Žatec The Seventh Step ja Pilsner Urquell

Vertailussa on tällä kertaa kahden perinteikkään tšekkipanimon vahvimmat oluet. Pilsner Urquellin tapauksessa se tarkoittaa 4,4-prosenttista, koska tämä elävä legenda on tietysti panimonsa ainoa olut ja siksi voimakkainkin. Useimmilta muilta Tšekin panimoilta, joilla myös on tällainen 12° Plato-asteen aukon täyttävä varasto-olut, löytyy lisäksi ainakin yksi miedompi käyttöolut, “hanaolut”.   

Žatecký pivovar on Saaz-humalan kotikaupungin Žatecin historiallinen kaupunkipanimo, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun alkuun asti. Siis kauemmaksi kuin Urquellilla. Žatecissa on pantu olutta keskiajalta asti, ja on väitetty, että nykypanimo olisi pisimpään samalla tontilla yhtäjaksoisesti toiminut Tšekin panimo. Toisaalta vaikuttaisi, että aktiivinen toiminta oli kommunistisen Tšekkoslovakian hajottua muutamia vuosia katkolla. Joka tapauksessa Žatecin panimo on aina jäänyt kotimaassaan – ja varsinkin kansainvälisesti – Saaz-humalan tunnetuimman käyttäjän Urquellin varjoon.

Vaikka näillä panimoilla on lopulta kohtuullisen samanlainen alkuperä, Žatecin panimo on niistä tällä hetkellä se, joka kehtaa painaa pullonkaulaan sanat ARTISAN BREWED. Tämähän ei ole välttämättä valetta, onhan isojenkin yhtiöiden omistamilla panimoilla varmasti käsityöläiseksi itsensä mieltäviä ihmisiä töissä. Joka tapauksessa Žatecký on ollut vuodesta 2014 alkaen Carlsbergin “osaomistuksessa”; tanskalaisten tiedotteen mukaan omistusosuus on 51 %:n enemmistö. Niinpä Žateckýn käsityöläismäisyys liittynee enemmänkin paikallisen panimon pieneen kokoon kuin omistuspohjaan.

Ja kuten tunnettua, Pilsner Urquellia hallitsee nykyisin japanilaisjätti Asahi, jonka omistusportfoliossa on muutamiakin pitkän linjan eurooppalaisia merkkejä – italialainen Peroni, alankomaalainen Grolsch sekä brittiklassikot Fuller’s ja Meantime.  

Entä itse oluet sitten? Mikä erottaa nyt esimerkiksi Pilsner Urquellin (Plzeňský Prazdroj) sadoista muista peruslagereista, joita emoyhtiö Asahin kansainväliset kilpailijapanimot valmistavat?

Valmistustavoissa voi olla monenlaisiakin eroja, kuten Urquellin kovasti mainostama kolminkertainen keittomäskäys ja elävä tuli pannun alla. Kuitenkin myös ihan määriä katsoen tölkin sisältö koostuu eri lailla kuin vaikka isoilla suomalaisilla lager-valmistajilla. Siitä kantavierrevahvuudesta, mistä Urquell viimeistelee jonkinnäköisen mellanölin (tässä tapauksessa siis 4,4 %), joku Olvi tai Hartwall puristaa yli 5-prosenttisen A-oluen. Tämä tarkoittanee, että jälkimmäiset neloskaljat ovat ohkaisempia, vaikka prosentteja on enemmän. Myös humalan katkeruuslukuja Urquellissa on Alkon mukaan 31 EBU, siinä missä niitä saattaa olla kotimaisessa “vahvassa mutta pehmeässä” lagerissa vain tusinan verran.

Toisaalta saman tyylisuunnan vahvemmassa oluessa on monesti enemmän humalaefektiä kuin miedommassa, ja tämä korrelaatio toimii myös Urquellin ja The Seventh Stepin (Sedmý Schod) kesken. Žatecin tuotteessa EBU-lukemaa on siis panimon tietojen mukaan jopa 43, siis kaksitoista enemmän kuin miedommalla Urquellilla. Humalalajikkeet ovat Saazin “puolivarhainen punakäpyinen” (poloraný červeňák), Premiant, Sládek, Vital, Rubín ja Kazbek. Samoja on Urquellissa, lyhyempi lista tosin.

Kun Urquellia ja The Seventh Stepiä katsoo laseissa, väriero on aika selvä, ensin mainittu olut kullanvärinen ja jälkimmäinen selvästi punertavampi. Väriero on joidenkin mittausten mukaan noin kolmen EBC-asteen luokkaa (13 ja 16).

Urquellin tuoksussa on lagermaista vaaleaa mallasta ruohoisella humalalla silattuna, sekä mietoa diasetyyliä, siis voin tai popkornin aromia – tältä oluelta sitä olisi voinut odottaa enemmänkin. Maussa mennään tutuilla linjoilla, maltaisuutta on peruslageriin verrattuna ihan kunnolla ja vähän karamellisoidulla reunuksella, mutta erityisen paljon on yrttistä humalaa ja sen katkeruutta. Pieni pahvimainen sivumaku uhkaa taustalla, mutta hyvin tämä klassikko edelleen toimii. Suutuntuma on kenties muita isoja lagereita asteen verran liukkaampi, öljyisempi.

The Seventh Step on Urquellin rinnalla rutkasti craft beer -maisempi, se jyrää (näinkin perinteisen firman lageriksi) aika suurilla mauilla, enemmän kuin 5,5-prosenttisesta olemuksestaan voisi odottaa. Jo tuoksussa on jykevää maltaisuutta mutta myös vähän pastillimaista, laastarimaista aromia, humalista kaiketi. Makuunkin on saatu huolella maltaisuutta mukaan, kantavierre onkin huimat 13,5° vahvuudeltaan. Diasetyyliä on ehkä jälleen jonkin verran. Samoin humalan katkeroa on tosiaan aika lailla vaaleaksi lageriksi, mutta siinä on taaskin ronskilla tavalla hieman jotain kemikaalimaista, ei täysin miellyttävää. Joissain vahvoissa belgialaisissa oluissa on samantapaista piirrettä, mutta niiden pirtaan se ehkä istuu paremmin.

Kaikenlaisilla fantastisillakin adjektiiveilla oluita ja niiden makuja ja tuoksuja on tullut kuvailtua, mutta yhden vastakohtaparin voisi vielä Urquellista ja Seventh Stepistä heittää – siinä missä Seitsemäs porras on tietyllä tavalla kylmä olemukseltaan, vanhassa kunnon Urkissa on kuitenkin jotain lämpöä (siis jääkaappiviileänäkin). Paremmat pisteet se näistä kahdesta oluesta edelleen saa, jopa japanilaisomisteisena ja suomalaisen S-marketin hyllystä ostettuna, kuin Seventh Step, joka ehkä omalla tavallaan kuitenkin tähtää korkeammalle.

Advertisement

Postřižinský Bogan

Viime joulun olutjoulukalenterissani tässä blogissa kerroin panimosta nimeltä Pivovar Nymburk, jonka entisen toimitusjohtajan pojasta Bohumil Hrabalista (1914–1997) tuli yksi Tšekin suosituimmista kirjailijoista. Tämä vanha pikkukaupungin panimo oli epäilemättä esikuvana Hrabalin kirjojen tapahtumapaikkana toimineelle panimolle. Nymburk sijaitsee muutaman kymmentä kilometriä Prahan koillispuolella.

Panimon oluita on nimetty Hrabalin omaelämäkerrallisten kirjojen henkilöiden mukaan, ja Bogan on hänen oma kutsumanimensä – siis kirjailijan itsensä mukaan nimetty olut. Silné pivo světlé (“vahva vaalea olut”) on pullon etikettiin painettu panimon oma kuvaus. Prosentteja on 5,5 % ja kantavierrevahvuus 13,6°P. Monen maistelijan ennakko-oletus on, että tšekkiläinen vaalea lager on “pilsneri”, ja sitä oletusta vasten tällainen vahvempi tšekkiolut – jota tšekki ei tavallaan miellä pilsneriksi – voi aiheuttaa pettymyksiä. Kirjoitin tästäkin tyylihämmingistä jokin aika sitten.  

Kullankeltainen, vähän oranssiin vivahtava olut saa lasissa valkoisen vaahtokruunun, ja tuoksu on lämpimän maltainen. Maussakin on runsaasti vaaleaa mallasta, leivänkuorta, vähän makeaa karamellia, yrttistä tsekkihumalaa, pienesti vaniljaista alkoholiakin. Lievää diasetyyliä on kai myös. Suutuntuma ei ole kevyimmästä päästä, se liippaa enemmän öljyiseen suuntaan. Katkeruutta jää vähän jälkimakuun, vaikka humalointi on melko hillittyä (IBU 30).

Tässä on tasapainoinen olut, jossa tšekkiläiskansalliset elementit ovat etualalla ja sinänsä kohdillaan. Voisin antaa tälle samat kolme ja puoli tähteä, jotka se sai myös Evan Railin Good Beer Guide to Prague and the Czech Republic -kirjassa viisitoista vuotta sitten. Ehkä jopa neljä miinus. Hyvää tekemistä – vaikka ei ehkä maailmanluokan klassikko. Alkon verkkokaupasta tämän tilasin, vaikka myymälöiden hyllyissä Bogania ei tällä hetkellä olekaan (paria lounaissuomalaista haarakonttoria lukuun ottamatta).

Novopacký Valdštejn, Primator Exkluziv ja tšekkiläinen dilemma

Paikallinen Alkomme oli nostanut “pientuottajan taidonnäyte” -lätkällä hyllystä esiin Pivovar Nová Pakan vaalean oluen. Panimon tuotteet – varsinkin tämä Valdštejn ja tumma vahva lager Podkrkonošský Speciál – ovat olleet useita vuosia monopolin valikoimissa ilman, että kukaan on niistä paljon melua pitänyt. Ylipäätään vahvemmista tšekkioluista ei puhuta juuri koskaan missään, vaikka ne ovat omassa maassaan osa vanhaa vakiokalustoa melkein siinä missä bockit Saksassa. Pientuottajiltahan ne tosiaan usein tulevat, ei siinä mitään, mukava nosto.

Eräs tšekkiläinen dilemma on se, ettei kansainvälisellä olutyhteisöllä ei ole hyviä termejä maan oluttyyleille. Pilsneriksi kutsutaan ulkomailla sitä, mitä tšekit sanovat světlý ležákiksi (jos se on noin 4,5–5-prosenttista “varasto-olutta”) tai světlé výčepní pivoksi (jos se on miedompaa “hanaolutta”). Käytännössä tšekit kutsuvat yksittäisiä oluita kai useimmin niiden Plato-vahvuuden mukaan sellaisilla nimillä kuten 11° (jedenáctka) tai 12° (dvanáctka). Joskus puhutaan värin mukaan esimerkiksi tummasta (tmavý) tai punaisesta (granát).

Isoin aukko sanastossa on yli 13° Plato-asteen oluissa, joille tšekkiläinen – laissa määriteltyyn vahvuuteen perustuva – nimitys on speciál. Muun maalaiset heittelevät näitä satunnaisesti milloin mihinkin laariin, esimerkiksi Valdštejn on Ratebeerin mukaan vaalea bock. Kyllä se teknisillä mittareilla bockin rajoihin jotenkin sopii, mutta maku on minusta väärä. Tumma Podkrkonošský Speciál toisaalta ei sovi tummaksi bockiksi liian korkean katkeruutensa takia, ja se onkin Ratebeerissa kohtuullisen järjettömässä imperial pils -tyylissä. (Imperial pils on muutenkin mikkihiirityyli.) Primatorin 16° vahvuinen Exkluziv on myös liian katkera vaaleaksi bockiksi.

Valdštejn on makea, vahva olut (7 %), väriltään kullan ja toffeen välimaastosta. Tuoksu on viljainen, vaniljainen ja ruohoinen. Maussa on hunajaisen maltaan alla mantelilikööriä, korvapuustien voita, vaniljaa ja kanelia, ja eurooppalaisen perinnepanimon lageriksi aika vahvasti humalaa. Suutuntuma on hiukan öljyinen. Katkeruutta on Alkon mukaan EBU-asteikolla jopa 31, ja se tuntuu lääkemäisen tylppänä makuna, ei raikkaana tai hedelmäisenä. Kuten Podkrkonošský Speciálissa, myös tässä humala ja makeus pitävät olutta sellaisessa niskalenkissä, jota en oikein muista saksalaisissa oluissa maistaneeni.

Evan Rail antoi 15 vuoden takaisessa Good Beer Guide to Prague and the Czech Republic -kirjassaan Valdštejnille kolme tähteä viidestä, ja jotain sen suuntaista sille voisi yhäkin antaa. Olut on jollain tavalla omaperäinen ja luonteikas, mutta voimakkaiden makujen liitto ei täysin miellytä vaan jopa vähän ärsyttää. Alkon myynnissä olevista vahvoista tšekkilagereista Bohemia Prezident on selvästi harmittomin, makean bockmainen ilman suurempaa katkeruutta tai viinaisuutta. Sen sijaan Primator Exkluziv, jossa tilavuusprosentteja on jopa 7,5 %, on jälleen Valdštejniakin vahvemmin humaloitu (40 EBU), selkeämmän hedelmäinen, jopa vähän sitruksinen maultaan. Sille Rail antoi neljä tähteä – aika runsaasti, mutta ehkäpä se onkin helpommin sulatettava olut kuin Valdštejn.

Tuntuu, että nämä vahvemmat tšekit siis ansaitsisivat jonkin oman nimityksensä, niissä on jotenkin erityinen tunnelmansa. Eivät ne aivan lempioluitani ole mutta ansaitsisivat ehkä enemmän huomiota legendaarisen olutmaan tuotteina. Evan Railin mukaan tšekkipanimot joskus kyllä kutsuvat niitä pukkia tarkoittavalla sanalla kozlík – tätähän tarkoittaa myös Velké Popovicen panimon Kozel, vaikka se nyt ei ainakaan nykymittarilla bock ole. Itse en ole nähnyt tätä sanaa muissa panimoissa Tšekissä käytössä, kun taas Puolassa vastaava sana koźlak on hyvin yleinen varsinkin tumman bockin tyyppisillä lagereilla.  

Kaunokirjallinen olutjoulukalenteri | Hrabal: The Little Town Where Time Stood Still (Městečko, kde se zastavil čas)

Prahan legendaarisessa U Zlatého Tygra -kapakassa eli “Kultaisessa tiikerissä” roikkuu seinällä valokuva, jossa kansanomaisen oloinen ukkeli poseeraa presidenttien Bill Clintonin ja Václav Havelin välissä. Vanha mies on Bohumil Hrabal (1914–1997), kommunistiaikana yksi tunnetuimmista toisinajattelijakirjailijoista kuten Havelkin. Kuvaushetkellä hän oli Tšekin kenties rakastetuin kirjailija, ja jotkin hänen kirjoistaan oli 90-luvulla julkaistu ensimmäistä kertaa kotimaassaan alkuperäismuodossa.

Hrabal oli – paitsi Kultaisen tiikerin kanta-asiakas – Nymburkin panimon entisen toimitusjohtajan poika. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli 1910–30-luvuilla panimon alueella, ja myös hänen setänsä oli panimolla töissä. Pivovar Nymburk on edelleen olemassa, ja se tunnetaan Postřižinske-olutbrändinsä nimellä. Nimi viittaa Hrabalin pienoisromaaniin Postřižinský (“Leikkauksia”), joka on sisarteoksensa Městečko, kde se zastavil čas (“Kaupunki, jossa aika oli pysähtynyt”) kanssa Hrabalin tunnetuimpia kirjoja. Panimon nykyisistä oluista Pepinova desítka on nimetty kirjailijan Pepin-sedän mukaan ja Francinův ležák hänen Francin-isänsä mukaan.

Kumpikin kirja löytyy englanninkielisestä laitoksesta, jota itse luin. Alkuteokset ovat tietysti tšekiksi. Päähenkilöitä ovat rauhallinen ja ohikulkijoita jutuillaan tylsistyttävä isä, äänekäs ja tanssahteleva naistenmies Pepin-setä, kertojana toimiva poika eli kirjailijan lapsuusminä, sekä äiti, jonka tarinasta paljastetaan enemmän Postřižinskýn juonessa. Městečko, kde se zastavil čas –tarina ulottuu aikaan, jolloin kommunistiseen järjestelmään siirtyvä Tšekkoslovakia potkii porvarilliset yritysjohtajat pellolle ja heidän tilalleen firmoihin – kuten panimoonkin – nousevat työläiset.

Bohumil Hrabal kertoo panimon ja perheen ympärillä pyörineestä pikkukaupunkitunnelmasta persoonallisella ja värikkäällä tavallaan. Tilanteet saavat usein absurdeja ulottuvuuksia etenkin Pepin-sedän räiskähtelevän luonteen takia – jo siis ennen kuin koko maailma muuttuu kummalliseksi, kun isä lempataan panimopomon tehtävästään ja hän yrittää rakentaa Pepinin kanssa uutta toimeentuloa ja tarkoitusta elämälle.

Kertojan lapsuusvuosissa, “entisessä maailmassa”, on hauskoja lapsen silmin havainnoituja tapahtumaketjuja, esimerkiksi vanhanaikainen tapa louhia talvella joen jäätä panimon kellareihin. Tästä syntyy varsinainen operaatio, kun mylvivä Pepin yllyttää jäälohkareita nostavia työmiehiä kasaamaan kärryjen kuormia yhä korkeammiksi ja korkeammiksi. Kertojan mielestä kärryt jääkuormineen muistuttavat Tatra-vuoria, kun ne illalla vyöryvät kohti panimoa.

Olutta, jota panimon väki juokin, kutsutaan välillä “oranssinväriseksi olueksi”, mutta myös “half-and-half”-sekoitusta (englanninkielisen käännöksen mukaan) tehdään vaaleasta lagerista ja punaruskeasta oluesta. Tämä tapa on jossain määrin Tšekissä edelleen käytössä, ja onhan eri oluttyyppien sekoituksia muissakin maissa harrastettu, harvemmin varmaan nykyään. Suomessakin jotkut joivat portteria ja pilsneriä samaan lasiin kaadettuna, ties vaikka joku joisi yhä. Yksi käännös, jota Hrabalin tekstin englanninnoksessa ihmettelin, oli eräästä panimon oluesta käytetty “dark ale”, joka saattaa olla kyllä kääntäjän harhatulkintakin – minulla ei ollut alkukielistä versiota vertailua varten.

(Kuvat etiketeistä: David Short, Flickr.com, CC BY 2.0.)

Bernard 1597 Original Bohemian Ale

Miksi vahva olut, jonka tekijä on nimennyt “alkuperäiseksi böömiläiseksi pintahiivaolueksi”, on netin olutsivustolla luokiteltu pale strong Belgian aleksi? Oluella on vahvuutta 8,2 % ja se on punertavan kultainen, joten kaksi ensimmäistä adjektiivia kyllä täsmäävät ainakin suurin piirtein.

Pullossa mainittu mauste, korianteri, on lisäksi Belgiassa aika tyypillinen, ja onhan maussa sieltä päin tuttuja piirteitä. Teoriaa tukee ehkä sekin, että perhepanimosta myytiin 50 % osuus jo vuonna 2001 belgialaiselle Duvel Moortgatille. Reittausblogistin mukaan oluessa on käytetty belgialaista hiivaa, mutta en tiedä, miten hän on tästä päässyt selville – tuoksusta tai mausta päättelemällä? Pullossa lukee vain, että oluessa on käytetty “hienoa” hiivaa.

Kun aikaisemmassa portteripostauksessa jo pohdin hieman Tšekin oluthistoriaa, niin otetaan nyt tässäkin yhteydessä kirjaimellisesti pöydälle ajatus vuoden 1597 aidosta böömiläisoluesta. Nopeasti tutkimalla ei jälleen löydy paljonkaan tietoa siitä, millaista pintahiivaolutta paikalliset joivat reilut 400 vuotta sitten, jolloin Bernardin panimo perustettiin. Joka tapauksessa tšekkiolut tuohon aikaan oli varmasti pääosin pintahiivalla pantua, vaikka Evan Rail on huomauttanut, että myös pohjahiivaolutta löytyi Böömistä jo kauan ennen Pilsner Urquellin lanseerausta vuonna 1842.

Vehnäolut – joka nyttemmin on palannut tšekkipanimoihin “tuontityylinä” Saksasta – oli keskiajalla ja sen jälkeenkin Böömissä iso juttu. Voisin kuvitella, että oluita on tuolloin myös maustettu muullakin kuin humalalla. Jos vehnäpohjaisen oluen maustamista korianterilla esiintyi Hoegaardenissa ja Itä-Saksan Gose-alueella, sitä on luultavasti ollut muuallakin, miksei myös Böömissä.

Tšekissähän ei ole ollut periaatteessa mitään Reinheitsgebotia, joten heikäläisillä panimoilla ei ole sinänsä esteitä oluiden maustamiseen. Jotkut sitä tekevät nykyäänkin, esimerkiksi Ferdinandin polotmavý Sedm Kulí sisältää tuoteselosteensa mukaan “yrttejä”. Pääasiassa normaaleissa tšekkilagereissa mennään kuitenkin vähintään 99-prosenttisesti neljällä perusraaka-aineella.

Pintahiivaolut katosi pilsnerin suosion myötä suhteellisen nopeasti 1800-luvun loppupuoliskolla. Ron Pattinsonin mukaan Prahan tumma olut säilyi muita tšekkioluita pitempään pintahiivatyylinä. Hiiva muuttui siinä vasta 1800-luvun lopussa, ja tuon oluen olemuksesta voi saada käsityksen U Flekůn mustaa olutta juomalla (vaikka se tietysti onkin nykyään lager).

Michael Jackson kirjoitti 1990-luvulla, että Zvíkovin linnapanimo Prahan ja České Budějovicen välimaastossa teki pintahiivaoluita, jotka “perustuivat lageria edeltävän ajan böömiläisiin oluihin”. Panimon nykyisistä nettisivuista päätellen tällaisia pyrkimyksiä ei enää ole, vaan Zvíkovin alet ovat britti- ja jenkkityylien mukaisia. En tiedä, mitä ne Jacksonin aikana olivat.

Oletan itsekin – kuten Ratebeer-väki – että Bernard on kyllä ottanut tähän luksus-aleensa vaikutteita nimenomaan Belgia–Ranska-akselilta. Tuoksu ja maku ovat sitruunaisen mausteisia, monen 1900-luvun loppupuoliskolla syntyneen belgialaisen luostari-tripelin tavoin. Ehkäpä maustehyllyä olisi voinut hyödyntää hienovaraisemminkin. Makuun on jäänyt myös jotain hieman puisevaa, mistä lie peräisin.

Olut on ostettu Prahan lentokentältä, jonka tuliaisvalikoima ei ollut suinkaan Euroopan kenttien heikoimmasta päästä. Oli paikallista portteria, sekä keskitien tšekkilagereita hieman erikoisemmiltakin panimoilta kuin Asahi–Heineken–Molson-Coors-imperiumeihin kuuluvilta isoilta lager-tuottajilta. On sinänsä hyvä idea, että lentokentillä tarjotaan paikallisen olutkulttuurin helmiä vaikka sitten vähän hienommissa ja kalliimmissa pakkauksissa kuin mitä itse kohteessa myydään. Viinin ylivalta ilmailun yhteydessä tulee murtaa.

Tässä tapauksessa en ole kuitenkaan vakuuttunut, että Bernard 1597 Original Bohemian Ale on ihan sitä, mitä pakkauksessa luvataan. Valitettavasti vaikutelmaksi jää, että Belgiasta on haettu ideoita, joita ei ole sitten osattu täysin soveltaa paikallisiin oloihin. Se syvyys, jonka belgialaisesta oluesta parhaimmillaan voi aistia, liudentuu tässä ehkä vähän teollisen vahvan lagerin pinnallisuuteen. Sama ongelma on kyllä naapurimaan Puolan keskisuurella Browar Fortuna -panimolla, joka tekee Komes-merkillä muun muassa Potrójny złoty (“golden triple”) -nimistä belgialaisvaikutteista olutta. Komesin portteri kylläkin on varsin asiallinen.

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 2

Tupakansavu on ehkä poissa, mutta tomaatinpunaiset ja hernerokanvihreät seinät ympäröivät yhä Klášterní pivnicessä omaa, kaupungin vilinästä eristäytynyttä miniuniversumiaan. Yksi pariskunta nojailee seinänvierustaan, kauemmissa pöydissä istuu yksinäisiä ukkoja olutlaseineen. Baarimikolla on käynnissä leppoisa jutustelu kantiksen kanssa, joka minun on tietysti tilatakseni keskeytettävä.

Joka matkalta jokin juttu jää mieleen parhaana muistona, ja tällä kertaa sen kunnian sai tämä Klášter-panimon pieni sillanpääasema Prahan Holešovicessa (Ovenecká 15). Paikka osui käytännössä reitillemme sattumalta, vaikka olimmekin passiivisesti todenneet (Lonely Planet -oppaasta!) sen olemassaolon. Ellemme olisi osuneet paikalle muuten vain, emme olisi lähteneet sitä erikseen etsimään.

Holesovicen katuelämää Klasterni pivnicen terassilta. Sisätiloissa istuvia en raaskinut kameroineni piinata.

En väitä, että Klášterní-Bock (19°, 7,5 %) olisi suinkaan paras tšekkiolut, jota koskaan olen juonut. Se oli tumma ja tanakka, ei parhaiten helteiseen päivään sopiva, hedelmäsiirappisen makea olut. Baarimikon kulmat ehkä kohosivat hieman kun tilasin, ja saatoinkin olla päivän ensimmäinen bockinjuoja. Vaahtoa hanassa riitti, sen tuoksinassa pöhähti jokin osanen laitteesta irti. Olut oli joka tapauksessa priimaa, ja matkaseuralaisellekin miedompi vaalea lager kelpasi. Paikan aito tunnelma ja lievä eristäytyneisyys vilkkaimmilta reiteiltä keräsi tällä kertaa täydet pisteet.

 

* * * * * * *

Totesimme kaiken kaikkiaan heinäkuisesta Prahasta useampaan kertaan, että se oli erinomainen kohde muutaman päivän Euroopan-lomalle – oluineen tai ilman. Kun edellinen reissu oli ollut rauhallisempaan aikaan huhtikuun alussa, pelkäsimme etukäteen turistimassojen jyräävän keskellä kesää. Ei tästä mitään ongelmaa nytkään koitunut. Isot joukot pysyttelivät Vanhastakaupungista Kaarlensillan kautta Malá Stranaan ja linnalle johtavilla reiteillä.

No, myös Pilsner Urquellista pitää aina puhua, kun Tšekkiä käsitellään. Reissun omasta mielestäni paras Urkki osui eteen U Bílé kuželkyssa (Míšeňská 12), joka on yksi Lokal-pubiketjun viidestä prahalaisesta haarasta. Malá Stranan turistiytimessä sijaitseva paikka on muiden Lokalien tavoin sinänsä erikoistunutkin juuri tuon Tšekin lippulaivaoluen tarjoiluun. Tankin kyljessä seisoo avaamisaika ynnä muita asianmukaisia tietoja.

Pidin tämän paikan raikkaasta ja maukkaasta Urquellista, matkaseuralainen kuitenkin moitti sitä liian kylmäksi (“vetinen keskimaku”), joten jäimme tästä lievän erimielisyyden valtaan. Jälleen kerran en voi täysin sulkea pois olosuhteiden vaikutusta: olimme taivaltaneet illallisen jälkeen pitkin poikin keskustaa, kunnes päätimme vielä istaltaa yhdelle lasilliselle. Tunnelma oli selvästikin U Bílé kuželkyn salissa tiivistynyt illan mittaan, ja hieman hikinen oluen odotus – vaikka lyhytkin – kasvatti janoa.

Muita isoja lagereita kuten Budvaria, Kozelia tai paikallista Staropramenia ei tullut tällä reissulla maisteltua. Näistä löytyy nykyään erilaisia erikoisversioita kuten Urquellistakin. On tankkijuttuja, suodattamatonta ja muuta sekalaista. Sitäkin olen vasta Tšekissä tullut ajatelleeksi (kävin siis maassa ensimmäistä kertaa viime vuonna ja toisen kerran nyt), että lähes kaikilla paikallisilla vaaleilla merkeillä on kaksi vahvuutta – hanaolut (n. 4 %) ja varasto-olut (n. 5 %). Tämä ei ole oikein Suomesta käsin hahmottunut, vaikka näitä on meilläkin jo pyöreästi 30 vuotta juotu.

* * * * * * *

Majoituimme Karlínissa, joka on vanha esikaupunki kukkulaisen kaupungin tasaisella rantapenkalla. Vltava-joen rannasta Karlínia erottaa tympeän näköinen teollisuusalue, mutta kaupunginosan keskeiset kadut ja aukiot ovat tunnelmallisia. Niitä reunustavat värikkäät 1800-luvun kerrostalot ja komeat puurivistöt. Karlín kärsi vaurioita Prahan historian pahimmissa tulvissa vuonna 2002, mutta tulvistakin on jo ajat sitten toivuttu.

Hipsterikahviloita ja -baareja on nyt siellä täällä, mutta miljöö on kuitenkin klassisen keskieurooppalainen – ei mikään Brick Lane. Aamiaispaikkoja hotellimme lähistöltä löytyi helposti: kokeiltua tuli loft-tyyliä edustava Eska (Pernerova 49) sekä intiimimpi mutta tehokas Můj šálek kávy (Křižíkova 105). Molemmissa oli erinomaiset ruoat ja listoilla myös ei-bulkkeja oluita (emme testanneet).

Koko matkan ensimmäiset oluet joimme muuten hotellia vastapäätä sijainneessa Podolkassa (Šaldova 34), joka ei ole sinänsä baari vaan ruokaravintola. Ikkunassa mainostettiin jopa vegaani-, paleo- ynnä muita erikoisruokavalioita, joita varmasti muutama vuosi sitten olisi ollut koko Tšekistä kohtalaisen hankala löytää. Olutmielessä ravintolassa jylläsi Bernard, joka on melko sympaattinen keskisuuri panimo Böömin ja Määrin rajamaastossa. Heillä tuo edellisessä postauksessa mainittu řezané on muuten pullossa, ja kuiva mutta raikas sekoitus toimi hyvin. Matkaseuralainen intoutui luonnehtimaan: “tällaista oluen pitää olla”.

Myös viimeinen kohteemme ennen lentokentälle lähtöä oli Karlínissa: U Tunelu (Thámova 1). Ravintola on saanut nimensä 300 metrin mittaisesta kävelytunnelista, joka yhdistää korkealle harjanteelle kasvaneen Žižkovin ja joen tasalla sijaisevan Karlínin. U Tunelu on kohtuullisen hyvä esimerkki siitä tšekkiläisestä yksinkertaisuudesta, jota tältä matkalta lähdin hakemaan ja jota myös edellä mainittu Klášterní pivnice edusti.

Mihin tarvitaan pitkää olutlistaa, jos yhden panimon tuotteet pelittävät tarpeeksi hyvin? U Tunelussa tuo panimo on Pivovar Konrad, jonka muista tuotteista en nyt laita päätäni pantiksi, mutta polotmavý oli nyt hanasta laskettuna aivan asian ytimessä. Ruokaa emme U Tunelussa tilanneet, mutta sitäkin tästä “ensimmäisen tasavallan ruokalaksi” ilmoittautuvasta anniskelulaitoksesta löytyisi.

* * * * * * *

Jälkikirjoituksena mainittakoon, että omatuontia harjoitin tällä kertaa hyvin vähän. Kävimme kyllä Zlý Časyn olutkaupalla, joka tuli jo viime vuoden Prahan-matkalla tutuksi. Sieltä tarttuikin muutama pullo matkaan. Kauppahan on syrjässä tallatuimmilta poluilta Nuslen kaupunginosassa, johon tosin pääsee helposti ratikalla numero 18 Uudesta kaupungista (Karlovo náměstí -aukiolta).

Parasta Nuslen reissulla oli tällä kertaa U Bansethů -ravintola, jossa sotamies Švejkin luoja Jaroslav Hašek tykkäsi perimätiedon mukaan istuskella. Tässäpä ensiluokkainen, perinteinen prahalainen Urquell-paikka, josta myös tšekkiläisten baariruokien koko apokalyptinen kirjo löytyy. Siitä vain rohkeasti google-kääntäjää näppäilemään, että mitä ne marinoitujen juustojen ja etikkamakkaroiden, oluttaikinoiden ja paprikapalkojen yhdistelmät milloinkin ovat.

Olutmaana Tšekki on yhä mielenkiintoinen. En tiedä, onko se niin konservatiivinen kuin usein on sanottu. Toki lähes kaikki juovat vaaleaa lageria, mutta niinhän muuallakin tehdään. Ehkä Tšekissä juuri se vain on keskimäärin parempaa ja monipuolisempaa. Nimittäin myös IPA-, stout- ja hapanolutosasto leviää vinhaa vauhtia trendikkäimmistä hieman perinteisempiin pienpanimoihin. Onko mahdollista, että kansainväliset käsitykset esimerkiksi pilsnereistä muokkaavat tšekkien omia tapoja valmistaa paikallisia tyylejä? Eriytyykö craft-kulttuurille altistunut Praha jatkossa maaseudun ja pikkukaupunkien vanhemmista pienpanimoista? Näitä asioita täytyy mahdollisilla tulevilla reissuilla yrittää tarkkailla.

Polkuveneily auringonlaskussa Vltava-joella on suositeltavaa.

Reduta-jazzklubilla oluena oli Lobkowicz.

Karlínin katuja.

Riegrovy Sady -puiston olutterassi oli tänä kesänä kiinni. Puistosta löytyi polku, joka oli nimetty Gdanskin viime talvena murhatun pormestarin Pawel Adamowiczin mukaan. Tästä avautui puiston hienoin näkymä kaupungin yli.

 

Praha, heinäkuu 2019: Yksinkertaista elämää etsimässä, osa 1

Kun lähdimme Tšekin matkalle kuun alussa, mielessäni oli päällimmäisenä yksi sana. Ajattelin sitä vastalääkkeenä yhä koukeroisemmaksi muuttuvalle olutmaailmalle. Sana oli polotmavý. Puolitumma tšekkiläinen lager on parhaimmillaan tuoreena hanasta juotuna yksinkertainen, raikas mutta moniulotteinen perusolut.

Ajattelin, että sellainen sopisi puhdistamaan mielen ja aistit. Vaikka olutbloggaajan ei ole pakko päivittäin makustella kaikkia panimoiden erikoisia keitoksia, nuo kymmenet oluttyylit ja niiden sadat uudet variantit pyörivät vähän mielessä silloinkin kun niitä ei juo. Paluu perusasioiden äärelle onnistuu parhaiten maissa, joissa perusasiat ovat kunnossa, ja Tšekki on yksi näistä.

Tiedän kyllä, ettei esimerkiksi polotmavý ole kuulunut tšekkiläiseen perinteeseen katkeamattomasti kaikkina vuosikymmeninä, joina sikäläinen panimokenttä on kamppaillut ensin kommunismin ja sitten uuden markkinatalouden aallokoissa. Luinkin, että sen uusi nousu alkoi vuoden 2000 tienoilla Staropramenin kertaluonteiseksi tarkoitetusta juhlaoluesta.

Nyt se on kuitenkin löytänyt paikkansa monien panimoiden perusvalikoimassa vaalean světlý ležákin (“tšekkipilsnerin”) ja tumman tmavýn välistä. Katsotaan tämän tuplapostauksen myötä, mitä kaikkea Prahassa viitenä päivänä näimme – löytyikö puolitummaa, mitä muille perustyyleille kuului, ja kävelikö Euroopan suuressa olutkaupungissa vastaan jotain aivan uutta ja yllättävää.

* * * * * * *

Meininki on todennäköisesti Prahassakin muovautumassa vähitellen craft-orientoituneempaan suuntaan, mutta nyt tasapainoillaan edelleen nuoralla. On tietysti lukematon määrä baareja, joista saa sen yhden tšekkipanimon oluita ja hyvin vähän (jos mitään) muuta. Sitten on uudempia tai uudistuneita paikkoja, joissa hanoja on hieman pitempi rivi. Välttämättä niitä ei ole kymmeniä mutta ainakin muutamia.

Yksi tällainen on T-Anker-niminen kattobaari 1970-luvulla rakennetun tavaratalo Kotvan katolla (Náměstí Republiky 8). Paikan päällä kannattaa pistäytyä jo siksikin, että harvassa paikassa voi nauttia oluen ohella niin huikeista näköaloista Prahan vanhankaupungin yli. Katolla on myös toisen ravintolan terassi, joka ei kiinnostanut kovinkaan monia, ja niinpä T-Ankeriin pyrkivät saivatkin yläaulassa väistellä kilpailijan sisäänheittäjää ennen kuin pääsivät pujahtamaan olutterassin suuntaan.

T-Anker-olut (4,8 %) on tyylilajiltaan světlý ležák, ehkä keskikastin vaaleaa tšekkiläistä astetta humaloidumpi, mutta lempeällä, Ayinger Frühlingsbieriä muistuttavalla tavalla. Eli keltaista ja raikkaan sitruksista, ilmeisesti kuitenkin ilman Uuden maailman humalaa. Oluesta vastaa prahalainen pienpanimo Pivovar Lužiny. Hanalistalla on myös pari muuta perustšekkiä eri panimoilta ja lisäksi muutama “modernimpien” craft-tyylien edustaja: IPAa, APAa ja vadelma-Berliner Weissea.

Kaunis kaupunki kauniin oluen taustalla.

Uudesta kaupungista löysimme eräänä iltana toisenkin samantapaisen paikan, U Šumavýn (Štěpánská 3). Samankaltaisuus ulottuu siis useamman pienpanimohanan systeemiin – tunnelmaltaan se oli toki eri maata kuin avara kattobaari. U Šumavý on vaihtanut muutama vuosi sitten omistajaa ja remontoitu siinä yhteydessä suurin piirtein 1930-luvun asuunsa. Näin tietää kertoa Prahassa vaikuttava Max Bahnson, joka pitää Pivní Filosof-blogia. Peritšekkiläistä sisustusta täydensivät pitkälti paikallisista koostuva asiakaskunta ja asiaan kuuluvat hurjat baarisnacksit.

U Šumavýn nykyinen omistaja muuten omistaa myös U Slovanské Lípy -pubin (Tachovské náměstí 6), joka sijaitsee Žižkovin ylämäessä. Täällä kävimme lounaalla tietämättä pubien yhteydestä, mutta identtinen vihervalkoinen tapetti ja katonrajoissa roikkuvat humalaköynnökset kuuluvat kummankin sisustukseen. Nautin molemmissa nykymuodin mukaiset keveät mutta ronskisti humaloidut lagerit, U Šumavýssa Frýdlant-panimon Albrechtin (10°, 4 %) ja U Slovanské Lípyssä Pivovar Čestmírin astetta vahvemman vaalean. Ensin mainitussa kapakassa testasin myös tumman lagerin nimeltä Černá svině (13°, 5,4 %). Se oli hieman tuhkainen, lakritsinen, tanakampi esitys, hyvä mutta ei aivan suosikkejani tyylilajissaan.

Matkaseuralaisen – joka ei ole olutfriikki – pikatuomioita näistä oluista: [Albrecht] “maistuu laadukkaasti tehdyltä oluelta, sellainen solidi”, [Černá svině] “tumma olut joka on aika raikas”. Näin siis Tšekki ainakin omissa leipälajeissaan tuntui jälleen vakuuttavan meitä.

* * * * * * *

Panimoravintoloita Prahassa on tietysti useampiakin, ja niistä poikkesimme tällä kertaa jopa neljässä. Miljöönä mainio oli Kahden kissan kapakka eli U dvou koček, jossa nautimme yhdet oluet baarin luona eli ruokasalin ulkopuolella käytävässä. Matkaseuralaisen mielestä reissun paras Urquell löytyi täältä. Sen tarjoiluun kai paikka on historiallisesti erikoistunutkin, oma panimotoiminta on alkanut vasta tällä vuosituhannella. Itse maistoin talon Tmavá Kočkaa (12°, 5 %), joka oli tyylilajin mustemmasta päästä, tumman paahtunut, melkein salmiakkinen.

Kaksi kissaa makoilevat hanan päällä.

Vaikka tumma kissakin oli oluena mukava, ehkä eniten omaan makuuni sopivat oluet panimoravintoloista oli Strahovin luostaripanimossa Prahan linnan lähistöllä. Kävelimme paikalle Petřín-kukkulan kautta, johon pääsee Malá Stranasta funikulaarilla. Polun varrella oli kellariravintola ja olutterassi, joita ensin luulin luostaripanimoksi. Tuo paikka olikin omituisen tyhjä, kun taas itse Klášterní pivovar Strahov kuhisi väkeä. Saimme jopa jonotuslapun käteen, mutta ehdimme vasta tilata terassin pystybaarista odotteluoluet kun meidät jo kutsuttiin pöytään.

Heillä oluet ovat Svatý Norbert -nimisiä ja Tmavé (14°, 5,5 %) niistä panimon mukaan palkituin. Olen merkinnyt muistiin, että tässä on reissun tummista lagereista eniten humaloitu, hieman Frankenin pienpanimoiden tummien Export-oluiden tyyliin. Polotmavéa maistoin myös ja se oli lempeän karamellinen, miellyttävä olut. Ruokatarjoilutkin olivat luostariravintolassa kohdillaan. Jälkiruokalistan olutjäätelöt olivat oluen makuisia, jopa humalan makua tuntui runsaasti – pisteet niistäkin.

Luostariolutjäätelö yllätti oluen maulla.

Luostarista löytyi matkan eniten humaloitu tumma lager.

Vltavan rannassa poikkesimme eräänä iltapäivänä panimolaivalla eli Loď Pivovarissa. Siellä Legie (10°, 4,2 %) oli raikas, kunnolla mutta ei ääriä myöten humaloitu vaalea lager, ja Monarchie (13°, 5,5 %) tumma, suklaisen maltainen mutta ei kovin makea keskitien tmavý. Kevyt vaalea vei täällä voiton, kuumalla säälläkin saattoi olla osuutta asiaan. Matkaseuralainen hankki sormeensa ampiaisen piston, kun uskaltautui pyynnöstäni onkimaan olutlasiin pudonnutta ja jo hukkuneeksi luultua piikkipyrstöä kuiville.

Neljäs panimoravintola oli luostaripanimon tavoin “uusien” panimoravintoloiden vanhempaa polvea, vuodesta 2003 Uudessa kaupungissa toiminut Pivovarský dům. Täällä joimme řezanéa eli “leikattua” olutta, joka on yleensä paikan päällä tehtävä tumman ja vaalean lagerin sekoitus. Pivní Filosof -blogin kuvasta näkee, miten eri väriset ja painoiset oluet eivät kokonaan heti sekoitu. Řezané on mielenkiintoinen – ja Tšekissä perinteinen – ilmiö, jonka huono puoli on se, että menetetään tumman oluen syvyyttä ja vaalean raikkautta, mutta toisaalta vastineeksi saadaan parhaimmillaan uusia puolia molemmista esiin. Matkaseuralainen luonnehti Pivovarský důmin řezanéa sanoilla “hyvä yleisolut”, ja ehkäpä juuri se on tämän sekoittamisen pointtikin.

Panimolaiva näkyy Holesovicesta kuvattuna kauimmaisena eli vanhankaupungin rannassa.

Laivan olut ampiaissuojalla varustettuna. Osui ja upposi!

Pardubický Porter 19° – viimeinen mohikaani

Se, että lähes 150-vuotias tšekkipanimo tekee Baltic porteriksi luokiteltua tummaa olutta, ei liity viime vuosien käsityöolutbuumeihin vaan vanhaan pohjois- ja itäeurooppalaiseen portteriperinteeseen. Suomalaisille ei tarvitse kertoa, että kaikissa Itämeren maissa pantiin porttereita täyttä häkää 1800-luvulla, sittenkin kun oluttyyli jo oli Britanniassa hiipumaan päin.

Kuten muihinkin portterivyöhykkeen maihin ainakin osittain, myös Tšekkiin tämä perinne saattaa olla suodattunut Saksan kautta. Historiaa ei tunneta kovin tarkkaan. Ylipääätään tšekkioluen menneisyys – lukuun ottamatta kaikkien tuntemaa Plzeňin porvaripanimon tarinaa – on kansainvälisellä olutyhteisöllä hakusessa, ehkä englanninkielisten lähteiden vähyyden takia. Tai sitten aihe ei vain jostain syystä kiinnosta.

Prahan itäpuolella Pardubicessa sijaitsevan Pardubický Pivovarin portteri saattaa olla ainoa nykypäivään asti säilynyt jäänne portterihistoriasta. Se on kantavierrevahvuudeltaan 19° ja alkoholia on tilavuuden mukaan 8,2 %. 1970-luvulla Michael Jackson maisteli tätä sekä nykyisen Slovakian puolella tehtyä 20° vahvuista Martinský Porteria. Molempia hän luonnehti vahvasti humaloiduiksi ja paahtomaltaisiksi. Vielä 2000-luvun puolella tšekkien ja slovakkien yhteistyöllä herätettiin tuo Pyhän Martin portteri joksikin aikaa henkiin, mutta nykyään se ei ole tuotannossa.

Pardubicen panimo perustettiin 1870-luvulla, joka oli jo pils-aikakautta, ja heidän verkkosivuillaan olevasta lyhyestä historiaesityksestä päätellen laitos rakennettiinkin suoraan pohjahiivapanimoksi. Näin ollen vuonna 1890 lanseerattu Porter – panimon mukaan tuolloin manner-Euroopan vahvin pohjahiivaolut – oli myös jo alun alkaen lageria. Samaa olen epäillyt myös esimerkiksi Puolan tunnetuimmasta portterista, jota Żywiecin panimo alkoi valmistaa yhdeksän vuotta Pardubicea ennemmin.

Tällainen historiallinen olutkin takuulla muuttuu vuosikymmenten myötä, ja Jacksonin makukuvausta on vaikea nyky-Pardubickýstä tunnistaa. Hänen mainitsemansa vahva paahdetun maltaan maku ei nyt tunnu ollenkaan hallitsevalta piirteeltä, eikä sen puoleen humalointikaan. Portteri seilaa samoilla vesillä kuin esimerkiksi Sakun vastaava tuote: lempeä tumma lager, jonka tuoksussa ja alkumaussa on aavistus tyylikästä viinimäisyyttä. Toki tämä on lähes puolitoista pistettä sakulaista tuhdimpaa, ja maltaisuutta kyllä alussa tuntuu.

Yllättäen alta paljastuu marjaisen kirpeää sivumakua, joka tuo mieleen kir-drinkin cassis-likööreineen, ehkä myös mausteisen kolajuoman, jonka Evan Rail tässä oluessa reilu kymmenen vuotta sitten maistoi. Kun lasi tyhjenee ja olut hieman lämpiää, maku muuttuu sokerisemmaksi ja Coca-Cola-tunnelma korostuu. Tumma mallas tuntuu tässä vaiheessa enää aika vaisuna, ja Saksan paksuista Doppelbockeista ollaankin kaukana. Tämä ei toki myöskään ole täysmallasolut, vaan sokeria on reseptissä. Humalaa jää jälkimakuun aavistuksen verran mutta ei todellakaan paljon.

Onko historiallinen olut – Tšekin viimeinen old-school-portteri – nyt siis hunningolla? En mielelläni sanoisi niinkään. Uskon, että monen mielestä tämä pantaisiin kuntoon lisäämällä humalaa ja brittiläistä paahteisuutta. Saattaa olla tottakin, mutta jotenkin näissä idän porttereissa kiehtoo se, että ne ovat suurin piirtein niin kaukana karrelle poltetuista ja ankaran humalaisista jenkki-imperiaaleista kuin stout/porter-maailmassa voi olla. Kun nuo kaksi ominaisuutta ovat vaimeina, esiin pääsee muita makuja. Epäselvää on, mitkä niistä ovat museoituja 1800-luvun oluiden piirteitä ja mitkä myöhempiä mannermaisia vaikutteita, ja tämä pieni hämäryys ainakin minua kiinnostaa. Pistin muuten pari pulloa kellariinkin katsoakseni, onko tällaisella abv-lukemiinsa nähden keveän oloisella oluella kypsymispotentiaalia.

Viiden tähden pilsneri

Hesarin olutraadit ovat usein perusasioiden äärellä. Tämä tekee niistä joidenkin olutsomettajien mielestä turhan ”old school” -henkisiä, mutta jos katsoo asioita muillakin akseleilla kuin vanhanaikainen–moderni-jaolla, perusasioistakin löytyy monia puolia. Ja joka tapauksessa on kiinnostavaa, miten suhtautuminen perusasioihin muuttuu sekä ajassa että sen mukaan, kuka puhuu.

Suomen olutfoorumeilla pilkahtaa toisinaan pieni jännite olutihmisten vanhan koulukunnan – eli viime vuosituhannella aloittaneiden ammattilaisten – ja nuoremman polven craft-junnujen välillä. Yhtenä kitkan purkautumismuotona ovat ajatukset pilsnerin roolista olutkentässä. Vanhoille pilsneri on kuninkuuslaji, jonka mestariksi halajavan kannattaa katsoa nöyränä Saksan suuntaan. Nuorille Saksan bulkkipils on kaukaa kierrettävää ”ötkeriä” – tai pelkkää ilmaa. Ainakin vähän kärjistäen.

Saksalainen pilsneri on kuin hento akvarelli: tarkkoja siveltimenvetoja valkealla taustalla. Kyse ei ole siitä, että kaikki maut vaimennetaan, jotta päästäisiin pienimpään yhteiseen nimittäjään. Sen sijaan maisemasta pitää saada niin vähäeleinen, että jokin keskeinen elementti – tässä tapauksessa kai humala – korostuu hukkumatta taustaan. Maltaan ja muidenkin osasten pitää olla täydellisessä tasapainossa, koska pienikin särö häiritsee.

Hesarin raati ei löytänyt pilsnereitä testaillessaan tällä viikolla yhtään viiden tähden tuotetta. Neljään tähteen parhailla pisteillä ylsi König Pilsener, jo 1990-luvulta Helsingin baareista tuttu könäri. Toinen klassikko, tšekkiläinen Urquell oli kakkonen, ja raadin mukaan selvästi näiden jäljessä kolmantena tuli baijerilainen Tucher. Nämä ovat muuten kaikki suurten panimokonsernien tuotteita, Urquell vieläpä monikansallisen – jos sillä on mitään väliä.

Mikä sitten olisi viiden tähden pilsneri, jos ei esimerkiksi Urquell tai jokin testin saksalaisista klassikoista?

Silloin kun craft beer -väki intoilee pilsnereistä, ”rapsakkaa humalointia” oluttyylin ominaisuutena tulkitaan hieman eri tavalla kuin siinä maailmassa, jossa König on kuningas. Vaikkapa Birrificio Italianon Tipopils, joita ostin viikonlopuksi pari kappaletta Öl Ut -kaupasta, luottaa kuivahumaloinnista saatavaan humalankukan puraisuun. IBUja on puolitoista kertaa enemmän kuin Königissä. Yhteensä neljää eri Hallertau-alueen humalaa sisältyy reseptiin.

Tipopils on kerännyt esimerkiksi Ratebeerissä 94 pistettä (tyylipisteet 100), kun taas Saksan tutut nimet König, Bitburger, Veltins, Flensburger ja muut jäävät niukasti 20 pisteen paremmalle puolelle. Isot saksalaiset kiikkuvat siis reittaajien mielestä heikon ja välttävän rajamaastossa, kun viiden tähden tavaraa on esimerkiksi tuo italo-pils.

Kotimaiset pienpanimopilsnerit eivät välttämättä tarjoa saksalaista minimalismia nekään, vaan jyräävät ruohon ja heinän tuoksulla. Usein on mahdotonta estää aivoja tuomasta keltaisen Kukko-tölkin kuvaa mieleen. Kukossa ei ole mitään pahaa, mutta monet Suomen pienpanimoiden pilsnerit sijoittuvat mielestäni johonkin hankalasti määriteltävään maastoon keveiden teutonipilsnerien, raskaampien tšekkitulkintojen ja kikkelihumaloitujen craft-pilsien välillä.

Olisi ollut hyvä, jos esimerkiksi Hesarin raati olisi saanut nostettua yhden pilsnerin kirkkaasti viiden tähden olueksi – olipa se sitten jokin saksalaisen rapea, matalan profiilin pils tai naapurimaan svetlý ležák. Tätä tarvittaisiin signaaliksi siitä, ettei dry hopping tai jokin muu kikka ole välttämätön edellytys pilsnerin nousemiseen korkeimmalle korokkeelle.

Tšekkiläinen pilsneri on virtahepo tasting-huoneessa, mikäli pilsnerin laatukriteerit otetaan tiukasti Josef Grollin kotimaasta. Tšekkiversioissa voi olla diasetyyliä ja moniulotteisia, karamellisia maltaan flavoreita, joista saksalainen kepeys ja rapeus on kaukana. Esimerkiksi Beer Judge Certification Program ei lokeroi näitä oluita pilsner-otsikon alle lainkaan vaan ”Czech premium pale lager”.

Jos pilsneri nimenomaan saksalaisessa olomuodossaan korotetaan kuninkuuslajiksi, sen edustajien joukosta pitää löytyä täydellisiä 100 pisteen tai viiden tähden oluita. Näitä saa ilmiantaa kommentteihin: maistan mielelläni. Jos taas jokin tšekkijuttu – esimerkiksi suodattamaton Urquell – on pilsnerien kuningas ja kuninkaiden pilsneri, senkin kai voi sanoa suoraan.

Tšekki, osa 5: Viime kuussa Marienbadissa

Viimeinen osa Tšekki-sarjaani on käsillä. Nyt ajettiin Plzeńin suunnasta Mariánské Lázněn kylpyläkaupunkiin, jonka Euroopan hienosto tunsi aikoinaan saksankielisellä nimellään Marienbad. Pikkukaupunki syntyi 1800-luvun alussa kymmenien kivennäisvesilähteidensä ympärille. Kuten lähistöllä sijaitseva vanhempi kylpyläpaikkakunta Karlovy Vary (Karlsbad), Marienbad alkoi 150 vuotta sitten vetää puoleensa koko maanosan varakasta, runsaalla vapaa-ajalla siunattua väestöä.

Nykypäivän Mariánské Lázněssa on yhä aika helppo sukeltaa tuon ajan tunnelmaan. Käytännössä kaikki kaupungin vanhat kylpylärakennukset ja muu koristeellinen arkkitehtuuri on yhä tallella, ja kermakakkutalot reunustavat keskustan metsäistä laaksoa. Monet taloista ovat tietenkin hotelleja, ja ainakin näin kesäsesongin ulkopuolella oli tasokasta majoitusta saatavana melko edullisestikin.

Kuulemma normaali tapa nauttia vesien puhdistavista vaikutuksista on yhä hankkia paikan päällä lääkärintarkastus ja suorittaa hoitoja ammattilaisen laatiman ohjelman mukaan. Varmasti on mahdollista myös pulahtaa virkistäviin vesiin hieman pikaisemmin tai vaikka tilata hieronta, mutta tällaisia hoitoja ei mitenkään näkyvästi mainosteta. Marianské Lázněssa otetaan vesien parantava voima vakavasti.

Kivennäisvesiä on kyllä mahdollista myös vain maistaa. Se onnistuu aika helpostikin. Sen kun marssii esimerkiksi 1880-luvulla rakennetun kolonnadin päähän Ristin lähteen (Křížový pramen) paviljonkiin. Sieltä saa itselleen kymmenellä korunalla muovimukin, ellei sitten halua ostaa perinteistä posliinista nokkamukia, joita myyvät kaikki turistipuodit.

Mukiin voi laskea paviljongin hanoista kolmen eri lähteen vettä. Ristin lähteestä nousee poreilevaa rikkipitoista mineraalivettä, joka on hyvin voimakkaan makuista ja aiheuttaa paljon juotuna laksatiivireaktion (en kokeillut), mutta auttaa – ainakin väitteiden mukaan – moniin ruoansulatuskanavan ja aineenvaihdunnan häiriöihin. Muiden lähteiden vedet ovat lempeämmän makuisia.

Irkkupubi ja viinibaari

Koska tämä on olutblogi, siirrytään kivennäisvesistä ohrapitoisempiin kupliviin juomiin. Sen kummemmin Marianské Lázně kuin Karlovy Vary eivät ole mitään panimokaupunkeja. Vierailijat näyttävät olevan isolta osin eläkeläisiä, jotka ilmeisesti eivät (ainakaan vielä) vaadi craft beeria tai muita erikoisuuksia.

Marianské Lázněsta saattaa löytää Chodovarin panimon oluita, joiden etiketeissä seikkailevat hienot koirahahmot. Panimolle on kylpyläkaupungista kahdeksan kilometrin matka (emme käyneet, mutta luimme, että paikan päällä Chodová Planássa olisi tarjolla myös olutkylpyjä). Vuonna 1573 perustettu Chodovar ei ole ehkä Tšekin jännittävin panimo, mutta jos vaihtoehtona on juoda jotain Gambrinusta, niin tämä on ainakin paikallinen ja pienempi. Ainakin 13° vahvuisina heidän special-lagerinsa ovat kelpo oluita, jos sellaisia sattuu tulemaan vastaan.

Mihin Marianské Lázněssa sitten kannattaa oluelle mennä? Tätä en tule kovin monesta kaupungista sanomaan, mutta nyt kovan suosituksen saa paikallinen irkkupubi, joka on nimeltään mielikuvituksellisesti Irish Pub (Poštovní 9). Kuten Tšekissä ilmeisen usein, tunnelma on taaskin enemmän mainitsemisen arvoinen kuin olutvalikoima. Paikka on erikoinen yhdistelmä irlantilaista baaria ja maaseudun sokkeloista saluunaa, ja seinillä roikkuvien artefaktien paljoudessa on melkein meksikolaista värikkyyttä.

Joimme kausituotetta eli tässä tapauksessa Volba Sladkú Velikonocni Zlatá 13° -pääsiäisolutta, joka on peräisin Plzeńistä Urquell-konserniin kuuluvalta panimolta. Se oli asiallinen punaruskea tšekkiolut, joka ei tarjonut tajunnan räjäyttäviä elämyksiä mutta kantoi makeahkon maltaisen runkonsa ja riittävän humaloinnin ihan ongelmitta. Irkkupubin ruokalistalta tilasimme pikkunälkään kotitekoiset friteeratut perunat, jotka olivat todella hyviä. Isompiakin ruokia olisi baarista löytynyt.

Toinen lämmin suositus Marianské Lázněn baaritarjonnasta on viinibaari nimeltä Smaragd, joka löytyy Ruská-kadulta. Olutta janoaville täällä ei ole välttämättä tarjolla mitään, mutta Tšekin ja lähimaiden viineistä on koottu ansiokkaat valikoimat ja paikka on kaiken kaikkiaan todella sympaattinen. Söimme viiniä maistellessamme myös juustolautasen, ja juustot olivat herkullisia.

Loket ja oluen paluu

Lähdimme ajamaan Marianské Lázněsta ylöspäin vuoristoon, ja siellä aikamme mutkiteltuamme tulimme pikkukaupunkiin, joka vetää kuvauksellisen sijaintinsa puolesta vertoja aiemmassa postauksessa kehumalleni Český Krumloville. Kumpikin on paikassa, johon joen mutkan kovertamalle jyrkälle kalliolle on ensin rakennettu keskiaikainen, helposti puolustettava linna ja sen ympärille on noussut kaupunki.

Kaupunki on Loket. Kun James Bond tulee sinne Casino Royale -elokuvassa, Loket esittää olevansa Montenegrossa ja seinissä lukee asioita kyrillisillä kirjaimilla. Bílý kůň -hotellin eli Valkoisen hevosen nimi on unohdettu peittää, kuten tästä klipistä voi todeta. Jos käytte Loketissa pikavisiitillä, kuten me tulimme vain lounaalle, kannattaa saapua hyvissä ajoin, koska parkkipaikat täyttyvät iltapäivästä. Pohjoisen puolella, isomman sillan luona, on kunnollinen parkkipaikka, ja vanhankaupungin toisella laidalla vain muutama hassu ruutu.

Olutihmisille Loketin pääkohde löytyy heti ison sillan korvalta, sitä ei tarvitse haeskella. Svatý Floriánin panimo (T.G. Masaryka 136) on Prahan lähellä sijaitsevan Únětický pivovarin tavoin satoja vuosia vanha panimokiinteistö, jossa oluenpano on viime vuosina herätetty henkiin pitkästä Ruususen unesta. Florián aloittaa historiansa laskemisen vuodesta 1352, jolloin kaupunki sai kuninkaalta oluenpano-oikeudet, mutta vuosina 1953–2006 panimo oli siis suljettuna.

Nyt Loketin sympaattinen panimo pyörittää paitsi mainiota ravintolaa ja pientä puotia, myös panimomuseota, jossa kerrotaan toiminnan historiasta. Museokierroksen jätimme nyt väliin, koska olimme juuri edellisenä päivänä tehneet sellaisen Plzeńissä. Hauskana erikoisuutena Svatý Floriánin museopuolelta löytyisi muuten myös kylpyläpaikkakunnilta koottujen kivennäisvesimukien historiallinen kokoelma.

Loketista jatkoimme matkaamme Karlovy Varyyn, joka on Tšekin kylpyläkaupungeista suurin ja melkein kaikessa kuin Marianské Lázně steroideilla. Koristeellisia taloja on vielä enemmän, ne nousevat korkeammalle vuorenrinteeseen, ja turisteja pyörii kaupungin monilla lähteillä ja niiden välisillä joenrantapromenadeilla tiiviimpänä massana. No, Marianské Lázně olikin itse asiassa tähän vuodenaikaan suorastaan rauhallinen.

Joimme kahvit Grandhotel Puppissa, jota – elokuvaviittauksia jatkaakseni – käytettiin The Grand Budapest Hotel -elokuvan fantasiahotellin esikuvana. Voin suositella omenastruudelia. Ja kahvilasta kannattaa kipaista portaat ylös hotellin pääaulaan (esimerkiksi vessakäynnin varjolla),  jos haluaa nähdä hieman todellista entisajan loistoa.

Retken viimeinen etappi ennen Prahaan paluuta oli erikoinen vuoristohotelli Vitkov Hunting Lodge, jossa vietimme viimeisen kokonaisen yömme Tšekin kamaralla. Paikka on parinkymmenen kilometrin päässä Karlovy Varysta, metsäisessä jokilaaksossa, jossa ei vielä joitakin vuosia sitten ollut mitään ja jossa ei oikeastaan ole nytkään muuta kuin tämä metsästysteemasta inspiroitunut pikku majapaikka. Alakerrassa oli hyvä ravintola, ja omistaja vaikutti mukavalta veikolta, eli voimme kyllä suositella paikkaa – mutta vain niille, jotka kaipaavat täydellistä rauhaa ja virikkeettömyyttä metsäluonnon helmassa.

* * * * *

Tässä siis tämänkertainen viisiosainen matkaraportti. Joissakin tulevissa postauksissa palaan ehkä yhteenvedon omaisesti tšekkiläisen oluen nykytilanteeseen – sellaisena kuin minä sen koin – ja ehkä kokoan myös ajantasaisen katsauksen Budějovický Budvarin ja jenkki-Budweiserin pitkään ja kiemuraiseen tavaramerkkien taistoon.

Viimeiset oluemme Tšekin alueella olivat itseoikeutetusti Pilsner Urquellit, jotka hankimme Prahan rautatieaseman Billa-ruokakaupasta ja joimme yöjunassa matkalla Varsovaan. Jos Varsovasta Tšekkiin päin tullut tšekkiläinen päiväjuna oli mukavuuksiltaan ja tarjoiluiltaan korkeintaan välttävää tasoa, tämä puolalainen yöjuna oli kevyesti paras ja modernein yöjuna, jolla olimme koskaan matkanneet. Hintaan sisältyivät muun muassa aamiaiset hyttiin tarjoiltuina. Ei taida VR:llä olla sellaista kuin ehkä Moskovaan mennessä…