähäinen – sahdin tapauksessa joskus olematonkin – humalointi.

Muuten nämä ovat tietysti varsin erityyppisiä maailmoita, joiden vertaamisessa ei ole välttämättä mitään itua. Toisessa on kyse primitiivisen maalaisoluen päälle kehittyneestä omalaatuisesta kotiolutkulttuurista, toisessa reilun sadan ammattilaispanimon verkostosta, joka yhdistelee tuotevalikoimissaan flaamilaisten ja vallonialaisten oluiden historiallisia linjoja nykyaikaisiin muotivirtauksiin. Sahti on niin paikallista, ettei sitä näe paljon edes Helsingissä; belgialaisesta oluesta taas juodaan huomattava osa aivan muissa maissa.

Mielessäni pyöri kuitenkin ajatus, olisiko täysin mahdotonta tuoda jotakin sahdin uniikista makumaailmasta piristämään suomalaista pienpanimokenttää, joka juuri tuolloin 10–15 vuotta sitten näytti vaipuvan ensimmäisen kukoistuksensa jälkeen jonkinlaiseen koteloitumisvaiheeseen.

Hippiäistä maistelemassa

Lammin Sahti on ainutlaatuinen yritys, jonka toinen jalka on sahtiperinteessä ja toinen vahvasti kotimaisessa pienpanimoskenessä. Yksi osa heidän tuotannostaan ovat olleet juuri sahdin inspiroimat pintahiivaoluet, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaista sahtia. Muistan jo vuodelta 2005 Puhti-oluen, jossa kataja näytteli isoa roolia, ja kokonaisuus haki muutoin paikkaansa ehkä lähinnä punaruskean brittioluen valtapiiristä.

En ole pitänyt kirjaa, mitä tämän tapaisia avauksia sen jälkeen on nähty, mutta tämänvuotinen uutuus Hippiäinen on joka tapauksessa eri maata kuin esimerkiksi tuo Puhti.
 

Goldcrest_Flickr_Cliff-Watkinson_CC-BY-SA-2-0

Morjens, hippiäinen tässä. (Kuva: Cliff Watkinson, Flickr, CC BY-SA 2.0).

Banaani hyökkää silmille tuoksussa, eikä pelkästään itse hedelmä vaan jonkinlainen banaaniuden tiivistetty olomuoto. Tulee melkein mieleen Suomen Eskimon takavuosina valmistama vihreä banaanijäätelö tai kenties jopa Pisang Ambon -likööri.

Pelkästään ohrasta tehdyssä oluessa ei näitä tuoksuja ja makuja oikeastaan tapaa, ellei olut sitten ole tyylilajiltaan juuri sahtia. Saksalaistyylisissä vehnäoluissa jonkinlainen mausteinen banaanisuus on normaalia, koska sitä aiheutuu oluttyylissä käytetyistä hiivoista. Hippiäisen makumaailma on pehmoisen sahtinen, katajan tilalla hyvin mieto humalointi, ja suutuntuma tietysti oikeaa sahtia hiilihappoisempi.

IMG_0055Omaan subjektiiviseen makuuni tällainen pseudo-sahti osuu aika hyvinkin. Sen verran kaukana ollaan kuitenkin oluen laajemmista valtavirroista, että ymmärrän senkin, jos kaikille tämä ei aiheuta positiivisia väristyksiä.

Tämän oluen arvo on mielestäni siinä, että se tuo suomalaisen, hankalasti lähestyttävän olutperinteen henkeä samoille hyllyille ja samoihin jääkaappeihin, jossa tämän hetken trendioluet lymyilevät. Kun puhutaan nordisk ølistä ja muista autenttisesti pohjoiseen maailmankolkkaan kuuluvista olutmauista, tähän Hippiäis-pulloon on nyt tuotteistettu yksi sellainen, ilman mitään väkisin keksittyjä kommervenkkejä.

Kässäbisset 2017: angloamerikkalaiset

Kolmas ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne yhteenvetojani Alkon tämäntalvisista käsityöoluista. Nyt liikutaan tyylillisesti britti- ja jenkkiakselilla, vaikka oluet toki ovat kotimaista alkuperää.

Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA (5,5 %), Flying Dutchman.

Niin, vaikka suomalaisista pienpanimo-oluista puhutaan, ainakin tällä oluella on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Valmistaja on hollantilaissyntyisen Ronald De Waalin paimentolaispanimo Flying Dutchman, ja hän on valmistuttanut tuotteen Belgiassa Brouwerij Andersilla. De Waal on silti pitkän linjan vaikuttaja myös suomalaisessa olutkentässä ja firman kotipaikkana Vantaa. Tyylilaji on amerikkalaishenkisestä White IPA -nimestään huolimatta aika pitkälle belgialaisen witbier-vehnäoluen muunnos, jossa Uuden maailman vaikutus näkyy erityisesti humalaprofiilissa.

Nyt sitruunaista kirpeyttä tulee siis sekä humalapuolelta että belgialaishenkisestä appelsiininkuoren ja vehnämaltaan yhdistelmästä. Myös mausteet korianteri ja katajanmarja sopivat Hasseltin jenever-alueelle, jossa olut on pantu, miksei tosin myös Suomeen. Pätevän oloinen olut ja löytää varmasti ystäviä niiden parista, joilla on parempi toleranssi tämän kaikkinaisen sitruksisuuden suhteen kuin itselläni.

kasityooluet-uk-usaKaffe Stout (5,5 %), Rekolan Panimo.

Tajusin juuri, että tuoksu, joka tätä olutta lasiin kaataessa leijailee nenään, on kahvin korvikkeen tuoksu. Paahdettu ohra, kuten muut viljat ja kasvien juuret, ovat eri maissa ja eri aikoina toimittaneet tätä virkaa niin pula-aikojen ihmisille kuin kahvia kaipaaville kahvin välttelijöille. Havainto ei toki koske pelkkää Rekolan Kaffe Stoutia, vaan varmasti muitakin kahvioluita, jotka ovat sen verran mietoja etteivät tuoksut huku yleiseen imperial mämmiin.

Käsittelin Rekolan kahvistoutin jo aiemmassa postauksessa, mutta toistan nyt vielä suositukseni sille. Humalointi on hyvänmakuista ja muistuttaa melko raikkaalla tavalla Apteekkarin pehmeitä yrttipastilleja. Laktoosin sokerisuuden voi aistia myös. Jos en olisi koskaan ennen juonut makeaa kahvistoutia, tämä voisi mullistaa tajuntaa. Erilaisia kahvilla maustettuja oluita vain on tullut vastaan hiukan liiankin kanssa viimeisen vuoden mittaan. Luulisi kuitenkin hyvän kotimaisen kahvioluen uppoavan maailman eniten kahvia juovan kansan vaativaan makuun.

Home Brewers’ Special Copper Mallet (5,9 %), Saimaan Juomatehdas.

Vaikka Kaffe Stout varsin mukava olikin, tämä saimaalainen saattaa nyt silti jäädä brittiläis-amerikkalaisen setin osalta suosikikseni. Tiedän, että olut on ainakin Ratebeerissä luokiteltu amber ale -osastoon, joka on amerikkalainen konstruktio, mutta jotenkin tunnelma pysyy kuitenkin samaan aikaan Vanhan maailman rannoilla.

Tumman punaruskeassa oluessa maistuvat yrttiset englantilaisen oloisen humalat. Mukana kyllä on kolme amerikkalaistakin humalalajiketta. Maku on pureskeltavan maltainen ja pientä viinimäistä hedelmäisyyttäkin on taustalla. En tunne tyylilajia kovin hyvin, joten vaikeaa sanoa, onko tämä parhaasta päästä sen edustajia. Annan pisteet siitä tavasta, jolla Copper Mallet lähtee liikkeelle vahvasta eurooppalaisesta maltaisuudesta, mutta kun kerran pohjataan kotiolutreseptiin, panimon ammattilaiset voisivat vielä ehkä miettiä tapoja saada lopputuloksesta astetta raikkaamman? Kyllä minä tätä näinkin juon.

Brown Ale (5,5 %), Kimito Brewing.

Ostin toisen pullon kemiöläisten olutta, koska ensimmäinen tuoksui ja maistui minusta infektoituneelle. Epämääräisen hapan on toinenkin pullo, ja koska ainakaan Alkon tuotekuvauksen perusteella panimo ei ole happamuuteen pyrkinyt, jätän tämänkin tarkemmin arvioimatta oletetun pilaantuneisuuden vuoksi.

Jos jollakulla on muuta tietoa panimon aikeista, voin toki kokeilla vielä kolmannenkin kerran ja palata asiaan. Tämä oli harmi, koska olen lukenut panimon muista oluista hyvää (esimerkiksi Mushimalt-blogista).

Madáhàn Tropical Milk IPA (7 %), Birra Amiata & Kallio Brewing.

Madafakin IPA, olen usein manannut viime vuosina kun on tuntunut, ettei baareihin ja kauppoihin tule enää mitään muita uutuusoluita kuin ipoja ja lisää ipoja. Nyt testattavana olevaa olutta on kuitenkin innoittanut henkilö nimeltä Madáhàn (Ma Dahan?), joka etiketin mukaan ratsasti 14 000 km matkan Kirgisiasta Pekingiin. Onko kyseessä sama soturi, jonka nimi liittyy Kiinassa 1800-lopun lopulla kapinoineisiin islaminuskoisiin dungaaneihin? (Edit: Tästä lisää kommenteissa…) Olut on melko globaalia, jos sen ovat valmistaneet suomalainen ja italialainen panimo amerikkalaistuneen, alun perin englantilais-intialaisen tyylisuuntauksen mukaisesti, ja saaneet siihen inspiraatiota Kiinassa ja Kirgisiassa vaikuttaneesta kansasta. Omaan makuuni aika paljon poseerausta ja ulkokuorta, vähemmän sisältöä tai merkitystä.

Väri on haalean keppanamainen ja tuoksussa tuntuvat amerikkalaistyylisen hedelmäiset (”trooppiset”) humalat. Ne on listattu pullon kyljessä: Citra, Cardinal sekä ”102”, joista kaksi jälkimmäistä ilmeisesti ovatkin slovenialaisia Styrian-etuliitteelläkin tunnettuja jalosteita. Tätä olutta nämä humalat nyt hallitsevat aika raa’alla otteella, jonka alta minulle ei jää käteen mitään erityisen mieleenpainuvaa olutkokemusta. Laktoosi, jota etiketin mukaan on tähänkin olueen lisätty, tuntuu alussa makeutusaineen häivähdyksenä ja myöhemmin ehkä pienenä jugurttimaisena kirpeytenä. Alkoholia oli kuitenkin 7 prosenttia (Ratebeerissä 6,5 %), joten on hieman outoa, jos ajatuksiin jäävät kummittelemaan sanat maitokaupan humalasoppa.

Savu India Pale Ale (5,9 %), Laitilan Wirvoitusjuomatehdas.

Tässä kohtaa alkoi jo arveluttaa, onko koehenkilö ajautumassa liian kauas mukavuusalueiltaan: yritin kuvitella suurin piirtein edellisen oluen mutta laktoosin tilalla savun maun. Mielikuvitukseni ei riittänyt näkemään, miten lopputulos voisi osua omaan makuuni. Päätin kuitenkin laittaa jälleen kroppani likoon tieteen puolesta ja avasin Laitilan pulloille ominaisen hauskan rengassulkimen.

Samean vaalean oluen tuoksu oli palvikinkkumainen ja maussa tuntui karamellisoitu pekoni. Napakka humalan puraisu tarttui myös kitalakeen, mutta alemainen makea mallas yllättäen naittaa sen kiinni savuisuuteen niin, että kokonaisuus on miellyttävä juoda. Tämä toimii hieman samalla tavalla kuin puolalainen piwo grodziskie, tammella savustettu vehnäolut, joka on tosin puolet miedompi mutta myöskin pintahiivaolueksi aika neutraalin puhdas. Laitilalle nyt sitten tällä kertaa peukku varovasti ylöspäin.

Raspberry Stout (6 %), Stallhagen.

And now for something completely different. Tämä on olut, joka tuoksuu ja maistuu vadelmalle. Varsinkin tuoksusta on vaikeaa erottaa juuri mitään muuta. Usein yhdistelmä ”stout ja marja” on viime aikoina merkinnyt hyvin tummia, intensiivisen humalaisia ja sen lisäksi marjaisen happamia oluita, jotka eivät ole lainkaan täsmänneet minun makuuni. Tämä Ahvenanmaan olut on tosiaan toista maata, ja tavallaan stout on siitä paljon sanottu. Se ei ole esimerkiksi erityisen paahteinen eikä tanakka olemukseltaan.

Tulos muistuttaa enemmänkin Stallhagenin Baltic Porteria, josta kyllä pidän ja joka on hyvinkin easy-drinking tumma olut. Tästä vadelmastoutista tulee mieleen joidenkin Belgian flaamilaispanimoiden tapa lisätä kirsikoita tummaan aleen. Sellaisesta voi tulla hyvä olut, mutta ei ollenkaan kriekmäisen hapan.

 

cof

Kuvan pullot liittyvät tapaukseen. Kuvasta puuttuvat Copper Mallet, Zander Stout, Madáhàn ja Flip Flopped White IPA.

 

Pistolekors Porter (7 %), Mustan Virran Panimo.

Erikoinen retropullo asettaa odotukset tämän oluen osalta tiettyyn asentoon; tämän muotoisissa puteleissa ei myydä nyky-Suomessa juuri muuta kuin yskänlääkettä. Tuoksussa ja ensimmäisessä siemauksessa häivähtää paahdettu vilja sekä jokin kotiolutmainen epäkypsyys, mutta se ei nyt jää suuremmin häiritsemään muuta makukokemusta. Hallitseva maku Savonlinnan portterissa on kuitenkin salmiakkiaakkonen, joka on aina ollut yksi suosikkikarkeistani joka tapauksessa. Erityisen makea tämä olut ei ole. Pidän lopputuloksesta jossain määrin, mutta aivan unohtumaton se ei silkan makunsa perusteella ole. Pullon pohjalla oleva hiiva irtoaa hieman kökkäreisenä.

Paahteisuus ja humalointi ovat miedommasta päästä, joten luokittelisin tämän kyllä Baltic porter -kategoriaan, joita itse kutsun mielelläni suomen kielellä itämerenporttereiksi. Siinä joukossa tämä ei ole Koffin nykyisen portterin lähisukulainen vaan katsoo pikemminkin historiallisten suomalaisportterien sekä Itämeren itä- ja etelärantojen suuntaan. Näin ainakin väittäisin kansakoulupohjalta, vaikka kyseisistä oluista on olemassa melko vähän koottua tietoa. Savonlinnassa toimi yli 100 vuotta oluttehdas, jossa tehtiin Seppo Bonsdorffin mukaan ainakin ”Pietarin olutta” ja ”mustaa olutta”, mutta en tiedä varmaksi, oliko jompikumpi näistä portteria. Mahdotonta se ei ole, pikemminkin kai todennäköistä.

Zander Stout (8 %), Suomenlinnan Panimo.

Suomenlinnan stout on prosenttiensa puolesta jopa mahdollinen imperial stout, ja sinänsä Itämeren saarella pantuna sillä on myös yhteytensä Baltic porter -perinteeseen. Humala on kuitenkin vahvasti läsnä, ja Ratebeer kertoo lajikkeina olevan Pacific Jade ja Centennial. Niiden maku ohjaa ajatukset eurooppalaisesta stout-perinteestä amerikkalaisiin nyky-stouteihin. Reseptissä on kauraa ja ruista.

Suutuntuma on paksun suklainen ja katkera, kaikin puolin laadukas ja toimiva. Tämähän sai Hesarin vertailussa ainoana tämän talven pienpanimovalikoiman edustajana täydet viisi tähteä. Jos Zanderista nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, se ei nykyisten olutvirtausten pyörteissä tarjoa mitään kovin yllättävää tai ajattelemisen aihetta. On siis ehkä ns. varma veto, olettaen tietysti että panimo kyseisen tyylin hallitsee.

Kässäbisset 2017: saksalaistyyliset

Jatkan perjantaisesta postauksesta Alkon helmikuisen pienpanimo-olutvalikoiman yhteenvedoilla. Nyt ovat vuorossa saksalaistyyppiset oluet.

Olen iloinen, että niitä on näinkin monta  edes neljä siis. Yksi mustikkavehnäolut taisi olla vielä Alkon luettelossa, mutta sellainen ei nyt tähän settiin päätynyt. Näistäkin kaksi viimeistä ovat tosin sijoittuneet saksalaisnippuun lähinnä Weizen-sanan takia, ei siksi että ne olisivat välttämättä kovin saksalaisia olemukseltaan.

Prykmestar Saazer Pils (5,7 %), Vakka-Suomen Panimo.

Vaalea olut tuntuu ensi siemaisulla ankaran humalaiselta ainakin Olutkoiran pliisuun lagermakuun. Tiedän, että moni kaipaa nimenomaan pils-tyyppiseltä oluelta tätäkin tiukempaa katkeruutta, mutta kyllä Uudenkaupungin uutukainen minusta ihan perustellusti on printannut humalalajikkeen nimen (Saaz) jopa pullon etikettiin. Humalaa jää myös jälkimakuun. Ai niin, tuoksussa en sitä kovin selvästi aistinut.

Suussa humalan alta erottuu myös muhevaa maltaisuutta, pientä makeutta, osin humalan ansiosta kivaa sitruunalakun muhkeutta. Kaikkea on kuitenkin omaan lager-kokemukseeni suhteutettuna hyvin hillitysti, ja olisin valmis kutsumaan tätä vahvanpuoleista pilsneriä kotimaisittain tyylikkääksi suoritukseksi.

Pullon pohjalla on ihan reilusti hiivaa, joka tekee sitten tuosta viimeisestä neljänneksestä hämärän hedelmäistä. Itse asiassa päätyisin suosittamaan, että kaadatte ne hiivat sinne suoraan sekaan. Yllättävää kyllä, näin pääsee aika lähelle itäisen Baijerin kotikutoisia Zoigl-oluita, joita kävin kesällä testailemassa. Voihan olla, että suomalaiset pilsnerit olivat hiukan tämäntapaisia ennen suurten teollisuuslaitosten aikaa. Minulle tämä olut passaa hyvin ja on tämän saksalaissarjan voittaja.

kasioluet_saksaPirunpelto (6,5 %), Panimo Hiisi.

En ole tämän kivibockin tuoksusta aivan haltioissani. Siitä saa hakemalla hakea bockmaista herkullista maltaisuutta, enemmänkin vähän kärähtäneen tumman leivän henki leijuu oluen yllä, myös maussa jälkimakuun saakka.

Tämä on kuivahko ja yllättävänkin humalapitoinen tumma bock (ei humalaa siis sinänsä paljon ole, paitsi bock-kontekstissa). Jotenkin harmittaa, etten saa tästä nyt isompia kiksejä. Näkisin mielelläni Suomessa paljon hyviä bockeja, ja jälleen kerran antaisin kyllä yrittämisestä jonkin lisäpisteen, jos ylipäänsä pisteitä antaisin. Ja tätäkin ihan mielelläni juon, eli mitenkään heikosta suorituksesta ei ole edes kysymys.

Dunkler Blaumeister (5,9 %), Humalove.

Tätä oli nyt pakko ostaa ihmetyksen vallassa toinenkin pullo, kun ensimmäinen oli osunut niin kauaksi siitä, mitä panimon oma määritelmä American Dunkelweizen antaa ymmärtää. Ensimmäisellä maistokerralla korostuivat toffee, weizeniksi tiukahko humalointi, joka ei ole siis saksalaisen mieto mutta ei selkeästi amerikkalainenkaan. Suhteellisen kirkas meripihkan väri, ihan pientä vehnäistä happamuutta. Saksalaisen weizenin piirteitä ei ole juuri aistittavissa, mutta yllättävän vähän sitä amerikkalaisuuttakaan. Muhkea mutta hieman epäselvä lopputulos.

Toinen pullo on sitten selkeästi amerikkalaisempi, sitruksinen humalointi, myös jälkimaussa Uuden maailman humalaa. Sopii niille, ketkä siitä pitävät. Nyt happamuuskin on sitruunaisempaa. Mitäköhän tässä tapahtui? En muista, oliko suu ollut ennen ensimmäistä maistokertaa jollakin voimakkaammalla turrutettu, kun tämän oluen olemus – oletan siis toisella kerralla sen löytäneeni – ei ollut paljastunut. Joistakin tämän talven pienpanimo-oluista näyttää kommenttien perusteella olleen vähän vaihtelevan tasoisia eriä liikenteessä. Tämän osalta kahden pullon erilaiset kokemukset saattavat mennä myös omaan piikkiini.

Mufloni Doppelapfel Weizenbock (9 %), Beer Hunter’s.

Minä en ole kuvitellut kuuluvani niihin olutihmisiin, joita makeus tai mausteisuus alkaa kovin helposti tökkiä. Niinpä tartuin ihan uteliaana tasokkaan porilaispanimon tulkintaan tummasta saksalaistyyppisestä Weizenbockista, josta ilmeisesti kaikki omenapiirakan ainekset – vehnästä hedelmiin ja mausteisiin – löytyvät. Tässä versiossa siis. Saksassahan sellaiset olisivat laittomia.

Nyt täytyy sanoa kuitenkin vähän samaa kuin puolalaisista jouluoluista, nimittäin että maustehyllyn kanssa on oltava aika varovainen, varsinkin jos vielä hedelmäisyyttä ja makeutta uutetaan mukaan ihan oikeasta ompusta. Tuoksu tulee ilmoille jouluisen hajuvesimäisenä. Maku on todella intensiivinen, ja jotenkin sekään ei pääse unohtumaan, että alkoholinuppikin on melkein kaakossa. En sano, etteikö tämän tyyppisillä oluillakin olisi paikkansa. Raskaan joulupöydän jälkeen vahva tupla- tai triplabock voisi olla pienenä ryyppynä hyvä kodin putkimies. Siihen tarkoitukseen tämä saisi ehkä olla alkoholipitoisuudeltaan jopa vahvempi. Mutta puolen litran pullo?

cof

Kehässä: Malmgård Amarillo Tripel vs. Emmer Tripel

Kahlasin viikonloppuna Alkon pienpanimouutuuksia läpi kuten kaikki muutkin kiltit olutblogin pitäjät. Tässä on eräs näkökulma yhteen valikoimasta löytyvään olueen.

Malmgårdin kartanon päärakennus näyttää siltä, että se voisi olla Belgiassa. (Googlaa Malmgårdin kartano ja ihaile hakukoneen löytämää valokuvaa.) Tämä ei ole ihme, koska linnan punatiiliarkkitehtuuri on saanut vaikutteensa suurin piirtein sikäläisistä 1800-luvun tyylisuunnista. Wikipedian mukaan alankomaalaisesta uusrenessanssista, Malmgårdin omien sivujen mukaan pohjoisranskalaisesta.

Kartanon kyvyt imitoida belgialaisia juttuja eivät suinkaan rajoitu tähän. Malmgård on lisäksi ainakin omasta mielestäni myös Suomen paras belgialaistyyppisten oluiden tekijä. Tämä ei ole tavallaan kovin paljon sanottu, koska kotimaisilla panimoilla ei ole tällä saralla ollut toistaiseksi monia huippuluokan onnistumisia. Toisaalta hyvän belgialaisen oluen tekeminen ei sitten ehkä kuitenkaan ole helppoa.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen panimon 8,3-prosenttisen Emmer Tripelin pariin niin baarissa tilatessani kuin Alkossa ostoksilla ollessa. Aivan napakympiltä se ei ole tuntunut, ja toisinaan sinänsä aidonoloisen belgialaisen hiivan ja korkeahkon alkoholipitoisuuden väliin olisi kaivannut enemmänkin maltaan mahtia. Riittävän mielenkiintoinen olut tämä on silti ollut.

Nyt Alkon uutuushakuun tuli siis Amarillo Tripel (9 %), jossa käsittääkseni on heitetty emmervehnä reseptistä jorpakkoon ja korvattu eurooppalaisia humalalajikkeita Amerikan länsirannikon Amarillolla.

Suhtauduin ennakolta ainakin hieman skeptisesti tähän ideaan, koska olen mielestäni turhan usein joutunut huomaamaan, miten amerikkalaisen humalan tuominen eurooppalaisiin oluttyyleihin on hukuttanut niiden omimman identiteetin yleiseen APA/IPA-suohon.

 

tripelit

Pullonpuolikkaat on ripattu Alkon sivuilta, siksi väärä väri Amarillon etiketissä.

Pelko osoittautui turhaksi, ja Amarillo Tripel on tosiaankin ensinuuhkaisusta lähtien leimallisen belgialainen tuotos, jonka makumaailmaa raikas sitruunanhapan humalointi ei ohjaa liiaksi Atlantin väärälle puolelle.

Perusmakua ympäröi kevyt eukalyptuksen viileys, jossa alkoholiprosentillakin voi olla osuutensa. Tämä on moderni luostariolut muttei liian moderni, etäistä sukua sellaisille 2000-lukulaisille belgialaissuosikeille kuten La Rulles. En sano, että tuote olisi nyt huippuunsa hiottu, mutta tältä pohjalta on hyvä edetä.

Paluu alkuvehnän lähteille

Hauskana sivutuotteena tästä Amarillo Tripelin maistelusta syntyi itselleni hieman uusi näkökulma vanhempaan pikkuveljeen Emmer Tripeliin, jota jääkaapissani oli myös yksi pullollinen. Kun niitä maistoi nimenomaan näin päin, emmerolut yltyi paljastamaan itsestään sellaisia puolia, joita ennen en ollut havainnut.

cof

Amarillo Tripel pääsi Westvleteren-lasiin.

Poistetaan siis Amarillo sekä 0,7 %-yksikköä alkoholia. Mielenkiintoista että vehnän leipäisyys onkin jotenkin tämän oluen belgialaisuuden ytimessä. Belgialassahan ei ole ollut mitenkään epätavallista käyttää vehnää ja joskus muitakin viljoja myös tripelien ja toistenkin vahvojen oluiden resepteissä.

Aluksi sitruksisen Amarillon puute hieman hämmentää. Sitten suun keskivaiheilla korostuu voilla leivottua keksiä ja karamellia. Mallaspuoli ehkä siis hallitsee, vaikka olen aina tähän asti pitänyt tätä vähän ohuena tripelinä vahvuuteensa nähden, emmervehnästään huolimatta.

En tiedä mitä humalaa tähän on käytetty, mutta sinänsä tämäkin toimii hunajakakkuisen maltaan ja belgialaishiivan yhdistelmänä oikein hyvin. Kun pääsee yli siitä tunteesta, ettei tämä olut hallitse kovaa abv-pitoisuuttaan kovin jämäkällä rangalla, sen uumenista löytyy yllättävän herkullinen hiiva-mallas-humalakombo.

Kumpi Malmgårdin ansiokkaista belgialaisista sitten oli parempi? Ilmiselvää voittajaa ei tästä ex tempore -vertailusta löytynyt, ja sen verran eriluonteisia nämä kuitenkin ovat, etten väkisin yrittänyt mitään ratkaisua tehdäkään. Kumpikin pärjää omillaan. Ja minähän en anna ensitreffeillä pisteitä muutenkaan.