Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

Mainokset

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Se pieni ero: Aventinus vm. 2012 ja 2013

Kun ei ole jaksanut itse kypsytellä kellarissa, ostaa sitten valmiiksi ikäännytettynä.

Pienenpieni varsovalainen olutkauppa PIWOmaniaK, josta olen ennenkin yhtä ja toista ostellut, tarjosi taas yllätyksiä. Kaupan valikoima painottuu periaatteessa omaan makuuni vähän liikaa tiettyihin amerikkalaisvaikutteisiin oluttyyleihin (ja erityisesti niiden puolalaisiin tulkintoihin), mutta pakko on todeta nyt jo useamman vierailun perusteella, että aina on jotain hauskaa silti löytynyt.

Nyt siis tätä: hyllyllä oli nätisti vierekkäin kahta eri vuosikertaa G. Schneider & Sohn -panimon legendaarista tummaa vehnäbockia Aventinusta. Vuodet olivat 2012 ja 2013, ja taustalla näemmä panimon oma tietoinen vintage-ohjelma. Kyse ei siis ollut siitä, että kauppias olisi pulloja kypsytellyt, vaan ne oli pakattu jo valmiiksi vuosikertakääreisiin, joihin oli myös kirjoiteltu merkittäviä maailman tapahtumia kummaltakin vuodelta.

Itselleni tällainen juttu ei ole ennen tullut vastaan, mutta kiinnostuin tietysti ja yksi pullo kummaltakin vuodelta lähti matkaan. Kappalehinta oli muuten 21 złotyä eli 4,95 euroa. Se on vain 46 senttiä enemmän kuin tuore Aventinus Alkossa. En tiedä, millainen premium näissä vintage-pulloissa Saksassa olisi, mutta tuskin meikäläisiin viinakauppoihin voisi noin halvalla tulla?Aventinus

Oitis maisteluun

Otimme molemmat Aventinukset saman tien lauantai-iltana maisteluun, ensin vanhemman ja sitten tuoreemman. Sanonpa nyt heti sen, mikä vuoden 2012 Aventinuksessa näin viiden vuoden kypsymisen jälkeen herätti eniten ihmetystä: se oli lähentynyt maultaan aika lailla belgialaisia tummia luostarioluita.

Tai jos nyt ei mitä tahansa dubbelia tai vahvempaa tummaa belgialaista, ainakin joitakin verrokkeja Belgian puolelta on minusta löydettävissä. Esimerkkejä voisivat olla Het Kapittel Prior, joka on silloin tällöin samalla tavalla vähän ontto ja fariinisokerinen mutta silti hiivansa ansiosta elegantti – tai vaikkapa Grottenbier, ei ehkä luostariolut mutta tumma, vehnäpitoinen ja luolissa varastoitu.

Samea, muheva vehnäisyys oli ainakin tästä Aventinus-pullosta viiden vuoden aikana palanut pois, samoin tuoreissa yksilöissä usein tuntuva pieni alkoholisuus, mausteinen hiivaisuus ja tumman intensiivinen makeus. Tai oli näistä elementeistä varmasti muistumia tallella, mutta tuoreessa Aventinuksessa ne voivat olla jokseenkin tyrmääviä ja tässä todellakaan eivät.

Vuoden 2013 pullo oli yllättäen toista maata. En tietenkään tiedä mitään näiden yksittäisten pullojen taipaleesta baijerilaiselta panimolta puolalaiseen olutkauppaan, mutta jos nämä olivat tyyppiesimerkkejä, niin sitten voisi olettaa Aventinukselle tapahtuvan jotain olennaista neljännen ja viidennen varastointivuoden välissä.

Tämä tuoreempi pullo oli selkeästi – Aventinusta. Jotkin maut olivat ehkä hieman pehmenneet, ja pieni säilykekirsikkaa muistuttava vivahde tuntui jälkimaussa, mutta kellarointi ei vielä ollut alkanut toden teolla muuttaa vuoden 2013 Aventinusta toiseksi olueksi.

Tutkailin myös, mitä Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirja kertoo aiheesta, koska muistelin siinä suositellun Aventinuksen ikäännyttämistä. Kirjan kaavioiden mukaan vuosien 4–5 välillä ei pitäisi tapahtua mitään valtavan dramaattista muutosta, mutta vuoden 7 jälkeen sekä maun että aromin valtaa sherrymäisyys ja muut elementit hiipuvat vähitellen pois.

Omissa esimerkkipulloissani ero oli joka tapauksessa selvä. Ehkäpä ostan enemmänkin näitä valmiiksi kellaroituja ja pidän niitä muutaman vuoden lisää – tulisi sitten kokeiltua se todella vanha Aventinuskin.

Lyhyet erikoiset: Puolalainen Vermont IPA

Oluttyyli valloittaa maailmaa.

Valittelin pari viikkoa sitten Sonnisaaren Humalajaa maistellessani, etten ole pahemmin päässyt testaamaan viime aikoina suosituksi noussutta New England IPA- tai Vermont IPA -oluttyyliä. Suomessa sitä ei ole ollut liiemmälti tarjolla. Niinpä olin hieman eksyksissä sen suhteen, miltä tuollaisen oluen kuuluu maistua.

Tänään kuljeskelimme iltapäivällä Varsovan uudessa Hala Koszyki -kauppahallikompleksissa. Halli on siis uusi vain siinä mielessä, että alun perin vuosina 1906–1908 pystytetyt rakennukset avattiin kunnostettuina loppuvuodesta 2016. Sisään astellaan yhä alkuperäisen näköisten art nouveau -porttien alta. Paikka toimii nyt monista länsieurooppalaisista kaupungeista tuttuna ”hipsterikauppahallina”, sellaisena jossa on useita kaupungin cooleimpia ravintoloita mutta joka ei sovellu kovin hyvin perusruokaostosten tekemiseen (paitsi kellarikerroksen supermarketissa).

Yhden herkkukaupan perukoilta löysin viinitiskin, jonka vieressä seisoi – ei ehkä kovin yllättäen – jääkaappi täynnä puolalaisia käsityöoluita. Mukaan tarttui pari portteria, joita en ollut ennen nähnyt, ja tietysti pakko oli ottaa myös tyrkyllä ollut puolalainen Vermont IPA. Valmistuttajana on Browar Deer Bear, ja olut on tehty Wąsosz-panimolla.

Lähempää tuttavuutta tehdessäni tulin siihen tulokseen, että tässä taisi olla nyt ainakin oppikirjamääritelmän mukainen Vermont IPA. Tarkoitan oluttyylin ominaisuuksia, joita useissa artikkeleissa ja nettijutuissa on tullut vastaan: sameankeltainen ulkonäkö, mehumainen makeus, humalan läsnäolo aromina ja makuna enemmän kuin katkeruutena, sekä mallastamattoman viljan lisääminen.

img_0025
Oliko tämä hyvä olut? Siinä rajalla mennään: mitä selvemmin edellä mainitut ominaisuudet korostuivat muutaman kulauksen jälkeen, sen enemmän tuntui ettei kokonaisuus pysynyt ihan tasapainossa. Vehnä- ja kaurahiutaleet toivat olueen pölyisen kuohkeaa suutuntumaa ja makua. Limonadimainen, joskin miedohko hiilihappo vei hedelmäisyyttä välillä liikaa Fantan suuntaan. Tuoksussa oli vahvasti amerikkalaista humalaa, mutta maussa se hävisi oransseille sitrushedelmille.

Mielenkiintoinen kokemus tämä joka tapauksessa oli ainakin oppituntina. Tyylistä voisi hyvinkin tulla yksi suosikkini, jos pääsisi testaamaan vielä paremmin tehtyjä esimerkkejä.

En nyt tästä nimenomaisesta ala sen kummemmin intoilemaan, vaikka kyllä sitä ihan ilokseen joi. Sen sijaan suosittelen kahta muuta asiaa: ensimmäinen on Koszyki-kauppahallin tapasravintola nimeltä Sobremesa, ja toinen on Browar Deer Bearin kotipaikka Toruń, mainio keskiaikainen kaupunki suunnilleen puolimatkassa Varsovasta Gdańskiin. Hyvä viikonloppukohde, josta oluttakin löytyy.

img_0022

img_0011

Jouluoluet round-uppi, omatuonti, 2016

Ja tapahtui niinä päivinä, että Olutkoiran matkalaukussa oli tilaa muutamalle jouluoluelle, jotka hän toi kotikaappiinsa pimeitä pyhiä valaisemaan.

Tänä vuonna omatuonti painottui belgialaisiin, joita oli Alkon 22 jouluoluen valikoimassa oikeastaan vain yksi (ellei lämmitettäväksi tarkoitettua Glühkriekiä lasketa). Mitään avantgardea tai muutenkaan jännittävää ei tässä tuomassani satsissa nyt taida varsinaisesti olla.

Kirjaan kuitenkin maistelutuokioiden vaikutelmat tähän. Ostopaikkoina olivat Drink Hala (Wrocław) ja PiwoMANIAk (Varsova).   

Maustehyllyllä innostuneet

Anchor Christmas Ale 2016 (6,5 %). Maltainen kirjoitti reilu vuosi sitten napakan yhteenvedon siitä, mitä kaikkea jouluoluet oikeastaan ovat. Hänen mukaansa San Franciscon Anchor Brewingillä on – belgialaisten rinnalla – merkittävä rooli vanhan jouluolutperinteen palauttamisessa nykyisen globaalin pienpanimoskenen piiriin. Anchor on tehnyt omaa jouluoluttaan vuodesta 1975 asti. Huippusalainen resepti vaihtelee panimon mukaan vuodesta toiseen. (Koska se on salainen, asiasta on tietysti vaikea sanoa paljon enempää. Reittausblogi on olettanut, että erityisesti mausteseos muuttaa muotoaan.)

Takavuosina Anchorin jouluolut on joskus ollut Alkon valikoimassakin, mutta tänä vuonna ei. Musta ja neilikkainen olut viittaa tuoksunsa viinimäisyydellä hieman brittiläisen old alen suuntaan, ja joulumausteinen kärki hallinnoi myös makua. Myös havumetsän (katajan?) katkeruutta tuntuu, mutta yleisvaikutelma on pehmeän pyöreä, ehkä vähän vaniljainen. Hyvä jouluolut on tämä vuoden 2016 Anchorkin, mutta jos useamman ottaisi, ronski mausteisuus saattaisi jo tökkiä.wigilijna-3

Wąsosz Opowieść Wigilijna (6,4 %). Näin epähienovaraista jouluolutta ei ole pitkään aikaan tullut vastaan. Mustasta väristä huolimatta kyseessä on maustettu hunajaolut, ja tuotetietojen perusteella vieläpä tattarihunajalla tehty (miód gryczany). Kaneli, vanilja, kuivatut luumut ja appelsiini tuovat joulun makua. Kuvittelemalla aimo annos noita kaikkia mausteita todella makeaan olueen saa helposti kuvan tästä olutkokemuksesta.

Muuten Wąsoszin tyypeillä täytyy olla hyppysissään aika monipuolista panimo-osaamista, koska heillä on tehty monia Puolan tunnetuimpien kiertolaispanimoiden oluita, ja yhteistyökuvioita on viritelty Humaloven ja Omnipollon kanssa.

Largus Świąteczne (7,8 %). Ensimmäinen nuuhkaisu ei ollut rohkaiseva. Tuli mieleen vuosi 1994 ja kaverin autotalli, jossa maistelimme paikallisen kotiviiniliikkeen valmispakkauksista tehtyä hiivaisen omituista tummaa olutta. Browar Largus on Puolan pienpanimokentälle tänä vuonna ilmestynyt tulokas, jolta en ole toistaiseksi maistanut mitään muuta.

Alkujärkytyksestä selvittyäni päädyin toteamaan, että tämä on kuitenkin kohtalaisen normaali puolalaisen jouluoluttyypin esimerkki. Maussa tapahtuu paljon kaikkea, joulumausteista ja siirapista soijakastikkeeseen ja johonkin hedelmämehuun. Ei kyllä mikään ykkönen joulun nautiskeluoluena, mutta voisikohan toimia esimerkiksi Stiltonin kumppanina?cof

Turvalliset belgialaiset

Abbaye des Rocs Spéciale Noël (9 %). Oikein miellyttävä jouluolut edustaa yhtä belgialaisen tumman vahvan oluen perustyyppiä, saman suuntaista kuin esimerkiksi Kapittel Prior. Olut on suhteellisen täyteläinen, eikä alkoholi maistu läpi. Appelsiininkuori tai appelsiinimehu maistuu vähän kirpeänä ensimaun jälkeen, samoin pieni suklainen sivumaku. Humalaa on aika vähän.

Jos Anchor on USA:n pienpanimoaallon pioneereja, niin Abbaye des Rocs (per. 1979) kuuluu Belgian vastaaviin. Luin Ratebeeristä kymmenen vuoden takaisia arvioita, joissa korostettiin lämmittävää alkoholin tuntua ja piparin ja punssin makuja. Ne maut eivät tämän vuoden versiossa tuntuneet, vaan ennemminkin tumman sitruksinen vivahde tuli esiin.

Abbaye de Val-Dieu Bière de Noël (7 %). Tämäkin vallonialainen pienpanimo on ollut maisemissa jo parikymmentä vuotta ja poikkeaa muista ei-trappistilaisista luostaripanimoista siinä, että oluenvalmistus todella tapahtuu kiinteistössä, jossa jonkinlaista uskonnollistakin toimintaa on yhä käynnissä.

Myös tämän oluen kohdalla on ensi kulauksesta lähtien selvää, missä maassa ollaan. Tämä on puolestaan yksi vaalean vahvan belgialaisoluen arkkityyppejä, hieman sitruunainen ja pippurinen (luultavasti hiivan ansiosta, ei lisättyjen mausteiden?) ja vähän suttuisella tavalla elegantti. Jos haluaa saada käsityksen mausta, voi kuvitella, että Duvelin panimolle olisi palkattu jostain syystä uusi kokematon panimomestari, jonka ensimmäinen testierä on vähän liian hiivainen ja rosoinen. En silti tarkoita, etteikö Val-Dieun jouluolut olisi itsessään ihan miellyttävä tuttavuus.

De Struise Brouwers Tsjeeses 2015 (10 %). Tässähän palataankin edellisen vuoden satoon. Struise ei ole mikään eilisen teeren strutsi sekään, vaikka onkin täysmittaisena panimona toiminut vasta muutaman vuoden. Se nimittäin osaa kaikki nykyaikaiselta craft beer -puljulta vaadittavat temput.

Jouluolut (”Tsiisus”) on heidän repertuaarissaan sieltä perinteisemmästä päästä, ainakin tämä vuoden takainen inkarnaatio. Olen tosiaan tottunut assosioimaan muutamaan perustyyppiin ne kaikki vahvat belgialaisoluet, joita viisaat amerikkalaiset verkkopalvelut nimittävät kattotermillä ”Belgian strong ale”. Tämän Tsjeesesin edustamalle alalajille minun antamani nimi on ”vähän niin kuin Sint-Bernardus Tripel”. Se tarkoittaa suurin piirtein: toffeen värinen ja makuinen, paksu ja miedon jalohumalainen, ei mausteinen.

Dubuisson Bush de Noël (12 %). Joulupöydän digestiivi on kirkas, suodatetun oloinen, syvän punaruskea versio arki-Bushista. Tummien hedelmien vivahteella varustettu viinainen ja makeahko – mutta ei ylimakea – joulutuote on panimon omankin määritelmän mukaan Belgian Dark Strong Ale, mikä ei sinänsä merkitse mitään.

Ehkä kuitenkin kyse on vallonialaisen ambréen supervahvasta versiosta. Näitähän oli Dubuissonin panimon nurkilla joskus kymmeniä vuosia sitten muitakin, mutta 1930-luvulla alkunsa saanut Bush jostain syystä säilyi. En tiedä, olisiko mitään ongelmaa kutsua Bushia tai tätä jouluversiota quadrupeliksi, jos joku haluaisi. Joisin toisenkin, jos olisi, mutta toisaalta kaksi tällaista saattaisi tuoda unen silmään.

White Russian IS & muut Varsovan olutfestivaalin kummajaiset

Puolan craft beer -harrastajat kokoontuivat viikonloppuna Warszawski Festiwal Piwa -tapahtumaan. Minulle tämä oli toinen peräkkäinen vuosi.

Viime syksynä tapahtuma houkutteli Legia Warszawan kotistadionille 14 000 festivaalivierasta, uusimpia lukuja en ole vielä nähnyt. Puolassa on monia vuotuisia craft beer -tapahtumia ja tämä on joka tapauksessa vähintäänkin isoimmasta päästä. Tupa oli ainakin lauantaina illansuussa jälleen varsin täynnä. Järjestäjien mukaan oluitaan tarjoili nelisenkymmentä panimoa yli 250 hanasta.

cof

Waszczukowen tiski.

Valtaosa näytteillepanijoista oli luonnollisesti puolalaisia – löytyyhän maasta nykyisellään lähes 300 panimoa, jos kaikki kiertolaiset ja asteroidit luetaan mukaan vahvuuteen. Oman tiskinsä olivat kuitenkin buukanneet myös ainakin To Øl (DK), Omnipollo (SE) ja Põhjala (EE). Nämä kai ovat nykyään Mikkellerin ohella niitä kansainvälisesti markkinointikykyisimpiä panimoita Nordic-Baltic-alueella. Myös Malmgård tosin näkyi tukkurin ständillä.

Koska olen hurahtanut oluen historiaan, etukäteen bongaamani ykköskohteet näissä olutkarkeloissa edustivat tyylilajeja nimeltä Schöps ja Jopenbier (piwo jopejskie), kumpikin käytännössä kadonneita puolalaisia olutlaatuja. Ensin mainittu on Wrocławin alueen vanha erikoisuus, todennäköisesti jotain saksalaistyyppistä olutta. Jopejskie taas on mustaa ja erittäin vahvaa ja kuuluu Gdańskin oluthistoriaan. Jotkut seikkailunhaluiset ovat näitä sitten lähteneet herättelemään.

Olutfestivaalien logiikka vain iski tällä kertaa vasten kasvoja, ja kumpikin noista kahdesta oluesta oli ehtinyt viimeisen festaripäivän iltapäivään mennessä jo loppua. Mikäpä siinä, ensi kerralla sitten. Nyt oli turvauduttava muihin listalta ympyröityihin löytöihin ja improvisoitava ehkä pari lisää lennosta.

Mausteita ja sekoituksia

Oluen maustaminen luonnonkasveilla on yksi kohtuullisen kiinnostava trendi, ja niinpä lasketutin itselleni ensimmäisenä camomile saisoniksi kuvaillun oluen AntyBrowar-panimolta. Oluen virallinen nimi oli AntyBiotik, minkä voi ajatella viittaavan kamomillan kansanomaiseen käyttöön tulehduslääkkeenä. Tämä saison maistui ihan mukavasti belgialaiselta, hiiva varmaankin oli sieltä päin kotoisin, ja rohdon maku – sikäli kun sitä erotti – istui saisonmaiseen pippurisuuteen.

Toinen samalta käytävältä löytynyt erikoisuus Yggdrasil edusti norjalaista sahdin sukuista maltøl-oluttyyppiä. Tekijöinä tässäkin olivat puolalaiset, Waszczukowe-niminen kiertolaispanimo, joskin itse olut oli pantu Jan Olbrachtilla. Huoneenlämpöinen tuote on näissä tyylilajeissa itselleni hieman haastavaa juotavaa, mutta pahaa se ei suinkaan ollut. Maku oli melko kaukana sahdin maailmoista ja mietinkin, oliko mukana jopa modernimpia humalalajikkeita.

Seuraavaksi tulikin vastaan Jan Olbrachtin oma tiski ja sieltä lasiin päätyi Piotrek z Bagien Pumpkin Ale -kurpitsaolutta. Näitä halloween-ajan kummajaisia on tänäkin syksynä olutsivustoilla paljon parjattu, mutta tässä oli aivan mukiinmenevä kurpitsaolut. Muutenkaan näitä ei Euroopassa kyllästymiseen asti näy, joten jos hyviä yksilöitä osuu vastaan, voin joskus kurpitsaoluella tuleviakin syksyjäni piristää.

cof

AntyBrowar.

Seuraava maistiainen oli jälleen olut, jollaista en ole koskaan ennen lasistani löytänyt: white Russian imperial stout. Panimo oli Hopium. Valkovenäläisen nimellä kulkeva cocktail on kai ollut tämän innoittajana, koska suurin piirtein belgialaisen tripelin värinen 8,5-prosenttinen olut maistui vahvasti kahvilta. Oluen nimi Michaił Jakson viittasi kenties sekoituksen venäläisiin ja brittiläisiin (lainausmerkeissä) juuriin. Ratebeerin mukaan saman idean on kyllä keksinyt ainakin pari amerikkalaista panimoa, mutta ei kai se käytössä kulu.

Tulokkailla riitti intoa

Lopuksi kiersimme uusien panimoiden alueen, jossa puolen tusinaa tuoreempaa yrittäjää kalasteli festivaaliyleisön sydämiä. Tälläkin alueella kävi kova kuhina, ja molemminpuolinen kiinnostus oli selvästi aistittavissa. Mieleen jäi ainakin Probus, jolla sekä farmhouse ale että pils olivat varsin maukkaita. Roch-niminen panimo halusi maistattaa meillä black IPAansa, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Siinä oli selkeä havupuun maku ja ilmeisesti kuusta (kuusenkerkkiä?) käytetty myös mausteena; hyvä olut sekin joka tapauksessa.

sdr

Probuksen pojat.

cof

Jan Olbrachtin tarjontaa.

cof

Hopiumin hanasta laskettiin White Russian Imperial Stoutia.

sdr

Stadionin varsinainen käyttötarkoitus.

cof

Panimoita kartalla.

BrewDog Warszawa – haukkuvan koiran jälkiä haistelemassa

Eka kerta BrewDogin baarissa.

Nimestäni huolimatta emme ole sukua. En ole koskaan pitänyt Skottilaista panimoa sen ihmeellisempänä kuin lukuisia sen inspiroimia käsityöpanimoita eri maissa, ja täytyy myöntää, etten ole käynyt edes sen omistamassa baarissa Helsingissä.

Nyt kesän jälkeen Varsovaan palattuani huomasin, että kaupunkiin on ilmestynyt loppukeväästä BrewDogin baari. Panimo kertoo sen olevan heidän ensimmäinen sillanpääasemansa Itä-Euroopassa. (Voi olla, että puolalaiset lukisivat itse itsensä mieluummin Keski-Eurooppaan, mutta fakta on, ettei muissa entisen itäblokin maissa vielä näitä baareja ole.)

BD_craft

Skotit ilmoittavat blogissaan aikovansa ilmaantua Puolan pääkaupungissa suoraan ”keskelle näyttämöä”. Baari on tosiaan vain kulman takana rautatieasemalta ja Kulttuuripalatsilta, mutta sijainti on kuitenkin jännästi vähän kulahtaneella sivukadulla. Korttelin toisella puolella vilisee vilkas Chmielna-kävelykatu, mutta BrewDog-baarin ohi kulkeva jalankulkuliikenne jää yllättävän hiljaiseksi.

BD_ulkoapäinBaari näytti täysin tyhjältä, kun eräänä maanantaina tulin ovelle kiireiseen lounasaikaan. Poikkesin vielä viereisen kadun kirjakauppaan, ja palatessani yhteen pöytään oli jo ilmestynyt asiakas. Mielessä ehti kuitenkin käydä ajatus, onko Wattin ja Dickien tähti jo siinä määrin laskussa, ettei käsityöolueen hullaantuneessa Varsovassa riittäisi heidän baariinsa kävijöitä. Tilasin mustan IPAn ja sitä juodessani sisään valui vielä pitkän pöydän täydeltä opiskelijaporukkaa.

Vierashanoissa olisi ollut puolalaisia käsityöoluita Pracownia Piwalta ja Artezanilta, ja meneillään oli lisäksi tap takeover, josta vastasi saksalainen Crew Republic.

Oma valintani, Black Hammer, oli isäntäpanimolta pehmeä ja miellyttävä esitys, ainakin näin hanasta laskettuna. Tummat maltaat ja amerikkalaiset humalat (en tiedä mitkä) viettivät harmonista rinnakkaineloa. Olut ja panimon myyntipuheet muodostivat tässä samanlaisen ristiriidan kuin jos sulavan soulbändin t-paidassa olisi saatanallisia hevikirjaimia ja pääkalloja.

Haukkuva koira on purrut eurooppalaisiin oluenystäviin

BD_baariBrewDogin merkitys tämänhetkiselle olutmaailmalle on kaikessa ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen ilmiö. The Guardian esitti tapahtumaketjusta ja sen taustoista ja vaikutuksesta ihan mielenkiintoisen analyysin taannoin Long Read -sarjassaan.

Tosiasioita ei käy kiistäminen. BrewDog on lehden mukaan ollut 2010-luvulla Britannian nopeimmin kasvava elintarvike- tai juomateollisuuden yritys, ja se on ollut kärjessä myös anniskelualan kasvuyritysten joukossa. Kaksi ihmistä työllistävästä nyrkkipajasta on noustu yli 500 palkollisen firmaksi. Punk IPA on ollut eniten myyty käsityöolut paitsi kotimaassaan myös ainakin Skandinaviassa. Mitä BrewDogista ajatellaankin, kyse on todella menestyksekkäästä panimosta, jonka suosio on todennäköisesti auttanut myös muita samanhenkisiä craft-panimoita eri maissa.

Tosiasia on yhtä lailla se, että varsin moni inhoaa BrewDogia ja sen vaikutusta olutalaan.

Yksi syy vihaan ovat panimon provokatiiviset ja usein ääliömäisyyttä hipovat mainoskikat. Muutama vuosi sitten se haki huomiota kilpailemalla parin muun panimon kanssa siitä, kuka onnistuu tekemään maailman vahvimman oluen. BrewDogin paljon mediahuomiota kerännyt viimeinen ponnistus oli 55-prosenttinen The End of History -olut, jota myytiin näyttävästi kärpän- ja oravannahkoihin tungetuista pulloista.

BD_pöytäIkimuistoisiin BrewDog-tempauksiin kuului myös Hello, My Name is Vladimir -oluen lanseeraus. Olutpullon etiketissä esiintyi meikattu Putin ja faneja kehotettiin kertomaan oluesta hashtagillä #notforgays.

Jos tämä ei aiheuttanut tarpeeksi närää, panimon puuhamiehet James Watt ja Martin Dickie esiintyivät Equity for Punks -joukkorahoituskampanjansa mainoksissa asunnottomina kerjäläisinä ja prostituoituina levittäen tällä kertaa hashtagia #dontmakeusdothis. Kampanjaa kritisoineessa adressissa syytettiin BrewDogin perustajia miljonääreiksi, jotka rikastuvat pilkkaamalla heikompiaan siitä, mitä nämä oikeasti joutuvat tekemään. Kaksikon toiminta on kaukana punk-hengestä, kriitikot syyttivät.

Watt ja Dickie eivät ole koskaan pitäneet kynttiläänsä vakan alla sen suhteen, mihin he toiminnallaan pyrkivät. He haluavat ”mullistaa Britannian juomateollisuuden ja määritellä brittiläisen olutkulttuurin uusiksi”. On ihan selvää, että kaksikon vallankumouksellinen imago on purrut kuluttajiin. Eivät fanit olisi lähteneet joukkorahoittamaan parinsadan miljoonan punnan arvoista firmaa elleivät olisi kokeneet, että tämä edustaa juuri sellaista muutosta, jonka he haluavat auttaa saamaan aikaan.

Mikä se muutos sitten tarkalleen ottaen on?

The Guardianin toimittaja muotoilee sen näin: ”He [Watt ja Dickie] halusivat osoittaa, että olut voi olla muutakin kuin Stellaa, Carlingia tai Tennentsiä”. Tästä voisi ajatella, että BrewDogin vallankumouksen yleisö on siis brittiläinen lager-kansa – se porukka jolta on mennyt ohi, että olutvallankumous on Britanniassa jo tapahtunut (1970-luvulta alkaen) – ja että BrewDogin kontribuutio tähän valmiiksi mullistuneeseen olueen on oikeastaan vain hienosäätöä.

BD_tiikeriPanimon oma missiojulistus määrittelee kohteensa hieman eri lailla. ”Olimme kyllästyneitä teollisesti tuotettuihin lagereihin ja ummehtuneisiin aleihin.” Todellakin: BrewDog kohdisti voimakkaat markkinointiponnistuksensa paitsi lagerin juojiin myös niihin, joille neljän vuosikymmenen aikana kehittynyt real ale -kannattajakunta näyttäytyi jo setämäisenä ja kaavoihin kangistuneena.

Kuten The Guardianin jutussakin todetaan, lopputulos on kaikesta huolimatta vastaansanomaton. BrewDog on onnistunut tuomaan käsityöoluensa ravintoloiden hanoihin ja kauppojen hyllyille mitä moninaisimmissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja muillakin mantereilla. Mikä panimon menestyksestä on aggressiivisen markkinoinnin ansiota, mikä itse tuotteiden, lienee mahdotonta analysoida.

Omasta mielestään panimo on aina ollut vain ja ainoastaan oluen asialla. Näin suunnattoman laajaa fanikuntaa ei ehkä olisi saatu kääntymään käsityöoluen kannattajiksi ilman mediatemppuja. Siinä mielessä siis huomiohakuisuuskin on palvellut oluen asiaa. Oluenystävien ydinjoukko – joka sekin on nykyisin erittäin laaja – ei sen sijaan tällaista väkisinkäännytystä olisi tarvinnut. Ei se ole sitä kaikilta osin arvostanutkaan. Hyvä olut riittää.

Britanniassa BrewDogin riidanhaastajan elkeet ovat luullakseni olleet kuitenkin tärkeässä osassa maan oluenystäviä viime aikoina jakaneen real ale vs. craft beer -skisman synnyssä. Bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses, voisi joku tietysti sanoa. Markkinaosuudet kaappaa se, jolla on vaistoa ja röyhkeyttä. Mutta asiassa on muitakin ulottuvuuksia. Jos sekä vanhan että uuden koulukunnan olutfriikit halutaan pitää sitoutuneina hyvän oluen asiaan, moinen vieraannuttaminen ja jakolinjojen syventäminen on vain haitaksi.

Vallankumous ei ole ikuista

Oluenystävät hermostuvat tunnetusti kaikkein pahimmin siitä, jos huonoa olutta saadaan myytyä miljoonayleisöille halpahintaisen mainonnan turvin. Tästä ei BrewDogissa ole kuitenkaan kyse. Panimon oluethan ovat hyviä. Niitä kehuvat niin vaikutusvaltaiset olutkirjoittajat kuin nettipalvelujen reittaajakollektiivit.

Vallankumouksissa vain on se ongelma, etteivät ne koskaan kestä ikuisesti. Ei vaikka osa joukoista jatkaisi iskulauseiden toistamista alkuperäisten vallankumouksellisten rehvakkuudesta hurmaantuneina. Muut siirtyvät eteenpäin. Siteeraan Kaunis humala -blogia, jonka postaus ”Viimeinen Punk IPA” saattaa olla yksi kotimaisen olutkirjoittamisen virstanpylväitä ja todistaa siitä, että aika ajaa lopulta kaikesta ohi:

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk IPAsta on karissut pois niin ”punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

En silti ehkä sanoisi, että aika on nyt vielä ajanut aivan BrewDogin ohi, jos kohta Punk IPAn uutuudenviehätys onkin haihtunut. Sen verran kekseliäitä nämä miehet ovat, että heiltä luultavasti löytyy hihastaan ainakin muutama käyttämätön markkinointiässä. Fanikunta on valtava, suuri osa heistä hiljattain riveihin liittyneitä, ja varsin laadukkaita uutuustuotteita tulee markkinoille taajaan.

BD_norsuKävelin Varsovan baarin editse vielä samalla viikolla toisenakin arkipäivänä lounasaikaan sekä lauantai-iltana. Kumpaankin aikaan BrewDog-baari oli jälleen suhteellisen hiljainen. Ainakin lauantai-iltana Varsovan keskustan käsityöolutbaarissa pitäisi kyllä tunnelman olla aika lailla katossa. Niitä on nimittäin paljon ja ne ovat suosittuja. Ne ovat tosin myös edullisempia.

Onko sittenkin niin, etteivät ihmiset ole ottaneet BrewDog-baaria Varsovassa omakseen? Tarjosivatko skotit puolalaiselle olutkansalle liian vähän ja liian myöhään? Täytyy jatkaa tilanteen tarkkailua.