Uusia Kallion kuppiloita #2: Flow Bar, Brooke, Just Another Bar, The Cave, Gate H11

Jäi kesällä tekemättä jatko-osa Uusia Kallion kuppiloita -postaukselle, jossa käytiin Karhu Pubissa, Wanhassa Apteekissa ja Manneken Peacessa. Se oli kesäkuun alkua, nyt Helsinki kylpee yhä syksyn lämmössä, mutta vuoden viimeiset terassikelit ovat kaupungissa epäilemättä käsillä. Kaivoin muistiinpanoni kesän aikana testatuista paikoista ja lisään niihin yhden uunituoreen tulokkaan.

Flow Bar majailee muuten melko baariköyhällä alueella Castréninkadun mutkan tuntumassa. Arde suositteli sitä jo kommentissaan alkukesän blogijuttuuni. Flow Bar onkin suositeltava paikka, siinä on vähän omaperäistä twistiä verrattuna joskus aika kaavamaisiin baaritulokkaisiin. Juomia saa vain hanasta, ja hanalista on fiksusti koottu eikä tolkuttoman pitkä. Oluita on saksalaiselta Adler Bräulta, baarin juomamenun mukaan omatuontia. Paria kotimaista käsityöolutta löytyy myös, samoin viinejä ja muuta. Ruokapuolella hyväksi on osoittautunut flammkuchen nimeltä Flowjob, siinä päällysteenä pekonia, sipulia, bratwurstia ja talon keltaista kastiketta.

Flow Bar vaikuttaisi laskeutuneen Kallion valmiiksi vilkkaalle baarikentälle tositarkoituksella: ensi viikolla se esimerkiksi järjestää oman Oktoberfestinsä, johon ilmeisesti jotain erityistä oluttakin on tulossa. Aina kun olen kulkenut ohi, paikka on ollut vähintään puolillaan – tai usein aivan täynnä – nuorta ja nuorehkoa Kallio-kansaa.

Brooke on yksi niistä baareista, joita on aina Cellan lisäksi ollut kolme tai neljä muuta Fleminginkadun mäessä ns. ”Siwan aukion” alapuolella. En ole varma, millä nimillä tämä ravintolatila on aiemmin kulkenut, olisiko ollut Abin Baari joskus takavuosina.

Mitään erityisiä olutkohteita nämä paikat eivät (ehkä Cellaa lukuun ottamatta siis) ole yleensä olleet, mutta se ei estä baarinpitäjiä hankkimasta hanoihin tai pulloihin ainakin joitain oluenmetsästäjiäkin kiinnostavia nimekkeitä. Tällä kertaa Brooken hanavalikoimassa sellainen oli Marble-panimon Manchester Bitter (4,2 %), jota Brukett tuo maahan. Tietenkin bitter-klassikkoa joisi mieluummin real alena mutta kyllä se tavallisesta hanastakin kelpaa.

Olimme Brookessa muutaman hengen porukalla ja päädyimme pelaamaan korttia toisen pöytäseurueen kanssa. Opin tässä yhteydessä jonkin uuden korttipelin, mutta ilta on ollut sen verran hauska, etten enää muista edes sen nimeä saati sääntöjä.

Just Another Bar on muutaman vuoden takaisilta baarikierroksilta Bar Broncona tuttu paikka, nimi ja meininki on nyt siis uutta. Tämähän on oikeastaan Sörnäisten kaupunginosan puolella mutta kaupungin hallinnollisessa aluejaossa Kallion peruspiiriä. Bronco ehti ennen koronavaikeuksia muuttua länkkärisaluunasta (vrt. Arizona ja Las Vegas) melko trenditietoiseksikin olutpaikaksi, jossa jopa tukholmalaisen Omnipollon ohrapirtelöitä oli tarjolla. Sen sijaan Just Another Bar menee täysin kloonimaisella Hartwall-valikoimalla, jossa eniten pienpanimo-olutta muistuttavat tuotteet ovat ehkä Helsinki Bryggerin IPA ja Franziskaner Weissbier. Sisätilojen punatiilinen ilme on kylläkin peritty ”uusitusta Broncosta”, ja seinillä on taidetta myynnissä.

Yliopiston ylioppilaskunnan rakennuttamaan ”Lyyra-kortteliin” on avattu jo muutama ravintola, ja useampiakin lienee vielä luvassa. Yksi tulokas on The Cave, joka sijoittuu Siltasaarenkadun rinteeseen entisten virastorakennusten väliin. Sen terassille tuli istahdettua jonain harvinaisen kuumana kesäpäivänä ilman mitään ennakkosuunnitelmaa. The Cave ei ole oikeastaan olutbaari, vaan cocktailit ja hampurilaiset ovat enemmän sen juttu. Olutta kaipaaville taitaa olla tarjolla pitkälti Sinebrychoffin valikoimaa ja jokunen heidän jakelussaan oleva craft beer, muistaakseni myös Fat Lizardia.

Edellisten baarien luonnehdinnoista on jo ehkä käynyt selväksi, ettei Kallioon ole viime kuukausina mitään uusia oluenystävien paratiiseja auennut. Tai jos on, ne ovat menneet minulta ohi. Helsinginkadulta (Alppiharjun puoleiselta laidalta) yksi aikaisemmin merkittäväksi luonnehdittu olutpaikka sen sijaan katosi, kun Paneman korvasi Gate H11. Annankadulla on sen sisarravintola Gate A21. En tiedä, mistä tällainen lentokenttäbaareilta kuulostava nimeämistapa on syntynyt. Jos Panemassa oli oluthanoja pitkälti toistakymmentä, niistä puolet tullaan Gate H11:ssä omistamaan muille juomille kuin oluelle. Cocktailit ovat täälläkin kovassa huudossa. Kun poikkesin paikan päälle eilen alkuillasta, yksi asiakas kyseli, milloin tällainen paikka on tähän avattu – baarimikon mukaan 40 minuuttia sitten. Oluttyrkkynä oli avajaispäivänä Mad Hopperin Hazy Bay (5,5 %), ihan kelvollinen muttei erikoisen ikimuistoinen Uuden-Englannin tyylinen pale ale.

Kaisla – klassikko uudessa kuosissa

HOK-Elannon oluthuoneiden lippulaiva Kaisla vietti viime vuonna 25-vuotisjuhlaansa, mutta vasta tänä kesänä Kaisaniemen klassikkobaari on käynyt läpi remontin ja uudistuksen. Paikka avautui sen jäljiltä elokuun viimeisenä päivänä. Kävin katselemassa, mikä vanhassa tutussa baarissa on muuttunut.

Tietysti mikään ei ole ikuista ollut ennenkään. Alun perin yksityisenä olutravintolana Vilhonkadulla käynnistynyt Kaisla siirtyi osuusliikkeen talliin joskus 2000-luvun alussa, ja kymmenvuotisjuhlien tienoilla siihen yhdistettiin Teerenpelin käytössä ollut kiinteistö Kaisaniemenkadun puolelta. Tämä kaikki tuntuu toki nyt jo muinaiselta historialta.

Oluen ystävän näkökulmasta isoin tämänvuotinen muutos lienee taproomiksi kutsutun tiskin tulo ”vanhalle” Vilhonkadun puolelle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaihtuva vierailijapanimo ottaa haltuunsa muutaman uuden hanan, ja ainakin nyt syyskuussa tätä vierailijan roolia on hoitanut Masis Brewery Espoon Keran halleilta.

Toinen näkyvä uudistus koskee baarien yläpuolelle kiinnitettyjä hana- ja pullolistoja. Hanat on nyt numeroitu 1:stä 39:ään niin, että vajaa puolet on Kaisaniemenkadun baarissa ja loput Vilhonkadun puolella. Painottuisikohan alkupää enemmän kotimaisten pienpanimoiden oluihin – niitä tosin löytyy myös loppupään hanoista. Äkkiseltään 39 hanaa kuulostaa paljolta, mutta voi hyvin olla, että niitä oli sen verran ennen remonttiakin. Kylmäkaapeista löytyy lisäksi edelleen kymmenittäin pulloja, ja niiden sisältö näkyy nyt entisestä poiketen myös siis baarien mustilla tauluilla.

Värimaailma on vähän muuttunut. Vanhaa terrakotan punaista on enää lähinnä katossa ja putkistoissa, muuten seiniin on löytynyt uusi kostean saven tyyppinen väri. Ei se kliseinen gastropubin harmaa vaan vähän vihertävämpi.

Taproom-hommaa lukuun ottamatta Kaislan perusfilosofia on ennallaan. Saksalaisia, belgialaisia ja brittiläisiä oluita on varsin paljon – ei mitään jännittävää mutta hyvää perustarjontaa. Kotimaista lageria, IPAa ja harvinaisempiakin tyylejä on myös mukana jo hanapuolella. Mikään NEIPA-paratiisi tämä ei edelleenkään ole, mutta sitäkin osastoa varmaan jokunen esimerkki löytyy, samoin erilaisia hapanoluita. Ennen kaikkea tärkeää tuntuu olevan meidän 1990-lukulaisten olutjäärien pitäminen tyytyväisenä tietyillä klassikko-oluilla. Ruokalista on näköjään vähän uudistunut, ja olutmaistelupakettien konseptia on kehitetty.

Itse join hollantilaisen Budelse Brouwerij’n Batavier-oluen (5 %), joka löytyy Kaisaniemenkadun puoleisen baarin hanasta. Budelin kylän 1870-luvulla perustettu panimo on yksi Alankomaiden vanhimpia itsenäisiä panimoita. Se sijaitsee lähellä valtakunnanrajaa, jonka takana Belgiassa eräs lähikylien panimoista on Achelin luostarissa. Budel on tehnyt itsekin luostarityylisiä oluita, mutta Batavier ei kuulu niihin. Se on punaruskea, brittiläisiä ja belgialaisia tyylejä yhdistelevä pintahiivaolut, ehkä vähän Palm Speciale -hengessä. Karamellimäistä mallasta on mukana, samoin pähkinän makua – kenties liikaakin – ja sherryssä uitettua hedelmää. Itse resepti on suoraviivainen, eli ohramaltaan lisäksi siihen kuuluu vain vehnämallasta, humalaa, hiivaa ja vettä. Lopputulos on ehkä aavistuksen vetinen ja puinen, mutta nostalgikoille tämä ei ole ongelma.

Batavier oli nimittäin minusta juuri sopiva juoma Kaislan tyyppiseen paikkaan. Belgiastahan tämäntyyppisten laajalla valikoimalla varustettujen oluthuoneiden aalto lähti 1970–1990-luvuilla liikkeelle, ja se levisi ensimmäisenä varmastikin juuri Alankomaihin ja sikäläisten ”ruskeiden baarien” maailmaan. Kaisla liittyy alkuperältään tähän perinteeseen. Muita poimintoja hanavalikoimasta olisivat voineet olla Tornion Panimon Terva-portteri, tai Paulanerin ikiklassikko Salvator – taikka syyskauden kunniaksi saman panimon Oktoberfestbier. Myös sahtia Kaislan kylmäkaapeista löytyy, tekijänä Olu Bryki Raum.

Vaikuttaisi siltä, että Kaislalla on valitsemansa paketti ihan hyvin hallussa. Toivottavasti valikoiman vakiokalustossa pysyvät tietyt elementit jatkossakin, mutta myös pientä vaihtuvuutta tietysti kaivataan, tyylikkäästi toteutettuna.

HIMO Homo Go West – ylpeydellä pantua

Kun aloittelin olutharrastamista reilut pari vuosikymmentä sitten, vahvana eli vielä kirjoittamaton luonnonlaki siitä, millainen kuluttaja miellettiin oluen pääkohdeyleisöksi. Ei sitä välttämättä ääneen silloinkaan sanottu – eivätkä monet ehkä koko asiaa tietoisesti ajatelleetkaan – mutta siinäpä on ääneen lausumattomien asioiden koukku. Pikemminkin oli niin, että jos joku olisi herätellyt aktiivista keskustelua naisten, seksuaalivähemmistöjen, tai vaikka etnisten vähemmistöjen asemasta olutmaailmassa, kulmien kurtistelua olisi saattanut olla luvassa. Ehkä muutakin.

Maailma on muuttunut noista päivistä ainakin jossain määrin. Mutta kuten toimittaja Peter Tammenheimo viime torstain Homo Go West -oluen lanseerauksessakin totesi, vähemmistöjen syrjintä ja vaino eivät ole tosiasiassa kadonneet mihinkään. Tästä paraatiesimerkkinä on tamperelaisen Mixei-yökerhon asiakkaiden tänä vuonna toistuvasti kohtaama uhkailu ja häirintä. Kaikille olut- ja baarielämä ei ole edelleenkään yhtä turvallista kuin valtavirtaväestölle.

Se, mikä viime vuosina sentään on muuttunut, on keskustelun lisääntyminen. Varsinkin maailmalla on puhuttu paljon siitä, mitä ongelmia muut kuin valkoiset heteromiehet ovat kokeneet olutalalla ja oluen anniskelupaikoissa. Suomessa keskustelua on ehkä ollut vähemmän. En tiedä, mistä se kertoo (kenties siitä, ettemme me kanavien ylläpitäjät ole älynneet tarttua näihin kysymyksiin?). Joka tapauksessa monet aktiiviset toimittajat, olutharrastajat ja alan edustajat ovat eri maissa nostaneet eri vähemmistöjen näkökulmia pätevästi esiin. Syrjintä- tai häirintätapaukset panimoilla, baareissa ja muualla nousevat sosiaalisen median myötä nykyään helposti jopa kansainväliseen valokeilaan.

 

HIMO on yhtä kuin Pirkkalan K-Citymarketin ”talon panimo”, ja Homo Go West on heidän yhdessä Peter Tammenheimon kanssa kehittelemänsä IPA-tyylinen olut. Tarkemmin sanoen olutyyli on West Coast Session IPA, eli Amerikan länsirannikon tyyppinen keskimieto (5,4 %) pintahiivaolut. Peterin mukaan oluttyyli valikoitui sen vuoksi, että sekä homojen vapautusliike että Yhdysvaltain pienpanimoaktivismi lähtivät vauhtiin 70-luvulla suunnilleen samoilta nurkilta Kaliforniasta.

Panimon tiedotteessa avataan tämän ”maailman homoimman oluen” ominaisuuksia sekä Pride-liikkeen filosofiaa enemmän. Homo Go West on siis vuoden 2023 Pride-olut. Se on ilmeisesti jopa Suomen ensimmäinen Pride-olut, ainakin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, aatetta kunnioittava juoma. Kyse ei ole mistään sateenkaarilogon liimaamisesta satunnaisen oluen pinkkipesuksi, vaan Homo Go West todella elää ajamaansa asiaa joka solullaan.

Maisteltuna olut on ”perinteinen” USA:n länsirannikon IPA, kuten odottaa saattaakin. Ulkoasu on kirkkaan punertava, tuoksussa ja maussa tuntuvat karamellimallas ja etenkin viime vuosituhannen lopulla kehitellyt hedelmäiset jenkkihumalat. Katkeruutta ei ole niin paljon, että se nykypäivän oluenystävää hätkähdyttäisi. Jotain maanläheistä, kivennäismäistä makua on edellä mainittujen piirteiden lisäksi myös mukana. Erittäin juotava ja miellyttävä olut on kaiken kaikkiaan kyseessä.

No, jos edellä tuli lausuttua, että maailma on parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin ei kai maailma kuitenkaan itsestään muutu – yleensä ainakaan. Tällaisten isompien ja pienempien tekojen kautta muutosta vähitellen saadaan aikaan, jollainen tämänkin oluen lanseeraus oli. Tapahtumapaikaksi oli muuten valikoitunut Jätkäsaaren Barley & Bait, kuulemma Tammenheimon oma suosikkibaari. Juokaa joka tapauksessa tätä olutta, jos sitä baareissa tai muualla kohtaatte, ja nostakaa malja vaikka Pride-liikkeen (ja pienpanimoliikkeen) nyt jo yli 50-vuotiselle historialle!

Uusia Kallion kuppiloita #1: Karhu Pub, Wanha Apteekki ja Manneken Peace

Kesä etenee vauhdilla, ja ehkä säiden lämmetessä tulee taas useammin pysähdyttyä lähibaarien terasseille yhdelle oluelle. Kuten usein tässä blogissa on todettu, en ole aktiivinen baarihaukka, mutta näin ravintolatiheässä kaupunginosassa asuvana huvittaa silloin tällöin katsastaa uutta tarjontaa. Eiköhän Kallioon puolisen tusinaa uutta baaria ilmesty vuosittain – ei siis aina kokonaan uusia paikkoja vaan usein vain aikaisempia ravintoloita tai juottoloita uudella nimellä ja konseptilla.

Tarkkasilmäiset tietysti huomaavat, ettei otsikon kolmesta paikasta kuin yksi sijaitse virallisten määritelmien mukaan Kalliossa. Muut ovat Alppiharjussa. Baarimaantieteessä lasken kuitenkin Kallioon myös naapurialueet Sörnäisen, Alppilan ja Harjun. Esimerkiksi Fleminginkatu, joka yhdistää näiden nurkkien kaksi tärkeää baarikeskittymää Karhupuiston ja Vaasankadun, kulkee saumattomasti kaupunginosarajan yli. Niinpä hallinnolliset rajat nyt sivuutetaan, toiset rajatkoot niin kuin parhaaksi näkevät.

Karhu Pub avattiin Viidennelle linjalle Karhupuiston laitaan loppusyksystä viime vuonna. Kävin siellä kerran talvella yksikseni, kun odottelin pizzan valmistumista naapurin Daddy Greensissä. Siemailin tiskillä jotain suodattamatonta lageria ja kuuntelin, kun poikkeuksellisen puhelias suomalainen kantis jututti hollantilaista oluenlaskijaa. Toisen kerran pölähdin paikalle isomman porukan kanssa nyt keväällä, ja molemmilla kerroilla pienen baarin tunnelma oli sympaattinen – ei liian tiivis mutta ei varsinaisesti väljäkään. Pelailimme Trivial Pursuitia, ja olutkaapista löytyi Greene King IPA. Olutvalikoima on nykymittapuulla aika niukka, eikä siinä kyllä ole valtavia kohokohtia. Baarin nimi ei silti taida viitata Suomen suosituimman oluenkin titteliä juhlineeseen ex-porilaismerkkiin, vaan samannimiseen puistoon. Syyllisen näköisenä olutta latkiva musta karhu on ehdoton suosikkini viimeaikaisista baarien mainoskuvituksista. 

Wanha Apteekki sijaitsee nimensä mukaisesti entisen Flemarin Apteekin tiloissa, jotka vapautuivat jokunen vuosi sitten apteekin muuttaessa kauppakeskus Triplaan. Isonpuoleinen ravintolatila on saanut jatkeekseen terassin ns. ”Hurstin aukiolla”, joka on varjoisampi ulkotila kuin esimerkiksi Roskapankin terassi kulman takana ”Roskapankin aukiolla”. Ruoka on aasialaistyylistä ja ainakin ulkomainoksessa sitä myydään sanoilla Asian tapas. Oluita on ihan kohtuulliset rivistöt baarin takaseinällä kohoavissa kylmäkaapeissa. Isot brittiläiset ja saksalaiset ei-ylikansalliset merkit ovat edustettuina, niiden jatkona Thornbridgeä, BrewDogia, Konaa, Duvelia ja Chimaytä, sekä kotimaisista pienpanimoista erityisesti Hiisiä. Itse nautin Marston’s Old Empire IPAn, joka on 5,7-prosenttinen, pikemminkin ESB-mäinen kuin IPA-mainen olut, ei hassumpi mutta kalpenee vertailussa esimerkiksi Fuller’s ESB:hen.

Manneken Peace on kehitellyt nimensä Brysselin maamerkin, pikkuruisen Manneken Pis -patsaan ympärille, ja baarin logossa ja seinämaalauksessa Manneken näyttää sormillaan rauhanmerkkiä. Seinämaalauksessa (josta on kuva täällä) pikkupoika seisoo muuten Läntisellä Brahenkadulla Manneken Peace -baarin edustalla, ja hänen normaali paljas olemuksensa on peitetty jonkinlaisella toogalla. Olutpuolella perusvalikoima on isojen panimoiden jakelua kuten Auraa, Morettia, 1664 Blancia, Staropramenia, Guinnessia tai Brooklyniä. Fuller’s ESB löytyi myös. Join Mattssonin Admiral Imperial Porterin, joka 7-prosenttisena ei ole kovin imperiaali mutta on ihan miellyttävä pehmeä bulkkiportteri. Belgialaista olutta ei baarin nimestä huolimatta juurikaan ollut, tosin suurena yllätyksenä valikoimassa komeili loistava St Bernardus 12° Abt.

Kaikkien kolmen baarin asiakaskunta tuntui olevan näillä kerroilla aika tyypillistä nyky-Kallion jengiä, opiskelijaporukoita ja muita nuoria parivaljakoita, sekä vähän enemmän elämää nähneitä setiä ja tätejä, ei kuitenkaan täyspäiväisiä kantapeikkoja. Rauhallisia ja asiallisia illanviettäjiä, joista muutamat pelasivat erilaisia lautapelejä. Manneken Peace esittelee baaritoimintojen lisäksi seinillään taidetta ja pyörittää tapahtumatarjontaakin. Karhu Pubissa miedosti boheemi tunnelma syntyy illalla kynttilänvalosta ja intiimimmästä tilasta, Wanha Apteekki taas on modernimmin kiiltelevä paikka.

Joskus myöhemmin kesällä postailen vielä lisää muistiinpanoja uusista Kallion olutpaikoista.

Ysibaari uudenvuodenaattona & vegepasta limonello

Olimme viime lauantaina liikkeellä Punavuoressa lounasaikaan ja poikkesimme pitkästä aikaa tuttuun Cafe Bar No 9 -ravintolaan, jossa näytti tavallista väljemmältä. Yleensä paikka on ohi kulkiessa ollut aika täyden oloinen, eli suosiota on riittänyt, vaikka melko samalla konseptilla on jo 1990-luvulta lähtien menty. Nythän Ysille on perustettu sisarbaarejakin ainakin Tapiolaan ja Kallioon, jälkimmäinen siis nimeltään Bar 10.

Viereiseen pöytään kannettiin baarin klassikkoannosta Pollo Limonelloa, kanapastaa, jota saa halutessaan myös halloumijuustolla tai Kalliossa tofulla. Itse söimme bolognesepastan ja korianteriwokin, joissa oli ihan hyvä vanhan ajan tuulahdus – jotain ysärin trendiruokien ja mutkattoman kotiruoan väliltä. Olutvalikoima ei ollut laaja, mutta siinä oli muutama oivallinen valinta, kuten nyt vaikka Alppilaakson Helles. Matkaseuralainen oli pahoillaan, kun hänen Birra Morettinsa kaadettiin old school -kolpakkoon, eikä voinut larpata Etelä-Helsingin hipsteriä italolagerilla rehvastellen.

Alppilaakson Helles on yksi Maku Brewingin parhaista tuotteista, kuten ennenkin olen tainnut sanoa. Ei se isojen baijerilaismerkkien hellesiltä maistu, koska on suodattamaton ja humalaakin on luultavasti heitetty pataan eri valmistusvaiheissa enemmän tai toisilla tavoilla. Maltaat ovat pilsner, münchener ja Cara Pale, humalat Magnum, Hallertau Mittelfrüh ja Saaz. Vaikka panimon kuvauksen mukaan Alppilaakso on ”lempeän maltainen olut”, on tämä siis ruohoisen humalavetoinen enemmän craft-maisella tavalla kuin Saksan rivi-hellesit.

Limonellopastaa olemme tehneet kotioloissa Lyhyenä hetkenä -blogin ohjeella, paitsi että kananrintojen tilalla on käytetty Gold & Green Vegekuutioita. Yhdestä vegekuutiopaketista tulee helposti kolmisen annosta, riippuen keitetyn pastan määrästä. Omassa vegelimonellossamme korvasimme kuohukerman 10-prosenttisella ruokakermalla ja partaäijäjugurttikin oli rasvattominta mahdollista. Öljyllä paistettiin, ei voilla, ja kanafondin voinee korvata kasvisvastaavalla. Makuun nämä muutokset eivät minusta vaikuttaneet niin paljon, etteikö kevennettyä versiota tulisi tehtyä toistekin – varmasti sopii esimerkiksi tähän jouluähkyjen jälkeiseen aikaan.

Joulukuun kuvat 19/24: Matkamuistoja

En ole tietoisesti päättänyt koskaan ruveta lasinalusten keräilijäksi, enkä niitä aktiivisesti haalikaan. Sen verran usein jostain hienosta baarista tai olutpaikasta tulee napattua tuo kartonkipyörylä taskuun, että onhan niitä kertynyt kaapin perälle jo aika korkea torni tai parikin. Ei ehkä useita satoja, mutta helposti kolminumeroinen määrä.

Ajattelin, että poimin yhteen valokuvaan joitakin suosikkejani sen pitempään ajattelematta. Selvästi kuvasta näkee, että silmää miellyttävät eniten melko konservatiiviset saksalaiset, ympyränmuotoiset aluset. Vain harvoja nelikulmaisia tai modernimmin kuvitettuja on valikoitunut joukkoon. Yhdessä niistä – pariisilaisen The Frog -baariketjun lasinalusessa – vetoaa erityisesti paikan tunnuslause Honi soit qui peu y boit*. Myös muita lasinalusten muotoja kuin pyöreitä ja nelikulmaisia kaapistani löytyy, esimerkiksi belgialaisen Gruut-panimon läpyskät ovat kolmion muotoisia.

Pariltakin altbier-panimolta on tähän kuvaan päätynyt muistoja, ja toisessa eli Zum Uerigen lasinalusessa näkyy myös lyijykynämerkintä paikan päällä juoduista oluista ja niiden maksamisesta. Olemme myös usein itse merkinneet kynällä lasinalusen reunaan, missä ja milloin sen päältä on juotu lasillinen. Näitä merkintöjä tässä kuvassa ei tosin näy. Matkaseuralaisen suvussa tämä on jo pitkä perinne, laatikoiden vanhimmat lasinaluset merkintöineen on tuotu muistoiksi Saksan ja Ranskan oluttuvista 60-luvulla.

(* The Frogin motto mukailee Britannian kuninkaallisesta vaakunastakin löytyvää lausetta honi soit qui mal y pense, hävetköön ken pahaa siitä ajattelee. Baarin motossa siis häpeään saatetaan ne, jotka juovat siellä vain niukasti.)

Joulukuun kuvat 18/24: Puupelejä

Olen tehnyt tänä syksynä jonkinlaista vanhojen olutkuvieni läpikäyntiä, niitähän on nykyihmiselle tyypilliseen tapaan puhelimessa, entisessä puhelimessa, muistitikuilla, kahdessa kamerassa ja varmaan muissakin digitaalisissa paikoissa. En ole varma pääsenkö kaikkiin enää edes käsiksi, mutta löytämieni joukossa on nippu ihan mielenkiintoisia kuvia – tai ainakin tavalla tai toisella tärkeitä.

Varsinkin matkoilla otetuista kuvista monet liittyvät hyvin paikallisiin olutkulttuurin ilmentymiin, joilla ei ole välttämättä maailmanlaajuista mainetta. Kymmenisen vuotta sitten kiertelimme Pohjois-Ranskan flaamilaisalueilla, siis La Flandre française -nimellä tunnetulla alueella, joka on jäänyt jo vuosisatoja sitten eri puolelle valtakunnanrajaa kuin Belgian Flanderi. Yhtenä matkan tavoitteista oli nähdä – pienenä paikallisena ilmiönä monien vastaavien joukossa – alueen vanhoja kapakkapelejä.

En enää edes muista tarkemmin, kuinka laajalle levinneestä peliperinteestä oli kysymys, mutta itse löysimme puisia pelilautoja Casselin läheltä Hondeghemista, jossa Estaminet de l’Ancienne Maison Commune oli tunnelmallinen oluttupa ja ruokapaikka. Katselimme naapuripöydästä, miten peliä pelattiin, ja kun lauta vapautui, omimme sen parin pelin ajaksi itsellemme. Keittiö tarjosi hyvää flaamilaista ruokaa, ja tietysti sen kyytipojaksi löytyi hienoja belgialaisia ja pohjoisranskalaisia oluita.

Kun väijyin netin paikallisuutisista, mitä tälle Estaminet’lle nykyään kuuluu, huomasin sen kärsineen alkuvuoden talvisäissä vaurioita puun kaatuessa talon katolle. Ilmeisesti tapaus ei ollut kuitenkaan aiheuttanut kovin pitkää taukoa oluttuvan toiminnassa, vaikka samana päivänä myös kylän kirkon tornia päin kaatunut puu oli sorruttanut tornin huipun. Puilla on selvästikin jotain tätä ravintolaa vastaan, koska myös muutamaa vuotta aikaisemmin puun kaatuminen oli aiheuttanut vahinkoja talolle. Ruoka, juoma ja tunnelma näyttävät kuitenkin nettisivuston perusteella olevan ennallaan kuten 2010-luvun alussakin.

Joulukuun kuvat 17/24: Ennakkoluulo ja ylpeys

Kalliossa on arviolta satakunta baaria, joissa voi käydä joko pelkällä oluella tai syömässä oluen ohella. Luvun tarkkuus riippuu siitä, ottaako mukaan katuja, jotka sijaitsevat tarkkaan ottaen naapurialueilla kuten Harjussa – tai toisaalta Kallion peruspiiriin kuuluvissa Sörnäisissä ja Kalasatamassa, jotka eivät ole kuitenkaan Kallion kaupunginosaa.

Joissain näistä tulee käytyä useammin, toisissa harvoin tai ei koskaan. Loosisterissa Hämeentiellä kävimme joskus sen avauduttua pizzalla, siis useampi vuosi sitten. Baarihan on 20-vuotista taivaltaan tänä syksynä juhlistaneen Loose-rokkibaarin sisarusravintola. Alkuaikojen jälkeen Loosisterissa ei ole tullut kuitenkaan käytyä. Tähän ei ole ihan selvää syytä, mutta yksi selitys voi olla, että paikka on aina ohi kulkiessa vaikuttanut muutenkin suositulta. Keski-ikäinen hiljaisissa ravintoloissa viihtyjä ei lähde hevillä tungeksimaan muiden meluisiin bileisiin.

Tämä oli siis se ennakkoluulo-osuus. Ruoka oli Loosisterissa muistaakseni silloinkin ihan hyvää. Olutvalikoimasta muistikuvaksi on jäänyt Brooklyn East IPA -tyyppinen, ei niin laaja tai omaperäinen poiminta. Voi olla, että muistan senkin aivan väärin. Tänään poikkesimme Loosisteriin nälkäisinä ravintolan avautuessa klo 14. Baaritiskin ja keittiön meininki yllätti kahdellakin tavalla. Toinen oli se, että vegaanihampurilaisia oli listalla kokonaista kolme erilaista (ei Kalliossa ehkä täysin mullistavaa, mutta kuitenkin). Toinen oli olutvalikoiman kärki, jossa oli muun muassa useampi Andechsin olut sekä belgialaiset Rodenbach ja Delirium. Varsin viihtyisäkin Loosister on, mutta se ei ollut mikään yllätys.

Henkilökunnan edustaja sanoi hampurilaisia pohtiessamme, että Stepsister on suosituin vegaanivaihtoehto ja Rock Burger lihapitoisista. Hyppäsimme siis enemmistön vankkureihin ja söimme nämä kaksi, ja olimme tyytyväisiä valintoihin. Hän mainitsi myös Loosisterin olleen toinen baari Helsingissä, joka otti Andechsin mainiota Spezial Helliä hanaan, ja se on kuulemma mennyt mukavasti kaupaksi. Maahantuoja oli tarjonnut santsia, jota oli runsain mitoin otettukin. Pullo-oluina löytyi myös saman panimon Bergbockia ja Hellestä.

Kalliossa kuten muuallakin baarit vaihtuvat nopeasti, osa ei kestä paikoillaan kauan ja tilalle löytyy pian uusia ravintolayrittäjiä. Korona-aika on saattanut vauhdittaa muutoksia, mutta jo ennen koronaa oli päiväperhoja. Ehkä viime aikoina trendi on ollut poispäin kaljajuottoloista, ja lopettavien sellaisten tilalle on saattanut tulla moderni ruokapaikka tai kahvila. Sitten on hyviä olut- ja ruokapaikkoja, joilla osoittautuu olevan paljon turnauskestävyyttä ja niistä tulee pysyviä fikstuureja. Ehkäpä Loosister on muutamien muiden ohella asemoinut itsensä tähän sarjaan, ja hyvä niin. Kalliolaisena voi olla ylpeä paikoista, jotka hoitavat hommansa ilmeisen hyvin ja tarjoavat vielä vähän valtavirrasta erottuvaa olutsettiä.  

Moinette Blonde @Tuulensuu, Tampere

Tämän vuoden toinen käynti Tampereen Gastropub Tuulensuussa oli lyhyempi kuin ensimmäinen, oikeastaan vain aperitiivit pienine ruoka-annoksineen. Tuulensuun sardiinileivät ovat herkullisia, joten niitä söimme, samoin kuin ”olutlautasen”, jossa on juustokuutioita ja leikkeleitä lisukkeineen. Muutenkin Tuulensuu hanalistoineen ja kylmäkaappeineen oli entisellään, ja paikassa on ilo käydä.

Miten voi olla pitämättä baarista, jonka hanarivistöstä löytyy Dupontin panimolta sekä Saison Dupontia että Moinette Blondea? Moinettea en ollut pitkään aikaan juonut, sitä ei suomalaisissa valikoimissa mitenkään yhtenään näe. Olenko mahtanut maistaa suomalaisessa baarissa tätä olutta koskaan? Belgiassa se on kyllä melko yleinen näky. Moinettea ei ilmeisesti ole tarkoitettu luostariolueksi, vaikka moine on munkki. Nimi on murreperäinen ja viittaa Dupontin maatilalla olevaan suohon.

Sen sijaan Moinette Blonde (muun värisiäkin on) toimii enemmänkin Duvelin tai La Chouffen kaltaisen vahvan vaalean belgialaisoluen tavoin. Tosin sillä on varmaan enemmän yhteistä Saison Dupontin kanssa kuin näiden kahden, eli tarkkojen tyylilajien paaluttaminen on jälleen vaikeaa, kuten Belgiassa usein on. Mausteisuutta on runsaasti, ja muistelisin, että oluessa on käytetty mausteita eli nämä piirteet eivät ole pelkästään hiivaperäisiä. Ylipäätään tuoksua ja makua hallitsee tasapainoinen sitruunainen, yrttinen tyylikkyys, jolle maatilapanimon hiiva ja korkeahko alkoholiprosentti (8,5 %) antavat raameja.

Kuten ennenkin olen blogissa linjannut, omia vaikutelmia belgialaisista klassikoista pitää päivittää aina aika ajoin. Viime viikonloppuna tämä jälleennäkeminen hienon vallonioluen kanssa onnistui Tampereen viihtyisissä puitteissa.

Cask ale -viikon sanoma: Juokaa näitä oluita

Miltä maistuvat saukon kyyneleet? Kuka tietää. Sen sijaan kenellä tahansa on tänä viikonloppuna ollut mahdollisuus käydä toteamassa, että Otter’s Tears -niminen hanaolut Helsingin Angleterressä maistuu juuri nyt erittäin hyvältä, jopa omassa kovassa brittisarjassaan harvinaisen mainiolta. Yksi ilmeinen selitys hienolle maulle on, että tuote on matkustanut elävänä tynnyrioluena Britanniasta kauas Pohjolaan, ja sitä lasketaan tuoreeltaan täällä vain muutaman päivän ajan.

Britit viettävät tällä hetkellä Cask Ale Weekinä tunnettua teemaviikkoa, tai oikeastaan se on kestoltaan (22.9.–2.10.) käytännössä puolisentoista viikkoa. Kuten monet tietävät, cask ale on se sama perinteinen oluen tarjoilutapa, jonka kuluttajajärjestö CAMRA 1970-luvulla lanseerasi keksimällään uudissanalla real ale brittiyleisön tietoisuuteen. Käytännössä kaikki brittiläinen olutaktivismi keskittyi vuosikymmenten ajaksi tämän tynnyriolutperinteen pelastamiseen, ja siinä onnistuttiinkin isossa mittakaavassa. Maan pienpanimokenttä 1970-luvulta 2000-luvun loppuun oli käytännössä täysin cask-orientoitunutta.

On oikeastaan sama, kumpaa termiä asiasta käyttää. Jotenkin nykypuheessa cask on ehkä tullut enemmän etualalle. Real ale oli varmasti 50 vuotta sitten hyödyllinen tapa erottaa perinteinen pintahiivaolut isojen panimoiden väkisin hiilihapotetusta kuonasta, mutta nykyään on sen verran monia muitakin ”todellisia” tai ”oikeita” ale-oluita kuin cask-olut, ettei termin poleemisuus oikein enää tunnu niin rakentavalta. Tämä ei tarkoita, etteikö nimenomaan cask/real alen säilymistä myös tuleville polville tulisi pitää äärimmäisen tärkeänä osana Britannian olutperintöä.

Oman ikäpolveni olutintoilijat ovat oppineet pitämään melkein itsestäänselvyytenä, että cask-oluita on säännöllisesti tarjolla myös Suomessa – tai ainakin tietyissä Helsingin ja Espoon baareissa. Voi niitä nähdä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikkapa Oulun Leskisessä, Jyväskylän Harry’s-pubissa tai Tampereen Salhojankadun Pubissa. Kuitenkin se, että suomalainen baari omistautuu tosissaan cask-oluelle, edellyttää sitä, että joku henkilökunnassa on kouluttanut itsensä varsin vaativaan kellaritehtävään. Lämpötilojen, puhtauden ja ajan yhtälö ei ole helpoimmasta päästä. Voin kuvitella, että lisähaasteita on tullut Brexitin ja koronaviruksen myötä, mutta niistä en tarkkaan tiedä.

 

Thornbridgen Otter’s Tears (6 %) Angleterressä on joka tapauksessa jälleen yksi tämän tarjoiluperinteen riemuvoittoja. Tietysti caskin aikasidonnaisuudesta tosiaan seuraa, että se mikä oli eilen hyvää ei välttämättä ole sitä tänään tai huomenna. Jos näette vaikka Facebookista tai Untappdista, että jokin täkäläinen baari on juuri laittanut hyvän brittioluen cask-pumppuun, menkää apajille heti. Nyt Otter’s Tears oli lasissa vaaleankeltaista, hieman utuista. Tuoksussa oli cask-maista hiivaisuutta raikkaan sitruunan parina. Maussa cask-piirteet tuntuivat minusta pienenä marjaisuutena ja lähes pureskeltavana hiivan umamina, ja humala oli hieman greippimäistä mutta ei juuri lainkaan katkeraa. Kaikki oli lähellä täydellistä.

Kolmen vuoden takaisessa postauksessani löysin Helsingistä kuusi paikkaa, jotka sillä hetkellä tarjosivat cask-oluita. Muuallakin niitä on vuosien varrella nähty. Nyt juuri paikkoja ei taida olla niin monta. Varmimpia täällä keskusta-alueella ovat varmaan Iso-Roobertinkadun Black Door ja Museokadun St. Urho’s Pub, tietysti tuon Angleterren ohella – se tosin oli monien S-ryhmän baarien tavoin kesän kiinni. Eiköhän myös Citykäytävän Kitty’s Public House harrasta yhä caskia. Jos muita olennaisia paikkoja tulee tämän lukijoille mieleen, niitä saa ilmiantaa kommentteihin. Kuten Black Doorilla on Musta Ovensa, myös Urho’s Pubilla on oma ”talon real ale”, USB eli Urkki Special Bitter, tekijänä Olarin Panimo. Se oli kuitenkin tämän viikonlopun testissä päässyt lässähtämään hieman oudoksi, toivottavasti on normaalisti paremmassa tikissä. Tätä arvaamattomuuttahan cask-elämään liittyy, mutta kuten kesäisen Lontoon-matkanikin jälkeen totesin, parhaimmillaan se onkin sitten lähes elämää suurempaa.