Warsaw Beer Festival: kirsikka-grodziskiesta savuporttereihin

Taas pikainen visiitti Varsovan Legian stadionille, jonka edustustilat valtaa kaksi kertaa vuodessa maan vanhin craft beer -festivaali Warszawski Festiwal Piwa. Tähän keväiseen painokseen oli saapunut viitisenkymmentä panimoa, pääosin Puolasta. Ulkomaita edustivat Boon, Founders ja Mikkeller. Maahantuojan tiskillä oli tuttuun tapaan myös muun muassa espanjalaisia ja brittiläisiä käsityöoluita.

cof

Oliko tämän kevään valikoimassa jotain uusia painotuksia edellisiin verrattuna? Ei isompia. NEIPA-villitys jatkuu kuten viime vuonna. Ehkä muissa IPA-oluissa ja varsinkin happamissa tyyleissä hedelmiä ja muita luonnollisia maun lähteitä on nyt käytetty myös entistä enemmän, vaikka nekään eivät enää uutta ole. Sen, että ollaan Puolassa, huomaa erityisesti Baltic porterien paljoudesta –  sellainen oli tarjolla miltei joka toisella tiskillä.

Puolalaisia erikoisuuksia, joita en ollut ennen nähnyt, olivat myös kahdella panimolla tarjolla olleet hedelmä-grodziskiet. Tavallinen grodziskie on yksinkertaisuudessaan ihan miellyttävä juoma, savuinen mieto vehnäolut. Nyt avasin festarivisiitin maistamalla kirsikalla maustettua grodziskieta, eikä se kyllä ihan vuoden kovimpien suosikkien listalle mennyt. Kyseessä oli Cheerful Grodzisz (3,2 %, Piwne Podziemie).

Lohenpunainen olut maistui vain hyvin miedosti kirsikalle, marjasta oli ehkä jäljellä lähinnä pieni kirpakka sivumaku. Kun grodziskie-tyyliin kuuluu vielä (vehnäolueksi) kohtalaisen tuntuva humalointikin, se alkoi jo hedelmän kirpeyden ja savun kanssa tukkia alkoholipitoisuudeltaan miedon oluen makua. Tämä ehkä jakaa mielipiteet, mutta en antaisi huippupisteitä. Toinen hedelmä-grodziskie, jota en siis enää lähtenyt maistelemaan, olisi ollut Nepomucenin panimon tiskillä ja nimeltään Viva Śliwa, luumulla maustettu ja kollabona PINTAn kanssa tehty.

Festivaalin oudoimpia oluita nämä eivät olleet. Se titteli menee todennäköisesti tomato pepper sour alelle nimeltä Blada Marija. Nimi viittaa olutta innoittaneeseen klassikkodrinkkiin, ja taustalla oli panimo nimeltä Warownia. En maistanut! Toinen outous, jota näin vain kaadettavan toisen asiakkaan lasiin, oli blue IPA nimeltä Klitoria Tarnateńska. Se oli todellakin kirkkaan sinistä ja värjätty siniherne-nimisellä kasvilla, jonka latinalainen nimi on muuten Clitoria.

Oluita historian lehdiltä

Grisette on vanha belgialainen oluttyyli, joka silloin tällöin pomppaa silmille baareissa tai tapahtumissa. Pohdin blogissa pari vuotta sitten, voisiko siitä tulla samanlainen käsityöpanimoiden suosikkityyli kuin sukulaisestaan saisonista. Mitään siihen verrattavaakaan ei ole odotettavasti nähty, vaan grisette on pysynyt pikkuruisessa marginaalisessa lokerossaan. Silti muutamat panimot sitä siellä täällä kokeilevat, ja nyt puolalainen Alternatywa oli tehnyt 6,5-prosenttisen Superior Grisetten.

cofTämä olut on viettänyt aikaa tynnyrissä, ja on maultaan varsin maltainen ja vähähumalainen, ehkä hiivan tai sitten tynnyrin vaikutuksesta erikoisen sakemainen, japanilaisella umamilla. Yritän maistella, onko maussa vaniljan tai Brettanomycesin häivähdystä, mutta en oikein päädy mihinkään näkemykseen. Mitäköhän belgialaiset tästä sanoisivat? Varastoitu, vahvempi grisette on ajatuksena ihan looginen: samanlainen kehityskulku kuin se, jonka kautta miedosta vallonialaisten peltotyöläisten oluesta tuli voimakas erikoisolut Saison Dupont.

Czarna Owca oli yksi uusien panimoiden alueella esittäytyvistä tulokkaista, joihin kiinnitin huomiota. Gdańskin lähellä toimiva panimo on saanut hyviä pisteitä netissä ainakin imperial stoutinsa sekä Baltic porterinsa tynnyrikypsytetyistä versioista.

Nyt esillä oli muun muassa historiallisen pommerilaisen valko-olutreseptin mukaan tehty Albae Cerevisiae (5 %), jota testasinkin. Humalattomaan olueen toivat makua erilaiset kasvit, joista tuote-esittelyssä mainitaan siankärsämö, mansikanlehdet, kamomilla, timjami sekä syreenin ja lehmuksen kukat. Aromiltaan ja maultaan olut oli aika riisuttu, kuin Hefeweizen ilman mausteisuutta tai grodziskie ilman savua. Kasvit toivat makuun pientä kukkaisuutta ja ehkä vaniljaakin mutta eivät oikeastaan katkeroa tai mausteisuutta.

Lisäksi maistoin saman panimon peruslageria nimeltä Leżak Kociewski (4,8 %), jossa oli humalaa kolmesta maasta: Marynkaa Puolasta, Saazia Tšekistä ja Tettnangeria Saksasta. Raikas sitrushedelmäinen tuoksu, myös maussa kukkia ja sitrushedelmää, mutta valitettavasti myös aavistuksen verran jotakin muuta epätoivottua kasvista. Alle 5-prosenttinen melko miedosti humaloitu lager ei ole helpoin laji, mutta hieman petraamalla varmasti kelpo olut.

Lisää savua ja erilaisia viljoja

Browar Maryensztadt viitannee panimon nimessä Varsovan Mariensztatin kaupunginosaan, vaikka pienellä tulokkaalla on tuotantolaitoksensa satakunta kilometriä pääkaupungista kaakkoon. Heiltä maistoin portteria nimeltä Gwiazda Północy (”Pohjoisen tähti”, joka ei ole kuitenkaan Pohjantähti vaan Puolan pohjoisin kohta Itämeren rantakalliolla). Tämä oli 10,1-prosenttinen savu-Baltic ja sellaisista paras koskaan maistamani. Savu maistuu selvänä ja makua kipristää myös pieni hedelmäinen happamuus.

cofSopiiko savu suhteellisen makeaan olueen? Voi olla makuasiakin, mutta ainakin minusta nyt toimi. Lopputulos on ikään kuin Schlenkerla Eiche meets yskänlääke. Savu sulkee vahvan portterin maun Riga Balsam-tyylisen yrttiseksi. Ostin panimon 0,33 l lasinkin, koska tykkäsin panimon logosta sen maljamaisessa muodossa. Maisteluannosta aloitellessani ajattelin, että tällä oluella on tuskin muuta käyttöä kuin digestiivinä, mutta sitten keksin, että sitä voisi yrittää parittaa suolaisille savukilohaileille eli virolaisittain sproteille. Toimisiko?

Toinen itämerenportteri, jonka ostin festareilta mukaani ja maistoin kotona, oli Trzech Kumpli -panimon Ragnar (10,4 %). Tässä oli paahteisempi, stoutmainen tuoksu ja maussa pienesti tervaa, kaarnaa, pientä siirappisuutta tai poltettua karamellia, mutta makea portteri ei ollut kyseessä. Olut muistutti ehkä enemmän Koffin portteria kuin useimpia puolalaisia vastineitaan, ja oli väriltään aivan mustaa tummahkolla vaahdolla. Tyyliin nähden humalointi oli melko kipakka ja vaikutelma muutenkin imperial stout-mainen.

Yksi festariolut vielä. Tyylilaji oli panimon ilmoittamana multigrain wine, mikä ei sanonut minulle mitään. Oluen nimi oli Pramenel ja löytyi Harpagan-nimisen kiertolaisen tiskiltä. Paikan päällä ei oikein selvinnyt mistä on kyse, mutta netin mukaan ruis-ohra-vehnäviini ja 10,5 %. Valmistajana on Beer Bros. Paikan päällä hanasta maisteltuna tämä ei ollut hassumpi tuotos, salmiakkisen tumma, vähän viininen, stoutia kepeämpi mutta kuitenkin jykevä olut. Mukana oli ikään kuin kaikuja Sint-Bernardus Abtista, vaikka niin vakavasti otettava tapaus tämä ei ollut. En tiedä, uppoaako esimerkiksi imperial stout -fanienkaan mieltymyksiin. Kun tämä nyt sattui olemaan ensimmäinen koskaan näkemäni olut, joka kutsutaan otsikolla multigrain wine, niin heti perään satuin tietysti näkemään toisenkin samanlaisen jonkin muun panimon tiskillä, en kyllä muista minkä.

Mainokset

Mikkeller Warsaw tuli, kun BrewDog lähti

Katosta roikkuvat paljaat hehkulamput ja kuparinväriset loisteputket Guru-nimisessä intialaisessa ravintolassa näyttävät tutuilta. Vielä viime kesänä tummasävyisessä ravintolatilassa Varsovan keskustassa Widok-kadulla toimi BrewDog Warszawa, yksi skottipanimon vajaasta paristakymmenestä Britannian ulkopuolella sijaitsevasta baarista.

Huhuja Varsovan BrewDogin heikosta menestyksestä oli liikkunut jo kauan ennen kuin baari lopulta talvella sulki ovensa. Erään paikallisen blogin raportissa viime heinäkuulta mainittiin, että vain puolessa baarin hanoista oli olutta ja että jääkaapit ammottivat puolityhjinä. Kirjoitin tässä blogissa jo kaksi vuotta sitten, vain pari kuukautta baarin avaamisen jälkeen, että asiakkaita ei aina viikonloppuiltoinakaan näyttänyt olevan tungokseksi asti.

En tunne tarkempia yksityiskohtia Varsovan BrewDogin alamäestä, mutta ainut kerta tämä ei ole, kun skotit ovat päätyneet lähtemään jostakin kaupungista. Myös Turun BrewDog sulki ovensa joskus viime vuonna. Panimolla itsellään näyttää myynti edelleen rullaavan, vaikka keväisen tuloskatsauksen mukaan tuotantokapasiteetin ja baarikatraan kasvattaminen onkin syönyt voittoja. Todellakin uusia BrewDog-baareja putkahtelee yhä sinne tänne, joten James Watt ja Martin Dickie eivät ole lannistuneet, vaikka ovat joissain kaupungeissa päätyneet yrittämään ja epäonnistumaan.

Tanskalais-globaalia sisäpihan tunnelmaa

Hesari kirjoitti jokin aika sitten, että pienpanimoiden omat brändätyt ravintolat ovat olutalan kuumin trendi. Ilahduttavasti juttu ei ollut pelkkää ravintolafiilistelyä, vaan siinä oli haettu vauhtia Panimoliiton tilastoista – jos nyt ei tuohon ravintolatrendiin liittyen niin ainakin panimoalan yleisiin suuntiin. Jutussa haastateltiin Mikkellerin edustajaa Helene Lassenia, joka kertoi tanskalaisten etsivän sopivaa ravintolatilaa Helsingistä. Mikkellerillä on Lassenin mukaan tällä hetkellä omia baareja kolmessatoista eri maassa.

Puola on nyt sitten ollut muutaman viikon ajan yksi näistä maista. Mikkeller nimittäin avasi baarin Varsovan keskustaan oikeastaan vain kivenheiton päähän siltä kadulta, jolla BrewDogin baari viime talveen asti sijaitsi. Silmiini ei ole ainakaan toistaiseksi osunut juurikaan uutisia, joissa Mikkellerin globaalille laajentumiselle olisi povattu vaikeuksia, joten ehkäpä he saavat bisneksen kukoistamaan myös Varsovassa.

Jos aikoinaan uumoilin, että BrewDogin paikka oli keskustasijainnistaan huolimatta hieman hiljaisessa kolkassa, Mikkellerin valitsema ravintolakiinteistö on kuitenkin sitäkin huomaamattomampi. Varsova on isojen sisäpihojen kaupunki, koska sen monet korttelit ovat kooltaan massiivisia. Isoimmat sisäpihat ovat tavallaan kuin omia vihreitä pikku kaupunginosiaan, joissa on kyllä useita liiketilojakin. Mikkellerin baari on juuri tällaisessa sisäpihan rakennuksessa, joka ei ole yhdeltäkään kyljeltään kiinni millään oikealla kadulla.

En tiedä, onko Mikkeller toistaiseksi joutunut ikinä poistumaan häntä koipien välissä mistään kaupungista. BrewDogin lähtöihinkään en toki tiedä varmoja syitä – ovatko ne liittyneet heikkoon myyntiin vai esimerkiksi joihinkin sopimusteknisiin syihin. Tokiossa ja Tukholmassa Mikkeller on päätynyt sulkemaan alkuperäiset baarinsa, syynä kiinteistöjen vuokraukseen tai paikallisiin sopimusravintoloitsijoihin liittyneet pettymykset. Kummassakin kaupungissa tanskalaiset ovat kuitenkin avanneet muutaman kuukauden perästä uudet baarit uusilla sijainneilla.

Porukkaa oli löytänyt paikalle jonkin verran perjantai-iltapäivänä, jolloin itse kävin tutustumassa Mikkellerin tuoreeseen Varsovan-baariin. Saman tapaisia hehkulamppuja varjostimilla ja ilman roikkui myös Mikkellerin baarin katosta kuten BrewDogin entisessä kiinteistössäkin. Sisustus oli pelkistetyn craft-henkistä ja Mikkellerin tutut pitkulaiset piirroshahmot koristivat seiniä. Yksinkertaisen lounasmenun tähtenä komeili grillattu liha, kuten muidenkin panimoiden taproomeissa usein.

cof

Stigbergets Amazing Haze lasissa Varsovan Mikkeller-baarissa.

Parinkymmenen hanan tarjonnan voi kiteyttää niin, että panimoista suurin osa oli tunnettuja skandi- ja jenkkinimiä – parilla puolalaisvahvistuksella – ja tyylillisesti tietenkin ipat, stoutit ja hapan hallitsivat. Pullolista oli pitkänpuoleinen ja siellä tietysti monenlaista vahvempaa vaihtoehtoa oli isossa koossa tarjolla.

Hanalistan kärjessä oli hapanolut Spontanwarsaw. Nimi antaa ymmärtää, että Mikkeller olisi pannut uniikin oluen nimenomaan tätä baaria varten. Ehkä on, ehkä ei. Ratebeer ainakin väittää, että kyseessä on vain Vesterbro Spontanale eri nimellä (ja että samaa olutta saa vastaavasti esimerkiksi Barcelonan Mikkeller-baarista nimellä Spontaneixample). Suhtaudun ehkä joihinkin nykyisen craft-bisneksen piirteisiin turhankin raskasmielisesti, mutta tämä halpa näennäispaikallisuus kyllä ihan tosissaan ärsyttää. Nolla pistettä.

Enhän minä tietenkään tällaisen panimosidonnaisen baarin pyörittämisestä paljon ymmärrä, mutta voisi kuvitella että paikallisuus sinänsä olisi yksi avain menestykseen. Ainakin kaupungissa, joka on yhä hieman syrjässä maailman vuolaimmista turistivirroista, yleisö tulee todennäköisesti läheltä. Oluet ovat tämäntyyppisissä paikoissa puolalaisittain kalliita, mutta todennäköisesti maasta löytyy jo ihan riittävä pohja maksuhaluista craft-fanikuntaa. Kaikenlaista tapahtumaa ja pientä jippoa Mikkeller-baarissa näyttää jatkuvasti olevankin. Muun muassa Põhjalan tap takeover on tulossa, ja tänä viikonloppuna on Varsovan olutfestivaaliin liittyviä erikoisuuksia.

Suomalainen baaritunnelma leviää Saksaan

Sen jälkeen, kun Hesari oli tehnyt juttunsa pienpanimoiden baareista, tällä rintamalla kuultiin itse asiassa Suomen mittakaavassa merkittävän kuuloinen uutinen. Bryggeri Helsinki nimittäin ilmoitti aikeistaan avata Sofiankadulta tutulla konseptilla toimiva panimobaari-ravintola myös Berliinin Prenzlauer Bergiin. Göhrener Straße on kaupunginosalle tyypillinen puiden reunustama pieni asuinkatu, kylläkin lähellä Prenzlauer Alleen tapaisia pääväyliä.

Bryggeri juhli viime viikolla 5-vuotissynttäreitään ja oli tullut siihen tulokseen, että ravintolarintamalla ovat ”seinät tulleet vastaan” Helsingin Torikortteleissa. Uuteen Berliinin baariin on tulossa sata asiakaspaikkaa ja terassille vielä puolet lisää. Operaatio on siis jonkin verran pienempi kuin Helsingissä. Bryggeri Berlin kaavailee avaavansa ovet jopa jo juhannuksen jälkeen.

Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun aiemmin täysin Suomen kamaralla toiminut panimo avaa tähän tapaan sivupisteen toiseen maahan. Bryggerin taustajoukoilla on ollut maahantuontia Suomesta Saksan suuntaan jo aiemmin, ja oluet ovat saaneet panimon tiedotteen mukaan siellä hyvää vastakaikua. Jään kyllä mielenkiinnolla hanketta seuraamaan, ihan jo siksi että Bryggeri on yksi kotimaisista suosikkipanimoistani. Laajemminkin on hauska katsoa, miten tämä panimoiden oman baaritoiminnan trendi lähivuosina kehittyy.

sdr

Mikkeller Warszawa. Ulica Chmielna 7/9:n sisäpihalla (käynti myös Aleje Jerozolimskie 32:n porttikongista).

Lyhyet erikoiset: Biisoniruoho-olut Pils z trawą żubrową

Olen parin viime vuoden aikana maistellut aika ison joukon puolalaisia oluita. Niinpä melkein yllätyin, kun tajusin, ettei tätä maustetta ole missään niistä tullut minulle ennen vastaan. Viikonloppuna saunaoluena juomani Pils z trawą żubrową sisälsi nimittäin biisoniruohoa, heinäkasvia, joka sentään kuuluu yhteen Puolan kansallisjuomista, Żubrówka-vodkaan.

cofValmistuttaja Browar Lumberjack on kiertolaisfirma Legionowosta Varsovan lähistöltä. Korkissa on Browar Zakładowyn logo, joten oletan, että olut on myös pantu eikä vain korkitettu siellä. Yllättäviä jakelukanavia tällä oluella ja saman brändin maustamattomalla pilsnerillä on, koska ne löytyivät Varsovasta lähikaupasta, joka ei ole millään tavalla erikoistunut oluihin.

Ruohon oikea nimi on lännenmaarianheinä, ja sen voimakas Żubrówka-vodkasta tuttu tuoksu leijuu nenään myös tätä olutpulloa avatessa. Kasvi maistuu ilmeisesti myös biisoneille itselleen, ja molemmat viihtyvät villinä itäisen Puolan myyttisessä Białowieżan metsässä. Vodkan tuoksu on erikoinen yhdistelmä vaniljaa, tilliä ja anista. Oluessa – kuten vodkassakin – heinä ottaa heti hallitsevan aseman, ja humalan jäädessä takapenkille pohdin, onko olut pilsneriä lainkaan.

Tämä olut on kummallinen kokemus. Se on aavistuksen hapan – liekö vivahde tullut ruohon mukana vai onko keitokseen muutoin uinut jokin pikku epäpuhtaus. Oudointa on kuitenkin vahva jälkiruokamainen ja samalla eksoottinen maku, jota emme kykene millään nimeämään vaikka se on hyvin tuttu ja eksakti. Ennen kuin sitten pullon jo lähes tyhjennyttyä välähtää: kookospähkinä.

Todennäköisesti sekin maku on peräisin biisoniruohosta eikä liity mihinkään käymisen sivutuotteena syntyneeseen esteriin tai diasetyyliin. Ehkäpä tämä on niitä oluita, joissa tavallisen mallas–humala–hiiva-kolminaisuuden ulkopuolinen mauste saa niin suuren roolin, ettei lopputulos ihan pysy enää kasassa. Tällainen maustettu lager ei tietenkään pääsisi edes myyntiin oluena, jos se olisi valmistettu naapurimaassa Saksassa.

Lopullinen tuomioni: mielenkiintoinen olut, jossa on otettu hauskasti mukaan vahvaa paikallista symboliikkaa sisältävä raaka-aine, mutta jonka tuotekehittelyä kannattaisi ehkä vielä vähän hioa.

Sekalaiset pullohankinnat Varsovan olutfestivaaleilta

Kirjoittelin muutama viikko sitten tuoreimman Varsovan olutfestivaalin kuulumisia. Koska visiitti tapahtumaan oli aika pikainen, ostin muutaman pullon sieltä täältä eri tuottajien tiskeiltä myös kotiin vietäväksi.

LAB 16, Pracownia Piwa (7,9 %). Pracownia on Puolan tuoreen olutbuumin näkyvimpiä tekijöitä, ja käsityönä tekemiseen viittaa panimon nimikin, jonka voi ehkä kääntää Olutstudioksi. LAB-sarjan taustoja en tarkemmin tiedä, mutta kyseessä on todennäköisesti kokeilevampien reseptien tai prototyyppien sarja. Näitä on nyt parisenkymmentä ilmestynyt, numero ykkönen oli näköjään viskitynnyreissä kypsynyt grodziskie ja tämä nro 16 puolestaan Brettanomyces-hiivalla ja maitohappobakteereilla höystetty Baltic porter.

Itämerenportteri on toiminut erilaisissa maustamis- ja kypsytystapauksissa ihan hyvin, ehkä siksi, että se on perusmuodossaan usein miedosti humaloitu, makeahko mutta ei brittiläisen paahteinen. Odotin tältä oluelta suhteellisen paljon, mutta jos nyt en täysin pettynytkään, niin odotukset eivät myöskään aivan täyttyneet. Selkeä villihiivan tuoma ”orvalmaisuus” on mukana, mutta en ole varma, miten hyvin se sulautuu portterin tummaan tukevuuteen. Tuloksessa on jotain viinimäistä, mutta toisaalta myös yrttiliköörin tyyliä Riga Balsamin hengessä. Tumma toffee tuntuu tuoksussa. Hiilihappo on melko vähäistä. Tämä on mielenkiintoinen olut mutta ei niin elegantti kuin konseptin perusteella voisi odottaa.

cofNew England IPA, CR/AK (7,5 %). Ostin kauniin pullon perusteella tämän oluen ja oletin ostaessani puolalaiseksi. Eihän craft beerien etiketeistä yleensä tiedä kuin panimon osoitetta tihrustamalla, mistä maasta on kyse, kun kaikkia oluttyylejä tehdään joka paikassa ja pullojen graafiset ilmeet ovat saman näköisiä. Kotona vasta hoksasin, että CR/AK on sama italialaispanimo, jolta olen Helsingissäkin juonut ainakin White Rabbitiä, pippurilla maustettua vehnäolutta.

Panimon NEIPA on etikettinsä mukaan juomakuntoista kolmen kuukauden ajan. Pullotuspäivä oli heinäkuun puolessavälissä ja ostoajankohta syyskuun lopussa. Valitettavasti tämä olut tuli nyt juotua vasta parasta ennen -ajan umpeuduttua. Ihan hieno olut pullossa oli jäljellä sitä avatessa, mutta tuntui, että ainakin humalan raikkaus hupeni jo selvästi ennen 0,33 l annoksen loppua. Citra, Mosaic ja Motueka olivat humalina. Lopussa korostuivat karvaismarjan kuori ja jauhoinen viljaisuus, ehkä kaurasta. Hyvä kokonaisuus, mutta kyllähän tuo päivämäärien merkitseminen ohjaa ajattelemaan, että tuote olisi ollut ihan parhaimmillaan jokin viikko sitten.

US, Palatum (8 %). Palatum on lähiolutta eli panimo majailee Varsovan liepeillä. Festivaaleilta nappaamani esite kuvailee panimon hyvin sympaattisena perheyrityksenä, jossa suurin piirtein jokaisella sukulaisella on oma pikku roolinsa yrityksen toiminnassa. Monenlaista tämä vuoden vanha panimo on jo ehtinyt tekemään, käytännössä kuitenkin craft-hengessä lähes pelkkiä pintahiivaoluita yhden sun toisen maan tyylillä.

Nyt on pullossa saksalaishenkinen Weizenbock nimeltään US. En tiedä, mihin kirjainyhdistelmä liittyy, mutta kysyin kuitenkin tiskiltä, onko oluessa joitakin amerikkalaisvaikutteita. Kuulemma ei: se on saksalaiselle tyylille uskollinen. En väitä vastaan – pintahiivainen hedelmäisyys oli banaanilla ja mausteilla kuorrutettua baijerilaisvehnäoluen maailmaa. Toisin kuin parhaissa sellaisissa, tässä oli kuitenkin käyminen jäänyt kenties kesken: tulos oli hyvin vähähiilihappoinen, makea ja mahdollisesti vierteenmakuinen. Itse kun saksalaisista oluista tykkään, ilahdun aina uusien panimojen bock-lanseerauksista, mutta nyt tuotetta täytyy vielä hioa selvästi raikkaampaan suuntaan.

Kord Whiskey Barrel Aged, Jan Olbracht (12 %). Kord vie tämänkertaisessa joukossa  ykkössijan vahvuutensa ja pullonmuotonsa puolesta. Luonnehdinta quintuple, puolaksi pięćdrupel, jota panimo tästä oluesta vähän kieli poskessa käyttää, on tarkoitettu viittaamaan belgialaisiin luostarioluihin. Siellähän on tullut jo kauan sitten tavaksi puhua tupla- ja triplavahvuisista oluista, ja hollantilais-amerikkalaisten vaikutteiden ansiosta asteikkoon on tullut myös neljäs porras, quadrupel. Puolalaiset nokittavat yhdellä, eli tässä puhutaan nyt jo vahvuudeltaan ”viisinkertaisesta” oluesta, vaikka Kord ehkä onkin kaikilta ominaisuuksiltaan aivan samanlaista kuin nelinkertaisiksi kuvatut oluet usein ovat.

Olut on suhteellisen makea ja viinimäinen; viskitynnyrissä oleskelusta huolimatta se tuo mieleen brandyn ja rommirusinan maut, ehkä maitokahvin. Vaniljaista sävyä on tarttunut mukaan tynnyristä. Kokonaisuus on miellyttävä, ja vaikka alkoholikin pienesti polttelee, se pysyy mukavasti taka-alalla eikä tunnu viinaiselta.

Varsovan olutfestivaali, syksy 2017

Kävin jo kolmantena peräkkäisenä syksynä Varsovan olutfestivaalilla. Tapahtuma on joka kerran järjestetty Legia Warszawa -jalkapallojoukkueen stadionilla. Jos en täysin erehdy, festari pistetään itse asiassa pystyyn jopa kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Sisään alueelle maksaa 10 złotya eli reilut kaksi euroa. Sen jälkeen voi vaellella vapaasti stadionin oheisrakennuksissa, joista ainakin osa ilmeisesti toimii muulloin seuran edustustiloina. Alimmassa kerroksessa on uusien panimojen vyöhyke ja kahdessa ylemmässä vakiintuneempien panimojen ja maahantuojien ständejä. Pihalla on ruokarekkoja.

Olin tällä kertaa paikalla lauantaiaamupäivänä, joka oli yllättävänkin hiljaista aikaa. Lehtihaastatteluissa tapahtuman järjestäjät ovat kertoneet, että hörhöt tulevat paikalle jo torstaina, ja ilmeisesti muita kiireisiä aikoja ovat sitten perjantain ja lauantain illat. Kun kello löi kaksi lauantaina, tiskeillä alkoikin parveilla jo selvästi enemmän porukkaa.

mdeTarjonnassa silmiin pisti tänä vuonna runsas New England IPA -oluiden määrä, viime vuoteen verrattuna siis. Siinä ei ole kai mitään yllättävää, näitähän on Suomessakin kuluvana vuonna nähty monia.

Berliner Weisseja oli myös paljon, ja yhdessä tapauksessa (Piwne Podziemie -panimon Bikini Kill) se oli blendattu NEIPAn kanssa, tuloksena tart New England IPA. Erilaisilla hedelmillä maustettuja pale aleja oli myös vähän joka toisella panimolla. Lagereita oli entistä vähemmän.

cofYksi esimerkki hedelmä-PA:sta oli AleBrowarin Pear Time, johon oli nimen mukaisesti lisätty valmistusvaiheessa päärynää. Päärynän syksyinen maku yhdistyi ihan mukavasti vihreän kasvillisuuden ja ylikypsien hedelmien makuiseen humalaan, mitä se sitten olikin. Kohtalaisen raikas, NEIPAmaisen pehmeästi humaloitu olut.

Sadonkorjuukauden tunnelmaa oli myös PINTAn Oktoberfest IPAssa, jolla ei ollut kyllä mitään tekemistä Baijerin Oktoberfest-oluiden kanssa. Oluessa maistuivat normaalia IPAa tummemmat maltaat, brown ale -moodissa, ja näin hanassa lukikin: Autumn Brown IPA. Humalat olivat tuntuvan amerikkalaiset mutta ne peittyivät syksyisen pehmeästi osittain maltaisiin. Kelpo syysolut.

Hapanpuolella en yleensä paljon viihdy, mutta nyt päätyi maistelulasiini myös pari villin oloista viikaria. Karuzela-kiertolaispanimon Karuzelarz oli blackcurrant Brett ale, johon siis erilaisia kirpeyden ja happamuuden vivahteita tuomassa oli sekä mustaherukoita että Brettanomyces-villihiivaa. Olut oli 5,1-prosenttinen. Humalat olivat vähissä, maku hieman mineraalinen ja ontto, marjamehuisuus aika vahvaa. Ei nyt ihan onneton hapanolut, mutta ne belgialaiset brettan maut, joista itse tykkään, hukkuivat kaiken alle.

cofcofErikoisempi löytö oli espanjalais-ruotsalainen kollaboraatio-olut The Figth Element (siis viidennen alkuaineen sijaan ”viikunainen alkuaine”), joka vieläpä ilmoitti tyylilajikseen saison darbyste. Tämän viittauksen tunnistan: Darbyste on belgialaisen maatilapanimon Blaugies’n lähes 30 vuotta sitten lanseeraama olut, joka tätä saisonia on ilmeisesti inspiroinut. En jaksa muistaa, onko belgialainen esikuva näin hapan. Tim Webb kyllä kutsui sitä vuonna 1992 ”viinimäiseksi”.

Alkuperäisen Darbysten tarina on ihan hauska, peräisin muistaakseni 1800-luvun puolelta. Blaugies’n suunnalle oli nimittäin eksynyt englantilainen saarnamies, joka oli vakaasti päättänyt käännyttää paikalliset raittiusaatteen kannalle. (Katolilaisilta papeilta ei moisia pyrkimyksiä tarvinnut pelätä.) Kyläläiset kehittivät diplomatian hengessä uuden viikunamehun reseptin, joka osoittautui suosituksi seurakunnankin riennoissa. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi huomauttaa, että ”mehu” tuoksahti viikunoistaan huolimatta erehdyttävästi paikallisen panimon oluelle.

cofcofHyvää tämänvuotisilla Varsovan festivaaleilla oli sekin, että 0,1 tai 0,15 dl annoksia oli tarjolla entistä useammalla panimolla. Täällähän maksetaan rahalla ja jokainen tiski saa kai päättää hintansa ja annoskokonsa itse. Aikaisemmilta vuosilta muistelen, että pienin maksullinen annos oli yleensä 0,33, ja vaikka tiskiltä olisikin saanut sellaisen ”maistelutilkan” ilmaiseksi, tuntui kohteliaalta tilata sen perään yksi lasillinen rahallakin.

Niinpä testasin vielä pari vahvaa olutta, vaikka illemmalla oli vielä muutakin ohjelmaa eikä tarkoitus ollut suinkaan jäädä stadionille humaltumaan. Browar Faktoria oli tehnyt Attila-nimisen wine tripelin, jossa belgialaisen luostarioluen henkiseen vaaleaan olueen oli upotettu Unkarin Tokajin alueen jalohomeen peittämiä rypäleitä. Omenamehun värinen vahva tripel oli raikas ja omaan suuhuni makujen yhdistelmä toimi ainakin pikku annoksena hyvin.

cofToinen maistamistani yli 10-prosenttisista oli Profesja-panimon Bartnik, ei oikeastaan olut vaan sima. Tarkemmin sanoen viljasima eli englanniksi braggot. Kun kysyin panimon työntekijältä, miten viljasima valmistetaan, hän kuitenkin sanoi että ensin tehdään vahva perusolut ja siihen lisätään tuhottomasti hunajaa. Tämä simahan oli siis ehkä makein juoma mitä olen ikinä juonut (makeus kyllä peitti alkoholin niin kuin liköörissä). Se, mikä on loogisesti ajatellen hunajaoluen ja viljasiman ero, jäi nyt ainakin minulle vielä epäselväksi, ehkä joku osaa valaista.

Lyhyet erikoiset: Komesin portterisalkku

Ruokakauppa tarjosi neljä itämerenportteria ja yhden maistelulasin sisältävää ”oluentuntijan salkkua”.

Koska eletään vuotta 2017 eikä 2027, elintarvikeliike ei tietenkään ollut lähi-Alepani Castréninkadulla vaan Piotr i Paweł -ketjun Koszykowan liike Varsovassa.

Portterisalkku. Olenko koskaan maininnut, että puolalaiset ottavat portteriperinteensä paljon vakavammin kuin suomalaiset panimot, Sinebrychoff mukaan lukien? Puolalaiset pyrkivät – varsin onnistuneestikin – tekemään vahvasta portterista luksustuotteen, jota voi pakata komeisiin pakkauksiin ja myydä vaikka kuinka kalliilla.

Tämä salkku ei ole noista pakkauksista suinkaan hienostuneimmasta päästä. Olen juonut Puolassa myös punaisella vahalla suljettuja vanhan viinipullon näköisiä portteripulloja, samoin kuin mustaan viskipullomaiseen pahvirasiaan suljettuja yksilöitä.komes

Komes-olutmerkin taustalla on Browar Fortuna Ison-Puolan Miłosławista. Miłosław on ilmeisesti ollut merkittävä olutkaupunki jo 1600-luvulla, ja Fortuna-panimo katsoo oman historiansa alkavan vuodesta 1889. Sosialistisen Puolan toteuttama panimotoiminnan valtiollistaminen toi tietysti omat mutkansa matkaan, mutta 1990-luvulla panimo palautettiin aiemmille omistajilleen.

Porttereita on salkussa neljää laatua: perus-Porter Bałtycki (9 %), sama tammilastujen kanssa kypsytettynä (Porter Bałtycki Płatki Dębowe), vadelmaportteri Porter Malinowy (8,5 %), sekä Russian Imperial Stout (12 %).

Komesin perusportteri ei ole mitenkään hassumpi. Tuoksussa tuntuu paahdettu vilja, ja se viipyy hieman maussakin. Maku on kuitenkin perusolemukseltaan jykevän puolalainen itämerenportteri (Baltic porter), lääkemäisine ja lakritsisiirappisine yliotteineen. Tammilastuinen versio on odotetun mukaisesti hieman vaniljaisempi ja pyöreämpi.

Vadelmaportteria maistellessa oli tietysti vaikea välttää vertailua viime kuussa testaamaani Stallhagenin Raspberry Stoutiin, ja niissä olikin paljon yhteistä. Puolalaisessa versiossa oli enemmän paahteisuutta ja suklaisuutta kuin ahvenanmaalaisessa, joka ainakin oman muistikuvani mukaan oli melko kevyt. Molemmissa juotavuus oli hyvä, easy drinking -osastoa. Vadelma ei tuonut liikaa makeutta mutta ei juuri happamuuttakaan.

Isoin kysymysmerkki tästä maistelusalkusta jäi Russian Imperial Stoutin kohdalle. Historiallisessa mielessä on vähän outo anakronismi, että Pietarin keisarilliseen hoviin tarkoitettu olut olisi kolme ABV-yksikköä vahvempi kuin perusportteri, koska Itämeren alueelle toimitetut perusportterit olivat juuri 1700- ja 1800-luvuilla niitä erityisvahvoja brittioluita, joista tsaarin hovi piti.

Komesin tulkinta supervahvasta keisarillisesta oluesta lämmittää toki mukavasti, jos Moika- tai Fontanka-kanavista sattuu nousemaan arktisen hyisiä pakkashuuruja vaikka vielä näin maaliskuussa. Maku tuo kuitenkin mieleen Venäjän keisarien sijasta Suomen tangokuninkaalliset, tarkemmin sanoen Jari Sillanpään, jota on kutsuttu salmiakkikossun isäksi. Ruotsinlaivalla ollaan, mutta diskossa saattaa soida raa-raa-Rasputin.

Se pieni ero: Aventinus vm. 2012 ja 2013

Kun ei ole jaksanut itse kypsytellä kellarissa, ostaa sitten valmiiksi ikäännytettynä.

Pienenpieni varsovalainen olutkauppa PIWOmaniaK, josta olen ennenkin yhtä ja toista ostellut, tarjosi taas yllätyksiä. Kaupan valikoima painottuu periaatteessa omaan makuuni vähän liikaa tiettyihin amerikkalaisvaikutteisiin oluttyyleihin (ja erityisesti niiden puolalaisiin tulkintoihin), mutta pakko on todeta nyt jo useamman vierailun perusteella, että aina on jotain hauskaa silti löytynyt.

Nyt siis tätä: hyllyllä oli nätisti vierekkäin kahta eri vuosikertaa G. Schneider & Sohn -panimon legendaarista tummaa vehnäbockia Aventinusta. Vuodet olivat 2012 ja 2013, ja taustalla näemmä panimon oma tietoinen vintage-ohjelma. Kyse ei siis ollut siitä, että kauppias olisi pulloja kypsytellyt, vaan ne oli pakattu jo valmiiksi vuosikertakääreisiin, joihin oli myös kirjoiteltu merkittäviä maailman tapahtumia kummaltakin vuodelta.

Itselleni tällainen juttu ei ole ennen tullut vastaan, mutta kiinnostuin tietysti ja yksi pullo kummaltakin vuodelta lähti matkaan. Kappalehinta oli muuten 21 złotyä eli 4,95 euroa. Se on vain 46 senttiä enemmän kuin tuore Aventinus Alkossa. En tiedä, millainen premium näissä vintage-pulloissa Saksassa olisi, mutta tuskin meikäläisiin viinakauppoihin voisi noin halvalla tulla?Aventinus

Oitis maisteluun

Otimme molemmat Aventinukset saman tien lauantai-iltana maisteluun, ensin vanhemman ja sitten tuoreemman. Sanonpa nyt heti sen, mikä vuoden 2012 Aventinuksessa näin viiden vuoden kypsymisen jälkeen herätti eniten ihmetystä: se oli lähentynyt maultaan aika lailla belgialaisia tummia luostarioluita.

Tai jos nyt ei mitä tahansa dubbelia tai vahvempaa tummaa belgialaista, ainakin joitakin verrokkeja Belgian puolelta on minusta löydettävissä. Esimerkkejä voisivat olla Het Kapittel Prior, joka on silloin tällöin samalla tavalla vähän ontto ja fariinisokerinen mutta silti hiivansa ansiosta elegantti – tai vaikkapa Grottenbier, ei ehkä luostariolut mutta tumma, vehnäpitoinen ja luolissa varastoitu.

Samea, muheva vehnäisyys oli ainakin tästä Aventinus-pullosta viiden vuoden aikana palanut pois, samoin tuoreissa yksilöissä usein tuntuva pieni alkoholisuus, mausteinen hiivaisuus ja tumman intensiivinen makeus. Tai oli näistä elementeistä varmasti muistumia tallella, mutta tuoreessa Aventinuksessa ne voivat olla jokseenkin tyrmääviä ja tässä todellakaan eivät.

Vuoden 2013 pullo oli yllättäen toista maata. En tietenkään tiedä mitään näiden yksittäisten pullojen taipaleesta baijerilaiselta panimolta puolalaiseen olutkauppaan, mutta jos nämä olivat tyyppiesimerkkejä, niin sitten voisi olettaa Aventinukselle tapahtuvan jotain olennaista neljännen ja viidennen varastointivuoden välissä.

Tämä tuoreempi pullo oli selkeästi – Aventinusta. Jotkin maut olivat ehkä hieman pehmenneet, ja pieni säilykekirsikkaa muistuttava vivahde tuntui jälkimaussa, mutta kellarointi ei vielä ollut alkanut toden teolla muuttaa vuoden 2013 Aventinusta toiseksi olueksi.

Tutkailin myös, mitä Patrick Dawsonin Vintage Beer -kirja kertoo aiheesta, koska muistelin siinä suositellun Aventinuksen ikäännyttämistä. Kirjan kaavioiden mukaan vuosien 4–5 välillä ei pitäisi tapahtua mitään valtavan dramaattista muutosta, mutta vuoden 7 jälkeen sekä maun että aromin valtaa sherrymäisyys ja muut elementit hiipuvat vähitellen pois.

Omissa esimerkkipulloissani ero oli joka tapauksessa selvä. Ehkäpä ostan enemmänkin näitä valmiiksi kellaroituja ja pidän niitä muutaman vuoden lisää – tulisi sitten kokeiltua se todella vanha Aventinuskin.