Ensivisiitillä: Bier-Bier

Näppäilin viime kuussa kuvia Erottajankatu 2:n toimistopalatsin ylempien kerrosten ikkunoista, kun rakennus oli auki yleisölle Helsinki Design Weekin tapahtumapaikkana. Vastapäinen talo, entinen Helsingin Sanomien ja Suomi-yhtiön pääkonttori, tallentui pariin otokseen. Uusrenessanssia edustava helmi sekin, mutta mittasuhteiltaan pienempi ja punatiilinen.

Tulin siinä ajatelleeksi, etten ollut koskaan käynyt talon katutasossa toimivassa Bier-Bierissä, vaikka baari täyttää pian viisi vuotta. Kun paikka avattiin tammikuussa 2015, yksi omistajista kertoi City-lehdelle: “Haluamme tehdä baarin jossa ihmisen on hyvä olla ja jossa oluisiin tutustuminen on helppoa.” Jutussa puhuttiin sadan oluen Bier-Bieristä.bierbier-ulko

Eilen sain vihdoin aikaiseksi poiketa sisään, kun visiitti sopi hyvin päivän reittiin ja aikatauluun. En tiedä tarkalleen, miksi olin vältellyt Bier-Bieriä näin pitkään. Ehkä olin pelännyt, että tiskillä saa tungeksia loputtomia maistelutilkkoja kärttävien hipstereiden seassa, tai että valikoima on rajattu liian tiukasti 2010-luvun globaalin käsityöoluen kapeaan eliittiin.

Lyhyt ensikäyntini oli kuitenkin positiivinen kokemus. Lauantain alkuillassa pöydät olivat suurin piirtein täynnä, mutta baaritiskillä sai käydä yksin ja ikkunan vierten jakkararivistöissä oli väljää. Toisin kuin melkein kaikissa muissa craft-baareissa, pullolista löytyi helpommin kuin hanaoluiden taulu – sen huomatakseen olisi pitänyt älytä katsoa vasemmalle ylös. Pullot (ja tölkit) oli jaoteltu makujen mukaan, ja oli hauskaa nähdä, että yksi makukategorioista oli maltaiset oluet.

Kun kerran olin Roomassa, otin modernia NEIPAa, jopa tuplasellaista. Olut oli katalonialaisen Garagen ja brittiläisen Verdantin kollaboraatio nimeltä Passata Styx (9 %), humalalajikkeinaan minulle tuntemattomat Cashmere ja BRU-1. Molemmat ovat amerikkalaisia, tällä vuosikymmenellä kehitettyjä lajikkeita. Alkutuoksuun niistä oli irronnut mukavaa trooppista hedelmäisyyttä, mutta sen jälkeen olut liikkui hieman tunkkaisemmilla vesillä, eikä tehnyt lähtemätöntä vaikutusta. Kaurapuuro ja humalan hapot tunkivat läpi, vaikka olin toivonut raikasta mehuisuutta. Hiivahiutaleet leijailivat hiljalleen kohti lasin pohjaa.

Bier-Bierin olutvalikoima on sen verran laaja, että melko helposti löytää jotain vähän vähemmänkin “moderniin” makuun, vaikkapa belgialaisia tyylejä tai Scotch alea. Tämähän minun ongelmani monissa pienemmissä uusissa craft-baareissa on, siis että kun valikoima virtaviivaistetaan vain trendityylien jäävuoren huippuun, seison tiskillä joskus huuli pyöreänä kuin entinen äijä. Onhan tuohonkin alkanut tosin tottua. Bier-Bierissä oli baarin toiminta-ajatuksen mukaisesti hyvä olla, ja ikkunan ääressä kelpasi katsella, kun lokakuun aurinko alkoi laskea Uudenmaankadun koristeellisten tornien taakse.cof

Nüetnigenough & belgocraft – ”perinteinen” ei riitä olutkulttuurin murroksessa

Brysselin keskustassa on pieni baari-brasserie nimeltään Nüetnigenough. Vaikeasti suuhun taipuva nimi tarkoittaa paikallisella hollannin kielen murteella kyltymätöntä ahmattia, sellaista, jolle mikään ei riitä. Söimme siellä sunnuntaina. Häränhäntälasagneni näytti niin mittavalta, että pelkäsin etukäteen jaksavani siitä vain puolet. Se oli kuitenkin niin hyvää, että minusta tuli juuri se ahmija, jonka mukaan paikka on nimetty. Tyhjensin lautasen ongelmitta.

Muistan Nüetnigenoughin suunnilleen kymmenen vuoden takaa, jolloin se oli uusi tulokas Brysselin baarikentällä. Silloinkin söin siellä jotain hyvää, vaikka en enää muistakaan mitä. Olutlista oli lyhyt ja miellyttävä, ja siitä oli melko helppo löytää jotain ruoan kylkeen sopivaa. (Myös ruokien valmistuksessa käytetään listan oluita.) Se on jäänyt mieleen, että tuolloinen olueni oli Aux Bons Vœux de la Brasserie Dupont, varmaan kyllä turhan tuhti olut ollakseen oikeasti ihanteellinen ruokajuoma, mutta liian hyvä ohitettavaksi.

Nyt olutlista oli erinäköinen. Siinä eivät enää olleet kärjessä klassiset trappistit, Rochefort, Orval, Westmalle tai muut. Niitä ei ollut listalla ollenkaan. Rehellistä tripeliä hädin tuskin löytyi, ja perus-witbierin kaivaminenkin pitkästä luettelosta oli haastavaa. Oluiden nimissä alkaa olla enemmän englantia kuin paikallisia kieliä, ja suuri osa niistä on tehty kollaboraationa amerikkalaisten tai skandinaavisten käsityöpanimoiden kanssa. Globaalin craft beer -kulttuurin piirteet erottaa kaukaa.

nuetnigBrysselin baareista ja olutystävällisistä ravintoloista osa tietysti hiihtää yhä eteenpäin perinteisellä tyylillä. Toisille ‟pertsa” ei riitä, vaan jo jonkin aikaa on menty luistelutekniikalla. Trappistit eivät  näissä paikoissa enää muodosta ylempää jumalallista kastia. Saisonit sekä lambicit ja muut tynnyrikypsytysviritelmät ovat vieneet luostarioluiden roolin belgialaisina kulttioluina, ja ne kelpaavat myös craft-junnuille. Vehnäoluihin ja muihin puolustuskyvyttömiin belgialaistyyleihin on usein luikerrellut Uuden maailman humalalajikkeita.

Tietysti kyse on osin panimopuolella vallitsevista trendeistä, jotka sitten välittyvät anniskelulaitoksiin (ja toisinpäin). Myös yksittäisen baarin listasta tämä näkyy – kunhan baari on itsensä etuvartioon laskevien joukossa. Nüetnigenoughin omistaja Olivier Desmet on ollut mukana pyrkimyksissä tuoda uudemman tyyppistä olutkulttuuria Brysseliin. Hän oli esimerkiksi yksi neljästä paikallisesta aktiivista, jotka lanseerasivat Belgian pääkaupunkiin olutfestivaali BXLBeerFestin, koska sieltä “puuttui kansainvälisesti arvostettu craft beer -tapahtuma”.

Puuttui varmasti, jos kansainvälisesti arvostetun tapahtuman puuttuminen tarkoittaa sitä, ettei kaupungissa ollut tapahtumaa, jossa saa ruotsalaista, espanjalaista tai italialaista IPAa. Puolet festarin oluista tuli näistä ja parista muusta maasta. Sellaista tapahtumaa Bryssel ei ehkä aiemmin ollut tosiaan kokenut tarvitsevansa. Tämäkin kuvastaa hyvin sitä, miten ajat muuttuvat. Ne ovat muuttuneet jopa Nüetnigenoughin olemassaoloaikana.

Belgian perinteet – mitä ne sitten ovatkin – eivät enää kaikille riitä. Osa perinteistä on siis yhä huippusuosittuja craft-piireissä niin Belgiassa kuin ympäri maailman. Niitä ovat juurevat hapanoluet, vaaleat maalaisoluet ja puutynnyrikuviot. Sen sijaan varsinkin makeammat luostarioluet, ja melkein mitkä tahansa tummat (ei-happamat) oluet ovat jossain määrin väistyneet. Monet niistä lepäilevät sivuraiteilla, jotka trendijunat ohittavat kaukaa.

Ennen oli ehkä enemmän belgialaisten määrättävissä, mitkä heidän oluistaan ovat kovaa valuuttaa myös kansainvälisesti. Nyt tämä määrittely tuntuu kulkevan ainakin osittain amerikkalaisten ja yleiseurooppalaisten mieltymysten kautta. Kun hapan vetää rapakon takana, se antaa vipuvartta myös belgialaisille hapanharrastajille. Heillähän on pitkine perinteineen kuitenkin yhä uskottavuutta hapanoluiden tekijöinä. Myös saison taisi ponnahtaa globaaliksi kulttiolueksi nimenomaan sen jälkeen, kun Jenkkilän olutpiirit innostuivat siitä.

sidingItse join Nüetnigenoughissa pari vuotta vanhan Pannepotin. Se on itse asiassa lähimpänä sitä, mitä Chimayn tai Rochefortin klassikot tarjoavat – länsiflaamilaista tumman vahvan oluen traditiota – ja siksi ehkä tylsähkö valinta. Olutlista on venähtänyt pitkäksi reilussa kymmenessä vuodessa. Lista on kyllä varsin monipuolinen, eikä minulla sen suhteen isompaa ongelmaa ole. Siellä täällä silmiin osuu hyväksi tuntemiani oluita. Hieman kuitenkin epäilyttää: onko happamien tai erilaisissa viinatynnyreissä kypsyneiden oluiden iso määrä enää tasapainossa muun kanssa? Miksen osaa luottaa, että englanniksi nimetyt oluet ovat sellaista, mitä Belgiassa haluan juoda?

Ratebeerin mukaan Belgiassa on nyt runsaat 500 panimoa. Näistä osa on tietysti kiertolaisia, jotka belgialainen vanhempi kaarti laskee panimoiksi vain pitkin hampain jos ollenkaan. Vaikka nekin poistaisi listasta, se olisi yli tuplasti pitempi kuin vielä vuosikymmen takaperin. Silti listasta on alkanut erottua reilu kymmenen panimoa, jotka näissä edistyksellisissä juottoloissa tulevat usein vastaan. Samalla lailla Ruotsista, Tanskasta tai Britanniasta törmää lähes aina samoihin ‟kanonisoituihin” käsityöpanimoihin, vaikka joka maasta löytyisi kymmeniä muitakin.

Aktiiviset, ulospäin katsovat ja markkinointi- ja verkostoitumistaitoiset panimot pärjäävät. Belgiaankin on näin syntynyt uusi craft-eliitti, joka on tietysti osittain samaa porukkaa kuin vanha bière artisanale -kerma. Dupont ja Cantillon ovat pitäneet asemansa tässä joukossa vanhoina isäntinä. Nuorempaa – mutta tyylikkäästi perinteitä ymmärtävää – polvea edustavat Brasserie de la Senne ja De Ranke, ehkä myös Struise ja Dochter van de Korenaar. Alvinne muistuttaa hyperaktiivisuudessaan Mikkelleriä, mutta sillä on oma panimo ja sekin nojaa osin perinteisiin.

Jos Belgian koko panimokentän toinen ääripää on melko konservatiivista ja paikallista, siihen toiseen ääripäähän asemoituu esimerkiksi Brussels Beer Project, joka tuli markkinoille muutama vuosi sitten brewdogmaisin elkein. Craft-panimo halusi tomuttaa olutkulttuuria ja puhkui itseään täyteen vallankumouksen ilmaa. Tunkkaiseksi julistetun vanhan tilalle haluttiin tuoda oma, uusi (Amerikasta kopioitu) sapluuna. Ne belgialaiset, jotka samastuvat kansainväliseen craft-heimoon mieluummin kuin paikalliseen pienpanimokenttään, kokivat sen ehkä raikkaana. Muista en tiedä.

Niinpä kysymys kuuluu taas: quo vadis, cerevisia belgica? Belgialainen olut, minne olet menossa? Pohdin aihetta Olutpostiin 4/2012 kirjoittamassani jutussa. Vilkaisin nyt tuolloista tekstiä ja yritin päättää, olinko silloin optimistisempi vai pessimistisempi kuin nyt. Ehkä molempia. Belgialaisen pienpanimomaailman amerikkalaistuminen on edennyt pitemmälle, minkä itse koen vähän tylsänä (tästä on tietysti monia näkemyksiä). Ulkomaisten trendien perässä juokseminen tuntuu turhalta, kun kotimaassakin olisi kehitettäviä aihioita. Eikö mikään riitä? Nüetnigenough hienona baarina ja ruokapaikkana ei muuten ole sinänsä turhautumiseni kohde, mutta se nyt päätyi mukaan tähän juttuun, kun siellä aloin asiaa taas miettiä.

Toisaalta panimo- ja baarikasvusto on kokonaisuudessaan tänä päivänä vielä rehevämpi kuin muutama vuosi sitten – niin Belgiassa kuin muissakin maissa. Sen suojissa voivat pärjätä myös ne, joihin auringonpaiste ei juuri nyt osu. Kiihtynyt craft beer -säpinä on saattanut tökkiä hieman eloa joihinkin urautumassa olleisiin puolivanhoihin panimoihin tai baareihin. Nämä ovat hyviä asioita. Toivottavasti räväköitynyt belgocraft muistaa silti huolehtia hieman nukkavierummista sukulaisistaan: perus-tripeleistä, tummista oluista ynnä muista. Ne kun aikanaan olivat innoittamassa myös amerikkalaisen käsityöoluen paradigmaa.

Session #8 yhteenveto: Baarit, jotka ovat enemmän kuin baareja

On tullut aika paketoida suomalaisten olutblogien uusin Sessio, eli yhteispostaus, jossa kaikki halukkaat blogit kirjoittavat annetusta aiheesta tiettynä ajankohtana. Tämä oli järjestyksessään kahdeksas sessio, aiheena Pubit ja muut olutravintolat ja isännöimässä siis minä, Olutkoira. Tiivistän ensin yhteen sen, mitä kollegoiden sessiokirjoituksista jäi itselleni käteen ja loppuun liitän linkkilistan.

Osallistujia oli hyvä joukko, seitsemän mukaan lukien koolle kutsuja. Aihe oli laaja ja siitä olisi voinut lähteä moneenkin suuntaan, joten oli mielenkiintoista, että suurin osa mukana olleista kirjoitti – jos vähän yleistän – ihannepubistaan, tai ainakin sellaisesta, joka on joskus tehnyt suuren vaikutuksen. Yhdestä tai useammasta. Näitä oli hienoa lukea, ja kannattaakin siis käydä tsekkaamassa kaikki tekstit kokonaisuudessaan!

Arde aloittaa haarukointinsa pohtimalla laajemmin suhdettaan hyviin baareihin mutta päätyy lopulta siihen yhteen, “The Baariin”, joka on hänen tapauksessaan Oulun Oluthuone Leskinen. Leskisen tapaiseen yhteisöön hän ei ole mielestään missään muualla törmännyt, ja se säilyi myös vuoden 2003 “kriisin” yli – silloin baari nimittäin muutti alkuperäisestä sijainnistaan Saaristonkadulta vinottain vastapäiseen kortteliin Rotuaarille. “Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta”, kiteyttää Helsingissä nykyään vaikuttava blogisti.

Loppasuilla on myös mielessään erityinen ja persoonallinen paikka, tällä kertaa ei keskikaupungin legenda vaan aito lähiökuppila Leppävaaran sillä ns. alkuperäisellä puolella eli radan pohjoispuolella. Tällä Harakanpesällä on (Leskisen tavoin) takanaan jo kohta kolmisenkymmentä vuotta historiaa, ja paikan vetotekijöihin kuuluvat Loppasuiden mukaan hyvän ruoan ja olutvalikoiman lisäksi pubivisat sekä maine espoolaisen scifi- ja fantasiaväen kokoustamispaikkana.

Humalablogi laajentaa katsantokantaa yhden pysähdyksen taktiikasta viiteen parhaaseen olutravintolaan ja nyt siis lähdetään myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Vaikka viisikko edustaa keskenään aika erilaisiakin baarilajeja – kellarien aarteita painottavasta Antwerpenin Kulminatorista aina sadan hanan newyorkilaiseen The Ginger Maniin – ainakin yksi asia yhdistää näitäkin viittä. Ne eivät ole nimittäin aivan viime vuoden tulokkaita eikä niissä ole liikaa puhtaan vaaleaa, patinoitumatonta puupintaa. Myös kirjoittajan oma suhde jokaiseen paikkaan taitaa olla jo useamman vuoden perua.

Tuopin ääressä visioi puolestaan baarin, joka…

sisältäisi aivan absurdin, juoppohulluuskohtausta kärsivän sisustussuunnittelijan näkemyksen kappaleesta ”raunioilta rakkautta”. Sielä olisi terassia, vesipiippuja, baaritiskejä, tinkimätöntä asennetta, sopiva valikoima cocktaileja, päätön, jumittava soundtrack, säkkituoleja, riippumattoja ja vissii sitä bisseäkin. Takapihalla voisi olla foodtruckien muodostama tori…

ja todistaa sitten, että sellainen ihme on itse asiassa olemassa, nimittäin Budapestissa, Szimpla Kert.

Tuopillinen ponkaisee eri linjoille ja kuvaa nimeltä mainittujen ihanteellisten baarien sijaan sitä, millainen ylipäänsä on mieleen jäävä baari. “Hyvä baari on lämmin sopukka, jonne mennään maailmaa pakoon ja turvaan, piiloon. Sen tulisi olla kutsuva paikka, jonne voi tulla kuin kotiin ja josta poistuminen vaatii itsensä voittamista.” Hyvän baarin sielu ja omaperäinen tunnelma on laajaa olutvalikoimaa tärkeämpi, ja henkilökunnalla on tärkeä osansa fiiliksen luomisessa. Esimerkkejä täydellisestä tai lähes täydellisestä baarista Tuopillinen ei siis suostu nimeämään, ja siitähän tässä sessiotehtävässä oli toki oikeus pidättäytyäkin.

Helppoa juotavaa -blogissa otetaan vauhtia blogistin omasta suosikkipubityylistä, jota hän kutsuu “rähjäiseksi kuppilaksi”. Samaan hengenvetoon todetaan kuitenkin, että Jyväskylän Vihreä Haltijatar on kirjoittajalle läheisin ja alkuperäisin esimerkki tästä tyylilajista. “Oleellisena tunnelmaa lisäävänä seikkana on myös se ettei ulkoasuun ole ihan liikaa jaksettu kiinnittää huomiota. Pöytiä kuuluu olla vähintään kolmea erilaista, samoin tuoleja. Mielellään myös valaisimia. Jotenkin se kaikki kotikutoisuus viehättää. Tuntuu siltä että fokus on oikeissa asioissa.” Hyvä olutvalikoima on Vihreässä Haltijattaressa keskeinen juttu, mutta niin tässä kuin muissa sessioteksteissä valikoima ei kuitenkaan ole se jokin, mystinen elementti, jota ilman baarista ei jaksaisi ehkä hehkutusta kirjoittaa.

Ja lopuksi oma kirjoitukseni, eli Olutkoiran kontribuutio baariaiheesta keskittyi baarissa olemiseen, tarkemmin ottaen tiskin ääressä istuskeluun ja sen hyviin puoliin. Jollakin tavalla itsekin hain baarin olemusta nimenomaan paikkana, jolla on tietty tunnelma ja jossa on ihmisiä (mutta jossa paradoksaalisesti voi silti olla halutessaan niin kuin muita ei oikeastaan olisikaan). En sano, etteikö hanojen tai jääkaapin sisällöllä tai seinien väreillä ja koristeilla olisi väliä, mutta baariuden ydin tosiaan tuntuu silti syntyvän enemmän kuin osiensa summana.sdr

Kiitoksia kaikille osallistujille ja tässä vielä linkkilistana sessioon osallistuneet kirjoitukset.

Arde arvioi: The Baari

Loppasuut: Pubit ja muut olutravintolat

Humalablogi: Maailman viisi parasta olutravintolaa

Tuopin ääressä: Szimpla Kert

Tuopillinen: Baari

Helppoa juotavaa: Rähjäiset kuppilat

Olutkoira: Baaritiskillä on hyvä olla

Sessio #8: Baaritiskillä on hyvä olla

Pubeissa ja baareissa on usein istumismahdollisuuksia moneen lähtöön, perinteisiä pöytiä, korkeampia ikkunanvieruspöytiä ja erilaisia yksityisempiä looseja tai snugeja.

Ja sitten on tietysti baaritiski.

Moni karsastaa tiskin ääressä istumista – turhaan. Baaritiskillä on usein tilaa silloinkin, kun muut paikat suositussa baarissa ovat tupaten täynnä. Tiskin päädyt ovat itse asiassa joskus yksiä baarin rauhallisimmista paikoista syrjässä pääväyliltä.kingsarms

Koska matkaseuralainen hakeutuu mielellään baaritiskille, istumme olutreissuillamme useinkin tuolla pääkallonpaikalla. Kokosimme kymmenen kohdan listan syistä, miksi tiskillä on hyvä olla. Tämä keskustelu alkoi tietysti missä muualla kuin baaritiskillä, tässä tapauksessa Tšekin-reissulla Moritzin kellaribaarissa Olomoucissa.

  1. Tiski sopii nopeaankin pistäytymiseen, ja yhden oluen mittaisen vierailun voi hoitaa vaikka seisaaltaankin. Toisaalta tiskin luona saa silti viihtyä pitempäänkin, vaikka koko illan, jos jaksaa keikkua korkeilla palleilla.
  2. Jos on epäselvää, onko pubi sittenkin oikeastaan gastropubi tai jokin muu enemmän ruokaan painottuva anniskeluravintola, tiskillä voi silti aina ottaa oluen.
  3. Baaritiski on näköalapaikka, josta käsin näkee usein hyvin koko ravintolatilan.
  4. Baaritiskillä olet heti baarin “sisäpiiriläinen”. Kuulet, mitä muilla asiakkailla on mielessä, vaikka et sen kummemmin salakuuntelisi. Saat käsityksen siitä, mitä muut tilaavat tai mitä he baarimikoilta kyselevät.
  5. Epäsosiaaliselle suomalaiselle tiski on erinomainen ratkaisu. Ei tarvitse kysyä “onko tässä vapaata” tai kiertää pyytelemässä tuoleja muiden pöydistä, jos paikka on muuten täyden näköinen. Sosiaalinen koodi on selkeä.
  6. Tiskillä on luontevaa seurata diskreetisti myös henkilökunnan työskentelyä: oluen laskemista hanasta, harvinaisempien pullojen noutoa “kellarista”, muiden asiakkaiden toiveisiin vastaamista ja yleistä järjestelyä ja siivousta.
  7. Jos olet kiinnostunut keskustelemaan henkilökunnan kanssa, baaritiskillä tätäkin pyrkimystä on helppo toteuttaa tai jättää toteuttamatta.
  8. Paremman olutvalikoiman baareissa osa tarjonnasta on matalissa jääkaapeissa baaritiskin takana. Jos näistä oluista ei ole erikseen tehty listaa paperille, liitutaululle tai nettiin, tiskin yli kuikuilu on hankalaa. Tiskin tykönä istuva voi rauhassa valita seuraavaa oluttaan haukankatseellaan ilman, että tarvitsee pyytää henkilökuntaa erikseen luettelemaan tai suosittelemaan.
  9. Tilaaminen onnistuu yleensä nopeasti. Niin myös maksaminen, varsinkin jos paikalliskulttuuriin kuuluu juomien pöytiintarjoilu ja itsellä on kiire eteenpäin.
  10. Baarituoleilla keikkumisessa on kaiken kaikkiaan jotain erityistä tunnelmaa. Tyylikästä se on kotimaassakin, mutta sitäkin tyylikkäämpää usein ulkomailla. Tiskillä istuskelu voi olla hauskaa sellaisessakin baarissa, joka muuten olisi olutsnobille vähemmän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan tiskillä notkuminen nostaa baarissa käynnin seuraavalle levelille.

Olutblogisessio #8:n lähtölaukaus

Suomalaisten olutblogien yhteispostausten sarja Sessio polkaistiin alun perin käyntiin viime vuoden syksyllä. Aiheet ovat olleet välillä tiukemmin rajattuja, välillä väljemmin. Ajattelin avata tämän syyskauden vaihteeksi varsin laaja-alaisella aihevalinnalla.

Pubit ja muut olutravintolat

Nyt saisi kirjoittaa anniskelulaitoksista. Baari, kapakka, oluthuone, -tupa, -ravintola, kievari tai krouvi voi olla Suomessa. Ehkä se on ”paikallinen” omalla lähikadulla. Se voi olla lontoolainen tai dublinilainen pubi, belgialainen tai hollantilainen biercafé, tšekkiläinen hospoda tai jotain muuta millä tahansa mantereella. Mikä paikka on tehnyt vaikutuksen?

Kirjoita yhdestä suosikkibaarista tai miksei inhokkipaikastakin. Tai vertaile eri paikkoja: esimerkiksi mitkä piirteet yleensä tekevät baarista omaan makuusi erityisen sopivan tai sopimattoman. Mahdollisimman laaja olutvalikoima vai suppea mutta huolella valittu? Tai kerro baarien tai baarikulttuurin muutoksesta, taikka siitä mihin suuntaan haluaisit sen muuttuvan. Craft-baareista tai perinteisemmistä oluthuoneista. Terasseista, kellareista, bierhalleista, mikropubeista, taproomeista, saluunoista tai ravintolalaivoista. Todellisista paikoista tai paikoista, joiden toivoisit olevan olemassa.

Voit myös kirjoittaa olutravintoloista, jotka tarjoavat ruokaa, tai sitten vain baarisnackseja tai pelkkiä virvokkeita. Ainoastaan yhden rajauksen ajattelin tehdä aiheeseen, eli että tekstien pääpointti ei olisi ruoan ja oluen yhdistämisessä, koska siitä kyllä riittäisi aiheeksi vähintään yhden session isännälle tai emännälle tulevaisuudessa.

Peveril-of-the-peak_Adam-Bruderer_Flickr_CC-BY-2-0

Kuva: Adam Brederer, Flickr.com, CC BY 2.0.

Aikataulu

Aikataulu voisi toimia kuten edellisilläkin kerroilla, eli kirjoittamiseen on aikaa reilut kolme viikkoa. Julkaise juttusi blogiisi suunnilleen viikonlopun 21.–23.9. aikana. Tiedota siitä tämän blogin kommenttikentässä tai esimerkiksi Olutkoiran facebookissa tai twitterissä.

Syyskuun viimeisellä viikolla seuraavaa sessiota isännöivä blogi ehtii julistaa vielä uuden aiheen, ja vedän itse tähän seitsemänteen sessioon osallistuvat kirjoitukset yhteen saman viikon loppupuolella

Lyhyet erikoiset: Sori Taproom ja Sonnisaaren Humalaja

Tuokiokuvia aurinkoisesta Kaisaniemestä.  

Ei tässä postauksessa oikeastaan muuta erikoista ole kuin sen hieman lyhyempi mitta verrattuna blogini normaaleihin maratonteksteihin, mutta kutsun sitä silti lyhyeksi erikoiseksi.

cofSatuin olemaan tulossa keskustasta jonkin verran kello yhden jälkeen sunnuntai-iltapäivänä kotinurkille päin. Raitiovaunussa puhelinta selaillessani huomasin, että blogimies Arde oli ilmoittanut Olutoppaan foorumilla Sori Taproomin laskevan hanastaan oululaisen Sonnisaaren IPAa.

Sekä tuo kovasti ylistetty olut että tällä viikolla avattu baari olivat toistaiseksi minulta testaamatta, joten hyppäsin hetken mielijohteesta ostoksineni ratikasta Kaisaniemenkadulla. Mitä toi taproom tarkoittaa, kuulin nuoren kanssamatkustajan kysyvän poikaystävältään. Häh? En mä tiedä.

Virossa toimivan suomalaispanimon baari-ravintola oli reilua tuntia avautumisensa jälkeen mukavan rauhallinen. Isompi seurue kansoitti yhtä pöytää, mutta muualla baarissa istuskeli yksittäisiä asiakkaita siellä täällä.

Parkkeerasin Humalajoineni ikkunan ääreen katselemaan maailman menoa. Olutmielessä taproom ei tule muodostumaan ykköspaikakseni, sen verran taloudellisesti sekä hana- että pullovalikoima tuntui keskittyvän 2010-luvun craft-baarien pyhään kolminaisuuteen IPA-sour-stout.

cofMitään suurempia yllätyksiä ei näkynyt: paljon Sorin omaa tietysti, lisänä usual suspecteja Tanskanmaalta ja pullopuolella esimerkiksi Malmgårdin hieno Barley Wine. Hanalista oli kanavoitu näyttöruudulle suoraan Untappdista.

Ruokaa ei nyt tullut tilattua, vaikka lounasaika olikin. Ajankohta olisi ollut hyvä, koska muiden raporttien mukaan paikka on ainakin avausviikollaan ollut iltaisin täynnä. Näin oli ilmeisesti ollut myös torstain kutsutilaisuudessa, johon itse en päässyt paikalle. Ruoat käyn silti ennen pitkää luultavasti kokeilemassa, miljööhän oli kuitenkin rento ja viihtyisä. Tarjonta painottuu ilmeisesti grillattuihin juttuihin, lisänä purilaisia ja vegeä.

Ainakin yksi toinen asiakas näytti tulleen paikalle juuri Humalaja IPAn houkuttamana. Mikäs siinä, se oli hyvä IPA. Sonnisaarelta olen juonut aiemmin pilsiä ja siinäkin oli pääasiat kunnossa.

Minulla ei ollut juuri mitään aiempaa empiiristä kokemusta New England IPAsta (tai Vermont IPAsta), johon tyylilajiin panimo kai oli sanonut Humalajan kuuluvan. Olin olettanut sen kellertäväksi, sameaksi ja suhteessa makeammaksi kuin keskiverto pihkankatkera jenkki-IPA.

cofTämä oli lähempänä keskioluen värimaailmaa ja kylläkin raikkaan hedelmäinen, hieman makeakin, mutta amerikkalaisen katkera ja ulkonäöltään kirkkaanpuoleinen. Katkeruus piti hennon mehumaisen makeuden käsivarren mitan päässä, ja kokonaisuus vaikutti varsin onnistuneelta.

cofKun olin poistumassa, sisään astui monisukupolvinen seurue, joka oli kiinnostunut ruoasta. Vanhin porukasta oli mummoni ikäluokkaa. Toivottavasti he saivat Sori Taproomista sitä, mitä hakivat. Näin keskustassa ei ole varaa palvella pelkkää punapipoista kansaa, eikä se varmaan ole ravintolan tarkoituskaan. Paikkoja, joista saa sekä tasokkaat ruoat että oluet (ja viinit), ei ole liikaa, joten toivotan hyvää alkua uudelle tulokkaalle.

Baarivalokuvaa parhaimmillaan – katoavien kansankuppiloiden elämää

Valokuvaaja Jimmy Kets kuvasi muutama vuosi sitten flaamilaisia kapakoita, ja harvoin näkee yhtä elämänmakuisia baarikuvia kuin tässä sarjassa.

Kuvat liittyvät samoihin aikoihin Belgiassa ilmestyneeseen Volkscafés-kirjaan, joka on aiheensa ja tunnelmansa puolesta läheistä sukua M.A. Nummisen klassiselle Baarien miehelle, vaikka onkin tieteellisemmällä otteella tuotettu.size2-jimmy-kets-volkscafes-3-image-4145

Nämä kapakat kuuluvat erottamattomasti flaamilaiseen kansankulttuuriin. Kuvissa näkyy monia niiden tunnusomaisia elementtejä: anopinkieliä ikkunalaudoilla, pöytäpelejä, kuvioituja klinkkerilattioita, seinien olutmainoksia ja julisteita, paikallisten urheiluseurojen pokaaleja.

Kansanbaareiksi (volkscafé) luonnehdittavia pieniä anniskelulaitoksia oli ennen joka kadunkulmassa, monissa pari kolmekin. Niitä oli tuhansia ympäri Belgiaa.

Ennen kuin televisio liimasi ihmiset kotisohviin, virikkeitä haettiin enemmän kodin ulkopuolelta. Varsinkaan pikkukylissä tarjonta ei ollut kummoista, ja lähinnä baariin kelpasi mennä nuuhkimaan vapaampaa ilmaa ja seurustelemaan hieman rennommin naapurien ja muiden tuttujen kanssa.

Nykyihmisellä olisi ehkä monia muitakin tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta volkscafén vetovoima on silti osittain säilynyt. Vaikka joku vuosikymmeniä toiminut baari sulkee lähes viikoittain ovensa tai remontoidaan trendiravintolaksi, on niitä runsaan laisesti vielä jäljelläkin.size2-jimmy-kets-volkscafes-112-image-1524

Olutta volkscaféssa nimenomaan juodaan yhä, vaikka café-sana viittaisikin periaatteessa kahviin. Kahvi on tavallista suodatinkahvia. Olutvalikoima on usein niukka; tavallisen pilsnerin lisäksi kaapista voi löytyä paria vahvempaa olutta tai joskus jokin paikallinen erikoisuus. Hanoja ei ole välttämättä lainkaan, vaan pilsnerikin kaadetaan laseihin (tai suoraan suuhun) pulloista.

Juodessa poltetaan tupakkaa, ja huonekasvien tehtävänä on “puhdistaa ilmaa”. Lämmintä ruokaa ei ole tarjolla, eikä kylmillä naposteltavillakaan tavoitella kuuta taivaalta. Tavallisia kaljan kumppaneita ovat perunalastut, kuivamakkarat tai kovaksi keitetyt kananmunat. Musiikki ei soi, ja jos desibelit loppuillasta nousevatkin, se kertoo pelkästään asiakkaiden juopumistilanteesta.

Sisustus on koruton, eikä sitä ole välttämättä uusittu kymmeniin vuosiin. Tavallaan aika on pysähtynyt jo kauan sitten. Kun itse asuimme Belgiassa muutaman vuoden, käytimme tämän tapaisista baareista nimitystä nuhjula – ihailimme niitä ulkoa päin kuluneiden pitsiverhojen läpi, mutta sisään ei juuri tullut astuttua.size2-jimmy-kets-volkscafes-140-image-2439

Huoneen nurkassa – tai joskus keskellä lattiaa – voi olla vanha valurautainen kamiina, vaikka huoneiston lämmitys ei enää olisikaan sen varassa. Vessat ovat usein pihan perällä, ovessa sydämenmuotoinen tuuletusaukko ja pytyn tilalla joskus pelkkä reikä. Käynti mukavuuslaitoksille menee ehkä omistajien asuintilojen kautta.

Baari ei ole aina kultakaivos, eikä tupa ole mitenkään välttämättä joka ilta täynnä. Moni baariyrittäjä harjoittaa samassa rakennuksessa myös muuta liiketoiminnan muotoa. Sivubisnes on esimerkiksi kioski, parturi-kampaamo tai lihakauppa. Pariskuntien pitämissä baareissa rouva saattaa leikata hiuksia, kun herra myy olutta tiskin takana, tai toisin päin.size2-jimmy-kets-volkscafes-106-image-1334

Kansanbaari on auki aamusta iltaan joka päivä. Sinne tullaan töiden jälkeen tai sunnuntaisin kirkonmenojen päätteeksi. Vaihdetaan kuulumiset kanta-asiakkaiden kesken, juorutaan kylän asioista, avaudutaan sydänsuruista tai kehuskellaan uudella autolla; kerrotaan vitsejä ja valitetaan kotiasioista.

Volkscaféssa käy porukkaa eri kansankerroksista, ja periaatteessa vaikka kunnanjohtajaan saattaa törmätä. Baaria ei pidä silti julistaa romanttisesti miksikään luokattoman yhteiskunnan ihanteeksi. Kaikki eivät seurustele kaikkien kanssa, vaan piirit ovat tietyt ja jollakin kantisporukalla voi olla oma pöytänsä, johon muilla ei ole asiaa.

Vakiokasvot istuvat paikoillaan lähes päivittäin ja tuntevat omistajan. Häntä puhutellaan etunimellä, ja hän kutsuu asiakkaita etunimellä. Hän tietää, mitä jokaisella on tapana juoda. Kun kohotat tyhjää lasia pöydänpinnasta, saat oitis tilalle täyden. Jos pyöräytät sormeasi pöytäseurueen ympäri, viestität tiskin taakse, että tarjoat kaikille seuraavan kierroksen.

Välillä lyödään korttia, heitetään tikkaa tai pelataan biljardia (jos sellainen on). Joissakin baareissa on pieni keilaratakin. Myös perinteisempiä huvituksia harrastetaan, kuten naulojen lyömistä pölkkyyn tai isoilla kiekoilla pelattavaa krulbolia.size2-jimmy-kets-volkscafes-93-image-0935

Moni paikka on nimetty vain omistajansa (“Bij Gust”) tai jonkin läheisen maamerkin mukaan, tai nimi on tervetulotoivotus: In de Welkom. Alkuperä on voinut jäädä unholaan: kukaan ei enää muista, miksi Bruggessä toiminut Klein Noorwegen oli alun perin saanut nimekseen “pikku-Norja”. Joskus omistajan mielikuvitus on lähtenyt surrealistiseen laukkaan, ja baari on nimetty uskollisen Lassien mukaan (“Trouwe Lassie”), tai se on vakuutus suuren janon varalta (“In de Verzekering tegen de Grote Dorst”).

Kansanomaisia baareja on nyttemmin inventoitu, ja historioitsijat ovat analysoineet niiden merkitystä yhteiskunnalle. Yksi johtopäätös on ollut, että rakennuksina tai interiööreinä niistä suojelun arvoisia ovat vain aivan muutamat.

Muutoin niiden arvo on aineetonta kulttuuriperintöä, jota on vaikea erottaa ihmisistä, jotka baarien hengen luovat: omistajat, kanta-asiakkaat ja erilaiset yhdistykset ja seurat, joiden kokoontumispaikkana kuppila toimii. Urheilulajeista ykkösiä ovat jalkapallo ja pyöräily, mutta torvisoittokunnat ja kirjekyyhkyharrastajat ovat myös olleet yleisiä.size2-jimmy-kets-volkscafes-145-image-2551

Aitoa kansanomaista tunnelmaa haistelemaan on viime aikoina ilmestynyt myös erilaisia intellektuelleja, boheemeja tai gentrifioijia. Tässä asetelmassa piilee jännitteitä; kukapa kanta-asiakas haluaisi olla museoesineen lailla uusien tulokkaiden pällisteltävänä. Turistit ovat harvassa, mutta heitä siedetään, koska he tuovat rahaa.

Totta kai maailma muuttuukin, ja muutosta on vaikea estää. Nuoret toivovat ehkä musiikkia, laajempaa olutvalikoimaa, tyylikkäämpää sisustusta – milloin mitäkin. Varsinkin kaupungeissa on vakiintuneita kansankuppiloita, joiden kantiksilta uskonto kieltää alkoholin, ja kaljan sijaan juodaan minttuteetä. Ovatko ne volkscaféita?

Baarit ovat kylien ja kaupunginosien hermokeskuksia varmasti tulevaisuudessakin, mutta joka sukupolvi tekee niistä ainakin jonkin verran oman näköisiään. Vaikka juottoloilta halutaan eri aikoina eri asioita, kansankulttuurista jää usein sen verran vähän konkreettisia jälkiä, etteikö jokin konservointitoiminta olisi ihan paikallaan – museoimisen uhallakin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Valokuvat ©Jimmy Kets. Lupa niiden käyttöön tässä postauksessa on saatu kuvaajalta. Sarjan muut valokuvat löytyvät täältä. (Photographs published with permission from Jimmy Kets.)

Teksti perustuu kirjan Volkscafés – vrouwentongen & mannenpraat -kirjan artikkeleihin (10–12, 46–48, 116–122, 154–159).
size2-jimmy-kets-volkscafes-129-image-2105